The Project Gutenberg eBook of Runoja

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Runoja

Author: Aaro Hellaakoski

Release date: August 3, 2004 [eBook #13099]
Most recently updated: December 18, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Sami Sieranoja, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOJA ***





RUNOJA


Kirj.


AARO HELLAAKOSKI


1916







SISÄLLYS:



I


Kaipuumme

Marssi lakeuksilta

Talven tullessa

Kuu

Takatalvi

Murha

Kevätmyrsky

Kevättä katsomassa

Tuhlaajapoika

Kaksi

Conceptio artis

Sairaalassa



II


Metsäkissa

Tunnoton

Kuu-ukko

Nocturno

Pirut tanssahtavat

Viinamäen miehet

Maalarit

Maan toivot



III


Salakuljettaja

Kyntäjä

Kahvisaunassa

Yöjalassa

Jahvetin rakastuminen

Jahvetin kosinta

Korpikylän janne



IV


Poroporvarien laulu

Paan

Maallinen onni

Eihän sitä älyä puutu

Härjän kosto

Oode kynäveitselle

Pyllymylly

Koiranpennut

Liian paha sappi

Häpyä vailla

Voi kun oisi sarvet mulla—

Lucifer







I






KAIPUUMME

Ei olko kaipuumme kuin haave naisen

tai sairaan näky, houre humalaisen.

Se olkoon merkki hengen voimakkaan

ja kruunu luomakunnan kuninkaan.


Se olkoon niinkuin kymin laaja uoma,

tuo monen puron yhteisvoimin luoma.

Näin hurjat voimat intohimojen

ne saakoot uoman, määrän yhteisen.





MARSSI LAKEUKSILTA

Sa laakeihin rantoihin kuohuvan näät

meren korkeat, hurjat vaahtopäät.

Sa kosken kuulet kuin ukkosen

ja haukan kirkunan kaukaisen.


Nuo äänet on kuorona rinnassas.

Ja villi on leimaus katseessas.—

Peru päiviltä muinaisilta se lie

kun käytiin katkera kostontie.


Kas viuhuen tuorehet tuulet käy.

Ei katseenkantaman ääriä näy.

Lyö iskusi uksihin rautaisiin!

Ken paljon vaati, se palkittiin.





TALVEN TULLESSA

Riemuin tunnet

talven tekevän raivaustyötään.

Kaiken mi silmää,

ruumista, henkeä äsken

painoi, vievät jäätävät viimat myötään.


Puhurin poika,

reippaasti rintojen rihkamat peitä

liian rakkaat!

Toivomme talvelta taasen

laajoja hankia, järviä jähmenneitä.


Toivoo inehmo:

Pakkasenkorkeat tähdet taivahalla

vihreä kuuan

lumisten metsien yllä;

elämä rinnassa uinuen kinosten alla.





KUU

Kuu mykkä kumottaa,

tutkii, uinuuko hurja maa.


Kuin silmä äityen

poikaansa sairasta katsellen:


Laskeeko lepohon yölläkään

raskaan, kuumehoureisen pään?


Herääkö äkkiä parkaisuun,

painajaiseen ja sadatteluun?





TAKATALVI

Pohjoinen huokuu katkerin, kolein tuulin.

—On toukokuu.

Arkana astuu ihminen katujen viertä

katse maassa, sinisin huulin

    ja rinnassa arki.


Auringon kylmät säteet lankee viistoon.

—On toukokuu.

Kelmeät varjot. Ah, minä väsynyt niist' oon:

uhaten niinkuin siniset aaveet

    ne hiipien käyvät.


Laulajat tyhjillä oksilla värisevät.

—On toukokuu.

Perhonen maassa, siivet paleltuneina.

Uhrinsa raskaan vaatii kevät.

    Ja kurjet huutaa.


Kevähän hallat paljon toukoja löivät.

—On toukokuu.

Kiviset pellot harvoin ne heilimöivät.

Pohjoistuulet tuutivat niitä,

    ne sammalta kasvaa.





MURHA

Julman murhan näin kerta,

raitin hulvehillaan verta.

Lapsi olin. Siit' on monta

vierryt vuotta armotonta.


Vielä nytkin unestani

herätä voin kauhuissani.——

Takanani juostavaksi

kuulen. Näen miestä kaksi.


Takimmainen juostessansa

hakkaa toista puukollansa.

Aivan luona jalkojeni

pakenijan henki meni.


Horjui, heilahutti kättä,

kaatui ääntä päästämättä.

Toinen puukon maahan nakkas,

hyppäs niskaan, puri, hakkas.





KEVÄTMYRSKY

Kylmä tuuli soi.

Hiekkapilvet piehtaroi.

Puitten tyhjät oksat rapisevat.

Mustat lehdet entiskesän

maassa karkelevat.


Taakkaa kantaen

astuu vaivoin poikanen.

Polvet notkuu. Selkä kumarainen.

Hiekka ruoskii huulet veriin.

Liehuu puku repaleinen.





KEVÄTTÄ KATSOMASSA

Hei humise kevähän tuuli

nyt halki hankien maan.

Jo korvani kiurun kuuli.

Käyn kevättä katsomaan.


Voin sukset jo aittaan kantaa.

Nyt pieksuni voitelen

ja kohti ulapan rantaa

käyn hiljaa, kurkkien.


Jo kaukaa äänet kuulen

nuo hurjat keväiset.

Kun rannalle ehdin, luulen

kaikk' irti on aavehet.


Kuin intohimot hullut

sydämissämme siitetyt

vapahaks olis äkkiä tullut

ja hyppelis hihkuen nyt.


Ja ilmassa vinkuu ja soipi

ja tuhannet siivet lyö.

Keväthenget ne karkeloipi

kevätlintujen siivet lyö.


Kun hiihtelin viikko sitten

ja tähysin seljälle päin,

helyn kuulin jäähilsehitten,

lumiaavikon aution näin.


Nyt jäätiköt sihisevät,

lepän norkot on puhjenneet.

Se saapui se toivottu kevät.

Ja kohisten käyvät veet.


Mut pälvillä, lammikoissa

on hilpeät, tuliset häät.

On arkainkin arkuus poissa:

kevättaistelut kuulet, näät.


Kun suokulaisurosta kaksi

noin naaraasta taistelee,

voit päästä todistajaksi

miten rakkaus villitsee.


Voit astua kohti niitä—

ne eivät sinua nää.

Vain hiukkasen siirtyvät siitä,

taas alkavat temmeltää.


Niin korvissa soipi ja helää.

Niin hanget höyryävät.

Niin jokainen mätäs elää.

Puut tuulessa hymisevät.





TUHLAAJAPOIKA

Moni kallista aikaansa tuhlaa

mua neuvoen, opastaen

ja viitaten vanhempiini

ja töihin taattojen.


Se totta on, vanhempaini

ilo suurin on tarmo ja työ,

he paljoon vedota voivat

kun tuomionkello lyö.


Mut vaikea monelle lienee

ero maisesta tavarastaan

kun Neulansilmänportin

on kysymys vastassaan.


Muut kootkoon kultia, heille

se nautinto suotakoon.

Ei kateus mieltäni paina,

minä Tuhlaajapoika oon.


Minä riemuin kujilla tuhlaan,

minä kaikkeni annan pois.

Ei paina mammonan taakka

jos huomenna kuoltava ois.


Mikä määrä on elämällä,

mikä minulla, Herra ties!

Minä tahdon rikasna elää

ja kuolla kuin köyhä mies.


Ja tuomiokellot kun soittaa,

tilipäivä kun tullut on,

käyn etehen tuomareitten

ja mieli on pelvoton.


Minä käteni tyhjät näytän.

"Tässä, Herra, on leiviskäs;

pois lahjasi kaikki annoin,

olen köyhänä edessäs."





KAKSI

Kaks miestä lähti kilvan

nyt neittä kosimaan.

Mut tietä matkallansa

ei tiennyt kumpikaan.


He astui puoli päivää

niin haaraantui jo tie.

Nyt kumpikohan niistä

se neidon luoksi vie?


Se toinen miesi istui

ja ratkes itkemään.

Se toinen astui eespäin

ja lauloi mennessään.


Niin sattumalta kulki

hän tietä oikeaa.

Jo ennen iltapäivää

hän neidon saavuttaa.


Näin itkeehän ne toiset

ja toiset laulelee.

Näin toiset tietä käyvät

kun toiset arvelee.





CONCEPTIO ARTIS

Vaikka petyin. Vaikka petyin,

silmin tiukkaan jännitetyin

aijon käydä näin

yhä eteenpäin.


Irti pääsit. Hetaleita

vanhoja ja vaalenneita

jäi vain kourihin

kun sua kahmasin.


Oothan ylen kirjavissa

helyissä ja rihkamissa

joit' on koonnehet

vuodet tuhannet.


Kerta vielä rautavöihin

joudut näihin käpälöihin

vaikk' ois auttajas

kaikki apunas.


Silloin sormin raatelevin

riemumiellä päältäs revin

vuosisatojen

luoman peittehen.


Sinut tahdon alastonna,

helmetönnä, maalitonna

vailla rihkamaa

muitten antamaa.


Näytän muotos maailmalle,

huudan joka kuulijalle

niinkuin
minä
näin

sinut edessäin.





SAIRAALASSA


1


Matkani polkenut oon

pitkään tiettömään hankeen.

Nousemattani lankeen

yöhön autioon.


Innoin kuumeisin

etsin. Ja löysin tieni.

Vaikk' oli voimani pieni,

yksin ponnistin.


Onko etsijän syy

jos hän astuu harhaan?

Jos hän liian varhaan

hankeen kylmettyy?




2


Minä tunnen, on vihdoin hetkeni tullut.

En kysele mitään.

Mut kuitenkin sammuvin silmin

yhä katson itään.


En armoa ano. En syytä ketään.

Syyn itse pidän.

Mut ihmettä varroten katson

yhä puoleen idän.




3 Yö SAIRAALASSA


Tuuli ulvoo. Nurkat soi.

Ruutuhun vihmoo vettä.

Ken veisi polton otsaltain,

kuivaisi kyynelettä.


Kiviset seinät kaikuvat

kuolevain valitusta.

Miksi on päivä niin lyhkäinen

yö niin pitkä ja musta?


Takaa seinän kuuluu taas

voihketta tuskaisata.

Naapuri nyt. Minä huomenna.

Sehän on elämän rata.




4


Mennyt mies. Mennyt mies.

Näinkö sun loppui ties?

Ken olis uskonut eilettäin

kohtalon päättyvän näin.


Käyköön niin. Käyköön näin.

Kuulen jo viereltäin

kalkkehen tahdikkaan.

Viikate terotetaan.




5 SYYSAURINKO


Ah aurinko kallis syksyinen,

näin ihmeitä aikaansaat sa!

Veren lämmität äsken hyytynehen

ja kullalla hivelet maat sa.


Ja ma kulkevani uneksun

satumaassa kaukaisessa

mun tarhani tarkoin vaalitun

salarauhassa, katvehessa.


Nyt korjuupäivä on viinies,

väki nuori laulaen töissä.

Hei kypsynyt terttu huulilles

ja kulmasi seppelöi sä!







II






METSÄKISSA

Kuin pystypäisnä ma tulinkaan

ja kuin mun säiläni säkenöivät!

Ma tiesin kuinka Ne Suuret löivät.

Ma olin saapunut voittamaan.


Näin astuin karkelon askelissa

ja säilää kirkasta säihkyttäin.

Mut silloin äkkiä edessäin

oli metsäläinen—yks villikissa.


Ja nopeammin kuin ajatus

se kiljuin karkasi käteheni

ja sieppas valmihin aseheni,

pois viskas. Kuolo ja kirous!


Ja sitten kynsi tuo vainolainen,

näin vuoroin kidutti, ilkamoi.

Mies asehitta hän mitä voi—

joko nöyrtyy taikka lyö leikiks vainen.


Ma nöyrryn etehen polvies

ja pyydän—armoa, älä kosta.

Mut kerran säiläni viidakosta

jos löydän——tuossa on sydämes!





TUNNOTON

Yks suukko silmään

ja toinen suulle!

Ma sua lemmin,

jo etkö kuule?


Kuin hepo laiska

mi torkkuu työssä

jos revi kuinka

tai puulla lyö sä!


Niin kylmä oot sa,

et liikahdakkaan——

Jo herää, armas,

ma puulla hakkaan!





KUU-UKKO

Sa muistatko kun me kahden

hämyhetkinä soudeltiin

yöhiljaista pintaa lahden

ja kuuta katseltiin?


Oli suuri persokesti

tuo turpeaposki kuu.

Se pilviä hirmuisesti

söi—mut eipä kelpaa muu.


Se kiipesi kautta taivaan

kovin ähkyen, puuskuttaen

ja jos pilven se kiinni sai vaan,

söi poskeensa raukan sen.


Niinpä viimein syöneheksi

sai itsensä uuvuksiin.

Sai naamansa rasvaiseksi

ja sormensa sokeriin.


Niin huuli lerpallansa

se hymysi meille kuin

ois halunnut vatsahansa

syödä meidätkin yksin suin.


Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,

se näyttääkö hymyyvän!

Jumalaut, eipä paljon muuta,

minä luulen sen itkevän.


Se sai sen rangaistuksen

min ahmatit aina saa,

vuoskautisen katumuksen

kun vatsaa jomottaa.





NOCTURNO

Ma ruorissani torkun. Itsekseen

käy pursi. Purjeet riippuu yli veen.

Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus.

Ma värisen. Ei tunnu tuulahdus.—


Niin, torkun minkä kylmältäni saan

ja mietin mikä kumma kuhertaan

tuon
teiren
panee öisin. Mulle nyt

on pieni perhedraama selvinnyt.


Kas teiri, sehän emäntäinen on

mi vartoo saapumista puolison

ja sängyss' itseksensä mouruaa

ja pohtii saarnan juonta ankaraa.


Nyt
käki
—sehän tietysti on mies—

hän mistä saapuneekin, herraties,

mut maireasti "kukkuu kukkuu". Kas

tuo eikö osannutkin peijakas!


Tuo vanha juopporatti tietää sen

mi parhain vaimolle on mielehen.

Kai luovaa hän kuin laiva, kallistuu,

mut "kukkuu kukkuu" senkin simasuu.


Ja vaimo, vähitellen leppyy hän

ja tuntee sydämensä heltyvän.

Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee

ja kukkujalle todet tulkitsee:


"Ne kukkuvathan muutkin toisinaan

saa viina viisahankin kukkumaan.

Sa kukut yötä päivää, kelvoton.

—Kuin käki, päissään—sananparsi on."


Mut kun jo aikaansaatiin sovinnot

ja toistaan syleilivät aviot,

kun metsän hiljaisuuden rikkoi vain

yörastaan laulu takaa kukkulain,


niin silloin suloisimmat tuntehet

nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.

Kas vanha tuttu onhan lapsikin,

sen pieneks
paarmalinnuks
luulisin.


Tää liikaa on, sen naapurikin ties,

tuo vanha, hermostunut poikamies.

Hän karjasee "kraak kraak" ja nokallaan

lyö puuhun tulkitakseen raivoaan.


Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen

tuo lemmon vanhapoika; väsyneen

"kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin,

näin koko metsän väen herättäin.


Voi sua, hermostunut poikamies!

Sa risti oot ja vaiva naapuries.

Enemmän mangunnallas häiritset

kuin pienet perheriidat kymmenet.


Niin nytkin herää metsän asukkaat.

Nyt
varis
haukutaan. Ja raivokkaat

soi manaukset korvissani mun.

Pien perhedraama hukkuu meluhun.


Jo tuuli herää. Purjeet pullistuu

ja pursi nytkähtää ja ulkoutuu.

Taa jääpi niemi kuusimetsineen

ja käki toraisine rouvineen.





PIRUT TANSSAHTAVAT

Viekkahin vekkuli olla voipi

kesä, vaikk' olis sateinenkin.

Näin käy.—Sataa ja ikkunat soipi.

Nukkujat täyttää jok'ainoan penkin.


Silloin heräät. Kas, aurinko paahtaa

vasten kasvojas pilkallisesti.

Juokset ulos—se olla mahtaa

ihme joka vain hetkisen kesti.——


Seisot tuhmana kartanolla,

ihmeissäs unta silmistäs hierot.

Tuumit—taidat unissas olla

taikka on silmäsi turkasen kierot.


Ei, tämä totta on! Katsothan lonkaan

viimeiseen jok' on kaukana tuolla.

Mutta—juupelit mitä ne onkaan,

pienet, karvaiset, koipies puolla.


Vääräsääriä peijakkaita

piirissä ympärilläsi hyppää.

Kas, ei ne karta ihmismaita!

Yksi jo takkisi helmasta nyppää.


Tulivat tänne metsistänsä.

Pitkää nenää näyttävät. Tiehen

juoksevat huiskien hännällänsä.

—Nauraa täytyy sun, vakavan miehen.





VIINAMÄEN MIEHET

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.

Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.


Pieni mettiäinen maassa

maaten kellittää,

humalassa autuaassa

hiljaa pöräjää.


Sinne käykää kärsiväiset

viinamäkehen

jossa pienet mettiäiset

potkii pöristen.


Vaipassansa kukkaisessa

kutsuu viinamaa.

Rakkaat veljet Bakkuksessa,

laulu laulakaa.





MAALARIT

Osasi ne ennen pienet poijat

pitkän ryypyn ottaa.

Sanoppas vaari ja sanoppas taatto

eikö se ole totta.


Eikä sitä ennen moitittu

sitä ryypyn ottajata

eikä sitä silmille syljetty

eikä viety kunniata.


Nyt ne kulkevat piimäparrat

kimröökitörppö vyöllä

eikä ne meitä mustaamatta

jätä päivällä eikä yöllä.


Meitä ne maalaa ollakseen

sitä puhtahammat itte.

Mustan rinnalla harmajakin

on valkiampi sitte.





MAAN TOIVOT


1 KELTANOKAT


Nyt nostakaatte jalkaa

ja askel astukaa.

Kas nythän matka alkaa

tiet' mutkittelevaa.


Meit' aina tähän asti

on takaa työnnetty.

Me aina liukkahasti

on muille myönnetty.


Nyt askel astukaamme

vaikk' takaperinkin.

Siit' ehkä naurua saamme

—oma oli se kuitenkin.




2 KARHUNPOIKA


Hän ei kuule, hän ei nää.

Hän kävellä lääpöstää.

Ja suuret kengät katuhun lyövät.

    Katuhun lyövät.


Miks on karhumme karvaisen

niin katsanto murheinen?

Mikä onkaan mieheltä luonnon vienyt?

    Luonnon vienyt.


Rohvesoorilta repposet?

Vai neiolta rukkaset?

Niin kesyttää maalima karhunpoikaa.

    Karhunpoikaa.




3 KOHMELO


Satehinen aamuyö.

Jossain kello kuutta lyö.

Astun kotiin juomingeista.

Käydä voin mut en voi seista.


Harvat on ne kulkijat

jotka vastaan sattuvat:

Konstaapeli. Lantakuski.

Kuuluu auton ammahduski.


Rientää kiirein askelin

työhön proletaarikin.

Hetkeks seisomahan jääpi.

Kulmiansa rypistääpi.


Aatteleepi tietysti:

"Perrkelehen porrvari,

kansan hiki taas on sille

mennyt päähän, mässärille."


Mutta kummempaakin nään.

Ovest' ulos heitetään

nainen, kasvot sinelmissä,

toinen kenkä hyppysissä.


Ah, ma arvaan, onhan taas

joku nuori Toivo Maas

porton rahat varastanut,

kiitokseksi kurittanut.


"Ihmisyyden ihanteet."

"Isänmaa." Ja "aattehet".

Paljon tunnen kaunehia

sanoja ja lauselmia.


Tulee aamu illasta.

Vitkaan haihtuu humala.

Tunnen päässä pakotuksen,

vatsassani kuvotuksen.


Sepät riehkat saapuvat.

Koputtavat vasarat

ensin harvaan, yksitellen.

Nopeammin—vähitellen.







III






SALAKULJETTAJA

Hei kopukka,

nostele koipias vinhempään.

Meillä on matka

ylitse vonkuvan jään.


Hei kopukka,

kaksiöistä jäätä on ties.

Rannalla ampuu

noituen kruununmies.


Hei kopukka.

Jäät ne murtuvat ulvoen.—

Taisitpa juosta

laukkasi viimeisen.





KYNTÄJÄ

Nääh! Nää,

senkin pässinpää.

Ruoska ohjatkoon

taas sun vakohon.


Vaihtuvat

vuodet katkerat.

Korven raatajain

työ ei vaihdu vain.


Liitä näin

hyvin, huonoin säin

vako vakohon

saakka kuolohon.





KAHVISAUNASSA

Kahvipannuja joukko lörpöttää

pihisten, poristen kuumalla kiukahalla.

Mikäs on pannujen lörpöttäissä nyt

kun on lämmin, valtava roihu alla.


Ämmät piirissä suuta pieksävät

maristen, peukalot pyörien, lerpalla huuli.

Hätäkös ämmien pöristä kyllin kun

kiukaalta lempeän, lämpimän pihinän kuuli.


Sielläpä kiehuu kahvikultaa taas,

vanhalle sydämelle roppia oivaa.

Miesten katseilta piilossa parhaalla

tuohella ämmät pannujen liekkiä hoivaa.


Piiput suuhun ja nuuskaa nokkahan!

Sillä se toipuu syntinen ämmäluuska.

Mikä ois hätänä kun on tarjona näin

suulas kumppali, kahvi ja piippu ja nuuska.





YÖJALASSA

Kilikali kilikali pom pom pom.

Poikia matkalla on on on.

Nouseppa tyttö naapurin.

Aiai naapurin.

Tule minun kanssani tansseihin.

Tansseihin.


Heinäsäkki ja kaalinpää.

Aiai kaalinpää

sänkyhys koita peitellä.

Peitellä.

Sitte kun saapuu sulhanen.

Aiai sulhanen

löytää morsion hiljaisen.

Hiljaisen.


Lintunen sylihin istumaan.

Aiai istumaan.

Polle, juoksuhun reippaampaan.

Reippaampaan.

Kilikali kilikali pom pom pom.

Poikia matkalla on on on.





JAHVETIN RAKASTUMINEN

Passaa siinä miehen kelliskellä,

luojan viisautta ihmetellä.

Hiirenkorvalla jo ovat puut.

Aurinkoinen kaivonvintin nenään

laskeutuupi paistain kesäisenään

jotta hautuu ihmislapsen luut.


Jahvetti hän pihanurmikolla

makaa, herttaisella nautinnolla

tuntein kevään polton seljässänsä.

Puree ruohonkortta. Painaa päänsä

nuoreen ruohokkoon ja katselee

kuinka itikat niin monenlaiset

siellä hyörii. Pörrää ampiaiset——

uinahtaapi mies ja hymyilee.


     *     *     *     *     *


Herää hirmuisehen meteliin.

Lehmät ammuu, vasikat kuin villit

hyppii. Piiat, rengit juoksee niin

kuin ois tulipalo. Pajupillit

kimeästi kaiken yli soivat.


Huomaa Jahvettikin—piiat nyt

karjan ensi kertaa ulos toivat.

Uni silmistä on hälvennyt

ja hän katsoo kuinka häviääpi

juosten karja metsään. Pihaan jääpi

piika Maija vain. Ja kaukaa soivat

paimenien pajupillit oivat.


Jahvetti hän jääpi tuijottamaan

pitkäks aikaa mielikuvaan samaan:

Piika Maija kuinka rivakasti

liikkui karjan kesken, hääräten

paljain pohkein, aina polviin asti

nostettuna hame raitainen!


Nyt hän seisoo tuossa portahalla

punaposkisena. Rinta huohottaa

hihattoman piikkopaidan alla.

Hymyten hän suorii uhkeaa

tukkaa, auvennutta kahakassa

Tulee siihen, selkä kippurassa,

talon kissa, hankaa kylkeään

Maijan pohkeesehen pyöreään pyöreään——


     *     *     *     *     *


Näky tuo se Jahvettihin sytti

oudon himon. Ranttehelle hän

astui, ähkyin hirren pisimmän

nosti ja sen maahan jymähytti.





JAHVETIN KOSINTA

Koivun oksalla pikkuinen lintu

koriasti laulaa rimputtaa.

Jahvetti puristaa Maijan kättä

muttei sanoja suustaan saa.


Vartoo se Maija pitkän kotvan,

vartoo ja viimein juoksee pois.

Jahvetti katsoa töllöttääpi,

ölähtää niinkuin epatto ois.


Itkua nielee ja kivellä paiskaa

koivuhun kohti laulajaa.

"Hiivatin hottinen, yhä se siinä

oksalla tirskuu ja rimputtaa."





KORPIKYLÄN JANNE

Hampparikuningas kuulu

kautta Pohjanmaan,

Etelän-Hessu. Hän saapui

keväällä Korpelaan.


Pyhäisnä iltana Seuran

talolla pirtua möi.

Riehui ja rehenteli,

poikia puukolla löi.


Kauhistui kylän naiset.

Miehet hymähtivät—

monet on höyhennetty

sankarit ylväämmät.


Olipa tanssit taasen.

Hessu temmelsi taas,

pyörähti kantapäillään,

karjuen miehiä kaas.


Hätkähti penkillä Janne

harmajapartainen.

Yhdellä hyppäyksellä

hampparin etehen


loikkasi, paukautti yhteen

suuret kouransa hän

edessä Hessun nenän

äkkiä kelmenevän;


kämmenensä oman

puukolla halkaisi,

korvalle kuningasta

sitten läimäytti.


Pudotti puukkonsa Hessu,

hiipi porstuaan

verinen kämmenenjälki

paistaen poskessaan.







IV






POROPORVARIEN LAULU

Meitä varten on luotu maa.

Meitä Jumala rakastaa.

Aikaamme emme himossa vietä,

kuljemme kultaista keskitietä.


Varovasti ja harkiten

saamme parahan tuloksen.

Olkaamme kitsaat ja tunnontarkat

niin on taskussa monet markat.


Siviät oomme ja hurskahat,

siksi riettahat nurisevat.

Mutta me heidät kukistamme,

täytämme maailman lapsillamme.


Luonnonlaki on muuttumaton:

lampahan lapsi lammas on.

Alussa miks ei jo luotu, miksi

kaikki ihmiset lampahiksi!





PAAN

Luin paljon runoutta siihen aikaan

ja tutkin Kreikan mytologiaa.

Mielkuvitus kuin lennokkaaksi saikaan!

Kuin satua ja unta oli maa.


Ma kuljin lieväss' runohumalassa,

Dryadein, Paanein metsät kansoitin.

Ja kotikoivun iltahuminassa

soi lyyran helke kirkkaan antikin.


Ah, kerran luulin Paanin nähneheni

ja juoksin katsomahan otusta.

Mut mitä näin? Mies repalainen meni

ja noitui, kiskoi sarvist'—pukkia.





MAALLINEN ONNI

Eihän se maallinen onni,

eihän se saavu näin

että me rakastelemme

yöllä, avopäin.


Vilustuahan voisit.

Tauti äkkiä vois

kesken nuoruutesi

korjata sinut pois.


Saapuisit tuomiolle

jumalten etehen.

Tulisi tuosta ilmi

kuolemas tahallinen.


Jumalat harmajaparrat

otsaansa rypistäis.

Tuomio ankara sulle

tällaiseksi jäis:


"Yöllä ken haaveksiessa

viluhun kuollut on,

haavehittensa vanki

ijäti olkohon.


Runoilijaksi Suomeen

heti hän pantakoon

itkemään kaihojansa

yöhön ja kuutamoon."


Niin sulle taivahan portit

sulkeutuis rämähtäin.

Joutuisit takaisin joukkoon

ihmisten ilkeäin.


Kulkisit täällä niinkuin

monikin kummitus.

Huulilla sonetti sairas,

rinnassa haikeus.





EIHÄN SITÄ ÄLYÄ PUUTU

Kas niin.

Näin, näin sitä lennettiin!

Rapakossa istullaan

nyt laulaa saan.


Hyh-hyy

Se on kengänkorkoin syy.

Ne kun on niin liukkahat

ja viekkahat.


Apu ois:

lyön kengänkorkoni pois!

Mikäs sitten, hahhah—haa,

mikäs luiskahtaa?





HÄRJÄN KOSTO

Älä ärsytä härkää mi vertasi janoo!

"On härjällä äly"—Joel Lehtonen sanoo.

Voi olla—äly kuin eläimillä.

Mut järkeä suurempi viha on sillä.


Ja vihalla jota siis äly ei ohjaa,

ei ääriä sill' ole, laitaa, ei pohjaa.

Kies varjele hulluilta härjiltä meitä.

Ne vihaansa ei edes haudassa heitä.


Ties mistä se moinen houkkio touvaa

ja mitä sen päähän milloinkin pouvaa.

Se murskaa sun ja sun sukukuntas,

ei rauhassa anna sun nukkua untas.


Se tahaltaan ketunmyrkkyä syöpi!

Jos lahtari lihat sun rouvalles myöpi,

saat hyvästit ottaa maailmasta.

Se härjän kosto on kamala vasta.





OODE KYNÄVEITSELLE

Siin' on puukko pöydälläni.

Tekasenpa laulun tuosta.

Usein täytyy laulajalla

tyhjemmästä jutun juosta.


Jutun juosta, innon palaa,

sauhun nousta taivahalle.

Sauhun, niin sen nousta täytyy

vaikk' ei oiskaan tulta alle.


Niinkuin kerran Aabelilla,

niin nyt nouskoon sauhu musta,

julistakoon kynäveitsen

korkeata kutsumusta.


Jos sun kynäs tylsyneepi,

älä tuota huoli surra—

äkkiä se terotetaan

kun on puukko millä purra.


Terotetaan niinkuin moni

tylsä miesi viinaksilla.

Yksi vain on vika pieni

auttajilla molemmilla:


Lyhemmäksi kynä käypi

joka lastun vuolennalta,

lyheneepi lyhyt mieli

joka viinapisaralta.





PYLLYMYLLY

Osuit päähän taikka nilkkaan,

pitää saamas pilkka pilkkaan.

Suokoon taivas että pyllyyn

kasvais sulle häntä pisin.

Joutuisitpa aika myllyyn

siitä kun ma puistelisin!





KOIRANPENNUT

Jos koiranpennut puree saapastani,

on parhain kun sen kiskon jalkahani.

Kun sitten peijakkaita potkasen,

saa saappahani rauhan—luulen sen.





LIIAN PAHA SAPPI

Voi kun sisua kirveltää

kun täytyy olla hiljaa.

Jos mun tahtoni täyttyisi,

sais hauankaivaja viljaa.


Pantu on pienelle poijalle

se liian paha sappi.

Ei tätä sisua sammuttaa

vois lumisinkaan Lappi.





HÄPYÄ VAILLA

Kyllähän sen kaikki tietävät,

minä paha olen puremahan.

Mulla on terävät hampahat

ja purasen haavan pahan.


Pientä minä purasen ja suurempaa,

en heikompaakaan säästä.

Jos en eestä uskalla

niin purasen kantapäästä.


Ennen oli hävyllä pitkä häntä

kun en ollut minä mailla.

Heti kun minä sain hampahat,

oli häpykin häntää vailla.


Rinnassa on mulla merkkinä

nyt hävyn häntätupsu:

Siinä se seista törröttää

eikä arkana alas lupsu.


Kyllähän sen kaikki tietävät,

mua ei piä liki tulla.

Terävät hampaat ja törkiä suu

on aina ollunna mulla.





VOI KUN OISI SARVET MULLA——

Voi kun oisi sarvet mulla

pienet käyräpäiset,

tukan alta piilostansa

tuskin näkyväiset.


Sarvet niinkuin Saatanalla

oli olemassa

kun ma kuvaraamattua

tutkiskelin lassa.


Hattu nykyään on päässä

joka kulkijalla.

Kenpä tietää mit' on minkin

silkkihatun alla.


Pökkääjäksi oisi mulla

lahjat synnynnäiset.

Voi kun saisin sarvet pienet,

pienet käppyräiset.





LUCIFER

Lucifer, Lucifer,

mistä sait sa kylmän sydämes?

Mistä myrkyn kielelles?

Mistä halun leikittelyyn julmaan

mutta klovnin naurun silmäkulmaan?


Lucifer, Lucifer,

isä älyn, henki vapauden,

miss' on voimas entinen!

Miksi naurat ilkkuin itsellesi?

Purasitko omaan kielehesi?


Lucifer, Lucifer,

kaikki opetukses vakavat

ilmaa täyteen puhallat.

Teetät niillä pienen lentoretken.

Naurat, naurat makeasti hetken.