The Project Gutenberg eBook of Minä tahdon kostaa, by Baroness Emmuska Orczy Orczy

     I. Parisiisi 1793 — Väkivalta.
    II. Kansanvaltuutettu.
   III. Vierasvaraisuus.
    IV. Uskollinen kotikoira.
     V. Päivä metsässä.
    VI. Tulipunainen neilikka.
   VII. Varoitus.
  VIII. Anne Mie.
    IX. Mustasukkaisuus.
     X. Ilmianto.
    XI. »Kosto on minun.».
   XII. Damokleen miekka.
  XIII. Sotkeutuneet silmukat.
   XIV. Onnekas hetki.
    XV. Paljastettu.
   XVI. Pidätetty.
   XVII. Sovitus.
XVIII. Luxembourgin vankilassa.
   XIX. Sekavuutta.
    XX. Cheval Borgne.
   XXI. Jakobinilaispuhuja.
  XXII. Päivän päättyessä.
XXIII. Oikeus.
  XXIV. Julietten tutkiminen.
   XXV. Puolustus.
  XXVI. Kuolemantuomio.
XXVII. Fructidorin mellakat.
XXVIII. Odottamatonta.
  XXIX. Père Lachaise.
   XXX. Loppu.

PROLOOGI.

Sanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen nöyryytyksen niitä korostaessa.

Vihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään hän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen silmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän kyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.

»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi, mutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä haeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen tarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten hän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran sopertaa: »Pelkuri!»

Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.

Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime kuukausina.

Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.

Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen kauneuteen ja heikkouksiin.

Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa esi-isien koristeita vailla.

Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon; tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.

Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita, vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi», eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin, vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.

Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.

Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.

Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan arvokkuudestaan.

Hän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein hassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi, hänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.

Kun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen ylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn. Hän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos se olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin järkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain saattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen seurausta.

Kuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten näytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti. Kaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja tarkalleen niitä heti noudatettiinkin.

Nuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri nimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat avanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän olisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä ottelussa.

Déroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla niistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten äkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään. Hänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin ne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.

Mutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne Déroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.

Ensi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja käsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli koko ajan käyttäytynyt gentlemanin tavoin, mutta kun päätös oli tehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.

Kysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan ylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla oli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran kanssa.

»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs, minulla ei ole Pariisissa ystäviä.»

Markiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli tottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa asioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun menoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui hänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään surullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.

Hetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja. Kullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia varttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä. Markiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä, jolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:

»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on valtuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen toimeen, saisinko pyytää teitä.»

»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden läheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»

»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain muodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä seuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny on ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»

»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti, joka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään seisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»

»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi ivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän piirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin hänen olevan kiitollisen.»

Herra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään seuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de Villefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.

»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja ajutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän käskettävissänne.»

»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain ilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»

Arvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta porvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan tapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen menettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa! Pelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka väärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi sotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?

Mutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa suunnattomuutta.

»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville, etten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme ja —»

»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti kärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä silmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta pelkuruuden osoituksesta.

»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai poistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne meidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède olikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä eivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.

»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi
Déroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.

Huoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja asettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin katselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.

He edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä ritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien vuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään heidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti likaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta he vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat, ympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa. Kohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan pyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut liikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut tanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.

Saapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän vuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka viimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla mechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä korttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat heitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa ivahuutojaan.

Siellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin giljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa, että hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan sinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun de Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n nähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!

»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi asettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani siitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»

Mutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja murhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä, jotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden kanssa.

He katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella mielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin uusia liikkeitä tanssittavan.

De Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat vuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja vihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä taistelusta vain pienellä naarmulla.

Hyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella hänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja torjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina tarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa käänteissä ja tilaisuuksissa.

Vähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset ihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia. De Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi ja varovaisemmaksi.

Äkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat esille lopettaakseen taistelun.

Kunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen olivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen maineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille nuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan yhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla muuskarasioillaan.

Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa. Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.

»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin täyttä hyvitystä.»

»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä puolestani —»

»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette häväissyt — nyt — heti — polvillanne».

»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»

Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt hänen terveen arvostelukykynsä.

»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.

De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.

Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.

Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa riidan lopullisesta ratkaisusta.

Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä huomaamatta.

»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»

Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun miekat alkoivat kalskahdella.

Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.

Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.

Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.

Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse hänet syliinsä.

Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan nojatessa hänen ylitsensä.

Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava. Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli hengiltä saattanut.

Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:

»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»

Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.

He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.

Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt. Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.

Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten — jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.

Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki. Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa — pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.

Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.

Tytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden ja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine kuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta jäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien loppumaton sarja.

Olihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny, jonka oli omalla elämällään ja omalla nuoruudellaan uudistettava perheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja ritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että sotatantereella kuuluisaksi.

Isä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja ison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään Pariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta Lamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla loistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet jälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan iloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.

Kun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän kuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli ovenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista. Hänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin keskiyöllä porttia avaamaan.

Aavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta tammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin olisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.

Juliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille, hennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän avasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.

Kaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta kantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja valittaen.

Juliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas. Pieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä »hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty heitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.

Miehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja sitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.

Hetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja nyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien vallassa.

Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.

Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava! Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —

Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä. Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.

Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle, jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.

»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.

»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen nyyhkytyksiänsä.

Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.

Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!

Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen syytä.

Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.

Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret voimattomina riippuen.

Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita, miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.

Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan perheen hoivaan jätettäväksi.

Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään? Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa. Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.

Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin, mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.

Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen. Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu, ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen rinnus oli hänen leukansa alla.

Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen poikansa kuolinvuoteen ääreen.

Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.

Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.

Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty historian lehdille.

Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.

Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti, sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.

Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän ja kuolleen.

Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies ensimäisen kerran.

»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka poikani surmasi.»

»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.

»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.

»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.
»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»

Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain jäähyväisliikkein hän lisäsi:

»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta. Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»

»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.

Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:

»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani, perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa tuottanut.»

»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»

Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi lapseensa.

Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana, josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä hulluudesta.

Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin viisaan miehen puhetta ainakin.

»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin, ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään, en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta tahansa.»

»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa. Lapseni, tahdotko vannoa?»

»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»

»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»

»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu valaa vannoessasi.»

Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.

»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut eiliset pikkusyntini.»

Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen jännittyneet.

Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.

Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.

Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien muotojen kanssa.

Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan henkensä.

Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori sydämensä värisi hänen ajatellessaan pyhimysten uhrauksia, heidän marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.

Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain naiseksi kehittymässä oleva lapsi.

»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut», toisti Juliette varmasti.

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.

»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen vuoteeseen.

Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän kyllyydestä pakahtumaisillaan.

Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä rakkaan Pétronellen syliin.

LUVUT.

I LUKU.

VÄKIVALTA.

Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä, miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli loppumattomasti ruokaa giljotiinille.

Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin jatkaa vaitioloaan.

Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]

Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa, eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.

Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen vaatimusten tuhoamiselle.

Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi epäilemättä riistetty.

Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.

Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.

Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa, josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä asti.

Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.

Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on. Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja terveysasioista.

Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset katukäytävät.

Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta pysytellä sisässä.

Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita — sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan tyttäret.

Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja alentunut kuin he itse.

»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla kiirehtäissä.

Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.

Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa. Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.

Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan takaisin.

Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden, jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.

Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.

Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.

Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset tieltään.

Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden pilkkaamiseen.

Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi töhrinyt hänen sievät kenkänsä.

Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin. Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja vanhannäköisiksi.

Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.

Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle tietä.

Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan loukkauksiin.

»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön yksinkertaisen harmaan puvun alta.

»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»

»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö kärsimättömästi ja jalkaa polkien.

Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.

Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista väkijoukkoa vastaan.

Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti kerääntyneen siihen kaikkialta.

»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.

Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.

Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.

»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen lakin repaleet riippuivat.

»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme», lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen siten tytön pitsihelmaista alushametta.

»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina tämän mekon alla?»

»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.
»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»

»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.

Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.

»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän kiskaisi sen tytön rinnalta.

Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona — sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä toistaa.

Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi saattaneet.

Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.

Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.

Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan aikaa.

»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»

Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet, häväistysuhrin.

Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.

Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan tavoin.

Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi kiireisesti:

»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»

Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä, joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.

»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»

Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta hän oli juuri päässyt.

Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.

Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit takoivat kiivaasti jykevää ovea.

Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen eteiseen.

Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.

Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.

Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen. Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.

Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:

»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»

Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.

Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen. Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.

Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan harson läpi, ja sitten — ja sitten —

Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.

II LUKU.

KANSANVALTUUTETTU.

Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.

Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana, pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.

Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä, roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja mukavaksi.

Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.

Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti sieluaan seuraten vaipui hautaan.

Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona, oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi, luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.

Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman veljensä kuoleman.

Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.

Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.

Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.

Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa, joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta, kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä luonnottominta valaa.

Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.

Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa itse Ranskan perustuksia.

Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.

Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.

Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä valasta.

Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.

Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle — giljotiinille.

Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.

Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.

Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä. Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja voitonriemuun.

Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa intohimoisella kiihkolla.

Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta — parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää kutsumusta.

Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.

»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja tunteettomina.

Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa, jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin, jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte Corday oli kostanut Marat'lle.

Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin oli yhä uhannut.

Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.

Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.

Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän; Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan suureen, pyhään Sovittajaan!

Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten vihanjulistajien sydämessä.

Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat parvekkeella sukkaa kutoen.

Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna. Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää sangen monet kavallukset.

Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa. Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»

Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä. Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.

Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta hienopitsisissä hiharöyhelöissä.

Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä pelastaa.

Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori, joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut, eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja siveellisyytensä turviin.

Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan, ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.

Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin viha tai rakkaus.

Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli, mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella. Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.

Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot kalpean puristuneet.

Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti. Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa. Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut mielijohteensa.

Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.

Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan, raihnaisena hautaan.

Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?

III LUKU.

VIERASVARAISUUS.

»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.

»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen kiitääkseni teitä kaikkia.»

»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut, sentähden pyörryin.»

»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»

»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten samentavan silmiään.

»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»

»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»

»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»

Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet. Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän voinut olla molempia.

Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta päästäkseen asian perille.

Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa. Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin kauniilta.

Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa, jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.

Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti. Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.

Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja. Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.

Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja lopetellessaan Julietten asun parantamista.

Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen. Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.

Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen. Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas myötätunto lähimäisiinsä.

Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön saapuminen oli keskeyttänyt.

Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin häneltä vastausta vaatien.

Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin, mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan, petomaisen joukon käsistä.

Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia, ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.

Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni, mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»

»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää Pétronellea!»

»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt, yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan viipyessäni.»

»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle, että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»

Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne jäävänkin.

Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen tunteneen nimen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina. Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä ajattelemasta.

Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.

Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta. Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla, muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua, ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.

Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei tarvinnut olla peloissaan.

Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden, jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.

Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.

Senjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin ainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä Pariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy hänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi olla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua englantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta vainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen, joka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja jonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.

IV LUKU.

USKOLLINEN KOTIKOIRA.

Juliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui hänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa puolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.

Hän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada kiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa intoilijan sisäisen tulen valaisemina.

Hän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun hän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi hän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän mietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen pelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.

Rouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.
Déroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin
Déroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät
ilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.

Juliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi löytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.

Ei minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa parhaimmat tarjoukset.

»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten, niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden (koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain nuori hento tyttö.

Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa. Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa sisaren pelastajana.

Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti häneen kiinnitettyinä.

»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»

»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.

»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään tavoin.»

Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen kättään.

»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»

»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä? Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena kotikoirana.»

Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa, jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.

Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.

»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»

V LUKU.

PÄIVÄ METSÄSSÄ.

Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa suosimasta heidän maataan.

Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor, Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.

Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille poskille.

Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.

Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.

Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.

Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti tuoksuville niityille.

Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja. Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.

Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.

Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.

Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.

»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»

»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat — ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.

Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea sinä aamuna.

»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen kypsymättömästi kiemaillen.

»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»

»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»

Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset liuhukoristeiset reunustat.

»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.

Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui selittämättömän pettymyksen tunteeseen.

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin levoton —»

Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär, Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.

»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti vastaukseksi Julietten kopeuteen.

»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä niitä.»

»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa, »paitsi kiitollisuuden kuorman.»

»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani raskaan taakan.»

»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä pienen palveluksen.»

»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että turvallisuudestani saan kiittää teitä —»

Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä, että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään salattua haavaa.

»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»

»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?» keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.

»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»

Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran, kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa silmästä silmään.

Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään taistelevan.

Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan omasta itsestään lähteneeksi.

Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.

»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»

»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»

»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»

»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja minä voimme hyvin palata asuntoomme.»

»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella. Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»

Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.

»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän luottavan vilpittömyyteeni.»

»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan johtajan paikan.»

Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan kansan korvissa rikollisia.

Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen, niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.

»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»

»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä kuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»

»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita enkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana menen häntä auttamaan, jos vain voin.»

»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän vaatimattomasti.

Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède, tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.

Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui. Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.

Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa, sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.

He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.

Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.

Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä. Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä ja tulla mielensä mukaan.

Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.

Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla, jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas- ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän paljastetuiksi?

Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään, häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian horjuva ja voimaton kostamaan.

Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle. Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren tehtäviänsä suorittamiseen.

VI LUKU.

TULIPUNAINEN NEILIKKA.

Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina seurusteluhuoneessa.

Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.

Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin, jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa. Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia — monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä. Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.

Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman innostuneena edestakaisin.

»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista neilikkaa.»

»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»

»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä, sentähden saavuin Untolalla tälle puolelle nähdäkseni, voisinko leikissä olla osallisena.»

»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen — giljotiinille teidät kaikki?»

»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»

»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä pitsiröyhelöstään.

»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren, jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen — muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen ärtyisä mieli on suunnitellut.»

»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»

»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»

»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen, jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»

»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä, ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että voisitte — paeta turvallisesti Ranskasta — Untolalla ja nöyrän palvelijanne avustamana.»

»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa pakenevan.»

»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä. Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»

Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen onnellista paluutaan.

»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.

»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun olette epäonnistuneet puuhissanne.»

Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.

»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku kuningatarta varten.»

»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan. Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»

Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat »muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka nopeasti jatkoi:

»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»

»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi. Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa. Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa. Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»

»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten? Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien ulkopuolella?»

»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»

»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei kuningatarkin?»

»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan. Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä. Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään — olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan. Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa menettämiseen.»

»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»

»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan epäonnistunut.»

»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy avustamistani ajatella!»

Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.

Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.

»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»

»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»

»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»

»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä. Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»

Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut hänelle äkillisen varoituksen.

Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.

Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan, että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta tarmokkuudestaan.

Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja epävarmana seistessä.

»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä tyynnyttämään?»

»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme
juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?
— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti
Juliette de Marny, äitini vieras.»

VII LUKU.

VAROITUS.

Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.

Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen, jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan tyttöön.

Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä poiminut ja sinne sirotellut.

Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja suljahutti avaimet taskuunsa.

»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle päin.

»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»

»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»

»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti, »on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa tallessa, jos uskotte ne minulle.»

Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää takkiaan.

»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»

»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan liikkunut.»

»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»

»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»

»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä; kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»

»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»

»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi ja nyt —»

»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni pätevyyden!»

»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»

»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon hänen on koskaan pyrittävä.»

Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.

Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa pyhimystä.

Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun. Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se oli entisaikojen lujamielisyyttä.

Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.

»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne, annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun silloin olla onnenne todistajana.»

»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn haltuun huomiseksi.»

VIII LUKU.

ANNE MIE.

Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan arasti hänen käsivarrelleen.

Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn päähineensä laskoksista.

»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»

Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus ritarillisiin mieheen.

»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi. Koetammeko hankkia paremman?»

Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla rauhassa.

Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle tykistöteollisuudelle.

Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston katolla.

Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.

»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin. Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on tehnyt polttavaksi.

Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [= pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan sotilaille vaatteita valmistaessaan.

Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita — valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.

Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen ilman.

Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle, jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.

Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.

Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko, kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä, että epäili vapauden suurta aikakautta.

Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.

Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin. Siellä oli rauhallisempaa.

»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin voin muistaa heidät aivan erilaisina.»

Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana, puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.

»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»

Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin, että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa vihattiin enemmän kuin ketään muuta.

»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on ystäväni.»

»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa», vastasi Anne Mie.

»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen sitä Déroulèdelta saavansa.»

Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää »epäiltävänä».

»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.

»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu? Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin. Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain viivyttelee. Minkätähden?»

»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti. »Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»

»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»

»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi, neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos vain voisin.»

»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»

Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi, ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.

»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie viimeinkin.

»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin omaani.»

»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin kavalletuksi.»

»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin, haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»

»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen rakkautensa.»

Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi pelännyt sopimattomia sanovansa.

Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.

»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»

Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen kadulle päin.

Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun rinnalla.

Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät, joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi kovasti tunteisiin vedotessaan.

Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa puolesta.

Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies, joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut — sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.

Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden, perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka vetoaa sen myötätuntoon?

Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.

XI LUKU.

MUSTASUKKAISUUS.

Blakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä kohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.

Anne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi ja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.

Käytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut huoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.

»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen pitkällisestä poissaolostaan.

»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos, vieläpä ypöyksin.»

»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun olevan vaarassa.»

»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin puhutella sir Percy Blakeneyä.»

Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein vasten tahtoaan.

»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja levottomuudessani.»

»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön tavatonta tekoa.

»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun tähteni?»

»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin, joita olisi paras epäillä.»

Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.

»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?» kysäsi hän ohimennen.

»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni, jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät, voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan merkitsevästi.

Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa, ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut kyennyt häntä auttamaan.

Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.

Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä, jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat, ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin ajatuksineen.

X LUKU.

ILMIANTO.

Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea, uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.

Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut, vannon —»

Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt Jumalaa kuulemaan häntä.

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi. Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!

Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.

Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä muistaakseen.

Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta. Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.

Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta, jonka hänen tehtävänsä aiheutti.

Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja marttyyriuden uskonnoksi.

Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista, samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.

Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.

Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei voinut ottaa kysymykseen.

Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin lopetti Marat'n päivät?

Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan. He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran rangaistuksen he voivat saadakaan!

Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään, väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.

Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen, marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.

Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti heikkojen omaksumaan oppinsa.

Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan, valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.

Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren rikoksen aatteensa puolesta.

Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi, jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.

Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja rikosten aikakausi tunsi:

Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa, te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.

Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.

Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden henkäykseltä.

Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.

Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti puolustuksekseen.

Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.

Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.

Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä. Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja vapauden lakki.

Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.

Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.

Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta. Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä ja vaatteita sotilaille.

Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:
»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La
Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]

Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.

Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.] Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.

Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi.

Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.

Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut, olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa, niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.

Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone, joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.

Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon. Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja giljotiinilta.

Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa, ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin nähtävyyksiin.

Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä, jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.

Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.

Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä, jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.

Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.

Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen, peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen arvostelu.

XI LUKU.

»KOSTO ON MINUN.»

Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia kärsimyksiään miettien.

Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta Julietten raadellulle sydämelle.

Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?

Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.

Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?

Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»

Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut. Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.

Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille, vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus — magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan tietämättään kohtalon koneellinen väline.

Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli — pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.

Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.

»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»

»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä. Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»

»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni, meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut pyytää niitä hra Déroulèdelta?»

»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä on tehtävä.»

»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla, että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua. Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»

Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti huoneesta.

Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen lähteä ulos kenenkään huomaamatta.

Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.

Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni hyräilevän vanhaa laulua:

Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.

Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle ojennettuna suuren vaaran hetkellä.

Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen petoksensa oli saastuttanut.

    »Je vais ou va toute chose
    Ou va la feuille de rose
    Et la feuille de laurier».

Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä. Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.

Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma, joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina, oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.

Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.

Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä, värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi polvilleen, ettei se olisi haihtunut.

Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja hän häpesi heikkouttaan.

Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.

Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen kyyneleensä.

»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.

»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni hetkeksi?»

»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»

Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.

Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui Déroulèden ohi tämän huoneeseen.

Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen oven hiukan raolleen.

»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»

Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.

Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin, ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua koskevaa ilmiantoaan.

Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat, mitkä hän aikoi lausua.

»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän ystävällisesti.

»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni, vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.

Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä hänen onnistui mullista:

»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»

»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa. Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»

»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit ovat pitkän ajan varalta.»

»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti, »sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»

Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin iloiseksi.

»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»

Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.

»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta vihollista täällä —»

»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin? Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni. Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie seurassanne. Sitten —»

»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia, jotavastoin minä —»

»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli koettanut tarttua.

»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä. Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»

»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain, Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin, vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi — rakkauteni teihin, Juliette.»

Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan, ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella häntä loppuun asti.

Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle, pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön koetti hillitä.

»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä — omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo teitä?»

Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon — sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.

Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun mieltä järkyttäessä.

Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen kauheissa sieluntuskissaan.

Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut, kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:

XII LUKU.

DAMOKLEEN MIEKKA.

Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.

Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen, suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija oli.

Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa, ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.

Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen, ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon Déroulèdea vaarasta varoittamaan.

Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen kansanvaltuutettu Déroulèden luo.

Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna 1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja miehiä joka päivä giljotiinille.

Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän olisi häntä sillä hetkellä katsellut.

Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen käskynsä herätti Déroulèden unelmista.

Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.

Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.

Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina, selvinä, varmoina.

Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen aivoissaan.

Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän oli pettänyt tasavallan.

Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.

Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu, siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.

Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.

Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.

Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.

»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen ivallisesti, »teidän palvelijanne.»

Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti hänen sydämessään suurta inhoa.

Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä, ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.

Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.

Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille, jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan, velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä, käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa. Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi — lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle — esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan tuotteen kaikissa teoissa.

Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.

Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä, tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.

Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.

Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.

Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna. Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen kukistumisestaan.

Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä. Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.

Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.

»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»

»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.

Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.

Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.

Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.

Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.

Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa kauheudessaan.

Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.

Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa. Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa, hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen pelastamiseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan näkyvistä.

Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan valoisa.

Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.

»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti — »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai vieraitamme kohtaan.»

Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.

Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan olosta Déroulèden talossa.

»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»

Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.

Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.

»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö, joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita, jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se löytyi tästä talosta.»

Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen salannut. Se sai hänet epäröimään.

Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.

Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.

Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.

Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa. Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.

Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä, ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja äänekkäillä huomautuksillaan.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken kuluttua.

»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa, joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»

»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun», lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»

Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.

Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi, ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta saalista ainakin.

Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin esittää häntä vastaan.

Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi kirjeenvaihdoksi.

Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa, nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki osoittautuisi tuloksettomaksi.

Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta. Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.

Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista, miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin sallivat Déroulèden nousta sille.

Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa. Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan. Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista. Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa lähellä.

Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan, jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.

Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen taskujaan.

Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin perinpohjin petkutetuksi.

Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.

Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.

Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.

Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen koskettaa häntä.

Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta tilanteestaan.

Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma, että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.

Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin osoittaen ovelle.

»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne on löytää ne.»

Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.

»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»

Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle; päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi vielä kerran Julietteen päin.

»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti, muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla saattaa olla teillä kysyttävää.»

XIII LUKU.

SOTKEUTUNEET SILMUKAT.

Juliette odotti pari minuuttia, kunnes miesten askeleita ei enää kuulunut jykeviltä tammiportailta.

Muutamassa hetkessä oli hänen keksittävä miten irtautua sotkeutuneista silmukoista, joihin hän itse oli rakastettunsa kietonut.

Merlin miehineen palaa pian. Näytelmää ei voida jatkaa heidän palattuaan, ja niinkauan kuin vaarallinen kirjesalkku oli Déroulèden yksityiskirjastossa, oli hän vihollisensa käsissä uhkaavassa vaarassa.

Hetkisen hän arveli piilottaa salkun omiin vaatteisiinsa, mutta tuokion harkinta osoitti sellaisen toimenpiteen arvottomuuden. Itse hän ei ollut nähnyt papereita; mikä tahansa niistä saattoi olla Déroulèden syyllisyyden täysi todiste; kirjeenvaihdossa oli mahdollisesti käytetty hänen omaa käsialaansa.

Raivoisan nolattuna ja kiihottuneena Merlin ehkä määrää hänet tarkastettavaksi! Moisen loukkauksen kauhu vapisutti häntä, mutta siihenkin hän olisi alistunut, jos vain siten olisi voinut pelastaa Déroulèden. Siitä ei hän kuitenkaan saattanut olla varma, ennenkuin hän oli tarkastanut paperit, ja siihen ei ollut aikaa.

Hänen ensimäinen ja suurin ajatuksensa oli: Pois Déroulèden yksityiskirjastosta vaaralliset paperit muassa. Niistä ei saa löytyä jälkeäkään talossa, jos mieli vapauttaa Déroulède kaikista epäluuloista.

Juliette nousi sohvalta ja kurkisti oven raosta. Eteisessä ei ollut ketään, mutta vasemman siipirakennuksen yläkerrasta kuului selvään sotilaiden raskaat askeleet ja silloin tällöin Merlinin raaka nauru.

Juliette kuunteli hetkisen saadakseen selville mitä tapahtui. Miehet olivat varmaan kaikki menneet Déroulèden makuuhuoneeseen, joka oli viimeinen vasemmalla ensi kerroksen käytävän päässä. Varmaankin oli kylliksi aikaa päätöksen toteuttamiseen.

Parhaansa mukaan hän piilotti paksun nahkasalkun hameensa laskoksiin. Sillä hetkellä ei ollut kysymys sen vähemmästä kuin hänen hengestään. Jos joku sotilaista tapaa hänet portailla, ei mikään voi pelastaa häntä eikä — mahdollisesti — Déroulèdeakaan. Jos taas hän jää paikalleen ja antaa asiain vapaasti kehittyä, hänet varmasti keksitään. Hän päätti uskaltaa.

Äänettömästi hän pujahti huoneesta kiirehtien suuria tammiportaita ylös. Innokkaasti tarkastaessaan Déroulèden makuuhuonetta Merlin miehineen ei ollenkaan huomannut mitä takana tapahtui. Juliette saapui käytävään ja kääntyen äkkiä oikealle juoksi äänettömästi paksun aubussonilaisen maton yli omaan huoneeseensa.

Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli Merlinin määräävän yhden miehen vahdiksi käytävään, mutta silloin hän oli jo onnellisesti omassa huoneessaan. Hiljaa hän sulki oven.

Pétronelle koko iltapäivän ahkerasti pakattuaan nuoren emäntänsä tavaroita oli nukahtanut nojatuoliin. Tietämättä kauheista tapauksista, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, kuorsasi kunnioitettava vanhus rauhallisesti kädet tyytyväisesti ristissä korkealla povella.

Juliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja taitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä saksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.

Silmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä olisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi löydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa. Juliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen tarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä vaarallisinta laatua.

Hän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli hän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.

Onnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut hävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi tehtävä ollut paljon helpompi.

Mutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut koskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.

Hän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus —
Déroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.

Seinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen rukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden säilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti välttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.

Veistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti sormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin hän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän sytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.

Öljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo huoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.

»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan ainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman hetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»

Tottuneena noudattamaan emäntänsä käskyjä nousi Pétronelle heti sanaakaan hiiskahtamatta.

»Olen lopettanut vähien tavarainne pakkaamisen, lemmikkini. Kas niin, miksette käskenyt minua polttamaan noita papereita? Nyt olette tahrannut sievät kätösenne ja —»

»Hiljaa, Pétronelle, hiljaa!» Virkkoi Juliette kärsimättömästi! samalla lempeästi työntäen kielasta vanhusta ovea kohden. »Juoskaa nyt nopeasti keittiöön, älkääkä lähtekö sieltä, ennenkuin kutsun. Ja Pétronelle», lisäsi hän, »te ehkä näette sotilaita talossa.»

»Pétronelle, älkää pelästykö. Mutta he saattavat kysyä teiltä jotain.»

»Aarteeni, lemmikkini», huudahti Pétronelle pelästyneenä. »Ovatko nuo pirut —?»

»Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedättehän, että tähän aikaan on aina vaara tarjolla.»

»Mitään ei tapahdu, jos koetatte pysyä aivan tyynenä ja teette juuri niinkuin käsken. Menkää keittiöön ja odottakaa siellä, kunnes kutsun. Jos sotilaat tulevat sisään ja kyselevät, jos he koettavat pelotella teitä, niin muistakaa, ettei meidän tarvitse ihmisiä pelätä ja että henkemme on Jumalan käsissä.»

Puhuessaan piti Juliette koko ajan silmällä paperikasaa, joka vähitellen muuttui tuhaksi. Hän koetti lietsoa liekkejä parhaansa mukaan, mutta muutamat kirjeet olivat sitkeätä paperia ja paloivat aika hitaasti. Kyyneleitä vuodattaen, mutta tottelevaisena, valmistautui Pétronelle lähtemään huoneesta. Hänen emäntänsä hajamielinen ilme herätti hänessä pelkoa. Koetut kärsimykset olivat tehneet Julietten kasvot henkevän kauniiksi. Silmät loistivat suurina ja kiehtovina kuin olisivat ne nähneet kuolemattomille silmille näkymättömiä henkiolentoja; kullankeltaiset hiukset ympäröiden valkean puhdasta, nuorta otsaa näyttivät pyhimyskehältä.

Pétronelle teki ristinmerkin niinkuin olisi seisonut pyhimyksen edessä. Pétronellen ovea avatessa äkillinen veto sammutti viimeisen hiipuvan liekin tuhka-astiasta. Nähdessään Pétronellen poistuneen käänteli Juliette kiireesti muutamia jäljelle jääneitä puoleksi palaneita paperipaloja. Mihinkään ei ollut kirjoitus jäänyt selväksi. Mikä oli Déroulèdelle vaarallista, se oli kaikki todellakin muuttunut tomuksi. Neitsyt Marian jalkain juuressa oleva pieni lampun sydän oli sammunut öljyn puutteesta eikä Juliette keksinyt, millä sen olisi sytyttänyt uudelleen ja hävittänyt palamattoman jäännöksen. Sivuilta turmeltu nahkasalkku oli vielä jäljellä — sitä oli mahdoton hävittää.

Sille ei voinut mitään. Tuokion mietittyään heitti Juliette sen matkalaukkuun pukujansa joukkoon.

XIV LUKU.

ONNEKAS HETKI.

Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa perinpohjin petkutetuksi.

Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee kostaa.

Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää, jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä puhdistamiseksi.

Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.

Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta kattoon saakka.

Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään, joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden porrassillalla.

Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen kiertotähden asukas.

Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen huulilleen ja kuiskasi:

Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen pelastuksestaan.

Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi. Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti tytön hellävaroen arkihuoneeseen.

Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.

Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.

Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.

Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.

Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle — kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena madonnan ihailuna.

Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki, mikä oli parasta hänen idealismissaan.

Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä. Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen olentoon.

Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.

Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin myrskyinen meri.

»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi suudelmaa pyytäessä.

Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan, johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä, miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut, niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua, ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.

Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti suuteli Julietten sormenpäitä.

Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.

»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on puhuttava.»

Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.

Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla miehellä.

Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.

He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä madonnansa palveluksessa.

Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.

Kuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette kuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède olevansa onnellinen.

XV LUKU.

PALJASTETTU.

Anne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein pujahti huoneeseen.

Déroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman onnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän riensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja selittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden luo.

»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo hiivatin paholaiset uskaltaneet —»

Tuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän tunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun hetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.

Hän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään seuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa, ja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja Pétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.

»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»

»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin kansattaresta, vieraastanne.»

Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä paperiliuskaa.

»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä paperi sinulla on kädessäsi?»

Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä itseään.

Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen. Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.

Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.

»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.

»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta, mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta pettymyksessään.»

»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole kertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei minulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»

»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään asiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka teidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui yleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle paperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»

»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa tapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän siitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen. Saanenkohan koskaan selvää —»

»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan selvää salaisesta vihollisesta.»

»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän kerran näytti haluavan puhella asiasta.»

»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»

»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman vihollisensa keksimistä.

»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta kuin Merlinin esittämä on.»

»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli jonkun meistä tuntevan käsialan.»

Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen, osui hänen katseensa Julietteen.

Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.

Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen Julietten kasvoilla.

Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys. Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja syyllisyytensä Déroulèden silmissä.

Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut olemasta.

Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.

Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä, kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten veljen.

Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.

Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.

Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.

»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen suurimman viholliseni käsialan.»

»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.

Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja huomasi sen puhtaaksi.

»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän koneellisesti.

»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»

»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»

Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä, jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen poikaansa uhkaavasta vaarasta.

Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät mistä vaara oli aiheutunut.

Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen tekonsa vaikutukset olivat.

Lapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin häpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista, jotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan oli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli tuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.

Tukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime viikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.

Hetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala saattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta mustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat kuin ilveksen.

Vaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon työnsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä ovelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän nähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.

Vaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea ihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean, tunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään Merlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen väreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.

Kesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti, valtasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu, kun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle epäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.

Anne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen, intohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen mustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten paljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä paljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden nähden.

Kaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin. Paul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja pelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn ihmisyyden aito hylkynä.

Anne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan. Voimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli pyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen kasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.

Déroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse oli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen levottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa tuhoamisen välikappaleena.

Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.

»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia kääriessään rouva Déroulèden hartioille.

Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.

Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen, hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän, kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.

Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään. Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista, kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.

Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.

Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan. Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.

Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.

Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.

Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa, ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta tyttöä rakastaakseen häntä.

Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.

Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.

XVI LUKU.

PIDÄTETTY.

Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.

Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin toivottomasti murskannut.

Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.

Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt tuhka-astiaan.

Mitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän välttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin halveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.

Déroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen palatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki kauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska mursi hänen sydäntään.

Eikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä tunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.

Juliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän aavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut sanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli piilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta, kun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.

Déroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset ja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä halpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein yli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka uskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.

Hän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.

Merlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden roistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut' kerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen madonnansa välille.

Merlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista hyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla kansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.

»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se tervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka millään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi. Minut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean eteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö. Niitä en ole löytänyt.»

Hän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista hetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä. Vähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme tai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä hetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että kansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.

Mutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen osoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi kumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja Anne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista vaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla oli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut häntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää laatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli myöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli joka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä oli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta kavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.

Hän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi Anne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen heitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen lausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.

Sivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein kuulumattomasti:

Juliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa vastasi ikuiseksi hyvästiksi.

Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.

Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.

Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas, verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.

»Hirteen, vanha tomppeli!» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään Merlinin nenän edessä.

»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me murskaamme hänen ilkeän naamansa. Me katkaisemme hänen kaulansa!»

Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin, ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan vihaamiseksi.

Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa, josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.

Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain siihen intoon, millä he muutamia suosivat.

He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.

Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan, mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen. Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista; Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin, jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi ja vähemmän turmeltuneeksi.

Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.

Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.

Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa kääntyneet häntä itseään vastaan.

Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten ivahuutojen seuraamana.

»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui. Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.

Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa, ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen — se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.

XVII LUKU.

SOVITUS.

Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti myhähtäen.

Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä olleet huomanneet Juliettea.

He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui, ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja sulkeminen merkitsi.

Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.

»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»

Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.

Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että paperit tytön kasvoille.

»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti, mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.

»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin polttaa.»

Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède, eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.

Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän hänen ilkeitä piirteitään.

Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja hienostunutta tyttöä.

Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään unohtanut.

Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen, jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.

»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne toiselle tilaa. Niinkö?»

»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.

»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne kirjoittaessanne?»

»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun haltuun.»

»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.

»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne
Mieltä.

»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte, oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»

»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»

»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä minuun.»

»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain pahentaisi asiaanne.»

»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa ystävilleni ennen lähtöäni?»

»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»

Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.

Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi, mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän itselleen oli aiheuttanut.

Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo seisoivat odottelemassa.

Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.

Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja suudellut sitä hellästi.

Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon, melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:

»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se hänelle.»

Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.

»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua tulla mukaan.»

Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi vielä kerran häneen päin ja sanoi:

Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden vaippaan.

XVIII LUKU.

LUXEMBOURGIN VANKILASSA.

Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne, joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.

Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.

Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella: ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot menettivät henkensä.

Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset. Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.

Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja perinpohjaisemman hirmuikeen alle.

Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan hienotunteisuuteen.

Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.

Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä läheisyydessä.

Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata pientä poikasta!

»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään. »Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön päälle liaten hänet.

Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.
Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.

Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa. Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.

Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.

Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla, saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.

Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan. Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä hänen todellista parasta itseään.

Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.

Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan — »koston», joka ei ole ihmisten.

Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen kaikista tulevista kärsimyksistään.

Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.

He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä inhottava täpö täysi vankila.

Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen, punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa päässään.

Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.

»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»

»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»

Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen nykyisen onnellisuutensa.

Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten — lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat, suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:

XIX LUKU.

SEKAVUUTTA.

Yleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea erikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.

Lyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin kansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa. Déroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua asialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä kansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin Déroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä valittamista.

Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä lähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä, niinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä hetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.

Terävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän alkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja luonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai myöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen tässä maailmassa.

Lyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle, hänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien onnellisesti maasta toimittaminen.

Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède häntä. Kulkiessaan kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä hirvittävän ylivoimaisina.

Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä, oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.

Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.

Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli kohdellut häntä sillä tavoin.

Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.

Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette oli ollut pahoitettu tekemään.

Niin, rakastanut — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa jäännöksiä.

»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin murhannut hänet.»

»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.

»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät hänet.»

»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja paperipalasia hänen huoneestaan — —»

»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»

Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä hirveän käännekohdan hetkenä.

»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen olleen aivan niin halpamaisen.»

»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä, »hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»

»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että — että —.»

Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.

»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»

»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin», lisäsi hän puoliääneen.

Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.

»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»

»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.

Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!

Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa loppumatonta tuskaa!

Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!

Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.

Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman ihanteensa häipyminen.

Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan tuottamansa pahan.

Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.

Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua, kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat heränneet.

Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.

Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.

Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan, tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette rakastanut häntä.

Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.

Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä. Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä ristiriitaisia.

Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan. Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.

Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi, joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.

Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.

Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.

Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja kilpailijanaan pitänyt.

Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.

XX LUKU.

CHEVAL BORGNE.

Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.

Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien, kokouspaikkana.

Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.

Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat matalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.

Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten keikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval Borgnessa yöllisiä juominkejaan.

Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun, monen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat häpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.

Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla; ei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja kostotoimenpiteiden suorittamiseksi.

Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.

Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä ohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin; satunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön rakastaminen.

Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun — kuolemaan.

Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin irstaat Bourbonit ikänään.

Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.

Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja paljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain kahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja pudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien virkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja rakennuspukkien nojassa.

Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt riekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli kellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli tulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman väriään.

Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon tarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»

Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt eräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.

Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta. Se oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi tekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun siveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita, kauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.

Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi toisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.

Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon, Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan lähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä kaunopuheisemmatkin henkilöt.

Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa äänekkäimmin:

Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi — hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville, murhakauden verenhimoisin murhaaja.

Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan salaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti toisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»

Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi välttämättömään päämaaliin.

Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan. Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen. Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.

Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä Paul Déroulèden aivoissa.

Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.

Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen rikollisuudestaan.

Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.

Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.

Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.

Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.

Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.

Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.

Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut, huoneen etäisimpään nurkkaan.

Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.

Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento, jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen eteensä.

»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi, »kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»

»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö niin, herra Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden aikakaudella.

»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti, »tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»

Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:

»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman varaan.»

Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan hiilijätkän puhetta.

Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis riemuitsemaan Merlinin häviöstä.

»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»

Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi. Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria laahannut.

Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.

Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania, Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista onnistumattomista yrityksistään.

Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.

»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut hänet.»

»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan. Mutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»

»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.»

Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen altaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän voimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti petollista saamattomuutta.

»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen miehen talossa, jonka kaikki tiedämme tasavallan petturiksi? Veljet, ystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista, hän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä asiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»

»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko Pariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet oikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»

»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.
Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa
Déroulèden päästäkseen hänestä.»

»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta; että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden joukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti todistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi todellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti, koska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava hansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen kanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä sakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu Merlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun ette uskalla väärentää asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei, ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon — Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»

Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä olivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita kertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä ja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli vaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin Pariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle miellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.

XXI LUKU.

JAKOBINILAISPUHUJA.

Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen itseensä.

»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte tehdä muutakin kuin puhua.»

»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»

»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.

Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon kurkkuun.

»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,» kysyi hän seurueelta yleensä.

»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu Déroulèdelle.

»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää, kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»

Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.

»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»

»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän, »ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»

»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan kavaltajia.»

»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»

»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —» alkoi Merlin.

»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita. Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen muita pettureita giljotiinille.»

Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.

Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi. Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.

»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat innokkaasti mitä tulossa oli.

»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa. Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen — myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta, sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole tässä maailmassa enää suosittu.»

»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.

»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle todisteet tasavallan pettämisestään.»

»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti. »Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan esitettäväksemme.»

»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan; hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»

»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin pelastaakseen hänet giljotiinilta.»

»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»

»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.

»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena, päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti, »kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen. Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa. Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta; poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä — hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon. Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy. Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»

Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.

Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta, ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän vihollisensa kukistusta.

Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa hehkuivat taisteluhalusta.

Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi, tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien kukistamisessa.

Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir, mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa ja todennäköistä voittoaan.

Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.

Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.

Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.

»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies. »Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on kylläkin tosi isänmaanystävä.»

Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys sovi.

Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa jommankumman hyvistä ystävyksistä.

Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.

»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»

»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta jälkeenpäin —»

Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä, joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme, murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli uhannut häntä.

Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.

»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha kaikkialla!»

XXII LUKU.

PÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.

Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne Mien Pariisista siirtämiseksi.

Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä. Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden vaatimalta kuolemalta.

Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden mahdollisen Pariisista paon varalta.

Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.

Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.

Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.

Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.

Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.

Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.

»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»

Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä, urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle, että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään, kerran saaliiseen iskettyään.

Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.

Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla. Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli, ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen turvallisuuskomitean huomiota.

Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.

Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.

— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä, tuomiota ja kuolemaa!

Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut tehtäväänsä verrattain helpoksi.

Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä, kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.

Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.

Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista vankilassa.

Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta
Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.

Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen innokkaaseen tiedusteluunsa.

Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu. Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä lähetettiin teurastamoon.

Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.

Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään yksityisistä vangeista.

Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin, Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.

Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä, vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen giljotiinia esittävien tuolien ääressä.

Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista sanatulvaa.

Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!

Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien, ajattelemattomien näyttelijäin parista.

Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.

»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède hänestä kuuli.

Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.

Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa sinä iltana oli tulokseton.

Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.

Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään; Julietten pelastamisen toivo.

Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.

»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin rauhassa jutella siellä.»

Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi painostaa.

Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.

»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita», selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se ketään sisään viekoittele.»

»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön likaisen harmaata väriä.

Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille, oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»

»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää milloinkaan lähde Pariisista.»

»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi
Déroulède synkästi.

»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen äkkiä.

»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi
Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»

»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.

»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»

»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja minä rakastan häntä.»

»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet antaisin henkenikin.»

Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.

Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.

Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä, sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin sanoakseen.

Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.

»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»

»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan hallita yliluonnollisia voimia?»

Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä. Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet, hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.

XXIII LUKU.

OIKEUS.

Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.

Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut itsensä. Hän näytti väsymättömältä.

Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa. Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla; tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi, eihän se ollut vaikeata!

Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.

Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa, luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen kaivatulle virkistyshetkelle.

»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut toimenpiteet.

Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä, tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.

Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.

Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.

Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin kaikki mahdolliset helpotukset.

Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka oikeutta jaettiin.

Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä papereilla lastattu pulpetti edessään.

Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat: »Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys.»

Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan, »Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.

Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.

Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville. Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.

Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.

Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni vihreävarjostiminen messinkilamppu.

Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.

Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.

Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen, ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».

Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden, kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään, suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin silmiinsä.

Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä, tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.

Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita, joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään, kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän silmiensä edessä.

Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta, tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.

Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä maailmaa!

Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä, joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.

He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.

Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen vastakkaisella puolella.

»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla, pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen. Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista, isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.

Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan pienokaisen tervehdykseen.

Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat, nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin siunausten joukkoon.

Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.

Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin piilottaa kasvonsa.

XXIV LUKU.

JULIETTEN TUTKIMINEN.

Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.

Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin kansalliskirjaston arkistoissa.

Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä vastaan tehdyn syytöksen.

Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus- ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi keksiä.

Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.

Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.

Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen seuraamina.

Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan, jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.

Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.

Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.

Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.

Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta, valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla äänellä mainitsevan Julietten nimen.

Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan. Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä hän kärsii, mitä hän ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.

Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.

Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella, tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa kaiken syyn itselleen.

Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja puolustusoikeutensa.

Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta, jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka paljon Juliette sai kärsiä.

Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja herjauksen.

Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.

Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle. Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada uhrata henkensä Julietten puolesta.

Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa, jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.

Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä, heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.

Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa tytön asiaa.

»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne, siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.

Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.

Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.

Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia ruumiillisilla kivuilla.

Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän köyhälistön puolesta.

Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa. Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.

Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.

Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin. Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä rummutti rauta-aitaa.

Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.» Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.

Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.

Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa kysymyksensä:

»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina; hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:

»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä juhlallisesti.

Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa vangitsemisesta.

Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan, hallitsemaan ja käskemään tottuneena.

»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän, ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja vapauttamistaan.»

XXV LUKU.

PUOLUSTUS.

»Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!» kuului täpö täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan muutamien minuuttien huvituksesta.

Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.

Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen, miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.

Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää, jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää vartaloa ja isoa päätä.

Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.

Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten sanojen kaiuttua.

»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»

»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.

»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.

»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle, hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»

Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten pauhuun.

Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän, petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!

Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!

Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan. Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.

Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.

Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin ennen olivat rakastaneet.

Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään suuren ilonsa merkiksi.

Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.

Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli hän jo hirttäytynyt.

Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.

Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut. Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta syleilystä.

Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.

Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään. Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.

Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä ratkaisematta.

Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:

»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun, jossa niitä säilytettiin?»

»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava istunto päättyi.

Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.

»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia. Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli — minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen, rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty. Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; heidän tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset, oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän tuskaansa ottamalla hartioilleen minun rikokseni. Enemmän kuin kukaan nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin, Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä. Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»

Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.

He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen personaansa rajattoman myötätuntoisina.

Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.

Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin, melkeinpä ikävystynein ilmein.

Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»

»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»

»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.

»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»

»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen; palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»

»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun ivallisesti.

»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia — mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna naisen pukujen joukosta?»

Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät vastaukset olivat aikaansaaneet.

Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön makuuhuoneesta.

Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.

Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain suuttuneesi huudahdettava:

Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.

Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.

Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin kaksinverroin inhottavalta.

Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia, ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan, jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen niinkuin äskenkin.

Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.

Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen, entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.

Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.

Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä äänensä kuului pari kertaa yli melun.

»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät lähtemästä.

Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää ja leveät hartiat.

Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa. Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.

Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.

»Se on typerää», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»

Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.

»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»

»Lähin katulyhty hirsipuuksi!» huusivat he. »Kadulle, kadulle! Hirteen petturit!»

Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn loppua katsomaan.

XXVI LUKU.

KUOLEMANTUOMIO.

Vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat syytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi oikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.

Mutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka näyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen silmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja niissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan joukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli vihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.

Hän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja läheni loppuaan.

Mutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut salista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli itseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin etuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle paikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.

Siitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan kavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää pikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä vastaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin jälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi Foucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille ja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.

Yhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle ojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja ne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä, odottivat äänettöminä.

Merlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen;
Robespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.

Seisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon kuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska pelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin riemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.

Hän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin — tiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät molemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä lopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin heilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.

Ja seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla. Julkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet rattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka mutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.

Hänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta ja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi hänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut liian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai viettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä lohduttaa ja rauhoittaakin häntä.

Juliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa tahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton marttyyri.

Mutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut uudet syytöksensä.

Juliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul Déroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä hän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun Marie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä kysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.

»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa turvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan tämän julman ja anarkistisen hallituksen.»

Näitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen syyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.

Hänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin hänen paikalleen.

Déroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville oli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat »tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat usein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset syytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja jotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti käytiin hänen avustamanaan.

Koska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa kavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa; hänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja kylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.

Senjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston saattamana kadulle.

XXVII LUKU.

FRUCTIDORIN MELLAKAT.

Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.

Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?

Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.

Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina, ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.

Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi liejuksi.

Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.

Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.

Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.

Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan. Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset, takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.

Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät, että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat kostonhalunsa tyydytetyksi.

Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon. Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain näytti laimenemisen oireita.

Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle ja Juliettelle hirveällä tavalla.

Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta. Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa sapattinsa lähestymistä.

Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet. Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.

Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.

Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.

Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden pisti päähän puhua joukolle.

Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.

Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.

»Hirteen! Hirteen!» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet huudahdukset.

Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.

Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet, että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan täyttämästä.

Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä tervehdittiin kovasti metelöiden.

Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.

Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja heidän raivonsa esineen välillä.

Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.

Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin, mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi joka hetki murtaa heidän rivinsä.

Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.

Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan häntä kunnioittavasti käsivarteen.

Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen, joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia kädessään.

»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti. »Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»

Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta tyytyväisyyttä.

»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»

»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin vankilaan — ymmärrättehän?»

»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit onnellisesti Temppelitorniin.»

Mies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis tottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui päästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.

Paksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen pärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.

Rattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön yhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa pettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys astua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla vallitsi synkkä pimeys.

»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän rattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen paikkaan.»

Kumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä kangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli kiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.

Santerre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen suojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää metelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.

Déroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä, mutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon huudot häipyivät etäisyyteen.

XXVIII LUKU.

ODOTTAMATONTA.

Pieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan muutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli luovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen määräyksen.

Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.

Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.

Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.

Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien rakastettunsa kättä.

He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän huuliltaan.

Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.

Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.

Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet. Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.

Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi, että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.

Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei, että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista, kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.

Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä heidät.

Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä hetkellä toimi.

Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —

Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.

Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.

Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti äänekäs huuto:

Näkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn sammuttaen sen.

Déroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä sijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.

Kuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito englantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät ryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin Déroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.

»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää kamppailua!»

Uneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan nimessä, mistä se kuuluikaan?

Yhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä makasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.

»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti
Juliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»

Ja siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä jakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain tuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä jättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen utelias silmäpari heitä huvikseen.

»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin salaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo murhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti anteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt olette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»

Juliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat kyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka niin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.

»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa olevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana pääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja neiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun oli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut. Ainoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti hirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain yhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras käytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä yhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi naurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että kansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»

Puhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran synkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia, epämiellyttävän asunnon isäntää.

»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies», lisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli esiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte miellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille sotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa määräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi muutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa, eivätkä he voi vahingoittaa meitä.»

Hän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja ritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa huumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.

Muutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian äkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.

Ottelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan kimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen neilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että kansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.

Sitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua haluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin peninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien likaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu oli pian saatu lopetetuksi.

Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan pyyhiskellessä.

Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.

»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini osanamme huomenna.»

Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.

Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.

Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.

Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt vaativat.

»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen, joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja. Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan. Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja meidänkin riippuu avustuksestanne.»

Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.

»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi. »Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin mahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää niin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin kaduilla liikkunut.»

Hänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä oli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä monen ystävän henki oli-.

Neljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon seurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista vaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.

Kymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen kömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.

Juuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen ovi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen siivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja rasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen, rypistyneen myssyn alle.

Tosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja rohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän heräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet henkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.

Itseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen mielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen ja onnellisen lopun saavuttamiseksi.

Siksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka istuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin tricoteuseiksi = kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen perinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon johtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.

Déroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat mutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu. Miehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia ohjeita.

»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin. Meidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme. Neiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan Déroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä irti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi hymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä velvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla saa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»

»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme ulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään kaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa, ennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna kolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin porteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen, se johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin! Pariisista, Jumalan armon avulla.»

Läsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan. Kukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata seikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?

»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi on tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä avustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me perässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»

»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista neilikkaa!»

XXIX LUKU.

PÈRE LACHAISE.

Ei ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut; kirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.

Kansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan apujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja Julietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt rattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.

»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre käheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.

Ensin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon viha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa. Hetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen huomatessaan odottamattoman vaaran.

Huutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa tyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont du Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen pohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen »Käy päinsä», sekä huutaen: »Hirteen, hirteen!»

Sir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont Neufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka sade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut, palasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.

Hajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin nimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista ohikulkijaa.

Tavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai hänen risaisiin ystäviinsä.

Eräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa, kääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.

»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi, »seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian sankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa kalalokin kirkunaa.»

Vähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja heidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt vankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien vihansa esinettä käsiinsä.

Kylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli suunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita hän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä sydämestä.

Vain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he joutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony Dewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat etunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.

Roskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää joukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa sokaisemana.

Kaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään nuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.

Sir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien harvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan. Kaikki huusivat »hirteen» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.

Déroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa, ja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu — — — Elämän- ja rakkaudenhalu!

He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.

Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.

Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta ja mustalta ihmiskasalta.

Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet toria.

Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède, pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni karjui pimeässä:

»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»

Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla, hurjilla vihahuudahduksilla.

Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen, naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä — heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.

Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta sysäyksiltä.

Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.

Joukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen, katulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman vankilan vartijaa.

Ketään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät äänettömän uhmaavina.

Väkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta sitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja murhapolttoajatuksia.

»Totisesti! Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat antaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»

Kummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman synkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella voimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut heidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain ihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.

Kuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän nopeasti.

Muutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he olivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi yksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu päivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä, jolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin saakka.

»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni pimeässä.

»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.

Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!

Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja mielettömästi riemuiten.

Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä, ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa, ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan näyttämöllä on esitetty.

Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin paenneen.

Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.

Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä, raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.

Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen tai etelään, toiset itään tai länteen.

Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti, ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden voimalla.

Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan ei uhmaillut.

Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta mitä se oli moista tungosta vastaan?

Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla rynnäköllä?

Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä- tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.

Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin, tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.

Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat: »Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.

Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?

Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän vastarintaa.

Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.

Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi. Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat, ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat käsivarret uhkaavina.

Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui; suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.

Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se oli valloittanut tahtonsa voimalla.

Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen — kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin, raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin kurkkuihin.

Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.

Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.

Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.

Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää, pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.

Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.

Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia Neitsyt Marialle.

Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in ja Heloïsen — haudat.

XXX LUKU.

LOPPU.

Historia kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat pariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen tervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.

Mutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot olivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja häntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin luona sijaitsevaan pieneen majataloon.

Sanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin kulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon, jonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden rauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.

Englantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi nälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut seisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli puolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta kurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.

Ilon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta, ja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein ihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut rohkean seikkailun.

»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos vain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon aikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti sitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta Pétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä nuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana tänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä edes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä majataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja hevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja myöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena vanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille varattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava ja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne. Vangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu, ja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät huomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen heidän käsistään!»

Hän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä, niinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin Lontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan keksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.

Déroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi, sangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut ilmaista sitä vain muutamin sanoin.

Neljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista, risaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä Pariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli pukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi englantilaisena lakeijana.

Viisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin, ja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta, oli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen ympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.

Sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi
Anthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.

Pariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet portteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä hengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.

Sir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi ritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.

He olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia. Tulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä perusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla, varahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa pysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä seikkailuja.

Le Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen Untolaan, jossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.

Mainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet matkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.

Anne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö raukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa raskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.

Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.

Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.
Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei
hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan
Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.

Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède Untolan kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.

Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen niitä leyhytellessä.

Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.

Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne sorea pursi heitä kiidätti?

Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet, jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.

Punertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten kasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa suutelossa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MINÄ TAHDON KOSTAA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.