The Project Gutenberg eBook of Valkaman perhe, by Osmo Lajula

Kirkas toukokuun päivä. Tänä keväänä oli aurinko aikaisin talven vallan nujertanut. Vappuna olivat järvet jäistä vapaat, maa viheriöi ja koivut olivat isolla hiirenkorvalla.

Valkaman kartano oli ison koivikon keskellä. Rannan puolelle, puutarhan läpi oli aukaistu suora kuja, jota pitkin näki ison salin ikkunoista Utuselän yli, sen toiselle puolelle parin peninkulman päähän. Kukkulan takaa tuolla kaukana pisti esiin suippopäinen kirkontorni.

Nimismies Verner Arnold seisoi ikkunan edessä Valkaman kartanon isossa salissa ja tuijotti ulos. Katse kiiruhti koivukujan vankkojen pihtipielien ohi, suuren selän taakse, pysähtyi sitten ikäänkuin jotain määrättyä nähdäkseen. Arnoldin väsyneet kasvot hiukan hymähtivät. Nyt hän sen huomasi. Lähimmän kaupungin kirkontorni kohosi kuin pieni piippa selkeää taivasta vasten.

Arnold putisti päätään, kääntyi pois ikkunasta ja alkoi kävellä edestakaisin salissa. Se oli iso komea sali. Seinillä riippui öljymaalauksia. Perällä, keskiseinällä oli Valkaman kartanon ensimmäisen Arnold nimisen omistajan kuva. Se oli ollut Verner Arnoldin isä, Saksasta Suomeen saapunut karkulainen. Hän oli kertonut suuresta aatelissuvustaan ja näyttänyt joitain sineteillä varustettuja papereita, jotka muka olivat aateliskirjat. Suomalaiset niitä uskoivat, sillä olihan Arnold ulkomaalainen, ja se oli jotain.

Verner Arnold tiesi hyvin noiden paperien sisällön. Hän pysähtyi, katsahti kuvaan ja hymähti:

— Vai aatelismies, sinäkin isä, hän itsekseen sanoi, pyörähti ympäri ja kulki rauhattomana huoneesta huoneeseen.

Yhtä tyhjää oli kaikkialla. Kartanon toistakymmentä huonetta oli hyvin sisustettu, mutta niissä oli yksi ainoa asukas, kartanon perijä ja omistaja, nimismies Verner Arnold.

Hänen isänsä oli nainut Valkaman ainoan perijättären, kiusannut vaimonsa kuoliaaksi ja vihdoin muuttanut itsekin ikuiseen lepoon. Verner pääsi nimismieheksi kotipaikalleen ja asettui asumaan isolle tilalleen.

Mutta elämä oli hänestä ikävää, yksitoikkoista, kiusallista. Edellisenä päivänä hän oli käynyt naapuripitäjän nimismiehen luona. Siellä kului yökin. Ikävyys oli haihtunut, mutta nyt se jälleen kaksinkertaisella voimalla palasi. Väsytti ja hermostutti. Yksin hän ei viitsinyt juoda.

Arnold asetti kauluksen kaulaansa, otti silkkisen huivin ja sitoi sen laskoksille rintamukseen. Vasemman käden nimettömässä kiilsi sileä sormus. Arnold katsahti siihen kuin säikähtäen.

— Ester parka! hän itsekseen hymähti, huokasi raskaasti ja lähti kiireesti ulos.

Puutarhan sivua, korkean kiviaidan kuvetta johti tie rantaan. Korkeat koivut tuuheine latvoineen varjostivat kapeata polkua ja lehväiset oksat ylhäällä muodostivat kuin katon kulkijan pään päällä. Rannalla avautui Utuselkä aavana kirkkaine laineineen, ja tuolla selän toisella puolella, missä vastaiset maat toisiaan kaartaen lähenivät, näkyi veden pintaa vasten musta juova. Se oli silta, jonka kaksi valvausta näyttivät kuin vaanien tarkastelevan Valkaman kartanon kaukaista rantaa.

Vähän oikealle venerannasta, joka oli tien kohdalla, oli rakennettu uimahuone ja höyrypurren "Asran", laituri.

— Onko Asra jo kunnossa? kysyi Arnold pienehköltä nokinenäiseltä nuorukaiselta, joka ahkerasti hääräsi pikku purressa.

Arnold meni huvipurteensa, tarkasteli ja ihasteli siistejä, kiiltäviä paikkoja. Hän katsahti kauvas ulapalle. Kirkontorni näkyi tännekin. Se näkyi kaupungista. Kauvan katseli Arnold. Hänen pitkä solakka vartalonsa keinui hiukan veneen liikkeiden mukaan. Ja vasta, kun suurempi aalto voimakkaammin venettä heitti, hän horjahtaen ajatuksistaan heräsi.

Savu kohosi nokisen mustana Asran pienestä savupiipusta. Mutta höyry ei Arnoldin mielestä noussut kyllin nopeasti. Hän otti ison petroolikannun ja heitti sen täyteisen palavaan uuniin. Kohta kohahti kattilassa ja suhisi varaventtiilissä.

Arnold istui perässä ja Arvi konetta hoiti. Asran keula kääntyi suurelle
Utuselälle, kohti sillan vaanivia valvauksia.

Se oli Asran ensimmäinen matka tänä kesänä, ja se kulki kuin sillä olisi ollut kova kiire petollisesti myöhästyttäneen levon jälkeen.

Valkaman isäntä istui ajatuksiinsa vaipuneena. Jo kolme vuotta hän oli yksin asunut, melkein joka ilta pitoihin porhaltanut, huveja etsinyt ja löytänyt. Talvisin suhisi lumi orhin reenjalaksissa, kesäisin höyrypursi laineita halkoi.

Mutta tyhjältä oli tuntunut sittekin. Virantoimitus sujui huonosti, kartanoa sai hoitaa arentimies. Tuloja oli kylläkin kymmeniä tuhansia, mutta eivätpä ne sittekään jaksaneet tyydytystä tuottaa.

Arnold ei ollenkaan pitänyt omasta elämästään. Hän tahtoi ja oli jo kauvan tahtonut elämänsä muuttaa. Ja vihdoin oli keinon keksinyt, mennyt kihloihin ja päättänyt ensi kesänä häänsä viettää. Vielä parisen kuukautta — ja sitten.

Oma, vakinainen vaimo oli hankittava. Eikä se ollut liioin vaikeata hänen miehelleen. Hän tahtoi ottaa sen, jota rakasti — olipa köyhä tai rikas. Oli sattunut köyhä kihlatuksi.

Laskiaisena oli toimeenpantu rekiajot kaupungista Valkaman kartanoon. Vieraita oli toista kymmentä hevoskuormaa. Arnold oli kotoaan matkustanut kaupunkiin ja ajanut erään "naisystävänsä" kanssa.

Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia "naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon —.

Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat, söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.

Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa oli ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli istunut erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja kauniisti, kun hänet Arnoldille esitettiin.

Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten … sitten alkoi valloitus.

— Pelasta minut, Ester, pelasta… huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä, lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he pääsivät lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan yritti Arnold Esteriä suutelemaan… Nuolen nopeudella hyppäsi Ester reestä ja katosi illan hämärään.

Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen nolaus oli hänelle sattunut — ensi kerran.

Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä, kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden kesken yksinäiseen Valkamaan.

Kerran — Arnold säpsähti tätä muistellessaan — kun tanssin jälkeen vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.

Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.

Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.

Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä, mutta silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen lattialle.

— Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen, sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.

Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen muiden heräämistä hän oli poistunut.

Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina kuolemaan saakka…

Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.

Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa kaupunki pistäytyi näkyviin.

Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.

Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät, isot silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja leuvan päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti. Kun häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan hämärän.

Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista, kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeessä.

Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:

"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."

Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään, rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti katseensa korkeuteen…

Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.

— Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi hänen kaulaansa.

He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.

Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä, Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.

Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja tietämättään hän peräytyi pari askelta.

Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin, suuteli hänen kaulaansa, rintaansa…

— Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä, katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.

— Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun…

Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan, sytytti paperossin ja alkoi keskustelun.

— Ester, anna anteeksi, mutta sinä olit niin sanomattoman kaunis.
Annathan anteeksi?

— Mutta todellakin, lähde nyt Valkamaan. Saatan sinut huomenna takaisin, sanoi Verner.

— Hyvä Verner, ei se nyt sovi, minulla on täällä vielä tänään työtä. Ja onhan sitten aikaa olla yhdessä. Tulen pyhäksi, jos aamulla haet ja illalla tuot takaisin.

Auringon lähetessä taivaanrantaa heitti Verner hyvästit, astui purteensa ja ohjasi kotia kohti. Hän istui miettivänä peräsimessä, puisteli välistä päätänsä ja hymähteli itsekseen epäselviä sanoja. Asra oli jo kulkenut useita virstoja.

Ilta-auringon viimeiset säteet punasivat kaupungin talojen ikkunoita, kun Arnold katsahti taaksensa. Samassa hän käänsi peräsimen koko saranaan, ja Asra teki kauniin kaaren kääntäen keulansa takaisin kaupunkia kohti.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Asra jälleen nähtiin Valkamaa kohti vilistävän.

Mutta pienessä kammiossaan pormestarin talossa valvoi Ester yön ollessa puolessa. Hän istui mukavassa nojatuolissaan nojaten kyynäspäillä pöytää vasten, leuka käsien välissä. Valkoisten sormien lomista näkyi poskien punertava silkinhieno hipiä.

Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.

Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.

Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla hyvin kaukana, kaukana…

Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä ketterästi täällä kuin siellä…

Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti. Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet… Ei se ollut mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.

Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät. Verner oli hyvä mies…

Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki… Hän oli rikas.

— Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia.

Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta. Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.

Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.

Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen. Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.

— Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen.

Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille, sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat, tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.

— Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold.

— Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.

— Sen omantunnon kanssa on vähän niin ja näin, virkkoi Arnold. Mutta kun on kerran tullut, niin täytynee, täytynee, hän jatkoi näyttäytyen huolettomalta.

Mutta hän tilasi kahvia ja konjakkia koko joukolle. Ja sitä maisteltua haihtui katumus, ja iloinen nauru ja leikkisät puheet täyttivät savuisen huoneen.

— Arnold, sanoi eräs nuorehko hienopiirteinen mies häntä olalle lyöden, etkö ole huomannut, että hotelliin on tullut uusi tarjoilijatar. Vai etkö heistä enää välitä? Odotapas, kun kutsun hänet — hän on kaunis tyttö.

Ja ennenkuin Arnold oli ehtinyt tajuta asiaa, saapui tarjoilijatar. Hän oli pitkän solakka, vaaleaverinen nainen, jonka kasvonpiirteet eivät olleet vastenmieliset.

Arnold kohotti lasinsa, joi ja istuutui. Irmalle tarjottiin myöskin lasi — hän jäi herrojen seuraan nauramaan ja ilkamoimaan. Arnold tuli ensin totiseksi, mutta sitten hänen katseensa alkoi viipyä Irmassa.

Irma istui erään maisterin sylissä. Kauvan tuijotti Arnold Irmaan, tempasi hänet vihdoin luokseen ja suuteli häntä.

Irma katseli ensin kummastuneena, mutta pian hän alkoi viihtyä komean tummasilmäisen valloittajansa huostassa. Toiset kohottivat lasinsa, ja niin juotiin "pulskan parin" kunniaksi.

Arnold kaivoi taskustansa jotakin ja pisti Irman käteen. Käsi oli lämmin ja se puristi hellästi saamaansa esinettä. Kun Irma pöydän alla tarkasteli salavihkaa lahjaansa, näki hän pikku rasiassa kultaisen soljen. Kiitokseksi tarttui hänen kätensä Arnoldin käteen.

Vähitellen väsyi seura. Toiset poistuivat hotellista, toiset heittäytyivät sohville. Mutta Arnold siirtyi sivuhuoneeseen — —.

Kun hän aamulla lähti kotiinsa, otti hän miehen purtta ohjaamaan. Itse hän vaipui huopapeitteiden väliin Asran pohjalle.

— Herra vallesmanni, nyt olemme kotirannassa, puheli Arvi isännälleen hiljaisella äänellä kuin anteeksi pyydellen.

Arnold nousi purren pohjalta, kömpi laiturille ja kulki kotiinsa. Pää oli raskas ja omatunto alkoi työnsä. Hän oli matkalla melkoisesti selvinnyt.

Hän katsoi isoon peiliin, mutta hämmästyi ja vetäytyi takaisin. Kasvot olivat pöhöttyneet, silmänalukset kuopalla, hivukset pörrössä. Hänen suunsa vetäytyi vääräksi ja hampaidensa välistä hän kuin sylkemällä päästi raa'an kirosanan.

— Paha ei sinua ikinä kahleistaan päästä, hän huudahti rintaansa lyöden.

Hän hengitti raskaasti ja raivostui, iski nyrkkinsä pöytään. Lasilla varustetut valokuvatelineet hypähtivät korkealle ja vierivät helisten lattialle. Ison peilin hän potkasi säpäleiksi.

Sänky valkoisine lakanoineen oli koskematta. Hän heittäytyi siihen.
Mutta ei tuntunut nukuttavan.

— Rapakossa saisit rypeä, hän taas virkkoi pystyyn hypäten, meni ruokasaliin, otti ison pullon ja asettui huoneeseensa juomaan.

Hän heräsi vasta iltapäivällä. Arvi oli tullut hänen huoneeseensa postilaukku kainalossa ja katsoi nyt ihmeissään isäntäänsä, joka hieroi unta silmistään. Vähitellen muisti Arnold kaikki. Huone oli kamalan näköinen.

— Arvi, hyvä poika, auta minua. Vie ulos nuo roskat, hän sanoi peiliä osottaen.

Arvi ryhtyi työhön ja vähitellen tuli huone yhä autiommaksi. Pöydän vieressä lattialla oli Esterin valokuva, sen kehys ja lasi pirstaleina. Arnold kohotti kuvan pöydälle ja painoi kädellään tuskan ahdistamaa sydäntään.

Postilaukussa oli Esterin kirje. Arnold otti sen käteensä pahoja enteitä aavistaen. Olisikohan pormestari kotiin tultuaan kertonut Esterille? Ei, ei se ollut mahdollista — — eiväthän herrat sellaisia kerro. Mutta jos Ester muutoin olisi saanut tietää… Hän avasi kirjeen, selaili sitä sieltä täältä. Hänen kasvonsa tulivat yhä valoisemmiksi. Sitte hän sen luki kokonaisuudessaan.

Miten sinua nyt ikävöin, miten kadun, etten kanssasi lähtenyt. Olen istunut valveilla yli puoli yön, sinua muistellen, sinua ikävöiden.

En tiedä, mikä minua on alkanut vaivata. Äskenkin sieluani ahdisti.
Sitte näin vilahdukselta näyn, tiikerin silmät…"

Arnold keskeytti: "tiikerin silmät", hän itsekseen toisti — ja hänen rintaansa ahdisti. Hän soimasi itseään, soimasi ankarasti. Vihdoin hän luki Esterin kirjeen loppuun ja suuteli sitä kerta toisensa jälkeen.

Hän aikoi kirjoittaa Esterille heti ja tunnustaa hänelle kaikki. — Ei. Parempi oli se suusanallisesti hänelle kertoa. Mutta painajaisesta oli päästävä, isäin rikokset olivat sovitettavat. Kumpahan vain löytäisi sopivan keinon… Unohtaa niitä ei voinut, ne seurasivat kaikkialla kantapäillä…

Ja kirveen terä vilahti hänen olkansa yläpuolella ja sattui kuvaan sydämen kohdalle. Kehykset singahtelivat pikku sirpaleina lattialle.

Arnold hengitti raskaasti, mutta tasaiseen. Välinpitämättömänä hän kääntyi pois, kutsui Arvin sisälle.

Arvi katsoi ihmeissään juhlallista isäntäänsä. Hänen tapansa ei ollut vastustella. Arnold vei kirveensä pois ja jäi kävelemään huoneeseensa.

— Jokikisen kalvavan muiston minä tästä rakennuksesta hävitän. Parasta, kun polttaisi koko talon…

Hän pysähtyi saliin vievän oven kohdalle ja katsoi surumielin äitivainajansa kuvaan. Sormi sattui huulille — ja Arnold lähetti hellän lentosuutelon äitinsä kuvalle.

Olisiko enää mitään mahdollisuutta uuden elämän alkamiseen? Eikö vanha tottumus vaatinut saman suunnan jatkamista? Niin ei saisi tapahtua. Mutta isiltä peritty kehnous, joka asui veressä, veressä, jota itse oli saastuttanut, turmellut… Olisiko mahdollista puhdistaa tuota turmeltunutta verta, kohentaa raukeita jäseniä ja elähtynyttä sielua puhdistaa? Niin täytyi tapahtua.

Kaikki tekeminen riippui tahdosta. Heikko, voimaton tahto … oh, jospa sen voisi karaista, terästyttää. Ei Arnoldilla itsellään siihen voimia enää ollut. Olihan hän jo niin usein yrittänyt, yrittänyt oikein tosissaan. Mutta päätös piti vain päivän, korkeintaan pari… Ja sitten alkoi taas sama, entinen, isänaikuinen, huono elämä.

Seuraavana sunnuntaina saapui Ester Valkamaan. Arnold hänet itse sinne kävi valkokupeisella purrellaan noutamassa. Aamupäivällä he tekivät pitkän kävelymatkan Valkaman tiluksien ympäri. Päivällisen jälkeen he istuivat köynnöspenkillä lehtimajassa.

— Siihen on vielä koko joukko toista kuukautta, puhui Arnold melkein surumielisesti.

— Mutta olethan sinä nyt jo minun, olet kokonaan … ja onhan meidät jo kuulutettu…

Ester ei vastannut mitään. Hän katsoi haaveellisesti lehtimajan ovesta ulos. Pääskyset visertelivät tuuhean koivikon keskellä ja pilvenhattarat päilyivät oksien lomitse taivaan sineä vasten.

Ester kääntyi äkkiä häntä kohti, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi tunteellisena hänen korvaansa:

Arnoldin silmät saivat kiiltävän ilmeen. Hän painoi Esterin miehuutensa koko voimalla sykkivää sydäntänsä vasten.

— Ei, ei Verner, älä niin kovasti. Minä vallan tukehdun, puhui Ester punaisin poskin ja hehkuvin silmin, koettaen irroittaa itseään kauvemmaksi Verneristä.

Ja hän katsoi jälleen ulos lehtimajan ovesta, painoi päänsä alas ja jatkoi surumielisesti:

Hän keskeytti. Kyyneleet uurtivat kosteita vakoja hänen poskilleen. Ne olivat isoja, kristallinkirkkaita kyyneleitä.

Arnold istui hetkisen mietteissään, kuivasi sitten hänen kyyneleensä ja sytytti tupakan. Ester ei ollut huomannut tällä kertaa mitään merkillistä Arnoldin silmissä.

— Tahdon sinua ymmärtää. Säilytä isäsi muisto kirkkaana. Anna minulle anteeksi, Ester.

— Niin mielelläni sinulle anteeksi annan, jos annettavaa on. Hyvä, että ymmärrät minua, vastasi Ester.

Ester ei vastannut. Hän katsoi pientä harmaata varpusta, joka ahkerasti työskenteli lehtimajan edustalla olevassa pensaassa.

Ester kohotti katseensa ja huomatessaan Vernerin alakuloisen katseen, hän heittäytyi hänen rintaansa vasten.

Salissa oli kaikki muuten entisellään, ukko Arnoldin kuvan paikka vain oli tyhjä. Kaikki ikkunat ja ovet olivat selki selällään ja keväinen huumaava tuoksu kulki huoneiden läpi. Ohi mennessään se sattui nenään — ja ihminen nautti tästä sattumasta, puhalsi ensimmäisen vienonhellän vaikutuksen äkkiä ulos saadakseen uudelleen ahmaista ylenmäärin. Ihminen ei tyydy vähään! Mutta ahneus rangaistaan. Tuoksu tunkeutui liian voimakkaana Arnoldin nenään; se kutitti nenän seinämiä ja häntä tirskutti.

— Pardon! hän sanoi käsivarressaan riippuvalle Esterille, joka juuri oli päässyt salin kynnyksen yli, ja alkoi nenäliinallaan tukehduttaa seuraavaa kohtausta.

— Ah, kun täällä on suloinen tuoksu… Mutta mitä? Ester äkkiä huudahti käsiään yhteen lyöden.

Arnold ei muistanut tällä hetkellä salissa tapahtunutta muutosta, vaan jäi ihmetellen katsomaan Esteriin.

Arnold ei heti ollut valmis vastaamaan. Hän mietti hetkisen ja hänen silmänsä synkistyivät.

— Minulla ei ole yhtä hyviä muistoja isästäni kuin sinulla, siksi olen sen rikkonut.

— Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.

— On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi häntä halveksun.

Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin itsekseen:

— Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.

Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.

— Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.

— Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.

— Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle, sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.

Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti konetta.

— Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka päivä.

Ester katsoi vain kysyvästi Arnoldiin osaamatta puhua mitään. Arnold veti hänet lähemmäksi itseään.

— Tahdon olla sinulle avomielinen, tahdon puhua, tunnustaa sinulle kaikki. Sinun tulee olla minulle hellä, sinun pitää ymmärtää minua oikein, sinä et saa minuun koskaan suuttua, pitkästyä. Ester, sinä et saa sitä tehdä, ethän…

Ester heltyi. Hän olisi tahtonut ymmärtää Verneriä, mutta hän ei ymmärtänyt. Otaksumiset liikkuivat sinne tänne hänen sielussaan. Mutta hän hylkäsi ne kaikki. Eihän niistä mikään voinut olla mahdollinen. Yhden hän ymmärsi, ja sen tunteen valtaamana hän kietoi kätensä Vernerin kaulaan.

He olivat saapuneet perille. Hyvästellessä sanoi Arnold Esterille epävarmana kuin neuvoa kysellen:

— Menisinköhän pistäytymään hotellissa. Ompahan vielä iltaa mennä kotiinkin.

Mutta iloisin mielin istahti Arnold purtensa perään ja ohjasi sen hotellin rantaan. Hän oli tänä iltana vapaa. Ester varmaan ymmärsi hänet oikein.

Valkaman salin seinää kaunisti Esterin suurennettu valokuva komeissa kultakehyksissä. Mutta Arnold ei antanut asettaa sitä isävainajansa kuvan paikalle, vaan toiselle puolelle salia, keski-ikkunan kohdalle. Siinä, missä isän kuva ennen oli ollut, oli nyt tummiin kehyksiin pingoitettu musta silkkivaate. Säretyn ison peilin paikalla oli entistään komeampi, mutta ihka uusi, luonnollisessa suuruudessa ihmisen kuvan näyttävä peili.

Varsinkin kahta huonetta Valkaman kartanossa oli erityisesti koetettu saada uuteen kuntoon. Ne olivat Esterin huone ja sänkykamari. Niistä olikin entiset huonekalut kadonneet kuin näkymättömiin.

Kerran oli Arnold tullut kotiin kiihtyneenä. Se oli tapahtunut viikko ennen häitä. Ei kukaan huomannut, oliko hän juopunut vai selvä, eikä kukaan tiennyt mistä hän tuli. Sanaakaan puhumatta oli siepannut kirveen ja iskenyt säpäleiksi huonekalut kahdessa huoneessa.

Mutta kohta olivat entistään upeammat huonekalut ilmestyneet entisten sijalle. Asra oli hinannut ison proomun kaupungin rannasta, ja siinä ne olivat saapuneet. Lattiat, seinät ja kattokin olivat näissä huoneissa ihka uudet.

Usein oli Arnold ollut poissa kotoa vähän ennen häitä. Ja silloin, kun oli kotona, hän asusti paraastaan Esterin tulevassa kamarissa, hyräili ja käveli edestakaisin. Välistä taas pysähtyi yhteen paikkaan pitkäksi aikaa.

Oli vain pari päivää enää siihen, kun Arnold kulettaisi Esterin omaan kotiinsa. Hän istahti kirjoituspöytänsä ääreen tulisesti ja varmana:

Olen saanut kunnalta luvan purkaa kannen sillan toisen valvauksen päältä häidemme ajaksi. Asetan sen sitten jälleen paikoilleen. Olen tilannut niin suuren höyrylaivan kuin suinkin sillan läpi mahtuu sinua tänne tuomaan. En tahdo sinua Asralla tänne retuuttaa, sillä samalla aluksella voisit poiskin luotani kadota. Mutta kun sitten sillan tukin rautakannella, niin eipä toista kertaa sellainen laiva kuin se, joka sinut tänne tuo, sinua luotani vie. Tahdon sinut säilyttää ikiomanani. — sinun täytyy luonani viihtyä, luonani viipyä. Varusta siis itsesi kärsiväisellä luonteella ja ota viihdytystä mukaasi. Uhraan kaikki, kunhan sinulle vaan saan hyvän olon, tahdon unohtaa kaiken maailman saatuani sinut luokseni.

Ilmoita myöskin tuttaville, etteivät hommaisi veneitä tai muita kulkuneuvoja, sillä minun tilaamaani laivaan mahdumme kaikki. Laiva odottaa täällä, kunnes vieraat palaavat.

Vihkimispaikkamme kirkon kaunistamisesta kuuluvat huolen pitävän — ystävämme.

Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.

Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen taivaalla.

Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.

Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen sitten huoneessaan.

— Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti rengiltään.

— Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieressä.

— Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin selän takana.

Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli nimi: Ester Lilieroos.

— Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.

— No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin.

— Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi…

— Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin mennessään.

Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden tahtoi tehdä.

Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita hänen käsissään.

Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.

Hän käveli edestakaisin katsellen vuoroin vieretysten olevia parisänkyjä ja vuoroin pöydälle ja lattialle sirotettuja vaatteita. Oikeanpuoleinen sänky oli Esterin — ja tuo toinen hänen.

Mutta hetkisen kuluttua riisuutui Arnold, otti yllensä Esterin hameen ja heittäytyi oikeanpuoleiseen sänkyyn.

Häät vietettiin suurella kiireellä. Vihkiminen toimitettiin kaupungin kirkossa, isolla laivalla kulettiin Valkaman rantaan ja perillä syötiin pulskat päivälliset.

Ihana oli Ester morsiamena, ja tummina välkkyivät Arnoldin silmät, kun hän kohotti samppanjalasinsa ottaakseen vastaan onnitteluja.

Mutta tanssiin ja seurusteluun ei Arnoldilla ollut aikaa. Hän oli laittanut asiat niin, että laiva viipyi perillä vain neljä tuntia. Sitten hän tahtoi vieraistaan päästä. Ja hän oli nyt mies, joka ajoi tahtonsa perille. Kaikki kävi kuin itsestään.

Pian olivat vieraat poissa. Tuolla Utuselällä ne vielä nenäliinojaan huiskuttivat. Mutta Valkaman rannalla vastasivat huiskutuksiin vain palvelijat, sillä kartanoa kohti kulkivat jo Arnold ja Ester käsitysten.

— Sinä olet nyt Valkaman kartanon kaunis emäntä, sanoi Arnold, kun he sisään astuivat.

Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni, antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.

— Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester, kun näki rekeä pois vietävän.

— No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken entisyyden hävittää, vastasi Arnold.

— Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen…

— Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen — kuten niin moni muu saksalainen — ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi. Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin.

Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, — Suomessa kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären pauloihinsa.

Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester huomasi hänen levottomuutensa.

— Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka…

— Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän juuri selvä olikaan?

— Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää kuin silmäterää… Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".

— Siinäpä onkin jo kylliksi. Yksityiskohdat jääkööt sikseen, vastasi
Arnold.

Hän käveli kauvan sanaakaan puhumatta. Ester istui sohvan nurkassa painaen päätä käsiinsä. Hämärä oli huomaamatta hiipinyt huoneeseen.

Kun lamput sytytettiin, oli valossa jotain surullisen kammottavaa. Eikä heitä sinä iltana kumpaakaan naurattanut.

Ja vasta vähitellen, suurien ponnistuksien perästä, he saivat kiinni entisestä elämäntavastaan, joka oli ollut kuin jollain tavoin loukkautunut.

Joskus Arnold katuikin kertoneensa niin tarkoin isänsä elämästä, ja Esterin mielessä kiehtoi ajatus, joka pyrki saamaan selville, mitä kaikkea saastaa Arnold oli isältään oppinut. Ester oli kokematon lapsi.

Ei kumminkaan kestänyt kauvan, ennen kuin hänelle asiat rupesivat selkenemään.

He olivat tulleet nyt sangen hyviksi tuttaviksi. Olipa usein oikein hupaistakin yhdessä ilkamoida, miehen ei tarvinnut hävetä naista eikä naisen miestä. Esteristä tuntui se nyt sangen ihmeelliseltä. Ei hän olisi sitä osannut aavistaakaan puolta vuotta aikaisemmin.

Ensi lumet kattoivat jo maata. Arnoldin piti lähteä virkamatkoille. Hän teki sen sangen vastenmielisesti. Mutta täytyihän sitä. Matka piti aina piirin pisimpiin pohjukoihin. Kului päivä, toinen ja kolmas. Vasta neljäntenä Arnold saapui iltapäivällä. Hän oli juovuksissa. Naapuripitäjässä oli ollut päivän vieraisilla, kun matkalla oli tavannut virkaveljensä.

Ester hoiti häntä kuin lasta, pesi, kampasi, antoi lämmintä maitoa, keitti hyvää ruokaa. Arnold käveli rauhattomana; ja hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän sänkykamarissa päältään riisui. Ester pelästyi ne nähdessään. Se oli sama kiilto, joka kerran ennen oli hänelle näyttäytynyt pormestarin pienessä kamarissa. Häntä värisytti, mutta hän koetti pysyttäytyä tyynenä. Hän ymmärsi Arnoldin pienimmätkin viittaukset.

Mutta vähän ennen puoliyötä ilmestyi valoa sänkykamariin. Siellä liehtoi yöpuvussaan Arnold. Hänen silmänsä kiiluivat.

Sänkykamarin ovi avautui, saliin ilmestyi valoa ja Arnoldin omaan kamariin ilmestyi valoa.

Iso kirves kohoaa, iskee. Tammisesta kirjoituspöydästä singahtelee isot palat pitkin lattioita, ja viimein romahtaa koko laitos alas. Arnold katselee työtään. Hänen silmissään on kiiluva liekki ja suu on irvistyksissä.

Mutta sänkynsä nurkkaan kyyristyneenä itkee Ester kuullen kirveen jykevät iskut.

Hän ei voinut, ei voinut. Olihan kaikki jo niinkin kammottavan häpeällistä. Ja vieläkin enemmän…

Ester alkoi tajuta mitä Verner oli tarkoittanut sillä, ettei hän ollut normaali. Mutta mikä siihen oli syynä, se oli arvoitus… Oi, ettei Ester voinut sitä auttaa!

Ester säikähti, katsoi ylös. Hänen miehensä oli sängyn vieressä polvillaan lattialla. Outo kiilto oli kadonnut silmistä ja huulet värähtelivät tunteellisesti.

— Älä ole minulle julma, Verner, pyysi Ester ja tarttui kiihkeästi hänen käteensä.

— Se on jo annettu, vastasi Ester ponnistaen voimiaan saadakseen lausutuksi nuo muutamat sanat.

— Nyt minun on hyvä nukkua, sanoi Arnold, suuteli vaimoaan otsalle ja poistui omaan huoneeseensa.

Aina silloin, kun Arnold oli poissa kotoa, oli Ester ahkerassa työssä. Hän ompeli lapsen vaatteita, vaikkei hänellä ollut vähintäkään tietoa pienokaisesta. Ja kun hän toivottomana tätä muisteli, kuului syvä huokaus sydämmen syvyydestä. Olihan hänen miehensä kylläkin sanonut, ettei ainakaan muutamaan vuoteen saisi tulla, mutta Ester sittenkin toivoi.

Ester rakasti noita pikku hommiaan. Hänellä oli erityinen piirongin laatikko toivotun pienokaisen vaatteita varten. Siinä oli pikku "popot", siinä "kutit" ja "tutit". Ja aina kun Ester niitä järjesteli — eikä se suinkaan harvoin tapahtunut — oli hänen suunsa niin somassa hymyssä.

Mutta toive ei vain näyttänyt toteutuvan. Yli kaksi vuotta he nyt olivat olleet naimisissa, eikä vieläkään! Sitä ikävämpää Esterille, kun Arnold oli yhä tiheämmin ja tiheämmin poissa. Yksin hän sai istua, miettiä. Vernerin virkatoimet olivat niin sanomattomasti lisääntyneet, sillä virkamatkoille hän melkein aina oli lähtenyt, useita päiviä poissa viipynyt. Kotiin tultuaan hän oli aina särkenyt jonkun isävainajansa aikuisen esineen. Nyt ne olivat lopussa. Valkaman kartanon huoneissa oli sisustus kokonaisuudessaan Vernerin hankkima.

Ester oli tullut kivuloiseksi. Hän ei kotoaan liikahtanut juuri mihinkään, ja se teki hänen mielentilansa raskaaksi.

Eräänä iltana joulun tienoossa hän äkkiä sairastui. Arnold ei ollut kotona, mutta häntä lähetettiin noutamaan sieltä, mihin oli sanonut lähtevänsä virantoimituksille.

Arnold tuli yöllä kotiin. Hän oli tavallista enemmän kiihtynyt. Sänkykamarin ovi oli lukittu. Arnold kirosi. Palvelija kiiruhti ilmoittamaan isännälleen rouvan sairastumisesta. Se ei vaikuttanut mitään. Hän otti kirveensä ja iski oven säpäleiksi. Sänkykamarissa oli kuumetta sairastava Ester polvillaan oven edessä.

Arnold katsoi kauvan vaimoonsa. Hänen silmissään oli taaskin tuo outo kiilto.

Ja yhdellä nykäyksellä oli Ester Arnoldin sylissä. Hän vei hänet sänkyyn ja suuteli häntä tulisesti.

— Verner, mistä hakija sinut löysi, kun näin pian jouduit kotiin, kuule, mistä?

— Sinä siis vakoilet minua, huusi Arnold, siksipä oletkin taas noin kylmäkiskoinen kohtaani. Mutta ole vain, jos tahdot, hän ylenkatseellisesti jatkoi, hyppäsi pois sängystä ja poistui. Salista kuului kirveen iskuja ja kirosanoja. Esterin kuva oli salin lattialla pirstaleina.

Arnold oli nukkunut salin sohvalle, kun palvelia hänet herätti yöllä nöyrästi niiaillen:

— Saako tohtoria lähettää hakemaan, rouva on niin kovin sairas, että ihan hourii.

Kartanossa tuli kiirettä ja touhua. Paras hevonen kaupunkiin, sen sai ajaa vaikka kuoliaaksi.

Mutta kun Ester houreestaan heräsi, näki hän Arnoldin sängyn vieressä polvillaan, kyyneleet silmissä.

Vasta puolen päivän tienoissa tuli lääkäri. Tauti ei ollut hänen mielestään vaarallista, mutta piti kumminkin olla hyvin varoillaan. Hiljainen lepo oli paras lääke sitten, kun kuume oli saatu poistetuksi. Lääkäri lupasi käydä joka toinen päivä, jollei tauti näytä vaarallisempia oireita.

— Kuule Ester, puhui Arnold, kun he olivat kahden, en ollutkaan eilen virkamatkoilla, kuten sanoin meneväni, vaan olin kaupungissa juomassa. Sellainen raukka minä olen. — Tuskin voinenkaan enää muuksi muuttua…

Esterin silmät olivat painuneet umpeen; hän oli nukkunut. Syvään huokaisten nousi Arnold paikaltaan ja kulki raskain askelin omaan huoneeseensa.

— Mies vasta kolmenkymmenen ikäinen — ja lumi putoilee hivuksiin, hän ivallisesti itsekseen puhui. Mutta se onkin synnin puhdistumatonta myrkkyä, eikä taivaan valkoista lunta.

Hän ei ymmärtänyt itsekään itseään. Kummallista. Hän luuli aina vihapäissään jakavansa vain oikeutta. Aina kun hän kiivastui, kiivastui hän syystä, sillä hän oli muka kärsinyt vääryyttä. Eikö hänellä esimerkiksi vaimoonsa nähden ollut rajoittamattomat oikeudet? Hän myönsi nyt, ettei niin ollut. Mutta kuinka kauvan hän sen muistaisi? Siksi kun jälleen saapui juovuksissa kotiin.

— Kirous! hän ärjäsi, mutta laski alas kohotetun nyrkin ja jatkoi kävelyään.

Esterin poskien puna oli kalvennut niinkuin punainen ruusu vaalenee ollessaan auringossa, saamatta kylliksi virkistävää kosteutta. Valkeiden, laihojen käsien selkämyksissä näkyivät selvästi jänteet. Mutta kaunis oli Ester vieläkin. Hän oli kuin hento kukka, jolta suurempi kasvi auringon lämpymän säteen siimestää.

Ester odotti ja pelkäsi. Kunhan vain Arnold ei tulisi juovuksissa kotiin. He olivat tehneet sopimuksen, ettei hän tulisi päihtyneenä sänkykamariin. Aluksi oli Arnold sopimusta hiukan seurannut. Mutta sitten se vanheni. Ensin hän pyrki anoen ja pyytäen oven avaamista, lupauksilla rukoustaan säestäen. Oven avauduttua alkoi sama sietämätön elämä. Kun Ester tuskan kalvamana kieltäytyi ovea avaamasta, särkyi se kirveen iskuista — ja sen jälkeen särkyi aina joku huonekalu, kallisarvoinen esine.

Ester pelkäsi ja odotti. Usein hän toivoi — vaikka salaisesti — että
Arnold viipyisi, viipyisi kauvan, tai että hän tulisi ja toisi vieraat
mukanaan. Auliisti Ester palveli isäntäänsä ja hänen vieraitaan. —
Ellei niin olisi tehnyt, olisi voinut käydä huonosti.

Yksin istui Ester. Hän ikävöi ja itki. Kun talvi-illan pimeässä rakennuksen nurkat paukkuivat ja vihainen pohjan viima löi vasten ikkunoita, juoksi Ester ulkoportaille, koetti kuulostaa, joko kulkuset kilisisivät. Sisällä hän oli kuulevinaan. Mutta ei hän toki vielä tullutkaan. Yö oli niin kammottavan pitkä. Parempi, kun tulisi aamulla.

Miten Verner saattoi olla sellainen, tuo kaunis, ennen niin jalo, hyvä Verner? Ja kalvoihan sekin Esterin mieltä, kun Verner kerran riidan ollessa kuumimmillaan oli sanonut, ettei Ester mitään Valkamaan tuonut, köyhänä ja avuttomana oli tullut ja tuskin olisi elämässä pysynyt, ellei Verner olisi häntä ottanut — armosta. Armosta, niin hän oli sanonut. Olihan tosin Verner sitten jälleen pyytänyt anteeksi, mutta silläkö se oli hyvä.

Ester oli koettanut sydämellisellä hellyydellä miestänsä parantaa, jo kolme vuotta hän oli koettanut yötä ja päivää. Turhaan. Viime vuotena se oli ollut ihan aina samanlaista temmellystä.

Kunhan Ester olisi saanut lapsen. Sekin toive oli kokonaan turhaan rauennut. Kun olisi edes jonkinlaista seuraa tässä tukahduttavassa yksinäisyydessä. Olihan hän välistä yrittänyt hankkia itselleen tuttavallista naisseuraa, vieläpä ystäviäkin, mutta ystävyys ei kauvan kestänyt. Aina kun asiat kiristyivät, menivät ystävättäret Vernerin puolelle, vieläpä ilmaisivat heille uskotuita vaarallisia aviosalaisuuksiakin. Ja kun heitä nuhteli, niin sanoivat he hyvin yksinkertaisesti: vaimon tulee alistua kaikissa miehensä tahdon alaiseksi. Kaikissa? Alistua alemmaksi kuin eläin? Ei. Ester ei sitä voinut. Petollisia olivat Esterin naisystävät.

Ester oli tullut siihen käsitykseen, että ystävän piti olla miehen. Mutta olihan sekin hirveä askel. Kuolema olisi ollut paras ystävä. Ja usein olikin Ester kävellyt kirkonkylän hautausmaalla mustien ristien keskellä. Siellä vasta oli rauhallinen paikka. Tuulessa huojuvien petäjien suhinakin oli ihan toisen äänistä kuin muualla. Se oli mollissa laulettua nukutusvirttä. Oh, tuolla yläkulmassa oli niin kaunis paikka, hietakumpu nuorehkon petäjikön keskellä. Sinne vilkkuivat Utuselän hopeiset laineet, sinne näkyi nurkka Valkaman isosta päärakennuksesta. Vernerkin ehkä joskus ikkunastaan katsahtaisi kalmistoon päin.

Eräänä keväänä otti Arnold kartanon omaan hoitoonsa. Hän hankki kymmenen komeata hevosta, lähes sata lehmää ja kaikki taloustarpeet. Valkamaan tuli toisenlainen homma ja puuha kuin ennen. Ihmisiä kävi nyt paljon enemmän herrasväen pakeilla, ja Ester sai emäntänä tarttua kovasti työhön talon askareissa. Kun Arnold oli poissa, kysyttiin häneltä kaikenlaista. Hän sai päättää. Ja kun tiukka paikka tuli, täytyi hänen kääntyä pehtorin puoleen, joka aina tiesi neuvon pulman ratkaisemiseksi. Pian kääntyi Ester pienimmissäkin asioissa pehtorilta neuvoa kysymään, sillä hän luotti tähän mieheen.

Ensio Rikberg, Valkaman kartanon uusi pehtori, oli kotoisin Pohjanmaalta. Hän oli nuorena päässyt oppikouluun, mutta erotettu neljänneltä luokalta, eikä saanut muuallakaan oppikoulua jatkaa. Hän tahtoi maanviljelijäksi, kävi opiston ja oli nyt pehtorina Valkamassa.

— Tämä on erinomaisen hyvä tila, oli Rikberg sanonut tiluksia tarkastellessaan.

Hänen työsuunnitelmansa onnistuivat hyvin. Hän ei paljoa puhunut, mutta omistamansa vallan hän osasi käyttää. Arnold alusta alkaen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään hänen hommansa. Päivämääriä hän itsekin ensimmäisenä kesänä kuleksi Rikbergin kanssa tiluksilla ja huomasi paljon sellaista mistä hän ennen oli ollut vallan tietämätön. Näytti kuin uusi ilma olisi puhdistanut Valkaman ummehtuneen kartanon. Esterkin kävi poskiltaan taas hiukan punakammaksi.

— Luuleeko Rikberg tämän tilan viljelyksien kannattavan? kysyi Arnold erään kerran heidän istuessaan Arnoldin huoneessa.

— En epäile sitä, herra nimismies, minun ymmärtääkseni tämä tila on paikkakunnan paras. Tänä kesänä on Valkaman peltojen viljasato sellainen, että sitä täytyy ihmetellä. Jos meidän sato merkitään yhdellä, niin sitä lähinnä parhaan talon viljasato koko kunnassa on merkittävä kolmeneljänneksellä. Tämän seikan voin puhtaasti numeroilla todistaa.

— Entäs, millaiset metsät teillä on! Voin vakuuttaa, että satakaksikymmentä tuhatta ostaja maksaa ensi näkemältä, puhui Rikberg kiihkeästi.

Arnold kohosi istuimeltaan, katsahti pitkään Rikbergiin ja virkkoi haparoiden:

Ester ilmestyi ovelle tyynen ja totisen näköisenä, mutta huomatessaan pehtorin hänen kasvoinsa yli vilahti hentoinen hymy. Sitä ei kukaan huomannut.

Arnold meni vaimoaan vastaan, laski käsivartensa hänen olalleen ja virkkoi hellästi:

— Toisitko meille hiukan kahvia ja konjakkia? Tarjoisin Rikbergille pienen lasin.

Esterin sielussa töksähti niin omituisesti. Hän tiesi, että jos hän vähänkään estelisi, suuttuisi Arnold. Niin hän oli aina tehnyt. Vaikka hän kuin pyytäen tai neuvoa kysyen ensin oli palvelusta halunnut, hän kuitenkin raivostui, ellei pyyntöä täytetty. Hilliten itsensä vastasi Ester:

Mutta salin oven raosta tirkisti sininen silmäpari salavihkaa ja huomattuaan lasit tyhjiksi kääntyi se pois — ja äänettömin askelin katosi Ester omaan huoneeseensa.

Kun he olivat tyhjentäneet neljä lasia, kohotti Arnold viidennen nyökäyttäen päätään.

— Ei kiitoksia, herra nimismies, ei enempää minulle. Neljä lasia on korkein määrä, mitä samana päivänä olen ottanut, ja sen olen juonut nyt isäntäni tähden, sanoi Rikberg kohteliaasti.

Arnold hämmästyi. Hän laski lasinsa pöydälle eikä virkkanut mitään.
Rikberg lähti ulos omille hommilleen.

— Neljä lasia korkein määrä, sopersi Arnold itsekseen Rikbergin mentyä.
Ja kuitenkin oli hän niin iloisesti ilmaissut, ettei hän ollut raitis.
— Hm — — — hm — — jospa minäkin olisin sellainen!

Ikkunastaan näki Ester Rikbergin vakavin askelin kulkevan pihan yli. Kenelläkäs nyt oli määrä? Hän tahtoi selvyyttä, meni salin ovelle ja tirkisti salaa sisälle. Hänen miehensä istui entisellä paikallaan ja tyhjensi juuri lasinsa. Istuutuessaan työnsä ääreen ihan ääneen virkahti Ester:

Kuului askeleita Arnoldin huoneesta. Siellä käveli kartanon herra raskain askelin edestakaisin. Vihdoin hän lähetti sanan Arville, hevonen valjaisiin. Sitten Arnold katosi huimaa vauhtia kirkonkylälle päin.

Rikberg seisoi pihalla puistellen päätään. Hän oli kuullut palvelijattarilta isäntänsä tuhotöistä, tiesipä, missä onnettomuutta tuottava kirveskin säilytettiin. Mutta ikkunan ääressä istui Ester. Vettyneet siniset silmät tuijottivat pihalla seisovaan mieheen.

Seuraavana iltana myöhään palasi Arnold. Rikberg oli häntä odottanut. Hellävaroen ja kohteliaasti renki tervehti isäntäänsä, auttoi alas rattailta ja saattoi sisälle.

Kiirein askelin riensi Arnold kamariinsa, tarkasti kaikki paikat. Rikberg seisoi oven suussa. Viimeksi meni Arnold sänkykamarin ovelle. Se oli lukittu. Silloin astui Rikberg esille.

— Herra nimismies, hän sanoi kohteliaasti, mutta vakavasti, minulla olisi nyt teille hyvin tärkeätä asiaa. Se koskee taloutta ja maanviljelystä.

Arnold käännähti äkkiä takansa, kuullessaan Rikbergin äänen. Hänen silmänsä paloivat.

Rikberg asettui ison piirongin eteen, nojaten sitä vasten kuin sattumalta. Hän tiesi kirveen olevan piirongissa.

— Jos herra nimismiehellä olisi aikaa, asiani on hiukan pitkänlainen, selitti Rikberg.

— Ei sitä sopisi, tarvitsisimme tietoja jo aamulla töitä alotettaessa.
Jos herra nimismiehellä olisi kärsivällisyyttä istuutua tuohon sohvaan?

Rikberg alkoi puhua soista, niityistä ynnä muista maista. Hän puhui pitkäveteisellä, tasaisella äänellä. Alkua kuunteli Arnold, hänen silmänsä liikkuivat väsyneesti sinne tänne. Silloin tällöin hän keskeytti:

Rikberg kertoi vain samaan tapaan. Kohta kuului kuorsausta. Arnold nukkui, laskeutui vähitellen kuin itsestään pitkin sohvaa. Mutta Rikberg jatkoi kertomustaan samaan tapaan kuin alottikin. Lopuksi hän asetti tyynyn mukavasti isäntänsä pään alle ja poistui hiljaisin askelin huoneesta.

Seuraavana päivänä, kun Arnold oli noussut makuulta, ilmestyi Rikberg jälleen ja kyseli isännältään tosi asioita. Arnold ei vielä havainnut renkinsä eilistä menettelyä.

Mutta aina, kun Rikberg kulki pihan yli, liikahti Esterin kamarin ikkunaverho hiukan, ja sininen silmäpari loisti verhon ja ikkunapielen välissä.

Arnoldin maanviljelysinnostus pian lamaantui. Yhä useammin ja useammin hän viipyi kaupungissa tai pitäjällä tuttaviensa parissa. Hän oli alkanut kaihtia Rikbergiä, sillä hän häpesi elämäänsä ja heikkouksiaan. Vaimostaan hän ei juuri muutoin välittänyt kuin juovuspäissään.

Rikberg ei ollut koskaan sanallakaan huomauttanut Arnoldia hänen käytöksestään. Mutta aina, kun vain sai tilaisuuden olla ottamassa isäntäänsä vastaan tämän kotiin tullessa, oli hän keksinyt sopivan keinon, jonka avulla ehkäisi Arnoldin tuhotyöt. Niistä oli ennen kaikkea Ester, mutta myöskin Arnold itse hänelle sangen kiitollinen. Esterkin oli koettanut löytää jonkun neuvon hillitäksensä miestään rajupäällä ollessa. Mutta ne eivät auttaneet. Arnold jumaloi ja ylisti vaimoaan tämän antautuessa, mutta kun hekuma kuohahti elukkamaisenkin piirin ulkopuolelle, jota Ester ei paraimmalla tahdollaankaan voinut sallia, silloin kuuluivat kirosanat ja kirveen iskut.

Voimaton oli Ester miestään vastaan. Selvillä päin oli Arnold aina myöntänyt vaimonsa olevan täysin oikeassa, vieläpä pyytänytkin, ettei tämä ikinä sallisi moista häväistystä — mutta asia ei parantunut.

Rikberg hoiti tilaa ja hoiti sitä kuin omaansa isännän hyödyksi. Usein hän Arnoldin poissa ollessa joutui keskusteluihin Esterin kanssa kysellen hänen mielipidettään talon asioissa. Ne olivat kasvattavia hetkiä, sillä Esterillä ei ollut ennen ollut muuta ajattelemista kuin ruuanlaittoon kuuluvat pikkutehtävät.

— Mitä pidätte miehestäni? kysyi Ester kerran Rikbergiltä heidän keskustellessaan Esterin huoneessa.

— Etten tarvitsisi sotkeutua juoruihin enkä sanojeni tähden saisi itselleni ikävyyksiä.

— Hyvä, sitte sanon. Pidän miestänne sydämmensä puolesta mitä paraimpana ihmisenä, mutta käytöksensä puolesta hän on raukka.

— Hyväsydämisillä ihmisillä on tavallisesti hyvin paljon heikkouksia, selitti Rikberg vaatimattomasti.

Ester oli kauvan aikaa vaiti. Hän mietti itsekseen, mistä tuo mies oli oppinut niin kauniin puhetavan, niin siivon käytöksen ja saanut niin luontevat kasvonpiirteet? Ja hän oli vain tavallinen pehtori, työnorja?

— Kuulkaa, mistä te olette kotoisin? kysyi Ester epäröiden ja katsoen ikkunasta ulos.

— Te löitte uskonnonopettajaanne korvalle, tekö? huudahti Ester innokkaana ja kohottautui seisalleen.

— Ihan vähäpätöinen syy. Hän sanoi minulle, että valehtelin, vaikka minä puhuin totta, selitti Rikberg tyynesti, ja lisäsi hetkisen kuluttua: hän nimittäin olisi tahtonut, että olisin valehdellut.

— Koulun jälkeen olin kolme vuotta kirjanpitäjänä eräällä maatilalla ja sitten menin maanviljelyskouluun. Sitä tietä on ratani jatkunut, ja nyt olen pehtorina teillä.

— Vai niin, sanoi Ester painavasti ja jäi istumaan mietteisiinsä. Mutta hetkisen kuluttua hän kysyi: haluaisitteko kirjoja lukeaksenne; saisitte niitä valita meidän kirjakaapista.

Ja he menivät kirjakaapille kirjoja etsimään. Ester avasi laatikot, kaapin ovet selkiselälleen. Kun hän kurotti yläkaapin avaimeen, kohosi povi ja paisui rinta, puna nousi poskille ja hame teki miellyttävän kierroksen säärien ympäri. Rikberg huomasi hänet niin kauniiksi. Sääli tahtoi juurtua hänen sydämeensä, mutta hän haihdutti sen ja rupesi selailemaan kirjoja.

— Kyllä minä ymmärrän jotenkin hyvin sitä kieltä, vaikka olen unohtanut paljon. Äidinkieleni oli ruotsi.

— Olen lukenut paljon saksalaista kirjallisuutta, joten ymmärrän saksaa jotenkuten.

Kun Rikberg oli mennyt, jäi Ester kauvaksi aikaa seisomaan kirjakaapin edustalle. Hänen leukansa oli käden varassa ja hän katsoi johonkin siltapalkin rakoon.

Tuo mies oli torpan poika, koulusta erotettu. Hänen kanssaan voi syntyä millainen keskustelu tahansa. Sellaisissahan sitä tosi elämää olikin. Olihan sitä elämää ollut hänenkin isässään. Hän oli ollut talollisen poika. Ja Ester itse — hän oli talollisen pojan tytär, kotiopettajatar, ja tuo toinen, hän oli — pehtori.

Ester säpsähti. Tuntui kuin joku olisi koskettanut häntä olkapäälle. Ei, ei se ollut kukaan. Mutta hän oli rauhaton. Rakastiko hän? Ei, ei, se ei saanut tapahtua.

Illalla, kun Ester oli mennyt sänkykamariin, hän lukitsi oven peläten miehensä tulevan kotiin. Mutta Arnold ei tullutkaan, häntä ei ollut missään, vaikka Ester häntä aamulla haki joka huoneesta.

Päivällä teki Ester asian Rikbergin huoneeseen, kun tämä oli poissa. Hän meni sinne kuin varkaisiin, katsellen joka taholle, ettei vain kukaan häntä huomaisi. Kun hän oli tullut sisälle pikku rakennukseen, jonka toisessa päässä oli kartanon konttori ja toisessa Rikbergin huone sekä näiden välillä eteinen, sykki hänen sydämensä tavallista valtavammin.

Rikberg oli järjestänyt huoneensa hyvin siistiksi. Kaikki oli maukkaasti paikoillaan. Entäs kirjahylly, sehän oli kuin oppineiden salongeissa. Suomalaista, ruotsalaista, saksalaista, ja osaksi latinalaistakin kirjallisuutta.

Ihmeellistä. Ja tuo mies oli muka renki, tunkion kuokkija. Hyvä. Ja katkeruudella hän muisti erään kartanon paroonin ennen sanoneen: eivät rengit tarvitse oppia Corneliusta. Miksei? Tuo pehtori varmaan oli onnellisempi työssään kuin moni parooni mukavassa nojatuolissaan. Oli ihan saman tekevää, mitä työtä teki, kunhan vain teki rehellistä työtä. Oli ihan saman tekevää, millainen yhteiskunnallinen asema ihmisellä oli, kunhan hänellä vain oli sivistystä ja ennen kaikkea sielun sivistystä. Rengin vaimona olisi usein paljon onnellisempi olo kuin korskean kartanon herran.

Pöydällä oli avoin kirja, saksalaiset runot. Ester katsahti avoimelle sivulle: "Leise wehen, meine Lieder…", hän luki. Ja kyyneleet silmissä hän melkein polvistuneena, kädet taivasta kohti yhteen puristettuina toisti:

Hän ei huomannut, että ovi avautui hänen takanaan, ja Rikberg astui sisälle. Mutta kun lukko rasahti kiinni, kääntyi hän äkkiä ja huomasi tulijan. Hän katsoi häneen kauvan, otti askeleen eteen päin ja heittäytyi voimattomana vieressään olevalle sohvalle.

— Minä tiedän sen, eikä se ole ihmekään, vastasi Rikberg kunnioitusta osottavin ilmein, ja jatkoi: voinko teitä jollakin tavoin palvella? Tekisin sen mitä mieluimmin.

— En tiedä nyt mitään. Minä en jaksa ajatella, tai toisin sanoen minä en nyt jaksa puhua. Mutta toisten; sitten minä puhun. Hän nousi kävelemään ja jatkoi ponnistettuja liikkeitä tehden: minun täytyy katkaista ne kahleet, jotka minut tekevät matelevaksi orjaksi. Minun sydämeni on nyt kivettynyt osaksi, mutta osa on vielä tallella ja sen minä säilytän itselleni ja sille, joka sitä ehkä tahtoo käyttää. Ja minä, minä, hän puhui rintaansa lyöden, minä tahdon, että se sydämen kolkka, joka vielä on minun omani, että se tulee oikein käytetyksi. — Herra Rikberg, tässä on käteni, te olette luvannut minua auttaa, pitäkää myöskin sananne!

— Ei kukaan saa tietää, että olin huoneessanne. Teille ilmaisen, että tulin tänne uteliaisuudesta. Minun uteliaisuuteni on nyt tyydytetty. Te annatte sen minulle anteeksi.

Ennenkuin Rikberg ehti vastata, oli Ester kadonnut. Hän hiipi varovasti kiertäen koivikkoon ja sieltä ohjasi askeleensa päärakennukseen. Hänen vartalonsa oli oiennut entisestään, hänen päänsä oli kohonnut ja käynti oli varmaa ja tahdikasta. Kun hän huoneissaan liikkui, kajahtelivat askeleet äänekkäinä rakennuksen toisesta päästä toiseen.

Koko iltapäivän puuhasi Ester kotoisissa hommissa. Hän ei uskaltanut jättää työtänsä hetkeksikään, etteivät ikävät ajatukset pääsisi hänen mieltään häiritsemään. Hän oli tehnyt suunnitelman ja päätti varmasti sitä seurata.

Kun hän maata meni, lukitsi hän kaikki ovet heittäytyen sänkyynsä iltavaatteissaan: pitkä, löysä, vaaleanpunainen nuttu päällään ja valkoiset tohvelit jalassa. Pieni yölamppu valaisi kellertävällä häämeydellä huonetta.

Ester odotti miestään, hän halusi hänen nyt kotiin tulevan. Mutta tunnit kuluivat, keskiyö vieri ohi, eikä mitään kuulunut. Esteriä alkoi raukaista, silmät olisivat niin mielellään ummistuneet. Mutta hän koetti pysyttäytyä valveilla.

Hän heräsi horroksestaan kuullessaan liikettä eteisestä. Hän tajusi heti asemansa; hänen sydämensä sykähti rajusti, kun hän korviaan koki saada hyvin herkkäkuuloisiksi. Nyt askeleet lähestyivät ovea, käsi tarttui ovenripaan, mutta ovi ei auennut. Hänen miehensä juopunut ääni kysyi ankarana:

Arnold seisoi kauvan oven edessä pimeässä huoneessa sanaakaan puhumatta. Viimein hän pyörähti ympäri, kuin keksien jotain.

— Vai sellaisella äänellä? Vai niin, hän mörähteli mennen omaan huoneeseensa.

Tulet hän sytytti kaikkiin huoneisiin salinpuoleisessa päässä. Se tapahtui nopeasti ja kiihkoisesti. Viimein hän tahtoi ottaa kirveensä, avasi laatikon — kirves oli poissa.

Raivostus oli täydellinen. Kuin tiikeri, ketteränä ja silmät palaen hän puhaltautui keittiön läpi sänkykamarin toiselle ovelle. Sekin oli kiinni. Hänen nyrkkinsä ponnahti ovipeiliin, mutta kirkaisten hän vetäsi nyrkkinsä pois, sillä se oli pimeässä sattunut peiliraamien särmään. Keittiöstä hän löysi ison halon.

Kun Ester kuuli miehensä kiihkeät askeleet taaskin salin puolelta ovea lähenevän ja ensimäisen halon sysäyksen oveen sattuvan, hän huudahti:

Keittiön puoleisen oven hän ensin aukaisi. Palvelijat olivat hereillä ja Rikberg seisoi keittiön keskilattialla tyynesti palvelijattarien kanssa keskustellen. Ihan kuin ei olisi mitään tapahtunut eikä tapahtuisi. Ester rauhoittui. Hän meni salinpuoleiselle ovelle. Rikberg näki hänen valkoiset tohvelinsa liikkuvan kepeästi lattialla.

— Älä riko ovea, minä avaan sen, puhui Ester kiihkeänä, mutta pelkäämättä.

Ester väänsi kiireesti avaimen ympäri juosten heti nopeasti vastakkaiselle ovelle. Hän asettui selin keittiöön. Arnold veti voimakkaasti oven auki ja halko kohennettuna hän hyppäsi sänkykamarin lattian yli. Ester seisoi jäykkänä ja levollisena katsoen vainoojaansa. Mutta ihan viime silmänräpäyksessä, kun halko oli Esterin pään yläpuolella pudotakseen ja antaakseen hänelle tuhoisan iskun, katosi Ester kynnykseltä ja kaksi voimakasta kättä kohosi iskua vastaan ottamaan.

Rikberg oli Esterin takaa tarttunut hänen vyötäisiinsä ja siirtänyt hänet kuin pikku lapsen taaksensa, jääden itse iskettäväksi. Mutta lyönti oli jo heikko, sillä Arnold oli tahtonut lyödä vain vaimoansa. Rikberg otti halon ja välinpitämättömänä heitti sen lattialle.

— Herra nimismies, sanoi Rikberg ottaen Arnoldia käsivarresta, antakaa anteeksi, saanko saattaa teidät huoneeseenne?

Ja sanaa puhumatta katosivat miehet salin läpi Arnoldin huoneeseen. Rikberg nukutti lauhtuneen Arnoldin sohvalle. Siihen ei paljoa aikaa kulunut, sillä Arnold oli rajattomasti väsynyt.

Kun Rikberg palasi keittiön puolelle, oli Ester tajuttomana lattialla. Hänen voimansa olivat ponnistuksista loppuun kuluneet. Kuin hentoisen lapsen kantoi Rikberg hänet sänkyynsä. Kuorma tuntui niin keveältä, hän olisi kantanut häntä mielellään pitemmänkin matkan. Esterin ihon huumaava tuoksu sattui hänen nenäänsä — ja hän nautti siitä.

Kenellekään näyttäytymättä oli Arnold kadonnut kotoaan. Arvi oli hevosen valjastanut ja sen kuin salavihkaa vienyt koivukujan päähän valtamaantielle, jota pitkin sitten porhaltivat kirkonkylään päin. Ainoastaan Arvi tiesi Arnoldin matkoista, mutta kun häneltä joskus niistä kysyttiin, hän vain naurahti — ja siihen sai tyytyä.

Ester parani pian. Ei hän tarvinnut lääkkeitä — kohtaus oli ohimenevää, säikähdyksen aikaansaamaa laatua. Ja Ester oli mielellään tunnustanut Rikbergille, että hän oli enemmän säikähtänyt hänen kuin itsensä tähden.

— Minunko? puhui Rikberg kevyesti naurahtaen. Mitäpä minusta väliä, kunhan rouvan elämä säilyy. Ei toki, minä olen vain renki, enkä sitä häpeäkään. Työni on kunniallista.

— Talonpoikainen minäkin olen. Isäni oli talokkaan poika ja kansakoulunopettaja, puhui Ester, ja hänen äänensä hellästi värähteli, kun isästä tuli puhe.

Rikberg katsoi häneen pitkään vastaamatta. Kun Ester sen huomasi, jatkoi hän keveästi naurahtaen:

— Jouduin naimisiin rikkaan kartanon omistajan kanssa, mutta sen tein puhtaalla tunteella, selitti Ester totisempana. Elämäni ei ole ollut onnellista.

— Ikävä on kalvanut jo pitkät ajat sieluani. Suurin toivomukseni on jäänyt toteutumatta…

Hän keskeytti. Rikberg oli vaiti liikahtamatta paikaltaan ja katsoi Esteriä suoraan silmiin. Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se alkoi vaivata Esteriä.

— Tulkaapas katsomaan, hän paikoiltaan nousten sanoi ja hänen silmänsä loistivat. Tulkaapas tänne, herra Rikberg.

Ester käveli kevyesti lattian yli, aukaisi piirongin laatikon, jossa oli paljon vaatteita. Hän veti esille vaatekappaleen toisensa perästä ja selitti innokkaana:

— Tässä on pikku "paituli", tässä "popot", tässä koltti — ja hän rypisti ne yhteen myttyyn ja painoi kaikki rintaansa vasten, kääntyi Rikbergiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin — sanokaa toki, eivätkö ne ole kauniita, eivätkö ole…?

— Ovat, ovat niin ihmeen kauniita, vastasi Rikberg ystävällisesti riemuiten.

Ja Ester rypisteli vaatteita vieläkin enemmän, painoi poskeaan ja huuliaan vasten.

— Ei se tee mitään, jos nämä rypistyvät. Sitten on minulle hauskaa työtä taas suoria ne ja järjestää uudestaan. — Ne ovat niin sanomattoman kauniit. Ette te sitä käsitä, te miehet — ette edes tekään.

— Kyllä minä näen ne kauniiksi. Mutta mielestäni ne olisivat vielä kauniimmat, jos olisivat päällä…

— Niin, lapsen, pienokaisen päällä. Te olette oikeassa — ja sen päälle ne kerran vielä pannaan.

Rikberg oli unohtanut itsensä innokasta puhetta kuullessaan, hän seisoi melkein typerän näköisenä, hymyili ja kummasteli.

— Ette näytä puhettani uskovan. Mutta kun sanon, että olen itseni lääkärillä tutkituttanut, ja hän on sanonut minun olevan varmasti normaalin — mutta mieheni ei —.

Ester keskeytti. Hän asetti vaatteet laatikkoon ja työnsi sen kiinni. Rikberg meni pöydän luokse ja jotain sanoakseen kysyi, ottaen kahvikannun käteensä:

— Ja ettei teille jäisi mitään epäselväksi ja arvailemisen varaan, tahdon huomauttaa, että minä itse määrään isän lapselleni. Sen täytyy olla terveen ja voimakkaan ja lapsesta pitää tulla samanlaisen.

Hän keskeytti odottaen Rikbergin lausuntoa. Mutta kun tämä ei puhunut mitään, jatkoi Ester:

— En pidä itseäni enää Arnoldin vaimona — ja halukkaimmin tahtoisin hänestä laillisen eron saada. Näinä kärsimyksen vuosina olen asiaani tuuminut ja sieluani tutkinut. Minä en tee väärin näin menetellessäni, sillä minä uskon asiaani, minä uskon siihen vilpittömästi — ja mihin ihminen vilpittömästi, tosisielullaan uskoo, hän ei voi koskaan väärin tehdä itseään kohtaan, eikä rikkoa jumalan lakia — ja tämä asia ei enää muita liikuta. Kristilliseen avioon en ikinä enää mene, jos Arnoldista kerran vapaaksi pääsen, mutta luontaisten taipumuksien tähden miehelle kyllä antaun ja hänen kanssaan elän, jos sopua ja rakkautta, molemmin puolista sopua ja rakkautta riittää.

Ester oli noussut kävelemään. Hänen askeleensa olivat vakavat ja pää oli pystyssä, melkein niskaa vasten nakkautunut.

— Minä ymmärrän teitä ihan täydellisesti, sanoi Rikberg hiljaisella äänellä, laski kädestään kahvikupin pöydälle ja nousi poistuakseen.

— Niin, ajatelkaapas hiukan näitä asioita ja lausukaa niistä minulle joskus arvostelunne.

On sydäntalvi. Ester tiesi tulevansa äidiksi. Yhä useammin ja useammin hän vaatelaatikoitaan penkoi ja tarkasteli, oliko vain mitään unohtunut, vaikka aikaa ajan täyttymiseen oli ainakin kuusi kuukautta.

Arnoldin elämä oli vain hurjistunut. Jos joskus kotiin tuli, oli hän aina juopunut. Rikberg pani hänet siivosti nukkumaan kuin lapsen, välittämättä hänen puheistaan juovuspäissä.

Arnoldin oli aina pakko taipua. Seuraavana päivänä hän selvittyään anteeksi pyydellen kaihti kaikkia — ja katosi jälleen entisille retkilleen. Ester ei ollut häntä saanut puhutella moneen kuukauteen, vaikka olisi kuinka tahtonut. Juovuksissa ei Arnold Esterin luo päässyt, vaikka kuinka olisi halunnut. Sen esti voimakas mies. Selvänä pakeni Arnold aina Esteriä.

Eräänä iltana keski talven aikaan kuului tieltä kovaa kulkusen kilinää. Valkaman pihaan porhalti puolikymmentä hevosta, pysähtyivät rappujen eteen — ja iloisia ihmisiä alkoi tulvata päärakennuksen eteiseen. Sänkykamarin oven lukko napsahti kiinni ja eteiseen ilmestyi Rikberg vieraita vastaanottamaan. Tulijat, naisia ja miehiä, melkein puoleksi kumpiakin, olivat hyvällä tuulella.

Arnold antoi käskyn riisua hevoset ja viedä talliin. Kohta syttyivät kaikki kynttilät ja lamput Valkaman huoneissa, kohta höyrysivät kuumat pulppuilevat lasit salin samettiliinaisilla pöydillä. Mutta sänkykamarin ovi oli vieläkin lukossa.

Siellä oli paljon kaupunkilaisia: pormestari, pari maisteria, viskaali sekä naisia, huumaantuneita, posket pakkasen ja alkohoolin piinaamia. Arnold esitti tuntemattomat vieraat. Oli siellä Irmakin. Hänet esiteltäessä sanoi Arnold ollakseen hyvin leikillinen:

— Sepä on hyvä, vastasi Ester ihan luonnollisella äänellä. Näytti kuin
Arnoldin sanat olisivat lieventäneet hänen olemustaan.

Arnoldin kasvonpiirteet saivat omituisen jäykkyyden, eikä häntä enää naurattanut. Mutta Ester vähän aikaa vieraiden kanssa oltuaan huomasi itsensä tarpeettomaksi ja kenenkään näkemättä poistui ja lukitsi oven.

Arnold joi kiihkeästi. Irma istui hänen polvillaan. Arnold toivoi, että Ester olisi sen nähnyt ja hän uskoi, että Ester sen näkikin. Mutta miksei tullut haukkumaan ja huutamaan? Se kiusasi Arnoldia — ja hän joi vieläkin kiihkeämmin.

Mutta Ester ei nähnyt mitään, hän puuhasi ruokia, hyviä ruokia vieraille. Rikberg näki kaikki eteisestä, ja hänen sielunsa sykähti omituisesti. Hän ei virkkanut tästä Esterille sanaakaan, hän tahtoi säästää häntä uudesta häpeästä.

Vieraat remusivat kauvan, söivät hitaasti ja joivat vielä. Vihdoin alkoi väsyttää. He päättivät lähteä kaupunkiin. Hevoset olivat valmiit ja lähtijät pukeutuivat, Arnold myöskin. Rikberg oli heitä eteisessä auttamassa.

— Aikooko herra nimismies lähteä myöskin? kysyi Rikberg ihan kuin ei olisi kuullutkaan Arnoldin puhetta.

— Mitä se teitä liikuttaa, senkin lurjus, kiljasi Arnold. Saatte mennä helvettiin koko talosta — ja vielä tänä yönä.

— Minulla olisi ollut sangen tärkeätä asiaa herra nimismiehelle, puhui
Rikberg.

Rikbergiin ei näyttänyt vaikuttavan mikään. Ihmeissään kompuroivat vieraat ulos ja etsivät rekensä. Vimeisinä menivät Irma ja Arnold. Heidän hevosensakin oli viimeisenä.

Kaikki oli valmiina lähtemään. Kellot kilahtivat, ihmiset rähähtivät — ja hevoset olivat täydessä laukassa. Mutta juuri kuin Arnoldin reki nytkähti liikkeelle, tarttui Arnoldiin kaksi vahvaa kättä. Arnold nousi kuin kevyt tallukka Rikbergin syliin. Reki oli jo alta pois.

— Aja, Arvi! komensi Rikberg niin voimakkaasti, ettei Arvi uskaltanut taakseen katsoa saadakseen tietää, mitä siellä tapahtui.

Ja Arnoldin hevonen katosi korkean koivukujan varjoihin. Irma sai yksin ajaa kaupunkiin. Mutta vastuksista välittämättä kantoi Rikberg Arnoldin hänen kamariinsa ja nukutti hänet sohvalle viipyen itse huoneessa koko yön.

Aamulla aukoi Arnold vaivaloisesti silmiään, painoi kädellä päätään ja valitti. Rikberg, joka oli oven puolella, astui muutaman askeleen häntä kohti. Arnoldin posket vaihtoivat nopeasti väriään: vuoroin ne kalpenivat, väliin olivat sinertävän harmaat. Rikberg kiiruhti Esterin luo.

He kantoivat Arnoldin huoneeseen mukavan rautasängyn, riisuivat hänen päältään ja asettivat hänet sänkyyn. Vaivoin lienee Arnold itse huomannut, mitä hänelle tehtiin, aukoi vain joskus silmiään, joissa oli raukea katse, ja valitti voihkien. Ester asetti hänen päähänsä kylmän kääreen, vaihtoi sitä usein, eikä paljon hetkeksikään lähtenyt hänen vuoteensa vierestä.

Illalla saapui lääkäri ja selitti taudin alkohoolin aikaansaamaksi voimattomuudeksi. Arnold ei voinut elää enää ilman alkohoolia. Hänelle oli annettava konjakkia ainakin kahdeksannes litraa päivässä — ja sitte vähitellen annoksia vähennettävä joka päivä.

Parin päivän kuluttua näytti Arnold hiukan virkistyvän. Hän katsoi
Esteriin niin lempeän raukeasti, että Esterille tuli vedet silmiin.

— Oletko jo niin voimissasi, Verner, että jaksat puhua kanssani. Minulla on niin tärkeätä asiata, että minun on paha olla, ellen saa sitä nyt sanotuksi.

Verner käänsi katseensa Esteristä ja vavahti, hänen kasvonsa saivat pelokkaan ilmeen. Arnold ajatteli, hän otaksui, että Ester alkaisi soimata. Sitä hän pelkäsi. Hän puhui hiljaisella äänellä.

— Jospa Arnold — Ester ei ollut kutsunut häntä miehekseen enää pitkiin aikoihin — nyt pian paranisi, että saisin hänelle ilmaista suuren salaisuuteni.

— Kunhan hän saa runsaasti lepoa; kyllä hän siitä vielä nousee, vastasi
Rikberg.

— Kuule Ensio — he kutsuivat toisiaan kahden kesken sinuksi, mutta ei muiden kuullen — kun minä olen saanut salaisuuteni Arnoldille ilmaistuksi, niin jätän minä Valkaman. En voi asua täällä kauvemmin.

— Niin teen minäkin, kun nimismies vain tulisi siksi terveeksi, että saisin hänelle tehdä tilin töistäni, sanoi Rikberg.

— Onhan meille maailmassa tilaa meillekin! puhui Ester iloisella luottamuksella. En tahdo mitään muuta, kun pidät huolen siitä pienestä elämästä, joka meille syntyy. Itsestäni aina huolehdin.

— Ei hätää mitään! vakuutti Rikberg. Kunhan et vain rupea katumaan, niin kaikki käy hyvin.

— En koskaan, en koskaan, sillä nyt minä olen alkanut toteuttaa omaa itseäni — ja joku aika sitten koetin täydentää toisen sielua, mutta siinä en onnistunut, ja luulen, ettei siinä kukaan onnistu.

— Mahdottomuus se onkin, sanoi Rikberg vakaumuksella. Ellei ihmisessä itsessään ole miestä itsensä toteuttamiseen, ei hänelle toinen mitään mahda.

— Ei vanhempana, oikaisi Ester. Se taimi, joka nuorena juurtuu, versoo täysikasvaneenakin samaan suuntaan.

— Ja mikä merkillistä, puhui Rikberg kiihkeästi, perinnöllisyys näkyy astuvan esiin lapsissa ihan säännöllisesti. Luonnollistahan se onkin, millainen siemen, sellainen itu.

— Hänen isänsä lienee ollut vieläkin enemmän paheen pauloissa. Hän on itsekin siitä minulle puhunut. Kirous on hänen elämänsä myrkyttänyt.

— Mutta emme nyt siitä puhu, tulee vain ikävä ja paha olla, keskeytti Ester, ja hiukan vaiettuaan jatkoi: minusta on niin omituista, ettemme koskaan puhu rakkaudesta, vaikka kuulumme niin läheisesti toisillemme.

— Eihän rakkaudesta rakastavat voi puhuakaan, he vain elävät, sanoi
Rikberg iloisesti.

— Olet oikeassa. Tunnetta on oikeastaan mahdoton pukea sanoiksi, vaikka sitä jotkut yrittävät.

— Ei sanojen vaikutuksesta itselleen oikeata tunnetta saa, mutta kauniiden silmien katselemisesta ja hyvän sydämen kosketuksista, sanoi Rikberg ja nousi paikaltaan. Lähetä sana, jos jotain tarvitset. Nyt menen työhön.

Arnold oli maannut sängyssä lähes kuukauden. Ester oli usein pyytänyt keskustelua hänen kanssaan, mutta Arnold oli aina sen torjunut valittaen heikkouttaan. Enimmäkseen hän tahtoi olla yksin.

Esteriä pelotti. Jos Arnold huomaisi hänen tilansa ennen kuin hän sen oli itse ehtinyt ilmaista. Muutamat vanhat ihmiset sen jo olivat huomanneet ja kuiskailivat siitä salavihkaa, vieläpä levittivät pahoja huhujakin. Mutta Ester ja Rikberg eivät siitä välittäneet. Heillä oli selvittämättömiä asioita ainoastaan Arnoldin kanssa.

Konjakki annokset oli Arnoldilta vähennetty melkoisen pieniksi. Mutta kun hän oikein pyytämällä pyysi, ei Ester saattanut olla hiukan annosta lisäämättä, mutta vain hiukan.

Eräänä päivänä pyysi Arnold, että Ester jättäisi hänet, hän tahtoi nukkua. Ester meni heti ja sulki hiljaa oven. Kun hän oli mennyt, nousi Arnold ikkunasta ulos katselemaan. Kauvan hän sai siinä odotella, mutta vihdoin hän alkoi viittoa kädellään ikkunasta ulos. Kohta ilmestyi Arvin naama ikkunaan. Arnold puhui hänelle venttiilin reiästä:

— No niin. Kun tulee pimeän hämärä, valjasta hevonen ja vie se koivukujan päähän. Mutta tee se niin, ettei sitä kukaan huomaa, puhui Arnold puoliääneen.

— En saanutkaan unta oikein, vaikka niin väsyttää. Tuntuu nälältä, hän lopetti selityksensä.

— Kohta tästä pääsen ylöskin — ja sitten on meillä aikaa keskustella.
Nyt voit antaa minun nukkua oikein kauvan ja rauhassa, puhui Arnold
Esterille, joka korjaili ruokia.

— Nuku vain, nuku vain. Huomenna tulee taas lääkäri, ehkä hän antaa sinulle luvan liikkuakin.

Ester poistui, ja kaikki oli taas hiljaista. Arnold nousi, otti vaatteet esille ja pukeutui nopeasti. Eteisessä olevan matkaturkkinsa hän antoi olla paikoillaan ja tyytyi vaatekaapissa olevaan pienempään kävelyturkkiin. Varmuuden vuoksi hän pukeuduttuaan vielä heittäytyi sänkyyn, peittäen pukunsa hyvin lakanalla aina leuvan alle saakka. Mutta kukaan ei häntä häirinnyt.

Pian tuli pimeä. Arnold kohosi vuoteeltaan, avasi ikkunan ja hiipi ulos. Valtamaantiellä odotti jo Arvi. Arnold nousi rekeen, peitti itsensä hyvin vällyihin ja hoihkasi:

— Hei poika, annappa pyyhkiä kaupunkiin. Näytäpä minulle, vieläkö heponi osaa "polskata."

Arnoldia ei olisi tuntenut samaksi, joka äsken makasi sängyssään
Valkaman kartanon kamarissa. Hän hyräili, lauleli ja vihelteli, vieläpä
Arvin kanssa leikkiäkin lasketteli.

Keli oli hyvä, ja Arnoldin komea orhi taittoi tuon lähes kolmenpeninkulman taipaleen Valkamasta kaupunkiin kahdessa tunnissa. He olivat pian kaupungin hotellin pihalla. Hevonen kyllä vaahtosi, mutta kylläpähän se siitä lakkasi. Arnold komensi sen viemään tupaan. Se piti pestä vedellä ja saippualla ja kuivata hyvin sekä vasta sitten antaa sille ruokaa. Arnold piti hevosestaan, hän tahtoi, että sitä myöskin hoidettaisiin hyvin.

Hotellissa olivat herrat jo hyvällä tuulella. Riemastuen he Arnoldin vastaan ottivat. Irma rähähti nauruun Arnoldin nähdessään.

— Siinä se on kavaljeeri! hän sanoi. Et tiedä miten ikävä minun yksin oli teiltä tulla.

— Kyllä oletkin mies, kun renkisi annat tuolla tavoin riehua. Sehän se
Valkaman isäntä taitaa ollakin, ilkkui pormestari.

Arnold ei virkkanut aluksi mitään koko asiasta, mutta sitte, kun oli juopunut, pyysi hän anteeksi Irmalta ja lupasi pehtorilleen näyttää. Irma taaskin suostui häneen yhtä hyvin kuin ennenkin, eikä hän enää kaukaan aikaan ollut hävennyt herroja Irmaa hyväillessään.

Seuraavana aamuna hän lähti hotellista kertoen menevänsä Helsinkiin ja käskien hevosensa lähettämään kotiinsa. Hän otti ajurin ja ajoi rautatien asemalle.

Iltasilla, samana, jolloin Arnold pakeni kodistaan, nousi suuri häly
Valkaman kartanossa.

Tee oli valmista, ja Ester tahtoi tarjota sitä Arnoldillekin. Kynttilä kädessä hän hiipi pimeän eteisen läpi ja avasi Arnoldin huoneen oven. Kylmä talvinen ilma sieltä hohahti häntä vastaan. Hän siunasi säikähtyneenä ja kynttilä putosi hänen kädestään ja sammui.

Pimeässä hän rupesi pelkäämään. Vihdoin hän löysi tulitikut miehensä kirjoituspöydältä ja sai valkean kynttilään. Hän lähestyi miehensä vuodetta. Se oli tyhjä. Eikä koko huoneessa näkynyt ketään. Lähemmin tarkastettuaan hän havaitsi ikkunan olevan auki ja kylmän viiman puhaltavan siitä suoraan sisälle. Ikkunan alla lumihangessa näkyi jälkiä.

Kun Rikberg sai asiasta tiedon, meni hän talliin. Arnoldin ajohevosen paikka oli tyhjä — ja Arvikin oli poissa.

— Mihin hän on mennyt? kysyi Ester Rikbergiltä kun he asiasta keskustelivat.

— Sitä on vaikea päättää. On kolme mahdollisuutta: joko kirkonkylään, naapurinimismiehen luo tai kaupunkiin. Luultavinta että hän meni kaupunkiin, vastasi Rikberg.

— Ei se sovellu. Hänhän on järjissään oleva mies, eikä häntä ainakaan kotinsa ulkopuolella sovi holhota.

— Mutta kun minä poloinen en saanut hänelle kertoa asiaani — ja se tuntuu minusta ikävältä. En voi täältä lähteä ennen kuin olen hänen kanssaan asiani selvittänyt.

— Kun asiat nyt ovat näin kuin ovat, annan sen riippua kokonaan sinun tahdostasi.

Ester lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen, katsoi häntä lempeästi silmiin ja sanoi:

— Luonnollisesti meidän niissä asioissa on alistuttava toistemme tahtoon, kun kaikki tapahtuu oikealla tavalla.

Huhtikuun keskivaiheilla saapui Esterille kirje Helsingistä. Se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu niin vapisevalla kädellä, että tuskin siitä selkoa sai. Rahaa siinä käskettiin lähettämään ja osote ilmaistiin.

Ester kirjoitti pitkän kirjeen vastaukseksi. Hän kertoi kaunistelematta kaikki ihan kuin asiat olivat, kehoitti häntä tulemaan kotiin, jotta hän pääsisi muuttamaan pois kartanosta, jonka kanssa hänellä ei enää ollut mitään tekemistä.

"Lapsi minulle syntyy noin kahden kuukauden kuluttua", jatkoi Ester, "ja silloin minun täytyy välttämättömästi olla sinusta vapaa. Jollet itse tule, niin lähetä valtakirja jollekin asianajajalle kaupunkiin, jotta voimme heti ryhtyä asiaan. Sinua en syytä mistään. Myönnän itse tehneeni törkeän aviorikoksen, ja sehän on aivan kylliksi.

Ja jollet itse tule kotiin, niin ilmoita, kenen hoidettavaksi tila jätetään. Tee se niin pian kuin mahdollista."

Rahoja heillä ei ollut paljoa kotona, sillä uusi nimismies, jonka kuvernööri oli paikkakunnalle lähettänyt, sai yli kymmenen tuhatta Arnoldin huostassa olleita ryöstö y. m. maksuja. Ainakin puolet — ja enemmänkin — tästä summasta sai Arnold pulittaa omasta taskustaan, sillä niin suuressa määrin hän oli köyhille antanut ryöstöjä anteeksi. Arnold oli ollut hyväsydämminen nimismies — ja moni pahoitteli, että nyt tuli uusi. Mutta minkäs sille taisi.

Rikberg hankki rahaa isännälleen: Hän myi osan viljaa edellisen kesän hyvästä sadosta — ja tuhansittain pistettiin seteleissä Helsinkiin lähtevään kirjeeseen.

— Kyllä sen miehen kelpaisi elää vaikka millaisessa loistossa, kunhan vain voisi luontonsa hillitä, sanoi Rikberg rahakirjettä sulkiessaan.

— Oi, kun on surullista tämän maailman elämä! vaikeroi Ester itku kurkussa.

Arnold ei lähettänyt valtakirjaa eikä mitään tietoja. Hän saapui kotiin toisten saattamana toukokuun loppupuolella. Hän oli saanut halvauksen — koko vasen puoli ruumista oli herpoutunut. Sauvan varassa hän pääsi liikkumaan huoneissa. Toisten hoidossa hän ei ollut saanut väkijuomiakaan nauttia, joten hänen luonteensa oli varsin hiljainen ja vähän kuin sekaisin.

Muutaman päivän kotona oltuaan hän kirjoitti valtakirjan alle ja avioerohakemus lähetettiin tuomiokapituliin. Arnold näytti suostuvan vaikka mihin.

Mutta kun Ester alkoi muuttoa hommata, ällistyi Arnold, katsoi häneen kysyvästi ja puhkesi valittaen puhumaan:

— Voisitpa nyt täälläkin sentään asua. Enhän sinua enää häiritse. Pidä sinä kyökin puoli rakennuksesta, minä asustan tässä päässä.

Arnold ei ollut kirjettä lukenutkaan. Se löytyi hänen taskustaan. Rahat hän oli kuoresta kyllä ottanut, mutta kirjeen jättänyt koskematta. Ester lähti pois, sillä Arnold tahtoi lukea kirjeen.

Omituiset väreilyt varjostelivat hänen kasvojaan lukiessa. Kirje oli pöydällä hänen edessään ja oikealla kädellä hän käänteli sen lehtiä sikäli, kun pääsi eteenpäin. Usein hän pysähtyikin pitkiksi ajoiksi, irvisteli, hymyili ja nauroi. Sitte taas luki.

Loppuun päästyään hän pitkin mietittyään näytti tehneen päätöksensä. Hän koetti sitte sauvansa varassa kävellä huoneessaan edestakaisin, mutta sekin kävi kömpelösti. Vihdoin hän heittäytyi sohvalle. Ester tuli kohta hänen luokseen. Nyt vasta Arnold huomasi hänen tilansa.

— Vaikeahan sinun on nyt lähteä, kun olet tuollaisessa tilassa. Mutta
Rikberg kyllä voi mennä matkoihinsa.

— Mutta jos minä nyt kauniisti pyydän, niin ette nyt sentään minua heti jätä.

Rikberg kutsuttiin sisälle. Arnold oli hänelle matelevan kohtelias, vaikka hän silloin tällöin kulmakarvojensa alta katsahti häneen karsaasti. Mutta Rikberg ei sitä huomannut. Arnold tahtoi antaa heille kaikki, kunhan vain jäisivät, vetosi heidän sääliinsäkin. Esterille valuivat vedet silmiin.

Ester sai pitää entiset huoneensa, Rikberg asui omassaan. Ja sitte vasta, kun eronpyyntöön oli tullut päätös, sitte vasta he ajattelivat omat asiansa erityisemmin järjestää.

— Sen kyllä arvaan, ja siksipä saatkin sinä tässä asiassa päättää. Minä kyllä tulen puolestani toimeen.

Arnoldille hankittiin kaupungista sairaanhoitajatar, joka piti hänestä huolta, oli yöt päivät hänen kanssaan. Arnold ei päässyt itse sänkyyn eikä sängystä pois, niin pahoin oli halvaus hänet runnellut.

Elämä Valkaman kartanossa jälleen oli siirtänyt suuntaa, mutta päivät vierähtelivät entisellään. Palvelijat liikkuivat työssään kuten ennenkin, mutta hiljaisempina ikään kuin painostavan tunteen vallassa. Isäntäänsä he näkivät ainoastaan silloin, kun tämä kannettiin tuolissa lehtimajaan istumaan ja ulkoilmaa hengittämään.

Ester ei pitänyt itseään enää emäntänä, vaan ainoastaan hoitajattarena.
Kylillä hänestä kuiskailtiin mustia juttuja.

Esterin pikku vaatteet olivat käytännössä. Lapsi oli syntynyt vähän ennen juhannusta ja jo saman päivän iltana isä ja äiti hänet yhdessä ristivät "Teppo Ensioksi". Se oli siis poikalapsi. Se huusi ja parkui kuin kuristusnuora kurkussa. Mutta äidin ja isän mielestä oli itku kuin taivaallista musiikkia.

— Näethän, isä Ensio, että se on terve, sanoi Ester poikaansa hänelle näyttäen.

Joku aika syntymäpäivän jälkeen pyrki Arnoldkin pikku tulokasta katsomaan. Hän kulki lyyhystäen keittiön kautta. Hänen suunsa vetäytyi surumieliseen hymyyn, kun hän lasta katseli ja huomasi äidin suloisen silmäyksen. Mutta Ester meni toiseen huoneeseen itkemään. Hänen kävi niin sääliksi Arnoldin kohtalo, ettei hän voinut nähdä häntä nyt, kun ilo suurimmillaan pulppuili hänen sielussaan.

— Pane tuon sisältö pankkiin poikasi varalta, hän sanoi. Ester otti vastenmielisesti lahjan vastaan, mutta ei voinut sitä ottamattakaan olla. Kun Arnold kiersi keittiön kautta omalle puolelleen, tuli Rikberg häntä vastaan. Arnold vastasi jäykästi hänen tervehdykseensä — ja kun Rikberg oli mennyt pari askelta hänen ohitsensa, katsahti hän hänen jälkeensä kirous huulilla.

Avioero hakemukseen ei vieläkään ollut tullut päätöstä eikä tullut koko kesänä. Syksyllä tahtoivat Ester ja Rikberg lähteä pois Valkamasta, sillä siellä tuntui heistä niin ikävän kolkolta.

Arnold tosin ei ollut heitä häirinnyt, sillä hän eli vallan yksinäistä elämäänsä sairaanhoitajattarensa huolehtimana. Mutta hänen näkemisensä teki heille kummallekin — ja varsinkin Esterille — kovin surullisen vaikutuksen. Joskus oli Arnold, kun oli sattunut saamaan liiemmälti konjakkia, pyytänyt Esterin luokseen, vieläpä jäämäänkin, mutta kun Ester heti oli sanonut muuttavansa, jos Arnold sellaista uskalsi vaatia, niin anteeksi Arnold aina osasi pyytää. Ainoastaan kerran oli Arnold tulistunut siihen määrin, että paiskasi ison pöytälampun lattialle. Muuten hänestä ei ollut vastusta.

Kun Rikberg esitti muuttoaikeensa Arnoldille, sanoi tämä melkein itkukurkussa:

Ja neuvottelun jälkeen katsoivat he taas velvollisuutensa vaativan jäämään.

— Jäämme vielä talveksi, sanoi Ester lopuksi, mutta sitte täytyy meidän pitää päätöksemme.

Arnold oli päättänyt myydä metsänsä. Sitä varten oli se tarkastettu moneen kertaan. Salolta oli kuulunut huutoja viikkomääriä aamusta iltaan, sillä puolikymmentä ostajaa oli oikein halukkaasti kilpaillut kaupasta.

Eräs ostaja Helsingistä oli tehnyt korkeimman tarjouksen. Mutta Arnold ei tahtonut vielä kaupasta lopullisesti päättää.

— Kyllä minä lähetän sitte miehen Helsinkiin kauppaa päättämään, jos kerran kauppaan suostun.

Ja niin se jäi päättämättä. Ja näytti kuin Arnold olisi unohtanut koko jutun. Mutta eipäs.

Joulukuu oli käsissä. Lumi peitti maan pinnan ainakin kyynärän paksuudelta. Sitten tuli kovat pakkaset. Celciuksen lämpömittari osotti kovimpina pakkaspäivinä aina 38 astetta alle nollan. Usein puhaltelivat myöskin kovat pohjatuulet.

Rikberg oli aina kohdellut kunnioittavasti isäntäänsä ja täyttänyt empimättä kaikki hänen toivomuksensa, kun hän vain määrätessään oli selvillä päin. Ja nytkin hän vastasi kohteliaasti:

— Tuoda rahoja sataviisikymmentä tuhatta. Nyt myyn metsäni. Ostaja on luvannut käteismaksun.

— Voitte lähteä tänä iltana siksi aikaiseen, että ehditte kaupunkiin yöksi ja junaan aamulla.

— Minä lähden aamuyöstä täältä. En minä unesta niin kovin paljon välitä.

— Tehkää kuten tahdotte. Muita asioita siellä on myöskin toimitettavana. Paperit laitan kohta valmiiksi, käykää ne iltapäivällä täältä hakemassa.

Hän ei huomannut Arnoldin kiiluvia silmiä, kun ne hänen jälkeensä tähystelivät.

Ester tuli hiukan levottomaksi kuultuaan Rikbergin matkasta, mutta eihän sille mitään voinut.

— Se riippuu kokonaan siitä, miten paljon asioita saan, sillä kuuluu olevan muitakin, eikä vain metsäkauppa.

Mutta kun Rikberg oli saanut Arnoldin asiapaperit, tiesi hän ainakin viikon perillä viipyvänsä.

Aamuyöstä hän ajoi Valkaman kartanon portista koivukujaista pitkin valtamaantielle Esterin seisoessa rapuilla ja katsellen hänen jälkeensä. Kartano oli kokonaan varjojen peittämä, kirkkaita tähtiä loimusi taivaalla vilkkuen pakkashattaroiden lomitse.

Viime aikoina oli Arnold usein pyytänyt luokseen pikku Teppoa, sillä hän ei ollut Esterin puolelle itse mennyt. Vanhanpuoleinen hoitajatar kantoi Tepon Arnoldin kamariin ja toi sen sieltä pois. Aina oli Tepon mukana jokin pikku lahja, kun se Arnoldin kamarista palasi.

Oli neljäs päivä Rikbergin lähdettyä. Arnold tahtoi tavata Esteriä. Tämä meni uteliaana ja peläten Arnoldin huoneeseen.

— Nyt ehkä pyydän sinulta liian suurta palvelusta, mutta ehkä se on viimeinen, jonka tarvitset minua kohtaan täyttää, sanoi Arnold.

— Joulu on niin lähellä, enkä minä itse mihinkään kykene, lähde sinä jouluostoksille kaupunkiin.

— Onhan poikasi jo puolen vuoden vanha, hänellä on hyvä hoitaja, joten kylläkin muutamaksi tunniksi voit kodin jättää.

— Ota paras hevonen, se vie sinut kahdessa tunnissa perille ja samassa ajassa tuo takaisin. Perillä pari kolme tuntia, siis yhteensä noin kuusi seitsemän tuntia. Aamulla yhdeksän tienoissa lähdet, iltapäivällä kolmen neljän aikaan ole kotona.

— Eihän Tepolla mikä hätä ole, kun se jo tuttiakin syö, lohdutteli hoitajatar.

Ja niin päätti Ester suostua Arnoldin pyyntöön. Hän lähti seuraavana aamuna kello yhdeksän. Hänellä oli Arnoldin oma tulinen orhi edessään — ja se kyllä pian kaupungin välin taivalti.

Pakkanen paukkui nurkissa, talvinen aamupäivä oli kirkkaimmillaan. Arnold tarkasti lämpömittaria, se osotti 36 alle nollan. Hän hymyili tämän huomion tehdessään. Sitte hän lähetti oman hoitajattarensa pyykin pesuun sanoen iltasilla varmasti tarvitsevansa muutamia villavaatteita. Oli siis kiire pesulla ja kuivauksella. Kyökkipiika sai myöskin jonkun tärkeän tehtävän.

Valkaman kartanon koko päärakennuksessa oli ainoastaan Arnold, pikku Teppo ja tämän hoitajatar. Arnold kulki huoneessaan vaivaloisesti sauvaansa nojaten. Hän näytti miettivältä. Viimein hän avasi piironkinsa alimman laatikon, kaivoi sieltä esille pari villavaate kappaletta, pani ne kainaloonsa ja alkoi linkuttaa keittiöön.

Siellä ei ollut ketään. Hän meni Esterin kamariin. Siellä istui hoitajatar Tepon vuoteen vieressä.

— Kiitos kysymästä, hyvä herra, se voi vallan mainiosti, vastasi hoitajatar.

Pesutupa oli rannalla, vähän vasemmalla kesäisestä veneen nostopaikasta.
Sinne oli runsaasti puolikilometriä matkaa.

Kun Arnold kuuli ulko-oven painautuvan kiinni hänen jälkeensä, kohosi hän paikaltaan ja avasi lukosta saliin johtavan oven. Sali oli ollut kylmillä koko talven. Sitä ei oltu kertaakaan lämmitetty, sillä sitä ei kukaan tarvinnut.

Tavattoman ketterästi Arnold sieppasi nukkuvan lapsen kehdosta oikean puoliseen kainaloonsa ja lyyhysti kylmään saliin. Lapsi heräsi ja alkoi itkeä.

Arnold laski lapsen varovasti kylmälle lattialle, avasi kapalot ja paljasti sen pikku ruumiin. Kun se oli tehty, kieritti hän pienokaista ympäri lattiaa ja jätti sen viimein mahalleen itkemään. Arnold lyyhysti takaisin, sulki salin oven ja meni keittiöön. Hänellä oli kello kädessä, ikkunasta hän vielä varmuuden vuoksi tarkasteli, milloin hoitajatar palaisi.

Lapsi oli itkenyt kylmällä lattialla kahdeksan minuuttia, silloin Arnold palasi saliin, otti lapsen kainaloonsa, heitti sen vuoteelle ja sulki salin oven entiselleen. Lapsi oli vallan musta, niin voimakkaasti se itki.

— Pienokainen heräsi, ehkä nuo kapalot sitä ahdistavat. Olen sentähden avannut ne, selitti Arnold.

Arnold poistui huoneesta, otti esille konjakkipullon ja alkoi kamarissaan ryyppiä.

Rakennuksen toisesta päästä kuului Arnoldin korviin voimakasta ja valittavaa lapsen itkua. Mutta tämä ei siitä välittänyt.

Kun Ester illalla saapui kotiin, oli pikku Teppo kuumeessa. Hoitajatar ei uskaltanut hänelle tunnustaa olleensa Arnoldin asialla, joten kaikki epäilykset siltä taholta suunniteltua salahanketta vastaan olivat aiheettomat. Eikä hoitajatarkaan uskonut Arnoldin hänen poissa ollessaan mitään vehkeilleen.

Koko yön valvoi Ester silmäänsä ummistamatta pienokaisen vuoteen vieressä, vaikkapa hän olikin sangen väsynyt kaupunkimatkansa jälkeen.

Lääkärikin hankittiin seuraavana päivänä lasta katsomaan. Se selitti taudin tulleen vilustumisesta.

— Lapset tarvitsevat niin vähän. Voimakkaampi puhallus avoimesta ovesta voi niille aikaan saada taudin, selitti lääkäri.

Äidille sanoi lääkäri lähteissään, ettei nyt vielä kaikkea toivoa tarvitsisi kadottaa, mutta hoitajattarelle huomautti olevan tarpeetonta enää lääkärin apuun luottaa.

Ester valvoi seuraavan yön ja päivän ja vielä sitä seuraavan. Kun hän voimattomana tuolilla istuessaan torkahti, hypähti hän heti pienenkin äänen vuoteelta kuultuaan seisalleen ja parkasi tuskasta. Hän oli tulemaisillaan hulluksi paljaasta valvomisesta ja tuskasta. Oliko mahdollista, että tuon pienokaisen piti kuolla. Ei, se ei saanut kuolla.

Kauheata oli sekin, ettei Rikberg ollut kotona. Ester sai välistä tuskaisia itkun kohtauksia. Hän repi tukkaansa, ja kuultuaan pienimmänkin liikkeen, vaikkapa se olisi ollut hänen itsensä aikaansaama, hän juoksi ikkunaan huudahtaen:

Neljäntenä yönä vielä Ester valvoi. Hän ei suostunut kenenkään neuvoihin. Hän ei tarvinnut lepoa. Lapsikaan ei enää juuri äännähdellyt, mutta Ester tahtoi katsoa häntä. Kylmässä vedessä hän huuhtoi silmiään ja hieroi niitä sitten jollain karvaalla kiihottavalla aineella. Aamuyöstä kuoli pikku Teppo. Mutta Ester oli samalla ummistanut silmänsä ja nukkui horroksissa. Hänet oli laskettu sänkyyn, ja kun yritettiin riisua vaatteet hänen yltään, huusi hän niin, että kaikkien täytyi paeta hänen läheisyydestään.

Pienokaisen ruumis pestiin, pantiin kirjailtu paita päälle ja asetettiin jalustalla varustetulle pöydälle. Mutta mihin ruumis vietäisiin? Hoitajatar koki saada selkoa Esterin tahdosta. Vihdoin, monen kovan kyselyn perästä kuului vastaus:

Rikbergin kamari pikku rakennuksessa jätettiin kylmilleen ja päivällä saatettiin lapsukaisen ruumis sinne.

Ester makasi vain yhä. Välistä kuului itkua, välistä huutoa hänen huuliltaan. Iltapäivällä hän näytti nukkuvan rauhallisemmin. Silloin ehdotti lapsenhoitajatar, että riisuttaisiin hänen vaatteensa. Uni oli siten paljon tehokkaampaa, ja rouva tarvitsi paljon virkistävää unta. Nyt riisuminen onnistuikin, ja Ester näytti nukkuvan rauhallisesti sängyssään.

Iltayöstä Ester heräsi. Hän istui sängyssään ja tuijotti eteensä, sitten hyppäsi hän ylös ja alkoi etsiä ympäri huonetta jotain. Hoitajatar, joka makasi sohvalla samassa huoneessa, hämmästyi herätessään.

Sen enempää päälleen ottamatta riensi Ester ulos talviseen pakkaseen, avojaloin, ainoastaan valkoiset päällään. Kun toiset ehtivät hänen jälkeensä pihalle, tuli hän lapsen ruumis sylissä takaisin.

— Pikkunen vallan paleltuu täällä, kun on niin kylmä, hän höpersi ja vei ruumiin sänkyynsä.

Pienokaisen ruumis oli jo vallan jähmettynyt, mutta Ester ei siitä välittänyt. Hän vain hyväili lastaan.

Täytyi hankkia apua, jotta ruumis saatiin häneltä pois. Jälleen se vietiin entiseen säilöönsä. Ester näytti rauhallisemmalta. Mutta kun kaikki näytti olevan taas hiljaista, ponnahti hän vuoteeltaan ja hiipi ulos. Hän ei päässyt ruumishuoneeseen, sillä avain oli otettu pois lukosta, vaan seisoi oven edustalla ja kuunteli.

— Ei se ole kuollut, nyt se itkee, nyt se käännähtää, oi, oi, kuulivat etsijät hänen valittavan. Oi, kun sillä polosella on kylmä!

Parin päivän kuluttua tuli Rikberg vihdoin kotiin. Ester tyyntyi hiukan, sillä Rikberg oli hänelle laajasti selittänyt, että kaikki asiat piti ottaa kylmän järjen kannalta. Näin selitti Rikberg, mutta kun hän meni Arnoldin luo ja pihalla kulki sen ikkunan ohi, jonka takana pikku ruumis lepäsi, vierähti raskas kyynel hänen poskeltaan lumikinokseen.

Rikberg oli hyvin matkansa suorittanut. Arnold kuunteli Rikbergin selityksiä ja myönnytteli: "hyvä, hyvä!" Rikberg oikein oudoksui hänen käytöstään. Ja kun hän lähti pois, tarttui Arnold hänen käteensä.

Pikku ruumis oli laskettu maan poveen. Surumielin kulki Ester kotiinsa
Rikbergin häntä voimiensa perästä lohdutellen. Kun he olivat tulleet
Esterin kamariin, oli pöydällä pakka isoja papereita. He huomasivat ne
avioeropäätökseksi. Esterille oli erityisesti kirje, hän näki osotteessa
Arnoldin vapisevan käsialan. Hän luki:

Ota paperit, eropaperit. Ne ovat olleet minulla jo useita kuukausia. Muut paperit löydät laatikostani. — Tunnustan sinulle nyt suurimman rikokseni: olin syypää lapsesi kuolemaan. Poissa ollessasi vilustutin sen kylmässä salissa. — Koetan menettelylläni sovittaa tekoni. Sydämessäni ei ole enää vihan siementäkään muita kuin kurjaa itse raukkaani kohtaan.

Kirjettä lukiessaan oli Ester alkanut väristä, ja vaivoin hän oli päässyt kirjeen loppuun. Rikberg tuskin ymmärsi viimeisten sanain merkitystä. Hän tuki Esteriä, ettei tämä kaatuisi, otti kirjeen ja itse sen luettuaan vasta täysin tajusi sen kamalan sisällön. Rikbergin kädet pusertautuivat nyrkeiksi ja koston kirous karkeloi hänen huulillaan.

Ester tuskan valtaamana katsahti häneen. Hän ymmärsi Rikbergin sielun taistelun.

— Paetkaamme mieluummin — ennen kuin uusi rikos tapahtuu, kuiskasi hän
Rikbergille.

Mutta ennen kuin hän oli saanut sanansa loppuun lausutuksi, oli Rikberg jo menossa ovella.

Arnoldin huoneessa oli kaikki hiljaista. Rikberg pysähtyi keskelle lattiaa ja tuijotti yhteen paikkaan. Esterin vapiseva käsi tarttui häneen kuin estääkseen jostakin, mutta sitte se voimatonna hervahti alas. Ei ollutkaan enää estämisen tarvetta. Arnold oli hirttäytynyt pellinnuoraan.

Masentava oli vaikutus. He eivät pitkään aikaan voineet paikoiltaan liikahtaa.

— Jos meidän tuskamme ovat raskaat, ovat hänen olleet sietämättömät, sanoi Rikberg vihdoin — ja kyynel vierähti hänen poskelleen.

Piirongin laatikosta löytyi lahjakirja, jolla Ester ja Rikberg saivat koko Valkaman kartanon kaikkineen itselleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VALKAMAN PERHE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Valkaman perhe

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE