Title: Satu sydämestä ja auringosta
Author: Elina Vaara
Release date: October 27, 2023 [eBook #71967]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: WSOY, 1925
Credits: Tuula Temonen
Kirj.
Elina Vaara
Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1925.
Kaukaiset metsät.
Satu sydämestä ja auringosta.
Mennyt suvi.
Lumikkosydän.
Järvellä.
Hiiden hovi.
Syysromanssi.
Saaren soittaja.
Karnevaalihuume.
Käsky — kielto..
Kuolleet.
Judithin tuska.
Villiviini.
Puutumus.
Hiljainen huone.
Akordi.
Hiljaisimmat.
Hartaus.
Keväthämärä.
Blayn prinssi.
Trubaduurilaulu.
Aavelinna.
Suleika.
Yö keitaalla.
Oi Sulamith, on päivät hämärtyneet.
Netkron sadusta.
Kevät.
Kultaiset pallot.
Kellastuneesta vihkosta.
Katkenneiden pilarien kaupunki.
Tähtisumua.
Uneksijat.
Puistokuja.
Keskiyöllä ikävään ma havaan, sateen lauluun ikkunani avaan. Sydän valittaa. Siellä sananjalat viherjäiset, sinikellot, punakämmekkäiset vavisten nyt vartoo kuolemaa.
Siellä syksy mustan tulvan lailla hautaa metsät, joissa huolta vailla häipyi suven kuut. Haavanlehdet maahan varisevat, raskasmielisinä huokailevat tuuleen tummat, rakkaat havupuut.
Kuule, sadeyö, kun kuiskaan sulle: katoovaisuudesta voitko mulle laulun virittää, jok' on sinipunainen ja musta, jok' on täynnä murheen huumausta — laulun, jonka voi vain nyyhkyttää!
Oli kerran kuninkaantalo, missä yö oli päivinkin. Ei tulvinut koskaan valo sen synkkiin saleihin. Ah, tummat uutimet häilyi siell' edessä ikkunain; mut auringonikävä säilyi yhä sielussa prinsessain.
Pian hämyyn hautakuorin kaks heistä kaipaus vei, mut prinsessa hennoin ja nuorin hän kuolla tahtonut ei. Miten verhojen takaa ehtoin surunsairain kuuntelikaan hän huminaa syreenilehtoin, jotka varisti kukkasiaan!
Kuu venheellään kun sousi yli torninhuippujen, kuva nuorukaisen nousi hänen uniinsa ihmeellinen. Sen silkinkuivaa tukkaa ois nauraen hyväillyt ja tuhannen syreeninkukkaa hänen tielleen kylvänyt…
Ja prinsessa pimeän linnan ei enää viipyä voi: unen kutsu pohjalla rinnan kuin kiihkeä viulu soi. Hän pakeni linnasta salaa kuin pääsky, pesästään joka paisuvin siivin halaa sini-ilmaan värisevään.
Näyn ihanan eessä aivan sydän nuori hurmaantui: laill' yrtteihin peittyvän laivan maa säteiden virrassa ui. Utupilvissä taivahalla lepäs aurinko hehkuen kuin valkeiden vuorten alla ois järvi kultainen.
Ja kun nukahti matkalainen puun himmeän varjoihin, niin untensa nuorukainen hänet herätti suudelmin. Käden prinsessan käteen hän liitti, vei kauas maailmaan, ja hymyä auringon riitti, he kunne kulkivatkaan.
Moni kaupunki kaunis, suuri ilon, loistonsa tarjolle toi. Oli puutarhat kukassa juuri ja suihkulähteet soi! Mut prinsessa päivien mennen pian tunsi sydämessään, ett' uupuu valohon ennen kuin yöhön pimeään.
Yhä prinsessa kulkee, kulkee all' ihanan auringon… Mut illoin, kun silmät hän sulkee, sydän luotaan kaukana on. Nyt raukein siivin se halaa taa tummain uudinten, ja se pimeään linnahan palaa kuin pesäänsä pääskynen.
Kuin käsi lämmin, suven muisto mun sydäntäni hyväilee, vaikk' auringoton on jo puisto ja kaikki ilo pakenee, pois ilo pakenee.
Ma lehtimetsäin huminahan taas haaveissani unohdun ja heinään silkinruskeahan, mi peitti kukkulani mun, ah, kukkulani mun.
Ja kaislarannat, vedet tummat on laulelmiksi muuttuneet: ne on niin kaukaiset ja kummat kuin paimenhuilun säveleet, kuin huilun säveleet.
En konsaan lämpöä ma vailla nyt lähde syksyn kylmyyteen, kun vaeltaa sain päivän mailla ja nähdä onnen sydämeen, ah, onnen sydämeen.
Sun nuoruutesi kuninkaallinen on kristalliseen arkkuun suljettuna, ja parvi kääpiöiden itkee, palvoo sua vuorten yössä vahakynttilöin.
Kuu läpikuultavalle haudalles
niin säälivänä kylvää säteitänsä,
ja huhuilussa juron huuhkajankin
on outo, murheellinen vienous.
Kentiesi löytää lumon-alaisen
hän, jonka kyyneleet on kyllin kuumat
ja kyllin hartaat vangin lunnahiksi:
tuo tulimieli poika kuninkaan.
Mut ehkä valitsee hän toisen tien puutarhojen ja linnain houkuttaissa. Ja silloin arkussas, oi sydän, sydän, sa iankaikkisesti maata saat.
Oi järvi, laineitten koti ja kalain kimmelsuomuisten, ma kuuntelen läikyntääsi ja laulua hyräilen.
On järven pohjalla linna,
niin kaunis simpukkalinna, ai!
Sen ammoin mahtava Ahti
on rakentanut kai.
Mut Ahdin maineikas suku
— kuin moni ylhäinen suku muu,
joka liian on vanha ja hieno —
jo sammuu, rappeutuu.
Vain pieni, kalpea prinssi
nyt linnanpuistossa leikkiä lyö,
rapukarjoja paimentaapi
ja itkee, kun tummuu yö.
Oi järvi, laineitten koti ja kalain kimmelsuomuisten, ma kuuntelen läikyntääsi ja laulua hyräilen.
Vuorivirta kuohuu alla ikkunain, lyövät tornin seinään laineet loiskahtain takana tunturin viiden. Nuku, nuori kukka ripsin kasteisin! Sull' on kultasänky silkkiuutimin linnassa mahtavan hiiden.
Peikko lemmenkade nukkua ei voi; kiilusilmin väijyy, niinkuin vartioi saituri timanttijyvää. Ryöstö-impi huokaa taljavuoteellaan, unohtaa ei saata edes unissaan onnettomuuttansa syvää.
Vuorivirta kuohuu alla ikkunain, lyövät tornin seinään laineet loiskahtain takana tunturin viiden. Nuku, nuori kukka. ripsin kasteisin! Sull' on kultasänky silkkiuutimin linnassa mahtavan hiiden.
Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.
Pieni kreivitär unelmoiden
niitä poimi, ne murheen toi.
Alla vanhojen vaahteroiden
vielä nyyhkytys illoin soi.
Pieni kreivitär kuninkaalle
antoi lempensä ainoan.
Vieras juhlittu kaukomaalle
läks, ei kuulunut palaavan.
Läpi sydämes kävi miekka,
pieni kreivitär, tiennyt et:
luvuttomat kuin rannan hiekka
kuninkaiden on rakkaudet!
Sinimustia astereita syksyn tummuvat päivät on. Sinimustia astereita kasvoi puistossa kartanon.
Kun vetten sini vaaleana väikkyi,
kun kukat pihlajan ja syreenin
tän saaren hautas lumeen tuoksuvaiseen,
ma tänne silloin matkasin.
Nyt täällä viipynyt oon liian kauan.
Mun viuluni on mykäks vaiennut.
Siks poveen pusertunut tuska, hurma
on järkeni mun sokaissut.
Kuin syksyn liekehtivä koivu tuolla
veen miilunmustaan syliin kumartuu,
niin hullu rakkaus ja synkkä murhe
mun sydämessäin sekaantuu.
Ja halveksivat katseet kylätieltä
mua peikkoin lailla seuraa uniin yön.
Mut vannon, että kerran vielä soitan
tai viulun sirpaleiksi lyön!
— — —
Nyt kielet viritän, nyt kostan teille. Ja tää on kosto halvan soittajan: te mielet ynseät, kuin lapset pahat ma teidät soinnuin taivutan.
Ma sallin tähtein sataa ylitsenne
kuin sädehtiväin tuliperhosten.
Ma kutsun ihastuksen huulillenne
ja sytän kaipuin sydämen.
Sa tyttö kaunis, kylmyytesi hautaan
ma sävelien villiruusuihin!
Jääkirkkaat silmäs pysähtyvät minuun
ja hämärtyvät kyynelin.
Mun viuluni, ah, itkee, nauraa, kuohuu,
kun outo, kuuma onni siinä soi.
— Mut riemusta käy raskahaksi pääni.
En viipyä ma enää voi.
Ma syöksyn venhevalkamahan: vihdoin
pois olen vapaa täältä lähtemään.
Jää hyvästi, oi haavojeni saari!
Nyt viime kerran sinut nään.
On murhetta maailma täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen, minä niinkuin ihmiset muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Mut sydämeni ei naura,
sitä turhaan pyytelen.
Tänä yönä mun kuolema saartaa,
vaikk' elää himoitsen.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Oi, ruusuja, okaita halaan,
en rauhaa hautausmaan!
Sydän mulla on ihanan nuori,
kun toipuu se tuskastaan.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
Minä lingota liekkejä tahdon
ja häätää kuoleman pois.
Minä tahdon riemuita, laulaa,
kuin onnekas rintani ois.
Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
On maailma murhetta täynnä, tie musta ja kuolleet puut. Minä sentään nauraen kuljen kuin ihmisnaamiot muut. Ja hehkuvat keltaiset lyhdyt.
— Tuskan, tuskan hinnalla on riemus ostetut.
Kyyneleitä, verta oon ma niistä maksanut.
Siispä syöksy nautintoon, sen mehu kuuma juo!
— Ah, en voi, en voi, en voi! on turha käsky tuo.
— Sydän, sydän, heikkousko siitä estää sun?
— En ma pelkää muuta kuin ett' ilo tahraa mun.
Kyyneleet ja veri ovat kiirastulenain:
Jos ma tulta pakenen, oon maata, maata Vain!
Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Leponne on niinkuin musta rauha saderaskaan, marraskuisen illan.
Onnelliset, onnelliset kuolleet!
Tärisytä intohimo ykskään
untanne ei majesteetillista,
piikit elon orjantappuroiden
enää otsaanne ei viillä veriin.
Onnelliset, onnelliset kuolleet! Keihäänhaava syvä kyljessänne voideltu on unhon narduksella, kädet kuumat, lävistämät naulain, kiedotut on unhon käärinliinaan.
Onnelliset, onnelliset kuolleet, jotka alla mätäneväin lehtein itse verkkaan maaksi lahoatte! Tuhatkerroin autuaammat sentään ootte, jollei ylösnousemuksen valo koskaan kohtaa silmiänne.
Olen kamppaillut kuoleman painin kera tuskan enkelin. Ma syömeni rinnasta revin ja maahan tallasin. Ah, silmin mustenevin sun povees painoin tikarin ja pakenin yön pimeihin niin kauas kuin ma jaksoin voimin murtuvin.
Nyt ammottava, avoin verihaava mun rintani on. Miks lähteelle laahautuisin? Ma tunnen kohtalon: vaikk' aalloissa Jordanin uisin, ois janoni lieska sammumaton, ah, sammumaton kuin auringon, joka sadevedestä kuiviks juo ojat aavikon!
Käy raju tuskannyyhke kuin puistatus ruumiissain. Maan tomussa ma ryömin nyt rukoillen rakkauttain. Ah, kasvoin kyynelten syömin sun eessäs, armas, haavoissain ma polvillain nyt makaan vain ja kuolen, nimes kuumeisilla huulillain.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Huumaukses tunnen kyllä, sydämen se sairaaks saa.
Joka syksy köynnöstyt
sydämeni ympärille
tummin liekkein, tuhlaat sille
hiuduttavat hyväilyt.
Ruskeata, purppuraa, hiilen hehku kaiken yllä! Kerran tules, tiedän kyllä, tuhkaksi mun kuluttaa.
Valkea pumpuliköynnös välissä ikkunaruutuin.
Kaksi kättä pöydän verkaa vasten puutuin.
Harmaita sauhulintuja suhisee vaiheilla taivaan.
Kaksi valjua kättä, vihityt huoleen ja vaivaan.
Mustaa liejua kadulla vettä valuvalla.
Ihmisen kädet vihreän varjostimen alla.
Valko-ompeleiset uutimet unteloina nuokkuu renkaissaan. Vihreätä, hämynpehmeätä iltalamppu heittää valoaan.
Kuva kehyksessään hymyilee.
Hellät, uskolliset silmät nään.
Uutimineen
kellokukan sineen
huone hukkuu udunhimmeään.
Kerran ilma alakuloinen
tulvi tuoksuin aavistuttavin.
Punaisena
valmunkukkasena
hehkui lampun silkkivarjostin.
Hiilen lailla hiipui, luhistui sydän polttavine haaveineen. Valkeata, vilunraukeata lamppu kylvää härmää huoneeseen.
Sinä, sinä olet viileys, tuoksu ja valo. Sinuun, sinuun tuskainen tuleni sammuu.
Hengitän sua kuin sairas
vuoriston ilmaa.
Silmin sinua juon
kuin merta ja aurinkoa —!
Sinä, sinä olet onni ja sieluni rauha. Sinussa, sinussa elän, liikun ja olen.
Me, jotka olemme maailmassa hiljaisimmat ja köyhimmät, emme pelkää Kuolemaa.
Sillä me seisomme joka hetki niin lähellä Kuolemaa, että me kuulemme sen hengityksen huo'unnan. Eikä se herätä meissä kauhua.
Kun suljemme vihdoin väsyneet silmämme iankaikkisuneen, tarttuu se lempeästi jalokivin koristamattomaan käteemme ja johdattaa meidät suuriin, hämäriin pylvässaleihin, missä tummain hyasinttien tuoksu leijailee ilmassa kuin suitsutus.
Oi metsä, metsä, huminasi on niinkuin kaukaisen rannan pehmeä kuohu, johon venheeni vaahtoaalloista ajautuu. Oi metsä, hiljaisuutesi on pilvikorkea, sinisenhimmeä vuori, min sammalta haavainen jalkani astua saa.
Oi metsä, metsä, tuoksusi kuin pyhä sauhu mäntyjen yllä keinuu ja lailla suurten lintujen kasvoillani sun havuntummat varjosi leyhyvät. Oi kuule huokaukseni, oi tajua sieluni äänetön, janoova hartaus: oi anna mulle ruskea rauhasi ja vihreä viileytesi!
Ui sateen henki yllä kaupungin, ja lyhdyt kuni silmät hunnun takaa niin salamyhkäisinä hehkuvat.
Ja puussa laulaa näkymätön lintu.
On arka mutta kiihkeä sen ääni
kuin ensimmäinen, värähtävä nuoruus.
Ja maailmani kesken ihmisten on aavistavan hiljainen ja yksinäinen. Mun hyvä on: se nöyrä onni, jota pyysin, nyt kypsyy salaa sydämessäni.
Ui sateen henki yllä kaupungin.
Moni donna kaunis ja nuori ois mulle tuhlannut viehkeyttään, mut en haaveen taivaita nähnyt ma heidän silmissään.
Vain laulu kaukaisen lemmen
soi sydämessäni päivin, öin.
On alla vieraiden tähtein
hän, jota ikävöin.
Hänen valkea kaupunkinsa
kuin lintu kylpee vaahdossa veen.
Näen rannalla huojuvat palmut
ja linnan torneineen.
Hän pylväiden varjossa kulkee,
ja huntunsa hiljaa häilyvät.
Sinitummat silmät on hällä,
kädet hienot, lempeät.
Miten aamuni tuoksuvatkaan,
miten iltani hiutuvat hurmioon!
Hänen sielullensa ma haastan,
sen värinän kuullut oon. —
Yli Välimeren siintojen kerta ui laivani Tripoliin valkamaan, ja ma uskollisuuteni palkan hänen huuliltansa saan.
Donna, kirsikankukkien aikaan olivat tunteenne lempeämmät. Alta vihreän samettihilkan ruskeat silmänne hymyilivät.
Valkeiden kirsikankukkien aikaan
lähditte lehtohon käyskelemään
aivan ilman aikojanne,
seurana neittä ei yhtäkään.
Valkeiden kirsikankukkien aikaan
heititte silkinkirjailutyön.
Syyttä suotta kynttilä paloi
ikkunassanne halki yön.
Valkeiden kirsikankukkien aikaan
suostuitte laulajan suuteloon.
Nytpä ilkutte neitoinenne.
Kuinka ansainnut sen oon?
Donna, kirsikankukkien aikaan
olivat tunteenne lempeämmät.
Alta vihreän samettihilkan
ruskeat silmänne hymyilivät.
Ritari se nuori harpunsoiton kuuli syksy-yössä kulkeissaan, huomas jyrkänteellä linnan loiton, lähti sitä kohden ratsullaan. Tuohustulet paloi ikkunoissa, valoi synkkään pimeyteen loistettaan.
Kiiti halki metsän kammottavan ritari ja takaa piilipuun näki vallihaudan ammottavan kuni kuilun paistehessa kuun. Nostosilta vaipui vingahtaen, haipui portin kumu tuulen voihkailuun.
Vartijoita etsein harhailivat miehen silmät — turhaan kuitenkin. Ovet itsellänsä aukenivat autioihin holvisaleihin. Jälleen soitto kumma kuului, laulu tumma johti askeleita ritarin.
»Sieluni mun valittuaan vuottain liekin lailla kesken myrskysään lepattanut on, sen tuloon luottain tuijottanut yöhön pimeään. Niinkuin pilvet tuolla, vuodet kiitää — kuolla orpo kaipuu ei voi ikänään.»
Hämärästä salin sisimmäisen löysi ritari nyt laulajan, neidon nuoren, kultakutripäisen, ihanan, mut oudon valkean. Soi kuin huokausta harppu — lukki musta punoi verkkoaan sen laitahan.
»Vieras olet mulle, armas impi. Sinut sentään sydämeni mun tuntee: olet muita kaunihimpi, ääni, kasvot sull' on kaihotun. Lempeni ma annan kodiksesi, kannan täältä kauhun kammioista sun»
»Liian myöhään saavut, noutajani.
Kuule sana julma kohtalon:
ruusut, jotka hehkuu hiuksillani,
kukkia jo ovat kalmiston.
Kolkko, ah, on hauta,
kylmä kirstun lauta!
Mutta rauha mulla vihdoin on»
Haamu vaikeni ja usvaan haihtui. Muurit harmaat linnan äskeisen jylhään kivirauniohon vaihtui hiljaa, kumeasti jyristen. — Kuu vain yössä paloi, hohdettansa valoi yli miehen vanhan, murheisen.
Minä talomme katolta kerran sun ohitse kulkevan näin, ja niinkuin erämaan palmupuu sa olit silmissäin. Tosin kertoivat köyhyydestä sun ryysyiset vaattehes, mut kuitenkin korkein haaveeni ois olla arvoises.
Sillä mustien silmäisi liekki oli ylpeä, ylhäinen. Ah, tuhkaksi palaa tahtoisin ma tulessa liekin sen! En muuta autuutta tunne, kuin että sinut nään: jos ohi talon taas et käy, ma kuolen ikävään!
Joka ilta sun askeleesi mun luokseni johtavat ja raoista ristikkoportin sataa kuumat suudelmat. Mikä onni: on kolkassa muurin tuo tuuhea öljypuu. Sen ryhmyiset oksat suojellen yli päittemme kaareutuu.
Kas, tähtivalo kirkas läpi lehvien lankeaa! Sen taakse tummat kasvonsa yötaivas hunnuttaa. Sano, tyttöä lempiä voitko, jok' on huntunsa poistanut? Joka yö minä nyyhkytän vuoteellain, kun oot mua suudellut.
Minä riemusta väristen varron sitä päivää, mi valjetessaan sinut vieraaksi isäni huoneeseen tuo tytärtä anelemaan! Sinä viet minut matalaan majaan. On puutarha ympäri sen. Minä puutarhurin vaimo olen nuori, onnellinen.
Käyn aamuin kaivolla kantain saviruukkua päällä pään. Ma jauhan, leivon, askaroin ain' iltapimeään. Kukat, hedelmät, joilla ei vertaa, sinä vaalit ja korjailet. Yön tullen käymme nukkumaan kuin pesässä kyyhkyset.
Oi, miksi halvan neidon näin petit, mahtavin? Et köyhä armaani ollutkaan, josta lauloin, haaveksin! Oot rikas, kultaa sulla on täynnä kammiot ja kallein helmin kivetyt sun linnasi permannot.
Tuhat vaimoa haaremissas on kaunista, kiemailevaa. Mua kaipaat hetken leluksi vain, millä ikävääs haihduttaa. Mut vaikka parvessa neitoin olen halvin, mitättömin, on puhdas lempeni liian kallis kaliifin linnaankin!
Minä koraanin lausetta silkkiin nyt kirjailen viheriään. Voi häntä, ken enää armastaan ei kohtaa eläissään! Sen poskilta punaiset valmut pian haaltuu, varisee, pois hiusten kimmel katoaa, säde silmäin himmenee.
Yks ajatus mieltäni vainoo, en rauhaa siltä saa: hänen omansa olla voisin nyt, hänen luonansa asustaa. Oi Allah, ankarasti et takana kuoleman mua tuominne, jos rintahain ma tikarin painallan!
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Punaisin liekein leimuaa nuotion palo.
Jalkaisi juuressa uskollisna ma valvon,
telttas on minulle armahin asuintalo.
Kaivolta hiljaa kamelin kellot soivat.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Kuin sen korkeat minareetit hohti,
hartain kaipuin kohoten taivahalle,
niin minun sieluni halaa sinua kohti.
Muistatko kangastuksen kaupunkia?
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
Kylmä on yö, mutta poveni polttavan kuuma.
Hengitä oliivintummilta kasvoiltani
suloisimpain yrttien tuoksu ja huuma!
Laulaa palmujen latvoissa tuulen humu.
Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet ja tippuu kypressien kyyneleet. Sun liljas sateen alla väsyneihin ja kylmiin unelmiin on vaipuneet. Oi Sulamith, on päivät hämärtäyneet.
Ja jalkas, yli kukkuloiden käyneet,
on niinkuin metsälinnut uupuneet.
Ei kuninkaasi marmor'altahilla
oo kyyhkyt valkeammat kylpeneet
kuin jalkas, yli kukkuloiden käyneet.
Sa katsot kammiosi ikkunasta:
Siell' ohi kantotuoli Salomon
nyt mustain orjain olkapäillä keinuu,
ja verhot purppuraiset alhaall' on.
Sa katsot kammiosi ikkunasta.
Mut illan varjoin langetessa vasta sa päästät ikäväsi valloilleen, ja jähmettynyt sydämesi puhkee nyt itkuun lämpimään ja hiljaiseen, ah, illan varjoin langetessa vasta.
Netkron laulu.
Ma kylven aamun noustessa Niilin rannalla, kun taivas sinihehkuvana palaa. Soi pääni yllä palmujen raikas humina, ja vesiheinä polviani halaa.
Mun ruumiini on nuori ja ruusuntuoksuva,
sen syleilyynsä sulkee vilpas Niili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla,
mut poskeni on polttavat kuin hiili.
Ma lootuskukan lailla keinun virran laineilla, ja tyttö valkein kaupungissa lienen, mut poskeni on punaiset, ah, pelon hurmasta: on kotka vienyt sandaalini pienen!
Pyhä lintu.
Ja kedolla juur' oikeutta jakaa ruhtinas, kun huutoon puhkee tuhatpäinen kansa: sen yllä kaartaa korppikotka, ilman valtias, ja kohu kuuluu siiveniskuistansa!
Kuin tervehtien pudottaa se pienen sandaalin
nyt maahan mahtavimman jalkain juureen,
ja taivaan sineen kohoo jälleen komein kaarroksin!
Jää kansa kaikki ihmetykseen suureen.
Mut papit viisaat selittää: »Oi poika Auringon,
tää ennusmerkki onnea on tuova!
Näin pyhä lintu valinnut lie sulle puolison.
Oot hänen kanssaan kulta-ajan luova.»
»Ape rek!»
Tää mistä torven toitotus ja rumpuin pauhu tuo
ja huudot, jotka valtatiellä kajaa?
Käy Farao nyt viininmyöjän, muukalaisen luo.
Hän majan eteen vaunuillansa ajaa.
On kautta pyramiidein maan hän neittä etsinyt,
ken sandaalin vois tuta omaksensa.
Oi Netkro, synnyinhetkelläs on tähti hymyillyt:
sun ruhtinas nyt nostaa rinnallensa!
Oi Netkro, laske viiniruukku kädestäsi pois,
mi liian kaunis halpaan ompi työhön.
Hän vaunuissaan sua odottaa, ei viipyvän sun sois
Vain kiinnä kukka tummain hiustes yöhön!
Oi kevät, liian paljon valoa sa kylvit yli köyhän maailmani ja sädeverkoin kimaltelevin sa häikäisit ja kiedoit katsettani.
Sun kuuma ihanuutesi on tuleen sytyttänyt olentoni. Nyt kevät sielussani on, mun polttaa oma julma aurinkoni!
Oi ystäväni, kentälle jo käy!
On aamu, pilvenhattaraa ei näy.
Kuin mahla nuoruus kuohuu suonissamme.
On kevät villi tuoksu, joka huumaa,
ja sydän pursuu kaipausta kuumaa.
Se veripunaisena kukkii poskillamme.
Lyö maila, pallot kilvan kiitävät
ja sinitaivaan lakeen liitävät.
Ah, kuinka hiekka säihkyy silmissämme!
Ja päivät, jotka vierimistään vierii,
kuin kultapallot ajan verkkoon kierii.
On huima, aurinkoinen leikki elämämme!
Tähti.
Konsa palaa kotiin yön ihanaisin tähti? Iäisyys jo mennyt on, siitä kun se lähti.
— Oi, en ehdi milloinkaan loppuun taivaltani. Kauneuden kaipaus mull' on povessani!
Tähtikruunu:
Laps iltataivaan tähtihin kun silmin katsoi sinisin, tämä kuului kuiskaus huuliltaan: »Oi, tähtikruunun kuinka saan?»
Ohi tuskan tuliterien,
ilon, lemmen kultamerien
kun kuljet rauhan kaupunkiin,
siell' astut seetritemppeliin,
viet unelmistas armaimmat ja uhrin niistä rakennat! Niin vasta, kaikki kadottain, saat tähtösiä sadoittain.
Me vuorilaaksoon rakensimme kauniin kaupungin.
Se hurmas silmää pylvästöin ja puistoin kukkivin.
Se kohos säihkyin ihanuutta ilmaan siniseen.
Se oli sydäntemme usko onneen, valkeuteen.
Mut kerran outo vavistus sai järkkymähän maan,
ja pilarimme korkeat ne sortui sijoiltaan.
Oi kaupunki, oi kaupunki, oi aarre nuoruuden!
Nyt muratti ja sammal verhoo raunioita sen.
Lasna Totuus niinkuin tulisäen
heitti sydämeeni hohdettaan.
Nytpä tuhat totuutta ma näen:
taajan tähtisumun yllä maan.
Huntuaan yön hämähäkki kutoo
yli avaruutten himmeäin.
Tähti tähden jälkeen lentää, putoo.
Kaikk' on samanlaiset silmissäin!
Suur Uneksija parhain kun hylkäs tämän maan, niin meidät suossa harhain hän jätti tarpomaan.
Niin vaikea nyt vuottaa
on suurta hetkeään
ja valtakuntaan luottaa,
ah, näkymättömään.
Siks moni eri teitä
on kulkenut jo pois
ja pilkannutkin meitä,
kuin verivieras ois.
Mut luopioiden luku
vaikk' yhä kasvaa vain,
niin suuri myöskin suku
on meidän, uskovain.
Ei epäilyksen peikot
voi meitä käännyttää:
jos voimamme on heikot
ja murhe näännyttää,
me suojaan vaellamme taas katakombien, ja yössä soihtuinamme on liekit laulujen.
Näin usein tuntuu: on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.
Ah, joskus kaartuvat lehtiholvit niin vihannoivina yllä pään,
ja kevätkiurujen laulu villi siell' yhtyy lähteiden helinään.
Ja joskus keltaiset lehdet lentävät lailla liekkien nääntyväin.
Käy kylmä, viiltävä koillistuuli ja pilvet painuvat maata päin.
Mut uupumatta vain eespäin rientää on yhä kaipaus kulkijan,
siks kunnes Kuoleman lintu laulaa ja kuultaa kartano Kuoleman.
Yön yhden siellä me levähdämme, pois aamun tullen jo matka on.
Ei unen ikuisen kammioihin voi jäädä henkemme rauhaton.
Oi ystäväni, on kohtalomme kuin pitkä, varjoisa puistotie.
Me sitä käymme, ja loputonten se hämäryyksien halki vie.