The Project Gutenberg EBook of The Kalevala, by Elias Lönnrot

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: The Kalevala

Author: Elias Lönnrot

Posting Date: September 20, 2010 [EBook #7000]
Release Date: November, 2004
First Posted: October 23, 2002
Last Updated: February 25, 2005

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK THE KALEVALA ***




Produced by an anonymous Project Gutenberg volunteer. HTML
version by Al Haines.

Kalevala
[1849 edition]

Elias Lönnrot
(1802- 1884)

[This electronic edition has been copied verbatim from the 28th printed edition produced by the Finnish Literature Society as posted on their web site: http://www.finlit.fi/kalevala/index.html The text is in the public domain.

The FLF has also given Project Gutenberg permission to also post their copyrighted introduction. For more information on 'Kalevala', please visit their web site.]

Kalevala 1849

Kalevalan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1835. Teos syntyi Elias Lönnrotin (1802- 1884) työn tuloksena ja koostui hänen keräämistään kansanrunoista.

Kalevala merkitsi käännettä suomenkieliselle kulttuurille ja herätti huomiota myös ulkomailla. Se synnytti suomalaisten keskuudessa itseluottamusta oman kielen ja kulttuurin mahdollisuuksiin. Kalevalaa ruvettiin kutsumaan suomalaisten kansalliseepokseksi.

Lönnrot ystävineen jatkoi edelleen kansanrunojen keräämistä. Uutta aineistoa kertyi runsaasti. Sen pohjalta Lönnrot julkaisi Kalevalan toisen, laajemman version vuonna 1849. Eepoksessa oli nyt 50 runoa (22 000 säettä) ja se oli juonenkulultaan yhtenäisempi kuin vanha Kalevala.

Vuoden 1849 Kalevala on se, jota siitä lähtien on Suomessa luettu ja johon myös useimmat käännökset pohjautuvat.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jonka perustajiin Lönnrotkin kuuluu, julkaisi sekä vuoden 1835 että 1849 Kalevalan.

Oheinen teksti perustuu SKS:n julkaiseman 1849 Kalevalan 28. painokseen. Sen on Anssi Toivon tekstistä muotoillut ja tarkastanut Johanna Kurela.

Kommentit ja korjaukset: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
Sirkka-Liisa Mettomaki
Sirkka-Liisa.Mettomaki@finlit.fi

Ensimmäinen runo

Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.
Veli kulta, veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla rajoilla,
poloisilla Pohjan mailla.
Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi
kirvesvartta vuollessansa;
niitä äitini opetti
väätessänsä värttinätä,
minun lasna lattialla
eessä polven pyöriessä,
maitopartana pahaisna,
piimäsuuna pikkaraisna.
Sampo ei puuttunut sanoja
eikä Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo,
katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin.
Viel' on muitaki sanoja,
ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia,
kanervoista katkomia,
risukoista riipomia,
vesoista vetelemiä,
päästä heinän hieromia,
raitiolta ratkomia,
paimenessa käyessäni,
lasna karjanlaitumilla,
metisillä mättähillä,
kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin jälessä,
Kimmon kirjavan keralla.
Vilu mulle virttä virkkoi,
sae saatteli runoja.
Virttä toista tuulet toivat,
meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja,
puien latvat lausehia.
Ne minä kerälle käärin,
sovittelin sommelolle.
Kerän pistin kelkkahani,
sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin,
rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven päähän
vaskisehen vakkasehen.
Viikon on virteni vilussa,
kauan kaihossa sijaisnut.
Veänkö vilusta virret,
lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni,
rasian rahin nenähän,
alle kuulun kurkihirren,
alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun,
virsilippahan viritän,
kerittelen pään kerältä,
suorin solmun sommelolta?
Niin laulan hyvänki virren,
kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta,
oluelta ohraiselta.
Kun ei tuotane olutta,
tarittane taarivettä,
laulan suulta laihemmalta,
vetoselta vierettelen
tämän iltamme iloksi,
päivän kuulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi,
uuen aamun alkeheksi.

Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö,
kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle,
ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Vieri impi veen emona.
Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn,
vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni,
lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki:
iäkseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla!
"Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.
"Oi Ukko, ylijumala,
ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu;
lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.
Liitelevi, laatelevi;
arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani,
aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie asuinsijani."
Niin silloin ve'en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen päivän paistaessa,
uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä,
kymmenentenä kesänä
nosti päätänsä merestä,
kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa,
saautella saamiansa
selvällä meren selällä,
ulapalla aukealla.
Kussa kättä käännähytti,
siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla,
kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe,
siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe:
siihen sai sileät rannat;
jaloin maahan kääntelihe:
siihen loi lohiapajat;
pä'in päätyi maata vasten:
siihen laitteli lahelmat.
Ui siitä ulomma maasta,
seisattelihe selälle:
luopi luotoja merehen,
kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi,
merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna,
luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettynä,
maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat,
veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny Väinämöinen,
ilmau ikirunoja.
Vaka vanha Väinämöinen
kulki äitinsä kohussa
kolmekymmentä keseä,
yhen verran talviaki,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä
pimeässä piilossansa,
asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta nähnyt
eikä päiveä havainnut.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Kuu, keritä, päivyt, päästä,
otava, yhä opeta
miestä ouoilta ovilta,
veräjiltä vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä,
asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiestä,
ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän!"
Kun ei kuu kerittänynnä
eikä päivyt päästänynnä,
ouosteli aikojansa,
tuskastui elämätänsä:
liikahutti linnan portin
sormella nimettömällä,
lukon luisen luikahutti
vasemmalla varpahalla;
tuli kynsin kynnykseltä,
polvin porstuan ovelta.
Siitä suistui suin merehen,
käsin kääntyi lainehesen;
jääpi mies meren varahan,
uros aaltojen sekahan.
Virui siellä viisi vuotta,
sekä viisi jotta kuusi,
vuotta seitsemän, kaheksan.
Seisottui selälle viimein,
niemelle nimettömälle,
manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe,
käsivarsin käännältihe.
Nousi kuuta katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän.
Se oli synty Väinämöisen,
rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.

Toinen runo

Nousi siitä Väinämöinen
jalan kahen kankahalle
saarehen selällisehen,
manterehen puuttomahan.
Viipyi siitä vuotta monta,
aina eellehen eleli
saaressa sanattomassa,
manteressa puuttomassa.
Arvelee, ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi:
kenpä maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän?
Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep' on maita kylvämähän,
toukoja tihittämähän!
Kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.
Noromaille koivut kylvi,
lepät maille leyhke'ille,
tuomet kylvi tuorehille,
raiat maille raikkahille,
pihlajat pyhille maille,
pajut maille paisuville,
katajat karuille maille,
tammet virran vieremille.
Läksi puut ylenemähän,
vesat nuoret nousemahan.
Kasvoi kuuset kukkalatvat,
lautui lakkapäät petäjät.
Nousi koivupuut noroilla,
lepät mailla leyhke'illä,
tuomet mailla tuorehilla,
katajat karuilla mailla,
katajahan kaunis marja,
tuomehen hyvä he'elmä.
Vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
Sampsan siemenen aloa,
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi,
vesat nuoret nousneheksi;
yks' on tammi taimimatta,
juurtumatta puu Jumalan.
Heitti herjan valloillensa,
olevillen onnillensa;
vuotti vielä yötä kolme,
saman verran päiviäki.
Kävi siitä katsomahan
viikon päästä viimeistäki:
ei ole tammi kasvanunna,
juurtununna puu Jumalan.
Niin näkevi neljä neittä,
viisi veen on morsianta.
Ne oli nurmen niitännässä,
kastekorren katkonnassa
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen;
mink' on niitti, sen haravoi,
kaikki karhille veteli.
Tulipa merestä Tursas,
uros aalloista yleni.
Tunki heinäset tulehen,
ilmivalkean väkehen;
ne kaikki poroksi poltti,
kypeniksi kyyetteli.
Tuli tuhkia läjänen,
koko kuivia poroja.
Saip' on siihen lemmen lehti,
lemmen lehti, tammen terho,
josta kasvoi kaunis taimi,
yleni vihanta virpi;
nousi maasta mansikkaisna,
kasvoi kaksihaarukkaisna.
Ojenteli oksiansa,
levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle,
lehvät ilmoille levisi:
piätti pilvet juoksemasta,
hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta,
kuuhuen kumottamasta.
Silloin vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
oisko tammen taittajata,
puun sorean sortajata?
Ikävä inehmon olla,
kamala kalojen uia
ilman päivän paistamatta,
kuuhuen kumottamatta.
Ei ole sitä urosta
eikä miestä urheata,
joka taisi tammen kaata,
satalatvan langettoa.
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani,
luonnotar, ylentäjäni!
Laitapa ve'en väkeä
- veessä on väkeä paljo -
tämä tammi taittamahan,
puu paha hävittämähän
eestä päivän paistavaisen,
tieltä kuun kumottavaisen!"
Nousipa merestä miesi,
uros aallosta yleni.
Ei tuo ollut suuren suuri
eikä aivan pienen pieni:
miehen peukalon pituinen,
vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaski- oli hattu hartioilla,
vaskisaappahat jalassa,
vaskikintahat käessä,
vaskikirjat kintahissa,
vaskivyöhyt vyölle vyötty,
vaskikirves vyön takana:
varsi peukalon pituinen,
terä kynnen korkeuinen.
Vaka vanha Väinämöinen
arvelee, ajattelevi:
on miesi näkemiänsä,
uros silmänluontiansa,
pystyn peukalon pituinen,
härän kynnen korkunainen!
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Mi sinä olet miehiäsi,
ku, kurja, urohiasi?
Vähän kuollutta parempi,
katonutta kaunihimpi!"
Sanoi pikku mies merestä,
uros aallon vastaeli:
"Olen mie mokoma miesi,
uros pieni, veen väkeä.
Tulin tammen taittamahan,
puun murskan murentamahan."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei liene sinua luotu,
eipä luotu eikä suotu
ison tammen taittajaksi,
puun kamalan kaatajaksi."
Sai toki sanoneheksi;
katsahtavi vielä kerran:
näki miehen muuttunehen,
uuistunehen urohon!
Jalka maassa teutaroivi,
päähyt pilviä pitävi;
parta on eessä polven päällä,
hivus kannoilla takana;
syltä oli silmien välitse,
syltä housut lahkehesta,
puoltatoista polven päästä,
kahta kaation rajasta.
Hivelevi kirvestänsä,
tahkaisi tasatereä
kuutehen kovasimehen,
seitsemähän sieran päähän.
Astua lykyttelevi,
käyä kulleroittelevi
lave'illa lahkehilla,
leve'illä liehuimilla.
Astui kerran keikahutti
hienoiselle hietikolle,
astui toisen torkahutti
maalle maksankarvaiselle,
kolmannenki koikahutti
juurelle tulisen tammen.
Iski puuta kirvehellä,
tarpaisi tasaterällä.
Iski kerran, iski toisen,
kohta kolmannen yritti;
tuli tuiski kirvehestä,
panu tammesta pakeni:
tahtoi tammi kallistua,
lysmyä rutimoraita.
Niin kerralla kolmannella
jopa taisi tammen kaata,
ruhtoa rutimoraian,
satalatvan lasketella.
Tyven työnnytti itähän,
latvan laski luotehesen,
lehvät suurehen suvehen,
oksat puolin pohjosehen.
Kenpä siitä oksan otti,
se otti ikuisen onnen;
kenpä siitä latvan taittoi,
se taittoi ikuisen taian;
kenpä lehvän leikkaeli,
se leikkoi ikuisen lemmen.
Mi oli lastuja pirannut,
pälähellyt pälkäreitä
selvälle meren selälle,
lake'ille lainehille,
noita tuuli tuuitteli,
meren läikkä läikytteli
venosina veen selällä,
laivasina lainehilla.
Kantoi tuuli Pohjolahan.
Pohjan piika pikkarainen
huntujahan huuhtelevi,
virutteli vaattehia
rannalla vesikivellä
pitkän niemyen nenässä.
Näki lastun lainehilla;
tuon kokosi konttihinsa,
kantoi kontilla kotihin,
pitkäkielellä piha'an,
tehä noian nuoliansa,
ampujan asehiansa.
Kun oli tammi taittununna,
kaatununna puu katala,
pääsi päivät paistamahan,
pääsi kuut kumottamahan,
pilvet pitkin juoksemahan,
taivon kaaret kaartamahan
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota,
metsät mielin kasvaella,
lehti puuhun, ruoho maahan,
linnut puuhun laulamahan,
rastahat iloitsemahan,
käki päällä kukkumahan.
Kasvoi maahan marjanvarret,
kukat kultaiset keolle;
ruohot kasvoi kaikenlaiset,
monenmuotoiset sikesi.
Ohra on yksin nousematta,
touko kallis kasvamatta.
Siitä vanha Väinämöinen
astuvi, ajattelevi
rannalla selän sinisen,
ve'en vankan vieremillä.
Löyti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
rannalta merelliseltä,
hienoiselta hietiköltä;
kätki nää'än nahkasehen,
koipehen kesäoravan.
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan
vierehen Kalevan kaivon,
Osmon pellon penkerehen.
Tirskuipa tiainen puusta:
"Eipä nouse Osmon ohra,
ei kasva Kalevan kaura
ilman maan alistamatta,
ilman kasken kaatamatta,
tuon tulella polttamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
teetti kirvehen terävän.
Siitä kaatoi kasken suuren,
mahottoman maan alisti.
Kaikki sorti puut soreat;
yhen jätti koivahaisen
lintujen leposijaksi,
käkösen kukuntapuuksi.
Lenti kokko halki taivon,
lintunen ylitse ilman.
Tuli tuota katsomahan:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta,
puu sorea sortamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty:
lintujen lepeämiksi,
kokon ilman istumiksi."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Hyvinpä sinäki laait:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu,
valahutti valkeaista.
Pohjaistuuli kasken poltti,
koillinen kovin porotti:
poltti kaikki puut poroksi,
kypeniksi kyyetteli.
Siitä vanha Väinämöinen
otti kuusia jyviä,
seitsemiä siemeniä
yhen nää'än nahkasesta,
koivesta kesäoravan,
kesäkärpän kämmenestä.
Läksi maata kylvämähän,
siementä sirottamahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
käen kautta kaikkivallan
tälle maalle kasvavalle,
ahollen ylenevälle.
"Akka manteren-alainen,
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän!
Eip' on maa väkeä puutu
sinä ilmoisna ikänä,
kun lie armo antajista,
lupa luonnon tyttäristä.
"Nouse, maa, makoamasta,
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!
Tuhansin neniä nosta,
saoin haaroja hajota
kynnöstäni, kylvöstäni,
varsin vaivani näöstä!
"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen,
vallan pilvissä pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Piä pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät!
Iätä iästä pilvi,
nosta lonka luotehesta,
toiset lännestä lähetä,
etelästä ennättele!
Vihmo vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirota
orahille nouseville,
touoille tohiseville!"
Tuo Ukko, ylijumala,
taatto taivon valtiainen,
piti pilvissä keräjät,
sekehissä neuvot selvät.
Iätti iästä pilven,
nosti longan luotehesta,
toisen lännestä lähetti,
etelästä ennätteli;
syrjin yhtehen sysäsi,
lomituksin loukahutti.
Vihmoi vettä taivosesta,
mettä pilvistä pirotti
orahille kasvaville,
touoille tohiseville.
Nousipa oras okinen,
kannonkarvainen yleni
maasta pellon pehmeästä,
Väinämöisen raatamasta.
Jopa tuosta toisna päänä,
kahen, kolmen yön perästä,
viikon päästä viimeistäki
vaka vanha Väinämöinen
kävi tuota katsomahan
kyntöänsä, kylvöänsä,
varsin vaivansa näköä:
kasvoi ohra mieltä myöten,
tähkät kuuella taholla,
korret kolmisolmuisena.
Siinä vanha Väinämöinen
katseleikse, käänteleikse.
Niin tuli kevätkäkönen,
näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty
koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty
koivahainen kasvamahan:
sinulle kukuntapuuksi.
Siinä kukkuos, käkönen,
helkyttele, hietarinta,
hoiloa, hopearinta,
tinarinta, riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
kerran keskipäivälläki,
ihanoiksi ilmojani,
mieluisiksi metsiäni,
rahaisiksi rantojani,
viljaisiksi vieriäni!"

Kolmas runo

Vaka vanha Väinämöinen
elelevi aikojansa
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Laulelevi virsiänsä,
laulelevi, taitelevi.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli
muinaisia muisteloita,
noita syntyjä syviä,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma,
ulos viestit vierähtävät
Väinämöisen laulannasta,
urohon osoannasta.
Viestit vierähti suvehen,
sai sanomat Pohjolahan.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Se kävi kylässä kerran;
kuuli kummia sanoja,
lauluja laeltavaksi,
parempia pantavaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
kuin mitä itseki tiesi,
oli oppinut isolta.
Tuo tuosta kovin pahastui,
kaiken aikansa kaehti
Väinämöistä laulajaksi
paremmaksi itseänsä.
Jo tuli emonsa luoksi,
luoksi valtavanhempansa.
Lähteäksensä käkesi,
tullaksensa toivotteli
noille Väinölän tuville
kera Väinön voitteloille.
Iso kielti poikoansa,
iso kielti, emo epäsi
lähtemästä Väinölähän
kera Väinön voitteloille:
"Siellä silma lauletahan,
lauletahan, lausitahan
suin lumehen, päin vitihin,
kourin ilmahan kovahan,
käsin kääntymättömäksi,
jaloin liikkumattomaksi."
Sanoi nuori Joukahainen:
"Hyväpä isoni tieto,
emoni sitäi parempi,
oma tietoni ylinnä.
Jos tahon tasalle panna,
miesten verroille vetäitä,
itse laulan laulajani,
sanelen sanelijani:
laulan laulajan parahan
pahimmaksi laulajaksi,
jalkahan kiviset kengät,
puksut puiset lantehille,
kiviriipan rinnan päälle,
kiviharkon hartioille,
kivihintahat kätehen,
päähän paatisen kypärän."
Siitä läksi, ei totellut.
Otti ruunansa omansa,
jonka turpa tulta iski,
säkeniä säärivarret;
valjasti tulisen ruunan
korjan kultaisen etehen.
Itse istuvi rekehen,
kohennaikse korjahansa,
iski virkkua vitsalla,
heitti helmiruoskasella.
Läksi virkku vieremähän,
hevonen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
ajoi kohta kolmannenki.
Jo päivänä kolmantena
päätyi Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
oli teittensä ajaja,
matkojensa mittelijä
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Tuli nuori Joukahainen,
ajoi tiellä vastatusten:
tarttui aisa aisan päähän,
rahe rahkehen takistui,
länget puuttui länkilöihin,
vemmel vempelen nenähän.
Siitä siinä seisotahan,
seisotahan, mietitähän...
vesi vuoti vempelestä,
usva aisoista usisi.
Kysyi vanha Väinämöinen:
"Kuit' olet sinä sukua,
kun tulit tuhmasti etehen,
vastahan varattomasti?
Säret länget länkäpuiset,
vesapuiset vempelehet,
korjani pilastehiksi,
rämäksi re'en retukan!"
Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mie olen nuori Joukahainen.
Vaan sano oma sukusi:
kuit' olet sinä sukua,
kuta, kurja, joukkioa?"
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuossa nimittelihe.
Sai siitä sanoneheksi:
"Kun liet nuori Joukahainen,
veäite syrjähän vähäisen!
Sie olet nuorempi minua."
Silloin nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vähä on miehen nuoruuesta,
nuoruuesta, vanhuuesta!
Kumpi on tieolta parempi,
muistannalta mahtavampi,
sep' on tiellä seisokahan,
toinen tieltä siirtykähän.
Lienet vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
ruvetkamme laulamahan,
saakamme sanelemahan,
mies on miestä oppimahan,
toinen toista voittamahan!"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitäpä minusta onpi
laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt
näillä yksillä ahoilla,
kotipellon pientarilla
kuunnellut kotikäkeä.
Vaan kuitenki kaikitenki
sano korvin kuullakseni:
mitä sie enintä tieät,
yli muien ymmärtelet?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieänpä minä jotaki!
Sen on tieän selvällehen,
tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea,
liki lieska kiukoata.
"Hyvä on hylkehen eleä,
ve'en koiran viehkuroia:
luotansa lohia syöpi,
sivultansa siikasia.
"Siiall' on sileät pellot,
lohella laki tasainen.
Hauki hallalla kutevi,
kuolasuu kovalla säällä.
Ahven arka, kyrmyniska
sykysyt syvillä uipi,
kesät kuivilla kutevi,
rantasilla rapsehtivi.
"Kun ei tuosta kyllin liene,
vielä tieän muunki tieon,
arvoan yhen asian:
pohjola porolla kynti,
etelä emähevolla,
takalappi tarvahalla.
Tieän puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla:
pitkät on puut Pisan mäellä,
hongat Hornan kalliolla.
"Kolme on koskea kovoa,
kolme järveä jaloa,
kolme vuorta korkeata
tämän ilman kannen alla:
Hämehess' on Hälläpyörä,
Kaatrakoski Karjalassa;
ei ole Vuoksen voittanutta,
yli käynyttä Imatran."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon
eikä miehen naisekkahan!
Sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!"
Se on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiaisen synnyn,
tieän linnuksi tiaisen,
kyyn viherän käärmeheksi,
kiiskisen ve'en kalaksi.
Rauan tieän raukeaksi,
mustan mullan muikeaksi,
varin veen on vaikeaksi,
tulen polttaman pahaksi.
"Vesi on vanhin voitehista,
kosken kuohu katsehista,
itse Luoja loitsijoista,
Jumala parantajista.
"Vuoresta on vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
"Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimäinen,
hongan juuri huonehia,
paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin,
vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Muistan vieläki vähäisen!
Muistanpa ajan mokoman,
kun olin merta kyntämässä,
meren kolkot kuokkimassa,
kalahauat kaivamassa,
syänveet syventämässä,
lampiveet on laskemassa,
mäet mylleröittämässä,
louhet luomassa kokohon.
"Viel' olin miesnä kuuentena,
seitsemäntenä urosna
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistämässä,
taivon kaarta kantamassa,
kuuhutta kulettamassa,
aurinkoa auttamassa,
otavaa ojentamassa,
taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sen varsin valehtelitki!
Ei sinua silloin nähty,
kun on merta kynnettihin,
meren kolkot kuokittihin,
kalahauat kaivettihin,
syänveet syvennettihin,
lampiveet on laskettihin,
mäet mylleröitettihin,
louhet luotihin kokohon.
"Eikä lie sinua nähty,
ei lie nähty eikä kuultu
tätä maata saataessa,
ilmoa suettaessa,
ilman pieltä pistettäissä,
taivon kaarta kannettaissa,
kuuhutta kuletettaissa,
aurinkoa autettaissa,
otavaa ojennettaissa,
taivoa tähitettäissä."
Se on nuori Joukahainen
tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä,
kysyn mieltä miekaltani.
Oi on vanha Väinämöinen,
laulaja laveasuinen!
Lähe miekan mittelöhön,
käypä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne
miekkojasi, mieliäsi,
tuuriasi, tuumiasi.
Vaan kuitenki kaikitenki
lähe en miekan mittelöhön
sinun kanssasi, katala,
kerallasi, kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käy miekan mittelöhön,
lähe ei kalvan katselohon,
sen minä siaksi laulan,
alakärsäksi asetan.
Panen semmoiset urohot
sen sikäli, tuon täkäli,
sorran sontatunkiohon,
läävän nurkkahan nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen,
siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan,
sai itse sanelemahan:
ei ole laulut lasten laulut,
lasten laulut, naisten naurut,
ne on partasuun urohon,
joit' ei laula kaikki lapset
eikä pojat puoletkana,
kolmannetkana kosijat
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.

Lauloi vanha Väinämöinen:
järvet läikkyi, maa järisi,
vuoret vaskiset vapisi,
paaet vahvat paukahteli,
kalliot kaheksi lenti,
kivet rannoilla rakoili.
Lauloi nuoren Joukahaisen:
vesat lauloi vempelehen,
pajupehkon länkilöihin,
raiat rahkehen nenähän.
Lauloi korjan kultalaian:
lauloi lampihin haoiksi;
lauloi ruoskan helmiletkun
meren rantaruokosiksi;
lauloi laukkipään hevosen
kosken rannalle kiviksi.
Lauloi miekan kultakahvan
salamoiksi taivahalle,
siitä jousen kirjavarren
kaariksi vesien päälle,
siitä nuolensa sulitut
havukoiksi kiitäviksi,
siitä koiran koukkuleuan,
sen on maahan maakiviksi.
Lakin lauloi miehen päästä
pilven pystypää kokaksi;
lauloi kintahat käestä
umpilammin lumpehiksi,
siitä haljakan sinisen
hattaroiksi taivahalle,
vyöltä ussakan utuisen
halki taivahan tähiksi.
Itsen lauloi Joukahaisen:
lauloi suohon suonivöistä,
niittyhyn nivuslihoista,
kankahasen kainaloista.
Jo nyt nuori Joukahainen
jopa tiesi jotta tunsi:
tiesi tielle tullehensa,
matkallen osannehensa
voittelohon, laulelohon
kera vanhan Väinämöisen.
Jaksoitteli jalkoansa:
eipä jaksa jalka nousta;
toki toistakin yritti:
siin' oli kivinen kenkä.
Siitä nuoren Joukahaisen
jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä!
Panenpa parahan makson,
annan lunnahat lujimmat."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Niin mitä minullen annat,
jos pyörrän pyhät sanani,
peräytän lauseheni,
päästän siitä pälkähästä,
siitä seikasta selitän?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Onp' on mulla kaarta kaksi,
jousta kaksi kaunokaista;
yks' on lyömähän riveä,
toinen tarkka ammunnalle.
Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Huoli en, hurja, jousistasi,
en, katala, kaaristasi!
On noita itselläniki
joka seinä seisoteltu,
joka vaarnanen varottu:
miehittä metsässä käyvät,
urohitta ulkotöillä."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Onp' on mulla purtta kaksi,
kaksi kaunoista venoa;
yks' on kiistassa kepeä,
toinen paljo kannattava.
Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Enp' on huoli pursistasi,
venehistäsi valita!
On noita itselläniki
joka tela tempaeltu,
joka lahtema laottu,
mikä tuulella tukeva,
mikä vastasään menijä."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"On mulla oritta kaksi,
kaksi kaunoista hepoa;
yks' on juoksulle jalompi,
toinen raisu rahkehille.
Ota niistä jompikumpi!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En huoli hevosiasi,
sure en sukkajalkojasi!
On noita itselläniki
joka soimi solmieltu,
joka tanhua taluttu:
vesi selvä selkäluilla,
rasvalampi lautasilla."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Pyörrytä pyhät sanasi,
peräytä lausehesi!
Annan kultia kypärin,
hope'ita huovan täyen,
isoni soasta saamat,
taluttamat tappelosta."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En huoli hope'itasi,
kysy en, kurja, kultiasi!
On noita itselläniki
joka aitta ahtaeltu,
joka vakkanen varottu:
ne on kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä,
tästä seikasta selitä!
Annan aumani kotoiset,
heitän hietapeltoseni
oman pääni päästimeksi,
itseni lunastimeksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En halaja aumojasi,
herjä, hietapeltojasi!
On noita itselläniki,
peltoja joka perällä,
aumoja joka aholla.
Omat on paremmat pellot,
omat aumat armahammat."
Lauloi nuoren Joukahaisen,
lauloi ainakin alemma.
Siitä nuori Joukahainen
toki viimein tuskautui,
kun oli leuan liettehessä,
parran paikassa pahassa,
suun on suossa, sammalissa,
hampahin haon perässä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Laula jo laulusi takaisin,
heitä vielä heikko henki,
laske täältä pois minua!
Virta jo jalkoa vetävi,
hiekka silmiä hiovi.
"Kun pyörrät pyhät sanasi,
luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni,
lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
hulikkojen huuhtojaksi,
vaippojen viruttajaksi,
kutojaksi kultavaipan,
mesileivän leipojaksi."
Siitä vanha Väinämöinen
ihastui ikihyväksi,
kun sai neion Joukahaisen
vanhan päivänsä varaksi.
Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse.
Lauloi kotvan, lauloi toisen,
lauloi kotvan kolmannenki:
pyörti pois pyhät sanansa,
perin laski lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen,
pääsi leuan liettehestä,
parran paikasta pahasta,
hevonen kosken kivestä,
reki rannalta haosta,
ruoska rannan ruokosesta.
Kohoeli korjahansa,
reutoihe rekosehensa;
läksi mielellä pahalla,
syämellä synkeällä
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Ajoa karittelevi.
Ajoi kummasti kotihin:
rikki riihe'en rekensä,
aisat poikki portahasen.
Alkoi äiti arvaella,
isonen sanan sanovi:
"Suottapa rikoit rekesi,
tahallasi aisan taitoit!
Mitäpä kummasti kuletki,
tulet tuhmasti kotihin?"
Tuossa nuori Joukahainen
itkeä vetistelevi
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
sekä huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen.
Emo ennätti kysyä,
vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket, poikueni,
nuorna saamani, nureksit,
olet huulin hyypynyisin,
nenän suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on maammo, kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,
taikoja tapahtununna,
syytä kyllin itkeäni,
taikoja nureksiani!
Tuot' itken tämän ikäni,
puhki polveni murehin:
annoin Aino siskoseni,
lupasin emoni lapsen
Väinämöiselle varaksi,
laulajalle puolisoksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle."
Emo kahta kämmentänsä
hykersi molempiansa;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä itke, poikueni!
Ei ole itkettäviä,
suuresti surettavia:
tuota toivoin tuon ikäni,
puhki polveni halasin
sukuhuni suurta miestä,
rotuhuni rohkeata,
vävykseni Väinämöistä,
laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen
itse itkullen apeutui.
Itki päivän, itki toisen
poikkipuolin portahalla;
itki suuresta surusta,
apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan:
"Mitä itket, Ainoseni,
kun olet saava suuren sulhon,
miehen korkean kotihin
ikkunoillen istujaksi,
lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki:
"Oi emoni, kantajani!
Itkenpä minä jotaki:
itken kassan kauneutta,
tukan nuoren tuuheutta,
hivuksien hienoutta,
jos ne piennä peitetähän,
katetahan kasvavana.
"Tuotapa ikäni itken,
tuota päivän armautta,
suloutta kuun komean,
ihanuutta ilman kaiken,
jos oisi nuorna jättäminen,
lapsena unohtaminen
veikon veistotanterille,
ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle,
lausui vanhin lapsellensa:
"Mene, huima, huolinesi,
epäkelpo, itkuinesi!
Ei ole syytä synkistyä,
aihetta apeutua.
Paistavi Jumalan päivä
muuallaki maailmassa,
ei isosi ikkunoilla,
veikkosi veräjän suulla.
Myös on marjoja mäellä,
ahomailla mansikoita
poimia sinun poloisen
ilmassa etempänäki,
ei aina ison ahoilla,
veikon viertokankahilla."

Neljäs runo

Tuopa Aino, neito nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
läksi luutoa lehosta,
vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa,
toisen taittoi maammollensa,
kokoeli kolmannenki
verevälle veijollensa.
Jo astui kohin kotia,
lepikköä leuhautti.
Tuli vanha Väinämöinen;
näki neitosen lehossa,
hienohelman heinikössä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille, neiti nuori,
kuin minulle, neiti nuori,
kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä muille
kanna rinnanristilöitä,
päätä silkillä sitaise.
Huoli on haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan emoni."
Riisti ristin rinnaltansa,
sormukset on sormestansa,
helmet kaulasta karisti,
punalangat päänsä päältä,
jätti maalle maan hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Meni itkien kotihin,
kallotellen kartanolle.
Iso istui ikkunalla,
kirvesvartta kirjoavi:
"Mitä itket, tyttö raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, taattoseni,
sitä itken ja valitan:
kirpoi risti rinnaltani,
kaune vyöstäni karisi,
rinnalta hopearisti,
vaskilangat vyöni päästä."
Veljensä veräjän suulla
vemmelpuuta veistelevi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Sitä itken, veikko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi sormus sormestani,
helmet kaulasta katosi,
kullansormus sormestani,
kaulasta hopeahelmet."
Sisko sillan korvasella
vyötä kullaista kutovi:
"Mitä itket, sisko raukka,
sisko raukka, neito nuori?"
"Onpa syytä itkijällä,
vaivoja vetistäjällä!
Sitä itken, sisko rukka,
sitä itken ja valitan:
kirpoi kullat kulmiltani,
hopeat hivuksiltani,
sinisilkit silmiltäni,
punanauhat pääni päältä."
Emo aitan portahalla
kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket, tytti raukka,
tyttö raukka, neito nuori?"

"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, imettäjäni!
Onp' on syitä synke'itä,
apeita ani pahoja!
Sitä itken, äiti rukka,
sitä, maammoni, valitan:
läksin luutoa lehosta,
vastanpäitä varvikosta.
Taitoin vastan taatolleni,
toisen taitoin maammolleni,
kokoelin kolmannenki
verevälle veijolleni.
Aloin astua kotihin;
astuinpa läpi ahosta:
Osmoinen orosta virkkoi,
Kalevainen kaskesmaalta:
'Eläpä muille, neiti rukka,
kuin minulle, neiti rukka,
kanna kaulanhelmilöitä,
rinnanristiä rakenna,
pane päätä palmikolle,
sio silkillä hivusta!'
"Riistin ristin rinnaltani,
helmet kaulasta karistin,
sinilangat silmiltäni,
punalangat pääni päältä,
heitin maalle maan hyviksi,
lehtohon lehon hyviksi.
Itse tuon sanoiksi virkin:
'En sinulle enkä muille
kanna rinnanristiäni,
päätä silkillä sitaise.
Huoli en haahen haljakoista,
vehnän viploista valita;
asun kaioissa sovissa,
kasvan leivän kannikoissa
tykönä hyvän isoni,
kanssa armahan emoni.'"
Emo tuon sanoiksi virkki,
lausui vanhin lapsellensa:
"Elä itke, tyttäreni,
nuorna saamani, nureksi!
Syö vuosi suloa voita:
tulet muita vuolahampi;
toinen syö sianlihoa:
tulet muita sirkeämpi;
kolmas kuorekokkaroita:
tulet muita kaunihimpi.
Astu aittahan mäelle
- aukaise parahin aitta - !
Siell' on arkku arkun päällä,
lipas lippahan lomassa.
Aukaise parahin arkku,
kansi kirjo kimmahuta:
siin' on kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihamoista.
Ne on Kuuttaren kutomat,
Päivättären päättelemät.
"Ennen neinnä ollessani,
impenä eläessäni
läksin marjahan metsälle,
alle vaaran vaapukkahan.
Kuulin Kuuttaren kutovan,
Päivättären kehreävän
sinisen salon sivulla,
lehon lemmen liepehellä.
"Minä luoksi luontelime,
likelle lähentelime.
Aloinpa anella noita,
itse virkin ja sanelin:
'Anna, Kuutar, kultiasi,
Päivätär, hope'itasi
tälle tyhjälle tytölle,
lapsellen anelijalle!'
"Antoi Kuutar kultiansa,
Päivätär hope'itansa.
Minä kullat kulmilleni,
päälleni hyvät hopeat!
Tulin kukkana kotihin,
ilona ison pihoille.
"Kannoin päivän, kannoin toisen.
Jo päivänä kolmantena
riisuin kullat kulmiltani,
päältäni hyvät hopeat,
vein ne aittahan mäelle,
panin arkun kannen alle:
siit' on asti siellä ollut
ajan kaiken katsomatta.
"Sio nyt silkit silmillesi,
kullat kulmille kohota,
kaulahan heleät helmet,
kullanristit rinnoillesi!
Pane paita palttinainen,
liitä liinan-aivinainen,
Hame verkainen vetäise,
senp' on päälle silkkivyöhyt,
sukat sulkkuiset koreat,
kautokengät kaunokaiset!
Pääsi kääri palmikolle,
silkkinauhoilla sitaise,
sormet kullansormuksihin,
käet kullankäärylöihin!
"Niin tulet tupahan tuolta,
astut aitasta sisälle
sukukuntasi suloksi,
koko heimon hempeäksi:
kulet kukkana kujilla,
vaapukkaisena vaellat,
ehompana entistäsi,
parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki,
senp' on lausui lapsellensa.
Ei tytär totellut tuota,
ei kuullut emon sanoja;
meni itkien pihalle,
kaihoellen kartanolle.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Miten on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus?
Niinp' on mieli miekkoisien,
autuaallisten ajatus,
kuin on vellova vetonen
eli aalto altahassa.
Mitenpä poloisten mieli,
kuten allien ajatus?
Niinpä on poloisten mieli,
niinpä allien ajatus,
kuin on hanki harjun alla,
vesi kaivossa syvässä.
"Usein nyt minun utuisen,
use'in, utuisen lapsen,
mieli kulkevi kulossa,
vesakoissa viehkuroivi,
nurmessa nuhaelevi,
pensahassa piehtaroivi;
mieli ei tervoa parempi,
syän ei syttä valkeampi.
"Parempi minun olisi,
parempi olisi ollut
syntymättä, kasvamatta,
suureksi sukeumatta
näille päiville pahoille,
ilmoille ilottomille.
Oisin kuollut kuusiöisnä,
kaonnut kaheksanöisnä,
oisi en paljoa pitänyt:
vaaksan palttinapaloa,
pikkaraisen pientaretta,
emon itkua vähäisen,
ison vieläki vähemmän,
veikon ei väheäkänä."
Itki päivän, itki toisen.
Sai emo kyselemähän:
"Mitä itket, impi rukka,
kuta, vaivainen, valitat?"
"Sitä itken, impi rukka,
kaiken aikani valitan,
kun annoit minun poloisen,
oman lapsesi lupasit,
käskit vanhalle varaksi,
ikäpuolelle iloksi,
turvaksi tutisevalle,
suojaksi sopenkululle.
Oisit ennen käskenynnä
alle aaltojen syvien
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille!
Parempi meressä olla,
alla aaltojen asua
sisarena siikasilla,
veikkona ve'en kaloilla,
kuin on vanhalla varana,
turvana tutisijalla,
sukkahansa suistujalla,
karahkahan kaatujalla."
Siitä astui aittamäelle,
astui aittahan sisälle.
Aukaisi parahan arkun,
kannen kirjo kimmahutti:
löysi kuusi kultavyötä,
seitsemän sinihametta;
ne on päällensä pukevi,
varrellensa valmistavi.
Pani kullat kulmillensa,
hopeat hivuksillensa,
sinisilkit silmillensä,
punalangat päänsä päälle.
Läksi siitä astumahan
ahon poikki, toisen pitkin;
vieri soita, vieri maita,
vieri synkkiä saloja.
Itse lauloi mennessänsä,
virkki vieriellessänsä:
"Syäntäni tuimelevi,
päätäni kivistelevi.
Eikä tuima tuimemmasti,
kipeämmästi kivistä,
jotta, koito, kuolisinki,
katkeaisinki, katala,
näiltä suurilta suruilta,
ape'ilta miel'aloilta.
"Jo oisi minulla aika
näiltä ilmoilta eritä,
aikani Manalle mennä,
ikä tulla Tuonelahan:
ei mua isoni itke,
ei emo pane pahaksi,
ei kastu sisaren kasvot,
veikon silmät vettä vuoa,
vaikka vierisin vetehen,
kaatuisin kalamerehen
alle aaltojen syvien,
päälle mustien murien."
Astui päivän, astui toisen,
päivänäpä kolmantena
ennätti meri etehen,
ruokoranta vastahansa:
tuohon yöhyt yllättävi,
pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan,
kaikerteli kaiken yötä
rannalla vesikivellä,
laajalla lahen perällä.
Aamulla ani varahin
katsoi tuonne niemen päähän:
kolme oli neittä niemen päässä ...
ne on merta kylpemässä!
Aino neiti neljänneksi,
vitsan varpa viienneksi!
Heitti paitansa pajulle,
hamehensa haapaselle,
sukkansa sulalle maalle,
kenkänsä vesikivelle,
helmet hietarantaselle,
sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä,
paasi kullan paistavainen:
kiistasi kivellen uia,
tahtoi paaelle paeta.
Sitte sinne saatuansa
asetaiksen istumahan
kirjavaiselle kivelle,
paistavalle paaterelle:
kilahti kivi vetehen,
paasi pohjahan pakeni,
neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Siihenpä kana katosi,
siihen kuoli impi rukka.
Sanoi kerran kuollessansa,
virkki vielä vierressänsä:
"Menin merta kylpemähän,
sainp' on uimahan selälle;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun isoni
sinä ilmoisna ikänä
vetäkö ve'en kaloja
tältä suurelta selältä!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä
juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!
"Läksin rannalle pesohon,
menin merta kylpemähän;
sinne mä, kana, katosin,
lintu, kuolin liian surman:
elköhönp' on siskoseni
sinä ilmoisna ikänä
peskö tästä silmiänsä
kotilahen laiturilta!
Mikäli meren vesiä,
sikäli minun veriä;
mikäli meren kaloja,
sikäli minun lihoja;
mikä rannalla risuja,
se on kurjan kylkiluita;
mikä rannan heinäsiä,
se hivusta hierottua."
Se oli surma nuoren neien,
loppu kaunihin kanasen...
Kukas nyt sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Karhu sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei karhu sanoa saata:
lehmikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Susi sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei susi sanoa saata:
lammaskarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Repo sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Ei repo sanoa saata:
hanhikarjahan katosi.
Kukas sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon?
Jänö sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan!
Jänis varman vastaeli:
"Sana ei miehe'en katoa!"
Läksi jänis juoksemahan,
pitkäkorva piippomahan,
vääräsääri vääntämähän,
ristisuu ripottamahan
neien kuuluhun kotihin,
kaunihisen kartanohon.
Juoksi saunan kynnykselle;
kyykistäikse kynnykselle:
sauna täynnä neitosia,
vasta käessä vastoavat:
"Saitko, kiero, keittimiksi,
paltsasilmä, paistimiksi,
isännällen iltaseksi,
emännällen eineheksi,
tyttären välipaloiksi,
pojan puolipäiväseksi?"
Jänis saattavi sanoa,
kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä
kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan,
kielikerran kerrontahan:
jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaski valahtanunna:
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän,
kyynelvierus vieremähän.
Sai siitä sanelemahan,
vaivainen valittamahan:
"Elkätte, emot poloiset,
sinä ilmoisna ikänä
tuuitelko tyttäriä,
lapsianne liekutelko
vastoin mieltä miehelähän,
niinkuin mie, emo poloinen,
tuuittelin tyttöjäni,
kasvatin kanasiani!"
Emo itki, kyynel vieri:
vieri vetrehet vetensä
sinisistä silmistänsä
poloisille poskillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
poloisilta poskipäiltä
ripe'ille rinnoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
ripe'iltä rinnoiltansa
hienoisille helmoillensa.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
hienoisilta helmoiltansa
punasuille sukkasille.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
punasuilta sukkasilta
kultakengän kautosille.
Vieri kyynel, vieri toinen:
vieri vetrehet vetensä
kultakengän kautosilta
maahan alle jalkojensa;
vieri maahan maan hyväksi,
vetehen ve'en hyväksi.
Ve'et maahan tultuansa
alkoivat jokena juosta:
kasvoipa jokea kolme
itkemistänsä vesistä,
läpi päänsä lähtemistä,
alta kulman kulkemista.
Kasvoipa joka jokehen
kolme koskea tulista,
joka kosken kuohumalle
kolme luotoa kohosi,
joka luo'on partahalle
kunnas kultainen yleni;
kunki kunnahan kukulle
kasvoi kolme koivahaista,
kunki koivun latvasehen
kolme kullaista käkeä.
Sai käköset kukkumahan.
Yksi kukkui: "lemmen, lemmen!"
Toinen kukkui: "sulhon, sulhon!"
Kolmas kukkui: "auvon, auvon!"
Kuka kukkui: "lemmen, lemmen!"
Sep' on kukkui kuuta kolme
lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.
Kuka kukkui: "sulhon, sulhon!"
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,
ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: "auvon, auvon!"
Se kukkui ikänsä kaiken
auvottomalle emolle,
iän päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki
kuunnellessansa käkeä:
"Elköhön emo poloinen
kauan kuunnelko käkeä!
Kun käki kukahtelevi,
niin syän sykähtelevi,
itku silmähän tulevi,
ve'et poskille valuvi,
hereämmät herne-aarta,
paksummat pavun jyveä:
kyynärän ikä kuluvi,
vaaksan varsi vanhenevi,
koko ruumis runnahtavi
kuultua kevätkäkösen."

Viides runo

Jo oli sanoma saatu,
viety viesti tuonnemmaksi
neien nuoren nukkumasta,
kaunihin katoamasta.
Vaka vanha Väinämöinen,
tuo tuosta pahoin pahastui:
itki illat, itki aamut,
yöhyet enemmin itki,
kun oli kaunis kaatununna,
neitonen nukahtanunna,
mennyt lietohon merehen,
alle aaltojen syvien.
Astui huollen, huokaellen,
syämellä synkeällä
rannalle meren sinisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sano nyt, Untamo, unesi,
maku'usi, maan venyjä:
missä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi?"
Sanoipa Untamo unensa,
maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi.
Nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen
alla aaltojen syvien,
päällä mustien mutien.
"Siellä Ahtola asuvi,
neiot Vellamon venyvi
pikkuisessa pirttisessä,
kamarissa kaitaisessa,
kiven kirjavan kylessä,
paaen paksun kainalossa."
Siitä vanha Väinämöinen
vetihe venesijoille.
Silmeävi siimojansa,
katselevi onkiansa;
otti ongen taskuhunsa,
väkärauan väskyhynsä.
Soutoa melastelevi,
päähän saaren saauttavi,
nenähän utuisen niemen,
päähän saaren terhenisen.
Siin' oli ongella olija,
aina siimalla asuja,
käeksellä kääntelijä.
Laski launihin merelle,
ongitteli, orhitteli:
vapa vaskinen vapisi,
hope'inen siima siukui,
nuora kultainen kulisi.
Jo päivänä muutamana,
huomenna moniahana
kala otti onkehensa,
taimen takrarautahansa.
Sen veti venosehensa,
talui talkapohjahansa.
Katselevi, kääntelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onp' on tuo kala kalanen,
kun en tuota tunnekana!
Sileähk' on siikaseksi,
kuleahka kuujaseksi,
haleahka haukiseksi,
evätöin emäkalaksi;
ihala imehnoksiki,
päärivatoin neitoseksi,
vyötöin veen on tyttöseksi,
korvitoin kotikanaksi:
luopuisin meriloheksi,
syvän aallon ahveneksi."
Vyöll' on veitsi Väinämöisen,
pää hopea huotrasessa.
Veti veitsen viereltänsä,
huotrastansa pää hopean
kalan palstoin pannaksensa,
lohen leikkaellaksensa
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi.
Alkoi lohta leikkaella,
veitsen viilteä kaloa:
lohi loimahti merehen,
kala kirjo kimmeltihe
pohjasta punaisen purren,
venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
oikeata olkapäätä
vihurilla viiennellä,
kupahalla kuuennella;
nosti kättä oikeata,
näytti jalkoa vasenta
seitsemännellä selällä,
yheksännen aallon päällä.
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
lohi leikkaellaksesi,
kala palstoin pannaksesi,
aamuisiksi atrioiksi,
murkinaisiksi muruiksi,
lohisiksi lounahiksi,
iltaruoiksi isoiksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva
kainaloiseksi kanaksi,
ikuiseksi istujaksi,
polviseksi puolisoksi,
sijasi levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi,
pirtin pienen pyyhkijäksi,
lattian lakaisijaksi,
tulen tuojaksi tupahan,
valkean virittäjäksi,
leivän paksun paistajaksi,
mesileivän leipojaksi,
olutkannun kantajaksi,
atrian asettajaksi.
"En ollut merilohia,
syvän aallon ahvenia:
olin kapo, neiti nuori,
sisar nuoren Joukahaisen,
kuta pyyit kuun ikäsi,
puhki polvesi halasit.
"Ohoh, sinua, ukko utra,
vähämieli Väinämöinen,
kun et tuntenut piteä
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista!"
Sanoi vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen!
Toki tullos toinen kerta!"
Eip' on toiste tullutkana,
ei toiste sinä ikänä:
jo vetihe, vierähtihe,
ve'en kalvosta katosi
kiven kirjavan sisähän,
maksankarvaisen malohon.
Vaka vanha Väinämöinen
tuo on tuossa arvelevi,
miten olla, kuin eleä.
Jo kutaisi sulkkunuotan,
veti vettä ristin rastin,
salmen pitkin, toisen poikki;
veti vienoja vesiä,
lohiluotojen lomia,
noita Väinölän vesiä,
Kalevalan kannaksia,
synkkiä syväntehiä,
suuria selän napoja,
Joukolan jokivesiä,
Lapin lahtirantasia.
Sai kyllin kaloja muita,
kaikkia ve'en kaloja,
ei saanut sitä kalaista,
mitä mielensä pitävi:
Vellamon vetistä neittä,
ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh, hullu, hulluuttani,
vähämieli, miehuuttani!
Olipa minulla mieltä,
ajatusta annettuna,
syäntä suurta survottuna,
oli ennen aikoinansa.
Vaanpa nyt tätä nykyä,
tällä inhalla iällä,
puuttuvalla polveksella
kaikki on mieli melkeässä,
ajatukset arvoisessa,
kaikki toimi toisialla.
"Kuta vuotin kuun ikäni,
kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä,
veen on viimeistä tytärtä
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
se osasi onkeheni,
vierähti venoseheni:
minä en tuntenut piteä,
en kotihin korjaella,
laskin jälle lainehisin,
alle aaltojen syvien!"
Meni matkoa vähäisen,
astui huollen, huokaellen;
kulkevi kotia kohti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kukkui muinaiset käkeni,
entiset ilokäkeni,
kukkui ennen illoin, aamuin,
kerran keskipäivälläki:
mikä nyt sorti suuren äänen,
äänen kaunihin kaotti?
Suru sorti suuren äänen,
huoli armahan alenti;
sill' ei kuulu kukkuvaksi,
päivän laskun laulavaksi
minun iltani iloksi,
huomeneni huopeheksi.
"Enkä nyt tuota tieäkänä
miten olla, kuin eleä,
tällä ilmalla asua,
näillä mailla matkaella.
Oisiko emo elossa,
vanhempani valvehella,
sepä saattaisi sanoa,
miten pystössä pysyä,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
näissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa!"
Emo hauasta havasi,
alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
vanhempasi valvehella,
joka saattavi sanoa,
miten olla oikeana,
murehisin murtumatta,
huolihin katoamatta
niissä päivissä pahoissa,
ape'issa miel'aloissa:
mene Pohjan tyttärihin!
Siell' on tyttäret somemmat,
neiet kahta kaunihimmat,
viittä, kuutta virkeämmät,
ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsilönttäreitä.
"Sieltä naios, poikaseni,
paras Pohjan tyttäristä,
jok' on sievä silmiltänsä,
kaunis katsannoisiltansa,
aina joutuisa jalalta
sekä liukas liikunnolta!"

Kuudes runo

Vaka vanha Väinämöinen
lähteäksensä käkesi
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin,
hernevartisen hevosen,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän:
itse istuvi selälle,
löihe reisin ratsahille.
Ajoa hyryttelevi,
matkoansa mittelevi
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Ajoi Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia:
hepo juoksi, matka joutui,
koti jääpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle,
ulapalle aukealle
kapioisen kastumatta,
vuohisen vajoumatta.
Olipa nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen.
Piti viikoista vihoa,
ylen kauaista kaetta
kera vanhan Väinämöisen,
päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen,
jalon kaaren kaunistavi:
kaaren rauasta rakenti,
vaskesta selän valavi;
noita on kullalla kuvaili,
hopealla huolitteli.
Mistä siihen nauhan saapi,
kusta jäntehen tapasi?
Hiien hirven suoniloista,
Lemmon liinanuorasista!
Sai kaaren kanineheksi,
jousen varsin valmihiksi.
Kaari on kaunihin näköinen,
jousi jonki maksavainen:
hevonen selällä seisoi,
varsa juoksi vartta myöten,
kapo kaarella makasi,
jänö jäntimen sijassa.
Vuoli piiliä pinosen,
kolmisulkia kokosen:
varret tammesta vanuvi,
päät tekevi tervaksesta.
Minkä saapi valmihiksi,
sen sitte sulittelevi
pääskyn pienillä sulilla,
varpusen vivustimilla.
Karkaeli nuoliansa,
puretteli piiliänsä
maon mustissa mujuissa,
käärmehen kähyverissä.
Sai vasamat valmihiksi,
jousen jänniteltäväksi.
Siitä vuotti Väinämöistä,
saavaksi suvantolaista;
vuotti illan, vuotti aamun,
vuotti kerran keskipäivän.
Viikon vuotti Väinämöistä,
viikon vuotti, ei väsynyt,
istuellen ikkunoissa,
valvoen vajojen päissä,
kuunnellen kujan perällä,
vahtaellen vainiolla,
viini nuolia selässä,
hyvä kaari kainalossa.
Vuotteli ulompanaki,
talon toisen tuolla puolla:
nenässä tulisen niemen,
tulikaiskun kainalossa,
korvalla tulisen kosken,
pyhän virran viertimellä.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
loi silmänsä luotehelle,
käänti päätä päivän alle;
keksi mustasen merellä,
sinerväisen lainehilla:
"Onko se iässä pilvi,
päivän koite koillisessa?"
Ei ollut iässä pilvi,
päivän koite koillisessa:
oli vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
matkoava Pohjolahan,
kulkeva Pimentolahan
orihilla olkisella,
hernevarrella hevolla.
Tuop' on nuori Joukahainen,
laiha poika lappalainen,
jou'utti tulisen jousen,
koppoi kaaren kaunihimman
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ennätti emo kysyä,
vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat,
kaarta rauta rauahutat?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan,
kaarta rauta rauahutan:
pään varalle Väinämöisen,
surmaksi suvantolaisen.
Ammun vanhan Väinämöisen,
lasken laulajan ikuisen
läpi syämen, maksan kautta,
halki hartiolihojen."
Emo kielti ampumasta,
emo kielti ja epäsi:
"Elä ammu Väinämöistä,
kaota kalevalaista!
Väinö on sukua suurta:
lankoni sisaren poika.
"Ampuisitko Väinämöisen,
kaataisit kalevalaisen,
ilo ilmalta katoisi,
laulu maalta lankeaisi.
Ilo on ilmalla parempi,
laulu maalla laatuisampi,
kuin onpi Manalan mailla,
noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen
jo vähän ajattelevi,
pikkuisen piättelevi:
käsi käski ampumahan,
käsi käski, toinen kielti,
sormet suoniset pakotti.
Virkki viimeinki sanoiksi,
itse lausui, noin nimesi:
"Kaotkohot jos kahesti
kaikki ilmaiset ilomme,
kaikki laulut langetkohot!
Varsin ammun, en varanne."
Jännitti tulisen jousen,
veti vaskisen vekaran
vasten polvea vasenta,
jalan alta oikeansa.
Veti viinestä vasaman,
sulan kolmikoipisesta,
otti nuolen orhe'imman,
valitsi parahan varren;
tuon on juonelle asetti,
liitti liinajäntehelle.
Oikaisi tulisen jousen
olallehen oikealle,
asetaiksen ampumahan,
ampumahan Väinämöistä.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iske nyt, koivuinen sakara,
petäjäinen selkä, lyö'ös,
jänne liina, lippaellos!
Min käsi alentanehe,
sen nuoli ylentäköhön;
min käsi ylentänehe,
sen nuoli alentakohon!"
Lekahutti liipaisinta,
ampui nuolen ensimäisen:
se meni kovan ylätse,
päältä pään on taivahalle,
pilvihin pirajavihin,
hattaroihin pyörivihin.
Toki ampui, ei totellut.
Ampui toisen nuoliansa:
se meni kovan alatse,
alaisehen maa-emähän;
tahtoi maa manalle mennä,
hietaharju halkiella.
Ampui kohta kolmannenki:
kävi kohti kolmannesti,
sapsohon sinisen hirven
alta vanhan Väinämöisen;
ampui olkisen orihin,
hernevartisen hevosen
läpi länkiluun lihoista,
kautta kainalon vasemman.
Siitä vanha Väinämöinen
sormin suistuvi sulahan,
käsin kääntyi lainehesen,
kourin kuohu'un kohahti
selästä sinisen hirven,
hernevartisen hevosen.
Nousi siitä suuri tuuli,
aalto ankara merellä;
kantoi vanhan Väinämöisen,
uitteli ulomma maasta
noille väljille vesille,
ulapoille auke'ille.
Siinä nuori Joukahainen
itse kielin kerskaeli:
"Et sinä, vanha Väinämöinen,
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
astu Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia!
"Kupli nyt siellä kuusi vuotta,
seuro seitsemän kesyttä,
karehi kaheksan vuotta
noilla väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla:
vuotta kuusi kuusipuuna,
seitsemän petäjäpuuna,
kannon pölkkynä kaheksan!"
Siitä pistihe sisälle.
Sai emo kysyneheksi:
"Joko ammuit Väinämöisen,
kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen
sanan vastahan sanovi:
"Jo nyt ammuin Väinämöisen
ja kaaoin kalevalaisen,
loin on merta luutimahan,
lainetta lakaisemahan.
Tuohon lietohon merehen,
aivan aaltojen sekahan
sortui ukko sormillehen,
kääntyi kämmenyisillehen;
siitä kyykertyi kylelle,
selällehen seisottihe
meren aaltojen ajella,
meren tyrskyn tyyräellä."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Pahoin teit sinä poloinen,
kun on ammuit Väinämöisen,
kaotit kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen,
Kalevalan kaunihimman!"

Seitsemäs runo

Vaka vanha Väinämöinen
uipi aavoja syviä;
kulki kuusisna hakona,
petäjäisnä pehkiönä
kuusi päiveä kesäistä,
kuusi yötä järkiähän,
eessänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä.
Uip' on vielä yötä kaksi,
kaksi päiveä pisintä.
Niin yönä yheksäntenä,
kaheksannen päivän päästä
toki tuskaksi tulevi,
painuvi pakolliseksi.
Kun ei ole kynttä varpahissa
eikä sormissa niveltä.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi minä poloinen poika,
voi poika polon-alainen,
kun läksin omilta mailta,
elomailta entisiltä
iäkseni ilman alle,
kuuksi päiväksi kululle,
tuulten tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa!
Vilu on täällä ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aina aalloissa asua,
veen selällä seurustella.
"Enkä tuota tieäkänä,
miten olla, kuin eleä
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla:
tuulehenko teen tupani,
vetehenkö pirtin veistän?
"Teen mä tuulehen tupani:
ei ole tuulessa tukea;
veistän pirttini vetehen:
vesi viepi veistokseni."
Lenti lintunen Lapista,
kokkolintu koillisesta.
Ei ole kokko suuren suuri
eikä kokko pienen pieni:
yksi siipi vettä viisti,
toinen taivasta lakaisi,
pursto merta pyyhätteli,
nokka luotoja lotaisi.
Lenteleikse, liiteleikse,
katseleikse, käänteleikse.
Näki vanhan Väinämöisen
selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä, miesi,
uros, aaltojen seassa?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sit' olen meressä miesi,
uros aaltojen varassa:
läksin neittä Pohjolasta,
impeä Pimentolasta.
"Ajoa karautime
suloa meryttä myöten.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
tulin Luotolan lahelle,
Joukolan jokivesille:
hepo alta ammuttihin,
itseäni mielittihin.
"Siitä vierähin vetehen,
sorruin sormin lainehesen
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi.
"Tulipa tuuli luotehesta,
iästä iso vihuri;
se mun kauas kannatteli,
uitteli ulomma maasta.
Mont' olen päiveä pälynnyt,
monta yötä uiksennellut
näitä väljiä vesiä,
ulapoita auke'ita;
enk' on tuota tunnekana,
arvoa, älyäkänä,
kumpi kuoloksi tulevi,
kumpi ennen ennättävi:
nälkähänkö nääntyminen,
vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko, ilman lintu:
"Ellös olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni,
nouse kynkkäluun nenille!
Mie sinun merestä kannan,
minne mielesi tekevi.
Vielä muistan muunki päivän,
arvoan ajan paremman,
kun ajoit Kalevan kasken,
Osmolan salon sivallit:
heitit koivun kasvamahan,
puun sorean seisomahan
linnuille lepeämiksi,
itselleni istumiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
kohottavi kokkoansa;
mies on nousevi merestä,
uros aallosta ajaikse,
siiville sijoitteleikse,
kokon kynkkäluun nenille.
Tuop' on kokko, ilman lintu,
kantoi vanhan Väinämöisen,
viepi tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten
Pohjan pitkähän perähän,
summahan Sariolahan.
Siihen heitti Väinämöisen,
itse ilmahan kohosi.
Siinä itki Väinämöinen,
siinä itki ja urisi
rannalla merellisellä,
nimen tietämättömällä,
sata haavoa sivulla,
tuhat tuulen pieksemätä,
partaki pahoin kulunut,
tukka mennyt tuuhakaksi.
Itki yötä kaksi, kolme,
saman verran päiviäki;
eikä tiennyt tietä käyä,
outo, matkoa osannut
palataksensa kotihin,
mennä maille tuttaville,
noille syntymäsijoille,
elomaillen entisille.
Pohjan piika pikkarainen,
vaimo valkeanverinen,
teki liiton päivän kanssa,
päivän kanssa, kuun keralla
yhen ajan noustaksensa
ja yhen havataksensa:
itse ennen ennätteli,
ennen kuuta, aurinkoa,
kukonki kurahtamatta,
kanan lapsen laulamatta.
Viisi villoa keritsi,
kuusi lammasta savitsi,
villat saatteli saraksi,
kaikki vatvoi vaattehiksi
ennen päivän nousemista,
auringon ylenemistä.
Pesi siitä pitkät pöyät,
laajat lattiat lakaisi
vastasella varpaisella,
luutasella lehtisellä.
Ammueli rikkasensa
vaskisehen vakkasehen;
vei ne ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten,
perimäisen pellon päähän,
alimaisen aian suuhun.
Seisattelihe rikoille,
kuuntelihe, kääntelihe:
kuulevi mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi takaisin,
pian pirttihin menevi;
sanoi tuonne saatuansa,
toimitteli tultuansa:
"Kuulin mie mereltä itkun,
poikki joen juorotuksen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe pihalle,
vierähti veräjän suuhun;
siinä korvin kuunteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku
eikä vaimojen valitus;
itku on partasuun urohon,
jouhileuan juorottama."
Työnnälti venon vesille,
kolmilaian lainehille;
itse loihe soutamahan.
Sekä souti jotta joutui:
souti luoksi Väinämöisen,
luoksi itkevän urohon.
Siinä itki Väinämöinen,
urisi Uvannon sulho
pahalla pajupurolla,
tiheällä tuomikolla:
suu liikkui, järisi parta,
vaan ei leuka lonkaellut.
Sanoi Pohjolan emäntä,
puhutteli, lausutteli:
"Ohoh sinua, ukko utra!
Jo olet maalla vierahalla."
Vaka vanha Väinämöinen
päätänsä kohottelevi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo ma tuon itseki tieän:
olen maalla vierahalla,
tuiki tuntemattomalla.
Maallani olin parempi,
kotonani korkeampi."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Saisiko sanoakseni,
oisiko lupa kysyä,
mi sinä olet miehiäsi
ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mainittihinpa minua,
arveltihin aikoinansa
illoilla iloitsijaksi,
joka laakson laulajaksi
noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla.
Mi jo lienenki katala,
tuskin tunnen itsekänä."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta, miesi,
uros, uuelle uralle,
haikeasi haastamahan,
satuja sanelemahan!"
Otti miehen itkemästä,
urohon urisemasta;
saattoi siitä purtehensa,
istutti venon perähän.
Itse airoille asettui,
soutimille suorittihe;
souti poikki Pohjolahan,
viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen,
kastunehen kuivaeli;
siitä viikon hierelevi,
hierelevi, hautelevi:
teki miehen terveheksi,
urohon paranneheksi.
Kysytteli, lausutteli,
itse virkki, noin nimesi:
"Mitä itkit, Väinämöinen,
uikutit, uvantolainen,
tuolla paikalla pahalla,
rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onpa syytä itkeäni,
vaivoja valittoani!
Kauan oon meriä uinut,
lapioinnut lainehia
noilla väljillä vesillä,
ulapoilla auke'illa.
"Tuota itken tuon ikäni,
puhki polveni murehin,
kun ma uin omilta mailta,
tulin mailta tuttavilta
näille ouoille oville,
veräjille vierahille.
Kaikki täällä puut purevi,
kaikki havut hakkoavi,
joka koivu koikkoavi,
joka leppä leikkoavi:
yks' on tuuli tuttuani,
päivä ennen nähtyäni
näillä mailla vierahilla,
äkkiouoilla ovilla."
Louhi, Pohjolan emäntä,
siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke, Väinämöinen,
uikuta, uvantolainen!
Hyvä tääll' on ollaksesi,
armas aikaellaksesi,
syöä lohta luotaselta,
sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Kylkehen kyläinen syönti
hyvissäki vierahissa;
mies on maallansa parempi,
kotonansa korkeampi.
Soisipa sula Jumala,
antaisipa armoluoja:
pääsisin omille maille,
elomaillen entisille!
Parempi omalla maalla
vetonenki virsun alta,
kuin on maalla vierahalla
kultamaljasta metonen."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minullen annat,
kun saatan omille maille,
oman peltosi perille,
kotisaunan saapuville?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Mitäpä kysyt minulta,
jos saatat omille maille,
oman peltoni perille,
oman käen kukkumille,
oman linnun laulamille!
Otatko kultia kypärin,
hope'ita huovallisen?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh viisas Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
En kysele kultiasi,
halaja hope'itasi:
kullat on lasten kukkasia,
hopeat hevon helyjä.
Taiatko takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen villasesta,
niin annan tytön sinulle,
panen neien palkastasi,
saatan sun omille maille,
oman linnun laulamille,
oman kukon kuulumille,
oman peltosi perille."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Taia en sampoa takoa,
kirjokantta kirjoitella.
Saata mie omille maille:
työnnän seppo Ilmarisen,
joka samposi takovi,
kirjokannet kalkuttavi,
neitosi lepyttelevi,
tyttäresi tyy'yttävi.
"Se on seppo sen mokoma,
ylen taitava takoja,
jok' on taivoa takonut,
ilman kantta kalkutellut:
ei tunnu vasaran jälki
eikä pihtien pitämät."
Louhi, Pohjolan emäntä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sille työnnän tyttäreni,
sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi,
kannen kirjo kirjoittavi
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
yhen ohrasen jyvästä,
yhen uuhen untuvasta."
Pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
saattoi vanhan Väinämöisen,
istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä,
kohottele kokkoasi,
kun ei uupune oronen,
tahi ei ilta ennättäne:
josp' on päätäsi ylennät,
kohottelet kokkoasi,
jo toki tuho tulevi,
paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen
löi orosen juoksemahan,
harjan liina liikkumahan.
Ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.

Kahdeksas runo

Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
maan kuulu, ve'en valio.
Istui ilman vempelellä,
taivon kaarella kajotti
pukehissa puhta'issa,
valke'issa vaattehissa;
kultakangasta kutovi,
hope'ista huolittavi
kultaisesta sukkulasta,
pirralla hope'isella.
Suihki sukkula piossa,
käämi käessä kääperöitsi,
niiet vaskiset vatisi,
hope'inen pirta piukki
neien kangasta kutoissa,
hope'ista huolittaissa.
Vaka vanha Väinämöinen
ajoa karittelevi
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Ajoi matkoa palasen,
pikkaraisen piirrätteli:
kuuli sukkulan surinan
ylähältä päänsä päältä.
Tuossa päätänsä kohotti,
katsahtavi taivahalle:
kaari on kaunis taivahalla,
neiti kaaren kannikalla,
kultakangasta kutovi,
hope'ista helkyttävi.
Vaka vanha Väinämöinen
heti seisatti hevosen.
Tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja kysyvi:
"Miksi neittä korjahasi,
tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuohon vastaeli:
"Siksi neittä korjahani,
tyttöä rekoseheni:
mesileivän leipojaksi,
oluen osoajaksi,
joka lautsan laulajaksi,
ikkunan iloitsijaksi
noilla Väinölän tiloilla,
Kalevalan kartanoilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Kun kävin mataramaalla,
keikuin keltakankahalla
eilen iltamyöhäsellä,
aletessa aurinkoisen,
lintu lauleli lehossa,
kyntörastas raksutteli:
lauleli tytärten mielen
ja lauloi miniän mielen.
"Mie tuota sanelemahan,
linnulta kyselemähän:
'Oi sie kyntörastahainen!
Laula korvin kuullakseni:
kumman on parempi olla,
kumman olla kuuluisampi,
tyttärenkö taattolassa
vai miniän miehelässä?'
"Tiainenpa tieon antoi,
kyntörastas raksahutti:
'Valkea kesäinen päivä,
neitivalta valkeampi;
vilu on rauta pakkasessa,
vilumpi miniävalta.
Niin on neiti taattolassa,
kuin marja hyvällä maalla,
niin miniä miehelässä,
kuin on koira kahlehissa.
Harvoin saapi orja lemmen,
ei miniä milloinkana.'"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiaisen virret,
rastahaisen raksutukset!
Lapsi on tytär kotona,
vasta on neiti naituansa.
Tule, neiti, korjahani,
laskeite rekoseheni!
En ole mitätön miesi,
uros muita untelompi."
Neiti taiten vastaeli,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sitte sun mieheksi sanoisin,
urohoksi arveleisin,
jospa jouhen halkaiseisit
veitsellä kärettömällä,
munan solmuhun vetäisit
solmun tuntumattomaksi."
Vaka vanha Väinämöinen
jouhen halki halkaisevi
veitsellä kärettömällä,
aivan tutkaimettomalla;
munan solmuhun vetävi
solmun tuntumattomaksi.
Käski neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastaeli:
"Ehkäpä tulen sinulle,
kun kiskot kivestä tuohta,
säret jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen pirahtamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
ei tuosta kovin hätäile:
kiskoipa kivestä tuohta,
särki jäästä aiaksia
ilman palan pakkumatta,
pilkkehen pirahtamatta.
Kutsui neittä korjahansa,
tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastoavi,
sanovi sanalla tuolla:
"Sillenpä minä menisin,
kenp' on veistäisi venosen
kehrävarteni muruista,
kalpimeni kappaleista,
työntäisi venon vesille,
uuen laivan lainehille
ilman polven polkematta,
ilman kouran koskematta,
käsivarren kääntämättä,
olkapään ojentamatta."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Liene ei maassa, maailmassa,
koko ilman kannen alla
mointa laivan laatijata,
vertoani veistäjätä."
Otti värttinän muruja,
kehrävarren kiertimiä;
läksi veistohon venosen,
satalauan laittelohon
vuorelle teräksiselle,
rautaiselle kalliolle.
Veikaten venettä veisti,
purtta puista uhkaellen.
Veisti päivän, veisti toisen,
veisti kohta kolmannenki:
ei kirves kivehen koske,
kasa ei kalka kalliohon.
Niin päivällä kolmannella
Hiisi pontta pyörähytti,
Lempo tempasi tereä,
Paha vartta vaapahutti.
Kävipä kivehen kirves,
kasa kalkkoi kalliohon;
kirves kilpistyi kivestä,
terä liuskahti liha'an,
polvehen pojan pätöisen,
varpahasen Väinämöisen.
Sen Lempo lihoille liitti,
Hiisi suonille sovitti:
veri pääsi vuotamahan,
hurme huppelehtamahan.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
tuossa tuon sanoiksi virkki,
noin on lausui ja pakisi:
"Oi sie kirves kikkanokka,
tasaterä tapparainen!
Luulitko puuta purrehesi,
honkoa hotaisnehesi,
petäjätä pannehesi,
koivua kohannehesi,
kun sa lipsahit liha'an,
solahutit suonilleni?"
Loihe siitä loitsimahan,
sai itse sanelemahan.
Luki synnyt syitä myöten,
luottehet lomia myöten,
mutt' ei muista muutamia
rauan suuria sanoja,
joista salpa saataisihin,
luja lukko tuotaisihin
noille rauan ratkomille,
suu sinervän silpomille.
Jo veri jokena juoksi,
hurme koskena kohisi:
peitti maassa marjan varret,
kanervaiset kankahalla.
Eik' ollut sitä mätästä,
jok' ei tullut tulvillehen
noita liikoja veriä,
hurmehia huurovia
polvesta pojan totisen,
varpahasta Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
ketti villoja kiveltä,
otti suolta sammalia,
maasta mättähän repäisi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän;
ei vääjä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä.
Jopa tuskaksi tulevi,
läylemmäksi lankeavi.
Vaka vanha Väinämöinen
itse itkuhun hyräytyi;
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen,
siitä reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni.
Jo kohta kylä tulevi:
kolme tietä kohtoavi.
Vaka vanha Väinämöinen
ajavi alinta tietä
alimaisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
vammojen vakittajata?"
Olipa lapsi lattialla,
poika pieni pankon päässä.
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
uron tuskan tuntijata,
kivun kiinniottajata,
vammojen vakittajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.
Kysyi kynnyksen takoa,
anoi alta ikkunaisen:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
salpoa verisatehen,
suonikosken sortajata?"
Akka oli vanha vaipan alla,
kielipalku pankon päässä.
Akka varsin vastaeli,
hammas kolmi kolkkaeli:
"Ei ole talossa tässä
rauan raannan katsojata,
verisynnyn tietäjätä,
kivun kiinniottajata;
onpi toisessa talossa:
aja toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
laski virkkua vitsalla,
ajoa suhuttelevi.
Ajoi matkoa palasen,
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rauan raannan katsojata,
tämän tulvan tukkijata,
veren summan sulkijata?"
Ukko oli uunilla asuva,
halliparta harjun alla.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"On sulettu suuremmatki,
jalommatki jaksettuna
Luojan kolmella sanalla,
syvän synnyn säätämällä:
joet suista, järvet päistä,
virrat niskalta vihaiset,
lahet niemien nenistä,
kannakset kape'immilta."

Yhdeksäs runo

Siitä vanha Väinämöinen
itse korjasta kohosi,
nousi reestä nostamatta,
yleni ylentämättä;
tuosta pirttihin tulevi,
alle kattojen ajaikse.
Tuoahan hopeatuoppi,
kultakannu kannetahan:
ei veä vähäistäkänä,
pikkuistakana piätä
verta vanhan Väinämöisen,
hurmetta jalon urohon.
Ukko uunilta urahti,
halliparta paukutteli:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Verta on seitsemän venettä,
kantokorvoa kaheksan
sun, poloinen, polvestasi
lattialle laskettuna!
Muut on muistaisin sanaset,
vaan en arvoa alusta,
mist' on rauta syntynynnä,
kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn,
arvoan alun teräksen:
ilma on emoja ensin,
vesi vanhin veljeksiä,
rauta nuorin veljeksiä,
tuli kerran keskimäinen.
"Tuo Ukko, ylinen luoja,
itse ilmojen jumala,
ilmasta ve'en eroitti,
veestä maati manterehen.
Rauta on raukka syntymättä,
syntymättä, kasvamatta.
"Ukko, ilmoinen jumala,
hieroi kahta kämmentänsä,
mykelti molempiansa
vasemmassa polven päässä.
Siitä syntyi kolme neittä,
koko kolme luonnotarta
rauan ruostehen emoiksi,
suu sinervän siittäjiksi.
"Neiet käyä notkutteli,
astui immet pilven äärtä
utarilla uhkuvilla,
nännillä pakottavilla.
Lypsit maalle maitojansa,
uhkutit utariansa;
lypsit maille, lypsit soille,
lypsit vienoille vesille.
"Yksi lypsi mustan maion:
vanhimpainen neitosia;
toinen valkean valutti:
keskimäinen neitosia;
kolmas puikutti punaisen:
nuorimpainen neitosia.
"Ku on lypsi mustan maion,
siitä syntyi meltorauta;
ku on valkean valutti,
siit' on tehtynä teräkset;
ku on puikutti punaisen,
siit' on saatu rääkyrauta.
"Olipa aikoa vähäinen.
Rauta tahteli tavata
vanhempata veikkoansa,
käyä tulta tuntemahan.
"Tuli tuhmaksi rupesi,
kasvoi aivan kauheaksi:
oli polttoa poloisen,
rauta raukan, veikkosensa.
"Rauta pääsi piilemähän,
piilemähän, säilymähän
tuon tuiman tulen käsistä,
suusta valkean vihaisen.
"Siitä sitte rauta piili,
sekä piili jotta säilyi
heiluvassa hettehessä,
läikkyvässä lähtehessä,
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
jossa joutsenet munivat,
hanhi poiat hautelevi.
"Rauta suossa soikottavi,
veteläisessä venyvi;
piili vuoen, piili toisen,
piili kohta kolmannenki
kahen kantosen välissä,
koivun kolmen juuren alla.
Ei toki pakohon pääsnyt
tulen tuimista käsistä;
piti tulla toisen kerran,
lähteä tulen tuville
astalaksi tehtäessä,
miekaksi taottaessa.
"Susi juoksi suota myöten,
karhu kangasta samosi;
suo liikkui suen jälessä,
kangas karhun kämmenissä:
siihen nousi rautaruoste
ja kasvoi teräskaranko
suen sorkkien sijoille,
karhun kannan kaivamille.
"Syntyi seppo Ilmarinen,
sekä syntyi jotta kasvoi.
Se syntyi sysimäellä,
kasvoi hiilikankahalla
vaskinen vasara käessä,
pihet pikkuiset piossa.
"Yöllä syntyi Ilmarinen,
päivällä pajasen laati.
Etsi paikkoa pajalle,
levitystä lietsimille.
Näki suota salmekkehen,
maata märkeä vähäisen,
läksi tuota katsomahan,
likeltä tähyämähän:
tuohon painoi palkehensa,
tuohon ahjonsa asetti.
"Jo joutui suen jälille,
karhun kantapään sijoille;
näki rautaiset orahat,
teräksiset tierottimet
suen suurilla jälillä,
karhun kämmenen tiloilla.
"Sanovi sanalla tuolla:
'Voi sinua, rauta raukka,
kun olet kurjassa tilassa,
alahaisessa asussa,
suolla sorkissa sutosen,
aina karhun askelissa!'
"Arvelee, ajattelevi:
'Mitä tuostaki tulisi,
josp' on tunkisin tulehen,
ahjohon asettelisin?'
"Rauta raukka säpsähtihe,
säpsähtihe, säikähtihe,
kun kuuli tulen sanomat,
tulen tuimat maininnaiset.
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Ellös olko milläskänä!
Tuli ei polta tuttuansa,
herjaele heimoansa.
Kun tulet tulen tuville,
valkean varustimille,
siellä kasvat kaunihiksi,
ylenet ylen ehoksi:
miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.'
"Senp' on päivyen perästä
rauta suosta sotkettihin,
vetelästä vellottihin,
tuotihin sepon pajahan.
"Tuon seppo tulehen tunki,
alle ahjonsa ajeli.
Lietsoi kerran, lietsoi toisen,
lietsoi kerran kolmannenki:
rauta vellinä viruvi,
kuonana kohaelevi,
venyi vehnäisnä tahasna,
rukihisna taikinana
sepon suurissa tulissa,
ilmivalkean väessä.
"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen!
Ota pois minua täältä
tuskista tulen punaisen!'
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinun tulesta,
ehkä kasvat kauheaksi,
kovin raivoksi rupeat,
vielä veistät veljeäsi,
lastuat emosi lasta.'
"Siinä vannoi rauta raukka,
vannoi vaikean valansa
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni,
kiven syäntä syöäkseni,
etten veistä veikkoani,
lastua emoni lasta.
Parempi on ollakseni,
eleäkseni ehompi
kulkijalla kumppalina,
käyvällä käsiasenna,
kuin syöä omaa sukua,
heimoani herjaella.'
"Silloin seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
rauan tempasi tulesta,
asetti alasimelle;
rakentavi raukeaksi,
tekevi teräkaluiksi,
keihä'iksi, kirvehiksi,
kaikenlaisiksi kaluiksi.
"Viel' oli pikkuista vajalla,
rauta raukka tarpehessa:
eipä kiehu rauan kieli,
ei sukeu suu teräksen,
rauta ei kasva karkeaksi
ilman veessä kastumatta.
"Siitä seppo Ilmarinen
itse tuota arvelevi.
Laati pikkuisen poroa,
lipeäistä liuotteli
teräksenteko-mujuiksi,
rauankarkaisu-vesiksi.
"Koitti seppo kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä;
itse tuon sanoiksi virkki:
'Ei nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentomaiksi.'
"Mehiläinen maasta nousi,
sinisiipi mättähästä.
Lentelevi, liitelevi
ympäri sepon pajoa.
"Niin seppo sanoiksi virkki:
'Mehiläinen, mies kepeä!
Tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kielessäsi
kuuen kukkasen nenästä,
seitsemän on heinän päästä
teräksille tehtäville,
rauoille rakettaville!'
"Herhiläinen, Hiien lintu,
katselevi, kuuntelevi,
katseli katon rajasta,
alta tuohen tuijotteli
rautoja rakettavia,
teräksiä tehtäviä.
"Lenteä hyrähtelevi;
viskoi Hiien hirmuloita,
kantoi käärmehen kähyjä,
maon mustia mujuja,
kusiaisen kutkelmoita,
sammakon salavihoja
teräksenteko-mujuihin,
rauankarkaisu-vetehen.
"Itse seppo Ilmarinen,
takoja alinomainen,
luulevi, ajattelevi
mehiläisen tulleheksi,
tuon on mettä tuoneheksi,
kantaneheksi simoa.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
'Kas nämät hyvät minulle
teräksenteko-vesiksi,
rautojen rakentamiksi!'
"Siihen tempasi teräksen,
siihen kasti rauta raukan
pois tulesta tuotaessa,
ahjosta otettaessa.
"Sai siitä teräs pahaksi,
rauta raivoksi rupesi,
petti, vaivainen, valansa,
söi kuin koira kunniansa:
veisti, raukka, veljeänsä,
sukuansa suin piteli,
veren päästi vuotamahan,
hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
tajuan tavat teräksen.
"Ohoh sinua, rauta raukka,
rauta raukka, koito kuona,
teräs tenhon-päivällinen!
Siitäkö sinä sikesit,
siitä kasvoit kauheaksi,
ylen suureksi sukesit?
"Et sä silloin suuri ollut
etkä suuri etkä pieni,
et kovin koreakana
etkä äijältä äkäinen,
kun sa maitona makasit,
rieskasena riuottelit
nuoren neitosen nisissä,
kasvoit immen kainalossa
pitkän pilven rannan päällä,
alla taivahan tasaisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa liejuna lepäsit,
seisoit selvänä vetenä
suurimmalla suon selällä,
tuiman tunturin laella,
muutuit tuolla maan muraksi,
ruostemullaksi rupesit.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sua hirvet suolla hieroi,
peurat pieksi kankahalla,
susi sotki sorkillansa,
karhu kämmenyisillänsä.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa suosta sotkettihin,
maan muasta muokattihin,
vietihin sepon pajahan,
alle ahjon Ilmarisen.
"Etkä silloin suuri ollut,
et ollut suuri etkä pieni,
kun sa kuonana kohisit,
läikyit lämminnä vetenä
tuimissa tulisijoissa,
vannoit vaikean valasi
ahjolla, alasimella,
vasaroilla, valkkamilla,
sepon seisontasijoilla,
takehinta-tanterilla.
"Joko nyt suureksi sukenit,
äreäksi ärtelihit,
rikoit, vaivainen, valasi,
söit kuin koira kunniasi,
kun sa syrjit syntyäsi,
sukuasi suin pitelit?
"Ku käski pahalle työlle,
kenp' on kehnolle kehoitti?
Isosiko vai emosi
vaiko vanhin veljiäsi
vai nuorin sisariasi
vaiko muu sukusi suuri?
"Ei isosi, ei emosi
eikä vanhin veljiäsi,
ei nuorin sisariasi
eikä muu sukusi suuri:
itse teit tihua työtä,
katkoit kalmankarvallista.
"Tule nyt työsi tuntemahan,
pahasi parantamahan,
ennenkuin sanon emolle,
vanhemmallesi valitan!
Enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi tuhmin turmelevi.
"Piäty, veri, vuotamasta,
hurme, huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni!
Veri, seiso kuni seinä,
asu, hurme, kuni aita,
kuin miekka meressä seiso,
saraheinä sammalessa,
paasi pellon pientaressa,
kivi koskessa kovassa!
"Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos!
Sisässä sinun parempi,
alla kalvon kaunihimpi,
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa,
kuin on maahan vuotamassa,
rikoille ripajamassa.
"Et sä, maito, maahan joua,
nurmehen, veri viatoin,
miesten hempu, heinikkohon,
kumpuhun, urosten kulta.
Syämessä sinun sijasi,
alla keuhkon kellarisi;
sinne siirräite välehen,
sinne juoskos joutuisasti!
Et ole joki juoksemahan
etkä lampi laskemahan,
suohete solottamahan,
venelotti vuotamahan.
"Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta,
punainen, putoamasta!
Kun et tyy'y, niin tyrehy!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
joki Tuonelan tyrehtyi,
meri kuivi, taivas kuivi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna.
"Jos et tuostana totelle,
viel' on muita muistetahan,
uuet keinot keksitähän:
huuan Hiiestä patoa,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan,
ilman tilkan tippumatta,
punaisen putoamatta,
veren maahan vuotamatta,
hurmehen hurajamatta.
"Kun ei lie minussa miestä,
urosta Ukon pojassa
tämän tulvan tukkijaksi,
suonikosken sortajaksi,
onp' on taatto taivahinen,
pilven-päällinen jumala,
joka miehistä pätevi,
urohista kelpoavi
veren suuta sulkemahan,
tulevata tukkimahan.
"Oi Ukko, ylinen luoja,
taivahallinen jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän!
Veä päälle lemmen lehti,
kultalumme luikahuta
veren tielle telkkimeksi,
tulevalle tukkeheksi,
jottei parsku parralleni,
valu vaaterievuilleni!"
Sillä sulki suun vereltä,
tien on telkki hurmehelta.
Pani poikansa pajahan
tekemähän voitehia
noista heinän helpehistä,
tuhatlatvan tutkaimista,
me'en maahan vuotajista,
simatilkan tippujista.
Poikanen meni pajahan,
läksi voitehen tekohon;
tuli tammi vastahansa.
Kysytteli tammeltansa:
"Onko mettä oksillasi,
alla kuoresi simoa?"
Tammi taiten vastoavi:
"Päivänäpä eilisenä
sima tippui oksilleni,
mesi latvalle rapatti
pilvistä pirisevistä,
hattaroista haihtuvista."
Otti tammen lastuloita,
puun murskan murenemia;
otti heiniä hyviä,
ruohoja monennäköjä,
joit' ei nähä näillä mailla
kaikin paikoin kasvaviksi.
Panevi pa'an tulelle,
laitti keiton kiehumahan
täynnä tammen kuoriloita,
heiniä hyvännäköjä.
Pata kiehui paukutteli
kokonaista kolme yötä,
kolme päiveä keväistä.
Siitä katsoi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Ei ole voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Pani heiniä lisäksi,
ruohoa monennäöistä,
kut oli tuotu toisialta,
sa'an taipalen takoa
yheksältä loitsijalta,
kaheksalta katsojalta.
Keitti vielä yötä kolme,
ynnähän yheksän yötä.
Nostavi pa'an tulelta,
katselevi voitehia,
onko voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset.
Olipa haapa haaraniekka,
kasvoi pellon pientarella.
Tuon murha murenti poikki,
kaikki kahtia hajotti;
voiti niillä voitehilla,
katsoi niillä katsehilla.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun lie näissä voitehissa
vian päälle vietävätä,
vammoille valettavata,
haapa, yhtehen paratkos
ehommaksi entistäsi!"
Haapa yhtehen parani
ehommaksi entistänsä,
kasvoi päältä kaunihiksi,
alta aivan terveheksi.
Siitä koitti voitehia,
katselevi katsehia,
koitteli kiven koloihin,
paasien pakahtumihin:
jo kivet kivihin tarttui,
paaet paatehen rupesi.
Tuli poikanen pajasta
tekemästä voitehia,
rasvoja rakentamasta;
ne työnti ukon kätehen:
"Siin' on voitehet vakaiset,
katsehet alinomaiset,
vaikka vuoret voitelisit,
kaikki kalliot yheksi."
Koki ukko kielellänsä,
maistoi suullansa sulalla,
tunsi katsehet hyviksi,
voitehet vaka'isiksi.
Siitä voiti Väinämöistä,
pahoin-tullutta paranti,
voiti alta, voiti päältä,
kerta keskeä sivalti.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
liikun Luojani lihoilla,
en väiky omin väkini,
väikyn väellä kaikkivallan,
en puhu omalla suulla,
puhelen Jumalan suulla.
Josp' on mulla suu suloinen,
suloisempi suu Jumalan,
jospa on kaunoinen käteni,
käsi Luojan kaunihimpi."
Kun oli voie päälle pantu,
nuot on katsehet vakaiset,
murti se puolipyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin:
lyökse sinne, lyökse tänne,
vaan ei löytänyt lepoa.
Niin ukko kipuja kiisti,
työnti tuosta tuskapäitä
keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulalle
kiviä kivistämähän,
paasia pakottamahan.
Tukun silkkiä sivalti,
senpä leikkeli levyiksi,
senp' on katkoi kappaleiksi,
sitehiksi suoritteli.
Sitoi niillä silkillänsä,
kapaloivi kaunoisilla
polvea pojan pätöisen,
varpahia Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Siteheksi Luojan silkki,
Luojan kaapu katteheksi
tälle polvelle hyvälle,
vakaisille varpahille!
Katso nyt, kaunoinen Jumala,
varjele, vakainen Luoja,
jottei vietäisi vioille,
vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
jo tunsi avun totisen.
Pian pääsi terveheksi;
liha kasvoi kaunihiksi,
alta aivan terveheksi,
keskeä kivuttomaksi,
vieriltä viattomaksi,
päältä päärmehettömäksi,
ehommaksi entistänsä,
paremmaksi tuonoistansa.
Jo nyt jaksoi jalka käyä,
polvi polkea kykeni;
ei nuuru nimeksikänä
vaikerra vähäistäkänä.
Siitä vanha Väinämöinen
siirti silmänsä ylemmä,
katsahtavi kaunihisti
päälle pään on taivosehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
turvat tuttavat tulevat
ylähältä taivahasta,
luota Luojan kaikkivallan.
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit avun minulle,
tuotit turvan tuttavasti
noissa tuskissa kovissa,
terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen
vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte, etinen kansa,
kansa vasta kasvavainen,
veikaten venettä tehkö,
uhkaellen kaartakana!
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus,
ei uron osoannassa,
vallassa väkevänkänä."

Kymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen
otti ruskean orihin,
pani varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen;
itse reuoikse rekehen,
kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
jalas koivuinen kolasi,
vemmel piukki pihlajainen.
Ajavi karettelevi.
Ajoi soita, ajoi maita,
ajoi aavoja ahoja.
Kulki päivän, kulki toisen,
niin päivällä kolmannella
tuli pitkän sillan päähän,
Kalevalan kankahalle,
Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Syö, susi, unennäkijä,
tapa, tauti, lappalainen!
Sanoi ei saavani kotihin
enämpi elävin silmin
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
näille Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille."
Siitä vanha Väinämöinen
laulelevi, taitelevi:
lauloi kuusen kukkalatvan,
kukkalatvan, kultalehvän;
latvan työnti taivahalle,
puhki pilvien kohotti,
lehvät ilmoille levitti,
halki taivahan hajotti.
Laulelevi, taitelevi:
lauloi kuun kumottamahan
kultalatva-kuusosehen,
lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi
kohti kullaista kotia,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin,
kun oli seppo Ilmarisen,
takojan iän-ikuisen,
luvannut lunastimeksi,
oman päänsä päästimeksi
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Jop' on seisottui oronen
Osmon uuen pellon päähän.
Siitä vanha Väinämöinen
päätä korjasta kohotti:
kuuluvi pajasta pauke,
hilke hiilihuonehesta.
Vaka vanha Väinämöinen
itse pistihe pajahan.
Siell' on seppo Ilmarinen:
takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Miss' olet viikon viipynynnä,
kaiken aikasi asunut?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Tuoll' olen viikon viipynynnä,
kaiken aikani elellyt
pimeässä Pohjolassa,
summassa Sariolassa,
liukunut Lapin lauilla,
tietomiesten tienohilla."
Siitä seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen!
Mitä lausut matkoiltasi
tultua kotituville?"
Virkki vanha Väinämöinen:
"Äijä on mulla lausumista:
onp' on neiti Pohjolassa,
impi kylmässä kylässä,
jok' ei suostu sulhosihin,
mielly miehi'in hyvihin.
Kiitti puoli Pohjan maata,
kun onpi kovin korea:
kuuhut paistoi kulmaluilta,
päivä rinnoilta risotti,
otavainen olkapäiltä,
seitsentähtinen selältä.
"Sinä, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
lähe neittä noutamahan,
päätä kassa katsomahan!
Kun saatat takoa sammon,
kirjokannen kirjaella,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Joko sie minun lupasit
pimeähän Pohjolahan
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi?
En sinä pitkänä ikänä,
kuuna kullan valkeana
lähe Pohjolan tuville,
Sariolan salvoksille,
miesten syöjille sijoille,
urosten upottajille."
Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Viel' on kumma toinen kumma:
onp' on kuusi kukkalatva,
kukkalatva, kultalehvä
Osmon pellon pientarella;
kuuhut latvassa kumotti,
oksilla otava seisoi."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En usko toeksi tuota,
kun en käyne katsomahan,
nähne näillä silmilläni."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Kun et usko kuitenkana,
lähtekämme katsomahan,
onko totta vai valetta!"
Lähettihin katsomahan
tuota kuusta kukkapäätä,
yksi vanha Väinämöinen,
toinen seppo Ilmarinen.
Sitte tuonne tultuansa
Osmon pellon pientarelle
seppo seisovi likellä,
uutta kuusta kummeksivi,
kun oli oksilla otava,
kuuhut kuusen latvasessa.
Siinä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt sinä, seppo veikkoseni,
nouse kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta!"
Siitä seppo Ilmarinen
nousi puuhun korkealle,
ylähäksi taivahalle,
nousi kuuta noutamahan,
otavaista ottamahan
kultalatva-kuusosesta.
Virkki kuusi kukkalatva,
lausui lakkapää petäjä:
"Voipa miestä mieletöintä,
äkkioutoa urosta!
Nousit, outo, oksilleni,
lapsen-mieli, latvahani
kuvakuun on nouantahan,
valetähtyen varahan!"
Silloin vanha Väinämöinen
lauloa hyrähtelevi:
lauloi tuulen tuppurihin,
ilman raivohon rakenti;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Ota, tuuli, purtehesi,
ahava, venosehesi
vieä vieretelläksesi
pimeähän Pohjolahan!"
Nousi tuuli tuppurihin,
ilma raivohon rakentui,
otti seppo Ilmarisen
vieä viiletelläksensä
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen
jopa kulki jotta joutui!
Kulki tuulen tietä myöten,
ahavan ratoa myöten,
yli kuun, alatse päivän,
otavaisten olkapäitse;
päätyi Pohjolan pihalle,
Sariolan saunatielle,
eikä häntä koirat kuullut
eikä haukkujat havainnut.
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas
tuop' on päätyvi pihalle.
Itse ennätti sanoa:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Tulit tänne tuulen tietä,
ahavan rekiratoa,
eikä koirat kohti hauku,
villahännät virkkaele!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En mä tänne tullutkana
kylän koirien kuluiksi,
villahäntien vihoiksi,
näillen ouoillen oville,
veräjille vierahille."
Siitä Pohjolan emäntä
tutkaeli tullehelta:
"Oletko tullut tuntemahan,
kuulemahan, tietämähän
tuota seppo Ilmarista,
takojata taitavinta?
Jo on viikon vuotettuna
sekä kauan kaivattuna
näille Pohjolan perille
uuen sammon laaintahan."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienen tullut tuntemahan
tuon on seppo Ilmarisen,
kun olen itse Ilmarinen,
itse taitava takoja."
Louhi, Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
pian pistihe tupahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Neityeni nuorempani,
lapseni vakavimpani!
Pane nyt päällesi parasta,
varrellesi valke'inta,
hempe'intä helmoillesi,
ripe'intä rinnoillesi,
kaulallesi kaunihinta,
kukke'inta kulmillesi,
poskesi punottamahan,
näköpääsi näyttämähän!
Jo on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
saanut sammon laaintahan,
kirjokannen kirjantahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
maan kuulu, ve'en valio,
otti vaattehet valitut,
pukehensa puhtahimmat;
viitiseikse, vaatiseikse,
pääsomihin suoritseikse,
vaskipantoihin paneikse,
kultavöihin kummitseikse.
Tuli aitasta tupahan,
kaapsahellen kartanolta
silmistänsä sirkeänä,
korvistansa korkeana,
kaunihina kasvoiltansa,
poskilta punehtivana;
kullat riippui rinnan päällä,
pään päällä hopeat huohti.
Itse Pohjolan emäntä
käytti seppo Ilmarisen
noissa Pohjolan tuvissa,
Sariolan salvoksissa;
siellä syötti syöneheksi,
juotti miehen juoneheksi,
apatti ani hyväksi.
Sai tuosta sanelemahan:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Saatatko takoa sammon,
kirjokannen kirjaella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
niin saat neion palkastasi,
työstäsi tytön ihanan."
Silloin seppo Ilmarinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Saattanen takoa sammon,
kirjokannen kalkutella
joutsenen kynän nenästä,
maholehmän maitosesta,
ohran pienestä jyvästä,
kesäuuhen untuvasta,
kun olen taivoa takonut,
ilman kantta kalkuttanut
ilman alkusen alutta,
riporihman tehtyisettä."
Läksi sammon laaintahan,
kirjokannen kirjontahan.
Kysyi paikalta pajoa,
kaipasi sepinkaluja:
ei ole paikalla pajoa,
ei pajoa, ei paletta,
ahjoa, alasintana,
vasarata, varttakana!
Silloin seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Akatp' on epäelköhöt,
herjat kesken heittäköhöt,
eip' on mies pahempikana,
uros untelompikana!"
Etsi ahjollen alusta,
leveyttä lietsehelle
noilla mailla, mantereilla,
Pohjan peltojen perillä.
Etsi päivän, etsi toisen.
Jo päivänä kolmantena
tuli kirjava kivonen,
vahatukko vastahansa.
Tuohon seppo seisottihe,
takoja tulen rakenti;
päivän laati palkehia,
toisen ahjoa asetti.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
tunki ainehet tulehen,
takehensa alle ahjon;
otti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli,
väkipuolet väännätteli
kolme päiveä kesäistä
ja kolme kesäistä yötä:
kivet kasvoi kantapäihin,
vahat varvasten sijoille.
Niin päivänä ensimäisnä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta,
mitä tullehe tulesta,
selvinnehe valkeasta.
Jousi tungeikse tulesta,
kaasi kulta kuumoksesta,
kaari kulta, pää hopea,
varsi vasken-kirjavainen.
On jousi hyvän näköinen,
vaan onpi pahan tapainen:
joka päivä pään kysyvi,
parahana kaksi päätä.
Itse seppo Ilmarinen
ei tuota kovin ihastu:
kaaren katkaisi kaheksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jop' on päivänä jälestä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
veno tungeikse tulesta,
punapursi kuumoksesta,
kokat kullan kirjaeltu,
hangat vaskesta valettu.
On veno hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
suotta lähtisi sotahan,
tarpehetta tappelohon.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
venon murskaksi murenti,
tunkevi tulisijahan;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä kolmantena
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
hieho tungeikse tulesta,
sarvi kulta kuumoksesta,
otsassa otavan tähti,
päässä päivän pyöryläinen.
On hieho hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
metsässä makaelevi,
maion maahan kaatelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
lehmän leikkeli paloiksi,
siitä tunkevi tulehen;
laitti orjat lietsomahan,
väkipuolet vääntämähän.
Jo päivänä neljäntenä
itse seppo Ilmarinen
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
aura tungeikse tulesta,
terä kulta kuumoksesta,
terä kulta, vaski varsi,
hopeata ponnen päässä.
On aura hyvän näköinen,
ei ole hyvän tapainen:
kylän pellot kyntelevi,
vainiot vakoelevi.
Se on seppo Ilmarinen
ei ihastu tuotakana:
auran katkaisi kaheksi,
alle ahjonsa ajavi.
Laittoi tuulet lietsomahan,
väkipuuskat vääntämähän.
Lietsoi tuulet löyhytteli:
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:
tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka;
saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
vaaran vaskisen sisähän
yheksän lukon ta'aksi.
Siihen juuret juurrutteli
yheksän sylen syvähän:
juuren juurti maaemähän,
toisen vesiviertehesen,
kolmannen kotimäkehen.
Siitä seppo Ilmarinen
tyttöä anelemahan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko nyt minulle neiti,
kun sai sampo valmihiksi,
kirjokansi kaunihiksi?"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö
itse noin sanoiksi virkki:
"Kukapa tässä toisna vuonna,
kenpä kolmanna kesänä
käkiä kukutteleisi,
lintusia laulattaisi,
jos minä menisin muunne,
saisin, marja, muille maille!
"Jos tämä kana katoisi,
tämä hanhi hairahtaisi,
eksyisi emosen tuoma,
punapuola pois menisi,
kaikkipa käet katoisi,
ilolinnut liikahtaisi
tämän kunnahan kukuilta,
tämän harjun hartehilta.
"Enkä joua ilmankana,
pääse en neitipäiviltäni,
noilta töiltä tehtäviltä,
kesäisiltä kiirehiltä:
marjat on maalla poimimatta,
lahen rannat laulamatta,
astumattani ahoset,
lehot leikin lyömättäni."
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
alla päin, pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin
jo tuossa ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
miten kulkea kotihin,
tulla maille tuttaville
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
kaiken kallella kypärin?
Laatisiko mieli mennä
elomaillen entisille?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sinne mieleni tekisi
kotihini kuolemahan,
maalleni masenemahan."
Siitä Pohjolan emäntä
syötti miehen, juotti miehen,
istutti perähän purren
melan vaskisen varahan;
virkki tuulen tuulemahan,
pohjasen puhaltamahan.
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
matkasi omille maille
ylitse meren sinisen.
Kulki päivän, kulki toisen;
päivälläpä kolmannella
jo tuli kotihin seppo,
noille syntymäsijoille.
Kysyi vanha Väinämöinen
Ilmariselta sepolta:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Joko laait uuen sammon,
kirjokannen kirjaelit?"
Sanoi seppo Ilmarinen,
itse laatija pakisi:
"Jopa jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen pi'eltäviä."

Yhdestoista runo

Aika on Ahtia sanoa,
veitikkätä vieretellä.
Ahti poika Saarelainen,
tuo on lieto Lemmin poika,
kasvoi koissa korkeassa
luona armahan emonsa
laajimman lahen perällä,
Kaukoniemen kainalossa.
Kaloin siinä Kauko kasvoi,
Ahti ahvenin yleni.
Tuli mies mitä parahin,
puhkesi punaverinen,
joka päästänsä pätevi,
kohastansa kelpoavi;
vaan tuli vähän vialle,
tavoiltansa turmiolle:
ain' oli naisissa eläjä,
yli öitä öitsilöissä,
noien impien iloissa,
kassapäien karkeloissa.
Kylli oli Saaren neiti,
Saaren neiti, Saaren kukka.
Kasvoi koissa korkeassa,
yleni ylen ehossa,
istuen ison majoilla,
peräpenkin notkumilla.
Kauan kasvoi, kauas kuului:
kaukoa tuli kosijat
neien kuuluhun kotihin,
kaunoisehen kartanohon.
Kosi Päivä poiallehen:
eip' on mennyt Päivälähän
Päivän luona paistamahan
kesäisillä kiirehillä.
Kosi Kuuhut poiallehen:
eip' on mennyt Kuutolahan
Kuun luona kumottamahan,
kehät ilman kiertämähän.
Kosi Tähti poiallehen:
eip' on mennyt Tähtelähän
pitkin öitä pilkkimähän
talvisilla taivahilla.
Tulevi Virosta sulhot,
toiset tuolta Inkereltä:
eip' on neiti mennytkänä;
itse vasten vastaeli:
"Suotta kultanne kuluvi,
hopeanne hoikkenevi!
En lähe minä Virohon,
en lähe, lupoakana,
Viron vettä soutamahan,
saarellista sauvomahan,
syömähän Viron kaloja,
Viron lientä lippomahan.
"Enkä lähe Inkerelle,
penkerelle, pänkerelle;
siell' on nälkä, kaiken nälkä:
puun nälkä, pärehen nälkä,
ve'en nälkä, vehnän nälkä,
rukihisen leivän nälkä."
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
lähteäksensä lupasi
Saaren kukkoa kosihin,
tuota mointa morsianta,
kaunokaista kassapäätä.
Emo kielteä käkesi,
varoitteli vaimo vanha:
"Ellös menkö, poikaseni,
parempihin itseäsi!
Ei suattane sinua
Saaren suurehen sukuhun."
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki kaunis Kaukomieli:
"Jos en ole koiltani korea,
su'ultani aivan suuri,
mie valitsen varrellani,
otan muilla muo'oillani."
Aina kieltävi emonsa
lähtemästä Lemminkäistä
Saaren suurehen sukuhun,
laajahan lajiperähän:
"Siellä piiat pilkkoavat,
naiset nauravat sinua."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kyllä hää'än naisten naurun,
soppityrskyt tyttärien:
potkaisen pojan povehen,
käsikannon kainalohon;
siin' on pää hyvänki pilkan,
parahanki parjauksen."
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Voi poloinen, päiviäni!
Nauraisitko Saaren naiset,
pitäisit pyhäiset piiat,
niin siitä tora tulisi,
sota suuri lankeaisi!
Saisi kaikki Saaren sulhot,
sata miestä miekkoinensa
päällesi sinun, poloisen,
yksinäisen ympärille."
Mitä huoli Lemminkäinen
varoituksista emonsa!
Ottavi hyvän orosen,
valjasti valion varsan;
ajavi karittelevi
Saaren kuuluhun kylähän
Saaren kukkoa kosihin,
Saaren mointa morsianta.
Nauroi naiset Lemminkäistä,
piiat pisti pilkkojansa,
kun ajoi kummasti kujalle,
kamalasti kartanolle:
ajoi korjansa kumohon,
veräjähän vierähytti.
Siinä lieto Lemminkäinen
murti suuta, väänti päätä,
murti mustoa haventa.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole tuota ennen nähnyt,
en ole nähnyt enkä kuullut
naisen nauravan minulle,
piian pilkkoja suannut."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko saarella sijoa,
maata Saaren manterella,
minun leikki lyöäkseni,
tanner tanhuellakseni
Saaren impien iloissa,
kassapäien karkeloissa?"
Saaren impyet sanovat,
niemen neiet vastoavat:
"Onp' on Saarella sijoa,
maata Saaren manterella,
sinun leikki lyöäksesi,
tanner tanhuellaksesi
karjalaisna kaskimailla,
paimenpoikana palolla:
lapset on laihat Saaren mailla,
lihavat hevosen varsat."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Palkkasihe paimeneksi:
kävi päivät paimenessa,
yöt on impien iloissa,
noien neitojen kisoissa,
kassapäien karkeloissa.
Sillä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
jopa hääti naisen naurun,
piätteli piian pilkan.
Ei ollut sitä tytärtä,
piikoa pyhintäkänä,
kuta hän ei kosketellut,
jonk' ei vieressä venynyt.
Yksi on impi kaikkinensa
Saaren suuressa su'ussa,
jok' ei suostu sulhasihin,
mielly miehi'in hyvihin:
se oli Kyllikki korea,
Saaren kukka kaunokainen.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
sa'at saappahat kulutti,
sa'at airot poikki souti
tuota neittä saaessansa,
Kyllikkiä pyytessänsä.
Kyllikki, korea neiti,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Mitä, kehno, kierteletki,
rannan raukuja, ajelet,
täältä tyttöjä kyselet,
tinavöitä tieustelet?
En mä tästä ennen joua,
kuin kiven kuluksi jauhan,
pieksän petkelen periksi,
huhmaren sukuksi survon.
"Enkä huoli huitukoille,
huitukoille, haitukoille;
mie tahon tasaisen varren
tasaiselle varrelleni,
tahon muo'on muhkeamman
muhke'ille muo'oilleni
sekä kasvon kaunihimman
kaunihille kasvoilleni."
Oli aikoa vähäisen,
kului tuskin puoli kuuta.
Jo päivänä muutamana,
iltana moniahana
neitoset kisaelevi,
kaunokaiset karkelevi
mannerpuolella saloa
kaunihilla kankahalla;
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikkä verevä,
ajoi lieto Lemminkäinen
orihillansa omalla,
valitulla varsallansa
keskelle kisaketoa,
kaunokaisten karkeloa;
reutoi Kyllikin rekehen,
koppoi neien korjahansa,
tuon asetti taljallensa,
liitti liistehyisillensä.
Laski ruoskalla hevoista,
nauskahutti nauhasella,
siitä läksi liukumahan.
Lähtiessänsä sanovi:
"Elkätte minua, immet,
ilmi antako ikänä,
minun täällä käyneheni,
täältä neien vieneheni!
"Jos ette totelle tuosta,
niin teille paha paneikse:
laulan sulhonne sotahan,
nuoret miehet miekan alle,
ettei kuulla kuuna päänä,
nähä ilmoisna ikänä
kujasilla kulkemassa,
ahoilla ajelemassa."
Kyllä Kyllikki valitti,
Saaren kukka kuikutteli:
"Päästä jo minua poies,
laske lasta vallallensa,
kotihinsa kulkemahan
luoksi itkevän emonsa!
"Jos et laskea luvanne
kotihini kulkemahan,
viel' on viisi veljeäni,
seitsemän setäni lasta
jänön jälen polkijaksi,
neien pään perilliseksi."
Kun ei pääsnyt kuitenkana,
itse itkulle hyräytyi.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joutenpa, poloinen, synnyin,
jouten synnyin, jouten kasvoin,
jouten aikani elelin;
jo nyt sainki joutavalle
miehelle mitättömälle,
suojihin soankävijän,
aina tuiman tappelijan!"
Virkki lieto Lemminkäinen,
sanoi kaunis Kaukomieli:
"Kyllikki, syänkäpyni,
minun maire marjueni!
Ellös olko milläkänä!
En sua pahoin pitäne:
sylissäni syöessäni,
käsissäni käyessäni,
sivullani seistessäni,
vieressä venyessäni.
"Mitäpä sinä sureksit,
mitä huollen huokaelet?
Tuotako sinä sureksit,
tuota huollen huokaelet,
lehmityyttä, leivätyyttä
ja kaiken elon vähyyttä?
"Ellös olko milläkänä!
Mont' on lehmeä minulla,
monta maion antajata:
yks' on suolla Muurikkinen,
toinen mäellä Mansikkinen,
kolmas Puolukka palolla.
Ne on syömättä soreat,
katsomatta kaunokaiset;
ei ole illoin kytkemistä
eikä aamuin laskemista,
heinävihkon heittämistä,
suolan, suuruksen surua.
"Vaiko tuotaki surisit,
tuota huollen huokoaisit,
ettei oo sukuni suuri,
kovin korkea kotini?
"Jos en oo su'ulta suuri
enkä korkea ko'ilta,
on mulla tulinen miekka,
säkenevä säilärauta.
Se onpi sukua suurta,
laajoa lajipereä:
onp' on Hiiessä hiottu,
jumaloissa kirkastettu.
Sillä suurennan sukuni,
laajennan lajini kaiken,
miekalla tuliterällä,
säilällä säkenevällä."
Neiti parka huokoaikse,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi on Ahti, Lemmin poika!
Jos tahot minuista neittä
ikuiseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sie vanno valat ikuiset
et sotia käyäksesi
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla!"
Siinä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Vannon mie valat ikuiset
en sotia käyäkseni
kullankana tarpehella,
hopeankana halulla.
Sie itse valasi vanno
et kyliä käyäksesi
hyvänki hypyn halulla,
tanhujuoksun tarpehella!"
Siitä vannoivat valansa,
laativat ikilupansa
eessä julkisen Jumalan,
alla kasvon kaikkivallan,
ei Ahin sotia käyä
eikä Kyllikin kyleä.
Siitä lieto Lemminkäinen
veti virkkua vitsalla,
löi oritta ohjaksella.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jää hyvästi, Saaren nurmet,
kuusen juuret, tervaskannot,
joit' olen kesän kävellyt,
talvet kaiket tallaellut,
piileskellen pilviöillä,
paeten pahalla säällä,
tätä pyytä pyytessäni,
allia ajellessani!"
Ajoa hypittelevi:
jo kohta koti näkyvi.
Neiti tuon sanoiksi virkki
itse lausui, noin nimesi:
"Tupa tuolla tuulottavi,
nälkäraunio näkyvi.
Kenen onpi tuo tupanen,
kenen koti kunnottoman?"
Se on lieto Lemminkäinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä sie sure tuvista,
huokaele huonehista!
Tuvat toiset tehtänehe,
paremmaiset pantanehe
hirve'istä hirsiköistä,
parahista parsikoista."
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotihin saapi
luoksi armahan emonsa,
tykö valtavanhempansa.
Emo tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Viikon viivyit, poikaseni,
viikon mailla vierahilla."
Lausui lieto Lemminkäinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piti naiset naurellani,
kostoa pyhäiset piiat
piännästä pitkän pilkan,
naurannoistansa minulle.
Sain parahan korjahani,
tuon asetin taljalleni,
liitin liistehyisilleni,
alle viltin vierähytin.
Sillä maksoin naisten naurun,
piikojen ilopiännän.
"Oi emoni, kantajani,
äitini, ylentäjäni!
Mitä läksin, senpä sainki,
kuta pyysin, sen tapasin.
Pane nyt patjasi parahat,
pehme'immät päänalaiset,
maatani omalla maalla
nuoren neiteni keralla!"
Emo tuon sanoiksi virkkoi,
itse lausui ja pakisi:
"Ole nyt kiitetty, Jumala,
ylistetty, Luoja, yksin,
kun annoit miniän mulle,
toit hyvän tulen puhujan,
oivan kankahan kutojan,
aivan kenstin kehreäjän,
pulskin poukkujen pesijän,
vaattehien valkaisijan!
"Itse kiitä onneasi!
Hyvän sait, hyvän tapasit,
hyvän Luojasi lupasi,
hyvän antoi armollinen:
puhas on pulmonen lumella,
puhtahampi puolellasi;
valkea merellä vaahti,
valkeampi vallassasi;
sorea merellä sorsa,
soreampi suojassasi;
kirkas tähti taivahalla,
kirkkahampi kihloissasi.
"Laai nyt lattiat laveat,
hanki ikkunat isommat,
seisottele seinät uuet,
tee koko tupa parempi,
kynnykset tuvan etehen,
uuet ukset kynnykselle,
nuoren neien saatuasi,
kaunihin katsottuasi,
paremmaisen itseäsi,
sukuasi suuremmaisen!"

Kahdestoista runo

Siitä Ahti Lemminkäinen,
tuo on kaunis kaukolainen,
aina aikoja eleli
nuoren neitosen keralla;
ei itse sotia käynyt
eikä Kyllikki kyleä.
Niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
itse Ahti Lemminkäinen
lähtevi kalankutuhun;
tullut ei illaksi kotihin,
ensi yöksi ennättänyt.
Jo meni Kyllikki kylähän,
noien neitojen kisahan.
Kenpä saattavi sanoman,
kenpä kielen kantelevi?
Ainikki sisar Ahilla;
sep' on saattavi sanoman,
sepä kielen kantelevi:
"Armas Ahti veikkoseni!
Jo kävi Kyllikki kylässä,
veräjillä vierahilla,
kylän neitojen kisassa,
kassapäien karkelossa."
Ahti poika, aino poika,
itse lieto Lemminkäinen
tuosta suuttui, tuosta syäntyi,
tuosta viikoksi vihastui.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Jospa paitani pesisit
mustan käärmehen mujuissa,
kiirehesti kuivoaisit,
mun sotahan mennäkseni
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille:
jo kävi Kyllikki kylässä,
veräjillä vierahilla,
noien neitojen kisassa,
kassapäien karkelossa."
Kyllä Kyllikki sanovi,
nainen ensin ennättävi:
"Ohoh armas Ahtiseni!
Ellös lähtekö sotahan!
Näin mä unta maatessani,
sike'in levätessäni:
tuli ahjona ajeli,
valkea välähtelihe
aivan ikkunan alatse,
periseinän penkeretse;
siitä tuiskahti tupahan,
koskena kohahtelihe
siltalauoista lakehen,
ikkunasta akkunahan."
Siitä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"En usko unia naisten
enkä vaimojen valoja.
Oi emoni, kantajani!
Tuo tänne sotisopani,
kanna vainovaatteheni!
Mieleni minun tekevi
juomahan soan olutta,
soan mettä maistamahan."
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Oi on Ahti poikaseni!
Ellös lähtekö sotahan!
On meillä oloista koissa
leppäisessä lekkerissä
tapin tammisen takana;
tuon sinulle juoaksesi,
josp' on joisit kaiken päivän."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En huoli koto-oloista!
Ennen juon joesta vettä
melan tervaisen terältä:
makeamp' on juoakseni,
kuin kaikki kotoiset kaljat.
Tuo tänne sotisopani,
kanna vainovaatteheni!
Lähen Pohjolan tuville,
Lapin lasten tanterille
kultia kyselemähän,
hope'ita haastamahan."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh Ahti poikaseni!
Onp' on kultia ko'issa,
hope'ita aitassamme.
Vasta päänä eilisenä,
aamulla ani varahin
kynti orja kyisen pellon,
käärmehisen käännätteli;
nosti aura arkun kannen,
perä penningin ylenti:
siihen on salvattu satoja,
tuhansia tukkueltu.
Arkun aittahan ehätin,
panin aitan parven päähän."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En huoli kotieloista!
Jos markan soasta saanen,
parempana tuon pitelen,
kuin kaikki kotoiset kullat,
auran nostamat hopeat.
Tuo tänne sotisopani,
kanna vainovaatteheni!
Lähen Pohjolan sotahan,
Lapin lasten tappelohon.
"Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
itse korvin kuullakseni,
nähä näillä silmilläni,
onko neittä Pohjolassa,
piikoa Pimentolassa,
jok' ei suostu sulhosihin,
mielly miehi'in hyvihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh Ahti poikaseni!
Sull' on Kyllikki ko'issa,
kotinainen korkeampi!
Kamala on kaksi naista
yhen miehen vuotehella."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kyllikki on kylänkävijä:
juoskohon joka kisassa,
maatkohon joka majassa,
kylän impien iloissa,
kassapäien karkeloissa!"
Emo kielteä käkesi,
varoitteli vaimo vanha:
"Ellös vainen, poikueni,
menkö Pohjolan tuville
ilman tieon tietämättä,
ilman taion taitamatta,
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille!
Siellä lappi laulanevi,
tunkenevi turjalainen
suin sytehen, päin savehen,
kypenihin kyynäsvarsin,
kourin kuumihin poroihin,
palavihin paateroihin."
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Jo minua noiat noitui,
noiat noitui, kyyt kiroili;
koki kolme lappalaista
yhtenä kesäisnä yönä,
alasti alakivellä,
ilman vyöttä, vaattehitta,
rikorihman kiertämättä:
senpä hyötyivät minusta,
sen verran, katalat, saivat,
min kirves kivestä saapi,
napakaira kalliosta,
järky jäästä iljanesta,
Tuoni tyhjästä tuvasta.
"Toisinpa oli uhattu,
toisinpa kävi kätehen.
Mielivät minua panna,
uhkasivat uuvutella
soille sotkuportahiksi,
silloiksi likasijoille,
panna leuan liettehesen,
parran paikkahan paha'an.
Vaan minäpä, mies mokoma,
en tuossa kovin hätäillyt;
itse loime loitsijaksi,
sain itse sanelijaksi:
lauloin noiat nuolinensa,
ampujat asehinensa,
velhot veitsirautoinensa,
tietäjät teräksinensä
Tuonen koskehen kovahan,
kinahmehen kauheahan,
alle koprun korke'imman,
alle pyörtehen pahimman.
Siellä noiat nukkukohot,
siellä maatkohot katehet,
kunnes heinä kasvanevi
läpi pään, läpi kypärin,
läpi noian olkapäien,
halki hartialihojen
noialta makoavalta,
katehelta nukkuvalta!"
Ainapa emo epäsi
lähtemästä Lemminkäistä;
emo kielti poikoansa,
nainen miestänsä epäsi:
"Ellös vainen menkökänä
tuonne kylmähän kylähän,
pimeähän Pohjolahan!
Tuho ainaki tulevi,
tuho poikoa pätöistä,
hukka lieto Lemminkäistä.
Jos sanot sa'alla suulla,
enp' on tuota uskokana:
ei sinussa laulajata
Pohjan poikien sekahan,
etkä tunne kieltä Turjan,
maha et lausua lapiksi."
silloin lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
oli päätänsä sukiva,
hapsiansa harjoava.
Suan seinähän sivalti,
harjan paiskoi patsahasen,
sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Silloin on hukka Lemminkäistä,
tuho poikoa pätöistä,
kun suka verin valuvi,
harja hurmehin loruvi."
Läksi lieto Lemminkäinen
pimeähän Pohjolahan
vastoin kieltoa emonsa,
varoitusta vanhempansa.
Hyöteleikse, vyöteleikse,
rautapaitoihin paneikse,
teräsvöihin telkitäikse.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mies on luustossa lujempi,
rautapaiassa parempi,
teräsvyössä tenhoisampi
noien noitien sekahan,
jottei huoli huonommista,
hätäile hyviäkänä."
Otti miekkansa omansa,
tempasi tuliteränsä,
jok' oli Hiiessä hiottu,
jumaloissa kuuraeltu;
tuon sivullehen sitovi,
tunki tuppihuotrasehen.
Missä mies varaeleikse,
uros tuima turveleikse?
Jo vähin varaeleikse,
tuossa tuima turveleikse:
oven suussa orren alla,
pirtin pihtipuolisessa,
pihalla kujasen suussa,
veräjissä viimeisissä.
Siinä mies varaelihe
vaimollisesta väestä;
ei ole ne varat väkevät
eikä turvat luotettavat,
niin vielä varoitteleikse
urohoisesta väestä
tien kahen jaka'imessa,
sinisen kiven selässä,
hettehillä heiluvilla,
läikkyvillä lähtehillä,
kosken kopruilla kovilla,
ve'en vankan vääntehessä.
Tuossa lieto Lemminkäinen
itse lausui ja saneli:
"Ylös maasta, miekkamiehet,
mannun-aikaiset urohot,
kaivoloista, kalpamiehet,
jokiloista, jousimiehet!
Nouse, metsä, miehinesi,
korpi kaikki, kansoinesi,
vuoren ukko, voiminesi,
vesihiisi, hirmuinesi,
väkinesi, veen emäntä,
ve'en vanhin, valtoinesi,
neitoset, joka norosta,
hienohelmat, hettehistä
miehen ainoan avuksi,
pojan kuulun kumppaliksi,
jottei pysty noian nuolet
eikä tietäjän teräkset
eikä velhon veitsirauat,
ei asehet ampumiehen!
"Kun ei tuosta kyllä liene,
vielä muistan muunki keinon:
ylemmäksi huokoaime
tuolle taivahan Ukolle,
joka pilviä pitävi,
hattaroita hallitsevi.
"Oi Ukko, ylijumala,
taatto vanha taivahinen,
puhki pilvien puhuja,
halki ilman haastelija!
Tuo mulle tulinen miekka
tulisen tupen sisässä,
jolla haittoja hajotan,
jolla riitsin rikkehiä,
kaa'an maalliset katehet,
ve'elliset velhot voitan
etiseltä ilmaltani,
takaiselta puoleltani,
päältä pääni, viereltäni,
kupehelta kummaltani,
- kaa'an noiat nuolihinsa,
velhot veitsirautoihinsa,
tietäjät teräksihinsä,
pahat miehet miekkoihinsa!"
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
varsan viiasta vihelti,
kulokosta kultaharjan;
pisti varsan valjahisin,
puikkoihin tulipunaisen.
Itse istuikse rekehen,
kohautti korjahansa,
laski virkkua vitsalla,
karkutti kariperällä.
Virkku juoksi, matka joutui,
reki vieri, tie lyheni,
hope'inen hiekka helkki,
kangas kultainen kumisi.
Kulki päivän, kulki toisen,
kulki kohta kolmannenki.
Päivänäpä kolmantena
kylä vastahan tulevi.
Siitä lieto Lemminkäinen
ajavi karittelevi
vierimäistä tietä myöten
vierimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausui lakkapuun takoa:
"Oisiko talossa tässä
rinnukseni riisujata,
aisani alentajata,
luokin lonkahuttajata?"
Lausui lapsi lattialta,
poika portahan nenältä:
"Ei ole talossa tässä
rinnuksesi riisujata,
aisasi alentajata,
luokin lonkahuttajata."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Laski virkkua vitsalla,
helähytti helmisvyöllä;
ajavi karittelevi
keskimäistä tietä myöten
keskimäisehen talohon.
Yli kynnyksen kysyvi,
lausuvi lakan takoa:
"Oisiko talossa tässä
ottajata ohjaksien,
rinnuksien riistojata,
rahkehien raastajata?"
Kiisti akka kiukahalta,
kielipalko pankon päästä:
"Kyllä saat talosta tästä
ottajia ohjaksesi,
rinnuksesi riisujia,
aisasi alentajia:
onp' on kyllä kymmeniä,
saat jos tahtonet satoja,
jotka sulle kyyin saavat,
antavat ajohevosen,
kotihisi, konnan, mennä,
maahasi, pahan, paeta,
isäntäsi istumille,
emäntäsi astumille,
veljesi veräjän suulle,
sisaresi sillan päähän
ennen päivän päätymistä,
auringon alenemista."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oisi akka ammuttava,
koukkuleuka kolkattava."
Laski virkun vieremähän;
ajavi suhuttelevi
ylimäistä tietä myöten
ylimäisehen talohon.
Siinä lieto Lemminkäinen
lähetessänsä taloa
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Sule, Hiisi, haukun suuta,
Lempo, koiran leukaluuta,
laita sulku suun etehen,
haitta hammasten välihin,
ettei ennen ääntä päästä
miehen mentyä sivutse!"
Niin pihalle tultuansa
lyöpi maata ruoskallansa:
utu nousi ruoskan tiestä,
mies pieni u'un seassa;
sepä riisui rinnuksia,
sepä aisoja alenti.
Siitä lieto Lemminkäinen
itse korvin kuuntelevi
kenenkänä keksimättä,
kunkana havaitsematta:
kuuli ulkoa runoja,
läpi sammalen sanoja,
läpi seinän soittajoita,
läpi lauan laulajoita.
Katsahti tupahan tuosta,
pilkisteli piilokkali:
tupa oli täynnä tuntijoita,
autsat täynnä laulajoita,
sivuseinät soittajoita,
ovensuu osoavia,
peripenkki tietäjiä,
karsina karehtijoita;
lauloivat Lapin runoja,
Hiien virttä vinguttivat.
Siitä lieto Lemminkäinen
tohti toisiksi ruveta,
ruohti muuksi muutellaita;
meni nurkasta tupahan,
sai sisähän salvoimesta.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyvä on laulu loppuvasta,
lyhyestä virsi kaunis;
miel' on jäämähän parempi
kuin on kesken katkemahan."
Itse Pohjolan emäntä
liikkui sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Olipa tässä ennen koira,
rakki rauankarvallinen,
lihan syöjä, luun purija,
veren uuelta vetäjä.
Mi lienetki miehiäsi,
ku ollet urohiasi,
kun tulit tähän tupahan,
sait sisähän salvoksehen
ilman koiran kuulematta,
haukkujan havaitsematta?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tänne tullutkana
taioittani, tieoittani,
mahittani, maltittani,
ilman innotta isoni,
varuksitta vanhempani,
koiriesi syötäväksi,
haukkujen hakattavaksi.
"Pesipä emo minua,
pesi piennä hutjukkana,
kolmasti kesäisnä yönä,
yheksästi syksy-yönä,
joka tielle tietäjäksi,
joka maalle malttajaksi,
kotonani laulajaksi,
ulkona osoajaksi."
Siitä lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
jop' on loihe loitsijaksi,
laikahtihe laulajaksi:
tulta iski turkin helmat,
valoi silmät valkeata
Lemminkäisen laulaessa,
laulaessa, lausiessa.
Lauloi laulajat parahat
pahimmiksi laulajiksi;
kivet suuhun syrjin syösti,
paaet lappehin lateli
parahille laulajille,
taitavimmille runoille.
Niin lauloi mokomat miehet
minkä minne, kunka kunne:
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin,
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
virran alle vaahtipäiksi,
kosken keskelle kiviksi,
tulena palelemahan,
säkehinä säykkymähän.
Sinne lieto Lemminkäinen
lauloi miehet miekkoinensa,
urohot asehinensa;
lauloi nuoret, lauloi vanhat,
lauloi kerran keskilaaun;
yhen heitti laulamatta:
karjapaimenen pahaisen,
ukko vanhan umpisilmän.
Märkähattu karjanpaimen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Lauloit nuoret, lauloit vanhat,
lauloit kerran keskilaaun:
niin miks' et minua laula?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Siksi en sinuhun koske,
kun olet katsoa katala,
kurja koskemaisittani.
Vielä miesnä nuorempana,
karjanpaimenna pahaisna
turmelit emosi tuoman,
sisaresi siuvahutit;
kaikki herjasit hevoset,
tamman varsat vaivuttelit
suon selillä, maan navoilla,
ve'en liivan liikkumilla."
Märkähattu karjanpaimen
tuosta suuttui ja vihastui.
Meni ulos usta myöten,
pellolle pihoa myöten;
juoksi Tuonelan joelle,
pyhän virran pyörtehelle.
Siellä katsoi Kaukomieltä,
vuottelevi Lemminkäistä
Pohjasta paloavaksi,
kotihinsa kulkevaksi.

Kolmastoista runo

Siitä lieto Lemminkäinen
sanoi Pohjolan akalle:
"Anna nyt, akka, piikojasi,
tuopa tänne tyttöjäsi,
paras parvesta minulle,
pisin piikajoukostasi!"
Tuop' on Pohjolan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Anna en sulle piikojani
nkä työnnä tyttöjäni,
en parasta, en pahinta,
en pisintä, en lyhintä:
sull' on ennen naitu nainen,
ennen juohettu emäntä."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kytken Kyllikin kylähän,
kylän kynnysportahille,
veräjille vierahille;
täältä saan paremman naisen.
Tuo nyt tänne tyttäresi,
impiparvesta ihanin,
kassapäistä kaunokaisin!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Enpä anna tyttöäni
miehille mitättömille,
urohille joutaville.
Äsken tyttöjä anele,
kuulustele kukkapäitä,
kun sa hiihät Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Siitä lieto Lemminkäinen
kengitteli keihojansa,
jännitteli jousiansa,
vasamoitansa varusti.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo oisi keihäs kengitetty,
kaikki valmihit vasamat,
jousi jäntehen varassa,
ei lyly lykittävänä,
kalhu kannan lyötävänä."
Siinä lieto Lemminkäinen
arvelee, ajattelevi,
mistäpä sivakat saisi,
kusta suksia sukusen.
Kävi Kaupin kartanohon,
päätyi Lyylikin pajahan:
"Oi on viisas vuojelainen,
kaunis Kauppi lappalainen!
Tee mulle sukeat sukset,
kalhut kaunoiset kaverra,
joilla hiihän Hiien hirven
Hiien peltojen periltä!"
Lyylikki sanan sanovi,
Kauppi kielin kerkiävi:
"Suotta lähet, Lemminkäinen,
Hiien hirveä ajohon:
saat palan lahoa puuta,
senki suurella surulla."
Mitä huoli Lemminkäinen!
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tee lyly lykittäväksi,
kalhu kalpoeltavaksi!
Lähen hirven hiihäntähän
Hiien peltojen periltä."
Lyylikki, lylyjen seppä,
Kauppi, kalhujen tekijä,
sykysyn lylyä laati,
talven kalhua kaverti,
päivän vuoli sauvan vartta,
toisen sompoa sovitti.
Sai lyly lykittäväksi,
kalhu kannan lyötäväksi,
sauvan varret valmihiksi,
sompaset sovitetuksi.
Saukon maksoi sauvan varsi,
sompa ruskean reposen.
Voiti voilla suksiansa,
talmasi poron talilla;
itse tuossa arvelevi,
sanovi sanalla tuolla:
"Liekö tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylyni lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
virkki veitikkä verevä:
"Kyll' on tässä nuorisossa,
kansassa kasuavassa
tuon lylysi lykkijäistä,
kalhun kannan potkijaista."
Viinen selkähän sitaisi,
olallensa uuen jousen,
sauvan survaisi kätehen;
läksi lylyn lykkimähän,
kalhun kannan potkimahan.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Eip' on ilmalla Jumalan,
tämän taivon kannen alla
löytyne sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
kut' ei näillä yllätetä,
kaunihisti kannateta
kalhuilla Kalevan poian,
liukoimilla Lemminkäisen."
Päätyi hiiet kuulemassa,
juuttahat tähyämässä.
Hiiet hirveä rakenti,
juuttahat poroa laati:
pään panevi pökkelöstä,
sarvet raian haarukasta,
jalat rannan raippasista,
sääret suolta seipähistä,
selän aian aiaksesta,
suonet kuivista kuloista,
silmät lammin pulpukoista,
korvat lammin lumpehista,
ketun kuusen koskuesta,
muun lihan lahosta puusta.
Hiisi neuvoi hirveänsä,
porollensa suin puheli:
"Nyt sie juokse, hiitten hirvi,
jalkoa, jalo tevana,
poron poikimasijoille,
Lapin lasten tanterille!
Hiihätä hikehen miestä,
Lemminkäistä liiatenki!"
Siitä juoksi hiitten hirvi,
poropeura poimetteli
Pohjan aittojen alatse,
Lapin lasten tanteritse:
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
lihat tuhkahan tuherti,
liemet lietehen levitti.
Nousi melkoinen meteli
Lapin lasten tanterilla:
Lapin koirat haukkumahan,
Lapin lapset itkemähän,
Lapin naiset nauramahan,
muu väki murajamahan!
Itse lieto Lemminkäinen
ain' oli hirven hiihännässä.
Hiihti soita, hiihti maita,
hiihti aukkoja ahoja:
tuli suihki suksiloista,
savu sauvojen nenistä;
eikä nähnyt hirveänsä,
eip' on nähnyt eikä kuullut.
Liukui linnat, liukui lannat,
liukui maat meren-takaiset;
hiihti kaikki Hiien korvet,
kaikki Kalman kankahatki,
hiihti Surman suun e'etse,
Kalman kartanon perätse.
Surma jo suutansa avavi,
Kalma päätä kallistavi
ottoaksensa urosta,
nielläksensä Lemminkäistä:
ei tarkoin tavannutkana,
ennättänyt ensinkänä.
Viel' oli liuska liukumatta,
korven kolkka koskematta
Pohjan pitkässä perässä,
Lapin maassa laukeassa.
Läksi senki liukumahan,
korven kolkan koskemahan.
Niin perille päästessänsä
kuuli melkoisen metelin
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin lasten tanterilta:
kuuli koirat haukkuvaksi,
Lapin lapset itkeväksi,
Lapin naiset nauravaksi,
muun Lapin murajavaksi.
Siitä lieto Lemminkäinen
heti tuonne hiihtämähän
koiran haukuntasijoille,
Lapin lasten tanterille.
Sanoi sinne saatuansa,
tutkaeli tultuansa:
"Mitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikeroitsi,
kuta haukkui hallikoirat?"
"Sitä täällä naiset nauroi,
naiset nauroi, lapset itki,
väki vanha vaikerteli,
sitä haukkui hallikoirat:
juoksi tästä hiitten hirvi,
silosorkka sorkutteli;
potkaisi koasta korvon,
kaatoi kattilat tulelta,
selin keitot keikahutti,
vellit lietehen levitti."
Siitä veitikkä verevä,
tuo on lieto Lemminkäinen,
lykkäsi lylyn lumelle,
kuni kyyn kulon-alaisen,
solahutti suopetäjän,
kuni käärmehen elävän;
itse virkki vierressänsä,
sanoi sauvakätteheltä:
"Mi lienee Lapissa miestä,
kaikki hirven kannantahan;
mi lienee Lapissa naista,
kaikki kattilan pesohon;
mi lienee Lapissa lasta,
kaikki lastun poimintahan;
mi Lapilla kattiloa,
kaikki hirven keitäntähän!"
Kiinnistihe, jännistihe,
potkaisihe, ponnistihe.
Ensi kerran potkaisihe
silmän siintämättömähän,
kerran toisen kuopaisihe
korvan kuulemattomahan,
kolmannen kohenteleikse
lautasille hiitten hirven.
Otti vaajan vaahterisen,
raksin koivuisen rapasi,
jolla kytki hiitten hirven
tarhan tammisen sisähän:
"Siinä seiso, hiitten hirvi,
poropeura, poimettele!"
Selkeä silittelevi,
taljoa taputtelevi:
"Oisi tuossa ollakseni,
sopisipa maatakseni
nuoren neitosen keralla,
kanssa kasvavan kanasen!"
Siitä kiihtyi Hiien hirvi,
poropeura potkimahan,
itse virkki, noin sanovi:
"Lempo saakohon sinulle
nuorin nei'in maataksesi,
tyttärin elelläksesi!"
Ponnistihe, jännistihe:
raksin koivuisen revitti,
rikkoi vaajan vaahterisen,
tarhan tammisen hajotti.
Siitä sai samoamahan,
läksi hirvi hippomahan,
vasten soita, vasten maita,
vasten varvikkomäkeä
silmän siintämättömihin,
korvan kuulemattomihin.
Siinä veitikkä verevä
jopa suuttui jotta syäntyi,
kovin suuttui ja vihastui.
Hiihti hirveä jälestä;
niin kun kerran potkaisevi,
lysmätti lyly lävestä,
sortui suksi pälkähästä,
kalhu taittui kannan tiestä,
keihäs kenkimäsijoilta,
sauva somman suoverosta.
Itse juoksi Hiien hirvi,
jottei päätänä näkynnä.
Siinä lieto Lemminkäinen
alla päin, pahoilla mielin
kalujansa katselevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Elköhön sinä ikänä
menkö toinen miehiämme
uhalla metsän ajohon,
Hiien hirven hiihäntähän,
kuin menin minä, poloinen!
Hävitin hyvät sivakat,
sauvan kaunihin kaotin,
kiihke'immän keihojani!"

Neljästoista runo

Siitä lieto Lemminkäinen
arveli, ajattelihe,
kulle syylle sylveäisi,
kulle laskisi laulle:
heittäisikö Hiien hirvet,
itse kulkisi kotihin,
vai vielä yritteleisi,
hiihteleisi hiljallehen
mieliksi metsän emännän,
salon impien iloksi.
Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Oi Ukko, ylijumala
tahi taatto taivahinen!
Tee nyt mulle suorat sukset,
kepeäiset kalhuttimet,
joilla hiihteä hivitän
poikki soien, poikki maien,
hiihän kohti Hiien maita,
poikki Pohjan kankahista
Hiien hirven käytäville,
poropeuran polkemille!
"Lähen nyt miehistä metsälle,
urohista ulkotöille
Tapiolan tietä myöten,
Tapion talojen kautta.
Terve, vuoret, terve, vaarat,
terve, kuusikot kumeat,
terve, haavikot haleat,
terve, tervehyttäjänne!
"Miesty, metsä, kostu, korpi,
taivu, ainoinen Tapio!
Saata miestä saarekselle,
sille kummulle kuleta,
jost' on saalis saatavana,
erän toimi tuotavana!
"Nyyrikki, Tapion poika,
mies puhas, punakypärä!
Veistä pilkut pitkin maita,
rastit vaaroihin rakenna,
jotta tunnen, tuhma, käyä,
äkkiouto, tien osoan
etsiessäni ereä,
antia anellessani!
"Mielikki, metsän emäntä,
puhas muori, muoto kaunis!
Pane kulta kulkemahan,
hopea vaeltamahan
miehen etsivän etehen,
anelijan askelille!
"Ota kultaiset avaimet
renkahalta reieltäsi,
aukaise Tapion aitta,
metsän linna liikahuta
minun pyytöpäivinäni,
eränetso-aikoinani!
"Kunp' on et kehanne itse,
niin on pistä piikojasi,
pane palkkalaisiasi,
käske käskyn kuulijoita!
Et emäntä lienekänä,
jos et piikoa pitäne,
sata piikoa pitäne,
tuhat käskyn kuulijata,
karjan kaiken kaitsijata,
viitsijätä viljan kaiken.
"Metsän piika pikkarainen,
simasuu Tapion neiti!
Soitellos metinen pilli,
simapilli piiperoita
korvallen ehon emännän,
mieluisan metsän emännän,
jotta kuulisi välehen,
nousisi makoamasta,
kun ei kuule kumminkana,
ei hava'a harvoinkana,
vaikka ainoisin anelen,
kielen kullan kuikuttelen!"
Siinä lieto Lemminkäinen
ajan kaiken annitoinna
hiihti soita, hiihti maita,
hiihti korpia kovia,
Jumalan sysimäkiä,
Hiien hiilikankahia.
Hiihti päivän, hiihti toisen.
Jo päivänä kolmantena
meni suurelle mäelle,
nousi suurelle kivelle,
loi silmänsä luotehesen,
poikki soien pohjosehen:
Tapion talot näkyivät,
ukset kulta kuumottivat
poikki suosta, pohjosesta,
alta vaaran, varvikosta.
Tuop' on lieto Lemminkäinen
heti luoksi luontelihe,
lähelle lähentelihe,
alle ikkunan Tapion.
Kuuristihe katsomahan
kuuennesta ikkunasta:
siellä antajat asuivat
ja viruivat viljan eukot
aivan arkivaattehissa,
ryysyissä ryvennehissä.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Mintähen, metsän emäntä,
asut arkivaattehissa,
riihiryysyissä rypeät,
kovin musta muo'oltasi,
katsannaltasi kamala,
ilkeä imertimiltä,
rungolta ruman näköinen?
"Kun ennen kävin metsässä,
kolm' oli linnoa metsässä:
yksi puinen, toinen luinen,
kolmansi kivinen linna;
kuus' oli kultaikkunoa
kunki linnan kulmanteella.
Katsahin sisähän noista
seinän alla seistessäni:
Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
kanssa muu Tapion kansa,
kaikki kullassa kuhisi,
hopeassa horjeksihe.
Itsensä metsän emännän,
ehtoisan metsän emännän,
käet oli kullankäärehissä,
sormet kullansormuksissa,
pää kullanpätinehissä,
tukat kullansuortuvissa,
korvat kullankoltuskoissa,
kaula helmissä hyvissä.
"Oi mielu metsän emäntä,
Metsolan metinen muori!
Heitä poies heinäkengät,
kaskivirsusi karista,
riisu riihiryökälehet,
arkipaitasi alenna!
Lyöte lykkyvaattehisin,
antipaitoihin paneite
minun metsipäivinäni,
eränetso-aikoinani!
Ikävä minun tulevi,
ikävä tulettelevi
tätä tyhjänä-oloa,
ajan kaiken annituutta,
kun et anna aioinkana,
harvoinkana hoivauta.
Ikävä ilotoin ilta,
pitkä päivä saalihitoin.
"Metsän ukko halliparta,
havuhattu, naavaturkki!
Pane nyt metsät palttinoihin,
salot verkahan vetäise,
haavat kaikki haljakkoihin,
lepät lempivaattehisin!
Hope'ihin hongat laita,
kuuset kultihin rakenna,
vanhat hongat vaskivöille,
petäjät hopeavöille,
koivut kultakukkasihin,
kannot kultakalkkaroihin!
Pane, kuinp' on muinaiselta,
parempina päivinäsi:
kuuna paistoi kuusen oksat,
päivänä petäjän latvat,
metsä haiskahti me'elle,
simalle salo sininen,
ahovieret viertehelle,
suovieret sulalle voille.
"Metsän tyttö, mielineiti,
Tuulikki, tytär Tapion!
Aja vilja vieremille,
auke'immille ahoille!
Kun lie jäykkä juoksullehen
eli laiska laukallehen,
ota vitsa viiakosta,
koivu korven notkelmosta,
jolla kutkutat kuvetta
sekä kaivat kainaloita!
Anna juosta joutuisasti,
vikevästi viiletellä,
miehen etsivän etehen,
aina käyvän askelille!
"Kun vilja uralle saapi,
tupita uroa myöten!
Pane kaksi kämmentäsi
kahen puolen kaiteheksi,
jottei vilja vieprahtaisi,
tiepuolehen poikeltaisi!
Josp' on vilja vieprahtavi,
tiepuolehen poikeltavi,
tielle korvista kohenna,
saata sarvista uralle!
"Hako on tiellä poikkipuolin:
sepä syrjähän syseä;
puita maalla matkallansa:
ne on katkaise kaheksi!
"Aita vastahan tulevi:
kaa'a aita kallellehen
viieltä vitsasväliltä,
seitsemältä seipähältä!
"Joki joutuvi etehen,
puro tielle poikkipuolin:
silkki sillaksi sivalla,
punaverka portahaksi!
Saata poikki salmistaki,
vetele vesien poikki,
poikki Pohjolan joesta,
yli kosken kuohuloista!
"Tapion talon isäntä,
Tapion talon emäntä,
metsän ukko halliparta,
metsän kultainen kuningas!
Mimerkki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori,
siniviitta viian eukko,
punasukka suon emäntä!
Tule jo kullan muuttelohon,
hopean vajehtelohon!
Minun on kullat kuun-ikuiset,
päivän-polviset hopeat,
käeten soasta käymät,
uhotellen tappelosta;
ne kuluvat kukkarossa,
tummentuvat tuhniossa,
kun ei oo kullan muuttajata,
hopean vajehtajata."
Niinp' on lieto Lemminkäinen
viikon hiihteä hivutti,
lauloi virret viian päässä,
kolmet korven kainalossa:
miellytti metsän emännän,
itsenki metsän isännän,
ihastutti immet kaikki,
taivutti Tapion neiet.
Juoksuttivat, jou'uttivat
Hiien hirven kätköstänsä,
takoa Tapion vaaran,
Hiien linnan liepehiltä
miehen etsijän etehen,
sanelijan saataville.
Itse lieto Lemminkäinen
jopa lämsänsä lähetti
Hiien hirven hartioille,
kaulalle kamelivarsan,
jottei potkinut pahasti
selkeä silittäessä.
Siitä lieto Lemminkäinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Salon herra, maan isäntä,
kaunis kankahan eläjä!
Mielikki, metsän emäntä,
metsän armas antimuori!
Tule nyt kullat ottamahan,
hopeat valitsemahan!
Pane maalle palttinasi,
lempiliinasi levitä
alle kullan kuumottavan,
alle huohtavan hopean,
tuon on maahan tippumatta,
rikkoihin rivestymättä!"
Läksi siitä Pohjolahan;
sanoi tuonne tultuansa:
"Jo nyt hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun sa suistat suuren ruunan,
Hiien ruskean hevosen,
Hiien varsan vaahtileuan
Hiien nurmien periltä."
Silloin lieto Lemminkäinen
otti kultaohjaksensa,
hope'isen marhaminnan;
lähtevi hevon hakuhun,
kuloharjan kuuntelohon
Hiien nurmien periltä.
Astua taputtelevi,
käyä kulleroittelevi
vihannalle vainiolle,
pyhän pellon pientarelle.
Siellä etsivi hevosta,
kulokasta kuuntelevi
suvikunnan suitset vyöllä,
varsan valjahat olalla.
Etsi päivän, etsi toisen,
niin päivänä kolmantena
nousi suurelle mäelle,
kiipesi kiven selälle;
iski silmänsä itähän,
käänti päätä päivän alle:
näki hiekalla hevosen,
kuloharkan kuusikolla;
senpä tukka tulta tuiski,
harja suihkivi savua.
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Oi Ukko ylijumala,
Ukko, pilvien pitäjä,
hattarojen hallitsija!
Taivas auoksi avaos,
ilma kaikki ikkunoiksi!
Sa'a rautaiset rakehet,
laske jäiset jäähyttimet
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille!"
Tuo Ukko, ylinen luoja,
pilven-päällinen jumala,
ilman riehoiksi revitti,
taivon kannen kahtaloksi;
satoi hyytä, satoi jäätä,
satoi rauaista raetta,
pienemmät hevosen päätä,
päätä ihmisen isommat,
harjalle hyvän hevosen,
Hiien laukin lautasille.
Siitä lieto Lemminkäinen
kävi luota katsomahan,
likeltä tähyämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hiitolan hyvä hevonen,
vuoren varsa vaahtileuka!
Tuo nyt kultaturpoasi,
pistä päätäsi hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin!
En sua pahoin pitäne,
aivan anke'in ajane:
ajan tietä pikkuruisen,
matkoa ani vähäisen,
tuonne Pohjolan tuville,
ankaran anopin luoksi.
Minkä siimalla sivallan
eli vitsalla vetelen,
senpä silkillä sivallan,
veran äärellä vetelen."
Hiien ruskea hevonen,
Hiien varsa vaahtileuka
tunki kultaturpoansa,
pisti päätänsä hopea
kultaisihin koltuskoihin,
hope'isihin helyihin.
Niinpä lieto Lemminkäinen
jopa suisti suuren ruunan,
pisti suitset kullan suuhun,
päitsensä hopean päähän;
hyppäsi hyvän selälle,
Hiien laukin lautasille.
Veti virkkua vitsalla,
paiskasi pajun vesalla.
Ajoi matkoa vähäisen,
tuuritteli tunturia
pohjoispuolelle mäkeä,
lumivaaran kukkuroa:
tuli Pohjolan tuville.
Meni pirttihin pihalta,
sanoi tuonne tultuansa,
Pohjolahan päästyänsä:
"Jopa suistin suuren ruunan,
Hiien varsan valjastelin
vihannalta vainiolta,
pyhän pellon pientarelta,
sekä hiihin Hiien hirven
Hiien peltojen periltä.
Anna jo, akka, tyttöäsi,
mulle nuorta morsianta!"
Louhi, Pohjolan emäntä,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Äsken annan tyttäreni
sekä nuoren morsiamen,
kun ammut joutsenen joesta,
virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
pyhän virran pyörtehestä
yhellä yrittämällä,
yhen nuolen nostamalta."
Siitä lieto Lemminkäinen,
tuo on kaunis Kaukomieli,
läksi joutsenen joruhun,
pitkäkaulan katselohon
Tuonen mustasta joesta,
Manalan alantehesta.
Astua lykyttelevi,
käyä kälkähyttelevi
tuonne Tuonelan joelle,
pyhän virran pyörtehelle,
jalo jousi olkapäällä,
viini nuolia selässä.
Märkähattu karjanpaimen,
ukko Pohjolan sokea,
tuop' on Tuonelan joella,
pyhän virran pyörtehellä;
katselevi, kääntelevi
tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana
näki lieto Lemminkäisen
saavaksi, läheneväksi
tuonne Tuonelan joelle,
vierehen vihaisen kosken,
pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve'estä nosti,
umpiputken lainehista,
syöksi miehen syämen kautta,
läpi maksan Lemminkäisen,
kautta kainalon vasemman
oikeahan olkapäähän.
Jopa lieto Lemminkäinen
tunsi koskevan kovasti.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sen mä tein pahinta työtä,
kun en muistanut kysyä
emoltani, kantajalta,
kaiketi sanaista kaksi,
kovin äijä, kun on kolme,
miten olla, kuin eleä
näinä päivinä pahoina:
en tieä vesun vikoja,
umpiputken ailuhia.
"Oi emoni, kantajani,
vaivan nähnyt vaalijani!
Tietäisitkö, tuntisitko,
miss' on poikasi poloinen,
tokipa rientäen tulisit,
avukseni ennättäisit;
päästäisit pojan poloisen
tältä tieltä kuolemasta,
nuorena nukahtamasta,
verevänä vieremästä."
Siitä Pohjolan sokea
märkähattu karjanpaimen
syöksi lieto Lemminkäisen,
kaotti Kalevan poian
Tuonen mustahan jokehen,
pahimpahan pyörtehesen.
Meni lieto Lemminkäinen,
meni koskessa kolisten,
myötävirrassa vilisten
tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika
iski miestä miekallansa,
kavahutti kalvallansa.
Löi on kerran leimahutti
miehen viieksi muruksi,
kaheksaksi kappaleksi;
heitti Tuonelan jokehen,
Manalan alusvesille:
"Viru siinä se ikäsi
jousinesi, nuolinesi!
Ammu joutsenet joelta,
vesilinnut viertehiltä!"
Se oli loppu Lemminkäisen,
kuolo ankaran kosijan
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.

Viidestoista runo

Äiti lieto Lemminkäisen
aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
kunne Kaukoni kaonnut,
kun ei kuulu jo tulevan
matkoiltansa maailmassa?"
Ei tieä emo poloinen
eikä kantaja katala,
missä liikkuvi lihansa,
vierevi oma verensä,
kävikö käpymäkeä,
kanervaista kangasmaata,
vai meni meren selällä,
lakkipäillä lainehilla,
vaiko suuressa soassa,
kapinassa kauheassa,
joss' on verta säärivarsi,
polven korkeus punaista.
Kyllikki, korea nainen,
katseleikse, käänteleikse
koissa lieto Lemminkäisen,
Kaukomielen kartanossa.
Katsoi illalla sukoa,
huomenella harjoansa;
niin päivänä muutamana,
huomenna moniahana
jo veri suasta vuoti,
hurme harjasta norahti.
Kyllikki, korea nainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta,
kaunis Kaukoni kaonnut
matkoille majattomille,
teille tietämättömille:
veri jo vuotavi suasta,
hurme harjasta noruvi!"
Siitä äiti Lemminkäisen
itse katsovi sukoa;
itse itkulle apeutui:
"Voi, poloisen, päiviäni,
angervoisen, aikojani!
Jo nyt on poikani, poloisen,
jopa, laiton, lapsueni
saanut päiville pahoille!
Tuho on poikoa pätöistä,
hukka lieto Lemminkäistä:
jo suka verin valuvi,
harja hurmehin noruvi!"
Kourin helmansa kokosi,
käsivarsin vaattehensa.
Pian juoksi matkan pitkän,
sekä juoksi jotta joutui:
mäet mätkyi mennessänsä,
norot nousi, vaarat vaipui,
ylähäiset maat aleni,
alahaiset maat yleni.
Tuli Pohjolan tuville.
Kysytteli poikoansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oi sie Pohjolan emäntä!
Kunne saatoit Lemminkäisen,
minne poikani menetit?"
Louhi, Pohjolan emäntä,
tuop' on tuohon vastaeli:
"Enpä tieä poikoasi,
kunne kulki ja katosi.
Istutin oron rekehen,
korjahan kovan tulisen;
oisko uhkuhun uponnut,
meren jäälle jähmettynyt
vai saanut sutosen suuhun,
karhun kauhean kitahan?"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Susi ei syö minun sukua,
karhu ei kaa'a Lemminkäistä:
sormin sortavi sutoset,
käsin karhut kaatelevi.
Kunp' on et sanone tuota,
kunne saatoit Lemminkäisen,
rikon uksen uuen riihen,
taitan sampuen sarahat."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Syötin miehen syöneheksi,
juotin miehen juoneheksi,
apatin alanenäksi;
istutin venon perähän,
laitoin kosket laskemahan.
Enkä tuota tunnekana,
kunne sai katala raukka,
koskihinko kuohuvihin,
virtoihin vipajavihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Jo vainen valehtelitki!
Sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä,
kunne saatoit Lemminkäisen,
kaotit kalevalaisen,
taikka surmasi tulevi,
kuolemasi kohtoavi!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Jospa jo sanon toenki:
panin hirvet hiihtämähän,
jalopeurat jaksamahan,
ruunat suuret suistamahan,
varsat valjastuttamahan;
laitoin joutsenen hakuhun,
pyhän linnun pyyäntähän.
Nyt en tuota tunnekana,
mi on tullunna tuhoksi,
esteheksi ennättännä,
kun ei kuulu jo tulevan
morsianta pyytämähän,
tyttöä anelemahan."
Emo etsi eksynyttä,
kaonnutta kaipoavi.
Juoksi suuret suot sutena,
kulki korvet kontiona,
ve'et saukkona samosi,
maat käveli mauriaisna,
neuliaisna niemen reunat,
jäniksenä järven rannat.
Kivet syrjähän sytäsi,
kannot käänti kallellehen,
risut siirti tien sivuhun,
haot potki portahiksi.
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kysyi puilta poikoansa,
kaipasi kaonnuttansa.
Puu puheli, honka huokui,
tammi taiten vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
pinopuiksi pilkkumahan,
haloiksi hakattamahan,
riutumahan riihipuiksi,
kaskipuiksi kaatumahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Tiehyt vastahan tulevi;
niin tielle kumarteleikse:
"Oi tiehyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tiehyt taiten vastaeli
sekä lausui ja pakisi:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
joka koiran juostavaksi,
ratsahan ajeltavaksi,
kovan kengän käytäväksi,
kannan karskuteltavaksi."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi, eipä löyä.
Kuuhut vastahan tulevi;
niin kuulle kumarteleikse:
"Kuu kulta, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Tuo kuuhut, Jumalan luoma,
taiten kyllä vastaeli:
"On huolta itsestäniki
huolimatta poiastasi,
kun olen koville luotu,
pantu päiville pahoille:
yksin öitä kulkemahan,
pakkasella paistamahan,
talvet tarkoin valvomahan,
kesäksi katoamahan."
Viikon etsi eksynyttä,
viikon etsi eikä löyä.
Päivyt vastahan tulevi;
päivälle kumarteleikse:
"Oi päivyt, Jumalan luoma!
Etkö nähnyt poikoani,
kullaista omenatani,
hope'ista sauvoani?"
Jopa päivyt jonki tiesi,
arvaeli aurinkoinen:
"Jo on poikasi, poloisen,
kaotettu, kuoletettu
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikivetehen:
mennyt koskia kolisten,
myötävirtoja vilisten
tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille."
Siitä äiti Lemminkäisen
itse itkulle hyräytyi.
Meni seppojen pajahan:
"Oi sie seppo Ilmarinen!
Taoit ennen, taoit eilen,
taopa tänäki päänä!
Varta vaskinen harava,
piitä piihin rautaisihin;
piit tao satoa syltä,
varsi viittä valmistellos!"
Se on seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
vartti vaskisen haravan,
piitti piillä rautaisilla;
piit takoi satoa syltä,
varren viittä valmisteli.
Itse äiti Lemminkäisen
saapi rautaisen haravan,
lenti Tuonelan joelle.
Päiveä rukoelevi:
"Oi päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan valkeamme!
Paista hetki heltehesti,
toinen himmesti hiosta,
kolmansi koko terältä:
nukuttele nuiva kansa,
väsytä väki Manalan,
Tuonen valta vaivuttele!"
Tuo päivyt, Jumalan luoma,
luoma Luojan aurinkoinen,
lenti koivun konkelolle,
lepän lengolle lehahti.
Paistoi hetken heltehesti,
toisen himmesti hiosti,
kolmannen koko terältä:
nukutteli nuivan joukon,
väsytti väen Manalan,
nuoret miehet miekoillehen,
vanhat vasten sauvojansa,
keski-iän keihä'ille.
Siitä lenti lepsahutti
päälle taivahan tasaisen
entisellensä sijalle,
majallensa muinaiselle.
Siitä äiti Lemminkäisen
otti rautaisen haravan;
haravoipi poikoansa
koskesta kohisevasta,
virrasta vilisevästä.
Haravoipi eikä löyä.
Siitä siirtihen alemma:
meni myötänsä merehen,
sukkarihmasta sulahan,
vyötäröistä veen sisähän.
Haravoipi poikoansa
pitkin Tuonelan jokea,
vetelevi vastavirran.
Veti kerran, tuosta toisen:
saapi paian poikoansa,
paian mieliksi pahoiksi;
veti vielä kerran toisen:
sai sukat, hatun tapasi,
sukat suureksi suruksi,
hatun mieliharmiksensa.
Astui siitäkin alemma,
Manalan alantehelle.
Veti kerran pitkin vettä,
kerran toisen poikki vettä,
kolmannen vitahan vettä.
Kerrallapa kolmannella
elotukku sai etehen
haravahan rautaisehen.
Elotukku ei se ollut:
olipa lieto Lemminkäinen,
itse kaunis Kaukomieli,
puuttunut haravan piihin
sormesta nimettömästä,
vasemmasta varpahasta.
Nousi lieto Lemminkäinen,
kohosi Kalevan poika
haravassa vaskisessa
päälle selvien vesien;
vaan oli pikkuista vajalla:
yhtä kättä, puolta päätä,
paljo muita muskuloita,
siihen henkeä lisäksi.
Emo tuossa arvelevi,
itse itkien sanovi:
"Vieläkö tästä mies tulisi,
uros uusi toimeaisi?"
Päätyi korppi kuulemahan.
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole miestä mennehessä
eikä tuiki tullehessa:
jo silt' on siika silmät syönyt,
hauki hartiat halaisnut.
Sie päästä merehen miestä,
työnnä Tuonelan jokehen!
Ehkä turskaksi tulisi,
valahaksi vahvistuisi."
Tuop' on äiti Lemminkäisen
eipä työnnä poikoansa.
Vetelevi vielä kerran
haravalla vaskisella
pitkin Tuonelan jokea,
sekä pitkin jotta poikki:
saapi kättä, saapi päätä,
saapi puolen selkäluuta,
toisen puolen kylkiluuta,
monta muuta muskulata.
Niistä poikoa rakenti,
laati lieto Lemminkäistä.
Liitteli lihat lihoihin,
luut on luihin luikahutti,
jäsenet jäsenihinsä,
suonet suonten sortumihin.
Itse suonia siteli,
päitä suonten solmieli,
suonilankoa lukevi
sanoen sanalla tuolla:
"Sorea on suonten vaimo
Suonetar, sorea vaimo,
soma suonten kehreäjä
sorealla kehrinpuulla,
vaskisella värttinällä,
rautaisella rattahalla!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa,
suonisykkyrä sylissä,
kalvokääri kainalossa
suonia sitelemähän,
päitä suonten solmimahan
haavoissa halennehissa,
rei'issä revennehissä!
"Kun ei tuosta kyllin liene,
onp' on impi ilman päällä
venehellä vaskisella,
purrella punaperällä.
Tule, impi, ilman päältä,
neiti, taivahan navalta!
Soua suonista venettä,
jäsenistä järkyttele,
soua luun lomia myöten,
jäsenten rakoja myöten!
"Sijallensa suonet laita,
asemellensa aseta:
suutatusten suuret suonet,
valtasuonet vastatusten,
limitysten liutasuonet,
pienet suonet pääksytysten!
"Siit' ota utuinen neula,
sulkkuniitti neulan päässä!
Ompele utuisin neuloin,
tinaneuloin tikkaele,
päitä suonten solmiele,
silkkinauhoilla sitele!
"Kun ei tuosta kyllä liene
itse ilmoinen jumala,
valjastele varsojasi,
rakentele ratsujasi!
Aja kirjakorjinesi
läpi luun, läpi jäsenen,
läpi liikkumalihojen,
läpi suonten soljuvaisten!
Liitä luu lihoa myöten,
suoni suonen päätä myöten,
luo hopea luun lomahan,
kulta suonen sortumahan!
"Mist' on kalvo katkennunna,
siihen kalvo kasvattele,
mistä suonta sortununna,
siihen suonta solmiele,
kusta verta veihlähtännä,
siihen verta vierettele;
kusta luu luhoksi mennyt,
siihen luuta luikahuta,
kusta liikkunna lihoa,
siihen liittele lihoa,
sijallensa siunaele,
asemellensa aseta:
luu luuhun, liha liha'an,
jäsenet jäsenihinsä!"
Sillä äiti Lemminkäisen
loi miehen, uron sukesi
entisillehen eloille,
muinaisille muo'oillensa.
Sai suonet lukeneheksi,
päät suonten si'elleheksi,
ei miestä sanalliseksi,
lasta lausehelliseksi.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Mistä nyt voie saatanehe,
simatilkka tuotanehe,
jolla voian voipunutta,
pahoin-tullutta parannan,
jotta mies sanoille saisi,
vierähtäisi virsillehen?
"Mehiläinen, meiän lintu,
metsän kukkien kuningas!
Lähe nyt mettä noutamahan,
simoa tavottamahan
mieluisasta Metsolasta,
tarkasta Tapiolasta,
monen kukkasen kuvusta,
monen heinän helpehestä
kipehille voitehiksi,
pahoille parantehiksi!"
Mehiläinen, liukas lintu,
jopa lenti löyhäytti
mieluisahan Metsolahan,
tarkkahan Tapiolahan.
Nokki kukkia keolta,
keitti mettä kielellänsä
kuuen kukkasen nenästä,
sa'an heinän helpehestä.
Niin tulla tuhuttelevi,
käyä käärämöittelevi,
kaikki siipensä simassa,
sulkansa sulassa meessä.
Itse äiti Lemminkäisen
otti noita voitehia,
niillä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti:
ei tullut apua noista,
saanut miehelle sanoja.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Mehiläinen, lintuseni!
Lennä tuonne toisialle,
ylitse meren yheksän
saarehen selällisehen,
metisehen manterehen,
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan!
Siell' on mettä mieluhista,
siellä voietta hyveä,
joka suonihin sopivi,
jäsenihin kelpoavi.
Tuop' on niitä voitehia,
kanna niitä katsehia
vian päälle pannakseni,
vammoille valellakseni!"
Mehiläinen, mies kepeä,
taasen lenti liihytteli
ylitse meren yheksän,
meri-puolen kymmenettä.
Lenti päivän, lenti toisen,
lenti kohta kolmannenki,
ruokosella istumatta,
lehellä levähtämättä,
saarehen selällisehen,
metisehen manterehen,
korvalle tulisen kosken,
pyhän virran pyörtehelle.
Siellä mettä keitettihin,
rasvoja rakennettihin,
pikkuisissa pottiloissa,
kaunoisissa kattiloissa,
peukalon mahuttavissa,
sormenpään sovittavissa.
Mehiläinen, mies kepeä,
saip' on niitä voitehia.
Vähän aikoa kuluvi,
pikkuisen pirahtelevi:
jo tulla turahtelevi,
saa'a saaveroittelevi,
kuusi kuppia sylissä,
seitsemän selän takana,
ne on täynnä voitehia,
täynnä rasvoja hyviä.
Itse äiti Lemminkäisen
voiti noilla voitehilla,
yheksillä voitehilla,
kaheksilla katsehilla:
ei vielä apua saanut,
tok' ei tuostana tavannut.
Niin sanoi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Mehiläinen, ilman lintu!
Lennä tuonne kolmas kerta
ylähäksi taivosehen,
päälle taivosen yheksän!
Siell' on viljalta simoa,
siellä mettä mielin määrin,
joilla ennen Luoja loitsi,
puheli puhas Jumala,
voiti Luoja lapsiansa
pahan vallan vammaksissa.
Kasta siipesi simassa,
sulkasi sulassa meessä,
tuo simoa siivessäsi,
kanna mettä kaapussasi
kipehille voitehiksi,
vammoille valantehiksi!"
Mehiläinen, mielilintu,
hänpä tuon sanoiksi saatti:
"Mitenkä mä sinne pääsen,
minä mies vähäväkinen!"
"Hyvä on sinne päästäksesi,
kaunis kaapsahellaksesi:
yli kuun, alatse päivän,
toivon tähtien välitse.
Lennät päivän löyhyttelet
kuutamoisen kulmaluille,
siitä toisen siuottelet
otavaisen olkapäille,
kolmannen kohotteleihet
seitsentähtisen selälle;
siit' on matkoa palanen,
pikkarainen piiramata
perille pyhän Jumalan,
asunnoille autuahan."
Mehiläinen maasta nousi,
simasiipi mättähältä;
jopa lenti löyhytteli,
pienin siivin siuotteli.
Lenti kuun keheä myöten,
päivän päärmettä samosi,
otavaisten olkapäitse,
seitsentähtyen selitse:
lenti Luojan kellarihin,
kamarihin kaikkivallan.
Siellä voietta tehä'än,
rasvoja rakennetahan
hope'isissa paoissa,
kultaisissa kattiloissa:
mettä kiehui keskimaissa,
laioilla suloa voita,
simoa suvinenässä,
päässä pohja rasvasia.
Mehiläinen, ilman lintu,
sai siitä simoja kyllin,
metosia mielin määrin.
Oli aikoa vähäinen:
jo tulla tuhuttelevi,
saa'a käärähyttelevi
sata sarvea sylissä,
tuhat muuta muhkurata;
missä mettä, kussa vettä,
kussa voietta parasta.
Siitä äiti Lemminkäisen
otti suuhunsa omahan,
noita koitti kielellänsä,
hyvin maistoi mielellänsä:
"Nämät on niitä voitehia,
kaikkivallan katsehia,
joillapa Jumala voiti,
Luoja vammoja valeli."
Siitä voiti voipunutta,
pahoin-tullutta paranti.
Voiti luun lomia myöten,
jäsenten rakoja myöten,
voiti alta, voiti päältä,
kerran keskeä sivalti.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Nouse pois makoamasta,
ylene uneksimasta
näiltä paikoilta pahoilta,
kovan onnen vuotehelta!"
Nousi mies makoamasta,
heräsi uneksimasta.
Jop' on saattavi sanoa,
itse kielin kertoella:
"Viikon, utra, uinaelin,
kauan, malkio, makasin!
Makasin unen makean,
sikeäisen siuvattelin."
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui ja pakisi:
"Oisit maannut kauemminki,
vielä viikomman venynyt
ilman äitittä pahatta,
katalatta kantajatta.
"Sano nyt, poikani poloinen,
kerro korvin kuullakseni:
mi sinun Manalle saattoi,
työnti Tuonelan jokehen?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
vastaeli äitillensä:
"Märkähattu karjanpaimen,
Untamolan umpisilmä,
se minun Manalle saattoi,
työnti Tuonelan jokehen.
Vesikyyn ve'estä nosti,
lapokyyn on lainehesta
vasten vaivaista minua;
enkä tuota tiennytkänä,
en tiennyt vesun vihoa,
umpiputken ailuhia."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Voipa miestä mieletöintä!
Kehuit noiat noituvasi,
lappalaiset laulavasi:
et tieä vesun vihoa,
umpiputken ailuhia!
Veestä on vesusen synty,
umpiputken lainehista,
allin aivoista hyvistä,
meripääskyn pään sisästä.
Sylki Syöjätär vesille,
laski laatan lainehille;
vesi sen pitkäksi venytti,
päivä paistoi pehmeäksi.
Siitä tuuli tuuitteli,
ve'en henki heilutteli,
aallot rannalle ajeli,
tyrsky maalle tyyräeli."
Siitä äiti Lemminkäisen
tuuitteli tuttuansa
entisillehen eville,
muinaisille muo'oillensa,
pikkuista paremmaksiki,
ehommaksi entistänsä.
Kysyi siitä poialtansa,
jos oli mitä vajoa.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Viel' olen äijeä vajoa:
tuollapa syämykseni,
tuolla tuntoni makaapi
noissa Pohjan neitosissa,
kaunoisissa kassapäissä.
Homekorva Pohjan eukko
eip' on anna tyttöänsä
ilman allin ampumatta,
joutsenen osoamatta
tuosta Tuonelan joesta,
pyhän virran pyörtehestä."
Sanoi äiti Lemminkäisen,
itse lausui ja pakisi:
"Heitä herjät joutsenesi,
anna allien asua
Tuonen mustassa joessa,
palavissa pyörtehissä!
Sie lähe kotiperille
kanssa äitisi katalan!
Vielä kiitä onneasi,
julkista Jumalatasi,
kun antoi avun totisen,
vielä henkihin herätti
Tuonen tieltä tiettävältä,
Manalan majan periltä!
En minä mitänä voisi,
en mitänä itsestäni,
ilman armotta Jumalan,
toimetta totisen Luojan."
Siitä lieto Lemminkäinen
jo kohta kotia läksi
kanssa armahan emonsa,
kera valtavanhempansa.
Sinne nyt Kaukoni kaotan,
heitän lieto Lemminkäisen
virrestäni viikommaksi.
Väännän virteni välehen,
lasken laulun toisa'alle,
työnnän uuelle uralle.

Kuudestoista runo

Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
oli veistävä venoista,
uutta purtta puuhoava
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Puita puuttui purren seppä,
lautoja venon tekijä.
Kenpä puuta etsimähän,
tammea tavoittamahan
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle pohjapuuksi?
Pellervoinen, pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
sep' on puuta etsimähän,
tammea tavoittamahan
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle pohjapuuksi!
Käypi tietä, astelevi
koillisille maailmoille.
Meni mäen, menevi toisen,
kulki kohta kolmannenki,
kirves kultainen olalla,
vaskivarsi kirvehessä.
Yhtyi haapa vastahansa,
sylen kolmen korkeuinen.
Tahtoi haapoa tavata,
puia puuta kirvehellä.
Haapa haastaen sanovi,
itse kielin kerkiävi:
"Mitä, mies, tahot minusta,
kuta kuitenki hala'at?"
Sampsa poika Pellervoinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Tuotapa tahon sinusta,
tuota etsin ja hala'an:
Väinämöiselle venettä,
laulajalle purren puuta."
Haapa haastoi kummemmasti,
sataoksainen osasi:
"Vuotava veno minusta
ja pursi putoavainen!
Minä olen ontelo tyveltä:
kolmasti tänä kesänä
toukka söi syämyeni,
mato juureni makasi."
Sampsa poika Pellervoinen
siitä eistyvi etemmä;
astua ajattelevi
maailmoille pohjaisille.
Tuli honka vastahansa,
sylen kuuen korkeuinen.
Iski puuta kirvehellä,
kolahutti kuokallansa,
kysytteli, lausutteli:
"Oisiko sinusta, honka,
Väinämöiselle venoksi,
laulajalle laivapuuksi?"
Honka vastata hotaisi,
itse äänehen ärähti:
"Ei minusta purtta tulle,
kuuen kaaren kantajata!
Mie olen honka huolainniekka;
kolmasti tänä kesänä
korppi koikkui latvallani,
varis vaakkui oksillani."
Sampsa poika Pellervoinen
aina eistyvi etemmä;
astua ajattelevi
suvisille maailmoille.
Tuli tammi vastahansa,
ympäri yheksän syltä.
Kysytteli, lausutteli:
"Tulisko sinusta, tammi,
emeä erävenehen,
sotapurren pohjapuuta?"
Tammi taiten vastaeli,
osaeli puu omena:
"On vainen minussa puuta
emäksi yhen venosen,
enk' ole hoikka huolainniekka
enkä ontelo sisältä.
Kolmasti tänä kesänä,
tänä suurena suvena
päivyt kierti keskipuuta,
kuuhut latvalla kumotti,
käet kukkui oksillani,
linnut lehvillä lepäsi."
Sampsa poika Pellervoinen
otti kirvehen olalta,
iski puuta kirvehellä,
tammea tasaterällä;
pian taisi tammen kaata,
puun sorean sorrutella.
Ensin laski latvan poikki,
tyven tyynni halkaisevi.
Veisti siitä pohjapuita,
lautoja epälukuisin
laulajalle laivaksiksi,
Väinämöiselle venoksi.
Siitä vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
teki tieolla venettä,
laati purtta laulamalla
yhen tammen taittumista,
puun murskan murenemista.
Lauloi virren: pohjan puutti,
lauloi toisen: liitti laian;
lauloi kohta kolmannenki
hankoja hakatessansa,
päitä kaaren päätellessä,
liitellessänsä limiä.
Kaaritettua venosen,
liitettyä laian liitot
uupui kolmea sanoa
panemilla parraspuien,
kokkien kohentimilla,
peräpään on päättimillä.
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni!
Ei saanut veno vesille,
uusi laiva lainehille!"
Arvelee, ajattelevi,
mistäpä sanoja saisi,
loisi lempiluottehia;
pääskyjenkö päälaelta,
joutsenkarjan juonen päästä,
hanhilauman hartioilta?
Läksi saamahan sanoja.
Tuhoi joukon joutsenia,
harkun hanhia hävitti,
päättömästi pääskysiä:
ei saanut sanoakana,
ei sanoa eikä puolta.
Arvelee, ajattelevi:
"Tuoll' oisi sata sanoa
kesäpeuran kielen alla,
suussa valkean oravan."
Läksi saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan.
Pellon peuroja levitti,
oravia suuren orren:
sai siitä sanoja paljo,
ne kaikki avuttomia.
Arvelee, ajattelevi:
"Tuolta saan sa'an sanoja,
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajasta."
Läksi Tuonelta sanoja,
Manalalta mahtiloita.
Astua taputtelevi;
kävi viikon vitsikkoa,
viikon toisen tuomikkoa,
kolmannen katajikkoa:
jo näkyi Manalan saari,
Tuonen kumpu kuumottavi.
Vaka vanha Väinämöinen
jo huhuta huikahutti
tuossa Tuonelan joessa,
Manalan alantehessa:
"Tuo venettä, Tuonen tytti,
lauttoa, Manalan lapsi,
yli salmen saa'akseni,
joen poikki päästäkseni!"
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
tuo oli poukkujen pesijä,
räpähien räimyttäjä
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alusve'essä.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Vene täältä tuotanehe,
kuni syy sanottanehe,
mi sinun Manalle saattoi
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman musertamatta."
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoni minun tänne tuotti,
Mana mailtani veteli."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
tuonpa hän sanoiksi virkki:
"Jopa keksin kielastajan!
Kunp' on Tuoni tänne toisi,
Mana mailta siirteleisi,
Tuoni toisi tullessansa,
Manalainen matkassansa
Tuonen hattu hartioilla,
Manan kintahat käessä.
Sano totta, Väinämöinen:
mi sinun Manalle saattoi?"
Vaka vanha Väinämöinen
jo tuossa sanoiksi virkki:
"Rauta mun Manalle saattoi,
teräs tempoi Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuosta tunnen kielastajan!
Kun rauta Manalle saisi,
teräs toisi Tuonelahan,
verin vaattehet valuisi,
hurmehen hurahteleisi.
Sano totta, Väinämöinen,
sano totta toinen kerta!"
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vesi sai minun Manalle,
aalto toi on Tuonelahan."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ymmärrän valehtelijan!
Jos vesi Manalle saisi,
aalto toisi Tuonelahan,
vesin vaattehet valuisi,
helmasi herahteleisi.
Sano tarkkoja tosia:
mi sinun Manalle saattoi?"
Tuossa vanha Väinämöinen
vielä kerran kielastavi:
"Tuli toi mun Tuonelahan,
valkea Manalle saattoi."
Lyhykäinen Tuonen tytti,
matala Manalan neiti,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Arvoan valehtelijan!
Jos tuli Manalle toisi,
valkeainen Tuonelahan,
oisi kutrit kärventynnä,
partaki pahoin palanut.
"Oi sie vanha Väinämöinen!
Jos tahot venettä täältä,
sano tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä,
mitenkä tulit Manalle
ilman tauin tappamatta,
ottamatta oivan surman,
muun surman murentamatta!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Jos vähän valehtelinki,
kerran toisen kielastelin,
toki ma sanon toetki.
Te'in tieolla venettä,
laain purtta laulamalla.
Lauloin päivän, lauloin toisen,
niin päivällä kolmannella
rikkoihe reki runoilta,
jalas taittui lausehilta:
läksin Tuonelta oroa,
Manalalta vääntiätä
rekosen rakentoani,
laulukorjan laatiani.
Tuopa nyt venoista tänne,
laita mulle lauttoasi
yli salmen saa'akseni,
joen poikki päästäkseni!"
Kyllä Tuonetar toruvi,
Manan neiti riitelevi:
"Oi on, hullu, hulluuttasi,
mies on, mielesi vähyyttä!
Tulet syyttä Tuonelahan,
tauitta Manan majoille!
Parempi sinun olisi
palata omille maille:
äijä on tänne tullehia,
ei paljo palannehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Akka tieltä kääntyköhön,
eip' on mies pahempikana,
uros untelompikana!
Tuo venettä, Tuonen tytti,
lauttoa, Manalan lapsi!"
Vei venehen Tuonen tytti;
sillä vanhan Väinämöisen
yli salmen saattelevi,
joen poikki päästelevi.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Voi sinua, Väinämöinen!
Läksit surmatta Manalle,
kuolematta Tuonelahan!"
Tuonetar, hyvä emäntä,
Manalatar, vaimo vanha,
toip' on tuopilla olutta,
kantoi kaksikorvaisella;
itse tuon sanoiksi virkki:
"Juop' on, vanha Väinämöinen!"
Vaka vanha Väinämöinen
katsoi pitkin tuoppiansa:
sammakot kuti sisällä,
maot laioilla lateli.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"En mä tänne tullutkana
juomahan Manalan maljat,
Tuonen tuopit lakkimahan:
juopuvat oluen juojat,
kannun appajat katoovat."
Sanoi Tuonelan emäntä:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Mitä sie tulit Manalle,
kuta Tuonelan tuville
ennen Tuonen tahtomatta,
Manan mailta kutsumatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veistäessäni venoista,
uutta purtta puuhatessa
uuvuin kolmea sanoa
peripäätä päätellessä,
kokkoa kohottaessa.
Kun en noita saanutkana,
mailta, ilmoilta tavannut,
piti tulla Tuonelahan,
lähteä Manan majoille
saamahan sanoja noita,
ongelmoita oppimahan."
Tuopa Tuonelan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei Tuoni sanoja anna,
Mana mahtia jakele!
Etkä täältä pääsnekänä
sinä ilmoisna ikänä
kotihisi kulkemahan,
maillesi matelemahan."
Uuvutti unehen miehen,
pani maata matkalaisen
Tuonen taljavuotehelle.
Siinä mies makaelevi,
uros unta ottelevi:
mies makasi, vaate valvoi.
Oli akka Tuonelassa,
akka vanha käykkäleuka,
rautarihman kehreäjä,
vaskilankojen valaja.
Kehräsi sataisen nuotan,
tuhantisen tuuritteli
yönä yhtenä kesäisnä
yhellä vesikivellä.
Oli ukko Tuonelassa;
se on ukko kolmisormi,
rautaverkkojen kutoja,
vaskinuotan valmistaja.
Se kutoi sataisen nuotan,
tuhantisen tuikutteli
samana kesäisnä yönä
samalla vesikivellä.
Tuonen poika koukkusormi,
koukkusormi, rautanäppi,
se veti sataisen nuotan
poikki Tuonelan joesta,
sekä poikki jotta pitkin,
jotta vieläkin vitahan,
jottei päästä Väinämöisen,
selvitä uvantolaisen
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista.
Vaka vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko lie tuhoni tullut,
hätäpäivä päälle pääsnyt
näillä Tuonelan tuvilla,
Manalan majantehilla?"
Pian muuksi muuttelihe,
ruton toiseksi rupesi:
meni mustana merehen,
saarvana sara'ikkohon;
matoi rautaisna matona,
kulki kyisnä käärmehenä
poikki Tuonelan joesta,
läpi Tuonen verkkoloista.
Tuonen poika koukkusormi,
koukkusormi, rautanäppi,
kävi aamulla varahin
verkkojansa katsomahan:
sa'an saapi taimenia,
tuhat emon alvehia,
eip' on saanut Väinämöistä,
ukkoa uvantolaista.
Siitä vanha Väinämöinen
Tuonelasta tultuansa
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Elköhön hyvä Jumala,
elköhön sitä suetko,
itse-mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeinutta!
Äijä on sinne saanehia,
vähä tuolta tullehia,
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista."
Vielä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin lateli
nuorisolle nousevalle,
kansalle ylenevälle:
"Elkätte, imeisen lapset,
sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle,
vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan
tuolla Tuonelan ko'issa:
sija on siellä syyllisillä,
vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä,
palavoista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä,
Tuonen toukista ku'ottu."

Seitsemästoista runo

Vaka vanha Väinämöinen,
kun ei saanunna sanoja
tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajoista,
ain' yhä ajattelevi,
pitkin päätänsä pitävi,
mistäpä sanoja saisi,
loisi lempiluottehia.
Paimen vastahan tulevi;
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Saat tuolta sata sanoa,
tuhat virren tutkelmusta
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän.
Vaan se on sinne mentävätä,
polku poimeteltavata,
ei ole matkoa hyveä,
ei aivan pahintakana:
yks' on juoni juostaksesi
naisten neulojen neniä,
tuosta toinen käyäksesi
miehen miekan tutkaimia,
kolmas koikutellaksesi
uron tapparan teriä."
Vaka vanha Väinämöinen
toki mietti mennäksensä.
Painuvi sepän pajahan,
sanovi sanalla tuolla:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos rautaiset talukset,
tao rautarukkahiset,
paita rautainen rakenna!
Laai rautainen korento,
teräksinen tienaellos:
pane syämehen teräkset,
veä päälle melto rauta!
Lähen saamahan sanoja,
ongelmoita ottamahan
vatsasta varaväkevän,
suusta Antero Vipusen."
Se on seppo Ilmarinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viikon on Vipunen kuollut,
kauan Antero kaonnut
vipunsa virittämästä,
ahtamasta ansatiensä;
et sieltä sanoa saane,
et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Väinämöinen
toki läksi, ei totellut.
Astui päivän helkytteli
naisten neulojen neniä,
astui toisen torkutteli
miesten miekan tutkaimia,
kolmannenki koikutteli
uron tapparan teriä.
Itse virsikäs Vipunen,
mies vanha varaväkevä,
tuo viruvi virsinensä,
luottehinensa lojuvi;
haapa kasvoi hartioilla,
koivu kulmilla yleni,
leppä leukaluun nenässä,
pajupehko parran päällä,
otsalla oravikuusi,
havuhonka hampahilla.
Jo tulevi Väinämöinen.
Veti miekan, riitsi rauan
huotrasta huveksisesta,
vyöstä vennon-selkäisestä;
kaatoi haavan hartioilta,
koivut kulmilta kukisti,
leuoilta lepät leveät,
pajupehkot parran päältä,
otsalta oravikuuset,
havuhongat hampahilta.
Syösti rautaisen korennon
suuhun Antero Vipusen,
ikenihin irjuvihin,
leukoihin lotisevihin.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse pois, inehmon orja,
maan alla makoamasta,
viikon unta ottamasta!"
Tuop' on virsikäs Vipunen
heti herkesi unesta.
Tunsi koskevan kovasti,
kipeästi kiusaisevan:
puri rautaisen korennon,
puri päältä mellon rauan;
ei tiennyt terästä purra,
ei syöä syäntä rauan.
Tuossa vanhan Väinämöisen,
suun ohella seistessänsä,
jalka toinen torkahtavi,
vasen jalka vaapahtavi
suuhun Antero Vipusen,
leukaluulle luikahutti.
Heti virsikäs Vipunen
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti,
- nieli miehen miekkoinensa,
kulahutti kulkkuhunsa
tuon on vanhan Väinämöisen.
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen jotaki syönyt,
syönyt uuhta, syönyt vuohta,
syönyt lehmeä mahoa,
syönyt karjua sikoa:
en ole vielä mointa syönyt,
en tämän palan makuista!"
Itse vanha Väinämöinen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Jo taisi tuhoni tulla,
hätäpäivä hämmenteä
tämän hiien hinkalossa,
tämän kalman karsinassa."
Arvelee, ajattelevi,
miten olla, kuin eleä.
Veitsi on vyöllä Väinämöisen,
pää visainen veitsessänsä;
tuosta hän teki venosen,
teki tieolla venosen.
Soutelevi, luitelevi
suolen päästä suolen päähän,
souteli joka solukan,
joka supun suikerteli.
Vanha virsikäs Vipunen
ei tuosta totella ollut.
Silloin vanha Väinämöinen
löihen itsensä sepoksi,
rakentihe rautioksi;
painoi paitansa pajaksi,
hiat paian palkehiksi,
turkkinsa tuhottimeksi,
housut hormiksi rakenti,
sukat hormin suulliseksi,
polvensa alasimeksi,
vasaraksi kyynäspäänsä.
Takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi;
takoi yön lepeämättä,
päivän pouahuttamatta
vatsassa varaväkevän,
mahtipontisen povessa.
Silloin virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mi sinä lienet miehiäsi
ja kuka urohiasi?
Jo olen syönyt saan urosta,
tuhonnut tuhannen miestä,
enpä liene mointa syönyt:
syet suuhuni tulevat,
kekälehet kielelleni,
rauan kuonat kulkkuhuni!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan,
ennenkuin emosi etsin,
haen valtavanhempasi!
Jos sanon minä emolle,
virkan, vierin vanhemmalle,
enemp' on emolla työtä,
vaiva suuri vanhemmalla,
kun poika pahoin tekevi,
lapsi anke'in asuvi.
"En nyt tuota tunnekana
enkä arvoa alusta,
mist' olet, hiisi, hingannunna,
kusta, turma, tänne tullut
puremahan, jäytämähän,
syömähän, kaluamahan.
Oletko tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
vain olet teko tekemä,
toisen tuoma, toisen luoma,
pantu tänne palkan eestä,
rakettu rahan nenästä?
"Ollet tauti Luojan luoma,
surma säätämä Jumalan,
niinp' on luome Luojahani,
heitäime Jumalahani:
ei Herra hyveä heitä,
Luoja ei kaunista kaota.
"Kun lienet teko tekemä,
pulma toisen pungastama,
kyllä saan sukusi tietä,
löyän synnyntäsijasi!
"Tuolta ennen pulmat puuttui,
tuolta taikeat tapahtui:
tietomiesten tienohilta,
laulumiesten laitumilta,
konnien kotisijoilta,
taikurien tanterilta;
tuolta Kalman kankahilta,
maasta manteren sisästä,
miehen kuollehen ko'ista,
kaonnehen kartanosta;
mullista muhajavista,
maista liikuteltavista,
somerilta pyöriviltä,
hiekoilta heliseviltä;
notkoilta noroperiltä,
soilta sammalettomilta,
here'istä hettehistä,
läikkyvistä lähtehistä;
metsän hiien hinkalosta,
viien vuoren vinkalosta,
vaaran vaskisen laelta,
kuparisen kukkulalta;
kuusista kuhisevista,
hongista hohisevista,
latvasta lahon petäjän,
mätäpäistä mäntylöistä;
revon rääyntäsijoilta,
hirven hiihtokankahilta,
kontion kivikolosta,
karhun louhikammiosta;
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin maasta laukeasta,
ahoilta vesattomilta,
mailta kyntämättömiltä;
suurilta sotakeoilta,
miehentappo-tanterilta,
ruohoista rohisevista,
hurmehista huuruvista;
suurilta meren seliltä,
ulapoilta auke'ilta,
meren mustista mu'ista,
tuhannen sylen syvästä;
virroista vihisevistä,
palavoista pyörtehistä,
Rutjan koskesta kovasta,
ve'en vankan vääntehestä;
takaisesta taivahasta,
poutapilvien periltä,
ahavan ajeloteiltä,
tuulen tuutimasijoilta.
"Sieltäkö sinäki puutuit,
sieltä, taikea, tapahuit
syämehen syyttömähän,
vatsahan viattomahan,
syömähän, kaluamahan,
puremahan, louhtamahan?
"Himmene nyt, Hiien hurtta,
raukea, Manalan rakki,
lähe pois kohusta, konna,
maan kamala, maksoistani,
syömästä syänkäpyä,
pernoani pehkomasta,
vatsoa vanuttamasta,
keuhkoloita kiertämästä,
napoa navertamasta,
ohimoita ottamasta,
selkäluita luistamasta,
sivuja sivertämästä!
"Jos ei minussa miestä liene,
niin panen parempiani
tämän pulman purkajaksi,
kauhean kaottajaksi.
"Nostan maasta mannun eukot,
pellosta peri-isännät,
kaikki maasta miekkamiehet,
hiekasta hevoisurohot
väekseni, voimakseni,
tuekseni, turvakseni
tässä työssä työlähässä,
tässä tuskassa kovassa.
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse, metsä, miehinesi,
katajikko, kansoinesi,
petäikkö, perehinesi,
umpilampi, lapsinesi,
sata miestä miekallista,
tuhat rauaista urosta
tätä hiittä hieromahan,
juutasta rutistamahan!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
nouse veestä, veen emäntä,
sinilakki, lainehista,
hienohelma, hettehestä,
puhasmuotoinen, muasta
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehuueksi,
jottei minua syyttä syöä
eikä tauitta tapeta!
"Kun ei tuostana totelle,
vääjänne väheäkänä,
kave eukko, luonnon tytti,
kave kultainen korea,
jok' olet vanhin vaimoloita,
ensin emä itselöitä,
käy nyt tuskat tuntemahan,
hätäpäivät häätämähän,
tämä jakso jaksamahan,
puutunnainen purkamahan!
"Ja kun ei sitä totelle,
välttäne väheäkänä,
ukko taivahan-napainen,
remupilven-reunahinen,
tule tänne tarvittaissa,
ajaite anottaessa,
työt kehnot kerittämähän,
rikkonaiset riisumahan
miekalla tuliterällä,
säilällä säkehisellä!
"Lähe nyt, kumma, kulkemahan,
maan paha, pakenemahan!
Ei täällä sinun sijoa
sijankana tarpehella.
Muunne muuttaos majasi,
etemmä elosijasi,
isäntäsi istumille,
emäntäsi astumille!
"Sitte sinne tultuasi,
matkan päähän päästyäsi,
tekijäsi tienohille,
laittajasi laitumille,
laai tunnus tultuasi,
salamerkki saatuasi,
jyskä kuin ukon jyrynen,
välkä kuin tulen välähys!
Potkaise pihalta portti,
laske lauta ikkunasta,
siitä siirräite sisähän,
lennä tupruna tupahan!
Ota kiinni kinterestä,
kai'immasta kantapäästä,
isännät perisopesta,
emännät ovisopesta!
Isännältä silmä kaiva,
emännältä pää murota,
sormet koukkuhun koverra,
väännä päätä väärällehen!
"Jos siitä vähän tulisi,
lennä kukkona kujalle,
kanan lasna kartanolle,
rinnoin rikkatunkiolle!
Sorra soimelta hevonen,
navetasta sarvinauta,
sarvet sontahan sovita,
häntä laske lattialle,
silmät käännä kellellehen,
niskat ruttohon rutaise!
"Oletko tauti tuulen tuoma,
tuulen tuoma, vuon ajama,
ahavaisen antelema,
vilun ilman viehättämä,
mene tuulen tietä myöten,
ahavan rekiratoja,
ilman puussa istumatta,
lepässä lepeämättä
vaaran vaskisen laelle,
kuparisen kukkulalle,
siellä tuulen tuuitella,
ahavaisen akkiloia!
"Lienet tullut taivahalta,
poutapilvien periltä,
nouse taasen taivahalle,
tuonne ilmoille ylene,
pilvihin pirisevihin,
tähtihin tärisevihin,
tulena palelemahan,
säkehinä säikkymähän
auringon ajelemilla,
kuun kehyen kiertämillä!
"Lienet, vieno, veen vetämä,
meren aaltojen ajama,
niin, vieno, vetehen mennös,
alle aaltojen ajaite,
mutalinnan liepehille,
vesiharjun hartehille,
siellä aaltojen ajella,
ve'en synkän sylkytellä!
"Lienet Kalman kankahalta,
ikimennehen majoilta,
toki koitellos kotia,
noille Kalman kartanoille,
multihin muhajavihin,
maihin liikuteltavihin,
johon on kansa kaatununna,
väki vahva vääntynynnä!
"Kun liet, tuhma, tuolta tullut,
metsän hiien hinkalosta,
petäjäisistä pesistä,
honkaisista huonehista,
niin sinne sinun manoan
metsän hiien hinkalohon,
honkaisihin huonehisin,
petäjäisihin pesihin,
sini siellä ollaksesi,
kunnes lattiat lahovat,
seinähirret sienettyvät,
laki päältä laukeavi.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne kehnoa kehoitan
ukkokontion kotihin,
akkakarhun kartanohon,
notkoille noroperille,
soille räykymättömille,
heiluvihin hettehisin,
läilyvihin lähtehisin,
lampihin kalattomihin,
aivan ahvenettomihin.
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Pohjan pitkähän perähän,
Lapin maahan laukeahan,
ahoille vesattomille,
maille kyntämättömille,
kuss' ei kuuta, aurinkoa
eikä päiveä iässä.
Siell' on onni ollaksesi,
lempi liehaellaksesi:
hirvet on puihin hirtettynä,
jalot peurat jaksettuna
syöä miehen nälkähisen,
haukata halun-alaisen.
"Ja tuonne sinun manoan,
tuonne käsken ja kehoitan
Rutjan koskehen kovahan,
palavahan pyörtehesen,
johon puut pä'in putoovat,
perin vierivät petäjät,
tyvin syösten suuret hongat,
latvoin lakkapäät petäjät.
Ui siellä, paha pakana,
kosken kuohuja kovia,
ve'et väljät väännättele,
ve'et ahtahat asuile!
"Et siellä sijoa saane,
niin tuonne sinun manoan
Tuonen mustahan jokehen,
Manalan ikipurohon,
jost' et pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en pääsne päästämähän,
kerinne kerittämähän
yheksällä oinahalla,
yhen uuhen kantamalla,
yheksällä härkäsellä,
yhen lehmäsen vasoilla,
yheksän oron keralla,
yhen tamman varsasilla.
"Josp' on kyytiä kysynet,
anonet ajohevoista,
kyllä mä sulle kyyin laitan
ja annan ajohevosen:
Hiiess' on hyvä hevonen,
punatukka tunturissa,
jonka turpa tulta tuiski,
nenä varsin valkeata,
kaikki on rautaiset kapiot,
teräksiset temmottimet;
ne jaksaa mäkehen mennä,
nousta notkon penkerehen
hyvällä hypittäjällä,
ajajalla ankaralla.
"Kun ei siitä kyllin liene,
saaos Hiien hiihtoneuvot,
Lemmon leppäiset sivakat,
pahalaisen paksu sauva,
joilla hiihät Hiien maita,
Lemmon lehtoja samoat,
hilpotellen Hiien maita,
pahan maita paipotellen!
Kivi on tiellä poikkipuolin:
se poikki porahtakohon,
hako tiellä pitkin puolin:
tuo kaheksi katketkohon,
uros tiellä pystyn puolin:
sep' on laitahan lähetä!
"Lähe nyt, liika, liikkumahan,
mies paha, pakenemahan
ennen päivän nousemista,
koi-jumalan koittamista,
auringon ylenemistä,
kukon äänen kuulumista!
Nyt on liian liikeaika
ja pahan pakenoaika,
kuutamainen kulkeasi,
valkea vaeltoasi.
"Kun et vääjänne välehen,
eronne, emotoin rakki,
saan minä kokolta kourat,
veren juojalta vekarat,
linnulta lihan pitimet,
havukalta haarottimet,
joilla konnat kouristelen,
ilkeät iki asetan
pään pärisemättömäksi,
hengen huokumattomaksi.
"Luopui ennen luotu lempo,
eksyipä emollinenki
tullessa Jumalan tunnin,
avun Luojan auetessa:
etkö sie, emotoin, eksy,
luovu, luonnotoin sikiä,
haihu, koira haltiatoin,
erkane, emotoin rakki,
tämän tunnin tutkaimella,
tämän kuuhuen kululla?"
Vaka vanha Väinämöinen
silloin tuon sanoiksi virkki:
"Hyvä tääll' on ollakseni,
armas aikaellakseni:
maksat leiväksi pätevi,
marut maksan särpimeksi,
keuhkot käypi keitokseksi,
rasvat ruoiksi hyviksi.
"Asetan alasimeni
syvemmin syänlihoille,
painan paljani lujemmin
paikoille pahemmillenki,
ettet pääse päivinäsi,
selviä sinä ikänä,
kun en saa sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
kuulla kyllältä sanoja,
tuhansia tutkelmoita.
Ei sanat salahan joua
eikä luottehet lovehen;
mahti ei joua maan rakohon,
vaikka mahtajat menevät."
Silloin virsikäs Vipunen,
tuo vanha varaväkevä,
jonk' oli suussa suuri tieto,
mahti ponnetoin povessa,
aukaisi sanaisen arkun,
virsilippahan levitti
lauloaksensa hyviä,
parahia pannaksensa,
noita syntyjä syviä,
ajan alkuluottehia,
joit' ei laula kaikki lapset,
ymmärrä yhet urohot
tällä inhalla iällä,
katovalla kannikalla.
Lauloi synnyt syitä myöten,
luottehet lomia myöten,
kuinka Luojansa luvalla,
kaikkivallan vaatimalla
itsestänsä ilma syntyi,
ilmasta vesi erosi,
veestä manner maatelihe,
manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta,
auringon asetannasta,
ilman pielten pistännästä,
taivosen tähytännästä.
Siinä virsikäs Vipunen
kyllä lauloi ja osasi!
Ei ole kuultu eikä nähty
sinä ilmoisna ikänä
parempata laulajata,
tarkempata taitajata:
suu se syyteli sanoja,
kieli laski lausehia,
kuin on sälkö sääriänsä,
ratsu jalkoja jaloja.
Lauloi päivät pääksytysten,
yhytysten yöt saneli:
päätyi päivä kuulemahan,
kuu kulta tähyämähän;
aallot seisottui selällä,
lainehet lahen perällä;
puuttui virrat vieremästä,
Rutjan koski kuohumasta,
vuotamasta Vuoksen koski,
joki Juortanin pysähtyi.
Siitä vanha Väinämöinen,
kun oli sanoja kuullut,
saanut kylliksi sanoja,
luonut lempiluottehia,
rupeavi lähtemähän
suusta Antero Vipusen,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi sie Antero Vipunen!
Ava suusi suuremmaksi,
leukapielesi levitä,
pääsisin mahasta maalle,
kotihini kulkemahan!"
Siinä virsikäs Vipunen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Mont' olen syönyt, monta juonut,
tuhonnut tuhatlukuja;
moint' en vielä konsa syönyt,
kuin söin vanhan Väinämöisen!
Hyvin laait tultuasi,
teet paremmin, kun paloat."
Siitä Antero Vipunen
irvisti ikeniänsä,
avoi suunsa suuremmaksi,
leukapielensä levitti.
Itse vanha Väinämöinen
läksi suusta suuritieon,
vatsasta varaväkevän,
mahtipontisen povesta;
luiskahtavi poies suusta,
kaapsahtavi kankahalle,
kuin on kultainen orava
tahi näätä kultarinta.
Läksi siitä astumahan;
tuli sepponsa pajahan.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Joko sait sanoja kuulla,
luoa lempiluottehia,
miten laita lasketahan,
perilaita liitetähän,
kokkapuut kohennetahan?"
Vaka vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt sain sa'an sanoja,
tuhansia tutkelmoita,
sain sanat salasta ilmi,
julki luottehet lovesta."
Niin meni venonsa luoksi,
tieokkaille tehtahille.
Sai venonen valmihiksi,
laian liitto liitetyksi,
peripäähyt päätetyksi,
kokkapuut kohotetuksi:
veno syntyi veistämättä,
laiva lastun ottamatta.

Kahdeksastoista runo

Vaka vanha Väinämöinen
arveli, ajattelihe
mennä neittä kosjomahan,
päätä kassa katsomahan
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
Pohjan kuulua tytärtä,
Pohjan mointa morsianta.
Pani haahen haljakkahan,
punaisehen pursipuolen,
kokat kullalla kuvasi,
hopealla holvaeli.
Niin huomenna muutamana,
aamulla ani varahin
lykkäsi venon vesille,
satalauan lainehille
kuorikiskoilta teloilta,
mäntyisiltä järkälöiltä.
Nosti päälle purjepuunsa,
veti puuhun purjehia:
veti purjehen punaisen,
toisen purjehen sinisen;
itse laivahan laseikse,
aluksehen asteleikse.
Läksi merta laskemahan,
sinistä sirottamahan.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
itse lausui ja pakisi:
"Tule nyt purtehen, Jumala,
aluksehen, armollinen,
väeksi vähän urohon,
miehen pienen miehuueksi
noilla väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla!
"Tuuittele, tuuli, purtta,
aalto, laivoa ajele
ilman sormin soutamatta,
ve'en kieron rikkomatta,
väljille meren selille,
ulapalle aukealle!"
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neiti,
pitkän puhtehen pitäjä,
aamun valvoja varainen,
joutui sotkut sotkemassa,
vaattehet viruttamassa
päässä portahan punaisen,
laajan laiturin laella,
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren terhenisen.
Katselevi, kääntelevi
ympäri ihalat ilmat,
päänsä päälle taivahalle,
rannatse meriä myöten:
ylähällä päivä paistoi,
alahalla aallot välkkyi.
Loip' on silmänsä selälle,
käänti päätä päivän alle
suitse Suomelan joesta,
päitse Väinölän vesistä:
keksi mustasen merellä,
sinervöisen lainehilla.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Mi olet merellä musta,
ku sinervä lainehilla?
Kun sa ollet hanhikarja
tahi armas alliparvi,
niin sä lentohon lemaha
ylähäksi taivahalle!
"Kun ollet lohinen luoto
tahi muu kalainen karja,
niin sä uimahan pulaha,
veäite ve'en sisähän!
"Olisit kivinen luoto
tahikka vesihakonen,
aalto päällesi ajaisi,
vesi päälle vierähtäisi."
Vene vierivi lähemmä,
uusi pursi purjehtivi
nenätse utuisen niemen,
päitse saaren terhenisen.
Annikki hyväniminen
jo tunsi venon tulevan,
satalauan laiehtivan.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lienet veikkoni venonen
elikkä isoni pursi,
niin koe kohin kotia,
käänny päin omille maille,
nenin näihin valkamoihin,
perin muille valkamoille!
Lienet pursi ventovieras,
ulommaksi uiksennellos,
vastoin muita valkamoita,
perin näihin valkamoihin!"
Ei ollut veno kotoinen
eikä pursi ventovieras:
olipa pursi Väinämöisen,
laiva laulajan ikuisen.
Jo luoksi lähentelihe,
pakinoille painatteli,
sanan vieä, toisen tuoa,
kolmannen kovin puhua.
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neiti,
purrelta kyselemähän:
"Kunne läksit, Väinämöinen,
suorihit, suvannon sulho,
maan valio, valmistihit?"
Tuop' on vanha Väinämöinen
puhelevi purrestansa:
"Läksin lohta pyytämähän,
kuujoa kuettamahan
Tuonen mustasta joesta,
syvästä saraojasta."
Annikki hyväniminen,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Elä tyhjiä valehi,
tunnen mie kalanku'unki!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
läksi lohta pyytämähän,
taimenta tavottamahan:
oli verkkoja venonen,
laivan täysi laskimia,
siinä nuotat, siinä nuorat,
siinä tarpoimet sivulla,
atra'imet alla teljon,
pitkät sauvoimet perässä.
Kunne läksit, Väinämöinen,
ulkosit, uvantolainen?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Läksin hanhien hakuhun,
kirjasiipien kisahan,
kuolasuien korjelohon
Saksan salmilta syviltä,
ulapoilta auke'ilta."
Annikki hyväniminen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tunnen mie toen puhujan
ekä keksin kielastajan!
Toisinpa isoni ennen,
toisin valtavanhempani
läksi hanhien ajohon,
punasuien puujelohon:
jousi oli suuri jäntehessä,
vetehessä kaari kaunis,
koira musta kahlehissa,
kahle kaarehen siottu;
rakki juoksi rannan teitä,
pennut kiiteli kiviä.
Sano totta, Väinämöinen:
kunne kuitenki käkesit?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Entä jos minä menisin
noihin suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin,
joss' on verta säärivarsi,
polven korkeus punaista?"
Aina Annikki sanovi,
tinarinta riukuttavi:
"Tunnen mie soanki käynnin!
Kun ennen isoni läksi
noihin suurihin sotihin,
tasapäihin tappeloihin,
sata miest' oli soutamassa,
tuhat ilman istumassa,
nenin jousia nenässä,
terin miekat teljopuilla.
Sano jo toet totiset,
valehettomat, vakaiset:
kunne läksit, Väinämöinen,
suorihit, suvantolainen?"
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule, tytti, purteheni,
neitonen, venoseheni,
niin sanon toet totiset,
valehettomat, vakaiset!"
Annikki sanan sanovi,
tinarinta riuvahutti:
"Tuuli sulle purtehesi,
ahava venosehesi!
Käännän purtesi kumohon,
alas keulan keikahutan,
jos en saa tosia kuulla,
kunne lähteä käkesit,
kuulla tarkkoja tosia,
valehia viimeisiä."
Silloin vanha Väinämöinen
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Toki ma sanon toetki,
jos vähän valehtelinki:
läksin neittä kosjomahan,
impeä anelemahan
pimeästä Pohjolasta,
summasta Sariolasta,
miehen syöjästä sijasta,
urohon upottajasta."
Annikki hyväniminen,
yön tytti, hämärän neito,
kun tunsi toet totiset,
valehettomat, vakaiset,
heitti hunnut huuhtomatta,
vaattehet viruttamatta
laajan laiturin laelle,
päähän portahan punaisen.
Käsin vaali vaattehensa,
kourin helmansa kokosi,
siitä sai samoamahan,
heti joutui juoksemahan;
tulevi sepon kotihin,
itse astuvi pajahan.
Tuo oli seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi rautaista rahia,
hope'ista huolitteli,
kyynärä kyventä päässä,
syli syttä hartioilla.
Astui Annikki ovelle,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli, seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen!
Taos mulle sukkulainen,
tao sormukset soreat,
kahet, kolmet korvakullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat,
niin sanon toet totiset,
valehettomat, vakaiset!"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Kun sanot hyvät sanomat,
taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
taon ristin rinnoillesi,
päällispankasi parannan;
sanonet pahat sanomat,
rikki murran muinaisetki,
tungen päältäsi tulehen,
alle ahjoni ajelen."
Annikki hyvänimikkö,
hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Muistat sa mokomin naia,
jonka muinen kihlaelit,
varoittelit vaimoksesi!
"Takoa yhä taputat,
ajan kaiken kalkuttelet;
kesän kengität hevoista,
talven rautoja rakennat,
yön kohennat korjiasi,
päivän laait laitioita
kulkeaksesi kosihin,
päästäksesi Pohjolahan:
jo nyt vievät viekkahammat,
etevämmät ennättävät,
ottavat sinun omasi,
anastavat armahasi,
vuosin kaksin katsomasi,
kolmin vuosin kosjomasi.
Jo menevi Väinämöinen
selässä meren sinisen
kokan kultaisen kuvussa,
melan vaskisen varassa
pimeähän Pohjolahan,
summahan Sariolahan."
Tunkihe sepolle tuska,
rautiolle raskas tunti:
kirposi pihet piosta,
vasara käestä vaipui.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Annikki sisarueni!
Taon sulle sukkulaisen,
taon sormukset soreat,
kahet, kolmet korvaskullat,
viiet, kuuet vyöllisvitjat:
lämmitä kyly metinen,
saustuta simainen sauna
hienoisilla halkosilla,
pienillä pirastehilla!
Laai pikkuisen poroa,
lipeäistä liuvahuta,
millä päätäni pesisin,
varruttani valkoaisin
sykysyisistä sysistä,
taonnoista talvisista!"
Annikki hyvänimikkö
lämmitti saloa saunan
puilla tuulen taittamilla,
Ukon ilman iskemillä.
Kivet koskesta kokosi,
saattoi löylyn lyötäviksi,
ve'et lemmen lähtehestä,
heraisesta hettehestä.
Taittoi vastan varvikosta,
lempivastasen lehosta,
hauteli metisen vastan
metisen kiven nenässä.
Laati piimäistä poroa,
ytelmäistä saipuata,
saipuata säihkyväistä,
säihkyväistä, suihkuvaista,
sulhon pään pesettimeksi,
vartalon valattimeksi.
Itse seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
takoi neien tarpehia,
päällispankoja paranti
yhen kylyn joutuessa,
yhen saunan saapuessa;
ne työnti tytön kätehen.
Tyttö tuon sanoiksi virkki:
"Jo nyt saunan saustuttelin,
lämmitin kylyn utuisen,
hauoin vastat valmihiksi,
lempivastat liehautin.
Kylve, veikko, kyllältäsi,
vala vettä vallaltasi,
pese pääsi pellaviksi,
silmäsi lumisiruiksi!"
Siitä seppo Ilmarinen
kävi itse kylpemähän
sekä kylpi kylläksensä,
valelihe valkeaksi;
pesi silmät sirkeäksi,
silmäkulmat kukkeaksi,
kaulansa kananmuniksi,
koko varren valkeaksi.
Tuli saunasta tupahan,
- tuli tuntemattomana,
kasvot vallan kaunihina,
poskipäät punertavina.
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Annikki sisarueni!
Tuo nyt paita palttinainen,
kanna vaattehet vakaiset,
millä vartta valmistelen
sulhoseksi suoritessa!"
Annikki hyväniminen
toip' on paian palttinaisen
hipiälle hiettömälle,
iholle alastomalle;
siitä kaatiot kapoiset,
nuo emosen ompelemat,
sivuille syettömille,
luien tuntumattomille.
Toi siitä sukat sulavat,
emon impenä kutomat,
säärille säsyttömille,
luuttomille pohke'ille;
siitä kengät kelvolliset,
Saksan saappahat parahat
päälle sukkien sulien,
emon neinnä neulomien.
Haki haljakan sinisen,
alta maksankarvallisen,
päälle paian palttinaisen,
tuon on aivan aivinaisen;
siihen sarkakauhtanaisen,
veroin neljin vieritetyn,
päälle haljakan sinisen,
tuon on uuen uutukaisen;
tuhatnyplän uuen turkin,
saoin kaunoin kaunistetun,
päälle sarkakauhtanaisen,
tuon veralla vierittämän;
vielä vyön on vyöhyställe,
kultakirjan kussakkaisen,
emon impenä kutoman,
kassapäänä kaikuttaman;
siitä kirjakintahaiset,
kultasuiset sormikkahat,
Lapin lapsien latomat,
kätösille kaunihille;
siitä pystyisen kypärin
kultaisille kutrisille,
tuon isonsa ostamaisen,
sulhaismiesnä suorittaman.
Siitä seppo Ilmarinen
vaatettihe, valmistihe,
pukihe, somistelihe.
Sanoi sitte orjallensa:
"Valjasta nyt viljo varsa
kirjokorjasen etehen
lähteäkseni ajohon,
mennäkseni Pohjolahan!"
Orja tuon sanoiksi virkki:
"On meillä oroista kuusi,
kauran syöpeä hepoa.
Minkä noista valjastaisin?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sie ota paras oronen:
pistä varsa valjahisin,
ruskea re'en etehen!
Pane kuusi kukkulaista,
seitsemän siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan,
jotta kaunot katsahtaisi,
impyet ihasteleisi!
Kanna tuohon karhun talja
päällä istuellakseni,
tuopa toinen, turskan talja
kirjokorjan katteheksi!"
Tuo orja alinomainen,
rahan pantu palkkalainen
pisti varsan valjahisin,
ruskean re'en etehen.
Pani kuusi kukkulaista,
seitsemän siniotusta
vempelille viekumahan,
rahkehille raukumahan.
Kantoi tuohon karhun taljan
istuaksensa isännän,
toip' on toisen, turskan taljan
kirjokorjan katteheksi.
Itse seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
Ukkoa rukoelevi,
Pauannetta palvoavi:
"Laske, Ukko, uutta lunta,
visko hienoa vitiä,
lunta korjan luikutella,
vitiä re'en vilata!"
Laskip' Ukko uutta lunta,
viskoi hienoista vitiä;
se katti kanervan varret,
peitti maalta marjan varret.
Siitä seppo Ilmarinen
istuikse teräsrekehen;
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Lähe nyt, onni, ohjilleni,
Jumala rekoseheni!
Onni ei taita ohjaksia,
Jumala ei riko rekeä."
Otti ohjakset kätehen,
siiman toisehen sivalti,
heitti siimalla hevoista,
itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähe nyt, laukki, laskemahan,
liinaharja, liikkumahan!"
Ajavi hypittelevi
meren hietaharjuloita,
simasalmien sivutse,
leppäharjun hartioitse.
Ajoi rannat raksutellen,
rannan hiekat helskytellen:
somer silmille sirisi,
meri parskui parmahille.
Ajoi päivän, ajoi toisen,
kohta kolmannen ajavi;
jo päivänä kolmantena
yllättävi Väinämöisen.
Sanan virkkoi, noin nimesi,
itse lausui ja pakisi:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Tehkämme sula sovinto,
jos on kiistoin kihlonemme,
kiistoin käynemme kosissa:
ei neittä väellä vieä,
vastoin mieltä miehelähän."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Teen minä sulan sovinnon:
ei neittä väellä vieä,
vastoin mieltä miehelähän.
Sille neiti antaminen,
kelle mielensä tekevi,
pitämättä pitkän kaihon,
vihan viikon kantamatta."
Ajoivat e'elle siitä
matkoansa kumpainenki:
pursi juoksi, ranta roikki,
oro juoksi, maa jämäsi.
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Jopa haukkui hallikoira,
linnan lukki luskutteli
pimeässä Pohjolassa,
sangassa Sariolassa;
hiisti ensin hiljemmältä,
harviammalta murahti
perän lyöen pientarehen,
hännän maahan torkutellen.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Käyös, tyttö, katsomahan,
mitä haukkui hallikoira,
luppakorva luikutteli!"
Tytti taiten vastaeli:
"En joua, isäni kulta:
suur' on läävä läänittävä,
karja suuri katsottava,
paasi paksu jauhettava,
jauhot hienot seulottavat;
paasi paksu, jauhot hienot,
jauhaja vähäväkinen."
Hiljan haukkui linnan hiisi,
harvoin harmio mureksi.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Käyös, akka, katsomahan,
mitä haukkuvi halikka,
linnan luppa luikuttavi!"
Akka tuon sanoiksi virkki:
"En joua, käkeäkänä:
pere on suuri syötettävä,
murkinainen suorittava,
leipä paksu leivottava,
taikina taputettava;
leipä paksu, jauhot pienet,
leipoja vähäväkinen."
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Ainap' on akoilla kiire,
aina työtä tyttärillä,
pankollaki paistuessa,
vuotehellaki venyissä.
Mene, poika, katsomahan!"
Poika tuon sanoiksi virkki:
"Min' en joua katsomahan:
kirves on tylsä tahkottava,
pölkky paksu leikattava,
pino suuri pilkottava,
halko hieno latjattava;
pino suuri, halko hieno,
pilkkoja vähäväkinen."
Aina haukkui linnan hakki,
linnan lukki luksutteli,
peni julma juhmutteli,
saaren vartio valitti
perän peltohon sysäten,
hännän kääten käppyrähän.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Ei halli valetta hauku,
ikipuol' ei ilman virka,
ei se honkihin horise."
Kävi itse katsomahan.
Astuvi pihalta poikki
pellolle perimäiselle,
ta'immalle tanhualle.
Katsoi koiran suuta myöten,
nenävartta valvatteli
tuulikunnahan kukutse,
leppäharjun hartioitse.
Jo näki toen totisen,
mitä haukkui hallikoira,
maan valio vaikutteli,
villahäntä vieretteli:
purjehti veno punainen
selän puolen Lemmenlahta,
kirjokorja kiitelevi
maapuolen Simasaloa.
Itse Pohjolan isäntä
pian pirttihin menevi,
alle kattojen ajaikse;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo tulevi vierahia
selällä meren sinisen:
ajetahan kirjokorjin
tuon puolen Simasaloa,
lasketahan laivoin suurin
tämän puolen Lemmenlahta."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Mistä arpa saatanehe
tulevista vierahista?
Oi on pieni piikaseni!
Pane pihlajat tulehen,
puu valio valkeahan!
Kun on verta vuotanevi,
niin silloin sota tulevi;
kunp' on vettä vuotanevi,
aina rauhassa elämme."
Pohjan piika pikkarainen,
neiti nöyrä, käskyläinen,
pisti pihlajat tulehen,
puun valion valkeahan;
eip' on verta vuoakana,
eip' on verta eikä vettä:
läksi mettä vuotamahan,
simoa sirettämähän.
Virkkoi Suovakko sopesta,
akka vanha vaipan alta:
"Puu kun mettä vuotanevi,
simoa sirettänevi,
niin mi saapi vierahia,
se on suuri sulhaiskansa."
Siitä Pohjolan emäntä,
Pohjan akka, Pohjan tyttö
pian pistihe pihalle,
kaapsahtihe kartanolle
luoen silmänsä selälle,
kääten päätä päivän alle.
Näki tuolta tuon tulevan,
uuen purren purjehtivan,
satalauan laiehtivan
selän puolen Lemmenlahta;
haaksi paistoi haljakalle,
punaiselle pursipuoli;
mies puhas perässä purren
melan vaskisen varassa.
Näki juoksevan orosen,
vierevän reki punaisen,
kirjokorjan kiiättävän
maapuolen Simasaloa,
kuusin kultaisin käkösin
vempelellä kukkumassa,
seitsemin siniotuksin
rahkehella laulamassa;
mies rehevä reen perässä,
uros selvä ohjaksissa.
Sanoi Pohjolan emäntä,
itse lausui, noin nimesi:
"Kummallenp' on mielit mennä,
kun tulevat tahtomahan
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi?
"Ken se haahella tulevi,
laskevi veno punaisin
selän puolen Lemmenlahta,
se on vanha Väinämöinen:
tuopi laivalla eloa,
aluksella aartehia.
"Ken se korjalla ajavi,
kirjavalla kiiättävi
maapuolen Simasaloa,
se on seppo Ilmarinen:
tuopi tyhjeä valetta,
korjan täyen luottehia.
"Kunpa tullahan tupahan,
tuop' on tuopilla simoa,
kanna kaksikorvaisella;
työnnä tuoppi sen kätehen,
kellen on mieli mennäksesi!
Anna Väinölän ukolle,
ku tuo haahella hyvyyttä,
aluksella aartehia!"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö,
tuo osasi noin sanoa:
"Oi on maammo, kantajani,
oi emo, ylentäjäni!
En mene osan hyvyylle
enkä miehen mielevyylle,
menenp' on otsan hyvyylle,
varren kaiken kauneuulle.
Eikä neittä ennenkänä
ei ole myötynä eloihin;
neiti on ilman antaminen
Ilmariselle sepolle,
ku on sampuen takonut,
kirjokannen kalkutellut."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh lasta lampahutta!
Menet seppo Ilmarille,
vaahtiotsalle varaksi,
sepon hurstin huuhtojaksi,
sepon pään pesettimeksi!"
Tyttö tuohon vastoavi,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mene en Väinölän ukolle,
ikivanhalle varaksi:
vaiva vanhasta tulisi,
ikävä iällisestä."
Silloin vanha Väinämöinen
oli eellä ennättäjä.
Ajoi purtensa punaisen,
laski haahen haljakkaisen
teloille teräksisille,
vaskisille valkamoille;
itse tungeikse tupahan,
alle kattojen ajaikse.
Siinä lausui lattialta,
oven suusta, alta orren,
sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tuletko minulle, neiti,
ikuiseksi ystäväksi,
polviseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi?"
Tuopa kaunis Pohjan tytti
itse ennätti sanoa:
"Joko sie venosen veistit,
joko laait laivan suuren
kehrävarteni muruista,
kalpimeni kappaleista?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
itse lausui ja pakisi:
"Jo laain hyvänki laivan,
veistin ankaran venosen,
jok' on tuulessa tukeva
ja varava vastasäällä
halki aaltojen ajella,
selät vetten seurustella:
kuplina kohotteleikse,
lumpehina luikahaikse
poikki Pohjolan vesien,
lakkipäien lainehien."
Tuopa kaunis Pohjan tytti
sanan virkkoi, noin nimesi:
"En kiitä meristä miestä,
aallonlaskija-urosta:
tuuli vie merellä mielen,
aivot särkevi ahava.
Enkä taia tullakana,
en tulla minä sinulle
ikuiseksi ystäväksi,
kainaloiseksi kanaksi,
sun sijan levittäjäksi,
päänalaisen laskijaksi."