The Project Gutenberg eBook of Isien töitä, by M. Tela

Alkulause.
Mikael Agricola.
Juhana Gezelius.
Henrik Gabriel Porthan.
Uno Cygnaeus.
Elias Lönnrot.
Juhana Vilhelm Snellman.
Johan Ludvig Runeberg.
Sakari Topelius.
Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

»Niin kauan kuin kansassa on rakkautta historiaansa, muinaisaikaan, jonka se on elänyt, niin kauan on olemassa toivo sen tulevaisuudesta. Semmoinen rakkaus on syntyessään varma todistus kansan valveutuvasta itsetajunnasta, samoin kuin sen pysyminen todistaa, että tämä tajunta ei ole kadonnut, että kansan henkiset voimat vielä eivät ole tyhjentyneet.»

Nuoriso on ylimielinen. Se halveksii kaikkea vanhaa. Kansansa historiasta se tietää sangen vähän. Miehiä, jotka ovat vieneet tätä kansaa eteenpäin, joiden työn varassa suomalaisten kansallistunto on syntynyt, jotka ovat laskeneet pohjan sivistyksellemme, näitä miehiä, kansansa suurmiehiä, se ei tunne.

Jos nämä valitukset ovat vähäiseltä osaltaankaan tosia, on nykyinen asiaintila jyrkässä ristiriidassa edellä olevien Snellmanin sanojen kanssa. Sellaisesta tilasta on päästävä. Isiemme töihin meidän on tutustuttava. Heidän töissään näkyvät selvimmin suuntaviivat, joita kansamme elämä on noudattanut. Vain tutustumalla menneisyyteen, tutkimalla vaiheita, mitkä ovat johtaneet kansamme nykyiseen asemaansa, voidaan valita tie, jota nyt on seurattava.

Auttaakseen vanhempia, jotka ovat huolissaan nuoren väkensä käyttäytymisestä ja tulevaisuudesta, auttaakseen kaikkia niitä, joiden sydämellä on nuorison ja sen kautta koko kansan menestyminen, Kotikasvatusyhdistys on nyt tahtonut kotiopintotyössään luettavaksi ottaa aineen, joka olisi omiaan elvyttämään kunnioitusta vanhempia kohtaan, herättämään rakkautta kansan suuriin johtajiin ja koko maan historiaan.

Nuorisolle pitäisi sellaisen lukemisen olla mieluisinta. Mikä voisi sitä enemmän innostaa, kuin kertomus suurten miesten jalosta elämästä, jonka ainoana tarkotuksena ja voimakkaana kiihottajana on ollut kansan onni, maan paras. Onhan nuorisolla, moitittakoon sitä kuinka huonoksi tahansa, sittenkin hyvät hetkensä, jolloin se haaveilee työstä toisten hyväksi, uhrautumisesta toisten onneksi. Tällaisesta työstä ja uhrautumisesta tulee heidän nähdä kauniita ja kehoittavia esimerkkejä. Suurten miesten työt ovat kenties liian suuria seurattaviksi. Esimerkiksi kelpaavia ja helpommin jäljiteltäviä töitä ovat tehneet lukemattomat Suomen miehet ja naiset, joista historia ei kerro, jotka eivät ole saavuttaneet huomattavaa yhteiskunnallista asemaa, mutta jotka kelvollisuudellaan ja lukuisuudellaan ovat kansamme kulkua määrättyyn suuntaan vieneet. On mahdotonta kertoa kaikista heistä. Sen vuoksi tässä rajoitutaan kertomaan vain kansamme suurimmista, jotka vuorenhuippuina kohoavat menneisyydestä, selväpiirteisinä näkyvät vuosisatojen takaa ja yhä vielä vaikuttavat elämäämme.

Lukija kysynee, eikö suurmiehistämme ollut tarpeeksi paljon kirjoitettu ennen? Miksi ei tyydytty vanhoihin hyviin elämäkertoihin ja otettu niitä luettaviksi? Onhan meillä erinomainen Kansanvalistusseuran elämäkertasarja, K.J. Gummerus Osakeyhtiön »Historiallinen lukukirja, Suomen historia elämäkertoina», on mainiot teokset Agricolan, U. Cygnaeuksen, Snellmanin ja Topeliuksen elämästä; miksi eivät nämä kelvanneet?

Kotiopintotyöhön olivat nämä kaikki liian suuria ja kalliita. Täytyi saada suppea esitys, johon olisi koottu piirteitä useimpien huomattavimpien historiamme henkilöiden elämästä. Tämä esitys oli lisäksi saatava niin helposti ymmärrettäväksi kuin mahdollista. Päähuomiota ei ollut kiinnitettävä eri henkilöiden elämänvaiheisiin, vaan itse siihen työhön, jonka kautta he ovat tulleet suuriksi ja muistettaviksi.

Tämä tehtävä semmoisenaan oli allekirjoittaneelle, jonka huoleksi Kotikasvatusyhdistys kirjan valmistamisen antoi, liian vaikea. Siksi käsillä oleva kirja ei pyrikään tarjoamaan mitään uutta. Mitä siinä on, se on kaikki otettua ylempänä mainituista arvokkaista elämäkerroista, joten tämän kirjan kaikki mahdolliset hyvät puolet ovat niiden kirjoittajien ansiota. Mikä tässä kirjassa on puutteellista, missä tärkeitä seikkoja on jäänyt sanomatta, missä vähemmin tärkeätä on kerrottu, siitä syytettäköön yksin allekirjoittanutta.

Käytän tässä tilaisuutta lausuakseni suuret kiitokseni seminaarinjohtaja K. Raitiolle ja opettaja V. Sippolalle, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksen ja tehneet arvokkaita korjauksia ja huomautuksia, ja jotka muutenkin ovat minua työssä auttaneet.

Erikoisesti on minun kiitettävä opettaja V. Sippolaa, joka on kokonaan kirjoittanut ja tähän kirjaan käytettäväksi jättänyt luvun »Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen».

Toivon, että kirja mahdollisine heikkouksineenkin edes jossain määrin täyttäisi tarkotuksensa, mihin Kotikasvatusyhdistys, edellä kerrotun mukaan, sillä on tahtonut pyrkiä.

TEKIJÄ.

MIKAEL AGRICOLA.

Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota meillä useimmilla ei ole.

Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista, kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.

Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan, että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820. Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.

Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon: saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa maailmassa.

Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin, jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa, kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella. — Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia, eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.

»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»

Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen, teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian) rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.

Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim. tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä vielä ollut yhtään.

Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti, joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.

Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen. Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki, kansalliskirjallisuus.

Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.

Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli, sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.

Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja, vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.

Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan, siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton itse opettivat.

Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että »Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava» ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa. Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.

Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja menetti rehtorinvirkansa.

Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten. Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä »teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon; emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme, että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu, silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi. Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.

1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä, että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150 tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.

Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554 nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550), vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan Agricola oli ollut sijaispiispana.

Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän olikin jo kauan tehnyt työtä.

Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.

Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin. Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »Abckiria» luultavasti 1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja alttarinsakramentit.

Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.

Sen jälkeen hän julkaisi Rucouskirian. Se on suuri ja sisältörikas kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja, sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista, otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m. sanoo:

»se on sangen heiy Pappi, ioca waan etzi watzans tarpet. Ja eij catzo HERRAS caria, jakain Opin Wijna maria Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie ja sijtt eij Lauma wartioijtze.

Se on sangen häijy pappi joka vaan etsii vatsansa tarpeita eikä kaitse Herransa karjaa, jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie ja sitten ei laumaa vartioitse.

Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa, vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.

Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos. Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa. Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi Se Wsi Testamenti. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.

Muut Agricolan teokset ovat: Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut sekä Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi. Käsikirjan ja Messun ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen, jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.

Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m. kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.

Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia vielä korjattiin.

Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591 kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli täydellisesti hävinnyt.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta, hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.

Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän, puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e. Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.

Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.

Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557 Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin, pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen omat sanansa:

Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi, varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi- että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).

Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta. Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e. Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme. Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä, jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman, pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä. Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa, tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua ajatuksemme, tunteemme ilmaista.

Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja perustus laskettiin Agricolan työn kautta.

Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.

JUHANA GEZELIUS

Helmikuulla 1915 oli kulunut 300 vuotta Juhana Gezelius vanhemman syntymästä. Kuka hän oli ja mitä hän teki, koska satojen vuosien kuluttua vielä puhutaan hänestä ja muistellaan häntä?

Hän ja hänen samanniminen poikansa olivat kumpikin Turun piispoina, isä vuodesta 1664 ja hänen kuolemansa jälkeen poika vuosina 1690—1718. Vaikka vanhempi Gezelius oli talonpoikaisesta kodista lähtöisin ja omalla tarmollaan korkeaan asemaansa noussut, ei se vielä olisi riittävä syy lukea häntä Suomen muistettavien miesten joukkoon. Emme me kunnioittaen muistele kaikkia niitä, jotka rahvaan keskuudesta lähteneinä ovat raivanneet itselleen tien suuriin virkoihin. Ja nuorempi Gezelius oli piispan poika. Ei siis ollut ihme, että hänkin pääsi piispaksi. Emme siis häntäkään sen johdosta erityisemmin muista. Mikä on sitten syy heitä näin pitkien aikojen kuluttua muistaa?

Tutustukaamme pääpiirteissään heidän työhönsä, silloin heidän muistettava merkityksensä meille selvenee.

Agricola oli luonut alun suomalaiselle kirjallisuudelle. Koko raamattu saatiin suomeksi sitä varten asetetun komitean toimesta v. 1642. Oli myöskin olemassa katkismus, samoin virsikirja ja postilla. Olipa valtakunnan lakiakin jo yritetty suomentaa. Kirkollista elämää ja hartauden harjoituksia varten oli siis olemassa tarpeellisimmat kirjat. Mutta niitä käytettiin hyvin vähän. Kirjain kustantaminen ei niihin aikoihin olisi ollut laisinkaan kannattavaa liiketointa. Agricola jo valittaa, että vaikka kirjoja suurella vaivalla toimitettiin, ei niitä luettu. Oppineita ihmisiä, jotka kirjoja olisivat voineet käyttää, oli sangen vähän. Kansa taas yleensä ei osannut lukea. Mistä sitä olisi opittu? Maalla ei ollut kouluja. Vanhemmat myöskään eivät voineet opettaa lapsiaan lukemaan, kun he itsekään eivät olleet lukutaitoisia.

Kristinopin pääkohtiin kyllä oli tutustuttu. 1600-luvun alkupuolella oli kirkossakäynti tehty pakolliseksi. Joka oli poissa kirkosta kolmena pyhänä perätysten, sai sakkoja tai rangaistiin häntä julkiripillä. Kun kirkossa ahkerasti käytiin, ja kun jumalanpalvelus toimitettiin kansan omalla kielellä, ymmärrettiin siellä pidetyt saarnat, ja joka pyhä toistuvat rukoukset jäivät vähitellen mieleen. Piispan- ja rovastintarkastuksissa kuulusteltiin kristinopin taitoa. Pyhinä täytyi siis pitää korvat auki, jos näissä tarkastuksissa haluttiin jotain osata. Lutherin vähä-katkismus oli osattava ulkoa, muuten ei päästy naimisiin. Vihkimistä ja siis katkismuksen kuulustelua ei voitu mitenkään kiertää, sillä siviiliavioliittoa ei siihen aikaan tunnettu. Siihenpä sitten rahvaan oppi melkein supistuikin.

Kirkko valvoi siihen aikaan yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen noudattamista paljoa suuremmassa määrässä kuin nyt. Ja komento oli ankara. Jos esim. söi tai tupakoi aamulla ennen ehtoolliskirkkoon menoa, saatettiin pistää jalkapuuhun istumaan. Siveellisyysrikoksista tavattu pantiin seisomaan alasti kirkon ovelle kaiken kansan nähtäväksi. Julkiset nuhteet, sakot, ruoskiminen ja vankeus olivat alati käytettyjä rangaistuksia. Saattoipa rangaistus uhata kotihartausharjoitusten laiminlyömisestäkin.

Rahvas siis yleensä ei vielä osannut lukea. Mutta oli siinä suhteessa kuitenkin jo yritetty muutosta. Maaseudulla oli jo pari kolme koulua rahvaan lapsille. Olipa lukutaitoa muutenkin koetettu rahvaaseen levittää. Gezeliusten lähin edeltäjä piispanvirassa kehuu saaneensa kansan yleisesti lukutaitoiseksi pohjoisella Pohjanmaalla, Ahvenanmaalla ja muutamin paikoin Turun saaristossa. Muualla lie lukutaito ollut sangen vähäinen vanhemman Gezeliuksen tullessa piispaksi.

Kun Juhana Gezelius vanhempi tuli piispaksi, käytti hän kansan kurissa pitämiseksi samoja keinoja kuin edeltäjänsäkin. Mutta kansan opettamiseen käytetyt keinot olivat hänen mielestään riittämättömiä. Hän näki selvästi, että kehittyäkseen kansa tarvitsi muutakin kuin ulkoa opittuja kristinopin alkeita ja rangaistuksia tai estämistä erilaisista hairahduksista. Kansan sivistystä täytyi nostaa. Sitävarten täytyi kansa saada lukutaitoiseksi. Sille tuli saada kouluja. Oli käytettävä kaikki keinot, oli saatava kaikki mahdolliset voimat sivistystyöhön. Mutta vaikka sellaisia keinoja ja voimia näytti olevan vähän, sai piispa näkyviä tuloksia aikaan. Ja kun hänen työtään tuli jatkamaan hänen poikansa, ja kun he siten samoja päämääriä tavotellen saivat ohjata Suomen sivistyselämää yli puolen vuosisadan, ehdittiin vähilläkin voimilla saada suurta aikaan. Piispat olivat tarmokkaita miehiä. Missä vain tilaisuutta oli, siellä he tarttuivat asioihin käsiksi ja veivät ne toivomaansa suuntaan.

Mitä keinoja sitten piispoilla oli käytettävänään kansan lukutaitoa ja sivistystä kohottaakseen?

Miksi ei laitettu kansakouluja, sanotte. Kyllä Gezelius niitä olisi laittanut, mutta ei ollut päteviä opettajia. Eikä maassa ollut ainoatakaan seminaaria, joka olisi niitä voinut valmistaa. Kuitenkin piispa ryhtyi puuhaamaan kouluja, vaikka niitä ei voitu ajatella samallaisiksi kuin meidän kansakoulumme nyt ovat, ei niin monipuolisella ohjelmalla toimiviksi. Etupäässä sisäluku, suotuisissa tapauksissa myös kirjoitus ja laskento, siinä aineet, joita piti opetettaman suunnitelluissa kouluissa. Mutta mistä ottaa opettajat tällaisiinkaan kouluihin?

Joka seurakunnassa oli lukkari. Ne olivat kouluttamattomia miehiä. Heidän joukossaan oli vielä sellaisiakin, jotka eivät edes osanneet lukea, kirjoitustaidosta puhumattakaan. Enemmistö heistä lienee kuitenkin ollut kirjantaitoista väkeä. Nyt määrättiin, ettei lukkariksi saanut valita kirjantaitamatonta henkilöä. Ja lukkarit saivat tehtäväkseen lasten opettamisen. Näin saatiin ainakin yksi koulu joka pitäjään, sillä kaikkien seurakuntien lukkarit tulisivat jonkun ajan kuluttua olemaan luku- ja kirjoitustaitoisia ja siis pystyviä jotenkuten muitakin opettamaan.

Luonnollisesti lukkarinkouluun eivät voineet tulla pitäjän kaikki lapset. Ne eivät olisi mahtuneet mihinkään. Lähinnä lukkaria olevista taloista voivat tulla useimmat, mutta kaukaisemmista kylistä tulivat vain teräväpäisimmät lukkarin luo. Opittuaan siellä lukemaan voivat he sitten kotikylissään opettaa toisia lapsia. Tällä tavalla oli kaikilla halukkailla mahdollista oppia lukemisen suuri taito.

Pitäjät siihen aikaan olivat suuria. Kun kaukaisimmilta perukoilta oli vaikea kustantaa lukkarin kouluun muutamiakaan, käskettiin lukkari pitämään koulua eri puolilla pitäjää. Koulujen tullessa näin kiertäviksi ne eivät voineet toimia kauan samoilla paikoilla. Kirjoituksen ja laskennon opetus jäi sangen vähään, jos siihen laisinkaan ehdittiin huomiota kiinnittää. Mutta lukemaan opittiin ja se oli pääasia. Lukkarien lisäksi käytettiin opettajina entisiä ylioppilaita, teinejä y.m. lukutaitoisia henkilöitä.

Gezeliukset saattoivat papitkin suoranaiseen työhön kansan opettamiseksi. Kirkoissa määrättiin pidettäväksi n.s. katkismussaarnoja, jollaisia jonkun verran vieläkin pidetään. Niissä seurakuntalaisille selitettiin kristinopin alkeita ja niiden yhteydessä tutkittiin, mitä tuloksia koulussa ja kotona lukemalla oli saatu. Kuulusteluun tuli jokaisen seurakuntalaisen vuoroon tulla.

eli kylänluvut. Niillähän on merkityksensä vielä meidänkin päivinämme, vaikka kouluja alkaa olla joka kylässä. Noina kaukaisina aikoina oli niillä lukkarinkoulujen rinnalla erittäin suuri tehtävä. Niissä kuulusteltiin sekä vanhempia ihmisiä että varsinkin lapsia, ja ne olivat siten tehokkaana kotona tapahtuvan opetuksen valvomiskeinona. Kinkeritilaisuuteen ei ollut hyvä mennä, jos luettavat osat katkismuksesta eivät olleet tarpeeksi selvillä, puhumattakaan siitä, jos sisältä lukiessa kirjaimet pyrkivät menemään sekaisin. Jos kuulustelijana oli ankara pappi, kyllä silloin kuuli kunniansa sekä lapsi että hänen vanhempansa. Niskasta tai tukasta nurkkaan taluttaminen ja luuta silmillä seisottaminen olivat usein käytettyjä rangaistuksia. Mutta näin julkisesti nuhteleminen ja häpeällisen rangaistuksen kärsiminen toisten läsnä ollessa lisäsi ihmeteltävässä määrässä asianomaisten ahkeruutta ja kirkasti heidän ymmärrystään.

on myös saanut alkunsa Gezeliusten ajoilta, vaikka säädökset siitä annettiin vasta 1740 Turun ja 1774 Porvoon hiippakunnassa. Lukukinkerien vaikutuksen täydentämiseksi se oli paikallaan. Kinkereillä määrätyt rangaistukset kärsivät toiset urhoollisesti joka vuosi, toiset taas karkasivat koko tilaisuudesta, ja kirjaimet pysyivät vuodesta toiseen outoina koukeroina sekä kristinopin alkeet käsittämättömänä, pimeänä maailmana. Ennen kuin nuoret ihmiset otettiin täysi-ikäisten seurakuntalaisten joukkoon ja ennen kuin he pääsivät ensimäiselle herranehtoolliselle, määrättiin, että pappien tuli kutsua luokseen heidät ja kuulustella heidän kristinopin- ja lukutaitoaan. Näin täytyi niidenkin, joiden oli siihen asti onnistunut paeta kirjaa, tulla ainakin yrittämään lukemaan. Rippikoulua ei voinut mitenkään välttää, jollei aina tahtonut pysyä lasten kirjoissa. Jotkut koettivat lykätä sitä toistaiseksi mahdollisimman kauan. Se kävi päinsä niin kauan, kunnes rupesi tekemään mieli naimisiin. Muistamme Aleksis Kiven mainiosta »Seitsemän veljestä» kertomuksesta, kuinka Jukolan veljeksetkin olivat visusti karttaneet kirjaa. Mutta kun Männistön Venla oli saanut poikain sydämet liikehtimään, silloin pojat kaikki marssivat aapiset kourassa lukkarinkouluun, vaikka siellä olikin tukkapölly yhtämittaisena virvokkeena tavauksen lomassa.

Paljon oli Gezeliuksilla vaivaa, ennenkuin näin pitkälle päästiin. He saivat lähettää monta kiertokirjettä ja matkustaa ahkerasti tarkastamassa, että papit todella tekivät voitavansa seurakuntalaisten opettamiseksi. Monet papit olivat itsekin sangen vähätietoisia. Sen jälkeen kuin yliopisto oli perustettu, pappien valmistus oli kyllä tullut paremmaksi. Koulua käymättömiä heidän joukossaan ei enää liene ollut, kuten ennen, jolloin kerrotaan tapahtuneen sellaistakin, että ylhäisen miehen tallirenki vihittiin papiksi. Mutta sellaisia, jotka eivät olleet yliopistossa opiskelleet, oli Gezelius vanhemman piispaksi tullessa kyllä pappeina. Paljon neuvoja ja opastusta saivat piispat papeillekin antaa. He vaativat, että pappien tuli jatkaa opinnoitaan vielä virassa ollessaankin. Apulaiset ja kappalaiset lukivat kirkkoherrojen ja rovastien johdolla, ja kun piispa kävi tarkastuksilla tahi kun pidettiin pappeinkokous, silloin he saivat näyttää, mitä olivat ehtineet oppia.

Piispat eivät tyytyneet ohjaamaan ainoastaan valmiita pappeja, vaan tahtoivat järjestää pappien valmistuksen entistä tehokkaammaksi. Sitä varten järjestettiin uudelleen koulujen opetus ja perustettiin monia uusia kouluja. Yliopiston sijaiskanslereina heillä oli tilaisuus tarttua asiainmenoon yliopistossakin ja valvoa, mitä vaatimuksia papeiksi aikoville asetettiin. Koulun ja kirkon elämään he voivat näin tuntuvasti vaikuttaa, kun he olivat myöskin lainsäätäjäin asemassa. Voimassa oleva kirkkolaki oli sangen puutteellinen ja hallituksen suostumuksella he julkaisivat kirkkoa ja koulua koskevia järjestyssääntöjä, joita lakina oli noudatettava.

Koulujen opetusta haittasi ainainen kirjojen puute. Ulkomailta niitä voitiin jonkun verran hankkia, mutta ne olivat tavattoman kalliita. Gezelius vanhempi kirjoitti uusia oppikirjoja. Niiden sekä entisten oppikirjain painattamista varten perustettiin kirjapaino. Kirjapainon tarpeeksi laitettiin paperitehdas. Näin tulivat kirjat paljon halvemmiksi kuin ennen ulkomailta tilatessa. Ja tämä kaikki piispan toimeliaisuutta! Kumpikin piispa kirjoitti oppineita väitöskirjoja [Etempänä selitys väitöskirjasta.] yliopistoa varten. Suurin Gezeliuksen kirjallinen työ oli uusi, monilla selityksillä varustettu raamatun painos, jonka kirjoittamiseen nuorempi Gezelius käytti vapaat aikansa 40 vuoden kuluessa — se oli suunnaton työ. Jonkun verran he siinä käyttivät muidenkin oppineiden apua. Kansan kesken enin tunnettu on Gezelius vanhemman toimittama katkismus »Yxi paras lasten tavara». Siitä toimitettiin yhä uusia painoksia noin 200 vuoden aikana. — Kysykääpä isältänne ja äidiltänne, eivätkö hekin muista nuoruudessaan lukeneensa »Lasten parasta tavaraa».

Gezeliusten huolenpito ja järjestämiskyky ulottui kaikille sivistyselämän aloille. He olivat asettaneet pyrkimyksekseen kansansivistyksen nostamisen, lukutaidon levittämisen, ja se onnistui heille tavattoman suuressa määrässä. Me, jotka nyt elämme onnellisempina aikoina, emme oikein edes ymmärrä kaikkia vaikeuksia, mitä heillä oli voitettavanaan. Ajatelkaamme: ei ollut opettajia, ei mahdollisuuksia erikoisten kansanopettajain valmistamiseen, ei tarpeeksi kirjoja, ei kirjapainoa, nuorempi väki lukutaitoista vain muutamissa pitäjissä — ja Gezelius nuoremman kuollessa voi sanoa lukutaidon olleen melko yleisen koko maassa. He saivat koko kansan liikkeelle, saivat sen käyttämään kirjaa. Siihen tarvittiin melkein kaikkien oppia saaneiden myötävaikutusta. Ja me näemme kuinka sitä varten yliopistoon vievät koulut ja itse akatemia järjestetään pappien pätevämpää valmistusta silmällä pitäen, näemme maan koko papiston pitävän lukukinkereitä ja rippikouluja ja ahkeroivan lukutaidon juurruttamiseksi kansaan, ja lukkarien kouluissaan opettavan aakkosia, ja kaikkea tätä ohjaavat piispat kiertokirjeillä, tarkastusmatkoilla ja pappeinkokouksilla tarkasti valvoen, että jokainen täyttää velvollisuutensa, ja rangaisten laiminlyönnit, olipa syyllisenä köyhä tai rikas, talonpoika tai pappi.

Saavutettu lukutaito oli useimmissa tapauksissa koneellinen. Tunnettiin kyllä kirjaimet, saatiin kokoon sanat, opittiin katkismus ulkoa, lasketeltiin pysähtymättä kysymykset ja vastaukset, niiden sisältöä käsittämättä. Etevimmät vain lienevät pystyneet todella lukemaan siten, että myöskin ymmärsivät lukemansa. Mutta joka tapauksessa oli saatu pohja paremmalle lukutaidolle. Aikaa myöten se kehittyi. Monena raskaana aikana sen jälkeen on kansamme saanut lukutaitonsa kautta itselleen uutta uskoa, on saanut lohdutusta suruihinsa ja kysymyksiinsä postilloista ja muista kirjoista, mutta ennen kaikkea raamatusta.

Gezeliusten työ suomalaisen rahvaan hyväksi sitäkin kunnioitettavampaa, kun he itse olivat ruotsinmaalaisia. Vanhempi Gezelius oli syntynyt talonpoikaisessa kodissa Ruotsissa. Nuorempi syntyi Tartossa isän ollessa sikäläisen yliopiston professorina. Mutta nämä miehet ymmärsivät antaa arvon tässä maassa suomenkielelle. Kerrotaanpa nuoremman Gezeliuksen asettuneen jyrkästi vastustamaan jonkun ruotsalaisen tekemää ehdotusta, että suomenkielen käyttö olisi kiellettävä ja että jumalanpalveluksetkin olisi pidettävä ruotsiksi.

Paljosta olemme Gezeliuksille kiitollisuuden velassa Heidän ponnistustensa kautta saavutettu lukutaito on ollut lujana pohjana kansalliselle sivistykselle, kun myöhemmin tuli kansallisen heräämisen aika. Olisiko nuori kansallinen sivistyksemme mitenkään voinut raivata itselleen tietä niin nopeasti, olisivatko aikamme uudet virtaukset ja aatteet sellaisella voimalla vallanneet kansamme pohjimmaisetkin kerrokset, ellei kirjantaito olisi ollut joka miehen hallussa?

Gezeliukset ovat jättäneet meille suuren perinnön Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan kartuttaa sitä, käyttää lukutaitoa oman henkemme kehittämiseksi ja jalostamiseksi, joka oli Gezeliustenkin moninaisten toimien lopullisena tarkoituksena. Onpa meillä siis syytä näitä miehiä kunnioituksella ja kiitollisuudella muistella.

HENRIK GABRIEL PORTHAN

Kuinka on ymmärrettävä Porthanille annettu nimi »Suomen historian isä»? Eikö siihen asti Suomen historiasta tiedetty mitään? Vai eikö Suomen kansalla ennen hänen aikojaan historiaa ollutkaan?

Porthanin aikalaisten ja häntä ennen eläneiden ihmisten käsitys Suomen historiasta oli hyvin hämärä, kaikellaisiin arveluihin ja satuihin perustuva. Lisäksi se aika, jolloin kansamme oli ollut toisten vallanalaisuudesta vapaa ja itsenäinen, oli niin kaukana, ettei siitä ollut mitään tietoja. Mitä kohtaloita kansamme oli elänyt nykyisille asumapaikoilleen tullessaan, kuinka suuri osa suomalaisilla oli Novgorodin valtakunnan perustamisessa, oliko muinaisuudessa kenties joitakin valtiomuodostumia, joita suomalaiset yksin olisivat luoneet ja hallinneet, ovat kysymyksiä, joihin ei vieläkään ole varmaa vastausta. Sitä, mitä nyt näistä ajoista tiedämme, eivät varemman ajan tutkijat kyenneet selville saamaan, he eivät osanneet hyväkseen käyttää lähteitä, joiden avulla myöhemmin on voitu luoda jonkun verran valoa kaukaiseen muinaisuuteemme: kieltä ja sen rakennetta, kansanrunoja, muitten kansojen vanhoja aikakirjoja, erilaisia esineitä ja tarvekaluja, joita silloin tällöin löydetään milloin vähemmin, milloin täydellisemmin säilyneinä. — Sittemmin suomalaiset joutuivat naapureittensa, ruotsalaisten ja venäläisten, vallanalaisuuteen. Varsinkin sinä aikana, jonka maamme oli Ruotsin vallan alla, kulki meidän kansamme valtiollinen elämä rinnan ruotsalaisten kanssa ja Ruotsin nimissä, niin että siltä ajalta ei katsottu mitään erityistä Suomen historiaa olevankaan. Jotkut ennen Porthania kyllä Suomen kansan historiasta puhuivat ja kirjoittivat, mutta useimmissa tapauksissa heidän väitteensä perustuivat taruihin, olettamuksiin ja mielikuvitukseen, eivätkä tosiasioihin. Porthan oli ensimäinen, joka laski vankan tieteellisen pohjan Suomen historiantutkimukselle ja siksi hän on ansainnut historiamme isän kunnianimen.

Voidaksemme ymmärtää Porthanin työn arvoa, sitä perinpohjaisuutta ja tarkkanäköisyyttä, mikä hänellä oli aikalaisiinsa verrattuna, on meidän luotava silmäys siihen minkälainen oli suomalaisten käsitys historiastaan ja mikä oli:

Ison vihan aika (1700—1721) jätti pysyvät jäljet Suomen elämään. Sen hävitys uudistui osaksi pikku vihan (1741—1743) kautta. Maa oli kurjuuteen asti köyhtynyt, asukasluku vähentynyt. Ja mikä meidän kannaltamme surullisinta, Suomen merkitys Ruotsin rinnalla oli käynyt entistä vähäisemmäksi. Jo ennen isoa vihaa oli Suomeen tullut paljon ruotsalaisia virkamiehiä, ei ainoastaan ruotsinkielisiä, vaan Ruotsista kotoisin olevia. Ruotsin hallituksen pyrkimyksenä oli ruotsalaistuttaa maatamme mikäli mahdollista, ja ensimäisiä keinoja oli ruotsalaisten virkamiesten tänne lähettäminen. Turun yliopistossa opiskeli samoin paljon ruotsalaisia ylioppilaita, yliopiston alkuaikoina sellaisia oli enemmistö. Osa heistä jäi tänne papeiksi tai virkamiehiksi. Oli luonnollista, etteivät he tehneet suurta eroa Suomen ja Ruotsin välillä, olihan edellinen vain osa heidän isänmaastaan, Svean valtakunnasta, samoin kuin mikä muu ruotsalainen maakunta tahansa. Ison vihan aikana pakenivat virkamiehet ja monet papit, sekä suomalais- että ruotsalaissyntyiset, Ruotsiin. Kun he sieltä vuosien kuluttua palasivat, olivat he, kuka enemmän kuka vähemmän täydellisesti ruotsalaistuneet sekä kieleltään että mieleltään. Ruotsi oli nyt suomalaistenkin »isänmaa», ruotsalaiset olivat heidän veljiään j.n.e. Se, että Suomessa rahvaan kieli oli »vähän» toisellainen kuin ruotsinkieli, ei paljon merkinnyt. Olivathan nämä kielet monessa suhteessa toisilleen hyvin »läheisiä», sillä niissä oli paljon samoja sanoja: katu oli ruotsissa gata, tori torg j.n.e. Oli melkein täysi syy pitää suomalaisia ja ruotsalaisia samana kansana!

Suomen sivistyneessä säädyssä alkaa ilmetä suoranaista halveksimista suomenkielistä rahvasta kohtaan, siitä koetettiin irtautua kaikin keinoin. Ei edes nimi saanut olla muistuttamassa suomalaista alkuperää, ei nim. olisi voinut pitää itseään täysin samanarvoisena jonkun hienon ruotsalaisen kanssa, jos nimi olisi ollut karkealta kalskahtava suomalainen. Ellei se jo koulussa ollut muutettu latinalaiseksi tai kreikkalaiseksi, otettiin nyt ruotsalainen »hieno» nimi. Eivätkä nimiä muuttaneet ainoastaan virkamiehet, aateliset ja papit, kaupunkien porvareistakin tulee täysverisiä ruotsalaisia, kun päästään kömpelöstä suomalaisesta nimestä. Ruotsalaiset upseerit muuttivat muitta mutkitta suomalaisten ruotusotilaiden nimet ruotsalaisiksi, joten ruotsalaiset nimet rahvaankin keskuudessa tulivat tavallisiksi. Menipä tämä ruotsalaisuuden ihailu niin pitkälle, että suomalaiset talonpojat opettivat lapsilleen ruotsia kätkyestä pitäen, jos vain luulivat varojensa sallivan kasvattaa heistä »parempia ihmisiä».

Näissäkin oloissa jotkut uskalsivat ajatella itsenäisemmin, uskalsivat pitää toiveensa ja mielikuvansa suomalaisina. He iloitsivat, jos virkoihin nimitettiin suomalaisia. Ja he koettivat osottaa kanssaihmisilleen, ettei tarvinnut hävetä, vaikka olikin suomalainen. Rohkaistakseen suomalaisuuden ystäviä koettivat jotkut todistella, että suomalaisilla oli loistava menneisyys, että kansamme muinoin asumat maat olivat avarat, sen kuninkaat suuret ja mahtavat. Tällaisista historioitsijoista ja isänmaan ystävistä oli huomatuin:

Koska hänellä epäilemättä oli suuri vaikutus Porthanin harrastusten suuntautumiseen oman maan olojen ja historian tutkimiseen, on tässä kerrottava muutamia piirteitä hänenkin elämästään ja toimistaan.

Tämä suuri suomalaisuuden esitaistelija oli papin poika, lahjakas ja terävä. Hän ei ollut täyttänyt vielä 15 vuotta kun tuli ylioppilaaksi. Sen jälkeen hän sai itse huolehtia toimeentulostaan ollen merimiehenäkin ja monessa paikassa kotiopettajana, m.m. piispa Gezelius nuoremman perheessä. Pääsi sittemmin filosofian, pyhäin kielten, s.o. heprean ja kreikan, ja lopulta jumaluusopin professoriksi. Valittiin kaksi kertaa Turun piispaksi, jälkimäisellä kertaa yhtaikaa myöskin Porvoon piispaksi, ja Porvooseen hänet omasta pyynnöstään nimitettiinkin. Ison vihan aikana hän pakeni Ruotsiin, samoin pikku vihan tullessa. Vaikka hän joutui koko loppuikänsä olemaan Ruotsissa, Skaran piispana, ei hän kuitenkaan Suomea unohtanut eikä työtä suomalaisten arvoon kohottamiseksi. Siellä hän sai valmiiksi suurimman kirjallisen työnsä, suomalais-latinalais-ruotsalaisen sanakirjan »Suomalaisen Sana-Lugun Coetus». Sen hän kirjoitti ulkomaalaisille helpotukseksi suomenkieltä oppiessa. Kun he tutustuisivat tähän halveksittuun kieleemme ja suomalaisten kirjoihin, näkisivät he, että suomalaiset ovat yhtä hyviä ihmisiä kuin muutkin. Hän muisti piispa Gezeliuksen sanat »kaikkien kielten pitää tunnustaman Jumalaa», jotka piispa oli lausunut vastaukseksi suomalaisten ruotsalaistuttamista suosittelevalle henkilölle. Nämä sanat olivat saaneet hänen rakkautensa suomenkieleen liekehtimään entistä voimakkaammin. Ja hän tahtoi voimainsa mukaan kohottaa suomenkielen ja suomalaisten mainetta vastapainoksi häväisijäin ja pilkkaajain puheille. Ruotsista käsin hän toimitti suomalaiseen asuun myöskin Svebeliuksen katkismuksen, jota Suomessa käytettiin aina viime vuosisadan lopulle asti. Skaran piispana hän kuolikin 1752.

Jo nuorena ylioppilaana ollessaan Juslenius julkaisi kirjan Vanha ja uusi Turku (Ahoa vetus et nova), jota aikanaan pidettiin erittäin oppineena, ja jolla Juslenius saavutti suuren kuuluisuuden. Tämä kirja aukaisi myös hänelle tien korkeimpiin opillisiin virkoihin. Se on Turun historia ja kuvaus sen ajan Turun elämästä, oloista, asemasta ja hallinnosta. Samalla kirja sisältää kuvauksen koko Suomen kansan elämästä ja menneistä vaiheista. Tälle teokselle hän kirjoitti jatkoksi kirjan Suomalaisten puolustus, latinankielellä samoinkuin edellisenkin, kuten ajan tapa oppineilta ihmisiltä vaati. Jälkimäisen kirjan loppusanoiksi hän kirjoitti: »Minä en huoli muusta, kuin että olen suomalainen ja, vaikka itse tuntematonna toki saan kuulua mainehikkaaseen kansaan.»

Ja todella mainehikkaaksi hän kansamme kuvasi. Hänen palava isänmaanrakkautensa ja tarkoituksellinen halu puolustaa suomalaisia esti häntä näkemästä varjopuolia laisinkaan. Järvirikas maamme on kaunis. Eikä koko maailmassa ole vertoja Ruissalon ihanuudelle. Turun kaupunki on samoin kaunis, sen satama maailman parhaimpia ja tuomiokirkon voittaa mahtavuudessa vain kenties Upsalan kirkko. Kansa on hyvinvoipa, maa viljava, teollisuuden tuotteet erinomaiset.

Historiamme on loistava! Vertailtuaan suomenkieltä kreikkaan ja hepreaan, oli Juslenius monien muiden tavalla löytävinään niin paljon yhtäläisyyksiä näistä kielistä, että voi päätellä kansamme olevan sukua Jumalan valitun Israelin sekä kaikkien kunnioittaman Kreikan kansan kanssa. Näin ollen eivät ulkomaalaiset mitenkään saattaneet suomalaisia halveksia. Kreikan ja suomenkielen yhtäläisyyttä todisti esim. sana axgos (akros). Jos sen lukee takaperin, tulee suomalainen sana Sorkka! Selvästihän se todisti kielten sukulaisuutta, vaikka tämä sana kreikankielessä merkitsikin huippua, päätä. Samantapaisilla esimerkeillä todisteltiin suomenkielien sukulaisuutta hepreaan.

Suomalaisten historia ulottui Jusleniuksen mukaan ajassa taakse päin vedenpaisumukseen asti. Sen jälkeen johti Japhetin poika Magog heidät Suomeen, johon he kuninkaansa asuinpaikaksi perustivat Turun kaupungin. Komeata on siellä ollut elämä, sillä eräässä kansanrunossa kerrotaan kosioretkelle lähteneen nuorukaisen varustuksista, että

Ikivanha oli tässä kaupungissa koulu, ikivanhaa tieteiden viljeleminen suomalaisten keskuudessa. Kerrottiinhan muinaisten roomalaisten saaneen alun tieteilleen Skandinaaviasta; skandinaavilaiset olivat vuorostaan saaneet kimmeriläisiltä, ja Juslenius päättelee niiden olleen kemiläisiä — siis selviä suomalaisia. Viime kädessä saavat roomalaiset siten olla tieteistään kiitollisia suomalaisille.

Näin suurenmoinen oli kansamme muinaisuus. Mutta sitten ruotsalaiset valloittivat maamme ja hävittivät kaiken, mikä puhui suomalaisten omaperäisestä sivistyksestä, koska olivat kateellisia sen Suomelle tuottamasta kunniasta ja koska he toivoivat suomalaisten kansallistunnon siten tyyten kuihtuvan ja häipyvän.

Vaikka tällaisille kirjoituksille meidän päivinämme ainoastaan hymyillään, oli niillä aikanaan tärkeä tehtävä. Ne nim. synnyttivät suomalaisista piireistä lähteneissä oppineissa harrastusta kaikkeen suomalaiseen. Entistä useamman huomio kiintyy kansanrunouteen, suomenkieleen, oman maan historiaan, kotoisiin oloihin ja elämään. Se henki, Suomi-rakkaus, joka vallitsi näissä kirjoituksissa ja kirjoittajien kodeissa, ei voinut olla laajemmalti vaikuttamatta, sytyttämättä, huolimatta siitä että nämä lietsojat itsekin joskus olivat epätoivoisia Suomen kohtalosta. Niinpä huudahtaa Juslenius kerran: »Rikoshan on pitää halveksitusta kansasta lukua!» Sellainen katkeruus oli mielen vallannut. Mutta kaiken pohjalla eli sittenkin toivo, että suomenkieli, joka siihen asti oli jäänyt hävittämättä, »armollisimman Jumalan varjeluksella on niin aina jääväkin».

Tämän Jusleniuksen perheessä vallitsevan hengen jotenkin välittömän vaikutuksen alaiseksi joutui m.m. Henrik Gabriel Porthan.

Porthan syntyi 1739 Viitasaarella, jossa hänen isänsä oli pappina. Hänen äitinsä oli Taneli Jusleniuksen veljen tytär. Ja kun isä sairastui pojan vielä pienenä ollessa, joutui nuori Henrik Gabriel enojensa holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Siten Porthan jo nuoresta pitäen joutui Jusleniusten harrastusten piiriin.

Nämä enot olivat niin varakkaita, että voivat hankkia Porthanille kotiopetusta. Siihen aikaan koulut eivät olleet aivan hyvässä huudossa, ja kuka vain voi, valmistautui kotiopettajain johdolla ylioppilastutkintoon. Ainoastaan köyhät rahvaan lapset istuivat ahtaissa, ummehtuneissa ja epäterveellisissä kouluhuoneissa hermostuneiden ja ärtyisien opettajien komennettavina. Niin tuli Porthan ylioppilaaksi 15 vuoden vanhana. Pääaineikseen hän yliopistossa valitsi filosofian, historian ja roomalaisen (latinalaisen) kirjallisuuden. Ahkerasti hän luki ja muutamien vuosien kuluttua suoritti monen monet aineet, jotka siihen aikaan vaadittiin maisterin tutkinnossa.

Antamalla yksityisopetusta hankki Porthan itselleen toimeentulon. Parin vuoden kuluttua hänet kyllä nimitettiin roomalaisen kirjallisuuden dosentiksi yliopistoon, mutta kun tämä virka oli palkaton, oli hänen huolehdittava sen lisäksi elatuksestaan entiseen tapaan. Eivätkä asiat muuttuneet tuloihin nähden vielä sittenkään, kun hän sai yliopiston kirjastonhoitajan apulaisen toimen. Palkkaa hän pääsi nauttimaan vasta 1772, jolloin hänet nimitettiin vakinaiseksi yliopiston kirjastonhoitajaksi. Suomalaisen kirjallisuuden professorina Porthan oli vuodesta 1777. Tässä virassa hän oli kuolemaansa asti 1804.

Siinä Porthanin elämän ulkonaiset puitteet. Ne eivät ole ihmeellisemmät kuin monen muun tavallisenkaan ihmisen. Mutta näissä puitteissa suoritettu elämäntyö oli niin monipuolista, niin rikasta, Suomen historian tutkimuksessa eritoten niin uusia uria aukomaa, että hänen nimensä tulee historiassamme aina säilymään kunnioitetuimpien joukossa huolimatta siitä, ettei hän ollut Jusleniuksen tavoin toisia sytyttävä, vaan teki hiljaista, sitkeätä työtä.

Kirjastonhoitajan virkaan nimitys oli Porthanille hyvin mieluinen tapahtuma. Siihen aikaan olivat kirjat vielä kalliita ja niitä oli vaikea hankkia. Päästyään virkamieheksi kirjastoon, hänellä oli käytettävänään kaikki sen varastot. Nyt hän voi lukea mielin määrin. Ja hänen tehtävänsä oli myöskin uusien kirjojen hankkiminen. Se ei ollutkaan siihen aikaan niin helppoa kuin meidän päivinämme. Ei ollut koko maassa kirjakauppaa, joka olisi välittänyt kirjoja ulkomailta. Ruotsalaisten kauppiaiden välityksellä niitä ostettiin, ja suomalaiset merenkulkijat sitten kuljettivat ne Turkuun. Kun suomalaisia matkusti ulkomaille, tilattiin kirjoja usein heidän mukanaan. Omassa maassa oli vain yksi kirjapaino Turussa ja sen tuotteet etupäässä yliopistollisia väitöskirjoja, niin ettei niiden hankkimisessa vaivaa ollut. Enemmän puuhaa kysyttiin kaikellaisia vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja asiakirjoja kootessa. Kun joku oppinut kuoli, perilliset tavallisesti möivät hänen kirjavaransa huutokaupalla. Sellaisista tilaisuuksista ostettiin yliopistonkin kirjastoon paljon. Vielä Porthan kirjoitteli tutuilleen ympäri maan ja sai heiltä arvokkaampia keneltä vähemmän arvokkaita lisiä kirjastoon. Niin uuttera oli Porthan kirjoja kootessaan, että hänen aikanaan kirjasto laajeni kolminkertaiseksi, käsittäen hänen erotessaan virasta noin 10,000 nidettä.

Järjestellessään kirjoja hän tutustui tarkoin koko kirjaston sisältöön. Siellä oli monia harvinaisia teoksia ja asiapapereita, joita ei missään muualla ollut. Ne olivat ainoita todistajia tapahtumista, joista ne kertoivat. Kun tällaiset asiakirjat puhuivat oman maamme oloista, olivat ne sangen mielenkiintoisia Porthanille. Mitä enemmän niitä kirjastoon karttuisi, sitä enemmän valoa ne loisivat kansan menneisiin vaiheisiin. Siksi Porthan koki kirjastoon koota kaikkea sellaista, millä oli historiallista arvoa.

Penkoessaan kirjaston aarteita Porthania huvitti myöskin saada tietää, millä tavalla mikin kirja oli yliopiston kirjastoon tullut, oliko se lahjoitettu tai ostettu, keneltä se oli saatu, paljonko siitä oli maksettu j.n.e. Näiden tutkimusten tuloksena hän kirjoitti Turun akatemian kirjaston historian, kertoen siinä kirjaston vaiheista, kuinka se oli saanut alkunsa ja miten aikojen kuluessa kasvanut.

Mielenkiinto, jota vanhojen kirjojen penkominen kirjastossa tuotti, ei ollut ainoa vaikutin siihen, että Porthan yhä enemmän rupesi siirtymään historian alalle. Tutustuminen Taneli Jusleniuksen töihin ja oleskelu hänen suomalaistensa parissa herätti hänessä halun tutustua Suomen historiaan ja kansan elämään. Joutuipa hän perinpohjaisuutensa vuoksi varsinaisessa opetustyössäänkin tutkimaan historiallisia seikkoja. Roomalaisen kirjallisuuden professorina ei historia olisi kuulunut hänen aineisiinsa, mutta eri asioista puhuessaan hän aina tuli niiden historialliseenkin puoleen. Yliopiston opettajilla ei ollut niin tarkkaa ainejakoa, mistä kukin luennoi, kuin meidän päivinämme. Pidettynä opettajana sai Porthan esitelmöidä monista aineista. Mutta puhuipa hän mistä aineista tahansa, hän ei tyytynyt ainoastaan selittämään jotain opillista kysymystä, ei ainoastaan puolustamaan tai kumoamaan oppineitten käsillä olevasta kysymyksestä esittämiä väitteitä, vaan hän aina kertoi myös, mitenkä tuollaiseen väitteeseen johtava katsantotapa oli syntynyt. Kun asioita täten tottui katselemaan siinä valossa, missä ne aikalaisilleen olivat esiintyneet, vältettiin ehkä monta kiireellistä, ylimalkaista ja harkitsematonta tuomiota. Omana ohjeenaan hän piti viisasta epäilyä. Ei saa uskoa mitään todeksi ensi kuulemalta, varsinkin jos se on hyvin outoa ja kummallista. Yhtä vähän saa sitä heti väittää valheeksi. Ensin on tutkittava asia kaikin puolin ja johtopäätös siitä tehtävä vasta sitten, kun on asiastaan aivan varma. Näin hän välttyi monista erehdyksistä, joihin esim. hänen edeltäjänsä historiantutkimuksessa niin helposti lankesivat.

Muistelkaamme vain Jusleniuksen tapaa käsitellä historiaa. Hän tahtoi todistaa suomalaisten menneisyyden mahdollisimman suureksi ja loistavaksi. Kirjoituksissaan hän toi esille vain ne seikat, jotka tukivat tätä hänen pyrkimystään. Mainitsematta hän jätti sellaiset seikat, jotka eivät esittäneet suomalaisia samassa miellyttävässä valossa, hakiessaan tukea suurille luuloilleen, hän ei laisinkaan mennyt arvostelemaan, minkä verran hänen käyttämänsä lähteet pitivät paikkansa. Jos jossain vanhassa kirjassa oli jokin väite, hän uskoi sen ilman muuta todeksi, vaikka tuo väite olisi ollut pelkän mielikuvituksen luoma. Ja johtopäätökset, joita hän eri lähteistä saamiensa tietojen ja omien havaintojensa nojalla teki, olivat ylen hataria ja mielivaltaisia. Voidaanko muuta sanoa esim. hänen päätelmistään suomalaisten vanhasta sivistyksestä. Samalla kannalla kuin Juslenius olivat muut tutkijat aivan Porthanin aikoihin asti.

Porthan menetteli aivan toisin ryhtyessään historialisiin tutkimuksiinsa. Hän ei uskonut jossain kirjassa esitettyä tietoa umpimähkään, vaan halusi nähdä, mistä asianomainen kirjoittaja oli tietonsa saanut. Milloin nämä kirjoittajat eivät maininneet käyttämiään tietolähteitä, oli tutkittava heitä vanhempien kirjailijain teoksia, olisiko niissä ehkä jotain kysymyksessä olevasta asiasta. Jos taas lähde oli mainittu, oli tarkastettava, esittikö kirjoittaja väitteensä oikein, vai oliko hän kertonut vain omia arvelultaan ja niiden tueksi maininnut toisenkin tutkijan olleen hänen kanssaan yhtä mieltä, tai oliko kirjoittaja kenties tahallaan tahi taitamattomuudessaan vääristellyt asioita, saadakseen ne sopusointuun omille tarkoituksilleen. Kun näin oli vihdoin päästy selville lähteistä, joita kyseessä oleva kirjoittaja oli käyttänyt, oli taas tutkittava, mistä nämä vanhemmat kirjailijat olivat tietonsa saaneet. Niin täytyi tunkeutua yhä kauemmas ja syvemmälle lähteisiin, kunnes tultiin alkuperäisiin asiapapereihin k.o. tapahtuman ajoilta, josta juuri oli selvyys saatava, Silloin vasta voitiin olla aivan varmoja asiasta. Aina ei luonnollisesti voitu näin pitkälle päästä: tarkastettavia lähteitä ja asiakirjoja ei voitu mitenkään saada käsille tai niitä ei kenties enää ollut olemassakaan.

Tällainen tutkimustapa antoi hyviä tuloksia. Huomattiin, että monet hyvinkin kuuluisat oppineet olivat esittäneet asiat aivan mielivaltaisesti. Samoin kuin useiden muiden kansojen täytyi uuden tutkimuksen valossa luopua suurista entisyyskuvitelmistaan, niin kävi suomalaistenkin. Porthanin edeltäjäin kauniit luulot ja todistelut osotettiin perättömiksi ja koko historiamme joutui aivan uuteen valoon. Mutta tämä tutkimustapa vaati harjoittajiltaan työtä suunnattoman paljon. Ei tiedetty, missä mahdollisissa paikoissa oli tuntemattomia kirjoja ja tutkimattomia asiapapereita. Täydellisen kuvan saamiseksi menneistä vaiheista olisi pitänyt tutkia kaikki kirjastot, joista ehkä löytyisi haettuja kirjoja, kaikkien virastojen vanhat arkistot, lukemattomien talojen vinnit ja aitat, joihin oli joutavana romuna heitetty vanhoja kirjoja ja papereita.

Oivaltaen suuren merkityksen, mikä vanhoilla kirjoilla ja käsikirjoituksilla on historiantutkimukselle, ymmärrämme hyvin Porthanin innon koota kaikkea sellaista. Kokoilutyöhön hän lienee saanut kehotuksia jo nuorena ylioppilaana, jolloin hän tuli piispa Mennanderin tuttavuuteen. Piispa oli koonnut kansanrunoja, vanhoja kirjoja, käsikirjoituksia ja muinaisjäännöksiä ja kehotti nuorempia samallaiseen työhön. Ja kuten olemme nähneet, tässä työssä Porthan olikin hyvin uuttera. Häntä auttoivat monet muut tieteen ystävät. Paitsi kotimaasta saatiin kirjoja ja erilaisia asiapapereita ulkomailta, Ruotsista, jopa Italiasta asti. Vatikaanista, paavin asunnosta Roomasta, saatiin paljon bullia eli paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Ruotsin ja siis myös Suomen katolisen ajan elämään. Matkustipa Porthan vartavasten Tukholmaan tutkimaan sikäläisiä kirjastoja ja niiden aarteita. Sieltä hän löysikin Turun tuomiokirkon »mustan kirjan». Kun tätä ei voitu antaa kirjastosta pois, tuli Porthanin toimittaa siitä jäljennös itselleen. Tähän »mustaan kirjaan» oli vuosisatain kuluessa kirjoitettu muistiin Suomen katolisen kirkon tapahtumia, joten se sisältää erinomaisen tietovaraston maamme oloista keski-ajalla. Sen avulla voi Porthan oikaista monta siihen asti vallinnutta väärinkäsitystä ja lisätä monta unhoon jäänyttä seikkaa.

Keräämiensä lähteitten nojalla julkaisi Porthan sitten lukemattomia pienempiä ja suurempia Suomen ja osaksi myöskin Ruotsin historiaa käsitteleviä kirjoituksia. Yhtenäistä, järjestettyä Suomen historiaa hän ei ehtinyt kokoon panna ainesvaraston suunnattoman runsauden vuoksi, ja myöskin siksi, ettei sellaista historiantutkimusta ennen Suomessa oltu harjoitettu. Etukäteen hän ei tietänyt, minkä arvoisia lähdekirjat olivat. Kaikki oli hänen tarkasti läpikäytävä. Eri lähteistä saadut tiedot oli toisiinsa verrattava ja tarkistettava. Lähteitten tutkiminen täten ja julkaiseminen sellaisenaan vaati jo tavattomasti työtä ja aikaa.

Suurin ja tärkein Porthanin historiallisista julkaisuista on Paavali Juustenin piispainkronikka, jonka hän varusti selityksillä ja sadoilla historiallisilla todisteilla. Kuten muistamme, oli Juusten Viipurin piispa ja Agricolan aikalainen. Hän kirjoitti luettelon Suomen piispoista alkaen kristinuskon maahan tuomisesta ja päättyen omaan aikaansa — alkuosa kirjasta oli olemassa ennen Juustenia, se oli vähitellen syntynyt vuosisatain kuluessa. Lyhyesti siinä kerrottiin joka piispan toimista, kirkon elämästä ja kulloinkin sattuneista merkillisimmistä tapahtumista. Se oli tavallaan Suomen ensimäinen historia. Nyt Porthan ryhtyi tätä kirjaa uudelleen julkaisemaan. Siinä olevia tietoja tarkistaessaan ja kunkin piispan ajan lisäselityksillä valaistessaan hänelle oli verrattomaksi avuksi jo mainittu Turun tuomiokirkon musta kirja. Piispainkronikan kirjoittajat, Juusten niiden mukana, olivat menetelleet muiden aikansa historioitsijain tavoin. He esittivät kaikki tapahtumat siten, kuin luulivat niiden tapahtuneen, ottamatta tarkemmin selvää, oliko asia niin vai ei. Mustaan kirjaan oli aikoinaan kopioitu kaikki Turun tuomiokapituliin tulleet ja sieltä lähetetyt kirjeet ja asiakirjat. Ja ne antoivat erittäin selvän kuvan aikansa elämästä. Tämän mukaan Porthan korjaili Juustenin kronikkaa. Aina hän ei voinut päättää, mikä esitetyistä tiedonannoista oli oikea, tai olivatko kaikki vääriä. Silloin hän esitti nämä eri tiedot, mainiten mitä perustuksia milläkin väitteellä on tukena, mutta jättää lopullisesti ratkaisematta, kuinka asia todellisuudessa oli. Näin tunnontarkasti läpikäyden koko teoksen hän julkaisi sen 56 väitöskirjana, laskien siten tukevan perustan Suomen keski-ajan historian tuntemiselle.

Kun meidän päivinämme tahdotaan yliopistossa saada tohtorin arvo, on ensin suoritettava kandidaatti- (maisteri-) ja lisensiaattitutkinto. Sen jälkeen on asianomaisen kirjoitettava omintakeinen laajempi tieteellinen tutkimus l. väitöskirja jostain aineesta ja painatettava se omalla kustannuksellaan. Tämä tutkimus esitetään sitten julkisesti yliopistolla n.s. väitöstilaisuudessa. Etukäteen on joku tämän alan tuntija saanut tutustua teokseen ja väitöstilaisuudessa hän tekee muistutuksia siinä mahdollisesti olevista virheistä tai epätyydyttävästä aineen käsittelytavasta, esiintyy vastaväittäjänä. Kirjoittaja saa puolustaa teostaan parhaan vointinsa mukaan. Kuulijoillakin on oikeus ottaa osaa tähän keskusteluun. Joskus tällöin saattaa syntyä vilkas väittely, jossa kummaltakin puolelta käydään kovakouraisesti kiinni vastapuolen mielipiteisiin.

Porthanin aikoina oli maisterin tutkintoa varten kirjoitettava kaksi väitöskirjaa latinankielellä ja samalla kielellä niitä julkisesti puolustettava. Ylioppilaat, joilla latinankieli ei läheskään aina ollut hallussaan täydellisesti, vihasivat ja pelkäsivät väittäjäisiä, mutta kun niitä ei voinut kiertää, täytyi väitellä. Kun siihen aikaan oli sangen vaikea kustantaa kirjoja niiden — varsinkin tieteellisten — pienen menekin vuoksi, tuli vähitellen tavaksi, että professorit julkaisivat omien tutkimustensa tulokset ylioppilaiden väitöskirjoissa. Tiedemiehet joko itse suorastaan kirjoittivatkin nämä väitöskirjat, tahi antoivat ylioppilaiden ne kirjoittaa ja itse sitten korjasivat kirjoitukset. Kirjan alkuun vain pantiin joku lyhyt lauselma, jota ylioppilas sai väittäjäisissä puolustaa. Kun ylioppilaiden oli nämä väitöskirjat omalla kustannuksellaan painatettava, saatiin siten julaistuksi arvokkaita tieteellisiä tutkimuksia, jotka muuten olisivat jääneet tutkijansa salaisuudeksi tai olisivat ehkä jälkimaailmallekin säilyneet vain hänen käsikirjoituksissaan. Tällä menettelytavalla oli vielä sekin etu, että hyvä opettaja saattoi innostaa oppilaitaan siihen tieteelliseen työhön, jota hän itse tällä tavalla harjoitti.

Näin, tällaisina väitöskirjoina julkaisi Porthan suurimman osan tutkimustensa tuloksista.]

Piispainkronikka on ollut myöhemmille tutkijoille verrattomana lähteenä. Nuorempien tutkijain järjesteltäväksi lähdekokoelmaksi Porthan sen aikoikin. Sangen paljon on hän sen lisäksi julaissut muita lähteitä väitöskirjoina sekä Turussa ilmestyneen sanomalehden kautta.

Etevinten ulkolaisten tutkijain tavalla huomasi Porthan, että kansojen menneistä vaiheista voi saada selvää multain teitä kuin kirjoitettuja lähteitä käyttämällä. Eikä kirjoituksia kaikkein vanhimmilta ajoilta laisinkaan ole olemassakaan. Silloin täytyi turvautua muihin keinoihin. Eri kansoilla saattoi olla samallaisia tapoja, heidän pakanuuden aikuiset uskonnolliset käsityksensä voivat olla yhdenmukaiset, yhtäläisyyttä saattoi havaita myöskin heidän käyttämissään tarvekaluissa, ajoneuvoissa, vaatetuksessa j.n.e. Nämä seikat olivat todisteina siitä, että nämä kansat olivat jollain tavalla toisilleen sukua, niin että ne olivat kenties muinoin olleet naapureina, läheisissä tekemisissä toistensa kanssa, joten yhdenmukaisuutta heidän elämässään ja tavoissaan syntyi. Ja verrattomana lähteenä kansojen kaukaisinta historiaa tutkittaessa on kieli.

Jos suomenkielestä poisti kaikki sanat, jotka oli ruotsalaisilta lainattu, jäivät jälelle sanat, jotka suomalaiset tunsivat ja joita he käyttivät jo pakanuuden aikana. Ruotsalaisia sanoja oppivat suomalaiset suuremmassa määrässä tuntemaan vasta sen jälkeen kuin ruotsalaiset tulivat tänne tuomaan kristinoppia ja valloittamaan maata, sekä kun heitä sittemmin siirtyi rannikkoseuduille vakinaisiksi asukkaiksi ja virkamiehiksi ympäri maan. Kun tutkittiin pakanuuden aikuisia sanoja, nähtiin, mitä viljelystapoja, työkaluja, ajoneuvoja suomalaiset silloin käyttivät, minkälainen oli heidän yhteiskunnallinen sekä perhe-elämänsä j.n.e.

Niinpä Porthan päätteli, ettei suomalaisilla tähän maahan tullessaan ollut lujaa valtiojärjestystä, ei kaupunkeja, ei monellaisia virkamiehiä. Että kaupunkeja syntyi vasta ruotsalaisten maahan tulon jälkeen, sitä todistivat sanat, joilla nimitettiin kaupunkia, sen osia ja siellä tavattavia ihmisiä, ja jotka oli ruotsinkielestä suoraan otettu kaupunki, ruotsin köping: markkinat ruots. marknad, katu, tori y.m. Suomalaiset elivät savupirteissä, viljelivät ohraa ja nisua, kävivät metsästelemässä ja sotaretkillä aseinaan nuija, keihäs, jousi ja miekka, pistäytyivätpä meren rannalla asuvat joskus ryöstöretkillä vieraille maille, Porthan sai siten suomalaisten vanhemmasta historiasta koko lailla toisen kuvan kuin hänen edeltäjänsä.

Porthan oli koonnut itselleen tietoja Suomen eri murteista. Hän aikoi toimittaa suomen kieliopin ja oli siksi tutustunut murteisiin, joita puhuttiin Suomen ulkopuolella, Inkerissä, Aunuksessa, Virossa. Aikoipa hän valmistaa suuren suomalaisen sanakirjan, jossa osottaisi, mitkä sanat ovat alkuperäisiä suomalaisia, mitkä muista kielistä lainattuja. Hän tunsi suomen kaukaisempiakin sukukieliä, lappia ja unkaria. Kuinka laajaksi hän tutkimuksensa suunnitteli, osottaa se, että hän oli hankkinut itselleen sanaluetteloja mordvan, vogulin ja ostjakin kielistä ja mainitsee, että suomenkielen sukulaisuussuhteiden täydelleen selville saamiseksi pitäisi tutkia myöskin samojeedien, turkin ja mongoolien kielet. Vertailuja oli hän tehnyt suomen ja venäjän, gootin ja liettualais-lättiläisten kielten välillä.

Vaikka Porthan ei ehtinytkään toteuttaa kaikkia näitä laajoja suunnitelmia, osotti hän kuitenkin uran, jolle suomenkielentutkimuksen tuli suuntautua. Hän oli kielitutkimuksillaan voinut suuressa määrässä valaista Suomen vanhinta historiaa. Paitsi sitä että hän antoi kuvauksen suomalaisten pakanuuden-aikuisesta elämästä, hän lausui käsityksenään, että suomalaiset ennen tähän maahan tuloa asuivat Venäjällä Kaspianmereltä Suomenlahden rannoille asti ulottuvalla alueella. Asuuhan näillä mailla vieläkin suomalaisten sukua olevia kansanryhmiä. Venäjältä tulivat esi-isämme Suomeen paljoa myöhemmin kuin siihen asti yleensä oli otaksuttu ja valtasivat täällä aluksi meren rannat, karkottaen tieltään lappalaiset.

Porthanin suuri kokoomis- ja tutkimisinto ulottui kansanrunoihinkin. Ohimennen on tullut jo mainituksi Jusleniuksen harrastuksesta kansanrunoihin. Porthanin aikoina olivat sangen monet keränneet kansanrunoja. Liikkuessaan pitäjäläistensä luona, tulivat papit usein näkemään, että kansa taisi omituisia runoja, lauluja ja loitsuja. Luonnollisesti monesti sellaisesta kansaa nuhdeltiin, sillä olihan se merkki vanhasta, yhä vielä levinneestä pakanuudesta ja taikuudesta. Mutta jotkut papit ja virkamiehet sekä oppineet, jotka liikkuivat kansan parissa virkamatkoilla tai sen elämään tutustumassa ja sitä valistamassa, älysivät, että runot sisälsivät muutakin kuin taikauskoa. Runot olivat kauniita, sananlaskut erittäin sattuvia. Suomenkieli, jota monet niin halveksivat, soi näissä runoissa kauniisti, milloin iloisena helisten, milloin synkkänä pauhaten, aina taipuisana ilmaisemaan kaikkia mielentiloja. Tämä runojen kauneus, sananlaskujen syvämietteisyys, arvoitusten sukkeluus todisti korkeiksi kansan henkiset kyvyt, lämmitti ja innosti niihin tutustuneita ja sai monen oppineen herran, papin, virkamiehen ja yliopiston opettajan huvikseen keräämään niitä. Jo lapsena lienee Porthan kuullut runoja synnyinseuduillaan, samoin myöhemmin käydessään tervehtimässä sairasta isäänsä. Innostuttuaan sittemmin enemmän suomalaisuuden asialle hän rupesi runoja keräämään. Sitä varten hän itse matkusti jonkun verran. Laulajat eivät kuitenkaan tahtoneet tietojaan vieraalle ilman muuta ladella. He pelkäsivät osaksi joutuvansa niistä edesvastuuseen, osaksi että taiat menettäisivät voimansa, kun niitä syyttä rupeaisi laulamaan. Ja visusti he vaikenivat, jos huomasivat, että heidän esityksiään ruvettiin panemaan paperille. Humalaisina ollessaan he vasta päästivät kielensä irralleen ja pelkäämättä lauloivat kaikki varastonsa. Enemmän runoja Porthan lie saanut kokoon siten, että hän kirjoitti maaseudun papeille, kenellä vaan arveli runoja olevan, ja pyysi niitä itselleen.

Väitöskirjoina hän julkaisi tutkimuksensa Suomalaisesta runoudesta, jonka hän toimitti eri tahoilta saamiensa tietojen mukaan. Tämä tutkimus oli tavallaan lähellä hänen varsinaista työtään yliopistossa, jossa hänen tuli selitellä lakeja, joita latinankielinen runous noudatti. Samalla tavalla tuli nyt tutkituksi suomalainen kansanrunous. Muodostelemiaan sääntöjä hän valaisee lukuisilla esimerkeillä kansanrunoista, joista muutamat hänen käsissään paisuivat hyvin pitkiksi. Hän oli nim. yhdistellyt eri paikoista tavatuista, samaa aihetta käsittelevistä, mutta hiukan eri tavalla lauletuista runoista, n.s. toisinnoista, parhaita säkeitä yhtenäisiksi runoiksi. Tähän menettelyyn hänelle antoi aihetta luulo, että runot alkuisin muodostivat täydellisiä, yhdenjaksoisia esityksiä, mutta ihmiset, jotka niitä lauloivat, olivat ne huonosti oppineet, ja niistä kukin lauloi mitä muisti. Hänen tehtävänsä oli nyt näistä hajanaisista runoista koota ja uudelleen muodostaa alkuperäisiä. Näin hän siis jo oli tavallaan sillä tiellä, joka vei Lönnrotin Kalevalan kokoonpanoon.

Tutkimus »Suomalaisesta runoudesta oli julaistu etupäässä ohjeeksi niille, jotka harrastivat runoilemista suomeksi. Oli tapana ristiäisissä, häissä, hautajaisissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa juhlallistuttaa tapaus runolla. Milloin suomeksi kirjoitettiin, käytettiin kansanrunoissa tavattavaa vanhaa suomalaista runomittaa, vaikka usein hyvin virheellisesti.

Porthanille kansanrunot olivat lähteenä historiallisillekin tutkimuksille. Varsin selvänä kuvastui loitsuissa ja muissa runoissa muinaisten suomalaisten uskonnollinen elämä, heidän käsityksensä jumalista ja henkiolennoista. Tätä asiaa käsittelevät kokoelmansa hän luovutti erään toisen miehen käytettäväksi, joka kirjoitti väitöskirjan »Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta». Väitöskirjalla Suomalaisten noituuden luonteesta koettaa Porthan osottaa, että monet mahdottomat tarut, joita kansa tosina kertoi, ja joihin sivistyneetkin uskoivat, olivat tänne kulkeutuneet katolisena aikana munkkien mukana toisista maista. Suomalaisia oli turhaa syyttää noituudesta ja taikuudesta enemmän kuin muitakaan kansoja. Taikauskoon ja taikuuteen nähden Porthan oli erittäin valistuneella kannalla. Ihmisten tietomäärän lisääntyminen oli omiaan vähentämään taikauskoa, oli hänen käsityksensä. Kirjoittipa hän asiasta kirjasen Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen.

Porthan oli koko sydämellään antautunut työhönsä. Paitsi virallisia luentoja yliopistolla, hän piti monen monista aineista luentoja kotonaan. Tieteelle ja ylioppilaille hän voikin uhrata koko elämänsä. Ei edes perhe häntä millään tavalla näistä toimista vetänyt pois, sillä hän oli vanhapoika. Kerran hän tosin oli mennyt kihloihin, mutta kun hänen morsiamensa kuoli, ei hän uudelleen sellaisiin hommiin ryhtynyt. Ylioppilaat olivat hänen luonaan melkein kuin kotonaan. Muutamia heistä aina asui hänen luonaan ja heidän lukujaan ja edistymistään hän tarkasti seurasi ja ohjasi.

Puhuipa Porthan mistä aineesta tahansa, aina hänellä oli runsaasti kuulijoita. Hänen luentonsa olivat niin havainnollisia, niin täynnä esimerkkejä jokapäiväisestä elämästä, niin mielenkiintoisia, etteivät ylioppilaat malttaneet niiltä pois jäädä. Siellä juurtui heihin sama tarkkuus, jota Porthan tutkimuksissaan ja arvosteluissaan käytti. Hajaantuessaan yliopistosta erilaisiin virkatoimiin veivät he mukanaan sen rakkauden kotimaahan ja omaan kansaan, joka elähytti heidän suurta opettajaansa. Ja he tahtoivat kukin kohdaltaan olla mukana työssä kansan valistamiseksi, sen elämänehtojen parantamiseksi, sen orastavan sivistyksen vaalimiseksi.

Porthanin opetus ei tarkottanut ainoastaan hänen oppilastensa tietojen kartuttamista aineissa, joiden opettaminen kuului hänen velvollisuuksiinsa. Hän tahtoi antaa heille neuvoja ja ohjeita mahdollisimman moniin tilanteisiin elämän varrella. Kun suurin osa hänen oppilaitaan oli papiksi aikovia, selitti hän heille, kuinka saarnoja oli valmistettava, kuinka ne oli esitettävä, miten sanat lausuttava j.n.e. Tavallinen saarnojen vika siihen aikaan oli se, että ne kieleltään olivat kovin ruotsinvoittoisia, kun papit osasivat huonosti suomea — onhan meidänkin päivinämme vielä muutamissa supisuomalaisissa seuduissa pappeja, joiden kotikielenä on ruotsi, ja jotka siksi saarnoissaan käyttävät huonoa suomenkieltä. Porthanin opetus oli tässäkin suhteessa perinpohjaista. Asiasta hän julkaisi väitöskirjan Vähäinen suomalaisten saarnain historia. Siinä hän lausuu m. m.: »Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen puheensa, talonpojat sen silti käsittävät.»

Hänen opetuksensa käytännöllisyydestä mainittakoon toisena esimerkkinä, että hän neuvoi, kuinka kirjeitä oli kirjoitettava, kuinka leveäksi oli jätettävä paperin tyhjä yläreuna, mihin kohtaan oli merkittävä päivämäärä ja kuinka oli puhuteltava henkilöä, jolle kirjoitettiin. Siihen aikaan tämä oli tärkeää, sillä ei ollut sanomalehtiä, ei ollut puhelinta, ei ollut rautateitä, joten voitiin matkustaa hyvin vähän, kirjeellisesti olivat ihmiset sangen paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Ylioppilaiden menestymisessä askartelivat Porthanin ajatukset useimmiten. Uutterasti hän korjasi heidän kirjoituksiaan ja osotti aiheita, joita kirjoituksissa voi käytellä. Hän tavallisimmin oli ylioppilaiden kirjoitusten puolustajana väitöstilaisuuksissa. Maisterinvihkijäisten lähestyessä varsinkin hänen työtaakkansa kasvoi. Jokainen tahtoi valmistua vihkijäisiin ja silloin kysyttiin professorin avuliaisuutta. Porthan itse kertoo, että hänen silloin täytyi tavattoman ahkerasti väitellä, »ja vielä kaikesta, mitä voi tietää. Se on hyvin ikävä toimi. Mutta olisi kovaa jättää nuorukaiset, jotka luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa». Vaikka vanhuus häntä alkoi vaivata, vaikka hän joskus oli aivan sairas, ei hän silloinkaan voinut olla auttamatta ylioppilaita. Työtä hän ei voinut jättää, vaikka toisetkin häntä siihen kehoittivat. Eräälle ystävälleen, joka surkuttelee häntä monien töitten tähden, hän vastaa, ettei työ häntä paljon rasita, että siihenkin tottuu ja jatkaa: »Schalberg, joka ei tee mitään, ei silti ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi, niin etteivät ne sielua paljon kysy. Väitöskirjojani tulee minun kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko, kuinka vaikeata poikain on saada praesestä» (s. o. opastajaa väitöskirjan teossa ja puolustajaa väitöstilaisuudessa). »Poikiaan» auttaessa Porthan ei väsynyt.

Tuttavallisesti hän seurusteli ylioppilaiden kanssa. Osakuntalaisensa hän tunsi kaikki. Hän neuvoi ja ohjaili heitä kuin omia poikiaan. Auttoipa rahallakin tarvittaessa. Monet hänen luonaan asuneista muistelivat kaipauksella tätä aikaa kiittäen hyvää opettajaansa. Useista hänen oppilaistaan tuli sangen eteviä työntekijöitä eri aloille. Heidän kauttaan hänen tavaton oppineisuutensa, hänen laajat tietonsa ja hänen erinomainen opettajataitonsa, jolla hän innosti oppilaitaan, tulivat pitkiksi ajoiksi hyödyttämään isänmaata.

Porthan ei ollut ainoastaan tiedemies. Hän otti osaa myöskin yhteiskunnalliseen elämään.

Porthanin miehuuden aikaa kutsutaan historiassa »valistuksen ajaksi». Oppineet ihmiset tekivät voitavansa valistaakseen kansaa. He näkivät maaseudulla liikkuessaan, miten talonpoikain maanviljelys oli huonoa, kuinka heidän asuntonsa ja muut suojansa olivat huonosti rakennettuja, kuinka ihmisiä laumottain kuoli kulkutauteihin, mitenkä laiskuus ja juoppous tekivät ihmisistä köyhiä ja kurjia ja kuinka taikausko saattoi heidät naurettaviksi. Mutta kun tämä kansa oli useille oppineille läheinen, kun suurin osa papistosta ja paljon muistakin oppineista oli kansan keskuudesta lähtöisin, kun sen kieli oli heidän äidinkielensä, sen tavat heille tuttuja, tahtoivat he jotain tehdä kansan hyväksi. Tietoa, oppia, valistusta oli kansalle annettava. Sille oli neuvottava parempia viljelystapoja, se oli saatava pitämään parempaa huolta terveydestään, se oli saatava luopumaan taikauskostaan, laiskuudestaan, kaikista pahoista tavoistaan. Ei olisi ihmisillä silloin puutetta, ei onnettomuutta.

Mutta ennen kuin papit, lääkärit ja muut virkamiehet pystyisivät kansaa oikealla tavalla valistamaan, oli heidän itsensä saatava paljon oppia, tuli tarkoin tutustua kansan elämään, sen ajatustapoihin. Sitä varten perusti Porthan ystäviensä kanssa Turkuun »Aurora»- [= »Aamurusko»-] seuran. Siihen liittyi yliopiston opettajia, upseereja, hienoa Turun väkeä, pappeja ja aatelisia kauempaa maaseudultakin. Seurassa tuli sen jäsenten tottua hienoon käytökseen, siellä luettiin ääneen kynäniekkain sepittämiä runoja ja kertomuksia. Tämän seuran piti muodostua kaikkien hyvien ja henkevien harrastusten keskustaksi. Ohjelmaan kuului myöskin Suomen historian, maantiedon, kansanrunojen, elinkeinojen sekä tapojen tutkiminen ja selostaminen. Varsinkin tämä isänmaallinen puoli oli omiaan kasvattamaan seuran jäseniä valistustyöhön ja siksi se oli Porthanin sydämellä.

V. 1771 seura rupesi julkaisemaan omaa lehteä, jolle annettiin nimeksi »Erään turkulaisen seuran toimittamia sanomia» (Tidningar utgifna af ett sällskap i Åbo). Se oli ruotsinkielinen. Kuinka se olisi voinutkaan olla suomalainen! Sillä sen tarkoitus oli juuri puhua sivistyneelle yleisölle, ja sivistynyt yleisö oli siihen aikaan ruotsalaistuneempi kuin koskaan ennen. Tälle maan sivistyneelle väestön osalle siinä tarjottiin henkistä ravintoa huvittavilla kirjoituksilla ja mietteillä, siinä selosteltiin tapahtumia muualta maailmasta ja sen avulla koetettiin tutustuttaa sivistyneitä oman maan kansaan, luontoon ja historiaan. Lehdessä julkaisi Porthan monia historiallisia tutkimuksiaan ja asiakirjoja. Kun tämä tieteellinen puoli rupesi lukijain mielestä saamaan kovin paljon tilaa lehdessä, kyllästyivät he siihen pian. Sellainen isänmaallisuus oli heistä liian ikävää. He odottivat lehdeltä enemmän hauskoja kaunokirjallisia pätkiä. Mutta kun Porthan arvosteli sellaisia, samoin kuin seuralle jätettyjä tieteellisiä kirjoituksia, kovin ankarasti, korjaillen niitä mielensä ja makunsa mukaan, loukkaantuivat monet kynäniekat ja lakkasivat lähettämästä sepustuksiaan. Näin jäi toimitus melkein kokonaan Porthanin niskoille.

Seuran kokouksiin rupesi samoin osanotto laimenemaan. Sen ohjelma oli liian kuivaa ja tieteellistä iloista seuraa etsiville. Kun sitten Porthan meni opintomatkalle ulkomaille, kuoli sekä seura että lehti. Myöhemmin Porthan rupesi uudelleen julkaisemaan lehteä kirjoittaen siihen itse Ja pyytäen muilta omaa maata koskevia maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia.

Suomen maantieteestä olivat käsitykset niihin aikoihin hyvin hämärät. Porthan koetti luoda valoa siihenkin. Hän matkusteli paljon. Melkein joka kesä hän oli matkalla jollain suunnalla. Rautateitä ei ollut. Hevosella täytyi kulkea, milloin ei vesiteitä voinut käyttää, vaikka olisi ollut mentävä maan laidasta toiseen. Turun lehteen hän kirjoitti näkemiään ja kokemiaan sekä laati erääseen Ruotsissa ilmestyneeseen maantieteeseen Suomea koskevan osan.

Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elinkeinoihin eri seuduilla. Siksi hän voi terveesti ja terävästi arvostella ja suunnitella toimenpiteitä, joihin ryhdyttiin maan taloudellisen tilan nostamiseksi. Kirjoittipa hän lehteensä »Mietteitä Suomen viljelemisestä», niin kaukana kuin tämä aine olikin latinankielen opettajan tehtävistä. Siihen aikaan oli hankkeilla koskenperkaustöitä, ja mietteissään hän lausuu järkeviä ajatuksia siitä, miten työ olisi suoritettava. Kun 1797 perustettiin Suomen Talousseura, tuli Porthan siihen jäseneksi, olipa vähän aikaa sen puheenjohtajanakin. Kuinka uudenaikaisia hänen taloudelliset mielipiteensä olivat, näemme m.m. siitä, että hän suositteli käytettäväksi kotimaista kahvia, jota piti valmistaa perunoista. Käytännöllistä taloudellista kykyään hän sai osottaa yliopiston maatilojen hoidosta huolehtimalla. Hänen kerrotaan hyvin katsoneen alustalaistenkin etuja, ettei heitä liiaksi rasitettu.

Ihmettelemme, mitenkä Porthan kaikkeen tähän ehti. Minkä verran työtä hänellä säännöllisissä oloissa oli, siitä kertoo hän itse: »Minä luennoin julkisia luentojani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2 tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilaiden kirjoituksia samoina päivinä klo 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää en luulisi saksalaisenkaan professorin ennättävän. Tarvitsemme sitten aikaa luennoille valmistautuaksemme (ettemme 10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan pois muodista) sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä.» Kun hänellä tämän lisäksi oli pari kertaa yliopiston rehtorin toimi, tutkinnot, väitöstilaisuudet, kun hän kerran viikossa luki ylioppilaille ulkomailta tilaamiaan sanomalehtiä pitääkseen heitä aikansa tasalla, ja kun hänellä oli sangen monia yhteiskunnallisia toimia, ei joutenoloon aikaa jäänyt. Mutta vain tämä äärimmäinen ahkeruus ja tavaton työkyky selittävät meille, kuinka yksi ihminen ehti niin paljon aikaan saada.

Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.

Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.

Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:

»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»

UNO CYGNAEUS

Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti. On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen, pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle. Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja vanhempia lapsia.

Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja, keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.

Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.

Kansansivistyskysymykseen alettiin kuitenkin viime vuosisadan keskivaiheilla kiinnittää yhä enemmän huomiota. Sanomalehtiin kirjoitettiin kansakouluasiasta ja valistuksen ystävät keskustelivat siitä. Jopa hallitus asetti komitean miettimään keinoja uskonnollisen kansansivistyksen edistämiseksi. Komitean työt kuitenkin keskeytyivät alkaneen itämaisen sodan vuoksi. Mielipiteet siitä, minkälaiseksi kansakoulu olisi saatava, eivät vielä olleet ehtineet kypsyä eivätkä vakiintua. Olihan nyt kysymys asiasta, jonka suhteen kokemukset ulkomaillakin vielä olivat sangen vähäiset.

Sittemmin asia lähti uudelle tolalle, kun keisari Aleksanteri II 1856 käski senaatin valmistamaan ehdotuksen, mitenkä kansansivistystä tarkoittavien koulujen järjestämistä maalaiskunnissa olisi autettava. Senaatti käski aluksi tuomiokapituleja antamaan asiasta lausunnon. Niiden käsitys kansansivistyslaitoksista oli hyvin vaatimaton. Ne olisivat tyytyneet parannettuun lukkarinkouluun, jonkinmoiseen kehittyneempään muotoon sitä koulua, minkä jo Gezeliukset järjestivät. Lapsissa oli vielä paljon sellaisia, jotka eivät osanneet tyydyttävästi lukea rippikouluun pyrkiessään. Heiltä olivat kenties vanhemmat kuolleet, tahi, vaikka elivätkin, eivät osanneet lukea tai lukemista opettaa. Näitä piti nyt lukkarien ruveta opettamaan lukemaan, jotta he voisivat jotenkuten seurata opetusta rippikoulussa. Uskontoa, luvunlaskua ja kirjoitusta tuli lukkarien myös opettaa kaikille lapsille. Lukkarinkoulussa piti lasten vielä harjaantua lukemansa ymmärtämään. Kaikkea tätä ajateltiin rippikoulua silmällä pitäen.

Kun tuomiokapitulien lausunnot olivat saapuneet, kehoitettiin kansansivistystä harrastavia ihmisiä lausumaan niistä arvostelunsa. Useiden toisten lausuntojen mukana jätti myös Uno Cygnaeus omansa, jonka päällekirjoitukseksi hän oli kirjoittanut:

Lainaamme tähän muutamia kohtia näistä »mietteistä», nähdäksemme, mitä
Cygnaeus kansakoululta vaati, minkälaiseksi hän sen suunnitteli.

»En katso tarpeelliseksi koettaa erityisesti kumota kunnianarv. tuomiokapitulien alamaisia ehdotuksia, koska kunn. tuomiokapitulit minun mielestäni kaikki yhteisesti ovat osottaneet käsittävänsä kansakoulun tarkoituksen aivan nurjasti ja yksipuolisesti, kun näet ovat tahtoneet tehdä sen ainoastaan rippikoulun valmistavaksi laitokseksi.

Ihan päinvastoin minun mielestäni kansakoulun tarkoituksena tulee olla, että se edistämällä todellista lukutaitoa yhteiskunnan alempien luokkien keskuudessa saattaa niin sanotun huonomman kansan tilaisuuteen omistamaan itselleen yleistä kansalaissivistystä ja kehittämään niitä luonnonlahjoja ja kykyjä, jotka Herra on itsekullekin antanut — mikä tähän asti on ollut niin sanotun paremman kansan erikoisoikeutena. Jos näin käsittää kansakoulun tarkoituksen, on selvää, ettei opetus siinä saa olla ainoastaan ulkoläksyjen pänttäämistä aapiskirjasta, katkismuksesta tai jostain maantieteen tai m.s. oppikirjasta sekä kirjoittamisen ja luvunlaskun opettamista, vaan sen tulee pyrkiä opettamaan lasta etsimään ja tuntemaan Jumalaa Hänen ilmestyksestään luonnossa, historiassa ja pyhässä raamatussa. Sentähden pitää kansakoulun ensi sijassa pyrkiä opettamaan lasta lukemaan luonnontieteellisiä, raamatun- ja maailmanhistoriallisia lukukirjoja sekä pyhää raamattua. (Huom. Lukemisella ei pidä ymmärtää tavallista ajatuksetonta sanojen syytämistä, vaan siihen kuuluu välimerkkien tarkka vaarinottaminen ja oikea korostus, joka tuskin voi tapahtua, ellei se, joka lukee, ajattele ja käsitä, mitä hän lukee.)»

Ja edelleen hän on sitä mieltä, että ennenkuin mihinkään muihin puuhiin ryhdytään, olisi joitakuita asiantuntijoita lähetettävä ulkomaille tutkimaan, millä tavalla kansakoululaitos siellä on järjestetty ja minkälaisia kokemuksia siellä on saatu. Näiden kokemusten mukaan olisi perustettava seminaari keskelle maata, esim. Jyväskylään. Kun seminaari olisi toiminut 2—3 vuotta, olisi aika ryhtyä järjestämään kansakouluja. Niiden ylin valvonta olisi jätettävä erikoiselle kouluylihallitukselle eikä tuomiokapituleille tai papistolle. Kunnille olisi jätettävä vapaus perustaa itsellensä koulu tai olla ilman. »Aiotun seminaarin tulisi olla jaettuna kahteen osastoon, toinen nais-, toinen miesopettajiston valmistamista varten.» »Yhteydessä seminaarin kanssa pitäisi olla mallikoulu tyttöjä ja poikia varten.» »Opetuskielenä seminaarissa ja mallikoulussa pitäisi välttämättä suomenkielen oleman. Kansakoulunopettajia saattaa maamme verrattain vähälukuisia umpiruotsinkielisiä seurakuntia varten valmistaa samassa laitoksessa, sillä kun arvattavasti useat oppilaat puhuvat ruotsia äidinkielenään, saattavat he vaikeudetta opettaa tällä kielellä, vaikka ovatkin itse harjoittaneet opintojansa suomeksi, mutta ei päinvastoin.»

Naisille kasvattajina Cygnaeus antaa erittäin suuren arvon. »Jos on kieltämätön totuus, että lapsen ruumiillinen ja sielullinen hoito pienokaisaikana etupäässä kuuluu äidille ja että ne havainnot, mitkä lapsi kymmenenteen ikävuoteen asti vastaanottaa, jäävät syvimmin mieleen ja määräävät sen suunnan koko elämän ajaksi, niin ei myöskään saa kieltää, että, kun kysymys on kansansivistyksestä, etupäässä pitää koettaa toimia naisen sivistyksen hyväksi.»

Kansakoulua ei Cygnaeuksen mielestä saanut ajatella paikaksi, jossa annettaisiin vain tietoja. Ruumiillisesta hyvinvoinnista ja kehittymisestä siellä tuli myös huolehtia voimistelun kautta. Ohjelmaan oli otettava lisäksi käsitöitä, jotta oppilaissa kehittyisi kaikilla aloilla tarvittava kätevyys.

Näin Cygnaeus. Hallitus sai kahdeksantoista muuta lausuntoa, mutta
Cygnaeuksen suunnitelmia pidettiin parhaimpina ja täydellisimpinä.
Hänelle annettiin siitä syystä stipendi, jolla hän voi matkustaa
ulkomaille tutkimaan sikäläisiä kansakouluoloja. Toisin sanoen
Cygnaeuksen ehdotuksia ruvettiin heti käytännössä toteuttamaan.

Kuka oli tämä Cygnaeus, joka oli niin paljon miettinyt kansakoulukysymystä, joka kykeni niin perinpohjaisen ehdotuksen kansakouluasiassa tekemään? Kuinka hän oli tullut niin paljon tutkineeksi kasvatuskysymyksiä ja tullut niissä tuloksiin, jotka osalta vasta kymmeniä vuosia myöhemmin, osalta vasta aivan äskettäin ovat heränneet ikäänkuin uusina totuuksina suuren maailmankin kasvattajain keskuudessa?

Uno Cygnaeus oli pappi. Jättäessään mietteensä senaattiin hän asui Pietarissa, oli siellä Marian suomalaisen kirkkokoulun johtajana, tämän kirkon ylläpitämien koulujen tarkastajana sekä Pietarin eri oppilaitoksissa olevien Suomalaisten uskonnonopettajana. Hän oli jo tällöin iäkäs mies.

Uno Cygnaeus oli lääninrahastonhoitajan poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1810. Vaikka isä kuoli pojan ollessa vasta 8 v. vanha, pääsi hän kuitenkin kouluun. Aluksi ei edistys siellä ollut kehuttava. Mutta kun hänen työhalunsa sitten heräsi, oli menestys varma. Hänen työtarmoaan kuvaavat hyvin hänen elintapansa. Talossa, jossa hän asui, pidettiin kestikievaria. Illoin siellä aina oli paljon vieraita, melua ja hälinää, niin ettei läksyjen luvusta tahtonut tulla mitään. Mutta kun hän tahtoi tehdä työtä, pani hän maata jo klo 1/2 6 seuduissa iltapäivällä voidakseen nousta ylös jo klo 1/2 1 tai 1 yöllä, jolloin talossa kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Nyt ei häntä mikään häirinnyt, ei myöskään mikään houkutellut ulos. Hän luki ja edistyi ihmeteltävän hyvin.

Suoritettuaan ylioppilastutkinnon, hän epäröi kauan, mitä ruveta lukemaan, mille alalle elämänsä suunnata. Hän kävi kuuntelemassa milloin mitäkin luentoa, päättäen vihdoin ruveta lääkäriksi. Siinä mielessä hän lueskeli muutamia vuosia. Mutta aineeseensa hän ei voinut innostua. Kun tämän lisäksi hänelle rahansaanti oli niukanpuolista lääkärin pitkää uraa varten, päätti hän muuttaa alaa ja niin Cygnaeus rupesi lukemaan jumaluusoppia. Ja papiksi hänet vihittiin 1837.

Niissä toimissa, joihin hän nyt joutui, hän oli paljon tekemisissä rahvaan kanssa. Hän tuli hyvin läheltä näkemään, miten tietämättömyys rehoitti kaikkialla. Viipurin kirkkoherran apulaisena ollessaan — se oli hänen ensimäinen virkansa — hän sai pitää rippikoulua suomalaisen seurakunnan tytöille. Siitä hän itse kertoo:

»Eräänä maanantaina sain rippikouluun vastaanottaa 160 tyttöä, jotka seuraavaksi sunnuntaiksi piti valmistettamaan H. p. ehtoolliselle laskettavaksi. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä tietänyt, mihin toimiin piti ryhtyä. Minun käsitykseni kansansivistyksestä ja rippikoulusta olivat niin ylen suuret ja epäkäytännölliset kuin suinkin saartoivat. Tämmöisellä mielialalla rupesin koettelemaan lapsien sisälukua, ja kun heidän taitonsa ei tyydyttänyt edes vähimpiäkään vaatimuksia, ryhdyin siihen keinoon, että ensimäisenä päivänä valikoitsin joukosta huonoimmat ja erotin koulusta kaikkiansa noin 100 lasta. Tämä teko herätti hämmästystä, joka ensin ilmeni nurkumisena sekä virkakumppanieni että vanhempien puolelta. Seuraavana päivänä pantiin taas pari kymmenkuntaa menemään, ja sitten alkoi varsinainen lukeminen. Alotin raamatunhistorialla, joka siihen asti ei koskaan ollut kysymykseen tullut ja siitä syystä oli lapsille -— joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — aivan uutta. Kun tiistaina ja keskiviikkona olin hirveissä tuskissa reutonut raamatunhistorian kaikkein tärkeimpäin paikkain läpi, alkoi Lutherin pienen katkismuksen kyseleminen tahi oikeammin selittäminen. Hyvin harvat lapsista osasivat tehdä selvää yhdestä ainoastakaan lauseesta, jos kohta mitä suurimmalla näppäryydellä lukea lopottivatkin kysymyksen ja vastauksen yhteen jonoon. Minun levottomuuteni ja tuskani kasvoi tunti tunnilta. Hikoilin kuin päiväläinen auringon helteessä, mutta pitkitin aamusta varhain myöhäiseen iltaan niin paksussa ilmassa, että se olisi voinut tukehduttaa koko joukkiomme. Lapset ihmettelivät sitä, ettei 'Lasten paras tavara’ (Gezeliuksen katkismus) ensinkään tullut kysymykseen, ja että luettiin ainoastaan Lutherin pientä katkismusta, jonka he jo aikoja sitten olivat lukeneet ja omasta mielestään osasivat niinkuin viisi sormeansa. Aika kului lauvantain puolipäivään, jolloin päätös oli annettava, kutka ja miten monta ripille laskettaisiin. Minä menin kirkkoherran, tohtori Ottelinin luo, ja ilmoitin hänelle arveluni ja huoleni, lopettaen sillä, etten hyvällä omallatunnolla saattanut ripille laskettaviksi esittää useampaa kuin 38 — —.»

Vaikka Cygnaeus näennäisesti esiintyi näin jyrkkänä ja kovana, oli hän syvästi myötätuntoinen vähäosaisia ja ruumiillista työtä tekeviä kohtaan. Jo pikkupoikana hän oli usein kulkenut isänsä kanssa käsityöläisten toimia katselemassa. Oli käynyt rakennuspaikoilla, pajoissa. Oli mieltynyt heidän töihinsä, oli oppinut pitämään näistä ihmisistä. Mutta sitten ylioppilasaikoina, iloisessa Helsingin elämässä, kuten hän itse kertoo, kaikki sellainen unohtui. Hänen vanha myötätuntonsa vähäosaisia kohtaan heräsi kuitenkin heti hänen jouduttuaan nyt työssään alituiseen kanssakäymiseen rahvaan kanssa. Mutta hän ei toistaiseksi keksinyt mitään keinoa auttaakseen sitä kurjuudesta ja tietämättömyydestä.

Vastaiseen opettajatoimeen Cygnaeus sai kokemusta jo ylioppilasaikanaan, jolloin hänen elatuksensa ansaitakseen tuli antaa yksityistä opetusta. Viipurissa hän oli vähän aikaa yksityisenä opettajana eräässä koulussa ja mieltyi suuresti siihen toimeen. Kokonaan opettajaksi hän ei kuitenkaan vielä päässyt siirtymään. Kohtalo vei hänet kauas pois omasta maasta, Silkan saarelle Pohjois-Amerikan läntisimmälle rannalle. Tämä osa Amerikaa, kaukainen Alaska, kuului näet siihen aikaan vielä Venäjälle ja sinne, Venäjän luterilaisten alamaisten papiksi, lähti Cygnaeus, asettuen asumaan, kuten sanottu, Sitkaan.

»Kun jokapäiväisessä seurustelussa tulin näkemään mitä erilaisimmalla sivistysasteella olevia ihmisolentoja, alhaisimmalla, melkein tykkänään eläimen kannalla olevista muutamiin yksityisiin asti, joilla oli kaikkein hienoin salonkisivistys, niin minussa heräsi se ajatus, että kasvatuksella kodista alkaen koko koulu- eli kehitysiän läpi on ääretön merkitys.» — Tätä ajatusta hän sitten yksinäisillä kävelyretkillään pohti ja yhä enemmän sijaa sai hänen mielessään kansanopetuksen suuri aate.

Tärkeimmäksi valmistuskaudeksi suureen tehtäväänsä Cygnaeukselle tuli olo Pietarissa. Oltuaan vähän aikaa ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherran apulaisena hän tuli ylempänä mainittuun virkaan, suomalaisen kirkkokoulun johtajaksi. Tämä koulu oli siihen aikaan vain poikia varten. Hän puuhasi siihen lisäksi tyttökoulun, valmistavan pienten lasten koulun sekä Pietarissa oleville lukuisille suomalaisille lapsille sunnuntaikoulun.

Näissä toimissa hän tutustui tarkoin koko Suomen kansan sivistystasoon. Pietariin tulvaili väkeä Suomen kaikista osista ansiotöihin. Cygnaeus itse kertoo, että kaikenkarvaisia keinottelijoita kulki ympäri maan hankkimassa pietarilaisille käsityöläismestareille oppipoikia luvaten heille loistavaa tulevaisuutta. »Näin uskotellen houkuteltiin pian lapsia reki tahi rattaat täyteen, viekoteltiinpa usein matkarahaakin köyhiltä vanhemmilta, jotka olivat iloisia, kun heidän lapsilleen muka toimitettiin loistava tulevaisuus tai kun ainakin pääsivät heitä ruokkimasta ja vaatettamasta. Tällä tavalla Pietarin työpajat tulivat täyteen Suomen lapsia, joiden asema todellakin oli sydäntäsärkevä. Kiitettävinä poikkeuksina tosin olivat käsityöläisistä ne, jotka pitivät oppipoikiansa hyvin, vieläpä erittäin hyvin, mutta yleensä oli lapsiraukkain tila sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa kurja. Valitettavasti laahattiin tähän suurkaupunkiin sellaisiakin, jotka viskattiin suoraan paheitten luoliin ja niissä tavallisesti hukkuivat kurjuuteen.»

Tämän väestön tila oli siis kaikkea muuta kuin kehuttavaa. Sen elämää tarkastellessa täytyi taaskin huomata, mikä merkitys kasvatuksella on ihmisten elämään.

Pietarissa Cygnaeus oli kaksitoista vuotta. Sen ajan kuluessa hän ehti täydellisesti perehtyä käytännölliseen opettajatoimeen. Lisäksi hän tutustui suuriin aatteisiin, jotka ulkomailla raivasivat itselleen tietä kansansivistyksen vainiolla. Pietarissa asui eteviä saksalaisia kasvatusopin tutkijoita ja koulumiehiä. Seurustellessaan heidän kanssaan ja lukiessaan parhainta kasvatuskirjallisuutta Cygnaeus vakiintui vähitellen mielipiteissään, mitä päämääriä kansansivistystyölle pitäisi asettaa ja kuinka työ näiden päämäärien saavuttamiseksi oli käytännössä järjestettävä.

Kaikki nämä tiedot ja kokemukset sai Cygnaeus käyttää kansansa hyväksi, kun hänet, kuten aikaisemmin on kerrottu, kansakouluasiasta antamansa lausunnon nojalla hallituksen toimesta lähetettiin ulkomaille asioihin vielä täydellisemmin perehtymään.

Ennenkuin Cygnaeus lähti ulkomaille, hän teki laveita matkoja Suomessa. Hän tahtoi ensin hankkia tietoja »paikallisista oloista joka pitäjässä, minkälainen esim. rahvaan mieliala eri paikkakunnilla on koulujen perustamiseen katsoen». Samalla hän tahtoi papiston kautta valmistaa maaperää kansakouluille suotuisaksi. Papiston tuli tehdä seurakuntalaisilleen selväksi, että koulujen hyöty tulisi olemaan niin suuri, että niiden vuoksi kannattaisi tehdä rahallisiakin uhrauksia. Että tämä valmisteleminen oli tarpeen, sen ymmärrämme kaikki. Kuinka paljon vielä nytkin saa monin paikoin tehdä työtä, ennen kuin kunnat myöntävät tarpeeksi varoja uusien koulujen perustamiseen! Ja monet yksityisen kannatuksen varassa olevat koulut kituvat surkeasti varojen puutteessa.

Ulkomaamatka suuntautui ensin Ruotsiin, jossa sikäläisten koulumiesten sanojen mukaan Cygnaeuksella ei ollut mitään opittavaa. Asiat eivät siellä siihen aikaan olleet vielä paljoa paremmalla kannalla kuin Suomessakaan. Tanskan kansakoululaitos Cygnaeuksen mielestä oli jo korkeammalla, mutta siitäkään ei voinut paljon odottaa, koska siltäkin puuttui vielä yhtenäinen johto.

Saksassa hän jo näki paljon uutta. Näki käytännössä toteutettuna aatteita, joihin hän Pietarissa oli kirjallisesti tutustunut. M.m. hän kävi Hampurin lastentarhassa, jossa valmistettiin opettajattaria muihin lastentarhoihin. Niihin hän innostui kovasti siksi, että niissä kasvatus tapahtui työn ja toiminnan kautta. Omistaen nämä Fröbel-nimisen kasvatustieteilijän ajatukset n.s. työn periaatteesta Cygnaeus sanoo kasvatuksen pääperusteita olevan, »että lapsi on pidettävä alinomaisessa toimessa. Tämän toimen tulee tapahtua leikin muodossa, niin että se lapsessa herättää riemua ja mielihyvää». Hän itse oli työteliäs, taitava käsistään ja sellaisiksi hän tahtoi lapsiakin. Itsestään hän kertoo:

»Jo nuoresta saakka minulla oli erityinen halu ja taipumus käsityöhön, varsinkin puusepän ja suutarin toimiin; sorvaamisessakin olin kauniilla alulla. Muistan m.m. kuinka jo, ennenkuin kouluunkaan tulin, olin tehnyt resoreilla varustetut nelipyöräiset rattaat, jotka herättivät paljon huomiota, samoin valanut kanuunan ja tehnyt siihen lavetit y.m. Tämä mielihaluni käsitöihin oli seurauksena siitä, että isä vainaja usein puhui yleisen kätevyyden hyödystä ja usein vei minut käsityöläisten pajoihin, kysellen ja selitellen sekä aineksista että valmistustavasta.»

Luonnollisesti hän näin ollen ihaili lastentarhoja ja suositteli niiden käyttämiä työtapoja. »Lapsille on vain harvoin annettava valmiita leikkikaluja, sen sijaan aineksia niihin. Näitä leikkikalujen aineksia — — — käyttämällä kehittyvät lapsen aistimet ja henkiset elimet, kun lapsi oppii omissa pikkutöissään antamaan näkyvää, käsinkoskettavaa muotoa mielikuvilleen ja ajatuksilleen.» — — — »Kaikki nämä erilaiset käsityöt, sovitettuina lasten ikään ja vaihdellen liikeleikkien kanssa, edistävät ruumiin- ja sielunvoimien samanaikaista kehitystä. Varsinkin ne edistävät muoto- ja kaunoaistia sekä muodostavan, keksivän kyvyn varttumista ja tekevät käden uskomattoman joustavaksi ja taipuisaksi, mitkä ominaisuudet edistyneemmällä iällä tulevat arvaamattoman hyödyllisiksi jokaiselle, mutta etenkin varsinaiselle käsityöläiselle ja teknillisellä uralla.»

Saksan kansakouluissa ja seminaareissa hän ei kuitenkaan tavannut toteutettuina näitä kasvatusihanteita. Koulujen järjestys oli kyllä erinomainen, niiden opettajat työteliäitä ja kyvykkäitä, mutta semmoisinaan hän ei voinut niitä pitää malliksi kelpaavina, koska niissä ei pidetty tarpeeksi huolta ruumiillisesta kasvatuksesta, ja koska niissä ei ollut tarkoituksenmukaisesti järjestettyä ruumiillista työtä.

Sveitsistä Cygnaeus löysi mielestänsä parhaat koulut. Olihan tämä maa voimakkainten kansansivistysvaatimusten synnyinseutu ja kokeilupaikka. Wettingenin seminaariin varsinkin hän mieltyi. Kun hän sitten järjesti Jyväskylän seminaarin, oli tämä laitos ennen muita mallina.

Palattuaan kotimaahan ja jätettyhän senaattiin kertomuksen matkastaan Uno Cygnaeus kohta sen jälkeen sai tehtäväkseen laatia täydellisen ehdotuksen seminaarin ja kansakoulujen järjestämiseksi. Se oli suuri työ. Suunnilleen vuoden kuluttua Cygnaeus sai sen valmiiksi. Hänen ehdotustaan tarkastamaan asetettiin taas komitea. Aluksi se asettui jyrkästi vastustamaan Cygnaeusta. Ilman tarkastusta se päätti tappaa koko ehdotuksen, johon Cygnaeus oli uhrannut niin paljon työtä ja vaivaa ja jonka hän parhaan kykynsä mukaan oli tehnyt. Komitea halusi valmistaa aivan uuden ehdotuksen. Sitä tehdessään vasta se kävi läpi Cygnaeuksen ehdotukset. Ne joutuivat sittenkin pohjaksi uudelle ehdotukselle, vaikka se tulikin olemaan monessa suhteessa poikkeava Cygnaeuksen kannasta. Cygnaeus oli ehdottanut, että kansakoulu tulisi kaikkien kansankerrosten yhteiseksi pohjakouluksi. Se ei komitean mielestä käynyt mitenkään päinsä. Kansakoulusta piti tulla vain rahvaan koulu. Ei komitea liioin ollut yhtä mieltä Cygnaeuksen kanssa käsityön arvosta kansakoulussa, ei ruumiillisen kasvatuksen tärkeydestä eikä naissuvun sivistyksen tarpeellisuudesta.

Sanomalehdissä asettuivat samoin Cygnaeusta vastaan monet etevät miehet. Niiden seikkain lisäksi, joihin nähden komitea oli eri mieltä Cygnaeuksen kanssa, koetettiin osottaa, että Cygnaeuksen ehdotusten toteuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, ettei käynyt päinsä se, että seminaarin oppilaat asuisivat seminaarilla; että oli aivan mahdotonta sovittaa samaan seminaariin nais- ja miesoppilaita j.n.e. Syytetyinpä Cygnaeusta suorastaan harhaoppisuudesta, jota vastaan oli jyrkästi asetuttava.

Cygnaeus vastaili sanomalehtikirjoituksiin, puolustellen kantaansa. Annettiinpa hänelle tilaisuus lausua mielipiteensä komitean mietinnöstäkin. Lausunnossaan hän sanoo iloitsevansa siitä, että komitea oli niinkin paljon seurannut hänen ehdotustaan, että se niinkin monissa kohdissa oli voinut häneen yhtyä, ja puolustaa voimakkaasti ajatuksiaan kysymyksissä, joista komitea on ollut eri mieltä hänen kanssaan.

Näiden monien selvittelyjen jälkeenkään senaatti ei vielä tehnyt asiassa lopullista päätöstä, vaan jätti sen lepäämään pariksi vuodeksi, jotta yleisö ehtisi asiaan tutustua ja lausua siitä mielipiteensä.

Jotta asiassa olisi päästy johonkin alkuun, päätti senaatti väliaikaisesti avata (1863) Jyväskylään seminaarin nais- ja miesopettajien valmistamista varten. Sen johtajaksi nimitettiin Uno Cygnaeus. Hänet määrättiin myöskin kansakoulujen ylitarkastajaksi. Nyt vihdoinkin Cygnaeus pääsi käytännössä toteuttamaan suuria aikeitaan ja suunnitelmiaan, pääsi järjestämään ensimäisen seminaarimme.

Seminaarissa oli valmistettava hyviä opettajia, sillä »pääehto ja varmin vakuus kasvatukseen on opettajan persoonallisuudessa. Oivallisimmat lait, mukavimmat opetuskaavat ja opetustavat, parhaat oppikirjat eivät vielä tee koulua hyväksi; ne ovat kyllä toivottavia, jopa välttämättömiäkin apukeinoja, mutta henkeä, oikeaa voimaa ne eivät voi kouluun synnyttää».

»Kun kunnollisen kansakoulunopettajan toiminta on niin vaikuttava ja vaatimukset hänen suhteensa niin suuret, ei kansakoulunopettajan valmistuslaitos saa olla läksynlukukoulu, jossa opettajat muutamina tunteina päivästä kuulustelevat oppilaiden kotona oppimia läksyjä, vaan sen tulee olla kasvatuslaitos, jossa oppilaat esimerkin ja tavan voimalla harjoitetaan vakavaan, tosikristilliseen elämänkäsitykseen, vireään ja uutteraan työhön, laitos, jossa tuleva kansakoulunopettaja saa harjoitusta kaikissa maamiehelle tarpeellisissa askareissa ja opettajatar, pitämällä nuorempia ja vanhempia lapsia äidillisessä hoidossa, oppii luonnonmukaisella tavalla kasvattamaan ja johdattamaan niitä!»

Siinä periaatteita, joiden mukaan Cygnaeus työnsä suunnitteli. Seminaarin kurssi tuli olemaan nelivuotinen. Näin pitkä aika oli tarpeen, jotta seminaarin valmistamat opettajat olisivat toimeensa täysin pystyviä. Ohjelma oli laaja. Monen monien tietoaineiden lisäksi tulivat käsityöt pakolliseksi aineeksi; missään muualla ei sellaista ollut. Seminaarin yhteyteen perustettiin mallikansakoulu, jossa seminaarin oppilaat saivat käytännöllistä harjoitusta opettajatoimeen. Vaikka kustannukset näin suuresta laitoksesta tulivatkin olemaan suuret, ei niitä saanut pelätä. Varoja täytyi saada opettajain valmistamiseen, niitä täytyi saada kansakoululaitosta varten, sillä se tulisi kyllä nostamaan kansan taloudellistakin hyvinvointia. Cygnaeus sanoo asiasta:

»Vaikka kansamme köyhyys on useampain tekijäin aikaansaama, täytynee kuitenkin myöntää, että pääsyynä siihen on tietämättömyys, puuttuva toimeliaisuus, saamattomuus ja laiskuus, kelvoton ajan tuhlaus sekä meidän maassamme vallitseva suunnaton epäsuhde toiselta puolen ylellisen elämän ja nautinnonhimon sekä toiselta puolen työvireyden ja tuotantovoimain välillä. Näitten köyhyyteemme yhteisesti vaikuttavain tekijäin vähennykseksi on koululaitoksemme yleensä ja etenkin opettajasivistykseen nähden uuteen järjestykseen saateltava sekä varsinkin ajan- ja tarkoituksenmukaisia kansakouluja perustettava ja tämän tarkoituksen hyväksi täytyy maamme ponnistaa viimeisetkin voimansa. — — — Kaikki muut toimet yleisen hyvinvoinnin lisäämiseksi ovat isommaksi tahi vähemmäksi osaksi syrjäkeinoja, jotka vaikuttavat peräti veltosti, niin kauan kuin kansallisen varallisuuden oikea elämänlähde, työvireys ja työkyky, siveellisen ja jumalisen mielenlaadun ohessa jää kehittämättä.»

Seminaaria järjestäessään Cygnaeuksella oli apunaan eteviä opettajia ja opettajattaria. Vähän ennen seminaarin perustamista oli hänen ehdotuksestaan valtion varoilla lähetetty ulkomaille miehiä sekä naisia tutustumaan ulkomaiden parhaisiin seminaareihin ja kansakouluihin ja etenkin niiden opetustapoihin eri aineissa. Niin pääsi seminaari kokeneiden opettajien johdolla heti hyvään vauhtiin. Cygnaeus oli koko talon sieluna ja innolla teki jokainen opettaja uutta työtään.

Näin väliaikaisten asetusten varassa toimi seminaari 3 vuotta. Vasta v. 1866 julaistiin korkeimmassa paikassa hyväksytty kansakouluasetus, jossa Cygnaeuksen tärkeimmät periaatteet ja samalla joukko tarkastuskomiteankin ehdotuksia oli huomioon otettu.

Neljän vuoden kuluttua seminaarin avaamisesta pääsivät laitoksesta ensimäiset opettajat ja opettajattaret. Joitakuita kansakouluja oli jo sitäkin ennen olemassa, mutta vasta sen jälkeen kun seminaarista rupesi säännöllisesti tulemaan uusia opettajia, voitiin kansakouluja ruveta suuremmassa määrässä perustamaan. Kunta toisensa jälkeen laittoi itselleen koulun. Niitä ei siihen pakotettu, sillä ajateltiin, että koulut tulisivat kansalle vastenmielisiksi, jos kunnat velvoitettaisiin niitä perustamaan ja rakentamaan. Cygnaeus kyllä oli suunnitellut jonkunlaista koulupakkoa. Hän olisi tahtonut, että jokainen, jolla vain on tilaisuutta, velvoitettaisiin käymään kansakoulu, ennenkuin hänet otettaisiin rippikouluun. Samoin, että sakoilla pakotettaisiin kaikki koulun läheisyydessä asuvat vanhemmat panemaan lapsensa kouluun. Mutta nämä hänen ehdotuksensa eivät saaneet hyväksymistä osakseen.

Koulujen lukumäärä kasvoi niin nopeasti ja opettajain tarve samalla, että Cygnaeuksen eläessä perustettiin ja hän itse toimeensa vihki kolme uutta seminaaria, nim. Tammisaaren ja Uudenkaarlepyyn ruotsalaiset seminaarit, joista edellinen oli yksinomaan naisia, jälkimäinen miehiä varten, ja Kymölän (Sortavalan) suomalaisen seminaarin kumpaakin sukupuolta varten (v. 1880). Ilokseen Cygnaeus sai huomata, että vastustus, joka oli ollut melkoisen suuri hänen suunnitelmiaan kohtaan, vähitellen talttui. Kansakoulu sai yhä uusia ystäviä ja kannattajia. Vanhoilla päivillään Cygnaeus sai nähdä kansakouluverkon ulottuvan yli koko maan.

Kun kansakoulujen lukumäärä näin lisääntyi, vaati niiden tarkastaminen yhä enemmän aikaa. Seminaarin johtajan virka täytyi Cygnaeuksen jättää. Hän muutti v. 1870 Jyväskylästä Helsinkiin, astuen kansakoulujen ylitarkastajana vasta perustetun kouluylihallituksen jäseneksi. Hänen elämänsä loppu kului rauhallisesti virkatehtävissä kouluylihallituksessa ja tarkastusmatkoilla. Tavattomalla hartaudella ja uutteruudella hän edelleen yhä huolehti seminaarien ja kansakoulujen edistymistä. Kuolema tapasi hänet virkeänä ja työteliäänä 1888 Helsingissä.

Täydellä syyllä on tämä nimi Uno Cygnaeukselle annettu. Vaikka hänen aikanaan jo alettiin melko yleisesti puhua kansakoulun tarpeellisuudesta, eivät monet käsittäneet kansakoulun tehtäviä ja merkitystä laisinkaan niin syvästi kuin hän. Kun hän sitten suunnitelmansa esitti, sai hän kokea niin paljon vastustusta, että moni muu olisi sen edessä jo lannistunut. Vuosikymmeniä sai hän tehdä sitkeätä työtä, sai taistella ajan ennakkoluuloja, vieläpä vaikutusvaltaisimmissa asemissa olevia ihmisiä vastaan, ennen kuin hän voitolle pääsi. Mutta hänen työnsä tulokset olivat niin suuret, sen vaikutus koko kansan henkiseen elämään niin tuntuva, että vastustajat muuttuivat vähitellen ystäviksi.

Meitä ihmetyttää se ennakkoluulottomuus ja laajanäköisyys, mikä ilmeni Cygnaeuksen kansakoulusuunnitelmissa. Eihän vielä meidänkään päivinämme ole toteutettu kaikki ne päämäärät, joita hän kansakoululle asetti, ei vieläkään ole kansakoulumme niin täydellinen kaikissa suhteissa kuin millaiseksi hän sen ajatteli ja suunnitteli.

Mutta kansakoululaitoksemme on joka tapauksessa terveen kehityksen tiellä, jolle Cygnaeus sen johti. Kansakoulun oppiaineita ja työtapoja yhä kehitetään elämän tarpeita vastaaviksi. Jos me näin saamme kansakoulun aina pidetyksi ajan vaatimusten tasalla, silloin toteutuu Cygnaeuksen toivo, mikä ilmenee seuraavissa hänen sanoissaan:

»Jos asia saataisiin toimeen ja meidän kansamme vihdoin viimeinkin saisi tarkoituksenmukaisesti järjestetyn kansakoulun, niin toivon säde taas pilkistäisi uhkaavien pilvien välistä; sillä minun mielipiteeni on, että korkeampi sivistys itse kansan, ei vain muutamien sen yksityisten jäsenten omaisuutena saattaa mahdollisesti pelastaa kansamme vaarasta, että se tulisi niinkuin monet muut niellyksi, ja säilyttää sille aseman kansakuntien joukossa. Joka, niinkuin allekirjoittanut, on kaksi vuosikymmentä seisonut etuvartijain rivissä ja avoimin silmin nähnyt uhkaavan vaaran, se ei enää saata suloisesti nukkua kuvittelujen uneen, niinkuin ehkä monikin hyvä isänmaanystävä rauhallisessa kodissaan nyt tekee. Mitä suurinta ponnistusta, työtä, taistelua henkisellä alalla vaaditaan Suomen kansalta, jotta se saisi nauttia olemassaolon onnea.»

ELIAS LÖNNROT.

Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi, laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana, henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana. Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta, koko Kalevan kansan johtajasta.

Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin vaarattomiksi viholliset.

Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen kutsuansa:

»Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!»

Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet, linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut kyyneliään pidättää:

»Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat, jotta neiet, jotta pienet piikasetki.»

Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:

»Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.»

Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen kukunta saa tunteet liikkeelle:

»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve’et poskille valuvi.»

Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka, että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi, jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia. Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.

Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi, kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt, puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan, jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat, joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on ensimäiset päivänsä viettänyt.

Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän oli kovin ujo luonteeltaan.

Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja. Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja, oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.

Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman. Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.

Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään, varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty. Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän silti edistyi hyvin.

Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa. Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä kouluun.

Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.

Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa, kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi. Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain» kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä, vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.

Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.

Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana, puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja, ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään. Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti, oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä näin halpaan »taksaan» potilailta.

Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.

Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja, jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron, vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan.

Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä Matias Aleksanteri Castrén oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»

Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.

Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t

eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.

Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.

Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.

Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.

Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme, millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja, lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.

Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan käsitetty.

Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet, niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.

Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia, pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s. toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan. Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan perustivat (1831) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka aikoi vasta kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.

Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti, heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja laulattaa.

Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava. Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.

Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e. Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen, olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet, sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus. Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »Runokokous Väinämöisestä», joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei ollut tavannut.

Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»

Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon »Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua, helmi k. 28 p. 1835, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt pantiin »Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää Kalevalan päivänä koko maassa.

Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia, varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen, sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki», saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.

Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin »Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.

Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa. Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen, jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko kansa on niihin henkensä pannut.

Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus. Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä, kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa. Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä. Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.

Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat, herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut, millaista kauneutta se kaikkialla näki.

Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa. Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja jota Runeberg teoksillaan edisti.

Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon, kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja itsenäistä.

Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta, tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme, sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia. Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme, kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.

Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.

Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin laulurunoja kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti kokoelmaksi nimeltä »Kanteletar, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:

»Ikävät on illat pitkät, apiat on aamuseni, ikävät on yötkin mulla, ajat kaikki katkerimmat»,

ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.

Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan. Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.

Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja. Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana Suomen Kansan Sananlaskuja. Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. Suomen Kansan arvoituksia hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta. Vielä julkaisi hän Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja, joista myöskin tuli paksu kirja.

Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä. Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli Mehiläinen. Vaikka se ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle. Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.

Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa aikakauskirjaa Suomi, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon Kirjallisuuslehden (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla avuksi.

Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan. Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa esimerkkiä.

Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet »katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi, rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän »katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa Suomalaisen talonpojan kotilääkäri tuli erittäin suosituksi. Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».

Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.

Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana, mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan valmistaminen oli. Millainen kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun hetken joka päivä 17 vuoden aikana.

Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin. Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään, että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja, Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin Suomalaista Virsikirjaakin valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä. Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan, Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».

Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia, eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen ovat tulleet karsituiksi pois.

Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä, kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin — kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.

Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa. Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija, vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen peruspiirteenä.

Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin. Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala, Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla, vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme, jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.

Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä». Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.

Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja mukaili pari raittiuskertomustakin, Kolme päivää Sairion kylässä ja Vilho Linterin historia, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa.

Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä. Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — — Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän,» Hän rakasti kotiseutuaan.

Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti. Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.

Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla. Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa, oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän ehti suorittaa suunnattomat työnsä.

Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää, Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän aikaa leikkiä.

Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa. Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten taitava räätäli ainakin.

Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei ylvästellyt.

Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja, ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.

»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»

»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän.»

Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta. Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.

Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt mitään.

Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi muka ollut kovin alentavaa tälle.

Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa kotipitäjänsä elämää.

Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».

Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina. Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille. Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa, Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten omintakeisuudelle.

Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään. Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla. Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja Turkuun.

Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista. Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat, monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia, seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.

Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»

JUHANA VILHELM SNELLMAN.

Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806. Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä. Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää. Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi, 1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.

Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi, suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.

Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta. Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat. Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.

Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian auttamiseksi?

Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä. Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa, kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa. Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan. Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua, sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan, moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys oli ainoa oikea elämistäpä.

Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin tutustuttava.

Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi, lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa tietoja pojalleenkin.

Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»

Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan, sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa, tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.

Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra, tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista. Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.

johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja, joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan. Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot, Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita mainitsematta.

Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle, oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä: suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen, herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin, vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa tulevaisuuteensa.

Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa, eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he onnistuivat aikeissaan.

Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä! Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan. Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon. Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.

Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt mitään vaarallista.

Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta. Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia, joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon, vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.

Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »Espanjan kärpänen» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä. Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla vihaa.

Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa. Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin, seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen »Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.

Mutta teki hän siellä vakavampaakin työtä. Pääasiallisesti tieteellisten opintojen vuoksi matkalle lähdettyään hän tutki uutterasti filosofiaa ja julkaisi tieteellisen teoksen »Akatemisista opinnoista» ja jatkon teokseensa »Filosoofinen alkeiskurssi». Sitten hän kirjoitti novellin »Sopii» jatkoksi erään ruotsalaisen samannimiselle kirjalle. Tämä ruotsalainen kirjailija oli koettanut todistella, ettei avioelämässä tarvita mitään muuta sidettä kuin rakkaus. Jos rakkaus loppuu, saa asianomaisten yhdyselämäkin katketa. Ja hän kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka tällä tavalla olivat alkaneet elämänsä papin heitä yhteen vihkimättä. Samassa talossa he asuivat, mutta kummallakin oli oma taloutensa, omat tulonsa ja menonsa, joista toisen ei tarvinnut mitään tietää. Kun tähän teokseen ilmestyi jatko, luultiin yleisesti, että kirjailija itse oli siinä tahtonut kumota edellisessä osassa esittämänsä näkökannan. Vasta vähitellen selveni, että sen olikin kirjoittanut Snellman. Hän kuvasi, mitenkä noiden ihmisten elämä edelleen kehittyi. He eivät olleet ottaneet kantaakseen niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunta avioliittoon meneville asettaa. Heitä eivät sitoneet yhteiskunnalle sen viranomaisten välityksellä annetut lupaukset, eikä heillä siis ollut mitään ulkoapäin tulevaa velvoitusta huolenpitoon toinen toisestaan ja lapsistaan. Kun sitten mies joutui asumaan kaukana vaimostaan, ei hänen velvollisuudentuntonsa, jota ei tukenut mikään ulkonainen side, ollutkaan kyllin luja. Vaimo ja lapset jäivät kurjuuteen. Mutta yhä surkeammaksi kävi miehen omakin elämä, samoin kuin toisen naisen, jonka hän oli sitonut itseensä yhtä löyhillä perusteilla. Kun hän sitten huomasi kaiken kurjuuden ja onnettomuuden, jota hän oli ympärilleen levittänyt, oli ainoa keino päästä sen painosta jättää elämä.

Snellman oli sitä mieltä, että ihminen ei voi löytää onneaan yhteiskunnan ja sen lakien ulkopuolella. Ensi katsannolta tosin tuntuu siltä kuin lait ainoastaan rajoittaisivat hänen vapauttaan. Mutta itse asiassa ne suojelevat häntä asettamalla esteitä toisten mielivallalle, joka saattaisi tulla hänenkin vahingokseen. Ihmisen on vain sovellettava tahtonsa ja tekonsa lakien, s.o. yhteiskunnan etujen mukaiseksi, silloin hän on vapaa. Tällöin tietysti edellytetään, ettei laki ole kuollut kirjain, vaan laki, »joka elää yhteiskunnassa, se on: jota yhteiskunnan jäsenet pitävät kunniassa ja noudattavat».

Ruotsista Snellman meni Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Hän pääsi näkemään erilaista sivistystä, erilaisia oloja, tutustui eteviin tiedemiehiin ja niin kokosi matkalta tavattoman paljon uusia kokemuksia. Ettei hän siellä kulkenut vain levätäkseen, ihaillakseen kauniita maisemia ja nauttiakseen, siitä on todistuksena hänen matkan jälkeen kirjoittamansa teos »Saksanmaa, kuvauksia ja arvosteluja matkalta». Terävällä silmällä hän katseli ja arvostellen kirjoitti sikäläisestä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta elämästä, taloudesta, kulkuneuvoista, taiteesta y.m. Tieteellisten tutkimustensa tuloksena hän Saksassa ollessaan julkaisi saksankielellä filosoofisen teoksen »Personallisuusaatteen kehittyminen», mikä teos tuotti hänelle alallaan Pohjoismaiden etevimmän tiedemiehen maineen.

Matkallakin ollessaan hän oli usein kirjoittanut Freja-lehteen ja palattuaan Tukholmaan hän jälleen liittyi sen toimittajiin taaskin herättäen huomiota kirjoituksillaan. Mutta tieteellisiin töihin hän aina ehti. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi suuren tieteellisen teoksensa »Valtio-oppi». Teos tunnustettiin mestarilliseksi, ankaran vakaumuksen ja työn tulokseksi. Mutta vanhoillisille se ei täysin kelvannut, sillä olevien olojen loukkaamattomuuden ja muuttumattomuuden kannalle hän ei voinut asettua. Eivät liioin antaneet hyväksymystään vapaamieliset, niin lujia velvollisuuksia hän asetti jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle perheeseen ja valtioon nähden.

Snellmanin mieli paloi jo kotimaahan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä kehoittivat häntä jäämään Ruotsiin sanoen, että hän jotenkin varmaan ennen pitkää saisi professorinpaikan jossakin heidän yliopistossaan. Mutta Snellman ei antanut näiden houkutusten voittaa itseään. Vaikka hänen oli ollut puoli pakko lähteä Suomesta, vaikka hän tiesi, ettei häntä siellä ystävällisesti vastaan otettaisi, tahtoi hän sittenkin sinne mennä. Hän tiesi, miten paljon Suomen kansalta puuttui ja hänen rakkautensa siihen velvoitti häntä omalta osaltaan tuomaan apunsa kansalleen. Minkälaiseksi hän oli kansan tilan huomannut, näkyy kirjeestä, jonka hän aikaisemmin kirjoitti Suomeen eräälle ystävälleen.

Tässä kirjeessään hän sanoo, että »meidän isänmaaraukkamme on vuosisatoja vanhan epä-itsenäisyyden takia joutunut sille kannalle, ettei siinä ole mitään isänmaanrakkautta; sillä sivistynyt osa (ruotsalainen) ei vähintäkään välitä sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä ja aineellisesta edistyksestä». Kansan enemmistö on pitkällisen sorron johdosta kääntynyt vain sisäänpäin eikä se osaa ajatella mahdolliseksikaan parempaa tilaa. »Ei suurta kansan enemmistöä koskaan voida kohottaa, niin kauvan kuin lainsäädäntö- ja opetuskieli on ruotsi. Siksipä ei voinekaan löytyä isänmaan ystäviä sivistyneiden joukossa; sillä näiden täytyy lähteä kansakunnasta, ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta.» Jos asiat saavat jatkua tällaisina, on Suomen kansa tuomittu kuolemaan. »Sivistyksen voima on sen ainoa pelastus.» Omaksi tehtäväkseen hän tämän johdosta käsitti huutaa kaikkiin ilmansuuntiin, että näin todella olivat asiat. Ja sitä huutamaan hän nyt Suomeen palasi.

Hänen tuli saada jotain työtä elääkseen. Yliopistoon hän olisi mielellään tullut, mutta sinne oli tie suljettu. Konsistoriossa pidettiin häntä edelleen »valtaistuimen ja alttarin» vihollisena, vallankumouksellisena, jota ei mitenkään ollut päästettävä ylioppilaita villitsemään. Hän tarjoutui erään sanomalehden toimitukseen. Siellä pelättiin lehden hänen tähtensä joutuvan rettelöihin ja evättiin. Lopulta hän sai paikan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Vallanpitäjät olivat tyytyväisiä. Vaarallinen mies oli kuin maanpakoon ajettu, sillä olihan hän nyt kaukana sydänmaassa, korpien keskellä, josta ei suurikaan huuto herrojen rauhaa häiritsisi.

Mutta Snellman ei kuluttanut aikaansa Kuopiossa vain koulun johtamisessa. Hän alkoi v. 1844 julaista uutta ruotsinkielistä, kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä »Saima». Se oli todella »huutavan ääni korvessa». Sillä tavalla ei Suomessa oltu sanomalehteä ennen toimitettu. Kirjoituksissa käsitellyistä aiheista ei oltu ennen julkisesti keskusteltu. Ja vaikka muissa lehdissä puhuttiin samoistakin asioista, ei niissä kirjoitettu samalla tavalla kuin »Saimassa». Niin pirteitä, niin arvostelevia, niin ivallisia ja niin leikillisiä kirjoituksia kuin Snellmanin kynästä lähti, ei oltu totuttu näkemään. Siksi lehti sai tilaajia ja uteliaisuudella sitä aina odotettiin. Jo lehden ensimäisessä numerossa, kirjoituksessa, jolla lehteä yleisölle tarjottiin, oli pisteliäitä sanoja sivistyneitten harrastuksista:

»Ja sitä paitsi saattaa Saima yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä vakuuttaa — — — hyödyttävänsä ja huvittavansa, tarjoovansa samalla valaisevaa ja viehättävää lukemista, suosivansa varsinkin isänmaallisuutta j.n.e., sillä hän tietää, että kunnioitettu yleisö ei missään tapauksessa ota hänen vakuutuksiaan todeksi, koska yleisö yhtä vähän kuin Saimakaan osaa vieraalla kielellä sanoa, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö muuten on jo ennestäänkin valistunut ja koska ainoastaan kortinpeluu on viehättävää.»

Saiman tärkein merkitys on kansallisuuskysymyksen selvittely. Sivistyneelle säädylle siinä Snellman puhui, mitä kansallisuus on ja mikä oli tämän sivistyneen säädyn velvollisuus kansallista sivistystyötä kohtaan. Snellman sanoo, että »sivistys, joka ei ole kansallinen, ei voi myöskään olla totinen, yleisinhimillinen sivistys. Se on silloin ainoastaan ulkonaista tottumusta, samankaltainen kuin apinan tai koiran kouluutus. Sellainen sivistys ei voi saavuttaa mitään harrastusta kansakunnassa, siltä puuttuu kaikki itsenäisyys, kaikki kehittymisvoima. Ja kansan, joka ei koskaan pääse sen korkeampaan sivistykseen, täytyy itsensä kukistua ja hävitä kansakuntana olemasta». »Mutta itsenäisen sivistyksen jossakin kansassa täytyy tulla ilmi sen omalla kielellä.» Siksi kansakunnan kielen täytyy olla kirjallisuuden kielenä, koulujen opetuskielenä. »Koetetaan kai ehkäistä tämän sovittamista meidän oloihimme tuolla väitteellä: ruotsihan on maassamme sivistyneiden äidinkielenä.» Kuinka he voisivat kirjoittaa suomeksi? Ja toiselta puolen he, sivistyneet, ovat ainoat, jotka pystyvät kirjallisuutta luomaan. Tässä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko nämä sivistyneet, kuten usein tapahtuu, pitävät itseään suomalaisina, joten he, käyttämällä ruotsia, tunnustavat olevansa vieraan sivistyksen ja vieraan kielen orjia, ja silloin on tämä ies poistettava; tahi he väittävät ruotsalaista sivistystä ja ruotsinkieltä omikseen, jolloin he kokonaan luopuvat suomalaisesta kansallisuudesta, sanoi Snellman.

Nyt me tiedämme, että tämän perusteen mukaan jako sivistyneissämme tapahtuikin. Toiset myönsivät olevansa suomalaisia ja rupesivat palvelemaan suomalaista sivistystä, ajamaan suomalaisen kansan pyrkimyksiä. Toiset sanoivat olevansa ruotsalaisia ja joutuivat usein taistelemaan kynsin hampain suomalaisten sivistyspyrkimyksiä vastaan. Snellmanin kirjoitukset olivat niin voimakkaita, niin vaativia ja niin vaikuttavia, että ne pakottivat ihmiset ajattelemaan ja määräämään kantansa.

Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä, hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken, ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta, johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä, joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä, palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä, joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä. Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska komitea oli hallituksen asettama.

Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa. Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen, mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä valta, jonka arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli ollut tuskin mitään merkitystä.

Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota Snellman käytti. Hän vastaa heille:

»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se, joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen. — Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika, jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.

Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »Maamiehen ystävä». Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta — ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi: Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa; ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän» ulkomaan osastosta:

»Englannin maassa hallitteepi drotninki Viktoria, joka ei vielä ole 25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta, kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin, ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»

Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi. Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.

Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden, kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella:

»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta. — — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä, kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis, onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta, että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää vastustusta.

Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat liian ankaraksi.»

Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan. Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se, »Kirjallisuuslehti yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin. Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin rettelöimisiin kyllästyneenä.

Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin lohdutteli Snellman itseään.

Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta, Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan. Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla, että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan neuvoton, millä elää.

Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan! Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana, paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman liian viisas menemään.

Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten, että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi, näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.

Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan. Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet, jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija, Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua ei sellaista asetusta olisi tullut.

Mutta tulivat uudet ajat. Keisari Nikolai I kuoli ja valtaistuimelle nousi jalo Aleksanteri II. Samaan aikaan käyty sota ja tämä hallitsijanmuutos käänsi koko Venäjän sisäisen elämän uuteen suuntaan. Vapaammat ajat koittivat Suomellekin. Senaattiin ja maamme muihin korkeimpiin virkoihin tuli uusia miehiä ja ne ymmärsivät myöskin Snellmanin työn arvon. Niinpä yliopiston varakansleri kehotti Snellmania kirjoittamaan hänen, varakanslerin, nimessä keisarille, että yliopistoon tarvittaisiin opettaja, jonka neuvot suorastaan olisi tarkotettu herättämään nuorisossa vakaumuksellista halua hyviin tapoihin ja ahkeruuteen. Jotta virka näyttäisi mahdollisimman viattomalta, ehdotettiin uudelle opettajalle »siveysopin ja tiedetten järjestelmän» professorin nimeä. Tässä nimessä ei saanut tulla näkyviin sana filosofia, koska Venäjän kaikissa yliopistoissa oli edellisinä vuosina lakkautettu filosofian professorien virat. Korkeimmassa paikassa hyväksyttiin ehdotus ja tähän virkaan nimitettiin Snellman monien virkamiesten salahankkeiden, juonien ja keisarille asti kanneltujen panettelujen rauetessa tyhjiin. Ylioppilaat ottivat Snellmanin riemuiten vastaan. Mutta Snellmanin tie ei ollut vielä sileä.

Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut. Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta. Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa. Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin. Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa poistivat vaaran.

Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa. Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä, että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan laillisten olojen kannattaja.

Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka, että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä, joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli: rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon, järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin täydellisesti toteutettu.

Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä. Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi. Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi, kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen, että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä. Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa. Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi, ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään, voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.

Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että, hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.

Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena. Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa. Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.

Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen, sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.

Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan.»

Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista, että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi, joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.

Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä». Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia, olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus, joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä: suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»

Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.

Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje, tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät, että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.

Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865 pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen. Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja, jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään, laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi. Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.

Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta rahasta piti päästä irti.

Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin »separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä. Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet, tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan 8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla, hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta, markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista». Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus, jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen vastaanotto.

Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla ja muilla tavoin.

Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään. Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin, joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.

Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa, joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut. Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan. Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.

Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet. Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.

Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin 500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.

Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.

Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.

Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.» — — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi, ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä perille.»

Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.

Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa. Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies) j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien (kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan. Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»

Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja: venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.

Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen, että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin, ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.

Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista koulua.

Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m. maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen, että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»

Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi, olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä, joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua. Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi, kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut, että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä, kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi, Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit, jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen kansan».

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä, hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p. 1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli, siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt, että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt, että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin, piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera. Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet, kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen, tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä, että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman palkitsi heidät puheella.

Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava». Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta, joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.

Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia, ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli ehdottomasti noudattaa lakia.

Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä, jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.

JOHAN LUDVIG RUNEBERG.

Käsitteet isänmaa ja kansa, isänmaassa asuva kansa, kuuluvat niin läheisesti yhteen, että toista ei voi ajatella ilman toista. Jos ihminen asuu sellaisen kansan keskuudessa, johon hän ei ole yhdistetty sukulaisuuden, veren ja yhteisten kohtaloiden siteillä, tuntuu tyhjältä puheelta, jos hän sanoo isänmaakseen aluetta, jolla tämä kansa elää. Vasta omistamalla tuon kansan tavat, kunnioittaen sen menneitä vaiheita, sen yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, rakastamalla sitä ja ottamalla osaa kaikkiin sen vaiheisiin hän ikäänkuin sulautuu yhteen sen kanssa ja silloin hän ja hänen lapsensa voivat syystä puhua isänmaastaan ja kansastaan.

Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään oli maamme sivistyneen ruotsalaisen säädyn asema omituinen. He, ruotsalaiset, olivat tottuneet pitämään isänmaanaan Ruotsia. Nyt Suomi oli Ruotsista erotettu. Niiden isänmaana, jotka pysyvästi jäivät Suomeen, ei Ruotsi enää voinut olla. Mutta toiselta puolen nämä sivistyneet eivät katsoneet kuuluvansa Suomen suomalaiseen kansaan. He päinvastoin sitä halveksivat. Oliko heillä näin ollen isänmaata? Oli, sillä he itse sanoivat Suomea isänmaakseen. Mutta käsitys isänmaasta, isänmaan kuva oli heillä hyvin hämäränä, koska heidän suhteensa kansaan ei ollut oikea.

Johan Ludvig Runebergin tehtäväksi tuli kirkastaa isänmaan kuva sivistyneelle väestöllemme ja näyttää sille, että Suomen kansa ansaitsi sen rakkauden. Tällä tavalla Runebergkin otti osaa siihen suureen kansalliseen herätystyöhön, jota Lönnrot ja eritoten Snellman ajoi.

Johan Ludvig Runeberg syntyi 5 p. helmik. 1804 Pietarsaaressa. Isä oli merikapteeni ja koti verrattain köyhä. Mutta kuitenkin siellä luettiin kirjallisuutta. Isä oli aikoinaan ollut ylioppilaana Turussa, joten sivistysharrastukset kodissa eivät olleet vieraat. Poika pantiin aluksi pikkulastenkouluun kotikaupunkiin ja sitten hän siirtyi Ouluun, jossa asui setänsä luona. Sedän perhe oli ylen hieno. Siellä täytyi pojan oppia uusia tapoja, toisellaisia kuin mihin hän oli kotona tottunut. Kotona oli häntä kutsuttu Janneksi, mutta sekään ei kelvannut, vaan hän sai hienommalta kuulostavan Ludvigin nimekseen. Pari vuotta siellä oltuaan hän pääsi Vaasaan jatkamaan koulunkäyntiään ja tuli ylioppilaaksi Turkuun jotenkin yhtaikaa Lönnrotin ja Snellmanin kanssa 1822.

Aivan pikkulapsena Runeberg oli sairas ja kivulloinen, mutta kun hän ennätti vähän kasvaa, tuli hänestä erinomaisen terve ja reipas. Kouluajastaan hän lienee kuluttanut suuremman osan leikkeihin toverien parissa kuin kirjojen ääressä. Reippaus ja rohkeus, jotka ovat meren rannikolla asuvan väestön yleisiä ominaisuuksia, tulivat hänenkin luonteensa piirteiksi.

Koulupoikana ollessaan hän jo tutustui moniin runoilijoihin. Tällöin jo hän alkoi itsekin kirjoitella runoja. Jotkut hänen lukemistaan runoista olivat sellaisia, että hän arveli voivansa kirjoittaa samallaisia tai parempiakin. Hänen ensimäiset säilyneet runonsa, sanotaan, eivät kuitenkaan osottaneet, että hänestä kerran tulisi koko Pohjoismaiden kuuluisin runoilija.

Ylioppilaaksi tultuaan täytyi hänenkin elääkseen ruveta kotiopettajaksi. Niin kauan kuin isä oli terve, ei hänen, yhtä vähän kuin muunkaan perheen, tarvinnut kärsiä puutetta. Mutta isän tultua sairaaksi, ennen pojan koulunkäynnin loppua, oli perheen toimeentulo jo kovin vaikea. Näin ollen ei nuori Ludvig ylioppilaaksi tultuaan voinut saada kotoaan varoja. Mutta kotiopettajana hän joutui olemaan hienoissa ja sivistyneissä perheissä ja se oli luonnollisesti erittäin kehittävää hänelle.

Enimmän vaikutteita lie Runeberg saanut jouduttuaan kotiopettajaksi Saarijärvelle ja Ruovedelle. Hän oli syntynyt ja kasvanut ruotsalaisella rannikkoseudulla. Kansastaan hän tunsi vain tällä rannikolla asuvan väestön. Eikä maankaan tuntemus ollut suurempi. Nyt hän pääsi sisämaahan. Hänelle avautui aivan toisenlainen luonto. Pohjanmaan tasankojen sijasta tuli Saarijärven ja Ruoveden mitä kaunein ja vaihtelevin luonto: ihania järviä ja niiden välillä ja ympärillä komeata metsää kasvavia harjuja. Rannikon tuulten ja myrskyjen sijasta, sen asukkaiden virkeän toimeliaisuuden asemesta oli nyt sisämaan tyyni rauha, äärettömien salomaiden syvä hiljaisuus ja asukkaiden melkein saamattomuudelta näyttävä rauhallisuus. Ja hän, meren rannalla elänyt, ei ainoastaan täydellisesti mukautunut uuteen ympäristöönsä, vaan tämä ympäristö kokonaan voitti hänen rakkautensa. Sisämaan luonnon kauneutta hän useimmiten runoissaan laulaa. Ja sisämaan suomalaista rahvasta, joka ensi katsannolta näyttää niin itseensä sulkeutuneelta ja kylmältä, jopa karkeatekoiselta, hän kuvaa sellaisella antaumuksella ja lämmöllä, että vielä tänäkin päivänä se lukijan mielen hellyttää.

Runeberg oli ennenkin ihaillut luontoa. Hän rakasti eläimiä, kesytti ja hoiteli pikkulintuja. Saarijärvellä ja Ruovedellä hänellä oli tilaisuutta mielinmäärin nauttia suuresta luonnosta. Metsästysretkillään hän samosi kaukaisia korpia, souti monen lahden pohjukkaan. Näillä retkillään hän usein poikkesi johonkin taloon, kaukaiseen torppaan tai yksinäiseen mökkiin. Ja niissä hän tapasi ihmisiä, joihin hänen täytyi mieltyä. Päältä he kyllä näyttivät jöröiltä, jäykiltä, mutta pohjaltaan olivat sydämellistä, suoraa ja rehtiä väkeä. He olivat sellaisia, jollaiseksi hän sitten Saarijärven Paavon kuvasi: vaatimattomia, vähään tyytyväisiä, mutta sitkeitä, joita ei mikään vastoinkäyminen saanut masennetuksi.

Siellä hän joutui myöskin välittömään kosketukseen sotamuistojen kanssa. Hän tapasi siellä upseereja, jotka itse tai joiden sukulaiset olivat olleet 1808—1809 vuoden sodassa mukana. Hän tapasi siellä nekin miehet, joista sitten tuli hänen runoissaan »Vänrikki Stool».

Saarijärvellä ja Ruovedellä olostaan Runeberg itse kirjoittaa: »Minulle näiden vuosien muisto on unohtumattoman kallis. Koska itse olen maahan asettuneiden ruotsalaisten jälkeläinen, niin olen kuvitellut suomalaisen sisäiseltä olemukseltaan siksi, miltä hän minusta ulkoapäin näytti, kun hän joskus tuli tavaroineen syntymäkaupunkiini: kuinka toisenlaiseksi hänet huomasinkaan hänen kodissaan ja tarkemmin katsoen. Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehekäs kärsivällisyys, synnynnäinen selvä elämän sisäisten suhteiden ymmärtäminen olivat niitä ominaisuuksia, joita hänessä tapasin ja joita vain heikosti olen voinut kuvailuyrityksissäni esittää.»

Säästettyhän siellä vähän rahaa Runeberg palasi Turkuun jatkamaan lukujaan ja suoritti tutkintonsa, tullen maisteriksi 1827. Hän oli lukenut varsinkin muinaiskreikkalaista kirjallisuutta. Tutustuminen kreikkalaisten sivistykseen, heidän tapoihinsa ja heidän elämäänsä vaikutti suuresti hänen omaan maailmankatsomukseensa. Elämä, tämä maallinen elämä oli valoisa. Sitä ja maallisia tehtäviä ei saanut halveksia, vaan oli niille täysi arvo annettava. Ylevästä kreikkalaisesta runoudesta sai hän aiheita ja esikuvia omaan runoilijatyöhönsä. Se selvensi hänelle päämääriä, joita hänen tulisi tavotella, sillä oman aikansa ruotsalainen runous ei häntä tyydyttänyt.

Kun Turku paloi, muutettiin yliopisto Helsinkiin. Runeberg siirtyi myös sinne. Hän jatkoi opiskeluaan ja tutkimuksiaan aikoen jäädä pysyvästi yliopistoon. Hänet nimitettiinkin »kaunopuheisuuden», s.o. latinankielen ja kirjallisuuden, dosentiksi. Mutta siitä ei hänelle tullut palkkaa. Elääkseen hänen täytyi hankkia itselleen kaikellaisia pieniä töitä: yliopiston konsistoorissa hän sai vähäpalkkaisen toimen, ja edelleen hänellä oli yksityisoppilaita, joiden lukujen opastamisella hän saattoi vähän ansaita.

Näihin aikoihin perustettiin »Lauantaiseura», josta ennen jo on kerrottu. Henkevä seurustelu toisten etevien nuorten miesten kanssa oli omansa kehittämään ja antamaan vakavuutta seuran jäsenten pyrkimyksille. Tässä seurassa lausuttiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran syntysanat, ja tämän seuran jäsenten toimesta perustettiin Helsingin yksityinen lyseo, jossa sitten Runebergkin oli opettajana.

Hän sai olla myöskin sanomalehtimiehenä. Hän toimitti Helsingin Aamulehteä (Helsingfors Morgonblad) ja kirjoitti siihen huomiota herättäneet arvostelunsa Ruotsin kirjallisuudesta.

Tällä tavalla hän ansaitsi sen verran, että juuri toimeen tuli. Näinä aikoina hän meni naimisiinkin. Eläminen oli alotettava hyvin vaatimattomasti. »Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut puusepänverstas. Omin käsin morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitten vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut, ja niin tulivat huoneet vallan hauskoiksi.» Näin puuhasivat he, vaikka morsian oli arkkipiispan veljentytär ja sulhanen opettajana yliopistossa. Myöhemmin he vuokrasivat itselleen suuremman huoneuston ja pitivät luonaan täyshoitolaisia.

Niukoilla tuloilla eläminen Helsingissä kävi kuitenkin ajan pitkään raskaaksi. Runeberg oli toivonut saavansa pysyväisen viran yliopistossa ja hän oli tehnyt paljon työtä valmistuakseen siihen. Hän ei kuitenkaan saanut sitä, vaikka tunnustettiinkin kilpailijaansa pätevämmäksi, sillä häntä pidettiin nuorisolle vaarallisena kiihkoilijana. Jonkun vuoden kuluttua hän siitä syystä siirtyi:

lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman toimeentulon.

Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon aikaa kuin Porvoossa.

Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»

Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.

Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.

Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä, tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa. Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia. Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät hänen parhaat teoksensa.

Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m. hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli Saarijärven Paavo, jonka kaikki hyvin tunnemme.

Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan Hauta Perhossa pienen palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät Hirvenhiihtäjät, mikä teos niin erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.

Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti, söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista, ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita. Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen, olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot, ruusuiset poskensa!

Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan. Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä.»

Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen, vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.

Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota, oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen, ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain oppia. Hän rakasti kansaa.

Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa» ilmestyi tässä runokokoelmassa.

Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin ilmaisumuodon Pilven Veikossa, jonka hän julkaisi toimittamassaan lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.

Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen, oli runoelma Hanna. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä, jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä, jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.

Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua. Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta, pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää, ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu, antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.

Joulu-ilta on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra, on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa. Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä, hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.

Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin valoisa käsitys kansastaan.

Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus vieraitakin aiheita. Nadeschda on tarina venäläisestä orjatytöstä, jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.

Kuningas Fjalar on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle, voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär, vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa jumalat itseään voimakkaammiksi.

Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden henkeen laadittu murhenäytelmä Salaminin kuninkaat. Se valmistui vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon. Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.

Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta. Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu, että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien tahto, oikeus pääsee voitolle.

Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan pieniä laulurunoja nimellä Pieni kohtalo. Kanteletar oli juuri ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin, että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.

Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin hyvin tulkita.

Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla Maamme laulun ja Vänrikki Stoolin tarinat. V. 1848 jouluksi ilmestyi edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden, joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä. Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.

Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen sodan sankareista.

Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina »tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa. Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»

Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen. Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan pitää.

Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut kenenkään voivan olla rakastamatta.

Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinaan — —.»

Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa tai alemmassa asemassa.»

Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa. Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon, jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut 100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun 5 päivää, pidetään juhlapäivänä.

Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka esineenä on Suomen maa ja kansa.

SAKARI TOPELIUS.

Meille kaikille hyvin tunnetun Maamme-kirjan ensimäisellä sivulla on
»Aamulaulu»:

    » Tuhanten rantain partahilla
        Heräjä, armas synnyinmaa!
        Heräjä, taivaan rantehilla
        Jo aamun koitto leimuaa!
        Ikävä yös’ on haihtuva
        Ja valon riemu voittava.
        Tuhanten rantain partahilla
        Heräjä, armas synnyinmaa!»

»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.

Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.»

Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa, ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä arvoa antaa.

Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme, joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon. Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon siitä joudumme.

Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme, ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan, vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.

Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo, kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä, Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät, kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen, kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi autioksi.

»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»

»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa, jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»

»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»

Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.

Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei, vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden.»

Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista, kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta, niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin. Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin, kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.

Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on kirjoittanut Sakari Topelius.

Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme käytetyn erinomaisen lukukirjan Luonnonkirjan, joka herättää halua suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.

Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut käsiinsä Topeliuksen Lukemisia lapsille, tai ainakin lukenut joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä, ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.

Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti». Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui, niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat, eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa kohtaloa.

Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle. Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet, elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu. Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi. Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»

Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja johon he mieltyvät.

Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio, että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla heille Setä Topeliuksen satuja.

Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana. Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä hän kirjoitti voimakkaan runon Jäänlähtö Oulunjoesta. Kun hän siinä kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua, jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.

Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.

Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. Talvi-iltain tarinoita, joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi novelliensa aiheet.

Huomatuin ja suurin hänen historiallisista romaaneistaan on Välskärin kertomukset, joka sekin oli hänen lehdessään. Tämä teos on kirjastojemme eniten lainattuja kirjoja. Missä tämä kirja on saatavissa, tokko siellä he montakaan ihmistä, joka ei olisi lukenut sitä.

Suomen ollessa yhdistettynä Ruotsiin olivat suomalaiset mukana kaikissa Ruotsin käymissä sodissa. Suomalaisten apu oli usein aivan ratkaisevaa laatua, mutta kunnia Ruotsin suuruudesta, sen voitokkaista sodista ja monista loistavista taisteluista tuli yksinomaan ruotsalaisille. Jotkut historiankirjoittajat kyllä mainitsivat ohimennen, että olihan suomalaisia mukana, mutta siihen kaikki supistui. »Välskärin kertomuksissa» esitetään ennen kaikkea suomalaisten osuutta Ruotsin historiaan. Ja suomalaisille lukijoille oli juuri se tärkeää. Se heitä innostutti. Sotatapahtumien rinnalla kuvataan useissa paikoin laajalti tapahtumia ja oloja omassa maassa, mikä seikka myöskin oli omiaan kiinnittämään suomalaisten lukijain mieltä.

»Välskärin kertomukset» herättivät loistavalla esityksellään kaikkialla myötätuntoa omaan kansaan, sen historiaan ja vaiheisiin. Siten nekin osaltaan tulivat vaikuttamaan erittäin voimakkaasti suomalaiskansallisen herätyksen hyväksi.

Topeliukselle antoivat Välskärin kertomukset aiheen myöskin oopperaan [ooppera on näytelmä, jossa ei käytetä tavallista puhetta, vaan kaikki esitetään laulaen] Kaarlo kuninkaan metsästys ja näytelmään Regina von Emmeritz, joka on yleisön enimmin suosimia näytelmäkappaleita. Pienempiä näytelmiä, varsinkin lapsille, hän on kirjoittanut suuren määrän.

On jo mainittu pari Topeliuksen runoa. Runoilijana hän oli erittäin pidetty, ja hänen laulujaan rakastetaan vieläkin. Mainitsemme niistä esimerkiksi vain »Sylvian laulut», joiden joukossa moniaat laulut ovat hienointa, mitä Suomen ihanasta luonnosta milloinkaan on runoiltu, »Hankoniemen silmän»: »Ken olet armas tähti, mi kauas merehen…», ja edellä mainitun »Jäänlähtö Oulunjoesta». Hänen runonsa ovat kieleltään kauniita, niin kauniita, ettei kukaan muu ole ruotsinkieltä samalla tavalla käyttänyt, seikka, mikä tekee niiden suomeksi kääntämisen hyvin vaikeaksi, ja sisällykseltään ne ovat korkeisiin päämääriin kehottavia. Useissa niissä on lämmin uskonnollinen perussävy, toiset tulkitsevat isänmaallisuutta, toisissa on vallitsevana piirteenä uhrautuvaisuus, itsensä kieltäminen. Kaikki hänen runonsa ovat rikastunnelmaisia ja hengeltään yleviä ja puhtaita. Kanervankukkia, Uusia lehtiä ja Kanervia on nimenä hänen runokokoelmillaan.

Topelius oli läpeensä uskonnollinen. Se käy ilmi hänen useimmista kirjoituksistaan, mutta varsinkin hänen elämänkysymyksiä koskevista mietteistään, jotka hän kirjoitti vanhoilla päivillään, ja jotka on julaistu nimellä Lehtisiä mietekirjastani. Siinä hän oli aikonut käsitellä useita silloin kaikkien mieltä kiinnittäviä päivänkysymyksiä, kuten painovapautta y.m., mutta vanhuuden heikkous ja sairaus pakottivat hänet supistamaan kirjoituksensa melkein yksinomaan uskonnollisiin kysymyksiin.

Topeliuksen kirjallisista töistä on vielä mainittava, että hän otti osaa ruotsalaisen virsikirjakomitean työhön, valmistaen useita virsiä, joista pari on otettu suomalaiseenkin virsikirjaan — numerot 114 ja 126.

Sakari Topelius syntyi 1818 Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä, Sakari Topelius vanhempi, oli piirilääkärinä. Suvun alkuperäinen kotipaikka on Pohjanmaalla ja nimi suomalainen Toppila tai Toppela. Vanhin tunnettu Topeliuksen kanta-isä asui Oulussa, jossa hän oli aluksi puotipalvelijana ja sittemmin itsenäisenä kauppiaana. Hänen poikansa liitti nimeensä vieraan päätteen kirjoittaen sen Toppelius. Tämä oli 1600-luvulla. Hän ja hänen jälkeläisensä olivat vaatimattomia tullikirjureita ja tullipalvelijoita, mutta olivat kuitenkin jo »säätyläisiä», joille ajan käsityksen mukaan ei sopinut suomalainen nimi. Ja heistä tuli samallaisia ruotsalaisia kuin monista muista puhtaasti suomalaisten sukujen jälkeläisistä, kun he avioliittojen kautta joutuivat sukulaisuussuhteisiin ruotsinkieltä käyttävien kanssa. Mutta isän puolelta säilyi suku kuitenkin niin suomalaisena, että Sakari Topeliuksen isoisän äidinkielenä oli suomi, ja kun hän joskus kirjoitteli runoja, käytti hän milloin suomea, milloin ruotsia.

Topeliuksen isästä on mainittu Lönnrotin yhteydessä. Hän oli innostunut keräämään suomalaisia kansanrunoja. Hänen esimerkkinsä vaikutti Lönnrotiin, ja häneltä Lönnrot saikin tiedon, missä päin olivat parhaat runoalueet. Mutta hänen kotikielenään oli ruotsi ja se tuli runoilija Sakari Topeliuksenkin äidinkieleksi.

Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.

Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät »Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian, sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä. Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.

Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan. Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja luettavakseen mielin määrin.

Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti, mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi. Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck, herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.

Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.

Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus »Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».

V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen. Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo 12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen varsinainen kirjailijatoimensa.

Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita, velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta, yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.

Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta, vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän herättävästi.

Samalla kun hän toimitti lehteään, hän yhä luki ja tutki varsinkin historiaa ja saavutti tohtorin arvon. Hän oli jonkun ajan opettajana Helsingin lyseossa ja haki sitten lehtorinvirkaa Vaasan kymnaasissa, päästäkseen vakinaiseen työhön. Jos tämä aie olisi saanut toteutua, on vaikea sanoa, minkälaiseksi olisi muodostunut Topeliuksen kirjailijatyö. Hänen ystävänsä ainakaan eivät pitäneet sitä suotavana ja he saivat vaikutetuksi asioihin niin paljon, että Topelius nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi 1854 — virkaan, joka oli perustettukin juuri häntä varten. Näin hän voi jäädä Helsinkiin. Myöhemmin hänet nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi, minkä viran hän taas vaihtoi yleisen historian professorin virkaan. Tällöin hän jo oli palvellut yliopistoa, jonka rehtorinakin hän oli, niin kauan, että parin vuoden kuluttua, 1878, hän pyynnöstään sai virkaeron täysin palvelleena, ja samalla hänelle annettiin valtioneuvoksen arvonimi.

Topelius oli äärettömän hyväsydäminen. Hän oli rakkauden saarnaaja. Tällä rakkauden pohjalla hän tahtoi tehdä työtä. Lapsille varsinkin hän tahtoi osottaa rakkauttaan. Lasten kasvatukseen ja koulukysymykseen hän uhrasi paljon huomiota. Hän ei ollut tyytyväinen, että koulu kasvatti vain älyä, antoi vain tietoja, mutta pani liian vähän painoa lasten siveelliseen kehittymiseen, siihen, että lapsista kasvaisi hyviä ihmisiä. Hän sanoi, että jokaisen koulun ovella pitäisi olla kirjoitus Täällä kasvaa lapsia Jumalan valtakuntaa varten. Tätä tunnuslausetta noudattaen vasta koulu olisi sitä, mitä sen tulisi olla.

Hänen rakkautensa ulottui eläimiin asti. Siitä ovat todistuksena hänen eläinsuojeluspuuhansa. Hän perusti lapsia varten yhdistyksiä, joissa heitä opetettiin rakastamaan pikkulintuja. Hän oli hyväntekeväisyyttä harjoittavan naisyhdistyksen sihteerinä j.n.e. Koko hänen Helsingissä-olonsa aika oli erittäin virkeää toimeliaisuutta.

Erottuaan yliopistosta hän muutti loppu-iäkseen asumaan Koivuniemeen Östersundomin pitäjään Uudellamaalla. Tämän kauniin paikan lepoa ja rauhaa hän sai nauttia lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä aika on hänen suuruutensa aikaa. Sanomalehtimiehenä hän oli ehtinyt voittaa yleisön suosion täydellisesti. Yliopistomiehenä hän oli saanut opettajatoveriensa luottamuksen ja ylioppilaiden kunnioituksen osakseen. Runoilijana ja kirjailijana häntä ihailtiin kaikkialla ja jännityksellä aina odotettiin, mitä uutta Koivuniemestä tulisi.

Oli ollut aika, jolloin monet henkilöt syyttivät Topeliusta melkein suoraan isänmaan kavaltamisesta. Täällä oli sellaisia, jotka haaveilivat Suomen yhdistämistä takaisin Ruotsiin. Kun sitten tuli Itämainen sota ja englantilaiset hävittivät meidän rantojamme, kirjoitti Topelius paheksuvansa moista menettelyä. Tästä syystä alettiin häntä parjata, että hänet muka oli lahjottu venäläisillä rahoilla ja hän siksi näin esiintyi. Se aika oli Topeliukselle ylen katkera, mutta hän ei voinut ruveta puolustelemaan itseään, koska silloin kenties olisi ryhdytty ahdistelemaan hänen parjaajiaan. Halpamainen epäluulo, jonka laatuista on moniaiden muidenkin suurmiestemme osaksi tullut, haihtui vähitellen, ja yhä kasvavalla ihailulla luettiin hänen teoksiaan. Ja yhä suuremmalla kunnioituksella keräännyttiin hänen ympärilleen, milloin hän Koivuniemestään tuli Helsinkiin.

Hänen miehuutensa aika oli myöskin toisten suurmiestemme toimintakautta. Nuorempana miehenä jäi Topelius aluksi jonkun verran varjoon heidän suuruutensa rinnalla. Mutta kuitenkin jo hänen oma aikansa käsitti, että hänkin oli yksi meidän suurmiehiämme ja että hänen työnsä oli kansamme kehitykselle tavattoman suuriarvoinen. Hänen täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta ja samoin, kun hän oli saavuttanut kahdeksankymmenen iän, pidettiin hänen kunniakseen Helsingissä kauniita juhlia, joissa Suomen kansan kiitollisuus rakastettua runoilijaa kohtaan lämpimänä ja vilpittömänä puhkesi ilmi.

Viimeisen juhlan jälkeen hän ei enää kauan elänytkään. Tyynesti ja rauhallisesti vaipui hän muutamaa viikkoa myöhemmin haudan lepoon v. 1898.

Mutta hänen työnsä elää yhä. Ne vaikutteet, joita hänen aikalaisensa saivat hänen historiallisista novelleistaan ja hänen monen monista näytelmistään ja lyyrillisistä runoistaan, uusiutuvat joka kerta, kun hänen teoksiaan luetaan tai katsellaan hänen näytelmiään. Kansakoululapsetkin tunsivat Setä Topeliuksen, kun hän käveli Helsingin kaduilla tai tuli kouluun lapsia tervehtimään, ja ilon humahdus kävi aina läpi koko lapsijoukon. Nyt hän ei enää tule luoksemme sillä tavalla. Mutta hänen saduissaan, Luonnonkirjassa ja Maamme-kirjassa tapaamme hänet yhtä lämpimänä, yhtä sydämellisenä ja yhtä hyviä opetuksia antavana. Tuohan jokainen satu, jokainen kertomus mieleemme jotain hyvää, johon meidän tulee pyrkiä. Ja tällä tavalla vaikuttaa Topelius yhä edelleen koko kansan suurena kasvattajana.

Hänen neuvojaan kuunnellaan varakkaimmissa kodeissa, niitä noudatetaan köyhimmissä majoissa. Kaikkialla luetaan hänen kirjojaan. Ja kun hän lapsille kirjoitti, hän tunsi työnsä vastuunalaisuuden. Pienet lukijat olivat herkkiä. Niille täytyi saada mahdollisimman hyvää. Maamme kirjaa hän valmisteli 19 vuotta, mikä osaltaan osottaa, kuinka tärkeänä hän tätä työtä piti. »Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää», oli hänellä tapana sanoa.

»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän…»

Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön isänmaan hyväksi.

Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.

YRJÖ SAKARI YRJÖ-KOSKINFN.

Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut ja vihanpurkaukset.

Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin. Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua. Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi, kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen, mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta, mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24 vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk. 10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882, jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo 20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa miltei tuntemattomaksi, nimen Yrjö-Koskinen. [Suuressa nimenmuutossa, joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen Koskimies.]

Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.

Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen- ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan, milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän 20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna, 1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki. »Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.

Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen. Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat seurata esimerkkiä.

Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin noudattivat.

Sama lujuus ilmeni hänessä, kun hän julkaisi professorin virkaa varten väitöskirjansa taaskin suomeksi, aiheuttaen tällä teollaan ensi kerran huomattavan kielikiistan yliopiston virkanimityksissä, jota sitten on riittänyt ja edelleen näkyy riittävän sivu meidän päiviemme. Tosin tätä oli jo ennustettu; »Snellman ja kaikki järkevät ihmiset neuvoivat minua kirjoittamaan väitöskirjani ruotsiksi. Se oli seinälle puhuttu», sanoo Yrjö-Koskinen itse muistiinpanoissaan.

Snellman ajoi kansallisuuskysymyksessä lähinnä sitä suuntaa, että Suomen silloisen ruotsiapuhuvan herrasluokan eli sivistyneen säädyn olisi riisuttava päältään tuo vanhentunut ja uusissa oloissa entistään käymättömämpi ruotsinkielinen pukunsa ja esiinnyttävä uusien olojen vaatimassa supisuomalaisessa asussa: s.o. käytettävä suomea sekä virka- että perhekielenä. Sillä Snellmanin käsityksen mukaan herrasluokan perinnäinen sivistyspääoma jo itsestään oli niin suuri, että varsinaiseen kansaan kuuluvain oli sitä ensi polvissa vaikea saavuttaa, ja siitä syystä hän esim. suosi kaksikielisiä kouluja, niissä kun herrasluokan pojat oppisivat tarpeeksi suomea ja siten muka vähitellen suomalaistuisivat. Niin paljon kuin Snellmanin puheessa sivistysperinnöstä ylimalkaan onkin totta, katseli Yrjö-Koskinen nuorempana ja käytännöllisenä miehenä Suomen oloja silmällä pitäen tätä asiaa toisessa ja nähdäksemme myöskin tosiasiallisemmassa valossa. Hänen mielestään oli suomea puhuva rahvas kokonaisuudessaan nostettava sivistykseen ja arvoon ja ennen kaikkea sen omasta keskuudesta oli kohoava se uusi sivistynyt sääty, joka oli muodostava uuden suomalaisen Suomen, suomalaisen ylimpiä tieteen ja hallinnon istuimia myöten. »Se oli hänen harrastustensa alku ja loppu», lausuu tästä hänen elämäkertansa kirjoittaja. Ja tästä hänen kansanvaltaisesta katsantokannastaan johtui ennen muuta hänen valtiollinen kantansa sekä koulu- ja muut valistusharrastuksensa ja kirjallinen toimintansa. Tämä se pakotti Yrjö-Koskisen esim. ensimäisten ja innokkaimpien joukossa puuhaamaan kansalle kansankirjastoja kotiopintojen ohjaamiseksi, ja sen katsantokannan hedelmä on sekin, että Suomessa ehkä suuremmassa määrässä kuin missään muussa Europan maassa varsinaisen rahvaan lapset, yksinpä monien mökkiläisten ja pienipalkkaisten päiväläisten ja muiden vähäväkisten pojat ovat päässeet kulkemaan suomenkielisten oppikoulujen kautta korkeimmille opinahjoille ja siten yhteiskunnan huomattaviksi ja hyödyllisiksi jäseniksi.

On jo edellä sanottu että hänen pääaineensa oli isänmaan historia. Ensimäinen huomattavampi julkaisu siltä alalta oli Nuijasota, sen syyt ja seuraukset, joka yhä edelleen on todellinen merkkiteos alallaan. Sen jälkeen seurasi useita erikoisjulkaisuja Suomen historian alalta, m.m. esitelmä Yrjö Mauno Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä, joka kosketellen arkaa ja väittelynalaista asiaa nosti paljon hälinää ja vastustusta. Mutta sitten vasta elämä nousi, kun 1869—72 ilmestyi »Suomen kansan historia vanhimmista ajoista nykyaikaan asti». Suomessa oli sitä mukaa, kuin suomalaisuuden harrastukset elpyivät, kehittynyt myöskin niitä vastustava puolue. Snellmania ja hänen aikalaisiaan sanottiin »fennomaaneiksi» (»suomikiihkoisiksi»), mutta Yrjö-Koskista ja hänen aikalaisiaan, joiden käsitettiin vielä häikäilemättömämmin ajavan suomalaisuuden asiaa, ruvettiin nimittämään »jung-fennomaaneiksi» (nuor-suomikiihkoisiksi). Samoin oli ruotsalaisesta alkuaan »liberaaleiksi» (vapaamielisiksi) itseään nimittävästä puolueesta eronnut jyrkkä »viikinkien» ryhmä, joka, kuten nimestäkin jo voi päättää, piti itseään täällä Ruotsinmaan siirtolaisina ja jonkunlaisina ruotsalaisen sivistyksen etuvartijoina. Näiden viikinkien taholta nyt käytiin kiivaasti Yrjö-Koskisen ja hänen Suomen historiansa kimppuun, koska siinä oli asiat esitetty suomalaisten eikä ruotsinmaalaisten näkökulman mukaan. Kun tästä laajasta kirjasta otettiin lyhennetty laitos kansakoulujen oppikirjaksi, kielsi ruotsalaisten vallassa oleva kotimainen hallituksemme sitä kouluissa käyttämästä. Tästä seurasi suuri innostus koko maassa, ostettiin sekä suuren että pienen historian painokset loppuun, kerättiin 10,000 mk:n kunnialahja, jolla ostettiin oppikirjan kustannus-oikeus, ja Yrjö-Koskisen nimi tuli yhä tutummaksi jokaisessa aikaansa seuraavassa suomalaisessa — ja ilmeisesti myös ruotsalaisessa — kodissa.

Mutta ei se ollut ainoastaan tuo ulkoa päin tullut Yrjö-Koskiseen ja hänen Suomen historiaansa kohdistunut, vaikka tietysti suomalaista kansallishenkeä tähtäävä sorto ja häväistys, joka sai sen ajan suomalaiset intoihinsa, vaan myös sisäinen riemu siitä, että tässä kirjassa kumoamattomasti todistettiin Suomen kansalla olleen ja edelleen olevan itsenäinen historia ja asema kansojen joukossa. Itse Snellman vanhus piti siitä ylioppilaille innostuneen puheen, jossa hän m.m. lausui, että »näinä päivinä on meidän maalle yksi sen isänmaallisimpia miehiä antanut lahjan, joka on todella lohdutuksen lahja». Ja Paavo Cajander puhkesi laulamaan:

    »Ja alat, joita peitti unheen laineet,
    Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
    Ja kansan onnen vaiheet, työt ja maineet
    Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
    Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
    Nyt Suomalaiseks itsensä; ja kansa
    Täys’ikäisyyden valtakirjan saa.»

»Suomen kansan historian» kirjoittaminen oli jo yksinään sellainen suurtyö kauvaskantavan merkityksensä tähden, että sellaisia vaan harvoin suoritetaan kansain elämässä, ja sen suorittaja on ansainnut paikan kansansa muistettavimpien miesten joukossa.

Saadaksemme täydellisemmän kuvan Yrjö-Koskisen elämäntyöstä, tulisi meidän kiinnittää erityistä huomiota hänen laajaan vaikutukseensa ahkerana sanomalehtikirjailijana. Sillä alalla on hän Snellmanin rinnalla ilman vertaistaan Suomessa. Näissä kidutuksissaan kosketteli hän kaikkia päivän tärkeitä kysymyksiä eri aloilta, koulu- ja sivistyskysymyksiä, kirkollisia, kunnallisia, taloudellisia asioita y.m. ja teki sen aina itsenäiseltä kannalta ja perinpohjaisella asiantuntemuksella. Erityisemmin huomattavia olivat tietysti ne kirjoitukset, joissa hän taisteli suomenkielen oikeuksien, suomenkielisten koulujen ja yleensä suomalaisen sivistyksen puolesta. Hänen kirjoitustapansa ei yleensä ollut lennokasta tai häikäisevää, mutta sitä enemmän tarkoin mietittyä, asiallista ja sattuvaa, jopa kirvelevän sattuvaa. Ei ollut hyvä löyhillä perusteilla antautua hänen kanssaan väittelyihin. Ja ruotsinmieliset vastustajat saivat kyllä monasti häneltä masentavia ja järkyttäviä iskuja. Tämän vuoksi ja koko lujan, horjumattoman persoonansa ja tietorikkautensa vuoksi oli hän sillä taholla suorastaan pelätty ja vihattu vastustaja. Suomalaisuuden harrastajat sitävastoin oppivat hänessä näkemään aatteidensa jalon ja pelkäämättömän tulkin, pyrintöjensä voimakkaan tienraivaajan, puolueensa taatun johtajan, joka kaikilla aloilla, valtiopäivillä, sanomalehdissä ja missä vain tilaisuutta oli, valppaasti ja taitavasti ajoi suomalaisen kansan etuja.

Vähitellen alkoi taistelu suomalaisuuden puolesta kantaa hedelmiä. Ruotsinmielisten valta-asema alkoi horjua. Paha reikä tuli sen muureihin itse senaatissakin, joka siihen asti oli ollut yksinomaan ruotsinmielisistä kokoonpantu. Tapahtui nimittäin v. 1882 kenraalikuvernöörin vaihdos. Hermostunut ja etenkin suomenmielisyydelle ärtynyt kreivi Adlerberg väistyi kenraalikuvernöörin virasta ja hänen tilalleen tuli maltillinen kreivi Heiden. Samaan aikaan tapahtui senaatin valtaluvan uudistus, jolloin kiivaimmat ruotsalaisuuden edustajat sieltä saivat väistyä ja valtiopäivillä erityisesti kunnostautuneet yliopiston opettajat Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin astuivat sijaan. Yrjö-Koskinen senaatissa ja lisäksi vielä aatelissäätyyn korotettuna! Mikä kauhistava, jopa kerrassaan uskomaton uutinen oli se ruotsinmielisillemme! Asema näytti sitä hirveämmältä, kun se suomenkielen asetus, minkä Snellman oli saanut aikaan 1863, oli nyt 20-vuotisen valmistusajan kuluttua seuraavana vuonna 1883 astuva voimaan, eikä tällä valmistusajalla oltu tehty mitään asian edistämiseksi ja muutoksen helpottamiseksi. Ja nyt oli itse Yrjö-Koskinen senaatissa sitä toimeenpanemassa, hän, joka sekä sanomalehdissä että valtiopäivillä oli johtanut tyytymättömyyden osotuksia kieliasetuksen myöntämän valmistusajan laiminlyömisestä. Kaikki kuitenkin järjestyi verraten hyvästi tunnetun »paikalliskieliperiaatteen» pohjalla.

Aluksi tuli Yrjö-Koskinen senaatissa verraten vähäpätöisen Kamaritoimituskunnan päälliköksi, mutta pani heti toimeen metrijärjestelmän käytäntöönottamisen ja useita muita uudistuksia. Kolmen vuoden päästä tuli hänestä kirkollisasiain toimituskunnan, siis myös koululaitoksen, ylin päällikkö, jossa toimessa hän sitten oli eroonsa asti eli 14 vuotta.

Yrjö-Koskisen osallisuus maamme koulu-asiain käsittelyssä oli kuitenkin alkanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kuten olemme jo edellä viitanneet. Kun 1856 ruvettiin innokkaan suomalaisuuden ystävän, piirilääkäri Schildt’in (Kilpisen) johdolla puuhaamaan Jyväskylään oppikoulua, jossa opetuskielenä olisi suomi, ensimäistä sellaista koko maahan, mutta kun alkoi kuulua huhuja, että koulusta vallanpitäjät tekevätkin ruotsinkielisen, julkaisi Yrjö-Koskinen 1857 Suomettaressa voimakkaan kirjoituksen, jonka hän päättää ytimekkäällä tavallaan: »Suomenkielinen yläalkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua.» Koulusta tuli kuitenkin aluksi kaksikielinen, koska valtaluokan mielestä se oli oiva keino kasvattaa suomalaisistakin ruotsalaisia ja siis lujentaa ruotsalaisuuden valtaa ja taas monen suomenmielisen mielestä se oli ainoa keino saada virkamieskunta oppimaan suomea ja siis suomalaistumaan.

Mutta Jyväskylän koulu vähin erin suomalaistui kokonaan, ja se näytti suomenkielisen opetuksen ylimalkaan olevan mahdollista ja kehoitti muuallakin perustamaan aluksi samanlaisia kouluja. Niinpä Tampereelle ja Joensuuhun anottiin perustettavaksi kaksikielisiä kouluja, mutta kotimainen ruotsinmielinen hallitus ne epäsi, kun sitävastoin kenraalikuvernööri oli tamperelaisten anomusten puolella ja keisari ratkaisi asian koulun hyväksi.

Ensimäisillä valtiopäivillä 1863—64 tuli koulukysymys monella tavoin esiin ja siinä sivussa suomenkielen asia. Nyt oli Snellman jo senaatissa ja hänen vaikutuksestaan tuli 1865 voimaan uusi asetus, jossa koulujen kaksikielisyyttä terotettiin ja jossa m.m. sanottiin, että »Suomen Senaatin Talous-Osastolle kuuluu järjestänsä säätää useampain aineiden opettamisesta oppilaitoksissa suomenkielellä».

Jospa senaatissa olisikin istunut pelkkiä Snellmaneja, niin epäilemättä se olisi piankin laajassa mitassa käyttänyt sille myönnettyä oikeutta säätää yhä useampien aineiden opettamista suomeksi, mutta niin ei käynytkään. Päin vastoin kukistui Snellman itsekin pois senaatista, ja sen jälkeen seurasi kouluasioissa surkea takatalvi. Senaatti joutui kiihkoruotsinmielisten johdettavaksi ja peittelemättä lausuttiin sekä hallituksen että ruotsinmielisten piirissä, että äsken mainittu asetus koulujen kielestä oli vaan paperilla. Ja pian kiihtyi vastenmielisyys suomenkieltä kohtaan varsinaiseksi kouluvainoksi. Helsingin normaalilyseon suomalaiset rinnakkaisluokat päätti senaatti lopettaa; keisari ei siihen kuitenkaan suostunut. Sen sijaan, kuten ennen kerrottu, ne siirrettiin Hämeenlinnaan, ettei Helsinkiin olisi jäänyt ainoatakaan suomenkielistä koulua. Mutta suomenmieliset keräsivät 200,000 mk., jolla perustettiin yksityinen »Helsingin Suomalainen Alkeisopisto» ja rakennettiin sille oma talokin — sama, jossa nyt sijaitsee kouluylihallitus. Ja kun mitään uusia suomenkielisiä kouluja ei valtion varoilla perustettu, syntyi useita muita »yksityislyseoita» ympäri Suomen kansan karttuisan käden tukemina ja ylläpitäminä. Se oli kyllä tavallaan raskasta, mutta myös nuorekkaan innostuksen aikaa, jonka etupäässä joukon johtajana kulki Yrjö-Koskinen ja hänen johtamansa »fennomaaninen» puolue.

Ja nyt, tuskin vuosikymmenen kuluttua kiihkeimmän koulutaistelun päivistä istui Yrjö-Koskinen itse senaatissa. Hän sai nyt tilaisuuden koululaitoksen ylimpänä johtajana viedä nuo kipeät koulukysymykset terveeseen ja Suomen kansalle suotuisaan päätökseen. Suomenkieliset yksityislyseot otettiin vähitellen valtion huostaan; uusia lyseoita ja tyttökouluja perustettiin; ahtaiden ja sopimattomien koulurakennusten sijalle hankittiin uusia ajanmukaisia. Kuinka ripeä edistys koulualalla nyt tapahtui, osoittaa muun muassa se seikka, että Yrjö-Koskisen senaattoriksi tulosta hänen eroonsa asti oppilasmäärä yksin yliopistoon vievissä oppikouluissa lisääntyi 3731:stä 7389:ään eli enemmän kuin kaksinkertaisesti, ja että viimeksi mainitusta lukumäärästä 4243 oli suomenkielisten koulujen oppilaita. Mutta sen lisäksi oli perustettu pienemmille paikkakunnille alempia kouluja, jotka nyt on muodostettu n.s. keskikouluiksi tai kasvaneet täydellisiksi yliopistoon johtaviksi kouluiksi. Voimme painaa muistiin, että Yrjö-Koskisen senaattori-aikana valtion ylläpitämien suomenkielisten oppikoulujen luku kasvoi nelinkertaiseksi, mutta ruotsinkielisten koulujen luku vähän väheni sen johdosta, että supisuomalaisilla paikkakunnilla niistä loppuivat oppilaat niin pian kun suomalainen koulu syntyi rinnalle. Myöhempinä vuosina on kehitys jatkunut samaan suuntaan, jopa siinä määrässä, että monen mielestä ylioppilaita alkaa tulla liiaksikin, joten oppikoulujen järjestäminen valmistamaan maan nuorisoa enemmän käytännön aloille kuin tähän asti on käynyt polttavaksi ajankysymykseksi.

Myöskin kansakoulun kehityksestä muisti Yrjö-Koskinen huolehtia, vaikka tällä alalla ei olekaan koskaan ollut kielikiista kysymyksessä. Sitävastoin oli olemassa tuntuva epäkohta siinä, että monessa seudussa oli kansakouluja liian harvassa, joten lukuisilla pienillä lapsilla oli liian pitkät koulumatkat tai ei voitu ajatellakaan heitä kouluun, eivätkä kunnat suostuneet suosiolla perustamaan kouluja näitä syrjäkylien lapsia varten. Senaattoriaikansa aivan viimeisinä vuosina harrasti Yrjö-Koskinen sellaisen lain aikaansaamista, että kun jollakin paikkakunnalla on 30 kansakouluikäistä lasta ja kuntaa pyydetään sille paikkakunnalle perustamaan koulu, on kunta siihen velvollinen. V. 1898 vahvistettiinkin sellainen laki, ehkä viime hetkessä, koska pian sen jälkeen valtiollisissa oloissamme tapahtui suuria muutoksia ja mahdollisuudet kansakoululaitoksenkin kehittämiseen melkoisesti pienenivät. Nyt sitä vastoin tämän »kouluvelvollisuuslain» kautta on kansanvalistus saatu juurtumaan sangen paljon laajemmalle kuin ilman sitä olisi ollut mahdollista, ja vähitellen voitanee meidänkin maassamme ruveta toimeenpanemaan »oppivelvollisuuslakia», jollainen muissakin sivistysmaissa on, eli että jokaisen terveen lapsen on käytävä kansakoulu lävitse, ellei hän muulla tavalla hanki itselleen vastaavaa sivistystä.

Samoin kuin Snellman, joutui Yrjö-Koskinenkin pois senaatista erimielisyyden takia, ero vaan oli siinä, että Snellmanin kukisti kenraalikuvernööri, Yrjö-Koskisen uusi puoluejako, joka muodostui uuden kenraalikuvernöörin johtaman venäläistyttämistyön johdosta. Tämä näet oli saanut korkeimmalta taholta hankituksi Suomen perustuslakeja rajoittavan asetuksen, joka senaatin piti julaista kuten asetukset ylimalkaan. Kiihtymys oli sen johdosta koko maassa tavattoman suuri. Monilta tahoilta vaadittiin, että tuota uutta asetusta perustuslakien vastaisena ei ollenkaan julkaistaisi. Senaatti oli kuitenkin sitä mieltä, että sen velvollisuus oli se julkaista. Erimielisyyttä oli vaan olemassa sen johdosta, oliko julkaiseminen tapahtuva ennen, kuin oli korkeimpaan paikkaan tehty esitys sen perustuslainvastaisuudesta, vai vasta sen jälkeen. Edellinen mielipide, jota myös Yrjö-Koskinen kannatti, pääsi voitolle, ja asetus, tuo kuuluisa helmikuun 15 p:n manifesti (vuodelta 1899) julkaistiin, jonka jälkeen senaatti Hallitsijalle esitti sen poikkeavaisuuden perustuslaeistamme. Hallitsevassa mielten kiihtymyksessä ja siinä epätietoisuudessa, johon valtiolliseen asemaamme nähden oli tuon manifestin johdosta jouduttu, pääsivät puolueintohimot entistä enemmän valloilleen. Kun ruotsalainen puolue miltei kokonaisuudessaan kuului julkaisemista vastustavaan puolueeseen, nosti se etupäässä vanhaan vastustajaansa Yrjö-Koskiseen tähdätyn myrskyn, jonka vertaista ei ole ikinä vielä Suomessa ollut ja joka lopulta monesti esiintyi mieskohtaisena häväistyksenä tuota ansiokasta ja arvossa pidettyä vanhusta vastaan. Kun hänen puoluelaisikseen jääneetkään eivät rohjenneet häntä kylliksi tukea tänä vaikeana aikana ja varsinkin kun hän näki, miten monet suomalaisenkin oppikoulun käyneistä kansalaisista, huolimatta Yrjö-Koskisen entisistä ansioista suomalaisen kansanhengen nostajana, yhtyivät vastustajiin, ei jaksanut tuo ennen niin sitkeä mies enää kestää, vaan otti eron.

Neljä vuotta vielä erinomaisella pirteydellä harrastettuaan kirjallisia toimia ja valppaasti seurattuaan isänmaan yhä synkistyvää kohtaloa kuoli hän 13 p. marraskuuta 1903 lähes 73 vuoden ikäisenä. Hänen hautajaisensa muodostuivat suurenmoisimmaksi kunnianosoitukseksi, mitä tähän asti on maassamme omia kansalaisia kohtaan julki tuotu.

Olemme vielä liian lähellä helmikuun manifestin aikaa voidaksemme tasapuolisesti arvostella silloisen kotimaisen hallituksemme menettelyä siinä asiassa. Mitä Yrjö-Koskiseen tulee, on hän varmastikin menetellyt omantuntonsa ja parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta että hän on oikein ja hyvin menetellyt lähes puolen vuosisadan ajan kestävän työpäivänsä kuluessa suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, suomalaisen sivistyselämän peruskivien laskijana, suomenkielisen koululaitoksen kehittäjänä, siitä olemme varmaan yksimieliset. Ruotsikiihkoiset hänessä kyllä näkivät ankarimman vastustajansa ja syyttivät häntä kylmästi harkitsevaksi valtiomieheksi, jolla ei ollut mitään herkempiä tunteita. Me suomalaiset emme saata yhtyä tällaiseen arvosteluun, kun me tiedämme, mitä kaikkea hän sai kestää ja kokea ruotsinmielisten taholta suomalaisuuden puolesta taistellessaan. Ei sitä kylmällä järjellä kukaan viitsisi eikä jaksaisi tehdä, vaan juuri tunteen ja syvän rakkauden siinä täytyi olla voiman antajana. Ja se rakkaus kohdistui sorrettuun ja niin henkisessä kuin aineellisessa köyhyydessä elävään Suomen kansaan, etenkin juuri sen vähäväkisten nostamiseen, eikä hyvinvoipaan, etujaan kyllin valvovaan virkamies- ja säätyläisluokkaan.

Eikä ole sitä suomalaista, joka ei osaisi laulaa ja laulaessaan täyttyä samasta isänmaallisesta tunteesta, mitä Yrjö-Koskinen tunsi sepittäessään jo nuoruusvuosinaan laulunsa »Honkaen keskellä», jossa hän sanoo:

    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
    Honkaen humina ja luonto muu;
    Itse en sydäntäni hillitä taida,
    Riemusta soikohon raikas suu.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISIEN TÖITÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.