The Project Gutenberg eBook of Parturi ja prinssi

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Parturi ja prinssi

Author: Booth Tarkington

Release date: June 14, 2023 [eBook #70975]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Kust.Oy Kirja, 1924

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PARTURI JA PRINSSI ***
PARTURI JA PRINSSI

Kirj.

Booth Tarkington

Suomennos ("Monsieur Beaucaire")

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

ENSIMMÄINEN LUKU

Nuori ranskalainen suoritti suunnitelmansa sangen hyvin. Hänen luulonsa, että herttua petti, oli oikea. Niinpiankuin äänettömät miehet olivat ovensuusta hiljaa hiipineet huoneen taustalle, kumartui hän pöydän yli ja veti hymyillen esiin kortin ylvään englantilaisen hihasta.

»Kiitoksia, herra herttua!» nauroi hän, nousi ja astahti askeleen taapäin.

»Se ei merkitse muuta, kuin että minun täytyy tahrata käteni vaientaakseni teidät», huusi englantilainen ja säntäsi häntä vastaan.

»Älkää kajotko minuun», sanoi Beaucaire niin tuimasti, että toinen pysähtyi. »Katsokaa taaksenne!»

Englantilainen kääntyi ja huomasi olevansa kiikissä. Hän seisoi siinä kiinnijoutuneena, voimattomana, milloin punaisena raivosta, milloin kalpeana ilmitulon häpeästä. Herra Beaucaire viittasi kohteliaasti mykkiin miehiin ja huomautti: »Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni. He ovat kaikki minun uskollisia palvelijoitani, ja herra on yksin. Halusiko hän ehkä, etteivät edes hänen palvelijansa saisi tietää hänen pelaavan nuoren ranskalaisen kanssa, jota herra Nash ei voi suvaita salongissaan? Herra on onnettomuudeksi tullut tänne yksin ja jalkaisin.»

Herttua syyti suustaan sekavia solvauksia. Hänen kiinniottajansa hymyili hilpeästi ja teki kevyen, ikäänkuin surisevaa hyönteistä karkoittavan liikkeen. Samalla viittasi hän palvelijoitaan hillitsemään kiivasta kiukkuansa englantilaista kohtaan.

»Te aiotte murhata minut, roisto!»

Herra Beaucaire kohautti ivallisesti hartioitaan. »Mitä puhetta! Ei toki! Murhata! Mikä sana tämmöiselle isännälle! Ei, ei murhaa, ainoastaan kunniattomuus.» Hän helkähti heleään nauruun. Oli kuin hän olisi koettanut saavuttaa sympatiaa.

»Te helvetin hylky!» herttua suorastaan sylkäisi sanat.

»Sillä tavalla! Mutta minähän unohdan — herrahan on oppinut käytöstapansa omilta maanmiehiltään.»

»Luuletteko te, että yksikään sielu Bathissa uskoo, mitä te sanotte minusta — että minä — että minä —»

»Että hänen korkeudellaan Wintersetin herttualla oli piilokortti hihassa?»

»Te kurja maantienkulkuri, tallirenki, tallissa syntynyt —»

»Eikö ole kunnia syntyä siellä, missä herra ilmeisesti on saanut kasvatuksensa?»

»Te pelkkä palkollinen, niljakas parturi, tallipoikalurjus — te —»

»Mikä ylenpalttisuus!» nuori mies kumarsi ylvään vakaasti. »Hänen korkeutensa antaa minulle kaikki talonsa luottamustoimet.»

»Te viiksiniekka hölmö, täällä Bathissa ei ole viittä säätyhenkilöä, jotka suostuisivat puhumaan teidän kanssanne sanaakaan —»

»Ei, herra, ei seuraparaadissa. Mutta moni sentään tulee luokseni pelaamaan. Senvuoksi, että pelaan aina, yöllä tai päivällä, kun vain joku haluaa, ja senvuoksi, että olen aina rehellinen, herra.»

»Te kelvoton raukka! Jokainen ihminen tietää, että te tulette Englantiin Ranskan lähettilään parturina. Kuka säätyhenkilö teitä kuuntelisi! Kuka teitä uskoisi?»

»Kaikki, herra. Ettekö luule minun ottaneen huomioon yritykseni epäonnistumisen mahdollisuuksia?»

»Mitä vielä!»

»Eikö herra tahdo istua jälleen?» Beaucaire kumarsi kevyesti. »Kas niin. Meidän ei sovi väsyttää itseämme nyt ennen lady Malbourne'in suuria kutsuja. Haha! Ja sinä, Jean Victor, ja te muut, menkää halliin. Vartioi ovea François. No niin, nyt voimme puhua. Herra, ajatelkaa selkeästi ja kylmästi. Ja kuulkaa nyt tarkoin. Minä puhun lyhyesti. Minä olen tunnettu täysin rehelliseksi. Peluriksiko? Niinpä niin, mutta rehelliseksi, aina rehelliseksi. Jokainen sanoo sen. Eikö totta? Ajatelkaa sitä. Ja — onko ehkä joskus hänen korkeutensa korviin tullut, että kaikki eivät usko hänen pelaavan ihan kunniallisesti? Haha! Eikö sitä sanottu melkein suoraan vuosi sitten, kun hän pelasi loordi Tappingfordin kanssa kahvilassa —»

»Te kurja skandaalikiskuri!» huudahti herttua, »minä —»

»Rauhoittukaa, herra!» sanoi ranskalainen. »On halpamaista häväistä voimatonta vangitsijaa. Voiko hän syytää solvauksen takaisin omaan uhriinsa? Ajatelkaa, mitä sanon. On totta, että minua ei tunnusteta seurapiirissä, että täällä käyvät ystäväni eivät esitä minua naisilleen, että herra Nash on ajanut minut ulos. Mutta kuitenkin! Enkö ole tunnettu rehelliseksi ja kunnialliseksi pelaajaksi, ja eikö minua uskota, juuri minua, kun kohotan ääneni ja syytän teitä julkisesti siitä, mitä nyt jo kuiskaillaan salassa? Ajatelkaa sitä. Te olette aatelismies, ja aina on joitakin hylkyjä, jotka eivät teitä hylkää. Mutta ainoastaan ne pysyvät sitten puolellanne. Tahdotteko, että puhun asiasta? Ja Ranskasta voitte huoleti pysyä poissa, herra. Minä olen tosin luopunut herra de Mirepoix'n palveluksesta, mutta hän kuulee minua kyllä ja tietää, että en milloinkaan valehtele. Ainoakaan gentlemanni ei pelaa teidän kanssanne, kun tulette Pariisiin.»

Englantilaisen kalpeille huulille ilmestyi punaisia pilkkuja. »Paljonko tahdotte?» kysyi hän.

Beaucaire'in hilpeä nauru helähti huoneessa.

»Teillä on luullakseni seitsemänsataa puntaa. Voitte pitää ne, herra. Minkävuoksi tulee niin suuri herra pelaamaan herra Beaucaire'in kanssa? Kun ei kukaan muu halua pelata hänen kanssaan — hän kun ei kykene maksamaan. Haha! Senvuoksi tulee hän vaatimattoman herra Beaucaire'in luo. Rahoja, haha! Mitä minä rahoilla teen?»

Hänen armonsa Winterset synkistyi, ja hänen kasvonsa vääntyivät. Hän tuijotti vastustajaansa ja murisi hiljaa itsekseen.

»Rahojako? Huh!» sähisi pieni pelaaja. »Ei, ei, ei! Asia on vain se, että hänen korkeudellaan herttualla, vaikka onkin rutiköyhä ja hiukan huonossa maineessa, kuitenkin on pääsy mihin tahansa — ellen minä — Haha! No, herra?»

»Haa! Rohkenetteko ajatellakaan pakottaa minua —».

Beaucaire kieritti pitkää, kapeaa viiksenpäätä valkoisella etusormellaan, Sitten hän lausui: »Herra ja minä menemme tänä iltana lady Malbourne'in tanssiaisiin — teidän korkeutenne ja minä.»

»Se on rietasta röyhkeyttä!» ärjäisi englantilainen.

»Istukaa rauhassa! Siinä kaikki. Me menemme sinne yhdessä.»

»Ei ikinä.»

»Tänä iltana. Minä olen tehnyt suunnitelmani. Kaikki on järjestetty.»
Hän vaikeni ja sanoi sitten vakavasti: »Teidän tulee esittää minut lady
Mary Carlislelle.»

Toinen nauroi pilkallisesti.

»Ja lady Mary Carlisle on kaikista naisista maan päällä ensimmäinen, joka pitäisi itse paholaista parempana kuin sukuperätöntä miestä — parturia.»

»Kaikki on järjestetty. Älkää pelätkö, kukaan ei epäile herran vierasta. Te otatte minut mukaanne tänä iltana —•»

»En.»

»Varmasti. Ja sitten — sitten on minulla pääsy. Pyydänkö liikoja! Sehän on vain pieni palvelus, ja minä en koskaan kuiskaa, en edes henkäise, että — te ymmärrätte, minä olen ainiaaksi vaiti herralle sattuneesta vahingosta.»

»Teilläkö olisi pääsy!» ilkkui toinen. »Te voitte mennä väentupaan tanssimaan piikojen kanssa. Vaikka tahtoisinkin, niin en voisi viedä teitä Bathin seurapiiriin. Kaikki naisten, niin nuorten kuin vanhojenkin, isät, veljet ja ihailijat haastaisivat minut taisteluun. Ja teidät ajettaisiin ulos lady Malbourne'in salongista viisi minuuttia sen jälkeen, kun olisitte tullut sisään.»

»Ei, ei, ei!»

»Joka toinen Bathin gentlemanni on pelannut täällä. Ettekö usko, että he tuntisivat teidät, hullu mies? Te olette voittanut tuhansia Bantisonilta, Rakellilta, Guilfordilta ja Townbrake'iltâ. Ne antaisivat ratsurenkiensä ruoskia teitä, ja hyvin olisittekin sen ansainnut. Tekö puhuttelisitte lady Mary Carlislea? Jopa jotakin! Te! Mutta hänkin tuntisi teidät, pöllö, vaikka voisittekin välttää muita. Hän seisoi aivan lähellä teitä, kun Nash ajoi teidät ulos salongistaan.»

Beaucaire punastui hiukan.

»Ettekö luule minun nähneen häntä?» kysyi hän.

»Luuletteko te, että alhaissyntyistä suvaittaisiin senvuoksi, että
Winterset esittää hänet — uskotteko, että Bath vastaanottaa parturin?»

»Saanko huomauttaa teille erästä seikkaa, herra?» lausui nuori mies iloisesti. »Minä olen jättänyt sen ammatin.»

»Moukka!»

»Minä olen nyt kunniallinen mies.»

»Hyi!»

»Älykäs mies», jatkoi nuori ranskalainen, »ja hyvinkasvatettu mies. Eikö totta? Oletteko koskaan nähnyt minua juovuksissa tai raakana tai kuinka sanoisin — porvarimaisena? Saisitteko hävetä vieraanne esiintymistä? Ette koskaan. Ja minun ulkonäköni — näytänkö minä rahvaan pojalta? Enpä tietenkään. Enkö voi verrata pukuani ja makuani teidän kanssanne? Haha! olkaa huoleti! Haha! Ja tänä iltana minä puhelen lady Mary Carlislen kanssa.»

»Järjettömyyttä!» herttuan suuttumus muuttui ivaksi. »'Lady Mary Carlisle, saanko kunnian esittää teille markiisi de Mirepoix'n parturin?' niinhän se oli?»

»Ei, hyvä herra», nauroi nuori mies. »Ei aivan. Teille ei tapahdu pienintäkään vahinkoa. Minä uhraan viikseni — ja otan pois tämänkin kamalan, mustan peruukin ja esiinnyn omissa hiuksissani. Katsokaa tänne!» Puhuessaan tempasi hän raskaan kiharakasan päästään, ja hänen oma tukkansa, joka oli ollut sykkyrällä suuren peruukin alla, hulmahti alas harteille ja kimmelsi kuin kulta kynttilänvalossa. Hän taivutti päätään taapäin ja ravisti tukan pois kasvoiltaan. »Kun se on käherretty, olen muuttunut. Kukaan ei voi tuntea minua. Sen saatte nähdä. Ettekö nyt ymmärrä, kuinka vähää teiltä pyydän? Ei kukaan tule tuntemaan 'herra Beaucaire'ia' tai 'Viktoria'. Haha! Kaikki on hyvin suunniteltu. Teillä ei ole mitään pelkäämistä.»

»Kirottu mies», sanoi herttua, »luuletteko minun suostuvan raahaamaan teitä mukanani niin kauan kuin teitä huvittaa?»

»Te erehdytte. Ei. Kaikki, mitä teiltä vaa — mitä teiltä pyydän, on vain tämä ainoa ilta. Enempää en tarvitse. Sitten en enää tarvitse teitä, herra.»

»Pitäkää varanne — sitten!» mutisi englantilainen alentuvasti.

»Voitettu!» huudahti Beaucaire ja taputti iloisesti käsiään. »Voitettu täksi iltaa! No se on järkevää. Minä olen kyllä valmis kaikkeen — sitten. Eihän voi vaatia liikoja teidän kärsivällisyydeltänne. Onhan aivan luonnollista, että te koetatte kostaa minulle sen ilkeän ansan, jonka niin katalasti teille viritin. Minä tulen joskus tämän illan jälkeen kohtaamaan joitakin ounaita ystäviänne. Eikö totta? Minun täytyy koettaa pysyä rohkeana.» Hän loi herttuaan omituisen katseen. »Herra haluaa ehkä tietää, minkävuoksi olen toimeenpannut tämän tragedian, minkävuoksi olin niin epäkohtelias, että otin herran kiinni?»

Hänen armonsa Winterset vastasi kylmällä katseella. Ylhäisen aatelismiehen suonet tykkivät jo tyynemmin. Katse ei ollut enää niin raivoisa ja terävä. Tasainen, luonteva puna palasi hänen kasvoilleen eikä hänen äänensä enää ollut niin käheä. Hän alkoi kyetä malttamaan mieltänsä. »Alhaisilla on aina halu päästä hienoston pariin.»

»Ei, ei, ei!» Ranskalainen nauroi. »Sitä se ei ole. Enkö minä jo ole muka 'hieno mies'? Minultahan puuttuu vain nimeä ja syntyperää. Te, herra, saatte antaa minulle ne. Haha! Minusta tuli aatelismies tästä illasta alkaen. 'Viktor', parturi, on tuomittu kuolemaan. Hänen kaulansa katkaistaan hänen omalla partaveitsellään. 'Herra Beaucaire' —» Nuori mies hypähti ylös, tarttui mustaan peruukkiin, pisti sen pöydällä olevaan nopparasiaan ja nakkasi tämän vinhasti ovesta ulos. »'Herra Beaucaire' tukahdutetaan omaan nopparasiaansa. Mikähän Fenix tuosta tuhka-astiasta noussee? Mikä suuri etu minulle onkaan kaikkien muiden arvohenkilöiden rinnalla, jotka vain ovat syntyneet arvoonsa! Minä voin valita omani. Ei, valitkaa te minun puolestani, herra. Teettekö minusta ritarin, kreivin, vicomte'in, markiisin — vai minkä? Eikö mitään niistä! Voinko ilman herran onnittelua olla mitään, mitä hän itse ei ole? En toki! Minusta tulee herttua, sanokaamme Chateaurien'in herttua. Haha! Ymmärrättehän? Te olette säätyveljeni.»

Beaucaire otti pari siroa askelta ja heilautti kättään kohteliaasti herttualle ikäänkuin olisi kutsunut tätä tulemaan mukaan hänen korkeaan aatelisarvoonsa. Englantilainen seisoi odottavana, tyyni ja tuima katse jo hiukan oveloituvana. Beaucaire pysähtyi äkkiä. »Mutta minähän unohdan ikäni. Minä olen kolmenkolmatta ikäinen», sanoi hän huoaten. »Iloitsen hartaasti päästessäni itse ylimyksen arvoon. Se on tuntunut minusta liian suurenmoiselta, ja olen aina luullut olevani sellaisesta kunnianhimosta vapaa. Luulin, että oopperan kuuntelu riittäisi, että en tuntisi halua laulaa mukana. Herra, minä sanon teille erään salaisuuden: naiset teidän maassanne ovat hyvin erilaisia kuin meillä. Mademoiselle'ia voi ihailla, englantilaista ladyä täytyy jumaloida. Meidän naisillamme on — nuoruuden kauneutta, teikäläiset ovat komeita vielä kolmikymmenvuotiaina. Meikäläiset ovat kukkasia, teikäläiset tähtiä! Nähkää, minä kavallan itseni, minä olen niin huono patriootti. Ja näiden tähtien joukossa on yksi — ah, on yksi — johon ranskalaisparka kurjasta kolkastaan on kiinnittänyt huomiota, sinnekin tunsi hän sen hehkun lämpöä!» Beaucaire kääntyi ikkunaan ja katsoi pimeään. Hän ei nähnyt kaupungista tuikkivia valoja. Kun hän taas kääntyi, oli hän melkein unohtanut vankinsa. Muita näkyjä väikkyi hänen mielessään.

»Ah, mikä sädeloisto!» huudahti hän. »Ne, jotka asuvat pilvien päällä, tahtovat näyttää haluavansa, että maa olisi onnellinen, hymyilevät ja luovat tämän ladyn. Kultakutrinen taivaan enkeli ja kuitenkin metsästyksen Diana! Minä näen hänen kiitävän ohitseni suurella ratsullaan. Hän koskettaa sormillaan hevosen harjaa. Minä lahjon ratsupojan saadakseni nuo harjajouhet. Minulla on ne täällä veljeni kuvan ohella. Oo, te, te nauratte minulle tietenkin! Mitä te ymmärrätte! Se oli kaikki, mitä saatoin saada. Mutta minä olen kuullut hänen korkeutensa yrityksistä pelastaa omaisuuttaan. Mutta se ei onnistu. Se ei ole oikea tie — tämä perintöosa menee hänen nenänsä ohi. Herra, te ja minä! Te voitte nauraa! Taistelu on alkanut ja minun aloitteestani. Suuri askel on astuttu: aina tähän päivään saakka ei teillä ollut mitään kukistettavaa, huomisesta alkaen on teillä ranskalainen ylimys — oma suojattinne — voitettavana. Ja te häviätte, kun luulette taistelua helpoksi, ja kun ette ymmärrä mitään, ette niin hölynpölyä, jumalaisesta. Kuinka voisittekaan mitään ymmärtää? Teillä ei ole sitä vaistoa. Naisen sydän on teille kirjoittamaton lehti. Te ette tiedä mitään niistä värähdyksistä, jotka siinä liikkuvat. On erinäisiä sanoja, jotka on tehty yksinomaan lady Maryä varten — bellissima, tenhoava, glorieuse! Oo, kuinka minun katseeni seurasi häntä. Minua surettaa, kun näen hänen ympärillään teidän nuoria kapteenejanne, aatelismiehiänne, lörpöttäjiä ja teikareita — haha! — ja minun täytyy seistä kaukana syrjässä! Minua surettaa, että saatan ihailla häntä vain kaukaa! Se on outoa, mutta olen melkein huudahtanut ihastuksesta, kun olen nähnyt hänen toiseen mieheen luomansa katseen. Se oli niin kaunis, niin lempeä. Niin säteilevät olivat hänen silmänsä ja niin hymyilevät hänen huulensa. Ah, kuinka jumalaista keimailua! Katse toiselle, oo, niin monelle toiselle, ja kerran ruusu teille, herra, kun minulle ei suotu onnea olla edes multaa hänen pienen kenkänsä alla! Mutta tänä iltana, herra — haha! — tänä iltana, herra, te ja minä, kaksi ruhtinasta, Wintersetin herttua ja Chateaurien'in herttua — haha! Ymmärrättekö! Me menemme käsi kädessä noihin tanssiaisiin, ja minä saan sellaisen katseen, minä! Ehkäpä ruusunkin. Minä! Nyt alkaa jo olla kiire. Mutta vain kymmenen minuuttia vielä, herra. Pyydän anteeksi, että odotutan teitä sillä välin, kun käyn viereisessä huoneessa teloittamassa viikseni — se on ainoa murhani tänä iltana — ja pukeutumassa valkoiseen atlaspukuun. Haha! Minä tulen olemaan muhkea herra. François, lähetä Louis luokseni ja Viktor tilaamaan kahdet vaunut, herralle ja minulle. Me menemme tänä iltana ylhäisön pitoihin!»

TOINEN LUKU

Vaunuja tungeksi kadulla lady Malbourne'in portin edustalla, missä hilpeä yleisö kamppaili humalaisten palvelijain ja soihdunkantajain kanssa parhaista paikoista, mistä saattoi nähdä vilahduksen suurinta komeutta ja loistoa. Päivä sarasti idässä, ja vieraat tekivät lähtöä. Yksitellen tai parittain tuli heitä sipsutellen portaita alas. Illan tekohymy häipyi ikävystyneen piirteen tieltä, kun he astelivat vaunuihinsa piiloutuakseen niiden pimeään. Talon sisältä kuului vielä viulujen soittoa, ja ikkunat säteilivät monien kynttiläin valoa. Kun ovi avautui ja lady Mary Carlisle'in vaunut huudettiin esiin, tunkeutui joukko kiihkeämmin lähemmäksi nähdäkseen.

Lyhyehkö, valkoisessa atlaspuvussa oleva kaunis nuori mies astui portaille, kääntyi ja kumarsi naiselle, joka samassa ilmestyi ovelle ja jonka arvokasta viehkeyttä hetkisen saattoi ihailla tässä säteilevässä kehyksessä. Joukko kohotti voimakkaan eläköönhuudon Bathin kaunottaren kunniaksi.

Nuori ylimys hymyili heille ihastuneena. »Mitä ihania ihmisiä!» huudahti hän. »Miksi en tiennyt sitä, jotta olisin saanut huutaa mukana?» Ylhäinen nainen ei kiinnittänyt lainkaan huomiota ihmisjoukkoon. Mutta se hurrasi haltioissaan vielä kerran. Kavaljeeri ojensi naiselle kätensä. Nainen niiasi sulavasti ja asetti sormensa päät hänen käteensä. »Se on minulle suuri kunnia, teidän korkeutenne», sanoi hän.

»Ei, ei!» lausui mies vakavasti. »Nähkää, minä olen vain köyhä ranskalainen, jota keisarit nyt kadehtisivat.» Sitten saattoi Chateaurien'in herttua lady Mary Carlisle'in alas portaita. Koko hänen valkoiseen atlassiin puettu sorja vartalonsa ilmaisi kunnioittavaa ylpeyttä siitä ritaripalveluksesta, joka oli hänen tehtävänään ja jota monet illan kavaljeereista olivat toivoneet omalle osalleen. Hän oli muhkea, kuten itse ennalta oli sanonut.

»Jätättekö minut niin onnettomaksi?» sanoi hän matalalla äänellä.
»Minähän olen niin kauan pyytänyt tuota ruusua —»

»Ei koskaan!» sanoi lady Mary.

»Oo, minä tiedän kyllä, että en sitä ansaitse mutta —»

»Ei koskaan!»

»Minun arvottomuuteni suuruus yksin voi saada herttaisuutenne hereille. Suokaa hyvälle sydämellenne valta ja antakaa köyhälle kerjäläiselle tuo pieni punainen ruusu, tuo suuri almu.»

»En koskaan!»

Lady Mary nousi vaunuihin. »Oi, antakaa minulle ruusu», kuiskasi saattaja. Ladyn kauneus loisti häikäisevänä häntä vastaan harmaassa hämyssä.

»En koskaan!» sanoi hän kuin uhmaten, kun vaunujenovi suljettiin. »En koskaan!»

»Ah!»

»En koskaan!»

Ruusu putosi saattajan jalkoihin.

»Ruusu kuihtuu huomenna», lausui ääni hänen takanaan.

Herra de Chateaurien kääntyi ja katsoi säteilevin silmin Wintersetin herttuaa.

»On jo päivä», vastasi hän ja viittasi itää kohti. »Herra, eikö teille ollut kylliksi, kun saitte saattaa vaunuihin lady' Maryn tätiä? Lady Rellerton on vielä varsin komea nainen. Ihmeellistä, ettette näyttänyt onnellisemmalta.»

»Tuolla ruusulla on onnettomuutta uhkaava väri, luullakseni», huomautti herttua.

»Sillä on ruskon väri, veljeni.»

»Minä toistan, että se tuottaa onnettomuutta», sanoi toinen tyynesti.

»Se on ranskalaisen luonnolle sopiva väri. Haha!» huudahti nuori mies. »Mikä hinta olisi liian suuri? Ruusu on ruusu! Hyvää yötä, veljeni, hyvää yötä! Minä toivon, että näette unta ruusuista, punaisista ruusuista, vain kauniista punaisista punaruusuista!»

»Odottakaa! Näettekö sen silmäyksen, minkä hän loi katurahvaaseen, kun se hurrasi hänelle? Ja merkitsettekö te hänelle sen enempää, kun hän saa tietää kaikki? Ette enempää kuin tuo ratsupoika!»

»Punaisia ruusuja, veljeni, vain punaisia ruusuja; minä toivon, että näette unissanne vain punaisia, punaisia ruusuja.»

KOLMAS LUKU

Bathin ylhäisessä seurapiirissä oltiin yhtä mieltä siitä, että hänen korkeutensa Chateaurien'in herttua oli hieno, ylen hieno mies, että hänen saattueensa ja ajoneuvonsa olivat komeammat kuin kenenkään muun; että hänen muotonsa oli jalo, hänen käytöksensä viehättävä. Toisten nuorten aatelismiesten seurassa oli hänen olentonsa hieman alentuvainen, sillä hänen ainoa vertaisensa oli hänen korkeutensa Winterset. Mutta se pantiin merkille, että kun hän kumartui suutelemaan jonkun ladyn kättä, ilmaisivat hänen piirteensä vain iloista ja altista ihailua.

Viikon kuluttua oli hän leskiarmojen epäjumala. Vanhat naiset tunsivat häntä kohtaan lämpimiä tunteita. Nuoret kaunottaret katsoivat häneen lempeästi, kun taas miehet tunsivat joko ihailua tai kateutta. Hän oli suunnattoman rikas. Vanha Bicksit, joka aina muka oli nähnyt kaikki, ei arvannut olla sanomatta käyneensä Chateaurien'issâ nykyisen herttuan isän aikana, puhuipa vielä laajalti ja yksityiskohtaisesti linnan ihmeteltävästä suurenmoisuudesta. Nuorella ylimyksellä oli vain yksi vika: hän oli huono peluri. Hän ei huolinut tavoittaa onnea noppa-arvalla tai kortilla. Hän myönsi hilpeästi syntyneensä seikkailuun haluttomaksi ja sanoi varmaankin menettävänsä suuren onnen, kun oli ilman taipumuksia sellaiseen.

Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän sai tilaisuutta näyttää taitoansa aseen käyttelyssä. Muuan Rohrer-niminen kapteeni, josta kulki muun muassa se maine, että hänellä oli tavattoman taitava ja verenhimoinen miekka, tuli eräänä iltana äkkiä Bathiin, ja seuraavana aamuna kyhnäisi hän aika tuntuvasti herra de Chateaurien'iâ kylpyravintolan salissa. Kyhnäisty kumarsi, kääntyi tyynesti selin ja jatkoi keskusteluansa seurassaan olevien herrojen kanssa. Kapteeni Rohrer pukkasi häntä uudemman kerran. Herra de Chateaurien katsoi silloin miestä suoraan silmiin ja pyysi kohteliaasti anteeksi, että oli niin pahasti tiellä. Silloin pyysi Rohrer saada esittelyttää itsensä hänelle ja lausui senjälkeisessä keskustelussa erinäisiä halventavia arvosteluita ranskalaisten rohkeudesta ja ominaisuuksista.

Ranskan hovista oli liikkeessä omituinen juoru: eräs kuninkaallinen prinssi, edellisen hallitsijan pojanpoika ja vallanperimykseen toiseksi oikeutettu, oli tehnyt tenän Ludvig XV:tä vastaan, joka oli käskenyt hänen mennä naimisiin heidän yhteisen serkkunsa Henriette-prinsessan kanssa. Sanottiin prinsessan olleen lämpimästi kiintyneen prinssiin, mutta tämän kieltäytyneen menemästä naimisiin hänen kanssaan kuninkaan käskystä. Ja huhu tiesi vielä oikullisen prinssin suostuneen mieluummin lähtemään syrjäiseen Vincennes'iin, jonne kuningas raivoissaan uhkasi hänet lähettää. Tämä juttu oli koko poliittisen Euroopan jännittävimpänä juoruna, ja kapteeni Rohrer, joka tahallansa esitti asian siten, että se siinä määrässä häväisi kaikkia ranskattaria, jotta ei ainoakaan ranskalainen mies saattanut sitä sivuuttaa satunnaisena kyynäspäänkyhnäyksenä, kertoi juttua moneen kertaan ja aivan vääristeltynä saadakseen aikaan skandaalia asiasta, joka ei läsnäolijoihin millään tavalla kuulunut.

Hän saavutti, mitä oli odottanut. Herra de Chateaurien keskeytti oman keskustelunsa ja kääntyi tyynesti hänen puoleensa. »Herra», sanoi hän, »vain siivoton ihminen kieltää Bourbon-Contin prinsessan jalon luonteen hyvät ja hienot ominaisuudet. Jokainen ranskalainen tietää, että hänen serkkunsa on niskuroiva ja kiittämätön olento, joka tunsi häntä kohtaan suurta kunnioitusta, mutta oli niin itsepäinen, ettei suvainnut edes kuninkaan käskyä: 'Sinun on mentävä naimisiin sen ja sen kanssa'. Ystäväni», ja nuori mies kääntyi muiden puoleen, »saanko pyytää teitä hetkeksi tulemaan piiriin tähän ympärillemme? On kyllä totta, että Orleans'in herttua on huono ihminen, mutta ei —» hän käännähti ja sivalsi hansikoidun kätensä selkäpuolella kapteeni Rohrerin otsaa — »mutta ei niin halpamainen kuin sinä, viheliäinen porsas!»

Kahta tuntia myöhemmin puhkaisi hän miekallaan kapteeni Rohrerin vasemman olkapään — minkä jälkeen hän lähetti korillisen punaisia ruusuja Wintersetin herttualle. Muutaman päivän kuluttua sai hän kimppuunsa toisen kapteenin. Tämä oli keimaileva teikari ja niin hämmästyttävän röyhkeä, että väitti julkisesti de Chateaurien'iâ huijariksi. Hän vakuutti, että Chateaurien-nimistä linnaa ei ollut olemassakaan. Ranskalainen nauroi hänelle vasten naamaa, ja saman päivän illalla lävisti hän varovasti tämän oikean olkapään. Ojentaessaan veristä miekkaansa palvelijalle selitti hän sekundantiileen Molyneux'lle ja läsnäoleville todistajille, että hän ei taistellut omasta puolestaan — hänen arvossaan olevaa miestä ei voi loukata tämän arvon epäily — vaan hän taisteli ystävänsä Wintersetin puolesta. Tuo lurjus oli väittänyt, että Winterset oli tuonut seurapiireihin huijarin. Saattoiko hän suvaita sellaisen ystävän häväisemistä, jota hänen oli kiittäminen siitä ystävällisestä kohtelusta, jota hän oli saanut osakseen Bathissa? Sitten kumartui hän maassa makaavan vastustajansa puoleen ja kuiskasi tälle: »Tyhmyri, sanokaa isännällenne; että hänen täytyy keksiä parempi riidan aihe seuraavaa varten, jonka hän lähettää minun tielleni.»

Herra de Chateaurien'in menettely todettiin mallikelpoiseksi.

Ketään ei kummastuttanut, että nuori muukalainen liittyi siihen suureen ihailijajoukkoon, joka seurasi kaunista lady Mary Carlisle'iâ, eikä myöskään se, että tämä vähitellen alkoi osoittaa hänelle suosiotaan niin ilmeisesti, että loordi Townbrake, sir Hugh Guilford ja rikas squire Bantison, jotka kaikki uskollisesti olivat ladya kosiskelleet kolme vuotta, olivat raivoissaan, ja hänen armonsa Winterset julmistuneena hiipi pois tämän ylhäisen tädin talosta.

Kun de Chateaurien tapasi herttuan toisen kaksintaistelunsa jälkeen, hymyili hän tälle hilpeästi. »Se oli kömpelö temppu, kovin kömpelö!» kuiskasi hän. »Onko teillä varaa panna joku toinen pakottamaan minua riisumaan naamarini? Teillä, joka itse olette minut seurapiiriin tuonut? Ihmiset tulevat sanomaan, että siinä mahtaa piillä joku skandaali, jonka nojalla minä saatoin pakottaa teidät esittelijäkseni. Teillä täytyy olla rohkeutta itsellänne!»

»Minä sanoin teille, että ruusu ei elä kauan», kuului vastaus.

»Ah niin, ne ruusut! Sitä suurempi syy poimia uusia joka päivä.» Hän otti punaisen ruusunnupun rinnaltaan ja nosti sen huulilleen.

»Herra de Chateaurien!» Se oli lady Maryn ääni. Hän seisoi erään pöydän ääressä, missä hänen vasemmalle puolelleen oli varattu tyhjä paikka. »Herra de Chateaurien, me olemme jo kauan odottaneet teitä.»

Herttua näki sen silmäyksen, minkä ranskalainen sai, ja joutui hetkeksi aivan pois suunniltaan.

»Me lähestymme ratkaisua, eikö totta, herra?» sanoi de Chateaurien.

NELJÄS LUKU

Syyskuinen yö oli kirkas, ja kuu valaisi kaupunkia ja maata, mukulakivikatuja ja kiemurtelevia maanteitä. Sumu nousi hitaasti maasta, ja ilma oli lauha ja tuoksuva. Kaikki oli matkan päästä kuin salaperäiseen huntuun verhottua. Kaikki Bathin arvo- ja säätyhenkilöt olivat tänä iltana eräässä lähistön vallaskartanossa pidetyissä juhlissa. Kun muhkeat pidot olivat päättyneet, sai herra de Chateaurien paluumatkalla mielihyväkseen liittyä lady Maryn vaunujen ympärillä olevaan saattueeseen. Valtamaantielle tultua jäivät sir Hugh Guilford ja Bantison noin viittäkymmentä askelta jälkeen. He keskustelivat matalalla äänellä, mutta vilkkaasti jostakin Molyneux'n kanssa ja jatkoivat sitten ratsastusta jättäen puhelun sikseen. Puoli tusinaa toisia kavaljeereja ratsasti edellä itsekseen nurkuen. He tekivät tylsiä yrityksiä osoittaakseen kohteliaisuutta lady Maryn tädille vaunujen toisella puolella, sillä välin kun onnellinen ranskalainen sai luvan ratsastaa aivan sen ihannoitavan ikkunan vieressä, joka oli Englannin kauneimpien kasvojen kehyksenä.

Hän lauloi ladylle pienen ranskalaisen laulun, laulun kulkijapojasta, joka uneksi kotomaastaan. Lady Mary kuunteli, katsoi kuuta ja tunsi lämpöisen pisaran poskellaan, ja ratsastaja näki kyyneliä päilyvän hänen silmäripsissään.

»Neiti», kuiskasi hän, »minäkin olen ollut sellainen kulkijapoika, mutta minä en uneksinut Ranskasta. Ei, minä en uneksinut siitä kodista, siitä rakkaasta maasta. Vaan vielä kalliimmasta maasta, unten maasta — kullasta ja lumesta.» Hän huokasi hiljaa nähdessään ladyn valkoisen otsan ja kevyesti puuteroidut hiukset sen yllä. »Kullasta ja lumesta ja sinisestä taivaasta naisen silmissä!»

»Minä luulin, että Ranskan naiset ovat tummia, sir.»

»Kuinka julma te olette! On kuin ette tahtoisi ymmärtää! Olenko minä puhunut Ranskan naisista? En, en, en! vaan ihanimmasta kaikista maista, niin, se on osa taivasta, neiti. Enkö luovu uskollisuudestani Ranskaa kohtaan? Näettehän sen! Minä olen alamainen — ei, orjaksi valmis — sen sinisen taivaan maassa, kullan ja lumen maassa.»

»Kaunista puhetta», vastasi lady Mary katse alasluotuna. »Mutta eikö tuo osoita huomattavaa kokemusta kauniiden sanojen sommittelussa?»

»Kiusanhenki! Ei, se osoittaa vain, kuinka innoittuu, kun tulee tuntemaan teidät.»

»Me Englannin naiset saamme kuulla sellaista yllin kyllin, sir. Ja me olemme tulleet kyllin taitaviksi voidaksemme paljastaa sen vaiteliaisuuden, joka piilee meikäläisten kavaljeerien kohteliaisuuksien alla.»

»Kiitoksia! Sen uskon!» huokasi de Chateaurien, mutta tyrehdytti sanat huulilleen.

Lady ei luonut katsettaan ylös. Hän jatkoi: »Me tulemme pian siihen vakaumukseen, että todellinen tunne sanotaan sammaltaen eikä luista keveästi ja sulavasti; että mairittelu ilmaisee teennäisyyttä, sir, paljoa enemmän kuin vilpitöntä — todellista —» Hän sammalsi nyt itse. Hän punastui ja vaikeni, peläten lausua julki yhtä sanaa. Syntyi äänettömyys.

»Todellista — rakkautta», täydensi de Chateaurien käheästi. Kun hän sanoi tämän sanan, vavahtivat molemmat. Lady Mary kääntyi puoleksi poispäin ja katsoi vaunujen pimentoon.

»Minä tiedän, minkävuoksi te epäilette minua», sanoi de Chateaurien, hänkin nyt sammaltaen, vaikka se ei suinkaan johtunut teennäisyyden taituruudesta. »Teille on sanottu, että ranskalaiset vain kiemailevat, eikö olekin? On, ja te luulette, että minä olen sellainen. Te luulette, että minä nyt teen niin.»

Lady Mary ei hievahtanut.

»Toivon tietenkin mahdottomia», huokasi ratsastaja. »Tahtoisin näet, että lumi ei olisi niin kylmää — juuri nimille.»

Neito ei vastannut.

»Kääntykää minuun päin!» pyysi ratsumies.

Illan vienoa tuoksua tuli heitä vastaan, ja kaukaa kuului jahtitorven heikko, mutta selkeä ääni.

»Kääntykää minuun päin!»

Kaunis pää kumartui syvälle alas.

Hänen pieni hansikoitu kätensä tarttui vaunujenikkunan kapeaan pieleen. Ratsastaja pani oman kätensä sen päälle. Molemmat kädet vavahtivat kuin kaksoislehti tuulenpuuskassa. Neito ei vetänyt pois omaansa. Hetken kuluttua, kummankaan tietämättä kuinka pitkän, tunsi nuori mies neidon lämpöisten sormien liikahtavan ja värähtäen puristavan hänen kättään. Vihdoin katsahti neito rohkeasti ylös ja kohtasi hänen katseensa. Jahtitorven ääni kuului uudelleen — nyt lähempää.

»Kaikki kylmyys on poistunut lumesta — jo kauan sitten», sanoi neito.

»Armaani!» kuiskasi de Chateaurien saamatta enempää sanotuksi.
»Armaani!» mutta neito tarttui säikähtyneenä hänen käsivarteensa.

»Katsokaa eteenne!» Hurja melu kuului tieltä heidän edessään. Torvi raikui voimakkaasti. »Katsokaa eteenne!» Kuin ukkosenjyry kuului kiitävien kavioiden kopse illan hiljaisuudessa. Ne, jotka olivat verkalleen ratsastaneet vaunujen edessä, hajaantuivat nopeasti tiepuoleen pensastoon. Ja kuunvalossa välkkyvät miekat paljaina syöksyi joukko ratsumiehiä maantietä eteenpäin. Heidän huutonsa täytti illan ilman.

»Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!» karjuivat he. »Parturi! Lyökää kuoliaaksi parturi!»

Beaucaire ehti töin tuskin temmata esiin miekkansa kun he jo olivat hänen kimpussaan.

»Apuun!» kuului hänen heleä huutonsa, kun hän kohottautui jalustinten varaan. »Apuun, François, Louis, Berquin! Apuun, François!»

Ratsumiehet kävivät suoraa päätä häneen käsiksi. Hän torjui ensimmäisen iskun, mutta yhteentörmäyksessä horjahti hänen hevosensa vaunuja vasten.

»Kehnot konnat!» huusi hän suuttuneena. »Saattaa lady vaaraan, toimeenpanna tämmöinen meteli ladyn läsnäollessa! Ajakaa eteenpäin!» huusi hän.

»Ei!» huusi lady Mary.

Ranskalaisen ahdistajat olivat naamioituja, mutta he eivät olleet maantierosvoja. »Parturi! Parturi!» karjuivat he käheällä äänellä ja asettuivat renkaaksi hänen ympärilleen.

»Katsokaa, kuinka hän käyttelee veistään!» nauroi Beaucaire, kun hänen miekkansa läpäisi erään kirjavan nutun. Hetkeksi hajotti hän renkaan ja väljensi piiriä ympärillään, ja lady Mary näki hänen kasvonsa säteilevän kuutamossa. »Roisto!» sähisi Beaucaire, kun hevonen luhistui hänen altaan ja, vaikka hänen oli suojeltava päätään sitä vastaan tähdätyiltä iskuilta, sai hän kuitenkin vedetyksi satulasta alas sen miehen, joka oli katkaissut eläinraukan kinnesjänteen. Mies putosi äkkiä maahan ja jäi siihen makaamaan.

»Eikö ole kohteliaisuus herralle, että olen hankkinut kuusi isoa miestä hänet voittaakseni?» lausui eräs syvä ääni.

»Ahaa, vai olette te täällä, ystäväni! vain hiukan taempana — toisten selän takana huomatakseni. Haha!»

Ranskalaisen aseenkäyttö osoitti hänen suurta taituruuttaan, varsinkin kun hänellä oli vain kevyt paraatimiekka. Mutta rengas pieneni, eikä hänen urheasta puolustuksestaan voinut ajan pitkään olla apua. Lady Maryn ratsupalvelijat ja kavaljeerit asettuivat ympäröimään vaunuja taisteluun sekaantumatta.

»Sir Hugh Guilford», huusi lady Mary epätoivoisena, »ellette te tahdo auttaa häntä, niin antakaa miekkanne minulle!» Hän olisi hypännyt vaunuista ulos, ellei sir Hugh olisi painanut ovea kiinni.

»Istukaa alallanne, lady Mary!» sanoi hän. Sitten kääntyi hän kuskin puoleen käskien: »Aja!»

»Jos hän ajaa, niin minä tapan hänet!» tiuskasi lady Mary kiivaana. »Voi, mitä kurjia pelkureita te olette! Annatte murhata herttuan ihan silmienne edessä!»

»Herttuan!» nauroi Guilford. »Häntä ei tapeta, ennenkuin — olkaa
rauhassa, neiti, selitys tulee kyllä. Onpa aika», sanoi hän kääntyen
Molyneux'n puoleen, »että se huijari saa, mitä hänelle kuuluu.
Kuulitteko, mitä lady Mary lausui?»

»Oli parturi taikka ei», vastasi Molyneux, »niin olisi minun sentään pitänyt häntä varoittaa. Hän heiluttaa miekkaa kuin herra. Oo oo! Katsokaa! Se on häpeä!»

Beaucaire seisoi nyt maassa. Hänen hattunsa oli pudonnut maahan. Valkoinen puku oli täynnä reikiä, näkyipä siinä jo punaisia täpliä. Oli kuin hänessä olisi ollut tusina miekkailumestareita, niin varovasti, valppaasti ja taitavasti hän taisteli. Raaka voima yksin ei voinut häntä voittaa. Hän nauroi kesken kaikkea lapsellisen hilpeästi.

»Uskokaa minua», sanoi Molyneux, »tuo mies ei ole parturi! Ei ole eikä ole ikinä ollut!»

Hetken näytti siltä kuin Beaucaire pääsisi voiton puolelle. Kaksi vastustajaa makasi jo maassa, muut ähkivät haavojansa, ja miekkailun mestari oli tosiaan jo torjunut hyökkäyksen, kun hänet voitettiin viekkaudella. Yksi hyökkääjistä hyppäsi maahan, livahti äkkiä hänen taakseen ja tarttui paksuin nahkakäsinein hänen miekkaansa. Ennenkuin Beaucaire sai temmatuksi aseensa irti, oli kaksi muuta tarttunut häneen kiinni ja kaatanut hänet maahan. »Apuun! Apuun, François!» huusi hän kaatuessaan. Hänen miekkansa oli poikki, mutta hänen äänensä oli heljä ja luja.

»Tuo on häpeällistä!» mutisi pari vaunujen ympärillä olevaa ratsastajaa.

»Oli pelkurimaista käydä kimppuun tuolla tavalla», sanoi Molyneux. »Olipa hän kuka tahansa, niin melkein tekisi mieleni mennä hänen avukseen herttuan uhallakin!»

»Sitokaa hänet!» käski äskeinen syvä ääni. »Tie auki vaunuihin päin!
Niissä istuvat ne, joiden vuoksi tätä luihua lakeijaa on kuritettava.
No, Whiffin, sinulla on valioyleisöä, ruoski häntä nyt!»

Kaksi miestä alkoi raahata Beaucaire'ia erästä suurta, tiepuolessa olevaa tammea kohti. Toinen otti satulastaan suuren, kolmihaaraisen ruoskan.

»Apuun, François?»

Heikko tuuli toi vastauksen: »Ruhtinas! Ruhtinas!» Huuto kaikui joka hetki yhä selvempänä. Hurjasti nelistävien hevosten kavioidenkopse kuului yhä likempää. Herra Beaucaire'in palvelijat olivat jääneet jälkeen, mutta riensivät nyt sitä vinhemmin. Melkein ennen hevostensa kavioidenkopsetta sukelsivat he esiin kuutamoisesta sumusta. Beaucaire'in palvelijat olivat valioväkeä ja olivat äkkiä kuin ukonilma ällistyneiden kavaljeerien kimpussa.

»Chateaurien! Chateaurien!» huusivat he käyden päälle niin kiivaasti, etteivät ehtineet eritellä, kuka heidän herransa ahdistaja oli, kuka vain päältäkatsoja. He hyökkäsivät ensin Beaucaire'in kimpussa olevien joukkoon ja hajoittivat sen. Kaksi hyppäsi auttamaan isäntäänsä, muut neljä syöksyivät vaunujen ympärillä olevien ratsumiesten kimppuun ja kaatoivat heidät nurin.

»Tämän juuri olemme ansainneet», sanoi Molyneux, suu täynnä hiekkaa ja filosofiaa.

Sir Hugh Guilfordin hevonen kaatui herransa mukana, hänen ylitsensä ratsastettiin, ja paroonin jalka jäi satulan alle. Ei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia Beaucaire'ia vastaan tapahtuneesta ensimmäisestä hyökkäyksestä, kun koko hyökkäysjoukko oli epäjärjestyksessä paennut ja jalosukuiset syrjästäkatsojat tukehtumaisillaan noitumiseen ja suuttumukseen, kun ranskalaisen palvelijat olivat riistäneet heiltä aseet ja vapauden.

Guilfordin kaatuminen oli kaatanut vaunujen ovenvartijan. Niinpä, kun Beaucaire, yrittäessään palvelijainsa avulla nousta, ojensi kätensä saadakseen tukea, tunsikin hän siihen tarttuvan kaksi pientä, kylmää kättä ja näki kaksi suurta silmää, jotka olivat kahta kauniimmat, kun niiden ilmeessä nyt lisäksi oli pelon ja suuttumuksen leima.

Chateaurien'in herttua hypähti pystyyn ilman apua ja kumarsi syvään lady Marylle.

»Pyydän kymmenentuhatta kertaa anteeksi, että olen syynä tällaiseen melskeeseen teidän läsnäollessanne», sanoi hän. Sitten kääntyi hän François'n puoleen ja sanoi tälle ranskaksi: »Senkin hutilus! Vain hetki, ja sinä olisit tullut liian myöhään!»

François polvistui hänen eteensä tielle. »Anteeksi!» sanoi hän. »Hänen korkeutensa käski meidän seurata kaukaa, jotta meitä ei huomattaisi. Tuuli oli pahasti hänen korkeutensa ääntä vastassa.»

»Katsokaa, mitä se minulle olisi voinut merkitä, pojat», sanoi hänen isäntänsä ja viittasi köysiä, joilla hänet oli aiottu sitoa, ja niiden vieressä olevaa ruoskaa. Palvelija värisi. Hänen kasvoissaan ilmenevä kauhu heijastui hänen kumppaniensa silmistä.

»Mitä, teidän korkeutenne!» François astahti taapäin ja kohotti kätensä taivasta kohti.

»No, eihän sentään niin käynyt!» sanoi Beaucaire.

»Ei voinut!» huudahti François.

»Ei. Ja te teitte tehtävänne hyvin, pojat» — nuori mies hymyili suopeasti — »oikein hyvin. Ja nyt», jatkoi hän englanniksi kääntyen lady Maryn puoleen, »sallinette minun kysyä ritareiltanne, mikä heidät on saanut ryhtymään liittoon maantierosvojen kanssa. Vai ettekö usko, että heidän kanssaan voi selvittää asiaa säädyllisellä tavalla».

Hän kumarsi jälleen ja ojensi neidolle kätensä auttaakseen tätä nousemaan vaunuihinsa, missä Molyneux tovereineen oli herättämässä henkiin lady Rellertonia, joka oli pyörtynyt. Mutta lady Mary teki kieltävän liikkeen, ja molemmat jäivät seisomaan paikalleen.

»Ruhtinas», sanoi neito, äänessä hiukan ivansävyä, mutta niin herttaisesti, että Beaucaire aivan kangistui onnesta. Samassa tunsi hän pistävää tuskaa ja painoi äkkiä kylkeänsä nutussaan näkyvän punaisen täplän kohdalta.

»Te olette haavoittunut!»

»Ei se mitään!» hymyili Beaucaire. Hän painoi sitten nenäliinaansa täplän kohdalle, jotta neito ei huomaisi sen suurenevan. »Pieni naarmu — ihan mitätön, joutava juttu.»

»Tulkaa vaunuihin», kuiskasi neito. »Tulettehan, herra de Chateaurien!»

»Oo, armaani! Minä toivoisin, että se matka kestäisi iankaikkisesti!
Voitteko tekin puolestanne sanoa samaa, neiti?»

»Ruhtinas», huudahti neito intohimoisen ihailun vallassa, »minä tahtoisin, että kaikki olisi juuri niinkuin te tahdotte. Onko mitään, mitä te ette ole arvollinen saamaan! Tehän olette maailman uljain mies!»

»Haha! Enkä kuitenkaan muuta kuin mitätön ranskalainen raukka.»

»Toivoisinpa, että erinäiset englantilaiset olisivat tänä yönä osoittaneet olevansa yhtä suuria raukkoja. Jäivät apuun tulematta — viheliäiset, kurjat pelkurit!» Näin sanoen lähti neito kiiruusti pois, äkkiä aivan kiihtyneenä suuttumuksesta.

Ääneensä ähkyvä sir Hugh oli kannettu vaunuihin.

»Kuulkaa, jänistävät pikkuherrat», sanoi neito, »mitä teidän pelkurilla veljellänne, sir Hugh Guilfordilla, on vaunuissa tekemistä?»

»Teidän armonne», vastasi Molyneux nöyrästi, »sir Hughin jalka on poikki. Lady Rellerton on suosiollisesti sallinut, että hänet otetaan vaunuihin.»

»Mutta minä en salli! Herra de Chateaurien ajaa meidän kanssamme.»

»Mutta —»

»Sir! Jättäkää se kurja ja antakaa hänen voihkia tiepuolessa», huudahti neito kiivaasti, »mitä muuten voisin toivottaa teille kaikille rankaisuksi! Saapas juoru huomenna hampaisiinsa kauniin jutun! Ja minun käy melkein sääli teitä, kun ajattelen kaikkia kokkapuheita, mitä kuulette kaupunkiin tullessanne. Kelpo gentlemanneja! Urheita sankareita, totta totisesti! Jättää yksi mies yksin vastustamaan kokonaista laumaa ja itse puikkia piiloon, kunnes hänen palvelijansa vangitsevat ja tekevät aseettomiksi teidätkin. Oo, mitä jo korvissani kuulenkaan — taivas teitä siitä varjelkoon!»

»Neiti!»

»Älkää puhuko! Herra de Chateaurien! Lady Rellerton ja minä pidämme teidän seuraanne suurena kunniana. Suvaitsetteko tulla vaunuihin?»

Neito nousi vaunuihin ja kokosi helmojansa tehdäkseen ranskalaiselle tilaa. Silloin kuului syvä ääni tiepuolessa olevan puun varjosta.

»Lady Mary Carlisle ottaa epäilemättä huomioon hyvän neuvon tässä suhteessa.»

Wintersetin herttua ratsasti kuutamoon ja otti tyynesti kasvoiltaan pois naamarin. Hän ei ollut paennut palvelijainsa mukana, oli vain vetäytynyt tammen siimekseen, kunnes nyt kylmäverisesti tuli esiin.

»Siunatkoon! Se on Winterset!» huudahti lady Rellerton.

»Josta on tullut maantierosvo ja murhamies!» huomautti lady Mary.

»Ei, ei!» nauroi Beaucaire hiukan epävakaisella äänellä. Hän horjui hiukan, mutta tarttui toisella kädellään vaunujenoveen ja painoi toista kovasti kylkeään vasten. »Hän luo vain yleiskatsauksen asemaan, hän on joskus hiukan häveliäs. Hän on suuri mies, mutta ei tahdo ottaa koko kunniaa itselleen.»

»Parturi!» vastasi herttua, »minun täytyy sanoa, että mielihyvällä alennun kiistelemään kanssanne. Teidän rajaton röyhkeytenne vaatii erinäistä arvoa, enkä minä voi jättää sitä huomioonottamatta. Palkollinen, jonka mukana on kuusi muuta palvelijaa —.»

»Haha! Eikö teidän armonne ole koko illan koettanut puhdistaa minua? Vaikka tosin minun palvelijani olivat parempia. Haha! Mitä te arvelette?»

»Herra de Chateaurien», sanoi lady Mary, »me odotamme teitä.»

»Anteeksi», vastasi tämä. »Hänellä on ehkä jotakin sanomista, ja kenties on parasta, että kuullaan se nyt.»

»Minä en halua kuulla häneltä mitään — en koskaan, en milloinkaan.»

»Kautta kunniani, teidän armonne», huudahti herttua, »tuo häpeämätön mies on suunnattomasti häväissyt teitä! Hän luulee olevansa teistä niin varma, ettei pelkää enää teidän uskovan totuutta! Minä kerron teille kaikki, ja ellette silloin myönnä, että hän ansaitsee sen kurituksen, jota hänelle aioimme —»

»Minä en halua kuulla enempää!»

»Te tulette sitä katkerasti katumaan. Teidän armonne, teidän itsenne vuoksi pyydän —»

»Ja minä myös», keskeytti Beaucaire. »Suokaa anteeksi, neiti, antakaa hänen puhua.»

»Puhukoon sitten, mutta lyhyesti», sanoi lady Mary, »sillä minä tahdon totisesti päästä hänestä pian. Hänen olisi annettava selityksensä hyökkäyksestä ystävääni ja vaunujani vastaan veljelleni.»

»Valitettavasti ei hän ole täällä minua auttamassa», sanoi herttua. »Neiti, olivatko teidän vaununne uhatut? Minä koetin ainoastaan sovittaa syytä, johon olin vikapää Bathiin nähden, ja hävittää häväisyn, joka oli tapahtunut teitä kohtaan sen kautta, että —»

»Sir, sir, minun kärsivällisyyteni loppuu!»

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Beaucaire. »Tahdotteko kuulla häntä, jos minä pyydän sitä teiltä, lady Mary?»

Neito teki nyrpeänä suostumuksen merkin.

»Neiti, minä puhun mahdollisimman lyhyesti. Kaksi kuukautta sitten tuli Bathiin eräs ranskalainen peluri, joka sanoi nimensä olevan Beaucaire, seikkailija, jolla oli mukanaan kortit ja nopat, ja kaikki seurapiirin miehet kävivät hänen luonaan pelaamassa, jolloin hän voitti heiltä suuria summia. Hän oli lyhytkasvuinen, mustatukkainen ja viiksiniekka. Hän esiintyi röyhkeästi kaikkialla, kunnes herra Nash suhditti häntä, kuten epäilemättä itse muistatte, kaivohuoneen salongissa, ja senjälkeen pysyi hän syrjässä. Herra Nash selitti — ja olkaa vakuutettu, neiti, että hänellä oli luotettavat tiedot — että tämä Beaucaire oli mahdotonta, viheliäistä, alhaista syntyperää ja todellisuudessa Ranskan kuninkaan lähettilään de Mirepoix'n palkollinen ja parturi. Hänen oikea nimensä oli Viktor. Vaikka miehen suunnaton röyhkeys näin tuli ilmi, ei hän lähtenyt tiehensä, vaan jäi Bathiin, missä kukaan ei enää halunnut puhua hänen kanssaan.»

»Joko lorunne pian loppuu, sir?»

»Vielä pari silmänräpäystä, neiti. Eräänä iltana kolme viikkoa sitten näin uljaiden vaunujen ajavan portaitteni eteen, ja minulle ilmoitettiin herttua de Chateaurien. Nuoren miehen käytös oli arvokas — ranskalaisen käsityksen mukaan — ja oli mahdotonta kieltää sen luontevaa varmuutta. Hän ilmoitti olevansa huvikseen matkusteleva ylimys. Hän sanoi asettuneensa Bathiin joksikin aikaa ja tahtoneensa heti tulla kunniakäynnille minun luokseni. Hänen olentonsa tuntui niin uskottavalta — itse asiassa olen minä ollut surkean helposti nenästävedettävä — ja hänen temppunsa niin rohkea, että minun ei johtunut mieleenikään epäillä häntä. Ja minä kadun katkerasti — vaikka nöyrimmästi nyttemmin olen hartaasti koettanut sitä hyvittää — että samana iltana, häpeä kyllä, esittelin hänet teille.»

»Häpeäkö, sir?»

»Malttakaa hiukan vielä, neiti, minä pyydän. Niin, häpeä! Te tiedätte, mikä asema hänellä on ollut Bathissa siitä illasta alkaen. Kaikki parveilivat hänen ympärillään, kunnes muutamia päiviä sitten kapteeni Badger julisti hänet huijariksi ja vannoi, että Chateaurien ei ollut mitään.»

»Anteeksi», keskeytti Beaucaire. »Olisi ollut paljoa parempi sanoa, että semmoista linnaa ei ole olemassa. Sehän olisi sananmukainen käännös. Miksette käskenyt hänen sanoa niin, herra?»

Lady Mary hämmästyi. Hän katsoi herttuaa ja kalpeni. Tämä jatkoi:
»Kapteeni Badger-parka sai samana päivänä miekanpiston —»

»Sen kapteeni Badger-parka ansaitsi», murahti Molyneux.

»— Ja silloin oli hänen vastustajansa kyllin röyhkeä sanoakseen, että hän taisteli muka minun vuokseni! Sinä iltana lähetti haavoittunut minua noutamaan ja kertoi minulle pöyristyttäviä asioita. Hän oli huomannut, että yksi Beaucaire'in entisiä palvelijoita nyt seisoi tämän Chateaurien'in asunnon ovella. Beaucaire oli kadonnut päivää ennen Chateaurien'in saapumista. Kapteeni Badger tarkkasi Chateaurien'iâ lähemmin heidän seuraavalla kertaa tavatessaan ja totesi, että tämä olikin kadonnut Beaucaire. Suuttuneena julisti hän hänet heti huijariksi. Hän ei kuitenkaan minua säästääkseen, tahtonut paljastaa, että mies oli Beaucaire. Hän tahtoi säästää minulta sitä nöyryytystä, että olin seurapiiriin tuonut parturin, mutta se salaisuus rasitti hänen mieltään, kunnes hän lopulta lähetti noutamaan minua ja kertoi minulle, kuinka asia oli. Minä suutuin ja ajattelin vain tämän rikoksen sovittamista. Minä tulin sir John Wimpledonin pitoihin. Siellä kerroin kuulemani sir Hughille ja näille muille herroille Me tarkkasimme miestä ja hämmästyimme, ettemme olleet ennen huomanneet asian todellista laitaa. Teidän armonne, nämä herrat ovat kunnon miehiä ja heillä on kylmän arvostelun kyky. Herra Molyneux oli hänen varamiehensä kaksintaistelussa kapteeni Badgerin kanssa ja oli sangen ylpeä siitä luottamustoimesta. Mutta herra Molyneux, sir Hugh, herra Bantison, jokainen tunsi hänet. Hänen hienoista kasvoistaan ja vaaleista hiuksistaan huolimatta oli seikkailija Beaucaire'in leima ilmiselvänä hänen otsallaan. Katsokaa häntä, neiti, uskaltaako hän asettua teidän tarkattavaksenne. Tehän näitte Beaucaire'in silloin, kun hänet ajettiin ulos. Eikö tuo ole sama mies?»

Beaucaire astahti neidon eteen. Tämän kalpeat kasvot värähtivät.

»Katsokaa minua!» sanoi Beaucaire.

»Oo, oo!» kuiskasi neiti käheästi ja vetäytyi vaunuin sisään.

»Onko se hän?» huusi herttua.

»Minä en tiedä — en osaa sanoa —»

»Vielä silmänräpäys! Minä pyysin näiltä herroilta lupaa saada piiskauttaa häntä ja siten sovittaa sen häväisyn, jonka onnettomuudeksi olin tullut tehneèksi Bathille ja varsinkin teille. He suostuivat siihen, etteivät estäisi minua eivätkä sekaantuisi asiaan. Minä läksin varhain pois sir John Wimpledonin juhlasta voidakseni panna aikeeni täytäntöön ja ruoskittaa tuota petturia teidän nähtenne, se kun olisi ollut asianmukainen hyvitys naiselle, jonka läheisyyteen hän on rohjennut tunkeutua.»

»Ylhäisyyshän velvoittaa?» lausui Beaucaire hienosti kysyvällä sävyllä.

»Ja nyt, neiti», jatkoi herttua, »en pidätä teitä enää sekuntiakaan.
Minä vetoan hyvään tarkoitukseeni ja pyydän teitä olemaan vakuutettu,
että halu kostaa inhoa, häväisyä ja pyrkimys palvella teitä ovat olleet
Wintersetin ylimpinä johtotähtinä.»

»Hyvä!» huusi Beaucaire raukealla äänellä.

Lady Mary kumartui häntä kohti pelon ilme katseessaan »Onko se valhetta?» sopersi hän.

»Herran ei pitäisi olla niin suurta sukua. Hän olisi voinut muuten kirjoittaa pienen kirjan.»

»Te siis sanotte, että se on valhetta?» huudahti neiti henkeä pitäen.

»Herra nähköön! Eikö hän vielä ole vakuutettu?» huudahti Bantison.
»Mies, ettekö ollut lähettilään parturina?»

»Onhan se valhetta?» kuiskasi neiti.

»Hän osoitti suurenmoista taitoa, neiti. Kuinka kauan arvelette, neiti, hänen ylhäisyytensä Wintersetin harjoitelleen tätä puhetta sen ensin kirjoitettuaan? Siinä on sekaisin totta ja silkkaa runoilua. Herrasta on tullut kirjallinen mies. Ehkäpä semmoinen miellyttää häntä enemmän kuin taistelu. Haha!»

Bantison purskahti heleään nauruun. »Onko Ranskan herroilla tapana taistella palvelijain kanssa? Haha! Mainio maa! Me englantilaiset teemme niinkuin tänä iltana: me annamme palkollisten tapella keskenään.»

»Ja pysyttelemme itse hiukan taempana», lisäsi Beaucaire ja katsoi herttuaan. »Mutta anteeksi», sanoi hän ilkkuen, »nyt muistan jotakin. François, anna herra Bantisonille ja muille herroille takaisin heidän aseensa.»

»Tahdotteko vastata erääseen kysymykseen?» kysyi Molyneux sävyisästi.

»Mielelläni, herra.»

»Oletteko koskaan ollut parturi?»

»En, herra», nauroi nuori mies.

»Joutavia!» huudahti Bantison. »Antakaa minun kysyä häneltä. No, lurjus, tunnustus voi pelastaa teidät vankilasta. Kiellättekö olevanne Beaucaire?»

»Kieltääkö tuommoisen tuomarin edessä?»

»Haa», sanoi Bantison. »Mitä enempää haluatte, Molyneux. Mies, kiellättekö tulleenne Lontooseen lähettilään seurueessa?»

»En, sitä en kiellä.»

»Hän myöntää sen! Ettekö tullut hänen parturinaan?»

»Aivan niin, ystäväni, hänen parturinaan.»

Lady Mary huudahti ja peitti kauhistuneena kasvonsa käsiinsä.

»Se oli ikävä juttu», sanoi Molyneux. »Te taistelitte niinkuin gentlemanni.»

»Minä kiitän teitä, herra.»

»Te sanoitte nimeksenne Beaucaire?»

»Aivan niin, herra.» Hän horjui. Hänen palvelijansa riensivät tukemaan häntä.

»Minä toivon —» jatkoi Molyneux epäröiden. »Piru minut vieköön — mutta olen pahoillani, että olette haavoittunut.»

»Auttakaa sir Hughia vaunuihini», sanoi lady Mary.

»Hyvästi, neiti!» Beaucaire'in ääni oli hyvin heikko. Hän katsoi lady
Marya kasvoihin. Tämä ei luonut silmäystäkään häneen.

Sir Hughille sovitettiin mukava tila vaunujen patjoille. Herttua ratsasti arveluttavan lähelle Beaucaire'iä, mutta François tarttui kiivaasti ratsun suitsiin ja pakotti hevosen nousemaan takajaloilleen.

»Miehen palvelijat jumaloivat häntä», sanoi Molyneux.

»Rietasta röyhkeyttä!» huudahti herttua. »Kuinka kauan minun vielä pitää suvaita tuota renkiä ja hänen renkejänsä? Beaucaire, ellette puolenpäivän aikaan huomenna ole poistunut Bathista, viedään teidät vankilaan, ja se piiskaus, josta nyt pelastuitte, tapahtuu siellä moninkertaisesti.»

»Minä olen — kaivohuoneen salongissa — kello yhdeksän — illalla — tasan viikon päästä», vastasi nuori mies kohteliaasti hymyillen, vaikka hänen huulensa olivat värittömät. Sanat veivät melkein kaikki hänen voimansa. »Te saatte pysytellä — taempana — herra. Haha!»

Vaunujen ovi paiskattiin kiinni.

»Neiti — hy-västi!»

»Ajakaa!» sanoi lady Mary.

Beaucaire seurasi vaunuja katseellaan. Kun pyörien kolina ja hevosten kavioiden kopse vähitellen oli häipynyt, putosi nenäliina, jota hän oli painanut kylkeensä, pölyiselle tielle kuin suuri punainen pallo.

»Pelkkiä — ruusuja», sammalsi hän ja kaatui taapäin palvelijainsa syliin.

VIIDES LUKU

Teikarimainen Nash seisoi ovella ja hymyili liehittelevästi ihmisille, jotka edustivat ylhäistä hienoutta ja komeutta. Suuri muotisankari taivutteli ruumistaan yhtämittaisessa sarjassa eri asteisiin sovellettuja, mutta moitteettomia kumarruksia: leskiarmojen edessä hän melkein lakaisi lattiaa syvimmästi kunnioittaen; hiukan arvokkaasti kumarsi hän nuorille teikareille, nerot vastaanotettiin alentuvalla ystävällisyydellä ja veitikkamaisella silmäniskulla; nuorille kaunottarille kumarsi hän isällisen ritarillisesti. Hänen tervehdyksensä mittasi tervehdittävän arvoasteen yhtä täsmälleen kuin varma tuntilasi mittaa ajan.

Bathin kuningas oli onnellinen, sillä neroa, kauneutta, hienoutta — tai lyhyemmin sanoen: aatelismiehiä, kaunottaria, pelureita, teikareita, valtiomiehiä ja runoilijoita — kokoontui hänen valtakuntaansa. Oli vähintäinkin kuin satunäytelmässä tai operetissa. Pelattiin yhä korkeampaa peliä, ja Nashin lippaat täyttyivät kullalla. Jotta hänen ilonsa olisi täydellinen, oli eräs Ranskan kuninkaallinen prinssi, nuori Beaujolais'n kreivi, juuri puolenpäivän aikaan koko komeudessaan saapunut Bathiin Pariisista, Ludvig XV:n lähettilään, markiisi de Mirepoix'n, saattamana, keikaroiva Nash ylisteli suuresti ruhtinaan tuloa, joka oli kunnia Bathille ja myöskin sen seremoniamestarille. Mutta vielä parempi oli, että oli tulossa muutamia tuottoisia tunteja kortti- ja noppapelin ääressä. Sen vuoksi Nash tänä iltana hymyili entistä suopeammin. Huoneissa helkkyi hopeankirkkaita naisääniä ja naurua, viulut soivat hilpeästi, ja niiden säveleet olivat sopusoinnussa hänen iloisen mielialansa kanssa.

Jokaisen keskustelun alkuaiheena oli lähettilään röyhkeä palvelija, joka niin ovelasti ja häikäilemättömästi oli esiintynyt säätyhenkilönä. Kävi ilmi, että oli vain kolme henkilöä, jotka eivät alusta saakka olleet epäilleet häntä, ja merkillistä kyllä oli terävä-älyisin kaikista paljastajista juuri vanha Bicksit, matkustaja, joka kerran oli käynyt Chateaurien'ssä. Sillä, mikäli kerrottiin, hän oli diplomaattisella tempulla solminut petturin sanoistansa ja saanut hänet myöntämään, että semmoista paikkaa ei ollut. Kuitenkin 'oli hän, kunnianarvoisa vanhus, samoin kuin onneton kapteeni Badger, vaiennut asiasta Wintersetin herttuan vuoksi. Tämä ylimys, jota siihen saakka oli salassa halveksittu, epäilty pelipetoksista eikä koskaan ihailtu, oli nyt saavuttanut arvoa ja kunniaa, hän kun oli osoittanut niin pahoitelleensa erehdystään ja pyrkinyt sovittamaan, mitä oli rikkonut, eikä korkean syntyperänsä nojalla ollut nauranut seurapiireille vasten naamaa. Hänen menettelynsä oli sitäkin ylistettävämpää, kun petturin paljastaminen myöskin paljasti hänen oman hairahduksensa tuon röyhkeän esittelijänä. Tänä iltana käveli tämä onnenpoika lady Mary Carlisle käsipuolessaan läpi huoneiden, suoden ja saaden hyväntahtoisia hymyilyjä. Sanottiin, että uutisrakennustyôt herttuan tilalla tulisivat alkamaan tuota pikaa ja että muutamat häviöön joutuneet juutalaiset saisivat täyden maksun. Ihmiset katselivat komeaa ja kookasta, mutta vaatimatonta sankaria ladyn rinnalla ja sanoivat, että siitä tulee muhkea pari. Lady oli jo kauan suosinut häntä, ja hän oli loistavasti suoriutunut ranskalaisesta, joka oli ollut hänen ainoa todellinen kilpailijansa. Missä he kulkivatkin, siellä kuului maireista kehua.

Nash, joka näki heidät lähellään, tuli kumartaen heidän luokseen.
Herttua ja teikari vaihtoivat pari sanaa syrjässä.

»Minä sain tietoja siitä roistosta tänä iltana», kuiskasi Nash. »Hän makasi eräässä maalaistalossa aina eiliseen saakka, jolloin hän hävisi sieltä hurjien miestensä kanssa.»

»Oletteko ryhtynyt mihinkään toimiin?» kysyi herttua.

»Neljätoista konstaapelia on vahdissa ulkopuolella, hän ei voi lähestyä ampumatkan päähän. Jos he näkevät hänet, vangitaan hänet heti, eikä hänen rosvojoukkonsa voi auttaa häntä vähääkään. Se hävytönhän oli vannonut olevansa täällä kello yhdeksän tänä iltana, eikö totta?»

»Niin hän sanoi, ja hän on vikkelä liikkumaan, sir.»

»Kello on juuri yhdeksän.»

»Kuulustelkaa, onko häntä tavattu.»

»Kernaasti.» Nash antoi merkin eräälle palvelijalle ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

Moni oli kierrellyt näiden herrain lähettyvillä ilmeisesti kuullakseen heidän puheluansa. Ne, jotka olivat saaneet napatuksi jonkun sanan, kertoivat kuulemaansa salamyhkäisesti edelleen, ja tämä hillitty puhe, joka vahvisti epämääräisen huhun, että Beaucaire yrittäisi ilmestyä tänne tänä iltana, antoi koko illalle miellyttävää, mielenkiintoista jännitystä. Ranskan prinssi, lähettiläs ja näiden saattue ilmoitettiin. Vaikka koolla oleva seura oli säädyllistä, oli se kuitenkin uteliasta, ja suorastaan tungeksittiin näkemään vastasaapuneita. Lady Mary oli kalpea ja kävi vielä kalpeammaksi, kun ihmiset tungeksivat hänen ympärillään. Hän loi liikuttavan katseen herttuaan, ja tämä riensi taluttamaan hänet tungoksesta syrjään.

»Odottakaa tässä», sanoi hän. »Minä noudan teille lasin viiniä.» Hän katosi. Hän ei tullut ajatelleeksi tuolin hankkimista. Lady Mary tunsi itsensä yhä heikommaksi, etsi jotakin istumapaikkaa ja huomasi silloin olevansa erään sivuhuoneen ovella. Ihmiset väistyivät taaksepäin tehdäkseen tilaa Ranskan lähetystölle ja tunkivat taas lähelle. Hän aukaisi oven ja meni sivuhuoneeseen.

Huoneessa istui vain kaksi herraa, jotka kaikessa rauhassa pelasivat korttia erään pöydän ääressä. Ne katsahtivat ylös, kun hän tuli sisään. Herrat olivat Beaucaire ja Molyneux. Hän huudahti, nojautui seinää vasten ja painoi kädellään poveaan. Beaucaire, vaikka kalpea ja heikko, oli tuonut hänelle tuolin, ennenkuin Molyneux oli vielä ehtinyt hievahtaa.

»Neiti —»

»Älkää kajotko minuun!» sanoi tämä, niin värisevää kauhua äänessään, että hän seisahtui. »Herra Molyneux, te olette kummallisessa seurassa!»

»Neiti», vastasi Molyneux ja kumarsi yhtä syvään Beaucaire'ille kuin hänelle, »minä katson teidän kummankin läsnäolon itselleni kunniaksi.»

»Oh, oletteko hullu!» huudahti lady Mary pilkallisesti.

»Tämä herra on kunnioittanut minua luottamuksellaan, neiti», vastasi hän.

»Aiotteko syöstä itsenne turmioon? Eikö siinä ole kylliksi skandaalia, että tuo henkilö on täällä? Kuinka hän pääsi sisään —»

»Anteeksi, neiti», keskeytti Beaucaire. »Sanoinhan tulevani. Herra
Molyneux oli niin ystävällinen, että meni puolestani vastuuseen hänen
ylhäisyytensä Wintersetin ja tämän neljäntoista ystävän ynnä herra
Nashin suhteen.»

»Ettekö tiedä», ja neiti kääntyi kiivaasti herra Molyneux'n puoleen, »että hänet ajetaan ulos heti, kun minä lähden tästä huoneesta. Haluatteko te samaa kohtaloa? Teidän vuoksenne, sir, koska olen aina katsonut teidät kunnialliseksi mieheksi, annan teille tilaisuuden pelastaa itsenne ylenkatseesta — ja — seuralaisenne vankeudesta. Antakaa hänen hiipiä ulos jotakin takatietä, ja sitten voitte tarjota minulle käsivartenne ja me menemme viereiseen huoneeseen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tulkaa, sir —»

»Neiti —»

»Herra Molyneux, minä en halua kuulla mitään teidän kumppanistanne. Ellen olisi nähnyt teitä yhdessä pelipöydän ääressä, olisin luullut, että hän oli palvelijanne. Suostutteko edulliseen tarjoukseeni, sir?»

»Neiti, sinä yönä en voinut sanoa teille —»

»Te voitte ilmoittaa jalosyntyiselle ystävällenne, herra Molyneux, että minä silloin kuulin kaikki, mitä hänellä oli sanomista; että minulla kerran oli suuri kunnia kuulla hänen korkeutensa tunnustus.»

»Oh, onko jaloa ivata ketään hänen syntyperänsä vuoksi, neiti? Ah, ei! Minun maassani on eräs mies, joka sanoo merkillisen asian: ihminen ei ole isänsä, vaan oma itsensä.»

»Te voitte sanoa ystävällenne, herra Molyneux, että hänellä kerran oli tilaisuus puolustautua syytöksiä vastaan; että hän sanoi kaikki —.»

»Että minä sanoin kaikki, mitä minulla silloin oli voimia sanoa. Neiti, te ette nähnyt, — mikä oli niinkuin pitikin — että eräs iso ampiainen oli minua pistänyt. Ei erin pahasti, olipahan vain pieni naarmu. Mutta, neiti, minua huimasi ja kuu pyöri silmissäni maassa. En voinut antaa sen ampiaisen huomata, että hän oli minua pistänyt. Ja senvuoksi täytyi minun sanoa teille vain, mitä saatoin, ja seistä pystyssä, kunnes hän oli mennyt tiehensä. Sitäpaitsi oli minulla muitakin syitä. Oo, teidän täytyy uskoa minua! Minä lähetin noutamaan herra Molyneux'tä ja kerroin hänelle kaikki, koska hän oli kohtelias nuorelle ranskalaiselle, ja minä voin luottaa häneen. Minä luotan teihinkin, neiti — jo kauan — ja olisin sanonut teille kaikki, se oli vain — niin juuri asian romanttisuuden, seikkailupuolen vuoksi! Uskotteko minua? Kaikki on niin selvää nyt. Uskotteko minua, neiti?»

Tämä ei edes katsonut häneen. Beaucaire kohotti vedoten kättänsä häntä kohti. »Eikö ole mitään luottamusta —» lausui hän arasti, mutta keskeytti sitten sanansa. Neiti oli ääneti, seisoi kuin kuvapatsas, hänen armonsa Ylenkatse.

»Jos ette olisi luullut minun olevan petturin, jos en koskaan olisi sanonut olevani Chateaurien; jos olisin vain ollut herra Beaucaire siinä tarinassa, jonka he kertoivat teille, mutta ilman palkollisen mielenlaatua, vain ollut kunniallinen mies, mies, se mies, jonka tunsitte, joka oli omaa itseänsä, olisitteko te —» hän koetti pitää ääntänsä tyynenä, mutta nähdessään neidon säteilevän kauneuden, oli kuin hänen henkeänsä olisi ahdistanut ja hän kopeloi vapisevin sormin kauluriansa. »Olisitteko te — silloin antanut minun ratsastaa vierellänne sinä kuutamoyönä?» Lady Maryn katse sivuutti hänet kuin olisi sivuuttanut jonkun palvelijan tai huonekalun. Beaucaire oli komeassa puvussa ja hänen rinnallaan kimalsi useita ritarimerkkejä? Lady Mary ei kiinnittänyt häneen edes sen vertaa huomiota, että olisi sen huomannut.

»Neiti — minulla on kunnia kysyä teiltä: jos olisitte tietänyt, että tuo Beaucaire oli kunniallinen mies, vaikka halpaa syntyperää, olisitteko te —»

Lady Marya pöyristytti vaistomaisesti, vaikka hänen ryhtinsä olikin kankea ja kylmä. Syntyi hetken äänettömyys.

»Herra Molyneux», sanoi lady Mary, »huolimatta säädyttömyydestänne, että sallitte palvelijan puhutella minua, tarjoan teille viimeisen tilaisuuden päästä tästä huoneesta ilman häväisyä. Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne?»

»Suokaa anteeksi, armollinen neiti», sanoi Molyneux.

Beaucaire istahti tuolille. Hänen päänsä painui syvään ja hänen käsivartensa oli oikoisena pöydällä. Vähitellen, väkisin, kihosi hänen silmiinsä kyyneleitä ja kaksi kirkasta pisaraa vierähti nuoren miehen poskipäille.

»Ja elävät ihmiset saattavat olla pelkkää — nimeä!» sanoi herra
Beaucaire.

KUUDES LUKU

Winterset ei tavannut enää lady Maryä sovitulta paikalta. Hän oletti tällöin tämän menneen lady Rellertonin seuraan ja pani viinilasin syrjään. Sitten lähestyi hän molempia vieraita tervehtiäkseen prinssiä, joka oli hilpeä seitsentoistavuotias poika, mutta sievä kuin tyttö. Tämä seisoi markiisi de Mirepoix'n — tyynen ja vakavan näköisen miehen — rinnalla, ja ympärillään sikermä suurmiehiä, joihin tietenkin Nash lukeutui. Nash oli hyvillään, etteivät vieraat olleet saapuneet viikkoa aikaisemmin, jolloin hän ja Bath olisi joutunut kiinni suuresta tietämättömyydestä Ranskan aateliston suhteen — pitäessään niin suuressa arvossa Mirepoix'n entistä parturia.

»Onpa onni, että se mies on kadonnut», sanoi hän hiljaa Wintersetille.

»Kiittäkää minua siitä», vastasi hän.

Eräs palvelija pyysi saada puhutella herra Nashia. Pääkonstaapeli lähetti sanan, että Beaucaire aikoja sitten oli tullut sisään eräästä sivuovesta. Oli oletettu herra Nashin tietävän asiasta, eikä ranskalaista oltu vangittu, kun herra Molyneux oli hänen seurassaan ja meni asiasta vastuuseen. Herra Nashin harjaantuneilla kasvoilla näkyi niin valtavan hämmästyksen ilme, että herttua kääntyi häneen huolestuneena.

»Se roisto on täällä, ja Molyneux on tullut hulluksi!»

Bantison, joka oli juuri rientänyt heidän luokseen, ilmoitti: »Niin, hän on talossa, ja jos tahdotte tietää missä, niin minä sanon — tuolla pelihuoneessa. Minä näin hänet puoliavoimesta ovesta.»

»Mitä on tehtävä?» kysyi Nash.

»Lähetettävä konstaapelit —»

»Ei, ei! Joukko konstaapeleja? Se olisi skandaali!»

»Ei, kuulkaa!» sanoi herttua. »Minä valitsen muutamia herrasmiehiä, selitän heille asian, me saarramme hänet ja viemme ulos konstaapelien käsiin. Mitään ei huomata. Jääkää tänne pitämään seuraa Beaujolais'lle ja Mirepoix'lle. Tulkaa, Bantison, ottakaa tuolta mukaanne Townbrake ja Harry Rakell. Minä etsin muita.»

Kolmea minuuttia myöhemmin avasi hänen armonsa Winterset pelisalin oven selälleen. Hän sulki sen taas, kun kaikki hänen kumppaninsa olivat tulleet sisään.

»Ah», huomautti Beaucaire. »Kuusi suurta miestä.» Herttua hämmästyi nähdessään lady Maryn.

Mutta tämän suuttumuksen ilme ei ollut vielä häipynyt, ja se rauhoitti häntä. Hän tarjosi lady Marylle käsivarttansa saattaakseen hänet ovelle. »Saanko minä kunnian?»

»On parempi, että menen myöhemmin. Nyt se herättäisi huomiota.»

»Niinkuin suvaitsette, armon neiti», vastasi Winterset hyvillään. »Ja nyt, hävytön lurjus», aloitti hän kääntyen Beaucaire'in puoleen, mutta astahti taapäin ällistyneenä. »Herra siunatkoon! Se koira on murhannut ja ryöstänyt jonkin kuninkaallisen prinssin!» Hän unohti lady Maryn läsnäolon kiihdyksissään. »Ottakaa mies kiinni!» huusi hän. »Riistäkää nuo ritarimerkit häneltä pois!»

Molyneux syöksi väliin. »Yksi sana!» huusi hän. »Sana vaan, ennenkuin teette teon, jota saisitte katua koko elämänne!»

»Tai antakaa herra Wintersetin tulla yksin!» nauroi Beaucaire.

»Odotatteko minun tappelevan parturijätkän kanssa — ilman hansikkaita käsissä?»

»Luulen että ei odoteta, että herra tappelee kenenkään kanssa. Luuletteko te, että minä tappelisin teidän kanssanne? Senvuoksi oli minulla palvelijani käsillä sinä iltana, kun palasimme. Minä tappelen kernaasti kenen kanssa hyvänsä — mutta en ikinä tahraisi käsiäni —»

»Sulkekaa hänen saastainen suunsa hänen ritarimerkeillään!» huusi herttua.

Mutta Molyneux hillitsi heitä vielä. »Silmänräpäys' huusi hän.

»Herra Winterset», sanoi Beaucaire. »Mitä te pelkäätte? Te teette ovelia laskelmia. Herra Beaucaire olisi uskottu. Mutta petturia, jonka te itse paljastatte. Eikö koskaan? Minähän en koskaan aikonut ilmaista sitä salaisuutta. Te ette ole vapauttanut minua lupauksestani.»

»Puhukaa mitä tahdotte», vastasi herttua. »Sanokaa niin monta valhetta kuin kerkiätte. Te saatte viisi minuuttia aikaa poistuaksenne hiljaisuudessa.»

»Te vapautatte minut siis vaitiolonlupauksestani? Haha! Tietenkin! Neiti», hän kumarsi lady Marylle, »minulla on kunnia pyytää teitä poistumaan tästä huoneesta. Te saatte kyllä yksityiskohtaiset tiedot ranskalaisen aatelismiehen kunniasta, jos nämä ystävänne minut tappavat.»

»Minkä ranskalaisen?» nauroi Bantison.

»Rohkenetteko vielä esiintyä mokomin väittein?» huudahti loordi Townbrake »Tietäkää sitten, parturiparka, että teidän isäntänne, markiisi de Mirepoix, on viereisessä huoneessa.»

Molyneux huokasi helpotuksesta. »Menenkö minä —» Hän kääntyi
Beaucaire'in puoleen.

Nuori mies nauroi ja sanoi: »Pyytäkää häntä tulemaan tänne heti.»

»Sepä oli enemmän kuin röyhkeää!» huudahti Bantison, kun Molyneux riensi ulos.

»Nyt saatte nähdä herra Beaucaire'in isännän», lausui Beaucaire lady Marylle. »Se oli totta, mitä sanoin teille sinä yönä. Minä tulin Ranskasta hänen seurueessaan, minun passini sanoo, että olin hänen parturinsa. Sitten tulin Bathiin pelaamaan ja siten tappamaan aikaa ja maanpaon ikävyyttä. Mutta kun ihmiset kuulivat minun olleen palvelijan kirjoissa, tulivat he luokseni vain salassa, ja heidän joukossaan oli yksi — hän on vapauttanut minut vaitiololupauksestani — josta sain tietää jotakin, jota hän varmaankaan ei halua minun kertovan. Minulla oli vähän vaivaa päästäkseni asian perille. Miksi sen tein? No — se on minun asiani. Sitten panin hänet auttamaan itseäni naamioimisessa — ei vaan naamion riisumisessa, sillä kun täällä kukaan ei minua tuntenut, otin pois mustan peruukkini ja esiinnyin jälleen omana itsenäni — ja niin tuli minusta Chateaurien: olemattoman linnan herra. Mutta se mies, jota käytin apunani, tämä Winterset, hän —»

»Tarvitseeko minun edes kieltää näitä syytöksiä?» kysyi herttua.

»Ei», sanoi lady Mary väsyneellä äänellä.

»Sanonko teille, minkävuoksi minun täytyi olla 'Viktor' ja 'Beaucaire' ja 'Chateaurien', enkä voinut esiintyä sinä, joka todellisuudessa olen?»

»Karttaaksenne konstaapeleita ja kaikkia velkojianne partaveitsistä ja saippuasta», ilkkui loordi Townbrake.

»Ei, herra. Ranskassa on minulla serkku, joka joskus on kiivasluontoinen eikä aina anna sukulaistensa tehdä, mikä häntä ei miellytä —»

Tässä keskeytti hänet äänten sorina oven ulkopuolella.

Ovi aukeni, ja nuori Beaujolais'n kreivi riensi sisään ja kapsahti
Beaucaire'in kaulaan.

»Philippe!» huudahti hän »Veljeni, minä olen tullut noutamaan sinua takaisin.»

Markiisi de Mirepoix seurasi hänen perässään ja kumarsi mitä kunnioittavimmin. Mutta Beaucaire tarttui sydämellisesti hänen molempiin käsiinsä. Molyneux tuli sisään herra Nashin kanssa ja sulki oven.

»Hartaimmat onnitteluni», sanoi markiisi. »Nyt ei ole enää mitään syytä salanimen käyttöön.»

»Sinä olet oiva isäntä», sanoi Beaucaire ja taputti häntä olalle. »Minä ymmärrän. Kuriiri saapui onnellisesti perille. Ja minä olen saanut anteeksi. Mutta minähän unohdan tilanteen.» Hän kääntyi lady Maryn puoleen. Tämä oli alkanut huomattavasti vapista. »Te, kaunein kaikista Englannin kaunottarista», sanoi hän, kun molemmat herrat olivat syvään kumartaneet vastaukseksi ladyn hoviniiaukseen, »saanko kunnian esittää lady Mary Carlisle'lle hänen korkeutensa Beaujolais'n kreivin. Markiisi de Mirepoix'lla on jo se kunnia. Lady Mary on ollut sangen hyvä minua kohtaan, ystäväni. Teidän täytyy nyt auttaa minua ilmaisemaan, kuka todella olen. Neiti, hyvät herrat, onko teillä hetkinen aikaa?»

»Henri», hän kääntyi nuoren Beaujolais'n puoleen, »toivonpa, että olisit ollut mukana näissä naamiaisissa — minulla on ollut niin hauskaa!» Hänen äänensä kuului hilpeältä, mutta siinä oli surumielistä pohjasävyä. Hän koetti puhua kaikille läsnäoleville, mutta katsoi yhä vain lady Maryä. Tämän katse vuorostaan oli kiintynyt häneen täynnä salaista ja suurta tenhovoimaa, mutta neiti itse vapisi yhä enemmän. »Minä olen suuri näyttelijä, Henri. Nämä herrat ovat tuskin vieläkään vakuutettuja, että en ole palvelija! Ja minut oltiin juuri ajamassa ulos sen vuoksi, että olin ollut parturi!»

»Eihän sentään!» huudahti lähettiläs. »Hän ei ollut minuun tyytyväinen.
Hänen teki mielensä vieraille maille.»

»Haha! rakas Mirepoix! Ja vielä parempaa! Eräänä iltana oli minun pakko tapella muutamien herra Wintersetin ystävien kanssa, ja eräät naiset ja kavaljeerit olivat sitä näkemässä, mutta luulevat vieläkin minun olevan palvelijan. Oo, minä olen suuri näyttelijä! On varmaa, että Ranskassa jokainen moukka tuntee ylhäissyntyisen herran. Englantilaiset ovat siitä kummaa väkeä, että he itsepäisesti pysyvät jonkun pakkomielteen lumoissa — mikä kyllä voi olla arvokas ominaisuus. Mutta hyvä ystäväni Molyneux tässä, hän puhutteli minua säädyllisesti vain senvuoksi, että olin mies ja senvuoksi, että hän itse aina on ritarillinen. Minä olen kuullut sanottavan, että hänen isänsä isoisä oli ranskalainen. Senvuoksi lähetin noutamaan häntä ja kerroin hänelle kaikki, ja hän toimitti minulle tänä iltana pääsyn tänne, jotta sain tulla tapaamaan ystäviäni.

»Minä mainitsin näille herroille jotakin serkustani, joka pyrkii sekaantumaan sukulaistensa asioihin. No niin, se herra tahtoi, että minun olisi pitänyt naida eräs hyvä ja hieno nainen, hyvin jalo ja kaunis ja herttainen.» Nuori kreivi hänen rinnallaan näytti hiukan kummastuvan näitä sanoja, mutta tuntui sitten vaipuvan vakaviin mietteisiin. »Onnettomuudeksi olin minä pöllöpää. Minä vannoin naivani kenen ja milloin itse haluan taikka myöskin jääväni naimattomaksi. Se nainen on harvinaisen viehättävä ja hyvä ja itse asiassa hyvin minuun kiintynyt — miksikä en sitä sanoisi? Minä olen siitä ylpeä. Hän on hyvin uskollinen ja anteeksiantava ja lempeä. Hän olisi samanlainen, uskoi minä, vaikka minä olisin palvelija. Mutta minä! Minä olin pöllöpää, tunteeton, sieluton nauta. Minä en osannut antaa arvoa sellaisille ominaisuuksille silloin. Minä olin niin nuori silloin — kesäkuussa. Ja minä sanoin serkulleni: 'Ei, minä otan sen, jonka itse valitsen'. 'Hullu', sanoi hän, 'hänhän on kuin sinulle luotu. Enkö minä ole viisaampi sinua?' Ja hän suuttui, ja kun hänellä on suuri vaikutusvalta Ranskassa, kerrottiin pian, että hän aikoi lähettää minut Vincennes'iin, ja minun täytyi lähteä pakoon, kunnes hänen vihansa lauhtuisi. Hyvä ystäväni Mirepoix oli juuri matkalla Lontooseen. Hän uskalsi paljon minun tähteni. Hänen parturinsa kuoli juuri ennen ylimenoa, ja minä matkustin köyhänä parturina. Mutta serkkuani, kun hän on sillä päällä, täytyy pelätä täällä Englannissakin, enkä minä saanut tuottaa Mirepoix'lie ikävyyksiä. Minä en saanut tulla tunnetuksi, ennenkuin serkkuni oli valmis nauramaan koko jutulle. Ja saattoihan löytyä vakoojia. Senvuoksi muutin jälleen nimeä ja tulin Bathiin huvikseni pelaamaan — olen aina pelannut mielelläni. Mutta kolme päivää sitten lähetti markiisi minulle sanan, että veljeni, joka tiesi, missä olin, oli tullut Ranskasta tuoden sanan, että serkkuni oli leppynyt. Hän tarvitsee minua pieneen teatteriinsa, ei voida näytellä ilman minua. Minun ei tarvitse mennä naimisiin sen neidon kanssa. Kaikki on unohdettu, jos palaan, ja veljeni ja de Mirepoix tulivat Bathiin onnittelemaan minua.»

»Vielä sananen, ja sitten olen valmis. Minä, sanoin tietäväni erään salaisuuden, ja käytin sitä pakottaakseni erään miehen toimittamaan minulle pääsyn ylhäisön piiriin — ellei hän tahtonut, että olisin salaisuuden kertonut. Hän on vapauttanut minut lupauksestani. Ystäväni, minä en halunnut saattaa miestä turmioon. Minua ei otettu vastaan. Herra Nash ajoi minut ulos. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää hyväkseni sitä miestä. Ja minä sanoin: Ottakaa minut mukaanne lady Malbourne'in tanssiaisiin 'Chateaurien'inä'. Minä heitin pois peruukkini, ajelin viikseni ja siinä samassa olin Chateaurien'in — olemattoman linnan herttua. Haha! Ymmärrättekö?»

Nuoren miehen käytös muuttui äkkiä. Hän kävi ylpeäksi, uhkaavaksi. Hän ojensi kättään ja viittasi Wintersetiin. »Nyt en ole enää 'Beaucaire', hyvät herrat. Olen ranskalainen ylimys. Se mies, joka toi minut teidän salonkeihinne kunniansa hinnalla ja joka sitten vapautuakseen kavalsi minut, on tuo kurja pelkuri, tuo pelipetturi!»

Winterset yritti väkinäisesti nauraa. Kaikki hänen ympärillään olleet vetäytyivät hänestä erilleen kuin ruttotautisesta. »Ranskalainen ylimys!» ilkkui hän raivoissaan ja kuitenkin levottomana. »Minä en tiedä, kuka te olette. Piileksikää kuinka monen nauhan ja helyn takana tahansa! Minä tahdon tietää sen miehen nimen, joka uskaltaa syyttää minua semmoisesta!»

»Sir!» huudahti de Mirepoix terävästi ja astui askeleen häntä kohti. Mutta pysähtyi äkkiä. Hän kumarsi syvään ja säädynmukaisesti, ensin nuorelle ranskalaiselle, sitten lady Marylle ja muille. »Sallikaa, lady Mary ja hyvät herrat, minulle kunnia esittää teidät tälle herralle, joka on hänen kuninkaallinen korkeutensa Valois'n prinssi Louis-Philippe, Orléans'in herttua, Chartes'in herttua, Nemours'in herttua, Montpensier'n herttua, kuninkaallisen huoneen ensimmäinen prinssi, Ranskan ensimmäinen pääri, Ranskan jalkaväen kenraaliluutnantti, Dauphiné'n kuvernööri, Kultaisen taljan ritari, Notre-Dame-ritarikunnan, Karmeliittain ritarikunnan ja Jerusalemissa olevan St Lazarus-ritarikunnan suurmestari ja hänen kristillisimmän majesteettinsa, Louis viidennentoista, Ranskan kuninkaan serkku.»

»Siinä on vain osa veljeni nimiä», kuiskasi Henri de Beaujolais Molyneux'lle. »Vanha Mirepoix ei ole heikkohenkinen, mutta voimakkaalta ihmiseltä menee kaksi päivää niiden luettelemiseen. Minä oletan, että tuo Winterset nyt tietää, kuka häntä on syyttänyt.»

»Olematon linna!» läähätti teikari Nash ja nojautui Bantisonin tukevaa olkaa vasten.

»Orleans'in herttua saa minulta haasteen tunnin kuluttua!» lausui Winterset kääntyen menemään. Hänen kasvonsa olivat melkein mustat raivosta ja häpeästä.

»Minähän sanoin, etten tahdo saastuttaa kättäni teihin koskemalla», vastasi nuori mies. »Jos te lähetätte minulle haasteen, ei kukaan gentlemanni ota sitä tuodakseen. Joka sen tekisi, saisi ruoskaa François'lta.»

Hän meni lady Maryn luo ja asettui tämän rinnalle. Neito painoi päänsä alas ja käänsi kasvonsa pois. Hänen tuntui olevan vaikea hengittää ja hän nojautui raskaasti tuolia vasten. »Ruhtinas», sammalsi hän kuiskaamalla, »voitteko — antaa anteeksi minulle? Minä olen tehnyt — suuren erehdyksen. Antakaa minulle anteeksi!»

»Anteeksiko?» vastasi Louis-Philippe, ja hänen äänensä tuntui yhtä murtuneelta kuin neidon, mutta hän jatkoi varmemmin: »Sehän ei ole mitään — ei kerrassaan mitään. On olemassa vain — yksi ainoa — koko avarassa maailmassa joka ei olisi kohdellut minua niinkuin te kohtelitte. Hänen luokseen menen tekemään parannusta. Tiedätkö, Henri? Minä en tule takaisin vain senvuoksi, että kuningas on minulle leppynyt. Minä tulen ilahduttaakseni häntä. Minä menen naimisiin mademoiselle'in, serkkumme kanssa. Ystäväni, pyydän, onnitelkaa minua.»

»Vaikka kuningas ei pakota häntä!» huudahti nuori Henri.

»Henri, tekeekö sinun mielesi taistella kanssani?» sanoi hänen veljensä terävästi. »Uskotko sinä, että Ranskan kuningas on viisaampi kuin minä?»

Hän tarjosi käsivarttaan lady Marylle.

»Neiti on väsynyt. Saanko kunnian?»

Hän saattoi neidon ovelle, ja tämän käsi vavahti hänen kädessään. Jommankumman vaatteista putosi joukko kuihtuneita ruusunlehtiä, joita levisi permannolle heidän taakseen. Louis-Philippe avasi oven, ja kruunujen loisto valaisi suurta joukkoa sitä kohti kääntyneitä uteliaita kasvoja. Kuului kovaa äänten sorinaa ja sorinan keskestä kuului viulujen leikkivââ soittoa, erään herttaisen, ranskalaisesta kulkijapojasta kertovan laulun säveltä.

Hän kumarsi syvään, kun lady Mary Carlisle, Bathin kaunotar, katse kankeana, kiiltävänä, hitaasti astui hänen ohitseen ja meni ulos huoneesta.