The Project Gutenberg eBook of Kansa ja kannel

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kansa ja kannel

Runoja

Author: Lauri Soini

Release date: January 15, 2024 [eBook #72725]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Minerva, 1902

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSA JA KANNEL ***
KANSA JA KANNEL

Runoja

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Minervan Kirjakauppa, 1902.

SAVOLAISIA SÄVELIÄ.

Kuuntelen rannalla haavan ja koivun lehtien liplatusta — helkytän kaikuja nuoren kansan lemmenlaulelusta.

SISÄLLYS:

Kansan laulaja:

Ukko, saapunut salolta.
Tumma kannel ja valkea kannel.
Ukko kun lauloi —
Näen laulajan, neitonen rinnallaan.
Vienon vienossa tuulen liekassa.
Illan vihjeessä.
Sunnuntaina.
Äidin tyttö.
Aidankin yli.
Mettä.
Lempi ja ämmät.
Mulla on kauniimpi…¨
Halla.
Rekilaulu.
Se tuulimylly.
Tyttölasten lempi.
Tuulihattu.
Juhannus.
Kosintamatkalla.
Pyörälaulu.
Kauhavan poika.
Läpi kuusikon kulku.
Merille lähtiessä.
Aavalla Atlannilla.
Joka hengenveto.

Tunteita ja aatosten sirkkalehtiä:

Ilmassa purjehtija.
Sinä olit niin heleä ja hieno!
Koivunlehdeksiä.
Oi, kuin oli kummaa silloin!
Kosken rannalla.
Naisvihaaja.
Olin minäkin riemukas kerran.
Yksinäisen huokaus.
Hengen voima.
Ihmisten elon-ihanteet.
Harrastus.
Vapaus.
Totuus.
Valhe ja totuus.
Turhia kysymyksiä.
Oikeus.
Onnemme asunto.
Karkaiseva kärsimys.

Kansallisia lauluja:

Pohjolan huhtikuu.
Jos mulla olisi —
Mihin suuntaan?
Tulkaa ja katselkaa!
Kansanrakkaus.
Kristalli.
Viljelysoppia.
Herrasluontoa.
Kansanmielinen.
Pennin saimme —

KANSAN LAULUJA.

Ukko, saapunut salolta.

Hyvälistö hienostunut, kaupungin koristus, kukka, neidot vienot ja vireät, rouvat pulskat ja helevät, herrat sorjat ja solakat, valkohapset vanhuksetkin salin täyttävät sametin, silajavan silkkinensä.

Ukko, saapunut salolta, sydänmaalta matkaellut, on nyt laulella luvannut, soitella saloisen soiton.

Saapuvi saloinen ukko, salon ukko sarkahousu, pikimusta pitkäparta, ukko ketterä, kotoinen. Ei asetu uunin päälle, eikä pankolle paneite, istuvi ilokivelle, laulupaadelle paneikse.

Laulavi, taitelevi, soitella helistelevi.

Tumma kannel ja valkea kannel.

Tumma kannel ja valkea kannel oli hänen polvellansa. Vuoroon toinen ja vuoroon toinen soi hänen sormissansa.

    Tumma kannel huokui korven
    kuusien huminoita.
    Valkea kantelo vilkahutti
    vihreitä lehdikoita.

    Tumma kannel kuusikossa
    tummana lampena väikkyi.
    Valkea kantelo loistossa päivän
    lahden kalvona läikkyi.

    Tumma kannel kyyhkyläisnä
    kuusen lehvällä itki —
    valkea lenteli leivosena
    livertäen ilmoja pitkin.

Tumma kannel kansan huolta, murhevirsiä soitti — valkea hilpehin helkähdyksin huolet ja murheet voitti.

Ukko kun lauloi —

Ukko kun lauloi murhevirttä, painuvi kuulijan pää, haikean henkevin hytkähdyksin sydämet väräjää.

    On kuni tummalla virralla Tuonen
    purressa kuljettais,
    on kuni kuusena kansani murhe
    virtahan varjon sais.

Syvältä kansani sydämestä laulelu kumpuaa. Kuulijan silmässä kaunokainen kyynele kimaltaa.

Näen laulajan, neitonen rinnallaan.

Näen laulajan kantelo kontissaan läpi Väinölän väistelevän — näen neitosen nuoren rinnallaan sulosuisen ja viehkeän.

    Ja mä kuulen kansani laulelon
    ylös toivohon kohoovan,
    sen kuulen mä huulilla hienoston
    kera kantelon kaikuvan.

    Sävelniekkamme kantelon kaunosen
    nokikarstasta puhdistaa,
    ja soittajat sorjimmatkin sen
    sulokieliä soinnuttaa.

Se hellässä hoivassa soittajain ilon vienoksi kehkeää, ja kerta se kautta maailmain helokirkasna helkähtää.

Vienon hienossa tuulen liekassa.

Vienon vienossa tuulen liekassa haavan lehti hilkkuu. Lävitse lehtien liplatuksen heilini huivi vilkkuu.

    Tuulonen hienosti henkäillessään
    siniseen kukkaan liitää.
    Poikanen heilinsä havaitessaan
    luokse kohta kiitää.

    Mansikka päivän paistehessa
    punasena sarastelee.
    Samalla lailla se äidin tyttö
    poikia arastelee.

Sinisiä, punasia kukkia kasvaa lähteen reunamalla. Poika ja neitonen kuiskivat kahden lemmenlehvän alla.

Illan vihjeessä.

Ei niin hiljaa aurinko laske, ettei liiku lehti. Illan vihjeessä pienonen poika heiliänsä ehti.

    Lehvitse kukkivan pihlajapensaan
    vaalea pääliina pilkkui.
    Poikanen hiipiä hippasi sinne,
    silmä se kiilsi ja vilkkui.

    "Hits", hän äänsi ja hyppäsi hiljaa
    lehdosta neitosen luoksi.
    Leikillänsä se veitikas tytti
    ahoa pakoon juoksi.

"Piti piti", piiskutti pienonen poika, lakki oli kallellansa. Leikillänsä se neitonen pyrki pois hänen polveltansa.

Sunnuntaina.

Käkönen kukkuu helkyttelee vainion takalolla. Ikävä on suvisena sunnuntaina yksinänsä olla.

    Tuoltapa näkyy lehdon takaa
    tuulimyllyn siipi.
    Sinnepä hentosen heilini luokse
    taas minun mieleni hiipi.

Jalkaani panen minä kiiltävät kengät, läpi kotipeltojen lähden. Taivaalla kohdalla myllyn siiven näen minä lemmentähden.

Äidin tyttö.

Ei ole äidillä tällaista tyttöä kuin tämä ainoa yksi. Ei tule tällainen äidin tyttö hylylle heitellyksi.

    Jallikka poikien jantturoista
    en minä välitä mitään.
    Sorjan ja hoikan heilini kanssa
    kaksin me hyreksitään.

Mitähän meillä on välillämme, kun sua katson silmiin? Oi sinä, oi sinä, veitikka poika, saitko sen silmistä ilmiin!

Aidankin yli.

Tyttönen tuuheatukka ja sorja yhdeksäntoista jo täytti, oli punaposki ja ruskeasilmä, sievästi itsensä käytti.

    Naapurin poikanen pellollansa
    korjaili kuhilaita, —
    silmäili, silmäili sorjaa neittä, —
    välillä oli vino aita.

Vaan yli aidankin, aidankin yli lempi se leimahtelee. Nurmella hellien neitoansa poika jo istuskelee.

Mettä.

Mehiläiset ne kukkasista keräilevät mettä. Minä haen kultani katsehista mieleni miellykettä.

Kullallani on siniset silmät ja se mua ilahduttaa, kun hän sinisillä silmillänsä katsoa vilahduttaa.

Lempi ja ämmät.

Nurmella kulkivat poika ja tyttö kukkia poimimassa. Akat oli penkillä polvillansa, nenä oli ikkunassa.

    Kyllä ne ämmät käppyräleuvat
    kärkkyvät kielotellen.
    antaako suuta se hulivilipoika
    äidin neitoselle!

Pannunsa ääressä toisillensa ämmät juttuja jauhaa — nuorten rinnat ne nurmikolla tuoksuvat lempeä lauhaa.

Mulla on kauniimpi…

Mullapa hilsu on kaunokainen — kaunisko myös on sulla? Pannaanpas hilsumme rinnatuksin onpahan kauniimpi mulla!

Olisipa sullakin yhtä kaunis kuin on mulla kulta — sitte en pelkäisi, että sä huima kultani valtaat multa.

Halla.

Halla on kähminyt kummun alla, kummun kukkaset syönnä. Söi se kukat ja vei se tytöt, — ei se poikia lyönnä.

    Luntakin, ämmien nähdessä unta,
    tuiskusi keskellä yötä.
    Häätyi tuisku ja jäätyi nietos, —
    jälkiä siin' oli myötä.

    Neitosen keitosen akkunan alle
    viidet jäljet kulki.
    Viisi on tullut ja neljä on mennyt,
    akkuna yhden sulki. —

    Kuului kolketta, salpa se laukes,
    poikanen saapui luoksi.
    Laukesi salpa ja ikkuna aukes —
    poikanen metsään juoksi.

Tähtöset tuikkivat kirkkahasti valjulla taivahalla. — Vei se kukat ja sai se tytöt syksyöinen halla.

Rekilaulu.

Tyttönen tepsutti silkkikengissä kirkkaalla järven jäällä; yll' oli hienonen silkkinuttu tuimalla pakkassäällä.

    Solakalla orhilla kulkusissa
    tulin minä matkailemasta;
    pyytelin rekeheni vällyjen alle
    ihanata tyttölasta.

    Rekeni on tanakasta tammipuusta,
    aisat on pihlajasta. —
    Tyttönen salli mun armastella,
    kieltäysi kihlaamasta.

Sievästi, sievästi kuutamossa huulonen kohtasi huulen. Nahkaset neitosen ympäri käärin suojaksi tuiman tuulen.

Se tuulimylly.

Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.

Ne neidot nauraa, ne neidot nauraa, kun hulivilit pyydystävät. Vaan kun ne pettää ja kun ne jättää, he itkeä vetistävät.

Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.

Yks hupsu kerran, yks hupsu kerran, oli tarttunut myllyä siipiin. Hän suistui järveen, hän suistui järveen, kun siipi irti riipiin.

Tyttölasten lempi.

Ah, lempi tyttölapsien on aivan ijankaikkinen! Se kestää kuin päivän kulku ainiaan ei estää voi nousuaan, ei laskuaan…

    Mä kerran illan lemmitsin
    ja syleilin ja suutelin…
    Oi, kuumaa
    sen lemmenliekin hehkuntaa!
    Se huumaa,
    ja hulluksi se aivan saa…

Hän vannoi valan ikuisen nimessä sinitaivasten, ja vettä siniset silmät vuotivat, niin että sulivat posket punakat.

Mut huomisella noustuain mä erokirjan hältä sain… Hän anoi, ett' ollaan yhä ystävät . . . ja sanoi saaneensa kihlat kiiltävät…

Ah, lempi tyttölapsien on niinkuin päivä ikuinen! Se loistaa päivällä tänne taivaalta — ja toistaa yön tullen loiston toisaalta…

Tuulihattu.

    Taivaalla häilyvä hattarapilvi
    kovin on kirjavainen.
    Minun kultani tuulihattu
    on ihan samallainen.

    Kun hän souteli punasella purrella,
    rannalla yksin itkin.
    Vesi suli sinisistä silmistäni
    Punasia poskia pitkin.

Juhannus.

Niemelle miehin se kokko kohennettiin. Illalla juhlana sitte se sytytettiin. Riemuin liemuin liekit leiskuivat. Rantamalla kuusen alla polskat kaikuivat. Hippaa lippaa jätkän polska soi. Hipsutellen, lipsutellen nuoret karkeloi.

Juhannus! Riemahdus rinnat nuoret täyttää. Kesällä lempeä silmän välkky näyttää. Sentään lentäin leikkiin riennetään; ei suru estä, ei nyt kestä käydä itkemään. Läikkyin, väikkyin valssinhelke soi. Leijahdellen riemahdellen nuoret karkeloi.

Hymyillen lehtojen taakse päivä vaipuu. Riutuen, sammuen liekin loimo haipuu. Hiljaa viljaa tuuli häilyttää. Kuusistossa, lehdikossa on niin hämärää. Neidot keidot aittahansa saa, — uinuksissa unelmissa kulta kuvastaa.

Kosintamatkalla.

Hei suli hilkkaa, kiirettä vilkkaa kiitävi salkoni kiillellen! Hilkkaa, vilkkaa kiillellen — oi, kun on matkani mieleinen!

Hei tusi tulla, matka on mulla naapurin neitoa kihlaamaan! Mulla tulla kihlaamaan mieli on armainta neitoa maan.

Salkoni kiiltää, välkkyen viiltää vieterirattaani raidetta tien. Kiiltää, — viiltää raidetta tien — rattailla kotiani kultani vien.

Kaunis kuin kukka kultani tukka yllä on silmien säihkyäväin. Kukka tukka — häikähtäin uutimen varjosta sen minä näin.

Rimputi ralliin, hepo meni talliin, minä menin kultani kammariin. Rallin tallin, kammariin — kultani otti mun kädestäni kiin.

Hatun panin naulaan, käden panin kaulaan hellästi kultani kaunoisen. Naulaan, kaulaan kaunoisen — oi, kun on mieleni iloinen!

Pyörälaulu.

Oi, miten vilkas ja välkkyväkarva on minun hevoseni! Silavampi, vilavampi, vallattomampi on minun heiliseni.

    Kiipesin, koipesin pyöräni selkään,
    pyöritin hiljallensa.
    Henttuni reilu se rinnalleni
    ohjasi polkimensa.

    Pyörivät pyörät ja virisevät vitjat
    kunnasta kiitäessäni.
    Sinisen vaalea puku oli yllä
    heilillä vierelläni.

    Vilisevät lehdot ja niityt ja pellot
    rannalla siintävän lahden.
    Oi, miten hulmusi kultani tukka,
    tietä kun kiidimme kahden!

    Ei nyt enää lemmiskellä
    kulkien kuutamossa,
    eikä nyt välky kuu, ei tähdet
    laulajan laulelossa.

Mutta me laulamme riemahdellen hevosista lentävistä, joilla me laulaen kiidätämme pois elon ikävistä.

Kauhavan poika.

(Savolaisen matkahavainto).

Juna tuli Kauhavan asemalle hihkuen, puhkuellen. Kauhavan poikia astui parvi vaunuun huudahdellen.

    Kaikk' oli vahvoja niinkuin karhut,
    kaikk' oli ryyppypäissä.
    Kaikki ne mellasti myrskyn lailla,
    yks oli ylimmäissä.

    "En ole" — lauleli parhain poika —
    "kasvoilla kaunistettu,
    vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla,
    riemulla reimastettu."

    "Hei vaan! Laulaen —." Vaunuun astui
    junan kuljettaja,
    muistutti poikia vakavasti,
    ett' olis riemulla raja.

    "Hei vaan!" hoilasi parhain poika.
    "Kuuleeko laulua kukaan?
    Paljo on poikia, yks vain tohtii
    huilata mielensä mukaan."

    "Kuules" — kumppanit kuiskuttivat —
    "joudumme kenties linnaan." —
    "Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään,
    menkäämme uljahinnaan!"

    "Huima mä olen, mut tahdon tulla
    huimaa huimemmaksi.
    Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa
    huimankin hoitajaksi."

    Huutajan vastassa vaunussa istui
    äitinen nuori ja hellä,
    koitteli lastansa itkeväistä
    vaalia, viihdytellä.

    Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi,
    huuteli haikeasti.
    Poissa jo oli junan kuljettaja,
    melu kävi raivoisasti.

    Kuolevan kyyhkysen lailla äiti
    katsahti hurjimusta.
    Katseessa siin' oli hellyyttä pyhää,
    hartainta rukousta.

    Huima sen huomasi. Kuin olis piston
    puukosta rintaansa saanut,
    heittäysi nurkkaan hän istualle,
    melu oli vaiennut, laannut.

    Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta
    toiseen vaunuun astui. —
    Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti?
    Näin että silmänsä kastui.

Läpi kuusikon kulku.

(Aihe kansanlaulusta).

Kotikallion polkua kuljin läpi tuuhean kuusiston. Sinivirran vihreä laakso sen kallion juurella on.

    Sinivalkeihin laakson kukkiin
    suviaurinko säteili.
    Läpi tuuhean kuusikon lehväin
    säde muutama pilkisti.

    Sädevälkkeessä kuusistossa
    läpi lehvien neidon näin.
    Hän kuin sinipiikanen metsän
    tuli, tepsutti luokseni päin.

    "Kuhun kuljet sä ihana impi
    läpi kuusisen kalliomaan?"
    "Sinivihreän virran laaksoon
    suvikukkia taittelemaan."

    "Ken sulta ne kukkaset saapi,
    oi, kukkanen kaunoisin?!"
    "Ne saa oma kultani kallis,
    oi, poikanen uljahin!"

    "Jako juurella kallion kuusten
    hän kohtasi kultansa?"
    "Ja mökkiinsä kulkiessansa
    oli seppele otsalla."

    Läpi kuusikon tultua laaksoon,
    oli kukkia otsallain.
    Vaan kukkani kaikista kallein
    hymys, tuoksusi rinnallain.

Sinivalkeihin laakson kukkiin suviaurinko säteili. Vaan silmästä impeni kirkkain säde sieluuni pilkiksi.

Merille lähtiessä.

Miksikä, heilini, kyynelsilmin katselet kasvoihini? Aina mun mieleeni pauhussa aallon siintävi silmäsi sini.

    Miksikä, heilini, kyynelsilmin
    katselet kalvoa vetten?
    Sua minä muistelen kulkeissa kautta
    muittenkin manteretten.

    Miksikä, heilini, itkevät silmät
    huivisi kulmalla peität?
    Luuletko, että mun ikuiseksi
    aaltojen helmaan heität?

    Älä sure, heilini, näyttäös jälleen
    hymysi se kaunis ja kirkas!
    Minä menen hetkeksi aaltojen leikkiin,
    kotona on kultani sirkas.

Syksyllä jälleen luoksesi saavun jälkeen lyhkäsen kesän. Silloin riemusta lauleskellen laitamme pienosen pesän.

Aavalla Atlannilla.

    Atlannin mahtavan laivan kannelle
    jalkani jäyhästi astui.
    Mutta mun heilini ruskeat silmät
    rannalla kyynelin kastui.

    Laivan kyljestä kuohuva aalto
    vierivi vasten rantaa.
    Kuohuva aalto mun mieleni kaihon
    Suomen rannalle kantaa.

    Atlannin mahtavan laivan mastossa
    tuulessa lippu liehuu.
    Eroani armaasta muistellessa
    silmässä kyynele kiehuu.

    Voi, mua hullu, kun laivaan läksin
    aavalle Atlannille!
    Voi, mua hullu, kun heilani heitin
    päiville suruisille!

Joka hengenveto.

Sinä olit sieväksi kasvatettu kuin sinikukkanen peltoon. Luotasi läksin muille maille menin kuni lintunen lentoon.

Useasti on minun mielessäni vihreä kotiketo, mutta sen sinikukan muistan sieltä joka hengenveto.

TUNTEITA JA AATOSTEN SIRKKALEHTIÄ

Ilmassa purjehtija.

Kuin ilmapallo lentonaan taivaihin kohoaa, niin läksin kohti kulkemaan ihanteen kukkulaa.

    Unelma ruusuruskoinen
    sen huiput kirkasti,
    ja uskon enkel'impynen
    kukitti rintani.

    Ma matkalla sain tuntea,
    ett' olen pohjaton
    kuin aamun kultaruskossa
    utuinen pilvi on.

    Se uskon kukka juureton
    helteessä kuiveni,
    ja ruusupilvi unelmain
    tuulessa hajosi.

Niin kauvan rinta huokasi toiveitten pirstoilla, vaan sitten aloin etsiä elosta totuutta.

Sinä olit niin heleä ja hieno!

Sinä olit niin heleä ja hieno kuin autere aamun on, kun rannalta taivaan siihen säde säihkyvi auringon.

Sun luoksesi tuulena aamun salon korvesta syöksähdin. Vaan autere tuulessa haihtui ja mä määrättä harhailin.

Koivunlehdeksiä.

Tuhatviitiset Suomen järvet kotirantoihin läikkyvät. Tuhatniitiset huolten hunnut mun mieleeni väikkyvät.

    Sinirannalla ritvakas koivu
    yhä uusia lehtiä luo.
    Elo sulholle surujenkin
    sulorunsaita riemuja suo.

    Lehtiritvoja koivusta rannan
    minä vastaksi taittelen —
    ja rintani katkerat kaihot
    ilolauluksi laittelen…

Vaan vastani viuhkaissa muistan: sinirannalta tuolta sen sain — ja riemusta laulaissa itken yhä muistaen murhettain.

Oi, kuin oli kummaa silloin!

Oi, kuin oli kummaa silloin — kun muistelen jälkeenpäin! Oi, kuin oli kummaa, illoin kun silmäsi loistavat näin!

    Sun silmäsi silmäni huikas,
    ja kun katselin maailmaan,
    niin silmistä kaiken kansan
    sun katsehes loisteli vaan.

    Sun henkesi hellä! Se tuntui
    koko maailman kattavan.
    Sen vahvasti, vahvasti uskoin
    yli aikojen aaltoavan.

    Oli yö kuin välkkyvä päivä
    ja päivä kuin välkkyvä yö,
    mure riemua, murhetta riemu
    ja leikkiä raskainkin työ.

    Mä nukkuen puoleksi valvoin
    ja valvoen uinailin,
    ja houruna illalla myöhään
    kedon halki mä harhailin.

    Mä houruna illalla myöhään
    sun luoksesi syöksähdin.
    Sun silmäsi! Silloin ne loisti
    ikikirkkahin kyynelin.

    Minä houruna illalla myöhään
    sun luoksesi syöksähdin.
    Sua katselin silmästä silmään —
    pois horjuen harhailin.

    Läpi yön minä lauluja lauloin
    oi, kuinka ne kuohuivat! — —
    Jo poltetut, poltetut ammoin
    ovat laulut ne onnettomat.

Vaan ei pala koskaan se muisto, en voi sitä unhottaa. Mä soisin sen siiville tuulten, mut en sitä sinne saa.

Kosken rannalla.

Astelen päivän lasketessa kohisevan kosken rantaa. Raskas niinkuin rannan hiekka on minun kaihoni kantaa.

    Keltapäisiä kukkia kasvaa
    kosken kohinassa.
    Mielelleni vilpastusta
    olen minä hakemassa.

    Oi, miten sorjia niemekkeitä
    vetonen kierrättelee!
    Oi, miten neitoset nuorten miesten
    mieliä viehättelee!

    Kaihon katkera katseeni kääntyy
    keltapäähän kukkaan.
    Oi, kun ne haaveet ja nuoret toiveet
    haihtuivatkin hukkaan!

    Saaren rannalla vuolas virta
    erkani kahteen haaraan.
    Kulta kun jätti, mun mieleni rauha
    joutui suureen vaaraan. —

    Istuin kosken partahalle,
    aatos yhä juoksi,
    meni yli vetten ja kukkuloitten
    entisen heilin luoksi.

    Niinkuin kosken pyörrenielu
    kierivi kallion viereen,
    niin minun entinen heiliseni
    alati muistuvi mieleen.

    Vaaleapäinen on kuihuva laine,
    vaan on pohja musta.
    Minä haen tuimista taisteluista
    surujen unhotusta.

    Koskesta vierivi kuohuva laine
    suvannon tyyneen veteen.
    Oi, jospa surujeni pyörtehista
    riemuja koituisi eteen!

Suvannon kalvoon siintävä kukka kuvansa kauniin päilyy. Vielä ne mullakin nuoret toiveet mielessäni säilyy.

Naisvihaaja.

Mua useasti niinkuin miekka lyö lauselma ivaava: "Kas, siinä se on runoniekka, joka on naisvihaaja!"

    Niin, tottakin! Mitään hyvää
    en naisissa nähdä voi,
    kun silmäni ei jätä jyvää,
    joka katseeni lumpehen loi.

    Kevätlempeni muistojen huntu
    on silmäni sulkenut.
    Sitä tummaa verhoa kantain
    olen vuosia kulkenut.

    Läpi verhoni neitoset nuoret
    kuin Tuonelan haamut nään.
    Ei ota minun rintani tulta,
    jos miten sitä isketään.

Ken iskisi rintani liekkiin, repis verhoni tumman pois, oi, lauluni kaunehin, parhain ylistykseksi hälle sois!

Olin minäkin riemukas kerran.

Olin minäkin riemukas kerran, kun kuohuin lempeä! Mut riemuni kesti sen verran kuin höyhen lehdellä.

    Pois lenti se kallehin kulta
    kuin lintunen ollut ois.
    Ja lehdeltä höyhenen hienon
    surun kyynele huuhtoi pois.

Käki, kertovat, kukunnallaan punapilkkuja lehdille luo. Kesä konsa on kehkeimmällään kai uuden se riemun tuo.

Yksinäisen huokaus.

Kulen yksin rannalla maailman elon polkua yksinäistä. Sulo puuttuvi hetkistä riemunkin, haen turhaan lohtua murheihin. Ja kun joudun taistossa turmahan, käsi ystävän ei sitä väistä.

Oi, jos olis ystävä yksi vain, joka vilpitön oisi ja luja! Hän lohduksi murheessa ennättäis, ilon siiville sieluni lennättäis, ja määrähän meidät viedä vois myös hairahduksien kuja.

    Uro yksi jos taistossa kohlun sais,
    sen toinen kohta jo kostais.
    Jos yhdeltä vieras voiton veis,
    niin voitolla kaksi taisteleis.
    Ja yksi jos kaatua keikahtais,
    sen toinen pystyhyn nostais.

Jos kohtalo kaataisi kummatkin ja syytäisi syrjään tieltä, me painautuisimme kyljikkäin, verin toinen toistamme lämmittäin sulostaisimme päivät tummatkin kahen soittaen lemmenkieltä.

Hengen voima.

Kuin hongan siemen pienonen on itu hengen ikuisen. Sen tuuli puhalluksellaan voi saada irti rungostaan.

    Ei mikään ihmismahti vois
    siementä siltä ryöstää pois.
    Ei tuulikaan voi rajottaa
    mihinkä siemen sinkoaa.

    Maa peittää pienen siemenen
    ken arvaa kätköpaikan sen?
    Ja sirkka piennä sirkoaa,
    ei ihmetyttäin maailmaa.

    Se versoo hiljaa juurestaan,
    niin harva tainta huomaakaan.
    Vaan katso kasvun tulokset
    sä suuret vuosisataiset!

    Kas, suuri honka humajaa
    ja hohajaa ja kumajaa
    sijalla pienen siemenen,
    mi kasvoi hiljaa versoen!

    Käy käki siihen kukkumaan
    ja lintu pesän laadintaan,
    ja siemeniä miljoonin
    se sirottelee tuulihin.

On pieni siemen hongalla, vaan siitä syntyy suuria. Ja kuni honka humuinen on voima hengen ikuisen.

Ihmisten elon-ihanteet.

Itäinen "taivon pojan" valtakunta on sillään seissut vuosin tuhansin, on seissut lailla laakson umpilammen ja ummehtunut leväsammalin.

    On muuttumaton siellä yhteiskunta,
    on muuttumaton side kastien,
    ja polvet nousevaiset muuttumatta
    elävät lailla polven entisen.

    Ja henki rientämättä, lentämättä
    vain kylpee ahtahassa ammeessaan,
    ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus
    se kantaa äänetönnä kahleitaan.

    Ei elämätä olo liikkumaton, —
    on elo liikettä ja toimintaa,
    on lakkaamatta käyvää kehitystä,
    menoa kohden aikaa tulevaa.

On elo ylenevää edistystä, — idässä tiedämme sen puuttuvan, mut on se rientoisilla länsimailla ylennyt ihanteeksi toiminnan.

* * *

Oi, helleenien elon ihanuutta! Se kansa kauneutta palveli, sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi ja siksi elon, kuolon muovasi.

    Ja kauneuden tähti taivahasta
    yleni Rooman kuulu valtio;
    inehmo heistä kuului valtiolle
    ja sille miehen toimi, taistelo.

    Se valtakotka lensi kaaarisiivin,
    maailman kautta lensi tunnetun;
    se kokoeli kansat hajanaiset
    tähtäämään uuden aamun nousuhun.

    Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon
    avautui ihmisille ihmisyys,
    ja veljeslemmen ruskovälkkehissä
    väreili ihmishengen hämäryys.

    Mut keskiajan musta munkkikunta
    vei aamukoiton taakse pilvien;
    kai ei lie ollut valmis ihmiskunta
    omaamaan sitä soppiin sydänten.

    Inehmo sekasorron myllerrystä
    sai laaksossansa kauvan itkeä;
    vain yltä vuorten veljeyden usko
    kimalsi hälle kaihon tähtenä.

    Jo koitti uuden ajan aamurusko;
    se ihmisyyden maahan palautti.
    Ja vapaa aatos on se uusi usko,
    jonk' ihmiskunta sai sen lahjaksi.

    Nyt "terve järki" elonohjat otti,
    se mielet, kielet riensi tutkimaan
    ja vaati vapautta ihmiselle
    kuin jumalalle, olla Valtonaan.

    Vapaaksi päässyt tutkivainen järki
    syvälle syöksi luonnon uumeniin,
    maapallon kiersi riemukarkelossa
    ja karkeloiden lensi taivaisiin.

    Ja ylväs, uljas oman voiman tunto
    isoa nähtäväksi luonut on;
    sen hedelmää on rikkaus ja riista
    ja ihmistahdon valta suunnaton.

    Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat,
    ne tohti tehdä kuinka tahtoivat;
    peloksi pienemmille, heikommille
    ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.

    Niin vaille luontaisinta tyydytystä
    jäi heikon henki, hento ruumiskin;
    orjiksi jäivät, vaille vapautta
    tuhannet pienet suurten jalkoihin.

Ne kauvan vaikersivat voihkaellen, ne kauvan kaihosivat onneaan, ne kauvan kujersivat tolkutonna isojen kulkiessa kulkuaan.

* * *

Mut aika herättävi heikommatkin, se herättävi henget kaikkien. On tullut nousuaika tuhansille, ne valveutuvat kilvan, hälisten.

    Ne valveutuvat nuorra, voimakassa,
    palaen halustansa taisteluun;
    ne on kuin laava kallioitten alla,
    se kunnes löytää tulivuoren suun.

    Oi, missä on se aukko löyttävissä
    mi laavan vuoren alta kohottaa?
    Oi, missä aikamme on johtotähti,
    johonka vuoren liekki leimuaa?

    "Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle,
    tasainen yhteisonni kaikille!
    Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset,
    on yhteenliitynnässä voima se?"

Näin tielle sortuneitten pienten joukon nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan, inehmot taikinaksi taputellen näin niistä suuri leipä leivotaan.

* * *

Vaan hengen vapautta ihmisiltä sen leivän kuoret ei saa rajottaa; ei taivahisen liekin leimahdusta saa sydämistä multaan vajottaa!

    Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta
    nyt täytyy vapautehen nostattaa,
    niin että ikihenki heikoimmankin
    omalla kielellänsä soida saa!

    Jokaisen halajaisin rinnastansa
    säveltä eheätä soittavan,
    sen tuovan erikoisin vivahduksin
    valtaavaan kuoroon kaiken maailman.

    Ja koko ilmollisen ihmiskunnan
    sopivan uskon yhteen sointumaan:
    itäiset kansat liittyy mietteinensä
    eloisten länsimaitten liikuntaan.

    Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset
    keralla helleenien ihanteen:
    totuuden kietoo kauneus sylihinsä,
    runotar uinuu tieteen vuoteeseen.

Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan, sen rakentavat ehjät ihmiset: ei Rooman, mutta taivon valtakunnan voi luoda maahan ihmisveljekset.

* * *

On määränämme suuri sopusointu sisällä ihmisten ja kansojen — ja sopusointu koko ihmiskunnan keralla maan ja taivon tähtien.

    Se määränpää on tiessä tietehemme
    ja sille soipi helke kantelon,
    se korkehin on johto toimintamme,
    ihannetähti elämän se on.

    Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen,
    mi loistaa meille pimeässäkin,
    yhäti loistaa yltä sekasorron,
    samana säilyy tuhatvälkkehin!

Sen loiste konsa koko ihmiskunnan kaihoovat mielet kaikki tenhoaa, oi, silloin ihanasti kimmellellen kaikille onnen aamu ruskottaa!

Harrastus.

Uros uljas ja neitonen vieno, ojan luoja ja johtaja maan, tule yksilön, yhteiskunnan sopusointua harrastamaan!

    Jos ylväintä, halvinta tointa
    tämä harrastus johdattaa,
    saa silloin kaikista niistä
    tosionnea kansa ja maa.

    Majan pienen ja mahtavan linnan
    saa rikkaaksi harrastus,
    kodin helmassa henkivi siitä
    ilo suuri ja siunaus.

Se rintahan lämpöä hellää ja valoakin heijastaa, se mielihin maatuneihin ikiriemua seijastaa.

Vapau

Oi, vapaus, suuri ja ihana, sulla suuret on riemut ja suloisuudet! Vaan ken sinut oikein omistaa, sillä suuret on huolet ja velvollisuudet.

    Hänen täytyvi sinua säilyttää
    jalon sielun jaloilla pyrinnöillä
    ja valvoa, ett' olis vapaus
    koko kansalla, kaikilla yksilöillä.

Vain silloin yksilö vapaa on, kun vapaata kansa on kauttaaltansa. Mut kansa ei saavuta vapauttaan, jos maailma vailla on vapauttansa.

Totuus.

Totuus vaikka on ainovanha, aina se siltä on uusi — niinkuni uusia lehviä kukkii vanha aarnikuusi.

    Aamulla varjosta kuusen latva
    päivähän nousevi, nähkää!
    Kas, toden huippukin mullasta mannun
    ikuisuuteen tähtää!

    Päivällä tämä sivu kuusesta loistaa,
    tuon sivun lehvät varjoo.
    Tosikin vain osan itsestänsä
    silmälle nähdä tarjoo.

    Illalla aurinko kuusesta latvan
    viimeiseksi kultaa.
    Huiput hohtavat muinaisuuden,
    emmekä muista multaa.

    Syksyn yössä aarnikuusi
    pimeähän peittyy.
    Totuus aina on olemassa,
    vaikka se mielestä heittyy.

    Kuusen lehviltä kevään lämmin
    sulaa talven lunta.
    Todenkin uudesti kirkkahana
    löytävi ihmiskunta.

Niinkuin kummulla uusia lehviä kukkivi aarnikuusi, niin tosi, vaikka on ainovanha, alati siltä on uusi.

Valhe ja totuus.

Valhe se loistoa, kiiltoa etsii, yllensä verhovi välkkyvät vaipat, jotta se tenhoisi ihmisten silmät, etteivät huomaisi sen sisäpuolta kuinka se tyhjä ja ontto on.

Totuus kuortansa kelsiä koittaa, yltänsä riisuvi mutkaisat muodot, niin että silmämme selvemmin nähdä voisivat puhtaalta sen sisäpuolta suuret ja kirkkaat helmyet.

Turhia kysymyksiä.

Miksikä alati maailmassa vaihtuvi yö ja päivä? Miksikä verhona totuudenkin väihkyvi valheen häivä?

    Miksikä hyvänkin ympärillä
    on niin paljo pahaa?
    Miksikä särkynyt sekasorto
    sydänten sointua sahaa? —

Vaiti! Turhaan tuhat kertaa teen nämä kysymykset. Ei pysty juuriin olemuksen älyni yllätykset.

Oikeus.

Oikeus ylevä, suuri on kuni jykevä tammi, joka voi valossa vasta, valossa ja lämpimässä suoravarreksi selitä, iaajalehväksi levitä.

Onnemme asunto.

Ei asu elämän onni taivahissa, tuulosissa, ei vesissä, ei kukissa eikä muissa muotoloissa.

Tuolla onnemme asuvi sydämessämme syvällä, tuntehettaren tuvassa, hengettären huonehessa.

Karkaiseva kärsimys.

Ei terästy raisu rauta, teräs kirkastu, teroitu, jos ei ensin se puristu vetten, liekkien välissä.

Lapsi ei tule uroksi, yrkä mieheks ylene, jos ei taistossa terästy, kärsimyksissä karaistu.

KANSALLISIA LAULUJA.

Pohjolan huhtikuu.

          Sinivalkonen taivas,
          lumivalkonen maa
          helopäivästä taivon
          suloloistehen saa!
    Niin läikkyvä leuto on viileä sää,
    jää päivässä välkkyen kimmeltää,
    ja kaukana äärellä vainion
    lumenhohtavat huiput vuoriston
    yläilmahan yllättää!

          Sinivalkonen taivas,
          lumivalkonen maa
          helopäivästä taivon
          suloloistehen saa!
    Koko maa ihan huikean kirkas on,
    valo väräjävi lehvillä kuusiston,
    valo väräjävi, palajavi leivonen
    ja livertävi, lurittavi riemuiten
    yläilmahan kiemurtain!

Jos mulla olisi —

Jos mulla olisi leivosen siivet, en minä olisi täällä: livertäen lentäisin luokse Herran ylhäällä pilvien päällä.

    "Herrani", livertäisin hänelle siellä,
    "tunnetko Wäinölän kansan?
    Miksikä sille sä heittää annoit
    vierahan viekkaan ansan?"

    Oi, miten palavasti rukoileisin
    sydämestä hartahasta:
    "Suo säde kansalle kärsivälle
    valostasi kirkkahasta!"

    Herrani kuulisi, jos minä pyytää
    oikein hellästi voisin.
    Herrani armoa henkivän viestin
    maahani sitte mä toisin. —

Kansani, katsele taivahalle sinisillä silmilläsi! Nouskosi itse sä luokse Herran veisaten virsiäsi!

Mihin suuntaan?

Orot niityllä hirnuvat korskuen, palo mielemme viehtävi sinne. Me lentäen riennämme ratsaillen ja kiidämme kilvaten, riemuiten — mut minnekä, minnekä, minne?

    Oi, vielähän taistelutantereet
    Ovat taatoilta tallella meille!
    Ja vielähän viettävät mantereet
    ja vielähän viehtävät välkeveet
    sydänsyitämme uusille teille!

    Koko kansan me tahdomme kohottaa
    hyvän, oikean kukkuloille!
    Sen mieli ja kieli kun vapaaks' saa,
    Se suurena kuorona kohahtaa
    sopusointujen soitelmoille!

    Koko kansan me nostamme oikeuteen,
    joka miehen naisen ja lapsen!
    Me kutsumme hellään veljeyteen
    ja vapauteen tasa-arvoiseen
    joka nuoren ja harmaahapsen!

    Tätä työtä me tyynenä toimimme,
    joka tointamme harkiten tarkoin.
    Mut muutakin vaativi sentään se:
    sydän-intoa, tarmoa tahdolle,
    kiven rouhua vahvoin harkoin.

Työ itse se tarmoa kasvattaa ja kansassa kasvun voimaa. Mut kerta kun työmme valmiiks saa, ei ole ken väärästä vaikertaa ja sorrosta veljeä soimaa.

Tulkaa ja katselkaa!

Oi, tulkaa käykää ja katselkaa mun maatani, vanhat ja nuoret! Kas, rannoilta järvien välkkyväin ylös kaartuvat uljaat vuoret!

    Mäen rinteillä runsaina rehottaa
    kotilehdot ja kuusikot taajat
    ja taustalla lehtojen, vuorien
    kovat korvet ja hongikot laajat.

    Salon korvessa koppelo kotkottaa,
    jänö, karhu ja hirvikin hyppii.
    Joka paikassa juoksevat, siivekkäät
    elinvoimia luonnosta nyppii.

    Kotikansani vakaa ja järkkymätön,
    syvämielinen, miettiväinen,
    se tarmolla maatansa viljelee,
    maa vaikkapa onkin jäinen.

    Kevätkaskissa liekkejä leimuaa,
    kotirannoilla laihoja loistaa,
    hakalehdoissa karjojen kellot soi,
    kodit piirtonsa lahdessa toistaa.

    Kohukoskissa jyskyen tehtaat käy,
    salot pyssyjen kaikuja paukkaa,
    venot, laivatkin aaltoja vellovat,
    tuliorhit kangasta laukkaa.

    Ja hermoina sähköjohdot käy
    maan aivoista jäntereihin,
    ja tieteemme taivasta tahdittaa,
    luo taiteemme kukkia teihin.

    Mäkihaavikon keinuilla kisaillaan,
    viriaalloilla nuoriso laulaa.
    Sitä ei voi äänettä kuunnella,
    sitä itsekin täytyvi laulaa!

    Kotikantelo kaunonen kasvattaa
    helokirkasta sointujen viljaa.
    Surusointuista on se ja vienoa —
    sitä täytyvi kuunnella hiljaa.

    Oi, kansani, henkesi siiville
    kotikantelo kallis nosta,
    tuo pöydälle pirtin se helkkymään,
    sen kärsimät kohlut kosta!

Ylös nosta se kaunosti kaikumaan, niin henkesi nostaa se myötään! Ja silloin mielesi puhtainnaan voi tehdä kauneinta työtään.

Kansanrakkaus.

Kuin aurinko aamulla taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus!

    Kuin koitar aamulla kuusikoitten
    yli yöhyen häivään sajastaa
    ja sitten ruskona lehtoloitten
    ja kuusten latvahan kajastaa —

    Ja ruskosta taivahan rantamalta
    terä kirkas punasena pilkahtaa,
    käy kaartansa, usvia kaikkialta,
    joka laaksonkin pohjasta hajottaa —

    Ja hallan hyytämät niityt, pellot
    taas lietsovi vireänä vihertämään
    ja herättävi heimojen siskot, vellot
    ylös työhön: kyntöön ja kylväntään.

    Ja hellästi hivuttavi kaiken kansan
    sulolämpöönsä, loistoonsa sulkeumaan,
    siten johtaen silmistä surman ansan
    sen riemuhun, onneen ja kunniaan —

Niin, niinkuin aurinko taivahalle, niin nouskosi kansanrakkaus, ja tavalla auringon kaikkialle sä levitä lämpösi runsaus.

Kristalli.

Oi kansani kalliin henki kuin kristalli kirkas on! Kuin kristalli! Mutta se vielä niin kovin on muodoton.

Hyvä luoja jos mestarin loisi, joka särmiön siitä sais, tuhatvälkkehin ympäri maata se päivyttä heijastais.

Viljelysoppia.

I.

Kovin paljo se tarhuri harhaa. joka laatii kukkatarhaa kedon kumpuhun karheaan, jota tunne ei laisinkaan.

Kovin paljo te hairahdatte, kun kansaa valistatte, sydän vaikka on teillä sen kuin suljettu kirjanen.

II.

Mitä voipi se tarhuri voittaa, joka kasveja kastella koittaa, mut unhotti perkata maan, johon istutti kasviksiaan.

Mihin joudumme valistustyössä, valo vaikkakin liehuu yössä, jos rinnasta kansamme ei leimua liekki se.

III.

Älä, tarhuri, vieraasta maasta tuliruusuja tarhaasi raasta! Ei etelän ruusunen kuki hallassa pohjoisen.

Älä, kansani, vieraasta maasta ihanteita ja aatteita raasta! Hymy, nauru ei vierasten sovi kyynelen suihkeeseen.

IV.

Miten, tarhuri, kukkasen tehnet, jos ensin et varren ja lehdet ylös kummusta kasvata — nehän versovat kukkia?

Miten kukkivi kansani henki, jos vartta ja lehtiä ensin ei hellästi hoidella, ylös mullasta nosteta?

V.

Puutarhuri, tunne maasi, sitä viljele, kasvikkaasi sen rinnassa kasvata, kunis versoo se kukkia!

Kotikansani, itsesi tunne, sydänsyistäsi tutki kunne sun täytyvi suunnata tie, joka matkasi määrään vie!

Herrasluontoa.

Olipa puisto pienokainen vierellä herraskartanon ja polku jäykkä, kaavamainen välissä penkkilöitten on.

    Puut vahtii tietä rivissänsä
    kuin haarniskoidut sotilaat,
    ja saksittuina yrmillänsä,
    on pensasaidat pullokkaat.

    Ja nurmen, joka vehmahasti
    yrittää nousta kukkimaan,
    puutarhuri sen nokkelasti
    koneella niittää oraassaan.

    Ja hovin herra mahtavasti
    kuin laiva kulkee polkua.
    On sillä rouva rinnallansa
    kuin aika auma pellolla.

Kas, siinä sitä on sivistystä, on varakkuutta, arvoa! He etsivät nyt virkistystä — nähkääpäs! — luonnon helmasta…

Kansanmielinen.

Henttuni hieno on herraslapsi, vaikkei se siltä näytä, vaikkei se veitikka itseänsä yhtään ylväästi käytä.

Kyllä se taitaisi ruotsinkieltäkin, vaikka se ei sitä solkkaa; taitaa se valssitkin, vaikka se hippaa vekkulipietun polkkaa.

Pennin saimme

Pennin saimme me perinnöksi sekä vähä rantaluhtaa. Itse me korpehen peltoja teimme itse ohjaten juhtaa.

Pennin saimme me perinnöksi vanhoilta taatoiltamme — sittenkin varkaat vahtailevat meidän rikkauttamme.