The Project Gutenberg eBook of Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II (2) Author: Alexandre Dumas Auguste Maquet Translator: Väinö Hämeen-Anttila Release date: January 2, 2017 [eBook #53872] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BRAGELONNEN VARAKREIVI ELI MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II (2) *** E-text prepared by Tapio Riikonen Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/53871 BRAGELONNEN VARAKREIVI eli MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT II Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista Kirj. ALEXANDRE DUMAS Suomentanut V. Hämeen-Anttila Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa Arvi A. Kariston kustannuksella vuonna 1916. SISÄLLYS: 130. Ilta Madamen luona. 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta. 132. Kuninkaan mieliala. 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan. 134. Uusi jesuiittikenraali. 135. Rajuilma. 136. Sade. 137. Tobias. 138. Madamen neljä mahdollisuutta. 139. Arpajaiset. 140. Malaga! 141. Herra de Baisemeauxin kirje. 142. Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä voimissaan. 143. Rotta ja juusto. 144. Planchetin huvila. 145. Mitä Planchetin huvilasta näki. 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä ystävyksinä. 147. Portoksen esittely. 148. Välien selvittelyä. 149. Madame ja de Guiche. 150. Montalais ja Malicorne. 151. De Wardesin vastaanotto hovissa. 152. Kaksintaistelu. 153. Kuninkaan illallinen. 154. Illallisen jälkeen. 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa. 156. Villikarjun väijytys. 157. Manicamp umpikujassa. 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa. 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan. 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana. 161. Matka. 162. Naiskolmikko. 163. Ensimmäinen kinastus. 164. Epätoivo. 165. Pako. 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön. 167. Lähettiläät. 168. Chaillot. 169. Kuningas taivuttaa Madamen. 170. Nuoren kreivittären nenäliina. 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista. 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta. 173. Soihtukulkue. 174. Ilmestys. 175. Kreivittären muotokuva. 176. Hampton Court. 177. Madamen kuriiri. 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa. 179. Kaksi vanhaa ystävystä. 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa. 181. Karhun talja. 182. Haudattu salaisuus esille. 183. Kaksi ystävätärtä. 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa. 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä. 186. Markiisittaren malja. 187. Mazarinin kuitti. 188. Herra Colbertin konsepti. 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin. 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan. 191. Kaksi mustasukkaista. 192. Kotitarkastus. 193. Portoksen menettelytapa. 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva. 195. Kilpailijat politiikassa. 196. Kilpailijat rakkaudessa. 197. Kuningas ja aateli. 198. Myrskyn jälkeen. 199. Heu, miser! 200. Viimeinen isku. 201. Mitä Raoul oli aavistanut. 202. Kolme yhtymisestään kummastunutta pöytäkumppanusta. 203. Mitä Louvressa tapahtui Bastiljin illallisen aikana. 204. Grimaud tuumii. 205. Portos pääsee selvyyteen asiaa käsittämättä. 206. Baisemeauxin seura. 207. Vanki. 208. Miten Mouston oli laiminlyönyt ilmoittaa lihomisestaan Portokselle ja mitä ikävyyksiä tälle herrasmiehelle siitä koitui. 209. Mestari Jean Percerin. 210. Pukunäytteet. 211. Mistä Molièren "Porvari aatelismiehenä" on kenties saanut alkuaiheen. 212. Mehiläispesä, mettiäiset ja hunaja. 213. Vieläkin illallinen Bastiljissa. 214. Veljeskunnan suurmestari. 215. Kiusaaja. 216. Kruunu ja tiara. 217. Vaux-le-Vicomten linna. 218. Melunin viini. 219. Nektaria ja ambrosiaa. 220. Viekas ja viekkaampi. 221. Colbertin hätävara. 222. Mustasukkaisen vimmaa. 223. Majesteettirikos. 224. Yö Bastiljissa. 225. Fouquetin varjo. 226. Aamu. 227. Kuninkaan ystävä. 228. Miten Bastiljissa noudatettiin toimintaohjetta. 229. Kuninkaan kiitollisuus. 230. Valekuningas. 231. Portos luulee olevansa herttuanarvoa tavoittamassa. 232. Viimeiset jäähyväiset. 233. Beaufortin herttua. 234. Kun kello seisoi. 235. Planchetin omaisuus arvioidaan. 236. Herttuan omaisuus arvioidaan. 237. Hopealautanen. 238. Vanki ja vartijat. 239. Lupaukset. 240. Naisten parissa. 241. Ehtoollinen. 242. Colbertin vaunuissa. 243. Kaksi jokialusta. 244. Muskettisoturi vihjailee. 245. Miten kuningas Ludvig XIV esiintyi vaivaisessa osasessaan. 246. Valkoinen ja musta hevonen. 247. Suurmiehen seuraaja. 248. Saarelle saarretut. 249. Aramis selittää aseman. 250. Kuninkaan ja d'Artagnanin aatokset. 251. Portoksen esi-isät. 252. Biscarratin poika. 253. Locmarian luola. 254. Yllätys luolassa. 255. Kuin Homeroksen sankarilaulussa. 256. Titaanin kuolema. 257. Portoksen hautakirjoitus. 258. Gesvresin herttuan kierto. 259. Ludvig XIV:n kuninkuus. 260. Herra Fouquetin ystävät. 261. Portoksen testamentti. 262. Atoksen vanhuus. 263. Atoksen näky. 264. Kuoleman enkeli. 265. Tiedonanto. 266. Runoelman viimeinen laulu. Jälkimaininta. D'Artagnanin kuolema. 130. Ilta Madamen luona. Kaikki kokoontuivat sitten linnassa yhteiselle aterialle ja laittausivat senjälkeen hovipukuun. Tavallisuuden mukaan asetuttiin pöytään kello viideltä. Jos varaamme päivällisiin tunnin ja pukeutumiseen kaksi tuntia, oli siis jokainen valmiina kello kahdeksan tienoissa illalla. Ja kello kahdeksalta alettiinkin esittäytyä Madamen luona, hänellä kun oli tänä iltana yleinen vastaanotto, kuten sanottu. Kukaan ei tahtonut jäädä pois Madamen illanvietoista, sillä ne tilaisuudet tarjosivat kaikkea sitä viehätystä, mitä kuningatar -- hurskas ja hyväluontoinen prinsessa -- ei kyennyt antamaan omille seuranpidoilleen. Kunnollisuuden etuihin valitettavasti liittyy se ominaisuus, että se huvittaa vähemmän kuin häijymielisyys. Eihän Madameakaan suorastaan voinut sanoa pahanilkiseksi. Tähän todelliseen valioluonteeseen sisältyi liian paljon yleviä vaikutelmia ja hienoa tunnetta, jotta sitä olisi voinut määritellä ilkeäksi. Mutta Madamella oli vastustuskykyä, mikä avu usein osoittautuu omistajalleen turmiolliseksi, pakottaen hänet taittumaan, missä toinen olisi taipunut. Siitä seurasi, että iskut eivät tylpistyneet häneen kuten Maria-Teresian pehmoiseen sielunelämään. Henrietten sydän ponnahti joka pistoksesta, ja mikäli se ei turtunut tuskasta se antoi iskun iskusta jokaiselle yltiöpäälle, joka uskaltausi hänen kanssaan otteluun. Oliko se häijyyttä vai pelkkää pahankurisuutta? Meidän mielestämme rikaslahjaiset ja voimakkaat luonteet muistuttavat tiedon puuta, kantaen aina kukkivalla, aina hedelmiä kypsyttävällä kaksoisoksallaan sekä hyviä että pahoja hedelmiä. Niiden hyvät hedelmät voi eroittaa ja poimia vain se, joka niitä halajaa, mutta hyödyttömät ja loiset kuolevat niiden huonoja hedelmiä syötyään, ja sitä ei tarvitsekaan pahoitella. Ja Madame, joka vallitsi toisena kuningattarena tai sielultaan varmasti ensimmäisenäkin, niin, Madame teki kotinsa miellyttäväksi keskustelulla, kohtauksilla ja sillä täydellisellä vapaudella, jota kukin sai puheissaan käyttää, kunhan virkkoi jotakin sievää tai hyödyllistä. Sentähden kai haasteltiinkin Madamen illanvietoissa vähemmän kuin muualla. Madame oli karsas lörpöttelijöille ja kosti heille julmasti: hän antoi heidän puhua. Hän vihasi myös itserakasta vaateliaisuutta, sietämättä sitä vikaa edes kuninkaassa. Ja hän oli ottanut perin vaikeaksi tehtäväkseen parantaa tästä taudista Monsieurin, jolla se oli synnynnäinen. Muuten hän otti vastaan runoilijat, nerot ja kauniit naiset valtiattarena, jota tämän orjat kumarsivat. Hän oli kaikessa kujeilussaan kyllin haaveileva saadakseen runoilijat unelmoimaan; hänen viehätyksensä oli siksi suuri, että hän kykeni loistamaan viehkeimpienkin keskellä, ja hänen henkevyytensä riitti kiinnittämään huomattavimmatkin henkilöt mieltyneiksi kuulijoiksi. On käsitettävissä, että tällaiset seura-illat siis olivat hyvin puoleensavetäviä. Niinpä tulvikin erityisesti nuorisoa Madamen vastaanottoihin. Ja kun kuningas on nuori, ovat hovissa jokseenkin kaikki nuoria. Vanhojen rouvien nähtiin kyllä nyrpistävän nenäänsä; he olivat kuninkaan holhousajan tai edellisen hallituskauden jänteviä järjestelijättäriä. Mutta tähän närkästykseen vastattiin nauramalla noille kunnianarvoisille henkilöille, jotka olivat menneet vallanhimossaan niin pitkälle, että he Fronden aikuisissa hovipuolueen ja parlamentin kiistoissa olivat yltyneet johtelemaan sotaväenosastoja, Madamen sanojen mukaan yrittäen siten säilyttää viimeistä vaikutustansa miehiin. Kellon lyödessä kahdeksan astui hänen kuninkaallinen korkeutensa seuranaisten saattamana suureen saliin, tavaten siellä useita hovimiehiä, jotka jo olivat neljännestunnin verran odotelleet. Kaikkien näiden ennen määräaikaa saapuneiden joukosta etsi prinsessa sitä, jonka uskoi tulevan ensimmäisenä. Häntä ei näkynyt. Mutta melkein samalla hetkellä, kun hän päätti tämän tarkastelunsa, ilmoitettiin Monsieur. Prinssi Filip oli komea nähdä. Kaikki kardinaali Mazarinin jalokivet, -- ne nimittäin, joita ministeri ei ollut ehtinyt toimittaa syrjäiseen talteen, -- kaikki leskikuningattaren helmet, jopa muutamia vaimonsakin hohtokiviä oli Monsieur tänä iltana sälyttänyt asuunsa. Ja kyllä hän loistikin kuin aurinko. Hänen jäljessään tuli de Guiche hitain askelin ja hyvin esitetty katumuksen sävy kasvoillaan, hopealla ja sinisillä nauhoilla kirjaillussa helmenharmaassa samettipuvussa; tähän kuului lisäksi uhkeita Mechelnin pitsejä, jotka lajissaan kilpailivat Monsieurin hohtokivien kanssa. Hatussa liehui punainen sulka. Madamella oli useita mielivärejä. Hän rakasti punaista seinäverhoissa, harmaata puvuissa ja sinisiä kukkasia. Tuossa kunnossa herra de Guiche näytti niin muhkealta, että kukaan ei voinut olla omistamatta hänelle erityistä huomiota. Mielenkiintoinen kalpeus kasvoilla, jonkunlaista raukeutta silmissä, hienot, vaaleat kädet, jotka pistäytyivät esille suurten pitsireunusten alta, surunvoittoinen suu -- tarvitsi vain nähdä hänet todetakseen, että Ranskan hovissa harvat kykenivät hänen kanssaan kilpasille ulkonaisessa esiintymisessä. Tästä johtui, että Monsieur, joka olisi tahtonut himmentää tähdenkin, jos sellainen olisi asetettu hänen rinnalleen, itse päin vastoin kokonaan himmeni kaikkien mielessä. Sellaiset arvostelmat ovat kylläkin aivan äänettömiä tuomareita, mutta silti perin varmoja ja lahjomattomia tuomioissaan. Madame oli ohimennen vilkaissut de Guicheen, mutta sekin oli riittänyt nostamaan hurmaavan punan hänen otsalleen. Madamesta de Guiche näytti todellakin niin komealta, että hän tuskin enää pahoitteli, vaikka tunsikin kuninkaallisen valloituksensa olevan käsistään luisumassa. Vastustamatta tulvahti siis veri hänen poskiinsa. Veitikkamaisin ilmein Monsieur läheni häntä. Hän ei ollut huomannut prinsessan punastusta, tai jos olikin sen havainnut, hän ei ollenkaan aavistanut sen oikeata syytä. "Madame", virkkoi hän suudellen vaimonsa kättä, "täällä on syrjäytetty, onneton maanpakolainen, jota tahtoisin teille suosittaa. Pyydän teitä ottamaan huomioon, että hän on parhaita ystäviäni, ja että hyvyytenne häntä kohtaan suuresti liikuttaisi minua." "Mikä maanpakolainen? Mikä onneton?" kysyi Madame, katsahtaen ympärilleen ja kiinnittämättä suurempaa huomiota kreiviin kuin muihinkaan. Nyt oli hetki työntää suojatti esille. Prinssi väistyi sivulle de Guichen tieltä, joka nyrpeänä lähestyi Madamea, tehden hänelle kumarruksensa. "Mitä!" kysyi Madame muka tavattomasti kummastuneena. "Kreivi de Guicheko on syrjäytetty ja maanpakolainen?" "Juuri hän!" toisti herttua. "Oh", virkkoi Madame, "mutta hänethän täällä vain nähdäänkin." "Ah, madame, te olette kohtuuton", sanoi prinssi. "Minäkö?" "Epäilemättä. Mutta antakaa nyt anteeksi hänelle, poikaparalle." "Hänelle anteeksi? Mitä sitten? Mitä on minulla herra de Guichelle anteeksiannettavaa?" "Mutta selitähän nyt, de Guiche. Mitä sinulle pitäisi antaa anteeksi?" kysyi prinssi. "Voi, hänen kuninkaallinen korkeutensa tietää sen kyllä!" vastasi kreivi teeskennellen. "No, no, antakaa nyt hänelle kätenne, madame", kehoitti Filip. "Jos se teitä miellyttää, monsieur." Ja kuvaamattomalla silmiensä ja olkapäittensä liikkeellä Madame ojensi kauniin kätensä nuorelle miehelle, joka nosti sen huulilleen. Hän kai painoi siihen huulensa pitkäksi aikaa, eikä Madame vetäissyt sitä liian nopeasti pois, koskapa herttua lisäsi: "De Guiche ei ole häijy, madame, eikä hän teitä suinkaan pure." Tämä lause, joka ei kenties pahastikaan kutkuttanut nauruhermoja, kelpasi tekosyyksi ympäristön hillittömään hilpeyteen. Asema oli tosiaankin merkillinen, eikä se muutamilta kelpo sieluilta jäänyt huomaamatta. Monsieur nautti vielä sanojensa vaikutuksesta, kun kuninkaan saapuminen ilmoitettiin. Koettakaamme kuvailla, miltä salissa tällä hetkellä näytti. Keskellä, kukilla verhotun tulisijan edessä, oli Madame kahdeksi siiveksi järjestyneine seuranaisineen, joiden liepeillä hovin perhoset leijailivat. Toisia ryhmiä oli ikkunakomeroissa, kuten linnoituksen vahtisotilaat torneissaan, kuunnellen kukin paikaltaan pääseurueesta singahtelevia sanoja. Eräässä näistä ryhmistä lähinnä tulisijaa nähtiin Manicampin ja de Guichen toimesta uuteen asemaansa korotettu Malicorne. Hänen virkapukunsa oli ollut valmiina jo lähes kaksi kuukautta, ja hänen silmäinsä tuli kilpaili samettitakin hohtelun kanssa, kun hän kultanauhoissaan säteillen katseli Madamen vasemmalla puolella äärimmäisenä seisovaa Montalaisia. Madame oli jutellut vieruskumppaniensa neiti de Châtillonin ja neiti de Créquin kanssa, samalla omistaen muutamia sanoja Monsieurille, joka vetäytyi heti syrjään, kun ilmoitettiin: "Kuningas!" Neiti de la Vallière oli vasemmalla kuten Montalaiskin, viimeisen edellisenä rivissään; hänen oikealle puolelleen oli sijoitettu neiti de Tonnay-Charente. Hän oli siis asetettu kuten heikoiksi epäillyt joukot, jotka on tapana pistää kahden koetellun armeijaosaston väliin. Kahden seikkailutoverinsa siten tukemana la Vallière kätki hiukan punoittavat silmänsä viuhkansa taakse, ollen hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevinaan, mitä Montalais ja Athénais vuorotellen kuiskailivat hänen kumpaankin korvaansa. Ehkä häntä vaivasi ikävä Raoulin lähdön johdosta tai kenties häntä vielä rasittivat äskeiset tapaukset, jotka alkoivat saattaa hänet puheenaineeksi hovilaisten piirissä. Kuninkaan nimen kaikuessa syntyi salissa suurta liikettä. Talon emäntänä Madame nousi ottamaan vastaan ruhtinaallista vierasta. Mutta noustessaan hän näin tärkeälläkin hetkellä katsahti oikealleen; de Guiche vaateliaasti omisti sen silmäyksen itselleen, mutta kierrettyään kehän se kohdistuikin la Vallièreen, huomaten tämän kasvoilla heleän punan ja levottoman liikutuksen. Kuningas astui ryhmän keskelle, joka nyt oli muuttunut yhtenäiseksi ääriltä keskustaa kohti luonnollisesti tapahtuneen liikehtimisen johdosta. Kaikki otsat painuivat alas hänen majesteettinsa edessä, ja naiset taipuivat kuin hennot ja uhkeat liljat pohjatuulen puhaltaessa. Hänen majesteetissaan ei ollut mitään peloittavaa, tuskinpa edes kuninkaallista tänä iltana. Hän oli vain nuori ja komea. Erityinen hilpeän ilon ja hyväntuulisuuden sävy elähdyttää kaikkia mieliä, ja näinpä jokainen nyt odotti itselleen hauskaa iltaa vain nähdessään, kuinka halukas hänen majesteettinsa oli huvittelemaan Madamen luona. Jos ken saattoi iloisuudessa ja vilkkaudessa vetää vertoja kuninkaalle, niin se oli herra de Saint-Aignan. Ruusunvärisissä pukineissaan ja nauhoissaan hän säihkyi kasvoiltaankin rusoittavana, mutta vielä ruusunhohteisemmat olivat hänen ajatuksensa, -- ja tänä iltana oli herra de Saint-Aignanilla paljon aatoksia. Hänen hymyilevässä mielessään itävät mietteet olivat puhjenneet tähän uuteen kukintaan siitä huomiosta, että neiti de Tonnay-Charente esiintyi ruusunpunaisessa puvussa kuten hänkin. Emme kuitenkaan tahtoisi väittää viekkaan hoviherran olleen edeltäpäin tietämätön siitä, että kaunis Athénais pukeutuisi tähän väriin. Hän tiesi varsin hyvin, miten saada vaatturi tai joku kamarineito juttelemaan valtiattarensa suunnitelmista. Nyt hän lähetti yhtä paljon veikeitä silmäniskuja neiti Athénaisille kuin hänellä oli nauharuusukkeita polvihousuissaan ja ihokkaassaan, eli siis aivan huikean määrän. Kun kuningas oli tervehtinyt Madamea ja kehoittanut häntä istuutumaan, muodostui näiden kahden ympärille heti täydellinen kehä. Ludvig kyseli Monsieurilta kylvystä ja kertoi, samalla katsellen naisia, että runoilijat sepittelivät säkeitä näistä ihanista Valvinsin uimaretkistä; herra Loret muka varsinkin näkyi päässeen jonkun vedenneidon uskotuksi hänen kuvaustensa ilmeisistä tosiseikoista päättäen. Useat naiset pitivät velvollisuutenaan punastua. Kuningas käytti tätä hetkeä tähystelläkseen vapaammin ympärilleen. Ainoastaan Montalais ei punastunut siinä määrin, että hän ei olisi saanut tarkatuksi kuningasta, ja hän näki tämän kiihkeästi katselevan la Vallièrea. Tuo rohkea hovineito sai kuninkaan luomaan silmänsä alas ja pelasti täten Louise de la Vallièren siltä myötätunnon tulelta, jonka se katse ehkä olisi suonut. Madame otti Ludvigin hoivaansa, tehden hänelle satoja kysymyksiä, joita kukaan ei ollut mestarillisempi keksimään kuin hän. Mutta kuningas tahtoi yleistää keskustelun; siinä onnistuakseen hän pinnisti kaikkea älyään ja seurustelutottumustaan. Madame taasen tahtoi kuulla sievisteleviä ylistyksiä; hän päätti saada niitä kaikin mokomin. "Sire", virkkoi hän kuninkaaseen kääntyen, "teidän majesteettinne, joka tietää kaikki, mitä valtakunnassanne tapahtuu, täytyy jo ennakolta tuntea, mitä säkeiden aiheita herra Loret on siltä vedenneidolta kuullut... Suvaitseeko teidän majesteettinne antaa niistä meille jotakin vihiä?" "Madame", vastasi kuningas hyvin kohteliaasti, "minä en uskalla... Muutamien yksityiskohtien kuunteleminen tuottaisi varmasti teille itsellenne hämmennystä... Mutta de Saint-Aignan on varsin hyvä lausuja ja muistaa pitkiä säejaksoja täydellisesti; jos jotakin unohtuu, tekaisee hän itse. Hän on todella oiva sepittelijä." Näyttämölle haastettuna de Saint-Aignanin täytyi esiintyä niin edukseen kuin suinkin taisi. Madamen kovaksi onneksi hän ajatteli vain omia asioitaan: laiminlyöden emännän toivomat ylistelyt hän ylvästyi hiukan kehumaan omaa hyvää onneaan. Luotuaan siis sadannen silmäyksen kauniiseen Athénaisiin, joka kaiken aikaa noudatti eilistä opinkappalettaan, viitsimättä vilkaistakaan ihailijaansa, sanoi de Saint-Aignan: "Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, etten kylliksi muista säkeitä, joilla vedenneito innoitti Loretin. Mutta kun kuningaskin on kaikki unohtanut, niin mitäpä minä poloinen olisin voinut?" Tällä puolustelulla hovimies ei saavuttanut Madamen suosiota. "Ah, Madame", lisäsi de Saint-Aignan, "nykyäänhän ei paljon merkitse, mitä suolattoman veden impyet sanovat. Tosiaankin tekisi mieleni uskoa, ettei enää satu mitään mielenkiintoista Vetehisen valtakunnassa. Maakamaralla, Madame, ne suuret asiat tapahtuvat. Niin, maakamaralta, Madame, kuuluu merkillistä..." "No", innostui Madame, "mitä sitten maakamaralta kuuluu?" "Sitä on kysyttävä sinipiioilta", vastasi kreivi. "He asustavat metsissä, niinkuin teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää." "Tiedän lisäksi, että metsänneidot ovat luonnostaan kieleviä, herra de Saint-Aignan." "Se on totta, Madame; mutta kun he kertovat vain sievää ja hauskaa, olisi sopimatonta syyttää heitä kielittelystä." "Kertovatko he sitten hauskoja asioita?" kysyi prinsessa välinpitämättömästi. "Kovin te, herra de Saint-Aignan, kiihdytätte uteliaisuuttani, ja jos olisin kuningas, haastaisin teidät meille heti juttelemaan, mitä arvoisat metsänneidot kertoilevat, koskapa te yksinänne täällä näytte ymmärtävän heidän kieltään." "Oh, mitä siihen tulee, Madame, olen kyllä hänen majesteettinsa käskettävissä", vastasi kreivi vilkkaasti. "Osaako hän metsänneitojen kieltä?" virkkoi Monsieur. "Onnellinen veitikka, tuo Saint-Aignan!" "Niinkuin ranskaa, monseigneur." "Kertokaa siis", kehoitti Madame. Kuningas oli hämillään; arvatenkin hänen uskottunsa sekoittaisi hänet johonkin hankalaan seikkailuun. Häneltä ei jäänyt huomaamatta Saint-Aignanin esipuheen herättämä yleinen mielenkiinto, jota vielä Madamen erityinen sävy lisäsi. Vakavimmatkin näkyivät heristävän korviansa tarkatakseen jokaista kreivin lausumaa sanaa. Yskittiin, tultiin lähemmäksi, ja katseltiin syrjäsilmäyksin eräitä hovinaisia, jotka paremmin kestääkseen nuo tutkivat ja tungettelevat katseet järjestelivät viuhkojaan ja ottivat vastustajansa tulta väistävän kaksintaistelijan asennon. Siihen aikaan olivat sukkelat keskustelut ja okaiset kaskut niin muodissa, että mikä nykyaikaisessa seurassa olisi heti tuntunut häväistysjutulta, pahennukselta tai murhenäytelmältä ja peloittanut kaikki vieraat pakoon, se Madamen salongissa sai vieraat vain järjestymään mukaviin asentoihin, jotta eivät menettäisi sanaakaan, elettäkään herra de Saint-Aignanin esittämästä ilveestä, he kun tiesivät, että olivatpa tyyli ja juoni millaiset hyvänsä, hovimiehen hyvä aisti toki johtaisi kaikki soveliaaseen lopputunnelmaan. Kreivi oli tunnettu hienoksi mieheksi ja oivalliseksi kertojaksi. Hän aloittikin rohkeasti syvän hiljaisuuden vallitessa, joka olisi arastuttanut kaikkia muita esiintyjiä. "Madame, kuningas sallii, että ensiksi osoitan sanani teidän korkeudellenne, koska väitätte olevanne toisia kuulijoita uteliaampi. Minulla on siis kunnia sanoa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, että sinipiiat mieluimmin asustavat ontoissa tammissa. Ja ollen jumalaistaruston ihanimpia olentoja he suosivat hyvin korkeita puita, suurimpia, mitä metsästä löytävät." Ikäänkuin läpikuultavan harson alta antoi tämä esipuhe aavistaa kuuluisaa Kuninkaan tammen tarinaa, joka oli edellisenä iltana herättänyt niin suurta kohua. Monet sydämet heti sykähtelivätkin ilahduksesta tai levottomuudesta, ja ellei de Saint-Aignanilla olisi ollut kirkas ja kaikuva ääni, olisi sitä pamppailua voinut kuulla. "Kyllä sitten Fontainebleaussa on sinipiikoja", virkkoi Madame aivan tyynellä äänellä, "sillä minä en ole missään nähnyt komeampia tammia kuin kuninkaallisessa puistossa." Nämä sanat lausuessaan hän katsahti suoraan de Guicheen, ja nyt ei tälle jäänyt mitään valittamisen syytä kuten saadessaan edellisen silmäyksen, jonka muistamme säilyttäneen rahtusen epämääräisyyttä, mikä on hyvin tuskallista niin rakastavalle sydämelle. "Aivan oikein, madame, Fontainebleausta minä aioinkin teidän kuninkaalliselle korkeudellenne puhua", selitti de Saint-Aignan, "sillä se metsänneito, jonka tarina kiinnittää mieltämme, asuu hänen majesteettinsa linnan puistossa." Kaikki oli valmista, toiminta alkoi: ei kuulijoilla enempää kuin kertojallakaan ollut enää peräytymisen varaa. "Kuunnelkaamme", virkkoi Madame, "sillä kertomuksella ei luullakseni ole ainoastaan kaikkea kansantarinan viehätystä, vaan varsin nykyaikaisen selostuksenkin arvo." 131. Tarina vedenneidosta ja sinipiiasta. "Minun on aloitettava alusta", sanoi kreivi. "No, somassa olkikattoisessa majassa Fontainebleaussa asustaa paimenia. Muuan näistä on nimeltään Tircis, ja hänelle kuuluu hyvin laajat alueet isiensä perintönä. Tircis on nuori ja kaunis ja asemaltaan paimenista ensimmäinen, joten häntä voipikin sanoa heidän kuninkaakseen." Keveä hyväksymisen sorina rohkaisi puhujaa, joka jatkoi: "Hän on yhtä voimakas kuin miehuullinenkin. Kukaan ei ole taitavampi villipetojen pyynnissä, ei kukaan viisaampi neuvotteluissa. Kun hän ohjaa hevosta perintötilustensa kauneilla kentillä tai johtaa alaisiaan paimenia taito- ja voimakisoihin, luulisi Mars-jumalan heiluttavan keihästään Trakian tasangoilla, tai pikemminkin pitäisi häntä Apollona, päivän jumalana, kun tämä säihkyvillä tulinuolillaan valaisee maata." Kreivin vertauksellinen kuvaus kuninkaasta ei todellakaan ollut huonosti valittu alkulause, ja hyvin se tehosikin läsnäolijoihin, jotka sekä velvollisuudesta että ihastuksesta ilmaisivat suosiotansa huumaavalla kättentaputuksella. Hyvillään näkyi olevan kuningaskin, jota hienotuntoinen ylistys aina miellytti eikä pikku liiallisuuksiinkaan menevänä usein pahoittanut. De Saint-Aignan pitkitti: "Mutta, mesdames, Tircis paimen ei ole pelkissä kilpakisoissa saavuttanut sitä mainetta, joka hänestä on tehnyt paimenten kuninkaan." "Fontainebleaun paimenten", tokaisi kuningas hymyillen Madamelle. "Oh", huudahti Madame, "runoilija käyttää Fontainebleaun nimitystä mielivaltaisesti! Minä sanoisin: koko maailman paimenten." Kuningas unohti puolueettoman kuuntelijan osan ja kumarsi. "Tämän kuninkaan ansiot", haastoi Saint-Aignan imartelevan sorinan keskellä, "ilmenevät vielä loistavammin kaunotarten parissa. Hän on paimen, jonka sielu on yhtä herkkä kuin hänen sydämensä on puhdas. Hän kykenee lausumaan kohteliaisuuden vastustamattoman tenhoavasti, hän osaa rakastaa niin hienotuntoisesti, että se lupaa suloisille ja onnellisille valloitetuille mitä kadehdittavimman osan. Hän ei milloinkaan esiinny varomattomasti, ei aiheuta ikävyyksiä. Ken vain on nähnyt Tirciksen ja kuullut hänen puhuvan, pitää hänestä heti; ken häntä rakastaa ja voittaa hänen rakkautensa, on kohdannut onnensa." Tässä Saint-Aignan piti pikku pysähdyksen, nauttiakseen ylistelyn riemua, ja vaikka tämä kuvaus olikin hullunkurisen korkeapiirteinen, oli se saavuttanut suosiota varsinkin muutamien korvissa, joista paimenen ansioita ei suinkaan ollut liioiteltu. Madame viittasi puhujaa jatkamaan. "Tirciksellä", sanoi kreivi, "oli uskollinen toveri tai pikemmin harras palvelija nimeltä... Amyntas." "Kas, antakaapa nähdä Amyntaksen muotokuva!" virkahti Madame veitikkamaisesti. "Te olette niin etevä piirtelemään, herra de Saint-Aignan!" "Madame..." "No, no, kreivi de Saint-Aignan, älkäähän vain uhratko Amyntas-parkaa! En antaisi sitä teille koskaan anteeksi." "Madame, Amyntas on liian halpa-arvoinen varsinkin Tirciksen rinnalla, ansaitakseen minkäänlaista vertaamisen kunniaa. Muutamien ystävien laita on kuten niiden vanhan ajan orjien, jotka hautauttivat itsensä elävinä herransa jalkojen juureen. Tirciksen jaloissa on Amyntaksen oikea paikka; muuta hän ei pyydäkään, ja jos joskus kuninkaallinen sankari..." "Kuninkaallinen paimen, tarkoittanette?" huomautti Madame, ollen nuhtelevinaan herra de Saint-Aignania. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne on oikeassa, minä erehdyin", myönsi hovimies. "Jos sanon, paimen Tircis suvaitsee toisinaan nimittää Amyntasta ystäväkseen ja avata hänelle sydämensä, niin se on verraton suosio, jota jälkimmäinen pitää suurimpana onnenaan." "Kaikki tuo", keskeytti Madame, "osoittaa Amyntaksen ehdotonta kiintymystä herraansa, vaan ei anna kuvaa Amyntaksesta itsestään. Älkää häntä kylläkään imarrelko, kreivi, mutta kuvailkaa hänet kuitenkin, kun tahdon saada hänestäkin oikeata käsitystä." De Saint-Aignan teki työtä käskettyä, kumarrettuansa ensin syvään hänen majesteettinsa kälylle. "Amyntas", selitti hän, "on Tircistä hiukan vanhempi. Luonto ei ole ollut tällekään paimenelle aivan tyly; sanotaanpa, että runottaret ovat suvainneet hymyillä hänen syntyessään niinkuin Hebe myhäilee nuoruudelle. Hän ei kunnianhimoisesti kaipaa loistoa, hän tavoittelee rakkautta, ja ehkeipä hän siihen olisikaan ansioton, jos hänet oikein tunnettaisiin." Viime sanat, joita seurasi hurmaava silmänisku, osoitti hän suoraan neiti de Tonnay-Charentelle, joka kesti hyökkäyksen värähtämättä. Mutta viittauksen kainous ja nokkeluus olivat tehneet hyvän vaikutuksen. Amyntas poimi sen hedelmät suosionosoituksina, joille itse Tircis antoi merkin suopealla nyökkäyksellä. "No niin", kertoi de Saint-Aignan, "Tircis ja Amyntas kävelivät eräänä iltana metsässä haastellen sydänsurujaan. Huomatkaa, mesdames, että tämä on jo sinipiian kertomusta, sillä mitenkäpä muutoin tiedettäisiin, mitä Tircis ja Amyntas -- maailman hienotuntoisimmat ja vaiteliaimmat paimenet -- puhuivat? Näin he saapuivat metsään tiheimpään keskukseen, siellä vapaammin uskoakseen huolensa toisilleen. Mutta yhtäkkiä heidän korviaan hipaisi puheen sorina." "Ahaa!" kuiskittiin kertojan ympärillä. "Nytpä tuleekin jännittävää." Tässä kohdassa Madame sotajoukkoaan tarkastavan valppaan kenraalin tavoin rohkaisi silmäniskulla Montalaisia ja de Tonnay-Charentea, joiden hän huomasi horjuvan ponnistuksesta. "Nämä sulosointuiset äänet", jatkoi de Saint-Aignan, "olivat muutamien paimentyttöjen, jotka myöskin olivat tahtoneet nauttia vilpoisesta siimeksestä ja tietäen paikan syrjäiseksi, melkein luoksepääsemättömäksi, olivat kokoontuneet sinne vaihtamaan mielipiteitänsä paimentelusta." Lause aiheutti tavattoman naurunremahduksen ja nostatti melkein huomaamattoman hymyilyn kuninkaan kasvoille, hänen vilkaistessaan Tonnay-Charenteen. "Metsänneito vakuuttaa", puhui Saint-Aignan edelleen, "että paimentyttöjä oli kolme, kaikki nuoria ja kauniita." "Heidän nimensä?" kysyi Madame tyynesti. "Heidän nimensä!" huudahti de Saint-Aignan, kavahtaen tästä varomattomuudesta. "Niin, olettehan nimennyt paimenenne; esitelkää meille jotenkuten paimentytötkin." "Voi, madame, minä en ole keksijä, en mikään trubaduuri eli löytäjä, joksi runoniekkaa ennen vanhaan sanottiin. Minä kertoilen sinipiian sanelun mukaan." "Miten siis metsänneitonen nimitti noita paimenettaria? Tosiaankin kapinallinen muisti!" "Madame, nuo paimentytöt... Pyydän saada huomauttaa, että naisten nimien paljastaminen on rikkomus!" "Josta nainen lausuu teidät puhdistetuksi, kreivi, kunhan vain ilmoitatte meille senkin salaisuuden." "He olivat nimeltään Philis, Amaryllis ja Galatea." "Kas vain! Odotuksesta ei ollut vahinkoa", virkkoi Madame, "sillä siinäpä on kolme sievää nimeä. Nyt heidän kuvansa?" De Saint-Aignan teki taas liikkeen. "Edistykäämme toki järjestyksessä, pyydän, hyvä kreivi", jatkoi Madame. "Eikö teidänkin mielestänne, sire, meidän ole ensin saatava paimentyttöjen kuvat?" Kuningas oli odottanutkin tällaista vaatimusta ja alkoi tuntea suurempaa levottomuutta, mutta ei katsonut viisaaksi närkästyttää niin vaarallista kyselijätärtä. Sitäpaitsi hän ajatteli de Saint-Aignanin ehkä osaavan jollakin tavoin sovittaa muotokuviinsa muutamia hienoja piirteitä, hivelemään niitä korvia, joita hänen majesteettinsa halusi viehättää. Tätä toivoen, tässä pelossa, Ludvig antoi Saint-Aignanille luvan piirtää paimentyttöjen Philiksen, Amarylliksen ja Galatean kuvat. "No, olkoon menneeksi!" mukausi kreivi kuin päätöksensä tehnyt mies. Ja hän aloitti. "Philis", sanoi Saint-Aignan, luoden ärsyttävän silmäyksen Montalaisiin niinkuin miekkailija kehoittaessaan arvoisaa vastustajaansa taisteluasentoon, "Philis ei ole tumma eikä vaalea, ei iso eikä pieni, ei kylmä eikä kovin kiihkeä. Siitä huolimatta, että hän on vain paimentyttö, on hän henkevä kuin prinsessa ja keimaileva kuin paholainen. Hänen näkönsä on hyvin terävä, ja hänen sydämensä halajaa kaikkea, mitä hänen silmänsä kohtaavat. Alati visertelevän linnun lailla hän milloin hipaisee siivillään nurmikkoa, milloin lehahtaa perhosen perässä lentämään, milloin asettuu puun latvaan uhmaamaan pyydystäjiä, jotka tulevat häntä tavoittamaan tai koettavat pudottaa häntä verkkoonsa." Kuva oli niin sattuva, että kaikkien katseet kääntyivät Montalaisiin, joka silmää räväyttämättä ja nenä pystyssä kuunteli herra de Saint-Aignania niinkuin olisi ollut kysymys hänelle aivan vieraasta henkilöstä. "Siinäkö kaikki, herra de Saint-Aignan?" kysyi prinsessa. "Kah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä on vain luonnos, ja olisi vielä paljon lisättävää. Mutta minä pelkään väsyttäväni teidän kuninkaallista korkeuttanne tai loukkaavani paimentytön kainoutta, ja senvuoksi saakoon vuoronsa Philiksen toveri Amaryllis." "Samapa se, herra de Saint-Aignan", myöntyi Madame; "me olemme tarkkaavaisia." "Amaryllis on näistä kolmesta vanhin, vaikkei sentään hänenkään korkea ikänsä", kiirehti de Saint-Aignan lisäämään, "ole kahtakymmentä saavuttanut." Neiti de Tonnay-Charenten kulmakarvat olivat lauseen alussa rypistyneet, mutta silisivät nyt heti, ja kevyt hymy häilähti hänen kasvoillaan. "Hän on pitkä ja sitoo tavattoman tuuheat hiuksensa Kreikan kuvapatsaiden kuosiin. Käynti on majesteettinen ja ryhti ylpeä. Pikemmin hän muistuttaakin jumalatarta kuin tavallista kuolevaista, ja jumalattarista hän etusijassa johtaa mieleen metsästävän Dianan; se vain on eroa, että varastettuaan kerran ruusupensaassa nukkuvan Amorin viinen hän ei tähtäilekään lemmenhaltian nuolia metsänväkeen, vaan säälittömästi ampuu niillä kaikkia paimenparkoja, jotka sattuvat hänen jousensa ja silmäinsä tielle." "Sitä häijyä paimentyttöä!" huudahti Madame. "Eiköhän hän jonakuna päivänä haavoita itseään niillä vasamilla, joita hän niin armottomasti sinkauttelee oikeaan ja vasempaan?" "Se on kaikkien paimenten toivomus", virkkoi de Saint-Aignan. "Ja varsinkin Amyntas-paimenen kaiketi?" huomautti Madame. "Paimen Amyntas on niin ujo", selitti de Saint-Aignan kainoimpaan sävyynsä, "että jos hän sitä toivoneekin, kukaan ei ole sitä konsaan saanut tietää, sillä hän kätkee sen ajatuksen sydämensä syvimpään pohjukkaan." Hyvin imarteleva sorina vastasi tähän kertojan tunnustukseen paimenesta. "Entä Galatea?" kysyi Madame. "Odotan kärsimättömästi saavani nähdä niin taitavan käden jatkavan Vergiliuksen aloittamaa kuvaa ja muovaavan sen valmiiksi silmäimme edessä." "Madame", virkkoi de Saint-Aignan, "suuren Vergilius Maron rinnalla on nöyrä palvelijanne perin mitätön runoilija. Mutta käskynne rohkaisemana tahdon tehdä parhaani." "Me kuuntelemme", sanoi Madame. De Saint-Aignan kurkoitti jalkaansa, kättänsä ja huuliaan. "Maidonvalkoisena", virkkoi hän, "kullankellertävänä kuin kypsyneet tähkäpäät hän levittää ilmaan vaaleiden kutriensa tuoksua. Kysyy silloin itseltään, eikö hän ole se ihana Europa, joka leikkiessään toveriensa kanssa kukkanurmilla lahjoitti lempensä Jupiterille. Kauneimpien kesäpäivien sinitaivasta muistuttavista silmistä säihkyy vieno liekki, jota haaveet elvyttävät ja rakkaus hohuttaa. Kun hän rypistää kulmiaan tai taivuttaa päänsä maahan päin, verhoutuu aurinko suruun. Hänen hymyillessään taasen koko luonto elähtyy, ja hetkiseksi vaienneet linnut alkavat jälleen viserrellä puissa. Varsinkin tämä", lopetti Saint-Aignan, "varsinkin tämä paimentyttö ansaitsee koko maailman ihailun. Ja jos hän koskaan lahjoittaa pois sydämensä, onnellinen se kuolevainen, jonka hän suvaitsee neitsyellisellä rakkaudellaan jumalaoittaa!" Kuunnellessaan tätä kuvausta Madame tyytyi runollisimmissa kohdissa ilmaisemaan hyväksymisensä muutamilla pään kohautuksilla. Mutta oli mahdotonta sanoa, kohdistuivatko nämä myöntymyksen merkit kertojan taitoon vaiko kuvan luonnollisuuteen. Tästä johtui, että Madamen ollessa julkisesti osoittamatta suosiotansa ei kukaan muukaan rohjennut sitä tehdä, eipä edes Monsieur, joka sielussaan ajattelikin, että de Saint-Aignan tehosti liiaksi paimentyttöjen kuvailua, suoriuduttuaan paimenista jokseenkin nopealla siveltimellä. Seurue näytti siis jähmettyneeltä. De Saint-Aignan, joka oli tyhjentänyt kaunopuheisuutensa ja värivarastonsa Galatean muotokuvan vivahdusvilkkauteen ja odotti toisten kyhäyksiensä osaksi tulleen suosion jälkeen kuulevansa jalkojen tömistystä tämän viimeisen palkaksi, niin, de Saint-Aignan jähmettyi vielä enemmän kuin kuningas ja muu seurue. Syntyi tovin äänettömyys, jonka Madame vihdoin keskeytti. "No, sire", kysyi hän, "mitä teidän majesteettinne sanoo näistä kolmesta muotokuvasta?" Kuningas tahtoi itseään alttiiksi panematta tulla Saint-Aignanin avuksi. "No, minun mielestäni Amaryllis on komea kaunotar", vastasi hän. "Minä pidän enemmän Philiksestä", virkkoi Monsieur. "Hän on hyvä ja reipas, melkeinpä poikamainen metsänneito." Ja jokainen alkoi nauraa. Tällä kertaa katseet tähtäysivät niin suoraan, että Montalais tunsi veren purppuraisena hehkuna nousevan kasvoihinsa. "No", tiukkasi Madame, "mitä nuo paimentytöt siis haastelivatkaan?..." Mutta loukatussa itserakkaudessaan de Saint-Aignan ei kyennyt kestämään vereksien ja levänneiden joukkojen hyökkäystä. "Madame", ilmoitti hän lyhyeen, "nuo paimentytöt tunnustivat toisilleen sydäntensä pikku taipumukset." "Kas, kas, herra de Saint-Aignan, olettepa te paimenrunouden ehtymätön puro", sanoi Madame herttaisesti hymyillen, mikä hiukan reipastutti kertojaa. "He sanoivat, että rakkaus on vaarallista, mutta että rakkauden puute tietää sydämen kuolemaa." "Joten he päättivät...?" kysyi Madame. "Heidän vakaumuksekseen jäi, että on rakastettava." "Hyvä! Asettivatko he mitään ehtoja?" "Valitsemisen ehdon", selitti de Saint-Aignan. "Minun on vielä lisättävä -- toistan sinipiian sanoja --, että yksi paimentytöistä, luullakseni Amaryllis, kokonaan vastusti rakastamista, ja kuitenkaan hän ei liioin kieltänyt sallineensa erään paimenen kuvan tunkeutua sydämeensä saakka." "Amyntaksen vai Tirciksen?" "Amyntaksen, madame", vastasi Saint-Aignan kainosti. "Mutta silloin Galatea, tuo viehkeä, kirkassilmäinen Galatea, heti vastasi, ettei Amyntasta, ei Alphesibeusta, ei Tityrusta eikä muitakaan seudun komeimpia paimenia voinut verrata Tircikseen, tämä kun saattoi varjoon kaikki miehet niinkuin tammi uhkeudessaan voittaa kaikki puut ja lilja on muita kukkia majesteettisempi. Antoipa hän tästä valiopaimenesta sellaisen kuvan, että kuunteleva Tircis suuruudestaan huolimatta ei voinut olla tuntematta imarruksen mielihyvää. Täten olivat Amaryllis ja Galatea julistaneet Tirciksen ja Amyntaksen sydämensä valituiksi, ja noiden kahden paimentytön salaisuus oli tullut ilmi yön varjoihin kätkeytyneen metsän salasopukassa. Tällainen, Madame, on sinipiialla kuulemani tarina. Hän tietää kaikki, mitä tapahtuu tammien onkaloissa ja ruohomättäillä; hän tuntee lintujen lemmenkuiskeet ja tajuaa, mitä ne lauluissaan virkkavat. Hän ymmärtää puiden oksissa suhisevan tuulenkin ja nurmikukkien terissä surisevien hyönteisten kieltä. Mitä hän minulle jutteli, sen olen nyt toistanut." "Ja siihenkö kertomuksenne päättyykin, herra de Saint-Aignan?" kysyi Madame, ja hänen hymynsä sai kuninkaan vapisemaan. "Niin, olen kertonut kaikki, Madame", vastasi de Saint-Aignan. "Tunnen itseni onnelliseksi, jos olen kyennyt teidän korkeuttanne hetkisen huvittamaan." "Liian lyhyen hetken", vastasi prinsessa, "sillä te olette erinomaisesti kertonut kuulemanne. Mutta, hyvä herra de Saint-Aignan, te olette siis valitettavasti saanut tietonne vain yhdeltä sinipiialta, eikö niin?" "Niin, madame, yhdeltä ainoalta kylläkin." "Niinpä olette kulkenut pienen, mitättömännäköisen vedenneidon ohi, joka kuitenkin tiesi paljon enemmän kuin teidän sinipiikanne, hyvä kreivi." "Vedenneidon?" toistivat useat äänet aavistellen, että kertomus saisi jatkoa. "Aivan niin. Sen tammen vieressä, josta puhutte ja jota sanottaneen Kuninkaan tammeksi... vai kuinka, herra de Saint-Aignan?" Kreivi ja kuningas katsahtivat toisiinsa. "Niin, madame", myönsi de Saint-Aignan. "No, siellä lirisee soma pikku lähde kivikossa lemmikkien ja satakaunojen reunustamana." "Luulen Madamen olevan oikeassa", virkkoi kuningas yhä levottomana ja kälynsä joka sanaa tarkaten. "On varmastikin, sen takaan", vakuutti Madame. "Todisteena siitä on, että sitä lähdettä hallitseva najadi pysäytti minut ohikulkiessani, juuri minut." "Ohoh!" hymähti de Saint-Aignan. "Niin", puhui prinsessa edelleen, "ja sen hän teki jutellakseen minulle asioita, joita herra de Saint-Aignan ei kertomuksessaan maininnut." "Oo, kertokaa te itse", kehoitti Monsieur, "te juttelette viehättävästi." Prinsessa kumarsi aviopuolisonsa kohteliaisuudelle. "Minulla ei ole kreivin runollisia lahjoja eikä hänen kykyään kaikkien yksityiskohtien oikeassa tehostamisessa." "Silti teitä kuunnellaan yhtä suurella mielenkiinnolla", virkkoi kuningas, jo ennakolta aavistaen jotakin vihamielistä kälynsä kertomuksessa. "Puhun muuten", jatkoi Madame, "tuon pienen vedenneitorukan nimessä. Hän on herttaisin puolijumalatar, mitä olen koskaan tavannut. Ja haastellessaan hän nauroi niin hillittömästi, että koska nauru lääketieteellisen selviön mukaan on tarttuvaa, pyydän teiltä lupaa hänen sanojaan muistellessani itsekin hiukan nauraa." Kuningas ja de Saint-Aignan, jotka näkivät monille kasvoille leviävän jo alkua Madamen ennustamasta hilpeydestä, päätyivät tarkkaamaan toisiansa ja kysymään katseellaan, eikö tässä ollut jotakin pientä salajuonta. Mutta Madame oli varmasti päättänyt yhä uudelleen vääntää veistä haavassa, ja hän jatkoi puhettaan viattoman vilpittömään sävyyn, joka juuri oli hänen vaarallisimpansa. "Minä siis kuljin siitä", kertoi hän, "ja koska tapasin tielläni paljon vastapuhjenneita kukkia, olivat epäilemättä Philis, Amaryllis, Galatea ja kaikki muut paimentyttönne menneet siitä ennen minua." Kuningas puri huultansa. Kertomus kävi yhä uhkaavammaksi. "Pieni vedenneitoni", jatkoi Madame, "liritteli lauluaan purosensa uomassa. Kun näin hänen koskevan hameeni liepeeseen, puhutellakseen minua, en suinkaan tahtonut olla hänelle tyly, sitäkin vähemmän, koska toisarvoinenkin jumalatar on kuolevaista prinsessaa ylempänä. Kumarruin siis hänen puoleensa, ja heleästi nauraen hän virkkoi minulle: 'Ajatelkaahan, prinsessa...' Ymmärrätte, sire, että puhuja on vedenneito." Kuningas nyökkäsi myöntävästi, ja Madame jatkoi: "'Ajatelkaahan, prinsessa, että puroni rannat juuri äskettäin olivat mitä hupaisimman näytelmän todistajina. Kaksi uteliasta, varomattomuuteen saakka uteliasta paimenta joutui perin hullunkurisen kepposen uhreiksi, jonka kolme sinipiikaa heille tekivät'... Pyydän anteeksi, etten enää muista, puhuiko hän sinipiioista vai paimentytöistä. Mutta sillä ei liene väliäkään? Jatkakaamme siis." Tämän esipuheen kuullessaan kuningas huomattavasti punastui, ja Saint-Aignan sekosi aivan hämilleen, alkaen kovin levottomasti pyöritellä silmiään. "'Ne kaksi paimenta', jatkoi pieni vedenneitoni yhä nauraen, 'hiipailivat näiden kolmen neidin perässä'... Ei, tarkoitan kolmen sinipiian; anteeksi, minä erehdyin, kolmen paimentytön. Sellainen ei ole aina järkevää, se voi kiusata niitä, joita tuolla tavoin ajetaan takaa. Vetoan kaikkiin täkäläisiin naisiin, ja olen varma siitä, että yksikään heistä ei kiellä sanojeni totuutta." Pahoin ahdistuksissaan siitä, mitä oli tulossa, kuningas ilmaisi mielipiteensä vain liikahduksella. "'Mutta', jatkoi vedenneito, 'paimentytöt olivat nähneet Tirciksen ja Amyntaksen pujahtavan metsään ja kuutamossa tunteneet heidät puurivien välitse'... Ah, te nauratte!" keskeytti Madame puheensa. "Malttakaa, malttakaa, emme vielä ole lopussa." Kuningas kalpeni; de Saint-Aignan kuivasi hiestynyttä otsaansa. Naisten ryhmistä kuului tukahdutettuja naurahduksia ja salaista kuiskutusta. "Paimentytöt, sanoin, jotka näkivät molempain paimenten tungettelun, istahtivat Kuninkaan tammen juurelle, ja huomatessaan julkeiden kuuntelijain saapuneen niin lähelle, etteivät kadottaisi sanaakaan puheesta, kohdistivat he näihin viattomasti, perin viattomasti, niin sytyttävän lemmentunnustuksen, että kaikille miehille ominainen itserakkaus, josta järkevimmätkään paimenet eivät ole vapaita, sai nuo maireat sanat hiiviskelijöistä kuulostamaan hunajaa makeammilta." Seurue ei voinut olla puhkeamatta raikuvaan nauruun. Kuninkaan silmissä leimahti salama. De Saint-Aignan taasen antoi päänsä painua rinnalle ja verhosi syvän pahastuksensa katkeraan naurunpurskahdukseen. "Hoo", virkkoi kuningas suoristautuen täyteen mittaansa, "sepä oli tosiaan viehättävä ilveily, ja yhtä viehättävästi kerrottu. Mutta onko totta, oikein totta, että ymmärsitte vedenneitojen kieltä?" "Väittää kreivikin ymmärtäneensä sinipiikojen kieltä", vastasi Madame vilkkaasti. "Tietysti hän sitä ymmärtää", sanoi kuningas. "Mutta tiedättehän, että kreivin heikkoutena on pyrkiä akatemiaan, joten hän siinä tarkoituksessa on opiskellut kaikenlaista, mistä te onneksenne ette tiedä mitään; ja katsoin mahdolliseksi, että vedenneitojenkin kieli olisi ollut niitä aineita, joita te ette ole opiskellut." "Käsitätte, sire", vastasi Madame, "että sellaisissa asioissa ei luoteta vain itseensä. Naisen korva ei ole erehtymätön, on pyhä Augustinus sanonut. Niinpä olen tahtonut kysyä muidenkin mielipidettä, ja koska vedenneitoni toki jumalattarena on polyglotti... niinhän niitä monikielisiä nimitettäneen, herra de Saint-Aignan?" "Niin, madame", änkytti de Saint-Aignan ihan tyrmistyksissään. "Ja", jatkoi prinsessa, "koska vedenneitoni, joka jumalattarena taitaa monia kieliä, ensin oli puhunut minulle englanninkieltä, niin pelkäsin, kuten sanotte, ymmärtäneeni hänet väärin ja kutsutin neidit Montalaisin, de Tonnay-Charenten ja de la Vallièren, pyytäen najadiani toistamaan ranskaksi, mitä aikaisemmin oli minulle englanninkielellä lausunut." "Ja tekikö hän sen?" kysyi kuningas. "Oh, hän on mitä kohteliain pikku jumalatar... Niin, sire, hän toisti kertomuksensa. Siinä ei ole siis enää mitään epäilyksen sijaa. Eikö, mesdemoiselles", virkkoi prinsessa kääntyen armeijansa vasempaan siipeen päin, "eikö vedenneito puhunut aivan niinkuin olen kertonut? Olenko missään suhteessa poikennut totuudesta?... Philis?... Anteeksi, minä erehdyin... neiti Aure de Montalais, onko kertomukseni totta?" "Täydellisesti, madame!" lausui neiti de Montalais rivakasti. "Onko se totta, neiti de Tonnay-Charente?" "Aivan totta", vastasi Athénais yhtä varmasti, mutta vähemmän kuuluvalla äänellä. "Entä te, la Vallière?" kysyi Madame. Lapsiparka tunsi kuninkaan polttavan katseen; hän ei uskaltanut kieltää eikä valehdella. Myöntymyksen merkiksi hän painoi päänsä alas. Mutta hänen päänsä ei kohonnut jälleen, sillä hän oli puolittain jähmettynyt jonkunlaisesta vilusta, joka oli kalman kylmyyttä tuskallisempi. Tämä kolminkertainen todistus nujersi kuninkaan. De Saint-Aignan taasen ei edes yrittänyt salata epätoivoaan, ja tietämättä mitä sanoa sopersi hän: "Oivallinen, hyvin näytelty pila, arvoisat paimentytöt!" "Oikea rangaistus uteliaisuudesta", virkkoi kuningas käheästi. "Kukapa tohtisi Tirciksen ja Amyntaksen rangaistuksen jälkeen enää yrittää yllättää paimentyttöjen sydämen salaisuuksia? En ainakaan minä sitä tekisi... Entä te, messieurs?" "En vain minä, enkä minä!" toisteli hoviherrain parvi kuorona. Madame riemuitsi nolostuneen kuninkaan mielenkarvaudesta: hän iloitsi uskoen, että hänen kertomuksensa oli koko uuden lempijutun loppuna. Monsieur puolestaan, joka oli nauranut tälle kaksoiskertomukselle ymmärtämättä mitään siitä, kääntyi huomauttamaan de Guichelle: "Heh, kreivi, sinä et puhu mitään! Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Säälittelet ehkä herrojen Tirciksen ja Amyntaksen kohtaloa?" "Minä säälin heitä kaikesta sydämestäni", vastasi de Guiche. "Sillä onhan rakkaus niin ihana harhakuva, että sen kuvan menettäminen vain haaveenakin on enemmän kuin elämänsä hukkaaminen. Jos nuo kaksi paimenta siis ovat uskoneet olevansa rakastettuja ja saaneet siitä onnellisuutta, kunnes tuon onnen sijasta eivät ainoastaan löydä kuolettavaa tyhjyyttä, vaan vieläpä saavat kokea rakkautensa pilkkaa, joka on tuhattakin kuolemaa pahempi, niin... niin sanonpa, että Tircis ja Amyntas ovat onnettomimmat ihmiset, mitä tunnen." "Ja oikeassa olettekin, herra de Guiche", myönsi kuningas; "sillä kuolema on tosiaankin liian ankara rangaistus pikku uteliaisuudesta." "Eikö vedenneitoni kertomus siis ole miellyttänyt kuningasta?" kysyi Madame yksinkertaisesti. "Hoo, Madame, olkaa huoletta", virkkoi kuningas tarttuen prinsessan käteen. "Vedenneitonne on miellyttänyt minua sitä enemmän, kun hän on ollut todenmukaisempi, koska hänen kertomuksensa tukena -- se on myönnettävä -- on epäämättömiä todistuksia." Ja näiden sanojen ohella osui la Vallièreen katse, jota ei kukaan Sokrateesta Montaigneen asti olisi kyennyt täysin määrittelemään. Se silmäys ja nuo sanat olivat jo liikaa onnettomalle nuorelle tytölle. Montalaisin olkapäähän nojautuen hän näkyi menettäneen tajuntansa. Kuningas nousi näkemättä tätä välikohtausta, johon kukaan muukaan ei kiinnittänyt huomiota, ja vaikka hänen tapanaan muulloin oli viipyä myöhään Madamen luona, jätti hän nyt hyvästi, mennäkseen asuntoonsa. De Saint-Aignan seurasi häntä yhtä nurjalla mielellä kuin oli tullessaan ollut hyväntuulinen. Neiti de Tonnay-Charente, joka oli vähemmän herkkä liikutuksille kuin la Vallière, ei juuri säikähtynyt, saati mennyt tainnuksiin. Ja kuitenkin oli de Saint-Aignanin viimeinen silmäys vielä majesteettisempi kuin kuninkaan hyvästelykatse. 132. Kuninkaan mieliala. Kuningas meni huoneisiinsa nopein askelin. Kenties Ludvig XIV käveli niin joutuisasti, jotta hän ei olisi hoippunut sekavan mielenkarvautensa typerryttämänä. Kukaan ei ehkä ollut oikealta syvällisemmältä kannalta käsittänyt sen hilpeyden laatua, jonka jokainen oli pannut merkille hallitsijan sävyssä hänen saapuessaan ja joka oli elvyttänyt kaikkia; mutta pintapuolisinkin tarkkaaja oivalsi helposti tai ainakin luuli tajuavansa tuon rajun lähdön, Ludvigin kasvojen äkillisen synkistymisen. Henriette-prinsessan kujeellisuus, tuo herkälle luonteelle ja olletikin kuninkaan luonteelle hiukan karkea ilkkuminen, jossa hallitsijaa epäilemättä kovin tuttavallisesti käsiteltiin tavallisena ihmisenä, siinä seurueen mielestä selitys Ludvigin aavistamattomaan poistumiseen. Madame, joka muuten oli tarkkanäköisimpiä, ei kuitenkaan huomannut, että siihen sisältyi muutakin. Hänelle oli kylliksi, että oli saanut hieman kiusatuksi sen miehen itserakkautta, joka oli niin pian unohtanut nimenomaiset sopimuksensa ja näytti aiheettomasti ottaneen vasiten halveksiaksensa mitä ylevintä ja ylhäisintä valloitustaan. Asiain kehityttyä sille kannalle oli Madamelle jonkun verran tärkeätäkin saada kuninkaalle osoitetuksi, mitä eroa oli rakkautensa suuntaamisessa korkealle ja halvassa lemmenleikittelyssä jonkun maalaisjunkkarin tavoin. Noissa suurissa rakkausseikoissa tulee oikealla tavalla tuntuviin kuninkaallisuus ja yksinvallan rajattomuus; niillä on jotenkuten oma säännönmukaisuutensa ja sovinnainen ilmautumisensa, niin että ne eivät ainoastaan ole halventamatta kuningasta, vaan vielä tuottavat hänelle lepoa, viihtymystä ja yleistä salaperäisyyden auttelemaa kunnioitusta. Mutta alentuessaan tavallisiin rakkausseikkailuihin hän sitävastoin kohtaa pilantekoa ja ivailua halvimpienkin alamaistensa taholta; hän menettää erehtymättömän ja loukkaamattoman asemansa. Pienten inhimillisten harhaannusten piiriin laskeutuessaan hän asettuu alttiiksi viheliäisille kommelluksille. Ylvään hallitsijan ylpeydelle olikin julmana iskuna, että kuningas-jumalasta tehtiin tavallinen kuolevainen, pistämällä häntä sydämeen tai oikeammiten läimäyttämällä kasvoihin. Ludvig oli vielä herkemmin valloitettavissa itserakkauden kuin rakkauden välityksellä; Henriette oli siis viisaasti harkinnut kostonsa. Älköön kuitenkaan luultako, että Madamella oli keskiajan sankarittarien peloittavat intohimot ja että hän tässä menetteli tuiman vihan kannustamana. Nuori, sorea, henkevä, keimaileva, lemmenhaluinen prinsessa päin vastoin oli enemmän haaveellisuuden, mielikuvituksen tai kunnianhimon kuin sydämen johtelema; niinpä juuri hän panikin alulle sen keveiden ja hetkellisten huvikkeiden aikakauden, joka antoi leimansa Ranskan julkiselle elämälle seitsemännentoista vuosisadan puolivälistä sadaksikahdeksikymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Henriette siis luuli näkevänsä asiat oikeassa valossa, kun tiesi, että hänen lankonsa oli nyt ensimmäisenä nauranut halpa-arvoiselle la Vallièrelle ja että hän tavoistaan päättäen ei varmaankaan ikinä palvoisi henkilöä, jolle hän oli voinut vain hetkeksikään nauraa. Olihan sitäpaitsi vaikuttamassa itserakkaus, tuo pahahenki, jonka kuiskailu esittää niin suurta osaa naisen elämäksi sanotussa draamallisessa huvinäytelmässä. Itserakkaus haastoi kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, että häntä -- prinsessaa, nuorta, kaunista, rikasta, -- ei voinut toden teolla verrata la Vallière-parkaan, joka tosin oli yhtä nuori kuin hän, mutta paljon vähemmin sievä ja ruti köyhä. Ja tätä Madamen päätelmää ei sovi ihmetellä; tiedetäänhän, että suurimmat luonteet tuntevat parasta mielihyvää vertailusta, jossa he itsekseen asettavat muita rinnalleen. Kysytään kenties, mihin Madame sitten oikein tähtäsi tällä niin osuvasti suunnitellulla hyökkäyksellään? Miksi pantiin toimintaan niin paljon voimia, ellei ollut vakavasti kysymyksessä kuninkaan syrjäyttäminen uudesta sydämestä, johon hän toivoi sijoittuvansa? Tarvitsiko Madamen antaa noin suurta merkitystä la Vallièrelle, jos hän ei pelännyt tytön vaikutusta? Ei, Madame ei pelännyt la Vallièrea siltä kannalta kuin historioitsija jälkeenpäin kykenee näkemään tapausten kehitystä; prinsessalla ei ollut tietäjättären lahjoja, hän ei sen paremmin kuin toinenkaan kyennyt lukemaan tulevaisuuden kamalaa ja kohtalokasta kirjaa. Ei, Madame tahtoi pelkästään rangaista kuningasta siitä, että tämä oli häntä kohtaan ryhtynyt ihan naiselliseen salamyhkäisyyteen; hän tahtoi selvästi näyttää Ludvigille, että jos tämä käyttäisi sitä lajia hyökkäysaseita, hän sukkelana ja ylhäissyntyisenä naisena varmasti löytäisi mielikuvituksensa asevarastosta puolustusvälineitä, joista kuninkaankin iskut kilpistyisivät. Ja lisäksi hän halusi osoittaa kuninkaalle, että tällaisissa kahakoissa ei enää tule tuntuviin kuninkuus tai että kuninkaat otellessaan omasta puolestansa kuten tavalliset ihmiset voivat ainakin nähdä kruununsa putoavan ensimmäisessä yhteentörmäyksessä. Jos Ludvig siis oli toivonut saavuttavansa kaikkien hovinsa naisten lemmen heti pelkällä katsannollaan ja luottavaisella vihjauksellaan, niin se oli inhimillistä vaateliaisuutta, yltiöpäistä ja loukkaavaa erityisille henkilöille, jotka olivat toisia korkeammassa asemassa, ja sentähden oli varmaan hyödyllistä antaa kuninkaan liialliselle korskeudelle kunnon läksytys, joka oikealla hetkellä saatuna tehoaisi koko vastaisuudeksi. Siihen tapaan Madame kaiketi ajatteli. Hän oli siis vaikuttanut hovineitojensa mieleen ja yksityiskohtaisesti valmistanut sen ilvenäytelmän, joka nyt oli esitetty. Se ihan tyrmistytti kuninkaan. Sen jälkeen kun oli suoriutunut Mazarinista hän nyt ensi kertaa näki itseään kohdelluksi aivan ihmisenä. Jos sellaista karmeutta olisi ilmennyt hänen alamaistensa taholta, niin hän olisi ryhtynyt sitä lannistamaan. Mutta ahdistella naisia ja joutua heidän ahdisteltavakseen, hairahduttuaan pienoisten maalaisneitosten puijattavaksi heti kun nämä vasiten ovat lähteneet Bloisin tienoilta sellaista röyhkeätä ilvettä yrittämään, -- sen suurempaa häpeää ei voinut kokea nuori kuningas, joka oli hyvinkin turhamainen sekä mieskohtaisista edullisista piirteistään että kuninkaallisen valtansa perusteella. Ei, tässä ei ollut mitään tehtävänä, -- ei käynyt nuhteleminen, ei karkoittaminen hovista, eikä edes nyrpeily olisi mitään hyödyttänyt. Jurottelulla olisi vain tunnustanut ivan sattuneen arkaan kohtaan. Äkäillä naisille, -- mikä nöyryytys, etenkin kun jälkimmäisillä on nauru kostokeinonaan! Haa, jospa kaikki vastuu ei olisikaan jäänyt heikommalle sukupuolelle, vaan joku hovimieskin olisi sekaantunut moiseen vehkeeseen, niin kylläpä Ludvig XIV olisi toki saanut melkoista lievennystä mielenkarvaudelleen, voidessaan siekailematta lähettää julkean viisastelijan Bastiljiin vedelle ja leivälle! Mutta siihen kuninkaallinen kiukku pysähtyi järjen torjumana. Pitää hallussaan armeijaa, vankiloita, melkein jumalallisen vallan valtuuksia ja panna tämä mahti viheliäisen suutahduksen palvelukseen -- se ei ollut arvotonta ainoastaan kuninkaalle, vaan alentavaa ihmisarvollekin. Oli siis vain ääneti nieltävä äkänsä ja esiinnyttävä ulkonaisesti yhtä sävyisänä ja seurusteluhaluisena kuin ennenkin. Oli kohdeltava Madamea ystävättärenä. Ystävättärenä!... No, miksei? Prinsessa oli äskeisen nolostuttavan kohtauksen järjestämisessä kyllä menetellyt kovin loukkaavasti, mutta eikö se lopultakin ollut hänen asemassaan luonnollista? Kuka oli häntä tavoitellut aviollisen kuherruskuukauden herttaisimpina hetkinä, puhuakseen hänelle lemmekästä kieltä? Ken oli rohjennut laskeskella aviorikoksen ja vieläpä sukurutsauksen mahdollisuuksia? Kuka kuninkaallisen kaikkivaltiutensa suojaan varustautuneena oli sanonut tälle nuorelle naiselle: "Älkää pelätkö mitään, rakastakaa Ranskan kuningasta, hän on kaikkien yläpuolella, ja hänen valtikalla aseistettu kätensä varjelee teitä kaikilta, tunnonvaivoiltakin?" Nuori nainen oli totellut kuninkaan sanaa, mukautunut viettelevän äänen vihjeisiin, ja nyt siveellisesti uhrattuaan kunniansa hän näki saavansa sen uhrauksen palkaksi uskottomuutta, joka oli sitäkin nöyryyttävämpää, kun sen aiheena oli paljon alempiarvoinen nainen kuin se, joka oli ensiksi luullut olevansa rakastettu. Kieltämättömästi Madamella oli ollut syytä kostoonsa. Mutta tällaisella järkeilyllä hiukan hoideltuaan korskeutensa kärsimiä vammoja Ludvig XIV hämmästyksekseen tunsi toisia kirveleviä vihlaisuja, ja sydämessään. Vastoin tahtoaan oli hänen -- juuri kiukutellessaan noiden kolmen neitosen hävyttömyydestä -- tunnustettava itselleen, että hän oli antanut la Vallièren intomielisen lauselman hivellä sielunsa sisintä: hän oli uskonut kohdanneensa puhtaan rakkauden, joka ilman minkäänlaisia pyyteitä oli kiintynyt vain mieheen, ja hänen sielunsa -- nuorekkaampana ja yksinkertaisempana kuin hän itse luulikaan -- oli elähtynyt tavoittamaan tätä toista sielua, joka oli hänelle siten paljastunut hiljaisissa unelmissaan. Rakkauden monimutkaisessa kehityskulussa sattuu oikeastaan harvoin, että kaksi sydäntä valloittaa yhtaikaa toisensa. Sillä alalla ei rinnakkaisuus ole sen tavallisempaa kuin tasa-arvoisuuskaan. Toinen rakastaa melkein aina varemmin kuin toinen, useimmiten vetäen toisen mukaansa siinä määrin kuin edellisellä tunteella on omaa voimakkuutta. Ja sentähden kuningas nyt hämmästelikin, että mikään sielullinen myötätunnon virtaus ei ollut voinut siten vaikuttaa hänen sydämeensä, koska tuo tyttösen tunnustus ei ollutkaan johtunut rakkaudesta, vaan oli kevytmielinen loukkaus miestä ja kuningasta kohtaan. Ryhtyessään kepposeensa tuo pikku impi, jota ankarasti arvostellen ei voinut kiittää kauneudesta, ylhäisestä syntyperästä tai harvinaisista sielunlahjoista, niin että itse Madame olikin juuri vähäpätöisyyden perusteella valinnut hänet omaksi kaihtimekseen, tuo pikku impi ei ainoastaan ollut haastanut vastaansa kuningasta, vaan vielä kerrassaan halveksinutkin häntä, valtiasta, jonka tarvitsi muuten vain tavoittaa katseita, ojentaa kätensä, antaa mikä hyvänsä pikku viittaus, ollakseen valloittajana naismaailmassa. Jo vuorokauden kuluessa oli hän vallinnut Ludvigin huomiota siinä määrin, että tämä ei ollut ketään muuta ajatellutkaan. Hän oli haaveillut vain pikku neitosestaan, mielikuvituksessaan varustellen häntä kaikilla suloilla, joita häneltä puuttui. Kuningas, jonka oli huolehdittava niin moninaisista asioista ja jota koko naismaailma tahtoi mielistellä, oli edellisestä illasta asti omistanut jokaisen minuutin ja jokaisen tunne-elähdyksen tähän eriskummaiseen unelmoimiseen. Se oli tosiaan aivan liian hullua. Sen hullaannuksensa ajatteleminen vimmastutti häntä nyt niin silmittömästi, että hän unohti kaiken muun, Saint-Aignaninkin läsnäolon, ja purki raivostustaan mitä kiivaimpina sadatuksina. Kreivi tosin olikin kyyristynyt loukkoon ja antoi rajuilman mennä ohi. Hänen oma nolaannuksensa tuntui hänestä nyt mitättömältä kuninkaallisen suuttumuksen rinnalla. Hän vertasi pientä itserakkauttaan loukatun kuninkaan ylhäiseen korskeuteen, ja tuntien valtiaitten sielunelämää kutakuinkin hyvin hän tiesi saavansa pelätä, että tämä vielä tyhjään tähdätty vimma lopuksi kääntyisi rusentamaan painollaan hänet, viattoman, kun ketään muuta ei ollut saapuvilla. Tuokion aikaa tuimasti käveltyään edestakaisin lattialla kuningas yhtäkkiä pysähtyikin ja loi de Saint-Aignaniin yrmeän silmäyksen. "Entä sinä, de Saint-Aignan?" huudahti hän. Kreivi teki kysyvän liikkeen. "Niin, sinä olet kai ollut yhtä typerä kuin minäkin, vai mitä?" "Sire..." ankkasi keikari. "Olet antanut vetää itseäsi nenästä tuolla karkealla kolttosella!" "Sire", sopersi de Saint-Aignan, jonka kaikkia jäseniä alkoi tutisuttaa kylmä väristys, "älköön teidän majesteettinne kovin kiivastuko siitä: tiedättehän, että naiset ovat onnettomuuden tuottajiksi luotuja vajavia olentoja, joten heiltä on mahdoton vaatiakaan hyvää." Kuninkaalla oli hyvää oman arvonsa tuntoa, ja hän oli jo tällä iällä alkanut harjoitella mielenkuohujensa suhteen sitä hillintää, jolla hän sitten hallitsi niitä koko elämänsä ajan. Hän oivalsi jo halventavansa itseään, kun osoitti niin suurta kiihtymystä noin vähäisen aiheen takia. "Ei", kielsi hän vilkkaasti, "ei, sinä erehdyt, Saint-Aignan; minä en ole kiivastuksissani. Ihmettelen vain suuresti, että nuo kaksi pikku tyttöä ovat niin taitavasti ja rohkeasti harhaannuttaneet meidät. Enimmin minua nyt kummastuttaa se seikka, että kun olisimme voineet ottaa lähemmin selkoa asiasta, luotimme vain heti hupsusti omaan sydämeemme." "Oh, sydän, sire, sydän on sellainen elin, joka on ehdottomasti rajoitettava fyysilliseen toimintaansa, antamatta sille mitään ylivaltaa järjen suhteen. Minä puolestani tunnustan, että kun havaitsin tuon pienokaisen niin vallanneen teidän majesteettinne sydämen..." "Vallanneen minun sydämenikö? Mieleni ehkä, mutta mitä sydämeeni tulee, niin... se oli..." Ludvig huomasi taas ajoissa tällä puolustelulla paljastavansa vain toisen heikkoutensa ja virkkoi keskeyttäen aloittamansa lauseen: "Minun ei muuten sovi moittia sitä pienokaista. Tiesinhän hänen rakastavankin toista." "Bragelonnen varakreiviä, niin. Huomautin siitä teidän majesteetillenne." "Niin teit, mutta se ei ollut minulle uutinen, kuten annoin sinun luulla. Kreivi de la Fère oli minulta pyytänyt neiti de la Vallièren kättä pojalleen. No, tämän palattua Englannista minä naitankin heidät, kun he kerran rakastavat toisiaan." "Siinä totisesti tunnen kuninkaan jalomielisyyden!" "Älä huoli, Saint-Aignan; jättäkäämme ne asiat sikseen jo", sanoi Ludvig. "Niin, sulattakaamme loukkaus, sire", mukausi hovimies alistuneesti. "Helppoa se muuten onkin", lausui kuningas pidätellen huokausta. "Ja aluksikin minä sepitän jonkun hyvän epigrammin tuosta kolmikosta. Nimeksi sopii _Vedenneito ja Sinipiika_; se varmaankin miellyttää Madamea." "Tee se, Saint-Aignan, tee vainkin", jupisi kuningas. "Luet minulle sitten säkeesi; niitä tulee hauska kuulla. Ah, ei auta, ei auta, Saint-Aignan", lisäsi hän hengittäen vaivalloisesti, "sen iskun arvokkaaseen kestämiseen tarvitaan yliluonnollista voimaa!" Juuri kun kuningas siten varustausi enkelimäiseen maltillisuuteen, kuului ovelta jonkun kamaripalvelijan koputus. De Saint-Aignan vetäysi kunnioittavasti syrjään. "Sisään!" käski kuningas. Palvelija raotti ovea. "Mitä tahdotaan?" tiedusti Ludvig. Palvelija näytti kolmioksi taitettua kirjelappua. "Hänen majesteetilleen", ilmoitti hän. "Keltä se on?" "En tiedä; sen toi eräs vartioupseeri." Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija antoi kirjeen hänen käteensä. Ludvig lähestyi kynttilöitä, avasi kirjeen, silmäsi allekirjoitusta ja huudahti hiljaa. Saint-Aignan katsoi sopivaksi astua lähemmä. Kuningas antoi palvelijalle merkin poistua. "Oh, hyvä Jumala!" äännähti hän sitten lukiessaan. "Voiko teidän majesteettinne pahoin?" kysyi Saint-Aignan levittäen sylinsä. "En, en, Saint-Aignan, -- mutta luehan!" Hän ojensi kirjelmän kreiville, jonka katse heti suuntausi allekirjoitukseen. "La Vallière!" huudahti hän. "Hoo, sire!" "Lue, lue!" Ja Saint-Aignan luki: 'Sire, suokaa anteeksi tunkeiluni ja se muodollisuuksien syrjäyttäminen, jota osoitan lähettäessäni tämän kirjeen, -- joutuisuutta tavoittaessani tuntuu minusta kirjelmä nopeammalta kuin säännönmukainen anomus. Olen tullut asuntooni murtuneena tuskasta ja toivottomuudesta, sire, ja rukoilen teidän majesteettianne armollisesti myöntämään minulle audienssin, saadakseni kertoa kuninkaalleni totuuden. _Louise de la Vallière_.' "No?" kysyi kuningas, ottaen kirjelmän ällistyneeltä kreiviltä takaisin. "No?" kertasi Saint-Aignan. "Mitä tästä ajattelet?" "En oikein tiedä..." "Mihin suuntaan?" "Sire, pienoinen on kuullut ukkosen jyrisevän, ja hänet on varmaankin pelko vallannut." "Mitä pelättävää hänellä olisi?" kysyi Ludvig ylväästi. "_Dame_, tokihan sentään, sire! Teidän majesteetillanne on montakin syytä julmistumiseen noin häijyn pilanteon toimeenpanijoille, ja teidän majesteettinne hyvä muisti on ikuisena uhkana johtunut ajattelemattoman impyen mieleen." "Minä en näe asiaa siinä valossa, Saint-Aignan." "Kuninkaan täytyy nähdä paremmin kuin minä." "No niin, minä olen huomaavinani näissä riveissä murhetta, ahdinkoa, ja kun muistelen muutamia piirteitä äskeisestä kohtauksesta Madamen luona, niin..." Kuningas ei jatkanut lausettaan loppuun. "Niin teidän majesteettinne antaa puheillepääsyn", täydensi hovimies; "se tässä kaikessa on selvintä." "Teen paremminkin, Saint-Aignan." "Mitä aiotte, sire?" "Ota viittasi." "Mutta, sire..." "Tiedät kai, missä Madamen seuranaisten huoneisto on?" "Hyvin!" "Ja miten sinne voi päästä?" "Kah, sitä en." "Mutta tunnethan toki jonkun, jolla on pääsy?" "Teidän majesteettinne on totisesti jokaisen hyvän aatoksen alkulähde." "Keksit keinon?" "Niin, tunnen nuoren miehen, joka on likeisissä väleissä erääseen tyttöön." "Hovineitoon?" "Niin, sire, hovineitoon." "Tonnay-Charenteenko?" kysyi Ludvig hymyillen. "Ei, valitettavasti; tytön nimi on Montalais." "Entä miehen?" "Malicorne." "Hyvä! Ja voitko luottaa hänen apuunsa?" "Luullakseni, sire. Hänellä kyllä on joku avain... Ja jos on, niin sitä saa lainaksi, sillä minä olen vastikään tehnyt hänelle palveluksen." "Oivallista. Lähtekäämme!" "Olen teidän majesteettinne käskettävissä." Kuningas heitti oman viittansa de Saint-Aignanin hartioille ja pyysi tältä hänen levättinsä. Sitten he kaksistaan astuivat eteiskäytävään. 133. Mitä vedenneito ei aavistanut sen paremmin kuin sinipiikakaan. De Saint-Aignan pysähtyi hovineitojen välikerran portaiden alapäähän Madamen asunnon ensimmäisessä huonekerrassa. Sieltä hän ohikulkevalla palvelijalla lähetti sanan Malicornelle, joka oli vielä Monsieurin luona. Kymmenen minuutin kuluttua Malicorne saapui nenä pystyssä ja nuuskien hämärässä. Kuningas vetäytyi takaisin, lymyten eteisen pimeimpään osaan. Saint-Aignan sitävastoin astui lähemmäksi. Mutta ensi sanoista, joilla hän ilmoitti toivomuksensa, Malicorne ihan kavahti. "Hoh, hoh, te pyydätte minua viemään itsenne hovineitosten huoneisiin?" "Niin." "Käsittänette, etten voi tehdä sellaista tietämättä, missä tarkoituksessa sitä pyydätte." "Valitettavasti, hyvä herra Malicorne, minun on mahdoton antaa mitään selitystä. Teidän pitää siis luottaa minuun ystävänä, joka eilen pelasti teidät pulasta ja tänään pyytää teitä tekemään samanlaisen palveluksen itselleen." "Mutta, monsieur, minä sanoin teille, mitä halusin. Minä tahdoin päästä nukkumasta taivasalla, ja sellaisenhan toivomuksen voi jokainen rehellinen mies tunnustaa, jotavastoin te ette ilmaise minulle mitään." "Uskokaa, hyvä herra Malicorne", intti de Saint-Aignan, "että jos minulla olisi lupa selittää asia, niin sen tekisin." "Silloin on mahdotonta, hyvä kreivi, minun sallia teidän päästä neiti de Montalaisin luo." "Miksi?" "Sen tiedätte paremmin kuin kukaan, koska olette yllättänyt minut muurilla neiti de Montalaisia mielistelemässä. No, olisinpa minä, joka häntä kosiskelen, kovin myötämielinen, jos noin vain avaisin teille hänen kammionsa oven, sen myöntänette!" "Mitä joutavia! Kuka teille on sanonut, että minä hänen tähtensä avainta pyydän?" "Kenen tähden sitten?" "Hän ei tietääkseni asu yksinään?" "Ei kylläkään." "Hän asuu neiti de la Vallièren kanssa?" "Niin, mutta teillä ei tosiaan ole enempää asiaa neiti de la Vallièren kuin neiti Montalaisinkaan luo, ja on vain kaksi henkilöä, joille sen avaimen antaisin: herra de Bragelonnelle, jos hän sitä minulta pyytäisi, ja kuninkaalle, jos hän minua siihen käskisi." "No, antakaa sitten minulle se avain, monsieur, minä käsken teitä", virkkoi kuningas, astuen esille varjosta ja raottaen viittaansa. "Neiti de Montalais tulee alas teidän luoksenne siksi aikaa kun me menemme neiti de la Vallièren luo. Meillä on todellakin asiaa vain hänelle yksinään." "Kuningas!" huudahti Malicorne kumartuen hallitsijan polviin asti. "Niin, kuningas", lausui Ludvig hymyillen; "ja kuningas on yhtä mielissään teidän vastustuksestanne kuin antautumisestannekin. Nouskaa, monsieur; tehkää meille pyytämämme palvelus." "Kuten käskette, sire", vastasi Malicorne, astuen portaille. "Käskekää neiti de Montalaisin tulla alas", neuvoi kuningas, "älkääkä hiiskuko hänelle sanaakaan käynnistäni." Malicorne kumarsi tottelevaisuuden merkiksi ja eteni ylemmäksi. Mutta nopeasta jälkiharkinnasta kuningas seurasi häntä, ja niin rivakasti, että tavoitti jo puoliportaisiin ennättäneen Malicornen, saapuen perille samaan aikaan kuin tämäkin. Silloin hän näki Malicornen raolleen jättämästä ovesta la Vallièren lepäävän rentona nojatuolissa, ja toisessa nurkassa Montalaisin seisovan yöpuvussa suuren kuvastimen edessä suorien hiuksiaan ja samalla väitellen Malicornen kanssa. Kuningas avasi äkkiä oven ja astui sisään. Montalais parahti kuullessaan oven käyvän, ja huomattuaan kuninkaan hän pakeni pois. Tämän nähdessään la Vallière puolestaan kohousi nojatuolistaan kuin kangistunut vahakuva ja putosi sitten siihen jälleen. Kuningas lähestyi häntä verkalleen. "Te haluatte audienssia, mademoiselle", virkkoi hän tytölle kylmästi. "Olen tässä valmiina teitä kuuntelemaan. Puhukaa." Näyteltävälleen kuuron, sokean ja mykän osalle uskollisena de Saint-Aignan oli istahtanut ovipieleen jakkaralle, joka sattumalta oli asetettu siihen juuri kuin häntä varten. Oviverhona olevan korukudelman suojassa ja selkä seinää vasten kuunteli hän siten näkymättömänä, alistuen kelpo vahtikoiraksi, joka odottaa ja valvoo koskaan häiritsemättä herraansa. Kuninkaan ärtyisestä katsannosta kauhuissaan la Vallière nousi toistamiseen, jääden nöyrään ja rukoilevaan asentoon. "Sire", sopersi hän, "suokaa minulle anteeksi." "Heh, mademoiselle, mitä minun pitäisi teille antaa anteeksi?" kysyi Ludvig XIV. "Sire, olen tehnyt suuren virheen, -- enemmänkin... suuren rikoksen." "Tekö?" "Sire, minä olen loukannut teidän majesteettianne." "Ette vähimmässäkään määrässä", vastasi Ludvig XIV. "Sire, minä pyydän, älkää osoittako minua kohtaan tuota hirveätä totisuutta, joka ilmaisee kuninkaan oikeutettua pahastusta. Minä tunnen teitä loukanneeni, sire; mutta minun täytyy saada teille selittää, etten ole suinkaan tahallani teitä loukannut." "Ensiksikin, mademoiselle", virkkoi kuningas, "miten olisitte minua loukannut? En sitä käsitä. Jollakin nuoren tytön leikkipuheellako, aivan viattomalla leikkipuheella? Te olette tehnyt pilaa herkkäuskoisesta nuoresta miehestä. Sellainenhan on hyvin luonnollista, jokainen muu nainen olisi teidän sijassanne menetellyt samoin." "Ah, teidän majesteettinne musertaa minut noilla sanoilla!" "Ja miksi niin?" "Siksi, että se leikkipuhe ei ole ollut viatonta, jos olen sellaista pilaa tehnyt." "No, mademoiselle", kysyi kuningas, "sekö teillä vain olikin minulle sanottavaa, kun pyysitte puheillepääsyä?" Ja hän oli astahtamaisillaan taaksepäin. Silloin la Vallière puolestaan siirrähti lähemmäksi kuningasta ja kuumat kyyneleet silmiin kuivuneina lausui lyhyellä, katkonaisella äänellä: "Teidän majesteettinne kuuli kaikki?" "Minkä kaiken?" "Kaikki, mitä puhuttiin Kuninkaan tammen alla?" "Minulta ei jäänyt siitä sanaakaan kuulematta, mademoiselle." "Ja kuultuanne puheeni teidän majesteettinne on voinut luulla, että leikittelin teidän herkkäuskoisuudellanne?" "Niin, herkkäuskoisuudella, siinä sanoitte oikein." "Ja teidän majesteettinne ei ole aavistanut, että minunlaiseni tyttöparka saatetaan joskus pakottaa tottelemaan toisen tahtoa?" "Anteeksi, mutta minä en laisinkaan käsitä, että se, jonka tahto näkyi niin vapaasti ilmautuvan Kuninkaan tammen alla, koskaan antaisi tässä kohden pakottaa itsensä toisen tahdon vaikuteltavaksi." "Oi, mutta uhka, sire!" "Uhka!... Kuka teitä uhkasi? Kuka uskalsi teitä uhata?" "Ne, joilla on siihen oikeus, sire." "En tunnusta kellekään uhkaamisen oikeutta valtakunnassani." "Suokaa anteeksi, sire, mutta teidän majesteettinne läheisyydessäkin on kyllin korkeassa asemassa olevia henkilöitä, heidän ollakseen tai luullakseen olevansa oikeutettuja saattamaan turmioon tytön, jolla ei ole tulevaisuutta, ei varallisuutta, ei mitään muuta kuin maineensa." "Ja miten hänet saatettaisiin turmioon?" "Riistämällä häneltä maine häpeällisellä karkoituksella." "Oi, mademoiselle", virkkoi kuningas syvästi katkeroittuneena, "minä pidän paljon ihmisistä, jotka puolustautuvat syyttämättä muita." "Sire!" "Niin, minulle on tuskallista, sen tunnustan, nähdä tämänlaatuisen, kaiketikin helposti korjattavan asian mutkistuvan moitteista ja syytöksistä." "Joita te ette siis usko?" huudahti la Vallière. Kuningas vaikeni. "Oi, sanokaahan toki!" toisti la Vallière kiihkeästi. "Mielipahakseni täytyy minun se tunnustaa", myönsi kuningas kylmästi kumartaen. Nuorelta tytöltä pääsi haikea parahdus, ja lyöden käsiään yhteen hän virkkoi: "Siis ette uskoa minua?" Kuningas ei vastannut mitään. La Vallièren kasvojen juonteet muuttuivat tämän äänettömyyden kestäessä. "Te siis oletatte, että minä", huudahti hän, "että minä olen suunnitellut tuon ilveen, tuon häpäisevän juonen, kevytmielisen pilanteon teidän majesteetistanne?" "Hyvä Jumala! Eihän se ollut mitään häpäisevää ilvettä", huomautti kuningas; "siinä ei edes ollut juonittelua: enemmän tai vähemmän hauska leikinlasku vain." "Ah", huokasi neitonen epätoivoissaan, "kuningas ei usko minua, kuningas ei tahdo minua uskoa!" "Enpä kyllä, en tahdo teitä uskoa." "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" "Kuunnelkaa: mikä on tosiaan luonnollisempaa? Kuningas seuraa minua, kuuntelee minua, vaanii minua, ajattelitte. Kuningas tahtonee huvitella kustannuksellani. Huvitelkaammepa hänen kustannuksellaan! Ja koska kuningas on helläsydäminen mies, vedotkaamme sydämeen." La Vallière kätki kasvot käsiinsä, tukahduttaen nyyhkytyksen. Kuningas jatkoi säälimättömästi, hän tahtoi kostaa onnettomalle uhrille kaiken kärsimyksensä. "Olettakaamme siis satu, että rakastan häntä ja että sydämeni on hänet valinnut. Kuningas on samalla kertaa niin yksinkertainen ja niin ylpeä, että hän uskoo minua, ja sitten me juttelemme tästä kuninkaan herkkäuskoisuudesta, ja meille tulee hauskaa." "Oo", huudahti la Vallière, "jo sen pelkkä ajatteleminenkin on kauheata!" "Ja", jatkoi kuningas, "siinä ei ole kaikki. Jos tuo ylväs prinssi sattuisi ottamaan pilan vakavasti, jos hän olisi kyllin varomaton siitä julkisuudessa osoittamaan joitakin merkkejä, kas silloin kuningasta nöyryytetään koko hovin edessä. Sitä somaa juttua kelpaisi kerran kertoa rakastajalleni; osana myötäjäisistäni saisin esittää puolisolleni kepposen, jolla ilkikurinen tyttönen harhaannutti kuninkaan." "Sire", huudahti la Vallière hämmentyneenä, huumaantuneena, "ei sanaakaan enempää, rukoilen. Ettekö näe, että surmaatte minut?" "Oh, yhä leikkiä", virkahti kuningas, alkaen kuitenkin heltyä. La Vallière vaipui polvilleen, ja niin rajusti, että parkettilattia kumahti. Ristissä käsin hän voihkaisi: "Sire, niin ollen antaudun mieluummin häpeään kuin että minua syytetään petoksesta!" "Mitä se merkitsee?" kysyi kuningas yrittämättä nostaa tyttöä ylös. "Sire, kun uhraan teille kunniani ja häveliäisyyteni, luotatte ehkä uskollisuuteeni. Madamen teille esittämä kertomus on Madamen omaa keksintöä; siinä ei ole mitään perää. Se, minkä sanoin suuren tammen alla..." "No?" "Ainoastaan se oli totta." "Mademoiselle!" huudahti kuningas. "Sire", parahti la Vallière kiihkeiden tunteittensa vallassa, "sire, vaikka minun täytyisi häpeästä kuolla tähän paikkaan, jota polveni koskettavat, toistan teille, kunnes ääneni uupuu: minä sanoin teitä rakastavani... no niin, minä rakastan teitä!" "Tekö?" "Minä rakastan teitä, sire, siitä asti kun teidät näin, siitä päivästä saakka, kun Bloisissa, missä riuduin ikävään, teidän kuninkaallinen katseenne sattui minuun valoisana ja elävöittävänä. Minä rakastan teitä, sire! On majesteettirikos, sen tiedän, että minunlaiseni tyttörukka rakastaa kuningastaan ja sen hänelle sanoo. Rangaiskaa minua tästä rohkeudesta, halveksikaa minua ajattelemattomuuteni tähden; mutta älkää millään muotoa uskoko, että olen teistä tehnyt pilaa, että olen teitä pettänyt. Suonissani virtaa kuningasvallalle uskollisen suvun verta, sire; ja minä rakastan... minä rakastan kuningastani!... Ah, minä kuolen!" Ja yhtäkkiä, voimien ja äänen uupuessa, hän hengästyneenä lyyhistyi lattialle kuin viikatteen katkaisema kukka, josta Vergilius laulaa. Nämä sanat, tämän rajun rukouksen kuultuaan kuninkaalle ei enää jäänyt katkeruutta, ei epäilystä. Hänen sydämensä oli kokonaan avautunut tämän ylevää ja rohkeata kieltä puhuvan rakkauden polttavasta henkäyksestä. Siksipä hän kuullessaan tytön intohimoisen rakkaudentunnustuksen herpaantuneena kätki kasvot käsiinsä. Mutta tuntiessaan noiden sormien kouristuneesti tarttuvan hänen käsiinsä, -- tuntiessaan rakastuneen tytön lämpimän puristuksen vaikutusta suonissaan hän vuorostaan syttyi ja kietaisten kätensä tytön vyötäisille nosti hänet ylös ja painoi rintaansa vasten. Mutta riutuneena, antaen horjuvan päänsä painua hallitsijan olkapäälle, tämä ei enää näyttänyt elonmerkkejä. Silloin kuningas kauhistuneena kutsui de Saint-Aignania. Tämä oli varovaisesti pysynyt liikkumattomana loukossaan, mutta riensi nyt hätään, ollen pyyhkivinään kyyneltä silmänurkastaan. Hän auttoi Ludvigia nostamaan tytön nojatuoliin, taputteli hänen käsiään ja valeli häntä Unkarin kuningattaren hajuvedellä, innokkaasti hokien: "Mademoiselle, kas niin, mademoiselle, nyt se on ohi, kuningas uskoo teitä, kuningas antaa teille anteeksi. Kah, kah, olkaa varuillanne, muutoin liikutatte kuninkaan mieltä liian voimakkaasti, mademoiselle. Hänen majesteettinsa on tunteellinen, hänen majesteetillaan on sydän. Oh, peijakas, mademoiselle, katsokaahan toki, -- kuningas on aivan kalpea!" Kuningas oli todellakin huomattavasti vaalennut. Mutta la Vallière ei liikahtanut. "Hyvä neiti, hyvä neiti!" jatkoi de Saint-Aignan. "Toipukaa toki, minä pyydän, minä rukoilen; on jo aika. Muistakaa, että jos kuningas alkaisi voida pahoin, minun täytyisi kutsua hänen lääkärinsä. Ah, hyvä Jumala, mihin hätään olemme joutuneet! Neiti, rakas neiti, toipukaa, ponnistakaa, joutuin, joutuin!" Olisi ollut vaikea käyttää suostuttelevampaa kaunopuheisuutta kuin Saint-Aignan tässä käänteessä; mutta vielä tarmokkaampi ja voimallisempi vaikute kuin Saint-Aignanin viihdyttely havahdutti la Vallièren. Kuningas oli polvistunut hänen eteensä ja painoi hänen kämmenelleen polttavia suudelmia, jotka käsille ovat samaa kuin huulten suuteleminen tuntuu kasvoille. Tyttö toipui vihdoin, avasi raukeasti silmänsä ja mutisi kuolevan katsein: "Oi, sire, teidän majesteettinne on siis antanut minulle anteeksi?" Kuningas ei vastannut... hän oli vielä liian liikutttunut. De Saint-Aignan piti velvollisuutenaan jälleen peräytyä loitommaksi... Hän oli ymmärtänyt tulen, joka säihkyi hänen majesteettinsa silmistä. La Vallière nousi. "Ja nyt, sire", sanoi hän miehuullisesti, "nyt, kun olen puhdistautunut teidän majesteettinne silmissä -- kuten ainakin toivon, -- sallikaa minun vetäytyä luostariin. Siellä siunaan kuningastani kaiken ikäni ja kuolen rakastaen Jumalaa, joka on suonut minulle onnellisen päivän." "Ei, ei", vastasi kuningas, "eläkää täällä siunaten Jumalaa, mutta rakastaen Ludvigia, joka toimittaa teille onnellisen elämän, -- Ludvigia, joka rakastaa teitä ja vannoo teille rakkautensa!" "Oh, sire, sire!..." Ja tämän epäilyksen johdosta kävivät Ludvigin suutelot niin kiihkeiksi, että de Saint-Aignan katsoi velvollisuudekseen siirtyä oviverhon toiselle puolelle. Mutta nämä suudelmat, joita nuorella tytöllä alussa ei ollut voimaa vastustaa, alkoivat häntä polttaa. "Oi, sire", huudahti hän, "älkää saattako minua katumaan rehellisyyttäni, sillä se todistaisi minulle, että teidän majesteettinne vieläkin halveksii minua." "Mademoiselle", virkkoi kuningas äkkiä kunnioittavasti peräytyen, "minä en rakasta enkä kunnioita mitään maailmassa niin suuresti kuin teitä, eikä hovissani, sen vannon kaiken nimessä, ole ketään suuremmassa arvossa pidettyä kuin te tästälähtein. Pyydän teiltä siis anteeksi kiihtymystäni, mademoiselle; se johtui ylenpalttisesta rakkaudesta. Mutta minä voin teille todistaa, että rakastan teitä vieläkin enemmän, voin todistaa sen kunnioittamalla teitä niin paljon kuin vain voitie haluta." Sitten hän kumartuen tytön edessä ja tarttuen hänen käteensä lausui: "Mademoiselle, suotteko minulle kunnian, että vastaanotatte suudelman, jonka painan kädellenne?" Ja kuninkaan huulet hipaisivat kunnioittavasti ja kevyesti nuoren tytön värisevää kättä. "Tästedes", lisäsi Ludvig, nousten ja vakavasti katsellen impeä, "tästedes te olette minun suojeluksessani. Älkää puhuko kellekään vääryydestä, jonka olen teille tehnyt, ja antakaa anteeksi muillekin, mitä pahaa he ovat mahdollisesti teille tuottaneet. Tästälähtein te olette niin paljon heidän yläpuolellaan, että he eivät enää edes saa aihetta teitä sääliä, saati peloittaa." Ja hän tervehti neitoa hartaasti kuin temppelistä poistuen ja kutsui sitten de Saint-Aignania, joka lähestyi peräti nöyränä. "Kreivi", sanoi hän, "toivoakseni mademoiselle tahtoo suoda teille hiukan ystävyyttään sen vastineeksi, mitä minä olen hänelle iäksi vannonut." De Saint-Aignan taivutti polvensa la Vallièren edessä. "Mikä ilo minulle", sopersi hän, "jos mademoiselle suo minulle sellaisen kunnian!" "Minä lähetän teille heti toverinne takaisin", virkkoi kuningas. "Hyvästi, mademoiselle, tai pikemmin: näkemiin! Osoittakaa minulle se armo, että muistatte minua rukouksissanne." "Ah, sire", vastasi la Vallière, "olkaa huoletta. Te asutte Jumalan kanssa sydämessäni." Nämä viime sanat päihdyttivät kuninkaan, joka aivan hurmaannuksissaan vei de Saint-Aignanin alas portaita. Tätä ratkaisua ei Madame ollut aavistanut: ei vedenneito eikä sinipiika ollut siitä puhunut. 134. Uusi jesuiittikenraali. Sillaikaa kun la Vallière ja kuningas ensimmäiseen tunnustukseensa sulattivat kaikki menneisyyden murheet, nykyhetken onnentunteet ja tulevaisuuden sykähdyttelevät toiveet, oli Fouquet vetäytynyt linnassa varattuun huoneeseensa ja keskusteli siellä Aramiksen kanssa juuri siitä kaikesta, minkä Ludvig oli nyt heittänyt mielestään. "Sanokaahan minulle", aloitti Fouquet saatuaan vieraansa asettumaan nojatuoliin ja itse istuuduttuaan hänen viereensä, "sanokaahan minulle, herra d'Herblay, millä kannalla asiat ovat nykyään Belle-Islellä. Oletteko kuullut mitään uutta?" "Herra yli-intendentti", vastasi Aramis, "sillä taholla kehittyy kaikki toivomustemme mukaisesti; kulungit on lopullisesti suoritettu, ja suunnitelmistamme ei ole mitään tullut tietoon." "Mutta varusväki, jonka kuningas tahtoi vaihtaa sinne?" "Sain tänä aamuna tiedon, että se on saapunut kaksi viikkoa takaperin." "Ja sitä on erityisesti kohditeltu?" "Mitä parhaalla tavalla." "Entä vanha varusväki, -- mihin se on joutunut?" "Se on noussut maihin Sarzeaussa ja heti siirretty Quimperiin." "Tiedättekö tarkemmin uusien miesten mielialasta?" "He ovat jo meidän puoluettamme." "Oletteko varma vakuutuksestanne, hyvä herra piispa?" "Ehdottomasti; sitäpaitsi saatte itse kuulla, miten siellä on järjestelty." "Belle-Isle on vain ollut kaikista linnoituspaikoista ikävin soturien katsantokannan mukaan." "Sen tiedän ja otin myös toimiakseni sikäli. Siellä on ahdasta, ei ole yhteyttä muun maailman kanssa, ei naisia, ei peliseuraa; ja on ihan surkeata nähdä --" lisäsi Aramis hymyillen omituiseen tapaansa -- "kuinka suuressa määrin nuoret miehet nykyaikana etsiskelevät huvittelua ja kuinka herkkiä he sen johdosta ovat mieltymään henkilöihin, jotka heille kustantavat sellaista ajanvietettä." "Mutta jos he saavat hupia Belle-Islellä?" "Jos se tapahtuu kuninkaan toimesta, niin he rakastavat kuningasta, mutta jos kuningas jättää heidät ikäviinsä ja herra Fouquet toimittaa heille hauskutusta, niin he kiintyvät rahaministeriin." "Ja te olitte neuvonut isännöitsijääni, että hän heti heidän tultuaan..." "Ei, heidän annettiin ensin viikkokausia kärsiä rauhassa ikävää, ja he alkoivat nurkua väittäen, että edelliset upseerit olivat saaneet huvitella enemmän kuin he. Silloin heille vastattiin, että heidän edeltäjänsä olivat osanneet laittautua herra Fouquetin ystäviksi ja että jos herra Fouquet voisi ajatella heistä samaa, pitäisi hän kyllä erityisenä huolenaan, että hänen alueellaan viihdyttäisiin. No, se pani heidät miettimään. Mutta isännöitsijä lisäsi heti, että hän herra Fouquetin käskyjä rikkomatta tunsi herransa kyllin hyvin, tietääkseen jokaisen kuningasta palvelevan aatelismiehen herättävän hänen harrastustaan, ja että hän tulokkaita tuntemattakin tahtoi tehdä heidän hyväkseen yhtä paljon kuin toisillekin oli oltu huomaavaisia." "Mainiota! Ja toivoakseni toiminta seurasi sanoja? Tiedättehän, etten soisi nimessäni luvattavan mitään toteuttamatonta." "Kyllä: upseerien käytettäväksi luovutettiin meidän molemmat kaapparialuksemme ja teidän hevosenne, ja he saivat päärakennuksen avaimet, niin että he nyt pääsevät metsästämään ja ratsastusretkille, täydentäen seurueitaan niistä Belle-Islen ja ympäristön naisista, jotka eivät pelkää tulevansa merikipeiksi." "Ja Sarzeaussa ja Vannesissahan on paljon sellaisia naisia, teidän korkea-arvoisuutenne?" "Oh, pitkin koko rannikkoa", vastasi Aramis tyynesti. "Ja miten on sotamiesten laita?" "Järjestely on tietenkin ollut suhteellista; sotamiehille tarvittiin viiniä, hyviä ruokavaroja ja korkeata palkkaa." "Aivan oikein! Ja tuloksena siis on...?" "Että nyt voimme luottaa tähän varusväkeen, joka on jo paremmalla kannalla kuin entinen." "Hyvä!" "Ja tällaisesta menettelystä on jatkuvaa etua: jos on Jumalan tahto, että varusväkeä vaihdetaan aina kahdenkin kuukauden väliajoilla, tulee kolmisen vuoden kuluessa kokonainen armeijakunta siten vaikuteltavaksemme; yhden rykmentin sijasta saamme viisikymmentätuhatta miestä puolellemme." "Niin, tiesin hyvin", sanoi Fouquet, "ettei kukaan muu kuin te voisi osoittautua niin suuriarvoiseksi ja palkitsemattomaksi ystäväksi, herra d'Herblay. Mutta näissä puuhissahan", lisäsi hän nauraen, "me kokonaan unohdimme kelpo parooni du Vallonin; mihin hän onkaan joutunut? Minun täytyy tunnustaa, että oleskellessani kolme viime päivää Saint-Mandéssa en ollenkaan tullut ajatelleeksi ystäväämme tai muutakaan hyödyllistä." "Minä en unohda häntä!" vastasi Aramis. "Portos on Saint-Mandéssa hänkin ja lihoo päivä päivältä; hänellä on aina mieliruokia ja parhaita viinejä tarjolla, ja kävelypaikaksi olen hänelle myöntänyt pikku puiston, jonka te olette muuten pidättänyt samaan tarkoitukseen itsellenne. Hän alkaakin jo taas olla jalkeilla ja harjoittelee voimiaan taivuttelemalla nuoria saarnipuita tai pirstaamalla vanhoja tammia kuten Krotonin Milon,[1] ja kun puistossa ei ole jalopeuroja, niin tapaamme hänet varmaankin ihan eheänä. Portoksemme on oikea urho." "Kyllä, mutta vähitellen hänen täytyy ikävystyäkin." "Ei, siitä saamme olla huoletta." "Hän voi ryhtyä tiedustelemaan?" "Hän ei tapaa ketään." "Mutta lopultakin hän kai odottaa tai toivoo jotakin?" "Minä olen antanut hänelle toiveen, jonka me jonakuna päivänä toteutamme, ja hän elää sen elvyttelemänä." "Mikä hänen toivomuksensa on?" "Tulla esitellyksi kuninkaalle." "Ohoh! Millä perusteella?" "Belle-Islen insinöörinä, _pardieu_!" "Onko se mahdollista?" "Ihan totta." "Kas vain! Mutta eikö hänen pitäisi nyt palata Belle-Islelle?" "Välttämättömästi, ja ajattelenkin lähettää hänet sinne niin pian kuin suinkin käy laatuun. Portoksella on paljon esiintymiskykyä; hän on mies, jonka heikkouden tunnemme vain d'Artagnan, Atos ja minä. Portos ei milloinkaan menetä malttiaan; hän käyttäytyy aina peräti arvokkaasti, ja upseerien silmissä hän tuntuu aivan ristiretkien aikuiselta ritarilta. Hän juo pöydän alle koko esikunnan, itse tuntematta humaustakaan päässänsä; hän kykenee herättämään heissä kaikissa ihailua ja mieltymystä. Ja jos meillä myöhemmin sattuu joku määräys pantavaksi täytäntöön, niin Portos toteuttaa sen kirjaimellisesti, -- hän ei anna minkään esteen silloin häiritä suoraa suuntaansa." "Lähettäkää hänet siis takaisin." "Sitä olen jo aikonut, -- mutta vasta jonkun päivän päästä sen teen, sillä minun täytyy sanoa teille eräs seikka: minä epäilen d'Artagnania. Hän ei ole Fontainebleaussa, kuten kenties olette huomannut, ja d'Artagnan ei ole milloinkaan huvikseen syrjässä tai jouten. Nyt saatuani omat asiani kuntoon yritänkin ottaa selville, mitä d'Artagnanilla on hommanaan." "Olette saanut asianne kuntoon, sanotte?" "Niin." "Siinä tapauksessa olette onnellinen mies; minä soisin voivani sanoa samaa omasta asemastani." "Ettehän toki ole enää levoton?" "Hm!" "Kuningas kohtelee teitä mitä parhaiten." "Kyllä niin." "Ja Colbert antaa teidän olla rauhassa?" "Jokseenkin." "Niin ollen", sanoi Aramis seuraten ripeätä ajatusjuoksuaan, joka oli hänen vahva puolensa, "niin ollen voimmekin miettiä eilistä ehdotustani sen tyttösen suhteen." "Kenestä puhuittekaan?" "Oletteko jo unohtanut?" "En todellakaan muista." "Huomautin neiti de la Vallièresta." "Kas, totta kyllä!" "Oletteko siis vastahakoinen käännyttämään tyttöä puolellenne?" "Siinä on haittana se, että sydämeni on toisaalla; en tunne minkäänlaista mieltymystä siihen lapsukaiseen." "Hohoi!" vastasi Aramis; "sydämenne vetää teitä toisaanne, sanotte?" "Niin." "_Diable_, sellaista pitää varoa!" "Miksi niin?" "Olisi vaarallista antautua sydämensä valtaan, kun tarvitsee päätänsä siinä määrin kuin te." "Te olette oikeassa. Ja heti ensi kutsustanne minä jätinkin kaikki, kuten näette. Mutta palatkaamme pienokaiseen. Mitä hyötyä luulette minulle siitä koituvan, että kävisin hänelle huomaavaiseksi?" "Asia on selvä. Kuningas on oikkunaan iskenyt silmänsä häneen; niin ainakin luullaan." "Ja te, jolle kaikki on selvillä, tiedätte kai muutakin?" "Minä tiedän, että kuningas on vaihtanut tunteitaan hyvin äkkiä: aivan äsken hän oli ihan hullaantunut Madameen, ja vielä muutamia päiviä sitten Monsieur valitti siitä mieltymyksestä leskikuningattarelle; seurauksena oli aviokiistoja ja äidillisiä nuhteita." "Miten te tuon kaiken tiedätte?" "Tiedänpä vain." "No niin?" "No, tämän eripuraisuuden ja nuhtelun jälkeen ei kuningas ole enää puhutellut tai erityisesti lähestynyt hänen kuninkaallista korkeuttaan, vaan kääntänyt huomionsa de la Vallièreen, Madamen hovineitoon. Tiedättekö, mitä lempiseikoissa merkitsee kaihdin?" "Hyvin." "No niin, neiti de la Vallière tietenkin on vain Madamen kaihtimena. Käyttäkää tätä asemaa hyväksenne, sopivasti antaen tytön ymmärtää, että hän onkin valtiattarensa välikappale. Loukattu itserakkaus helpoittaa valloitustanne, ja tuo tyttönen luonnollisesti tutustuu kuninkaan ja Madamen salaisuuksiin. Ja te ette voi uskoakaan, mitä kaikkea järkevä mies voi saada aikaan jonkun salaisuuden haltijana." "Mutta miten lähestyä häntä?" "Tekö kysytte sitä minulta!" vastasi Aramis. "Vain syystä että minulla ei ole aikaa hänen varalleen." "Hän on köyhä ja halpa-arvoinen; te toimitatte hänelle kunnollisen aseman, -- ja valloittipa hän rakastajattarena kuninkaan tai ainoastaan pääsee läheisiin väleihin uskottuna, niin teillä on hänessä uusi avustajatar." "Hyvä", mukausi Fouquet. "Mitä nyt ensin tekisimme pienokaisen suhteen?" "Miten olette menetellyt, herra yli-intendentti, kun olette tahtonut valloittaa jonkun naisen?" "Olen kirjoittanut hänelle rakkauteni vakuutuksia, tarjonnut palvelulisiäni ja piirtänyt alle nimeni." "Onko yksikään kyennyt vastustamaan teitä?" "Yksi ainoa", vastasi Fouquet. "Mutta hiljakkoin hän taipui kuten toisetkin." "Otatteko nyt vaivaksenne kirjoittaa?" esitti Aramis, ojentaen rahaministerille kynää. "Sanelkaa!" pyysi hän. "Päässäni pyörii niin paljon muuta, etten osaisi saada kokoon kahta riviä." "Samapa se", vastasi Aramis. "Kirjoittakaa siis!" Hän saneli: 'Hyvä neiti! Olen nähnyt teidät, ja teitä ei hämmästyttäne, että olen huomannut teidät tenhoavaksi. Mutta sulojanne vastaavan aseman puutteessa te voitte viettää ainoastaan syrjäytettyä elämää hovissa. Kunniallisen miehen rakkaus voisi -- jos teillä on ollenkaan kunnianhimoa -- auttaa oikeuksiinsa teidän henkevyyttänne ja viehkeyttänne. Minä asetan rakkauteni teidän jalkainne juureen; mutta kun kaikkein nöyrin ja varovaisinkin kiintymys saattaa kuitenkin panna alttiiksi hellimänsä olennon, ei noin ihastuttavan henkilön sovi antautua vaaraan ilman tulevaisuuden vakuuksia. Jos suvaitsette vastata rakkauteeni, niin osoitan teille kiitollisuuttani tekemällä teidät pysyväisesti vapaaksi ja itsenäiseksi.' Tämän kirjoitettuaan Fouquet katseli Aramista. "Nimi vain alle", sanoi piispa. "Onkohan se tarpeellista?" "Teidän allekirjoituksenne tässä kirjeessä merkitsee miljoonaa, -- ette ota huomioon sitä, hyvä yli-intendentti." Fouquet kirjoitti nimensä. "Kenet lähetätte nyt toimittamaan kirjettä perille?" kysyi Aramis. "Erään älykkään palvelijan." "Oletteko ihan varma hänestä?" "Hän on taattu graubündeniläiseni. Hm, meidän pelimme ei muuten olekaan tässä asiassa hullumpaa." "Kuinka niin?" "Jos on totta, mitä sanoitte tuon pienokaisen tehtävästä kuninkaan ja Madamen suhteissa, antaa kuningas hänelle luonnollisesti niin paljon rahaa kuin hän vain saattaa haluta." "Kuninkaalla siis on rahoja?" kysyi Aramis. "_Dame_, ei muutakaan voi uskoa, kun hän ei enää pyydä minulta!" "Hoo, kyllä hän taas pyytääkin, olkaa varma siität" "Minulla on vielä suotuisampikin seikka mainittavana: olisin luullut hänen puhuvan minulle tuosta Vauxin juhlasta, jota Colbert pyrkii toimittamaan niskoilleni, mutta hän ei ole virkkanut siitä sanaakaan." "Vielä hän siitä puhuukin!" "Te siis pidätte kuningasta kovin säälimättömänä, hyvä herra d'Herblay?" "En häntä." "Hän on nuori ja siis taipuvampi suopeuteen." "Hän on nuori ja siis heikko tai kiihkomielinen, ja herra Colbert johtelee ilkeydellään kuninkaan heikkoutta tai herkkäluontoisuutta." "Näettehän pelkäävänne häntä?" "Sitä en kiellä." "Mutta silloin minä olen hukassa." "Kuinka niin?" "Minä olin kuninkaan asioissa voimakas ainoastaan rahojen perusteella, ja nyt olen taloudellisen perikadon partaalla." "Ette suinkaan." "Mitä! Tunnetteko siis asiani paremmin kuin minä itse?" "Kenties." "Mutta jos hän kuitenkin haluaa sen juhlan pantavaksi toimeen?" "Silloin te järjestätte sen." "Entä rahat?" "Onko teiltä milloinkaan puuttunut varoja?" "Voi, jos tietäisitte, millä hinnalla sain täytetyksi viime tarpeen!" "Ensi kerralla se käy teiltä ihan vaivattomasti." "Kuka minulle antaisi rahat?" "Minä." "Annatteko te minulle kuusi miljoonaa?" "Kyllä." "Te, -- kuusi miljoonaa!" "Kymmenen, jos tarvitaan." "Totisesti, hyvä d'Herblay", sanoi Fouquet, "teidän tyyni luottavaisuutenne peloittaa minua enemmän kuin kuninkaan suuttumus." "Joutavia!" "Mikä siis oikein olettekaan?" "Tokihan tunnette minut." "Tarkoitin: mihin tähtäätte?" "Minä tahdon, että Ranskan valtaistuimella tulee olla kuningas, joka on suosiollinen herra Fouquetille, ja että herra Fouquet on minulle suosiollinen." "Ah", huudahti Fouquet puristaen hänen kättänsä, "minähän jo pidän teitä läheisimpänä miehenäni; mutta uskokaa pois, rakas d'Herblay, te antaudutte harhaluuloihin." "Missä kohden?" "Ludvig ei ikinä käänny minua kohtaan suopeaksi." "En ole sanonutkaan, että Ludvig muuttuu teille suosiolliseksi." "Mutta juurihan pääsitte sitä sanomasta!" "En puhunut Ludvigista, vaan Ranskan kuninkaasta." "Eikö se ole samaa?" "Ei toki; siinä on suuri ero." "En ymmärrä." "Oivallatte piankin. Otaksukaa, että se kuningas on toinen mies kuin Ludvig XIV." "Toinen mies?" "Niin, jonka on kiiltäminen teitä kaikesta." "Mahdotonta!" "Vieläpä valtaistuimestaan." "Oh, te olette järjiltänne! Ei ole olemassa ketään, joka voisi asettua Ludvig XIV:n sijaan valtaistuimelle. En kykene havaitsemaan ketään sellaista, en ainoatakaan." "Minä tiedän yhden." "Ellei se olisi Monsieur", vihjaisi Fouquet levottomasti silmäillen Aramista. "Mutta Monsieur..." "Se ei ole Monsieur." "Miten saattaisi mikään hallitsijasukuun kuulumaton ruhtinas, jolla ei olisi mitään oikeutta...?" "Minun tai oikeastaan teidän kuninkaanne on oleva kaikkea, mitä hänen pitääkin olla; olkaa siitä seikasta huoleti." "Varokaa, varokaa, herra d'Herblay, te saatte minut vapisemaan, ja päätäni huimaa." Aramis hymyili. "Te vapisette ja huimaannutte vähästä", vastasi hän. "Oh, te todella pelästytätte minut." Aramis hymyili yhä. "Te nauratte vain?" ihmetteli Fouquet. "Ja sen päivän koittaessa tekin nauratte; nyt minun vain tulee pysyä ainoana naurajana." "Mutta selittäkää toki edes hiukan!" "Kyllä selitän aikanaan; sillävälin älkää pelätkö mitään. Te olette yhtä vähän Pietari kuin minä olen Vapahtaja, mutta kuitenkin minä sanon teille: 'Heikkouskoinen, miksi epäilet?'" "Voi, hyvä Jumala, minä epäilen... minä epäilen, koska en näe mitään." "Silloin olette sokea, ja siinä tapauksessa en enää kohtele teitä Pietarina, vaan Paavalina, ja sanon teille: 'Se päivä tulee, jona sinun silmäsi avautuvat!'" "Voi", äännähti Fouquet, "kuinka mielelläni uskoisinkaan!" "Te ette usko, vaikka olen ainakin kymmenesti kuljettanut teidät kuilun yli, johon olisitte yksin ollen sortunut! Te ette usko, -- te, joka yliprokuraattorista olette kohonnut intendentin arvoon, intendentistä pääministeriksi ja siitä olette nousemassa valtakunnan melkein itsenäiseksi kansleriksi. Mutta ei", sanoi hän yhä hymyillen, "ei, ei, te ette voi nähdä ettekä siis myöskään uskoa." Ja Aramis nousi poistuakseen. "Vielä sananen", virkkoi Fouquet. "Te ette ole milloinkaan ennen puhunut minulle täten; te ette ole koskaan esiintynyt niin luottavaisena tai oikeammiten uhmaavana." "Syystä että äänekkääseen puhumiseen tarvitaan vapaa sananvalta." "Teillä on se siis nyt?" "Niin." "Vasta saatuna?" "Eilisestä asti." "Olkaa varovainen, herra d'Herblay, te ajatte varmuuden uhkarohkeuteen." "Mahtiin voi perustaa paljon rohkeutta." "Te olette mahtava?" "Olen tarjonnut teille kymmenen miljoonaa ja pidän sen summan yhä varallanne." Fouquet nousi ihan hämmennyksissään. "Kuulkaahan", sanoi hän, "kuulkaahan: te puhuitte kuninkaiden syöksemisestä valtaistuimelta ja asettamisesta valtaan. Herra armahtakoon, mutta jos olen täydellä järjelläni, niin sitä te äsken haastoitte!" "Niin todellakin." "Ja miksi puhuitte sellaista?" "Saattaa hyvinkin puhua valtaistuinten vallinnasta, kun itse on tämän maailman kuninkaitten yläpuolella." "Oletteko siis kaikkivaltias?" huudahti Fouquet. "Pysyn sanoissani", vastasi Aramis. Hänen silmänsä leimusivat ja huulensa värähtelivät. Fouquet heittäysi jälleen nojatuoliin ja antoi päänsä vaipua käsien varaan. Aramis katseli häntä hetkisen kuten ihmiskohtaloita johteleva enkeli olisi silmäillyt tavallista kuolevaista. "Hyvää yötä", toivotti hän; "nukkukaa hyvin ja lähettäkää kirjeenne la Vallièrelle. Huomenna kai jälleen tapaamme?" "Niin, huomenna", vastasi Fouquet ja pudisti päätänsä kuin henkilö, joka tointuu tajulleen. "Mutta missä parhaiten?" "Kuninkaan ajoretkellä, jos suvaitsette." "Se sopii hyvin." Ja he erosivat. 135. Rajuilma Seuraava päivä valkeni synkän uhkaavana, ja kun kaikki tiesivät, että kuninkaalliseen ohjelmaan kuului nyt ajoretki, jokainen heti silmänsä avattuaan suuntasi katseensa taivaalle. Puunlatvain tasalla leijui sakeata, punertavaa usmaa, jota paksun pilvihunnun läpi tunkeutuvat himmeät auringonsäteet olivat hädin jaksaneet kohottaa kolmisenkymmentä jalkaa maasta. Yöllä ei ollut laisinkaan laskeutunut kastetta, nurmikot olivat jääneet kuiviksi ja kukkaset menettäneet tuoreutensa. Linnut livertelivät tavallista hillitymmin lehvistöissä, jotka riippuivat kuoleutuneen hievahtamattomina. Se omituinen sekava ja elämää uhkuva kohu, jota auringon armaus tuntuu synnyttävän, -- se luonnon huokuminen, joka taukoamattomasi haastaa kaikkien muiden äänten keskellä, -- oli nyt häipynyt kuulumattomiin; syvä hiljaisuus vallitsi luomakunnassa. Tämä taivaan ankeus säpsähdytti kuningasta, kun hän noustuaan siirtyi ikkunansa ääreen. Mutta kun ajoretkeä varten oli annettu kaikki määräykset, -- kun oli toimitettu kaikki valmistukset ja olletikin kun Ludvig toivoi tästä ajoretkestä mielikuvituksensa lupausten (ja voimmepa sanoa sydämensä halujen) täyttymystä, päätti hän empimättä, että sään merkeillä ei ollut mitään tekemistä jo järjestetyn ajoretken kanssa, joka siis oli pantava toimeen vastuksia ajattelematta. Muutamissa taivaan armoittamissa hallituskausissa on sitäpaitsi hetkiä, jolloin voisi luulla maallisen kuninkaan tahdolla olevan vaikutusta jumalalliseen tahtoon. Augustuksella oli Vergilius vakuuttamassa: _Nocte pluit tota, redeunt spectacula mane_.[2] Ludvig XIV:lle saattoi Boileau kuvailla samanlaista suopeutta Jumalan taholta kuin Augustus uskoi saavansa osakseen Jupiterilta. Ludvig kävi tavallisuuden mukaan messussa, mutta on tunnustettava, että luodun muisto jossakin määrin häiritsi Luojalle kuuluvia ajatuksia. Hän ei jumalanpalveluksen aikana voinut pidättyä toisinaan laskeskelemasta, kuinka monta minuuttia ja sitten sekuntia hänet eroitti siitä onnellisesta hetkestä, jolloin huviajelu alkaisi eli Madame siis lähtisi liikkeelle seuranaisineen. On kaiketi sanomattakin selvää, että linnassa ei yksikään sivullinen tiennyt kohtauksesta, joka kuninkaalla oli ollut edellisenä iltana la Vallièren kanssa. Kielevä Montalais olisi kenties laskenut jutun leviämään, mutta häntä hallitsi tässä kohden Malicorne, joka oli lukinnut hänen huulensa yhteisen edun osoittamisella. Ludvig XIV oli niin hurmaannuksissaan, että hän oli Madamellekin melkein antanut anteeksi eilispäivän kolttosen. Hänen oikeastaan sietikin olla siitä pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Ilman tuota häijyyttä ei hän olisi saanut la Vallièren kirjettä, joka johti hänet puhutteluun ja epätietoisuudesta selvyyteen. Hänen sydämensä oli niin täynnä auvoa, ettei siihen ainakaan tällähaavaa mahtunut mitään katkeruuden kaunaa. Sentähden Ludvig ei aikonutkaan rypistää kulmiansa kälylleen, vaan tahtoi tervehtiä häntä vielä ystävällisemmin ja armollisemmin kuin tavallista, -- se vain ehtona, että hän valmistuisi ajoissa lähtemään liikkeelle... Sellaista Ludvig mietti messun kestäessä, väkisinkin unohtaen pyhän toimituksen aikana yhtä ja toista, mitä kaikkein kristillisimmän kuninkaan ja kirkon vanhimman pojan olisi tullut ajatella. Mutta Jumala on nuorille rikkojille laupias, ja kaikki rakkaus -- harhaantunutkin -- saa helposti armon Hänen isällisissä silmissään. Niinpä Ludvig messusta lähtiessään ja kohottaessaan katseensa taivaalle näki pilvipeitteen raosta jo kaistaleen puhtoista sinitaivasta. Hän palasi linnaan, ja kun ajoretki oli määrätty alkavaksi vasta puoleltapäivin ja siihen oli vieläkin kaksi tuntia aikaa, ryhtyi hän uutterasti työskentelemään Colbertin ja Lyonnen kanssa. Tämä puuhailu ei estänyt Ludvigia samalla kävelemästä edes takaisin pöydän ja ikkunan väliä, -- sen ikkunan nimittäin, joka oli Madamen huvimajalle päin, ja siten hän tuli huomanneeksi pihalla herra Fouquetin. Sitten kun kuningas oli toisiltana osoittanut rahaministerille ilmeistä suosiollisuutta, hyörivät hovimiehet Fouquetin ympärillä huomaavaisempina kuin milloinkaan, ja hän puolestaan näytti hyvin tyytyväiseltä ja hymyili iloisesti, ollessaan nyt tulossa tervehdyskäynnille kuninkaan luo. Fouquetin nähdessään Ludvig vaistomaisesti kääntyi Colbertiin päin. Tämä myhäili niinikään ja näytti voitokkaan riemuitsevalta. Se ilahdus oli hänet vallannut vastikään, kun muuan hänen kirjurinsa oli tullut sisään ja ojentanut hänelle asiakirjakäärön, jonka Colbert oli avaamattomana sullonut avaraan housuntaskuunsa. Mutta kun Colbertin hymyssä aina oli pohjalla jotakin pahaenteistä, valitsi Ludvig mieluummin katseltavakseen Fouquetin säteilevän ilmeen. Hän viittasi yli-intendenttiä tulemaan ylös ja virkkoi sitten Lyonnelle ja Colbertille. "Laatikaa mietintönne valmiiksi ja jättäkää se kirjoituspöydälleni; minä luen sen sitten rauhallisempana hetkenä." Ja hän poistui huoneesta. Kuninkaan antaman merkin johdosta oli Fouquet kiireesti noussut ylös portaita; Aramis oli ollut pihalla yli-intendentin saattolaisena, mutta vakavana vetäytynyt halpa-arvoisempien hovimiesten ryhmään, jonka keskeen hän katosi niin että kuningas ei ollut häntä huomannutkaan. Ludvig kohtasi rahaministerinsä porrassillakkeella. "Sire", lausui Fouquet nähdessään hallitsijansa osoittaman armollisuuden, "teidän majesteettinne on viime päivinä ollut minulle ylenmäärin suosiollinen. Edessämme ei nyt enää olekaan vain nuori kuningas, vaan nuori jumala, joka hallitsee Ranskan rattoisuuden, onnen ja rakkauden henkenä." Kuningas punastui. Imartelevanakin tämä kohteliaisuus oli jokseenkin suoranainen vihjaus. Hän vei yli-intendentin siihen pikku saliin, joka eroitti hänen työhuoneensa makuukamarista. "Tiedättekö, miksi kutsuin teidät?" aloitti Ludvig istuutuen ikkunakomeron reunalle, voidakseen pitää silmällä kukkapengermiä Madamen huvimajan toisen ulko-oven edustalla. "En, sire... mutta teidän majesteettinne armollisesta hymystä päättäen teillä on jotakin ilahduttavaa sanottavana minulle." "Kas, teillä on ennakkokäsitys?" "Minä vain katselen ja näen." "Mutta te erehdytte." "Onko mahdollista, sire?" "Kutsuin teidät päin vastoin pahoitteluni lausumiseksi." "Minulle, sire?" "Niin, ja hyvin vakavana nuhteena." "Teidän majesteettinne ihan kauhistuttaa minua... ja kuitenkin odotan täynnä luottamusta teidän oikeamielisyyteenne ja hyvyyteenne." "Mitä puhutaankaan, herra Fouquet, -- että te valmistelette suuria juhlia Vauxissa?" Fouquet hymyili niinkuin toipilas unohdetun kuumeen uusiintumiskohtauksen ensi väristyksessä. "Ja te ette ole kutsunut minua?" jatkoi kuningas. "Sire", vastasi Fouquet, "en ajatellut koko juhlaa, josta muuan _ystäväni_" -- Fouquet korosti tätä sanaa -- "vasta toisiltana tahtoi muistuttaa minua." "Mutta minä puhelin kanssanne sitten yöllä, ja te ette maininnut siitä mitään, herra Fouquet." "Sire, miten olisin voinut toivoa teidän majesteettinne laskeutuvan alas korkeasta piiristänne siinä määrin, että kunnioittaisitte minun kotiani kuninkaallisella läsnäolollanne?" "Suokaa anteeksi, herra Fouquet, mutta tehän ette missään muodossa puhunut minulle juhlastanne." "En puhunut siitä kuninkaalle -- toistan vieläkin, ensiksikin siitä syystä, että juhlan toimeenpanemisesta ei ollut mitään lopullista päätetty, ja toisekseen pelkäsin epäystä." "Ja millä perusteella pelkäsitte minun kieltäytyvän, herra Fouquet? Olen päättänyt saattaa välimme aivan selviksi, kuten näette." "Arastelin katkeran pettymyksen karttelussa, sire, kun niin kovin hartaasti halusin nähdä kuninkaan jonakuna otollisena hetkenä ottavan vastaan kutsuni." "No, huomaanpa, herra Fouquet, että meidän on peräti helppo päästä hyvään keskinäiseen ymmärrykseen. Te haluatte kutsua minut juhlaanne, minä olen halukas tulemaan; kutsukaa, niin saatte minut vieraaksenne." "Mitä! Teidän majesteettinne suvaitsee vastaanottaa kutsuni?" sopersi yli-intendentti. "Luulen todellakin tekeväni enemmän, monsieur", sanoi kuningas hymyillen, "sillä minä lienen oikeastaan nyt itse tarjoutunut." "Teidän majesteettinne tuottaa minulle ääretöntä kunniaa ja iloa!" huudahti Fouquet; "minun täytyy vain sanoa, kuten herra de la Vieuville lausui teidän esi-isällenne Henrik IV:lle _Domine, non sum dignus_."[3] "Siihen vastaan, herra Fouquet, että jos panette toimeen juhlan, niin minä tulen mukaan kutsuttuna tai kutsumattomana." "Oi, kiitos, kiitos, armollinen kuninkaani!" sanoi Fouquet kohottaen ylpeästi päätänsä tämän suosionosoituksen johdosta, jota hän kuitenkin sielussaan piti lopullisena häviönänsä. "Mutta miten on teidän majesteettinne saanut tiedon unelmastani?" "Yleisestä huhuamisesta, herra Fouquet, joka kertoo ihmeitä teistä ja kotinne upeudesta. Tunnette ehkä ylpeyttä siitä, että kuninkaan käy teitä kateeksi, herra Fouquet?" "Se tekee minusta maailman onnellisimman miehen, sire, koska sinä päivänä, jona kuningas todella tuntee kateutta Vauxin johdosta, minulla on jotakin arvokasta tarjottavana hallitsijalleni." "No niin, herra Fouquet, valmistakaa siis juhlanne ja avatkaa talonne ovet selälleen." "Ja määrätkää te, sire, päivä", esitti Fouquet. "Sopikaamme tasan kuukausi tästä päivästä lukien." "Haluaako teidän majesteettinne nyt mitään muuta?" "En sen enempää, herra yli-intendentti, paitsi että tästälähtein soisin teidän pysyttelevän likelläni niin paljon kuin teille vain suinkin käy mahdolliseksi." "Sire, minulla on kunnia ottaa osaa teidän majesteettinne huviajeluun." "Se ilahduttaa minua. Olenkin juuri lähtemässä, herra Fouquet, ja tuolla jo naiset tulevat koolle." Ja niin sanoessaan kuningas ei osoittanut ainoastaan nuoren miehen vilkastumista, vaan nuoren rakastajan intoa, kun hän peräytyi kiireesti ikkunasta ottamaan hansikkaansa ja keppinsä, jotka kamaripalvelija toi hänelle. Ulkoa kuului ratsujen tömistelyä ja vaununpyörien ratinaa pihan hiekoitukselta. Kuningas riensi alas portaita. Hänen ilmestyessään ulko-ovelle kaikki pysähtyivät. Ludvig astui suoraan nuoren kuningattaren luo. Leskikuningatar oli jäänyt huoneisiinsa, yhä pahemmin potien paranematonta hivutustautiansa. Maria Teresia astui kaleeseihin Madamen kanssa ja kysyi puolisoltaan, mille suunnalle hän halusi huviajelun ohjattavaksi. Ludvig lie nähnyt la Vallièren -- vielä ihan kalpeana edellisen illan tapauksista -- asettuvan vaunuihin kolmen seuralaisen kanssa ja vastasi kuningattarelle, että hän ei pitänyt siinä kohden väliä, vaan tuli mielellään minne hyvänsä. Kuningatar antoi silloin esiratsastajille määräyksen kääntyä Apremontia kohti. Nämä läksivät nyi ennakolta liikkeelle. Kuningas nousi ratsaille. Hän saattoi muutaman minuutin ajan kuningattaren ja Madamen ajoneuvoja, pysytellen vaununoven kohdalla. Sää oli tuntuvasti selinnyt, mutta koko taivaankansi oli kuitenkin yhä verhoutuneena ikäänkuin tomuhuntuun, jonka hienonhienot hiukkaset kimmeltelivät auringon himmentyneessä hohteessa. Oli tukahduttava helle. Mutta kun kuningas ei näkynyt säänmerkeistä välittävän, ei kukaan tahtonut ilmaista mitään levottomuutta, ja ajeluretki suuntautui kuningattaren ohjeen mukaisesti Apremontiin päin. Hovilaisten ryhmä hälisi hilpeänä, ja jokainen yritti ilmeisesti unohtaa ja saada muilta unohtumaan, mitä ikäviä huomautuksia oli edellisenä päivänä tullut lausutuksi. Etenkin Madame oli säteilevällä tuulella. Ja näkihän Henriette tosiaan kuninkaan kaleesiensa vierellä; ei ollut oletettavissa, että Ludvig oli siten elähtynyt huomaavaiseksi puolisoaan kohtaan, joten prinsessalla oli aihetta toivoon, että hänen ruhtinaansa oli palautunut entiselleen. Mutta neljänneslieuen verran saateltuaan ylhäistä paria kuningas kumarsi ystävällisesti hymyillen ja käänsi ratsunsa, antaen kuningattaren kaleesien ja sitten ensimmäisten hovineitojen vaunujen sekä muidenkin ajoneuvojen solua ohitseen; nähdessään hallitsijan seisahtuneen aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, -- ja hänellehän kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen. Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun pysähdyttämisellä. "Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena. Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan tyttösien kumppaniksi. Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä, johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä, varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli, yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn, siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan syrjäsilmäyksen kuninkaaseen -- joka ei ollut sitä huomaavinaan -- hän tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka olisivat voineet haitata kävelyä. Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua. Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, -- toinen etääntyi tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä hänelle vastenmielisenä. Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren kanssa. Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa perässä. 136. Sade. Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia asioita. He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi kumea, kaukainen jyrinä. "Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?" Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle. "Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?" "On varmastikin." "Kenen annoitte sen viedä?" "Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin." "Mutta hän ei tuonut vastausta?" "En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi." "Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?" "Niin." "Millä mielellä hän oli?" "Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö vain." "Entä juhla?" "Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua." "Toimittiko hän itselleen kutsun?" "Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan." "Hyvä on." "Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte voivanne antaa minulle tässä kohden?" "Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset määräykset." "Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita miljoonia." "Minä toimitan kuusi... Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari kolme miljoonaa." "Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay." Aramis hymyili. "Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?" "Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job." "Ja nyt?" "Tänään olen kuningasta rikkaampi." "Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää." Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi jyrähdykseksi. "Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!" "Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo." "Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa meidät." Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä puiden latvoissa. "Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät läpäisevät." "Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet. "Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis. "Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on." "Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!" huudahti Aramis, vuorostaan hymyillen. "Mutta ettekö pelkää, että ajajanne turhaan odotettuaan meitä otaksuu meidän palanneen toista tietä ja seuraa hovin vaunuja?" "Oh", hymähti Fouquet, "siitä ei ole pelkoa. Kun asetan valjakkoni minne hyvänsä, niin ainoastaan kuninkaan nimenomainen käsky voisi saada mieheni hievahtamaan. En sitäpaitsi luule, että ainoastaan me olemme etääntyneet näin loitolle. Kuulen askeleita ja puheensorinaa." Näin sanoen Fouquet kääntyi ja avasi kepillään tiheän lehvistön, joka oli hänen tiellään. Aramiksen katse tunkeutui aukkoon samalla kertaa kuin yli-intendentinkin. "Nainen!" supatti Aramis. "Mies!" säesti Fouquet. "La Vallière!" "Kuningas!" "Kas vain", sanoi Aramis, "tietäneekö kuningaskin teidän luolanne? Se ei minua ihmetyttäisi; hän näkyy olevan varsin säännöllisissä väleissä Fontainebleaun sinipiikoihin." "Eipä väliä", tuumi Fouquet, "menkäämme sinne kuitenkin. Jos luola on hänelle tuntematon, niin katsomme, miten hänen käy; jos hän sen tietää, niin voimme hänen tullessaan pujahtaa tiehemme, sillä sinne johtaa kaksi aukkoa." "Missä se siis nyt on?" kysyi Aramis; "sade alkaa jo valua lehvien välitse." "Olemme paikalla." Fouquet siirsi syrjään muutamia oksia, ja näkyviin tuli syvä kallionkolo, joka luonnontilassaan oli kokonaan kanervien, murattien ja tuuheina riippuvien tammenlehvien peittämä. Fouquet näytti tietä. Aramis seurasi, mutta katsahti taaksensa juuri luolaan astuessaan. "Ohoo", sanoi hän, "nuo poikkesivatkin metsään ja tulevat tänne päin." "No, luovutamme sitten paikkamme heille", virkkoi Fouquet hymyillen ja vetäen Aramista viitasta; "mutta vielä en usko kuninkaan tuntevan luolaani." "He tosiaan näkyvät vain etsivän tuuheampaa puuta", huomasi Aramis. Kuningas nimittäin katseli ilmaan eikä ympärilleen. Hän oli ottanut la Vallièren käsivarren kainaloonsa ja piteli tytön kättä omassaan. Neitonen alkoi liukahdella kosteassa ruohossa. Ludvig tähysti vielä tarkemmin tienoota ja keksi valtavan, tuuhealehtisen tammen, jonka suojaan hän vei la Vallièren. Tyttöparka katseli ympärilleen; hän näkyi sekä pelkäävän että toivovan, että joku seuraisi heitä. Kuningas asetti hänet seisomaan selin runkoa vasten, jonka laaja, lehvien suojaama ympärys oli niin kuiva kuin ei parhaillaan olisikaan tulvimalla satanut. Itse jäi Ludvig avopäin seisomaan hänen eteensä. Kotvasen kuluttua oksat siivilöitsivät muutamia vesipisaroita valahtamaan kuninkaan otsalle, mutta tämä ei sitä huomannut. "Oi, sire!" virkahti la Vallière, työntäen kuninkaan hattua. Mutta hallitsija vain kumarsi, itsepintaisesti kieltäytyen panemasta sitä päähänsä. "Nyt jos koskaan on aika tarjota paikkaamme", kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan. "Nyt jos koskaan on kuunneltava menettämättä sanaakaan siitä, mitä he keskenään haastavat", kuiskasi Aramis vastaan. He vaikenivatkin molemmin, ja kuninkaan ääni kuului selvästi: "Voi, hyvä Jumala, mademoiselle, näen tai pikemminkin arvaan teidän levottomuutenne; uskokaa minua, pahoittelen vilpittömästi, että eroitin teidät muusta seurueesta ja vielä toin teidät paikkaan, missä olette alttiina sateelle. Olette ehkä jo märkä, ja teitä viluttaneekin?" "Ei, sire." "Mutta te värisette?" "Sire, se johtuu pelosta, että kaikkien muiden ollessa koolla poissaoloni tulkitaan pahoin." "Ehdottaisin kyllä paluuta, mademoiselle; mutta katsokaahan ja kuunnelkaa, -- voiko nyt yrittääkään lähteä liikkeelle?" Ukkonen tosiaan jyrähteli alinomaa, ja sade valui virtanaan. "Sitäpaitsi", jatkoi kuningas, "tässä ei ole sijaa pahoille puheille. Ettekö ole Ranskan kuninkaan, valtakunnan ensimmäisen ritarin seurassa?" "Se on totta, sire", vastasi la Vallière, "ja se on minulle hyvin suuri kunnia. Omasta puolestani en pelkääkään haitallisia selityksiä." "Kenen puolesta sitten?" "Teidän, sire." "Minun, mademoiselle?" sanoi kuningas hymyillen. "En käsitä teitä." "Onko teidän majesteettinne siis jo unohtanut, mitä eilen tapahtui prinsessan luona?" "Oh, heittäkäämme se silleen, pyydän, tai pikemmin sallikaa minun vain pitää se mielessäni kiittääkseni teitä yhä kirjeestänne ja..." "Sire", keskeytti la Vallière, "sade valuu päällenne, ja teidän majesteettinne on yhä avopäin." "Pyydän, älkäämme välittäkö muusta kuin teistä, mademoiselle." "Oi", huudahti la Vallière hymyillen, "minä olen maalaistyttö, tottunut juoksentelemaan Loiren niityillä ja Bloisin puutarhoissa millä ilmalla tahansa. Vaatteeni taasen", lisäsi hän katsahtaen yksinkertaiseen musliinipukuunsa, "eivät ole säästelyn arvoisia, kuten teidän majesteettinne näkee." "Todellakin, mademoiselle, olen jo usein huomannut, että te kaikesta saatte kiittää itseänne ettekä asuanne. Te ette ole laisinkaan keimaileva, ja sitä pidän suuriarvoisena ominaisuutena." "Sire, älkää tehkö minusta parempaa kuin olen, vaan sanokaa ainoastaan, että minä en kykene loistelemaan." "Miten niin?" "Varojen puutteessa vain", ilmaisi la Vallière hymyillen. "Tunnustatte siis rakastavanne koreutta", elähtyi kuningas. "Sire, minusta on kaunista vain se, mitä kykenen tavoittamaan. Kaikki, mikä on minulle liian korkealla..." "Onko teille yhdentekevääkö?" "On minulle vierasta, koska se on minulta kiellettyä." "Ja minusta, mademoiselle", lausui kuningas, "teillä ei ole hovissani sitä asemaa, mikä teille kuuluu. Minulle ei varmaankaan ole kylliksi kerrottu sukunne ansioista. Setäni on pahoin laiminlyönyt huonekuntanne menestyksen edistämisen." "Ei suinkaan, sire. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Orléansin herttua oli aina erittäin hyväntahtoinen isäpuoltani kohtaan. Palvelukset ovat olleet vähäpätöisiä, ja saattaa sanoa, että meille on maksettu töittemme mukaan. Kaikille ei satu onnellisia tilaisuuksia palvella kuningastaan loistokkaasti. En kylläkään epäile, että sellaisen tilaisuuden ilmaantuessa sukuni olisi osoittautunut yhtä urheaksi kuin se on ollut halukas, mutta me emme ole saaneet koettaa." "No, mademoiselle, kuninkaitten asiana on autella sattumaa, ja minulle on suuri ilo mahdollisimman pian korjata kohtalon vääryydet teidän osaltanne." "Ei, sire", huudahti la Vallière kiihkeästi, "suvaitkaa jättää kaikki ennalleen." "Mitä, mademoiselle! Kieltäydyttekö siitä, mitä olen velvollinen ja halukas tekemään hyväksenne?" "Minulle riittää yltäkyllin se kunnia sire, että sain liittyä Madamen seurueeseen." "Mutta jos kieltäydyttekin omasta puolestanne, niin ottakaa ehdotukseni vastaan edes omaistenne tähden." "Sire, teidän jalomielinen aikomuksenne häikäisee ja peloittaa minua, sillä osoittaessanne armollisuutta sukuani kohtaan teidän majesteettinne toimittaa meille kadehtijoita ja itsellenne vihollisia. Jättäkää minut syrjäisyyteeni, sire, jättäkää minulle se onnekas tyydytys, että tunteissani ei voi olla itsekkyyttä." "Ah, tuo on ihailtavaa puhetta!" huudahti kuningas. "Totta kyllä", kuiskasi Aramis Fouquetin korvaan; "sellaista ei Ludvig liene tottunut kuulemaan." "Mutta", vastasi Fouquet, "entä jos tyttö antaa samanlaisen vastauksen minun kirjeeseeni?" "No", tyynnytti Aramis, "älkäämme tehkö ennakkopäätelmiä, vaan odottakaamme loppua." "Ja sitäpaitsi, hyvä herra d'Herblay", lisäsi yli-intendentti, joka ei luonnostaan ollut taipuvainen uskomaan tuollaisia tunteenpurkauksia ihan kirjaimellisesti, "epäitsekkyys kuninkaitten edessä on useinkin viisaasti harkittua." "Sitä kyllä minäkin ajattelin", myönsi Aramis. "Kuunnelkaamme." Kuningas lähestyi hovineitoa, ja kun vettä yhä enemmän tihkui tammen lehvien välitse, piti hän hattuansa kohotettuna nuoren tytön pään yli. Tämä käänsi kauniit sinisilmänsä kuninkaallista suojaa kohti ja pudisti päätänsä huoahtaen. "Voi, hyvä Jumala", huudahti kuningas, "mikä surullinen ajatus voikaan tunkeutua sydämeenne, kun olen asettanut omani sen etuvarustukseksi?" "En tahdo salata sitä teiltä, sire. Olin jo äsken puuttumassa tähän kysymykseen, -- niin vaikea kuin minun ikäiseni nuoren tytön onkin siitä puhua --, mutta teidän majesteettinne vaiensi minut silloin. Sire, teidän majesteettinne ei ole vapaa tällaiseen seurusteluun, -- teidän majesteettinne on naimisissa; jokainen tunne, joka vieroittaa teidän majesteettianne kuningattaresta, saattaen teidät ajattelemaan minua, olisi kuningattarelle syvän surun aihe." Kuningas yritti keskeyttää, mutta nuori tyttö jatkoi rukoilevin elein: "Kuningatar rakastaa teidän majesteettianne hyvin ymmärrettävällä hellyydellä, kuningattaren katseet seuraavat teidän majesteettinne jokaista askelta, joka etäännyttää teitä hänestä. Kun hänellä on ollut onni saada sellainen puoliso, rukoilee hän kyynelsilmin taivaalta saada edelleenkin hänet omistaa, ja hän on mustasukkainen sydämenne pienimmästäkin sykähdyksestä." Kuningas tahtoi jälleen puhua, mutta tälläkin kertaa la Vallière rohkeni hänet pidättää. "Eikö olisi kovin moitittavaa", virkkoi hän, "jos teidän majesteettinne niin harrasta ja ylevää hellyyttä nähdessänne antaisi kuningattarelle perusteita luulevaisuuteen? Oi, suokaa anteeksi tämä sanani, sire! Ah, hyvä Jumala, tiedän hyvin, että on mahdotonta tai toki pitäisi olla mahdotonta maailman suurimman kuningattaren tuntea mustasukkaisuutta minunlaiseni tyttöparan suhteen. Mutta kuningatar on nainen, ja muiden naisten tavoin saattaa hänen sydämensä avautua epäluuloille, joihin pahat kielet valavat myrkkyään. Taivaan nimessä, sire, älkää siis välittäkö minusta! En sitä ansaitse." "Voi, mademoiselle", huudahti kuningas, "ettekö siis aavista, että tuollaisella puheella muutatte kunnioitukseni ihailuksi?" "Sire, te sisällytätte sanoihini muuta ja enemmän kuin minä tarkoitan; näette minut parempana kuin olen, teette minusta suuremman kuin miksi Jumala on minut luonut. Armahtakaa minua, sire! Sillä ellen tietäisi, että kuningas on valtakuntansa jalomielisin mies, luulisin hänen tekevän minusta pilaa." "Oh, sellaista te ette tosiaankaan pelkää, siitä olen aivan varma!" huudahti Ludvig. "Sire, minun täytyisi sitä luulla, jos kuningas edelleen haastaisi minulle tuolla tavoin." "Olenpa kovin onneton ruhtinas", sanoi kuningas, ja hänen pahoittelussaan ei ollut mitään teeskentelyä, "kristikunnan onnettomin ruhtinas, kun en kykene tekemään sanojani uskottaviksi henkilölle, jota rakastan enimmin koko maailmassa ja joka murtaa sydämeni kieltäytymällä uskomasta rakkauteeni." "Kas, sire", sanoi la Vallière torjuen säveästi kuningasta, joka oli tullut yhä lähemmäksi, "rajuilma näkyykin jo asettuvan ja sade taukoavan!" Mutta juuri kun tyttöpoloinen siten tahtoi paeta omaa sydänparkaansa, joka epäilemättä sykki liiankin yhdenmukaisesti kuninkaan sydämen kanssa, yltyi myrsky todistamaan hänen sanansa vääriksi. Sinervä salama valaisi metsän aavemaisella hohteella, ja tykistön yhteislaukausta muistuttava jyrähdys kuului molempain nuorten yllä, ikäänkuin heitä suojaavan tammen korkeus olisi vetänyt pitkäistä puoleensa. Nuori tyttö ei voinut olla huudahtamatta kauhusta. Kuningas painoi hänet toisella kädellään rintaansa vasten ja ojensi toisen hänen päänsä yli ikäänkuin turvatakseen häntä salamalta. Syntyi hetkisen äänettömyys, jolloin tämä ryhmä, kauniina kuten kaikki mikä on nuorta ja rakkauden innoittamaa, pysyi liikkumatta, samalla kun Fouquet ja Aramis yhtä hievahtamattomina katselivat heitä. "Oi, sire, sire!" kuiskasi la Vallière. "Kuuletteko?" ja hän antoi päänsä painua kuninkaan olalle. "Kyllä", virkkoi hallitsija; "näette siis, että rajuilma ei vielä menekään ohi." "Sire, se on varoitus." Kuningas hymyili. "Sire, se on Jumalan uhkaava ääni." "No", vastasi kuningas, "minä katson äskeisen jyrähdyksen todella varoitukseksi ja uhkaukseksikin, jos se viiden minuutin kuluessa uudistuu yhtä rajuna ja voimakkaana; mutta jos niin ei käy, sallikaa minun pitää ukkosta ukkosena eikä minään muuna." Samalla kuningas kohotti päätänsä ikäänkuin kysyäkseen taivaalta. Mutta se näytti olevan Ludvigin puolella, sillä viiden minuutin hiljaisuus seurasi räjähdystä, joka oli pelästyttänyt rakastavaisia. Ei mitään uutta jyrinää kuulunut; ja kun ukkonen sitten jälleen jymisi, oli se huomattavasti etääntymässä, niinkuin rajuilma olisi pakoon lyötynä kiitänyt viidessä minuutissa tuulen siivillä kymmenen penikulmaa. "No, Louise", kysyi kuningas hiljaa, "vieläkö uhkaatte minua taivaan vihalla? Ja koska olette tahtonut pitää salamaa enteenä, niin vieläkö epäilette, että se ei ainakaan ennusta onnettomuutta?" Nuori tyttö kohotti päänsä. Sillävälin oli vesi puhkaissut lehtiverkon ja valui kuninkaan kasvoille. "Voi, sire, sire!" pahoitteli tyttö, äänessään vastustamattoman pelästyksen sävy, joka mitä syvimmin koski kuninkaaseen. "Ja minunko tähteni", kuiskasi hän, "kuningas yhä seisoo avopäin ja sateen valeltavana? Mutta mikä minä olenkaan?" "Näettehän sen", vastasi kuningas: "te olette jumalatar, joka taltuttaa myrskyn ja loihtii sijalle päivänpaisteen." Tosiaankin nyt tunkeusi auringonsäde metsän läpi ja sai lehdillä vierivät tai kohtisuoraan lehvistön lomitse putoilevat vesipisarat kimaltelemaan timantteina. "Sire", sanoi la Vallière melkein voitettuna, mutta tehden viimeisen ponnistuksen, "vielä kerran, sire, ajatelkaa mitä suruja teidän majesteettinne saa kestää minun tähteni. Tällä hetkellä, hyvä Jumala, teitä etsitään, teitä kutsutaan. Kuningatar on varmaan levoton, ja Madame, voi, Madame!..." huudahti nuori tyttö nähtävästi pelon vallassa. Tämä nimi vaikutti jotenkuten kuninkaaseenkin. Hän säpsähti ja päästi la Vallièren vihdoinkin syleilystään. Sitten hän astui tielle päin tähystämään ja palasi melkein huolestuneena la Vallièren luo. "Madame, sanoitte?" virkkoi hän. "Niin, Madame, -- Madame, joka myöskin on mustasukkainen", vastasi la Vallière painavasti. Ja ujostelevilla, siveän pelokkailla silmillään hän rohkeni hetkiseksi katsahtaa kuningasta kysyvästi kasvoihin. "Mutta", ponnistausi Ludvig vastaamaan, "Madamella ei mielestäni ole mitään syytä olla mustasukkainen minun suhteeni, -- hänellä ei ole mitään oikeutta..." "Ah!" äännähti la Vallière. "Hoo, mademoiselle", sanoi Ludvig melkein moittivasti, "ettehän te kuulune niihin, joiden mielestä kälyllä on oikeus esiintyä mustasukkaisena langostaan?" "Minun ei sovi tunkeutua teidän majesteettinne salaisuuksiin, sire." "Oh, te uskotte sitä kuten muutkin!" huudahti kuningas. "Minä uskon, että Madame on mustasukkainen, niin, sire", vastasi la Vallière lujasti. "Hyvä Jumala", kysyi kuningas levottomasti, "oletteko tehnyt sen huomion hänen käyttäytymisestään itseänne kohtaan? Onko Madame osoittanut teille jotakin karsasmielisyyttä, jota te voisitte pitää tästä mustasukkaisuudesta johtuvana?" "Ei suinkaan, sire, minähän olen niin vähäpätöinen!" "Haa, minä vain, jos niin olisi asia...!" huudahti Ludvig erityisen tarmokkaaksi innostuen. "Sire", keskeytti nuori tyttö, "sade on lakannut. Tänne tulee ihmisiä, -- tulee ihmisiä, luulen." Ja unohtaen kaiken sovinnaisuuden oli hän tarttunut kuninkaan käsivarteen. "No niin, mademoiselle", vastasi kuningas, "tulkoot he vain. Kukapa uskaltaisi katsoa pahaksi, että olen pitänyt seuraa neiti de la Vallièrelle?" "Jumalan tähden, sire! Oi, oudoksutaanhan, että olette noin kastunut, -- että olette uhrautunut minun tähteni!" "En ole tehnyt muuta kuin velvollisuuteni ritarina", sanoi Ludvig, "ja onneton se, joka laiminlöisi omansa, arvostelemalla kuninkaansa käytöstä!" Samassa ilmestyikin puistokäytävälle muutamia päitä, jotka näkyivät hartaasti ja uteliaina etsivän jotakin ja huomattuaan kuninkaan ja la Vallièren tuntuivat löytäneen etsimänsä. Siinä olivat kuningattaren ja Madamen lähetit. Merkiksi siitä, että olivat nähneet hänen majesteettinsa, he ottivat hatun päästänsä. Mutta la Vallièren suuresta hämmennyksestä huolimatta kuningas säilytti kunnioittavan ja hellän asentonsa. Kun sitten kaikki hovilaiset olivat kokoontuneet käytävälle, -- kun kaikki ihmiset olivat ehtineet nähdä, mitä huomaavaisuutta hän oli osoittanut nuorelle tytölle seisomalla rajuilman aikana avopäin tämän edessä, -- tarjosi Ludvig hänelle käsivartensa, vieden hänet odottavaa ryhmää kohti ja vastasi päännyökkäyksellä jokaisen tervehdykseen. Pitäen yhä hattua kädessään hän saattoi tytön takaisin vaunuihin asti. Koska sadetta yhä jatkui pakenevan ukonilman hyvästijättönä, niin toiset naiset, jotka kunnioituksesta eivät olleet nousseet vaunuihin ennen kuninkaan tuloa, olivat pussikauluksitta ja viitoitta seistessään alttiina kastumiselle, sillävälin kun kuningas mahdollisuutta myöten hatullaan suojeli halvinta heistä pisaroilta. Kuningattaren ja Madamen täytyi muiden mukana katsella tätä kuninkaan liioiteltua kohteliaisuutta. Madame menetti siitä malttinsa siinä määrin, että nyhjäisi kuningatarta kyynärpäällään ja virkkoi tälle: "Katsokaa, jo nyt jotakin!" Kuningatar sulki silmänsä kuin huimausta tuntien. Nostaen kätensä kasvoilleen hän astui vaunuihinsa. Madame nousi hänen perässään. Kuningas hypähti satulaansa ja omistamatta erityistä huomiota mihinkään vaununikkunaan hän palasi Fontainebleaun linnaan, ohjakset hevosensa kaulalla, haavemielin ja ajatuksiinsa vaipuneena. Väkijoukko oli poistunut ja kavioiden kopse ja vaunujen ratina kuului yhä heikompana, kun Aramis ja Fouquet läksivät luolastaan, ensin varmistuttuaan siitä, että ketään ei ollut näkemässä. Äänettöminä he saapuivat käytävälle. Aramis vilkaisi eteensä ja taakseen niin loitolle kuin silmä kantoi ja tutkisteli katseellaan tiheikköäkin. "Herra Fouquet", sanoi hän sitten, "meidän täytyy kaikin mokomin saada takaisin la Vallièrelle lähettämänne kirje." "Se on helppoa", vastasi Fouquet, "jos graubündeniläiseni ei ole vielä jättänyt sitä hänelle." "Sen pitää joka tapauksessa olla mahdollista, ymmärrättehän?" "Niin, kuningas rakastanee tyttöä?" "Ehdottomasti, ja vielä pahempi on, että tyttö puolestaan rakastaa intohimoisesti kuningasta." "Ja se merkitsee, että meidän on muutettava menettelytapaamme?" "Ei auta muu, -- ja hetkeäkään hukkaamatta. Teidän on hetimiten puhuteltava la Vallièrea, ja pyrkimättä enää hänen rakastajakseen, mikä olisi mahdotonta, ilmoittaudutte hänen hartaimmaksi ja nöyrimmäksi palvelijakseen." "Sen teen", vastasi Fouquet, "ja mielelläni. Tuolla lapsella tuntuu olevan hyvä sydän." "Tai hyvä äly", huomautti Aramis, "mutta silloin meillä on siihen vielä suurempi syy." Ja oltuaan tovin vaiti hän lisäsi: "Ellen erehdy, niin tuosta tyttösestä tulee kuninkaan suurimman rakkauden aihe. Nouskaamme vaunuihin, ja sitten täyttä vauhtia linnaan." 137. Tobias. Oli kulunut kaksi tuntia siitä kun yli-intendentin vaunut olivat piispan lausumasta määräyksestä lähteneet kiidättämään heitä kahta linnalle päin yhtä nopeasti kuin pilvet kulkeutuivat taivaalla rajuilman viimeisessä puuskahtelussa. La Vallière istui huoneessaan, yksinkertainen, keveä aamunuttu yllä, ja oli juuri lopettamassa välipalaansa pienen marmoripöydän ääressä, kun ovi avautui ja kamaripalvelija ilmoitti, että herra Fouquet pyysi saada esittää hänelle tervehdyksensä. Miehen oli toistettava sanomansa; tyttönen tunsi hänen ylhäisyytensä ainoastaan nimeltä eikä voinut aavistaakaan, mitä tekemistä hänellä saattoi olla rahaministerin kanssa. Kun tämä kenties kuitenkin tuli kuninkaan asioissa, mikä äskeisen keskustelun jälkeen oli käynyt mahdolliseksi, loi hän silmäyksen kuvastimeen, sipaisi pitkiä suortuviansa ja käski päästää vieraan sisälle. La Vallière ei silti voinut olla tuntematta melkoista hämmennystä. Yli-intendentin vierailu ei ollut tavallinen tapaus hovinaisen elämässä. Anteliaisuudestaan, armastelustaan ja hienosta käyttäytymisestänsä kuuluisa Fouquet oli saanut enemmän kutsuja kuin itse pyytänyt puhutteluja. Monissa perheissä oli yli-intendentin läsnäolo merkinnyt loistavan seuran varmuutta, ja lukuisissa sydämissä se oli sytyttänyt rakkautta. Fouquet astui kamariin kunnioittavan ryhdikkäästi, osoittaen sitä soreata seuratottumusta, joka oli sen vuosisadan suurmiehille ominaista; tällaista tekeytymätöntä luontevuutta ei nykyajan elämässä enää ymmärretä, eikä se meidän päiviemme ihmisille käy tajuttavaksi senaikuisista muotokuvistakaan, joissa taidemaalari on yrittänyt saada silloiset arvohenkilöt esiintymään ilmielävinä. La Vallière vastasi Fouquetin arvokkaaseen tervehdykseen koulutyttömäisellä niiauksella ja osoitti hänelle istuinta. Mutta kumartaen Fouquet kieltäysi: "Minä en istuudu, mademoiselle, ennen kuin saan teiltä anteeksi." "Minultako?" kysyi la Vallière. "Niin, teiltä." "Hyväinen aika, -- mitä minulla olisi anteeksiannettavaa?" Fouquet tähysti nuorta tyttöä tiukasti eikä kyennyt hänen kasvoillaan näkemään muuta kuin vilpitöntä hämmästystä. "Minä huomaan, mademoiselle", sanoi hän, "että te olette yhtä jalomielinen kuin älykäskin, ja luen teidän silmistänne sen anteeksiannon, jota olen anonut. Mutta minun täytyy; sanoa, että minulle ei riitä huulten suosiollisuus, vaan minun on varmistuttava sydämennekin ja ajattelunne täydellisestä leppymisestä." "Vakuutan vakavasti, monsieur", vastasi la Vallière, "että minä en nyt käsitä teitä." "Hienotuntoisuutennekin viehättää mieltäni", virkkoi Fouquet; "te ette tahdo saada minua punastumaan edessänne." "Punastumaan! Punastumaan minun edessäni! Mutta sanokaahan, mistä teidän olisi punastuttava?" "Erehtyisinkö", kysyi Fouquet, "ja olisinko niin onnellinen, että menettelyni ei olekaan pahastuttanut mieltänne?" La Vallière kohautti olkapäitänsä. "Te puhutte ehdottomasti arvoituksia, monsieur", vakuutti hän, "ja minun näkyy olevan mahdoton päästä käsitykseen." "No, en tahdo olla itsepintainen", luopui Fouquet. "Sanokaa minulle vain, että saan luottaa täydelliseen ja ehdottomaan anteeksiantoonne." "Monsieur", sanoi la Vallière hiukan kärsimättömästi, "voin vastata teille vain yhdellä tavoin ja toivon sen tyydyttävän teitä. Jos tietäisin, mitä vääryyttä olette minua kohtaan tehnyt, niin antaisin sen teille anteeksi. Sitä suuremmalla syyllä, käsitättehän, kun en ole mistään vääryydestä tietoinenkaan..." Fouquet puristi huulensa yhteen kuten Aramiskin olisi menetellyt hänen sijassaan. "Voin siis toivoa", sanoi hän, "että tapahtuneesta huolimatta me jäämme sopuisalle kannalle ja että te armollisesti uskotte kunnioittavaan ystävyyteeni?" La Vallière luuli alkavansa ymmärtää. -- Kas! -- ajatteli hän; -- en olisi uskonut herra Fouquetin niin halukkaasti tavoittelevan uuden hovisuosion kannatusta! Ääneen hän lausui: "Teidän ystävyytenne, monsieur? Te tarjoatte minulle ystävyyttänne? Mutta sehän on todella minulle suuri kunnia, ja se ilahduttaa mieltäni erityisesti." "Minä tiedän, mademoiselle", vastasi Fouquet, "että herran ystävyys esiintyy loistavampana ja haluttavampana kuin palvelijan; mutta vakuutan teille, että jälkimmäinen tahtoo olla yhtä vakaa ja uskollinen sekä ehdottomasti omista pyyteistä kieltäytyvä." La Vallière kumarsi; yli-intendentin äänessä ilmenikin todellista harrastusta. "Minä uskon teitä", sanoi hän ojentaen kätensä, jota Fouquet puristi lämpimästi. "Annattekin minulle siis takaisin sen onnettoman kirjeen?" pyysi hän. "Minkä kirjeen?" kysyi la Vallière. Taaskin Fouquet tutkisteli häntä läpitunkevalla katseellaan, kohdaten saman suoramielisen ilmeen. "No, mademoiselle", lausui hän, "tämän kieltämisen jälkeen minun on tunnustettava, että te olette aivan harvinaisen hienoluontoinen nainen, ja minä en itse olisi kunniallinen mies, jos pelkäisin mitään noin jalomielisen henkilön taholta." "Toden totta, herra Fouquet", vastasi la Vallière, "suureksi mielipahakseni minun täytyy vain toistaa, etten laisinkaan käsitä sanojanne." "Mutta vakuutatteko siis kunniasanallanne, että te ette ole saanut minulta mitään kirjettä?" "Kunniasanallani", vahvisti tyttö lujasti. "Hyvä on, se riittää, mademoiselle. Sallikaa minun uudistaa teille kaiken arvonantoni ja kunnioitukseni takaaminen." Kumartaen hän sitten poistui puhuttelemaan jälleen Aramista, joka odotteli hänen huoneessaan, la Vallièren jäädessä ihmettelemään, oliko yli-intendentti päästään vialla. "No", kysyi Aramis maltittomana, "oletteko tyytyväinen suosikkiin?" "Hurmaantunut", vastasi Fouquet; "hän on henkevä ja herttainen tyttö." "Eikö hän ollut pahastunut?" "Kaukana siitä; hän ei edes ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitin." "Tokihan saitte kirjeenne takaisin?" "En saanut." "Ainakin pääsitte varmuuteen, että hän oli polttanut sen?" "Hyvä herra d'Herblay, olen jo tunnin ajan pelkästään leikkinyt kysymyksiä ja vastauksia, ja se huvi alkaa kyllästyttää. Käsittäkää asia: pienokainen ei ollut oivaltavinaan puhettani, -- hän ei muka ollut saanut mitään kirjettä, ja jyrkästi asetuttuaan eroon koko asiasta hän ei siis voinut luovuttaa kirjettä minulle takaisin tai vannoa hävittäneensäkään." "Ohoh!" äännähti Aramis rauhattomana; "mitä sanottekaan!" "Hän vakuutti kaiken pyhän nimessä, että minulta ei ollut tullut kirjettä." "Se on liikaa! Koetitteko taivutella?" "Olin itsepintainen häpeämättömyyteen asti." "Ja hän kielsi yhä?" "Hellittämättömästi." "Eikö hänessä ilmennyt mitään horjuvaisuutta?" "Ei hetkeksikään." "Ja te siis olette jättänyt kirjeemme hänen haltuunsa!" "_Pardieu_, mikäs auttoi!" "Se on suuri virhe asioissamme!" "Mitä lempoa te sitten olisitte minun sijassani tehnyt?" "Eihän häntä tosin voinut pakottaa; mutta tämä on nyt huolestuttava vastus: sellaisen kirjeen ei sovi jäädä todistamaan meitä vastaan." "Oh, tyttö on jalomielinen." "Jos hän olisi ollut sitä toden teolla, niin hän olisi luovuttanut kirjeen teille." "Hän on ilmeisesti jalomielinen, -- sen huomasin hänen silmistään, ja sellaisessa seikassa en erehdy." "Uskotte siis hänen suosiollisuuteensa?" "Kaikesta sydämestäni." "No, siinä tapauksessa olemmekin nyt aloittaneet väärällä tolalla." "Kuinka niin?" "En voi enää nähdä muuta mahdollisuutta kuin että hän ei todellakaan ole saanut kirjettä." "Mitä... älkää nyt...!" "Meille tuntemattomasta syystä ei asiamiehenne olekaan vienyt sitä perille." Fouquet näpäytti kelloa. Palvelija astui sisälle. "Kutsukaa Tobias", käski yli-intendentti. Tovin kuluttua ilmestyi kynnykselle levottomasti vilkuva mies, jolla oli lyhyet käsivarret ja köyryinen selkä. Aramiksen tiukka katse oli havaitsevinaan oveluutta hänen suupielissään. "Sallitteko minun kuulustaa?" kysyi Aramis. "Tehkää se", myönsi Fouquet. Aramis liikahti puhutellakseen palvelijaa, mutta pidättyikin. "Ei", sanoi hän hiljaa, "hän näkisi meidän pitävän vastaustansa kovin tärkeänä; kyselkää te, ja minä olen kirjoittelevinani." Aramis siirtyi pöydän ääreen selin palvelijaan, jonka eleitä ja ilmeitä hän kuitenkin tarkkasi vastapäisestä kuvastimesta. "Tulehan tänne, Tobias", kutsui Fouquet. Lakeija lähestyi jokseenkin lujin askelin. "Miten olet toimittanut asiani?" "Niinkuin tavallisestikin, monseigneur", vastasi mies. "Annahan kuulua." "Livahdin neiti de la Vallièren huoneeseen hänen ollessaan messussa ja laskin kirjelmän hänen pukeutumispöydälleen." "Eikö siellä ollut ketään?" "Ei sieluakaan." "Ja piilouduitko sitten, niinkuin olin siltä varalta neuvonut?" "Pidin silmällä noin kymmenen minuuttia, kunnes hän tuli." "Niin että kukaan ei voinut siepata kirjettä?" "Ei millään muotoa, kun huoneessa ei käynyt ketään." "Ulkoa, niin, -- mutta jos joku tuli sisähuoneista?" "Ei, minä näin kätköpaikastani kamarin perälle asti." "Kuulehan", sanoi Fouquet, tiukasti tähystäen palvelijaa, "jos se kirje ei ole joutunut oikeihin käsiin, niin tunnusta se minulle nyt, sillä myöhemmin saat päälläsi maksaa mahdollisesta erehdyksestä!" Tobias hätkähti mutta tointui heti. "Monseigneur", vakuutti hän, "minä panin kirjeen siihen paikkaan kuin sanoin ja voin puolessa tunnissa todistaa teille, että kirje on neiti de la Vallièrella, tai sitten tuoda sen teille takaisin." Aramis piti tarkoin silmällä palvelijaa. Fouquet oli taipuisa luottavaisuuteen, kun mies oli kaksikymmentä vuotta palvellut häntä hyvin. "No, hyvä on", päätti hän; "mutta toimita minulle kuitenkin se todiste." Palvelija poistui. "Mitä nyt ajattelette asiasta?" tiedusti yli-intendentti ystävältään. "Minun mielestäni teidän tulee kaikin mokomin päästä varmuuteen. Jos kirje on joutunut la Vallièrelle, niin hänen on annettava se takaisin tai poltettava teidän nähtenne, mutta jos kirje on harhateillä, on se saatava käsiin, vaikka meidän pitäisi maksaa siitä miljoona." "Luulen sentään, että te liioittelette asian tärkeyttä, hyvä piispa!" "Sokaistunut, sokaistunut!" mutisi Aramis. "Älkäämme ajatelko la Vallièrea ensiluokkaiseksi politikoksi! Tyttöhän on vain pikku keimailijatar, joka toivoo minun jatkavan mielistelyäni; saatuaan nyt vahvistuksen kuninkaan rakkaudelle hän haluaa kirjeelläni pysyttää minuakin talutusnuorassa. Se on kylläkin luonnollista." Aramis pudisti päätänsä. "Te ette hyväksy käsitystäni?" sanoi Fouquet. "Hän ei ole keimailijatar", vastasi piispa. "Sanonpa teille..." "Minulla on kylliksi tuntemusta keimailevista naisista", keskeytti Aramis. "Hyvä ystävä, hyvä ystävä!" "Tahdotte sanoa, että niistä tutkimuksistani on jo pitkä aika. Naiset pysyvät sentään aina samoina." "Niin, mutta miehet muuttuvat, ja te olette nykyään epäluuloisempi kuin entispäivinä", huomautti Fouquet ja lisäsi naurahtaen: "No niin, jos la Vallière tahtoo kolmanneksen verran rakastaa minua, kuninkaan saadessa osuudekseen kaksi kolmannesta, niin sopineeko minulle se asema?" Aramis nousi kärsimättömästi. "La Vallière ei ole koskaan rakastanut eikä koskaan rakasta ketään muuta kuin kuningasta", takasi hän. "Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet. "Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt." "No, mitä te olisitte tehnyt?" "En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään." "Tobiasta?" "Niin, -- hän on petturi." "Oho!" "Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin hän olisi tunnustanut totuuden." "Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te vuorostanne." "Se sopii." "Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, -- ja kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa." "Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään colbertilaisen kanssa." "Missä muka?" "Vastapäätä talleja." "Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan." "Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen." "Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?" "Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani." "Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti pöytäkelloa. "Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis. Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen kamaripalvelijansa. "Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!" Kamaripalvelija sulki oven. "Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa. "Täydellisesti." "Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?" "Esteettömästi." "Peloitteluakin?" "Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina." Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja näpäytti taas kelloa. "Tobias tänne!" huusi hän. "Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään asialle." "Menen kuulustamaan, monseigneur." Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti tuovansa huonon sanoman. "Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur." "Ja..." "Hän on ratsastanut pois." "Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan hänet!" "No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen, "tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja torjukaamme se, jos vain voimme." "Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan suuri." "Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis. "Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje." "Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu." "Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta." "Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän tähtenne!" Fouquet kohautti olkapäitänsä. "Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas ajatustenikin valtias?" "Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi... no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin." "Hoo, -- uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani tai elämäni?" "Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen." "Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on herpaantumassa?" "Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole." "No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?" "Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet." "Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet. "Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis. 138. Madamen neljä mahdollisuutta. Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa aamupäivävierailulle. Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat hovimiehet vieroa häntä. Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten varsinaisen kokouspaikan. Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, -- noita kamalia ja sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään ja surulliseen asuntoon, missä Ranskan kuninkaan leski ja äiti näki jo ainoaksi puuhakseen viihdytellä Ranskan kuninkaan aina vetistelevää puolisoa hänen ennakkoleskeydestänsä. Anna mietti. Hän oli paljon juonitellut eläissään. Siihen onnelliseen aikaan, jolloin hänen nuori päänsä aina onnistuen keksi uusia hankkeita, oli hänen kunnianhimoaan ja rakkauttaan kiihoittanut häntä itseään tulisempi ja kunnianhimoisempi ystävätär, joka oli rakastanut häntä -- harvinaista hovissa -- ja sitten viheliäisistä syistä tullut siirretyksi pois hänen luotansa. Vuosien vieriessä ei senjälkeen enää kukaan muu liene voinut kerskata antaneensa hänelle hyvää neuvoa, paitsi rouva de Motteville ja espanjalainen imettäjätär Molena, joka kuningattaren synnyinmaan tyttärenä oli ollut hänen uskottunsa. Mutta nyt yksinomaan eläessään menneisyydessä leskikuningatar enemmän ajatteli herttuatar de Chevreuseä, joka oli karkoitettu pikemmin hänen omasta tahdostaan kuin Mazarinin toimesta[4] ja kuollut maanpaossa jonkun halpa-arvoisen aatelismiehen vaimona. Hän kysyi itseltään, mitä herttuatar heidän nyt yhteisesti tuumitellessaan olisi antanut neuvoksi tällaiseen tapaukseen, ja vakavasti harkitessaan oli hän kuulevinansa, että viekas, kokenut ja älykäs nainen vastasi ivallisella äänellään: "Kaikki nuo nuoret pikku miehet ovat köyhiä ja ahnaita. He tarvitsevat kultaa ja vuosikorkoja huvitteluhalunsa tyydyttämiseksi. Käyttäkää hyväksenne heidän itsekkyyttään." Itävallan Anna omaksui tämän ajatuksen. Hänen kukkaronsa oli hyvin varustettu; hänellä oli käytettävänään melkoinen summa, jonka Mazarin oli hänelle koonnut ja tallettanut turvalliseen paikkaan. Hän omisti Ranskan uhkeimmat jalokivet, ja varsinkin oli hänellä niin isoja helmiä, että kuningas niitä katsellessaan aina huoahti, koska hänen kruununsa helmet olivat vain hirssijyväsiä niiden rinnalla. Leskikuningatar ei enää voinut vedota kauneuteensa eikä suloihinsa. Niinpä hän heittäysi elämään rennosti, tarjoten syötiksi niille, jotka tulivat hänen luokseen, milloin pelissä voitettavaa kilisevää kultaa, milloin hyväntuulisuuden hetkinä taitavasti tehtyjä lahjoituksia, milloin mukavia eläkkeitä, joita hän kielevyydellään vietteli kuninkaan myöntämään. Täten hän pyrki kaikin voimin kannattelemaan arvoansa. Ensin hän koetteli tätä menettelytapaansa Madameen, jonka voittaminen puolelleen oli hänelle kaikkein tähdellisintä. Ja niin rohkeasti kuin Henriette luottikin älynlahjoihinsa ja nuoruuteensa, syöksyi hän päätähavin eteensä asetettuun verkkoon. Vähitellen rikastuessaan lahjoista ja myönnytyksistä hän alkoi yhä enemmän haluta tällaisia ennakkoperintöjä. Samaa keinoa päätti Itävallan Anna sitten käyttää Monsieurin ja itse kuninkaankin suhteen, aloittaen pikku arpajaisilla. Juuri siksi päiväksi, johon olemme päässeet, oli leskikuningatar järjestänyt myöhäisen illatsun, jossa oli arvottavana kaksi kaunista ja sirotekoista, jalokivillä koristettua rannerengasta. Medaljongit olivat mitä hienoimpia vanhanaikaisia kameoita; timanttien raha-arvo ei kylläkään ollut aivan suuri, mutta tekotavaltaan nuo koristeet olivat niin erikoisia ja harvinaisia, että hovissa pidettiin jo erityisenä suosiona saada ihailla niitä silloin kun leskikuningatar käytti näitä kalleuksiaan ja tarjosi kätensä suudeltaviksi. Olivatpa hovimiehet tästä aiheesta keksineet erinäisiä mielistelyn toisintoja, joiden ytimenä oli ajatelma, että rannerenkaiden ihanuus olisi ollut aivan vertaansa vailla, elleivät ne onnettomuudeksi olisi olleet niin viehättävissä käsivarsissa kuin kuningattaren. Tämä kohteliaisuus oli saanut kunnian tulla käännetyksi kaikille Euroopan kielille, ja hyvinkin tuhat latinan- ja ranskankielistä säkeistöä kierteli tästä aiheesta. Se päivä, jona Itävallan Anna ryhtyi toteuttamaan ensimmäisiä arpajaisiaan, oli merkitykseltään ratkaiseva: kuningasta ei ollut kahteen päivään kuulunut äitinsä luo, ja Madame taasen oli nyreissään suuren sinipiika- ja vedenneitonäytöksen jälkeen. Kuningas ei kylläkään enää ollut pahalla tuulella, mutta kaikkivaltias kiintymys kohotti hänet hovin myrskyjen ja huvien yläpuolelle. Tässä vaiheessa tahtoi Itävallan Anna tuottaa käännettä, ilmoittaen illalla panevansa toimeen nuo jo ennakolta paljon puhetta aiheuttaneet arpajaisensa. Hän puhutteli ensin nuorta kuningatarta, pyytäen tätä luokseen aamupäiväkäynnille, kuten jo mainitsimme. "Tyttäreni", virkkoi hän, "ilmoitan sinulle hyvän uutisen. Kuningas on puhunut minulle sinusta mitä hellimmin sanoin. Kuningas on nuori ja helposti vieteltävä; mutta niin kauan kuin pysyt lähelläni, hän ei rohkene etäytyä sinusta, johon hän sitäpaitsi on sidottu ilmeisen hellyyden tunteilla. Pidän tänä iltana arpajaiset; tulet kai saapuville?" "Minulle on kerrottu", vastasi nuori kuningatar aran moittivasti, "että teidän majesteettinne panee arvottaviksi kauniit rannerenkaanne, jotka ovat niin harvinaiset laatuaan, että meidän ei sopisi luovuttaa niitä pois kruunun kalleuksista, jos ne eivät olisi joutuneet teidän yksityiseksi omaisuudeksenne." "Tyttäreni", rauhoitti Itävallan Anna, joka aavisti nuoren kuningattaren ajatuksen ja tahtoi häntä lohduttaa siitä, että tämä ei itse ollut saanut tätä lahjaa, "on välttämätöntä, että saan Madamen pysyväisesti liittymään meidän seuraamme." "Madamen?" huudahti nuori kuningatar punastuen. "Tietysti: etkö mieluummin tahdo, että kilpailijatar on lähelläsi silmälläpidettävänä ja hallittavana kuin että tiedät kuninkaan olevan hänen luonansa aina taipuvaisena häntä mielistelemään? Käytän näitä arpajaisia houkuttimena tähän tarkoitukseen; etkö pidä sitä järkevänä?" "Voi, kyllä!" ilahtui nyt Maria Teresia, ja espanjatar löi käsiänsä yhteen kuin mielistynyt lapsi. "Ja eihän sinulla, rakas ystäväni, enää ole pahaa mieltä siitä, etten antanut näitä rannerenkaita sinulle, kuten alkuaan oli aikomuksenani?" "Oi, ei, ei, rakas anoppi!..." "No niin, tyttäreni, laittaudu nyt oikein sieväksi, ja tulkoon illanvietostamme loistava hetki. Mitä hilpeämpi olet, sitä tenhoavammalta näytät, himmentäen kaikki naiset säihkylläsi, niinkuin asemasikin on korkein." Maria Teresia poistui hurmaantuneena. Tuntia myöhemmin Itävallan Anna otti vastaan Madamen, suudellen häntä moneen kertaan tervehdykseksi. "Hyviä uutisia!" virkkoi hän. "Kuningas on ihastunut arpajaisiini." "Minä", vastasi Madame, "en ole niihin yhtä ihastunut. Minun on mahdoton tottua näkemään sellaisia komeita rannerenkaita kenenkään muun naisen koruina kuin teidän, kuningattareni, tai minun." "No, no!" sanoi Itävallan Anna, hymyllä peittäen sydämensä vihlaisua; "älä heti pahastu, nuori ystäväni... äläkä tulkitse asioita pahimmin päin." "Oh, madame, sattuma on sokea... ja minulle on kerrottu, että arpoja on kaksisataa?" "Niin kyllä. Mutta vain yksi arpahan voittaa." "Epäilemättä. Kelle se sattunee? Voitteko te sanoa sen?" kysyi Madame epätoivoisesti. "Minä ajattelen viimeöistä untani... Voi, minun uneni ovat virkistäviä... minä nukun niin vähän." "Millainen uni se oli?... Sairastatteko te?" "En", kielsi kuningatar, ihmeteltävällä lujuudella salaten uuden kivistävän piston povessaan. "Niin, minä näin unta, että kuningas voitti rannerenkaat." "Kuningas?" "Aiot varmaankin kysyä, mitä kuningas tekisi rannerenkailla?" "Se on totta." "Ja kuitenkin lisännet, että olisi hyvin onnellista, jos kuningas ne voittaisi, sillä saatuaan rannerenkaat hänen täytyisi lahjoittaa ne jollekulle." "Esimerkiksi luovuttaa ne teille takaisin." "Siinä tapauksessa lahjoittaisin ne heti pois, sillä ethän olettane", huomautti kuningatar hymyillen, "että minä pidän arpajaisia rahan puutteessa; tahdon vain lahjoitella kenenkään kateutta herättämättä. Mutta jos sattuma ei auta minua siitä pulasta, niin kyllähän tiedän, kelle sitten tarjoan rannerenkaat." Näitä sanoja vahvisti niin merkitsevä myhäily, että Madamen täytyi vastata kiitollisella suudelmalla. "Mutta tiedäthän muuten yhtä hyvin kuin minäkin", lisäsi Itävallan Anna, "että kuningas ei luovuttaisi rannerenkaita takaisin minulle, jos hän ne voittaisi." "Sitten hän antaisi ne kuningattarelle." "Ei, -- samasta syystä kuin hän ei antaisi niitä minullekaan, sillä jos haluaisin, että ne joutuisivat kuningattarelle, en tarvitsisi siihen hänen välitystään." Madame katsahti rannerenkaisiin, jotka säteilivät kotelossaan läheisellä kuvastinpöydällä. "Ovatpa ne ihanat!" huokasi hän. "Mutta kah", lisäsi hän sitten, "mehän jo aivan unohdamme, että teidän majesteettinne uni oli vain unta." "Minua ihmetyttäisi suuresti", vastasi Itävallan Anna, "jos uneni pettäisi; sellaista on minulle harvoin sattunut." "Sitten te kelpaatte ennustajaksi." "Sanoinhan sinulle, tyttäreni, että tuskin koskaan näen unta. Mutta tämä unennäkö sattuu omituisesti yhteen ajatusteni kanssa! Se sopii niin hyvin laskelmiini!" "Mihin laskelmiin?" "Siihen esimerkiksi, että sinä voitat rannerenkaat." "Mutta silloinhan ei kuningas niitä voittaisikaan." "No", sanoi Itävallan Anna, "ei ole pitkältikään hänen majesteettinsa sydämestä sinun sydämeesi... sinun, joka olet hänen rakastetun sisarensa sijalla... Ei voisi siinä tapauksessa sanoa unen valehdelleen. Näethän siis, kuinka hyvät mahdollisuudet sinulla on! Ensiksikin unen mukaan: jos kuningas voittaa, niin hän antaa rannerenkaat varmasti sinulle." "Myönnän sen yhdeksi." "Jos taasen itse saat voittoarvan, niin ne ovat sinun." "Luonnollisesti; sekin on myönnettävä." "Ja jos Monsieur voittaisi ne..." "Hoo", huudahti Madame purskahtaen nauruun, "hän antaisi ne Lotringin junkkarille!" Miniän iloisuus tarttui leskikuningattareen, ja hän nauroi niin sydämensä pohjasta, että hänen kipunsa uudistui ja sai hänet kalpenemaan kesken hilpeytensä. "Mikä teitä vaivaa?" kysyi Madame säikähtyneenä. "Ei mikään, ei mikään, -- vain pistos kyljessä... Nauroin liiaksi... Me olimme tulossa neljänteen mahdollisuuteen." "Sellaista minä en näe." "Anteeksi, en ole sulkenut itseäni pois voittajain joukosta, ja jos minä voitan, saat luottaa minuun." "Kiitos, kiitos!" huudahti Madame. "Huomannet siis olevasi etusijalla ja uneni jo alkavan saada todellisuuden perusteita?" "Te annatte minulle tosiaankin toivoa ja luottamusta", myönsi Madame, "ja tällä tavoin voitettuina tulevat rannerenkaat minulle satakertaisesti verremmiksi." "Illalla siis tapaamme." "Niin; hyvästi, rakas anoppi!" Miniänsä lähdettyä Itävallan Anna ryhtyi tarkastelemaan rannerenkaita. -- Ne ovat tosiaankin hyvin kallisarvoiset, -- tuumi hän itsekseen, -- koska niiden avulla tänä iltana voitan puolelleni sydämen ja saan samalla tietää salaisuuden. Hän kääntyi tyhjään sivukammioonsa päin ja kysäisi ilmalta "Etkö sinäkin olisi pelannut näin, Chevreuse-parkani?" Ja ikäänkuin entisten aikojen tuulahduksena tämän vetoamisen kaiku hetkellisesti palautti hänen nuoruutensa, huiman mielikuvituksensa, menneen onnensa. 139. Arpajaiset. Illalla olivat kaikki kokoutuneet leskikuningattaren luo kello kahdeksaksi. Itävallan Anna oli laittautunut hienoimpaan juhlapukuunsa ja käyttänyt kauneutensa rippeiden kohottamiseen kaikkia apukeinoja, mitä keimailu voi toimittaa taitaviin käsiin. Siten hän peitteli tai oikeastaan yritti salata tautinsa jo näkyväisiä tuhoja tältä nuoren hoviväen parvelta, joka vielä kerääntyi hänen ihailijoikseen edellisessä luvussa mainittujen houkuttimien ansiosta. Melkein yhtä miellytyshaluinen Henriette ja ainiaan yksinkertaisen luonnollinen kuningatar istuivat molemmin puolin häntä kilpailemassa hänen suosiollisuudestaan. Hovinaiset olivat liittyneet suljetuksi ryhmäksi, tehokkaammin puolustautuakseen nuorten miesten häijyltä leikinlaskulta keskinäisellä sattuvien vastauksien sepittelyllä. Tällaiseen laukausten vaihtoon varsin näppärä Montalais seisoi etummaisena, suojellen koko rintamaa ehtymättömällä pikatulellaan. Saint-Aignanin kreivi oli jo ihan toivoton neiti de Tonnay-Charenten järkkymättömän välinpitämättömyyden johdosta, joka itsepintaisuudessaan alkoi tuntua halveksimiselta; hän yritti kääntää kaunottarelle selkänsä, mutta ison silmäparin vastustamattoman säihkyn voittamana hän tuon tuostakin palasi vahvistamaan tappioitansa uusilla alistumisilla, joihin neiti de Tonnay-Charente ainiaan vastasi nolauksilla. Kreivi-parka ei tiennyt miten olla. Athénaisin huomaavaisuuden herättämiseksi hän viimein lähenteli kreivitär la Vallièrea niin kunnioittavasti, että jotkut asiain kehityksestä takapajulle jääneet jo luulivat hänen aikovan tavoitella tältä korvausta. Mutta he eivät tienneet mitään sadesäällä sattuneesta kohtauksesta; enemmistö oli ehtinyt kuulla siitä, ja täten selvinnyt suosikin asema oli alkanut kerätä nuoren tytön liehakoitsijoiksi hovin taitavimpia kuten typerimpiäkin havittelijoita. Edelliset ajattelivat itsekseen kuten Montaigne: Eipä tiedä... Toiset tuumasivat Rabelaisin tavoin: Niin kai sitten. Kuninkaalliset naiset katsastelivat oman sukupuolensa pukuja ja katsoivat hyväksi unohtaa kuninkaallisuutensa, suvaiten aito naisellisesti lausua purevia arvostelmia koko helmaväestä, kuten Molière olisi sanonut. Henriette-prinsessan ja leskikuningattaren katseet osuivat yhtaikaa la Vallièreen, jonka luokse jo mainitsimme oikein joukolla keräännytyksi. Madame tunsi säälitöntä mielenkarvautta. "Todellakin", hän virkkoi kääntyen anoppiinsa päin, "tuon pienoisen la Vallière-rukan pitäisi oikeudenmukaisesti voittaa ne rannerenkaat." "Se ei ole mahdollista", vastasi leskikuningatar hymyillen "Miksei?" "Kahdestasadasta arvasta ei ole riittänyt kaikkien merkitsemiseksi luetteloon." "Hän ei siis ole osakkaana?" "Ei." "Sepä vahinko! Hän olisi saattanut ne voittaa ja myydä." "Myydäkö?" huudahti kuningatar. "Niin, -- hän olisi siten saanut myötäjäiset, joten hänen ei olisi pakko mennä naimisiin ilman kapioita, kuten nyt luultavasti tapahtuu." "Kah, todellako? Pienokaisparka!" sanoi leskikuningatar; "eikö hänellä ole pukuja?" Ja hän lausui ne sanat ikäänkuin ei olisi voinut ajatellakaan sellaista köyhyyttä piirissään. "No, katsokaahan vain: olen varma siitä, että tuo hame oli hänellä jo aamullisella ajeluretkellä, -- hän sai sen onnellisesti varjelluksi, kun kuningas suvaitsi toimittaa hänet sateensuojaan." Samassa saapui kuningas. Ylhäiset naiset eivät panettelultaan olisi sitä kenties huomanneetkaan, mutta Madame näki, että vastapäätä lehteriä seisova la Vallière hämmentyneenä virkkoi joitakuita sanoja ympärillään kuhiseville hovimiehille, jotka heti vetäysivät syrjään. Se liike käänsi Madamen silmät ovelle, ja silloin vartioupseeri ilmoitti kuninkaan. La Vallière oli tähystänyt lehterille, mutta loi nyt äkkiä katseensa alas. Kuningas astui saliin. Hän oli pukeutunut aistikkaan komeasti ja haasteli Monsieurin ja Roquelauren herttuan kanssa, lähestyen heidän saattamanansa ensin kuningattaria ja tervehtien heitä ystävällisen kunnioittavasti. Hän tarttui äitinsä käteen ja suuteli sitä, lausui Madamelle muutamia kohteliaisuuksia hänen hienosta puvustaan ja aloitti kierroksen koko hovilaispiirissä. La Vallièrea hän tervehti aivan samaten kuin kaikkia muitakin ja palasi lopuksi kuninkaallisten naisten luo. Huomatessaan, että kuningas oli suonut vain jokapäiväisen tervehdyslauselman ajeluretkensä nuorelle sankarittarelle, hoviväki heti päätti tästä kylmäkiskoisuudesta, että kuninkaalla oli ollut vain oikku, joka oli jo ehtinyt haihtua. Olisi kuitenkin saattanut panna merkille, että la Vallièren lähelle keräytyneiden hovimiesten joukossa oli herra Fouquet, jonka kunnioittava kohteliaisuus tyynnytteli tyttöä hänen ilmeisesti ollessaan sekavien tunteitten kuohuttelemana. Yli-intendentti valmistausikin haastelemaan enemmän kahdenkeskisesti neiti de la Vallièren kanssa, mutta silloin tuli heidän seuraansa Colbert, kumartaen Fouquetille muodollisen kunnioittavasti ja näköjään aikoen jäädä puhuttelemaan nuorta kreivitärtä hänkin. Fouquet poistui heti. Tätä seikkaa tarkkaillen Montalais ja Malicorne vaihtoivat silmäyksiä, joilla tuntuivat ilmaisevan toisilleen havaintojaan. De Guiche oli asettunut ikkunakomeroon eikä nähnyt muita kuin Madamen. Mutta kun Madame puolestaan alinomaa suuntasi katseensa la Vallièreen, saivat kreivinkin silmäykset yhtämittaa saman suunnan. La Vallière tunsi vaistomaisesti tuon kaksinaisen tähtäilyn painon, joka toisaalta sisälsi harrastusta ja toisaalta kateutta, ja hän kärsi siitä sitäkin enemmän, kun hän ei kumppaneiltansa saanut osakseen ainoatakaan sydämellistä sanaa eikä kuninkaalta hellää katsahdusta. Lapsiparka tunsi mitä ahdistavinta ankeutta sielussaan. Leskikuningatar siirrätti nyt esiin sen pikku pöydän, jolle arpaliput oli asetettu, ja pyysi rouva de Mottevillea lukemaan valittujen osallisten luettelon. On sanomattakin selvää, että se oli laadittu hovisäännön mukaisesti: kuningas ensimmäisenä, sitten leskikuningatar, kuningatar, Monsieur, Madame ja niin edelleen. Sydämet pamppailivat lukemisen aikana. Leskikuningattaren kutsuvieraita oli hyvinkin kolmesataa. Jokainen odotti jännittyneesti, oliko hänen nimensä armoitettujen joukossa. Kuningas kuunteli yhtä tarkkaavasti kuin muutkin. Viimeisen nimen tultua lausutuksi huomattiin, että la Vallière puuttui luettelosta. Kuningas punehtui ikäänkuin pahastuksissaan, mutta tyttö ei säveänä ja alistuvana ilmaiset mitään pettymystä. Ludvig ei koko lukemisen kestäessä ollut siirtänyt katsettaan hänestä; nuori tyttö oli saanut siitä huomaavaisuudesta niin puhdasta iloa, että hänen sielussaan ei ollut sijaakaan muulle ajatukselle kuin kiitolliselle rakkaudelle. Kuningas näkyi olevan liikuttunut ja hyvillään tästä itsekieltäymyksestä ja tahtovan lopuksi ilmaista sitä mielialaa katseellaan, samalla kun muut luettelosta syrjäytetyt tai unohdetut väkisinkin antausivat mielenkarvautensa valtaan. Malicornekin oli jäänyt pois miehistä, ja hänen irvistyksensä haastoi niinikään osattomalle Montalaisille: -- Emmekö vain vielä edistäkin asioitamme sille kannalle, että hän ei meitä unohda? -- Hoo, varmastikin! -- vastasi Aure-neidin ymmärtäväinen hymyily. Arpaliput jaettiin kullekin numeronsa mukaan eli edellämainitussa arvojärjestyksessä. Sitten Itävallan Anna avasi sahviaanimassin, jossa oli kaksisataa numeroitua helmiäislaattaa, ja ojensi sen nuorimmalle hovineidolleen, jotta tämä ottaisi massista yhden laatan. Näitä verkallisia valmistuksia tarkkailtiin yhä ahnaammin. De Saint-Aignan kumartui supattamaan neiti de Tonnay-Charenten korvaan: "Koska meillä kumpaisellakin on numero, mademoiselle, niin yhdistäkäämme kaksi mahdollisuuttamme. Teille rannerenkaat, jos minä voitan; minulle teidän voittaessanne vain yksi ainokainen katse kauneista silmistänne?" "Ei toki", epäsi Athénais; "pitäkää te vain rannerenkaat, jos voitatte. Kukin puolestaan." "Te olette heltymätön", valitti de Saint-Aignan, "ja minä rankaisen teitä pikku säkeistöllä: "Voi, Iris, liikaa kapinoit mun valojani vastaan..." "Hiljaa!" kovisti Athénais; "estättehän minut kuulemasta voittonumeroa." "Numero 1", lausui samassa nuori tyttö, katsahdettuaan helmiäistauluun, jonka oli ottanut sahviaanimassista. "Kuningas!" huudahti leskikuningatar. "Kuningas voitti!" kertasi kuningatar riemastuneena. "Oi, kuningas! Teidän unenne!" kuiskasi Madame, ihastuksissaan Itävallan Annalle. Ainoastaan kuningas ei ilmaissut mitään erityistä ilostumista. Hän vain kiitti Onnetarta hieman kumartamalla nuorelle tytölle, joka oli esiintynyt tämän häilyvät jumalattaren edustajana, ja otti sitten äidiltänsä vastaan rannerenkaat lippaassaan, koko yleisön soristessa mielittelevänä. "Ovatko ne siis todellakin niin sievät?" kysyi hän. "Katsokaa niitä ja päättäkää itse", vastasi Itävallan Anna. Kuningas tarkasteli koruja. "Kyllä tosiaan", myönsi hän; "ja medaljongit ovat ihastuttavia. Tekotapa on hyvin hieno." "Hyvin hieno!" toisti Madame. Kuningatar Maria Teresia havaitsi heti ensi silmäyksellä selvästi, että kuningas ei tarjoisi rannerenkaita hänelle; mutta kun hän ei näkynyt sen paremmin ajattelevan Madameakaan, tyytyi hän tähänkin jotenkuten. Kuningas istuutui. Likeisempiin väleihin päässeet hovimiehet tulivat perätysten ihastelemaan lähemmältä koruja, jotka kuninkaan luvalla piankin siirtyivät kädestä käteen. Sekä asiantuntijat että oudommat huudahtelivat ihmetyksestä ja onnittelivat vilkkaasti kuningasta. Naiset kävivät ilmeisen maltittomiksi nähdessään aarteen siten viipyvän ritareilla. "Hyvät herrat, hyvät herrat", huomautti teräväkatseinen kuningas, "niinhän te esiinnytte kuin rannerenkailla koristautuvat sabinilaiset: luovuttakaa ne toki vähäksi aikaa naisillekin, jotka voinevat väittää kykenevänsä arvostelemaan niitä pätevämmin kuin te." Nämä sanat tuntuivat Madamesta hänen odottamansa päätöksen enteeltä, ja hän sai leskikuningattarenkin katseesta vahvistusta onnelliselle aavistelulleen. Se hovimies, joka piteli lipasta silloin kun kuningas yleisen kohun vallitessa lausui muistutuksensa, kiirehti laskemaan rannerenkaat kuningatar Maria Teresian käsiin. Naisparka tiesi hyvin, että ne eivät olleet joutumassa hänen kalleuksikseen, ja hän vain pikimmältään silmäsi niitä ennen kuin siirsi ne Madamelle. Tämä ja vielä suuremmassa määrin Monsieur katselivat koruja pitkään ja halukkaasti. Sitten Henriette lähetti ne kiertämään lähimmässä naisparissa, virkkaen vain yhden sanan, mutta äänenpainollaan ilmaisten kokonaisia lauseita: "Uhkeita!" Naiset tarkastelivat rannerenkaita sen verran kuin soveliaisuus salli, antaen niiden sitten kulkea edelleen oikealle. Tällävälin kuningas puheli tyynesti de Guichen ja Fouquetin kanssa, enemmän kuitenkin haastatellen kuin kuunnellen. Niinkuin kaikki, joilla on ehdoton ylemmyys muihin verraten, hän oli saavuttanut keskusteluissa sellaisen tottumuksen, että hänen korvansa otti hajallisista puheluista vain sieltä täältä sen välttämättömän sanan, johon oli vastattava. Hänen tarkkaavaisuutensa oli toisaalla, missä hänen katseensakin harhailivat. Neiti de Tonnay-Charente oli viimeinen arpomisluetteloon otettu osallinen, ja ikäänkuin hän olisi sikäli asettunut riviinkin olivat hänen perästään vain Montalais ja la Vallière jäljellä. Rannerenkaiden saapuessa näille kahdelle tuntui niiden herättämä yleinen mielenkiinto jo tyyntyneen. Korut menettivät tärkeytensä hetkellisesti sattuessaan noin vähäpätöiseen talteen. Se ei kuitenkaan estänyt Montalaisia hätkähtämästä ilahduksen, kateuden ja mieliteon vallassa, kun hän näki muhkeat jalokivet, joihin hänen katseensa kiintyi enemmän kuin kultasepän taidonnäytteeseen. Oli ilmeistä, että jos Montalais olisi joutunut valitsemaan raha-arvon ja taiteellisen kauneuden kesken, hän olisi epäröimättä asettanut timantit kameain edelle. Hänen olikin vaikea siirtää niitä toverilleen. La Vallière silmäsi koruja miltei välinpitämättömästi. "Voi, kuinka komeat rannerenkaat! Ihanat, suurenmoiset!" huudahti Montalais. "Ja sinä et hurmaannu niistä, Louise? Mutta etkö siis olekaan nainen?" "Kyllähän", vastasi nuori tyttö viehättävän kaihomielisesti. "Mutta onhan turhaa kiintyä sellaiseen komeuteen, jota emme voi omistaa." Kuningas oli kurkoittautunut eteenpäin, kuunnellakseen mitä nuori tyttö sanoisi. Tuskin oli hänen äänensä värinä tauonnut hallitsijan korvissa, kun Ludvig nousi säteilevänä ja astui piirin poikki, pysähtyen la Vallièren luo. "Mademoiselle", sanoi hän, "te erehdytte: kaikilla naisilla on oikeus koristautua." "Oi, sire", vastasi la Vallière, "eikö teidän majesteettinne siis tahdo uskoa, että vaatimattomuuteni on todellista?" "Uskon teillä olevan kaikki hyveet, mademoiselle, vilpittömyys niihin luettuna. Pyydänkin teitä siis sanomaan suoraan, mitä ajattelette näistä rannerenkaista." "Ne ovat niin sirotekoiset, sire, että sellaisia voivat vain kuningattaret saada." "Minua ilahduttaa, että se on teidän mielipiteenne, mademoiselle. Rannerenkaat ovat teidän, kuningas pyytää teitä vastaanottamaan ne." Ja kun la Vallière ikäänkuin säikähtyneesti liikahti ojentamaan lipasta kuninkaalle, työnsi Ludvig tytön vapisevan käden säveästi takaisin. Hämmennyksestä syntyi salissa haudan hiljaisuus, vaikka kuninkaallisten naisten ryhmässä ei ollutkaan kuultu tai käsitetty, mitä oli tapahtunut. Neiti de Tonnay-Charente otti ystävällisesti levittääkseen tietoa, kun Madame viittasi häntä lähestymään. "Oi, hyvä Jumala", huudahti hän, "mikä onni suotiinkaan la Vallièrelle! Kuningas lahjoitti hänelle rannerenkaat!" Madame puri huultansa niin lujasti, että verta tihkui esille. Nuori kuningatar katseli vuoroin la Vallièrea, vuoroin Madamea, ja puhkesi nauramaan. Itävallan Anna nojasi leukaansa kauniiseen käteensä ja jäi pitkäksi aikaa sieluansa jäytävän aavistuksen ja sydäntänsä runtovan julman säjöilyn valtaan. De Guiche näki Madamen vaalenevan ja arvasi, mikä siihen oli syynä; hän poistui pikaisesti seurueesta ja katosi. Malicorne pääsi pujahtamaan Montalaisin luo ja huomauttamaan tälle yleisen puheensorinan suojassa: "Aure, sinulla on huostassasi meidän menestyksemme ja tulevaisuutemme." "Niin", vastasi tämä. Ja hän syleili hellästi la Vallièrea, vaikka hänen olisi kateellisena tehnyt mielensä kuristaa hänet. 140. Malaga! Kunnianhimon ja rakkauden täten käydessä pitkällistä kilvoitteluansa oli muuan henkilömme, jota kenties kaikkein vähimmin sopi syrjäyttää, joutunut kovin huomaamattomaksi, unohdetuksi, onnettomaksi. Niin, d'Artagnan! D'Artagnan oli tosiaan ikäänkuin lakannut olemasta. Hänellä ei ollut mitään tekemistä tässä loistokkuuden ja kevytmielisyyden maailmassa. Kaksi päivää saateltuaan kuningasta Fontainebleaussa ja katseltuaan hallitsijansa esiintymistä milloin haaveellisessa paimenosassa, milloin koomillisena muinaisuuden urhona, oli muskettisoturi tuntenut, että tämä kujeilu ei riittänyt antamaan hänen elämälleen sisältöä. Alituiseen hänet pysähdytti joku kysymyksellä: "Miten tämä puku teidän mielestänne sopii minulle, herra d'Artagnan?" Hän vastaili rauhallisen ivallisella äänellään: "Kas, tehän olette komea kuin punatakkinen apina Saint-Laurentin markkinoilla." Sellaisia kohteliaisuuksia d'Artagnan jakeli ollessaan sillä tuulella; muiden asiaksi jäi päättää, kannattiko niistä kiittää. Harrastusta herättävänä kysymyksenä oli myös: "Miten te pukeudutte täksi iltaa, herra d'Artagnan?" Vastaus kuului: "Minä riisuudun." Ja sille naisetkin nauroivat. Mutta kun muskettisoturi kahden tuollaisen päivän perusteella oivalsi, että koko leiskumiseen ei kätkeytynyt mitään vakavaa ja että kuningas oli näköjään täydellisesti unohtanut Pariisin, Saint-Mandén ja Belle-Islen; että herra Colbert hautoi mielessään pelkkiä värillisiä lyhtyjä ja ilotulituksia; että naiset olivat valmistautuneet vähintään kuukaudeksi vain antamaan ja ottamaan vastaan silmäniskuja; d'Artagnan pyysi kuninkaalta lomaa yksityisasioitansa varten. Kapteenin esittäessä hänelle anomuksensa oli kuningas tanssimisen voivuttamana juuri menemässä makuulle. "Tahdotteko jättää minut, herra d'Artagnan?" kysyi hän hämmästyneenä. Ludvig XIV ei milloinkaan käsittänyt, että kukaan saattoi hänestä eritä saatuansa ylhäiseksi kunniakseen oleskella hänen läheisyydessään. "Sire", selitti d'Artagnan, "minä jätän teidät, kun en voi millään tavoin hyödyttää teitä. Oi, jospa edes voisin tanssiessanne pidellä tasapainotankoa, niin asia olisi toinen!" "Mutta, hyvä herra d'Artagnan", huomautti kuningas ihan vakavasti, "vain nuorallatanssijat käyttävät tankoa." "Kah, niinkö!" jatkoi muskettisoturi hienolla ivallaan; "sitä en tiennyt." "Ettekö siis ole nähnyt minun tanssivan?" kysyi kuningas. "Kyllähän; mutta minä olen luullut, että tämä kaikki oli vasta vaikeampien tehtävien harjoittelua. Olen erehtynyt; sitä suurempi syy minun poistua. Sanon vieläkin, sire: te ette tarvitse minua, ja jos asiat muuttuvat, niin teidän majesteettinne tietää kyllä, mistä minut saa käsille." "Hyvä on", vastasi kuningas ja myönsi loman. Niinpä emme etsikään d'Artagnania Fontainebleausta; se olisi turhaa. Mutta lukijan luvalla tavoitamme hänet Rue des Lombardsin varrelta _Kultaisesta Huhmaresta_, arvoisan ystävämme Planchetin asunnosta. Kello on kahdeksan illalla; on lämmin, välikerrassa on ikkuna avoinna. Muskettisoturin sieraimiin kohoaa mausteiden tuoksua, johon sekaantuu katuloan huurua vähemmän hienona, mutta voimakkaampana hajuhermojen kutkuttimena. D'Artagnan loikoo suunnattomassa matalaselkäisessä nojatuolissa, jalat läheiselle jakkaralle laskettuina, koko mies niin tylppänä kulmana kuin mittausoppi voi koskaan tuntea. Kädet ovat liittyneet ristiin pään yli, joka on retkahtanut vasemmalle olkapäälle. Tavallisesti niin ovelat ja eloisat silmät tuijottavat melkein verhoutuneina, ja niiden muuttumattomana näköpisteenä on savupiippujen väliin jäänyt pikku nurkkaus sinitaivasta, -- juuri parahultainen kaistale paikkatilkuksi sellaiseen linssi- tai papusäkkiin, jotka olivat pohjakerran myymälän päävarastona. Siten ojentautuneena, siten tylsistyneenä ikkunantakaisessa tirkistelyssään, d'Artagnan ei enää ole soturi, ei enää kuninkaallisen palatsin upseeri, vaan poroporvari siinä röhöttää sulatellen päivällistänsä illallissyönnin valmisteluksi tai kuluttelee aikaansa makuullemenoon asti, aivot puutuneina umpeen kaikilta ajatuksilta, kun aineellisuus ankarasti vartioitsee älyn pääsyteitä ja pitää visusti huolta siitä, että pääkuoreen ei hiivi ulkoisen mielteen sanaakaan. Kuten sanottua, oli jo yö tulossa. Valoja sytytettiin myymälässä, samalla kun yläkerran ikkunat suljettiin; palovartion epätasaista tömistelyä kuului kadulta. Mutta d'Artagnanille ei yhä ollut olemassa muuta kuin tuo sininen kaistale taivasta. Muutaman askeleen päässä hänestä makasi Planchet kokonaan varjossa rähmällään maissisäkin päällä, käsivarret leuan tukena, ja katseli, kuinka muskettisoturi mietti, uneksi tai nukkui silmät auki. Tätä tarkkailua oli kestänyt jo varsin kauan, ja viimein Planchet yritti saada kohtaukseen vaihtelua. "Hm, hm!" äänteli hän. D'Artagnan ei hievahtanut. Maustekauppias käsitti, että oli turvauduttava tehokkaampaan keinoon, ja perusteellisen harkinnan jälkeen hän näissä olosuhteissa katsoi viisaimmaksi kierähtää säkiltä lattialle, saadakseen sadattaa: "No, minua epattoa!" Mutta putoamisen jyrähdyksestä huolimatta ei d'Artagnan, joka elämänsä varrella olikin kuullut monenlaista melua, näyttänyt olevan millänsäkään siitä. Koko mätkähdys sitäpaitsi miltei huventuikin jyhkeiden vankkurien jyrinään, jotka kivillä lastattuina tulivat Saint-Médéric-kadulta. Kuitenkin oli Planchet huomaavinaan d'Artagnanin suupielissä jotakin hymyn värettä äänettömänä hyväksymisenä hänen määritelmälleen. Se rohkaisi häntä kysymään: "Nukutteko, herra d'Artagnan?" "En, Planchet, en _edes_ nuku", vastasi muskettisoturi. "Minua kovasti surettaa, kun sanotte _edes_", pahoitteli Planchet. "Ka, miksi? Eikö se ole siisti sana, Planchet?" "On toki, herra d'Artagnan." "No, missä vika?" "Se sana vain huolestuttaa minua." "Selitä minulle se huolesi, Planchet", pyysi d'Artagnan. "Kun sanotte, että te ette edes nuku, niin se on samaa kuin että teillä ei ole unenkaan lohdutusta. Taikka paremminkin se on kuin virkkaisitte minulle: Planchet, minun on hirmuisen ikävä." "Etkö tiedä, ettei minua milloinkaan vaivaa ikävä?" "Paitsi nykyisin." "Joutavia!" "Herra d'Artagnan, siitä on nyt kahdeksan päivää, kun te tulitte takaisin Fontainebleausta; kahdeksaan päivään ei teillä ole enää ollut mitään käskyjä annettavina, ei komppaniaanne komenneltavana. Te kaipaatte muskottien kalinaa, rumpujen pärrytystä ja koko komeutta; kyllähän minä vanhana sotilaana sen ymmärrän." "Planchet", vastasi d'Artagnan, "vakuutan sinulle, että viihdyn mainiosti." "Vaikka makailette siinä kuin kuollut?" "Ystäväiseni, silloin kun minä olin La Rochellen piirityksessä, -- niin, ja sinä myös, -- no, meidän ollessamme La Rochellen piirityksessä muuan arabialainen oli siellä aika peijooni tähtäämään kenttätykkejä. Hän oli nokkela miekkonen, vaikka tummapintainen kuin sinun puotisi oliivit. Ja kun tämä arabialainen oli syönyt vankasti tai suoriutunut hyvästä työrupeamasta, oli hänen tapanaan heittäytyä loikoilemaan niinkuin minä nyt ja sauhutella ties mitä loihtulehtiä pitkällä torvella, jossa oli merenvahasta imuke; ja jos joku upseeri ohimennessään morkkasi häntä alituisesta makailemisesta, vastasi hän tyynesti: 'Parempi istualla kuin seisoalla, makuulla kuin istualla, kuolleena kuin makuulla.'" "Se oli kolkko murjaani sekä karvaltansa että puheissaan", sanoi Planchet; "kyllä muistan hänet hyvin. Hän katkoi protestanttien päitä suureksi nautinnokseen." "Aivan oikein, ja palsamoitsi niistä sitten ehjät." "Niin, ja siinä puuhatessaan yrtteineen ja ruohoineen hän oli kuin vasuntekijä pujottelemassa punonnaisiaan." "Niin, Planchet, niin, varmastikin sama mies." "Onhan sitä minullakin muistia." "Sen tiedän ennestään; mutta mitä sanot hänen ajatuskannastaan?" "Kyllähän se ajatelma minun nähdäkseni osuu kohdalleenkin, mutta yhtä hyvin sitä voi sanoa typeräksi." "Selitähän lähemmin, Planchet." "No, onhan tosin aina parempi istualla kuin seisoalla, silloin kun ihminen on väsynyt, -- ja erityisinä hetkinä..." Planchet hymyili veitikkamaisesti. "Saattaa myös usein olla pahempi makuulla kuin istualla. Mutta mitä siihen tulee, että olisi muka parempi kuolleena kuin makuulla, niin se on minusta silkkaa pötyä. Minä annan ehdottoman etusijan vuoteelle, ja ellette te ole samaa mieltä, niin te olette ikävystynyt pilalle, niinkuin minulla jo oli kunnia huomauttaa teille." "Tunnethan Lafontainen, Planchet?" "Saint-Médéric-kadun rohdoskauppiaan?" "Ei, vaan satusepon." "Ahaa, -- 'Korppi kerran istui puussa'?" "Oikein; no, minä olen niinkuin hänen jäniksensä." "Onko häneltä siis jäniskin?" "On kaikenkaltaisia eläimiä." "No, mitä se jänis tekee?" "Uneksii." "Ka, ka!" "Ja minä olen lyöttäytynyt Lafontainen jänikseksi, -- minä unelmoitsen." "Te unelmoitte?" virkahti Planchet levottomana. "Niin, myöntänethän talosi kyllin synkäksi, jotta se voi saada miehen miettivälle päälle, Planchet?" "Teillä on kuitenkin näköala kadulle, monsieur." "_Pardieu_, kehutko sitä, häh?" "On sentään totta, monsieur, että jos asuisitte pihan puolella, teitä ikävyst... tuota, mietityttäisi vielä enemmän." "_Ma foi_, enpä tiedä, Planchet." "Mutta jos", virkkoi maustekauppias, "jos tuumittelunne olisikin sitä lajia, mikä johti teidät asettamaan kuningas Kaarle II:n takaisin valtaistuimelle..." Ja Planchetilta pääsi naurahdus, jossa oli todellista merkitystäkin. "Voi, Planchet-veikkoseni", sanoi d'Artagnan, "sinä käyt kunnianhimoiseksi!" "Eikö ole mitään muuta kuningasta syrjäytettynä vallasta, herra d'Artagnan, tai toista Monkia pistettävänä kirstuun?" "Ei, hyvä Planchet, kaikki kuninkaat könöttävät nykyään valtaistuimellaan... kenties vähemmän tukevasti kuin minä tällä tuolilla, mutta valtikkaa kumminkin heiluttelevat." Ja d'Artagnan huokasi. "Herra d'Artagnan", ilmoitti Planchet, "ihan minun tulee teitä surku." "Sinä olet kovin hyväsydäminen, Planchet." "Minä uumoilen pahaa, Jumala paratkoon." "Mitä niin?" "Että te laihdutte, herra d'Artagnan." "Ohoh!" sanoi d'Artagnan jymäyttäen rintakehäänsä, joka kumahti kuin tyhjä haarniska; "mahdotonta, Planchet." "Ja katsokaas", jatkoi Planchet sydämellisen myötätuntoisesti, "jos te alatte riutua minun luonani..." "No, entä sitten?" "Silloin tekisin onnettoman tekosen." "Älähän!" "Kyllä vainkin." "Mitä tekisitkään? Annas kuulla!" "Etsisin käsiini sen, joka tuottaa teille mielenkarvautta." "Vai niin, nyt haudon karvasta mieltäkin!" "Kyllä teitä sapettaa." "Ei, Planchet, ei." "Kyllä, sanon minä. Sisuanne kaivelee, ja te laihdutte." "Olenko laihtumassa? Näinköhän!" "Ihan silmin nähden... _malaga!_ Ja jos yhä laihdutte, niin sieppaankin säiläni ja lähden suoraa päätä sivaltamaan herra d'Herblaylta kurkun poikki." "He-heh!" äännähti d'Artagnan tempautuen istuvaan asentoon; "mitä sanotkaan, Planchet? Mitä tekemistä herra d'Herblayn nimellä on sinun pippuripussiesi seassa?" "Hyvä, hyvä! Kiukustukaa vain, ja sättikää minua, jos mielenne tekee; mutta _morbleu_, minä tiedän mitä tiedän." Planchetin viime purkauksen ajaksi oli d'Artagnan asettunut siten, ettei häneltä jäänyt näkemättä toisen ainoakaan ilme: hän istui kyynärpäät polviin tuettuina ja kaula ojolla arvoisaan maustekauppiaaseen päin. "Kuules nyt", tiukkasi hän, "selitähän vähän ja sano minulle, kuinka saatoit äityä noin nurjamieliseksi. Herra d'Herblay, sinun entinen esimiehesi, minun ystäväni, kirkon mies, piispaksi ylennyt muskettisoturi -- kohottaisitko muka miekkasi häntä vastaan, Planchet?" "Vaikka isääni vastaan, kun näen teidät sellaisessa tilassa." "Herra d'Herblay, aatelismies!" "Viis minä hänen aateluudestaan, kun tiedän, että hän myrryttää unenne. Ja pahat unet kuihduttavat. _Malaga!_ Minä en tahdo, että herra d'Artagnan lähtee talostani laihempana kuin oli tullessaan." "Mistä peijakkaasta johdut luulottelemaan, että hän tuottaa minulle huonoja näkyjä? Selitä, selitä, -- noh!" "Teillä on jo kolmena yönä ollut painajainen." "Minulla?" "Niin, teillä, ja vääntelehtiessänne te hoette: 'Aramis! Luihu Aramis!'" "Kah, olenko hölpötellyt sellaista?" virkahti d'Artagnan rauhattomana. "Kyllä, sitä olette valittanut, niin totta kuin nimeni on Planchet!" "No, mitäpä siitä. Eihän unista ole taikaa." "On tässä tapauksessa, sillä joka kerta kun olette näinä kolmena päivänä käynyt ulkosalla, te olette palatessanne aina tiedustanut minulta: 'Oletko nähnyt herra d'Herblayta?' taikka toisekseen: 'Onko tänne tullut minulle kirjettä herra d'Herblaylta?'" "Mutta on kaiketi luonnollista, että kaipaan kuulumisia rakkaasta ystävästä?" sanoi d'Artagnan. "Ei surkastuaksenne sentään." "Minä rupeankin lihomaan, Planchet; annan sinulle kunniasanani." "Hyvä on, monsieur, se on sillä autettu; te ette totisesti syö sanaanne!" "Minä heitän näkemästä unia Aramiksesta." "Sepä erinomaista!" "En enää kysele sinulta, onko herra d'Herblaylta tullut kirjettä." "No, kaikki on sitten kunnossa!" "Mutta selitä nyt minulla eräs seikka." "Puhukaa, monsieur." "Teen aina huomioita..." "Sen tiedän hyvin." "Puheessasi esiintyi äsken merkillinen voimasana..." "_Malaga!_ Niinkö?" "Aivan." "No, sehän sopii maustekauppiaan sadatukseksi." "Kyllä vainkin, -- kuivatun rusinalajin nimenä." "Se on minun vimmastusvalani; kun en ole pysyä nahoissani, silloin minä lausahdan: _malaga_!" "Mutta minä en ole milloinkaan ennen kuullut sinun käyttävän sitä kirousta." "Minulle onkin se vasta hiljan annettu, monsieur." Ja sen sanoessaan Planchet vilkutti veitikkamaisesti silmäänsä, kääntäen puoleensa d'Artagnanin koko huomion. "Ohoi!" äännähti hän. "Hei vaan!" vastasi Planchet. "Kas, kas, Planchetilla on omat kurinsa!" "Perhanassa, monsieur", sanoi maustekauppias, "minä en ole niinkuin te, minä en tahdo elää mietiskellen." "Siinä teet väärin." "Tarkoitin: ikävissäni, monsieur. Meillä on vain lyhyt aika elääksemme; miksemme käyttäisi sitä mieluisimmalla tavalla?" "Näytpä olevan epikurolainen järkeilijä, Planchet?" "Mikä minua estäisi? Käsi on kunnossa kirjoittamiseen, sokerin ja pippurin punnitsemiseen; jalka jaksaa tanssia ja kestää kävelyretkiä; hampaat eivät väsy jauhamasta, vatsa sulattelee vielä vaivatta, eikä sydänkään ole pilalle näivettynyt. No niin, monsieur..." "No mitä, Planchet?" "No, sitä juuri..." lausui maustekauppias kämmeniänsä hykerrellen. D'Artagnan heitti toisen jalkansa ristiin toisen yli. "Planchet, vanha veikko", sanoi hän, "sinä typerrytät minut hämmästyksellä." "Kuinka niin?" "Näyttäydythän minulle ihan uudessa valossa." Se huomautus hiveli maustekauppiasta niin että hän oli hiertää nahan käsistään. "Ahaa!" sanoi hän; "ollessani vain tyhmä, te ette ole uskonut minulla olevan laisinkaan aivoja." "Hyvä, Planchet! Sattuvastipa sanoit!" "Tarkatkaa ajatusjuoksuani, monsieur. Minä tulin tuumanneeksi", jatkoi Planchet, "että ilman hupia ei maailmassa saa onnea." "No, siinä puhut ihan paikalleen!" yhtyi d'Artagnan. "Tai kun hupia ei ole kovinkaan yleiseen tavattavissa, tulee ainakin hankkia viihdykkeitä elämän kiusojen lohduksi." "Ja sinä lohduttelet itseäsi?" "Niin juuri." "Kerrohan, millä tavoin?" "Minä käytän kilpeä ikävystymisen torjumiseksi. Arvioin määräajan kärsivällisyydelleni, ja juuri päivää ennen kuin tunnen ikävystyväni, minä haen hauskutusta." "Eikö se ole sen pulmallisempaa?" "Ei." "Ja tuon kaiken sinä olet keksinyt itseksesi?" "Ihan itsekseni." "Ihme ja kumma!" "Mitä sanotte siitä?" "Minä sanon, että sinun järkeilylläsi ei ole vertaistaan koko maailmassa." "No niin, noudattakaakin siis minun esimerkkiäni." "Tunnen kyllä kiusausta." "Tehkää kuten minä." "En parempaa pyytäisi; mutta kaikki sielut eivät ole samaa maata, ja jos minun pitäisi hauskutella sinun tavallasi, niin kenties juuri ikävystyisinkin hirmuisesti..." "Joutavia! Koettakaahan aluksi!" "Miten siis menetteletkään?" "Oletteko huomannut, että minä toisinaan katoan?" "Olen kylläkin." "Erityiseen tapaan?" "Niin, säännöllisin väliajoin." "Aivan oikein! Kas vain, te olette pannut sen merkille?" "Tottahan käsität, hyvä Planchet, että kun ihmiset näkevät toisensa jokseenkin joka päivä, toisen täytyy kaivata, kun toinen on poissa? Etkö sinä ole tietääksesikään, kun minä olen virkatoimissa?" "Kyllä, silloin on minulla kovin tyhjää, -- olen kuin ruumis ilman sielua." "No, sen todettuamme siis jatkakaamme." "Minä aikoina minä katoan?" "Aina kuukauden puolivälissä ja viimeisenä päivänä." "Ja kauanko viivyn?" "Milloin kaksi, milloin kolme tai neljäkin päivää." "Mitä olette luullut minun hommailevan?" "Liikkuvan liikeasioissa." "Ja miltä olen näyttänyt kotiutuessani?..." "Hyvin tyytyväiseltä." "Näettehän nyt, te sanotte sen itse: aina tyytyväiseltä. Ja mistä olette arvellut tyytyväisyyteni johtuvan?..." "Hyvistä kaupoista, -- siitä että riisisuurimain, luumujen, jauhosokerin, kuivattujen hedelmien ja siirapin osto oli onnistunut mieliksesi. Sinulla on aina ollut hyvinkin hienosteleva luonnonlaatu, Planchet, ja minä en ollenkaan ihmetellyt huomatessani sinun valitsevan alaksesi maustekaupan, joka on vaihtelevimpia ja herttaisimpia liikehaaroja, siinä kun saa käsiteliä melkein kaikkia hyvänhajuisia luonnontuotteita." "Kauniisti sanottu, monsieur, mutta kylläpä kuitenkin kerrassaan erehdyitte!" "Mitä -- erehdyinkö?" "Luullessanne minun siten kahdesti kuussa liikkuvan täydentelemässä varastojani. Hohoo, monsieur, kuinka hitossa on sellaista johtunutkaan mieleenne! Ho, ho, hoo!" Ja Planchetin valtasi sellainen naurunröhötys, että d'Artagnan alkoi saada mitä häpeällisimpiä epäilyksiä älynsä pätevyydestä. "Minun täytyy tunnustaa", sanoi muskettisoturi, "etten ole sinun tasallasi." "Se on totta, monsieur." "Onko?" "Kaiketikin, koska niin sanotte; mutta yhtä suuressa arvossa minä silti edelleenkin pidän teitä." "Hei, se on toki hyvä!" "Niin, te olette kyllä nerokas mies, ja kun on kysymys sodasta, väijytyksistä, taktiikasta, hyökkäyksistä ja eksytysliikkeistä, -- hitto, silloin eivät kuninkaat merkitse mitään teidän rinnallanne; mutta mitä tulee sielunrauhaan, ruumiillisiin tarpeisiin, elämän ryyteihin, jos niin sopii sanoa, älkää lempo soikoon puhukokaan minulle neromiehistä, monsieur, sillä he ovat omia pyöveleitänsä." "Hyvä, Planchet!" virkkoi d'Artagnan kihelmöiden uteliaisuudesta; "sinä jännität mielenkiintoani ihan tavattomasti." "Te olette jo nyt vähemmän ikävissänne kuin äsken, vai mitä?" "Minua ei vaivannut ikävä, mutta hupaisemmalta kuitenkin tuntuu sinun ruvettuasi juttusille." "Kas niin, hyvä alku! Minä parannan teidät, siitä menen takuuseen!" "No, se kelpaa!" "Annatte minun koettaa?" "Heti paikalla." "Hyvä! Onko teillä täällä hevosia?" "On: kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä." "Sellaista määrää emme tarvitse, kaksi vain." "Ne ovat käytettävissäsi, Planchet." "Hyvä! Minä otan teidät mukaani." "Milloin?" "Huomenna." "Minne?" "Hei, te kysytte liikoja." "Myöntänet kuitenkin, että on tärkeätä minun tietää, minne matkustan?" "Pidättekö maaseudusta?" "Keskulaisesti." "Olette siis kiintynyt kaupunkilaiselämään?" "Miten milloinkin." "No, minä vien teidät paikkaan, joka on puolittain kaupunkia ja puolittain maaseutua." "Hyvä!" "Sellaiseen paikkaan, missä teillä on hauskaa, siitä olen varma." "Erinomaista!" "Ja on merkillinen sattuma, että juuri samasta paikasta on ikävystyminen teidät vastikään karkoittanut." "Minut?" "Kuolettava ikävystyminen." "Fontainebleauko siis onkin matkamme määränä?" "Niin, Fontainebleau." "Sinä poikkeilet Fontainebleaussa, -- sinä?" "Niin oikein." "Mutta mitä peijakasta sinä Fontainebleaussa teet?" Planchet vastasi d'Artagnanille hyvin ilkikurisella silmäniskulla. "Sinua hyväkästä, olet hankkinut sieltä maatilan?" "Oh, vain palstan ja pikku pöksän." "Nyt sain sinut kiinni!" "Mutta se on totisesti siisti asumus." "Minä pääsen Planchetin huvilaan!" huudahti d'Artagnan. "Milloin vain suvaitsette." "Etkö sanonut huomenna?" "Olkoon menneeksi huomenna; sehän on jo 14. päivä eli sen päivän aatto, jona pelkään kylläännykseni alkavan. Se on siis sovittu." "Sovittu on." "Te lainaatte minulle hevosen?" "Parhaani." "Ei, otan mieluummin säyseimmän. En ole milloinkaan ollut etevä ratsastaja, kuten tiedätte itse, ja kauppiaana olen vielä jäykistynyt. Sitäpaitsi", lisäsi Planchet taaskin vilkuttaen silmäänsä, "en tahdo päätyä perille väsyksissä." "Mikset?" kysäisi d'Artagnan umpimähkään. "Sentähden että minulle ei siitä tulisikaan hauskaa", vastasi Planchet. Hän nousi maissisäkiltä ja oikoi itseään niin että kaikki niveleet peräkkäin natisivat jonkunlaisena sopusointuisena rätinän sarjana. "Planchet, Planchet!" huudahti d'Artagnan, "eipä toden totta ole koko maailmassa sinun vertaistasi nautiskelijaa! Voi, Planchet, kyllä näkee, että me emme ole vielä tynnyrillistä suolaa kuluttaneet yhdessä!" "Kuinka niin, monsieur?" "Kun minä en vielä tunne sinua", vastasi d'Artagnan, "ja kun alan lopullisesti uskoa, mitä jo hetkisen ajattelin silloin kun sinä Boulognessa kuristit melkein hengiltä herra Wardesin kamaripalvelijan Lubinin, nimittäin että sinä olet neuvokas mies, Planchet." Planchet remahti itseluuloiseen nauruun, toivotti muskettisoturille hyvää yötä ja meni alas puotikamariinsa, jota hän käytti makuuhuoneenaan. D'Artagnan otti entisen asentonsa nojatuolissa, ja hänen otsansa, joka oli tuokioksi kirkastunut, kävi nyt miettiväisemmäksi kuin milloinkaan. Hän oli jo unohtanut Planchetin hupsutukset ja haaveet. -- Niin, -- tuumi hän jälleen tarttuen niiden ajatusten lankaan, jotka vastikään kertomamme rattoisa haastelu oli keskeyttänyt, -- niin, siinä ongelma: 1. saada tietää, mitä Baisemeaux merkitsee Aramikselle; 2. minkätähden Aramiksesta ei kuulu mitään; 3. missä Portos oleksii. Näissä kolmessa kohdassa piilee koko salaisuus. Ja koska ystävämme eivät ilmaise meille mitään, -- jatkoi d'Artagnan, -- niin turvautukaamme omaan heikkoon älyymme. Täytyy tehdä, mitä voipi, _mordioux_ -- tai _malaga!_ kuten Planchet sanoo. 141 Herra de Baisemeauxin kirje. Edellämainittuun päätökseen johduttuansa d'Artagnan seuraavana päivänä pistäysikin käymään herra de Baisemeauxin luona. Bastiljissa oli siivoamispäivä; kanuunat oli puhdistettu ja kiilloitettu, portaat huosittu, ja vanginvartijat ahersivat avaintensa hankaamisessa. Varusväkeen kuuluvat sotamiehet sitävastoin kävelivät pihoillaan sillä verukkeella, että he olivat jo ennestään kyllin siistissä kunnossa. Vankilanpäällikkö vastaanotti d'Artagnanin erittäin kohteliaasti, mutta sulki olemuksensa niin umpinaiseksi, että d'Artagnanin oveluus ei saanut häneltä sanaakaan heltiämään. Mitä enemmän hän pysytteli muodollisena, sitä pahemmin yltyi d'Artagnanin epäluulo. Olipa muskettisoturi oivaltavinansa, että vankilanjohtaja toimi jonkun hiljakkoin annetun ohjeen mukaan. Palais-Royalissa d'Artagnania puhutellessaan ei Baisemeaux ollut suinkaan osoittautunut kylmäkiskoiseksi ja vähäpuheiseksi mieheksi, mutta kun d'Artagnan vasiten yritti saada hänet haastelemaan noista kiireisistä raha-asioista, jotka olivat pakottaneet Baisemeauxin tavoittelemaan sinä iltana Aramista, oli vankilanpäällikölle ilmestyvinään määräyksiä annettavaksi sisäsuojissa. Hän jätti muskettisoturin niin pitkäksi aikaa kiusaantumaan odottelussa, että tämä jo uskoi yrityksensä turhaksi ja lähti tiehensä Bastiljista ennen kuin Baisemeaux palasi asioiltansa. Mutta d'Artagnan oli käynyt epäluuloiseksi, ja kerran aavistelevaksi herättyään ei hänen mielensä enää uinahtanut. Hän oli ihmisten parissa samaa kuin kissa nelijalkaisten seassa, -- yhtaikaa levottomuuden ja kärsivällisyyden perikuva. Rauhaton kissa pysyy yhtä vähän alallaan kuin silkkihahtuva, jota jokainen tuulen hengähdys heiluttaa. Vaaniva kissa istuu kuin eloton havaintopaikallaan, eikä sen väijyntää keskeytä nälkä eikä jano. D'Artagnan hehkui maltittomuudesta, mutta hän pudisti äkkiä pois sen tunteen niinkuin liian raskas viitta pudotetaan hartioilta. Hän päätteli, että asia jota häneltä salattiin, oli juuri se, jonka selvillesaaminen oli hänelle tärkeintä. Hän tuli niin ollen ajatelleeksi, että Baisemeaux varmaankin lähettäisi tästä käynnistä tiedon Aramikselle, jos tämä oli antanut hänelle siltä varalta ohjeita. Ja niin tapahtuikin. Baisemeaux oli tuskin saattanut ehtiä takaisin vankitornista, kun d'Artagnan jo oli asettunut väijyksiin Rue du Petit-Muscin tienoille, mistä hän sai tarkatuksi kaikkia, jotka tulivat ulos Bastiljista. Tunnin seistyään _Kultaisen Karhin_ porraskatoksen suojassa näki d'Artagnan vartiosoturin pistäytyvän kadulle Bastiljista. Sen parempaa merkkiä hän ei olisi voinut toivoa. Jokaisella vanginvartijalla ja ovensulkijalla oli vakinaiset lomapäivänsä ja määrätyt palvelustuntinsakin, heillä kun ei kellään saanut olla vaimoa eikä asuntoa Bastiljissa; he saattoivat siten liikkua ulkosalla vankilasta, mitään uteliaisuutta herättämättä. Mutta kasarmipalvelukseen komennettu sotamies suljettiin vartiovuorolleen vuorokaudeksi kerrallaan, ja sen tiesi d'Artagnan paremmin kuin kukaan. Tämäkään sotamies ei siis ollut voinut palvelusasussaan päästä ulos muutoin kuin nimenomaista ja tärkeätä asiaa toimittamaan. Vahtisoturi läksi astelemaan hyvin verkalleen kuten onnellinen kuolevainen ainakin, joka on odottanut joutuvansa vielä monet tunnit seisoksimaan vuorollaan kolkon vartiokopin edessä tai yhtä ikävystyttävällä vallinsarvella, mutta saakin aavistamattomaksi lahjaksi vapaahetken ja kävelyn, jotka huvikkeet vielä vähennetään palvelusajasta. Hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoinen esikaupunkia kohti, hengittäen raitista ilmaa, nauttien päivänpaisteesta ja tähystellen tyttöjä. D'Artagnan seurasi häntä loitolla. Hänellä ei ollut vielä mitään suunnitelmaa. -- Minun täytyy ensin nähdä tuon miekkosen kasvot, -- ajatteli hän. -- Naamasta tiedän arvioida, mikä hän on lajiansa. D'Artagnan joudutti askeleitansa ja sivuutti sotamiehen, mikä ei ollut vaikeata. Hän havaitsi miehen muodon jokseenkin älykkääksi ja päättäväiseksi, mutta pani myös merkille hieman punaisen nenän. -- Se peijakas ei sylje lasiin, -- tuumasi hän itsekseen. Samassa hän keksi sotamiehen vyössä valkoisen paperin. -- Ahaa! Hänellä on kirje! lisäsi d'Artagnan. -- Mutta sotamies on varmastikin liian ylpeä siitä, että Baisemeaux on valinnut hänet lähetikseen; hän tuskin myisi sanomaansa. D'Artagnanin pureskellessa kynsiään eteni sotamies yhä syvemmälle Saint-Antoinen esikaupunkiin. -- Hän tietysti menee Saint-Mandéhen, -- älysi muskettisoturi nyt, -- ja silloin en saa tietää, mitä kirje sisältää... Se oli kerrassaan sisuttavaa. -- Jos olisin univormussa, -- mietiskeli d'Artagnan, -- niin otattaisin tuon penteleen kiinni kirjeineen. Ensimmäisestä vahtikojusta saisin siihen käskyläiset. Mutta lempo minut periköön, jos ilmaisen nimeäni tällaista temppua varten. Ryypyn tarjoamisesta hän taasen kävisi epäluuloiseksi ja joisi minut humalaan... _Mordioux_, minulla ei ole enää nokkeluutta, minusta on tullut vanha nauta... Voisin karata tuon raukan kimppuun, pakottaa hänet paljastamaan miekkansa, surmata hänet saadakseni kirjeen. No, se kävisi päinsä, jos olisi kysymyksessä kuningattaren kirje jollekulle lordille tai kardinaalin kirje kuningattarelle. Mutta hyvä Jumala, kuinka viheliäisiä täytyykään niiden vehkeiden olla, joissa herrat Aramis ja Fouquet kilpailevat Colbertin kanssa! Ihmishenkikö siitä, hoh, ei kymmentä kultarahaakaan. Siten miettiessään viiksiänsä sivellen näki hän pikku ryhmän kaupunginvartijoita ja poliisikomisarion retuuttamassa mukanaan säätyhenkilön näköistä miestä, joka rimpuili kaikin voimin vastaan. Kaupunginvartijat olivat repineet hänen vaatteensa ja laahasivat häntä matkassaan. Pidätetty vaati säällisempää kohtelua, väittäen olevansa aatelismies ja soturi. Hän huomasi sotamiehemme kadulla ja huusi tälle: "Hoi, tänne, veikkonen!" Sotamies astui suoraa päätä avuntarvitsijaa kohti, ja väkijoukko seurasi kintereillä. Silloin d'Artagnanin mieleen juolahti aatos, eikä aivan huonokaan. Aatelismies alkoi valittaa tulijalle, että hänet oli eräässä talossa äsken vangittu varkaana, vaikka hän oli ollut siellä vain armasteluaikeissa. Sotamies säälivästi lohdutteli häntä ja antoi neuvojaan niin arvokkaasti kuin ranskalainen sotilas aina tyydyttää itserakkauttansa ja toveruushenkeään. Sillävälin d'Artagnan hiipi tungoksessa hänen taakseen ja sieppasi näppärän äkillisesti paperin hänen vyönsä alta. Se temppu oli mukava suorittaa, kun riepoiteltu herrasmies parhaillaan nyki sotamiestä hihasta ja komisario kiskoi pidätettyä käsipuolesta. D'Artagnan asettui kymmenen askeleen päässä pylvään taakse ja luki osoitteen: 'Parooni du Vallon, herra Fouquetin luona, Saint-Mandéssa.' -- Oivallista! -- ajatteli hän ja avasi sinetin repimättä sitä rikki. Hän otti kotelosta nelitaipeisen paperin, joka sisälsi ainoastaan sanat: 'Hyvä herra parooni! Suvaitkaa ilmoittaa herra d'Herblaylle että hän on käynyt täällä Bastiljissa kyselemässä. Ystävällisesti _de Baisemeaux_.' "Kas niin", huudahti d'Artagnan, "tämähän on varsin selkeätä. Portos on mukana juonessa!" Mutta päästyään siten tarkoituksensa perille ajatteli muskettisoturi: -- _Mordioux_, mutta nyt Baisemeauxin hylky raivostuksissaan antaa miespoloisen kalliisti maksaa pikku pilastani... Jos hän tulee takaisin ilman kirjettä... miten käykään hänelle silloin? Toden teolla en tarvitse tätä lappua; kun muna on imetty, mitä silloin kuorella? D'Artagnan näki komisarion ja kaupunginvartijan saaneen sotamiehen uskomaan, että he olivat oikeassa, ja lähteneen jälleen raahaamaan vankia korjuuseen. Ihmisjoukon ympäröimänä tämä jatkoi valitteluansa. Muskettisoturi pistäysi tungokseen, pudotti kirjeen kenenkään huomaamatta ja poistui sitten nopeasti. Sotamies käänsi jälleen askeleensa Saint-Mandéta kohti ja ajatteli vain aatelismiestä, joka oli rukoillut hänen suojelustaan. Yhtäkkiä hän muisti kirjeen, ja katsahtaessaan vyöhönsä hän huomasi sen kadonneeksi. Hänen pelästynyt huudahduksensa sai d'Artagnanin hymyilemään. Miesparka pälyi tuskissaan joka taholle ja keksi viimein kahdenkymmenen askeleen päässä takanaan tuon siunatun kirjeen. Hän syöksähti siihen käsiksi kuin haukka saaliin kimppuun. Kotelo oli hiukan tomuttunut ja rypistynyt, mutta välipä sillä nyt. D'Artagnan havaitsi, että auki väännetty sinetti kuitenkin pani miehen aprikoimaan hyvin totisena. Kelpo sotilas lohduttausi lopuksi ja pisti paperin takaisin vyöhönsä. -- Menehän siitä vain, -- tuumi d'Artagnan; -- minulla on nyt aikaa. Näyttää siltä, että Aramis ei olekaan Pariisissa, koska Baisemeaux kirjoittaa Portokselle. Kunnon Portos, kuinka hauskaa onkaan taas tavata hänet... ja pakista hänen kanssaan! -- iloitsi gascognelainen. Hän sovitti käyntinsä sotamiehen mukaan, saapuakseen herra Fouquetin taloon neljännestuntia myöhemmin kuin hän. 142 Lukija näkee mielihyväkseen, että Portos on pysynyt täysissä voimissaan. D'Artagnan oli tapansa mukaan laskenut, että jokaisessa tunnissa oli kuusikymmentä minuuttia ja jokaisessa minuutissa kuusikymmentä sekuntia. Täsmällisen arvioimisensa ansiosta hän saapui yli-intendentin talon edustalle juuri kun sotamies tuli tyhjin vöin ulos. Muskettisoturi astui portille, jota kirjailupukuinen ovenvartija piteli vielä puoliavoinna. D'Artagnan olisi mielellään astunut sisälle nimeään ilmaisematta, mutta se ei käynyt laatuun. Hän lausui senvuoksi nimensä. Tämän myönnytyksen olisi pitänyt poistaa kaikki vaikeudet, kuten ainakin d'Artagnan arveli, mutta ovenvartija epäröitsi yhä. Kun tulija sitten toistamiseen pontevasti esittäytyi kuninkaallisen henkivartion kapteenina, saavutti hän kuitenkin edes sen edun, että virkailija ei suorastaan sulkenut häneltä tietä, vaikka hän ei jättänyt sitä aivan avoimeksikaan. D'Artagnan oivalsi siitä, että vieraista oli annettu ankarat määräykset. Niinpä hän päätti käyttää hätävaletta, mikä ei tuntunutkaan hänestä tukalalta, milloin hän katsoi sen keinon edistävän valtion parasta tai hänen omakin menestyksensä saattoi olla kysymyksessä. Hän lisäsi siis äskeiseen selitykseensä, että hän oli vastikään lähettänyt sotamiehen tuomaan parooni du Vallonille kirjeellisen ilmoituksen tulostaan. Se tieto poisti kaikki esteet. Muuan lakeija tahtoi saattaa hänet perille, mutta hän vastasi, ettei hänen tähtensä tarvinnut vaivautua, sillä hän tiesi kyllä, missä parooni oli tavattavana. Siihen ei kellään ollut mitään sanomista, kun vieras oli niin selvillä kaikesta; d'Artagnan sai liikkua vapaasti. Muskettisoturi katsasteli porraskäytäviä, saleja, puutarhoja, neljännestunnin ajan vaeltaen tässä kuninkaallista ylellisemmässä talossa, jossa oli yhtä paljon ihmeitä kuin huonekalujakin, yhtä monta palvelijaa kuin pylvästä ja ovea. -- Totisesti, -- tuumi hän itsekseen, -- tällä talolla ei ole muita rajoja kuin itse valtakunnan ääri. Onkohan Portos saanut päähänsä palata Pierrefondsiin, lähtemättä herra Fouquetin luota? Viimein hän saapui etäiseen linnan osaan, joka oli eristetty hakatuista kivistä rakennetulla kehämuurilla; tämän juurelta kiemurteli ylös määrätön paljous upeita köynnöskasveja, kirjavanaan kukkasista, jotka olivat isoja ja täyteläisiä kuin hedelmät. Muurilla kohosi määrättyjen välimatkain päässä kuvapatsaita kainoissa tai salaperäisissä asennoissa, -- Vestan neitsyitä suuripoimuisissa vaatetuksissa, valppaina vartijattarina marmorihuntujensa suojasta pitäen vaivihkaa silmällä linnan ympäristöä, -- veitikkamainen Hermes sormi suulla, siipiänsä levittelevä Iris, unikoilla kukitettu yön jumalatar. Tällaiset henkiolennot hallitsivat puutarhaa ja rakennuksia, jotka pilkoittivat puiden takaa; patsaiden valkoiset ääriviivat kuvastuivat korkeita kypressejä vasten, joiden tummat latvat nousivat suoraan taivasta kohden. Kypressien juurilla rehoitti vuosisataisia ruusupensastoja, kietoen tuoksuvia kukkakiehkuroitansa niiden alempiin oksiin ja patsaiden jalustoihin. Nämä viehättävät piirteet tuntuivat muskettisoturista ihmisneron lumoavimmilta näytteiltä. Hän haltioitui runolliseen mielentilaan. Ajatellessaan Portoksen asuvan tällaisessa Edenissä hän sai vanhasta kumppanistaan paljon korkeamman käsityksen; järkevimmätkään luonteet eivät ole riippumattomia ympäristön vaikutuksesta. D'Artagnan löysi portin ja siitä jonkunlaisen joustimen, jota painamalla veräjä avautui. Itsenäinen vieras astui sisälle, sulki portin ja lähestyi pyöreämuotoista huvimajaa, josta ei kuulunut muuta ääntä kuin suihkukaivon kohinaa ja lintujen viserrystä. Huvimajan ovella hän kohtasi lakeijan. "Täällähän parooni du Vallon asuu?" sanoi d'Artagnan empimättä. "Niin, monsieur", vastasi palvelija. "Ilmoittakaa hänelle, että chevalier d'Artagnan, hänen majesteettinsa muskettisoturien kapteeni, odottaa häntä." D'Artagnan osoitettiin vierashuoneeseen, missä odotus ei käynytkään pitkälliseksi: hyvin tutut askeleet piankin notkahduttelivat viereisen huoneen lattiaa, ovi avautui tai oikeastaan paiskattiin auki ja Portos heittäysi ystävänsä syliin, ilmaisten sävyssään jonkunlaista epäröimistä, joka hyvin soveltui hänelle. "Sinä täällä?" huudahti hän. "Entä sinä sitten?" vastasi d'Artagnan. "Parooni suvaitsee piileskellä!" "Niin", sanoi Portos hymyillen jossakin määrin hämmentyneenä, "niin, sinua kai hiukan ihmetyttää että tapaat minut herra Fouquetin luona?" "Ei toki; mikset sinä voisi kuulua herra yli-intendentin ystäviin? Hänellähän on paljon ystäviä, etenkin lahjakkaiden miesten keskuudessa." Portos oli siksi vaatimaton, ettei omaksunut tätä kohteliaisuutta itselleen. "Olethan sitäpaitsi nähnyt minut Belle-Islellä", sanoi hän vain. "Sitä suurempi syy minun uskoa, että olet herra Fouquetin varsinaisia ystäviä." "On kyllä totta, että minä tunnen hänet", myönsi Portos ilmeisen neuvottomana. "Voi, veikkoseni", valitti d'Artagnan, "oletpa käyttäytynyt minua kohtaan kovin pahasti!" "Kuinka niin?" huudahti Portos. "Kuinkako? Sinullahan oli niin kaunis työ tekeillä kuin Belle-Islen linnoittaminen, etkä antanut minulle mitään tietoa siitä!" Portos punastui. "Eikä siinä kaikki", jatkoi d'Artagnan; "sinä näit minut siellä, tiesit minun olevan kuninkaan palveluksessa, etkä silti tahtonut käsittää, että kuningas oli käynyt halukkaaksi kuulemaan, kuka ansiokas mies siten oli toteuttamassa suunnitelmia, joista hänelle oli annettu mitä loistavimpia kuvauksia, -- sinä et ottanut oivaltaaksesi, että kuningas oli lähettänyt minut vasiten tiedustamaan, kenen työtä se kaikki oli?" "Mitä? Kuningasko oli lähettänyt sinut tiedustamaan...?" "_Pardieu!_ Mutta jääköön se nyt jo silleen." "Ei perhanassa!" innostui Portos; "puhukaamme päinvastoin juuri siitä! Kuningas siis tiesi, että Belle-Isleä linnoitettiin?" "Kah, eikö muka kuningas tietäisi kaikkea?" "Mutta hän ei tiennyt, kuka linnoitustöitä johti?" "Ei kylläkään, mutta kuvauksista päättäen hän kuitenkin aavisteli, että sen täytyi olla etevä soturi." "Voi pentele!" virkahti Portos; "kunpa olisin sen tiennyt!" "Silloin et olisi livistänyt Vannesista, vai mitä?" "En totisesti. Mitä ajattelitkaan, kun et enää saanut minua siellä käsiisi?" "Mietiskelin yhtä ja toista, veikkonen." "Vai niin, vai mietiskelit... Ja mihin johduit tuumittelussasi?" "Käsittämään asiain oikean tilan." "Kas vain, sinä olet käsittänyt?" "Olen kuin olenkin." "Mitä olet käsittänyt? Annahan kuulua!" sanoi Portos asettuen nojatuoliin ja tekeytyen hyvin umpinaisen näköiseksi. "Käsitin ensiksikin, että sinä linnoitit Belle-Isleä." "No, se ei ollut kovinkaan vaikeata, kun näit minut hommassa." "Maltahan, käsitin muutakin, nimittäin että sinä linnoitit Belle-Isleä herra Fouquetin toimesta." "Se on totta." "Ja enemmänkin; vauhtiin päästessään ei aprikoimiseni pysähdy puolitiessä." "Kunnon d'Artagnan!" "Minä käsitin, että herra Fouquet tahtoi pitää linnoitustyöt visusti salassa." "Se lienee tosiaan ollut hänen tarkoituksensa", tunnusti Portos. "Niin, mutta tiedätkö, minkätähden hän niitä niin salaili?" "Hitto vieköön, jotta asia ei tulisi tietoon!" vastasi Portos. "Ensiksikin siitä syystä. Mutta se halu liittyi erääseen kohteliaisuuden suunnitelmaan..." "Niin", tokaisi Portos, "olenkin kuullut sanottavan, että herra Fouquet on peräti kohtelias mies." "Hän tahtoi nyt osoittaa erityistä kohteliaisuutta kuninkaalle." "Ohoh!" "Se ihmetyttää sinua?" "Niin." "Sinä et tiennyt siitä?" "En." "No, minä tiedän sen, minä." "Olet siis ihan velho?" "En, kaukana siitä." "Miten olet saanut sen tietää?" "Varsin yksinkertaisella tavalla: kuulin herra Fouquetin itse sanovan sen kuninkaalle." "Sanovan mitä?" "Että hän oli kuninkaan hyväksi linnoituttanut Belle-Islen, luovuttaakseen varustukset lahjaksi hallitsijalleen." "Kas, kuulit herra Fouquetin sanovan niin kuninkaalle?" "Kirjaimellisesti. Lisäsipä hän vielä: 'Belle-Islen on linnoittanut eräs ystäväni, hyvin lahjakas insinööriupseeri, jonka pyytäisin saada esitellä teidän majesteetillenne.' 'Hänen nimensä?' kysyi kuningas. 'Parooni du Vallon', vastasi Fouquet. 'Hyvä', sanoi kuningas, 'esitelkää hänet'." "Sanoiko kuningas todellakin niin?" "Niin totta kuin nimeni on d'Artagnan!" "Kah, kah!" lausui Portos. "Mutta miksei minua sitten ole esitelty?" "Eikö sinulle ole lainkaan puhuttu siitä?" "On kylläkin, mutta odotella olen vain saanut." "Ole huoletta, kyllä sitten esittelyhetkikin tulee." "Hm, hm!" mutisi Portos. D'Artagnan ei ollut kuulevinansa; hän muutti puheenainetta. "Mutta sinähän näyt asuvan täällä jotensakin yksinäisenä, hyvä ystävä?" virkkoi hän. "Olen aina pitänyt rauhallisuudesta. Luonteeni on taipuvainen raskasmielisyyteen", selitti Portos huoaten. "Sepä merkillistä", huomautti d'Artagnan; "sitä en ole ennen huomannut." "Niin olen ollut siitä asti kun aloin lueskella", ilmaisi Portos huolestuneesti. "Mutta toivoakseni ei sielullinen rasitus ole sentään vahingoittanut ruumiillista vointiasi?" "Hoo, ei millään muotoa." "Olet yhä hyvissä voimissa?" "Liiankin, veikkonen, liiankin." "Katsos, kuulin sanottavan, että ensimmäisinä päivinä tännetulosi jälkeen..." "En kyennyt jäsentäkään liikuttamaan, niinkö?" "Mitä peijakasta!" virkahti d'Artagnan hymyillen; "ja mikä sinut niin jäykistytti?" Portos huomasi puhuneensa tyhmästi ja yritti parantaa ajattelemattomuuttaan. "No, näes, sain taipaleella huonoja hevosia, ja ne väsyttivät minut." "Enpä sitten enää ihmettelekään, että minä sinun perässäsi tullessani näin seitsemän tai kahdeksan ratsua pakahtuneina tiepuolessa." "Minä olen painava, katsos", huomautti Portos. "Ja ruhosi sai liiaksi pehmitystä?" "Minusta suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi." "Portos-parka!.... Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?" "Hyvin kyllä... Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi." "Kuinka niin?" "Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa." "Onko se mahdollista?" "Niin ainakin sanottiin... Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen." "Ja siellä pääsit hengittämään?" "Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma." "Tapaturma? Älähän!" "Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan, suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni." "Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?" "Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä, ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi; mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot." "Olipa sekin!" "Ja saappaani liian ahtaat." "Jalkasi olivat vielä turvoksissa." "Oikein arvasit." "_Parbleu!_ Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?" "Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin kerta." "Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut järkevästi." "Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus." "Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä Portos!" "Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki. Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita, seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!" "Lempo soikoon!" "Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli posliinilaudakko." "Jonka sinä survaisit kumoon?" "Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle." Portos puhkesi nauramaan. "Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!" Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä raikuvammin. "Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia -- ho, ho, ho!..." "Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan. "Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet... ha, ha, ha!..." "Istu ja pala!" "Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi, hi!" "Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen. "Keskelle nup... nuppia!" "Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?" "Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi, jota se olikin!" "Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?" "Venetsialaista lasia, -- harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa vailla, kahdensadan naulan möhkäle." "Ja se putosi suoraan päähäsi?" "Kes-kel-le... kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja." "Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?" "Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt." "Ja nyt litistyikin vain pääsi?" "Eihän toki." "Eikö?" "Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin tavattoman vankka holvikatos." "Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?" "Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin Notre-Damen kirkkoa." "Ohoh!" "Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut." "Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten muodostunut, mutta ei muiden." "Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa, että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus, kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika lammikkoon..." "Verissäsi, Portos-parka?" "Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma. Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?" "Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?" "Mutta kummallisinta kaikesta, -- ja lääkäri on kunniasanallaan vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista..." "Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan. "Sain viisi kuhmua." "Mitenkä viisi?" "No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua koristetta." "Ai, ai!" "Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten näet." "Onneksi." "Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa -- sellaista sattuu ainoastaan minulle... sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi selittää sitä minulle." "Mutta minä selitän, minä." "Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä. "Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian täyteen tietoja." "Niinkö luulet?" "Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen pinnalle." "Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin lääkärin lausuma. "Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle." "Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen tapaan, minun täytyi tarkoin suhditella lyöntiä tai muutoin tunsin ihan kamalan läjäyksen." "Sen arvaan." "No niin", kertoi jättiläinen, "huomatessaan rakennuksen haurauden herra Fouquet päätti antaa minulle toisen asunnon, ja siten tulin siirtyneeksi tänne." "Tämähän lienee yksityinen puisto?" "Niin on." "Se salaisten kohtausten paikka, joka on niin kuuluisa yli-intendentin lempijutuista?" "Sitä en tiedä; minulla ei ole ollut täällä mitään rakkausseikkailuja, mutta puistossa saan harjoittaa lihaksiani, ja sitä lupaa käytän tempoakseni puita juuriltaan." "Mitä varten?" "Käsivarsieni voimisteluksi ja myöskin puhdistaakseni linnunpesiä: se on minusta mukavampaa kuin kavuta ylös." "Vietätpä todellista paimenelämää, hyvä Portos." "Niin, minä pidän pienistä munista, -- paljon enemmän kuin isojen lintujen. Et voi aavistaakaan, kuinka herkullisen munakkaan saa neljästä- tai viidestäsadasta keltasirkun, peipposen, kottaraisen ja rastaan munasta." "Mutta viisisataa munaa -- voi tavatonta!" "Ne mahtuvat kohtalaiseen vihannesmaljaan", sanoi Portos. Hyvinkin viisi minuuttia d'Artagnan ihaili Portosta aivan kuin nähden hänet ensi kerran. Portos puolestaan alkoi ihan säteillä mielihyvästä ystävän katseen lämmittämänä. Edellinen kuitenkin ilmeisesti samalla mietti uutta käännettä keskustelulle. "Onko sinulla täällä paljonkin huviketta, Portos?" kysyi hän viimein, kaiketi keksittyään siinä sopivan pohjustuksen. "Eipä aina." "Sen voin käsittääkin; mitä aiot tehdä ikävystyessäsi liiaksi?" "Ka, enhän viivy täällä enää pitkääkään aikaa. Aramis odottaa vain viimeisen kuhmuni siliämistä, esitelläkseen minut kuninkaalle, joka ei kuulu sietävän sarvia." "Aramis on siis yhä Pariisissa?" "Ei." "Missä hän sitten on?" "Fontainebleaussa." "Yksinään?" "Herra Fouquetin kanssa." "Vai niin. Mutta tiedätkös mitä?" "En; sano minulle, niin saan tietää." "Minä luulen, että Aramis on unohtanut sinut." "Mitä hittoa!" "Siellä, katsos, ilakoidaan, tanssitaan, juhlitaan ja maistellaan Mazarinin viinejä. Tiedätkö, että siellä esitetään joka ilta tanssikuvaelmia?" "Penteleen pentele!" "Sentähden voin vakuuttaa, että kelpo Aramis ei siinä tuoksinassa ehdi pitää sinua mielessään." "Saattaa olla niin, ja toisinaan olen sitä jo ajatellutkin." "Ja voisipa se koirus puijatakin sinut!" "Älä nyt sentään!" "Tiedäthän, että Aramis on ovela kettu." "Kyllä niin, mutta pettämään minua..." "Kuules nyt: pitäähän hän sinua ensiksikin korjuuseen toimitettuna..." "Mitäh! Korjuuseen? Olenko muka telkien takana?" "Olet, lempo soikoon!" "Senpä saisit todistaa minulle!" "Mikään ei ole helpompaa. Käytkö ulkosalla?" "En kylläkään." "Ratsasteletko?" "En ollenkaan." "Sallitaanko ystäviesi käydä tervehtimässä sinua?" "Ei nähtävästi." "No niin, hyvä ystävä, kun et siis käyskentele ulkosalla, et ratsastele etkä tapaile seuraa, niin olethan suljettuna." "Mutta minkätähden Aramis pitäisi minua vankina?" kysyi Portos. "Vastaa sinä minulle ensin vilpittömästi erääseen kysymykseen, Portos", virkkoi d'Artagnan. "En minä mutkittele." "Aramishan laati Belle-Islen linnoitusten suunnitelman, eikö niin?" Portos punastui. "Kyllä", vastasi hän, "mutta siinä onkin kaikki, mitä hän on tehnyt." "Aivan oikein, ja minun nähdäkseni se ei ole kovinkaan suuri saavutus." "Niin minäkin ajattelen." "No, sepä hauskaa, että olemme samaa mieltä." "Hän ei ole koskaan edes käynyt Belle-Islellä", huomautti Portos. "Kas sitä!" "Minä se aina kävin Vannesissa, kuten olet itsekin saattanut nähdä." "Näinhän tietenkin. No niin, siinähän se koko juttu onkin. Aramis tahtoo käydä insinööristä, vaikka onkin laatinut vain suunnitelman, ja siinä pyrkimyksessään hän koettaa painaa pelkäksi rakennusmestariksi sinut, joka olet kivi kiveltä nostanut muurit, tornit ja vallinsarvet." "Rakennusmestariksi, -- siis muurariksi?" "Muurariksi, juuri niin." "Savensotkijaksi?" "Ihan." "Päiväläiseksi?" "Se on aivan oikea sana." "Ohoo, rakas Aramis, näyttääpä siltä kuin luulisit aina olevasi viidenkolmatta vanha!" "Eikä sillä hyvä: hän luulee sinun olevan samalla viidenkymmenen vuoden painostama." "Olisinpa tahtonut nähdä hänet siinä työssä." "Sanoppas muuta." "Luuvaloisine säärineen!" "Niin juuri." "Rakkokivineen!" "Aivan." "Kolme hammasta hemmetissä!" "Neljäkin." "Kun minulla sitävastoin... katsoppas!" Portos veti paksut huulet levälleen ja näytti kahta hammasriviä, jotka eivät kylläkään olleet lumivalkoiset, mutta sileät, kovat ja terveet kuin norsunluu. "Et voi uskoakaan, Portos, kuinka suuressa arvossa kuningas pitää kauniita hampaita", tiesi d'Artagnan. "Sinun hampaasi saavat minut tekemään päätöksen: minä esittelen sinut kuninkaalle." "Sinä?" "Miksen? Luuletko minun olevan hovissa vähemmän vaikutusvaltainen kuin Aramis?" "En suinkaan." "Luuletko minun vähimmälläkään tavalla pyrkivän tekeytymään Belle-Islen linnoittajaksi?" "Hoo, enhän toki!" "Vaikuttimenani saattaa siis olla vain sinun etusi." "Sitä en epäile." "No niin, minä olen kuninkaan likeisimpiä miehiä, kuten voit huomata siitä, että kun hänelle on ilmoitettava jotakin epämieluista, se jätetään aina minun toimekseni." "Mutta, hyvä ystävä, jos sinä esittelet minut..." "No, entä sitten?" "Niin Aramis pahastuu." "Minulle?" "Ei, vaan minulle." "Joutavia! Kun esittelyä hommataan sinulle, niin onhan samaa, kumpainen meistä kahdesta osuu välittäjäksi." "Minulle pitäisi teettää pukuja." "Sinullahan on uhkea asu ylläsi." "Oh, sinun sietäisi nähdä ne, jotka olen tilannut, -- niistä tulee paljon komeampia vaatekertoja." "Varo liiallisuutta; kuningas pitää yksinkertaisuudesta." "No, esiinnytään sitten vaatimattomasti. Mutta mitä herra Fouquet sanoo nähdessään minun poistuneen?" "Kökötätkö täällä siis kunniasanasi perusteella?" "En juuri niinkään. Mutta olen luvannut, etten lähde täältä ilmoittamatta hänelle." "Sen seikan minä toimitan selväksi. Onko sinulla mitään toimitettavaa täällä?" "Minulla? Ei mitään tärkeätä ainakaan." "Ellet ole Aramiksen asiamiehenä missään tähdellisessä tehtävässä?" "_Ma foi_, en." "Kysyn sitä luonnollisesti ainoastaan omaa hyvääsi harrastaen. Olisithan esimerkiksi saattanut lupautua toimittamaan sanomia ja kirjeitä Aramiille." "Kah, kirjeitä, niin! Minä tosiaan lähetän hänelle eräitä kirjeitä." "Minne?" "Fontainebleaun linnaan." "Onko sinulla nyt mitään lähetettävänä?" "Mutta..." "Älähän huoli. Onko sinulla sellaisia kirjeitä?" "Juuri sain yhden." "Tärkeän?" "Arvatenkin." "Sinä et siis lue niitä?" "En ole utelias." Ja Portos otti taskustaan sotamiehen tuoman kirjeen, jota hän ei ollut lukenut, mutta kyllä d'Artagnan. "Tiedätkö, mitä sinun tulee tehdä?" sanoi d'Artagnan. "Hitto, lähettää tämä hänelle niinkuin aina teen." "Eipäs." "Pitäisinkö sen muka hallussani?" "Ei niinkään. Mutta eikö sinulle ole ehkä sanottu, että se on tärkeä kirje?" "Kyllä, hyvin tärkeä." "No niin, sinun pitääkin itse viedä se Fontainebleaun linnaan." "Aramikselle?" "Niin." "Sinä olet oikeassa." "Ja kun kuningas on nyt siellä..." "Niin tahdot käyttää tilaisuutta...?" "Esitelläkseni sinut kuninkaalle." "Ah, _corne de boeuf_, d'Artagnan, sinä olet koko peijooni keksimään keinoja!" "Sen sijaan että lähettäisimme ystävällemme enemmän tai vähemmän luotettavan sanansaattajan, me siis viemmekin itse perille kirjeen." "Sitä en olisi tullut ajatelleeksikaan, vaikka se on hyvinkin mukava tapa." "Ja kun kirje on kiireellinen, hyvä Portos, niin lähdemmekin heti." "Todellakin", huomasi Portos, "mitä pikemmin lähdemme. Sitä vähemmän viivästyy Aramikselle tarkoitettu sanoma." "Portos, sinä järkeilet aina erinomaisesti; terävä johdonmukaisuus auttelee sinulla nopeata ajatuskykyä." "Siltäkö sinusta tuntuu?" sanoi Portos. "Niin, se tietenkin johtuu perusteellisesta opiskelustasi", vastasi d'Artagnan. "Kas niin, tulehan nyt." "Mutta", esteli Portos, "lupaukseni herra Fouquetille?" "Mikä niin?" "Etten lähde Saint-Mandésta hänelle ilmoittamatta." "Voi, hyvä Portos, oletko nyt hajamielinen!" oudoksui d'Artagnan. "Kuinka niin?" "Sinähän tulet Fontainebleaun linnaan, vai mitä?" "Niin." "Siellähän tapaat herra Fouquetin?" "Kyllä." "Luultavasti kuninkaan luona." "Kuninkaan luona", toisti Portos majesteettisesti. "Ja sinä astut hänen luokseen sanoen: 'Teidän ylhäisyytenne, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että tulen nyt Saint-Mandésta'." "Ja", lisäsi Portos yhä majesteettisesti, "nähdessään minut Fontainebleaussa kuninkaan luona ei herra Fouquet voi sanoa minun valehtelevan." "Olin juuri avaamassa suuni sanomaan samaa, hyvä Portos, mutta sinä ehätät kaikessa edelleni. Voi, Portos, kuinka onnellinen luonne sinulla onkaan, -- ei paina sinua ikä!" "Eipä erityisesti." "Asia on siis puhuttu." "Niin kai sitten." "Sinulla ei ole enää mitään epäröimistä?" "Ei pitäisi olla." "Niinpä siis vien sinut matkassani." "Hyvä juttu! Lähden toimittamaan hevoseni satuloiduiksi." "Onko sinulla hevosia täällä mukanasi?" "On viisi." "Jotka olet toimittanut tänne Pierrefondsista?" "Ei, herra Fouquet on lahjoittanut ne minulle." "Mutta, hyvä Portos, me emme kahteen mieheen tarvitse viittä hevosta; sitäpaitsi minulla on jo kolme Pariisissa, ja kahdeksassa olisi ihan liikaa." "Siinä ei olisi liikaa, jos minulla olisi saattueeni täällä, mutta valitettavasti on heidät pitänyt jättää!" "Sinä kaipaat palvelijoitasi?" "Kaipaan etenkin Mousquetonia. Mousquetonin puutetta tunnen alati." "Sinulla on verraton sydän!" sanoi d'Artagnan; "mutta kuule neuvoani: jätä vain tänne kaikki hevosesi, niinkuin jätit sinne Mousquetonin." "Minkätähden?" "Syystä että tuonnempana, näes..." "No?" "Ka, tuonnempana saattaa olla hyväkin, että sinä et ole vastaanottanut mitään herra Fouquetilta." "Nyt en ymmärrä sinua", sanoi Portos. "Ei tarvitsekaan." "Kuitenkin..." "Selitän sen sinulle myöhemmin, Portos." "Lyönpä vetoa, että se on politiikkaa." "Ja vielä korkeinta laatua." Portos taivutti päänsä politiikalle; hetkisen mietittyään hän sitten lisäsi: "Tunnustan sinulle suoraan, d'Artagnan, että minä en ole mikään politikko." "Sen kyllä tiedän, hiisi vieköön!" "Mutta ei voi sentään tietää, mihin kohtalo miestä ajaa. Olet itse sanonut minulle, että ihmisellä on erilaisia aikoja, ja minäkin olen huomannut sen. On päiviä, jolloin tuntuu vähemmän hauskalta vaihtaa miekaniskuja kuin muulloin." "Niin kyllä minustakin." "En silti juuri usko kuolettaviin iskuihin." "Perhanassa, olethan sentään itsekin surmannut ihmisiä!" "Kyllä, mutta minuun ei asevoima ole niin pahasti ottanut." "Se on todellakin pätevä huomautus." "Sentähden en usko konsaan kuolevani miekanterään tai pyssynluotiin." "Et siis pelkää mitään?... Ahaa, kenties vettä?" "Ei, minähän uin kuin saukko." "Horkkaako ehkä?" "Sitä minulla ei ole milloinkaan ollut, enkä usko sitä milloinkaan saavani, mutta sanonpa sinulle erään seikan..." Portos alensi ääntänsä. "Sano pois", kehoitti d'Artagnan, sovittaen sävynsä ystävän mukaan. "Tunnustan sinulle", ilmaisi Portos, "että pelkään politiikkaa ihan kamalasti." "Hoh, turhia!" huudahti d'Artagnan. "Älä sano!" jyräytti nyt Portos mahtavalla bassolla. "Olen nähnyt hänen ylhäisyytensä kardinaali de Richelieun ja hänen ylhäisyytensä kardinaali de Mazarinin; toisen politiikka oli punaista, toisen mustaa. En ole milloinkaan ollut sen paremmin tyytyväinen toiseen kuin toiseenkaan laatuun: edelliseen kuului katkaista kaula sellaisilta miehiltä kuin de Marillacilta, de Thoulta, Cinq-Marsilta, Chalaisilta, Bouttevillelta, Montmorencylta, ja toisen mukaista oli hakata maahan joukoittain frondelaisia, joita mekin olimme, veikkoseni." "Joita me päinvastoin emme olleet", oikaisi d'Artagnan. "Olimme tietenkin, sillä joskin paljastin miekkani kardinaalin puolella, jakelin iskuja vain kuningasvallan tukemiseksi." "Sinä olet kunnon mies, Portos!" "No niin, tuommoisten huomioiden perusteella minä pelkään politiikkaa siinä määrin, että jos nyt tässä piilee mitään valtiollista, minä mieluummin pyörrän takaisin Pierrefondsiin." "Saattaisit tehdäkin siinä oikein, jos niin olisi asian laita; mutta minun seurassani, hyvä Portos, ei ole puhettakaan politiikasta, se on selvä totuus. Sinä olet työskennellyt Belle-Islen linnoittamisessa; kuningas tahtoo tuntea sen taitavan insinöörin, joka on ne työt suorittanut; sinä olet vaatimaton kuten kaikki todella ansiokkaat miehet, ja Aramis kenties tahtoo panna sinun kynttiläsi vakan alle; mutta silloin minä tapaan sinut ja selitän asian, vedän sinut esille, ja kuningas palkitsee sinua, -- siinä kaikki minun politiikkani." "Ja minun myös, _morbleu_!" vakuutti Portos ojentaen d'Artagnanille kätensä. Mutta d'Artagnan tunsi vanhastaan Portoksen kouran; hän tiesi, että tavallinen käsi paroonin viiden sormen vangiksi joutuneena ei rutistumatta pääsisi pihdeistä. Sentähden hän ei antanutkaan ystävälleen kättä, vaan nyrkin, ja Portos ei edes huomannut tätä varokeinoa. Sitten he kaksistaan lähtivät Saint-Mandésta. Vartiopalvelijat kyllä pistivät päänsä yhteen ja supattelivat toisilleen huomautuksia, jotka d'Artagnan hyvin ymmärsi, mutta hän varoi tulkitsemasta niitä Portokselle. -- Ystävämme, -- ajatteli hän, -- oli koreasti Aramiksen vankina. Saa nähdä, mitä seurauksia tämän salaliittolaisen vapauttamisesta koitunee! 143. Rotta ja juusto. D'Artagnan ja Portos samosivat jalkaisin, kuten d'Artagnan oli tullut. Kun muskettisoturien kapteeni astui edellä _Kultaisen Huhmaren_ myymälään ja ilmoitti Planchetille, että parooni du Vallon oli tulossa mukaan heidän retkeilylleen, ja kun sitten Portos sisälle työntyessään huiskautti hattunsa töyhdöllä puukynttilä-kyltin kalisemaan oven päällä, häiritsi joku tuskallinen aavistus sitä raton odotusta, joka seuraavan päivän varalle virkisti Planchetin mieltä. Mutta maustekauppiaallamme oli kultainen sydän sen hyvän ajan kallisarvoisena jäännöksenä, jollaisena nuoruuden päivät ainiaan kuvastuvat ihmisen vanhetessa ja esi-isien vanhuus hänen ollessaan vielä nuori. Sisällisestä väristyksestään huolimatta, jonka Planchet taltutti yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin, hän siis tervehti Portosta sydämellisen kunnioittavasti. Tämä oli alussa hieman jäykkä säätyeroituksen takia, joka siihen aikaan oli hyvin suuri paroonin ja maustekauppiaan välillä, mutta suli piankin hyväntuulisen tuttavalliseksi, kun havaitsi Planchetin esiintyvän peräti kohteliaasti ja ymmärtäväisesti. Hän oli hyvillään etenkin siitä, että hänelle suotiin tai oikeanimin tarjousi vapaus kaivella isoilla kourillaan hedelmä- ja makeislaatikoita, manteli- ja pähkinäsäkkejä sekä rusinakukkuja. Kunnon kauppias saikin niin ollen turhaan kehoitella harvinaista vierastansa nousemaan välikertaan; Portos valitsi vakinaiseksi olopaikakseen myymälän, joutuessaan asustamaan maustekauppiaan luona ehtoopäivän, ja siellä hänen sormensa varsin vikkelästi kopeloivat aina käsille, mitä vain nenä vainusi tai silmä näki. Mehevät Provencen viikunat, maukkaat lambert-pähkinät, muhkeat Tourainen luumut kiinnittivät Portoksen mieltä niin hyvin, että hän maisteli niitä viisi tuntia yhteen menoon. Myllynkivinä rauskuttelivat hänen hammasrivinsä rikki luuhedelmien kiviä, joista lattia peittyi narskumaan kävelijäin jaloissa; huulet riipivät kerrallaan runsaita sinipunaisia muskattirypäle-terttuja, joista solui marjoja nieluun puolen naulan erinä. Puotipalvelijat olivat kauhuissaan kyyristyneet loukkoon ja katselivat toisiaan rohkenematta hiiskahtaakaan. He eivät tunteneet Portosta eivätkä olleet milloinkaan nähneet häntä. Se jättiläisten rotu, joka oli kantanut Hugo Capetin, August Filipin ja Frans I:n viimeisiä haarniskoja, alkoi jo tyyten hävitä. Sentähden he ihmettelivätkin itsekseen, eikö heidän edessään ollut sadun ihmissusi, joka aikoi suoltaa pohjattomaan mahaansa Planchetin koko varastot, kaikki tynnyrit ja laatikot tyhjilleen. Nakertaessaan, haukkoessaan, murskatessaan, imiessään ja ahmiessaan huomautteli Portos silloin tällöin maustekauppiaalle: "Teillä on hyvää tavaraa, Planchet-ystäväiseni." "Ei pitkällekään, jos tätä kestää", mutisi ensimmäinen puotipalvelija, jonka Planchet oli luvannut ottaa seuraajakseen. Ja epätoivoissaan hän lähestyi Portosta, jonka ruho sulki tien puotikamarista myymälään. Hän toivoi saavansa täyttymättömän makustelijan nousemaan ja siten kääntävänsä tämän harrastukset muuhun hommaan. "Mitä tahdot, ystäväiseni?" kysyi Portos suopeasti. "Haluaisin päästä tästä ohi, monsieur, ellei siitä ole teille liiaksi vaivaa." "Pitäähän kulkemaan päästä", sanoi Portos, "eikä siitä ole minulle vähintäkään haittaa." Samassa hän tarttui puotipalvelijaa vyötäisistä, nosti hänet ilmaan ja laski hiljaa alas toiselle puolelleen, yhä myhäillen leppoisan kohteliaasti. Säikkyneen puotipalvelijan jalat pettivät Portoksen asettaessa hänet lattialle, niin että hän lyyhistyi taaksepäin korkkikasalle. Nähdessään kuitenkin, kuinka säyseä tämä jättiläinen oli, uskalsi hän yrittää uudestaan. "Voi, olkaa varuillanne, monsieur!" sanoi hän. "Mitä pitäisi varoa, hyvä mies?" kysyi Portos. "Voi saada poltteen ruumiiseensa." "Kuinka niin, ystäväiseni?" tiedusti Portos. "Nuo ovat kaikki kuumentavia aineksia, monsieur." "Mitkä ainekset?" "Rusinat, pähkinät, mantelit." "Niin, mutta jos mantelit, pähkinät ja rusinat ovat kuumentavia..." "Se on kieltämätöntä, monsieur." "Niin jäähdyttäähän hunaja." Hän ojensi kätensä avonaista hunajanassakkaa kohti, pistäen siihen kauhan, jolla ostajia palveltiin, ja siemasi kelpo kulauksena puolen naulan verran tuoretta mettä. "Nyt pyytäisin sinua tuomaan vettä, hyvä ystävä", sanoi hän sitten. "Sangolla, monsieur?" kysyi puotipalvelija teeskentelemättömästi. "Ei, kyllä karahvillinen riittää", vastasi Portos hyväntahtoisesti. Hän asetti karahvin suulleen niinkuin torvenpuhaltaja soittimensa ja tyhjensi sisällön yhdellä henkäyksellä. Planchetilla vavahtelivat kaikki ne tuntojänteet, jotka vastasivat omistuksen ja itserakkauden sielullisia säikeitä. Vanhanaikaisen vieraanvaraisuuden kelpo edustajana hän oli kuitenkin vain haastelevinaan hyvin huomaavaisesti d'Artagnanin kanssa ja hoki alituiseen: "Voi, monsieur, tämä oli minulle suuri ilo!... oi, monsieur, osoititte minulle liiallista kunniaa!" "Mihin aikaan illastamme, Planchet?" kysyi Portos; "minua jo hiukaisee." Vanhempi kauppa-apulainen liitti kätensä ristiin. Toiset kaksi ryömivät myymäläpöydän suojaan, vaistomaisesti peläten, että Portos kenties mielisi tuoretta lihaa. "Me syömme täällä vain keveän aterian", sanoi d'Artagnan, "ja illastamme varsinaisesti vasta Planchetin huvilassa." "Ahaa, me lähdemme siis teidän maataloonne, Planchet?" virkkoi Portos; "sitä parempi!" "Te olette minulle kovin suosiollinen, herra parooni." _Herra parooni_ teki suurenmoisen vaikutuksen puotipalvelijoihin, jotka hämmästelivät tuollaista ruokahalua yhä enemmän, kun se elätti niin ylhäistä henkilöä. Toiselta puolen se arvonimi rauhoittikin heitä. He eivät olleet milloinkaan kuulleet ihmissudesta puhuttavan _herra paroonina_. "Otankin vähän korppuja eväiksi", sanoi Portos huolettomasti ja tyhjensi ruukullisen maustekorppuja nuttunsa avariin taskuihin. "Puotini on pelastunut!" henkäisi Planchet. "Niin, kuten se juusto", huomautti ensimmäinen puotipalvelija. "Mikä juusto?" "Se hollanninjuusto, johon rotta oli nakertanut tiensä, niin että meille jäi pelkkä kuori." Planchet silmäsi ympärilleen, ja nähdessään mitä Portoksen hampailta oli säästynyt katsoi hän vertauksen liioitelluksi. Vanhempi kauppa-apulainen luki isäntänsä silmistä, mitä tämä ajatteli. "Varokaa, ettei hän tule toistamiseen", kuiskasi hän. "Teillä on kai hedelmiä?" sanoi Portos noustessaan välikertaan, johon pikku iltanen ilmoitettiin katetuksi. -- Voi! -- ajatteli maustekauppias ja loi d'Artagnaniin rukoilevan katseen, jonka tämä puolittain oivalsikin. Aterian jälkeen suoriuduttiin taipaleelle. Oli jo myöhä, kun nämä kolme ratsastajaa, jotka olivat kuuden aikaan lähteneet Parisista, saapuivat Fontainebleaun katukiveykselle. Matka oli kulunut hauskasti haastellen. Portos viihtyi varsin hyvin Planchetin seurassa, kun tämä osoitti hänelle suurta kunnioitusta ja innokkaasti puheli hänelle niityistään, metsistänsä ja kaniinitarhoistaan. Portoksella oli tilanomistajan harrastukset ja ylpeä kiintymys maatalouteen. Nähdessään noiden kahden joutuneen vilkkaasti juttusille ratsasti d'Artagnan toiselle puolelle tietä, heitti ohjakset hevosen kaulalle riippumaan ja irtausi koko maailmasta kuten Portoksesta ja Planchetistakin. Kuu lipui hiljaa metsän sinertävien lehvien lomitse. Tasangon suloiset tuoksut kohosivat hevosten sieraimiin ja saivat elukat korskumaan virmasti hypähdellen. Portos ja Planchet alkoivat keskustella heinänteosta. Planchet kertoi Portokselle, että hän kypsyneemmällä iällä oli kyllä jättänyt syrjään maanviljelyksen ja antautunut kauppahommiin, mutta hän oli viettänyt lapsuutensa Picardiessa, sen kauneilla apilasmailla, missä ruoho ylettyi polviin, sekä vihreiden, punahedelmäisten omenapuiden siimeksessä, ja hän oli vakaasti vannonut palaavansa luontoon heti kun saisi varman taloudellisen pohjan, päättääkseen päivänsä kuten oli aloittanutkin, -- mahdollisimman lähellä maata, joka kuitenkin viimein korjaa puoleensa kaikki ihmiset. "Kas, kas", sanoi Portos, "vetäydyttekin rauhaan siis jo piakkoin, hyvä herra Planchet?" "Kuinka niin?" "Näyttehän olevan hyvässä vauhdissa sievoisen omaisuuden hankkimiseksi." "No, kyllä minua on vedellyt", myönsi Planchet. "Sanokaahan minulle, kuinka pitkälle kunnianhimonne ulottuu ja minkä summan olette arvioinut peräytymisenne ehdoksi?" "Herra parooni", sanoi Planchet vastaamatta kysymykseen, "tässä pahoittaa nyt mieltäni muuan seikka, niin mielenkiintoinen kuin se muuten onkin kauppamiehelle." "Mikä niin?" kysyi Portos katsahtaen taaksensa ikäänkuin nähdäkseen, mikä huolestutti Planchetia, ja torjuakseen häneltä sen kiusan. "Entiseen aikaan", huomautti maustekauppias, "te puhuttelitte minua vain lyhyeen Planchetiksi ja silloin olisitte sanonut: 'Miten pitkälle ulottuu kunnianhimosi, Planchet, ja paljonko sinulla pitäisi olla ennen kuin luovut liikkeestäsi?'" "Aivan oikein, totta kyllä; niin olisin menneinä päivinä sanonut", vastasi rehellinen Portos hienotuntoisen hämmentyneesti, "mutta siihen aikaan..." "Siihen aikaan minä olin herra d'Artagnanin lakeija, tahdoitte sanoa?" "Niin." "No, ka, jos en nyt olekaan enää suorastaan hänen lakeijansa olen vieläkin hänen palvelijansa, ja sitäpaitsi minulla on sittemmin..." "Mitä, Planchet?" "Minulla on sittemmin ollut kunnia olla hänen yhtiökumppaninaan." "Ohhoh!" äännähti Portos. "Mitä! Onko d'Artagnankin ryhtynyt maustekauppaan?" "Ei, ei", selitti d'Artagnan, jonka nämä sanat herättivät unelmistaan ottamaan osaa keskusteluun niin nokkelasti ja nopeasti kuin hänen sielunsa ja ruumiinsa toiminta aina esiintyi. "D'Artagnan ei ole ryhtynyt maustekauppaan, mutta Planchet on puuttunut politiikkaan, niin päin on asia." "Niin", lausui Planchet ylpeän tyytyväisesti, "me olemme suorittaneet yhdessä pikku hankkeen, joka tuotti minulle satatuhatta ja herra d'Artagnanille kaksisataatuhatta livreä." "Kas peijakasta!" sanoi Portos ihailevasti. "Ja sentähden, herra parooni", jatkoi maustekauppias, "minä pyydän teitä uudestaan puhuttelemaan minua Planchetiksi ja sinuttelemaan kuten muinoinkin. Ette voi uskoa, kuinka suuresti se ilahduttaisi mieltäni." "Sen teen, jos niin on asia, kunnon Planchet", lupautui Portos. Ja ratsastaessaan ihan Planchetin vieressä hän kohotti kätensä taputtaakseen häntä olkapäälle sydämellisen ystävyyden merkiksi. Onneksi hevonen liikahti samassa hiukan syrjään, niin että paroonin käsi mätkähtikin Planchetin ratsun lautasille. Eläimeltä luhistuivat polvet koukkuun. D'Artagnan alkoi nauraa, ajatellen ääneen: "Ole varuillasi, Planchet, sillä jos Portos alkaa pitää sinusta liian paljon, niin hän taputtaa sinua, ja sellaisiin hyväilyihin sinä litistyt, sillä Portos on yhä julman voimakas, näetkös." "Oh", vastasi Planchet, "Mousqueton ei ole kuollut, ja kuitenkin herra parooni pitää hänestä hyvin paljon." "Se on totinen tosi", myönsi Portos huokaisten niin että kaikki kolme hevosta yhtaikaa karkasivat pystyyn; "tänä aamunakin sanoin d'Artagnanille, kuinka kovasti kaipaan Mousquetonia. Mutta sanohan minulle, Planchet..." "Kiitos, herra parooni, kiitos!" "Annahan olla, kelpo poikaseni! Montako tynnyrinalaa sinulla on puistoa?" "Puistoa?" "Niin. Sitten arvioitset minulle niittymaat ja metsät." "Missä, monsieur?" "Kartanosi alueella." "Mutta, herra parooni, eihän minulla ole kartanoa, ei puistoja, ei niittyjä eikä metsääkään." "Mitä sinulla sitten on?" kysyi Portos; "ja miten siis puhutkaan maatilastasi?" "Minä en ole sanonut sitä maatilaksi, herra parooni", vastasi Planchet jossakin määrin nöyrtyneenä, "vaan pienoiseksi huvilapaikakseni vain." "Ahaa, minä ymmärrän!" tuumasi Portos; "sinä olet pidättyväinen puheissasi." "Ei, herra parooni, minä sanon silkan totuuden: minulla on ainoastaan kaksi vierashuonetta pöksässäni." "Mutta missä sinun vieraasi siis kävelevät?" "Ensiksikin kuninkaan metsässä, joka on hyvin kaunis." "Niin, se on tosiaankin komeata metsää", vahvisti Portos; "melkein yhtä komeata kuin minun metsäni Berryssä." Planchetin silmät suurenivat. "Onko teillä metsä, joka vetää vertoja Fontainebleaun metsälle, herra parooni?" sopersi hän. "On oikeastaan kaksikin, mutta berryläiseen alueeseen olen enemmän mieltynyt." "Mistä syystä?" kysyi Planchet hyvin nöyrästi. "Sentähden etten ole vielä saanut tutkituksi sen koko pinta-alaa, ja toisekseen, koska siellä ihan vilisee salametsästäjiä." "Mutta mitenkäs se riistanvarkaiden paljous voi saattaa teille metsän niin mieluisaksi?" "No, katsos, ne pyytävät minun riistaani ja minä metsästän heitä; rauhan aikana se on minulle pienoiskuva sodasta." Tähän kohtaan oli keskustelu ehtinyt, kun Planchet katsahtaessaan ylös näki Fontainebleaun ensimmäiset talot jyrkkinä ääriviivoina kuvastumassa taivasta vasten, samalla kun tiheästä ja muodottomasta ainejoukosta yleni linnan terävähuippuinen katto, jonka liuskakivet kimmelsivät kuunvalossa kuin suunnattoman kalan suomut. "Hyvät herrat", sanoi Planchet, "minulla on kunnia ilmoittaa, että olemme nyt Fontainebleaussa." 144. Planchetin huvila. Ratsastajat kohottivat katseensa ja huomasivat, että kunnon Planchet oli puhunut täsmälleen totta. Kymmenen minuuttia myöhemmin he olivat Lyon-kadulla vastapäätä _Komean Riikinkukon_ majataloa. Tuuheiden seljapensaiden ja orapihlajain rivi muodostui humalasalkojen tukemana läpipääsemättömäksi tummaksi aidaksi, jonka sisäpuolella näkyi valkoinen, tiilikattoinen talo leveine räystäineen. Ikkunoista oli kaksi kadun puolella, molemmat nyt pimeinä. Näiden keskivälin kohdalla oli pieni veräjä pilarien kannattamalla katoksella suojattuna; sen korkean kynnyksen yli kulki talon tavallinen pääsytie. Planchet laskeusi maahan ikäänkuin aikoen kolkuttaa veräjään, mutta näkyi muuttavan mielensä, tarttui hevosta suitsista ja talutti sitä kolmisenkymmentä askelta edemmäksi. Molemmat matkakumppanit seurasivat häntä. Tultiin ajoportille; isäntä painoi sen ainoaksi pitimeksi asetettua puusalpaa ja työnsi toisen puoliskon auki. Vetäen hevosta perässään hän astui edellä pienelle pihalle, missä tuore lannan haju ilmaisi navetan läheisyyttä. "Täällä on ihana tuoksu", sanoi Portos äänekkäästi, laskeutuessaan alas satulasta; "voisinpa totisesti uskoa olevani Pierrefondsin takapihalla." "Minulla on ainoastaan yksi lehmä", kiirehti Planchet vaatimattomasti valaisemaan. "Minulla on kolmekymmentä", ilmoitti Portos, "tai oikeastaan en niiden lukua tarkoin tiedäkään." Molempien ratsastajien tultua sisälle Planchet sulki portin heidän jälkeensä. D'Artagnan, joka oli ainaisen ketterästi hypännyt maahan, hengitti täysin vedoin maalaisilmaa, ja hyvillään kuin vihreitä niittyjä ihasteleva pariisilainen nyppäsi hän toiseen käteensä kuusaman lehvän ja toiseen ruusun. Portos oli saanut hyppysiinsä muutamia herneenkiehkuroita, joita kiemurteli salkoristikossa, ja hän pisteli kokonaisia palkoja makupaloikseen suihinsa. Planchet meni pieneen vajaan herättämään raihnasta ukkoa, joka nukkui sammalvuoteella, vanha nuttu peitteenään. Köyryselkäinen maalainen tervehti tulijaa heti isäntänä, maustekauppiaan suureksi mielihyväksi. "Vie hevoset talliin, äijäseni, ja syötä hyvin", käski Planchet. "Kyllä vain... kyllä minä!" vastasi vanhus. "Ja noin komeat eläimet! Niiden sietääkin saada apetta ihan pakahtuakseen." "Älä nyt helkkarissa, hyvä mies", puuttui d'Artagnan puheeseen; "kohtuutta tässä tarvitaan. Kauroja ja silppua, ei mitään muuta." "Ja raikasta vettä minun hevoselleni", määräsi Portos, "sillä se tuntui joutuvan kovin lämpimiinsä." "Olkaa vain huoletta, hyvät herrat", huomautti Planchet; "ukko Célestin on ollut santarmina Ivryssä. Hän ymmärtää kyllä hevosten hoitoa; tulkaahan taloon, tulkaa." Hän vei ystävykset tuuhealehväistä kujaa pitkin vihannestarhan ja apilastilkkusen halki pieneen puutarhaan, jonka takaa itse rakennus jo oli näyttänyt heille varsinaista kadunpuolista julkisivuaan. Lähemmäksi tultaessa saattoi alakerran kahdesta avoimesta ikkunasta jo nähdä Planchetin kamariin, kun pöydälle sytytetty lamppu osoitteli tätä huonetta kauas puutarhaan hymyilevänä rauhan, viihtymyksen ja rattoisuuden perikuvana. Kaikkialla, missä se valoi hohdettaan jollekulle vanhalle fajanssiesineelle, puhtauttaan kiiltelevälle huonekalulle tai seinässä riippuvalle aseelle, kaikkialla se kohtasi puhtaalle kirkkaudelleen puhtaan valoheijastuksen, joka antoi esineille herttaisen lämpöisyyden vaikutelman. Jasmiinien ja piippuruohojen reunustamista ikkuna-aukoista näkyi lampun loisteessa siten myös huikaisevan lumivalkoinen damastinen pöytäliina kahdelle hengelle katettuna. Kellertävä viini välkkyi pitkässä, särmäiseksi hiotussa kristallipullossa, ja suuressa, sinisessä, hopeakantisessa fajanssiruukussa vaahtosi omenaolutta. Lähellä pöytää uinaili korkeaselkäisessä nojatuolissa noin kolmenkymmenen ikäinen nainen, jonka kasvot säihkyivät terveyttä ja raikkautta. Hänen helmassaan oli iso punaisenruskea kissa kiertynyt keräksi, koukistaen käpälät alleen, ja mirrien luonteenomaisella tavalla siinä kehrätessään puoleksi ummistunein silmin se selvästi haastoi: Minä olen täydellisesti onnellinen. Ystävykset pysähtyivät ikkunan eteen ihastuneen hämmästyksen naulitsemina, joka täytti Planchetin sielun hiljaisella riemulla. "Voi, sinua veitikkaa!" sanoi d'Artagnan; "nyt ymmärrän, mikä sinua vetää retkillesi!" "Ja onpa siinä huikean valkoista aivinaa!" sanoi Portos jyrisevällä äänellä, joka säikäytti kissan pakosalle ja hätkähdytti emännöitsijän hereille. Planchet vei nyt vieraansa varsin arvokkaasti huoneeseen, johon pöytä oli katettu, ja tervehti: "Salli minun, kultaseni, esitellä sinulle herra chevalier d'Artagnan, suojelijani." D'Artagnan tarttui naisen käteen hovimiehen tavoin ja niin ritarillisen soreasti kuin olisi siinä tutustunut Madameen. "Herra parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefonds", lisäsi Planchet. Portoksen juhlalliseen kumarrukseen olisi itse Itävallan Anna ollut tyytyväinen, tai muutoin häntä olisi sanottu kovin vaateliaaksi. Nyt oli Planchetin vuoro. Hän syleili mielitiettyänsä hyvinkin sydämellisesti, ensin kuitenkin puolustautuvalla eleellä näyttäen pyytävän vieraitten herrain lupaa siihen. Näillä ei tietysti ollut mitään sitä vastaan. D'Artagnan onnitteli Planchetia. "Kas siinä mies, joka osaa järjestää elämänsä!" sanoi hän. "Monsieur", vastasi Planchet hymyillen, "elämä on pääoma, joka ihmisen on sijoitettava mahdollisimman edullisesti..." "Ja sinä korjaat siitä hyvää korkoa", tokaisi Portos nauraen niinkuin ukkonen jyrisee. Planchet astui takaisin emännöitsijänsä luo. "Rakas ystäväiseni", sanoi hän, "nämä kaksi herrasmiestä ovat paljon vaikuttaneet elämääni. Olen usein maininnut heidän nimeään sinulle." "Ja vielä kahta muutakin", virkkoi nainen ilmeisellä flaamilaisella korostuksella. "Onko rouva hollantilainen?" kysyi d'Artagnan, Portoksen kiertäessä viiksiään, kuten d'Artagnan huomasi, hän kun tavallisesti tarkkasi koko ympäristöään. "Ei, olen Antwerpenistä", vastasi nainen. "Ja hänen nimensä on Gechter", ilmoitti Planchet. "Mutta sinä et kai puhuttele rouvaa siksi?" sanoi d'Artagnan; "minusta tuntuu kuin sellainen nimi vanhentaisi häntä joka kerta kun sitä käyttäisit." "Ei, minun puheessani hän on Trüchen." "Sievä nimi", kiitti Portos. "Trüchen", jatkoi Planchet, "tuli luokseni Flandriasta hyveineen ja rahasäästöineen, joita oli kaksituhatta floriinia. Hän oli paennut kelvottoman aviomiehen luota, joka pieksi häntä. Picardielaisena olen aina pitänyt naapuri-maakunnan -- Artoisin -- tyttäristä, ja Artoisista on Flandriaan vain kukon askel. Hän tuli valittamaan kummi-isälleen, joka oli minun edeltäjäni Rue des Lombardsin varrella; hän pani liikkeeseeni kaksituhatta floriiniansa, jotka toimitin tuottaviksi, niin että summa on nyt kasvanut kymmeneksituhanneksi." "Hyvä, Planchet!" "Hän on vapaa, hän on varakas, hänellä on oma lehmä, apunaan palvelijatar ja ukko Célestin. Hän ompelee minulle kaikki paitani, kutoo sukkani, tapailee minua vain kahdesti kuukaudessa ja vaatimattomuudessaan pitää itseään onnellisena." "Olen todella perin onnellinen", vakuutti Trüchen hyvin avomielisesti. Portos kiersi viiksiensä toista puoliskoa ylöspäin. -- Mitä lempoa! -- ajatteli d'Artagnan, -- olisikohan Portoksella jo heti aikeita...? Siekailematta Trüchen ryhtyi toimekkaaksi emännäksi ja hoputti palvelijattarensa avukseen, järjestäen vielä kahdelle hengelle tilat pöytään ja toimittaen esille oivallisia ruokalajeja, jollaisilla saa illallisesta kemut ja kemuista juhlan. Siinä oli tuoretta voita, suolattua häränlihaa, anjovista ja makrillia, kaikkia Planchetin myymälän herkkuja. Maaseutu tarjosi omina lisinä kananpoikia, vihanneksia, monenlaista tuoretta kalaa ja metsänriistaa, ja kostukkeeksi Planchet kantoi kellarista kymmenen viinipulloa, joita peitti paksu, harmaa tomukerros. Tämä näky virkisti erityisesti Portoksen sydäntä. "Minun onkin nälkä", sanoi hän murhaavin katsein istuutuen Trüchenin viereen. D'Artagnan asettui hänen toiselle puolelleen, samalla kun Planchet vaatimattomana ja hilpeänä otti sijansa vastapäätä. "Älkää panko pahaksenne, hyvät herrat", huomautti hän, "jos Trüchen aterioidessamme nousee useinkin pöydästä; hänen on pidettävä huolta yösijoistanne." Emännöitsijä pistäysikin monta kertaa tehtäviinsä, ja yläkerrasta kuului sänkyjen siirtelemistä kitisevillä pyörillään. Sillaikaa miesten seurue söi ja joi, Portos parhaiten. Sitä reippautta kelpasi katsella. Nuo kymmenen pulloa olivat tyhjinä, kun Trüchen palasi alas tuomaan juustoa. D'Artagnan oli säilyttänyt kaiken arvokkuutensa, kun Portos sitävastoin oli hiukan höllentänyt omaansa. Tarinoitiin muinaisista taisteluista ja laulettiin sydämen kyllyydestä. D'Artagnan esitti sitten uutta pistäytymistä viinikellariin, ja kun Planchetin astunta ei enää ollut yhtä varmaa kuin entiseen aikaan rintamassa, tarjousi muskettisoturien kapteeni hänen seurakseen. He läksivät retkelleen loilotellen sellaisia sepitelmiä, että ne olisivat karmineet flaamilaisen paholaisenkin pintaa, ja jättäen Trüchenin pitämään Portokselle seuraa pöydässä. Noiden kahden viinintuntijan tehdessä valintaansa talon uumenissa kajahti ruokailuhuoneesta sellainen läiskäys kuin kahden huulen rivakasti irtautuessa hyväillystä poskesta. -- Portos kai luulee olevansa la Rochellessa, -- ajatteli d'Artagnan. He toivat ylös uuden kantamuksen pulloja. Planchet ei laulelunsa innossa nähnyt mitään, mutta d'Artagnan, jolla aina oli silmät auki, huomasi heti, että Trüchenin vasen poski oli punaisempi kuin oikea. Portos myhäili Trüchenin vasemmalla puolella ja kierteli viiksiään nyt molemmin käsin yhtaikaa, emännöitsijänkin hymyillessä tälle muhkealle herrasmiehelle. Kipinöitsevä anjou-viini teki kolmesta kumppanuksesta ensin remuavia tuulihattuja ja sitten jokeltavia taulapäitä. D'Artagnan vielä hädin kykeni ottamaan kynttilän ja valaisemaan Planchetille tietä tämän omaan huoneeseen ylös portaita. Planchet laahasi mukanaan Portosta, jota Trüchen työnteli takaa, hyvin hilpeään mielialaan päässeenä hänkin. D'Artagnan löysi itsenäisesti makuusijat ja otti selon vuoteista. Portos retkahti omalle makuusijalleen ystävänsä riisumana, ja sitten d'Artagnan heittäysi pitkäkseen omallensa, jupisten: "_Mordioux_, olinhan vannonut, etten enää maistaisi tuota keltaista viiniä, joka on kuin tulikiveä! Hyi, lempo, jos muskettisoturit saisivat nähdä kapteeninsa tällaisessa tilassa!" Ja vetäessään vuodeuutimia kiinni hän lisäsi: "Onneksi ei niitä osu tähän taloon." Planchet pääsi levolle Trüchenin kantamana, joka riisui hänet, lukitsi ovet ja veti verhot eteen. "Kyllä maalla on hauskaa", sanoi Portos ojentaen säärensä sängyn jalkopään puhki. Mutta sitä räiskähdystä ei kukaan kuullut, -- niin hauskaa oli Planchetin huvilassa pidetty. Kello kahden aikaan yöllä koko talo kuorsasi. 145. Mitä Planchetin huvilasta näki. Päivän koittaessa kaikki kolme urhoamme vielä nukkuivat hyvässä rauhassa. Trüchen oli sulkenut ikkunaluukut ihan kuin peljäten nousevan auringon ensimmäisen tervehdyksen ehkä tekevän kipeätä heidän raukeille silmilleen. Musta yö siis vielä vallitsikin Portoksen vuodeuutimien takana ja Planchetin makuusijan silkkikatoksen alla, kun d'Artagnan ensimmäisenä havahtui uteliaan auringonsäteen pilkistäessä ikkunasta ja hypähti vuoteestaan vikkelänä kuin tahtoen joutua etummaisena hyökkäykseen. Ja rynnäköllä hän valtasikin Portoksen huoneen, joka oli hänen makuusuojansa vieressä. Kunnon jättiläinen uinaili omassa ukkosenjyrinässään, ylväästi levitellen mahtavaa ruhoansa hämyssä, turvonneet nyrkit valahtaneina vuoteen laidalta alas matolle. D'Artagnan herätti kumppaninsa, joka jotensakin hyväntuulisena hieroi silmiään. Sillävälin oli Planchetkin päässyt jalkeille ja tuli toivottamaan hyvää huomenta kahdelle vieraalleen, jotka yhä hoippuivat edellisen yön hummauksesta. Oli vielä varhainen aamu, mutta talossa jo hyörittiin puuhakkaasti. Keittäjätär toimitteli armotonta teloitusta kanatarhassa, ja ukko Célestin poimi kirsikoita puista. Portos ojensi suopeasti kätensä Planchetille, ja d'Artagnan pyysi saada syleillä Trücheniä. Tämä ei kantanut mitään kaunaa voitettuja kohtaan, vaan lähestyi Portostakin, jolle suotiin sama suosionosoitus. Portos muiskautti häntä kädelle syvään huokaisten. Sitten Planchet tarttui ystävyksiä kädestä ja sanoi: "Nyt näytänkin teille taloni; tullessamme oli täällä pimeä kuin leivinuunissa, niin että me emme voineet nähdä mitään, mutta päiväseen aikaan kaikki näyttää toiselta, ja toivoakseni se katsastelu maksaa mielestänne vaivan." "Aloittakaamme näköalasta", esitti d'Artagnan, "sillä se on minulle aina mieluisinta katseltavaa; olen joutunut vakinaisesti oleskelemaan kuninkaallisissa asunnoissa, ja ruhtinaat eivät kovinkaan huonosti valitse näkökohtiansa." "Näköalalle minäkin annan suuren merkityksen", virkkoi Portos. "Olen Pierrefondsissa raivauttanut metsään neljä kujaa, jotka päättyvät erilaisiin taustoihin." "Minun taustani saatte heti nähdä", sanoi Planchet johtaen vieraansa erään ikkunan ääreen. "Kas, sehän on Lyon-katu!" huudahti d'Artagnan. "Niin, kaksi ikkunaa esittää näin mitättömän nähtävän, -- pelkästään tuon majatalon, joka hyörinässään ja melussaan on ikävä naapuri. Tällä puolella oli neljäkin ikkunaa, mutta toiset kaksi katsoin parhaaksi toimittaa umpeen." "Siirrytään edelleen", ehdotti d'Artagnan. He astuivat makuusuojien yhteiseen käytävään, ja Planchet työnsi ikkunaluukut syrjään. "Hei, hei!" ihastui Portos; "mikä tuolla onkaan?" "Metsä", selitti Planchet; "siinä kyllä on viihdyttävä näköpiiri ainiaan sankkana viiruna, joka keväisin hohtelee kellertävänä, tummenee kesällä vihannaksi, syksyllä saa punaisia laikkuja, ja talvella peittyy valkoiseksi." "Se kyllä kelpaa, mutta samallahan se on esirippuna, joka estää näkemästä loitommalle." "Niin", myönsi Planchet, "mutta tuolta näkee..." "Ahaa! Siinäpä on juhlallinen tanner!..." äännähti Portos. "Mutta... mitä hittoa... ristejä, kivipatsaita --" "Pahus, sehän on hautuumaa!" huudahti d'Artagnan. "Aivan oikein", sanoi Planchet, "ja minä vakuutan, että se on hyvin mielenkiintoinen paikka. Ei mene päivääkään jonkun joutumatta sinne saatetuksi. Fontainebleau ei ole niinkään pieni pesä. Milloin sinne ilmestyy nuoria, valkopukuisia neitosia lippuineen, milloin kaupungin valtuusmiehiä tai varakkaita porvareita veisaajien ja kirkonpalvelijain kera, ja toisinaan näkee töyhtöhattuisen upseerinkin." "Minä en osaa viehättyä sellaiseen", tuumasi Portos. "Ei se minustakaan ole erittäin hauskaa", yhtyi d'Artagnan. "Mutta siitä saa hartaita ajatuksia", vastasi Planchet. "No, sitä en kiellä." "Täytyyhän meidän kaikkien kerran kuolla", jatkoi maustekauppias, "ja olen jostakin lukenut mietelmän: 'On terveellistä ajatella kuolemaa.'" "Kaiketi, miksei", myönteli Portos. "Mutta", huomautti d'Artagnan, "terveellistä on toki myös kohdistaa huomionsa luonnon kauneuteen, värikkäihin kukkasiin, vilppaihin virtoihin, sinisiin vuorenhuippuihin, laidattomiin lakeuksiin..." "Niin, en suinkaan niitä hylkisi, jos ne olisivat edessäni", selitti Planchet. "Mutta saadessani täältä katsella vain tuota pikku hautuumaata, joka sekin on kukitettu ruohomättäineen, Varjoisa ja rauhallinen, minä tyydyn siihen ja ajattelen kaupunkilaisia, esimerkiksi Rue des Lombardsin asukkaita, jotka päivittäin joutuvat kuulemaan monen tuhannen vaununpyörän jyrinää ja hyvinkin puolentoistasadantuhannen ihmisen jalankapsetta käytävillään." "Elävien sentään", tokaisi Portos, "elävien!" "Siksipä minulle juuri onkin lepona hiukan katsella kuolleita", muistutti Planchet arasti. "Tuo lemmon Planchet on syntynyt runoilijaksi yhtä hyvin kuin maustekauppiaaksi", virkahti d'Artagnan. "Monsieur", lausui Planchet, "olen niitä säyseitä olentoja, jotka Jumala on luonut määräajaksi elämään ja havaitsemaan hyvät puolet kaikissa maallisen olemassaolonsa ehdoissa." D'Artagnan istuutui ikkunan luo ja alkoi mietiskellä maustekauppiaan elämänkatsomuksen johdosta, joka tuntui hänestä pätevältä. "_Pardieu_!" huudahti Portos; "meillehän jo aletaankin tuolla esittää sitä huvinäytelmää. Eikö sieltä kuulu laulunkin hyminää?" "Kyllä siellä veisataan", vahvisti d'Artagnan. "Oh, se on vain köyhänhautaus", selitti Planchet halveksivasti. "Ainoastaan virantoimitukseen kuuluva pappi, yksi kirkonvartija ja yksi kuoropoika kirstun mukana. Se vainaja ei varmastikaan ole ollut maan mahtavia." "Niin, saattuetta ei ole ollenkaan." "On sentään", oikaisi Portos, "tuolla takana kävelee joku mies." "Se on totta, -- viittaan kääriytyneenä", huomasi d'Artagnan. "No, eipä kannata katsella sitä toimitusta", arveli Planchet. "Päin vastoin se kiinnittää minun mieltäni", vakuutti d'Artagnan vilkkaasti nojaten kyynärpäillänsä ikkunalautaan. "Kas vain, te jo tartutte kiinni", sanoi Planchet ilahtuen. "Niin kävi minullekin: ensimmäisinä päivinä ihan tuskaannuin tekemään ristinmerkkejä pitkin päivää, ja ainaiset virret tunkeusivat kuin nauloina aivoihini; mutta sitten veisuu alkoi tuuditella minua, eikä mikään lintusien livertely nyt viihdytä minua paremmin kuin tuo hautuumaan laulu." "Ei minusta ole siihen hupiin", arveli Portos; "minä lähden mieluummin alas." Planchet hypähti valmiina johdattamaan paroonin puutarhaan, tarjoten hänelle kätensä. "Mitä! Siihenkö sinä jäätkin?" oudoksui Portos silmätessään taaksensa d'Artagnaniin. "Niin, veikkoseni, niin; tulen jälkeenpäin." "Ka, kai Herra d'Artagnan ei valitse hullummin", sanoi Planchet. "Joko siellä haudataan?" "Ei juuri vielä." "Ahaa, niin, hauturi kiinnittää köysiä arkun ympäri... Mutta katsokaas, tuolta kirkkomaan toiselta kulmalta tulee nainenkin." "Niin, niin tekee, hyvä Planchet", haastoi d'Artagnan kiihtyneesti; "mutta jätä minut vain, jätä, alan joutua terveellisiin mietteisiin, älähän huoli häiritä." Planchetin poistuttua d'Artagnan tiukasti tähysteli puolittain suljetun ikkunaluukun takaa, mitä hänen edessään tapahtui. Molemmat arkunkantajat olivat päästäneet paarihihnat irti ja soluttivat taakkansa hautaan. Murheellisen kohtauksen ainoana katselijana seisoi viittaan kääriytynyt mies muutaman askeleen päässä selin isoa kypressiä vasten, pitäen kasvojansa kokonaan kätkettyinä hautauksen toimittajilta. Viidessä minuutissa kirkon edustajat suoriutuivat tehtävästään ja poistuivat haudan tultua luoduksi umpeen. Haudankaivaja virkkoi heille jonkun sanan ja läksi itse perässä. Viitan suojelema mies tervehti heitä ohimennessä ja pisti haudankaivajan kouraan jotakin juomarahaksi. "_Mordioux_!" jupisi d'Artagnan; "se on totisesti Aramis!" Muskettisoturin vanha ystävä oli tosiaan tunnettavissa tältä taholta, mutta tuskin oli hän kääntänyt päänsä, kun tieltä hänen lähellään kuului naisen askeleita ja hameen kahinaa. Hän kääntyi heti sille suunnalle ja otti hatun päästänsä juhlallisen kunnioittavasti kuin hovimies; sitten hän johti naisen muutamien kastanjapuiden ja lehmuksien suojaan, jotka siimestivät pramealta näyttävää hautasijaa. "No jo nyt otti lempo!" tuumi d'Artagnan; "Vannesin piispako lemmenkohtauksessa! Hän on ainiaan sama abbé Aramis, joka öisin retkeili teikarina Noisy-le-Secissä. Niin", lisäsi muskettisoturi, "mutta hautuumaalla hän tietenkin harrastaa pyhää rakkautta!" Ja paatunut kapteeni purskahti nauruun. Puhelua kesti runsaasti puoli tuntia. D'Artagnan ei kyennyt näkemään naisen kasvoja, kun tämä oli kääntynyt selin häneen; mutta hän saattoi helposti havaita haastelijain jäykästä ryhdistä, muodollisista eleistä ja taitavasti sovitellusta esiintymisestä yleensä, että he vuoroin ahdistivat toistansa ja puolustausivat eivätkä suinkaan olleet siellä rakkauttansa tulkitsemassa. Keskustelun lopulla nainen nousi seisoalle, ja hän nyt niiasi syvään Aramiksen edessä. "Ohoo!" mutisi d'Artagnan; "tämähän kuitenkin päättyy niinkuin lemmenkohtaus!... Ensin polvistuu teikari, sitten neitonen tulee suostutelluksi ja viimein rukoilee vuorostaan... Kuka tuo kaunoinen onkaan? Antaisin yhden kynteni hänen näkemisestään." Mutta se oli mahdotonta. Aramis poistui ensimmäisenä paikalta; sitten nainen veti hilkan silmilleen ja läksi vastakkaiselle suunnalle. D'Artagnan ei voinut enää hillitä itseään. Ensin hän hyökkäsi Lyon-kadun puoliseen ikkunaan ja näki Aramiksen katoavan majataloon. Sitten muskettisoturi vielä tuokion tarkkasi naista, joka nähtävästi aikoi mennä metsänlaidassa odottaviin vaunuihin. Hän käveli hiljaa, pää kumarassa ja mietteisiin vaipuneena. "_Mordioux, mordioux_, minun pitää saada selko tästä naisesta", päätti muskettisoturi, ja sen enempää ajattelematta hän riensi ulos tavoittamaan tuntematonta. Matkalla hän hätimiten aprikoitsi, millä keinoin saisi naisen pakotetuksi kohottamaan linnikkoansa. -- Hän ei ole nuori, -- tuumi hän, -- ja hän on hienoston nainen. Mutta tuon ryhdin minä hitto vieköön tunnenkin! Kiireinen vauhti sai hänen kannuksensa ja saappaansa nostattamaan katukivetykseltä sellaisen oudon hälytyksen, että hän ei muuta apukeinoa tarvinnutkaan ongelman ratkaisemiseksi; nainen nimittäin hätääntyen luuli olevansa takaa-ajettu, mikä olikin totta, ja kääntyi päin tavoittajaansa. D'Artagnan ponnahti tiepuoleen kuin olisi saanut haulipanoksen pohkeisiinsa, kiersi kaaressa takaisin tielle ja mutisi hämmennyksissään: "Chevreusen herttuatar!" Hän ei palannut huvilaan ennen kuin sai vanhan Célestinin vielä kuulustamaan haudankaivajalta, kuka äsken oli haudattu. "Fransiskaanilainen kerjäläismunkki vain", ilmoitti ukko, "jolla ei ollut koiraakaan kumppaninaan tässä maailmassa ja saattajanaan viimeiseen leposijaansa." -- Jos niin olisi asia, -- ajatteli d'Artagnan, -- ei Aramis olisi tullut maahanpanijaisiin saapuville. Uskollisen kiintymyksen puolesta ei Vannesin piispa ole mikään koira, -- mutta vainun, vainun! 146. Miten Portos, Trüchen ja Planchet d'Artagnanin ansiosta eriävät hyvinä ystävyksinä. Planchetin huvilassa eleltiin reimasti. Portos katkaisi yhdet tikkaat ja kaksi kirsikkapuuta ja riisti paljaiksi vadelmapensaat, mutta ei muka vyöltänsä päässyt kumartumaan käsiksi mansikkoihin. Trüchen, joka oli jo tuttavallisella kannalla jättiläisen kanssa, huomautti hänelle kuitenkin: "Ei siinä vyö ole tiellä, vaan teidän vatsanne." Ihastuksissaan Portos syleili Trücheniä, joka poimi hänelle kukkurakourallisen mansikoita ja antoi muhkean vieraan syödä ne hänen kädestään. D'Artagnan, joka oli tällöin saapunut puutarhaan, soimasi Portosta laiskuudesta ja säälitteli itsekseen Planchetia. Vankan aamiaisen nautittuaan väkevä parooni sanoi Trücheniä katsellen: "Minä kyllä viihtyisin täällä pitempäänkin." Trüchen hymyili. Planchet teki samoin, mutta hiukan väkinäisesti. "Sinun ei sovi, veikkoseni", muistutti silloin d'Artagnan, "Capuan herkkujen takia unohtaa matkamme varsinaista päämäärää." "Minun esittelemistäni kuninkaalle?" "Niin juuri. Käväisen nyt kaupungilla valmistelemassa asiaa. Älä sillaikaa liiku täältä, minä pyydän." "Enpä toki!" huudahti Portos. Planchet katsahti pelokkaasti d'Artagnaniin. "Viivyttekö kauan poissa?" kysyi hän. "En, hyvä ystävä, ja tänä iltana vapautan sinut kahdesta vieraasta, jotka ovat sinulle hiukan liian vaivaloisia." "Voi, herra d'Artagnan, kuinka saatattekaan sanoa niin?" "Niin, katsos, sinulla on avara sydän mutta taloutesi on suppea. Joku tosin voisi kahdenkin tynnyrinalan huvilatilalle ottaa vieraaksensa kuninkaan ja mukavasti saada hänet hoivatuksi; mutta sinä et ole syntynyt suurellisena miehenä sinä." "Herra Portos ei sen paremmin", mutisi Planchet. "Hän on tullut siksi myöhemmin, hyvä ystävä; hänellä on ollut kaksikymmentä vuotta sadantuhannen livren vuositulot, ja viisikymmentä vuotta on hänellä ollut kaksi nyrkkiä ja selkä, joilla ei ole koskaan ollut vertaansa koko Ranskan kauniissa kuningaskunnassa. Portos on hyvin suuri herra sinun rinnallasi, poikaseni, ja... enpä sanokaan sinulle enempää, kun tiedän, että olet älykäs mies." "Ei, ei, monsieur, -- minä pyydän, selittäkää tarkemmin ajatuksenne." "Katso siis tuhottua hedelmätarhaasi, tyhjää ruoka-aittaasi, rikkipotkaistua vierassänkyäsi, kuivilleen ehtynyttä viinikellariasi; katso... rouva Trücheniä..." "Hyvä Jumala!" äännähti Planchet. "Portos, näetkös, on kolmenkymmenen kylän valtias; niissä on kolmisensataa sievää alustalaisneitoa, ja Portos on peräti komea mies." "Voi, hyvä Jumala!" toisti Planchet. "Rouva Trüchen on erinomainen nainen", jatkoi d'Artagnan; "säilytä hänet taatusti itsellesi, ymmärrätkö?" Ja hän löi maustekauppiasta olalle. Juuri sillä hetkellä huomasi Planchet Trüchenin ja Portoksen istuvan loitompana lehtimajassa. Aito flaamilaisena veitikkamaisuudessaan Trüchen laittoi kaksoiskirsikoista korvarenkaita Portokselle, joka nauroi viehättyneesti kuten Simson Delilalle. Planchet puristi d'Artagnanin kättä ja riensi lehtimajaa kohti. Meidän tulee oikeudenmukaisesti Portosta kohtaan mainita että hän ei liikahtanutkaan... Epäilemättä hän ei katsonut olevansa missään luvattomissa hommissa. Eikä Trüchenkään häiriytynyt, -- mikä kyllä häiritsi Planchetin mielenrauhaa; mutta hän oli myymälässään nähnyt siksi paljon hienoston tapoja, että hänkin osasi säilyttää hyvää sävyä mielipahoissaan. Planchet pisti Portoksen käden kainaloonsa ja esitti, että he pistäytyisivät katsomaan hevosia. Toinen esteli olevansa väsyksissä. Silloin maustekauppias kysyi, eikö parooni du Vallon tulisi maistamaan likööriä, jota hän itse valmisti ja piti verrattomana. Se tarjous toki kelpasi paroonille. Täten Planchetin onnistui kiinnittää kilpailija omaan seuraansa, uhraten kaikkea maisteltavaansa kodin kunnian hyväksi. Kahden tunnin kuluttua d'Artagnan tuli takaisin. "Kaikki on kunnossa", sanoi hän. "Tapasin hänen majesteettinsa pikimmältään hänen lähtiessään metsästysretkelle; kuningas odottaa meitä tänä iltana." "Kuningas odottaa minua!" huudahti Portos suoristautuen. Ja täytyy myöntää, -- miehen sydän on kuin häilyvä laine --, että Portos ei nyt enää omistanut Trüchenille samaa riuduttavaa herttaisuutta, joka oli sulatellut kauniin flaamittaren sydäntä. Planchet piti hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään parhaansa mukaan lämpiminä, kertoen tai oikeammin muistutellen kaikkia edellisen hallituskauden loistokohtia, -- sen maineikkaita taisteluita, piirityksiä ja juhlahuvituksia; erityisesti hän tällöin veti entisessä kunniassaan esille ne neljä sankarillista toverusta, joista d'Artagnan oli alussa halpa-arvoisin ja lopulta kohonnut muskettisoturien kapteeniksi. Hän hurmasi Portosta kuvauksillaan tämän menneestä nuoruudesta, ylisti taitavasti tämän hienoluontoisen ylimyksen siveyttä ja ylen tunnollista käsitystä ystävyyden velvoituksista ja innostui tässä kaikessa henkevän kaunopuheiseksi. Hän ihastutti Portosta, sai Trüchenin hytisemään liikutuksesta ja herätti d'Artagnanissa haaveellista mietiskelyä. Kello kuuden aikaan muskettisoturi käski satuloida hevoset ja toimitti myös Portoksen pukeutumaan. Hän kiitti Planchetia hyvästä vieraanvaraisuudestaan ja vihjaisi muutamin epämääräisin sanoin toimesta, joka voitaisiin hankkia tälle hovissa. Se heti kohotti Planchetin arvoa Trüchenin silmissä, sen jälkeen kun suopean, jalomielisen ja uskollisen maustekauppias-poloisen osakkeet jo olivat melkoisesti laskeneet noiden kahden hienon vieraan ilmestyttyä vertailtaviksi. Sillä sellaisia ovat naiset; he tavoittelevat sitä, mitä heillä ei ole, ja väheksyvät ennen kaipaamaansa sitten kun ovat sen saavuttaneet. Tehtyään tämän palveluksen Planchet-ystävälleen virkkoi d'Artagnan hiljaa Portokselle: "Sinullahan, veikkoseni, on tuossa hyvin sievä sormus." "Niin, se on kolmensadan pistolin sormus", vastasi Portos. "Rouva Trüchen hellii muistoasi paljon paremmin, jos annat hänelle tuon sormuksen", huomautti d'Artagnan. Portos epäröitsi. "Se ei ole mielestäsi kyllin kaunis?" oli muskettisoturi arvaavinaan. "Niin, kyllähän ymmärrän: sinunlaisesi suuri herra ei poikkea vanhan palvelijan luokse maksamatta runsaskätisesti vieraanvaraisuudesta; mutta usko minua, Planchet on niin hyväsydäminen, ettei hän ajattele sinussa sadantuhannen livren vuositulojen haltijaa." "Tekeepä mieleni", sanoi Portos imartelun pöyhistämänä, "lahjoittaa rouva Trüchenille eräs pieni syrjätalo, joka minulla on yhdysviljelyksessä Bracieuxin kanssa; se on yhtä hyvä kuin sormuskin... kaksitoista tynnyrinalaa maata." "Se olisi liikaa, hyvä Portos, ainakin tällähaavaa ihan liikaa... Säästä se tuonnemmaksi." Hän otti timanttisormuksen ystävänsä sormesta ja lausui lähestyen Trücheniä: "Hyvä rouva, parooni ei tiedä, miten pyytäisi teitä hänen muistokseen ottamaan tämän pikku sormuksen. Herra du Vallon on anteliaimpia ja hienoluontoisimpia miehiä, mitä tunnen. Hän tahtoi tarjota teille syrjätalon, joka hänellä on Bracieuxin alueella, mutta minä neuvoin häntä luopumaan siitä esityksestä." "Voi!" sanoi Trüchen haltioituneena katsellen timanttia. "Herra parooni!" huudahti Planchet heltyneenä. "Rakas ystävä!" sopersi Portos ihastuksissaan siitä, että d'Artagnan oli niin hyvin tulkinnut hänen ajatuskantansa. Ja nämä ristiin osuneet huudahdukset olivat herttaisena loppuna päivälle, joka olisi saattanut päättyä jonninjoutavaan selkkaukseenkin. Mutta d'Artagnan oli saapuvilla, ja kaikkialla hän osasi järjestää asiat sellaiselle kannalle kuin katsoi soveliaaksi. Niin sitten hyvästeltiin. Paroonin muistolahjan ylellisyys oli asettanut Trüchenin oikealle sijalleen, ja hän tunsi nyt oman asemansa, ujona ja punastuen ojentaen vain otsansa suudeltavaksi suurelle herralle, jota kohtaan hän oli äskettäin ollut niin tuttavallinen. Itse Planchetkin tunsi pelkkää nöyryyttä. Anteliaisuuden osoittamisessa kerran alkuun päästyään olisi parooni Portos mielellään tyhjentänyt taskunsa keittäjättären ja Célestinin palkitsemiseksi, mutta d'Artagnan pidätti hänet. "Minun vuoroni", sanoi hän ja antoi palvelijattarelle yhden pistolin sekä talonmiehelle kaksi, saaden tästä osakseen kiittelyä, joka olisi voinut riemastuttaa itse Harpagonin[5] sydäntä ja tehdä hänestä tuhlarin. D'Artagnan antoi Planchetin saattaa heitä linnalle asti ja vei sitten Portoksen siihen huoneistoon, joka oli varattu muskettisoturien kapteenille; hänen onnistui päästä sinne niiden näkemättä, joita hän tällähaavaa vähimmin halusi tavata. 147. Portoksen esittely. Samana iltana kuningas kello seitsemältä otti suuressa salissa vastaan Alankomaiden lähettilään; puhuttelua kesti neljännestunnin. Sitten hän soi tervehdyksensä muutamille aatelismiehille ja neitosille, jotka esiintyivät ensi kertaa hovissa. Eräässä salin loukossa seisoivat Portos ja d'Artagnan pilarin takana keskustellen, odotellessaan vuoroansa. "Tiedätkö tuoreimman uutisen?" kysyi muskettisoturi ystävältään. "En." "No, katso tuonne!" Portos kohosi varpailleen ja näki herra Fouquetin juhlapuvussaan johdattelevan Aramista kuninkaan luo. "Aramis!" ihmetteli Portos. "Herra Fouquet esittelee hänet nyt kuninkaalle." "Haa!" äännähti Portos. "Sillä perusteella, että hän on linnoittanut Belle-Islen", jatkoi d'Artagnan. "Entä minä?" "Sinä? Ka, kuten minulla jo on ollut ilo sanoa, sinä olet kelpo Portos, jumalaisen hyvänahkainen Portos, jota senvuoksi pyydetäänkin pysymään kiltisti alallaan Saint-Mandéssa." "Haa!" kertasi Portos. "Mutta onneksi minä olen mukana", sanoi d'Artagnan, "ja kohtsiltään on minunkin vuoroni." Samassa Fouquet kääntyi kuninkaan puoleen. "Sire", sanoi hän, "minulla on suosionosoitus pyydettävänä teidän majesteetiltanne: Herra d'Herblay ei ole kunnianhimoinen, mutta hän tietää, että hänestä voi olla hallitsijalleen hyötyä. Teidän majesteettinne tarvitsee asiamiestä Roomassa, -- vaikutusvaltaista asiamiestä; saattaisi olla hyvä toimittaa herra d'Herblaylle kardinaalin hattu." Kuningas liikahti. "Minä en usein esitä anomuksia teidän majesteetillenne", lisäsi Fouquet. "Sitä sopii miettiä", vastasi kuningas, jolla oli tapana siten ilmaista epäröimisensä. Siihen ei ollut sen enempää sanomista. Fouquet ja Aramis katsahtivat toisiinsa. Mutta kuningas jatkoi: "Voisihan herra d'Herblay Ranskassakin palvella meitä, -- esimerkiksi arkkipiispana." "Sire", muistutti Fouquet taitavana hovimiehenä, "teidän majesteettinne on ylenpalttisen armollinen herra d'Herblayta kohtaan: arkkipiispan arvo soveltuu kuninkaan hyväntahtoisessa järjestelyssä kardinaalin hatun täydennykseksi, toisen tekemättä mahdottomaksi toista." Kuningas ihaili ministerinsä mielenmalttia ja hymyili. "Itse d'Artagnan ei olisi vastannut paremmin", virkkoi hän. Se nimi oli tuskin mainittu, kun d'Artagnan astui esiin. "Teidän majesteettinne kutsui minua?" sanoi hän. Aramis ja Fouquet siirrähtivät askeleen syrjään. "Sallikaa, sire", lausui d'Artagnan vilkkaasti, antaen tilaa Portokselle, "sallikaa minun esitellä teidän majesteetillenne parooni du Vallon, muuan Ranskan urheimpia aatelismiehiä." Portoksen nähdessään Aramis kalpeni; Fouquet kouristi kätensä nyrkkiin kalvosimien suojassa. D'Artagnan hymyili heille kumpaisellekin, samalla kun Portos silminnähtävän liikutettuna kumarsi kuninkaalle. "Portos täällä!" kuiskasi Fouquet Aramiksen korvaan. "Hiljaa, -- tässä on petos!" vastasi tämä. "Sire", sanoi d'Artagnan, "minun olisi jo kuusi vuotta sitten pitänyt esitellä herra du Vallon teidän majesteetillenne, mutta jotkut ihmiset ovat tähtien kaltaisia: he eivät liiku paikoiltaan ystäviensä olematta heille saattolaisina. Sikermä on eroittamaton; sentähden valitsin herra du Vallonin esittelemiseen sen hetken, jolloin teidän majesteettinne sai nähdä herra d'Herblayn hänen rinnallaan." Aramis oli menettää mielenmalttinsa. Hän silmäili d'Artagnania korskeasti kuin vastaanottaakseen haasteen, jonka tämä näytti tahtovan hänelle antaa. "Ahaa, nämä herrat ovat hyviä ystävyksiä?" sanoi kuningas. "Mitä likeisimpiä ystävyksiä, sire, ja toinen menee vastuuseen toisesta. Teidän tarvitsee esimerkiksi vain kysyä Vannesin herra piispalta, miten Belle-Isle linnoitettiin." Fouquet hätkähti taaksepäin. "Belle-Islen linnoittamisen suoritti monsieur", virkkoi Aramis kylmäkiskoisesti, osoittaen Portosta, joka kumarsi toistamiseen. Ludvig ihmetteli ja päätti olla varuillaan. "Niin", tokaisi d'Artagnan, "mutta kysykää herra paroonilta, kuka häntä ohjaili tässä työssä." "Aramis", sanoi Portos ripeästi ja osoitti piispaa, joka itsekseen aprikoitsi: -- Mitä hittoa tämä kaikki merkitsee, ja mikä ratkaisu tälle ilveilylle koituneekaan? "Kuinka?" kummeksui kuningas; "herra kardinaalin... tarkoitin piispan... nimi on Aramis?" "Vanha soturinimi", selitti d'Artagnan. "Minua puhutellaan siksi ystävien kesken", huomautti Aramis. "Miksi turhaan kainostella!" huudahti d'Artagnan; "tuossa hengenmiehen asussa esiintyy valtakuntanne etevin upseeri, pelottomin aatelismies ja laajatietoisin jumaluusoppinut." Ludvig kohotti päätänsä. "Ja vielä insinööri", sanoi hän ihaillen Aramiksen todellakin ihailtaviksi muuttuneita kasvoja. "Insinööri tilapäisesti, sire", virkkoi viimemainittu. "Minun entinen kumppanini muskettiväessä, sire", haastoi d'Artagnan innokkaana, "mies, jonka neuvot ovat hyvinkin sata kertaa edistäneet isänne ministerien suunnitelmia... sanalla sanoen, herra d'Herblay kuului herra du Vallonin, minun ja teidän majesteetillenne tunnetun herra kreivi de la Fèren kanssa toverusryhmään, josta monet kuulivat puhuttavan edesmenneen kuninkaan ja holhoushallituksenkin aikana." "Ja on nyt linnoittanut Belle-Islen", kertasi kuningas syvällä äänenpainolla. Aramis astahti lähemmäksi. "Palvellakseni poikaa", sanoi hän, "niinkuin isääkin palvelin." D'Artagnan katseli tarkoin Aramista tämän lausuessa nuo sanat. Piispa sai niihin niin paljon todellista kunnioitusta, sydämellistä uskollisuutta ja vääjäämätöntä vakaumusta, että hän, d'Artagnan, ikuinen epäilijä, hän, erehtymätön ihmistuntija, antoi pettää itsensä. -- Tuollaista äänensävyä ei ole valehdellessa, -- päätti hän itsekseen. Ludvig tuntui saavan saman vaikutelman. "Siinä tapauksessa", sanoi hän Fouquetille, joka levottomana odotti tämän koettelemuksen tulosta, "katsomme kardinaalinhatun myönnetyksi. Herra d'Herblay, minä lupaan sen teille ensimmäisessä nimityksessä. Kiittäkää herra Fouquetia." Nämä sanat osuivat Colbertin korviin ja raatelivat hänen sydäntään. Hän poistui nopeasti salista. "Pyytäkää tekin nyt, herra du Vallon..." sanoi kuningas. "Mielelläni palkitsen isäni uskollisia palvelijoita." "Sire", ankkasi Portos, mutta hän ei kyennyt pääsemään pitemmälle. "Sire", tokaisi d'Artagnan, "tätä kunnon aatelismiestä ujostuttaa teidän olemuksenne majesteettisuus, niin ylväästi kuin hän onkin käynyt tuhatlukuista vihollista vastaan. Mutta minä tiedän, mitä hän ajattelee, ja minä, joka olen tottuneempi katselemaan aurinkoa, otan tulkitakseni hänen mielialansa: hän ei tarvitse mitään, hän ei halua muuta kuin sitä onnea, että saa neljännestunnin katsella teidän majesteettianne." "Te aterioitsette minun luonani tänä iltana", sanoi kuningas tervehtien Portosta ystävällisellä hymyllä. Väkevä parooni karahti tummanpunaiseksi ilosta ja ylpeydestä. Kuningas viittasi kädellään hyvästiksi; d'Artagnan syleili ystäväänsä ja työnsi hänet edemmäksi. "Istuudu sinä minun viereeni pöytään", kuiskasi Portos hänen korvaansa. "Kyllä, veikkonen." "Aramis taitaa olla minulle nyreissään?" "Aramis ei ole koskaan pitänyt sinusta niin paljon kuin nyt. Ajattelehan toki, että minä juurikään toimitin hänelle kardinaalinhatun." "Se on totta", myönsi Portos. "Mutta kuulehan, suvainneeko kuningas, että hänen ruokiansa käytetään runsaanlaisesti?" "Se imartelee häntä", sanoi d'Artagnan, "sillä hänellä itsellään on kuninkaallinen ruokahalu." "Sepä sattuu hyvin!" virkkoi Portos. 148. Välien selvittelyä. Aramis oli tehnyt nokkelan kierroksen tavatakseen d'Artagnanin ja Portoksen. Hän tavoitti paroonin pilarin takana ja puristi tämän kättä. "Olet karannut vankilastani?" sanoi hän. "Älä toru häntä", pyysi d'Artagnan; "minä se päästin hänet vapauteen, hyvä Aramis." "Voi, hyvä ystävä", virkkoi Aramis katsellen Portosta, "oletko voinut jo pitkästyä odotukseesi?" D'Artagnan tuli Portoksen avuksi, paroonin jo tuntiessa kuumenevansa. "Te kirkonmiehet olette suuria politikkoja", huomautti hän Aramikselle. "Me miekkamiehet sitävastoin käymme suoraan kohti päämäärää. Asianlaita on sellainen, että minä olin lähtenyt tervehtimään kunnon Baisemeauxia..." Aramis heristi korviaan. "Hei!" virkahti Portos; "tuosta johtuu mieleeni, että minulla on Baisemeauxilta kirje sinulle, Aramis." Ja Portos ojensi piispalle kirjeen, jonka jo tunnemme. Aramis pyysi saada lukea sen, d'Artagnanin olematta millänsäkään tästä seikasta, johon hän oli täysin valmistautunut. Aramiskin muuten tutustui sanomaansa niin tyynin ilmein, että d'Artagnan ihaili hänen itsehillintäänsä enemmän kuin milloinkaan. Luettuaan kirjeen piispa pisti sen huolettomasti taskuunsa. "Niin, mitä olitkaan sanomassa, hyvä kapteeni?" tiedusti hän. "Minä sanoin", jatkoi muskettisoturi, "että olin pistäytynyt Baisemauxin luo virkatoimissa." "Virkatoimissa?" toisti Aramis. "Niin", vastasi d'Artagnan. "Ja luonnollisesti johduimme puhelemaan sinusta ja muista ystävistämme. Minun täytyy tosin tunnustaa, että Baisemeaux otti minut vastaan hieman kylmästi, ja sentähden sanoin piankin hyvästi. Mutta paluumatkalla tuli luokseni eräs sotamies ja sanoi (hän kun nähtävästi tunsi minut siviilipuvussanikin): 'Herra kapteeni, tekisittekö minulle sen palveluksen, että lukisitte minulle tähän koteloon kirjoitetun nimen?' Ja minä luin: 'Parooni du Vallonille, herra Fouquetin luona Saint-Mandéssa.' _Pardieu!_ tuumasin itsekseni; Portos ei olekaan palannut Pierrefondsiin tai Belle-Islelle, kuten luulin, vaan oleskelee Saint-Mandéssa herra Fouquetin palatsissa. Mutta herra Fouquet ei nykyään ole Saint-Mandéssa, ja Portos on siis yksin tai Aramiksen seurassa. Minäpä käyn tervehtimässä Portosta. -- Ja niin läksin käymään ystävämme luona." "Oikein!" sanoi Aramis miettiväisenä. "Tästä sinä et kertonut minulle", huomautti Portos. "Ei ole sattunut aikaa, ystäväiseni." "Ja sinä otit Portoksen mukaasi tänne?" "Niin, ensin Planchetin luo." "Asuuko Planchet Fontainebleaussa?" kysyi Aramis. "Asuu, ja ihan lähellä hautuumaata", tokaisi Portos. "Vai ni-in! Lähellä hautuumaata?" kertasi Aramis epäluuloisesti. -- Kas niin! -- ajatteli muskettisoturi; -- siinä on muutakin haudattuna! "Niin aivan", selitti Portos. "Planchet on totisesti oiva mies, ja hänellä on maukkaat varastot, mutta hänen huvilassaan on ikkunoita hautuumaan puolella. Niistä on murheellinen näköala! Tänäkin aamuna..." "Tänä aamuna?..." kertasi Aramis yhä enemmän kiihdyksissään. D'Artagnan kääntyi selin ja lähestyen ikkunaa alkoi rummuttaa ruutuun pikku marssinsävelmää. "Tänäkin aamuna sinne meidän nähtemme juuri mullattiin joku köyhä raukka", kertoi Portos. "Vai niin!" "Kolkkoa se on semmoinen... Minä en vain saisi eletyksi talossa, josta alinomaa näkee ruumiita! Mutta d'Artagnanin mieltä se näytti hyvinkin kiinnittävän." "Ahaa! D'Artagnan jäi katselemaan?" "Ei katselemaan, vaan ihan ahmimaan kuin mitäkin silmänherkkua." Aramis hätkähti ja kääntyi tähystämään muskettisoturia, mutta tämä oli jo vilkkaassa keskustelussa Saint-Aignanin kanssa. Aramis jäi sentähden vielä urkkimaan Portokselta; sitten hän puserrettuaan kaiken mehun tästä jättiläissitruunasta viskasi kuoren syrjään, siirtyi d'Artagnania kohti ja löi häntä olalle, kun Saint-Aignan jo oli poistunut kuninkaan illallismääräystä toimittamaan. "Kuulehan, ystäväiseni!" sanoi hän. "Niin, rakas ystävä?" vastasi d'Artagnan. "Me toiset emme syö illallista kuninkaan seurassa, me." "Ja minä kyllä puolestani." "Voitko haastella kanssani kymmenen minuuttia?" "Kaksikymmentä. Kestää varmaan sen aikaa, ennen kuin hänen majesteettinsa istuutuu pöytään." "Missä meidän sopisi keskustella?" "Vaikka tuolla penkillä; kuninkaan mentyä täällä saa istuakin, ja sali on tyhjä." "No, istahtakaamme siis." He istuutuivat. Aramis tarttui d'Artagnanin käteen. "Tunnusta pois, hyvä ystävä", aloitti hän, "että sinä olet istuttanut Portokseen hiukan epäluuloisuutta minua kohtaan." "Sen myönnän, mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat. Minä huomasin Portoksen ikävystyneen ihan kuollakseen, ja esitelläkseni hänet kuninkaalle tahdoin hänelle ja sinulle tehdä sen, mihin te itse ette olisi koskaan ryhtyneet." "Mitä niin?" "Tahdoin pitää teistä ylistyspuheen." "Sen olet todella tehnyt etevästi; kiitos siitä!" "Ja minä toimitin kardinaalinhattusi lähemmäksi, kun se oli jo luisumassa loitolle." "Niin kylläkin", sanoi Aramis omituisesti hymyillen; "sinä olet todella aivan erikoinen edistämään ystäviesi menestystä." "Huomaat siis, etten ole toiminut muussa mielessä kuin Portoksen uran edistämiseksi." "Oh, minäkin puolestani olin siinä hommassa, mutta sinulla on pitemmät käsivarret kuin meillä." Nyt oli d'Artagnanin vuoro hymyillä. "Kuulehan", jatkoi Aramis, "meidän tulee aina olla avomielisiä keskenämme: pidätkö minua vielä likeisenä veikkonasi, hyvä d'Artagnan?" "Olen siinä kohden aivan entiselläni", vastasi d'Artagnan sitoutumatta sanoissaan liiaksi. "Kiitos siitä, ja olkaamme täysin vilpittömiä toisillemme" lausui Aramis. "Sinä tulit Belle-Islelle kuninkaan asioissa?" "Niin, _pardieu_!" "Tahdoit siis riistää meiltä ilon tarjota kuninkaalle Belle-Islen valmiiksi linnoitettuna?" "Mutta, hyvä ystävä, voidakseni riistää teiltä sen huvin olisi minun ensin täytynyt tietää aikomuksenne." "Tulitko siis Belle-Islelle mitään tietämättä?" "Sinusta? No, ihan! Miten hitossa olisin voinut kuvitellakaan Aramista niin taitavaksi insinööriksi, että hän suunnittelisi linnoituksia kuin Polybios tai Arkimedes?" "Totta kyllä. Mutta aavistelit kuitenkin, että minä olin siellä?" "Niin, siitä minulla oli vihiä." "Ja Portoksen tiesit myös siirtyneen Bretagneen?" "Parahin ystäväiseni, minä en aavistanut, että sinusta oli tullut insinööri, ja vielä vähemmän saatoin ottaa lukuun, että Portos työskenteli samalla alalla. Joku roomalainen sanoi: 'Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään'. Mutta hän ei vainkaan olisi sanonut: 'Portoksena synnytään ja insinööriksi tullaan.'" "Sinulla on sukkela hyväntuulisuutesi yhä säilynyt", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti. "Mutta jatkakaamme." "Tehkäämme niin." "Keksittyäsi meidän salaisuutemme sinä riensit ilmoittamaan siitä kuninkaalle?" "Riensin sitä kiivaammin, veikkonen, kun huomasin sinun kiirehtivän vielä vimmatummin. Kun mies, joka painaa kaksisataaviisikymmentäkahdeksan naulaa kuten Portos, ratsastaa tiheään vaihdettavilla vuokrahevosilla; kun luuvaloinen -- suo anteeksi, sinä olet itse valittanut sitä minulle -- kun luuvaloinen kirkkoruhtinas jouduttautuu päätähavin pitkälle ajotaipaleelle, silloin otaksun minä, että näillä kahdella ystävyksellä, jotka eivät ole tahtoneet antaa minulle tietoa pikaretkestään, on äärimmäisen tärkeitä asioita salattavina minulta, ja tietysti minä silloin säntään liikkeelle niin vinhasti kuin minun laiha ja nivelsäryltä säästynyt ruhoni suinkin sallii." "Etkö tullut ajatelleeksi, rakas ystävä, että sinä olisit saattanut tehdä minulle -- minulle ja Portokselle -- mitä huonoimman palveluksen?" "Kyllä otin lukuun senkin, mutta te kaksi, Portos ja sinä, olitte panneet minut esittämään surkeata osaa Belle-Islellä." "Suo anteeksi", sanoi Aramis. "Älä sinäkään ole nyreissäsi minulle", pyysi d'Artagnan. "Nyt siis olet selvillä kaikesta?" jatkoi Aramis. "_Ma foi_, en suinkaan." "Käsitäthän, että minun oli annettava vihjaus herra Fouquetille, hänen ehättäytyäkseen sinun edelläsi kuninkaan luo?" "Sepä juuri on hämärä kohta." "Ei ollenkaan. Herra Fouquetilla on vihollisia, senhän myönnät?" "Ka, on kyllä." "Ja erittäinkin yksi..." "Vaarallinen?" "Suorastaan verivihollinen. No, taistellakseen sen miehen vaikutusvaltaa vastaan on herra Fouquetin pitänyt antaa kuninkaalle suuren kiintymyksen ja uhrautuvaisuuden todisteita. Niinpä hän oli päättänyt hämmästyttää hänen majesteettiaan lahjoittamalla hänelle Belle-Islen. Jos sinä olisit saapunut Pariisiin ensimmäisenä, niin yllätyksestä ei olisi ollut puhettakaan, vaan koko lahjoitus olisi jälkeenpäin tapahtuneena näyttänyt johtuneen pelosta." "Minä ymmärrän..." "Siinä koko salaisuus", lopetti Aramis tyytyväisenä, kun luuli saaneensa muskettisoturin uskomaan. "Mutta", huomautti viimemainittu, "yksinkertaisempaa olisi ollut viedä minut syrjään Belle-Islellä ja lausua: 'Hyvä ystävä, me linnoitamme tätä saarta lahjaksi kuninkaalle. Sanohan meille, kenen asioilla kuljet? Oletko herra Colbertin vai herra Fouquetin ystävä?' Kenties en olisi vastannut mitään, mutta sinä olisit silloin lisännyt: 'Oletko minun ystäväni?' Ja siihen olisin minä vastannut: 'Olen.'" Aramis painoi päänsä alas. "Sillä tavoin", pitkitti d'Artagnan, "sinä olisit herpauttanut minut toiminnassani, ja minä olisin palannut kuninkaan luo sanomaan: 'Sire, herra Fouquet linnoittaa Belle-Isleä, ja oivallisesti; mutta Belle-Islen kuvernööri lähettää teidän majesteetillenne tällaisen kirjelmän.' Taikka myöskin: 'Tässä tuleekin herra Fouquet itse puhumaan toimistansa.' Minä en olisi silloin joutunut esiintymään typeränä nahjuksena, te olisitte saaneet pitää yllätyksenne, ja meidän ei olisi tavatessamme tarvinnut katsoa toisiamme kieroon." "Ja nyt sitävastoin", virkkoi Aramis, "sinä olet toiminut täydellisesti kuin herra Colbertin ystävä. Oletko sinä hänen miehiään?" "En mitenkään!" huudahti kapteeni. "Herra Colbert on viheliäinen myyrä, ja minä vihaan häntä niinkuin aiemmin Mazarinia, kuitenkaan häntä pelkäämättä." "No, minä taasen pidän herra Fouquetista", sanoi Aramis, "ja olen hänen miehiään. Sinä tunnet asemani... Minulla ei ole mitään varallisuutta. Herra Fouquet on toimittanut minulle kunnolliset tulot, hiippakunnan; hän on kohdellut minua erinomaisen ystävällisesti, ja minä muistan kyllin hyvin maailman tapoja, osatakseni antaa arvoa sellaiselle suopeudelle. Herra Fouquet on siis voittanut sydämeni, ja minä olen asettunut hänen käytettäväkseen." "Se on kuten pitääkin. Sinulla on siinä hyvä isäntä." Aramis puristi huulensa yhteen. "Luullakseni parhain, mitä minulla voisi olla." Sitten piispa vaikeni hetkiseksi. D'Artagnan varoi keskeyttämästä äänettömyyttä. "Portokselta olet kai kuullut, miten hän on sekaantunut tähän kaikkeen?" aloitti Aramis jälleen. "En", vastasi d'Artagnan; "olen todella utelias, mutta minä en milloinkaan kysele ystävältä, kun hän tahtoo piiloittaa minulta todellisen salaisuutensa." "Minä siis selitän sen sinulle." "Ei kannata, jos se luottamus velvoittaa minua johonkin." "Ole huoletta; Portos on mies, johon olen kiintynyt kaikkein enimmin, syystä, että hän on suora ja hyväsydäminen. Piispaksi tultuani etsiskelen teeskentelemättömiä luonteita, jotka saavat minut rakastamaan totuutta ja vihaamaan juonittelua." D'Artagnan siveli viiksiään. "Minä tapasin Portoksen; hän oli joutilaana, hänen läsnäolonsa muistutti mieleeni entisiä hauskoja päiviä, silti häiritsemättä nykyistä mielentilaani. Kutsuin Portoksen luokseni Vannesiin. Kun herra Fouquet, joka on niin ystävällinen minua kohtaan, sai tietää, että Portos oli likeinen ystäväni, lupasi hän veikkosellemme ritarimerkin ensi tähtisateessa; siinä koko salaisuus." "Minä en käytä sitä väärin", sanoi d'Artagnan. "Sen tiedän hyvin, ystäväni; ei kellään ole todellista kunniantuntoa suuremmassa määrässä kuin sinulla." "Se on minulle imartelevaa, Aramis." "Ja nyt..." kirkkoruhtinas tähtäsi katseensa ystävän sieluun... "puhelkaamme nyt hiukan omista asioistamme. Tahdotko sinä tulla herra Fouquetin ystäväksi? Älä keskeytä minua ennen kuin selitän, mitä sillä tarkoitan." "Minä kuuntelen." "Tahdotko kohota Ranskan marskiksi, pääriksi, herttuaksi, ja hallita miljoonan arvoista läänitystä?" "Mutta, hyvä ystävä", sanoi d'Artagnan, "mitä sen kaiken saavuttamiseksi pitäisi tehdä?" "Ruveta herra Fouquetin mieheksi." "Minä olen kuninkaan mies, veikkoseni." "Et kaiketikaan yksinomaan?" "Hoo, d'Artagnan on jakamaton." "Arvatenkin sinulla on kunnianhimoa, tuollaisena urhoollisena kykynä." "Onhan kyllä." "No niin?" "No, kah, minä toivon pääseväni Ranskan marskiksi, herttuaksi, pääriksi; mutta sen kaiken antakoon minulle kuningas." Aramis kiinnitti kirkkaan katseensa jälleen d'Artagnaniin. "Eikö kuningas ole valtias?" sanoi d'Artagnan. "Sitä ei kukaan kiellä, -- niin oli myöskin Ludvig XIII." "Mutta, hyvä ystävä, Richelieun ja Ludvig XIII:n välillä ei ollut mitään d'Artagnania", huomautti muskettisoturi tyynesti. "Kuninkaan ympärillä on paljon kompastuskiviä", lausui Aramis. "Ei kaiketikaan kuninkaan edessä?" "Eipä kyllä; mutta..." "Kuulehan, Aramis, minä huomaan, että jokainen ajattelee itseään, eikä milloinkaan tätä pikku ruhtinasta; no, minä tuen itseäni, tukemalla häntä." "Entä ruhtinaitten kiittämättömyys?" "Sitä pelkäävät ainoastaan heikot." "Oletpa hyvin varma itsestäsi." "Olen kuin olenkin." "Mutta voisi sattua, että kuningas ei enää tarvitsisi sinua." "Minä uskon päinvastoin, että hän joutuu tarvitsemaan minua enemmän kuin milloinkaan; ja ajatteles, hyvä ystävä, jos tulisi kysymykseen jonkun uuden Condén vangitseminen, niin kuka sen ottaisi toimittaakseen? Tämä... ainoastaan tämä koko Ranskassa." Ja d'Artagnan läimäytti miekkaansa. "Sinä olet oikeassa", sanoi Aramis kalveten. Hän nousi ylös ja puristi d'Artagnanin kättä. "Nyt kutsutaan illalliselle", virkkoi muskettisoturien kapteeni; "sallinet siis..." Aramis kiersi käsivartensa muskettisoturin kaulaan ja sanoi hänelle: "Sinunlaisesi ystävä on paras jalokivi kuninkaan kruunussa." Sitten he erosivat. -- Sanoinhan, että jotakin oli tekeillä, -- ajatteli d'Artagnan. -- Täytyy jouduttaa miinan räjäytystä, -- arveli Aramis; -- d'Artagnan on haistanut sytytyslangan. 149. Madame ja de Guiche. Olemme nähneet, että de Guiche oli äkkiä poistunut salista sinä päivänä, jolloin Ludvig XIV oli niin kohteliaasti tarjonnut de la Vallièrelle arpajaisissa voittamansa ihmeelliset rannerenkaat. Kreivi käveli jonkun aikaa palatsin ulkopuolella tuhansien epäluulojen ja suuren levottomuuden kiusaamana. Sitten hänen nähtiin Viisikulmion vastapäiseltä pengermältä odottavan Madamen lähtöä. Kului runsaasti puoli tuntia. Täällä yksinäisyydessä ei kreivillä tällähaavaa saattanut olla kovinkaan hupaisia ajatuksia. Hän veti esille taskukirjansa ja päätti monien epäröimisten jälkeen kirjoittaa seuraavat sanat: "Madame, rukoilen teitä suomaan minulle hetken puhutteluun. Älkää säikähtykö tästä pyynnöstäni; sillä siihen ei sisälly mitään vierasta hartaalle kunnioitukselle, jolla" j.n.e. Hän sulki sinetillään tämän omituisen anomuksen rakkauskirjeen tapaan taitettuna. Samassa näki hän linnasta tulevan useita naisia, sitten miehiä ja vihdoin melkein kuningattaren koko seurueen. Hän huomasi joukossa la Vallièrenkin ja Montalaisin, joka jutteli Malicornen kanssa. Viimeiseen asti hän tarkkaili vieraita, jotka äskettäin olivat täyttäneet leskikuningattaren kabinetin. Madame ei yhäkään ilmestynyt esille. Hänen täytyi kuitenkin välttämättömästi palata asuntoonsa tämän pihan kautta, ja jännittyneenä de Guiche tähysti pengermältä pihamaalle. Lopultakin Madame tuli ulos kahden tulisoihtuja kantavan hovipojan saattamana. Hän käveli nopeasti, ja ovelleen päästyänsä hän huusi: "Pojat, on tiedusteltava kreivi de Guichea, hänen antaakseen minulle selostuksen eräästä tehtävästä. Jos hän on vapaana, pyytäkää häntä käymään luonani." De Guiche pysyi ääneti ja varjoon kätkeytyneenä; mutta heti kun Madame oli mennyt sisälle, hyökkäsi hän pengermältä portaita alas. Hän tekeytyi mahdollisimman välinpitämättömän näköiseksi paashien varalle, jotka jo riensivät hänen asuntoaan kohti. "Ah, Madame tavoittaa minua!" jupisi hän kuohuksissaan ja rypisti kokoon kirjeensä, joka nyt oli käynyt tarpeettomaksi. "Herra kreivi", sanoi toinen hovipoika hänet huomatessaan, "on onnellista, että tapaamme teidät." "Mikä on, messieurs?" "Tulemme Madamen käskystä." "Madamen käskystä?" huudahti de Guiche muka ihmeissään. "Niin, herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä saapumaan luoksensa. Hän sanoi, että teidän on annettava hänelle selostus jostakin tehtävästä. Onko teillä aikaa?" "Olen kokonaan hänen kuninkaallisen korkeutensa käskettävissä." "Suvaitkaa siis seurata meitä." Saapuessaan prinsessan luo de Guiche tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä. Ovella oli Montalais näköjään hiukan levottomana siitä, mitä hänen emäntänsä mielessä liikkui. De Guiche astui esiin. "Ah, te tulitte jo, herra de Guiche!" virkkoi Madame. "Olkaa hyvä ja käykää sisälle... Neiti de Montalais, teidän palvelusvuoronne on päättynyt." Entistä uteliaammaksi jännittyneenä Montalais kumarsi ja läksi. Madame ja de Guiche jäivät kahden. Kreivi oli hyvällä tuulella, sillä Madamehan oli kutsuttanut hänet kohtaukseen. Mutta miten oli hänen mahdollista käyttää tätä etua hyväkseen? Madame oli niin haaveellinen henkilö! Hänen kuninkaallisella korkeudellaan oli niin häilyväinen luonne! Pian tämä sen näyttikin, sillä puhjeten yhtäkkiä puhumaan hän virkahti: "No, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?" De Guiche luuli Madamen arvanneen hänen ajatuksensa. Hän uskoi -- sellaisiahan ovat rakastavaiset, herkkäuskoisia ja sokeita kuin runoilijat ja profeetat -- hän uskoi, että prinsessa oli arvannut hänen halunneen tällaista puhuttelua sekä myöskin tämä halun vaikuttimen. "On kyllä, madame", vastasi hän, "ja minusta se on kovin kummallista." "Se rannerenkaitten juttu?" huudahti toinen kiihkeästi. "Niin, madame." "Luuletteko, että kuningas on rakastunut? Sanokaa." De Guiche katseli häntä kauan. Madame loi silmänsä alas tämän sydämeen tunkevan tähystyksen edessä. "Minä arvelen", virkkoi de Guiche, "että kuninkaalla on ehkä ollut tarkoitus kiusata jotakuta täällä. Muutoin ei kuningas näyttäytyisi niin innokkaaksi. Hän ei pelkästä sydämen hilpeydestä saattaisi tähän asti nuhteettoman nuoret tytön mainetta vaaraan." "Nuhteettoman? Sen hävyttömän!" tokaisi prinsessa korskeasti. "Voin vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", sanoi de Guiche kunnioittavan lujasti, "että neiti de la Vallièrea rakastaa mies, joka ansaitsee kaikkea arvonantoa, sillä hän on rehti ritari." "Oh, Bragelonne ehkä?" "Minun ystäväni. Niin, Madame." "No, mitäpä se kuningasta liikuttaa, että hän on teidän ystävänne?" "Kuningas tietää, että Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa, ja koska Raoul on uljaasti palvellut kuningasta, ei kuningas mene aiheuttamaan korvaamatonta onnettomuutta." Madame purskahti kaikuvaan nauruun, joka teki de Guicheen tuskallisen vaikutuksen. "Toistan teille, madame, etten usko kuninkaan hullaantuneen la Vallièreen; uskomattomuuteni todistuksena on, että tahdoin teiltä kysyä, kenen itserakkautta kuningas tässä kohden yrittänee ärsyttää. Te, joka tunnette koko hovin, auttanette minua sen seikan selvittämisessä, sitäkin varmemmin tuloksin, koska -- niinhän kaikkialla puhutaan -- teidän kuninkaallinen korkeutenne on hyvin sydämellisissä väleissä kuninkaaseen." Madame puraisi huultansa ja keksimättä sopivaa vastausta muutti puheenaineen. "Todistakaa minulle", virkkoi hän, luoden de Guicheen sellaisen katseen, jossa koko sielu näkyi kuvastuvan, "todistakaa minulle, että aikomuksenne oli tulla minulta kyselemään, minulta, joka kutsuinkin teidät puhuteltavakseni." De Guiche veti vakavana muistikirjansa välistä kirjoittamansa lehtisen, näyttäen sitä. "Sielujen sopusointua", mutisi Madame. "Niin", vastasi kreivi vastustamattoman hellästi, "niin sielujen sopusointua. Mutta minä olen selittänyt teille, miten ja miksi teitä tavoittelin, jotavastoin te, madame, ette ole minulle vielä sanonut, minkätähden kutsutitte minut luoksenne." "Se on totta." Madame epäröitsi. "Nuo rannerenkaat saavat minut suunniltani", virkkoi hän yhtäkkiä. "Te kai odotitte, että kuningas tarjoaisi ne teille?" arvasi de Guiche. "Miksipä ei?" "Mutta eikö kuninkaalla ennen teitä, kälyään, madame, ollut kuningatar ajateltavanaan?" "Eikö hänellä ennen la Vallièrea", tokaisi Madame äkäisesti, "ollut minua, ollut koko hovia?" "Vakuutan teille, madame", sanoi kreivi kunnioittavasti, "että jos teidän kuultaisiin puhuvan noin, jos nähtäisiin punehtuneet silmänne ja -- Jumala suokoon minulle anteeksi! -- tuo silmäripsillenne nouseva kyynel, niin, ah, kaikki sanoisivat, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on mustasukkainen." "Mustasukkainen!" huudahti prinsessa ylväästi. "La Vallièrelleko mustasukkainen?" Hän odotti taivuttavansa Guichen eleellä ja sävyllään. "Mustasukkainen la Vallièrelle, niin, madame", toisti tämä urheasti. "Luulen, monsieur", sopersi prinsessa, "että julkeatte herjata minua?" "Minä en sitä usko, madame", vastasi kreivi hiukan kiihtyneenä, mutta jyrkästi päättäneenä taltuttaa tämän tulisen suuttumuksen. "Menkää ulos!" käski prinsessa ylimmilleen ärtyneenä de Guichen kylmäverisyydestä ja mykästä kunnioituksesta, jotka saivat hänen sappensa kiehumaan raivosta. De Guiche peräytyi askeleen, kumarsi hitaasti hyvästiksi, suoristausi valkeana kuin kalvosimensa ja virkkoi hieman muuttuneella äänellä: "Ei olisi kannattanut kiirehtiä tänne kokemaan näin ansaitsematonta tylyyttä." Ja hän käänsi tyynesti selkänsä. Tuskin oli hän edennyt viittä askelta, kun Madame hyökkäsi kuin tiikeri hänen jälkeensä ja tarttuen häntä hihasta käännytti hänet takaisin. "Teeskentelemänne kunnioitus", virkkoi hän vimmasta vapisten, "on loukkaavampaa kuin herjaus. No, herjatkaa minua, mutta puhukaa toki!" "Ja te, madame", vastasi kreivi säveästi, vetäen miekkansa huotrastaan, "lävistäkää rintani, mutta älkää kiduttako minua kuoliaaksi heikolla tulella." Kreivin katseesta, joka kuvasti rakkautta, päättäväisyyttä ja epätoivoakin, käsitti prinsessa, että mies, joka näennäisesti oli niin tyyni, survaisisi miekan rintaansa, jos hän lisäisi sanankin. Hän tempasi kreivin käsistä säilän ja puristi hänen käsivarttaan hurmaannuksessa, jota saattoi pitää hellyytenä. "Kreivi", sanoi hän, "säästäkää minua. Te näette, että kärsin, eikä teillä ole mitään sääliä." Kyyneleet, jotka alkoivat tihkua tämän valtavan mielenjärkytyksen viimeisenä vaiheena, tukahduttivat hänen äänensä. Nähdessään hänen itkevän de Guiche sieppasi hänet käsivarsilleen ja vei hänet nojatuoliin. Hän tuskin enää kykeni hengittämään. "Miksi", sopersi de Guiche polvillaan, "ette tunnusta minulle tuskianne? Rakastatteko jotakuta? Sanokaa se minulle. Minä kuolisin siitä, mutta vasta sitten kun ensin olen tuottanut teille lohtua ja huojennusta, vieläpä teitä palvellutkin." "Ah, te rakastatte minua niin paljon!" vastasi prinsessa voitettuna. "Niin, minä rakastan teitä siinä määrin, madame." Prinsessa tarjosi hänelle molemmat kätensä. "Minä rakastan todellakin", kuiskasi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti. De Guiche kuuli sen. "Kuningastako?" kysäisi hän. Prinsessa pudisti lempeästi päätänsä, ja hänen hymyilynsä muistutti niitä kirkkaita kohtia pilvien välissä, joista myrskyn jälkeen luulee näkevänsä paratiisin avautuvan. "Mutta", lisäsi hän, "jalosyntyisessä sydämessä on muitakin intohimoja. Rakkaus on runoutta, mutta sydämen elämä on ylpeyttä. Kreivi, minä olen syntynyt valtaistuinta varten, olen ylpeä ja arka arvostani. Miksi kuningas laskee arvottomia lähelleen?" "Vielä!" nuhteli kreivi. "Te herjaatte yhä tyttörukkaa josta tulee ystäväni vaimo." "Olette kyllin yksinkertainen sitä uskomaan?" "Ellen sitä uskoisi", virkkoi nuori mies hyvin kalpeana, "niin huomenna Bragelonnea varoitettaisiin, -- niin, jos otaksuisin tämän la Vallièren-paran unohtaneen Raoulille vannomansa valat. Mutta ei, olisi halpamaista pettää naisen salaisuus, olisi rikos häiritä ystävänsä rauhaa." "Uskotteko", kysyi prinsessa puhjeten hurjaan nauruun, "että tietämättömyys on onnea?" "Uskon", vastasi toinen. "Todistakaa, todistakaa toki!" kehoitti prinsessa vilkkaasti. "Se on helppoa, madame: Koko hovissa kerrottiin, että kuningas rakasti teitä ja että te rakastitte kuningasta." "Entä sitten?" virkkoi toinen vaivalloisesti hengittäen. "Niin, otaksukaamme, että ystäväni Raoul olisi tullut minulle sanomaan: 'Kuningas rakastaa Madamea, kuningas on voittanut Madamen sydämen.' Silloin olisin ehkä surmannut Raoulin!" "Olisi tarvittu", intti prinsessa itsepintaisena kuin aina nainen, joka pitää itseään voittamattomana, "että herra de Bragelonnella olisi ollut todistuksia, voidakseen teille noin puhua." "Joka tapauksessa on totta", vastasi de Guiche huoahtaen, "että kun minulle ei mitään ilmoitettu, en saanut mistään tietää, ja tänään on tietämättömyyteni pelastanut henkeni." "Menisittekö itsekkyydestä ja kylmäkiskoisuudessa niin pitkälle", sanoi Madame, "että jättäisitte tuon onnettoman nuoren miehen yhä rakastamaan la Vallièrea?" "Kyllä, madame, siihen päivään asti, jolloin la Vallièren syyllisyys paljastuisi minulle." "Entä rannerenkaat?" "Ah, madame, koska te odotitte saavanne ne kuninkaalta, mitä olisin minä voinut sanoa?" Todiste oli voimakas, se mursi prinsessan. Tästä hetkestä alkaen hän ei enää yrittänyt vastaväitteitä. Mutta kun hän oli hyvin yleväsydäminen ja kiihkeässä sielussaan nopea käsittämään, ymmärsi hän de Guichen suuren hienotuntoisuuden. Hän luki selvästi kreivin sydämestä, että hän epäili kuninkaan rakastavan la Vallièrea, mutta ei tahtonut alentua halpaan keinoon vahingoittaa kilpailijaa naisen ajatuksissa, vihjaamalla tai vakuuttamalla tälle, että kilpailija mielisteli toista naista. Hän tajusi de Guichen epäilevän la Vallièrea, mutta tahtovan antaa tytölle aikaa kääntymään, jotta asia ei kävisi korjaamattomaksi, toistaiseksi pidättyen suoranaisesta toiminnasta ja selvemmistä huomautuksista. Sanalla sanoen, prinsessa luki niin paljon todellista suuruutta, niin paljon jalomielisyyttä rakastajansa sydämestä, että hän tunsi omansa syttyvän tämän puhtaan liekin kosketuksesta. De Guiche, joka pelätessään käyvänsä rakastetulleen epämieluiseksikin, pysyi hartaana ja johdonmukaisena, kasvoi hänen silmissään sankariksi ja alensi hänet itsensä mustasukkaiseksi ja vähäpätöiseksi naiseksi. Hän rakasti kreiviä sen johdosta niin hellästi, ettei voinut pidättyä antamasta hänelle siitä todistusta. "Olemme hukanneet paljon sanoja", lausui hän tarttuen hänen käteensä. "Epäluuloja, levottomuutta, uhmailua, tuskaa -- luulenpa, että olemme maininneet kaikki nuo sanat." "Ah, niin, madame!" "Poistakaa ne sydämestänne, kuten minäkin ne karkoitan omastani. Hyvä kreivi, rakastakoon tuo Vallière kuningasta tai älköön rakastako, rakastakoon kuningas la Vallièrea tai olkoon rakastamatta, tehkäämme tästälähin eroitus näyteltävissämme kahdessa osassa. Te tuijotatte silmät suurina; löisin vetoa, että te ette ymmärrä minua?" "Te olette niin vilkas ja herkkä, madame, että alati vapisen pahastuttamisenne pelossa." "Kas vain, miten hän vapisee, se komea pelkuri!" sanoi prinsessa viehättävän leikkisästi. "Niin, monsieur, minulla on kaksi osaa näyteltävinä. Olen kuninkaan kasvatussisar ja hänen vaimonsa käly. Eikö minun näin ollen ole puututtava perhejuoniin? Teidän mielipiteenne?" "Niin vähän kuin mahdollista, madame." "Myönnetään, mutta tässä on kysymys omasta arvostani, -- ja sitten, olenhan Monsieurin puoliso." De Guiche huokasi. "Ja sen seikan", virkkoi prinsessa hellästi, "pitää kehoittaa teitä aina puhuttelemaan minua mitä suurimmalla kunnioituksella." "Oi!" huudahti de Guiche langeten hänen jalkojensa juureen ja suudellen niitä kuin hän olisi ollut jumalatar. "Oikeastaan", kuiskasi tämä, "luulen, että minulla on vielä yksi osa. Sen unohdin." "Mikä? mikä?" "Minä olen nainen", virkkoi prinsessa vieläkin hiljemmin. "Minä rakastan." De Guiche nousi. Prinsessa avasi hänelle sylinsä; heidän huulensa yhtyivät. Verhon takaa kuului askeleita. Montalais koputti. "Mikä on, mademoiselle?" tiedusti Madame. "Herra de Guichea kysytään", vastasi Montalais, joka ehti hyvin nähdä noiden neljän osan esittäjän hämmingin, -- sillä, olihan de Guichekin kaiken aikaa sankarillisesti näytellyt omaansa. 150 Montalais ja Malicorne. Montalais oli oikeassa, herra de Guichea kyseltiin niin alituiseen eri tahoille ja monenlaisissa asioissa, että hänen oli vaikea suoriutuakaan kaikista puhuttelijoistaan. Loukatusta ylpeydestänsä ja sisäisestä suuttumuksestaan huolimatta ei Madame hankalassa tilanteessaan sentähden voinut ainakaan heti moittia kreivitärtä siitä, että tämä niin rohkeasti tuli rikkomaan puolittain kuninkaallista käskyä, jolla hänet oli lähetetty pois. De Guiche taasen hätääntyi kerrassaan tai oli oikeastaan joutunut äärimmäisen kuohumuksen valtaan jo ennen hovineidon ilmestymistä; tuskin oli hän kuullut nuoren tytön äänen, kun hän -- hyvästelemättä Madamea, kuten tavallinen säädyllisyys olisi vertaistenkin kesken vaatinut -- syöksähti ulos huoneesta hehkuvin sydämin ja pää pyörällä, jättäen prinsessan seisomaan käsi ojolla jäähyväisiksi. Mutta kreivi olisikin voinut sanoa kuten Chérubin sata vuotta myöhemmin, että hän kantoi huulillaan onnea ikuiseksi ajaksi. Montalais siis havaitsi rakastavaiset niin peräti hämmentyneiksi, että hän luodessaan tutkivan silmäyksen ympärilleen saattoi täydellä syyllä päättää itsekseen: -- Taidanpa tällä kertaa tietää niin paljon kuin uteliainkaan nainen voi haluta tietoonsa! Vaaniva katse sai Madamen sellaiseen pulaan, että hän ikäänkuin kuullen Montalaisin mietteen ei kyennyt virkkamaan ainoatakaan sanaa seuranaiselleen, vaan loi katseensa alas ja kiirehti makuuhuoneeseensa. Hovineito kuuli hänen kiertävän ovensa lukkoon ja käsitti saavansa olla yön vapaana palvelusvelvollisuudesta. Hän teki ummistuneeseen oveen päin huonoa kunnioitusta osoittavan liikkeen, jonka piti merkitä: "hyvää yötä, prinsessa!" ja meni alas tapaamaan Malicornea. Tämä oli syventynyt tähystelemään pölyttynyttä pikalähettiä, joka tuli ulos kreivi de Guichen asunnosta. Montalais käsitti Malicornella olevan jotakin tärkeätä mielessä; hän antoi katselmusherran rauhassa siristellä silmiään ja ojennella kaulaansa, kunnes toinen palautui luonnolliseen asentoon. Sitten hän napautti kosiskelijaansa olalle ja kysäisi: "No, mitä uutta?" "Herra de Guiche rakastaa Madamea", viisasteli Malicorne. "Kas sitä uutista! Tiedän minä vereksemmän." "Ja mitä tiedät?" "Että Madame rakastaa de Guichea." "Toinenhan on toisen seikan seuraamus." "Eipä aina, herraseni." "Minunko varalleni se huomautus?" "Läsnäolijoita ei oteta lukuun ylimalkaisissa totuuksissa." "Kiitos", sanoi Malicorne. "Ja mitä kuuluu toisaalta?" hän tiedusti edelleen. "Kuningas tahtoi tänä iltana arpajaisten jälkeen tavata neiti de la Vallièrea." "No, miten kävi?" "Hän ei tavannutkaan." "Mitä! Eikö?" "Ovi oli lukittu." "Niin ettäkö..." "Kuninkaan täytyi pyörtää takaisin kuin varas, joka on unohtanut kojeensa." "Kas, kas!" "Entä kolmannelta taholta?" kysyi Montalais vuorostaan. "Bragelonnen varakreiviltä saapui pikalähetti herra de Guichen luo." "Hyvä!" huudahti Montalais lyöden kätensä yhteen. "Miksi niin hyvä?" "Syystä että me saamme siitä hommaa. Olisikin paha jäädä nyt jouten." "Jakakaamme siis puuha", esitti Malicorne, "jottei synny sekaannusta." "Tämä ei ole kovinkaan monimutkaista", arveli Montalais. "Kolmea jo hyvänlaiseen kehitykseen ehtinyttä juonta tarkkaillaksemme on vain pidettävä silmällä kirjeenvaihtoa, jota niin ollen kertynee vähintään kolme kirjelmää päivässä yhteensä." "Ohoh!" sanoi Malicorne olkapäitänsä kohauttaen; "vai kolme päivässä! Sehän kelpaisi porvarillisiin oloihin, kultaseni. Palvelusvuorolla toimiva muskettisoturi ja nuori luostariin suljettu tyttö kyllä vaihtavat joka päivä kirjeitä tikkaiden avulla tai muurin raosta. Sellaiset sydämet voivat mahduttaa koko runoutensa pikku lappuseen. Mutta meillä päin... kovinpa vähän tunnetkin ylhäisintä hellyyden lajia, Aure-kulta!" "No, no, lopeta jo", sanoi Montalais kärsimättömänä. "Voidaan tulla." "Lopetako! Vastahan olen aloittamassa. Minulla on vielä kolme pykälää esitettävinä." "Hän ihan kuolettaa minut flaamilaisella hituroimisellaan", tuskastui Montalais. "Ja sinä sekoitat kaikki aatokseni italialaisella ailahtelullasi. -- Sanon siis, että meidän rakastavaisemme sepittävät kokonaisia nidoksia, ja se vaatii aikaa." "Sen parempi. No, naisemme eivät missään tapauksessa kykene kätkemään saamiansa kirjeitä." "Sitä en minäkään usko." "Herra de Guiche ei sen paremmin rohkene varjella omiaan." "Se on kyllä luultavaa." "No, minä otan pitääkseni huolta koko kirjeenvaihdosta kenenkään tietämättä, että olen osallinen toistenkin salaisuuksista." "Mutta sepä juuri on mahdotonta", arveli Malicorne. "Ja miksi muka?" "Sinä et asu erikseen; olet la Vallièren huonekumppani. Hovineidon kamarissa käydään halukkaasti urkkimassa ja penkomassa. Pelkään sitäpaitsi pahoin kuningattaren espanjalaista mustasukkaisuutta, -- leskikuningatarta, joka on epäileväinen kuin kaksi espanjalaista, ja lopuksi Madamea, jonka luulevaisuus on kymmenkertaisesti espanjalaista." "Ja Monsieurkin on otettava lukuun", huomautti Montalais. "Puhuin vasta naisista. Toisaalla on sitten Monsieur, de Guiche, Bragelonnen varakreivi ja neljäntenä -- kuningas! Hän ei ainoastaan ole kaikista mustasukkaisin, vaan vielä mahtavinkin. Voi, armaani!" "Entä sitten!" "Millaiseen ampiaispesään oletkaan tunkeutunut!" "En vielä kyllin pitkälle, jos vain tahdot seurata minua." "Tietysti minä pysyn mukanasi. Mutta eiköhän silti olisi viisasta vetäytyä takaisin, kun on vielä aikaa." "Minä päinvastoin katson viisaimmaksi asettua hetikohta kaikkien näiden vehkeiden johtoon." "Sinusta ei ole niin moninaisen vyyhden selvilläpitäjäksi", epäili Malicorne. "Sinun kanssasi hoitelisin kymmenenkin sellaista juttua. Se on minun oikeata alaani, näetkös. Olen luotu elämään hovissa niinkuin salamanteri liekeissä." "Vertauksesi ei saa minua vähääkään varmistumaan, kultaseni. Olen kuullut peräti oppineiden tietomiesten suusta, että salamantereita ei ensiksikään ole lainkaan ja että toisekseen mikään elollinen ei kärventymättä suoriudu tulesta." "Tietomiehesi saattavat olla hyvin tietäväisiä salamantereista. Mutta he eivät kykene sanomaan mitään siihen minun väitteeseeni, että Aure de Montalais on kutsuttu kuukauden kuluessa kohoamaan Ranskan hovin etevimmäksi diplomaatiksi!" "Olkoon menneeksi, kunhan minä pääsen toiselle sijalle." "Se on sovittua: hyökkäys- ja puolustusliittomme säilyy." "Olehan vain varovainen kaikkien kirjeiden käsittelyssä." "Minä toimitan ne sinulle aina heti kun saan haltuuni." "Mitä sanomme kuninkaalle Madamesta?" "Että Madame yhä rakastaa kuningasta." "Mitä Madamelle sanomme kuninkaasta?" "Että hän suuresti erehtyisi, jos luopuisi pitämästä kuningasta lähellään." "Mitä sanomme la Vallièrelle Madamesta?" "Mitä hyvänsä, -- la Vallière on meidän vallassamme." "Meidän vallassamme?" "Kahdelta puolen." "Kuinka niin?" "Ensiksikin Bragelonnen varakreivin takia." "Selitä." "Muistathan toki, että herra de Bragelonne on lähettänyt paljon kirjeitä neiti de la Vallièrelle?" "Minä en unohda mitään." "Ne kirjeet olen minä saanut tallettaakseni." "Joten ne ovatkin nyt sinun huostassasi?" "Yhä." "Missä? Täälläkö?" "Oh, eihän mitenkään. Minulla on ne Bloisissa, pikku kammiossa, jonka tunnet." "Rakkaassa pikku kammiossa, hellien muistojen kammiossa, josta toimitan tiesi vielä ulottumaan uhkean palatsin valtiattareksi! Mutta miten sinä ne sinne jätit? Etkö tallettanut niitä mihinkään lippaaseen?" "Tietysti, -- samaan lippaaseen, jossa säilytän sinulta saamiani kirjeitä." "Kah, mainiota!" virkahti Malicorne. "Mistä noin tyytyväisenä?" "Siitä, ettei tarpeen tullen ole pakko rientää Bloisin linnaan niitä noutamaan. Minulla on ne täällä." "Oletko tuonut lippaan mukanasi?" "Se oli minulle rakas, sinun muistonasi." "Varjelekin sitä sitten visusti, sillä siinä lippaassa on omakätisiä kirjeitä, jotka myöhemmällä ovat hyvin kallisarvoisia." "Sen käsitän, _parbleu_, ja siksipä tässä nyt myhäilenkin kaikesta sydämestäni." "Nyt vielä viimeinen sana." "Miksi viimeinen?" "Tarvitsemmeko apureita?" "Emme ketään." "Lakeijoita, palvelijattaria?" "Ah, kelvotonta väkeä! Sinä annat itse kirjeet ja otat itse vastaan. Ei tässä auta olla ylpeänä, ja jos herra Malicorne ja Aure-neiti eivät hoida asioitansa omin neuvoin, niin he piankin näkevät muiden ryhtyvän niitä johtelemaan." "Lienet oikeassa." "Nyt herra de Guiche avaa ikkunansa." "Livistäkäämme!" Ja salaliittolaiset katosivat eri suunnille pimentoon. Kreivi ei ollut asettunut ikkunaansa ainoastaan yrittääkseen eroittaa Madamen varjoa etäisten kaihtimien läpi, vaan hänellä oli muutakin mietityttävää kuin rakkaus. Hän oli tosiaan saanut luokseen varakreivi de Bragelonnen pikalähetin, joka toi hänelle kirjeen. Kreivi oli lukenut sen jo kahdesti; se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. "Kummallista, kummallista!" mutisi hän. "Millä mahtikeinoilla kohtalo siis vetääkään ihmisiä päämääräänsä kohti?" Ja jälleen lähestyen valoa hän luki kolmanteen kertaan tämän kirjeen, jonka rivit polttivat hänen sieluaan kuten silmiänsäkin: 'Calais. Rakas Guiche! Olen tavannut täällä herra de Wardesin, joka on pahasti haavoittunut miekkaillessaan Buckinghamin herttuan kanssa. Hän on urhoollinen mies, kuten tiedät, mutta minun mielestäni sisukas ja pahanilkinen. Hän puheli sinusta, sanoen sydämensä suuresti kiintyneen sinuun, ja Madamesta, jota hän kiitteli kauniiksi ja herttaiseksi. Hän on tajunnut, kehen sinä olet rakastunut. Hän haasteli myös henkilöstä, jota minä rakastan, ja oli osoittavinaan minua kohtaan hyvin vilkasta harrastusta, samalla säälitellen minua hämärin sanoin, jotka ensimmältä pahoin ahdistivat mieltäni, kunnes lopuksi päättelin, että hän vain tapansa mukaan tekeysi salamyhkäiseksi. Näin on kuitenkin asia: Hän on muka saanut sanomia hovista, -- tietenkin vain Lotringin junkkari voi hänelle ilmoitella sikäläisiä juoruja. Ja niiden mukaan _huhuillaan kuninkaan tunteissa tapahtuneesta muutoksesta_. Niissä muka puhuttiin myös _hovineidosta, joka oli antanut paljon aihetta häijyihin huomautuksiin_. Nämä epämääräiset lauseet eivät sitten päästäneet unta silmiini. Olen eilisestä asti pahoitellut suoraluontoisuuteni heikkoutta siinä kohden, etten katsonut mahdolliseksi alentua kuulustamaan häneltä lähempää selvitystä noihin viittauksiin, -- ja minusta tuntui kovaltakin ottaa kenties lujille miestä, jonka vammat olivat hädin sen verran parantuneet, että hän kykeni nyt lähtemään Pariisia kohti, pyrkiäkseen sinne lyhyin päivämatkoin. Hän lausui tahtovansa olla näkemässä sitä omituista näytelmää, joka siellä ennen pitkää esitettäisiin. Näihin sanoihin hän lisäsi muutamia onnitteluja ja heti perään surkuttelevia huomautuksia, minun ymmärtämättä sen paremmin toista kuin toistakaan äänilajia. Olin omien ajatusteni vallassa, kun olen aina tuntenut vastustamatonta epäluuloa tuota miestä kohtaan. Mutta hänen matkustettuaan kykenin harkitsemaan selvemmin. Tietysti hän häijyyksissään tahtoi jollakin tavoin häiritä meidän kahden hyvää yhteisymmärrystä, mutta hänen vihjailussaan oli myös sellaista, mikä tuntui koskevan minun ja toisen henkilön suhdetta. Minun pitäisi lopultakin tietää, oliko siihen mitään oleellista aiheen alkua. Kun minun täytyy heti pitkittää matkaani täältä kuninkaan määräystä noudattaen, en voi ajatellakaan rientää vielä herra de Wardesin jälkeen pyytämään hänen salailustaan selitystä. Sentähden lähetän tämän kirjeen, joka ilmaisee sinulle kaikki epäilykseni. Sinä olet yhtä minun kanssani: minä olen ajatellut, ota sinä toimiaksesi. Herra de Wardes saapuu sinne piakkoin; hanki tietoosi, mitä hän tarkoitti, ellet sitä jo tiedäkin. Hän väitti muuten, että herttua ennen Pariisista lähtöään oli mitä suurimmassa määrin saanut osakseen Madamen suosiollisuuden. Jo sekin puhe olisi heti saanut minut paljastamaan miekkani, ellei minun olisi nähdäkseni ollut välttämättömästi asetettava kuninkaan palvelus kaikkinaisen kiistan edelle. Polta tämä kirjeeni, jonka Olivain tuo sinulle; hän on varmasti taattu välittäjä. Pyydän sinua ystävällisesti sanomaan terveiseni neiti de la Valliérelle, jonka käsiä suutelen kunnioittavasti ajatuksissani, kuten syleilen sinua. _Bragelonne_. J.K. -- Jos jotakin vakavaa tapahtuisi, -- sillä kaikkeahan on ajateltava, rakas ystävä, -- niin lähetä minulle pikaviestinä vain sana 'Tule', ollakseni Pariisissa kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua sanomasi saapumisesta.' De Guiche huokasi, taittoi kirjeen jälleen kokoon ja pisti sen taskuunsa eikä tuleen, kuten Raoul oli kehoittanut: hän tahtoi lukea sitä yhä uudestaan. -- Millaista levottomuutta ja luottavaisuutta yhtaikaa! -- ajatteli hän. -- Raoulin koko sielu ilmenee tässä kirjeessä; hän unohtaa siinä kreivi de la Féren ja puhuu kunnioituksestaan Louisea kohtaan! Hän varoittaa minua ja rukoilee minua auttajakseen. "Haa!" jupisi de Guiche tehden uhkaavan liikkeen; "sinä sekaannut minun asioihini, de Wardes? No, teenpä saman sinulle. Mitä Raoul-parkaan tulee, niin olkoon hän huoletta: kyllä kaitsen aarretta, jonka hän uskoo varjeltavakseni." Sen lupauksen tehtyään kreivi lähetti Malicornelle pyynnön pistäytyä hetimiten hänen luokseen, jos mahdollista. Malicorne noudatti kutsua erityisen toimekkaasti sen haastelun johdosta, joka hänellä oli äsken ollut Montalaisin kanssa. Mitä enemmän nyt de Guiche mielestään varovasti kyseli Malicornelta, sitä selkeämmin tämä oivalsi, mitä kreivin mielessä liikkui, samalla kun hän itse ei antanut kuulustelijalle mitään ilmi omasta välittäjäosastaan. Niinpä olikin tuloksena neljännestunnin keskustelusta, jolla kreivi luuli saavansa selville la Vallièren ja kuninkaan todelliset välit, että hän ei saanut tietää sen enempää kuin oli omin silmin nähnyt, kun sitävastoin Malicornelle selvisi, että Raoul oli matkallaan käynyt epäluuloiseksi ja jättänyt Hesperidein kalleuden ystävänsä vartioitavaksi. De Guiche luuli tehneensä kaikkensa Raoulin puolesta ja alkoi pohtia nyt vain omaa puoltansa. Seuraavan päivän iltana tuli tiedoksi, että de Wardes oli palannut ja käynyt ensimmäisellä tervehdyksellä kuninkaan luona. Toipilas aikoi toisekseen lähteä Monsieurin puheille. De Guiche kiirehti Filip-herttuan luo ennen tähän sovittua hetkeä. 151. De Wardesin vastaanotto hovissa. Monsieur oli kohdellut de Wardesia sillä erinomaisella suosiollisuudella, jota mielen virkistyminen aiheuttaa kaikissa keveissä luonteissa, kun jotakin uutta tapahtuu. De Wardesia ei tosiaankaan ollut nähty kuukauden aikaan, joten hänessä oli uutuuden viehätystä. Mielistellä häntä oli ensiksikin uskottomuutta entisiä seuralaisia kohtaan, ja uskottomuudella on aina tenhonsa. Sitäpaitsi oli hänelle annettava korvausta. Monsieur esiintyi siis mitä armollisimpana hänelle. Lotringin junkkari pelkäsi pahoin tätä kilpailijaansa, mutta samalla piti arvossa hänen luonnettaan, joka oli muuten täydellinen toisinto hänen omastaan, mutta vain rohkeampi. Senvuoksi hän liehakoitsi de Wardesia vielä maireammin kuin Monsieur. De Guiche oli saapuvilla, kuten sanoimme, mutta pysytteli vähän syrjempänä, odottaen kärsivällisesti näiden sydämellisten tervehdysten päättymistä. Puhuessaan muille ja itse Monsieurillekin de Wardes ei ollut päästänyt de Guichea näkyvistään. Vaisto sanoi hänelle, että tämä oli siellä hänen tähtensä. Toisista suoriuduttuaan hän astuikin heti de Guichen luo. He kaksi vaihtoivat mitä kohteliaimmat tervehdykset, ja sen jälkeen de Wardes tuli jälleen Monsieurin ja muiden herrojen puheille. Kun parhaillaan onniteltiin tulokasta tämän paluusta, ilmoitettiin Madame. Prinsessa oli kuullut de Wardesin saapuneeksi. Hän tiesi yksityiskohtia myöten hänen matkansa vaiheet ja kaksintaistelunsa Buckinghamin kanssa, eikä ollut pahoillaan, että oli kuulemassa, mitä vihollisekseen tietämänsä mies ensi sanoikseen lausuisi. Hänellä oli pari kolme hovineitoa mukanaan. De Wardes tervehti Madamea mitä kunnioittavammin ja ilmoitti -- heti aloittaen vihollisuudet -- olevansa valmis kertomaan ystävilleen uutisia herra de Buckinghamista. Tämä oli suoranainen vastaus kylmäkiskoisuuteen, jolla Madame oli häntä tervehtinyt. Hyökkäys oli kiivas, Madame tunsi iskun, vaikka salasikin sitä saaneensa. Hän loi nopean silmäyksen Monsieuriin ja de Guicheen. Edellinen punastui, kreivi kalpeni. Ainoastaan Madamella ei piirrekään värähtänyt kasvoissa, mutta käsittäen mitä ikävyyksiä tämä vihollinen saattaisi hänelle aiheuttaa noiden kahden kuuntelevan henkilön takia, hän kumartui hymyillen matkustajan puoleen. Tämä puhui nyt muusta. Madame oli urhoollinen ja yltiöpäinenkin: jokainen peräytyminen kannusti häntä eteenpäin. Ensimmäisen sydämenkouristuksen jälkeen hän palasi tuleen. "Oletteko paljon kärsinyt vammoistanne, herra de Wardes?" kysyi hän. "Sillä me olemme kuulleet, että te onnettomuudeksenne haavoituitte." Nyt oli de Wardesin vuoro säpsähtää; hän puristi huulensa yhteen. "En, madame", sanoi hän, "en mainittavasti." "Mutta näin hirvittävän helteisillä ilmoilla..." "Meri-ilma on raikasta, madame, ja sitäpaitsi minulla oli eräs lohdutus." "Oo, sitä parempi!... Millainen?" "Tieto, että vastustajani kärsi enemmän kuin minä." "Kas, haavoittuiko hän pahemmin kuin te? Siitä en tiennyt", virkkoi prinsessa aivan tunteettomasti. "Te erehdytte, madame, tai pikemminkin olette käsittävinänne sanani väärin. Minä en tarkoita, että hän ruumiillisesti olisi kärsinyt enemmän kuin minä; mutta hänen sydämeensä oli isketty pahasti." De Guiche käsitti, mihin taistelu oli kääntymässä; hän rohkaisi itsensä antamaan Madamelle merkin, jolla rukoili tätä luopumaan ottelusta. Mutta vastaamatta de Guichelle, olematta häntä näkevinään, Madame yhä hymyili. "Mitä!" kysyi hän. "Osuiko herra de Buckinghamia siis sydämeen? Minä en tähän asti ole uskonutkaan, että sydämeen sattunutta vammaa voidaan ollenkaan parantaa." "Ah, madame", vastasi de Wardes sievistelevästi, "kaikki naiset luulevat niin, ja sepä tekeekin heidät meitä etevämmiksi rohkeassa luottamuksessa." "Ystäväni, te käsitätte väärin", puuttui puheeseen prinssi kärsimättömänä. "Herra de Wardes tietysti tarkoittaa, että Buckinghamin herttuan sydämeen on koskenut muu kuin miekka." "Vai niin, vai niin!" huudahti Madame. "Ah, herra de Wardes laskee leikkiä; oivallista! Tahtoisinpa sentään tietää, pitäisikö herra de Buckingham tästä pilasta. On ihan vahinko, että hän ei ole saapuvilla, herra de Wardes." Salama välähti nuoren miehen silmistä. "Oh", sanoi hän hammasta purren, "mielelläni hänet tapaisinkin!" De Guiche ei liikahtanut. Madame näkyi odottavan, että hän tulisi apuun. Monsieur epäröitsi. Lotringin junkkari astui esille ja otti suunvuoron. "Madame", virkkoi hän, "de Wardes tietää hyvin, että sydämen haava jollekulle Buckinghamille ei ole mitään uutta ja että sellaista on ennenkin nähty." "Liittolaisen asemesta kaksi vihollista", mutisi Madame, "kaksi hellittämätöntä, yhtynyttä vihollista!" Ja hän muutti puheenainetta. Keskustelun kääntäminen toiselle tolalle on, kuten tiettyä, ruhtinaallinen etuoikeus, jota sovinnaisuus vaatii pitämään arvossa. Haastelun jatko oli senvuoksi hillittyä; päähenkilöt olivat näytelleet osansa. Madame vetäytyi aikaisin pois, ja Monsieur, joka tahtoi häneltä kysellä, tarjosi hänelle käsivartensa. Junkkari pelkäsi pahoin, että puolisoiden välillä voisi syntyä hyvä yhteisymmärrys, eikä tahtonut jättää heitä rauhaan kahden kesken. Hän läksi Monsieurin huoneiden taholle, yllättääkseen hänet palatessa ja hävittääkseen kolmella sanalla kaikki hyvät vaikutteet, jotka Madame oli saattanut kylvää hänen sydämeensä. De Guiche astahti de Wardesia kohti, jonka useat aatelismiehet olivat ympäröineet. Täten hän ilmaisi haluavansa puhella hänen kanssaan. De Wardes antoi hänelle silmillä ja päällä merkin, että ymmärsi hänet. Vieraille se merkki ei ilmaissut muuta kuin ystävyyttä. De Guiche saattoi siis kääntyä odottamaan. Pian de Wardes suoriutuikin haastattelijoista ja lähestyi de Guichea, ja vielä uudestaan tervehdittyään toisiaan he alkoivat kävellä rinnakkain. "Te olette palannut onnellisesti, hyvä herra de Wardes?" virkkoi kreivi muodollisen vierastavasti. "Hyvässä kunnossa, kuten näette." "Ja teillä on yhä hilpeä luonnonlaatunne?" "Enemmän kuin koskaan." "Se on suuri onni." "Mitäpä sitä muutakaan! Kaikki on niin hupsua tässä maailmassa, kaikki niin hullunkurista ympärillämme!" "Olette oikeassa." "Kah, oletteko te samaa mieltä?" "_Parbleu!_ Ja te tuotte sieltä meille uutisia?" "Enpä niinkään! Niitä tulin täältä kuulustamaan." "Puhukaahan vain. Olette sentään nähnyt ihmisiä Boulognessa, erään ystävämme, ja siitä ei ole pitkäkään aika." "Ihmisiä... ystävämme?...." "Teillä on lyhyt muisti." "Ah, todellakin, Bragelonne?" "Aivan." "Joka matkusti valtion asioissa Kaarle-kuninkaan luo." "Juuri niin. No, eikö hän teille sanonut, tai ettekö te hänelle sanonut...?" "Täytyy tunnustaa, että tuskin tiedän, mitä hänelle sanoin. Mutta mitä hänelle en sanonut, sen kyllä tiedän." De Wardes oli hyvin terävä. De Guichen peräti kylmäkiskoisesta ja arvokkaasta sävystä hän tunsi täydellisesti, että keskustelu oli kääntymässä pahalle tolalle. Hän päätti antautua puheen johdeltavaksi, mutta olla varuillaan. "Mitä siis ette hänelle kertonut, jos saan luvan kysyä?" tiedusti de Guiche. "No, la Vallièren juttua." "La Vallièren... Mikä se on? Ja mitä kaikkea merkillistä te olettekaan siellä saanut tietää, kun Bragelonne, joka itse oli täällä, ei ollut sellaisesta selvillä?" "Tosissanneko tuota kysytte?" "Mitä vakavimmalla mielellä." "Heh, tekö, hovimies, te, joka asutte Madamen luona, olette talon alituinen vieras, Monsieurin ystävä, te, kauniin prinsessamme suosikki!?" De Guiche punastui suuttumuksesta. "Mistä prinsessasta te puhutte?" kysyi hän. "No, enhän minä tunne kuin yhden, hyvä ystävä. Minä puhun Madamesta. Onko teillä täällä hovissa joku toinenkin prinsessa? Mitä?" De Guiche oli unohtamaisillaan varovaisuutensa, mutta hän oivalsi vastustajansa tempun. Riita oli ilmeisesti syntymässä näiden kahden nuoren miehen välillä. Mutta de Wardes tyrkytti taisteluhaastetta Madamen nimiin, jotavastoin de Guiche tahtoi hyväksyä aiheeksi ainoastaan la Vallièren. Tästä hetkestä lähtien he olivat kuin miekkasilla, ja leikki jatkuisi, kunnes jompaankumpaan sattuisi. De Guiche kokosi siis kaiken kylmäverisyytensä. "Tässä ei ole vähimmässäkään määrin kysymys Madamesta, hyvä herra de Wardes", sanoi hän, "vaan siitä, mitä juuri äsken sanoitte." "Ja mitä minä sanoin?" "Että olitte salannut Bragelonnelta jotakin." "Minkä te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin", vastasi de Wardes. "En, kunniasanallani!" "Mitä joutavia!" "Jos te sanotte sen minulle, niin sen tiedän; muutoin en sen vannon!" "Mitä! Minä saavun kaukaa, kuudenkymmenen lieuen päästä; te ette ole täältä liikahtanut; te olette nähnyt silmillänne, minkä vain kuulopuhe on minulle kertonut, ja kuulen teidän vakavasti väittävän, että te ette tiedä? Oh, kreivi, te olette kovapintainen!" "Kuten tahdotte, de Wardes; mutta minä toistan teille, etten mitään tiedä." "Te ette ole tietävinänne: se on varovaisuutta." "Siis ette sano mitään, -- enempää minulle kuin Bragelonnellekaan?" "Te tekeydette kuuroksi. Olen varma, että Madame ei hillitsisi itseään yhtä hyvin kuin te." "Haa, kaksinkertainen teeskentelijä", hymähti de Guiche itsekseen, "oletpa palannut oikealle alallesi." "No sitten", jatkoi de Wardes, "koska meidän on niin vaikea käsittää toisiamme la Vallièren ja Bragelonnen suhteen, haastelkaamme omista asioistamme." "Mutta", väitteli de Guiche, "minulla ei ole omia asioita. Ette kai ole minusta sanonut Bragelonnelle mitään, jota ette voisi toistaa minulle itselleni?" "En. Mutta ettekö ymmärrä minua, de Guiche? Yhtä tietämätön kuin olen muutamista asioista, yhtä kahlehdittu olen toisten suhteen. Jos esimerkiksi olisi kysymyksessä herra de Buckinghamin suhteet Pariisissa, niin -- koska olen matkustanut yhdessä herttuan kanssa -- voisin teille kertoa mitä mielenkiintoisimpia seikkoja. Haluatteko, että kerron?" De Guiche nosti kätensä hiestä kostealle otsalleen. "Ei", virkkoi hän, "sata kertaa ei, minä en ole utelias siitä, mikä ei koske minua. Herra de Buckingham on minulle vain tuttava, Raoul sitävastoin sydämellinen ystäväni. Minä en siis ollenkaan ole utelias tietämään, mitä herra de Buckinghamille on sattunut, sensijaan kun minulle on peräti mielenkiintoista tietää, mitä on sattunut Raoulille." "Pariisissako?" "Niin, Pariisissa tai Calaisissa. Minä, näettehän, olen täällä saapuvilla: jos jotakin sattuu, on minulla tilaisuus pitää puoliani, jotavastoin Raoul on poissa, ja ainoastaan minä olen häntä edustamassa. Siis Raoulin asiat ennen omiani." "Mutta Raoul tulee takaisin." "Niin, tehtävänsä suoritettuaan. Sillaikaa, ymmärrättehän, en voi olla puuttumatta tutkimaan niitä ilkeitä huhuja, joita hänestä saattaa liikkua." "Sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän viipyy jonkun aikaa Lontoossa", sanoi de Wardes irvistäen. "Arveletteko niin?" kysyi de Guiche yksinkertaisesti. "_Parbleu!_ Luuletteko, että hänet on lähetetty Lontooseen vain mennäkseen ja tullakseen? Ei suinkaan; hänet on toimitettu Lontooseen oleskelemaan toistaiseksi." "Haa, kreivi", sanoi de Guiche tarttuen voimakkaasti de Wardesin käteen, "sepä on Bragelonnelle hyvin ikävä arvelu ja oikeuttaa täydellisesti, mitä hän minulle kirjoitti Calaisista." De Wardes kylmeni jälleen. Ivailunhalu oli tempaissut hänet mukaansa, ja varomattomuudessaan hän oli joutunut kiikkiin. "No, mitä hän sitten kirjoittikaan?" kysyi hän. "Että te olitte lausunut muutamia katalia vihjauksia la Vallièrea vastaan ja tuntunut pilkkaavan hänen suurta luottamustaan tähän nuoreen tyttöön." "Niin kyllä tein", myönsi de Wardes, "ja odotin kuulevani Bragelonnen varakreivin sanovan minulle, mitä mies sanoo miehelle, kun tämä häntä suututtaa. Jos siis esimerkiksi etsisin riitaa teidän kanssanne, niin sanoisin, että suotuaan suosionsa herra de Buckinghamille Madame nykyisten puheiden mukaan lähetti pois komean herttuan vain teidän hyväksenne." "Hoo, se ei minua loukkaisi rahtuakaan, hyvä herra de Wardes", vakuutti de Guiche, hymyllä salaten väristyksen, joka tällä hetkellä tulisuihkun tavoin kiiti hänen suonissaan, "peijakas, sellainen suosiohan on hunajaa." "Myönnetään; mutta jos välttämättömästi tahtoisin rakentaa riitaa kanssanne, minä etsisin vastaväitöstä ja puhuisin teille jostakin metsiköstä, missä teillä oli kohtaus tuon maineikkaan prinsessan kanssa, polvistumisista, kätten suutelemisista, -- ja te, joka olette umpimielinen, herkkä ja närkäs mies..." "Eipä niinkään, sen vannon", virkkoi de Guiche, keskeyttäen hänet yhä hymyillen, vaikka kalman kaivelu sydämessä. "Ei, minä vannon teille, että se ei koskisi minuun, -- en tekisi teille mitään vastaväitteitä. Näettekös, parahin kreiviseni, minä olen nyt kerran sellaiseksi luotu; omissa asioissani olen kylmä kuin jää! Mutta aivan toisena esiinnyn, kun on kysymyksessä poissaoleva ystävä, joka lähtiessään on uskonut etunsa haltuuni. Haa, sellaisen ystävän tähden, näettekös, de Wardes, minä olen pelkkää tulta!" "Minä ymmärrän teitä, herra de Guiche. Mutta sanokaa mitä sanotte, meidän keskemme ei tällähaavaa voi tulla kysymystä Bragelonnesta eikä siitä vähäpätöisestä tyttösestä, jota nimitetään la Vallièreksi." Tällöin muutamat aatelismiehet astuivat salin poikki. Kuultuaan jo viimeksi lausutut sanat he saattoivat eroittaa tulossa olevan jatkonkin. De Wardes huomasi sen ja pitkitti äänekkäästi: "Oh, jos la Vallière olisi keimailijatar kuten Madame, jonka kaiketi kylläkin viaton veikistely on ensiksi aiheuttanut herra de Buckinghamin lähettämisen takaisin Englantiin ja sitten teidän karkoituksenne hovista, -- sillä olittehan hullaantunut hänen veikistelystään, monsieur?" Herrasmiehet lähestyivät, de Saint-Aignan etunenässä ja Manicamp kintereillä. "Eh, hyvä ystävä, mikäpä siinä auttoi!" virkkoi de Guiche hymyillen; "minä olen narri, kuten kaikki tietävät. Otin pilan vakavalta kannalta ja toimitin itseni häädetyksi. Mutta minä olen nähnyt erehdykseni, olen taivuttanut turhamielisyyteni sen edessä, jolla on oikeus, ja tullut kutsutuksi takaisin, kun esitin kunniallisen anteeksipyynnön ja lupasin itselleni parantua viastani. Ja kuten näette, olenkin täysin parantunut, voiden nykyisin nauraa sille, mikä neljä päivää sitten oli murtaa sydämeni. Mutta hän, Raoul, on rakastettu; hän ei naura onneaan uhkaaville huhuille, joiden tulkiksi te, kreivi, olette antautunut, vaikka tiedätte yhtä hyvin kuin minä ja koko maailma, ette ne ovat pelkkää panettelua." "Panettelua!" huudahti de Wardes raivoissaan siitä, että toisen kylmäverisyys ajoi hänet satimeen. "Niinpä niin, panettelua. _Dame_, tuossa on hänen kirjeensä, jossa hän sanoo, että olitte puhunut pahaa neiti de la Vallièresta ja kysyy minulta, onko totta, mitä te olette tästä nuoresta tytöstä puhunut. Tahdotteko, de Wardes, että otan nämä herrat tuomareiksemme?" Ja aivan kylmäverisesti de Guiche luki ääneen la Vallièrea koskevan kohdan kirjeestä. "Nyt", jatkoi kreivi, "olen päässyt selvyyteen, että tahdoitte häiritä kelpo Bragelonnen mielenrauhaa ja että aikeenne olivat häijyt." De Wardes katsahti ympärilleen nähdäkseen, saisiko miltään taholta tukea. Mutta kun kuultiin, että Wardes joko suoraan tai välillisesti oli herjannut päivän epäjumalaa, jokainen ravisti päätänsä, ja de Wardes näki ainoastaan paheksuvia kasvoja. "Messieurs", huomautti de Guiche vaistomaisesti arvaten yleisen mielipiteen, "keskustelumme herra de Wardesin kanssa koskee niin arkaluontoista asiaa, että kukaan ei saisi kuulla siitä sen enempää kuin te olette kuulleet. Vartioitkaa siis ovia, pyydän, ja jättäkää meidät päättämään puheemme kahden kesken kuten tulee kahden herrasmiehen, joista toinen on väittänyt toista valehtelijaksi." "Messieurs, messieurs!" huudahtivat läsnäolijat. "Teenkö mielestänne väärin puolustaessani neiti de la Vallièrea?" kysyi de Guiche. "Siinä tapauksessa alistun tuomioon ja peruutan ne loukkaavat sanat, jotka olen saattanut herra de Wardesia vastaan lausua." "_Peste_", kirosi de Saint-Aignan, "ette suinkaan!... Neiti de la Vallière on enkeli." "Itse hyve, itse puhtaus", vakuutti Manicamp. "Näette, herra de Wardes", sanoi de Guiche, "etten ole yksinäni tyttörukan puolella. Hyvät herrat, vielä kerran pyydän teitä jättämään meidät. Näettehän, että on mahdotonta olla tyynempi kuin me olemme." Hoviherrat poistuivat hyvin kernaasti, mennen eri oville. Molemmat nuoret miehet jäivät kaksistaan. "Hyvin pelattu", virkkoi de Wardes kreiville. "Eikö olekin?" vastasi tämä. "Mitä tehdä? Minä olen ruostunut maaseudulla sillaikaa kun te, herra kreivi, olette ihmeellisesti edistynyt malttavaisuudessa. Aina sitä jotakin naisten seurassa oppii. Ottakaa siis vastaan onnitteluni." "Kiitän." "Ja minä esitän sen myös Madamelle." "Hoo, nyt, paras herra de Wardes, voimme puhua asiasta niin äänekkäästi kuin haluatte." "Älkää uhmatko minua." "Uhmaan ihan huoletta! Te olette tunnettu pahanilkiseksi mieheksi. Jos tuon teette, niin teitä pidetään halpamaisena raukkana ja Monsieur hirtättää teidät tänä iltana ikkunan koukkuun. Puhukaa, paras de Wardes, puhukaa." "Minua on lyöty." "Niin, mutta ei vielä tarpeeksi." "Näen, että te ette kavahtaisi mukiloimasta minua perinpohjin." "Ehei, vielä paremminkin." "Lempo soikoon, tulette pahaan aikaan, herra kreivi! Äskettäin suorittamani leikin jälkeen ei uusi erä sovellu minulle. Olen menettänyt liiaksi verta rannikolla. Pienimmästäkin ponnistuksesta haavani avautuisivat ja te suoriutuisitte minusta tosiaan liian helposti." "Se on totta", myönsi de Guiche, "ja kuitenkin te tullessanne näytitte kukoistavan naaman ja kelpo käsivarret." "Niin, käsivarrethan kyllä vielä menettelevät, mutta koivet ovat heikot, ja sitäpaitsi en ole pitänyt miekkaa kädessäni sen kirotun kaksintaistelun jälkeen. Te taasen, siitä olen varma, miekkailette joka päivä saattaaksenne väijytyksenne hyvään loppuun." "Kautta kunniani, monsieur", vastasi de Guiche, "on jo kulunut puoli vuotta siitä, kun olen harjoitellut." "Ei, näettekös, kreivi, ajateltuani asiaa joka puolelta minä en taistele, en ainakaan teidän kanssanne. Minä odotan Bragelonnea koskapa sanotte, että hän se kantaa minulle kaunaa." "Oh, ettepä suinkaan, ette te jää Bragelonnea odottamaan", huudahti de Guiche äärimmilleen kiihtyneenä, "sillä omien sanojenne mukaan saattaa Bragelonne viipyä kauan, ja sillävälin teidän häijy sisunne tekisi tehtävänsä." "Ottakaa toki huomioon, että minulla on pätevä este." "Annan teille viikon toipuaksenne." "Tuo on jo parempaa. Viikon kuluttua saamme nähdä." "Niin, niin, minä ymmärrän: viikossa voi päästä viholliseltaan pakoon. Ei, ei päivääkään." "Te olette hullu, monsieur", vastasi de Wardes, vetäytyen askeleen taaksepäin. "Ja te olette kurja pelkuri, ellette vapaaehtoisesti suostu taistelemaan!" "Heh?" "Minä ilmoitan kuninkaalle, että herjattuanne la Vallièrea kieltäydytte kaksintaistelusta." "Haa", äännähti de Wardes, "te olette vaarallisen kavala, herra kunniallinen ritari." "Mikään ei ole vaarallisempaa kuin sen kavaluus, joka aina menettelee muotojen mukaan." "Antakaa minulle siis ensin terveet koivet tai isketyttäkää suontanne, että mahdollisuutemme tasaantuvat." "Ei, nyt keksin hyvän ehdotuksen." "Puhukaa." "Me nousemme molemmat ratsaille ja vaihdamme kolme pistoolinlaukausta. Te saatte ampua ensimmäisenä. Olen nähnyt teidän luodilla näpsäyttävän pääskysiä, ajaessanne täyttä laukkaa. Älkää kieltäkö, olen sen nähnyt." "Taidattepa olla oikeassa", myönsi de Wardes; "siten on mahdollista, että surmaan teidät." "Siinä tekisitte minulle palveluksen." "Koetan parastani." "Onko asia sovittu?" "Kätenne." "Tässä... Kuitenkin yhdellä ehdolla: te vannotte minulle, ettette anna tästä mitään kuninkaan tietoon." "En mitään, sen vannon." "Minä menen noutamaan hevoseni." "Ja minä omani." "Mihin ajamme?" "Tasangolle; tiedän siellä oivallisen paikan." "Lähdemmekö yhdessä?" "Mikä estäisi?" Ja kävellen tallirakennuksia kohti he astuivat Madamen heikosti valaistujen ikkunain alitse. Pitsiverhojen takaa heijastui haamumainen varjo. -- Siellä on nainen, -- hymyili de Wardes itsekseen, -- joka ei aavistakaan, että me hänen tähtensä käymme kohti kuolemaa. 152. Kaksintaistelu. De Wardes ja de Guiche valitsivat kumpainenkin ratsunsa ja satuloitsivat ne itse. De Wardesilla ei ollut pistooleja, mutta hänen vastustajallaan oli kotona kaksi paria, jotka hän käväisi noutamassa ja panosti, antaen de Wardesin sitten valita. Tämä otti sen parin, jota hän oli entisen ystävänsä seurassa jo parikymmentä kertaa käyttänyt, -- saman, jolla de Guiche oli nähnyt hänen pudottelevan varpusia lennosta. "Te ette ihmettele", virkkoi hän, "että noudatan kaikkia varokeinoja. Aseenne ovat teille tuttuja, joten minä vain tasoitan mahdollisuuksia." "Se oli turha huomautus", vastasi de Guiche; "teillä on siinä oikeus puolellanne." "Nyt pyydän teitä hyväntahtoisesti auttamaan minua satulaan", sanoi de Wardes, "sillä minun on vielä vaikeanlainen nousta." "Mieluummin sitten taistelkaammekin jalkaisin." "Ei, kyllä minussa on miehen vastus, kunhan vain saan asettuneeksi ratsun selkään." "Hyvä, hyvä, ei siitä sen enempää." Ja de Guichen tukemana pääsi de Wardes satulaan. "Mutta toisemme hengen tavoittamiseen innostuessamme olemmekin unohtaneet erään seikan", pitkitti nuori mies. "Minkä niin?" "Että nyt alkaa jo olla pimeä, joten meidän on tapeltava ihan käsikopelolta." "Mitäpä siitä, -- niinkin saa surmatuksi." "On sentään vielä otettava huomioon sekin, että kunnialliset aatelismiehet eivät lähde kaksinkamppailuun todistajitta." "Hoo, teillä on yhtä hyvä halu kuin minullakin suoriutua työstä kunnollisesti!" huudahti de Guiche. "Kyllä; mutta minä en soisi mahdollisesti jälkeenpäin sanottavan, että te olette murhannut minut, tai toisessa tapauksessa itse joutuvani syytetyksi rikoksesta." "Onko mitään sellaista puhuttu kaksintaistelustanne herra de Buckinghamin kanssa?" kysyi de Guiche. "Tapahtuihan se samanlaisissa olosuhteissa kuin tätäkin suunnittelemme." "Kah, silloin oli vielä valoa, ja me seisoimme reisiin asti vedessä; rannalle oli sitäpaitsi kertynyt paljon väkeä katselijoiksi." De Guiche mietti tuokion, mutta se harkinta vain vahvisti hänen sielussaan jo herännyttä ajatusta, että de Wardes tahtoi saada todistajia johtaakseen puheen jälleen Madameen ja antaakseen kaksintaistelulle toisen luonteen. Hän ei senvuoksi vastannut mitään, ja de Wardesin vielä luodessa häneen kysyvän silmäyksen hän ilmaisi pään liikkeellä, että oli parempi pysyä tänällään. Kiistakumppanukset siis läksivät matkaan linnasta, käyttäen takaporttia, jonka lähellä Montalais ja Malicorne tavallisesti kohtailivat toisiaan. Ikäänkuin käydäkseen taisteluun päivän jättämää hellettä vastaan oli yö kerännyt sankkoja pilvijoukkoja äänettöminä ja raskaina vyörymään lännestä itää kohti. Salamoitsematon ja jyrisemätön kupu alkoi laskeutua kaikella painollaan maan päälle ja rakoilla tuulen puuskahtelussa niinkuin palteestaan repeytynyt suunnaton purje. Siitä herahteli haileita ja isoja sadepisaroita, jotka kokoilivat pölyä kieriviksi pallosiksi. Janoisista kukkasista, lehtevistä puista ja tiheistä pensasaidoista leijui tuhansia tuoksuja, jotka nostatat mieleen suloisia muistoja, nuorekkaita mielikuvia, ikuisen elämän, onnen ja rakkauden aatoksia. "Maa tuoksuu hyvältä", virkkoi de Wardes; "se koettaa tenhota meitä puoleensa." "Minulla on johtunut mieleen muutamia seikkoja, jotka esitän harkittaviksenne", sanoi de Guiche. "Mitä ne koskevat?" "Taisteluamme." "Lieneekin jo tosiaan aika ryhtyä lähemmin järjestämään sitä." "Ottelemmeko yleiseen vakiintuneiden ja tavallisten sääntöjen mukaan?" "Mitä tarkoitatte tavallisilla?" "Me laskeudumme ratsailta jollakin tasaisella paikalla, kiinnitämme hevoset jotenkuten, astumme aseettomina yhteen ja etäännymme sitten sataviisikymmentä askelta kumpainenkin, lähestyen siitä ahdistamaan toisiamme. Siten minä kolmisen viikkoa takaperin surmasin Follivent-paran Saint-Denisissä." "Suokaa anteeksi, mutta te ette ota lukuun erästä seikkaa. Kaksintaistelussanne Folliventin kanssa, kuten olen kuullut, te marssitte jalkaisin toisianne vastaan miekka hampaissa ja pistooli kädessä." "Se on totta." "Mutta kun minusta ei ole tanakasti kävelemään, kuten myöntänette, niin taistelkaamme satulassa loppuun asti, karauttaen vastakkain, ja ampukoon ensimmäisenä se joka tahtoo." "Niin kai sitten on parasta; mutta on yö jo tulossa, sattuu hukkalaukauksia helpommin kuin päivänvalolla." "No, kumpainenkin ampukoon ensin kaksi laukaustaan ja panostakoon uudestaan kolmatta varten -- sen pitäisi riittää." "Se sopii! Mistä valitsemme kiistatantereen?" "Onko teillä mitään erityistä paikkaa mielessänne?" "Ei." "Näettehän tuon pikku metsikön edessäpäin?" "Rochin-lehdon? Hyvin." "Tunnetteko sen?" "Täydellisesti." "Tiedätte siis, että sen keskellä on aho?" "Kyllä." "Ratsastakaamme sinne." "Olkoon menneeksi." "Se on ikäänkuin luonnon laatima kilpa-aitaus teinensä, polkuineen, kuoppineen ja ojineen, penkereinensä ja puistokujineen. Siellä meidän kelpaa otella kaikessa rauhassa." "Minulle paikka soveltuu mainiosti, jos kerran te hyväksytte sen. Nyt sitten lienemmekin perillä?" "Niin. Katsokaa tätä mukavaa tienristeystä. Mitä hohtoa tähdistä tuikkii, kuten Corneille sanoo, se keskittyy tähän; luonnollisina rajoina on metsän kehä maisemaesteineen." "Hyvä on. Sopikaamme siis vielä lopullisista ehdoista." "Minä esitän seuraavaa järjestelyä, -- jos tahdotte jotakin toisin, niin sanokaa vain." "Kuuntelen ehdotustanne." "Hevosen kaatuessa on ratsastajan taisteltava jalkaisin." "Se on kieltämätöntä, koska meillä ei ole varahevosia." "Mutta se ei pakota vastustajaa laskeutumaan maahan." "Vastustaja saakoon toimia kuten hyväksi näkee." "Jos taistelijat joutuvat yhteen, niin he eivät saa uudestaan etääntyä, vaan lopettavat ottelun lähekkäin." "Suostun siihen." "Kolme laukausta, eikä enempää, niinhän?" "Se kyllä riittää mielestäni. Ottakaa tästä ruutia ja luoti kolmatta laukausta varten; minä teen samaten. Mitallinen kumpaisellekin, ja lopun ruudin ja varaluodit me heitämme pensaikkoon." "Ja vannomme Kristuksen nimessä", lisäsi de Wardes, "että meillä ei ole hallussamme mitään ylimääräisiä ampumatarpeita?" "Se on sovittu; minä vannon sen." De Guiche ojensi kätensä taivasta kohti. De Wardes teki samoin. "Ja nyt, hyvä kreivi", sanoi hän, "sallikaa minun huomauttaa teille, että minua ei eksytetä: te olette Madamen rakastaja tai tulemassa siksi. Olen saanut selville sen salaisuuden, ja te pelkäätte minun kertovan; vaitioloni varmentamiseksi te tahdotte surmata minut. Se on varsin luonnollista, ja teidän sijassanne minä menettelisin samaten." De Guiche taivutti päätänsä. "Mutta sanokaahan minulle", jatkoi de Wardes voitonriemuisena, "kannattiko toimittaa niskoilleni vielä tuo ilkeä Bragelonnenkin juttu? Olkaa varuillanne, hyvä ystävä, ärsytetty villikarju raivostuu vaaralliseksi, ahdistettu kettukin saa jaguarin notkeuden. Niinpä minä teidän kiusaamananne umpikujaan tavoitankin vain jommankumman ehdotonta kuolemaa, jotta jutut loppuvat." "Siihen teillä on oikeus." "Niin, mutta ottakaa huomioon, että minä nyt teen kaikkea pahaa, mihin kykenen. Arvannettehan ensiksikin, että minä en ole typerästi lukinnut salaisuuttani tai oikeastaan teidän salaisuuttanne sydämeeni? Muuan ystäväni, varsin sukkela mies, jonka te tunnette, on ajoissa päässyt siihen osalliseksi, niin että jos minut surmataankin, teille ei ole siitä suurtakaan hyötyä. Jos minä sitävastoin surmaan teidät, niin kaikkea mahdollista voi tapahtua jälkeenpäin, hiisi vieköön, -- ymmärrättehän?" De Guiche värähti. "Jos te kaadutte luodistani", jatkoi de Wardes, "niin te olette toimittanut Madamelle kaksi sisukasta vihamiestä, jotka panevat kaikkensa hänen asemansa kukistamiseksi." "Haa, monsieur", karjaisi de Guiche vimmastuneena, "älkää perustako liikaa minun kuolemani mahdollisuuteen! Noista kahdesta vihamiehestä on toivoakseni toinen hetimiten kylmänä, ja toisestakin suoriutunen ensi tilassa." De Wardes vastasi niin pirullisella naurulla, että taikauskoinen ihminen olisi siitä säikähtynyt. Mutta de Guiche ei ollut herkkä siinä kohden. "Kaikki on luullakseni järjestettyä, herra de Wardes", sanoi hän. "Suvainnetteko siis etääntyä vai siirrynkö minä?" "Ei, mielelläni säästän teiltä sen vaivan", vastasi de Wardes ja kannusti hevosensa laukkaan. Hän ratsasti koko ahon poikki ja asettui aukion vastapäiseen laitaan, de Guichen jäädessä alalleen omaan reunaansa. Suunnilleen sadan askeleen päässä olivat kiistakumppanit jo ihan näkymättömiä toisilleen, kun saarnit ja kastanjat loivat sankan varjonsa kauas aholle. Kului minuutti syvässä hiljaisuudessa. Sitten kumpainenkin kuuli varjonsa suojassa pistoolin hanan raksahtavan vireeseen. Tavallista taistelumenetelmää noudattaen de Guiche pani ratsunsa laukkaamaan siinä käsityksessä, että juoksun joutuisuus ja hypähtelevä liike olisivat kaksinaisena takeena sattumiselta. Hän suuntasi kulkunsa suoraan sitä pistettä kohti, missä vastustajan piti hänen arvionsa mukaan olla. Hän odotti kohtaavansa de Wardesin puolitiessä, mutta erehtyi. Olettaen nyt, että vastustaja olikin jäänyt paikalleen odottamaan, hän pitkitti ratsastustaan, mutta jätettyään taipaleesta kahden kolmanneksen verran taakseen näki risteyksen äkkiä leimahtavan valoisaksi, ja samassa luoti viheltäen katkaisi hänen hattusulkansa. Heti seuraavassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin edellisen leimahdus olisi ollut toiselle valaistuksena, pamahti uusi laukaus, ja toinen luoti osui de Guichen ratsua päähän vähän alapuolelle korvan. Eläin sortui maahan. Nämä kaksi laukausta olivat kreiville suurena yllätyksenä, tullen aivan toiselta suunnalta kuin missä de Wardesin piti olla. Ollen hyvin kylmäverinen mies vaaran kohdatessa hän kuitenkin ehti sovittamaan suistumistansa, niin että ainoastaan toinen jalkaterä likistyi hevosen alle. Onneksi elukka henkitoreissaan vielä teki liikkeen, joka auttoi kreiviä vapauttamaan raajansa. Hän nousi, tunnusteli itseään ja huomasi säilyneensä eheänä. Tuntiessaan hevosensa myötäävän hän oli pistänyt molemmat pistoolinsa satulakoteloihin, jotta kaatuminen ei saisi jompaakumpaa tai molempia hyödyttömästi laukeamaan ja hän joutuisi turvattomaksi. Nyt jalkeille päästyään hän sieppasi pistoolit ja kiirehti sille taholle, missä oli laukausten välähtäessä nähnyt de Wardesin. Hän oli heti oivaltanut vastustajansa tempun, joka olikin varsin yksinkertainen. Sen sijaan että olisi karauttanut de Guichea kohti tai jäänyt asemapaikalleen odottamaan, de Wardes oli parinkymmenen askeleen verran kiertänyt syrjään varjokehässä, joka peitti hänet vastustajansa näkyvistä, ja tämän paljastaessa sivustansa oli hän paikaltaan mukavasti kaikessa rauhassa tähdännyt tarkkaan ja siten käyttänyt de Guichen ratsun laukkaamista edukseen. Niinpä olikin ensimmäinen luoti hämystä huolimatta viistänyt tuskin tuumaa de Guichen päästä. De Wardes oli niin varma tähtäyksestään, että hän odotti vastustajansa heti suistuvan maahan, mutta lähetti vielä varoiksi perään toisen luodin, jolloin käsi vavahti sen verran, että ratsu saikin surmansa. Tämä hankala sattuma saattoi kääntyä onnelliseen loppuun, jos de Guiche jäi kykenemättömäksi liikkumaan, kunnes de Wardes ehti panostaa kolmannen laukauksensa, jolloin vastustaja olisi hänen armoillaan. Mutta de Guiche pääsikin tuota pikaa jalkeille, ja hänellä oli molemmat pistoolit panostettuina. De Guiche käsitti aseman, oli oltava de Wardesia rivakampi. Hän juoksi kohti, ehtiäkseen taatulle tähtäysviivalle ennen kuin toinen saisi pistoolinsa kuntoon. De Wardes näki hänen lähestyvän kuin myrskytuulena. Luoti oli tiukkaan mahtuva ja pyrki juuttumaan kiinni latasimen tielle. Hätäinen panostus saattoi haaskata hukkaan viimeisen laukauksen. Huolellinen panostus merkitsi ajanhukkaa ja hengen menettämistä sillä tavoin. Hän hypähdytti ratsunsa sivulle. De Guiche kiepahti kannoillaan ja laukaisi juuri kun hevonen laskeusi neljälle jalalle. Luoti vei de Wardesilta hatun. Toinen oivalsi saaneensa hetkisen aikaa ja panosti pistoolinsa vireästi. Nähdessään vastustajansa pysyvän satulassa de Guiche heitti hyödyttömäksi käyneen pistoolinsa pois ja kohotti toisen, jälleen hyökäten kohti. Mutta jo kolmannella askeleella de Wardes äkillisesti tähdäten ampui. Kuului kiukkuinen ärjähdys; kreivin käsivarsi koukistui ja putosi alas, hellittäen pistoolin. Mutta de Wardes näki kreivin heti kumartuvan, tempaavan aseensa vasempaan käteen ja rynnistävän uudestaan. Se oli ratkaiseva hetki. "Olen hukassa", jupisi de Wardes; "hän ei ole kuolettavasti haavoittunut." Mutta juuri kun de Guichen pistooli oli noussut tähtäykseen, kreivi lyyhistyi yhtäkkiä kasaan. Hän oihkaisi tuskaisesi ja kierähti de Wardesin ratsun jalkoihin. "Kas sitä!" mutisi voittaja, nykäisi ohjaksista ja iski molemmat kannukset hevosen kupeisiin. Elukka loikkasi elottoman ruumiin yli ja kiidätti ratsastajansa nopeasti linnaan. Sinne saavuttuaan de Wardes neljännestunnin ajan aprikoitsi äskeistä. Malttamattomasti rientäessään pois taistelupaikalta hän ei ollut varmistautunut siitä, oliko de Guiche todella kuollut. De Wardesin kiihtynyt mieli kohdistui nyt kaksinaiseen pulmaan. De Guiche oli joko saanut surmansa tai ainoastaan haavoittunut. Jos hän oli hengetön, niin oliko hänen ruumiinsa siten jätettävä susien raadeltavaksi? Se oli tarpeetonta julmuutta, koska vainaja ei voinut mitään puhua. Mutta jos hän oli vain haavoittunutkin, sopiko hänen olla toimittamatta apua, kun häntä muussa tapauksessa pidettäisiin villinä, jolla ei ollut mitään parempia tunteita -- sillä itse kaksintaistelu tuskin oli salattavissa? Tämä näkökohta oli määräävä. De Wardes tiedusti Manicampia ja kuuli tämän menneen levolle sitten kun oli turhaan kysellyt de Guichea yhtyäkseen hänen seuraansa. De Wardes läksi herättämään nukkujaa ja kertoi hänelle tapauksen. Manicamp kuunteli sanattomana, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat yhä lisääntyvää tarmokkuutta, jota niiden ei olisi luullut kykenevän kuvastamaan. Ja toisen lopetettua hän virkahti vain yhden sanan: "Lähtekäämme!" Matkalla Manicamp tuntui hyvin miettiväiseltä, ja hänen katsantonsa synkistyi sitä mukaa kuin de Wardes lähemmin selitteli kohtausta. "Luulette siis, että hän on kuollut?" hän viimein virkkoi. "Voi, valitettavasti!" "Ja te taistelitte sillä tavoin ihan ilman todistajia?" "Hän tahtoi niin." "Se on kummallista!" "Kuinka niin kummallista?" "Se ei ole lainkaan de Guichen luonteen mukaista." "Ettehän kai epäile sanaani?" "Hm, hm!" "Te olette epäuskoinen?" "Hiukan... Mutta huomautan jo ennakolta, että käyn vielä epäuskoisemmaksi, jos näen poikaparan hengettömänä." "Herra Manicamp!" "Herra de Wardes!" "Te tunnutte loukkaavan minua!" "Miten vain tahdotte kantani käsittää. Mitä voinkaan? En ole koskaan sietänyt herrasmiehiä, jotka tulevat ilmoittamaan: 'Olen surmannut herra sen ja sen eräässä sopessa; se on ikävä onnettomuus, mutta tapahtui rehellisessä taistelussa.' On kutakuinkin pimeä yö sellaiseen taisteluun, herra de Wardes!" "Hiljaa, nyt olemme perillä." Pikku aukio alkoikin jo näkyä; keskemmällä häämöitti hevosen jäykistyvä raato. Ratsusta oikealle virui kreiviparka tummalla nurmella verissään, kasvot maata vasten. Hän oli jäänyt paikalleen eikä näyttänyt liikahtaneenkaan. Manicamp heittäysi polvilleen, kohotti ystävänsä ruumista ja havaitsi sen kylmäksi ja hurmeiseksi. Hän laski taakkansa alas ja ojentausi pitkäkseen koettelemaan viereltä, kunnes löysi de Guichen pistoolin. "_Morbleu_!" äännähti hän nousten vaaleana kuin haamu, pistooli kädessään; "_morbleu_, te ette erehtynyt, hän on kuollut!" "Kuollut?" toisti de Wardes. "Niin, -- ja hänen pistoolinsa on panostettu", lisäsi Manicamp sormellaan koettaen sankkia. "Mutta sanoinhan teille, että minä laukaisin juuri kun hän hyökkäsi kohti ja tähtäsi minuun." "Oletteko ihan varma siitä, että teillä oli kaksintaistelu hänen kanssaan, herra de Wardes? Minun täytyy tunnustaa pahoin pelkääväni, että te vain teitte murhan. Hoo, siivolla nyt, -- te olette ampunut pistoolinne tyhjäksi, mutta hänen pistoolissaan on luoti! Te olette surmannut hänen hevosensakin, ja de Guiche, Ranskan parhaita ampujia, ei ole satuttanut teihin eikä teidän ratsuunne! Kuulkaapas nyt, herra de Wardes, teille oli onnetonta, että toitte minut tänne: kaikki tuo veri on nousut päähäni, olen hieman päihdyksissä, ja kautta kunniani luulenkin, että näin otollisen tilaisuuden tarjoutuessa lasketan luodin otsaanne! Herra de Wardes, uskokaa sielunne Jumalan haltuun!" "Ettehän toki ajattele sellaista, herra de Manicamp?" "Ajattelenpa juuri lujasti." "Te murhaisitte minut?" "Ilman tunnonvaivoja, ainakaan tällähaavaa." "Oletteko aatelismies?" "On tullut olluksi paashina, joten kokeet on kyllä kaikki suoritettu." "Antakaa minun siis puolustautua." "Kyllä kai, tehdäksenne minulle saman kuin Guiche-poloiselle!" Ja kohottaen pistoolin Manicamp suuntasi sen de Wardesin rintaa kohti, käsivarsi ojennettuna ja silmäkulmat päättäväisesti rypistyneinä. De Wardes ei yrittänyt edes paeta, hän seisoi kuin salaman iskemänä. Kamalan hetkisen hiljaisuudessa, joka de Wardesista tuntui vuosisadalta, kuului silloin huokaus. "Hei", huudahti de Wardes, "hän elää, hän elää! Auttakaa, herra de Guiche, minut tahdotaan murhata!" Manicamp kavahti taaksepäin, ja molempien aatelismiesten kannattelemana kreivi vaivalloisesti kohousi toisen käsivartensa varaan. Manicamp viskasi pistoolin sivulle ja huudahti ilosta. De Wardes pyyhki kylmän hien kostuttamaa otsaansa. "Olipa jo aika!" mutisi hän. "Miten on laitasi?" kysyi Manicamp de Guichelta; "millä tavoin olet haavoittunut?" De Guiche osoitti musertunutta käsivarttaan ja veristä rintaansa. "Kreivi!" huudahti de Wardes; "minun syytettiin murhanneen teidät. Puhukaa, pyydän, vahvistakaa, että meillä oli kunniallinen kaksintaistelu!" "Se on totta", vastasi haavoittunut, "herra de Wardes taisteli rehellisesti, ja ken hyvänsä väittää muuta, hän saa minusta vihamiehen." "No, monsieur", sanoi Manicamp, "auttakaa minua nyt ensin kantamaan ystäväparkaani, ja jälkeenpäin annan teille mitä hyvitystä vain haluatte, -- tai jos olette kovin kiireissänne, niin tehkäämme paremminkin: laittakaamme kreiviin nenäliinoistamme siteet ja käyttäkäämme ne kaksi luotia, jotka vielä ovat jäljellä." "Ei kiitos", kieltäysi de Wardes. "Kahdesti olen tunnin kuluessa katsellut kuolemaa hyvin läheltä: se on ruma nähdä, ja mieluummin otan vastaan anteeksipyyntönne." Manicamp naurahti, ja kivuistaan huolimatta kreivikin hymyili. Toiset tahtoivat kantaa häntä, mutta hän vakuutti jaksavansa kävellä itse. Luoti oli murskannut nimettömän ja pikkusormen sitten luiskahtaen sivulle kylkiluusta, rintaan tunkeutumatta. Hänet oli siis tainnuttanut enemmän kipu kuin vamman vaarallisuus. Seuralaiset tukivat häntä kumpaisestakin kainalosta ja toivat hänet siten kaupunkiin sen lääkärin luo, joka oli hoitanut kuolinvuoteella fransiskaanimunkkia, Aramiksen edeltäjää. 153. Kuninkaan illallinen. Kuningas oli tällävälin istuutunut pöytään, ja hänen sinä päivänä vähälukuiset kutsuvieraansa olivat asettuneet paikoilleen molemmin puolin, saatuaan tavanmukaisen viittauksen istuutua. Vaikkakaan hovisääntö ei siihen aikaan vielä ollut niin yksityiskohtaisesti vakiinnutettu kuin myöhemmällä, oli Ranskan hovista jo kuitenkin poissa se vanhanaikainen hyväntuulisuus ja patriarkallinen sydämellisyys, joka siellä vallitsi vielä Henrik IV:n päivinä; sen oli Ludvig XIII:n epäluulo vähitellen häivyttänyt, toimittaakseen sijalle suurellista prameilua, kun hän turhaan tavoitteli majesteettista juhlallisuutta ympäristökseen. Kuningas aterioitsi siis nykyään erikseen pienen pöydän ääressä, joka neuvoskunnan puheenjohtajan pulpetin tavoin kohosi yli muiden pöytien; sitä sanottiin pieneksi pöydäksi, mutta meidän täytyy lisätä, että se kuitenkin oli viereisiä pöytiä isompi. Tälle pöydälle koottiin sitäpaitsi runsain valikoima ruokalajeja, -- kalaa, metsänriistaa, kotieläinten lihaa, hedelmiä, vihanneksia ja säilykkeitä tavattoman monessa muodossa valmistettuina. Kuningas oli nuori ja voimakas, ahkera metsästäjä ja innostunut kaikkinaisiin ruumiinharjoituksiin; kaikkien bourbonien perintönä hänellä lisäksi oli vilkas verenkierto, joka edistää ruuansulatusta ja antaa nopeasti uudistuvaa ruokahalua. Hän oli peloittavan nirso, kärkäs morkkaamaan kokkejansa; mutta hänen antaessaan heille tunnustuksensa hänen kiitollisuutensa ilmeni ylenpalttisena. Kuningas aloitti ateriansa aina useilla liemikeitoilla, joko hämmennettyinä yhteen tai erikseen tarjottuina; nämä hän yhdisti tai oikeastaan eroitti lasillisella vanhaa viiniä kunkin lajin välillä. Hän söi nopeasti ja ahnaanlaisesti. Portos oli kunnioittavasti odottanut kyynärpään töyttäystä d'Artagnanilta oman vuoronsa merkiksi, mutta nähdessään kuninkaan rivakasti ryhtyvän eri ruokalajeihin hän kääntyi muskettisoturiin ja sanoi puoliääneen: "Sopinee jo käydä käsiksi, kun hänen majesteettinsa antaa noin hyvää esimerkkiä? Katsohan vain!" "Kuningas syö ja keskustelee samalla kertaa", vastasi d'Artagnan; "pidä varasi, että jos hän sattuu puhuttelemaan sinua, sinulla ei silloin ole suu täyteen ahdettuna, sillä se olisi säädytöntä." "Parasta sitten olisikin, ettei maistaisi mitään", arveli Portos. "Myönnän kuitenkin, että minun on nälkä, ja tämä kaikki tuoksuu ärsyttävästi, koetellen sekä hajuhermoja että ruokahalua." "Älä ajattelekaan olla syömättä", sanoi d'Artagnan; "siten pahastuttaisit hänen majesteettiaan. Kuninkaalla on tapana sanoa, että ken syö vankasti, hän tekee paljon työtäkin, ja hän ei pidä siitä, että hänen pöydässään vain makustellaan." "Mutta jos kerran pitää syödä, niin miten voi välttää, ettei suu ole täynnä?" Portos huolestui. "On kyettävä nielaisemaan kaikki kerrallaan alas, kun kuningas suvaitsee puhutella", neuvoi muskettikapteeni. "Hyvä!" Ja Portos kävi työhön kohteliaan innokkaasti. Kuningas kohotti tuon tuostakin katseensa lautasestaan, ja asiantuntijana hän pani merkille tämän pöytävieraansa oivalliset taipumukset. "Herra du Vallon!" sanoi hän. Portos oli juuri tekemisissä jänispaistin kanssa, josta hän oli pistänyt selkäpalan puolikkaan suuhunsa. Kuullessaan nimeänsä mainittavan hän hätkähti, teki hurjan ponnistuksen kurkkulihaksillaan ja pakotti viipaleen kokonaisena painumaan alas. "Sire" vastasi hän tukahtuneella, mutta silti juuri kuuluvalla äänellä. "Tarjottakoon herra du Vallonille tätä karitsanselkää", sanoi kuningas. "Pidättekö nuoresta lampaasta, herra du Vallon?" "Minä pidän kaikesta, sire", vastasi Portos. D'Artagnan kuiskasi apuna: "Kaikesta, mitä teidän majesteettinne suvaitsee minulle tarjota." "Kaikesta, mitä teidän majesteettinne vain tarjoaa", kertasi Portos. Kuningas nyökkäsi hyväksyvästi. "Mies syö vankasti, kun hän tekee paljon työtä", lausui hän hyvillään siitä, että hänen seurueessaan oli noin voimallinen syömäri. Portos sai vadin viereensä ja siirsi kelpo kimpaleen lautaselleen. "No, mitä pidätte siitä?" kysyi kuningas. "Erinomaista", vastasi Portos tyynesti. "Onko teidän seudullanne näin hienoa lampaanlihaa, herra du Vallon?" jatkoi kuningas. "Sire", vastasi Portos, "minä luulen, että meillä päin kuten muuallakin kaikki paras ensinnäkin kuuluu kuninkaalle, mutta toisekseen, minä en syö lammasta samalla tavoin kuin teidän majesteettinne." "Vai niin! Miten te sitten käytätte lampaanlihaa?" "Tavallisesti annan laittaa karitsan kokonaisena." "Koko karitsan kerrallaan?" "Niin sire." "Ja millä tavoin?" "No, minulla on saksalainen kokki, sire; hän täyttää karitsan pienillä Strassburgin makkaroilla, Troyesin hanhenmaksoilla ja Pithiviersin leivoksilla. Ties miten hän sitten saakaan karitsasta luut otetuksi pois niinkuin lintujen suhteen menetellään, jättäen paikoilleen nahan, joka käristyy elukan ympäri makeaksi kuoreksi. Kun sitten leikkelee paistin kauneiksi viipaleiksi ikäänkuin jättiläismakkaran, niin siitä tihkuu punaista mehua, joka on sekä silmälle miellyttävää että kielelle herkullista." Ja Portos ihan maiskautti suutansa. Kuninkaan silmät suurenivat mielihyvästä, ja ottaessaan muhennettua fasaania, jota hänelle tarjottiin, virkkoi hän: "Sellaista haluaisin minäkin maistaa, herra du Vallon. Kuinka? Karitsa kokonaisena?" "Niin, ihan kokonaisena, sire." "Tarjotkaa toki fasaania herra du Vallonille: huomaan hänen osaavan arvostella ruokia." Määräys täytettiin. Lampaaseen palaten jatkoi kuningas: "Mutta eikö siitä tule liian rasvaista?" "Ei, sire, rasva sulaa ja nousee mehun pinnalle; siitä leikkelijäni kuorii sen pois hopeakutrilla, jonka olen teettänyt vain sitä varten." "Ja te asutte...?" kysyi kuningas. "Pierrefondsissa, sire." "Pierrefondsissa? Missä se on? Belle-Islenkö tienoilla?" "Ei, sire, Pierrefonds on Soissonnaisin maakunnassa." "Minä vain luulin, että laidunnatte lampaitanne rannikon suolakentillä, kun sanoitte niitä niin herkullisiksi." "Ei, sire, mutta kyllä minun niittyni ajavat saman asian." Kuningas siirtyi väliruokiin, päästämättä silti näkyvistään Portosta, joka jatkoi hommaansa entistä halukkaammin. "Teillä on mainio ruokahalu, herra du Vallon", virkkoi kuningas; "te olette mieluisa pöytäkumppani." "Totisesti, sire, jos teidän majesteettinne jolloinkin suvaitsisi tulla Pierrefondsiin, niin kyllä me kahteen mieheen söisimme lampaan, sillä teidän majesteetiltannekaan ei puutu ruokahalua." D'Artagnan antoi Portokselle nasevan potkaisun pöydän alla. Portos punastui. "Ollessani teidän majesteettinne onnellisessa iässä", sanoi Portos parantaakseen, "minä palvelin muskettisoturina enkä mielestäni koskaan saanut syödä kyllikseni. Teidän majesteetillannekin on hyvä ruokahalu, kuten minulla oli kunnia sanoa, mutta te valikoitsette niin huolellisesti, että teitä ei voi sanoa suursyömäriksi." Kuningas näytti ihastuvan vastakumppaninsa kohteliaisuudesta. "Ettekö koettele tätä hyytelöä?" sanoi hän Portokselle. "Sire, teidän majesteettinne kestitsee minua niin armollisesti, että minä rohkenen puhua suoraan." "Kyllä, sanokaa, herra du Vallon, sanokaa vain mielipiteenne." "No niin, sire, makeiden ruokien alalla minä pidän ainoastaan piirakantapaisista, ja niidenkin tulee olla tukevia; kaikenkaltainen vaahto paisuttaa vatsaa ja ottaa tilaa, joka minusta on turhaa siksi tyhjille aineksille." "Hei, hyvät herrat", virkkoi kuningas osoittaen Portosta, "tässä näette esikuvallisen aterioitsijan. Sillä tavoin meidän esi-isämme söivät, jotka osasivat hoidella ruumistaan hyvin", lisäsi hänen majesteettinsa, "kun me sitävastoin vain nokimme." Niin sanoessaan hän otti eteensä annoksen kinkulla silavoitua kalkkunanrintaa. Portos puolestaan saalisti kulhollisen peltopyytä ja rantakanaa. Juomanlaskija täytti vireästi hänen majesteettinsa lasin. "Kaatakaa herra du Vallonille minun viiniäni", sanoi kuningas. Tämä oli suurimpia kunnianosoituksia kuninkaallisessa ruokapöydässä. D'Artagnan puristi ystävänsä polvea ja kuiskasi: "Jos vain jaksat syödä puoletkin tuosta villikarjun päästä, jonka näen tuolla, niin ennustan, että vuoden kuluttua olet herttua ja pääri." "Ryhdyn siihen kohtsiltään", vastasi Portos levollisesti. Karjunpään vuoro tulikin pian, sillä kuningasta huvitti koetella hauskan pöytäkumppaninsa voimia; hän ei lähettänyt Portokselle mitään ruokaa ennen kuin oli itse sitä maistanut, Joten hän otti sirpaleen karjuakin. Portos kunnostautui erinomaisesti; sen sijaan, että olisi syönyt puolet, kuten d'Artagnan oli häntä kehoittanut, hän jätti muille vain neljänneksen. "Ei voi muuta ajatella", sanoi kuningas puoliääneen, "kuin että aatelismies, joka lopettaa kaikki päivänsä noin vankalla aterialla ja hyvällä ruokahalulla, on ehdottomasti valtakuntani parhaita alamaisia." "Kuuletko?" kuiskasi d'Artagnan ystävänsä korvaan. "Kyllä, lienen tosiaan päässyt hiukan suosioon", vastasi Portos keinuttaen tuoliaan. "Niin, sinulla on tuulta purjeissa. On, on ihmeellisesti!" Siten kuningas ja Portos yhä pitkittivät syöntiänsä muun seurueen suureksi huviksi; jotkut olivat koettaneet kilpailla heidän kanssaan, mutta väsyneet kesken. Kuningas alkoi punehtua; tämä veren virtaaminen kasvoihin oli merkkinä siitä, että hän oli saamassa kyllikseen. Viini ei silloin vaikuttanut kuninkaaseen elähyttävästi, kuten maistelijoihin yleensä, vaan teki hänet synkäksi ja vaiteliaaksi. Portos päinvastoin kävi iloiseksi ja puheliaaksi. D'Artagnanin jalan täytyi useaan kertaan huomauttaa hänelle siitä seikasta. Kun jälkiruoka tuotiin sisään, ei kuningas enää ajatellut Portosta; hän tuijotteli pääovelle, ja hänen kuultiin tuon tuostakin kysyvän, mikä saattoikaan viivyttää herra de Saint-Aignania. Vihdoin, kun hänen majesteettinsa juuri syvään huoaten lopetti keitettyä luumuannosta, ilmestyi kreivi saliin. Kuninkaan silmät, jotka olivat vähitellen himmentyneet, kirkastuivat heti. Kreivi astui kuninkaan pöytää kohti, ja hänen lähestyessään Ludvig XIV nousi pöydästä. Kaikki tekivät samoin, -- Portos hädin ehti ahmaista mantelikakun, jonka siirappisisus olisi kytkenyt krokotiilin leukapielet yhteen. Illallinen oli päättynyt. 154. Illallisen jälkeen. Kuningas tarttui Saint-Aignanin käsivarteen ja poistui hänen kanssaan viereiseen huoneeseen. "Kauanhan viivyitkin, kreivi!" sanoi kuningas. "Tahdoin tuoda mukanani vastauksen, sire", vastasi de Saint-Aignan. "Hän tarvitsi siis pitkän ajan vastatakseen kirjeeseeni!" "Sire, teidän majesteettinne suvaitsi kirjoittaa runomitalla, ja neiti de la Vallière tahtoi maksaa kuninkaalle samalla mitalla." "Säkeitä, Saint-Aignan!" huudahti kuningas. "Anna tänne, anna tänne!" Ludvig mursi sinetin pienestä kirjeestä, joka todella sisälsi runon; ne säkeet on historia säilyttänyt, ja ne osoittavat enemmän tahtoa kuin kykyä. Sellaisinaankin ne hurmasivat kuningasta, joka äänekkäästi ilmaisi riemastustaan; mutta samassa yleinen hiljaisuus varoitti Ludvigia, joka muutenkin pyrki huolellisesti noudattamaan sopivaisuutta, että hänen ilonsa saattoi antaa aihetta huomautuksiin. Hän kääntyi takaisin ja pisti kirjelipun taskuunsa; yhdellä harppauksella hän oli pitosalin kynnyksellä, jonka eteen vieraat olivat kokoontuneet. "Herra du Vallon", sanoi hän, "olen suureksi mielihyväkseni nähnyt teidät luonani, ja mieluista on minulle tavata teitä vastakin." Portos kumarsi kuin Rhodoksen kolossi ja vetäysi takaperin pois salista. "Herra d'Artagnan", jatkoi kuningas, "te jäätte odotushuoneeseen palvelusvuorolle; olen teille kiitollinen siitä, että toimititte minulle tilaisuuden tutustua herra du Valloniin... Hyvät herrat, palaan huomenna Pariisiin Espanjan ja Hollannin lähettiläiden hyvästelyä varten. Näkemiin." Sali tyhjentyi heti. Kuningas tarttui de Saint-Aignanin käsivarteen ja pani hänetkin lukemaan la Vallièren sepitelmän. "No, miltä se tuntuu sinusta?" kysyi hän. "Tenhoavalta, sire!" "Niin minustakin, ja jos nämä säkeet tulisivat tunnetuiksi..." "Ne herättäisivät runoilijain kateutta. Mutta heidän näkyviinsähän ne eivät joudu." "Ja sinä näit hänen lukevan minun sepitykseni?" "Voi, sire, hän ihan ahmi silmillään rivejänne." "Pelkään niiden kyllä olleen heikkoja." "Sitä ei neiti de la Vallière niistä ajatellut." "Luuletko säkeitteni siis miellyttäneen häntä?" "Aivan varmasti, sire." "Minun pitäisi siis nyt jälleen vastata." "Oh, sire... näin hetikö... illallisen jälkeen? Teidän majesteettinne rasittuisi." "Saatat olla oikeassa; on vahingollista työskennellä kylläisenä." "Olletikin runoilla, -- ja kreivittärenkin piirissä ollaan nyt kuohuksissa." "Mitenkä niin kuohuksissa?" "Kah, sire, kaikki naiset ovat hädissään de Guiche-parkaa kohdanneesta onnettomuudesta." "Hyvä Jumala, onko kreiville tapaturma sattunut?" "On, sire, hän on menettänyt toisen kätensä, saanut suuren haavan rintaansa ja makaa kuolemaisillaan." "Voi toki! Keltä sitä kuulit?" "Manicamp oli vastikään kantanut hänet erään Fontainebleaun lääkärin luo, ja huhu on levinnyt sieltä tänne." "Kantanut? Guiche-parka! Mutta miten se on tapahtunut?" "Niin, siinäpä kysymys, teidän majesteettinne." "Sanotpa tuon kerrassaan kummallisella äänellä, Saint-Aignan. Selitä minulle yksityiskohtaisesti... Mitä hän sanoo?" "Hän ei puhu mitään... sire, mutta toiset..." "Kutka toiset?" "Jotka olivat häntä kantamassa, sire." "Ja keitä he olivat?" "Minä en tiedä, sire; mutta herra de Manicamp tietää, ollen kreivin ystävä." "Kuten kaikkikin ovat", huomautti kuningas. "Eivät niinkään", tokaisi de Saint-Aignan, "te erehdytte, sire: ihan kaikki eivät ole herra Guichen ystäviä." "Mistä sen tiedät?" "Tahtooko teidän majesteettinne, että selitän suoraan?" "Tahdon tietysti." "No, luulen kuulleeni kahden aatelismiehen riitaantumisesta, sire." "Milloin?" "Tänä iltana, teidän majesteettinne käydessä illallispöytään." "Se ei merkitse mitään. Olen niin ankarin määräyksin kieltänyt kaksintaistelut, että kukaan ei rohjenne niitä rikkoa." "Jumala minua varjelkoon puolustamasta ketään!" huudahti de Saint-Aignan. "Puhun vain teidän majesteettinne käskemänä." "Sano siis, miten kreivi de Guiche haavoittui." "No, villikarjun väijytyksessä sen sanotaan sattuneen, sire." "Tänä iltana?" "Niin, nyt äsken." "Käsi menetettynä, haava rinnassa! Kuka hänen kanssaan oli metsästämässä?" "En tiedä, sire... Mutta herra Manicampin täytyy olla kaikesta selvillä." "Sinä salaat minulta jotakin, Saint-Aignan." "En mitään, sire, en mitään." "Selitä minulle siis tämä tapaturma. Johtuiko se ehkä musketin halkeamisesta?" "Mahdollista kyllä. Mutta ei, sire, nyt muistankin, että de Guichen pistooli löytyi panostettuna hänen viereltään." "Pistooli? Mutta eihän kai villikarjun pyyntiin varustauduta pistoolilla." "Sire, kerrotaan myös, että de Guichen hevonen on saanut surmansa ja että raato on vielä metsässä aholla." "Hevonen? De Guicheko lähtenyt villikarjun väijytykseen ratsain? En totisesti ymmärrä mitään puheestasi, Saint-Aignan. Missä onnettomuus on tapahtunut?" "Rochin-metsikössä, keskiaukiolla, sire." "Hyvä. Kutsuhan tänne herra d'Artagnan." De Saint-Aignan totteli, ja muskettisoturi ilmestyi tuotapikaa. "Herra d'Artagnan", määräsi kuningas, "te lähdette liikkeelle salaportaiden pikku veräjästä." "Kyllä, sire." "Nousette ratsaille." "Kyllä, sire." "Ja lähdette Rochin-metsikössä olevalle aholle. Tunnetteko paikan?" "Sire, olen kahdesti ollut siellä kaksintaistelussa." "Mitä!" huudahti kuningas hämmästyneenä vastauksesta. "Siihen aikaan kun kardinaali de Richelieu oli säätänyt sellaisesta kuolemanrangaistuksen, sire", selitti d'Artagnan levollisesti. "No, se on toista, monsieur. Menette siis sinne ja tutkitte paikan tarkoin. Siellä on mies haavoittunut, ja tapaatte kuolleen hevosen. Te lausutte minulle sitten käsityksenne tästä tapauksesta." "Hyvä on, sire." "On sanomattakin selvää, että tahdon kuulla oman mielipiteenne enkä sivullisten selityksiä." "Tunnin kuluttua ilmoitan sen, sire." "Kiellän teitä puhumasta kellekään mitään sillävälin." "Paitsi lyhtyä pyytääkseni", huomautti d'Artagnan. "Niin tietenkin", myönsi kuningas hymyillen tälle vapaapuheisuudelle, jota hän ei suvainnut muilla kuin muskettisoturien kapteenilla. D'Artagnan poistui pikkuportaille. "Kutsuttakoon nyt lääkärini", lisäsi Ludvig. Tämä saapui hengästyksissään kymmenen minuutin kuluttua. "Monsieur", käski kuningas, "te lähdette herra de Saint-Aignanin mukana, minne hän teidät vie, ja annatte minulle sitten lausuntonne sen potilaan tilasta, jonka tapaatte perillä." Henkilääkäri totteli sanattomana niinkuin tähän aikaan jo alettiin noudattaa Ludvig XIV:n määräyksiä, ja läksi huoneesta de Saint-Aignanin edellä. "Sinä, Saint-Aignan, lähetät luokseni Manicampin, ennen kuin lääkäri pääsee häntä puhuttelemaan." De Saint-Aignan poistui vuorostaan. 155. D'Artagnan kuninkaan antamaa tehtävää suorittamassa. Kuninkaan ryhtyessä viimemainittuihin toimenpiteisiin totuuden selvillesaamiseksi d'Artagnan riensi silmänräpäystäkään siekailematta talliin, sieppasi naulasta lyhdyn, satuloitsi itse hevosensa ja suuntasi kulkunsa hänen majesteettinsa ilmoittamalle paikalle. Lupauksensa mukaan hän ei ollut tavannut eikä puhutellut ketään, ja kuten mainitsimme oli hän tunnollisuudessaan mennyt niin pitkälle, että suoriusi matkaan kokonaan tallipoikien ja ratsaspalvelijain avutta. D'Artagnan oli niitä, jotka pitävät kunnia-asianaan toimia vaikeina hetkinä kaksinkertaisen tarmokkaasti. Annettuaan hevosensa laukata viisi minuuttia hän saapui metsään, sitoi ratsunsa lähimpään puuhun ja tunkeusi jalkaisin aukealle asti. Sitten hän alkoi samoilla lyhty kädessä pitkin ja poikin aholla, mittaillen ja tutkien, ja puolen tunnin etsiskelyn jälkeen hän palasi ääneti hevosensa luo ja tuli miettiväisenä käymäjalkaa linnaan. Ludvig odotteli työhuoneessaan. Hän oli yksin ja tuherteli lyijykynällä paperille rivejä, jotka d'Artagnan ensi silmäyksellä näki eri pitkiksi ja moneen kertaan korjailluiksi. Tästä hän päätteli niiden olevan runoa. Kuningas kohotti päätänsä ja huomasi kapteenin. "No, monsieur", virkkoi hän, "tuotteko minulle uutisia?" "Kyllä, sire." "Mitä olette nähnyt?" "Kerron teille todennäköisen asianlaidan, sire", vastasi d'Artagnan. "Minä halusin taattuja tietoja." "Tulen niin lähelle varmuutta kuin mahdollista. Aika oli sopiva sellaisiin tutkimuksiin kuin juuri olen tehnyt: illalla on satanut ja tiet olivat lionneet..." "Asiaan, herra d'Artagnan." "Sire, teidän majesteettinne oli minulle sanonut, että teitten risteyksessä Rochinin metsikössä oli kuollut hevonen. Aloitin siis teiden tutkimisella. Sanon teiden, koska aukeaman keskelle tullaan neljää eri tietä. Vain sillä, jota seurasin, oli vereksiä jälkiä. Kaksi hevosta oli kulkenut rinnan; niiden kahdeksan kavion jäljet olivat hyvin selvästi painuneet liejuun. Toinen ratsastaja oli ollut enemmän kiireissään kuin toverinsa koska hänen ratsunsa jäljet ovat aina puolen hevosenmittaa toisista edellä." "Olette siis varma, että he olivat tulleet kahden?" virkkoi kuningas. "Niin, sire. Ne ovat olleet kaksi isoa eläintä, yhtäläiseen käyntiin opetettuja ja tottuneita sotakomentoon, koska ovat kääntyneet moitteettomassa vinokulmassa ympyrän portilla." "Sitten, monsieur?" "Siinä ovat ratsastajat toviksi pysähtyneet, varmaankin taisteluehdoista sopiakseen, ja hevoset ovat käyneet levottomiksi. Toinen ratsastajista puhui, toinen kuunteli ja tyytyi vain vastaamaan. Hänen hevosensa kuopi jalallaan maata, mikä todistaa, että hän tarkatessaan toisen puhetta jätti suitset höllälle." "Siellä on siis ollut kaksintaistelu?" "Kiistämättömästi." "Jatkakaa; te olette taitava huomioiden tekijä." "Toinen ratsastaja, se, joka kuunteli, jäi paikalleen; toinen karautti aukeaman yli ja kääntyi aluksi vastustajaansa päin. Silloin paikalleen jäänyt nelisti kahden kolmanneksen päähän ympyrän läpimitasta, luullen käyvänsä vihollistaan vastaan, mutta tämä oli kiertänyt metsän syrjää pitkin." "Ette kai tiedä heidän nimiään?" "En laisinkaan, sire. Mutta se, joka kiersi metsän syrjää, ratsasti mustalla hevosella." "Mistä sen tiedätte?" "Muutamia häntäjouhia oli jäänyt kaivannon reunalla kasvaviin vatukkapensaisiin." "Jatkakaa." "Toinen hevonen on tunnettavissa, se kun jäi kuolleena taistelutantereelle." "Ja mikä sen oli surmannut?" "Ohimon lävistänyt luoti." "Oliko se pistoolin vai musketin luoti?" "Pistoolin, sire. Sitäpaitsi on hevosen vamma ilmaissut minulle ampujan menettelytavan. Hän on kiertänyt metsän varjossa tavoittaakseen vastustajansa sivulta päin. Seurasinkin askeleita ruohossa." "Sen mustan hevosenko?" "Niin, sire." "Pitkittäkää, herra d'Artagnan." "Kun teidän majesteettinne nyt tuntee kiistakumppanusten asennot, on minun jätettävä tuonpuoliseen laitaan jäänyt ratsastaja, puhuakseni siitä, joka ottelussa kannusti hevosensa laukkaan." "Olkaa hyvä." "Hyökkäävän ratsastajan hevonen kaatui heti laukauksesta." "Mistä sen tiedätte?" "Ratsastajalla ei ole ollut aikaa astua maahan, vaan hän on suistunut hevosensa mukana. Näin jäljen hänen säärestään, jonka hän oli vaivoin vetänyt hevosen alta. Eläimen ruumis oli puristanut kannuksen syvälle maahan." "Hyvä. Ja mitä hän teki noustuaan?" "Hän säntäsi suoraan vastustajaansa kohti." "Joka yhä pysytteli metsän syrjässä?" "Niin, sire. Saavuttuaan sitten hyvälle tähtäysvälille hän pysähtyi tanakasti; molempain kantapäiden jäljet näkyvät vierekkäin. Hän tähtäsi viholliseensa, mutta ampui ohi." "Mistä tiedätte, että hän ei osannut?" "Löysin luodin lävistämän hatun." "Ah, todistuskappale!" huudahti kuningas. "Riittämätön, sire", vastasi d'Artagnan kylmäkiskoisesti; "se on vailla nimikirjaimia ja vaakunaa, koristettu punaisella sulalla kuten kaikki muut, ja nauhassakaan ei ole mitään erikoista." "Ja ampuiko tuon lävistetyn hatun omistaja toisen laukauksensa?" "Oh, sire, hänen molemmat laukauksensa olivat jo ammutut." "Miten olette sen saanut selville?" "Minä löysin pistoolin etupanokset." "Ja mihin joutui se luoti, joka ei tappanut hevosta?" "Se taittoi hatunsulan siltä, johon se oli tähdätty, ja murskasi sitten koivunvesan aukeaman toisella puolella." "Mustalla hevosella ratsastava oli siis aseeton silloin kun hänen vastustajallaan oli vielä laukaus jäljellä." "Sire, sillävälin kun hevosensa menettänyt ritari nousi ylös, panosti toinen aseensa uudestaan. Siinä puuhassa hän oli kuitenkin hyvin hätääntynyt, koska hänen kätensä vapisi." "Mistä senkin tiedätte?" "Puolet panosta oli valunut maahan, ja hän oli viskannut latasimen kädestään, jotta sen asettaminen paikoilleen ei olisi vienyt aikaa." "Herra d'Artagnan, kertomanne on hyvin ihmeellinen!" "Nämä ovat vain huomioita, sire, ja jokainen upseeri tekisi samanlaisia." "Koko kohtaus esiintyy selvänä, kun vain kuuntelee teitä." "Minä olen sen todellakin pannut uudestaan kokoon mielikuvituksessani; pikku poikkeuksia tietysti sattuu." "Palatkaamme nyt ratsuttomaan taistelijaan. Sanoitte hänen syöksyneen vihollistansa vastaan sillaikaa kun tämä uudestaan panosti pistooliaan?" "Niin; mutta juuri hänen tähdätessään toinen laukaisikin." "Ohoo", äännähti kuningas, "ja se osui?" "Osui kamalasti, sire. Ratsunsa menettänyt kaatui kasvoilleen, edettyään kolme horjuvaa askelta." "Mihin häntä sattui?" "Kahteen kohtaan: ensiksi oikeaan käteen, ja sitten sama luoti haavoitti häntä rintaan." "Mutta miten voitte arvata tuon?" kysyi kuningas ihmetellen ja ihaillen. "No, pistoolinperä oli aivan veressä, ja siinä näkyi luodin jälki ja kappaleita murskaantuneesta latasimesta. Haavoittunut siis kaikesta päättäen menetti nimettömän ja pikkusormen." "Käden suhteen kyllä myönnän teidän olevan oikeassa, mutta rinta?" "Sire, oli kaksi verilätäkköä puolenkolmatta jalan päässä toistaan. Toisen lätäkön luona oli kouristunut käsi raastanut ruohoa, toisen vieressä oli nurmi vain lakoutunut ruumiin painosta." "De Guiche-parka!" huudahti kuningas. "Vai niin, se oli herra de Guiche?" sanoi muskettisoturi tyynesti. "Sitä aavistinkin, mutta en rohjennut siitä mainita teidän majesteetillenne." "Ja miten sitä aavistitte?" "Olin tuntenut Grammontien vaakunan pistoolikoteloissa, jotka oli kiinnitetty kuolleen hevosen satulaan." "Ja luuletteko, että hän on pahasti haavoittunut?" "Hyvin pahasti, koska hän heti kaatui, jääden pitkäksi aikaa samalle paikalle. Kuitenkin hän kykeni kävelemään, lähtiessään sieltä kahden ystävän tukemana." "Oletteko siis tavannut hänet palatessanne?" "En, mutta olen keksinyt kolmen miehen jäljet: oikean- ja vasemmanpuolinen astuivat keveästi, mutta keskimmäinen kulki raskaasti. Sitäpaitsi hänen askeltensa jäljissä oli veripilkkuja." "Nyt, monsieur, kun olette niin hyvin nähnyt taistelun, että ainoakaan yksityiskohta ei ole teiltä jäänyt huomaamatta, sanokaa minulle pari sanaa de Guichen vastustajasta." "Kah, sire, minä en tunne häntä." "Mutta tehän näette kaikki niin hyvin." "Niin, sire", vastasi d'Artagnan, "minä näen kaikki. Mutta minä en sano kaikkea, mitä näen, ja koska se miesparka on päässyt pakosalle, niin sallikoon teidän majesteettinne minun sanoa teille, että minä en häntä anna ilmi." "Mutta, monsieur, onhan kaksintaisteluun ryhtyminen rikollinen teko." "Ei minusta, sire", virkkoi d'Artagnan kylmästi. "Monsieur", kiihtyi kuningas, "tiedättekö mitä puhutte?" "Täydellisesti, sire; mutta mies, joka taistelee hyvin, on minun silmissäni, nähkääs, kunnon mies. Se on minun mielipiteeni. Te saatatte ajatella toisin, se on luonnollista; te olette valtias." "Herra d'Artagnan, minä olen kuitenkin käskenyt..." D'Artagnan keskeytti kuninkaan kunnioittavalla liikkeellä. "Te olette käskenyt minun hankkia tietoja taistelusta, sire. Olen ne teille tuonut. Jos käskette minun vangita herra de Guichen vastustajan, niin tottelen. Mutta älkää käskekö minun antaa häntä ilmi, sillä siinä en tottelisi." "Hyvä siis, vangitkaa hänet." "Nimetkää hänet minulle, sire." Ludvig polki jalkaa. Sitten hän hetkisen mietittyään virkkoi: "Te olette kymmen-, kaksikymmen-, satakertaisesti oikeassa." "Se on minun mielipiteeni, sire; olen onnellinen, että se samalla on teidän majesteettinnekin käsitys." "Vielä sananen... Kuka oli tullut de Guichea auttamaan?" "Sitä en tiedä." "Mutta puhuittehan kahdesta miehestä... Siellä oli siis todistajia?" "Ei ollut todistajia. Vielä enemmän... kun herra de Guiche oli kaatunut, pakeni hänen vastustajansa häntä edes hoivaamatta." "Kurja mies!" "_Dame_, sire, se johtuu teidän säädöksistänne. Taistellaan hyvin, vältetään ensimmäinen kuolema, tahdotaan välttää toinenkin. Herra de Bouttevillen kohtalo on muistissa... _Peste_!" "Ja silloin tullaan pelkuriksi." "Ei, vaan varovaiseksi." "Hän on siis paennut?" "Niin nopeaan kuin hänen hevosensa vain jaksoi kiidättää." "Ja mihin suuntaan?" "Linnaan päin." "Sitten?" "Minulla oli kunnia ilmoittaa teidän majesteetillenne, että sitten saapui jalkaisin kaksi miestä, jotka veivät herra de Guichen pois." "Miten voitte todistaa, että ne miehet tulivat taistelun jälkeen?" "Ka, siihen on hyvin pätevä todistus", selitti kapteeni. "Taistelun hetkellä oli sade jo lakannut, mutta maa ei ollut ehtinyt imeä vettä sisäänsä, vaan oli jäänyt kosteaksi, joten jalat vaipuivat syvään. Mutta taistelun jälkeen, sillävälin kun herra de Guiche makasi tainnuksissa, maa jähmettyi ja jäljet painuivat vähemmän syvälle." Ludvig löi ihailun merkiksi käsiään yhteen. "Herra d'Artagnan", sanoi hän, "te olette tosiaan valtakuntani nokkelin mies." "Samaa ajatteli herra de Richelieu, samaa sanoi herra de Mazarin, sire." "Nyt on vain nähtävä, onko tarkkanäköisyytenne virheetön." "Oh, sire, ihminen voi erehtyä, _errare humanum est_", virkkoi muskettisotilas järkeilevästi. "Silloin te ette kuulu ihmisiin, herra d'Artagnan, sillä minä luulen, että te ette koskaan erehdy." "Teidän majesteettinne sanoi, että saisimme nähdä." "Niin." "Mitä sillä tarkoitatte, jos suvaitsette?" "Olen lähettänyt noutamaan herra Manicampia, ja hän tulee piankin." "Ja tietääkö herra de Manicamp salaisuuden?" "De Guichella ei ole mitään salaisuuksia herra de Manicampille." D'Artagnan pudisti päätänsä. "Toistan vieläkin, että kukaan ei ollut taistelussa saapuvilla, ja ellei herra de Manicamp ollut toinen niistä, jotka hänet veivät pois..." "Hst!" varoitti kuningas. "Hän tulee. Jääkää tuonne kuuntelemaan." "Hyvä on, sire", virkkoi muskettisoturi. Samassa Manicamp ja de Saint-Aignan näyttäytyivät kynnyksellä. 156. Villikarjun väijytys. Kuningas teki merkin muskettisoturille ja toisen Saint-Aignanille. Se oli käskevä viittaus ja ilmaisi: -- Olkaa ehdottomasti vaiti! D'Artagnan peräytyi soturin tavoin työhuoneen nurkkaan, de Saint-Aignan nojaili suosikkina kuninkaan lepotuolin selkämykseen. Manicamp astui tervehtimään hallitsijaa oikea jalka edellä, hymyhuulin ja valkoiset kädet sirosti sivulla. Kuningas nyökkäsi vastaukseksi toisen kumarrukseen. "Hyvää iltaa, herra de Manicamp", sanoi hän. "Teidän majesteettinne on suvainnut kutsuttaa minut luoksenne", virkkoi Manicamp. "Niin, kuullakseni teiltä yksityiskohtaisesti kreivi de Guichea kohdanneesta tihutapauksesta." "Voi, sire, se oli onneton sattuma." "Olitteko te saapuvilla?" "En ihan, sire." "Mutta te tulitte paikalle vähän jälkeenpäin?" "Niin, sire, noin puoli tuntia myöhemmin." "Ja missä se sattui?" "Luullakseni sitä paikkaa nimitetään Rochin-metsikön aukioksi, sire." "Sehän on metsästäjien tavallinen kokoontumispaikka." "Sama juuri, sire." "No, kertokaa minulle, mitä tiedätte siitä onnettomuudesta, herra de Manicamp. Kertokaa." "Teidän majesteettinne on ehkä jo saanut tietoja ja pelkään, että toistelu väsyttäisi." "Ei, älkää turhia." Manicamp silmäili ympärilleen. Hän ei havainnut muuta kuin d'Artagnanin nojaamassa selkäänsä seinälaudoitukseen levollisen, suopean ja hyväntuulisen näköisenä, sekä Saint-Aignanin, jonka kanssa hän oli tullut ja joka yhtä huolettomassa asennossa tuki kyynärpäätänsä kuninkaan tuolinselkään. Hän päätti selitellä. "Teidän majesteetillennehan on tiettyä", hän aloitti, "että metsästysretkillä tapaturmat ovat hyvinkin tavallisia?" "Metsästysretkillä?" "Niin, sire, -- tarkoitan villikarjun pyynnissä." "Ahaa!" virkahti kuningas; "tämä onnettomuus tapahtui villikarjun väijytyksessä?" "Niinhän tietenkin, sire", rohkeni Manicamp vahvistaa; "eikö teidän majesteettinne tiennyt sitä?" "Kuulin jotakin sellaista", vastasi kuningas pikaisesti, sillä valehteleminen oli Ludvig XIV:lle aina vastoin luontoa. "Tapaturma sattui siis väijymistilaisuudessa?" "Niin, surullista kyllä, sire." Kuningas oli hetkisen vaiti. "Mutta kuinka de Guichen päähän saattoikaan pälkähtää lähteä siten yksikseen villikarjua väijymään?" sanoi hän sitten. "Sellainen on talonpoikaista yrittelyä ja omiaan miehelle, jolla ei ole koiria ja apureita aateliseen pyyntiin kuten Grammontin markiisilla." Manicamp veti hartiansa kokoon. "Nuoruus on huimaluontoinen", hän huomautti viisaana. "No, jatkakaa", pyysi kuningas. "Niin on asia", pitkitti Manicamp arastellen ja asetellen sanansa hitaasti peräkkäin niinkuin rämeen kantavuutta tunnusteleva, "niin on asia, sire, että de Guiche-poloinen ihan yksinään läksi väijymään villikarjua." "Onpa siinäkin metsämies! Eikö de Guiche siis tiennyt sitäkään, että villikarju ensi laukauksesta kääntyy ahdistamaansa hätyyttämään?" "Niin juuri kävikin, sire." "Hänellä siis oli tieto pedosta?" "Niin, sire. Talonpojat olivat nähneet sen perunamaillanne." "Ja millainen se oli lajiaan?" "Kaksivuotias karju." "Niin ollen olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa minulle, monsieur, että de Guichella oli itsemurhan aikeita, sillä olenhan ennen nähnyt hänet metsällä ja havainnut varsin taitavaksi erämieheksi. Ampuessaan pysähtynyttä ja koiriin kääntynyttä otusta hän muistaa ottaa lukuun kaikki varokeinot, vaikka onkin aseistettu ratsupyssyllä, ja tällä kertaa hän menee villikarjua vastaan pelkin pistoolein!" Manicamp hätkähti. "Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät villikarjun kanssa. Mitä hittoa!" "Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää." "Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa." Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin. "Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche odotteli karjua..." "Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas. "Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta." "Kömpelys!" "Peto syöksähti häntä vastaan..." "Ja hevonen sai surmansa?" "Ah, teidän majesteettinne tietää sen?" "Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu." "Niin kyllä olikin, sire." "No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?" "Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin, rusentaen käden ja haavoittaen rintaan." "Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis unohtanut Adoniksen sadun?" Manicamp raapaisi korvallistaan. "Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän. "Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?" "Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan." "Ahaa, te olette sallimanuskoja!" Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä. "Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas. "Minulle, sire!" "Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?" Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta. "Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?" "Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin." "Eikö se hämmästyttänyt teitä?" "Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime metsästysretkellä." "Silloin karju sai reväistyksi mahan auki." "Aivan niin, sire..." "Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se ihmetyttäisi minua, _pardieu_!" Manicampin silmät remahtivat suuriksi. "Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta rusentuikin pää." Manicamp näytti hämmentyneeltä. "Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli eriskummainen isku." "Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on nähtävästi yrittänyt puolustautua." "Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan." "Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju..." "Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?" "No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa." "Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja." "Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen aivan pyörällä päästään. "Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä villikarjun pyynnin väijyksistä. _Peste_, yhtä hyvin voisi tehdä kaksintaistelun heille luvalliseksi!" Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois. "Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä. "Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig; "minulla on piakkoin lisää puhuttavaa." -- Hohoi, -- ajatteli d'Artagnan, -- eipä tuokaan kelpaa meikäläisen miehen rinnalle. Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: -- Hohoi, missä meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan! 157. Manicamp umpikujassa. Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan henkilääkärin. "Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan." Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi. "Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt. Herra Valot astui sisään. Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla. "No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?" "Mitä kiireellisimmin, sire." "Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?" "Niin, sire." "Ja siellä tavannut herra Guichen?" "Kyllä, sire." "Missä tilassa? Puhukaa suoraan." "Hyvin huonossa tilassa, sire." "Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?" "Syönyt ketä?" "Guichea." "Mikä metsäkarju?" "Se, joka häntä raateli." "Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?" "Niin ainakin sanotaan." "Pikemmin joku salametsästäjä..." "Mitä? Salametsästäjä..." "Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on saattanut kostoksi ampua häntä." "Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?" "Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta tunkeutunut kylkilihaksiin." "Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut luodista?" huudahti kuningas muka ihmeissään. "_Ma foi_", vakuutti Valot, "niin totta kuin se on tässä, sire." Ja hän näytti kuninkaalle puoliksi litistyneen luodin. Kuningas katseli esinettä, mutta ei koskenut siihen. "Oliko poikarukalla tuo rinnassaan?" kysyi hän. "Ei aivan. Luoti ei ollut läpäissyt, vaan litistynyt, kuten näette, joko pistoolin liipaisimen suojakaarta tai rintalastan oikeata syrjää vasten." "Hyvä Jumala!" huudahti kuningas vakavasti; "te ette tuosta virkkanut minulle sanaakaan, herra de Manicamp!" "Sire..." "Mitä juttua oikeastaan olette sepustanutkaan minulle karjusta, väijytyksestä, öisestä raatelukohtauksesta? No puhukaa." "Voi, sire..." "Minusta näyttää, että te olitte oikeassa", virkkoi kuningas kääntyen muskettisoturien kapteeniin, "ja että on tapahtunut kaksintaistelu." Kuninkaalla oli ennen kaikkia suurille henkilöille suotu kyky paljastaa alempansa ja saada heidät ärtymään toisilleen. Manicamp loi muskettisoturiin perin moittivan katseen. D'Artagnan ymmärsi tämän paheksumisen eikä tahtonut jäädä syytöksen painamaksi. Hän astahti lähemmäksi. "Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne käski minun mennä katsastamaan teitten risteystä Rochinin metsikössä ja arveluni mukaan ilmoittaa teille, mitä siellä oli tapahtunut. Minä olen esittänyt tekemäni huomiot, mutta en ole lausunut mitään nimiä. Hänen majesteettinsa itse ensimmäisenä mainitsi kreivi de Guichen." "Hyvä, hyvä, monsieur!" virkkoi kuningas ylväästi. "Te olette täyttänyt velvollisuutenne, ja minä olen teihin tyytyväinen; sen täytyy teille riittää. Mutta te, herra Manicamp, ette ole täyttänyt omaanne, sillä te olette minulle valehdellut." "Valehdellut, sire! Se on kova sana." "Keksikää toinen." "Sire, en sitä yritä. Olen jo onnettomuudekseni pahoittanut teidän majesteettianne, ja pidän parhaana nöyrästi vastaanottaa moitteet, jotka katsotte tarpeelliseksi minulle lausua." "Olette oikeassa, monsieur, totuuden salaaminen pahoittaa aina mieltäni." "Toisinaan, sire, ei tiedä." "Älkää valehdelko enää, muutoin teen rangaistuksenne kaksinkertaiseksi." Manicamp kumarsi kalveten. D'Artagnan tuli vielä askeleen lähemmäksi, päättäen asettua väliin, jos kuninkaan yltyvä suuttumus kiihtyisi määrättyjen rajojen yli. "Monsieur", jatkoi kuningas, "te näette, että asiaa on turha kieltää kauemmin. Herra de Guiche on taistellut." "Minä en väitä vastaan, sire, ja teidän majesteettinne olisi ollut jalomielinen, jos ette olisi pakottanut herrasmiestä valehtelemaan." "Pakottanut! Kuka teitä pakotti?" "Sire, herra de Guiche on ystäväni. Teidän majesteettinne on kieltänyt kaksintaistelut kuolemanrangaistuksen uhalla. Vale saattoi pelastaa ystäväni. Minä valehtelin." "Hyvä", jupisi d'Artagnan, "siinäpä on aika poika, _mordioux_!" "Monsieur", muistutti kuningas, "valehtelemisen sijasta olisi pitänyt ehkäistä kaksintaistelu." "Oh, sire, teidän majesteettinne, joka olette Ranskan täydellisin ritari, tietää hyvin, että me miekkamiehet emme koskaan ole katsoneet herra de Bouttevillea häväistyksi sillä, että hänet mestattiin. Häpäisevää on vihollisensa välttäminen eikä pyövelin kohtaaminen muodollisen lainpolkemisen takia." "No olkoon", myönsi Ludvig XIV, "tahdonpa antaa teille tilaisuuden korjata kaikki." "Jos se soveltuu herrasmiehelle, käytän sitä innokkaasti ja mielihyvin." "Herra de Guichen vastustajan nimi?" "Ohhoh!" jupisi d'Artagnan; "joko jatkamme Ludvig XIII:n malliin...?" "Sire..." virkahti Manicamp moittivalla äänellä. "Ette näy tahtovan nimetä häntä?" "Sire, minä en tunne häntä." "_Bravo_!" äännähti d'Artagnan hyväksyvästi. "Herra de Manicamp, luovuttakaa miekkanne kapteenille." Manicamp kumarsi sirosti, irroitti hymyillen miekkansa hankauksesta ja ojensi sen muskettisoturille. Mutta de Saint-Aignan kiirehti d'Artagnanin ja vangittavan väliin. "Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne luvalla..." "Ole hyvä", myöntyi kuningas, ehkä sydämessään hyvilläänkin siitä, että joku asettui hänen itsensä ja sen kiukustuksen väliin, johon hän oli päästänyt luontonsa kiihoittumaan. "Manicamp, te olette urhea mies, ja kuningas osaa antaa arvoa käytöksellenne; mutta tahtomalla liian hyvin palvella ystäviään tulee vain vahingoittaneeksi heitä. Manicamp, te tiedätte nimen, jota hänen majesteettinsa kysyy." "Se on totta, minä tiedän sen." "No sanokaa se siis." "Jos minun olisi pitänyt se sanoa, olisin sen jo tehnyt." "Sitten sanon sen minä, jota ei vaivaa sellainen tunnontarkka arkailu kuin teitä." "Te... te olette vapaa tekemään tahtonne mukaan; mutta kuitenkin minusta tuntuu..." "Oh, riittää jo jalomielisyyttä; minä en noin vain laske teitä Bastiljiin. Puhukaa, tai minä puhun." Manicamp oli älykäs mies, ja hän käsitti tehneensä kylliksi, antaakseen itsestään edullisen käsityksen. Nyt oli vain jatkettava samaan suuntaan, voittaakseen jälleen kuninkaan suosion. "Puhukaa vain, monsieur", sanoi hän de Saint-Aignanille. "Minä puolestani olen tehnyt kaikki, mihin omatuntoni on minua velvoittanut, ja omantuntoni äänen täytyikin olla hyvin ankara", lisäsi hän kuninkaaseen kääntyen, "koska se on voittanut hänen majesteettinsakin käskyt. Mutta hänen majesteettinsa antaa minulle anteeksi, kun saa tietää, että minun oli puolustettava naisen kunniaa." "Naisen?" kysyi kuningas levottomana. "Niin, sire." "Oliko nainen taistelun aiheena?" Manicamp kumarsi. Kuningas nousi ja lähestyi de Manicampia. "Jos se nainen on korkeassa asemassa", sanoi hän, "niin en moiti vaiteliaisuuttanne -- päin vastoin." "Sire, kaikki, joilla on yhteyttä kuninkaan tai hänen veljensä huonekunnan kanssa, ovat minun mielestäni korkeassa asemassa." "Veljeni huonekunnan?" toisti Ludvig XIV ikäänkuin epäröiden. "Onko taistelu saanut alkunsa veljeni seurueeseen kuuluvasta naisesta?" "Tai Madamen." "Ah, Madamenko?" "Niin, sire." "Ja se nainen...?" "On eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa Orléansin herttuattaren hovineitoja." "Jonka tähden sanotte herra de Guichen taistelleen?" "Niin, ja tällä kertaa en enää valehtele." Ludvig teki hämmentyneen liikkeen. "Hyvät herrat", virkkoi hän läsnäolijoihin kääntyen, "suvainnette hetkiseksi poistua. Minun on tarvis jäädä herra de Manicampin kanssa kahden kesken. Tiedän, että hänellä on minulle esitettävänä tärkeitä seikkoja puolustuksekseen ja että hän ei rohkene sitä tehdä todistajain kuullen... Pitäkää miekkanne, herra de Manicamp." Manicamp pani miekan takaisin hankkilukseensa. "Se veitikka on totisesti hyvin kylmäverinen", mutisi muskettisoturi tarttuessaan de Saint-Aignanin käsivarteen ja poistuessaan tämän kanssa. "Kyllä hän pujottautuu pinteestä", kuiskasi jälkimmäinen d'Artagnanin korvaan. "Ja kunniakkaasti sittenkin, herra kreivi." Manicamp loi Saint-Aignaniin ja kapteeniin kiitollisen silmäyksen, joka jäi kuninkaalta huomaamatta. -- Kas vain, -- tuumi d'Artagnan astuessaan kynnyksen yli; -- minulla oli huono käsitys uudesta sukupolvesta, mutta erehdyinpä! Noissa nuorissa herroissa on kuntoakin edustettuna. Valot astui suosikin ja kapteenin edellä ulos työhuoneesta. Kuningas ja Manicamp jäivät kahdenkeskiseen haasteluun. 158. D'Artagnan myöntää erehtyneensä ja Manicampin olleen oikeassa. Mennen ovelle asti kuningas vakuuttausi omin silmin, että ketään ei ollut kuuntelemassa, ja palasi sitten äkkiä, asettuen puhuteltavansa eteen. "Kas niin", virkkoi hän, "nyt kun olemme yksinämme, selittäkää minulle asia, herra de Manicamp." "Mitä avomielisimmin, sire", vastasi nuori mies. "Ja ennen kaikkea", lisäsi kuningas, "tietäkää, että mikään ei ole minulle niin sydämen asiana kuin naisten kunnia." "Sentähden koetinkin ottaa huomioon teidän hienotunteisuutenne, sire." "Niin, nyt käsitän kaikki. Te sanotte kysymyksen siis koskeneen jotakuta kälyni hovineitoa, -- että asianomainen henkilö, de Guichen vastustaja, sanalla sanoen mies, jota ette tahdo mainita..." "Mutta jonka herra de Saint-Aignan teille mainitsee, sire." "Niin; te sanotte siis, että se mies on loukannut jotakuta Madamen huonekunnasta." "Niin, neiti de la Vallièrea, sire." "Ah!" huudahti kuningas kuin olisi sitä odottanut ja kuin tämä isku kumminkin olisi lävistänyt hänen sydämensä. "Ah, neiti de la Vallièreako herjattiin?" "En tahdo suinkaan väittää, että häntä oikeastaan herjattiin, sire." "Mutta toki..." "Minä sanon, että hänestä puhuttiin sopimattomin sanoin." "Sopimattomin sanoin neiti de la Vallièresta! Ja te kieltäydytte minulle ilmoittamasta, kuka se hävytön oli...?" "Sire luulin sen sovituksi ja teidän majesteettinne luopuneen vaatimasta minua ilmiantajaksi." "Se on totta, olette oikeassa", vastasi kuningas hilliten itään. "Saankin muuten kyllä pian tietää, ketä minun on rangaistava." Manicamp näki hyvin, että tässä oli kysymyksen tärkein kohta. Kuningas taasen huomasi joutuneensa hieman liian pitkälle ja jatkoi rauhallisemmin: "Enkä suinkaan rankaise siksi, että asia koskee neiti de la Vallièrea, vaikka pidänkin häntä erityisesti arvossa, vaan senvuoksi, että riidan syynä on nainen. Ja minä vaadin, että hovissani kunnioitetaan naisia ja että kartetaan kiistoja." Manicamp kumarsi. "No, antakaahan nyt kuulla, herra de Manicamp", kehoitti kuningas, "mitä neiti de la Vallièresta puhuttiin." "Mutta eikö teidän majesteettinne sitä arvaa?" "Minäkö?" "Teidän majesteettinne kyllä tietää, minkälaista leikinlaskua nuoret miehet saattavat itselleen sallia." "Sanottiin kaiketi hänen rakastavan jotakuta", yritti kuningas. "Se on luultavaa." "Mutta neiti de la Vallièrella on oikeus rakastaa ketä vain haluaa", sanoi Ludvig. "Sitä de Guiche juuri väittikin." "Ja senkö vuoksi hän ryhtyi taistelemaan?" "Niin, sire, vain siitä syystä." Kuningas punastui. "Ja ettekö tiedä mitään enempää?" "Mistä asiasta, sire?" "No, siitä perin mielenkiintoisesta seikasta, josta juuri kerrotte." "Ja mitä haluaisi kuninkaani minun siitä vielä tietävän?" "Kah, esimerkiksi sen miehen nimen, jota la Vallière rakastaa ja jota rakastamasta de Guichen vastustaja tahtoi häneltä evätä oikeuden?" "Sire, minä en tiedä mitään, en ole mitään kuullut, mitään havainnut; mutta minä pidän de Guichea suurena sieluna, ja jos hän on tilapäisesti ruvennut de la Vallièren suojelijan sijaiseksi, johtuu se siitä, että tämä suojelija on liian korkeassa asemassa itse ryhtyäkseen häntä puolustamaan." Nämä sanat olivat enemmän kuin läpikuultavat, ja ne saivatkin kuninkaan punehtumaan, mutta tällä kertaa mielihyvästä. Hän taputti Manicampia hiljaa olkapäälle. "Hyvä, hyvä, te ette ole ainoastaan älykäs poika, herra de Manicamp, vaan myöskin uljas mies, ja ystävänne de Guichen kaltaiset vaeltavat ritarit ovat minulle mieluisia. Tehän ilmoitatte sen hänelle?" "Teidän majesteettinne antaa minulle siis anteeksi?" "Täydellisesti." "Ja minä olen vapaa?" Kuningas hymyili ja ojensi kätensä Manicampille. Tämä suuteli sitä. "Te muuten", lisäsi kuningas, "olette oivallinen kertoja." "Minäkö, sire?" "Te olette antanut minulle erinomaisen selostuksen tuosta de Guichelle sattuneesta tapaturmasta. Minä näen karjun syöksyvän metsästä, näen hevosen kaatuvan kuoliaaksi, näen eläimen hyökkäävän hevosesta ratsastajan kimppuun. Te ette kerro, monsieur, te kuvailette." "Sire, teidän majesteettinne suvaitsee luullakseni laskea minusta leikkiä", virkkoi Manicamp. "Päinvastoin", vastasi Ludvig XIV vakavasti, "olen niin tosissani, herra de Manicamp, että haluan teidän kertovan kaikille tämän seikkailun." "Väijytysseikkailun?" "Niin, sellaisena kuin olette sen minulle kertonut, muuttamatta siitä sanaakaan. Ymmärrättekö?" "Täydellisesti, sire." "Ja te kerrotte sen?" "Hetkistäkään viivyttelemättä." "Hyvä on, menkää nyt itse kutsumaan herra d'Artagnan; ettehän häntä enää pelänne." "Oi, sire, kun nyt olen varma teidän majesteettinne hyvästä suosiosta, en enää pelkää mitään." "Kutsukaa hänet siis", käski kuningas. Manicamp avasi oven. "Messieurs", huusi hän, "kuningas kutsuu teitä." D'Artagnan, Saint-Aignan ja Valot palasivat sisälle. "Hyvät herrat", sanoi kuningas, "kutsutan teidät ilmoittaakseni että herra de Manicampin kertomus on minua täydellisesti tyydyttänyt." D'Artagnan loi lääkäriin toiselta puolen ja Saint-Aignaniin toiselta katseen, joka merkitsi: -- No, mitä minä teille sanoin? Kuningas vei Manicampin ovelle ja kuiskasi: "Pidettäköön herra de Guichesta hyvää huolta, ja tulkoon hän kaikin mokomin pian terveeksi. Tahdon rientää kiittämään häntä kaikkien naisten nimessä, mutta varsinkin varoittamaan häntä uudestaan ryhtymästä sellaiseen." "Vaikka hänen täytyisi kuolla sata kertaa, sire, alkaa hän sata kertaa uudestaan, jos teidän majesteettinne kunnia on kysymyksessä." Tämä oli suorasukaista. Mutta olemme jo sanoneet, että kuningas Ludvig XIV rakasti suitsutusta, ja kunhan sitä hänelle vain tarjottiin, hän ei ollut kovin vaatelias sen laatuun nähden. "Hyvä on, hyvä on", virkkoi hän jättäessään Manicampille hyvästi, "minä käyn itse de Guichen luona ja puhun hänelle järkeä." Manicamp poistui, astellen takaperin. Sitten kuningas palasi kolmen läsnäolijan luo. "Herra d'Artagnan!" sanoi hän. "Sire." "Sanokaahan, mistä johtuu, että näkönne on niin hämärä, vaikka teillä tavallisesti on perin hyvät silmät?" "Minunko näköni hämärä, sire?" "Epäilemättä." "Täytyyhän tietysti niin olla, koska teidän majesteettinne sen sanoo. Mutta missä suhteessa se on huono, jos rohkenen kysyä?" "No siinä Rochinin metsikön tapahtumassa." "Ahaa!" "Epäilemättä. Te olette ollut huomaavinanne kahden hevosen jäljet, kahden miehen jäljet, keksinyt muka yksityisseikkoja taistelusta. Mitään tuosta kaikesta ei ole ollut olemassa. Pelkkää mielikuvitusta!" "Ahaa!" äännähti d'Artagnan toistamiseen. "Näin on laita noiden hevosten jälkien, samoin muidenkin taistelun merkkien. De Guiche kamppaili metsäsian kanssa siinä kaikki. Mutta se kamppailu näkyy kaikesta päättäen olleen pitkä ja kamala!" "Ahaa!" äänteli d'Artagnan yhä. "Ja ajatella, että hetkeksikään uskoin sellaista erehdystä. Mutta te puhuittekin niin varmana." "Minulla tosiaan täytyi olla silmät sokaistuina, sire", myönsi d'Artagnan niin suopeasti, että kuningas tuli ihan hyvälle mielelle. "Te siis myönnätte sen?" "_Pardieu_, sire, kuinkas sitten!" "Joten nyt näette asian...?" "Aivan toisena kuin puoli tuntia sitten." "Ja mistä katsotte tämän muuttuneen käsityksenne johtuvan?" "No, asiahan on hyvin helposti selitettävissä, sire! Puoli tuntia sitten palasin Rochinin metsiköstä, jossa minulla ei ollut muuta valoa kuin tallilyhty-pahainen..." "Jotavastoin tällä hetkellä...?" "Tällä hetkellä minulla on kaikki kabinettinne kynttilät ja lisäksi kuninkaan kaksi silmää, jotka valaisevat kuin auringot." Kuningas purskahti nauruun, ja de Saint-Aignan alkoi hohottaa. "Kävi niinkuin herra Valotin kanssa", jatkoi d'Artagnan, ottaen sanan kuninkaan suusta: "hän ei ainoastaan kuvitellut, että herra de Guiche oli haavoittunut luodista, vaan vielä luuloitteli kaivaneensa sen hänen rinnastaan." "_Ma foi_!", virkkoi Valot, "tunnustan..." "Ettekö te niin uskonut?" pitkitti d'Artagnan. "Minun on sanottava", vastasi Valot, "etten sitä ainoastaan uskonut, vaan että olen yhä valmis sen vannomaankin." "Hei, hyvä tohtori, unta kaikki!" "Untako?" "Herra de Guichen haava on unta! Luoti on unta!... ja uskokaa minua, älkää hiiskuko siitä hupsutuksesta enempää." "Paikalleen puhuttu", virkkoi kuningas; "d'Artagnanin teille antama neuvo on hyvä. Älkää puhuko unestanne enää kellekään, herra Valot, ja annan sanani siitä, että te ette sitä kadu. Hyvää yötä, messieurs. Oi, onpa surkeata joutua villikarjun kynsiin!" "Surkeata on sortua metsäkarjun raadeltavaksi!" toisti d'Artagnan hyvin äänekkäästi. Ja hän toisteli tätä lausetta vielä kaikkien kulkemiensa huoneiden läpi, ja lähtiessään linnasta hän vei Valotin mukanaan. "Nyt, kun olemme kahden kesken", lausui kuningas de Saint-Aignanille, "mikä on de Guichen vastustajan nimi?" De Saint-Aignan katsoi kuninkaaseen. "Oh, älä epäröi", rohkaisi tämä, "tiedäthän, että minun täytyy antaa anteeksi." "De Wardes", vastasi de Saint-Aignan. "Hyvä." Mutta mennessään yksityishuoneeseensa Ludvig XIV virkahti kiivaasti itsekseen: "Anteeksianto ei ole unohdusta." 159. Hyvä on pitää kaksi jännettä jousessaan. Manicamp läksi kuninkaan luota peräti onnellisena, kun oli niin hyvin suoriutunut. Mutta aikoessaan portaitten alapäässä sivuuttaa eräät oviverhot hän tunsi yhtäkkiä jonkun nykäisevän hihasta. Hän kääntyi ja näki käytävässä odottelevan Montalaisin, joka eteenpäin kumartuneena kuiskasi hänelle salaperäisesti: "Monsieur, tulkaa nopeasti, minä pyydän." "Ja mihin sitten, mademoiselle?" kysyi Manicamp. "Ensiksikin sanon, että todellinen ritari ei olisi minulle lainkaan tehnyt tätä kysymystä, vaan seurannut mitään selitystä kaipaamatta." "Hyvä on, mademoiselle", virkkoi Manicamp, "olen valmis käyttäytymään todellisena ritarina." "Ei, se on myöhäistä, ettekä te siitä enää saisi ansiota. Me menemme Madamen luo." "Ah, ah!" huudahti Manicamp. "Menkäämme Madamen luo." Ja hän seurasi Montalaisia, joka riensi edellä keveänä kuin Galatea. -- Tällä kertaa, -- ajatteli Manicamp seuratessaan opastansa, -- en usko metsästysjuttujen oikein vetelevän. Yritämmepä kuitenkin, ja tarpeen tullen... _ma foi_, tarpeen tulen keksimme jotakin muuta. Montalais kiirehti yhä vinhasti eteenpäin. -- Onpa väsyttävää, -- tuumi Manicamp, -- kun täytyy samalla kertaa käyttää sekä aivojansa että koipiaan! Viimein he päätyivät perille. Madame oli saanut laittautuneeksi komeaan yöpukuunsa; mutta tietenkin hän oli täten pukeutunut ennen kuin joutui kokemaan niitä mielenliikutuksia, jotka häntä kuohuttivat. Hän odotti silminnähtävän kärsimättömästi. Montalais ja Manicamp tapasivatkin hänet ovella seisomassa. Kuullessaan askeleet oli Madame tullut vastaan. "Ah", virkkoi hän, "vihdoinkin!" "Tässä on herra de Manicamp", vastasi Montalais. Manicamp teki kohteliaan kumarruksen. Madame antoi Montalaisille merkin poistua. Nuori tyttö totteli. Madame seurasi häntä ääneti silmillään, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Sitten kääntyen Manicampiin: "Mitä kuulenkaan, herra de Manicamp?" hän kysyi. "Onko joku haavoittuneena linnassa?" "Valitettavasti, Madame... Herra de Guiche." "Niin, herra de Guiche", toisti prinsessa. "Olin tosiaankin kuullut siitä kerrottavan, mutta kukaan ei vahvistanut huhua. Herra de Guichelleko se onnettomuus siis todellakin tapahtui?" "Juuri hänelle, Madame." "Tiedättehän, herra de Manicamp", tokaisi prinsessa kiihkeästi, "että kuningas ei suvaitse kaksintaisteluita?" "Tietysti, Madame; mutta eikö kaksinottelu metsänotuksen kanssa ole hänen majesteettinsa silmissä oikeutettu?" "Oh, ette tahtone loukata minua otaksumalla, että uskoisin järjetöntä satua herra de Guichea haavoittaneesta villisiasta? En tiedä, missä tarkoituksessa sitä levitetään. Ei, ei, monsieur; asian oikea laita on tunnettu, ja tällä hetkellä herra de Guiche haavojensa tuottaman tuskan lisäksi on vaarassa menettää vapautensa." "Ah, Madame", sanoi Manicamp, "sen hyvin tiedän. Mutta mitä tehdä?" "Oletteko tavannut hänen majesteettinsa?" "Olen, Madame." "Mitä hänelle sanoitte?" "Kerroin hänelle, miten herra de Guiche oli ollut saalista väijymässä, miten karju oli syöksynyt esille Rochinin metsästä, miten herra de Guiche oli tähdännyt sitä ja raivostunut eläin uudestaan hyökännyt ampujan päälle, surmannut hänen hevosensa ja pahasti repinyt häntä itseäänkin." "Ja uskoiko kuningas tuon kaiken?" "Täydellisesti." "Oo, te kummastutatte minua, herra de Manicamp, te kummastutatte minua suuresti." Ja Madame käveli huoneessaan pitkin ja poikin, luoden tuon tuostakin kysyvän silmäyksen Manicampiin, mutta tämä pysyi perin tyynenä ja liikkumatta paikalla, johon oli sisälle astuessaan asettunut. Lopulta prinsessa pysähtyi. "Kuitenkin", hän, virkkoi "kaikki täällä ovat yhtä mieltä siitä, että tuolla haavoittumisella on toinen syy." "Ja mikä syy, Madame?" sanoi Manicamp. "Saanko tehdä teidän korkeudellenne tämän kysymyksen?" "Tekö sitä kysytte, te, joka olette herra de Guichen harras ystävä ja uskottu?" "Hoo, Madame, ystävä kyllä, mutta en uskottu. De Guiche on niitä miehiä, joilla voi olla ja varmaan onkin salaisuuksia, mutta jotka eivät niitä ilmaise. De Guiche on vaitelias, Madame." "No, sitten on minulla ilo kertoa teille ne herra de Guichen teiltä pidättämät salaisuudet", sanoi prinsessa närkästyneenä. "Sillä saattaisipa kuningas kysellä teiltä toistamiseen, ja jos tällä toisella kerralla esittäisitte hänelle saman kertomuksen kuin ensimmäiselläkin, hän ehkä ei siihen tyytyisi." "Mutta, Madame, minä luulen, että teidän korkeutenne erehtyy kuninkaan suhteen. Hänen majesteeettinsa on ollut minuun hyvin tyytyväinen, sen vannon teille." "Sallikaa minun sitten sanoa, herra de Manicamp, että se vain todistaa hänen majesteettinsa olevan kovin helposti tyydytettävissä." "Luulen teidän korkeutenne olevan väärässä sellaista otaksuessanne. Hänen majesteettinsa on tunnettu siitä, että hän ottaa huomioon vain päteviä perusteita." "Ja uskotteko hänen olevan hyvillään liehakoivasta valheestanne, kun hän huomenna saa kuulla herra de Guichen joutuneen ystävänsä herra de Bragelonnen puolesta riitaan ja siitä kaksintaisteluun?" "Riitaan herra de Bragelonnen puolesta?" sanoi Manicamp tekeytyen mitä yksinkertaisimmaksi; "mitä teidän korkeutenne suvaitseekaan minulle puhua?" "Mitä ihmeellistä siinä on? Herra de Guiche on herkkä ja ärtyisä; hän menettää helposti malttinsa." "Päinvastoin, Madame, herra de Guiche on minun mielestäni hyvin kärsivällinen, eikä ollenkaan herkkä kiihtymään ilman painavia syitä." "Mutta eikö ystävyys ole painava syy?" kysyi prinsessa. "Oh, tietysti, Madame, ja varsinkin hänenlaisensa miehen sydämelle." "No niin, herra de Bragelonne on herra de Guichen ystävä. Ettehän sitä tosiasiaa kiellä?" "Perin hyvä ystävä." "No, herra de Guiche ryhtyi herra de Bragelonnea puoltamaan, ja kun herra de Bragelonne oli poissa eikä voinut taistella, taisteli de Guiche hänen puolestaan." Manicamp alkoi hymyillä, nyökkäsi pari kertaa ja kohautti olkapäitään. Nämä liikkeet merkitsivät: -- Hitto, jos sitä nyt välttämättömästi tahdotte!... "Mutta puhukaa nyt toki", pyysi prinsessa kärsimättömästi. "Minäkö?" "Niin tietysti. On selvää, että olette toista mieltä kuin minä ja että teillä on jotakin sanottavaa." "Minulla on sanottavana vain yksi asia, Madame: en ymmärrä rahtuakaan siitä, minkä kertomisella olette minua kunnioittanut." "Mitä! Ettekö ymmärrä mitään herrojen de Guichen ja de Wardesin välisestä riidasta?" huudahti prinsessa melkein kiukustuneena. Manicamp oli vaiti. "Kiistasta", jatkoi Madame, "joka syntyi jostakin pahansuovasta vihjauksesta ja enemmän tai vähemmän koski erään naisen kunniaa?" "Ah, erään naisen? Se muuttaa asian", virkkoi Manicamp. "Alatte kai jo käsittää?" "Teidän korkeutenne suokoon minulle anteeksi, mutta en uskalla..." "Ette uskalla?" sanoi Madame pahastuksissaan. "Hyvä, odottakaa, sitten minä aion uskaltaa." "Madame, Madame!" huudahti Manicamp ikäänkuin säikähtyneenä. "Varokaa, mitä puhutte." "Haa, näyttää siltä, että jos olisin mies, taistelisitte minun kanssani hänen majesteettinsa säännöksistä huolimatta, kuten herra de Guiche taisteli herra de Wardesin kanssa, -- ja kaikki tuo neiti de la Vallièren kunniasta." "Neiti de la Vallièren!" huudahti Manicamp, äkkiä hätkähtäen kuin ei olisi aavistamallakaan odottanut sen nimen lausumista. "Oh, mikä teitä vaivaa, herra de Manicamp, kun tuolla lailla hypähdätte?" virkkoi Madame ivallisesti. "Olisitteko te kylliksi nenäkäs epäilemään hänen kunniaansa?" "Mutta eihän kaikessa tässä, Madame, ole vähimmässäkään määrässä kysymys neiti de la Vallièren kunniasta." "Mitä! Kun kaksi miestä ampuu luodin toistensa otsaan naisen tähden, sanotte te, että hänellä ei ole koko asian kanssa mitään tekemistä ja että hänestä ei ole kysymyskään? Oh, en uskonut teitä niin sukkelaksi hoviherraksi, herra de Manicamp." "Anteeksi, anteeksi, Madame", sanoi nuori mies, "mutta täten emme pääse mihinkään tulokseen. Te suvaitsette puhua minulle toista kieltä, minä näyn puhuvan teille toista." "Kuinka niin?" "Anteeksi, luulin ymmärtäväni teidän korkeutenne tahtovan minulle sanoa, että herrat de Guiche ja de Wardes taistelivat neiti de la Vallièren tähden." "Niinpä niin." "Neiti de la Vallièrenkö tähden?" toisti Manicamp. "Ah, hyvä Jumala, en sanonut, että herra de Guiche omakohtaisesti olisi kiintynyt neiti de la Vallièreen; mutta hän puuttui asiaan valtuutettuna." "Valtuutettuna!" "No, älkää nyt aina tekeytykö noin säikkyväksi. Tiedetäänhän täällä, että herra de Bragelonne on kihloissa neiti de la Vallièren kanssa ja että hän lähtiessään kuninkaan asialle Lontooseen antoi ystävänsä herra de Guichen tehtäväksi pitää tätä mielenkiintoista neitosta silmällä." "Ah, minä en enää sano mitään. Teidän korkeutenne näkyy olevan selvillä." "Tiedän kaikki, sen saatte uskoa." Manicamp alkoi nauraa, ja tällä hän oli vähällä raivostuttaa prinsessan, jonka tiedämme luonteeltaan jokseenkin närkkääksi. "Madame", esitti vaitelias Manicamp kumartaen prinsessalle, "haudatkaamme tämä asia, joka ei koskaan täysin selviä." "Oh, mitä siihen tulee, ei asialle enää mitään voi, ja selvitykset ovat täydelliset. Kuningas saa tietää, että de Guiche on taittanut peitsensä tuon pikku seikkailijattaren puolesta, joka tahtoo näytellä suurellista. Hän saa tietää, että herra de Bragelonnen nimitettyä ystävänsä, herra de Guichen, Hesperidien puutarhan vartijaksi, tämä on virkansa puolesta puraissut markiisi de Wardesia, joka tohti kurkottaa kätensä kultaomenaa poimimaan. Ja eihän teille, herra Manicamp, joka olette niin hyvin selvillä kaikista asioista, ole tietämätöntä, että kuningaskin puolestaan himoitsee tuota mainiota aarretta, ja hän saattaa äkämystyä herra de Guichelle tytön puolustajaksi rupeamisesta. Tiedättekö nyt tarpeeksi vai vieläkö kaipaatte muuta selitystä? Puhukaa, kysykää." "Ei, Madame, en tahdo tietää mitään enempää." "Kuulkaa kuitenkin vielä, sillä teidän on se tiedettävä, herra de Manicamp; kuulkaa, että hänen majesteettinsa suuttumuksella on peloittavat seuraukset. Hänen luontoisillaan ruhtinailla puhkee rakkaudesta johtunut vihastuminen hirmumyrskyksi." "Jonka te asetatte, Madame." "Minä!" huudahti prinsessa kiihkeän ivallisin elein. "Mistä syystä minä sen tekisin?" "Siksi että te ette suosi vääriä tekoja, Madame." "Ja olisiko teidän mielestänne vääryyttä estää kuningasta lempiseikkailuista?" "Kyllä te sentään käytte väliin herra de Guichen hyväksi." "Oh, johan te tulette hulluksi", virkahti prinsessa ylväästi. "Päinvastoin, Madame, olen selkeällä ajattelupäällä, ja minä toistan, että te puolustatte herra de Guichea kuninkaan edessä." "Minäkö?" "Niin." "Ja minkätähden?" "Siksi että herra de Guichen asia on teidän asianne, Madame", kuiskasi Manicamp kiihkeästi, ja hänen silmänsä olivat alkaneet hehkua. "Mitä tarkoitatte?" "Ihmettelenpä vain, Madame, että teidän korkeutenne ei ole aavistanut verukkeeksi tuota kaksintaistelun yhteydessä mainittua la Vallièrea, jonka nimessä herra de Guiche on tarttunut aseisiin poissaolevan Bragelonnen varakreivin sijasta." "Verukkeeksi?" "Niin." "Mutta minkä verukkeeksi?" toisti prinsessa änkyttäen, sillä hän oli Manicampin katseesta lukenut jotakin. "Nyt, Madame", lausui nuori mies, "olen luullakseni sanonut kylliksi, jotta teidän korkeutenne ei syytä kuninkaan edessä de Guiche-parkaa. Häneenhän kohdistuvat kaikki vihollisuudet, joita eräs teille hyvin vastakkainen puolue hautoo." "Näytte päinvastoin tahtovan sanoa, että kaikki ne, jotka eivät rakasta neiti de la Vallièrea, ja vieläpä jotkut niistäkin, jotka hänestä pitävät, kantaisivat kreiville kaunaa?" "Ah, Madame, menettekö itsepäisyydessä niin pitkälle, ja ettekö avaa korvianne hartaan ystävän sanoille? Täytyykö minun teidän pahoittamisenne uhallakin, täytyykö minun vastoin tahtoani nimetä henkilö, joka oli tämän riidan oikeana aiheena?" "Henkilö!" toisti Madame punehtuen. "Täytyykö minun", jatkoi Manicamp, "näyttää teille de Guiche-poloinen ärtyneenä, raivostuneena ja epätoivoisena kaikkien niiden huhujen johdosta, joita siitä henkilöstä kulkee? Pitääkö minun, jos te yhä kieltäydytte häntä tuntemasta ja jos kunnioitus yhä estää minut häntä mainitsemasta -- täytyykö minun muistuttaa teille Monsieurin ja lordi Buckinghamin välisistä kohtauksista, herttuan äkillisen maastalähdön aiheuttamista salaviittauksista? Täytyykö minun kuvailla kreivin hartaat pyrkimykset miellyttää, palvella ja suojella sitä henkilöä, jonka ainoan tähden hän elää, jolle ainoalle hän hengittää? No hyvä, minä teen sen, ja muistutettuani teitä kaikesta tuosta te ehkä ymmärrätte, että de Wardesin kauan ärsyttelemänä kreivi menetti malttinsa ja kuullessaan vastustajansa lausuvan ensimmäisen loukkaavan sanan tuosta henkilöstä syttyi kostoa hehkumaan." Madame kätki kasvot käsiinsä. "Monsieur, monsieur!" huudahti hän. "Tiedättekö todella, mitä puhutte ja kelle puhutte?" "Silloin, Madame", pitkitti Manicamp kuin ei olisi prinsessan huudahduksia kuullutkaan, "teitä ei enää kummastuta kreivin kiihkeä halu etsiä riitaa, eikä hänen ihmeellinen taitonsa siirtää se teidän eduillenne vieraalle alalle. Tässä varsinkin on hänen kykynsä ja kylmäverisyytensä ilmennyt suurenmoisena. Ja jos henkilö, jonka tähden kreivi de Guiche on taistellut ja vuodattanut vertaan, todella on jossakin kiitollisuuden velassa haavoitetulle poloiselle, se ei suinkaan perustu hänen verensä vuodatukseen ja kärsimiinsä kipuihin, vaan sen tulee johtua hänen ryhtymisestään puolustamaan henkilöä, jonka kunnia on hänelle kallisarvoisempi kuin omansa." "Oo!" huudahti Madame kuin olisi ollut yksinään. "Oo, olisiko se todellakin tapahtunut minun tähteni?" Manicamp saattoi hengähtää. Hän oli sankarillisesti taistellen voittanut levähdyksen aikaa ja käytti lomahetkeään. Madame puolestaan istui tovin tuskalliseen haaveiluun vaipuneena. Hänen liikutuksensa saattoi arvata poven rajusta aaltoilusta, silmien raukeudesta ja siitä, että hän usein painoi käden sydämelleen. Mutta hänellä ei keimailu ollut laimeata viehtymystä, vaan päinvastoin tulta, joka etsi ja löysi virikettä. "Silloin", sanoi hän, "on kreivi samalla kertaa tehnyt palveluksen kahdelle henkilölle, sillä myöskin herra de Bragelonne on herra de Guichelle suuressa kiitollisuuden velassa, sitäkin suuremmassa, kun aina ja kaikkialla johdutaan uskomaan, että tämä jalomielinen ritari on taistellut la Vallièren puolesta." Manicamp ymmärsi, että prinsessan sydämessä vielä kyti rahtunen epäilyä, ja hän lämpeni vastustuksesta. "Kauniin palveluksen todellakin", virkkoi hän, "on jalomielinen esitaistelija tehnyt neiti de la Vallièrelle! Kauniin palveluksen hän on tehnyt herra de Bragelonnelle! Kaksintaistelun aiheuttama hälinä puoliksi häpäisee tuon nuoren tytön, ja samainen hälinä tietenkin rikkoo hänen välinsä varakreivin kanssa. Täten ei herra de Wardesin pistoolinlaukauksella ole ollut ainoastaan yksi, vaan kolme seurausta: hän murskaa naisen kunnian, miehen onnen, ja kenties hän on samalla kertaa kuolettavasti haavoittanut erästä Ranskan parhaita ritareja! Ah, Madame, teidän järkeilynne on hyvin kylmää! Te tuomitsee aina, se ei koskaan anna synninpäästöä." Manicampin loppusanat häivyttivät viimeisenkin epäilyksen, joka vielä viipyi Madamen mielessä, ehkäkään ei hänen sydämessään. Hän ei enää ollut epäröivä prinsessa, eikä epäluuloinen, varovainen nainen; hänen koko olemuksensa keskittyi sydämeen, joka oli tuntenut syvän haavan vihlovaa tuskaa. "Kuolettavasti haavoittanut!" läähätti hän. "Oi, herra de Manicamp, ettekö sanonut kuolettavasti haavoittanut?" Manicamp vastasi vain syvällä huokauksella. "Te sanotte siis, että kreivi on vaarallisesti haavoittuma?" jatkoi prinsessa. "Voi, Madame, hän on saanut kätensä murskatuksi ja luodin rintaansa." "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroitsi prinsessa kuumeellisesti kiihtyneenä. "Se on kauheata, herra de Manicamp! Käsi murskattu, niinhän sanoitte? Luoti rinnassa, laupias taivas! Ja tuo heittiö, tuo kurja, tuo murhamies de Wardes on sen tehnyt! Tosiaankaan ei taivas ole oikeudenmukainen." Manicamp näkyi olevan voimakkaan liikutuksen vallassa. Hän olikin käyttänyt paljon tarmoa puolustuspuheensa viime osassa. Madame taasen ei enää kyennyt harkitsemaan sovinnaisuuksia. Kun vihan tai rakkauden intohimo hänet valtasi, ei niiden kuohumusta mikään ehkäissyt. Madame lähestyi Manicampia, joka oli painunut tuolille, ikäänkuin murhe olisi ollut kylliksi riittävä puolustus tälle rikkomukselle hovitapoja vastaan. "Monsieur", virkkoi prinsessa tarttuen hänen käteensä, "puhukaa avoimesti." Manicamp kohotti päätänsä. "Onko herra de Guiche hengenvaarassa?" tiedusti Madame yhä. "Kaksin kerroin", selitti toinen. "Ensiksikin käden valtimon vioittumisesta aiheutuneen verenvuodon tähden, toiseksi rinnan haavasta, jonka lääkäri pelkäsi vahingoittaneen jotakin tärkeätä elintä." "Hän saattaa siis kuolla?" "Kuolla, niin, Madame, ja vieläpä ilman sitä lohtua, että tietäisi teidän tunteneen hänen uhrautumisensa." "Te saatte sen hänelle kertoa." "Minäkö?" "Niin; olettehan hänen ystävänsä?" "Minäkö kertoisin? En suinkaan, Madame; minä sanon herra de Guichelle, jos se onneton vielä kykenee minua kuuntelemaan ainoastaan mitä olen nähnyt, nimittäin teidän tunteettomuutenne häntä kohtaan." "Monsieur, oi, te ette saa menetellä niin pahasti!" "Sen vainkin teen, Madame, minä sanon hänelle tämän totuuden. Sillä luonto on sentään voimakas hänen ikäisillään. Lääkärit ovat viisaita, ja jos kreiviparka sattumalta toipuisi vammoistaan, en tahtoisi saattaa häntä vaaraan kuolla sydämen haavasta, sitten kun ruumis on parantunut." Nämä sanat lausuttuaan Manicamp nousi ja osoittaen syvää kunnioitusta näkyi tahtovan lausua hyvästi. "Sanokaa minulle ainakin, monsieur", pyysi Madame, pidättäen häntä melkein rukoilevalla sävyllä, "missä tilassa loukkaantunut on? Kuka lääkäri häntä hoitaa?" "Hänen vointinsa on kovin huono, Madame. Lääkärinä on hänen majesteettinsa oma lääkäri, herra Valot apunaan virkaveljensä, jonka luo herra de Guiche on viety." "Mitä! Eikö sairasta hoideta linnassa?" huudahti Madame. "Voi, Madame, poikaparka oli liian heikko, jotta hänet olisi voitu tuoda tänne asti." "Antakaa minulle hänen osoitteensa, monsieur", pyysi prinsessa innokkaasti. "Minä lähetän tiedustamaan hänen vointiaan." "Rue du Feurre, tiilikivirakennus valkoisin ikkunaluukuin. Lääkärin nimikyltti on oven päällä." "Palaatteko te nyt potilaan luo, herra de Manicamp?" "Kyllä, Madame." "Sitten teidän sopisi tehdä minulle palvelus." "Olen teidän korkeutenne käytettävänä." "Tehkää niinkuin aioitte, palatkaa herra de Guichen luo, toimittakaa kaikki saapuvilla olevat pois ja suvaitkaa poistua itsekin." "Madame..." "Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin selityksiin. Asia on näin, -- älkää nähkö siinä enempää kuin siinä on, älkääkä kysykö enempää kuin teille sanon. Minä lähetän jonkun seuranaisen, ehkä kaksi, kun on jo niin myöhä. En tahtoisi, että he näkisivät teidät tai suoraan sanoen en soisi teidän näkevän heitä. Tällaista arkailua täytyy varsinkin teidän ymmärtää, herra Manicamp, te kun niin hyvin oivallatte kaikki." "Oh, kyllähän, Madame. Voinpa tehdä vielä enemmänkin, minä kävelen teidän lähettiläittenne edellä. Sillä tavoin näytän heille varmasti tien ja olisin heitä suojelemassa, jos he vastoin kaikkia otaksumia sattuisivat varjelusta tarvitsemaan." "Ja siten he kaiketi myös parhaiten ilman minkäänlaista vaikeutta pääsevät sisälle?" "Tietysti, Madame; sillä kulkien edellä minä poistan esteet, jos sellaisia sattuisi." "Hyvä on, menkää, menkää, herra de Manicamp, ja odottakaa portaitten alipäässä." "Minä lähden, Madame." "Malttakaas." Manicamp pysähtyi. "Kun kuulette kahden naisen tulevan alas, niin lähtekää ja seuratkaa taaksenne katsahtamatta kreivirukan luo vievää tietä." "Mutta jos sattumalta tulisi portaita alas kaksi muuta henkilöä, joista voisin erehtyä?" "Lyödään kolmasti hiljaa kämmeniä yhteen." "Hyvä on, Madame." "Menkää, menkää." Manicamp kääntyi, kumarsi viimeisen kerran ja poistui ilosta pamppailevin sydämin. Hän tiesi hyvin, että Madamen tulo oli paras voide potilaan haavoihin. Ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun hän kuuli ovea varovaisesti avattavan ja jälleen suljettavan. Sitten hän eroitti keveitä askelia, jotka hiipivät porraskäytävää alas, ja lopulta merkiksi sovitut kolme kämmenenlyöntiä. Uskollisena lupaukselleen hän lähti heti, päätänsä kääntämättä suunnaten askeleensa Fontainebleaun katuja pitkin lääkärin asuntoa kohti. 160. Herra Malicorne Ranskan kuningaskunnan arkistonhoitajana. Kaksi viittoihinsa verhottua naista, mustasta sametista tehdyt puolinaamiot kasvoilla, seurasi arasti Manicampin jälkiä. Ensimmäisessä huonekerrassa loisti punaisten damastiverhojen takaa pöydälle asetetun lampun pehmeä valo. Saman huoneen perällä lepäsi kierteispatsaisella makuusijalla de Guiche. Vuoteen uutimet olivat saman väriset kuin ne, jotka himmensivät lampun hohdetta. Potilaan pää oli kohotettu kahdenkertaiselle pielukselle, silmät olivat sumeessa. Pitkät, kiharaiset hiukset olivat epäjärjestyksessä valahtaneet nuoren miehen kuiville ja kalpeille ohimoille ja hajautuneet vuoteelle. Kuume näkyi painavan leimansa koko huoneeseen. De Guiche uneksi. Hänen henkensä seurasi pimeyden halki jotakin sellaista unihouretta, joita Jumala lähettää manan tiellä iäisyyden maailmaan matkaaville. Pari kolme vielä hyytymätöntä veritahraa oli lattialla. Manicamp nousi kiireisesti ylös portaita, mutta kynnyksellä hän pysähtyi, työnsi hiljaa ovea, pisti päänsä huoneeseen, ja nähdessään kaiken olevan rauhallista lähestyi varpaillaan Henrik IV:n aikuista nojatuolia. Sairaanhoitajatar oli siihen tietysti nukahtanut. Herätettyään hänet pyysi Manicamp häntä menemään viereiseen huoneeseen. Sitten hän seisoi hetkisen vuoteen ääressä epätietoisena, pitäisikö herättää de Guiche hyvää uutista kuulemaan. Mutta samassa hän alkoi eroittaa oviverhon takaa silkkihameiden kahinaa ja matkakumppaniensa huohottavaa hengitystä. Ja huomatessaan väräjävän verhon jo kohoavan hän hiipi pois vuoteen luota, seuraten sairaanhoitajatarta viereiseen huoneeseen. Tuskin oli hän poistunut, kun verhon takaa astui kaksi naista hänen jättämäänsä huoneeseen. Ensimmäisenä saapunut viittasi käskevästi seuralaistansa istahtamaan oven vieressä olevalle jakkaralle. Sitten hän eteni rohkeasti makuusijan ääreen, lykkäsi uutimet kokoon rautakannattimessa ja työnsi niiden aaltoilevat poimut päänalusen taa. Silloin hän näki kreivin kalpeat kasvot, näki oikean käden häikäisevän valkoiseen palttinaan käärittynä lepäävän tummakuvioisella peitteellä, joka verhosi osan tästä tuskan vuoteesta. Häntä puistatti nähdessään veripisaran tiukkuvan esiin ja laajenevan palttinassa. Nuoren miehen valkea povi oli paljas, ikäänkuin yön viileän viiman olisi ollut avustettava hengitystä. Ohut rihma piteli paikoillaan haavasidettä, jonka ympärillä sinersi läpäissyttä verta. Raskas huokaus pääsi nuoren naisen huulilta. Nojaten vuodepatsasta vasten hän katseli naamionsa rei'istä tätä murheellista näkyä. Kreivin yhteenpuristettujen hampaiden välitse kuului käheä, koriseva ääni kuin kuolevan rinnasta. Naamioitu nainen tarttui potilaan vasempaan käteen. Se poltti kuin hehkuva hiili. Mutta heti kun vieraan jäätävän kylmät sormet koskettivat sitä, oli jähmetyksen vaikutus niin suuri, että de Guiche avasi silmänsä ja koetti katsettaan elvyttäen tulla tajuihinsa. Ensimmäiseksi havainnokseen hän näki vuoteensa vieressä seisovan haamun. Tämä huomio sai hänen silmänsä laajenemaan, mutta järjen kirkasta kipinää ei niissä syttynyt. Silloin nainen antoi merkin oven luo jääneelle seuralaiselleen. Tämä oli varmaankin oppinut ohjeensa hyvin, sillä selvään korostetulla äänellä hän ilman pienintäkään epäröimistä lausui: "Herra kreivi, hänen kuninkaallinen korkeutensa prinsessa Henriette on tahtonut tietää, miten kestätte haavanne tuottamat tuskat, ja minun suuni kautta tahtoo hän teille ilmoittaa surunsa kärsimyksistänne." Kuullessaan Madamen nimeä lausuttavan de Guiche liikahti. Hän ei vielä ollut laisinkaan huomannut henkilöä, joka nämä sanat lausui, ja kääntyi siis luonnollisesti ääntä kohti. Mutta kun kylmä käsi yhä puristi hänen omaansa, palasi hänen katseensa tähän liikkumattomaan aaveeseen. "Tekö minulle puhutte, madame", kysyi hän heikolla äänellä, "vai onko kanssanne joku toinen henkilö tässä huoneessa?" "On", vastasi haamu melkein kuulumattomasti ja laskien päänsä alemmaksi. "Hyvä", ponnistausi potilas lausumaan, "kiitos. Sanokaa Madamelle, että kuolema ei minua enää sureta, koska hän on muistanut minua." Kuoleman kuuluessa kuolevan huulilta ei tuskainen nainen voinut pidättää kyyneliään, vaan ne valuivat naamion alta ilmestyen poskille siihen kohtaan, missä se lakkasi niitä peittämästä. Jos de Guiche olisi paremmin hallinnut aistejaan, olisi hän nähnyt niiden vierivän kirkkaina helminä ja putoavan vuoteelle. Unohtaen naamioituksensa nainen nosti kätensä silmilleen kuivatakseen niitä, ja koskettaessaan ärsyttävää ja kylmää samettia hän tempasi suuttuneena naamion kasvoiltaan, viskaten sen lattialle. Tämän odottamattoman, ikäänkuin pilvistä laskeutuneen ilmestyksen nähdessään de Guiche huudahti ja ojensi käsivartensa. Mutta sanat kuolivat hänen huulilleen, ja kaikki voima herpautui hänen suonissaan. Hänen oikea kätensä, joka arvostelematta voimaansa oli seurannut tahdon yllykettä, putosi takaisin vuoteelle, ja heti punertui hohtavan valkoinen palttina suuremmasta veritahrasta. Samalla nuoren miehen silmät vuoroin sulkeutuivat ja avautuivat ikäänkuin hän olisi aloittanut kamppailun kuoleman talttumattoman enkelin kanssa. Muutamien vaistomaisten liikkeiden jälkeen pää jäi taas liikkumattomaksi pielukselle, mutta hänen kalpeutensa oli saanut lyijynharmaan vivahduksen. Naista peloitti, mutta tällä kertaa pelko vastoin tavallisuutta oli puoleensavetävää. Hän kumartui nuoren miehen puoleen, ja hänen henkäyksensä hiveli tämän kylmiä ja värittömiä kasvoja, joita hänen omansa miltei koskettivat. Sitten hän painoi nopean suudelman de Guichen vasemmalle kädelle. Se näkyi vaikuttavan kuin sähkövirran puistatus, sillä potilas havahtui toistamiseen, avaten suuret, ilmeettömät silmänsä, mutta vaipui sitten takaisin syvään horrostilaan. "Lähtekäämme", virkkoi prinsessa kumppanilleen, "lähtekäämme. Emme voi pitempään viipyä täällä. Tekisin vielä jonkun mielettömyyden." "Madame, Madame! Teidän korkeutenne unohtaa naamionne", huomautti valpas seuralainen. "Ottakaa se ylös", vastasi hänen emäntänsä, hiipien huumaantuneena alas portaita. Ja koska ovi oli jätetty puoliksi auki, livahtivat molemmat lintuset tästä aukosta, ja palasivat kevein askelin palatsiin. Toinen näistä kahdesta naisesta nousi Madamen suojiin asti, jonne hän katosi. Toinen meni hovineitojen asuntoon välikerrassa. Saavuttuaan kamariinsa viimemainittu istahti pöydän ääreen, ja suomatta itselleen aikaa hengähtääkään ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä: 'Tänä iltana Madame on ollut de Guichen luona. Kaikki käy hyvin tältä puolen. Pidä sinä huolta omasta osastasi, ja muista kaikin mokomin polttaa tämä lappu.' Hän taittoi kirjeen pitkäkäiseksi ja lähtien sitten varovasti huoneestaan meni Monsieurin palveluksessa olevien herrasmiesten asuntoihin johtavaan käytävään. Siellä hän pysähtyi erään oven eteen ja rapsautettuaan siihen kaksi kertaa sujautti sisään paperin ja poistui. Palattuaan sitten huoneeseensa hän hävitti kaikki jäljet ulkonakäynnistään ja kirjeen kirjoittamisesta. Siinä puuhassa hän huomasi pöydällä Madamen naamion, jonka oli emäntänsä käskystä ottanut mukaansa, mutta unohtanut antaa tälle takaisin. "Ohoo", virkahti hän, "muistakaamme tehdä huomenna, minkä tänään unohdimme!" Hän otti naamion, tarttuen siihen sen samettiposkesta, mutta tunsi peukalonsa kostuneen kosketuksesta. Vilkaistessaan sormeensa hän näki, että se ei ollut ainoastaan kostea, vaan punainen. Naamio oli pudonnut eräälle niistä veritäplistä, joita sanoimme olleen lattialla, ja mustasta sametista oli veri imeytynyt sisäpuolelle valkoista batistia tahraamaan. "Ah, ah!" huudahti Montalais -- sillä epäilemättä ovat lukijamme hänet kaikista kuvaamistamme liikkeistä tunteneet. "Minä en enää anna hänelle takaisin tätä naamiota, se on nyt liian kallisarvoinen." Ja seisoalle kohoutuen hän juoksi vaahterapuisen arkun luo, joka sisälsi erilaisia pukeutumistarpeita ja hajuvesiä. "Ei, ei sinnekään", virkkoi hän, "sellaista talletusta ei jätetä sattuman varaan." Sitten hetkisen kuluttua hän tuumi salaperäisesti hymyillen: -- Siro naamio, joka olet värjätty uljaan ritarin verellä, sinä joudut samaan varastoon, missä säilytetään la Vallièren ihmeellisiä kirjeitä Raoulin kirjeiden ohella, siihen lemmenlehtisten kokoelmaan, joka aikanaan muodostaa Ranskan ja kuningasvallan historian. Sinä tulet herra Malicornen haltuun, -- nauroi tyttöhupakko edelleen, alkaen riisuutua. -- Kelpo Malicornen haltuun, -- hän jatkoi sammuttaen kynttilänsä, -- joka luulee olevansa vain katselmusherrana Monsieurilla, mutta josta minä teen Bourbonien suvun ja kuningaskunnan parhaiden sukujen arkistonhoitajan ja historioitsijan. Valitelkoon hän vieläkin, se mörökölli! Hän laski uutimensa alas ja nukahti. 161. Matka. Seuraavana, lähtöön määrättynä päivänä, kuningas astui kellon yhtätoista lyödessä kuningattarien ja Madamen kanssa pääportaita pitkin edustalla odottavia vaunujaan kohti, joiden eteen oli valjastettu kuusi korskuvaa hevosta. Koko hovi odotteli matkapuvussa Hevosenkengäksi nimitetyllä pihalla. Loistava olikin nähdä tämä satuloitujen hevosten ja valjastettujen kuormavaunujen jono sekä virkailijoittensa, kamaripalvelijainsa ja paashiensa ympäröimien ylhäisten herrojen ja naisten joukko. Kuningas astui ajopeleihinsä molempain kuningatarten kanssa. Madame istahti omiinsa Monsieurin kera. Hovineidot noudattivat esimerkkiä, asettuen kaksittain heille määrättyihin vaunuihin. Kuninkaan vaunut kulkivat etunenässä, niitä seurasivat Madamen ajopelit, ja sitten muut hovisäännön määräämässä järjestyksessä. Päivä oli helteinen. Keveän tuulenviiman, jota aamusella olisi saattanut pitää kyllin voimakkaana vilvoittamaan ilmaa, teki pilvien takaa esiintyvä aurinko pian hehkuvaksi, ja nyt enää vain huokui kuuman autereen läpi polttavana henkäilynä, joka nostatti matkustajien kasvoille hienoa pölyä, saaden nämä toivomaan pian pääsevänsä perille. Madame oli ensimmäinen, joka valitteli kuumuutta. Monsieur vastaukseksi heittäysi taaksepäin vaunuissa kuin pyörtymäisillään ja valeli päälleen hajuvesiä ja ripisteli tuoksusuoloja, samalla kun hän tuon tuostakin huokaili raskaasti. Silloin Madame virkkoi hänelle herttaisimpaan sävyynsä: "Tosiaan, monsieur, odotin teidän olevan kyllin kohtelias, jättääksenne tällä helteellä vaunut minulle yksinäni ja itse tehdäksenne matkan ratsain." "Ratsain!" huudahti prinssi niin pelästyneenä, että hyvin saattoi nähdä, kuinka mahdoton hänen oli ottaa varten noin merkillistä ehdotusta. "Ratsain! Mitä ajattelettekaan, madame? Ihonihan korventuisi aivan pilalle tällaisessa tulikuumassa tuulessa." Madame purskahti nauramaan. "Te otatte minun päivänvarjoni", esitti hän. "Sitä olisi perin hankala pidellä!" vastasi Monsieur yksioikoisesti. "Eikä minulla ole hevostakaan." "Mitä! Eikö hevosta?" vastasi prinsessa, tahtoen edes kiusoitella, ellei saanut puolisoansa jättämään häntä yksikseen. "Te erehdytte, monsieur, sillä näenhän tuolla mieliraudikkonne." "Raudikkoni?" huudahti prinssi, yrittäen liikahtaa vaununikkunaa kohti; mutta se tuotti hänelle niin paljon vaivaa, että hän keskeyttäen aikeensa kiirehti vaipumaan entiseen hievahtamattomaan asentoonsa. "Niin", virkkoi Madame, "teidän hevosenne, jota herra de Malicorne kuljettaa." "Eläinparka!" vastasi prinssi. "Kyllä se saa kärsiä kuumuudesta!" Näin sanottuaan hän sulki silmänsä kuin kuoleva, joka vetää viimeistä henkäystään. Madame puolestaan ojentausi veltosti kaleesien toiseen nurkkaan, sulkien hänkin silmänsä, ei kuitenkaan nukkuakseen, vaan rauhassa haaveillakseen. Sillävälin kuningas, istuen vaunujensa etuosassa, luovutettuaan perimmäiset paikat kuningattarille, kärsi levottomain rakastajain tunteiden voimakasta ristiriitaa, jota heissä syntyy, kun he koskaan kykenemättä sammuttamaan polttavaa lemmenjanoansa aina haluavat nähdä rakkautensa esineen, mutta sitten väistyvät puoliksi tyytyväisinä, huomaamatta kiihoittaneensa janon vielä polttavammaksi. Ajaen edellä, kuten olemme sanoneet, kuningas ei voinut paikaltaan nähdä viimeisinä kulkevia seuranaisten ja hovineitojen vaunuja. Hänen täytyi sitäpaitsi vastata nuoren kuningattaren alituisiin kyselyihin. Perin onnellisena omistaessaan _rakkaan puolisonsa_, kuten hän kuninkaallisen seurustelukaavan unohtaen virkkoi, hän rasitti tätä kaikella rakkaudellaan ja kahlehti huolenpidollaan, peläten että hänet tultaisiin ryöstämään tai että Ludvig saisi halun jättää hänet. Itävallan Anna, joka ei silloin juuri muuta ajatellut kuin aika-ajoin tempoilevia vihjauksia rinnassaan, näytti iloista sävyä, ja vaikka hän aavisti kuninkaan levottomuuden, pitensi hän häijynkurisesti tämän kärsimyksiä vähän väliä odottamatta uudistaen keskustelun juuri kun hänen majesteettinsa omiin ajatuksiinsa vaipuneena alkoi hempeästi mietiskellä salaisia lempisuhteitaan. Kaikki tämä, kuningattaren hellä huolehtiminen ja Itävallan Annan kiusoittelu, alkoi tuntua sietämättömältä kuninkaasta, joka ei osannut hillitä sydämensä sykähtelyjä. Hän tuskitteli ensin kuumuutta; se oli alkuna muihin valituksiin. Mutta hän teki sen niin taitavasti, että Maria Teresia ei aavistanut hänen tarkoitustaan, vaan ymmärtäen kuninkaan sanat kirjaimellisesti ryhtyi leyhyttelemään Ludvigia kameelikurjensulillaan. Mutta kun kuningas kuumuuden haihduttua valitteli suonenvetoa ja jalkojen puutumista, ja kun vaunut juuri pysähtyivät hevosia vaihtamaan, kysyi kuningatar: "Tahdotteko, että astun kanssanne vaunuista? Minunkin jalkani ovat kangistuneet. Kävelkäämme muutamia askeleita jalan, ja kun vaunut saavuttavat meidät, asetumme jälleen paikoillemme." Kuningas rypisti kulmiaan. Uskottomalle aviopuolisolle on kova koetus, kun vaimo kalvavasta mustasukkaisuudesta huolimatta on kyllin lujatahtoinen välttääkseen antamasta veruketta vihastumiseen. Kuningas ei kuitenkaan voinut kieltää. Astuttuaan alas hän siis tarjosi käsivartensa kuningattarelle ja käveli tämän kanssa kappaleen matkaa, sillävälin kun hevosia vaihdettiin. Mutta kävellessään loi hän kateellisen silmäyksen hovimiehiin, joilla oli onni kulkea tiensä ratsain. Kuningatar huomasi pian, että jalkaisin kävely ei miellyttänyt kuningasta enempää kuin vaunuissa ajaminenkaan. Hän pyysi siis, että siirryttäisiin takaisin ajopeleihin. Kuningas vei hänet vaununastuimelle asti, mutta ei noussut hänen mukaansa. Hän vetäytyi jonkun askeleen taaksepäin, etsien vaunujonossa sitä henkilöä, joka hänelle oli niin peräti mielenkiintoinen. Kuudensien vaunujen oviverhojen takaa näyttäytyivät la Vallièren vaaleat kasvot. Kun kuningas seisoi liikkumattomana paikallaan haaveillen, näkemättä että kaikki oli valmiina ja vain häntä odotettiin, hän kuuli kolmen askeleen päästä kunnioittavasti kysyvän äänen. Siinä oli herra de Malicorne täydessä tallimestarin asussa, pidellen vasemmalla käsivarrellaan kahden hevosen suitsia. "Pyysikö teidän majesteettinne hevosta?" kysyi hän. "Hevosta! Olisiko teillä joku hevosistani?" kysyi kuningas, yrittäen tuntea herrasmiestä, jonka kasvot eivät hänelle vielä olleet tutunomaiset. "Sire", vastasi Malicorne, "minulla ainakin on hevonen teidän majesteettinne varalle." Ja Malicorne osoitti Monsieurin raudikkoa, jonka Madame oli huomannut. Uljas ja komeavaljainen eläin se olikin. "Mutta se ei ole minun hevosiani, monsieur", virkkoi kuningas. "Sire, hevonen on hänen kuninkaallisen korkeutensa tallista. Mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ratsasta näin kuumalla." Kuningas ei vastannut mitään, vaan lähestyi innokkaasti hevosta, joka kuopi maata kavioillaan. Malicorne liikahti pitelemään jalustinta, mutta hänen majesteettinsa oli jo satulassa. Iloissaan tästä hyvästä sattumasta kuningas säteilevänä karautti odottelevien kuningatarten vaunujen luo ja virkkoi Maria Teresian peljästyneestä muodosta huolimatta: "Ah, _ma foi_, keksin tämän hevosen ja käytän sitä hyväkseni. Vaunuissa olin tukehtua. Näkemiin, mesdames." Sitten hän kumartuen sirosti ratsunsa pyöreätä kaulaa kohti silmänräpäyksessä hävisi. Itävallan Anna kurkottautui seuraamaan häntä silmillään. Kuningas ei ratsastanut loitollekaan, sillä päästyään kuudensien vaunujen luo hän hillitsi hevosensa ja otti hatun päästään. Hän tervehti la Vallièrea. Hänet nähdessään tämä hiljaa huudahti kummastuksesta, samalla ilahtuneena punastuen. Vaunujen toisessa nurkassa istuva Montalais vastasi kuninkaan tervehdykseen syvällä kumarruksella. Sitten hän nerokkaana naisena tekeytyi hyvin kiintyneeksi maisemaan ja vetäytyi vasempaan kulmaukseen. Kuninkaan ja la Vallièren keskustelu alkoi, kuten kaikkien rakastavaisten haastelut, kaunopuheisin katsein ja muutamin merkityksettömin sanoin. Kuningas selitti, että hänen oli ollut kovin kuuma vaunuissaan. Siksi hänestä tuntui ratsastaminen oikein keventävältä. "Ja", lisäsi hän, "se hyväntekijä, joka toimitti minulle ratsun, on peräti nokkela mies, sillä hän arvasi, mitä tarvitsin. Nyt haluaisin vain tietää, kuka tuo herrasmies on, joka niin taitavasti palveli kuningastaan, pelastaen hänet sellaisesta julmasta vaivasta." Tämän haastelun aikana, joka ensimmäisestä sanasta alkaen oli kiinnittänyt hänen huomiotaan, Montalais oli lähestynyt, asettuen niin, että hän lauseen lopulla kohtasi kuninkaan katseen. Tästä johtui, että kuningas kysymystä tehdessään katsoi yhtä hyvin häneen kuin la Vallièreenkin, ja Montalais saattoi otaksua, että kysymys tehtiin hänelle, joten hänen siis sopi siihen vastata. "Sire", virkkoi neitonen, "hevonen, jolla teidän majesteettinne ratsastaa, kuulun Monsieurille, ja sitä kuljetti eräs hänen kuninkaallisen korkeutensa miehistä." "Ja mikä sen herrasmiehen nimi on, jos suvaitsette, mademoiselle?" "Herra de Malicorne, sire." Nimellä oli tavallinen vaikutuksensa. "Malicorne?" toisti kuningas hymyillen. "Niin, sire", vastasi Aure. "Katsokaa, se on tuo ritari, joka ratsastaa täällä vasemmallani." Ja hän osoitti todellakin Malicorneamme, joka autuaallisen näköisenä matkasi vasemman vaununoven edessä, tietäen hyvin, että hänestä juuri tällä hetkellä puhuttiin, mutta istuen hievahtamatta satulassaan kuin kuuromykkä. "Niin, se on sama mies", vahvisti kuningas; "muistan hänen muotonsa ja pidän nyt mielessäni hänen nimensä." Ja kuningas katsahti hellästi la Vallièreen. Aurella ei ollut enää mitään tehtävää. Hän oli esittänyt Malicornen nimen; maaperä oli hyvä, nyt oli vain annettava siemenen itää ja tapauksen kantaa hedelmiä. Hän siis heittäytyi takaisin loukkoonsa, tuntien itsensä oikeutetuksi antamaan herra de Malicornelle niin paljon suloisia merkkejä kuin vain tahtoi, koskapa herra de Malicorne oli onnistunut miellyttämään kuningasta. Kuten hyvin saattaa ymmärtää, Montalais käyttikin sitä etuansa runsaasti. Ja teräväkorvainen ja viekaskatseinen Malicorne lausui sanattomasti: -- Kaikki käy hyvin. Tätä arvostelmaa seurasi suudelmaa mukaileva elehtiminen. "Ah, mademoiselle", virkkoi kuningas vihdoin, "nyt teidän vapaa maalaiselämänne loppuu; teidän palveluksenne Madamen luona tulee ankarammaksi, emmekä me enää näe toisiamme." "Teidän majesteettinne rakastaa Madamea siksi paljon", vastasi Louise, "että te kyllä usein tulette hänen luokseen, Ja kun teidän majesteettinne käy huoneen läpi..." "Oi", huudahti kuningas hellällä äänellä, joka asteittain aleni, "vilahdukselta näkeminen ei ole tapaamista, ja kuitenkin näyttää siinä teille olevan kylliksi." Louise ei vastannut mitään. Huokaus paisutti hänen sydäntään, mutta hän tukahutti sen. "Teillä on suuri voima itsenne suhteen", sanoi kuningas. La Vallière hymyili surumielisesti. "Käyttäkää sitä voimaanne rakastamiseen", jatkoi Ludvig, "niin siunaan Jumalaa sen antamisesta teille." La Vallière pysyi ääneti, mutta kohotti kuninkaaseen rakkautta uhkuvan katseen. Ja ikäänkuin tämä polttava silmäys olisi hänet lävistänyt Ludvig painoi kätensä otsalleen ja kiihoittaen polvillaan hevosta karautti muutaman askeleen edelle. Taaksepäin nojaten, silmät puoliksi ummessa, la Vallière hyväili silmillään komeata ritaria, jonka töyhtö liehui tuulessa. Hän rakasti hänen sirosti pyöristyneitä käsivarsiaan, hienoja, jänteviä sääriään, jotka puristuivat hevosen kylkiin, tuota kauniiden hiuskiharain ympäröimää pyöreätä päänmuotoa. Toisinaan nuo kiharat kohosivat, ja niiden alta pilkisti esille siro, ruusunpunainen korva. Sanalla sanoen, lapsonen rakasti, ja rakkaus päihdytti häntä. Hetkisen perästä kuningas palasi hänen luokseen. "Oi", virkkoi hän, "ettekö näe, että vaitiolonne murtaa sydämeni? Oi, mademoiselle, kuinka armoton te olettekaan, kun olette valmis keskeyttämään suhteemme! Täytyykö minun luulla teitä horjuvaiseksi?... Niin, niin, minä pelkään tätä syvää rakkautta, jonka minussa herätätte." "Voi, sire, te erehdytte", sanoi la Vallière; "jos minä rakastun, kestää se rakkaus kaiken ikäni." "Jos te rakastutte!" huudahti kuningas ylväästi. "Mitä, ettekö siis rakasta?" Tyttö kätki kasvot käsiinsä. "Näettekö, näettekö", virkkoi kuningas, "että minä en syytä teitä aiheettomasti? Olettehan te häilyväinen, oikullinen, ehkä keimailevakin! Oi, hyvä Jumala!" "Ei, ah ei", huudahti tyttö, "rauhoittukaa, rauhoittukaa, Sire! Ei, ei; ei!" "Lupaatteko siis, että aina olette sama minulle?" "Ah, aina, sire." "Että te ette osoita sellaista kovuutta, joka murtaa sydämen, -- ette laisinkaan noita äkillisiä mielenmuutoksia, jotka surmaisivat minut?" "Ei, ah, ei!" "Hyvä on, minä pidän lupauksista, asetan mielelläni valojen varaan ja Jumalan haltuun kaikki, mikä koskee sydäntäni ja rakkauttani. Luvatkaa minulle, tai oikeammin vannokaa minulle, vannokaa, että jos elämässä, jota johdumme aloittamaan, elämässä täynnä uhrauksia, salaperäisyyttä, tuskaa, vastoinkäymisiä ja väärinkäsityksiä, -- vannokaa, että jos siinä elämässä olemme erehtyneet, jos olemme toisemme väärin käsittäneet, jos olemme toisiamme loukanneet, mikä on rikos rakkautta vastaan, -- vannokaa minulle, Louise...!" La Vallière säpsähti sydämensä syvimmässä. Ensi kertaa hän kuuli kuninkaallisen rakastajansa lausuvan hänen ristimänimeään. Ludvig taasen riisui hansikkaansa ja kuroitti kätensä vaunuihin asti. "Vannokaa minulle", jatkoi hän, "että me emme joskus kinastelun jälkeen toisistamme erinneinä koskaan anna pahastuksen kestää yön yli, vaan riennämme käynnillä tai edes sanan lähettämällä tuottamaan toisillemme lohdutuksen ja levon." La Vallière otti rakastajansa polttavan käden omiinsa, jotka olivat kylmät, puristaen sitä hellästi, kunnes läheisen pyörän liikunnasta säikkyvä hevonen riuhtaisi kuninkaan tästä onnestaan. Louise oli vannonut. "Palatkaa, sire", kehoitti hän, "palatkaa kuningattarien luo. Minä tunnen siellä myrskyn nousevan, ja se uhkaa minun sydäntäni." Ludvig totteli, kumarsi jäähyväisiksi neiti de Montalaisille ja pani hevosensa laukkaamaan kuningatarten vaunujen luo. Ohi ajaessaan hän näki nukkuvan Monsieurin. Mutta Madame ei nukkunut. Hän virkkoi ohikiitävälle kuninkaalle: "Mikä oivallinen ratsu, sire!... Eikö se ole Monsieurin raudikko?" Mutta nuori kuningatar ei sanonut muuta kuin: "Voitteko nyt paremmin, rakas herrani?" 162. Naiskolmikko. Pariisiin saavuttuaan kuningas meni valtakunnanneuvostoon, työskennellen osan päivästä. Kuningatar pysyi kotona leskikuningattaren seurassa ja puhkesi itkemään heti kun oli sanonut kuninkaalle hyvästi. "Ah, äitini", valitti hän, "kuningas ei enää rakasta minua! Mihin minä joudunkaan, hyvä Jumala?" "Aviomies rakastaa aina sellaista vaimoa kuin sinä olet", vakuutti Itävallan Anna. "Voi tulla hetki, äitini, jolloin hän rakastaa muuta naista kuin minua." "Mitä sinä rakastamisella ymmärrät?" "Oh, että aina ajattelee jotakuta, aina etsii tätä henkilöä." "Oletko luullut huomaavasi", kysyi Itävallan Anna, "että kuningas olisi siten menetellyt?" "En, madame", vastasi nuori kuningatar epäröiden. "Siitä näet, Marie!" "Ja kuitenkin tunnustanette, äitini, että kuningas laiminlyö minua?" "Kuningas, tyttäreni, kuuluu koko valtakunnalleen." "Ja siksipä hän ei enää kuulu minulle. Täten saan nähdä itseni hylättynä, unohdettuna, kuten niin monet kuningattaret ennen minua, kun sitävastoin rakkaus, maine ja kunnianosoitukset suodaan muille. Oi, äitini, kuningas on niin kaunis! Kuinka monet vielä sanovatkaan hänelle rakastavansa häntä, kuinka monien täytyykään häntä rakastaa!" "On harvinaista, että naiset rakastavat kuninkaassa miestä, mutta jos epäilyksestäni huolimatta kuitenkin sattuisi sellaista, niin toivo pikemmin, Marie, että ne naiset todellakin rakastavat puolisoasi. Ensiksikin rakastajattaren harras tunne haihduttaa pian rakastajan kiihkeyden, ja toiseksi lemmekäs rakastajatar piankin menettää vallan rakastajaa kohtaan, jolta hän ei halua mahtia eikä rikkautta, vaan pelkkää rakkautta. Toivo siis, että kuningas rakastaa lievästi, mutta että hänen rakastajattarensa hehkuu sitä tulisemmin!" "Oi, äiti, syvällä rakkaudella on uskomaton teho!" "Ja silti sanot olevasi hylätty?" "Se on totta, se on totta, minä puhun sekaisin... On kuitenkin kärsimys, jota en voisi vastustaa." "Mikä?" "Onnellinen valinta, talous, jonka hän laittaisi omamme ohelle, -- perhe-elämä, jonka hän löytäisi toisen naisen luota. Oi, jos koskaan näkisin kuninkaalla lapsia... minä kuolisin siitä!" "Maria, Maria", vastasi leskikuningatar hymyillen ja tarttuen miniänsä käteen, "muista tämä totuus, jonka sinulle lausun, ja olkoon se aina lohdutuksenasi: kuningas ei voi saada kruununperillistä ilman sinua, mutta sinä kyllä ilman häntä." Nämä sanat lausuttuaan, joita hän säesti vaikuttavalla naurunpurskahduksella, leskikuningatar jätti miniänsä, mennäkseen Madamea vastaan, jonka tulon eräs hovipoika ilmoitti. Madame oli hädin malttanut vaihtaa pukuaan. Silminnähtävästä kiihtymyksestään päättäen hän hautoi mielenkiintoista suunnitelmaa, jonka tuloksesta hän oli levoton. "Tulin katsomaan", virkkoi hän, "ovatko teidän majesteettinne tunteneet väsymystä pikku matkamme jälkeen." "Emme ollenkaan", sanoi leskikuningatar. "Hiukan", vastasi Maria Teresia. "Minä, mesdames, olen erityisesti pahoitellut, että ratsastus lienee uuvuttanut kuningasta." "Ei, ruumiinharjoitus tekee kuninkaalle hyvää." "Ja minä itse kehoitinkin häntä siihen", huomautti Maria Teresia kalveten. Madame ei vastannut tähän mitään, mutta hänelle omituinen hymyily värähti hänen huulillaan, leviämättä muihin osiin kasvoja. Sitten äkkiä muuttaen puheenainetta: "Tapaamme palatessamme Pariisin samanlaisena kuin se oli lähtiessämme: yhä lemmenjuonia, rettelöitä, keimailua." "Lemmenjuonia!... Mitä lemmenjuonia?" kysyi leskikuningatar. "Puhutaan paljon herra Fouquetista ja rouva Plessis-Bellièrestä." "Joka siis on lyöttäytynyt edellisten kymmenentuhannen joukkoon?" sanoi leskikuningatar. "Mutta viittasit rettelöihin?" "Niin, meillä kuuluu olevan kahnausta Hollannin kanssa." "Mistä syystä?" "Monsieur kertoi minulle jostakin kunniaraha-jupakasta." "Ahaa!" huudahti nuori kuningatar; "nuo Hollannissa lyödyt hopeamitalit... joissa nähdään kuninkaan auringon menevän pilveen. Olette väärässä sanoessanne sitä rettelöksi; sehän on julkista herjausta." "Niin kehnoa herjausta, että kuningas sitä vain halveksii", lisäsi leskikuningatar. "Mutta mitä puhuit keimailusta? Tarkoititko rouva d'Olonnea?" "En suinkaan, en suinkaan; aihe on lähempänä meitä." "_Casa de Usted_",[6] kuiskasi leskikuningatar huuliaan liikuttamatta miniänsä korvaan. Madame ei kuullut mitään, vaan jatkoi: "Olette kai kuulleet kamalan uutisen?" "Oo, kyllä, herra de Guichen haavoittumisen." "Ja te pidätte sitä, kuten kaikki muutkin, metsästysretkellä sattuneena tapaturmana?" "Niinhän tietysti", virkkoivat molemmat kuningattaret, mutta tällä kertaa heidän mielenkiintonsa oli herännyt. Madame tuli lähemmäksi. "Kaksintaistelu", sanoi hän hiljaa. "Ah!" huudahti Itävallan Anna ankarasti. Hänen korvissaan oli sillä sanalla paha kaiku, kaksintaistelut kun olivat Ranskassa olleet kiellettyjä siitä asti kun hän siellä hallitsi. "Perin valitettava kaksintaistelu, joka oli maksaa Monsieurille kaksi hänen parhaista ystävistään ja kuninkaalle kaksi uskollista palvelijaa." "Ja mistä se siis johtuikaan?" kysyi nuori kuningatar salaisen vaiston yllyttämänä. "Keimailusta", toisti Madame voitonriemuisesti. "Nuo herrasmiehet väittelivät erään naisen kunniasta: toisen mielestä hänen neitsyellisyytensä oli verrattava itse Pallas Athenen puhtauteen, toinen taas väitti tuon naisen Venusta matkien kiihoittavan Marsia, ja niinpä nuo herrat taistelivat kuin Hektor ja Akhilleus." "Venus kiihoittamassa Marsia?" hymähti nuori kuningatar itsekseen, uskaltamatta syventyä vertaukseen. "Kuka se nainen on?" kysyi Itävallan Anna suoraan. "Joku hovineito, niinhän sanoit?" "Sanoinko?" virkkoi Madame. "Niin. Luulenpa vielä, että mainitsit hänen nimensäkin." "Tiedättekö, että sellainen nainen on turmiollinen kuninkaallisessa huonekunnassa?" "Hän on neiti de la Vallière?" virkkoi leskikuningatar. "Hyvä Jumala, niin, juuri se ruma tyttönen." "Minä luulin hänen olevan kihloissa ritarin kanssa, joka tietääkseni ei ole herra de Guiche eikä herra de Wardes." "Se on mahdollista, madame." Nuori kuningatar otti koruompeluksen ja purki sen rauhallisuutta teeskennellen, vaikka vapisevat sormet todistivat hänen kiihtymystään. "Mitä puhuitkaan Venuksesta ja Marsista?" tivasi leskikuningatar. "Onko joku _Mars_ pelissä?" "Nainen sitä kehuskelee." "Ettäkö hän kehuskelee sitä?" "Se on ollut taistelun syynä." "Ja herra de Guiche on puolustanut Marsia?" "Niin, tietysti, uskollisena palvelijana." "Uskollisena palvelijana!" huudahti nuori kuningatar, unohtaen mustasukkaisuuden puuskassa kaiken varovaisuutensa. "Miten palvelijana?" "Koska Marsia ei voinut puolustaa muuta kuin tuon Venuksen kustannuksella", vastasi Madame, "herra de Guiche taisteli Marsin ehdottoman viattomuuden puolesta, vakuuttaen kai Venuksen vain tyhjää kerskuneen." "Ja levittelikö herra de Wardes huhua, että Venus oli oikeassa?" kysyi Itävallan Anna rauhallisesti. -- Ah, de Wardes, -- ajatteli Madame, -- saatte kalliisti maksaa haavat, jotka olette tuottanut miesten jaloimmalle! Ja hän ryhtyi syyttämään de Wardesia kaikella mahdollisella kiivaudella, maksaen täten velan haavoitetun ja omasta puolestaan, varmana siitä, että hän siten tärvelisi vihollisensa tulevaisuuden. Hän puhui niin paljon, että jos Manicamp olisi ollut siellä, olisi hän pahoitellut niin hyvin palvelleensa ystäväänsä, koska siitä seurasi tämän onnettoman vihollisen perikato. "Kaikessa tässä", virkkoi Itävallan Anna, "minä en näe muuta kuin yhden syyllisen -- sen la Vallièren." Nuori kuningatar ryhtyi jälleen työhönsä, osoittaen jäätävää kylmyyttä. Madame kuunteli. "Eikö se ole sinunkin mielipiteesi?" sanoi hänelle Itävallan Anna. "Etkö pane hänen syykseen tätä riitaa ja kaksintaistelua?" Madame vastasi eleellä, joka ei ollut myöntävä enempää kuin kieltäväkään. "Sitten minä en ymmärrä, mitä oikeastaan tarkoitit puhuessasi keimailun vaaroista", jatkoi Itävallan Anna. "On totta", kiirehti Madame lausumaan, "että jos tuo nuori henkilö ei olisi keimaillut, ei Mars olisi hänestä välittänyt." Sana "Mars" toi jälleen ohimenevän punan nuoren kuningattaren poskille, mutta siitä huolimatta hän jatkoi aloittamaansa työtä. "Minä en tahdo, että hovissani täten ärsytetään miehet toisiaan vastaan", virkkoi Itävallan Anna hitaasti. "Ne tavat olivat ehkä hyödyllisiä aikana, jolloin jakaantuneella, kiistelevällä aatelilla ei ollut muuta yhtymäkohtaa kuin ritarillisuus. Silloin naisilla, jotka yksinään vallitsivat, oli etuoikeutena ylläpitää herrasmiesten kuntoa lukuisilla kokeilla. Mutta nykyään on Ranskassa, Jumalan kiitos, yksi ainoa valtias. Ja tämän isännän hyväksi on keskitettävä kaikki voima ja kaikki ajatukset. Minä en siedä, että pojaltani riistetään joku palvelijoistaan." Kääntyen nuoren kuningattaren puoleen hän vielä lisäsi: "Mitä tehdä tuolle la Vallièrelle?" "La Vallièrelle?" toisti kuningatar tekeytyen kummastuneeksi. "En tunne sitä nimeä." Ja tätä vastausta seurasi sellainen jäinen hymyily, joka sopii vain kuninkaallisille huulille. Madame itse oli suuri prinsessa, suuri hengenlahjoiltaan, syntyperältään ja ylpeydeltään. Mutta tämän vastauksen paino mursi hänet, ja hän tarvitsi hetkisen toipuakseen. "Hän on seuraneitojani", vastasi hän kumartaen. "Silloin", huomautti Maria Teresia äskeiseen tapaansa, "se on teidän asianne, sisareni... eikä meidän." "Anteeksi", puuttui puheeseen Itävallan Anna, "kyllä asia kuuluu minulle. Ja minä käsitän varsin hyvin", jatkoi hän, luoden Madameen ymmärtäväisen katseen, "minä käsitän, miksi Henriette on minulle tämän kertonut." "Teidän lausumanne sanat, madame", virkkoi englantilainen prinsessa, "ovat pelkkää viisautta." "Tullessaan lähetetyksi takaisin kotiseudulleen", ehdotti Maria Teresia säveästi, "tyttö tietenkin saisi eläkkeen." "Minun käsikassastani!" huudahti Madame kiivaasti. "Ei, ei, Henriette", keskeytti Itävallan Anna, "ei mitään hälinää, jos suvaitset. Kuningas ei pidä siitä, että naisista levitetään pahoja huhuja. Tulkoon tämä kaikki järjestetyksi perheen piirissä. Ehkä suvaitset lähettää kutsumaan tuon tytön tänne. -- Sinä, tyttäreni, tehnet hyvin ja lähtenet hetkiseksi omiin suojiisi." Vanhan kuningattaren pyynnöt olivat käskyjä. Maria Teresia nousi palatakseen huoneeseensa ja Madame lähettääkseen paashin la Vallièreä noutamaan. 163. Ensimmäinen kinastus. La Vallière saapui leskikuningattaren luo vähääkään aavistamatta, että häntä vastaan oli kudottu vaarallinen juoni. Hän luuli, että oli joku palvelus kysymyksessä, eikä leskikuningatar ollut koskaan osoittautunut hänelle häijyksi sellaisessa tapauksessa. Ja kun hän sitäpaitsi ei ollut välittömästi Itävallan Annan vaikutusvallasta riippuvainen, saattoi hänellä tämän kanssa olla vain virallisia suhteita, joissa hänen oma kohteliaisuutensa ja ylhäisen prinsessan arvo tekivät hänen velvollisuudekseen osoittaa mahdollisimman suurta auliutta. Hän lähestyi siis leskikuningatarta huulillaan rauhallinen ja lempeä hymyilynsä, joka oli hänen paras kaunistuksensa. Kun tyttö ei astunut kyllin lähelle, antoi Itävallan Anna hänelle merkin tulla ihan tuolin eteen. Silloin Madame ilmestyi jälleen sisälle ja näköjään aivan tyynenä istahti anoppinsa viereen, ryhtyen Maria Teresian aloittamaan työhön. Käskyn asemesta, jonka hän oli odottanut heti saavansa, la Vallière tarkkasi näitä valmisteluja ja silmäili uteliaasti, elleipä levottomasti, molempien prinsessain kasvoja. Anna mietti. Madame säilytti välinpitämättömyyden teeskentelyn, joka olisi voinut säikähdyttää vähemmänkin arkoja. "Mademoiselle", puhkesi leskikuningatar äkkiä puhumaan, ääntämisessään murtaen espanjaksi, mikä osoitti hänen olevan tuohuksissaan, "sallikaahan, että hiukan haastelemme teistä, kun kerran olette nyt kaikkien puheenaineena." "Minäkö?" huudahti la Vallière kalveten. "Älkää tekeytykö tietämättömäksi, kaunokaiseni. Olettehan toki kuullut herra de Guichen ja herra de Wardesin kaksintaistelusta?" "Hyvä Jumala, madame, huhu toi sen kyllä eilen minunkin korviini!" vastasi la Vallière, liittäen kätensä ristiin. "Ettekö ollut sitä ennakolta aavistanut?" "Kuinka se olisi ollut mahdollista, madame?" "Siksi että, kun kaksi miestä taistelee keskenään, he eivät tee sitä aiheetta, ja teidän pitäisi tuntea syyt noiden kahden kiistaajan vihoihin." "Sitä asiaa en ollenkaan tunne, madame." "Itsepäinen kieltäminen on jokseenkin jokapäiväinen puolustustapa, ja teidän, madame, joka olette niin älykäs, pitäisi välttää arkisuutta. Jotakin muuta!" "Hyvä Jumala, madame, teidän majesteettinne pelästyttää minut ankaralla sävyllänne. Olisinko onnettomuudekseni joutunut epäsuosioonne?" Madame alkoi nauraa. La Vallière katseli häntä tyrmistyneenä. Anna jatkoi: "Epäsuosiooni!... Joutunut epäsuosiooni! Mitä kuvittelettekaan, neiti de la Vallière? Minun täytyy ajatella ihmisiä, voidakseni heihin kohdistaa epäsuosioni. Mutta minä ajattelen teitä nyt vain siksi, että teistä puhutaan vähän liian paljon; ja minä en pidä siitä, että hovini naisista puhutaan." "Teidän majesteettinne suo minulle kunniaa sen sanomisella", vastasi la Vallière hätääntyneenä; "mutta minä en käsitä, miten olen saattanut herättää huomiota." "Tahdon sen siis sanoa teille. Herra de Guiche kuuluu joutuneen pakotetuksi puolustamaan teitä." "Minua?" "Juuri teitä. Se on ritarillista, ja kauniit seikkailijattaret näkevät mielellään, että ritarit taittavat peitsensä heidän puolestaan. Minä sen sijaan vihaan kaksintaisteluja ja siis varsinkin seikkailuja ja... tehkää siitä omat johtopäätöksenne." La Vallière vaipui kuningattaren jalkoihin, mutta tämä käänsi hänelle selkänsä. Hän ojensi kätensä Madamea kohti, ja tämä nauroi hänelle vasten kasvoja. Ylpeyden tunne sai hänet nousemaan. "Mesdames", virkkoi hän, "olen pyytänyt saada tietää, mikä on rikokseni. Teidän majesteettinne pitäisi se minulle ilmoittaa, mutta minä huomaan, että teidän majesteettinne tuomitsee minut ennen kuin on suonut minulle puhdistautumisen tilaisuutta." "Ohhoh", huudahti Itävallan Anna, "kuulkaahan vain noita korulauseita, Madame, noita sieviä ajatuksia! Tämä tyttö on kuninkaallinen prinsessa, hän on suuren Kyroksen tavoittelijoita... oikea hempeyden ja sankarillisten eleiden ehtymätön lähde. Näkee hyvin, kaunokaiseni, että on kehitetty sielunlahjoja kruunupäiden seurassa." La Vallière tunsi viittauksen vihlaisevan sydäntään; hän ei enää kalvennut, vaan kävi valkoiseksi kuin lilja, ja kaikki hänen voimansa pettivät. "Minä tahdon sanoa teille", virkkoi kuningatar halveksivasti, "että jos yhä kehitätte tuollaisia ajatuksia, niin nöyryytätte meidät naiset siinä määrin, että meitä hävettää esiintyä lähellänne. Palatkaa luonnollisuuteen, mademoiselle. _A propos_, mitä äsken kuulinkaan? Tehän lienette kihloissa?" La Vallière painoi poveaan, jota uusi tuska raateli. "Vastatkaa toki, kun teitä puhutellaan." "Olen, madame." "Kuka siis on sulhasenne?" "Eräs aatelismies." "Ja hänen nimensä on?" "Bragelonnen varakreivi." "No, se on teille hyvin onnellinen kohtalo, mademoiselle, ja varattomana, ilman yhteiskunnallista asemaa... ilman suuria henkilöllisiä etuja, teidän pitäisi kiittää taivasta, joka on teille suonut sellaisen tulevaisuuden." La Vallière ei vastannut mitään. "Missä se varakreivinne oleskelee?" jatkoi kuningatar. "Englannissa", virkkoi Madame, "mutta huhu neidin voitoista joutuu kyllä sielläkin hänen kuuluviinsa." "Oi taivas!" äännähti la Vallière epätoivoisena. "No niin, mademoiselle", sanoi Itävallan Anna, "nuori mies toimitetaan takaisin, ja teidät lähetetään jonnekin hänen kanssaan. Jos olette toista mieltä -- tytöillä on hupsuja näkökohtia --, niin luottakaa minuun: minä laitan teidät oikealle tielle, -- olen pitänyt huolta huonommankin arvoisista tytöistä kuin te nyt olette." La Vallière ei enää kuunnellut. Säälitön kuningatar lisäsi: "Minä lähetän teidät ensin yksinänne jonnekin, missä voitte rauhallisemmin harkita. Mietiskely tyynnyttää veren kiihkeyttä, se karkoittaa nuoruuden harhakuvat. Olette kai ymmärtänyt minut?" "Madame, madame!" "Ei sanaakaan!" "Madame, olen viaton kaikkeen siihen, mistä teidän majesteettinne saattaa minua epäillä. Madame, katsokaa minun epätoivoani. Minä rakastan ja kunnioitan teidän majesteettianne niin hartaasti!" "Olisi parempi, että te ette kunnioittaisi minua", lausui kuningatar kylmän ivallisesti. "Olisi parempi, jos ette olisi viaton, Kuvitteletteko ehkä, että tyytyisin menemään tieheni, jos te olisitte tehnyt auttamattoman virheen?" "Oi, madame, tahdotteko surmata minut?" "Ei mitään ilvenäytelmää, pyydän, tai muutoin minä otan huolehtiakseni loppuratkaisusta. Lähtekää, menkää kotiinne, ja olkoon läksytykseni teille opiksi." "Madame", virkkoi la Vallière Orléansin herttuattarelle, tarttuen hänen käsiinsä, "rukoilkaa puolestani, te kun olette niin hyvä!" "Minäkö!" vastasi tämä riemuitsevan pilkallisesti; "minäkö hyvä?... Ah, mademoiselle, te ette sitä laisinkaan ajatelleet!" Ja hän työnsi nuoren tytön käden tylysti takaisin. Sen sijaan että olisi murtunut, kuten molemmat prinsessat hänen kalpeudestaan ja kyynelistään päättäen saattoivat odottaa, sai neito äkkiä takaisin kaiken tyyneytensä ja arvokkuutensa. Hän kumarsi syvään ja lähti. "No", sanoi Itävallan Anna Madamelle, "luuletko, että hän aloittaa uudestaan?" "Minua epäilyttävät lempeät ja kärsivälliset luonteet", vastasi Madame. "Mikään ei ole rohkeampi kuin kärsivällinen sydän, mikään ei ole varmempi itsestään kuin lempeä luonne." "Minä vakuutan, että hän ajattelee useammin kuin kerrat ennen kuin jälleen katsahtaa Mars-jumalaan." "Ellei hän vain käytä hänen kilpeään", varoitti Madame. Ylpeä katse leskikuningattaren silmistä vastasi tähän huomautukseen, jolta ei puuttunut terävyyttä, ja jokseenkin varmoina voitostaan he menivät jälleen tapaamaan Maria Teresiaa, joka odotti heitä levottomuuttaan peitellen. Kello oli silloin puoli seitsemän illalla, ja kuningas oli juuri haukannut välipalan. Hän ei hukannut aikaa. Kun ateria oli nautittu ja kaikki toimitukset päättyivät, tarttui hän de Saint-Aignanin käsivarteen, käskien kreivin tulla saattajakseen la Vallièren kammioon. Hovimieheltä pääsi äänekäs huudahdus. "No, mitä nyt?" sanoi kuningas. "Siihen on totuttava, ja tottuakseen johonkin täytyy joskus aloittaa." "Mutta, sire, tyttöjen asunto täällä on kuin lyhty: kaikki ihmiset näkevät, kuka sinne menee ja kuka sieltä tulee. Minun mielestäni joku veruke... Esimerkiksi..." "Annahan kuulla." "Ehkä teidän majesteettinne tahtoisi odottaa, kunnes Madame on palannut huoneisiinsa." "Ei enempiä verukkeita, ei enää odottelua! On ollut jo kylliksi kiertelyä ja kiusallista salamyhkäisyyttä; en käsitä, miten Ranskan kuningas häpäisisi itseään seurustelemalla lahjakkaan tytön kanssa. _Honni soit qui mal y pense_!"[7] "Sire, sire, suokoon teidän majesteettinne anteeksi ehkä liiallisen intoni..." "Puhu." "Entä kuningatar?" "Se on totta, se on totta! Tahdon, että kuningatarta aina kunnioitetaan. No niin, tänä iltana vielä menen neiti de la Vallièren luo, mutta tämän jälkeen käytän mitä verukkeita vaan tahdot. Huomenna etsimme niitä, tänä iltana minulla ei ole aikaa." De Saint-Aignan ei vastannut; hän astui alas portaita kuninkaan edellä ja pihan yli häpeäntunteen vallassa, jota ei haihduttanut edes harvinainen kunnia saada olla kuningasta tukemassa. Tämä hovimies nimittäin tahtoi olla sekä Madamen että molempain kuningatarten hyvässä suosiossa. Hän ei myöskään halunnut olla epämieluinen neiti de la Vallièrelle, ja näin monta hyvää etua yhtaikaa tavoitellessa oli vaikea välttää vastuksia. Nuoren kuningattaren, leskikuningattaren ja itse Madamen ikkunat olivat juuri hovineitojen pihan puolella. Jos hänet nähtäisiin kuningasta saattamassa, johtuisi siitä kolmen suuren prinsessan pahastuminen, kolmen naisen, joiden vaikutusvalta oli järkkymätön; palkkiona olisi vain rakastajattaren ohimenevä mielihyvä, ja tämä oli paljon vähemmän houkuttelevaa. Kreiviparka, joka niin uljaasti suojeli la Vallièrea Fontainebleaun Viisikulmiossa ja puistossa, ei tuntenutkaan samaa rohkeutta julkisuuden valossa. Hän keksi tyttösessä tuhansia vikoja, joita hänen teki kovin mielensä huomautella kuninkaalle. Mutta hänen koettelemuksensa loppui hyvin, he pääsivät pihan yli ainoankaan verhon nousematta tai ikkunan avautumatta. Kuningas käveli nopeasti sekä oman kärsimättömyytensä kannustamana että edellään rientävän de Saint-Aignanin pitkien säärten vaikutuksesta. Ovella tahtoi de Saint-Aignan vetäytyä syrjään, mutta kuningas pidätti hänet. Tätä huomaavaisuutta ei hovilainen lainkaan kaivannut, mutta nyt hänen täytyi seurata Ludvigia la Vallièren luo. Hallitsijan saapuessa oli nuori tyttö juuri saanut silmänsä kuivatuiksi, mutta niin hätääntyneesti, että kuningas näki hänen itkeneen. Ludvig kyseli häneltä kuin hellä rakastaja ainakin, pakottaen häntä puhumaan. "Ei minua mikään vaivaa, sire", väitteli tyttö. "Mutta olettehan itkenyt." "Oh, en suinkaan, sire." "Katsokaahan, de Saint-Aignan, olenko minä erehtynyt?" De Saint-Aignan ei hämillään tiennyt mitä vastata. "Silmänne ainakin punoittavat, mademoiselle", väitti kuningas. "Se johtuu tien tomusta, sire." "Ei vainkaan, ei vainkaan; teillä ei nyt ole sitä tyytyväistä ilmettä, joka teidät tekee niin kauniiksi ja viehättäväksi. Te ette katso minuun." "Sire!" "Mitä sanoinkaan? Te ihan vältätte minun katseitani" Hovineito oli tosiaankin kääntänyt silmänsä syrjään. "Mutta, taivaan nimessä, mitä nyt onkaan tapahtunut?" kysyi Ludvig, jonka veri oli alkanut kiehua. "Ei mitään, sanon vieläkin kerran, sire, ja olen valmis osoittamaan teidän majesteetillenne, että sieluni on niin häiriintymätön kuin vain haluatte." "Sielunne häiriintymätön, vaikka näen teidät hämmentyneeksi kaikessa, eleissännekin! Olisiko teitä loukattu, pahastutettu?" "Ei, ei, sire." "Haa, se pitäisi minulle ilmoittaa!" sanoi nuori ruhtinas säkenöivin silmin. "Mutta kukaan ei ole minua loukannut, sire." "No, muuttukaahan sitten jo taas niin haaveilevan hilpeäksi eli iloisen surumieliseksi, jollaisena teitä ihailin tänä aamuna. No... armosta!" "Kyllä, sire, kyllä!" Kuningas polki jalkaa. "En voi käsittää tätä käännettä!" valitti hän. Ja hän katseli de Saint-Aignania, joka myöskin hyvin huomasi la Vallièren synkän raukeuden, kuten kuninkaan kärsimättömyydenkin. Turhia olivat Ludvigin rukoukset, turhaan hän yritti taistella tuota onnetonta mielentilaa vastaan: nuori tyttö oli murtunut, kuolemankaan näkeminen ei olisi häntä horroksestaan herättänyt. Kuningas vainusi tässä kielteisessä apeudessa jotakin salaperäistä ikävyyttä; hän alkoi epäilevästi katsella ympärilleen. La Vallièren kamarissa sattui olemaan Atoksen pienoiskuva. Kuningas näki tämän muotokuvan, joka suuresti muistutti Bragelonnea, ollen maalattu kreivin nuoruuden päivinä, la hän loi siihen uhkaavia katseita. Ahdistuneessa mielentilassaan ja kuvaa laisinkaan muistamatta la Vallière ei voinut vähääkään arvata, mitä kuninkaan sielussa liikkui. Sillävälin Ludvig antautui hirveään muistelmaan, joka jo usean kerran oli häirinnyt hänen mieltään, joskin hän oli aina karkoittanut sen luotansa. Hän ajatteli hellää ystävyyttä, joka oli vallinnut noiden kahden nuoren välillä heidän syntymästään. Hän muisti siitä johtuneen kihlauksen, -- miten Atos oli Raoulin puolesta tullut häneltä pyytämään la Vallièren kättä. Hän kuvitteli, että la Vallière Pariisiin palattuaan oli saanut uutisia Lontoosta ja että nämä sanomat olivat päässeet vastapainoksi sille vaikutukselle, minkä hän oli kyennyt saamaan tytön suhteen. Ja melkein heti hän tunsi mustasukkaisuuden vihaisen paarman pistoksen ohimossaan. Hän kyseli katkeroituneesti uudestaan, mutta la Vallière ei voinut vastata; hänen olisi täytynyt sanoa kaikki, -- syyttää kuningatarta, syyttää Madamea. Siten hänelle olisi tullut kestettäväksi avonainen taistelu kahta suurta ja mahtavaa prinsessaa vastaan. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että kun hän ei tehnyt mitään salatakseen kuninkaalta, mitä sielussaan liikkui, kuninkaan olisi pitänyt vaikenemisesta huolimatta tajuta hänen sydämensä tunteet. Jos Ludvig todella rakasti, täytyi hänen ymmärtää kaikki, arvata kaikki. Mitä olikaan sielujen sopusointu, ellei jumalallinen liekki, joka valaisi sydäntä ja teki tosirakastaville sanat tarpeettomiksi? Hän siis oli ääneti, tyytyi huokailemaan, itkemään, kätkemään päänsä käsiin. Nämä huokaukset, nämä kyyneleet, jotka alussa olivat hellyttäneet ja sitten pelästyttäneet Ludvig XIV:ttä, ärsyttivät häntä nyt. Hän ei kyennyt sietämään vastustusta sen enempää huokauksina ja kyynelinä kuin muussakaan muodossa. Hänen sanansa kävivät kauttaaltaan karvaiksi, kiivaiksi ja hyökkääviksi. Tämä tuotti nuorelle tytölle uuden tuskan entisten lisäksi. Mutta vääryydestä, jota hän katsoi rakastajansa hänelle tekevän, hän ei ainoastaan ammentanut voimaa muiden surujensa vastustamiseksi, vaan tämänkin koettelemuksen kestämiseksi. Kuningas alkoi suorastaan syyttää. La Vallière ei yrittänytkään puolustautua; hän kärsi kaikki nämä väitökset, vastaten vain päänpudistuksella ja lausumatta muuta kuin ne kaksi sanaa, jotka kumpuavat syvän murheen ahdistamista rinnoista: "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" Mutta tyynnyttämättä kuninkaan ärtymystä tämä tuskanhuudahdus vain kartutti sitä. Se oli kuin vetoamista hänen omaansa korkeampaan voimaan, vetoamista olentoon, joka kykeni varjelemaan la Vallièrea häneltäkin. Sitäpaitsi hallitsija huomasi saavansa kannatusta de Saint-Aignanilta. Tämä näki myrskyn nousevan; hän ei tiennyt, kuinka voimakasta rakkautta Ludvig XIV saattoi tuntea, mutta aavisti kolmen prinsessan vihan nuolten olevan uhkaamassa, tuhon kohtaavan la Vallière-poloista, eikä ollut kyllin ritarillinen syrjäyttääkseen sitä pelkoa, että hän itsekin sortuisi samaan turmaan. De Saint-Aignan siis vain tuolloin tällöin mutisi joitakin sanoja ja säesti niitä nytkähtelevillä eleillä, jotka olivat omiaan pahentamaan tilannetta ja kehittämään riitaa, jotta välien rikkoutumisesta olisi tuloksena hänen vapautumisensa hankalasta velvollisuudesta kulkea pihojen läpi keskellä päivää saattelemassa mahtavaa kumppaniansa la Vallièren luo. Kuningas kiihtyi kiihtymistään. Hän jo astahti ovellekin päin ikäänkuin lähteäkseen tiehensä, mutta kääntyi takaisin. Nuori tyttö ei ollut kohottanut päätänsä, vaikka askelten äänen oli täytynyt ilmaista hänelle, että hänen rakastajansa oli poistumassa. Kuningas pysähtyi hetkiseksi hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla. "Viimeisen kerran, mademoiselle", tiukkasi hän, "ettekö tahdo puhua? Ettekö tahdo selittää syytä tähän muutokseen, tähän häilyväisyyteen, oikkuun?" "Mitä minun pitäisikään sanoa, hyvä Jumala?" sopersi la Vallière. "Näettehän hyvin, sire, että olen tällä hetkellä murtunut! Näettehän, että minulla ei ole tahtoa, ei ajatusta, puhekykyä!" "Onko siis niin vaikea lausua totuutta? Vähemmillä sanoilla kuin äsken kieltäysitte, olisitte sen voinut ilmoittaa!" "Mutta mistä totuuden?" "Kaikesta." Totuus nousikin la Vallièren sydämestä hänen huulilleen. Hänen käsivartensa tekivät liikkeen avautuakseen, mutta suu jäi mykäksi, ja kädet valahtivat jälleen alas. Lapsiparka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin onnettomaksi, uskaltautuakseen sellaiseen paljastukseen. "Minä en tiedä mitään", sopersi hän. "Oih, tuo on enemmän kuin keimailua", kivahti kuningas, "enemmän kuin oikuttelua! Se on petosta!" Ja tällä kertaa ei mikään häntä pidättänyt, hänen sydämensä kiivaat sykähdykset eivät saaneet häntä kääntymään takaisin, vaan hän hyökkäsi huoneesta epätoivoisin elein. De Saint-Aignan seurasi häntä, pyytämättä parempaa kuin päästä lähtemään. Ludvig XIV seisahtui portaille ja ähkäisi tarttuen kouristuneesti kaiteeseen: "Näethän, kuinka arvottomasti minua on hulluteltu?" "Missä kohden, sire?" kysyi suosikki. "De Guiche on taistellut Bragelonnen varakreivin puolesta ja tuo Bragelonne...!" "Niin?" "Tyttö rakastaa häntä yhä! Ja toden totta, de Saint-Aignan, minä kuolen häpeästä, jos minulla kolmen päivän kuluttua vielä on hitunenkin tätä rakkautta sydämessäni jäljellä." Ja Ludvig XIV suuntasi kulkunsa jälleen omiin huoneisiinsa. "Ah, olinhan sitä teidän majesteetillenne sanonut", jupisi de Saint-Aignan seuratessaan kuningasta edelleen ja vilkuessaan arasti kaikkiin ikkunoihin. Onnettomuudeksi ei käynyt palatessa yhtä hyvin kuin menomatkalla. Eräs verho kohosi, ja sen takana väijyi Madame. Tämä oli nähnyt kuninkaan astuvan ulos hovineitojen asunnosta. Kuninkaan mentyä hän nousi ja läksi kiireellisesti huoneestaan. Hän harppasi kaksi askelmaa kerrallaan ylös portaita siihen kammioon, josta kuningas juuri oli lähtenyt. 164. Epätoivo. Kuninkaan mentyä oli la Vallière kohoutunut, käsivarret ojennettuina, kuin seuratakseen, kuin pidättääkseen häntä. Mutta kun ovet sulkeutuivat poistuneen jälkeen, kun askelten ääni häipyi etäisyyteen, oli tyttöparalla enää vain voimia astuakseen heittäytymään ristiinnaulitunkuvansa jalkojen juureen. Hän jäi siihen murtuneena, masentuneena, murheeseensa vaipuneena, kykenemättä tajuamaan muuta kuin oman surunsa, ja senkin hän käsitti ainoastaan vaistomaisena ahdistuksena. Tässä ajatustensa järkkymyksessä la Vallière kuuli oven jälleen avautuvan. Hän säpsähti ja kääntyi, luullen kuninkaan palaavan. Hän pettyi. Tulija oli Madame. Mitä hän välitti Madamesta! Hän vaipui takaisin, laskien päänsä rukoustuolilleen. Madame oli kuohuksissaan, ärtynyt, uhkaava, mutta mitäpä siitä nyt? "Mademoiselle", aloitti prinsessa pysähtyen la Vallièren eteen, "on kyllä kaunista polvistua, rukoilla, näytellä hurskasta; mutta vaikka olette kuinkakin alistuvainen taivaan kuninkaalle, sopisi teidän hiukan noudattaa maallistenkin ruhtinaitten tahtoa." La Vallière kohotti vaivalloisesti päätänsä kunnioituksen merkiksi. "Juuri äsken", jatkoi Madame, "on teille tietääkseni annettu eräs kehoitus?" La Vallièren samalla kertaa tuijottava ja harhaileva katse osoitti sekä tietämättömyyttä että unohdusta. "Kuningatar on teitä kehoittanut", jatkoi Madame, "pitämään itsestänne sen verran huolta, että kukaan ei voisi teistä levitellä huhuja." La Vallièren katse kävi kysyväksi. "Niin", jatkoi Madame, "mutta teidän luotanne on lähtenyt eräs, jonka läsnäolo on syytös teitä vastaan." Tyttö pysyi mykkänä. "Ei käy mitenkään päinsä", pitkitti Madame, "että valtakunnan ensimmäisen täysverisen prinsessan koti antaisi huonoa esimerkkiä hovissa, ja te olisitte sen huonon esimerkin aiheena. Ilmoitan teille siis, mademoiselle, kenenkään todistajan kuulematta, sillä minä en tahdo teitä nöyryyttää, -- ilmoitan teille, että olette vapaa lähtemään tällä hetkellä ja saatte palata äitinne luo Bloisin linnaan." La Vallière ei voinut vaipua alemmaksi; hän ei voinut kärsiä enempää kuin hän jo oli kestänyt. Hänen kasvojensa ilme ei muuttunut; hänen kätensä pysyivät ristissä polvilla, kuten jumalaisen Magdalenan. "Kuulitteko, mitä sanoin?" kovisti Madame. Vain puistatus, joka värisytti koko ruumista, vastasi la Vallièren puolesta, ja kun uhri ei antanut muita elonmerkkejä, lähti Madame ulos. Sitten neitonen tunsi turtuneen sydämensä alkavan jälleen toimia ja veren, joka oli kuin hyytynyt hänen suoniinsa, vähitellen elpyvän kierrossaan, aiheuttaen nopeampia sykähdyksiä ranteissa, kaulassa ja ohimoilla. Asteittain enentyen nämä sykähdykset pian muuttuivat huimaavaksi kuumeeksi, jonka houreissa hän näki kaikkien ystäviensä hahmot pyörivässä sekamelskassa nousseina taistelemaan hänen vihollisiansa vastaan. Hän kuuli huumaantuneissa korvissaan uhkausten ja rakkauden sanojen sekoittuvan toisiinsa. Hän ei enää tiennyt, kuka hän oli. Kuin voimakkaan myrskyn siivillä oli hän kohonnut maallisesta olemuksestaan, ja etäisellä taivaanrannalla, jota kohti huimaus häntä työnsi, hän näki hautakiven kohoavan ja haudan avaavan hänen silmiensä eteen iankaikkisen yön kaamean synkkyyden. Mutta tämä unikuvien tuskallinen ahdistus tyyntyi lopuksi, muuttuen hänen luonteensa tavalliseksi alistuvaisuudeksi. Toivon säde välähti hänen sydämessään kuin päivän pilke vankipoloisen kopissa. Hän siirtyi ajatuksissaan Fontainebleaun tielle, missä näki kuninkaan ratsastavan vaunujen vieressä, vakuutellen hänelle rakkauttaan, pyytäen häneltä vastarakkautta, vannottaen häntä ja itse vannoen, että ehtoo ei koskaan saisi laskeutua heidän kinastuksensa yli, käynnin, kirjeen tai jonkun muun merkin tulematta muuttamaan illan kärsimystä yön levoksi. Kuningashan oli tämän keksinyt, tämän vannottanut ja itse vannonut. Oli siis mahdotonta, että kuningas jättäisi täyttämättä lupauksen, jonka hän itse oli vaatinut, ellei hän ollut despootti, joka vaati rakkautta kuten vaali tottelevaisuutta, tai niin välinpitämätön, että ensimmäinen vastus riittäisi pysähdyttämään hänet tiellänsä. Kuningas, tuo lempeä suojelija, joka sanallaan, yhdellä ainoalla sanalla kykeni lopettamaan kaikki hänen kärsimyksensä, -- liittyikö hänkin vainoojiin? Oi, hänen vihaansa ei voinut kestää pitkällekään! Nyt, kun kuningas oli yksinään, täytyi hänen kärsiä kaikkea sitä, mitä sorrettukin koki. Mutta kuningas ei ollut kahlehdittu kuten hän; kuningas saattoi toimia, liikkua, saapua, mutta hän voi ainoastaan odottaa. Ja hän odotti kaikesta sydämestään, onneton lapsi, -- sillä mahdotontahan oli, että kuningas jäisi tulematta. Kello oli vasta puoli yksitoista. Kuningas tulisi tai kirjoittaisi hänelle tai antaisi herra de Saint-Aignanin tuoda lohdun sanan. Jos hän saapuisi, oi, riemuiten hän rientäisi tulijaa vastaan! Heti hän, hyläten väärinkäsitetyn arkatuntoisuutensa, joka hänestä nyt näytti joutavalta, puhkeisi huudahtamaan: "Ei niin, että minulta puuttuisi rakkautta; vaan ne toiset eivät tahdo, että minä rakastan teitä!" Ja mainittava on, että mitä enemmän hän näitä mietti, sitä vähemmän syylliseltä Ludvig hänestä näytti. Ja totta olikin, että tämä ei tiennyt mitään. Mitä oli hänen täytynyt ajatella tytön itsepintaisesta vaitiolosta? Olihan ihmeellistä, että kuningas, joka tunnettiin kärsimättömäksi ja pikamieliseksi, oli niinkin kauan säilyttänyt malttinsa. Oi, hän, la Vallière, ei tosin olisi niin menetellyt: hän olisi kaikki ymmärtänyt, kaikki arvannut! Mutta hän oli hento tyttörukka eikä suuri kuningas. Ah, jospa hän tulisi, jospa hän tulisi... Kyllä hän auliisti antaisi hänelle kaikki äskeiset kärsimyksensä anteeksi ja rakastaisi häntä vielä enemmän siksi, että oli saanut kärsiä! Ja pää käännettynä ovea kohti hän raotetuin huulin yhä odotteli -- Jumala suokoon tuon maailmallisen ajatuksen anteeksi! -- suudelmaa, jonka kuningas niin armaasti osasi niille painaa kuten hän oli kokenut sinä aamuna, jolloin tämä oli ensi kerran ilmaissut rakkautensa. Ellei kuningas saapuisi, hän ainakin kirjoittaisi. Tämä oli toinen mahdollisuus, vähemmän suloinen, vähemmän riemullinen kuin edellinen, mutta se todistaisi yhtä suurta, joskin arempaa rakkautta. Oi, kuinka ahmimalla hän lukisikaan tuon kirjeen; heti hän rientäisi siihen vastaamaan! Sanantuojan poistuttua hän suutelisi sitä, lukisi sen uudelleen ja yhä uudelleen, painaisi sydäntään vasten tuon siunatun paperin, joka hänelle toisi levon, rauhan ja onnen! Jos kuningas sentään ei tulisikaan, eikä kirjoittaisikaan, olihan mahdotonta, että hän ei lähettäisi Saint-Aignania, tai Saint-Aignan tulisi omasta aloitteestaan. Kyllä hän silloin kolmannelle henkilölle ilmoittaisi kaikki! Hallitsijan majesteetti ei olisi enää jäädyttämässä sanaa hänen huulilleen, ja silloin ei mitään epäilystä voisi jäädä kuninkaan sydämeen. La Vallièren koko olemus, sydän ja silmät, ruumis ja sielu, jännittyi siis odotukseen. Hän sanoi itselleen, että tunnin ajan oli hänellä vielä toivoa, että puoliyöhön asti kuningas voi tulla, kirjoittaa tai lähettää sanan. Vasta puoliyöstä kaikki odotus oli turhaa, kaikki toivo mennyttä. Kun palatsissa vain kuului jotakin hälinää, luuli lapsonen olevansa sen aiheena; niin pian kun eroitti askeleita pihalta, luuli hän kuninkaan lähetin olevan tulossa. Hän kuuli kellon lyövän yksitoista, sitten neljänneksen yli, sitten puoli kaksitoista. Minuutit kuluivat verkalleen tässä levottomuudessa, ja kuitenkin ne pakenivat liian nopeasti. Kello löi kolme neljännestä. Puoliyö, puoliyö! Viimeinen, äärimmäinen toivonhetki oli käsissä. Kellon viimeisen lyönnin helähtäessä viimeinen valo sammui. Viimeisen valon mukana viimeinen toivo. Kuningas oli siis itse pettänyt hänet. Ensimmäisenä oli hän rikkonut valan, jonka juuri samana päivänä oli vannonut. Kaksitoista tuntia valan vannomisen ja laiminlyömisen välillä! Eipä harhakuva ollut kauan kestänyt. Siis kuningas ei ainoastaan evännyt hänellä rakkautta, vaan vielä halveksikin häntä, kaikkien murjomaa tyttöraukkaa. Halveksi häntä siinä määrin, että jätti hänet alttiiksi karkoitukselle, joka oli samaa kuin häpeällinen tuomio. Ja kuitenkin juuri kuningas oli ensimmäisenä syynä tähän hänen häpeäänsä. Katkera hymyily, ainoa suuttumuksen merkki tämän pitkän taistelun aikana, oli värähtänyt uhrin enkelimäisillä kasvoilla, näyttäytynyt hänen huulillaan. Mitä tosiaan oli hänellä kuninkaan menetettyään täällä maan päällä jäljellä? Ei mitään. Ainoastaan Jumala oli vielä taivaassa. Hän ajatteli Jumalaa. "Jumalani", virkkoi hän, "neuvo sinä itse, mitä minun on tehtävä. Sinulta minä odotan kaikkea, sinulta on minun kaikki odotettava." Ja hän katseli ristiinnaulitunkuvaansa, suudellen hartaasti sen jalkoja. "Sinä", virkkoi hän, "olet Herra, joka et koskaan unohda etkä hylkää niitä, jotka eivät sinua unohda tai hylkää; ainoastaan sinulle on uhrauduttava." Silloin olisi saattanut nähdä, jos joku olisi voinut katsahtaa tähän kammioon, -- olisi saattanut nähdä, että epätoivoinen tyttöparka teki suuren päätöksen, muodosti äärimmäisen suunnitelman sielussaan, sanalla sanoen astui niille korkeille Jaakopin tikapuille, jotka johtavat sielun maan päältä taivaaseen. Silloin, kun hänen polvissaan ei ollut enää voimaa häntä kannattamaan, hän vähitellen lyyhistyi rukoustuolinsa askelmille, pää painuen ristinpuuta vasten, katse tuijottavana. Raskaasti hengittäen hän tähysteli ikkunaruutuja, joissa päivän ensimmäinen sarastus alkoi kajastaa. Kello kaksi aamulla oli hän vielä tässä hämmennyksessä tai pikemmin hurmiossa. Hän ei enää kuulunut itselleen. Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen, päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston. Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin varhain poistui palatsista. 165. Pako. Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi vasemmalle. Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan. La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin. Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi, kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä. Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä lapsuudessaan saadusta vammasta. Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa, jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja, joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä. Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta. Hänen pukunsa, joka oli eilisillasta jäänyt ylle, oli hieno epäjärjestyksessäänkin; hän oli sen valinnut lähtiessään leskikuningattaren puheille. Nähdäkseen tiensä oli hän sitäpaitsi työntänyt kauluria sivulle, ja hänen kalpeutensa ja kauniit silmänsä puhuivat näille kansanmiehille tuntematonta kieltä, joten pakolaisrukka tietämättään herätti toisten raakamaisuutta ja toisten sääliä. La Vallière kulki siis samaan suuntaansa läähättäen ja kiireellisesti, kunnes saapui Grève-torille. Silloin tällöin hän pysähtyi, painoi kädellään poveansa, nojasi jotakuta rakennusta vasten ja hengähdettyään jatkoi matkaansa entistä kiivaammin. Grève-torilla hän näki edessään ryhmänä kolme hoipertelevaa, päihtynyttä retkua, jotka saapuivat satamalaituriin kiinnitetystä aluksesta. Tällä oli viinilasti, ja näki hyvin, että miehet olivat olleet perinpohjaisilla maistiaisilla. He loilottivat juopottelusaavutuksiaan kolmella eri nuotilla, kun rantakadulta johtavan nousukäytävän päähän tullessaan joutuivat yhtäkkiä nuoren tytön tielle. La Vallière pysähtyi. Nähdessään hovipukuisen naisen seisahtuivat miehetkin puolestaan, ja tarttuen yksituumaisesti toisiaan kädestä he saarsivat la Vallièren, laulaen tälle: "Älä kulje ikävissäs, nytpä käydään karkeloon." Tyttö käsitti nyt, että miehet puhuttelivat häntä ja tahtoivat sulkea häneltä tien. Hän yritteli paeta, mutta turhaan. Hänen jalkansa herpautuivat, hän tunsi kaatuvansa ja parkaisi kauhuissaan. Mutta samassa häntä ympäröivä piiri avautui voimakkaasta puserruksesta. Yksi kiusanhenki kellahti vasemmalle, toinen kieri virran partaalle asti, kolmas horjui jaloillaan. Nuoren tytön edessä seisoi muskettisoturien upseeri, kulmat rypistyneinä, uhkaava ilme kasvoilla, käsi kohotettuna uhkausta toteuttamaan. Humalaiset pinttivät tiehensä nähdessään univormun ja varsinkin sen käyttäjän antamaa voimannäytettä säikähtäneinä. "_Mordioux_!" huudahti upseeri; "sehän on neiti de la Vallière!" Typertyneenä tapahtumasta ja hämmästyksissään nimensä lausumisesta tyttö kohotti silmänsä ja tunsi d'Artagnanin. "Niin, monsieur", virkkoi hän, "minä tässä olen, minä kyllä", ja hänen täytyi nojautua upseerin käsivarteen. "Tehän suojelette minua, herra d'Artagnan?" hän lisäsi rukoilevasti. "Suojelen toki; mutta mihin Herran nimessä te tällä hetkellä olette menossa?" "Määränäni on Chaillot." "Ja sinnekö aiotte Rapéen kautta? Mutta, mademoiselle, tehän todella olette jo etääntynyt sieltä." "Olkaakin sitten ystävällinen, monsieur, ja opastakaa minut oikealle tielle, saattaen minua muutaman askeleen." "Oi, kernaasti." "Mutta mistä johtuukaan, että tapaan teidät täällä? Mikä taivaan suosio johdatti teidät minun avukseni? Minusta tosiaan tuntuu kuin näkisin unta, kuin ajattelisin ihan sekaisin." "Osuin paikalle, mademoiselle, koska minulla on talo Grève-torin varrella, tuo, jossa näkyy Pyhän Neitsyen kuva. Olin siellä eilen vuokria keräämässä, jääden taloon yöksi. Mutta tahdoin päästä hyvissä ajoin palatsiin tarkastamaan vartiostojani." "Kiitos!" sanoi la Vallière. -- Niin, sellainen oli minun asiani, -- tuumi d'Artagnan itsekseen, -- mutta hän, mitä toimitteli hän, ja mitä varten hän menee Chaillotiin tällaisena hetkenä? Hän tarjosi tytölle käsivartensa. La Vallière tarttui siihen ja lähti kiireesti astumaan eteenpäin. Tämä joutuisuus kuitenkin vain peitteli suurta voipumusta. D'Artagnan huomasi sen ja ehdotti levähdystä, mutta tyttö kieltäytyi. "Niinpä ette varmaankaan tiedä, missä Chaillot nyt on?" huomautti d'Artagnan. "En, en kylläkään." "Se on hyvin kaukana." "Ei sillä ole väliä!" "Sinne on ainakin lieue käveltävää." "Kyllä minä jaksan!" D'Artagnan ei vastannut mitään. Pelkästä äänensävystä hän tunsi todelliset päätökset. Hän pikemmin kantoi kuin talutti la Vallièrea. Vihdoin he eroittivat kukkulat. "Mihin taloon te menette, mademoiselle?" kysyi d'Artagnan. "Karmeliittinunnain luostariin, monsieur." "Karmeliittiluostariin!" toisti d'Artagnan kummastuneena. "Niin, ja koska Jumala on lähettänyt teidät minua matkallani tukemaan, ottakaa vastaan kiitokseni ja jäähyväiseni." "Karmeliittiluostariin! Teidän jäähyväisenne! Mutta rupeatteko sitten nunnaksi?" huudahti d'Artagnan. "Kyllä, monsieur." "Te!!!" Tuohon sanaseen, jota me olemme koettaneet kolmella huutomerkillä tehdä mahdollisimman ilmeikkääksi, sisältyi kokonainen runoelma; se johdatti Vallièren mieleen entiset muistot Bloisista ja uudemmat tapaukset Fontainebleausta; se sanoi hänelle: -- _Tekö_, joka olisitte voinut tulla onnelliseksi Raoulin kanssa, _tekö_, joka olisitte päässyt mahtavuuteen Ludvigin ystävättärenä, _tekö_ pukeudutte nunnanhuntuun! "Niin, minä, monsieur", vahvisti hän. "Minä antaudun Herran palvelijattareksi; hylkään kokonaan tämän maailman." "Mutta etteköhän pety kutsumuksestanne? Ettekö lie väärin ymmärtänyt Jumalan tahtoa?" "En, koskapa Jumala on sallinut, että kohtasin teidät. Ilman teitä olisin varmaan uupunut väsymyksestä, ja koska Jumala lähetti teidät tielleni, tahtoo hän, että saavutan päämääräni." "Oh", epäili d'Artagnan, "tuo näyttää minusta hiukan ongelmalliselta." "Olkoon miten hyvänsä", vastasi tyttönen, "nyt tiedätte aikomukseni ja päätökseni. Minulla on vielä viimeinen suosio teiltä pyydettävänä, samalla kun lausun teille kiitokseni." "Puhukaa, mademoiselle." "Kuningas ei tiedä, että olen paennut palatsista." D'Artagnan liikahti. "Kuningas", jatkoi la Vallière, "ei tiedä hankkeestani." "Kuningas ei tiedä...?" huudahti muskettisoturi. "Mutta mademoiselle, ajatelkaa toki paremmin; te ette ota lukuun tekonne kantavuutta. Kukaan, varsinkaan hovilaiset, ei saa tehdä mitään kuninkaan tietämättä." "Minä en enää kuulu hoviin, monsieur." D'Artagnan katseli tyttöä yhä enemmän ihmeissään. "Oh, älkää käykö levottomaksi, monsieur", lisäsi tämä, "kaikki on harkittu, ja ellei olisikaan, niin on jo myöhäistä peruuttaa päätöstäni. Askel on otettu." "No, oli miten oli, sanokaa nyt sitten, mademoiselle, mitä minulta haluatte." "Monsieur, pyydän teitä vannomaan sen säälin nimessä, jota ihminen on velvollinen osoittamaan onnettomalle, sielunne jalomielisyyden kautta, ritarikunnianne takuulla, herra d'Artagnan, että te ette sano kuninkaalle nähneenne minua ettekä ilmoita hänelle päämäärääni." D'Artagnan pudisti päätänsä. "Miksette?" "Sentähden, että tunnen kuninkaan, tunnen teidät, tunnen itseni, koko ihmissuvun. Ei, sellaista sitoumusta en tee!" "Niinpä en sitten siunaakaan teitä", huudahti tyttö ilmaisten tarmoa, jota ei olisi uskonut hänellä olevan, "kuten olisin tehnyt elämäni loppuun asti, vaan olkaa kirottu, sillä te teette minut kurjimmaksi kaikista luoduista!" Olemme sanoneet, että d'Artagnan tunsi kaikki sydämestä kohoavat äänet, ja tätä vetoamista hän ei voinut vastustaa. Hän näki kasvonpiirteiden vääntymisen, näki jäsenten vapisemisen, koko tuon heikon ja hennon ruumiin huojuvan nytkähtelyn, ja käsitti, että vastustus surmaisi tytön. "Olkoon sitten niinkuin tahdotte", myöntyi hän, "Olkaa huoleta, mademoiselle, minä en sano mitään kuninkaalle." "Oi, kiitos, kiitos!" huudahti la Vallière. "Te olette jalomielisin ihminen maan päällä." Ja riemuissaan hän tarttui d'Artagnanin käsiin, puristaen niitä omissaan. Tämä tunsi heltyvänsä. "Jumaliste", jupisi hän, "siinä on ihminen, joka aloittaa siitä, mihin toiset lopettavat! Tämä on todella liikuttavaa." La Vallière, joka tuskastuksensa puhjetessa ylimmilleen oli vaipunut kivelle istumaan, nousi jalkeille ja suuntasi jälleen askeleensa karmeliittinunnain luostaria kohti, jonka ääriviivat jo selvästi kuvastuivat auringon ensi säteissä. D'Artagnan seurasi häntä etäältä. Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän näkyvistä. Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin mietteisiin. "Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!... Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän juttuun... Mihin juosta?... _Ma foi_, tietenkin Pariisiin päin: se on hyvä suunta... Mutta juoskaamme nyt vikkelästi... Neljä koipea taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt vain kaksi ketaraani käytettävissä... Hevonen! kruununi hevosesta, kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!...[8] No, hei, se ei minulle maksakaan niin paljon... Neuvoskuntatalon katupuomin luona on muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta saisin sieltä kymmenenkin." Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin. Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä nukkui. -- Kas, -- tuumi kapteeni, -- tyttö puhui minulle totta; kuningas ei tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut, olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin. 166. Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön. Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto. Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan. Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan. Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla. Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen. "Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon." Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä. "Mitä?" kysäisi hän. "Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa." "Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert...?" "Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla. Kuningas hymyili. "Mikä vajavuus ilmenee siis herra Fouquetissa?" kysyi hän. "Aina se sama, sire; hänen sanotaan jälleen rakastuneen." "Ja kehen?" "Enpä juuri tiedä, sire; minä en paljon puutu niin sanottuihin lempijuttuihin." "Mutta kaiketi tiedätte jotakin, koska jo tuon verran puhutte asiasta?" "Olen kuullut mainittavan..." "Mitä?" "Erään nimen." "Minkä nimen?" "En satu enää muistamaan." "Puhukaa vain suunne puhtaaksi." "Juttu lienee koskenut jotakuta Madamen hovineitoa." Kuningas säpsähti. "Te tiedätte siitä enemmän kuin haluatte ilmoittaa, herra Colbert", jupisi hän. "Oo, sire, vakuutan, etten tiedä." "Mutta tunnetaanhan ne toki, Madamen hovineidot, ja johtamalla mieleenne heidän nimensä tapaisitte ehkä sen, jota etsitte." "En, sire." "Yrittäkää." "Se olisi hyödytöntä, sire. Kun on kysymys sellaisten naisten nimistä, joiden kunniasta puhutaan, on muistini vaskinen kirstu, jonka avaimen olen hukannut." Kuninkaan mieli sumeni ja otsa pilvistyi. Mutta tahtoen näyttää voivansa hallita itseänsä hän virkkoi sitten päätänsä pudistaen: "Päättäkäämme siitä Hollannin selkkauksesta." "Siis ensiksikin, sire, mihin aikaan teidän majesteettinne haluaa ottaa lähettiläät vastaan?" "Aikaisin aamulla." "Kello yhdeltätoista?" "Se on liian myöhään... Kello yhdeksältä." "Se on kovin varhaista." "Ystäviin nähden sillä ei ole väliä; niiden parissa voi menetellä vapaasti, -- ja mitä taasen vihollisiin tulee, niin on hyväkin, jos he siitä saavat nyrpeyden aihetta. Tunnustain, etten olisi pahoillani, jos pääsisin eroon noista suolinnuista, joiden rääkyminen jo kyllästyttää." "Kaikki tapahtuu kuten teidän majesteettinne tahtoo. Siis kello yhdeksältä... Minä annan senmukaiset määräykset. Juhlallinen vastaanottoko?" "Ei. Tahdon rauhallisella haastelulla selvittää heille kantaani, mutta asiat saavat helposti katkeraa sävyä, jos on paljon ihmisiä saapuvilla. Samalla kuitenkin tahdon päästä heistä täyteen selvyyteen, jotta jupakkaa ei tarvitse uudestaan käsitellä alusta." "Teidän majesteettinne suvaitkoon vain mainita henkilöt, jotka ovat vastaanotossa saapuvilla." "Minä teen heistä luettelon... Puhukaamme noista lähettiläistä. Mitä he tahtovat?" "Liitossa Espanjan kanssa he eivät voita mitään; liitossa Ranskan kanssa he menettävät paljon." "Kuinka niin?" "Liitossa Espanjan kanssa heitä saartaisivat ja suojelisivat liittolaisensa alueet; he eivät voisi puraista niistä palasta, vaikka mieli tekisi. Antwerpenistä Rotterdamiin on Schelden ja Maasin kautta vain askel. Jos he tahtovat haukata espanjalaista kakkua, niin te, sire, voitte Espanjan kuninkaan vävynä saapua kahdessa päivässä Brysseliin ratsujoukkoinenne. On siis kylliksi riitaannuttava teidän kanssanne ja saatava teidät kylliksi epäilemään Espanjaa, jotta te ette sekaantuisi heidän asioihinsa." "Eikö silloin ole paljon yksinkertaisempaa", vastasi kuningas, "tehdä minun kanssani luja liitto, josta minä hyötyisin jotakin, samalla kun se heille olisi kaikessa edullinen?" "Ei niinkään, sillä he saattaisivat joutua teidän rajanaapureiksenne, ja teidän majesteettinne ei ole mukava vieruskumppani. Nuorena, kiihkeänä, sotaisena voi Ranskan kuningas antaa ankaria iskuja Hollannille, olletikin jos hän lähenee sitä." "Minä ymmärrän täydellisesti, herra Colbert, ja te selitätte hyvin; mutta lopputulos, jos suvaitsette? Mitä nuo lähettiläät minulle sanonevat?" "He selittävät teidän majesteetillenne kiihkeästi haluavansa liittoa kanssanne, mutta siinä he valehtelevat. He sanovat espanjalaisille, että näiden kolmen valtakunnan on liityttävä Englannin kasvavaa mahtia vastustamaan, ja sekin on vain juonta. Sillä teidän majesteettinne luonnollinen liittolainen on nykyään Englanti, jonka laivasto voi korvata teidän puutteenne siinä suhteessa. Vain Englanti kykenee horjuttamaan hollantilaisten valtaa Intiassa. Englanti on lisäksi monarkistinen maa, missä teidän majesteetillanne on sukulaissiteitä." "Hyvä, mutta mitä te vastaisitte?" "Minä vastaisin, sire, erittäin hillitysti, että Hollanti ei ole täysin taipuvainen Ranskan kuninkaan puoleen, että hollantilaisten keskuudessa tapaa sellaisia yleishengen oireita, jotka ovat teidän majesteetillenne uhkaavia, ja että on lyöty eräällä häpäisevällä kirjoituksella varustettuja mitaleja." "Minuako häpäiseviä?" huudahti nuori kuningas kiihtyneenä. "Oh, ei, sire, ei toki, -- 'häpäiseviä' ei ole oikea sana. Tarkoitin määrättömän imartelevia alankomaalaisille." "Pyh, eikö muuta?" huoahti kuningas. "Mitäpä alankomaalaisten ylpeys minua liikuttaa!" "Teidän majesteettinne on tuhatkertaisesti oikeassa. Kuitenkaan ei ole koskaan huonoa valtioviisautta, -- kuningas tietää sen paremmin kuin minä, -- olla kohtuutonkin myönnytyksen saavuttamiseksi. Jos teidän majesteettinne herkkätuntoisesti valittaa alankomaalaisten menettelyä, näytätte heidän silmissään paljon mahtavammalta." "Minkälaatuisia nuo muistorahat ovat?" kysyi Ludvig; "sillä jos niistä puhun, täytyy minun tietää mitä sanon." "_Ma foi_, sire, en oikein tiedä... joku pöyhkeilevä otsikkolauselma... Siinä koko sisältö, sanamuodolla ei ole niin väliä." "Hyvä, minä mainitsen 'mitaleita', niin he ymmärtävät, jos tahtovat." "Oh, kyllä he ymmärtävät. Teidän majesteettinne voi myöskin sivumennen koskettaa eräitä lentolehtisiä, joita on liikkeellä." "En koskaan! Häväistyskirjoitukset tahraavat paljon enemmän sepustelijoitansa kuin niitä, joita vastaan ne ovat laaditut. Herra Colbert, minä kiitän teitä, te voitte lähteä." "Sire!" "Hyvästi! Älkää unohtako tuntia, ja tulkaa saapuville." "Sire, minä odotan teidän majesteettinne luetteloa." "Se on totta." Kuningas vaipui haaveiluun; hän ei ollenkaan ajatellut tuota luetteloa. Kello löi puoli kaksitoista. Ruhtinaan kasvoilla kuvastui ylpeyden ja rakkauden taistelu. Valtiollinen keskustelu oli suuressa määrin taltuttanut Ludvigin ärtymystä, ja la Vallièren kalpeat, riutuvat kasvot puhuivat hänen mielikuvitukselleen aivan toista kieltä kuin hollantilaiset mitalit tai lentolehtiset. Hän jäi kymmeneksi minuutiksi miettimään, olisiko hänen palattava la Vallièren luo vai eikö, mutta kun Colbert oli kunnioittavasti vieläkin muistuttanut listasta, punastui kuningas. Hän häpesi lemmenhuoliaan hetkellä, jolloin valtioasiat vaativat hänen huomiotaan. Hän siis saneli: "Leskikuningatar... kuningatar... Madame... rouva de Motteville... kreivitär de Châtillon... rouva de Navailles. Ja herroista: Monsieur... herra prinssi...[9] herra de Grammont... herra de Manicamp... herra de Saint-Aignan... ja palvelusvuorolla olevat upseerit." "Entä ministerit?" kysäisi Colbert. "Ministerit tietysti sihteereinensä." "Lähden toimittamaan kaikki valmiiksi, sire; ohjeena on siis: teidän majesteettinne asunnossa huomenna." "Sanokaa tänään", vastasi Ludvig surunvoittoisesti, sillä kello löi samassa kaksitoista. Tällä hetkellä la Vallière-parka oli menehtymäisillään murheesta ja kärsimyksistä. Kuninkaan kamaripalvelija astui sisälle levollemenon huoltajaksi. Kuningatar oli jo tunnin ajan odotellut. Ludvig meni huoahtaen hänen luokseen; mutta huoahtaessaankin hän kiitti rohkeuttaan. Hän onnitteli itseään lujuudestaan rakkaudessa yhtä hyvin kuin politiikassakin. 167. Lähettiläät. D'Artagnan oli jokseenkin selvillä kaikesta, mitä olemme edellä kertoneet, hänellä kun oli ystävinään kaikki palatsin hyödylliset henkilöt, -- hovipalvelijat, jotka ylpeilivät muskettisoturien kapteenin tervehdyksestä, sillä kapteeni oli mahtava herra. Kunnianhimonsa ohella he olivat hyvillään siitä, että niin urhoollinen mies kuin d'Artagnan tunnusti heille jotakin merkitystä. Täten d'Artagnan aina aamuisin kerrotutti itselleen, mitä ei edellisenä päivänä ollut voinut nähdä tai kuulla, sillä eihän hän kerinnyt kaikkialle, ja näin hän omista välittömistä tiedoistaan ja muilta hankkimastansa keräsi kimpun, jota hän mielensä mukaan kirvoitteli ottaen sieltä minkä aseen milloinkin katsoi tarpeelliseksi. Tällä tavoin d'Artagnanin kaksi silmää tekivät hänelle saman palveluksen kuin Arguksen sata. Valtiolliset salaisuudet, vuodekomeroiden kuiskeet, odotushuoneista lähtevien hovimiesten pakinat, kaikki tuli sitä tietä kapteenin korviin, ja hän säilytti kaikki tietonsa laajan muistinsa murtumattomassa lippaassa kalliisti ostamiensa ja uskollisesti vartioitsemiensa kuninkaallisten salaisuuksien ohella. Hän siis tiesi Colbertin keskustelun kuninkaan kanssa; hän tiesi lähettiläille aamuksi suodun audienssin; hän tiesi, että silloin tulisi puhetta mitaleista, ja mielikuvituksessaan sommitellen kokoon tuon keskustelun näiden muutamien piirteiden avulla hän riensi eteishuoneeseen, ollakseen saapuvilla kuninkaan herätessä. Kuningas nousi varsin aikaisin, ja siitä saattoi päättää, että hänkin oli nukkunut huonosti. Kellon lähetessä seitsemää hän hiljaa avasi oven. D'Artagnan oli paikallaan. Hänen majesteettinsa oli kalpea ja näytti väsyneeltä, eikä hän ollut vielä täysissä pukimissaan. "Kutsuttakaa herra de Saint-Aignan", käski hän. De Saint-Aignan epäilemättä odotteli sanaa, sillä hän saapui heti kuninkaan luo täydessä asussaan. Hetkistä myöhemmin Ludvig ja suosikki läksivät ulos, kuningas etummaisena. D'Artagnan seisoi pihanpuolisen ikkunan ääressä. Hänen ei tarvinnut vaivautua paikaltaan, voidakseen tarkata kuningasta, ja olisi voinut sanoa, että hän oli edeltäpäin arvannut, mihin tämä oli menossa. Hallitsija suuntasi askeleensa hovineitojen asuntoon. Tämä ei d'Artagnania ollenkaan kummastuttanut. Vaikka la Vallière ei ollutkaan siitä hänelle mitään virkkanut, aavisti hän hyvin, että kuninkaalla oli joku tekemänsä vääryys korjattavana. De Saint-Aignan seurasi herraansa kuten eilenkin, mutta sentään hiukan vähemmän levottomana, hiukan vähemmän kiihtyneenä, sillä hän toivoi, että kello seitsemältä aamulla ei linnan ylhäisten asukasten joukossa vielä ollut muita valveilla kuin hän ja kuningas. D'Artagnan pysyi ikkunansa ääressä huolettomana ja tyynenä. Olisi voinut vannoa, että hän ei nähnyt mitään eikä kenties aavistanut, keitä nuo kaksi seikkailijaa olivat, jotka viittoihinsa verhottuina astuivat pihan yli. Mutta vaikka d'Artagnan ei ollut heitä näkevinään, ei hän hetkeksikään päästänyt heitä silmistään, ja vihellellen muskettisoturien vanhaa marssia, jonka hän muisti vain suurissa tilaisuuksissa, hän edeltäpäin arvaili ja laski sitä huutojen ja. suuttumuksen myrskyä, mikä kuninkaan palattua nousisi. Astuessaan la Vallièren huoneeseen ja nähdessään sen olevan tyhjillään ja vuoteen koskemattomana, kuningas todella alkoi pelätä ja kutsui Montalaisin. Tämä riensi saapuville, mutta hänen kummastuksensa oli yhtä suuri kuin kuninkaan. Hän ei tiennyt muuta sanoa hänen majesteetilleen kuin että la Vallière oli hänestä kuulostanut itkeneen osan yötä. Mutta tietäen hänen majesteettinsa käyneen siellä hän ei ollut rohjennut udella. "Mutta", kysyi kuningas, "mihin luulette hänen menneen?" "Sire", vastasi Montalais, "Louise on hyvin hempeätunteinen, ja usein olen nähnyt hänen nousevan ennen päivänkoittoa ja pistäytyvän puutarhaan. Ehkä hän on siellä tänä aamunakin." Se tuntui kuninkaasta uskottavalta, ja hän kiirehti heti alas, mennäkseen etsimään karkulaista. D'Artagnan näki hänen tulevan kalpeana ja vilkkaasti jutellen seuralaisensa kanssa. Kuningas kääntyi puutarhaan päin, ja de Saint-Aignan seurasi häntä aivan hengästyksissään. D'Artagnan pysyi liikahtamatta ikkunassaan, yhä vihellellen ja olematta mitään näkevinänsä. "Kas, kas", jupisi hän itsekseen, kun kuningas oli kadonnut näkyvistä, "hänen majesteettinsa kiintymys on voimakkaampi kuin luulinkaan. Hän osoittaa mielestäni nyt suurempaa harrastusta kuin neiti de Mancinin asiassa." Neljännestunnin kuluttua kuningas ilmestyi jälleen näkyviin, etsittyään kaikkialta. Hän oli läkähtymäisillään. Sanomattakin tiedämme, että kuningas ei ollut mitään löytänyt. De Saint-Aignan pysytteli kintereillä, leyhytellen itseään hatullaan ja kysellen muunnetulla äänellä tietoja ensimmäisiltä kohtaamiltaan palvelijoilta ja muiltakin vastaantulijoilta. Hänen tielleen osui Manicamp, joka oli vähin erin juuri saapunut Fontainebleausta, käyttäen kokonaisen vuorokauden taipaleeseen, josta muut olivat suoriutuneet kuudessa tunnissa. "Oletteko nähnyt neiti de la Vallièreä?" kysyi häneltä de Saint-Aignan. Yhä haaveilevana ja hajamielisenä luuli Manicamp de Guichesta puhuttavan ja vastasi: "Kiitos, kreivi jaksaa vähän paremmin." Ja hän jatkoi kulkuansa eteishuoneeseen asti, missä tapasi d'Artagnanin. Tältä hän pyysi selitystä, kun kuninkaan sävy oli hänen nähdäkseen tuntunut jotenkuten hätääntyneeltä. Muskettisoturi vakuutti, että hän oli erehtynyt; kuningas muka päinvastoin oli huiman hilpeällä päällä. Kello löi kahdeksan. Tällä tunnilla Ludvig tavanmukaisesti nautti aamiaisensa; hovisääntö määräsi, että kuninkaalla piti aina olla nälkä kello kahdeksalta. Hän antoi kattaa pienen pöydän makuuhuoneeseensa ja söi nopeasti. De Saint-Aignan, josta hän ei tahtonut erota, huolehti tarjoilusta. Sitten kuningas antoi muutamia sotilaallisia vastaanottoja, jollaikaa de Saint-Aignanin tehtävänä oli liikkua tiedustelemassa. Kaiken aikaa ollen puuhassa, yhäti huolissaan, herkeämättömästi odotellen de Saint-Aignania, joka oli lähettänyt kaiken väkensä etsimään ja lähtenyt itsekin, kuningas siirtyi työhuoneeseensa kello yhdeksän. Lähettiläätkin astuivat sisälle ensimmäisten lyöntien kaikuessa, ja kun viimeinen lyönti kumahti, ilmestyivät kuningatar ja Madame. Lähettiläitä oli kolme Hollantia ja kaksi Espanjaa edustamassa. Kuningas loi heihin silmäyksen ja tervehti. Samassa astui sisälle myöskin de Saint-Aignan. Hänen saapumisensa oli kuninkaalle paljon tärkeämpi kuin lähettiläiden, olipa heitä kuinka monta tahansa ja tulivatpa he mistä maasta hyvänsä. Ennen kaikkea antoikin kuningas de Saint-Aignanille kysymysmerkin, johon tämä vastasi varman kieltävästi. Kuningas oli menettää kaiken miehuutensa; mutta kun kuningatarten, neuvosherrain ja lähettiläiden katseet olivat kohdistuneet häneen, teki hän voimakkaan ponnistuksen ja kehoitti viimemainittuja esittämään sanottavansa. Silloin toinen Espanjan edustajista piti pitkän puheen, jossa kehui Espanjan liiton tuottamia etuja. Kuningas keskeytti hänet lausumalla: "Monsieur, toivoakseni sen, mikä on hyvä Ranskalle, täytyy myöskin olla varsin edullista Espanjalle." Nämä sanat ja varsinkin se käskevä sävy, jolla ne lausuttiin, sai lähettilään kalpenemaan ja molemmat kuningattaret punastumaan, nämä kun espanjattarina tunsivat vastauksen loukkaavan suku- ja kansallisylpeyttään. Hollannin lähettiläs ryhtyi vuorostaan puhumaan, valitellen kuninkaan osoittamaa ennakkoluuloisuutta hänen maatansa kohtaan. Kuningas keskeytti hänetkin. "Monsieur", virkkoi hän, "on omituista, että te tulette esittämään valituksianne, vaikka päinvastoin minulla olisi siihen syytä, ja enhän minäkään valita." "Teilläkö, sire, syytä valitukseen", kysyi hollantilainen, "ja mistä pahasta?" Kuningas hymyili katkerasti. "Moititteko minua, monsieur", sanoi hän, "ehkä ennakkoluuloisuudesta hallitusta vastaan silloinkin, kun se hyväksyy ja suojelee julkisia herjaajia?" "Sire!..." "Sanon teille", jatkoi kuningas, kiihkoutuen omista kiusoistaan paljon enemmän kuin valtiollisesta kysymyksestä, "sanon teille, että Hollanti tarjoo turvapaikan kaikille, jotka minua vihaavat, ja varsinkin kaikille herjaajilleni." "Oi, sire!..." "Ah, te kaipaatte todistuksia? No, niitä on helppo saada. Mistä ovat kotoisin häväistyslehtiset, jotka esittävät minut maineettomana ja mahdittomana hallitsijana? Teikäläiset kirjapainot niitä syytävät. Jos minulla olisi kirjurini täällä, voisin teille luetella tuotteiden ja painattajain nimet." "Sire", vastasi lähettiläs, "herjauskirjoitus ei voi olla kansan työ. Onko kohtuullista, että sellainen mahtava kuningas kuin teidän majesteettinne tekee kokonaisen kansan vastuunalaiseksi joidenkuiden nälkäisten houkkioiden sepustuksista?" "Olkoonpa niin, voin myöntää teidän olevan oikeassa. Mutta kun Amsterdamin rahapajassa lyötetään minua häpäiseviä mitaleja, niin onko sekin muutamien retkujen hullutusta?" "Mitaleja?" sopersi lähettiläs. "Mitaleja, niin", toisti kuningas katsahtaen Colbertiin. "Olisi tarpeellista", yritti hollantilainen, "että teidän majesteettinne voisi olla ihan varma..." Kuningas katseli yhä Colbertia, mutta tämä ei ollut ymmärtävinään, vaan pysyi äänettömänä kuninkaan silmäniskuista huolimatta. Silloin d'Artagnan lähestyi ja ottaen taskustaan muistorahan laski sen kuninkaan käteen. "Tässä on teidän majesteettinne etsimä mitali", sanoi hän. Kuningas otti rahan, ja silloin hän saattoi nähdä silmillään, jotka siitä asti kun hän oli todella päässyt valtaan olivat vain leijailleet yläilmoissa, -- silloin, sanoimme, hän saattoi nähdä Hollantia esittävän julkean olennon, joka Josuan tavoin seisahdutti auringon. Rahaan oli kehäkirjoitukseksi piirretty _In conspectu meo stetit sol_. "Minun edessäni pysähtyi aurinko!" käänsi kuningas raivostuneena. "Haa, ette kai enää kiellä?" "Ja aurinko on tuo", virkkoi d'Artagnan, viitaten työhuoneen kaikissa seinäverhoissa moninaisena säteilevään vertauskuvaan, joka kaikkialle levitti ylvästä tunnuslausettaan: _Nec pluribus impar_.[10] Ludvigin kiukustus, jota hänen yksityisen mielenkarvautensa vihjaukset yhä enemmän kiihoittivat, ei tarvinnut enää tätä yllykettä hänen vimmastuakseen ihan suunniltaan. Hänen silmänsä säihkyivät puhkeamaisillaan olevan kiihkeän riidan halusta. Colbertin ponteva katse vielä kahlitsi myrskyn. Lähettiläs yritti puolusteluja. Hän sanoi, että kansojen turhamaisuudella ei ollut mitään merkitystä; että Hollanti oli ylpeä voituaan niin pienillä apulähteillä kannatella arvoansa suurena kansana ja mahtaviakin kuninkaita vastaan, ja että kuningas toki voisi tältä kannalta katsoen antaa anteeksi hänen kansalaistensa ymmärtämättömän turhamielisyyden. Kuningas näkyi etsivän neuvoa. Hän katsahti Colbertiin, mutta tämä ei kasvojansakaan väräyttänyt. Sitten hän silmäsi d'Artagnania. Tämä kohautti olkapäitään. Tuo liike avasi sulun, joka päästi kuninkaan jo liiaksi pidätellyn suuttumuksen valloilleen. Kun kukaan ei tiennyt, mihin tämä purkaus johtaisi, pysyivät kaikki synkkämielisesti vaiti. Siten sai toinenkin lähettiläs sitten suunvuoron, esittääkseen hänkin anteeksipyyntöjä. Hänen puhuessaan ja sillävälin kun jälleen omaan haaveiluunsa vaipunut kuningas kuunteli tätä hämmennyksestä värähtelevää ääntä kuten hajamielinen ihminen tarkkailee vesiputouksen kohinaa, d'Artagnan lähestyi vasemmalla puolellaan seisovaa Saint-Aignania ja virkkoi äänenpainolla, joka oli laskettu kuninkaan korvaan ulottuvaksi: "Oletteko kuullut uutista, kreivi?" "Mitä uutista?" vastasi de Saint-Aignan. "No, la Vallièrestä." Kuningas säpsähti ja astahti vaistomaisesti puhujia kohti. "Mitä hänelle sitten on tapahtunut?" kysyi de Saint-Aignan äänellä, jonka sävyn voi helposti kuvitella. "Heh, se lapsiparka on mennyt luostariin!" ilmoitti d'Artagnan. "Luostariin?" huudahti de Saint-Aignan. "Luostariin?" kirposi kuninkaalta kesken lähettilään puheen. Sitten hän hovisäännön pakosta malttui, mutta kuunteli yhä. "Mihin luostariin?" kysyi de Saint-Aignan. "Chaillotin karmeliittinunnain." "Chaillotin karmeliittinunnain! Mistä hitosta sen olette kuuluu?" "Häneltä itseltään." "Oletteko hänet nähnyt?" "Minä hänet saatoin karmeliittinunnien luo." Kuningas tarkkasi joka sanaa. Hänen sielussaan kuohui ja kohisi. "Mutta miksi tämä pako?" tiedusti de Saint-Aignan. "Siksi että tyttöparka eilen karkoitettiin hovista", vastasi d'Artagnan. Tuskin oli hän lausunut tämän, kun kuningas teki käskevän liikkeen. "Riittää, monsieur, riittää!" hän virkkoi lähettiläälle ja lähestyi sitten kapteenia. "Kuka täällä sanoo la Vallièren menneen luostariin?" kysyi hän. "Herra d'Artagnan", vastasi suosikki. "Ja onko tuo puheenne totta?" kysyi kuningas, kääntyä muskettisoturiin. "Totisen totta." Kuningas puristi kätensä nyrkkiin ja kalpeni. "Te lisäsitte vielä jotakin, herra d'Artagnan", sanoi hän. "En tiedä enempää, sire." "Te lisäsitte, että kreivitär de la Vallière oli karkoitettu hovista." "Niin, sire." "Ja onko sekin totta?" "Tiedustelkaa, sire." "Ja kenen toimesta?" "Oh", sanoi d'Artagnan ikäänkuin katsoen sopimattomaksi, että hän olisi todistajana siinä seikassa. Kuningas hypähti, jättäen sikseen lähettiläät, ministerit, hovilaiset ja politiikan. Leskikuningatar nousi; hän oli kuullut kaikki tai ainakin arvannut lopun. Suuttumuksesta ja pelosta horjuen yritti Madamekin nousta leskikuningatarta seuratakseen; mutta hän vaipui takaisin nojatuoliinsa, jonka hän vaistomaisella liikkeellä sysäsi taaksepäin. "Messieurs", virkkoi kuningas, "audienssi on päättynyt. Minä annan kohta vastaukseni, tai pikemmin ilmoitan tahtoni Espanjalle ja Hollannille." Ja majesteettisella liikkeellä hän hyvästeli lähettiläät. "Olkaa varuillanne, poikani", sanoi närkästynyt leskikuningatar, "olkaa varuillanne, Te ette näy hallitsevan itseänne." "Ah, madame", karjaisi nuori jalopeura peloittavasti liikahtaen, "ellen hallitse itseäni, niin takaanpa varmasti vielä hallitsevani ainakin niitä, jotka häpäisevät minua. Tulkaa kanssani, herra d'Artagnan, tulkaa." Ja hän lähti salista yleisen hämmästyksen ja kauhun vallitessa. Kuningas astui alas portaita, aikoen rientää pihan poikki. "Sire", virkkoi d'Artagnan, "teidän majesteettinne erehtyy tiestä." "Ei, menen talliin." "Tarpeetonta, sire; minulla on hevoset valmiina teidän majesteetillenne matkalle." Kuningas vastasi palvelijalleen vain silmäyksellä, mutta tämä silmäys lupasi enemmän kuin kolmenkaan d'Artagnanin kunnianhimo olisi rohjennut toivoa. 168. Chaillot. Manicamp ja Malicorne olivat kutsumattakin seuranneet kuningasta ja d'Artagnania. He olivat molemmin hyvin älykkäitä miehiä, mutta kunnianhimon kannustamana ehätti Malicorne usein liian aikaisin esille, jotavastoin Manicamp monesti myöhästyi laiskuutensa tähden. Tällä kertaa he ehtivät täsmälleen ajoissa. Viisi hevosta oli varattu. Kuningas ja d'Artagnan sieppasivat niistä kaksi, Manicamp ja Malicorne samaten. Viidennen selkään nousi eräs ratsupoika. Koko seurue karautti täyteen laukkaan. D'Artagnan oli varmaankin itse valinnut hevoset: ne olivat oikeita levotonta tuskaa kärsivien rakastavien ratsuja, sellaisia, jotka eivät juosseet, vaan lensivät. Kymmenessä minuutissa saapui ratsujoukkue pöllyävässä tomupilvessä Chaillotiin. Kuningas ihan paiskautui alas satulasta. Mutta niin nopeasti kuin hän tämän liikkeen tekikin, oli d'Artagnan jo hänen ratsunsa suitsissa Ludvig nyökkäsi muskettisoturille kiitollisuutensa merkiksi ja heitti ohjakset ratsupojalle. Sitten hän syöksähti pylväseteiseen ja työnnältäen voimakkaasti ovea astui vastaanottohuoneeseen. Manicamp, Malicorne ja ratsupoika jäivät ulkopuolelle; d'Artagnan seurasi isäntäänsä. Ensimmäisenä kiinnitti vastaanottohuoneessa kuninkaan huomiota juuri Louise, ei polvillaan, vaan viruen maassa ison kivisen ristiinnaulitunkuvan juurella. Tyttönen oli pitkällään kostealla paadella suojaman puolihämyssä, sillä sinne pääsi päivä ainoastaan ahtaasta, köynnöskasvien kokonaan verhoamasta ristikkoikkunasta. Hän oli yksinään, tajutonna, kylmänä kuin kivi, jolla hänen ruumiinsa lepäsi. Nähdessään hänet tässä asennossa kuningas luuli hänen kuolleeksi ja päästi kamalan parahduksen, joka sai d'Artagnanin astumaan luo. Kuningas oli jo kietaissut toisen käsivartensa neitosen ruumiin ympäri, D'Artagnan auttoi hallitsijaansa nostamaan ylös tyttöpoloisen, jonka kalman kosketus oli jäykistyttänyt. Ludvig otti hänet kokonaan syliinsä, lämmittäen suudelmillaan jääkylmiä käsiä ja ohimoita. D'Artagnan veti koko voimallaan kellonnuorasta. Karmeliittisisaret riensivät paikalle. Hurskaat neidot kiljahtivat paheksuvasta kauhusta, nähdessään näiden miesten pitävän naista käsivarsillaan. Johtajatar saapui myöskin. Mutta tuntien enemmän maailmaa kuin hovinkaan hienot naiset hän ensi silmäyksellä eroitti kuninkaan siitä kunnioituksesta, jota läsnäolijat hänelle osoittivat, samoin kuin siitä käskijän sävystä, jolla tämä mullisti koko yhdyskunnan. Hallitsijan nähdessään hän siis vetäytyi huoneeseensa, ollakseen vaarantamatta arvokkuuttansa, mutta hän antoi nunnien tuoda kaikenlaisia elvykkeitä, Unkarin kuningattaren hajuvesiä, mesiruohoa ja paljon muuta, käskien sitäpaitsi sulkea ovet. Oli jo aikakin; kuninkaan murhe alkoi käydä kovaääniseksi ja toivottomaksi. Ludvig näkyi päättäneen lähettää hakemaan lääkäriänsä, mutta silloin la Vallière tuli tajulleen. Ensimmäiseksi hän silmänsä avatessaan näki jalkojensa juuressa kumartuvan kuninkaan. Epäilemättä hän ei tuntenut tätä, sillä häneltä pääsi tuskallinen huokaus. Ludvig katseli häntä kiihkeästi. Vihdoin tytön harhailevat silmät kohdistuivat kuninkaaseen. Hän tunsi nyt ja ponnistausi irroittuakseen hänen syleilystään. "Mitä!" sopersi hän. "Eikö uhrini ole vielä täytetty?" "Oi, ei, ei!" huudahti kuningas. "Se ei täyty koskaan, sen minä vannon teille." Tyttö kohousi, niin heikko ja murtunut kuin olikin. "Se on kuitenkin välttämätöntä", virkkoi hän, "se on välttämätöntä, älkää pidättäkö minua." "Minäkö sallisin teidän uhrautua?" huudahti Ludvig. "En koskaan, en koskaan!" "Hyvä", jupisi d'Artagnan, "on aika lähteä. Siitä hetkestä kun he alkavat puhua, säästäkäämme heiltä korviemme huomio." D'Artagnan läksi ulos, ja rakastavaiset jäivät kahden. "Sire", jatkoi la Vallière, "ei sanaakaan enää, minä rukoilen, Älkää turmelko ainoata tulevaisuutta, jota toivon, nimittäin pelastustani; älkää hukatko kaikkeanne -- kunniaanne pelkän oikun tähden." "Oikun?" huudahti kuningas. "Oi", virkkoi la Vallière, "nyt, sire, näen selvästi sydämeenne." "Tekö, Louise?" "Ah niin, minä!" "Selittäkää." "Käsittämätön, järjetön hurmaus voi teistä hetkellisesti tuntua riittävältä puolustukselta; mutta teillä on velvollisuuksia, jotka eivät salli teidän rakastaa tällaista tyttöraukkaa. Unohtakaa minut." "Minäkö unohtaisin teidät?" "Se on jo tehty." "Mieluummin kuolisin!" "Sire, te ette saata rakastaa sitä, jonka olette sallinut kuluttaa tämän yön niin julmasti." "Mitä sanottekaan? Selittäkää toki, mitä tarkoitatte." "Sanokaa, ettekö eilen aamulla pyytänyt minua rakastamaan teitä? Mitä lupasitte minulle vastavuoroon? Lupasitte, että suuttuessanne minuun ette koskaan sallisi puoliyön teitä yllättää ennen kuin olisitte tarjonnut sovintoa." "Oi, suokaa minulle anteeksi, suokaa anteeksi, Louise! Minä olin mustasukkaisuudesta mielipuolena." "Sire, mustasukkaisuus on häijy ajatus, joka katkaistuna versoo uudestaan kuin rikkaruoho. Taaskin te joskus tulisitte luulevaiseksi ja surmaisitte minut kokonaan. Armahtakaa minua ja antakaa minun kuolla." "Vielä tuollainen sana, mademoiselle, niin näette minun heittävän henkeni jalkojenne juureen." "Ei, ei, sire, minä tiedän paremmin, minkä arvoinen olen. Uskokaa sanani, niin ette syöksy turmioon kaikkien halveksiman poloisen tähden." "Oi, nimittäkääpä minulle ne, joita te syytätte, nimittäkää ne!" "Minulla ei ole tehtävänä valituksia ketään vastaan, sire; minä syytän vain itseäni. Jääkää hyvästi, sire! Te antaudutte vaaraan, puhutellessanne minua näin." "Varokaa te, Louise; puhuessanne minulle näin te saatatte minut epätoivoon, -- ajatelkaa paremmin!" "Oi, sire, sire! Jättäkää minut Jumalan haltuun, rukoilen sitä teiltä!" "Minä tempaan teidät Jumalaltakin!" "Mutta ennen sitä", huudahti ahdistettu lapsonen, "temmatkaa minut niiden julmien vihollisten käsistä, jotka vainoavat henkeäni ja kunniaani. Jos teillä on kylliksi voimaa rakastaa, olkaa siis kylliksi voimakas minua puolustamaan. Mutta ei sitä, jota sanotte rakastavanne, herjataan, ivataan, hänet on karkoitettu." Ja viaton lapsonen, jota suru pakotti syytöksiin, väänteli nyyhkyttäen käsiään. "Teidät on karkoitettu!" huudahti kuningas. "Nyt kuulen tuon sanan jo toistamiseen." "Häpeällisesti, sire. Te näette hyvin, että minulla ei enää ole muuta suojelijaa kuin Jumala, muuta lohdutusta kuin rukous, muuta turvaa kuin luostari." "Te saatte minun palatsini, saatte hovini. Oh, älkää enää pelätkö mitään, Louise. Ne miehet tai pikemminkin naiset, jotka teidät eilen häätivät, vapisevat huomenna edessänne. Mitä voin sanonkaan? Jo tänä aamuna olen jyrissyt, uhannut. Voin päästää valloilleen ukkosen, jota vielä pidätän. Louise, teidän puolestanne kostetaan kovasti. Verikyynelillä he maksavat teidän kyyneleenne. Mainitkaa minulle vain vihollisenne." "En koskaan, en koskaan!" "Miten sitten tahtoisitte minun iskevän?" "Sire, ne, joita olisi iskettävä, kimmahduttaisivat kätenne takaisin." "Oh, te ette minua laisinkaan tunne!" huudahti Ludvig, tuskastuneena. "Ennemmin kuin peräytyisin, polttaisin koko valtakuntani ja kiroisin sukuni, -- niin, minä sivaltaisin poikki tämän käsivarrenkin, jos käsivarsi olisi kyllin veltto jättääkseen koskemattomaksi ketään, joka on asettunut vihamieliseksi kaikkein suloisinta olentoa vastaan." Ja näiden sanojen vakuudeksi Ludvig iski kiivaasti nyrkillään tammiseen väliseinään, joka vastasi kolkolla kuminalla. La Vallière pelästyi hänen tavatonta kiivauttansa. Tämän nuoren, kaikkivaltiaan miehen vimmassa oli jotakin mahtavaa ja turmaista, koska se ukkosilman lailla saattoi tuottaa kuolemaa. Hän, joka ei luullut murheelleen löytyvän vertaa, tunsi itsensä voitetuksi tämän uhkauksiin ja väkivaltaan puhkeavan murheen nähdessään. "Sire", rukoili hän, "vielä kerran, poistukaa, minä rukoilen, Tämän turvapaikan rauha on minua jo vahvistanut, minä tunnen itseni tyynemmäksi Jumalan kädessä. Jumala on sellainen suojelija, jonka edessä kaikki ihmisten pienet häijyydet raukeavat tyhjiin. Sire, vielä kerran, jättäkää minut Jumalan haltuun." "Sanokaa sitten suoraan", huudahti Ludvig, "että te että koskaan ole minua rakastanut; sanokaa, että nöyryyteni ja katumukseni hivelee ylpeyttänne, mutta että murheeni ei tuota teille tuskaa. Sanokaa, että Ranskan kuningas ei teille enää ole rakastaja, jonka hellyys voisi luoda onnenne, vaan itsevaltias, jonka oikku on sydämestänne katkaissut viimeisenkin tunteellisuuden säikeen. Älkää sanoko etsivänne Jumalaa, vaan pakenevanne kuningasta. Ei, Jumala ei ole taipumattomissa päätöksissä mukana; Jumala sallii katumuksen ja kuulee tunnontuskat; hän antaa anteeksi, hän tahtoo, että rakastamme." Louise vääntelehti kärsimyksestä kuullessaan nämä sanat, jotka saivat veren tulena kiertämään hänen suonissaan. "Mutta ettekö sitten ole kuullut?" sanoi hän. "Mitä?" "Ettekö ole kuullut, että olen karkoitettu, halveksittu, halveksittava?" "Minä teen teistä hovini enimmin kunnioitetun, rakastetun, kadehditun naisen." "Todistakaa minulle, että te ette ole lakannut minua rakastamasta." "Millä tavalla?" "Paetkaa minua." "Minä todistan sen teille olemalla teitä jättämättä." "Mutta luuletteko siis, että sen sallisin, sire? Luuletteko, että antaisin teidän julistaa sodan koko perhettänne vastaan? Luuletteko, että antaisin teidän hyljätä äitinne, vaimonne ja kälynne?" "Ah, vihdoinkin olette heidät nimennyt! He siis ovat tämän pahan tehneet? Kaikkivaltiaan Jumalan kautta, minä rankaisen heitä!" "Ja senpä vuoksi tulevaisuus minua peloittaakin, senvuoksi kieltäydyn kaikesta, senvuoksi tahdon, että te ette kostaisi puolestani. Kyllin kyyneleitä, hyvä Jumala, kyllin murhetta, kyllin voivotuksia jo nytkin! Oi, koskaan en tahdo aiheuttaa valituksia, murhetta tai kyyneliä kellekään. Olen liiaksi vaikeroinut, liiaksi itkenyt, liiaksi kärsinyt!" "Ja minun kyyneleitäni, minun murhettani, minun vaikerruksiani, -- ettekö niitä pidä minään?" "Älkää taivaan nimessä, sire, puhuko minulle noin! Älkää taivaan nimessä puhuko noin! Minä tarvitsen kaiken rohkeuteni uhrini täyttämiseen." "Louise, Louise, minä rukoilen sinua! Käske, määrää, kosta puolestani tai anna anteeksi; mutta älä jätä minua!" "Ah, on välttämätöntä, että me eroamme, sire!" "Mutta sinä et siis ollenkaan rakasta minua?" "Oi, Jumala tietää sen!" "Valhetta, valhetta!" "Oi, ellen teitä rakastaisi, sire, niin antaisin teidän menetellä tahtonne mukaan, antaisin kostaa puolestani! Hyvitykseksi minulle tehdystä loukkauksesta ottaisin vastaan tarjoamanne voitonriemun, joka olisi niin suloista ylpeydelle. Nyt sitävastoin, näette, en halua edes rakkautenne tuottamaa ihanaa korvausta. Ja kuitenkin on teidän rakkautenne minun elämäni, sillä tahdoinhan kuolla, kun luulin, että te ette minua enää rakastanut." "Ah niin, niin, minä tiedän sen nyt, minä tunnen sen tällä hetkellä. Sinä olet pyhin, kunnioitettavin kaikista naisista. Kukaan ei ansaitse yhtä hyvin kuin sinä sekä minun rakkauttani ja kunnioitustani että kaikkienkin kiintymystä ja arvonantoa; eikä kukaan joudukaan saamaan niin suurta rakkautta osakseen kuin sinä, Louise, -- kellään ei ole niin suutta valtaa minuun nähden kuin sinulla! Niin, minä vannon sinulle, että tällä hetkellä murskaisin maailman kuin lasipallon, jos se olisi tielläni. Sinä vaadit minua tyyntymään, antamaan anteeksi? Tapahtukoon niin, minä rauhoitun. Sinä tahdot hallita lempeydellä? Hyvä, minä olen lempeä ja säyseä. Säädä vain, miten minun on käyttäydyttävä, ja minä tottelen." "Ah, hyvä Jumala! Mikä olen minä, tyttörukka, sanellakseni tavuakaan teidänlaisenne kuninkaan ohjeeksi?" "Sinä olet minun elämäni ja sieluni! Eikö sielu hallitse ruumista?" "Oi, te siis rakastatte minua, kallis hallitsijani?" "Langeten molemmille polvilleni, kädet ristissä, kaikella voimallani, mitä Jumala on minulle suonut. Minä rakastan sinua kylliksi, uhratakseni elämäni hymyhuulin, kun vain virkat sanasen!" "Te rakastatte minua?" "Ah niin!" "Silloin ei minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa... Kätenne, sire, ja sanokaamme jäähyväiset! Olen saanut tässä elämässä kaiken onnen, mitä voi osakseni tulla." "Oi, ei, sinun elämäsi onni vasta alkaa ja ainiaaksi. Sinulle tulevaisuuteni, sinulle kaikkeni! Ei enää näitä eron ajatuksia, ei enää synkkää epätoivoa. Rakkaus on meidän jumalamme, se on sydäntemme kaipuu. Sinä elät minulle, kuten minä elän sinulle." Ja vaipuen tytön eteen kuningas suuteli hänen polviaan sanomattoman riemun ja kiitollisuuden huumeessa. "Oi, sire, sire, tämä kaikki on unta!" "Miksi unta?" "Siksi että minä en voi palata hoviin, ja miten taasen saattaisin pakolaisena nähdä teitä jälleen? Eikö ole parempi ottaa nunnanhuntu ja haudata luostariin holveihin teidän rakkaudellanne balsamoituina sydämenne viime sykähdykset ja viimeinen tunnustuksenne?" "Sinäkö pakosalla?" huudahti Ludvig XIV. "Kuka pidättää, kun minä kutsun takaisin?" "Oi, sire, jokin, mikä on meitä voimakkaampi: maailma ja ihmisten mielipide. Ajatelkaa sitä; te ette voi rakastaa karkoitettua naista. Hän, jonka äitinne on tahrannut epäluulolla, hän, johon kälynne on rangaistuksellaan painanut polttomerkin, hän on arvoton teille." "Hänkö arvoton, joka kuuluu minulle?" "Niin, siinäpä se juuri onkin, sire: siitä hetkestä, kun rakastajattarenne kuuluu teille, on hän arvoton." "Ah, oletpa oikeassa, Louise, ja sinä olet perin herkkätuntoinen. No hyvä, sinua ei ole karkoitettu." "Oi, te ette ole kuullut Madamea, sen hyvin huomaa." "Minä vetoan äitiini." "Oi, te ette ole nähnyt äitiänne!" "Hänkin? Louise-parka! Kaikki olivat siis sinua vastaan?" "Niin, niin, Louise-parka, joka jo taipui myrskyn käsissä, kun te tulitte, kun te lopullisesti hänet mursitte." "Oi, anteeksi." "Te ette siis taivuta toista enempää kuin toistakaan; uskokaa minua, onnettomuus on korjaamaton, sillä minä en koskaan sallisi teidän käyttää voimaanne ja valtaanne." "Hyvä on, Louise: osoittaakseni sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan, teenkin sen, että menen Madamen puheille." "Tekö?" "Minä panen hänet peruuttamaan tuomionsa; minä pakotan." "Pakotatte? Oh, ei, ei!" "Se on totta; minä suostutan hänet." Louise pudisti päätänsä. "Minä rukoilen häntä, jos on tarvis", sanoi Ludvig. "Uskotko sen jälkeen rakkauteeni?" Louise kohotti päätänsä. "Älkää koskaan nöyrtykö minun tähteni! Antakaa minun mieluummin kuolla." Ludvig mietti. Hänen piirteensä synkistyivät. "Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet; olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!" Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla käsivarsillaan. "Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän. Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti kaiken voimansa. "Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!" "Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi... Vain d'Artagnan..." "Onko siis hänkin minut pettänyt?" "Miten niin?" "Hän oli vannonut..." "Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin. Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?" "Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas. La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen kätensä. "Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan neidille vaunut." "Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat." "Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas. "Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta. La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta, palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen: "Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan, unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen luoksesi, tulen ainiaaksi." Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin hänen viereensä. Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet hetkiseksi puheilleen. 169 Kuningas taivuttaa Madamen. Siitä tavasta, jolla kuningas oli jättänyt lähettiläät, olisivat vähimminkin tarkkanäköiset aavistaneet sotaa. Lähettiläät itse, jotka eivät paljon tienneet hovin sisäisestä elämästä, olivat ottaneet omaan lukuunsa tuon kuuluisan lauseen: "Ellen hallitse itseäni, hallitsen ainakin niitä, jotka minua häpäisevät." Ranskan ja Hollannin kohtaloiden onneksi oli Colbert seurannut heitä antaakseen muutamia selityksiä. Mutta kuningattaret ja Madame, hyvin tuntien, mitä heidän huonekunnissaan tapahtui, olivat nuo sanat kuultuaan poistuneet hyvin peloissaan ja karvain mielin, varsinkin Madame tunsi, että kuninkaan viha kohdistui erityisesti häneen, mutta rohkeana ja liiankin korskeana oli hän leskikuningattaresta tukea tavoittamatta vetäytynyt kotiinsa, elleipä ilman levottomuutta, niin ainakin aikomatta välttää taistelua. Tuon tuostakin Itävallan Anna lähetti tiedustamaan, oliko kuningas palannut. Linnassa syntynyt hiljaisuus ja Louisen häviäminen tiesi moninaista onnettomuutta, kun tunnettiin kuninkaan ylpeä ja närkäs luonne. Mutta pitäen ryhtinsä kaikista kuiskituista huhuista huolimatta Madame sulkeutui huoneisiinsa, kutsui Montalaisin luokseen ja alkoi mahdollisimman tyynellä äänellä kuulustaa tytön käsitystä tapahtumasta, Kaunopuheisen hovineidon juuri lopettaessa esityksensä kaikenlaisin varoittelevin sanankääntein ja kehoittaessa Madamea suvaitsevaisuuteen, jotta samaa sävyä osoitettaisiin tarpeen tullen hänellekin, saapui herra Malicorne ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa prinsessan puheille. Montalaisin arvoisan ystävän kasvot kuvastivat äärimmäistä jännitystä; oli ilmeistä, että kuninkaan pyytämästä puhelusta koituisi mielenkiintoisimpia lukuja siihen kuninkaitten ja ihmisten sydänten kuvaukseen. Madame jonkun verran hämmentyi lankonsa tulosta; hän ei ollut odottanut Ludvigin toimivan näin pian eikä varsinkaan ollut ottanut lukuun, että hän ryhtyisi asiaan aivan suoranaisesti. Naiset, jotka niin nokkelasti käyvät epäsuoraa sotaa, ovat aina paljon taitamattomampia ja heikompia, kun on avoin taisteluhaaste vastaanotettava. Madame, sanoimme, ei kuitenkaan ollut niitä, jotka peräytyvät; hänellä oli päin vastainen vika tai ansio: hän oli uhkarohkea. Malicornen tuoma viesti vaikuttikin häneen sotatorven lailla, joka ilmoittaa vihollisuudet alkaviksi. Hän otti ylpeästi ylös haastehansikkaan. Parin minuutin kuluttua kuningas nousi portaita. Punakkana ratsastuksestaan, vaatteet pölyssä ja epäjärjestyksessä hän esittäysi ilmeiseksi vastakohdaksi hienosti ja huolellisesti puetulle Madamelle, joka kalpeni ihomaalinsa alla. Ludvig istuutui ilman esipuheita. Montalais läksi huoneesta. Madame asettui istumaan vastapäätä kuningasta. "Sisareni", virkkoi Ludvig, "tietänette, että neiti de la Vallière on poistunut asunnostaan tänä aamuna ja että hän murheessaan ja epätoivossaan on paennut luostarin turviin." Nämä sanat lausuessaan oli kuninkaan ääni tavattoman liikuttunut. "Vasta teidän majesteettinne ilmoittaa sen minulle", kierteli Madame. "Olisin luullut teidän saaneen sen tietää tänä aamuna lähettiläiden vastaanoton aikana", sanoi kuningas. "Teidän liikutuksestanne, sire, kyllä arvasin, että jotakin erityistä oli tapahtunut, mutta minä en ollut asiasta tarkemmin selvillä." Avomielinen kuningas kävi asiaansa suoraan. "Sisareni", sanoi hän, "miksi lähetitte pois neiti de la Vallièren?" "Koska hänen palveluksensa ei miellyttänyt minua", vastasi Madame kuivasti. Kuningas karahti purppuranpunaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät salamoita, joiden hehku uhkasi lannistaa Madamenkin rohkeuden. Hän hillitsi itsensä kuitenkin ja lausui: "Teidänlaisellanne hyvällä naisella, sisareni, täytyi olla peräti vakava syy karkoitukseen, joka ei häpäise ainoastaan nuorta tyttöä, vaan tämän tytön koko perhettä. Tiedätte, että koko kaupunki avoimin silmin tarkkailee hovin naisten käytöstä. Lähettää pois hovineito on samaa kuin syyttää häntä rikoksesta tai ainakin hairahduksesta. Mikä siis on se rikos, mikä on se hairahdus, johon neiti de la Vallière on tehnyt itsensä vikapääksi?" "Koska te asetutte neiti de la Vallièren suojelijaksi", vastasi Madame kylmäkiskoisesti, "tahdon antaa teille selityksen jollaista en olisi velvollinen kellekään esittämään." "Ettekö kuninkaallekaan?" huudahti Ludvig äkäisesti liikahtaen. "Te olette puhutellut minua sisareksi", virkkoi Madame, "ja minä olen kotonani." "Se ei muuta asiaa", sanoi nuori hallitsija häpeissään kiihtymyksestänsä. "Te ette voi väittää, Madame, eikä kukaan valtakunnassani voi väittää olevansa oikeutettu kieltäytymään antamasta selityksiä minulle." "Kun puhutte tuossa äänilajissa", vastasi Madame synkkänä suuttumuksesta, "ei minulle jää muuta tehtävää kuin kumartaa teidän majesteettinne edessä ja vaieta." "Ei, puhukaamme asia selväksi." "Neiti de la Vallièrelle suomanne suojelus pakottaa minut esiintymään kunnioittavasti." "Älkäämme haastako kaksimielisesti, sanon minä. Te tiedätte hyvin, että Ranskan aateliston päämiehenä olen kaikille vastuunalainen perheiden kunniasta. Te karkoitatte neiti de la Vallièren tai kenet muun tahansa..." Madame kohautti olkapäitänsä. "Tai kenet muun tahansa, sanon", jatkoi kuningas, "ja kun tällä menettelyllänne häpäisette asianomaista, vaadin minä selitystä, vahvistaakseni tai peruuttaakseni tuomion." "Peruuttaaksenne minun tuomioni?" huudahti Madame ylpeästi. "Mitä! Kun minä ajan jonkun seuranaisen luotani, te käskisitte minun ottaa hänet takaisin?" Kuningas oli vaiti. "Se ei enää olisi vallan väärinkäyttöä; se olisi säädytöntä." "Madame!" "Oh, naisena minä nousisin sellaista aivan arvotonta menettelyä vastaan. Muutoin en enää olisi prinsessa, jota veren siteet yhdistävät teihin, en olisi enää kuninkaan tytär. Olisin olennoista kurjin, olisin halvempi kuin eroitettu palvelijatar." Kuningas ponnahti raivosta. "Teidän povessanne ei syki sydän", huudahti hän. "Jos te käyttäydytte siten minua kohtaan, sallikaa minun käyttää samaa ankaruutta." Harhaan ammuttu luoti voi toisinaan ratkaista taistelun. Nämä sanat, joita kuningas ei ollut erityisesti harkinnut, sattuivat Madameen, saaden hänet hetkeksi horjumaan. Hänellä oli syytä pelätä jonakuna päivänä kohtaavansa kostotoimia. "No niin, sire", virkkoi hän, "selittäkää tarkoituksenne." "Minä kysyn teiltä, Madame, miten neiti de la Vallière on teitä vastaan rikkonut?" "Hän on viekkain salajuonien sommittelija, mitä tunnen. Hän on kiihoittanut kaksi ystävystä kaksintaisteluun, hän on aiheuttanut itsestään niin häpeällisiä juoruja, että kaikki hovissa rypistävät kulmiaan, kun vain kuulevat hänen nimeäänkin mainittavan." "Hänkö, hänkö?" äännähti kuningas. "Viehkeän ja tekopyhän kuoren alle", jatkoi Madame, "kätkee hän mitä kavalimman ja mustimman sielun." "Hänkö?" "Te saatatte siitä erehtyä, sire. Mutta minä tunnen hänet. Hän kykenee ärsyttämään sotaan parhaat sukulaiset ja hellimmät ystävät. Näettehän, miten hän jo kylvää eripuraisuutta meidän välillemme." "Minä vakuutan teille..." yritti kuningas. "Sire, ottakaa huomioon, että me elimme hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta kielittelyllään ja viekkailla valituksillaan hän on ärsyttänyt teidän majesteettinne minua vastaan." "Minä vannon", vastasi kuningas, "että hänen huuliltaan ei ole koskaan lähtenyt katkeraa sanaa. Vannon, että hän ollessani kiihtyneessäkin mielentilassa ei ole sallinut minun uhata ketään. Vannon, että teillä ei ole hartaampaa, kunnioittavampaa ystävätärtä." "Ystävätärtä?" toisti Madame äärimmäisen halveksivasti. "Varokaa unohtamasta, Madame", sanoi kuningas, "että te olette nyt ymmärtänyt minut ja että tästä hetkestä lähtien kaikki tasoittuu. Neiti de la Vallièresta tulee se, mitä minä tahdon hänen olevan, ja hän voi huomenna asettua valtaistuimelle, jos niin haluan." "Hän ei ainakaan ole sille syntynyt, ja jos voittekin määrätä hänen tulevaisuutensa, täytyy teidän kuitenkin jättää hänen entisyytensä silleen." "Madame, minä olen ollut teille erittäin suopea ja kohtelias. Älkää pakottako minua muistamaan, että minä olen käskijä." "Sire, siitä olette minulle jo kahdesti huomauttanut. Minulla on kunnia ilmoittaa teille taipuvani." "Suotteko minulle siis sen myönnytyksen, että neiti de la Vallière pääsee takaisin luoksenne?" "Mitä se hyödyttäisi, sire, kun teillä kerran on valtaistuin hänelle tarjottavana? Minä olen liian vähäpätöinen suojelemaan niin mahtavaa henkilöä." "Olen jo saanut kylläni tuosta häijystä ja halveksivasta sukkeluudesta. Suokaa minulle hänen armahduksensa." "En koskaan!" "Pakotatteko minut sotajalalle perheeni kanssa?" "Minullakin on perheeni, jonka turviin paeta." "Onko tuo uhkaus, ja unohdatteko itsenne siinä määrin? Luuletteko, että sukulaisenne teitä tukisivat, jos menisitte uhmailussanne niin pitkälle?" "Minä toivon, sire, että te ette pakota minua mihinkään arvolleni sopimattomaan." "Minä toivoin, että te muistaisitte ystävyyttämme, -- että kohtelisitte minua veljenä." Madame pysähtyi hetkiseksi. "En kieltäydy tunnustamasta teitä veljekseni", virkkoi hän, "jos kohtakaan en suostu teidän majesteettinne vaatimaan vääryyteen." "Vääryyteen?" "Oi, sire, jos ilmaisisin kaikille la Vallièren käytöksen, jos kuningattaret tietäisivät..." "No, no, Henriette, antakaa sydämenne puhua. Muistakaa, että olette minua rakastanut, muistakaa, että ihmisten sydänten tulee olla yhtä armeliaat kuin kaikkivaltiaan Herran. Älkää olko suvaitsematon lähimmäisiänne kohtaan, -- antakaa la Vallièrelle anteeksi." "Minä en voi; hän on loukannut minua." "Mutta minun tähteni?" "Sire, teidän tähtenne tekisin mitä hyvänsä muuta." "Silloin johdatatte minut epätoivoon... Työnnätte minut käyttämään heikkojen sielujen viimeistä keinoa, päästämään vimmastukseni valloilleen?" "Sire, minä esitän teille järkeä." "Järkeä?... Sisareni, minä en enää ole järjilläni." "Sire, ajatelkaa toki..." "Sisareni, säälikää minua! Ensi kertaa rukoilen teitä. Sisareni, kaikki toivoni on teissä." "Oi, sire, te itkette?" "Raivosta, niin, nöyryytyksestä. Minun, kuninkaan, on täytynyt alentua kerjäämään! Kaiken elinaikani inhoan tätä hetkeä. Sisareni, te olette yhdessä ainoassa lyhyessä tovissa tuottanut minulle enemmän kärsimyksiä kuin elämäni vaikeimpinakaan hetkinä olen saattanut aavistaa." Ja nousten istuimeltaan kuningas päästi kyyneleensä tulvimaan. Hän itki todellakin kiukusta ja häpeästä. Madamea se ei liikuttanut, sillä parhaatkaan naiset eivät korskeuden kiihkossa tunne sääliä; mutta hän pelkäsi, että kyyneleet huuhtoisivat kaiken inhimillisen kuninkaan sydämestä. "Käskekää, sire", virkkoi hän; "ja koska mieluummin tahdotte nöyryyttää minut kuin itsenne, vaikka minun nöyryytykseni tulee julkiseksi ja teille olen vain minä todistajana, tahdon kuitenkin totella kuningastani. Puhukaa, sire." "Ei, ei, Henriette!" huudahti Ludvig kiitollisuuden valtaamana; "te mukaudutte vain veljen pyytelyyn!" "Minulla ei enää ole veljeä, koskapa tottelen." "Tahdotteko koko valtakuntani kiitollisuuteni osoitukseksi?" "Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame. Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla. "Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?" "Minä pidän hänet talossani." "Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni." "Minä en ole hänestä koskaan pitänyt." "No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta, Henriette?" "Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!" Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa. Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi: "Kiitos, Madame, iäti muistan minulle tekemänne palveluksen." Ja teeskennellyn kohteliaasti kumartaen hän poistui. Astuessaan kuvastimen ohi näki hän silmäinsä punoittavan ja polki vihaisesti jalkaa. Mutta se oli myöhäistä; ovelle asettuneet Malicorne ja d'Artagnan olivat jo nähneet hänen silmänsä. -- Kuningas on itkenyt, -- ajatteli Malicorne. D'Artagnan lähestyi kunnioittavasti hallitsijaansa. "Sire", kuiskasi hän, "teidän on mentävä pikkuportaiden kautta." "Minkätähden?" "Koska tien tomu on jättänyt jälkiä kasvoihinne", sanoi d'Artagnan. "Menkää sire, menkää." -- _Mordioux!_ -- ajatteli hän -- joskin kuningas on pehminnyt kuin lapsi, kavahtakoon aiheuttamasta kyyneleitä sille, jonka tähden kuningas on vetistellyt! 170. Nuoren kreivittären nenäliina. Madame ei ollut ilkeä: hän oli vain kiihdyksissään. Kuninkaalla oli kyllä järkevyyttä; mutta hän oli rakastunut. Tuskin olivat he molemmin tehneet sopimuksensa la Vallièren takaisinkutsumisesta, kun kumpikin koetti kääntää sitä omaksi edukseen. Kuningas halusi nähdä la Vallièrea kaikin ajoin, mutta Madame, joka tunsi kuninkaan karvaasti pahoittelevan äskeistä alistumistansa, ei tahtonut vastustamatta luovuttaa tyttöä. Hän keräsi siis vaikeuksia kuninkaan tielle. Tavatakseen rakastajatartaan oli kuningas kaikin mokomin pakoitettava liehittelemään kälyänsä, -- tämä oli Madamen toimintatavan ytimenä. Kun hän oli ottanut siihen apulaisen ja tämä oli juuri Montalais, näki kuningas joutuvansa eristetyksi joka kerta kun hän saapui Madamen luo. Hänet ympäröitiin, eikä häntä jätetty yksikseen. Madame osoitti pakinoimisessaan kaikkihimmentävää hupaisuutta ja älykkyyttä, ja hänen poistuessaan oli Montalais valmiina asettumaan sijaiseksi. Ennen pitkää tyttö kävi kuninkaalle sietämättömäksi. Tätä tyttö odottikin. Silloin hän lähetti tuleen Malicornen. Tämä sai sanotuksi kuninkaalle, että hovissa oli eräs hyvin onneton nuori henkilö, ja kun kuningas kysyi, kuka se oli, mainitsi hän neiti de Montalaisin. Kuningas virkahti olevan aivan kohtuullistakin, että sellainen henkilö oli onneton, joka saattoi muutkin samaan tilaan. Malicorne ryhtyi selittelemään; -- neiti de Montalais oli antanut hänelle ohjeet. Kuninkaalle selvisi asema, ja hän huomasi, että heti kun hän näyttäytyi, ilmestyi myöskin Madame esille, viipyi käytävissä kuninkaan lähtöön asti ja saattoi hänet ovelle, jotta hänen majesteettinsa ei saanut tilaisuutta etuhuoneissa puhutella tyttöjä. Eräänä iltana prinsessa meni pitemmällekin. Kuningas istui naisten keskellä, kalvosimellaan suojaten kädessään pitämäänsä kirjelappua, jonka hän aikoi sujauttaa la Vallièren käteen. Madame aavisteli sitä, ja kun oli vaikea estää kuningasta menemästä minne tahtoi, oli toki yritettävä pidätellä häntä pääsemästä la Vallièren luo, tervehtimästä tätä ja pudottamasta kirjettä hänen helmaansa viuhkan tai nenäliinan taakse. Kuningas oli myös valppaana, peläten, että hänelle tahdottiin virittää paulaa. Hän nousi siirtämään nojatuolinsa luontevasti neiti de Châtillonin viereen, ryhtyen laskemaan leikkiä hänen kanssaan. Sommiteltiin pikku pilasäkeitä. Neiti de Châtillonin luota kuningas vetäysi Montalaisia kohti ja edelleen lähemmäksi de Tonnay-Charentea. Näiden temppujensa avulla oli hän vihdoin saapunut la Vallièren eteen, kokonaan peittäen hänet näkyvistä. Madame oli puuhakkaasti korjailevinaan koruompeluksensa kukkakuviota. Kuningas näytti valkoisen paperin syrjää la Vallièrelle, ja levittäen nenäliinansa haastoi tämä silmillään: -- Pankaa kirje tuohon. Nyt kuningas asetti oman nenäliinansa nojatuolilleen ja sai sen siitä näppärästi putoamaan lattialle, joten la Vallièren sopi sujauttaa omansa nojatuolille. Kuningas otti sen huolettomasti, pisti kirjelappunsa sen poimuihin ja laski nenäliinan takaisin tuolin selkämykselle. Nyt oli la Vallièren vain ojennettava kätensä, saadakseen nenäliinan arvokkaine talletuksineen. Mutta Madame oli nähnyt kaikki. Hän sanoi Châtillonille: "Châtillon, olkaapa hyvä ja ottakaa kuninkaan nenäliina ylös matolta." Nuoren tytön rientäessä tottelemaan kuningas hämmentyi, Vallière hätääntyi, ja toinen nenäliina nähtiin nojatuolin selkämyksellä. "Ah, anteeksi! Teidän majesteetillanne on kaksi nenäliinaa", virkkoi prinsessa. Ja kuninkaan täytyi pistää taskuunsa sekä la Vallièren nenäliina että omansa. Hän sai siten muistoesineen rakastetultaan, mutta rakastettu menetti säkeistön, jonka sepittäminen oli vienyt kuninkaalta kymmenen tuntia ja jonka neljä riviä lienevät hänestä vastanneet pitkää runoelmaa. Emme kykene kuvailemaan kuninkaan kiukustusta ja la Vallièren pettymystä. Mutta sitten tapahtui ihan uskomaton käänne. Kun kuningas läksi huoneisiinsa, oli Malicorne jollakin tuntemattomalla tavalla opastettuna osuttautunut eteissuojamaan. Palais-Royalin etuhuoneet olivat itsestään hämäriä, ja iltaisin ei Madamen asunnossa omistettu suurtakaan huomiota niiden valaisemiseen. Kuningas piti tästä puolihämärästä. Yleisenä sääntönä on, että rakkaus, joka saa sielun ja sydämen alituisesti leimuamaan, ei suosi valoa muualla kuin sielussa ja sydämessä. Eteinen oli siis pimeähkö; yksi ainoa hovipoika kantoi haarakynttilää hänen majesteettinsa edellä. Kuningas käveli verkalleen ja yritti niellä kiukkuaan. Malicorne sivuutti hänet hyvin läheltä, melkeinpä törmäsi häneen, ja pyysi mitä nöyrimmin anteeksi; mutta pahantuulisena kuningas vastasi jokseenkin äkäisesti, ja miesparka hiipi ääneti tiehensä. Ludvig meni levolle kinasteltuaan hiukan iltasella kuningattaren kanssa, ja seuraavana aamuna hän työhuoneeseen mennessään sai halun suudella la Vallièren nenäliinaa. Hän kutsui kamaripalvelijansa. "Tuo minulle takki, joka oli eilen ylläni", virkkoi hän, "mutta varo pudottamasta siitä mitään sisältöä." Käsky täytettiin, ja kuningas tutki itse takkinsa taskun. Hän löysi sieltä vain oman nenäliinansa. La Vallièren oli kadonnut. Hänen johtuessaan tästä arvailuihin ja epäilyksiin tuotiin hänelle samassa kirje la Vallièrelta. Se kuului näin: 'Oli kovin ystävällistä, rakas herrani, lähettää minulle ne kauniit säkeet! Kuinka kekseliäs ja uupumattoman harras teidän rakkautenne onkaan! Kuka voisi olla teitä rakastamatta?' -- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli kuningas. -- Tässä on joku erehdys. "Etsi tarkoin", hän sanoi kamaripalvelijalle, "nenäliinaa, jonka piti olla taskussani, ja jollet sitä löydä tai jos olet siihen koskenut..." Hän kavahti. Tehdä nenäliinan kadottamisesta valtakunnallinen asia oli antaa hyvä aihe juorupuheille. Senvuoksi hän lisäsi: "Minulla oli sen nenäliinan sisällä tärkeä paperi, joka oli luiskahtanut laskoksien väliin." "Mutta, sire", huomautti kamaripalvelija, "teidän majesteetillanne oli vain yksi nenäliina, ja se on tässä." "Se on totta", mutisi kuningas hammasta purren. "Oi, köyhyys, miten sinua kadehdin! Onnellinen ken itse ottaa taskustaan nenäliinansa ja kirjelappunsa." Hän luki uudestaan la Vallièren kirjeen, koettaen keksiä, minkä ihmeen kautta runonen oli saapunut määräpaikkaansa. Kirjeessä oli jälkikirjoitus: 'Minä toimitan sanantuojallenne tämän vastauksen, joka niin vähän on lähetyksenne arvoinen.' -- No, sepä hyvä! Nyt saan tietää jotakin! -- päätti hän ilahtuen. "Kuka siellä?" huusi hän sitten; "kuka toi tämän kirjelapun?" "Herra Malicorne", vastasi kamaripalvelija arasti. "Tulkoon tänne." Malicorne astui sisälle. "Te saavutte neiti de la Vallièren luota?" virkkoi kuningas huoahtaen. "Niin, sire." "Ja te olette vienyt minun puolestani jotakin neiti de la Vallièrelle?" "Minäkö, sire?" "Niin, te." "En suinkaan, sire, en suinkaan." "Neiti de la Vallière nimenomaan sanoo niin." "Oh, sire, neiti de la Vallière erehtyy." Kuningas rypisti kulmiaan. "Mitä peliä tämä on?" kysyi hän. "Miksi neiti de la Vallière mainitsee teitä sanantuojakseni?... Mitä olette vienyt hänelle? Puhukaa pian, monsieur." "Sir, minä vein neiti de la Vallièrelle nenäliinan, siinä kaikki." "Nenäliinan... Minkä nenäliinan?" "Sire, sillä hetkellä, kun minä eilen täällä mielipahakseni satuin teidän majesteettinne tielle, jota onnettomuutta valitan kaiken ikäni, varsinkin teidän majesteettinne ilmaiseman närkästyksen jälkeen, -- niin, sillä hetkellä, sire, minä jähmetyin epätoivosta, teidän majesteettinne oli liian kaukana kuullakseen anteeksipyyntöäni, ja silloin näin jotakin valkoista lattialla." "Ah!" äännähti kuningas. "Kumartuessani huomasin sen nenäliinaksi. Ensi hetkessä pelkäsin, että tölmätessäni teidän majesteettianne vastaan olin saanut sen putoamaan taskustanne. Mutta kunnioittavasti tunnustellessani sitä sattuivat sormeni kirjailuun, jonka vilkaistessani havaitsin neiti de la Vallièren nimimerkiksi. Arvellen, että neiti saapuessaan oli pudottanut nenäliinansa, kiirehdin antamaan sen takaisin hänen tullessaan ulos. Siinä kaikki, mitä olen neiti de la Vallièrelle vienyt, ja rukoilen teidän majesteettianne uskomaan sanani." Malicorne näytti niin yksinkertaiselta, niin lohduttomalta, niin nöyrältä, että kuningas kuunteli häntä ihan nautinnokseen, ja hän luki tämän sattuman hänen ansiokseen kuin jonkun hyvin tärkeän palveluksen. "Tämä on jo toinen onnellinen kohtaamisemme, monsieur", sanoi hän. "Te voitte luottaa ystävyyteeni." Tosiasia on, että Malicorne aivan mutkattomasti oli varastanut nenäliinan kuninkaan taskusta, tehden sen niin hienosti kuin hyvän Pariisin taskunpuhdistajat parhaimmillaan. Madame ei saanut koskaan tätä kepposta tietää. Mutta Montalais vihjasi siitä la Vallièrelle, ja Vallière kertoi sen myöhemmin kuninkaalle, joka makeasti nauraen sille julisti Malicornen suureksi politikoksi. Ludvig XIV oli oikeassa, niinkuin tiedämme hänen yleensäkin olleen ihmistuntija. 171. Puutarhureista, tikapuista ja hovineidoista. Valitettavasti ei ihmeitä voi aina sattua, jotavastoin Madamen pahantuulisuus oli pysyväistä. Viikon kuluttua kuningas ei enää saanut tilaisuutta vilkaistakaan la Vallièreen epäluuloisen katseen häiritsemättä hänen omaansa. Kun suunniteltiin kävelyretkeä tai huviajelua, oli Madamella sadeseikkailun tai Kuninkaan tammen tarinan uudistumisen ehkäisemiseksi aina varalla pahoinvoinnin kohtaus, jonka vuoksi hän ei voinut lähteä ulos. Näin täytyi hovineitojenkin pysyä kotona. Minkäänlaiseen yölliseen vierailuun ei ollut tilaisuutta varsinkaan sen jälkeen kun kuningasta oli kohdannut juuri tässä suhteessa mitä kiusallisin vastoinkäyminen. Hän oli eräänä iltana ottanut de Saint-Aignanin mukaansa ja aikonut pistäytyä la Vallièren luo kuten Fontainebleaussa. Mutta hän oli tavannut ainoastaan neiti de Tonnay-Charenten, joka oli hätääntynyt parkumaan tulta ja varkaita, hälyttäen paikalle parven kamarineitoja, katsastajattaria ja hovipoikia; ja de Saint-Aignan, joka oli jäänyt yksin pelastaakseen herransa kunnian, sai leskikuningattarelta ja Madamelta ankaran nuhdesaarnan. Lisäksi oli hänelle seuraavana päivänä saapunut kaksi haastekirjettä Mortemartin suvulta. Vain kuninkaan väliintulo ehkäisi kaksintaistelut. Ylläkerrottu kommellus oli johtunut siitä, että Madame oli äkkiä määrännyt hovineitonsa vaihtamaan asuntoa, jolloin la Vallière ja Montalais sijoitettiin emäntänsä omaan sisähuoneeseen. Mikään yhteys ei siis enää ollut mahdollista, ei edes kirjeitä välityksellä. Niiden lähetteleminen Madamen kaltaisen teräväsilmäisen, kiivasluontoisen kaitsijan vaaniessa tiesi mitä suurimpiin vaaroihin antautumista. Voi arvata, millaiseen jatkuvan ärtyisyyden ja kasvavan suuttumuksen tilaan nämä alituiset neulanpistot saattoivat jalopeuran. Kuningas kiusasi itseään tuumiskelemalla keinoja, mutta kun hän ei avannut sydäntään Malicornelle enempää kuin d'Artagnanillekaan, hän ei saanut mitään päätetyksi. Malicorne yritti kyllä silloin tällöin muutamilla sankarillisilla välähdyksillä rohkaista kuningasta täydelliseen luottamukseen. Mutta vaikka tämä alussa puraisikin syöttiä, peräytyi hän kuitenkin pian häpeäntunteen tai epäluuloisuuden vallassa. Niinpä eräänä iltana kuninkaan kulkiessa puutarhan läpi ja kaihomielin katsellessa Madamen ikkunoihin Malicorne törmäsi puksipuupensaikkoon kätkettyjä tikapuita vasten ja virkkoi kerallaan kuninkaan takana astuvalle Manicampille, joka ei ollut mitään huomannut: "Etkö nähnyt, että juuri törmäsin tikapuihin ja olin vähällä kaatua?" "En", vastasi Manicamp hajamielisenä, kuten tavallista: "mutta etpä sentään näy kaatuneen?" "Se ei muuta asiaa! On silti yhtä vaarallista antaa tikkaiden tuolla tavoin virua pensasrivin alla." "Niinpä kyllä, niihin voi loukata itsensä, varsinkin jos ei tule varoneeksi." "Sitä en tarkoittanut, vaan tahdoin sanoa, että on vaarallista noin jättää tikapuita hovineitosten ikkunain alle." Ludvig säpsähti huomaamattomasti. "Miten niin?" kysyi Manicamp. "Puhu kovemmin", kuiskasi Malicorne nyhjäisten häntä kyynärpäällään. "Miten niin?" toisti Manicamp äänekkäämmin. Kuningas heristi korviaan. "No, nämäkin tikapuut ovat yhdeksäntoista jalkaa pitkät, juuri parahiksi ulottuakseen ikkunain alustaan." Vastauksen asemesta Manicamp vain haaveili. "Kysy minulta toki, minkä ikkunoiden", kuiskasi hänelle Malicorne. "Mutta mistä ikkunoista sitten puhut?" kysyi Manicamp ääneen. "Madamen ikkunoista." "Ohhoh!" "Kah, en tarkoita, että kukaan uskaltaisi kiivetä Madamen luo. Mutta Madamen suojamassa nukkuvat vain ohuen väliseinän eroittamina neidit de la Vallière ja de Montalais, jotka molemmat ovat hyvin sieviä naikkosia." "Vain ohuen väliseinänkö takana?" virkkoi Manicamp. "Kas, tuolta näkyy hyvin kirkas valo Madamen huoneesta. Näetkö noita kahta ikkunaa?" "Näen kyllä." "Ja himmeämmin valaistun ikkunan toisten vieressä? Näetkö senkin?" "Mainiosti." "Se on hovineitojen ikkuna. Kas, helteisen illan vuoksi neiti de la Vallière tuolla juuri avaa ikkunaansa. Ah, kuinka hyvin voisi peloton rakastaja nousta juttelemaan hänelle, jos aavistaisi nämä yhdeksäntoista jalkaa pitkät tikkaat, jotka ulottuvat juuri ikkunalaudan alle!" "Mutta sanoithan, että tyttö ei ole yksinään? Eikö neiti de Montalais asu hänen kanssaan?" "Neiti de Montalaisia ei tarvitse ottaa lukuun. Hän on tytön lapsuudenystävä ja peräti hartaasti kiintynyt toveriinsa, oikea kaivo, johon voi huoletta upottaa kaikki salaisuudet." Ainoakaan sana tästä keskustelusta ei jäänyt kuninkaalta kuulematta. Olipa Malicorne huomannut kuninkaan hiljentäneen askeleitansakin, suodakseen hänelle aikaa puhua loppuun. Portille saavuttua Ludvig jättikin kaikille muille hyvästi paitsi Malicornelle. Se ei ihmetyttänyt ketään, sillä tiedettiinhän kuninkaan olevan rakastunut ja aavisteltiin hänen sepittelevän kuutamorunoja. Tosin ei tänä iltana ollut kuutamoa, mutta kuningas saattoi runoilla kuitenkin. Kaikki lähtivät. Silloin kuningas kääntyi kunnioittavasti odottelevaan Malicorneen päin. "Mitä te äsken puhuitte tikapuista, herra Malicorne?" hän kysyi. "Minäkö, sire, -- puhuinko minä tikapuista?" Ja Malicorne kohotti silmänsä taivaalle ikäänkuin tavoitellakseen muististaan häipyneitä sanoja. "Puhuitte... yhdeksäntoista jalkaa pitkistä." "Ah, niin, sire, se on totta! Mutta minä puhuin herra de Manicampille, ja olisin vaiennut, jos olisin arvannut teidän majesteettinne kuulevan pakinaamme." "Ja miksi olisitte vaiennut?" "En olisi tahtonut toimittaa nuhteita puutarhurille, joka ne on sinne unohtanut... miesparka!" "Hänelle ei tule mitään... Mutta millaiset tikapuut ovat?" "Tahtooko teidän majesteettinne nähdä?" "Kyliä." "Mikään ei ole helpompaa. Ne ovat tuolla, sire." "Pensastossako?" "Aivan." "Näyttäkää ne minulle." Malicorne kääntyi takaisin, vieden kuninkaan tikkaiden luo. "Tuossa ne ovat, sire", virkkoi hän. "Vetäkää ne vähän ulommaksi." Malicorne kiskoi tikapuut käytävälle. Kuningas käveli pitkinpuolin niiden vieressä. "Hm!" virkahti hän... "Sanotte näiden olevan yhdeksäntoista jalan pituiset?" "Niin, sire." "Yhdeksäntoista jalkaa on paljon; minä en usko niitä niin pitkiksi." "Tässä näkee ne huonosti, sire. Jos tikapuut olisivat pystyssä esimerkiksi puuta tai seinää vasten, niin näkisi paremmin, sillä vertailu auttaisi paljon." "Oh, ei väliä, herra Malicorne, mutta vaikea minun on uskoa, että nämä tikapuut ovat yhdeksäntoista jalan mittaiset." "Vaikka tiedän, kuinka tarkkasilmäinen teidän majesteettinne on, olisin kuitenkin valmis lyömään vetoa." Kuningas pudisti päätänsä. "On varma todistuskeino", ehdotti Malicorne. "Jokainen tietää, sire, että palatsin pohjakerta on kahdeksantoista jalkaa korkea." "Se on totta, sen kyllä voi tietää." "No niin, nostamalla tikapuut seinää vasten voisi mitata." "Totta kyllä." Malicorne kohotti tikkaat kuin höyhenen ja asetti ne muuria vasten. Hän valitsi tai sattuma valitsi juuri la Vallièren makuusuojan ikkunan tähän kokeeseen. Tikapuut ulottuivat ihan ikkunan alustukeen eli melkein ikkunalautaan asti, niin että niiden lähinnä ylimmälle askelmalle kohonnut keskimittainen mies, jollainen kuningaskin oli, saattoi helposti jutella kammion asujain tai oikeammin asujatarten kanssa. Tuskin olivat tikkaat pystytetyt, kun kuningas kaikesta teeskentelystä luopuen alkoi nousta puolapuita, Malicornen tukiessa tikkaita. Mutta hän oli päässyt vasta puoliväliin, kun sveitsiläisten partio ilmestyi puutarhaan, rientäen suoraa päätä tikapuita kohti. Kuningas astui kiireisesti alas ja lymysi pensasryhmään. Malicorne ymmärsi, että hänen oli uhrauduttava. Jos hänkin kätkeytyisi, niin etsittäisiin, kunnes hän tai kuningas tai ehkä molemmat löytyisivät. Parempi oli, että hänet tavoitettaisiin yksin. Malicorne piiloutui sentähden niin kömpelösti että vartijat löysivät vain hänet. Kiinni siepattuna Malicorne vietiin suoraan vahtimajaan, siellä hän mainitsi nimensä, jolloin hänet heti tunnettiin. Sillävälin oli kuningas pensasryhmästä toiseen hiiviskellen saapunut asuntonsa pikkuportaille hyvin nolostuneena ja ennen kaikkea pettyneenä, sitäkin enemmän, kun pidätyksen melu oli vietellyt la Vallièren ja Montalaisin ikkunaansa ja Madamekin kahden kynttilän välissä oli ilmestynyt omaansa kysellen mitä oli tekeillä. Tällaikaa oli Malicorne vedonnut d'Artagnaniin, ja tämä kiirehti hänen kutsustaan paikalle. Mutta joskaan hänen ei ollut vaikea saada d'Artagnania ymmärtämään yskä, ei näiden kahden nokkelan ja älykkään miehen silti mitenkään onnistunut antaa seikkailulle sopivampaa luonnetta. Malicornella ei ollut muuta neuvoa kuin myöntää yrittäneensä Montalaisin luo, kuten herra de Saint-Aignan oli saanut syykseen yrityksen tunkeutua neiti de Tonnay-Charenten huoneeseen. Madame oli taipumaton kahdestakin syystä. Ensiksikin oli herra Malicornen yritys hiipiä ikkunasta yön aikaan ja tikapuiden avulla Montalaisia tapaamaan rangaistava teko, jota ei voinut jättää sikseen. Ja toiseksi, jos Malicorne sensijaan olisi toiminut omasta puolestaan, oli ollut välittäjänä la Vallièrelle ja eräälle henkilölle, jota hän ei tahtonut mainita, oli rikos vielä paljon suurempi, koskapa kaikkisovittavaa intohimoa ei silloin ollut häntä puolustamassa. Madame nosti siis kovan melun ja toimitti Malicornen eroitetuksi Monsieurin palveluksesta, ollenkaan ajattelematta, sokea naisparka, että Malicorne ja Montalais pitivät häntä vallassaan hänen de Guichen luo tekemänsä vierailun ja monien muiden arkaluontoisten seikkain avulla. Raivostunut Montalais tahtoi heti kostaa, mutta Malicorne osoitti hänelle, että kuninkaan tuki oli koko maailman epäsuosiota merkitsevämpi ja että oli kaunista kärsiä kuninkaan puolesta. Malicorne oli oikeassa. Ja vaikka Montalais oli nainen, jopa kymmenkertaisesti nainen, sai hän tytön mukautumaan käsitykseensä. Ja kiirehtikäämme mainitsemaan, että kuningaskin puolestaan oli lohdutuksessa avullisena. Ensiksi hän maksatti Malicornelle viisikymmentätuhatta livreä menetetyn paikan korvaukseksi. Sitten Ludvig otti hänet omaan talouteensa, mielissään siitä, että täten sai kostaa Madamelle kaikki kärsimykset, joita tämä oli hänelle ja la Vallièrelle tuottanut. Mutta kun kuninkaalla ei enää ollut Malicornea nenäliinojaan varastamassa ja tikapuita mittaamassa, joutui rakastajarukka neuvottomaksi. Ei enää ollut toivoa koskaan lähestyä la Vallièreä, niin kauan kun tämä viipyi kuninkaallisessa palatsissa. Kaiken maailman arvonimistä ja rahasummista ei ollut tässä apua. Onneksi Malicorne valvoi. Hän keksi tilaisuuden tavata Montalaisin. Tosin tyttökin puolestaan teki parhaansa päästäkseen Malicornen pakeille. "Mitä teet öisin Madamen luona?" kysyi hän nuorelta tytöltä. "No, yöllähän minä nukun", vastasi tämä. "Mitä, nukutko sinä?" "Tietysti." "Mutta onhan hyvin väärin nukkua. Nukkuminen ei ole sopivaa tytölle hänen tuntiessaan sellaista surua kuin sinä." "Millaista surua minä sitten tunnen?" "Eikö poissaoloni syökse sinua epätoivoon?" "Ei tietenkään, kun sinä olet saanut viisikymmentätuhatta livreä ja paikan kuninkaan luona." "Mitä siitä? Kyllä sinä kovin murehdit, kun et enään näe minua niinkuin ennen. Olet epätoivoissasi varsinkin siitä, että olen menettänyt Madamen luottamuksen, eikö totta? Puhu." "Oh, kyllä se on totta." "No niin, se murhe estää sinut öisin nukkumasta, ja silloin sinä nyyhkyttelet, huokailet, niistää nuhistelet nenääsi kymmenen kertaa minuutissa." "Mutta, rakas Malicorneni, Madamehan ei siedä asunnossaan pienintäkään melua." "Tottahan toki minä hyvin tiedän, että hän ei voi sellaista sietää, ja sanonpa sinulle, että hän kuullessaan niin syvää surua ennen pitkää ajaa sinut luotansa." "Jo käsitän." "Se on hyvä." "Mutta mitä sitten tapahtuu?" "Sitten la Vallière nähdessään itsensä sinusta eroitetuksi tietysti voihkii ja valittelee yökaudet niin kamalasti, että saattaa emäntänsä suurempaan epätoivoon kuin te molemmin." "Sitten hänet sijoitetaan toiseen huoneeseen." "Niin, mutta mihin?" "Mihinkö? Onko herra Kekseliäs joutunut ymmälle?" "En suinkaan; annettakoon hänelle mikä huone tahansa, siitä tulee mukavampi kuin vuodekomero Madamen suojassa." "Totta kyllä." "Hyvä on; alappa nyt ruikutella valitusvirsiäsi jo tänä yönä." "En unohda sitä." "Ja vie kehoitukseni la Vallièrellekin." "Älä pelkää, hän nyyhkyttelee jo riittävästi itsekseen." "No, itkeköön hän tästälähin aivan ääneen." Ja he erkanivat. 172. Hiukan puusepäntyöstä ja muutamia yksityiskohtia ylimääräisen porraskäytävän puhkaisemistavasta. La Vallière kyllä piti Monialaisille annettua neuvoa hupsuna, mutta jonkun verran vastustettuaan pikemmin arkaluontoisuudesta kuin kylmäkiskoisuudesta hänkin suostui esittämään osaansa. Tämä kahden neitosen poru ja surkea voihkiminen Madamen makuuhuoneen kuuluvilla osoittausi Malicornen nerokkaimmaksi aatokseksi. Kun mikään ei ole niin todellista kuin epätodennäköinen, niin luonnollista kuin haaveellinen, onnistui tämä Tuhannen ja yhden yön satuja muistuttava kepponen täydellisesti käytännössä. Madame siirsi ensiksikin Montalaisin loitommaksi, ja la Vallièreä hän kykeni sietämään vain vielä kolme yötä lisää. Kumpikin sai kamarinsa pikku ullakkohuoneista, jotka sijaitsivat aatelismiesten ja virkailijain asuntojen yllä; nämä eroitti siis ainoastaan välikatto hovineidoista. Näiden luo johtivat erityiset portaat, jotka oli asetettu rouva de Navaillesin valvontaan, ja kun valpas kaitsijatar oli kuullut hänen majesteettinsa aikaisemmista yrityksistä, oli hän nyt paremmaksi varmuudeksi varustattanut ristikoilla kamarien ikkunat ja savutorvienkin aukot. Neiti de la Vallièren kunnia oli siis taatusti turvattu tässä kammiossa, joka enemmän muistutti häkkiä kuin mitään muuta. Tietäessään vastenmielisen seuranaisensa siten joutuneen hyvään talteen, ei prinsessa enää paljonkaan käyttänyt hänen palvelustaan, joten tyttönen sai viettää päivänsä enimmiten yksikseen. Hänen ainoaksi ajankulukseen jäi tällöin tähystellä ikkunansa ristikosta. Eräänä aamuna hän tapansa mukaan katsellessaan ulos näki vastapäisessä ikkunassa Malicornen, joka piteli kädessään puusepän kulmamittaa, tarkasteli rakennuksia ja tuon tuostakin merkitsi piirtoja paperille. Hän tähtäili siinä kuin joku insinööri, joka juoksuhaudan sopesta laskeskelee vallinsarven kulmia tai linnoitusmuurien korkeussuhteita. La Vallière tervehti. Malicorne vastasi puolestaan juhlallisella kumarruksella ja katosi samassa ikkunasta. Tyttöä ihmetytti tämä kylmäkiskoisuus, joka oli vierasta Malicornen aina herttaiselle esiintymistavalle; mutta sitten hän muisti, että miespoloinen oli hänen tähtensä menettänyt paikkansa, joten hänen täytyikin olla mieleltään myrtynyt vahinkonsa välillistä aiheuttajaa kohtaan, koska tällä kaiken todennäköisyyden mukaan ei milloinkaan olisi tilaisuutta sen hyvittämiseen. Louise kykeni antamaan anteeksi loukkauksiakin saati säälittelemään onnettomuutta. Hän olisi kysynyt neuvoa Montalaisilta, mutta tämä oli poissa; oli nimittäin se hetki, jolloin monipuuhainen ystävätär säännöllisesti hoiti kirjeenvaihtoaan. Äkkiä la Vallière näki jonkun esineen sinkoavan siitä ikkunasta, josta Malicorne oli kadonnut, -- tulla viuhahtavan ilmasta oman ristikkonsa lomitse ja kierivän lattialle. Uteliaana hän meni ottamaan esineen. Se oli rihmarulla, mutta silkkilangan sijasta oli siihen keritty kapea paperiliuska. Tyttö kääri sen auki ja luki: 'Mademoiselle! Minun pitäisi saada tietää kaksi seikkaa: Ensiksikin, onko huoneenne lattia puusta vai tiilestä, ja toiseksi, kuinka kaukana teidän makuusijanne on ikkunasta. Suokaa anteeksi vaivaamiseni ja suvaitkaa vastata minulle samalla keinolla, jota minä käytän kirjeeni lähettämiseen, -- rihmarullalla. Mutta kun teidän olisi vaikeampaa heittää sitä minun kamariini kuin minun oli osuttaa lähetykseni teidän ikkunaanne, niin pudottakaa se vain ihan yksinkertaisesti alas. Uskokaa ennen kaikkea, mademoiselle, että olen teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne _Malicorne_. Olkaa hyvä ja kyhätkää vastauksenne tähän samaan kirjeeseen.' "Mutta ihanhan hän on jo järkensä menettänyt, miesparka!" huudahti la Vallière ja loi surkuttelevan silmäyksen kirjelippusen lähettäjään, jonka eroitti hänen kamarinsa puolihämyssä. Malicorne oivalsi kreivittären ajatuksen ja pudisti päätänsä ikäänkuin vastatakseen: -- Ei, ei, olkaa huoletta, minä en hulluttele. Tyttö hymyili epäilevästi. -- Ei, ei, -- vakuutti toinen eleillään, -- kyllä päässäni on kaikki ruuvit paikallaan. Ja hän osoitti sormella päätänsä. Sitten hän viipoitti kättänsä kuten nopeasti kirjoittava ihminen ja hoki rukoilevalla merkkikielellä: -- Noh, kirjoittakaa, kirjoittakaa! Jos tämä oli hupsuuttakin, ei tyttönen kuitenkaan nähnyt vaikeaksi täyttää pyyntöä; hän otti lyijykynän ja kirjoitti lappuselleen: "Puusta." Sitten hän laski askeleet ikkunasta makuusijalle ja lisäsi: "Kymmenen askelta." Sen tehtyään hän silmäsi Malicorneen päin, joka kumarsi kiitollisesti ja ilmoitti merkillä, että hän aikoi rientää alas. La Vallière käsitti hänen menevän vastaanottamaan rihmarullaa. Hän lähestyi ikkunaa ja pudotti kirjelappunsa Malicornen ohjeen mukaisesti. Rulla vielä vieri laakakivillä, kun Malicorne säntäsi esiin, sieppasi sen, alkoi hypistellä sitä kuin apina pähkinää ja juoksi samassa kreivi de Saint-Aignanin huonetta kohti. Kreivi oli valinnut tai oikeastaan kärttänyt asuntonsa mahdollisimman likeltä kuninkaan huonetta, niinkuin kasvit pyrkivät auringon säteisiin paremmin rehoittaakseen. Hänellä oli siten hallussaan kaksi kamaria samassa rakennuksessa, jossa Ludvig XIV asui, ja hän oli ylpeä tästä läheisyydestä, päästessään sen perusteella helpommin hänen majesteettinsa luo ja saadessaan väliin sattumaltakin tapailla häntä. Parhaillaan hän varusteli huoneitansa muhkeilla seinäverhoilla siinä toivossa, että kuningas joskus kunnioittaisi häntä käynnillään, sillä sen jälkeen kun hänen majesteettinsa oli viehättynyt la Vallièreen, oli hän vakinaisesti pitänyt de Saint-Aignania uskottunaan eikä tullut hänen seurattansa toimeen öisin sen paremmin kuin päivisinkään. Malicorne ilmoittausi kreivin puheille eikä kohdannut mitään vaikeuksia, hän kun oli saanut osakseen kuninkaan hyväntahtoisuutta ja kun toisen saavuttama suosio aina auttaa hyvän tuttavankin mahdollisuuksia. Kreivi kysyi heti, oliko tulijalla joku uutinen kerrottavana. "On suuri", vastasi vieras. "Ahaa!" äännähti de Saint-Aignan uteliaana kuin hovisuosikki ainakin; "mitä onkaan tapahtunut?" "Neiti de la Vallière on muuttanut." "Mitä ihmettä?" kummeksui kreivi suurin silmin. "On vainkin." "Hänhän asui Madamen luona?" "Aivan. Mutta Madame kyllääntyi naapuruuteen ja sijoitti hänet kamariin, joka on ihan teidän tulevaisen huoneistonne yllä." "Mitä! _Täällä_?" huudahti de Saint-Aignan hämmästyneenä ja osoitti sormellaan yläkertaan. "Ei", selitti Malicorne, "_tuolla_". Ja hän viittasi vastapäisen rakennukseen. "Mutta miksi siis sanoitte, että hänen kamarinsa on minun asuntoni yllä?" "Koska olen varma siitä, että teidän asuntonne tulee varsin luonnollisesti olla la Vallièren kamarin alla." De Saint-Aignan loi Malicorne-parkaan samanlaisen surkuttelevan katseen kuin la Vallière neljännestuntia aikaisemmin. "Monsieur", huomautti Malicorne, "pyydän saada vastata ajatukseenne." "Mitä! Ajatukseeni?..." "Niin; huomaan nimittäin, että te ette ole täydellisesti käsittänyt tarkoitustani." "Sen tunnustan." "No, tiedättehän, että kuninkaan ja Monsieurin aatelismiesten huoneet ovat Madamen seuranaisten asuntojen alla." "Kyllä, koska Manicamp, de Wardes ja muut pitävät siellä majaansa." "Aivan oikein. No niin, monsieur, ajatelkaa sitä ihmeellistä sattumaa, että herra de Guichelle varatut kaksi kamaria ovat juuri ne parihuoneet, jotka sijaitsevat neitien de Montalaisin ja de la Vallièren asunnon alla." "No, entä sitten?" "Ne kaksi kamariahan ovat nyt vapaina, koska herra de Guiche makaa haavoittuneena Fontainebleaussa." "Minä vannon teille, monsieur, etten tule tästä hullua hurskaammaksi!" "Ah, jos minulla olisi onni olla de Saint-Aignan nimeltäni, niin oivaltaisin asian heti paikalla." "Ja mitä tekisitte?" "Vaihtaisin heti asuntoni niihin huoneisiin, jotka herra de Guiche on jättänyt tuolla tyhjiksi." "Mitä ajattelettekaan!" virkahti de Saint-Aignan halveksivasti; "hylkäisinkö ensimmäisen kunniasijan, kuninkaan läheisyydessä, -- etuoikeuden, joka myönnetään ainoastaan prinsseille, herttuoille ja pääreille... Totisesti, hyvä herra de Malicorne, sallikaa minun huomauttaa, että te olette järjiltänne." "Monsieur", vastasi nuori mies vakavasti, "te teette kaksi erehdystä: nimeni on ihan lyhyeen Malicorne, ja järkeni on täydessä kunnossa." Vetäen taskustaan paperin hän lisäsi; "Kuunnelkaa minua vielä hetkinen, ja sitten näytän teille tämän." "Mielelläni", mukausi de Saint-Aignan. "Te tiedätte, että Madame vartioitsee la Vallièrea niinkuin Argus piti silmällä Io-luonnotarta." "Niinpä kyllä." "Te tiedätte, että kuningas on turhaan tahtonut puhutella vangittua kaunotarta ja että me kumpainenkaan emme ole saaneet toimitetuksi hänelle tätä etua." "Te pääsitte siitä hyvin karvaasti selville, suureksi surkuttelukseni, herra Malicorne." "No, miten luulisitte käyvän sille, jonka kekseliäisyys lähentäisi nuo kaksi rakastavaista?" "Oh, kuningas ei rajoittaisi kiitollisuuttaan vähään!" "Herra de Saint-Aignan, ettekö te olisi halukas hiukan koettelemaan kuninkaallista kiitollisuutta?" "Tietysti", myönsi de Saint-Aignan, "herrani suosionosoitus velvollisuuteni täyttämisen tunnustuksena olisi minulle kallisarvoinen." "Silmätkää siis tätä paperia, herra kreivi." "Mikä tämä on? Pohjapiirros?" "Niin, herra de Guichen kahdesta kamarista, joista kaiken todennäköisyyden mukaan tulee teidän huoneistonne." "Oh, ei, vaikka mitä tapahtuisi!" "Kuinka niin?" "Syystä että minun asuntoani jo himoitsee monta aatelismiestä, joille en suinkaan luovuta mukavia huoneitani: herra de Roquelaure, de la Ferté, Dangeau." "Sitten jätänkin teidät, herra kreivi, ja menen tarjoamaan jollekulle noista herroista tuon pohjapiirroksen siihen liittyvine etuineen." "Mutta miksi ette varaa niitä itsellenne?" tiedusti de Saint-Aignan epäluuloisesti. "Syystä että kuningas ei voisi kunnioittaa minua julkisilla käynneillä, kun hän sitävastoin kyllä pistäytyy vieraaksi jollekulle noista herroista." "Mitä! Kuningasko kävisi heistä jonkun asunnossa?" "_Pardieu_, halukkaasti ja alinomaa! Vielä kysyttekin, kävisikö kuningas huoneistossa, jossa hän pääsee lähestymään la Vallièreä!" "Kaunista lähentelyä... eri huonekerroissa ollen." Malicorne kiersi pikku paperisuikaleensa auki rihmarullalta. "Herra kreivi", sanoi hän, "pyydän teitä ottamaan huomioon tämän tiedon, jossa ilmoitetaan, että neiti de la Vallièren kamarissa on vain yksinkertainen puulattia." "No?" "Kah, te otatte puusepän, joka asuntoonne suljettuna paikkoja tuntematta avaa teidän laipionne eli siis neiti de Vallièren lattian." "Voi, hyvä Jumala!" huudahti de Saint-Aignan kuin huikaistuneena. "Mikä nyt?" kysyi Malicorne. "Onpa siinä aika uskalias aatos, monsieur." "Vakuutan teille, että se kuninkaasta näyttää vain pikku toimenpiteeltä." "Rakastavaiset eivät ajattele vaaraa." "Mitä vaaraa te siinä pelkäätte, herra kreivi?" "Mutta sellainen puhkaiseminen aiheuttaa tavatonta jyryä, niin että koko linna kajahtelee?" "Hoo, herra kreivi, olen varma siitä, että se sahuri, jonka minä voin teille esittää, ei häiritse vähimmälläkään melulla. Hän leikkaa kuuden jalan neliön rohtimiin käärityllä hienolla sahalla niin sievästi, että työskentely ei kuulu viereisiinkään huoneisiin." "Hohoi, hyvä herra Malicorne, te ihan huumaatte minut, hämmennätte ajatukseni sekaisin!" "Minä jatkan", sanoi Malicorne tyynesti: "siihen huoneeseen, josta olette puhkaissut laipion -- suvaitsettehan kuunnella?" "Kyllä." "Te laitatte portaat, joita myöten neiti de la Vallière pääsee alas teidän asuntoonne tai kuningas ylös hänen luokseen." "Mutta ne portaathan nähdään?" "Ei, sillä teidän puolellanne ne kätkee väliseinä, jonka päälle levitätte samanlaiset seinäverhot kuin kamarin pääseinillekin, ja neiti de la Vallièren puolella on vain salaluukku, joka avautuu lattiasta makuusijan alla." "Tosiaankin", äännähti de Saint-Aignan, jonka silmät alkoivat säihkyä. "Nyt, herra kreivi, myönnätte kyllä, että kuningas pistäytyy usein vieraisille huoneeseen, missä on sellaiset portaat. Olletikin herra Dangeau luullakseni mieltyy aatokseeni, ja minä lähden nyt selittämään sitä hänelle." "Hei, hei, parahin herra Malicorne", huudahti de Saint-Aignan, "minullehan te ensin puhuitte siitä, joten minulla on etuoikeus!" "Tahdotteko siis sitä käyttää?" "Tahdonko muka! Se on selvä!" "On totinen tosi, herra de Saint-Aignan, että annan teille täten nauhan ensi armonosoitus-luettelossa ja kenties hyvän herttualäänityksenkin." "Ainakin saan siten", vastasi kreivi punehtuneena, "mielihyvästä, tilaisuuden näyttää kuninkaalle, että hän ei suotta puhuttele minua toisinaan ystäväkseen, -- ja se tilaisuus on teidän ansiotanne, parahin herra Malicorne." "Etteköhän tule sitä vielä unohtaneeksi?" virkkoi Malicorne hymyillen. "Minä pidän sitä aina rakkaassa muistissa, monsieur!" "Minä en kylläkään ole kuninkaan ystäviä, monsieur; minä olen hänen palvelijansa." "Niin, mutta jos ajattelette, että nuo portaat voivat minulle merkitä sininauhaa,[11] arvelen minäkin puolestani, että ne teille tuottavat aateliskirjan." Malicorne kumarsi. "Nyt on siis vain muuttaminen järjestettävä", sanoi de Saint-Aignan. "Kuningas ei kaiketikaan pane vastaan; pyytäkää häneltä lupaa." "Riennän heti hänen puheilleen." "Ja minä käyn hankkimassa puusepän, jota tarvitsemme." "Milloin hän voisi jo tulla?" "Tänä iltana." "Älkää unohtako varokeinoja." "Tuon hänet luoksenne side silmillä." "Ja minä lähetän käytettäväksenne vaunut." "Ilman vaakunakuvia." "Ja jonkun lakeijani ilman livreijaa. Se on siis sovittu." "Hyvä on, herra kreivi." "Mutta la Vallière...? Mitä hän sanoo siitä puuhasta?" "Minä takaan, että se herättää hänessä suurta mielenkiintoa." "Sen uskon." "Olenpa varma siitäkin, että jos kuningas ei rohkene nousta hänen luokseen, ajaa hänet uteliaisuus alas." "Toivokaamme niin", sanoi de Saint-Aignan. "Niin, toivokaamme", toisti Malicorne. "Minä lähden siis kuninkaan luo." "Ja saatte ihmeen hyvin toimeen asianne." "Mihin aikaan illalla puuseppäni saapuu?" "Kello kahdeksalta." "Ja kuinka kauan arvioitsette hänen tarvitsevan sahuuseensa?" "Parisen tuntia, mutta sitten on vielä niin sanottu siloittelu suoritettava. Yö ja osa huomispäivää -- oikeastaan on laskettava kaksi päivää portaineen." "Kaksi päivää, -- se on pitkä aika." "Hitto, kun kerran ryhtyy avaamaan porttia paratiisiin, pitää sen pääsytien olla siistissä kunnossa." "Olette oikeassa. Tapaamme siis piammiten. Ja ylihuomis-illaksi on muutto valmis." 173. Soihtukulkue. Ihastuneena kuulemastaan de Saint-Aignan suuntasi iloisin aavistuksin askeleensa de Guichen parihuoneisiin. Hän, joka neljännestunti sitten ei olisi luovuttanut omia suojiaan miljoonasta, olisi nyt ollut valmis maksamaan miljoonan saadakseen haltuunsa tuon kiihkeästi haluamansa, onneatuottavan asunnon. Mutta hän ei siinä kohdannut niin suuria vaatimuksia. Herra de Guiche ei vielä tiennyt, missä hänen oli asuttava, ja oli sitäpaitsi yhä liian sairas ajatellakin sellaisia seikkoja. De Saint-Aignan sai siis de Guichen molemmat huoneet. Herra Dangeau puolestaan peri de Saint-Aignanin kaksi kamaria, lahjottuaan kreivin taloudenhoitajan kuudentuhannen livren harjakaisilla, ja katsoi tehneensä erinomaisen kaupan. Dangeaun kaksi huonetta määrättiin de Guichen vastaiseksi asunnoksi. Herra Dangeau puolestaan oli niin riemuissaan, että hän ei edes vaivautunut epäilemäänkään de Saint-Aignanilla olleen mielessä mitään suurempaa etua asunnonvaihdossa. Jo tuntia myöhemmin kuin oli tehnyt tämän uuden päätöksen oli de Saint-Aignan siis noiden kahden huoneen isäntänä, ja siitä kymmenen minuutin kuluttua Malicorne toi hänen luokseen verhoilijat. Sillävälin kuningas tiedusti suosikkiaan. Juostiin hakemaan de Saint-Aignania ja tavattiin Dangeau. Tämä neuvoi Guichen luo, ja vasta sieltä löytyi kaivattu. Mutta hän ilmestyi viivästyneenä; kuningas oli pari kolme kertaa levottomasti liikahtanut, ennenkuin de Saint-Aignan aivan hengästyksissään astui herransa eteen. "Sinäkin jätät minut?" virkkoi Ludvig XIV siihen valittavaan tapaan, jolla Caesar kahdeksantoista vuosisataa aikaisemmin lienee lausunut _tu quoque_. "Sire", selitti de Saint-Aignan, "minä en jätä kuningastani, päinvastoin. Minä järjestelin muuttoani." "Mitä muuttoa? Luulin muuttosi tulleen kuntoon jo kolme päivää sitten." "Niin kyllä, sire. Mutta minä asun nykyisissä huoneissani epämukavasti ja siirryn tuonne vastapäiseen rakennukseen." "Enkö sitä sanonut, että sinäkin jätät minut!" huudahti kuningas. "Oih, tuo jo menee yli rajojen! Kun minulla vain oli nainen, jolle sydämeni sykkii, niin koko perhekunta liittoutui häntä minulta ryöstämään. Minulla oli ystävä, jolle uskoin huoleni ja joka auttoi minua niiden taakkaa kantamaan, mutta valituksiini väsyneenä ystävä jättää minut lupaakaan pyytämättä." De Saint-Aignan purskahti nauramaan. Kuningas arvasi, että tässä kunnioituksen puutteessa piili jotakin salaperäistä. "Mitä on tekeillä?" hän huudahti toiveikkaana. "No, sire, se ystävä, jota kuninkaani parjaa, yrittelee hankkia kuninkaalle kadotetun onnen takaisin." "Toimitatko sinä minut la Vallièren pariin?" kysyi Ludvig XIV. "Sire, en siitä vielä mene takuuseen, mutta..." "Mutta...?" "Minä toivon niin." "Oi, miten, miten? Sano se minulle, de Saint-Aignan. Tahdon tietää suunnitelmasi, tahdon auttaa sinua siinä kaikin voimin." "Sire", vastasi de Saint-Aignan, "en vielä itsekään oikein tiedä, miten menettelen tuumani toteuttamisessa; mutta minulla on pätevä syy uskoa, että huomisesta alkaen..." "Huomisesta, sanot?" "Niin, sire." "Ai mikä onni! Mutta miksi sinä muutat?" "Palvellakseni teitä paremmin." "Miten sinä muuttaneena voit paremmin palvella?" "Tiedättekö, missä de Guichelle aiotut kaksi kamaria sijaitsevat?" "Tiedän." "Silloin tiedätte, mihin minä muutan." "Epäilemättä; mutta eipä se tieto minua hyödytä." "Mitä! Ettekö käsitä, sire, että sen asunnon päällä on kaksi kamaria? Toinen on neiti de Montalaisin ja toinen..." "Toinen de la Vallièren, niinkö, de Saint-Aignan?" "Juuri niin, sire." "Oi, de Saint-Aignan, siinä sinulla on totisesti onnellinen ajatus, ystävän, runoilijan ajatus! Toimittaessasi minut henkilön lähelle, josta koko maailma tahtoo minut eroittaa, olet minulle suuriarvoisempi kuin Pylades Oresteelle, kuin Patroklos Akhilleukselle." "Sire", sanoi de Saint-Aignan hymyhuulin, "epäilenpä, tokko teidän majesteettinne yhä jakelisi minulle niin kehuvia imarteluja, jos tuntisitte suunnitelmani koko laajuudessaan. Ah, sire, aavistelen halvempia nimityksiä, joita eräät hovin puritaanit eivät laiminlöisi minusta käyttää, kun he saavat tietää, mitä aion teidän majesteettinne hyväksi tehdä." "De Saint-Aignan, minä menehdyn kärsimättömyydestä. De Saint-Aignan, minä riudun. De Saint-Aignan, minä en mitenkään voi odottaa huomiseen asti... Huomiseen! Huomiseenhan on kokonainen iäisyys." "Ja nyt, sire, jos suvaitsette, lähdette heti ulos haihduttamaan tuota kärsimättömyyttä kelpo ajelulla." "Sinun kanssasi kylläkin. Juttelemme suunnitelmistasi ja haastelemme hänestä." "Ei niin, sire, minä jään." "Kenen kanssa minä sitten lähden?" "Naisten kanssa." "_Ma foi_, sitä minä en tee, de Saint-Aignan!" "Täytyy, sire." "Ei, ei, tuhat kertaa ei! Minä en enää antaudu hirveään rangaistukseen olla parin askeleen päässä hänestä, nähdä hänet ja ohikulkiessa hipaista hänen pukuaan virkkamatta hänelle mitään. Ei, minä kieltäydyn siitä kidutuksesta, jonka sinä uskot onneksi, mutta joka tuottaa silmiäni polttavaa, käsiäni kuivettavaa, sydäntäni raatelevaa tuskaa. En tahdo nähdä häntä noiden vieraitten ihmisten parissa, saamatta hänelle kielin kertoa rakkauttani, vaikka koko olemukseni hänelle siitä puhuu ja antaa minut kaikille ilmi. Ei, olen vannonut itselleni, etten sitä enää tee, ja minä pidän valani." "Kuitenkin, sire, kuulkaahan, mitä sanon." "Minä en kuuntele mitään, de Saint-Aignan." "Siinä tapauksessa minä jatkan kuitenkin. On tärkeätä, sire, tärkeätä, ymmärtäkää minut oikein, perin tärkeätä, että Madame seuranaisineen poistuisi palatsista kahdeksi tunniksi." "Sinä hämmästytät minut, de Saint-Aignan." "Minulle on raskasta komennella kuningastani, mutta tässä tapauksessa minä komennan, sire. On lähdettävä metsästys- tai huvimatkalle." "Mutta tuo metsästys, tuo ajelu näyttäisi oikulta, eriskummaiselta päähänpistolta! Ilmaistessani mokomaa kärsimättömyyttä paljastan koko hoville sydämeni, joka ei enää kuulu itselleni. Eikö jo kyllin usein sanota, että uneksin maailman valloitusta, vaikka minun pitäisi ensin kyetä hallitsemaan itseäni?" "Ne, jotka niin puhuvat, ovat nenäkästä ja vehkeilevää väkeä. Mutta olkoot he keitä tahansa, niin jos teidän majesteettinne mieluummin kuuntelee heitä, ei minulla enää ole mitään sanottavaa. Silloin huomispäivä siirtyy määräämättömien ajanjaksojen joukkoon." "De Saint-Aignan, minä lähden tänä iltana... Tänä iltana ajan soihtujen valossa Saint-Germainiin nukkumaan. Syön siellä huomenna aamiaisen ja palaan Pariisiin kello kolmen tienoissa. Sopiiko se?" "Mainiosti." "Siis minä lähden tänä iltana kello kahdeksalta." "Teidän majesteettinne arvasi oikean hetken." "Ja etkö sinä tahdo sanoa minulle mitään?" "Asia on niin, että minä en voi mitään sanoa. Uutteruus merkitsee tässä maailmassa jotakin, sire. Mutta sattuma näyttelee niin suurta osaa, että pidän tapanani myöntää sille ahtaimman oven, kun se aina osaa avata sen ylen leveäksi." "No minä jätän asian sinun huostaasi." "Siinä teette oikein." Näin rauhoitettuna kuningas meni suoraa päätä Madamen luo ilmoittamaan suunnitellusta ajoretkestä. Madame uskoi heti, että tässä aavistamattomassa hankkeessa piili kuninkaan puolelta salajuoni la Vallièren tapaamiseksi joko tiellä pimeyden huomassa tai muulla tavoin. Mutta hän varoi ilmaisemasta mitään langolleen ja vastaanotti kutsun hymyilevänä. Hän antoi äänekkäästi määräyksiä hovineitojensa mukaantulosta, mutta itsekseen päätti hän illalla tehdä mitä hänestä näyttäisi otollisimmalta hänen majesteettinsa lempiseikkailujen häiritsemiseksi. Huviretken ehdottaja saattoi siis poistuessaan uskoa la Vallièren tulevan mukaan ja viihdyttäytyä vainottujen rakastavaisten surunvoittoisella onnella, kun he pelkän näkemisen avulla loihtivat mielessään esille kaikki kielletyn omistuksen riemut. Mutta jälleen neitojensa pariin jäätyänsä Madame virkkoi: "Minulle riittää kaksi tyttöä täksi illaksi: neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais." La Vallière oli aavistanut tätä iskua, ja vainoominen oli karaissut häntä. Hän ei suonut Madamelle iloa nähdä kasvoillaan sydämessään tuntemansa vihlaisun vaikutusta. Hän päinvastoin ilmaisi hymyssään sitä sanomatonta lempeyttä, joka antoi hänen kasvonjuonteilleen enkelimäisen ilmeen. "Minä siis, Madame, olen tämän iltaa vapaana?" virkkoi hän. "Niin, tietysti." "Käytän sitä jatkaakseni koruompelusta, johon teidän korkeutenne on suvainnut kiinnittää huomiotanne ja joka minulla jo ennakolta on kunnia teille tarjota." Ja kunnioittavasti kumarrettuaan tyttö poistui kammioonsa. Neidit de Montalais ja de Tonnay-Charente tekivät samoin. Huhu ajoretkestä levisi heidän mukanaan Madamen asunnosta pitkin palatsia. Kymmenen minuuttia myöhemmin Malicorne tiesi Madamen päätöksestä ja sujautti Montalaisin oven alitse näin kuuluvan kirjelapun: 'On välttämätöntä, että L.V. viettää yönsä Madamen kanssa.' Sovittuun tapaan Montalais ensin poltti paperin, ja sitten hän alkoi aprikoida. Hän oli nokkela tyttö, ja pian oli hänen suunnitelmansa valmis. Hetkellä, jolloin hänen oli mentävä Madamen luo, nimittäin kello viideltä, hän riensi juoksujalkaa pihamaan yli, ja saavuttuaan kymmenkunnan askeleen päähän siinä seisoskelevasta upseeriryhmästä hän parahtaen hervahti sirosti polvelleen, ja kun hän nousi matkaansa jatkamaan, nähtiin hänen ontuvan. Herrasmiehet riensivät häntä tukemaan. Montalais oli nyrjäyttänyt jalkansa. Siitä huolimatta hän uskollisena velvollisuudelleen yhä ponnisteli Madamen luo. "Mikä on? Miksi onnutte?" kysyi tämä. "Minä luulin teitä la Vallièreksi." Montalais kertoi, miten hän pikemmin ehtiäkseen oli juossut ja siinä nyrjäyttänyt nilkkansa. Madame näkyi häntä säälittelevän ja tahtoi heti lähettää noutamaan lääkäriä. Mutta tyttö vakuutteli, että vamma ei ollut vakavaa laatua. "Madame", virkkoi hän, "pahoittelen vain, etten voi täyttää palvelustani, ja aioin pyytää neiti de la Vallièrea astumaan sijaani..." Madame rypisti kulmiaan. "Mutta sitä en tehnytkään", jatkoi Montalais. "Ja miksi ette?" kysyi Madame. "Siksi että la Vallière-raukka näyttää niin iloiselta vapaasta illastaan ja yöstään, että minulta puuttui rohkeutta pyytää häntä vuorolleni." "Mitä? Onko hän niin riemuissaan?" tiedusti Madame ihmeissään. "No ihan hupsuuteen asti. Hän, joka aina on niin surumielinen, lauleskeli ilosta. Tietäähän teidän korkeutenne, että hän karttaa seuraa ja että hänen luonteessaan on hitunen villiyttâ." "Oh, oh, -- ajatteli Madame, -- tuo suuri riemastus ei tunnu ollenkaan luonnolliselta!" "Hän on jo tehnyt valmistuksia", jatkoi Montalais, "syödäkseen päivällistä yksinään rakkaiden kirjojensa parissa. Ja sitäpaitsi on teidän korkeudellanne kuusi muuta neitoa, jotka kovin mielellään tulevat mukaanne. Sentähden en edes ehdottanutkaan vaihtoa la Vallièrelle." Madame oli vaiti. "Teinkö oikein?" jatkoi Montalais, tuntien sydämessään pikku ahdistusta, kun näki niin huonon tehon sotajuonella, jonka tepsimiseen hän oli luottanut niin täydellisesti, ettei ollut pitänyt tarpeellisena keksiä mitään muuta varalle. "Hyväksyykö madame menettelyni?" toisti hän. Madame ajatteli, että kuningas saattoi hyvinkin yön kuluessa lähteä Saint-Germainista, ja kun sieltä ei ollut kuin puolenviidettä lieuen matka Pariisiin, voisi hän tunnissa ehtiä pääkaupunkiin. "Sanokaa minulle", uteli hän, "eikö la Vallière edes tarjoutunut seurueeseen teidän puolestanne, kun kuuli teidän loukkaantuneen?" "Oh, hän ei vielä tiedäkään tapaturmastani; mutta jos hän sen tietäisi, en suinkaan pyytäisi häneltä mitään, mikä häiritsisi hänen suunnitelmiaan. Minä luulen, että hän tahtoo tänä iltana toteuttaa yksinään kuningas-vainajan herra de Saint-Marsille ehdottaman huviohjelman: 'Olkaamme ikävissämme, herra de Saint-Mars, olkaamme oikein ikävissämme'." Madame varmistui luulossaan, että tässä yksinäisyyden epuussa piili joku salaperäinen rakkausseikkailu, joka ei saattanut perustua muuhun kuin Ludvigin yölliseen paluuseen. Ei ollut enää epäilemistäkään, että la Vallièrelle oli ilmoitettu tästä palaamisesta ja että tyttö sen vuoksi niin mielellään jäi palatsiin. Se oli edeltäpäin harkittu juoni. -- En annakaan niiden pettää itseäni, -- ajatteli Madame. Ja hän teki varman päätöksensä. "Neiti de Montalais", sanoi hän, "menkääpä ilmoittamaan ystävättärellenne, että olen hirveästi pahoillani, kun minun täytyy häiritä hänen yksinäisyyshaaveilujaan. Mutta sen sijaan että hän ikävöitsisi yksikseen kotona, kuten halusi, saa hän tulla kärsimään ikävää meidän kanssamme Saint-Germainissa." "Voi la Vallière-parkaa!" virkahti Montalais, muka murheellisena, mutta sydämessään riemuiten. "Oi, madame, eikö olisi mahdollista, että teidän korkeutenne..." "Riittää", keskeytti Madame, "minä tahdon niin! Haluan mieluummin neiti la Baume le Blanchin seuraa kuin kenenkään muun. Menkää, lähettäkää hänet luokseni ja hoitakaa säärtänne." Montalais ei odottanut toista käskyä. Hän astui huoneeseensa, kirjoitti vastauksensa Malicornelle ja työnsi paperin verhon alle. "Hän lähtee", oli tämän vastauksen sanamuotona. Spartalainenkaan ei olisi kirjoittanut lyhyemmin. -- Tällä tavoin, -- ajatteli Madame, -- pidän häntä silmällä matkan varrella, ja yönsä hän nukkuu minun huoneessani, joten hänen majesteetiltaan kyllä kysytään taitavuutta, jos mielii vaihtaa sanasenkaan neiti de la Vallièren kanssa! La Vallière vastaanotti lähtökäskyn yhtä välinpitämättömän lempeästi kuin oli kuullut määräyksen kotiinjäämisestäkin. Mutta sisällisesti hän suuresti iloitsi ja piti tätä prinsessan mielenmuutosta kaitselmuksen lähettämänä lohdutuksena. Vähemmän tarkkanäköisenä kuin Madame hän asetti kaikki sattuman laskuun. Sillaikaa kun palatsin asukkaat, epäsuosioon joutuneita sairaita ja jalkansa niukahduttaneita lukuunottamatta, suuntasivat kulkunsa Saint-Germainia kohti, Malicorne tuotti työmiehensä herra de Saint-Aignanin kuomuvaunuissa, vieden hänet la Vallièren kammion alla olevaan huoneeseen. Luvatun loistavan palkkion houkuttelemana mies ryhtyi innokkaan työhönsä. Kun kuninkaan rakennusmestareilta oli haettu mitä oivallisimmat työkalut, muun muassa sellainen saha, joka vastustamattoman terävänä sileästi leikkaa raudankovat tammilaahkot, edistyi työ nopeasti, ja neliskulmainen, kahden vuoliaisen välistä valittu palanen kattoa pudota muksahti de Saint-Aignanin, Malicornen, puusepän ja erään uskotun palvelijan käsivarsille, joka viimemainittu oli syntynyt maailmaan kaiken nähdäkseen, kaiken kuullakseen ja kaikesta ollakseen vaiti. Mutta Malicornen esittämän uuden suunnitelman vuoksi aukko puhkaistiin katon nurkkaan. Syy siihen oli seuraava: Kun la Vallièren huoneessa ei ollut pukimoa, oli tämä pyytänyt ja juuri samana aamuna saanutkin suuren suojuskaihtimen väliseinän puutetta korvaamaan. Hänelle toimitettu irtoseinä riitti hyvin peittämään aukon, joka sitäpaitsi salattiin kaikilla taidepuusepän keinoilla. Kun aukko oli puhkaistu, pujottausi puuseppä vuoliaisten välitse la Vallièren huoneeseen. Sinne päästyään hän sahasi lattiasta sopivan neliönmuotoisen osan ja päällysti lattian omilla parkettiliuskoilla aukkoon niin täydellisesti sovitetun laskuoven, että harjaantuneinkaan silmä ei siinä voinut eroittaa muuta kuin parketin välttämättömät saumat. Malicorne oli kaikki järjestänyt edeltäpäin. Kädensija ja kaksi ennakolta ostettua saranaa kiinnitettiin tähän puukanteen. Pienet kiertoportaat, jollaisia alettiin käyttää välikerroissa, oli uuttera Malicorne ostanut valmiina, maksaen niistä kaksituhatta livreä. Ne olivat pitemmät kuin tarpeellista, mutta salvumies poisti niistä muutamia askelmia, jotta niistä tuli sopivan mittaiset. Nämä portaat, jotka olivat määrätyt kantamaan niin ylevää taakkaa, kiinnitettiin seinään vain kahdella muurikoukulla. Alipäästä ne upotettiin kreivin omaan parkettilattiaan kahdella kierrevaarnalla. Kuningas olisi koko neuvoskuntineen voinut vaaratta nousta ja laskeutua näillä portailla. Kaikki vasarat iskivät rohdinalustalle, jokainen viila nirhasi pää villaan käärittynä ja terä öljyttynä. Sitäpaitsi oli meluisin työ tehty yön aikana ja aamusella, jolloin la Vallière ja Madame olivat poissa. Kun kuningas kellon käydessä kahta saapui takaisin Palais-Royaliin ja la Vallière astui huoneeseensa, oli kaikki paikoillaan, eikä pieninkään sahajauhojen hiukkanen, ei vähäisinkään lastu ollut todistamassa neitsytkammion pyhyyden loukkauksesta. De Saint-Aignan vain, joka parhaansa mukaan oli tahtonut olla työssä avullisena, oli raastanut sormensa verille ja repinyt paitansa sekä uhrannut paljon hikeä kuninkaansa palveluksessa. Varsinkin hänen kämmenensä olivat kauttaaltaan rakoilla, jotka johtuivat siitä, että hän oli kannattanut tikapuita Malicornelle. Hän oli sitäpaitsi yhden erältään kantanut portaitten viisi kappaletta, jotka olivat muodostetut kahdesta askelmasta kukin. Voimme tosiaankin sanoa, että jos kuningas olisi nähnyt hänet niin uutterassa uurastuksessa, olisi hän vannonut kreiville ikuista kiitollisuutta. Kuten Malicorne, tarkkaan laskeskeleva mies, oli edellyttänyt, saatiin kaikki nämä työt valmiiksi neljässäkolmatta tunnissa. Puuseppää palkittiin neljälläkolmatta louisdorilla ja hän poistui peräti riemuissaan; olihan se yhtä paljon kuin hän muutoin ansaitsi kuudessa kuukaudessa. Kukaan ei vähääkään aavistanut, mitä neiti de la Vallièren huoneen alla oli puuhattu. Mutta toisen päivän iltana, juuri kun la Vallière oli päässyt Madamen palveluksesta ja astunut suojaansa, kuului heikko rasahdus huoneen perältä. Kummastuneena hän katsahti ääntä kohti. "Kuka siellä?" hän huudahti pelästyneenä. "Minä", vastasi kuninkaan tuttu ääni. "Te!... te!" huudahti nuori tyttö, hetkiseksi luullen näkevänsä unta. "Mutta missä sitten olette?... Tekö, sire?" "Täällä", vastasi kuningas, työntäen seinukkeen liuskoista yhden syrjään ja ilmestyen kuin haamu huoneen perälle. La Vallière parahti ja vaipui koko ruumiiltaan väristen nojatuoliin. 174. Ilmestys. La Vallière toipui pian hämmästyksestään. Kunnioittavaisella esiintymisellään kuningas tuotti tytölle enemmän luottamusta kuin hänen ilmestymisensä oli hätäännyttänyt ja huomatessaan, että nuorta kreivitärtä erityisesti säikytti kysymys, miten hän oli voinut tunkeutua kammioon, Ludvig selitti hänelle seinukkeen kätkemien portaiden rakenteen ja vakuutti, että hän ei suinkaan ollut mikään yliluonnollinen näky. "Oi, sire", virkkoi la Vallière pudistaen vaaleata päätänsä ja hymyillen herttaisesti, "läsnä- tai poissaolevana näen teidät sieluni silmillä yhtä selvästi joka hetki." "Ja se merkitsee, Louise?" "Oi, sen te hyvin tiedätte, sire: se merkitsee, että tyttörukka, jonka salaisuuden te yllätitte Fontainebleaussa ja jonka te tulitte tempaisemaan takaisin ristin juurelta, ei ole hetkeäkään teitä ajattelematta." "Louise, sinä saat minun iloni ylimmilleen." La Vallière hymyili surullisesti ja jatkoi: "Mutta, sire, oletteko ajatellut, että nerokas keksintönne ei voi meille olla miksikään hyödyksi?" "Ja miksei? Sano; minä kuuntelen." "Sentähden, sire, että asumani huone ei ole turvattu etsiskelyiltä, jos niitä tahdotaan panna toimeen. Madame voi sattua tulemaan, ja joka hetki vuorokaudesta toverini käyvät täällä. Oveni lukitseminen sisäpuolelta antaisi minut ilmi yhtä selvästi kuin jos kirjoittaisin sen päälle: 'Älkää astuko sisälle, kuningas on täällä!' Ja tiedättekö, sire, tälläkään hetkellä ei mikään estä ovea aukenemasta ja teidän majesteettianne tulemasta yllätetyksi minun luotani." "Silloinhan", vastasi kuningas myhäillen, "minut todellakin luultaisiin aaveeksi, sillä kukaan ei voisi sanoa, mistä olen tänne tullut. Ainoastaan kummitukset kulkevat seinien ja lattiain läpi." "Voi, sire, millainen seikkailu! Ajatelkaahan, mikä häväistysjuttu siitä syntyisi! Mitään sellaista ei vielä koskaan liene sanottu hovineidoista, eikäpä meikäläisiä tyttöparkoja ihmisten ilkeys kuitenkaan juuri sääli." "Ja tästä kaikesta päätät, rakas Louiseni...? No, puhuppa, selitä tarkoituksesi!" "Tarkoitan, että täytyy, ah...! Suokaa minulle anteeksi, se on hyvin kova sana..." Ludvig hymyili. "No?" rohkaisi hän. "Että teidän majesteettinne täytyy juonittelujen ja yllätysten välttämiseksi poistaa portaat. Sillä joutua nähdyksi täällä, käsitättehän, sire, olisi suurempi onnettomuus kuin kohtaustemme tuottama onni." "Mutta, rakas Louise", vastasi kuningas hellästi, "sen sijaan että poistettaisiin portaat, joilla nousen sinun luoksesi, on olemassa yksinkertaisempi keino, jota et ole tullut ajatelleeksi." "Keino... vieläkin?..." "Niin, vieläkin. Oi, sinä et rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua, Louise, koska minä olen sinua kekseliäämpi!" Tyttö katseli häntä. Ludvig ojensi hänelle kätensä, jota Louise vienosti puristi. "Sanot", jatkoi kuningas, "että tänne tullen joutuisin yllätetyksi, koska jokainen voi saapua huoneeseesi milloin haluaa?" "Niin, sire, tälläkin hetkellä, kun siitä puhutte, minä vapisen pelosta." "Olkoon; mutta sinuapa ei yllätetä, jos itse laskeudut portaita pitkin alempana oleviin huoneisiin." "Sire, sire, mitä sanottekaan!" huudahti la Vallière säikähtyneenä. "Sinä käsität minut väärin, Louise, kun otat noin pahaksesi ensi sanastani. Tiedätkö ensinnäkin, kelle nuo huoneet kuuluvat?" "No, kreivi de Guichelle." "Ei, vaan herra de Saint-Aignanille." "Dianko totta!" huudahti la Vallière. Tämä nuoren tytön riemuitsevasta povesta singahtanut lauselma sai ikäänkuin suloisen enteen salaman välähtämään kuninkaan lemmestä laajentuneessa sydämessä. "Niin, ystävällemme herra de Saint-Aignanille." "Mutta, sire, minä en voi paremmin saapua de Saint-Aignanin kuin kreivi de Guichenkaan luo", uskalsi jälleen naiseksi muuttunut enkeli muistuttaa. "Miksi et voi, Louise?" "Mahdotonta, mahdotonta!" "Minun mielestäni, Louise, kuninkaan turvissa voi kaikkea." "Kuninkaan turvissa?" virkkoi tyttö rakkautta uhkuvin katsein. "Oi, uskothan toki sanaani?" "Minä uskon siihen poissaollessanne, sire; mutta ollessanne saapuvilla, puhuessanne minulle, nähdessäni teidät minä en enää usko mihinkään." "Mitä pitäisi tehdä sinua rauhoittaakseni, hyvä Jumala?" "On kunnioituksen puutetta, sen tiedän, täten epäillä kuningastaan, mutta minulle te ette ole kuningas." "Taivaan kiitos, sitä en tahdokaan olla! Näetkö, miten koetan kaikkeni? Kuulehan: rauhoittaisiko sinua kolmannen läsnäolo?" "Herra de Saint-Aignaninko? Kyllä." "Tosiaankin, Louise, lävistät sydämeni moisilla epäluuloilla." La Vallière ei vastannut mitään, -- silmäili vain Ludvigia tuolla kirkkaalla, sydämiin tunkevalla katseella. Sitten hän kuiskasi hiljaa: "Ah, ah, en teitä epäile, eivät arasteluni teihin kohdistu." "Suostun siis", huoahti kuningas, "siihen että herra de Saint-Aignan, jonka onnellisena etuoikeutena on sinua rauhoittaa, on kohtauksissamme aina läsnä; minä lupaan sen sinulle." "Oikeinko totta, sire?" "Kunniasanallani! Entä sinä puolestasi?..." "Oi, odottakaa, tässä ei ole kaikki." "Vieläkö jotakin, Louise?" "Oi, kyllä. Älkää väsykö niin pian, emme vielä ole puhuneet loppuun, sire." "No, lävistä siis lopullisesti sydämeni!" "Käsitätte hyvin, sire, että näille kohtauksillemme herra de Saint-Aignaninkin luona täytyy olla joku järjellinen syy." "Järjellinen syy!" toisti kuningas lempeästi moittien. "Epäilemättä; miettikää, sire." "Oi, sinä olet perin hienotunteinen, ja saat uskoa, että ainoa haluni on tässä suhteessa vetää sinulle vertoja. Hyvä on, Louise, tapahtuu niinkuin tahdot. Meidän kohtauksillemme tulee järkisyy, ja olen jo keksinyt aiheen." "Siis, sire...?" virkahti la Vallière hymyillen. "Huomisesta alkaen, jos suvaitset..." "Huomisesta?" "Onko se sinusta liian myöhään?" huudahti kuningas, puristaen molemmilla käsillään la Vallièren polttavaa kättä. Samassa kuului käytävästä askelia. "Sire, sire", hätääntyi la Vallière, "joku lähestyy, joku tulee, kuuletteko? Sire, sire, paetkaa, minä rukoilen." Yhdellä ainoalla harppauksella kuningas ponnahti tuoliltaan irtoseinän taakse. Olipa aikakin. Kuninkaan sulkiessa seinuketta jälkeensä ovenripa kääntyi ja Montalais näyttäytyi kynnyksellä. Sanomattakin on selvää, että hän astui sisälle aivan luontevasti ja kursailematta. Älykäs tyttö kyllä tiesi, että varovainen naputus ovelle olisi merkinnyt la Vallièrelle kiusallista epäluuloisuutta hänen puoleltaan. Hän astui siis sisälle ja nopealla silmäyksellä havaittuaan kaksi tuolia hyvin lähellä toisiaan hän käytti niin paljon aikaa ihmeellisen vastahakoisen oven sulkemiseen, että kuningas ehti nostaa laskuoven ja palata de Saint-Aignanin luo. Heikko rasahdus, jota vähemmän tarkka korva ei olisi huomannut, ilmaisi Montalaisille kuninkaan poistuneen. Silloin hänen onnistui sulkea itsepintainen ovi, ja hän lähestyi la Vallièrea. "Jutelkaamme, Louise", virkkoi hän, "jutelkaamme _vakaasti_, jos tahdot." Suuressa mielenkuohussaan Louise tunsi salaista pelkoa tuosta sanasta "vakavasti", jota Montalais oli tarkoituksellisesti korostanut. "Hyvä Jumala, rakas Aure", äännähti hän. "Mikä nyt on?" "Asia on niin, rakas ystävä, että Madame aavistaa koko asian." "Minkä niin?" "Tarvitseeko meidän selitellä, ja etkö sinä ymmärrä, mitä tahdon sanoa? Onhan sinun täytynyt huomata Madamen vaihtelevat mielentilat jo useiden päivien kuluessa. Olethan nähnyt, miten hän on kutsunut sinut luokseen, sitten lähettänyt sinut pois, sitten jälleen ottanut takaisin." "Se on tosiaan kummallista, mutta minä olen tottunut hänen oikkuihinsa." "Maltahan vielä. Huomasithan myöskin, miten Madame suljettuaan sinut pois huvimatkalta eilen antoi sinulle sitten määräyksen tulla mukaan." "Enkö sitä olisi huomannut? Epäilemättä." "No niin, Madamella näkyy nykyään olevan riittävästi tietoja, sillä hän on suoraan käynyt päämääräänsä, kun hänellä Ranskassa ei enää ole mitään asetettavana kaikkimurskaavaa tulvaa vastaan. Tiedätkö, mitä tulvalla tarkoitan?" La Vallière kätki kasvot käsiinsä. "Minä tarkoitan", jatkoi Montalais hellittämättä, "sitä herraa, joka mursi auki Chaillotin karmeliittiluostarin portin ja kumosi kaikki hovin ennakkoluulot niin Fontainebleaussa kuin Pariisissakin." "Voi, voi!" valitteli la Vallière, yhä verhoten kasvojansa sormillaan, joiden välitse hänen kyyneleensä vierivät. "Noh, älä noin antaudu surun valtaan, kun vasta olet tuskasi puolitiessä." "Hyvä Jumalat" oihkaisi nuori tyttö levottomana. "Mitä sitten vielä on?" "No, asia on näin. Ollen uusien apujoukkojen puutteessa täällä, kun hän on järjestään käyttänyt molempia kuningattaria, Monsieuria ja koko hovia, Madame on äkkiä muistanut erään henkilön, jolla muka on oikeuksia sinuun." La Vallière kävi valkoiseksi kuin vahakuva. "Se henkilö", jatkoi Montalais, "ei ole tällähaavaa Pariisissa." "Laupias Jumala!" vaikersi Louise. "Ellen erehdy, on hän Englannissa." "Niin, niin", huokasi la Vallière melkein murtuneena. "Eikö hän ole kuningas Kaarle II:n hovissa? Sano." "Kyllä." "No, tänä iltana on Madamen kabinetista lähtenyt kirje sillä määräyksellä, että pikalähetti pysähtymättä rientäisi Hampton Courtiin, joka kuuluu olevan kahdentoista penikulman päässä Lontoosta sijaitseva kuninkaallinen linna!" "Ja sitten?"... "Koska Madame kirjoittaa Lontooseen säännöllisesti kerran kahdessa viikossa ja vakinainen postinviejä oli lähetetty sinne vasta kolme päivää sitten, ajattelin, että vain perin tärkeä syy sai Madamen tarttumaan kynään. Hän on laiska kirjoittamaan, tiedäthän." "Niin on." "Aavistukseni sanoo siis minulle, että se kirje kyhättiin sinun tähtesi." "Minun tähteni?" toisti onneton tyttönen kuin toimimaan asetettu kone. "Ja nähdessäni kirjeen sulkemattomana Madamen pöydällä olin siinä lukevinani..." "Olit siinä lukevinasi..." "Ehkäpä erehdyin." "Mitä?... Sano!" "Bragelonnen nimen." La Vallière nousi mitä tuskallisimman järkkymyksen vallassa. "Montalais", valitti hän nyyhkäisyjen tukahduttamalla äänellä, "häipyneet ovat jo lapsuuden ja viattomuuden hymyilevät unelmat. Minulla ei enää ole mitään sinulta eikä muiltakaan salattavaa. Elämäni on ilmeistä ja avautuu kuin kirja kaikkien luettavaksi kuninkaasta ensimmäiseen ohikulkijaan asti. Aure, rakas Aureni, mitä tehdä? Mitä tästä tulee?" Montalais siirrähti lähemmäksi. "_Dame_, kysyppä neuvoa itseltäsi", sanoi hän. "No niin, minä en rakasta herra de Bragelonnea. Ymmärrä minua oikein, kun sanon, etten rakasta häntä. Minä rakastan häntä kuin hellin sisar rakastaisi kunnon veljeä; mutta hän ei ole minulta sellaista pyytänyt, enkä minä ole hänelle sellaista luvannut." "No, sinä rakastat kuningasta", virkkoi Montalais, "ja se on kyllin hyvä puolustus." "Niin, minä rakastan kuningasta", sopersi nuori tyttö, "ja kalliisti olen saanut maksaa oikeuden näiden sanojen lausumiseen. No, puhu, Montalais. Mitä voit tehdä minun puolestani tai minua vastaan nykyisessä asemassani?" "Kysyhän selvemmin." "Mitäpä minä sanoisin?" "Eikö siis mitään erityisempää?" "Ei", virkahti Louise kummastuneena. "Hyvä! Silloin sinä pyydät minulta vain neuvoa?" "Niin." "Herra Raoulin suhteen?" "En muusta." "Se on arkaluontoista", vastasi Montalais. "Ei siinä ei ole mitään arkaluontoista. Onko minun -- pitääkseni hänelle antamani lupauksen -- mentävä hänen vaimokseen vai kuuntelenko yhä kuningasta?" "Tiedätkö, että saatat minut hyvin tukalaan asemaan", haastoi Montalais hymyillen. "Kysyt minulta, pitääkö sinun naida Raoul, jonka ystävä minä olen ja jolle tuottaisin kuolettavaa mielipahaa asettuessani neuvoillani häntä vastustamaan. Ja sitten sinä puhut, ettet enää kuuntelisi kuningasta ja minähän olen kuninkaan alamainen ja loukkaisin häntä neuvomalla sinulle eräänlaista menettelyä. Voi, Louise, Louise, sinä käsittelet mitä hankalinta pulmaa kovin keveästi!" "Et ole minua ymmärtänyt, Aure", nuhteli la Vallière loukkaantuneena Montalaisin hiukan ilvehtivästä sävystä. "Jos puhun avioliitosta herra de Bragelonnen kanssa, teen sen siksi, että voin naida hänet tuottamatta hänelle mitään surua. Tai pitäisikö minun kuninkaan tahtoa totellen saattaa kuningas anastamaan omaisuus, joka tosin kyllä on keskinkertaista laatua, mutta jolle rakkaus luo näennäisen arvon? Minä pyydän sinua siis neuvomaan minulle jonkun keinon kunniallisesti selviytyä jommastakummasta, tai pikemminkin minä kysyn, kumpaisesta voin kunniallisemmin selviytyä." "Rakas Louiseni", vastasi Montalais oltuaan tovin vaiti, "minä en kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon enkä tunnusta ehdottomasti muuttumattomia käytösohjeita. Mutta sen sijaan minulla on jonkun verran kokemusta, ja voin sanoa sinulle, että nainen olematta perin pulmallisessa asemassa ei koskaan pyydä sellaista neuvoa kuin sinä minulta. Kah, sinä olet antanut juhlallisen lupauksen, ja sinulla on kunniantuntoa. Jos siis sellaisen sitoumuksen tehtyäsi olet joutunut pulaan, niin ei vieraan neuvo -- kaikki on rakastuneelle sydämelle vierasta, -- ei siis minun neuvoni, sanon, voi sinua siitä pelastaa. En siis anna sinulle minkäänlaista ohjetta, varsinkaan kun sinuna olisin neuvon saatuani vielä enemmän ymmällä kuin ennen. Voin ainoastaan vielä toistaa: tahdotko, että autan sinua?" "Oi, kyllä." "Hyvä, siinä kaikki... Sano minulle, missä suhteessa tahdot minulta apua. Sano, kenen hyväksi tai ketä vastaan. Vain sillä tavoin pääsemme tuumasta toimeen." "Mutta ensinnäkin", virkkoi la Vallière puristaen toverinsa kättä, "kenen puoltajaksi tai kenen vastustajaksi sinä itse julistaudut?" "Sinun puoltajaksesi, jos todella olet ystäväni..." "Etkö sinä ole Madamen uskottu?" "Sitä hyödyllisempi voin olla sinulle. Ellen tietäisi mitään siltä taholta, en voisi sinua auttaa, eikä sinulla siis olisi mitään etua tuttavuudestamme. Ystävyysliitot elävät tällaisista molemminpuolisista palveluksista." "Siitä johtuu, että samalla pysyt Madamen ystävättärenä?" "Tietysti. Valitatko sitä?" "En", sanoi la Vallière mietteissään, sillä tämä julkea avomielisyys tuntui hänestä loukkaukselta naista ja vääryydeltä ystävätärtä kohtaan. "Hyvä on", vastasi Montalais, "sillä muutoin olisitkin hyvin hupsu." "Sinä siis avustelet minua?" "Kaikesta sydämestäni, varsinkin jos sinä teet minulle vastaavia palveluksia." "Luulisin, että sinä et tunne sydäntäni", sanoi la Vallière, katsellen Montalaisia suurin, kummastunein silmin. "_Dame_, se johtuu siitä, rakas Louiseni, että hoviin tultuamme olemme paljon muuttuneet." "Miten niin?" "Onhan se hyvin yksikertaista. Olitko sinä siellä Bloisissa Ranskan toisena kuningattarena?" La Vallière painoi päänsä alas ja hyrähti itkuun. Montalais katseli häntä omituisesti ja tuli huoahtaneeksi: "Tyttöparka!" Sitten hän muuttaen sävyään hymähti: "Kuningasparka!" Suudellen Louisea otsalle hän poistui huoneeseensa, jossa Malicorne odotteli häntä. 175. Kreivittären muotokuva. Rakkaudeksi nimitetyssä taudissa kohtaukset sairauden päästyä alkuun uudistuvat yhä lyhyemmin väliajoin. Myöhemmällä ne taas harvenevat sitä mukaa kuin paraneminen pääsee vauhtiin. Esitettyämme tämän yleensä selviönä ja erikseen lukumme johdantona, jatkakaamme kertomusta. Seuraavana päivänä, joksi kuningas oli ehdottanut ensimmäisen tapaamisen de Saint-Aignanin luona, la Vallière työntäessään suojuskaihdinta kokoon löysi lattialta kuninkaan käsialalla kirjoitetun lappusen. Se oli tungettu sisälle laskuluukun raosta. Näin hienotuntoinen postinkulku neitsytkammioon oli Malicornen keksintöä. Nähdessään, kuinka tähdelliseksi kreivi oli joutunut kuninkaalle asuntonsa perusteella oli orléansilainen yhä pidättänyt itselleen sanansaattajan toimen, jotta suosikki ei pääsisi kokonaan hallitsevaksi, ja noin yksinkertaisesti hän oli nyt suoriutunut tehtävästä. La Vallière luki innokkaasti kirjelmän, jossa määrättiin kohtaamishetki kello kahdeksi ehtoopäivällä ja neuvottiin, miten parkettilevyä oli käytettävä ovena. "Laittaudu hienoksi", lisättiin jälkikirjoituksena. Nämä loppusanat ihmetyttivät nuorta tyttöä, mutta samalla ne rauhoittivat häntä. Aika kului verkalleen, mutta lopultakin saapui sovittu hetki. Täsmällisenä kuin Hero-papitar Louise kohotti juuri kahden lyönnillä laskuluukun ja tapasi ensimmäisillä askelmilla kuninkaan, joka kunnioittavasti odotteli ojentaakseen hänelle kätensä. Tämä hienotuntoinen huomaavaisuus herätti tytössä ilmeistä liikutusta. Portaiden juurella rakastavaiset kohtasivat kreivin, joka hymyillen ja sirosti kumartaen lausui hovineidolle kiitoksensa tästä vieraskäynnistä. Kääntyen sitten kuninkaaseen hän ilmoitti: "Sire, miehemme on tullut." La Vallière katsoi levottomasti Ludvigiin. "Mademoiselle", selitti kuningas, "olenkin itsekkäästä syystä pyytänyt teitä pistäytymään tänne alas. Olen kutsuttanut luoksemme etevän maalarin, joka kykenee tapaamaan täydellisen näköisyyden, ja haluaisin teidän sallivan hänen ikuistaa piirteenne kankaalle. Jos muuten ehdottomasti vaaditte, niin muotokuva jääköön omaan haltuunne." La Vallière punehtui. "Te näette", jatkoi kuningas, "että me emme ole täällä edes kolmisin, vaan esiinnymme nelihenkisenä seurueena. Mutta kun meidän ei mielestämme sovi olla kahden kesken, niin olen jumala paratkoon valmis ottamaan mukaan niin monta kuin vain saatatte haluta." Tyttö puristi hennosti kuninkaallisen rakastajan sormenpäitä. "Siirtykäämme viereiseen huoneeseen, jos teidän majesteettinne suvaitsee", esitti de Saint-Aignan. Hän avasi oven ja antoi vieraittensa astua edellä. Kuningas ihaili takaapäin lemmittynsä helmiäisvalkoista kaulaa, jolla nuoren tytön vaaleat kutrit kähertyivät sieviksi silmukoiksi. La Vallière oli pukeutunut paksuun, vaaleanpunaisilla röyhellyksillä somistettuun vaaleanharmaaseen silkkiin. Pihkakivistä pujoteltu kaulanauha tehosti hipiän puhtoista hohdetta, ja sirot ja läpikuultavat kädet pitelivät kukkavihkoa, joka oli järjestelty orvokeista, bengalilaisista ruusuista ja hienosti hammaslaitaisista elämänlangan-lehdistä; näiden yli kohosi ikäänkuin tuoksutusmaljakkona yksinäinen haarlemilainen tulpaani, jonka harmaat ja sinipunaiset värivivahdukset olivat vaatineet puutarhurilta viiden vuoden risteytystyön, niin että tämä ihmeellinen ja muhkea muunnos olikin tullut kuninkaalle maksamaan viisituhatta livreä. Kukkavihon oli Ludvig tervehtiessään ojentanut neitoselle. Kamarissa, jonka oven de Saint-Aignan oli avannut, odotti nuori samettitakkinen mies, jolla oli kauniit, mustat silmät ja pitkä, ruskea tukka. Maalarilla oli kangas jo asetettuna valmiiksi telineelle, värilautanen laitettuna kuntoon. Hän kumarsi neiti de la Vallièrelle niin vakavan uteliaana kuin taiteilija aina ensin tarkastaa malliansa, tervehti kuningasta hillitysti, ikäänkuin ei olisi häntä tuntenut, vaan olettanut hänet tavalliseksi aatelismieheksi, ja kehoitti kreivitärtä sitten asettumaan osoittamallensa istuimelle. Nuori tyttö omaksui heti vapaan ja luontevan asennon, keksi käsilleen hypisteltävää ja ojensi jalkansa mukavasti töyryjakkaralle. Jotta katseessakaan ei olisi mitään epämääräisyyttä tai väkinäistä ilmettä, pyysi maalari häntä vielä sovittamaan silmilleen jotakin harrastettavaa. Silloin Ludvig XIV hymyillen istuutui pieluksille rakastettunsa jalkojen juureen. Nuori kreivitär nojailemassa taaksepäin lepotuolin selkämystä vasten ja kuningas kohottaneena häneen ihastelevan silmäilynsä, -- siinä oli viehättävä ryhmä, jota taiteilija vain tarkkaili kotvasen tyytyväisenä, samalla kun de Saint-Aignan puolestaan tunsi näyn herättävän kateutta. Maalari sai nopeasti tehdyksi luonnoksen; sitten alkoivat ensimmäiset siveltimen vedot loihtia harmaalle pohjalle viehkeän immen lempeitä ja runollisia piirteitä, -- helliä silmiä ja silkkikutrien ympäröimiä rusottavia poskia. Sillaikaa rakastavaiset haastelivat melkein yksinomaan vain katseilla, jotka toisinaan sulivat niin raukeiksi, että maalarin oli keskeytettävä työnsä, välttääkseen antamasta la Vallièrelle Erysinen ilmettä. Silloin tuli de Saint-Aignan apuun: hän lausui runosäkeitä tai kertoi tuollaisia kaskuja, joista Patru tuli tunnetuksi ja Tallemant des Réaux kuuluisaksi. Väliin taas la Vallière väsyi; nyt levähdettiin, ja paikalla ilmestyi kiinalaisella posliinitarjottimella vuodenajan herkullisimpia hedelmiä ja kaiverruskoristeisessa hopeakannussa poreilevaa sherryä lisiksi tähän kuvaelmaan, josta maalarimme oli jäljennettävä vain päiväperhosen esittäjä. Ludvig päihtyi rakkaudesta, la Vallière onnesta, de Saint-Aignan kunnianhimosta. Maalarimme kokosi muistoja vanhoiksi päivikseen. Siten kului kaksi tuntia; kello löi neljä, kun la Vallière nousi ja antoi merkin kuninkaalle. Ludvig lähestyi nyt taulua ja lausui muutamia imartelevia sanoja taiteilijalle. De Saint-Aignan ylisti yhdennäköisyyttä vakuuttaen olevansa jo varma maalauksen eloisasta onnistumisesta. La Vallière kiitti maalaria punastellen ja siirtyi viereiseen huoneeseen, jonne kuningas saattoi häntä, kutsuen mukaan de Saint-Aignanin. "Huomiseen siis, eikö niin?" sanoi hän la Vallièrelle. "Mutta, sire, ettekö ajattele, että minua varmasti vielä tullaan tavoittamaan ollessani poissa?" "No, mitä siitä?" "Miten minun silloin käy?" "Te olette kovin arka, Louise!" "Mutta jos Madame todella lähettää kutsun?" "Oh", vastasi kuningas, "tuleehan toki sekin päivä, jolloin te itse sanotte minulle, että minun on uhmattava kaikkea, ollakseni teitä enää jättämättä." "Sinä päivänä, sire, olisin järjiltäni, ja teidän majesteettinne ei saisi uskoa minua." "Huomiseen, Louise." Tyttö huokasi, mutta voimattomana vastustamaan kuninkaan pyyntöä hän sitten lupautui: "Niin, koska teidän majesteettinne tahtoo." Näin sanoen hän keveästi nousi portaita ja katosi rakastajansa näkyvistä. "No, mitä sanotte, sire?..." kysyi de Saint-Aignan hänen lähdettyään. "Hm, eilen pidin itseäni ihmisistä onnellisimpana, Saint-Aignan." "Ja tänäänkö siis kenties katsotte olevanne onnettomin kuolevainen?" tiedusti kreivi hymyillen. "En, mutta tämä rakkaus on sammumaton jano; turhaan juon, turhaan ahmin uutteruutesi hankkimia pisaroita: mitä enemmän juon, sen pahemmin janottaa." "Se on hiukan omaakin syytänne, sire; teidän majesteettinnehan on aseman tällaiseksi sovittanut." "Oikea huomautus." "Niin ollen on onnellisuuden ehtona uskoa olevansa tyydytetty ja odottaa." "Odottaa! Tunnetko muka sinä, mitä se sana merkitsee!" "No, no, sire, älkää heittäytykö tuskailemaan. Olen jo pohtinut tilannetta ja harkitsen juuri uutta kehittelyä." Kuningas pudisti toivottomasti päätänsä. "Mitä! Eikö teidän majesteettiinne tyydy siihenkään?" "No, kyllähän, hyvä de Saint-Aignan; mutta keksi, Jumalan nimessä, keksi varmasti jotakin!" "Sire, minä otan pohtiakseni, sen enempää en voi luvata." Kuningas tahtoi vielä tarkastella muotokuvaa, kun malli ei enää ollut nähtävissä. Hän huomautti maalarille muutamista korjattavista pikku seikoista ja poistui sitten. De Saint-Aignan hyvästeli nyt taiteilijan menemään. Tuskin oli maalari tamineinensa kadonnut, kun Malicorne pisti päänsä oviverhojen välitse. Kreivi vastaanotti hänet avosylin, mutta silti hieman alakuloisena sävyltään; kuninkaallisen auringon tielle osunut pilvi loi varjonsa uskolliseen saattolaistähteenkin. Malicorne huomasi ensi silmäyksellä hovimiehen katsannon verhoutumisen. "Ohoi, herra kreivi", virkkoi hän, "jopa näen muotonne mustana!" "Kyllä on aihettakin, totisesti, parahin herra Malicorne. Voitteko uskoa, että kuningas ei ole tyytyväinen?" "Eikö hän olekaan hyvillään portaista?" "Oh, kyllä portaat päinvastoin ovat miellyttäneet häntä erinomaisesti." "Kamarien sisustusko siis ei ole ollut hänen makunsa mukaista?" "Kas, sitä hän ei ole ajatellutkaan. Ei, kuningasta on pahoittanut..." "Sen voin minäkin sanoa, herra kreivi: hänen majesteettinsa ei mielellään näe olevansa lemmenkohtauksessa neljäntenä. Ja ettekö te käsittänyt sitä jo ennakolta, herra kreivi?" "Miten minä olisin voinut ottaa sitä lukuun, hyvä herra Malicorne, kun en ole muuta tehnyt kuin kirjaimellisesti noudattanut kuninkaan ohjeita?" "Onko hänen majesteettinsa todellakin tahtonut, että olette saapuvilla?" "Ihan ehdottomasti." "Ja lisäksi halunnut mukaan maalarin, jonka kohtasin tuolla alhaalla?" "Vaatinut, herra Malicorne, vaatinut!" "No, kyllä sitten ymmärrän, _pardieu_, että hänen majesteettinsa on nyreissään." "Nyreissään siitä, että hänen määräyksiään on täsmällisesti toteltu? Mitä hittoa!" Malicorne raapi korvallistaan. "Mihin aikaan oli kuningas sanonut tulevansa tänne?" kysyi hän. "Kello kaksi." "Ja te olitte kotona odottamassa häntä?" "Puoli kahdesta saakka." "Kah, vai niin!" "Lempo, olisipa ollut kaunista minun osoittaa säntillisyyden puutetta sellaisessa asiassa!" Kreiviä kohtaan tuntemastansa kunnioituksesta huolimatta ei Malicorne voinut olla kohauttamatta olkapäitänsä. "Entä maalari", uteli hän, "oliko kuningas kutsuttanut hänetkin kello kahdeksi?" "Ei nimenomaan, mutta minä varasin hänet tänne jo puoleltapäivin. Onhan parempi maalarin varrota kaksi tuntia kuin kuninkaan odottaa minuuttiakaan." Malicorne puhkesi hiljaiseen nauruun. "No, hei, hyvä herra Malicorne", sanoi de Saint-Aignan, "myhäilkää minulle nyt vähemmän ja puhukaa enemmän." "Niinkö vaaditte?" "Minä rukoilen." "No niin, herra kreivi, jos haluatte, että kuningas ensi kerralla on hiukan paremmin tyytyväinen..." "Huomenna hän jo tuleekin." "No, jos haluatte, että kuningas huomenna on tyytyväisempi..." "_Ventre saint-gris_, kuten hänen isoisänsä sanoi, haluanko muka! Tottahan toki!" "Niinpä kuninkaan huomenna saapuessa toimittakaakin itsellenne jotakin asiaa ulos, mutta sellaista, mitä ei sovi lykätä -- välttämätöntä tehtävää." "Ohhoh!" "Pariksikymmeneksi minuutiksi." "Jättäisinkö kuninkaan yksikseen pariksikymmeneksi minuutiksi?" huudahti de Saint-Aignan pelästyneenä. "No, olkoot sanani niinkuin en olisi mitään virkkanut", lausui Malicorne vetäytyen ovea kohti. "Ei, ei, parahin herra Malicorne, päinvastoin jatkakaa -- minä alan jo ymmärtää. Entä maalari, maalari?" "Ka, hän -- hänen pitää myöhästyä puolisen tuntia." "Puoli tuntia, arvelette?" "Niille vaihein, niin." "Minä teen kuten sanotte, monsieur." "Ja varmaankin huomaatte tehneenne hyvin. Sallitteko minun tulla sitten hiukan kuulustamaan huomenna?" "Mielihyvin." "Minulla on kunnia olla nöyrin palvelijanne, herra de Saint-Aignan." Ja Malicorne peräytyi syvään kumartaen. -- Ehdottomasti sillä miehellä on enemmän älyä kuin minulla, -- tuumi de Saint-Aignan vastustamattoman vakaumuksen valtaamana. 176. Hampton Court. Se paljastus, jonka näimme Montalaisin tekevän la Vallièrelle viimeisenedellisen luvun lopulla, johtaa meidät aivan luonnollisesti kertomuksemme päähenkilöön, kuninkaan oikun ajelemana vaeltavaan ritaripoloiseen. Jos lukijamme suvaitsee meitä seurata, siirrymme siis Euroopan myrskyisimmän salmen yli, joka eroittaa Calaisin Doverista. Kuljettuamme sitten vihannan ja rehevän, satojen purojen uurtaman seudun halki, joka ympäröitsee Charingin, Maidstonen ja moniaita muita toinen toistaan somempia kaupunkeja, päädymme vihdoin Lontooseen. Kun edelleen olemme saaneet selville, että Raoul on aluksi viivähtänyt White Hallin ja Saint Jamesin palatseissa ja kuulleet Monkin ottaneen hänet vastaan ja hänen tulleen esitellyksi Kaarle II:sen parhaissa hovipiireissä, riennämme hänen perässään kuin vainukoirat erääseen samaisen kuninkaan kesäasumukseen, lähellä Kingstonin kaupunkia sijaitsevaan Hampton Courtiin Thames-virran varrella. Joki ei tällä kohtaa vielä ole se ylväs valtatie, joka päivittäin kuljettaa puoli miljoonaa matkustajaa, vieritellen mustaa, manalan virran tummia aaltoja muistuttavaa vettänsä ja meuruten: "Meri olen minäkin." Ei, se on vasta säyseä ja vihreänkuulakka, sammalreunainen joki, jonka laajoissa kuvastimissa raidat ja pyökit päilyvät ja rantojen kaislikossa siellä täällä uinuu ravistunut puinen vene leppien ja lemmikkien reunustamassa lahdenpoukamassa. Rauhallisina ja viljavina leviävät maisemat sen molemmin puolin. Tiilikivirakennus halkaisee sinistä savua tupruttavine uuninpiippuineen kellervien ja vihreiden rautatammien paksun lehväpanssarin. Punamekkoinen lapsi näyttäytyy ja katoo korkeassa ruohossa kuin tuulen henkäyksessä nuokkuva unikko. Isot, valkoiset lampaat märehtivät silmät ummessa pienten, tanakkain haapojen siimeksessä, ja pitkien välimatkojen päässä toisistaan smaragdi- ja kultasiipiset kuningaskalastajat kiitävät saaliin haussa pitkin veden pintaa, vallattomasti hipoen inhimillisen virkaveljensä siimaa, kun tämä ruuhessa istuen vaanii toutaimia ja jokisillejä. Tämän tummista varjoista ja leppeästä valosta kudotun paratiisin yläpuolella kohoaa Hampton Courtin hovilinna, jonka Wolsey oli rakennuttanut niin upeaksi asumukseksi, että kuningaskin mieltyi sitä himoitsemaan. Niinpä tuo korskea kardinaali arkana hovilaisena katsoikin pakolliseksi luovuttaa sen herralleen Henrik VIII:lle, jonka silmäkulmat olivat rypistyneet kateudesta ja ahneudesta jo tätä uutta linnaa katsellessakin. Hampton Court tiilimuureineen, suurine ikkunoineen, kauniine ristikkoportteineen, Hampton Court tuhansine pylväineen, omituisine pikkutorneineen, katettuine kävelypihoineen ja Alhambran komeutta muistuttavine sisempine suihkulähteineen, -- Hampton Court on suurenmoinen ruusujen, jasmiinipensaitten ja köynnöskasvien muodostama lehtimaja. Silmiä kiehtovana ja sulotuoksuja täynnä se luo mitä ihanimmat puitteet sille lemmenkuvaelmalle, jota Kaarle II esitti Tizianin, Pordenonen ja Vandyken aistillisten maalausten keskellä, hän, jolla oli taulukokoelmassaan Kaarle I:n, marttyyrikuninkaan, muotokuva ja huoneittensa laudoituksissa puritaanien luotien reikiä. Näitä olivat Cromwellin sotilaat ammuskelleet elokuun 24 p:nä 1648 tuodessaan Kaarle I:n vangittuna Hampton Courtiin. Täällä piti hoviaan tuo yhäti huvituksista päihtynyt kuningas, tuo kuningas, joka mieliteoiltaan oli runoilija, aikaisemmin onneton ruhtinas, joka iloisen nautiskelun päivillä kuvasi itselleen kaikki vastikään levottomuudessa ja kurjuudessa viettämänsä hetket. Ei Hampton Courtin viehkeä nurmikko, niin pehmeä, että luuli sametilla astuvansa, eivät rehevät kukkaneliöt, jotka vyöttivät jokaisen puun juuria ja muodostivat kehdon kahdenkymmenen jalan korkuisille ruusupensaille, näiden kohotellessa kukintaan puhkeavia oksiaan vesisuihkujen tavoin taivasta kohti, -- eivät isot lehmukset, jotka taivuttelivat oksiaan pajumaisesti maahan ja lehtipukunsa tuuheudella verhosivat kaikkea armastelua ja haaveilua, -- mikään tällainen ihanuus ei ollut Kaarle II:n varsinaisena viehätyksenä uhkeassa Hampton Courtin palatsissa. Ehkäpä hän siis rakasti siellä tuota kaunista ruskeanpunaista vettä, jota raikas tuulonen väreilyttää Kaspian meren laajojen laineiden lailla kuin Kleopatran tukan hulmahteluna, ehkä hän rakasti tuota vettä mattona kelluvine krasseineen ja isoumppuisine lumpeineen, jotka raottelivat muhkeita teriöitänsä paljastaakseen maidonvalkean kehän keskeltä munanruskuaista muistuttavan kullanhohtavan sydämensä; ehkä hän rakasti tuota salaperäistä, kaihoisin kuiskein soluvaa virtaa, jonka pinnalla mustat joutsenet uiskentelivat, samalla kun pienet, ahnaat ankat -- poikue hentoja, silkkiuntuvaisia olentoja -- pyydystelivät kurjenmiekan lehdillä surisevia vihreitä kärpäsiä ja sammalkätköissään lymyäviä sammakoita. Tai ehkä häntä tenhosivat jättimäiset rautatammet kaksivärisine lehtineen, kanavien yli rakennetut sillat, loppumattomilla lehtokujilla ammuvat hirvet ja pensaitten pallistamilla apilatilkuilla tepastelevat västäräkit. Sillä kaikkea tätä tapasi Hampton Courtissa. Olipa siellä vielä valkoruusu-aidakkeita, joiden köynnökset kiipeilivät pitkin korkeita säleikköjä nuokkuakseen sieltä tuoksuvana lumisateena takaisin maahan. Puistossa tapasi vanhoja vihertävärunkoisia sykomoreja, joiden tyvet kylpivät runollisessa ja rehevässä homeessa. Ei. Kaarle II:n viehätyksenä Hampton Courtissa olivat sen pengermillä iltapäivisin liitelevät viehkeät haamut, joiden kauniit muodot hän Ludvig XIV:n tavoin maalautti suureen taulukokoelmaansa, käyttäen siinä aikansa etevintä taiteilijaa, jonka sivellin kykeni kiinnittämään kankaalle noin monista suloisista, rakkautta säihkyvistä silmistä välähtäneitä säteitä. Päivänä, jolloin saavumme Hampton Courtiin, on taivas melkein yhtä leppoisa ja kirkas kuin Ranskassa; ilma on lämpimän kostea, kurjenpolvet, suuren suuret hajuhernepensaat, sireenit ja auringonkukat levittävät penkereiltä miljoonien kukkiensa huumaavia tuoksuja. Kello on yksi. Metsästämästä palannut kuningas on syönyt päivällistä ja käynyt tervehtimässä varsinaista rakastajatartaan Castelmainen herttuatarta. Tämän uskollisuudennäytteen jälkeen hän voi huoletta sallia itselleen vaihtelua iltaan asti. Koko hovi ilakoitsee ja rakastelee. Tähän aikaan naiset kyselevät vakavasti herroilta näiden mielipidettä siitä ja tästä enemmän tai vähemmän sirosta jalasta, riippuen siitä, onko se ruusunpunaiseen vai viheriäiseen silkkisukkaan puettu. Tähän aikaan Kaarle II julistaa, että nainen ei pääse autuaaksi ilman vihreätä sukkaa, koskapa neiti Lucy Stewart käyttää senvärisiä. Sillaikaa kun kuningas koettaa ilmaista näitä mielipiteitään, näemme penkereen vastapäisellä pyökkikäytävällä nuoren, vakavapukuisen naisen kävelevän toisen, sireeninkarvaiseen ja tummansiniseen pukeutuneen rinnalla. He astelivat nurmikon kukkalavan yli, jonka keskeltä kohosi pronssiseireeneillä koristettu suihkulähde, ja saapuivat rupatellen penkereelle, jonka sivuilla tiilikivimuurista eteni puutarhaan useita erimuotoisia syrjäkammioita. Mutta kun näissä suojissa enimmäkseen oli väkeä, astuivat nuoret tytöt eteenpäin: toinen punastuneena ja toinen haaveilevana. Vihdoin he saapuivat pengermän päähän, mistä oli avara näköala Thamesin yli, ja löydettyään viileän suojapaikan istahtivat vieretysten. "Mihin menemme, Stewart?" kysyi nuorempi nainen toveriltaan. "Rakas Graffton, näethän hyvin, että menemme mihin sinä viet." "Minäkö?" "Sinä tietystikin! Palatsin äärimmäiseen päähän penkkiä kohti, missä nuori ranskalainen huokaillen odottelee." Miss Mary Graffton nousi äkkiä. "Ei, ei", sanoi hän, "sinne en lähde." "Mikset?" "Palatkaamme, Stewart." "Kävelkäämme päinvastoin eteenpäin ja selittäkäämme ajatuksemme." "Mistä?" "Bragelonnen varakreivistä ja kaikista tekemistäsi huviretkistä, sinä kun olet hänen ainainen ajelu- ja kävelykumppaninsa." "Ja siitä sinä päätät, että hän rakastaa minua tai minä häntä?" "Miksipä ei? Onhan hän erittäin miellyttävä herrasmies. Toivoakseni ei kukaan minua kuuntele", lisäsi miss Lucy Stewart vilkaisten taaksensa, mutta hänen hymynsä ilmaisi, että hän ei sentään ollut siitä kovinkaan levoton. "Ei, ei", rauhoitti Mary, "kuningas on soikeassa kammiossaan herra de Buckinghamin kanssa." "Herra de Buckinghamista puhuen, Mary..." "Mitä?" "Minusta näyttää, että hän on julistautunut sinun ritariksesi, senjälkeen kun palasi Ranskasta. Miten on sydämesi laita siinä suhteessa?" Mary Graffton kohautti olkapäitänsä. "Hyvä, hyvä! Minä kysyn sitä komealta Bragelonnelta", nauroi Stewart. "Käykäämme nopeammin tapaamaan häntä." "Miksi sen tekisimme?" "Minulla on hänelle puhuttavaa." "Ei vielä. Ensin sananen. Kuulehan, sinä Stewart, joka tunnet kuninkaan pikku salaisuudet..." "Niinkö luulet?" "Täytynee toki sinun ne tuntea, jos kenenkään! Sano, minkätähden herra de Bragelonne on Englannissa ja mitä hän täällä tekee?" "Samaa kuin jokainen herrasmies, jonka hänen kuninkaansa on lähettänyt toisen kuninkaan luo." "No niin; mutta vakavasti puhuen, vaikka politiikka ei olekaan meidän vahva puolemme, tunnemme sitä kylliksi ymmärtääksemme, että herra de Bragelonnella ei ole täällä mitään tähdellisempää tehtävää." "Kuuntelehan", sanoi Stewart totiseksi tekeytyen, "tahdon ilmaista sinulle valtiosalaisuuden. Jos haluat, niin selostan sinulle suosituskirjeen, jonka varakreivi toi Ludvig XIV:ltä hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle." "Haluan tietysti." "Kas näin: 'Veljeni, minä lähetän luoksesi herrasmiehen hovistani. Hän on erään hartaan ystäväni poika. Pyydän sinua kohtelemaan häntä hyvin ja mielistyttämään hänet Englantiin!'" "Niinkö siinä sanottiin?" "Juuri niin... tai ajatus oli sama. En vastaa sanamuodosta, mutta sisällöstä kylläkin." "Ja mitä johtopäätöksiä siitä teit, tai oikeammin, mitä kuningas on siitä päätellyt?" "Että hänen ranskalaisella majesteetillaan oli syynsä lähettää pois herra de Bragelonne ja naittaa hänet... jossakin Hanskan ulkopuolella." "Siis tuon kirjeen johdosta...?" "Kuningas Kaarle II otti, kuten tiedät, herra Bragelonnen loistavasti ja ystävällisesti vastaan. Hän luovutti varakreivin asuttavaksi White Hallin upeimman suojan, ja koska sinä olet hovin kallein helmi, kerran hyljättyäsi hänen sydämensä... no, älähän punastu... tahtoi hän mielellään antaa tämän verrattoman lahjan ranskalaiselle. Siksi on hän sijoittanut sinut, kolmensadantuhannen livren perijättären, vastaisen herttuattaren, sinut, joka olet niin kaunis ja hyvä, mukaan kaikille retkille, joihin herra de Bragelonne on ottanut osaa. Sanalla sanoen, se oli salahanke, jonkunlainen yhteisjuoni. Näetkö, jos tahdot tuikahduttaa tulen ruutiin, niin tarjoan sinulle sytytyslangan." Miss Mary hymyili hyvin herttaisesti, mikä oli hänelle ominaista, ja puristi toverinsa käsivartta virkkaen: "Vie kiitokseni kuninkaalle." "Kyllä, kyllä. Mutta herra de Buckingham on mustasukkainen. Ole varuillasi!" vastasi Stewart. Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Buckinghamin herttua astui ulos eräästä pengermän huvimajasta, hymyilevänä lähestyen näitä kahta naista. "Te erehdytte, miss Lucy", virkkoi hän, "minä en ole mustasukkainen; ja todistan sen huomauttamalla, miss Mary, että tuolla istuu yksinään haaveilemassa se, jonka pitäisi olla mustasukkaisuuteni aiheuttaja, nimittäin Bragelonnen varakreivi. Poikarukka! Sallikaa siis, että jätän teidän hurmaavan seuranne muutamiksi minuuteiksi hänelle, minun kun tarvitsee tällävälin haastella miss Lucy Stewartin kanssa." Sitten hän kumarsi Lucylle. "Suotteko minulle kunnian", sanoi hän, "ottaa käsivartenne mennäksemme tervehtimään kuningasta, joka odottaa meitä?" Näin lausuen Buckingham yhä hymyilevänä tarttui Lucy Stewartin käteen, vieden hänet pois. Yksikseen jäätyänsä Mary Graffton pysyi hetkisen liikahtamatta, pää olalle kallistettuna nuorille englannittarille ominaiseen, viehättävän soreaan tapaan ja silmillään tähystellen Raoulia, ikäänkuin epätietoisena, mitä tekisi. Vihdoin, kun hänen poskensa vuorotellen vaaleten ja punehtuen olivat ilmaisseet hänen sydämessään riehuvan taistelun, hän näkyi tekevän päätöksensä ja eteni varmoin askelin penkkiä kohti, jolla Raoul istui haaveilemassa, kuten Buckingham aivan oikein oli sanonut. Maryn keveiden askelten ääni viheriällä nurmikolla riitti havahduttamaan Raoulin. Tämä käänsi päätänsä, havaitsi nuoren tytön ja käveli toveria vastaan, jonka onnellinen sattuma hänelle toi. "Minut on lähetetty luoksenne, monsieur", tervehti Mary Graffton, "huolitteko seurastani?" "Ja ketä minun on tästä onnesta kiittäminen, mademoiselle?" kysyi Raoul. "Herra de Buckinghamia", vastasi Mary tekeytyen hilpeäksi. "Herra de Buckinghamia, joka niin intohimoisesti etsii seuraanne. Pitääkö minun uskoa teitä, mademoiselle?" "Siitä näette, monsieur, että kaikki liittoutuu saadakseen meidät viettämään parhaan tai pikemminkin pisimmän osan päivästä yhdessä. Eilen kuningas määräsi minut istumaan viereenne pöydässä; tänään taas herra de Buckingham pyytää minua tulemaan kumppaniksenne tälle penkille." "Ja hän on poistunut jättääkseen minulle paikan avoimeksi?" kysyi Raoul hämillään. "Katsokaa, tuolla hän häviää käytävän mutkaan miss Stewartin kanssa. Onko Ranskassa tapana olla näin hyväntahtoisen kohtelias, herra varakreivi?" "Mademoiselle, minä en juuri tiedä sanoa, miten Ranskassa tehdään, kun tuskin olen ranskalainen. Olen viettänyt aikani monissa maissa ja melkein aina soturina. Sitten olen elänyt kauan maaseudulla. Minä olen sivistymätön." "Englannissa olonne ei teitä miellyttäne?" "Enpä tiedä", virkkoi Raoul hajamielisenä ja päästäen huokauksen. "Mitä, ettekö tiedä?..." "Anteeksi", sanoi Raoul, ravistaen päätänsä ja kutsuen ajatuksiaan takaisin. "Anteeksi, minä en kuullut." "Oi", huoahti nuori nainen vuorostaan, "perin väärin Buckinghamin herttua teki lähettäessään minut tänne!" "Väärin?" toisti Raoul vilkkaasti. "Olette oikeassa; minä olen jörö seuranpitäjä ja ikävystytän teitä. Herra de Buckingham teki väärin lähettäessään teidät tänne." "Juuri siksi", vastasi nuori nainen vakavalla, värähtelevällä äänellään. "Juuri siksi, että seuranne ei ole minulle ikävää, on herra de Buckingham ollut väärässä lähettäessään minut luoksenne." Raoul punastui vuorostaan. "Mutta", huomautti hän, "miten herra de Buckingham lähettää teidät minun luokseni, ja miten te itsekään tulette? Herra de Buckingham rakastaa teitä, ja te rakastatte häntä..." "Ei", vastasi Mary vakavasti, "ei! Herra de Buckingham rakastaa minua, koska hän rakastaa Orléansin herttuatarta. Ja minulla taasen ei ole mitään lemmentunteita herra de Buckinghamia kohtaan." Raoul katseli nuorta naista kummastuneena. "Oletteko te herra Buckinghamin ystävä, varakreivi?" kysäisi tyttö. "Herra herttua kunnioittaa minua ystävän nimityksellä siitä asti kun tapasimme toisemme Ranskassa." "Olettekin siis vain tuttavukset?" "Ei niinkään; sillä herttua on perin hyvä ystävä herrasmiehelle, jota rakastan kuin veljeä." "Kreivi Guichellekö?" "Niin, mademoiselle." "Ja hän rakastaa Orléansin herttuatarta?" "Mitä nyt puhuttekaan?" "Ja on saavuttanut hänen vastarakkautensa", jatkoi nuori nainen tyynesti. Raoul painoi päänsä alas. Miss Mary Graffton pitkitti huokaisten: "He ovat hyvin onnellisia!... No, jättäkää minut nyt, herra de Bragelonne, sillä herttua antoi teille hyvin ikävän tehtävän toimittaessaan minut kävelykumppaniksenne. Tunteenne ovat toisaalla, tuskin suotte minulle almuna edes henkevyyttänne. Myöntäkää, myöntäkää... Tekisitte pahoin, herra varakreivi, jos koettaisitte kieltää." "Madame, minä myönnän sen." Tyttö katseli häntä. Hän oli perin vaatimaton ja kaunis. Hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, niin lempeän avomieliset, ja niissä kuvastui niin päättäväinen ilme, että Maryn kaltaiselle hienostuneelle naiselle ei saattanut juolahtaa mieleenkään ajatus jöröttelijästä tai yksinkertaisesta miehestä. Hän näki vain, että muukalainen kaikesta sydämestään vilpittömästi rakasti toista naista kuin häntä. "Niin, minä ymmärrän", hän virkkoi; "te olette rakastunut Ranskassa." Raoul kumarsi. "Tietääkö herttua siitä rakkaudesta?" "Kukaan ei siitä tiedä", vastasi Raoul. "Ja niiksi te sen minulle ilmoitatte?" "Mademoiselle..." "No, puhukaahan." "Minä en voi." "Minun on siis ennätettävä selityksen edelle. Te ette tahdo sanoa minulle mitään, koska nykyisin uskotte, että minä en rakasta herttuaa, koska näette, että kenties olisin rakastanut teitä, ja koska olette sydämellinen ja hienotuntoinen herrasmies, joka ette ole edes hetken huviksi ottanut vastaan teille ojentuvaa kättä, ette ole vastannut huulteni hymyilyyn, vaan nuorenakin miehenä olette mieluummin sanonut minulle, kauniille naiselle: 'Minulla on rakastettuni Ranskassa!' No niin, kiitos teille, herra de Bragelonne; olette jaloluontoinen herrasmies, ja senvuoksi pidän teistä vieläkin enemmän... ystävänä. Älkäämmekä nyt enää puhuko minusta, vaan haastelkaamme teistä. Unohtakaa, että miss Graffton on teille puhellut itsestään. Sanokaa minulle, miksi olette murheellinen. Ja minkätähden viime päivinä olette alkanut näyttää entistä alakuloisemmalta?" Raoulia liikutti sydämen pohjaan asti tuon äänen lempeä ja surullinen sävy. Hän ei kyennyt löytämään sanaa vastaukseksi. Nuori tyttö tuli taas hänen avukseen. "Surkutelkaa minua", virkkoi hän. "Äitini oli ranskatar. Voin siis sanoa itsekin olevani ranskalainen syntyperältäni ja sielultani. Mutta henkeni hehkua vaimentaa alituisesti Englannin sumu ja raskasmielisyys. Toisinaan unelmoin kultaa ja suurenmoista onnea; mutta äkkiä sumu laskeutuu painavana tukahduttamaan haaveeni. Tälläkin kertaa on käynyt niin. Anteeksi, kylliksi tästä. Antakaa minulle kätenne ja kertokaa surunne ystävälle." "Olette ranskatar, sanotte, ranskalainen vereltänne ja sielultanne!" "Niin, eikä ainoastaan äitini, kuten sanoin, ollut ranskatar. Mutta kun isäni, Kaarle I:n ystäviin kuuluen, oli maanpaossa Ranskassa, olen sekä prinssin kruununperimysriidan aikana että protektorin eläessä kasvatettukin Pariisissa. Kuningas Kaarle II:n palatessa valtaan muutti isäni takaisin Englantiin täällä miltei heti kuollakseen, isäparka! Silloin Kaarle kuningas teki minusta herttuattaren ja lisäsi eläkettäni." "Onko teillä vielä ketään sukulaista Ranskassa?" kysyi Raoul kiinnostuneena. "Minulla on sisar, seitsemän tai kahdeksan vuotta itseäni vanhempi. Hän oli Ranskassa naimisissa ja on jo leski. Hänen nimensä on rouva de Bellière." Raoul liikahti. "Tunnetteko hänet?" "Olen kuullut sen nimen." "Hänkin rakastaa, ja viime kirjeistä näen, että hän on onnellinen; hän saa siis vastarakkautta. Minulla, samoinkuin teille, herra de Bragelonne, on puolet hänen sielustaan, mutta ei suinkaan puolta hänen onnestaan. Mutta puhukaamme teistä. Ketä te Ranskassa rakastatte?" "Nuorta, suloista, liljanvaaleata tyttöä." "Mutta jos hänkin rakastaa teitä, niin miksi olette murheellinen?" "Minulle on kerrottu, ettei hän enää rakasta minua." "Ette toivoakseni usko sellaista huhua?" "Se, joka minulle kirjoitti, ei ole piirtänyt nimeänsä alle." "Salainen ilmianto! Oh, siinä on joku petos", virkkoi miss Graffton. "Kas tässä", sanoi Raoul, ojentaen nuorelle tytölle sata kertaa läpi lukemansa kirjelapun. Mary Graffton otti sen käteensä ja luki: 'Herra varakreivi, teillä on kylliksi syytä huvitella siellä Kaarle II:n kauniiden naisten kanssa, sillä Ludvigin luona teitä saarretaan rakkautenne linnassa. Jääkää ainiaaksi Lontooseen, varakreivi-parka, tai palatkaa nopeasti Pariisiin.' "Ei mitään nimimerkkiä", huomautti miss Mary. "Ei." "Älkää sitä siis suotta uskoko." "Niin, mutta tässä on toinen kirje." "Keltä?" "Herra de Guichelta." "Ah, se muuttaa asian! Ja mitä sanoo se kirje?..." "Lukekaa." 'Ystäväni, olen haavoittunut, sairas. Tule takaisin, Raoul, tule. De Guiche.' "Ja mitä aiotte tehdä?" kysyi nuori tyttö, tuntien sydäntään kouristavan. "Aikomukseni oli tuon kirjeen saadessani heti pyytää kuninkaalta lähtölupaa." "Ja milloin saitte kirjeen?" "Toispäivänä." "Se on päivätty Fontainebleaussa." "Kummallista kyllä, vaikka hovi on Pariisissa. Niin, minä olisin lähtenyt. Mutta mainitessani aikomuksestani kuninkaalle hän purskahti nauramaan, lausuen: 'Herra lähettiläs, mistä syystä te matkustaisitte pois? Kutsuuko hallitsijanne teitä takaisin?' Punastuin ja jouduin hämilleni, sillä olihan kuningas lähettänyt minut tänne, enkä ole saanut mitään palaamiskäskyä." Mary rypisti miettivästi kulmiaan. "Ja jäättekö te?" kysyi hän. "Täytyy, mademoiselle." "Entä rakastettunne?..." "No?..." "Kirjoittaako hän teille?" "Ei koskaan." "Ei koskaan! Oi, eikö hän teitä siis rakasta?" "Ainakaan ei hän ole lähtöni jälkeen minulle mitään kirjoittanut." "Kirjoitteliko hän teille ennen?" "Toisinaan... Oh, toivoakseni hänellä on ollut joku este." "Tuolla tulee herttua. Hiljaa!" Buckingham ilmestyi tosiaankin lehtokujan päästä yksinään ja hymyillen. Hän käveli verkkaan ja haastelijain luo päästyään ojensi näille kätensä. "Oletteko päässeet yksimielisyyteen?" tiedusti hän. "Mistä?" kysyi Mary Graffton. "Siitä, mikä voisi tehdä teidät onnelliseksi, rakas Mary, ja Raoulin vähemmän onnettomaksi." "En käsitä tarkoitustanne, mylord", kummasteli Raoul. "Tämä on ajatukseni, miss Mary. Tahdotteko, että lausun sen monsieurin kuullen?" kysyi herttua hymyillen. "Jos mielitte sanoa", vastasi nuori tyttö ylpeästi, "että olisin taipuvainen rakastamaan herra de Bragelonnea, on se tarpeetonta, koska olen sen jo itse hänelle lausunut." Buckingham mietti, mutta jäi vastoin tytön odotusta hämmentymättä, virkkaen: "Senvuoksi, että tunnen teidät hienotuntoiseksi ja varsinkin uskolliseksi sieluksi, jätin teidät herra de Bragelonnen pariin. Hänen sairas sydämensä saattaa parantua teidänlaisenne lääkärin käsissä." "Mutta, mylord, ennenkuin puhuitte minulle herra de Bragelonnen sydämestä, te puhuitte omastanne. Tahdotteko siis, että lääkitsen kaksi sydäntä samalla kertaa?" "Se on totta, miss Mary, mutta teidän täytyy myöntää, että pian luovuin hyödyttömästä pyrkimyksestä, tunnustaen oman vammani parantumattomaksi." Mary ajatteli hetkisen. "Mylord", virkkoi hän, "herra de Bragelonne on onnellinen. Hän rakastaa, ja häntä rakastetaan. Hän ei siis kaipaa minunlaistani lääkäriä." "Herra de Bragelonne", sanoi Buckingham, "on vaarallisesti sairastumaisillaan, ja hänen sydämensä tarvitsee hoivaa enemmän kuin koskaan ennen." "Selittäkää, mitä tarkoitatte, mylord", virkahti Raoul pikaisesti. "Selitän sen vähin erin. Mutta jos haluatte, voin heti ilmoittaa Marylle sen, mitä teidän ei sovi kuulla." "Mylord, te asetatte minut kidutuspenkkiin. Varmaan tiedätte jotakin." "Tiedän miss Mary Grafftonin hurmaavimmaksi olennoksi, mitä sairas sydän saattaa tiellään kohdata." "Mylord, johan teille sanoin, että Bragelonnen varakreivi rakastaa muualla", pisti neitonen väliin. "Se on hänellä erehdys." "Tiedätte siis, herttua, että olen erehtynyt?" "Kyllä." "Mutta ketä hän sitten rakastaa?" huudahti nuori tyttö. "Hän rakastaa naista, joka ei ole hänen arvoisensa", sanoi Buckingham siihen hitaan levollisuuden sävyyn, joka saattaa kotiutua ainoastaan englantilaisen päässä ja sydämessä. Miss Mary Graffton päästi parahduksen, joka yhtä paljon kuin Buckinghamin lausumat sanat sai de Bragelonnen posket kalpenemaan äkillisestä liikutuksesta ja kauhun väristyksestä. "Herttua", huudahti hän, "äskeiset sananne ovat senlaatuiset, että minä sekuntiakaan viivyttelemättä riennän Pariisiin etsimään niihin selitystä." "Te jäätte tänne", sanoi Buckingham. "Minäkö?" "Sama mies." "Ja miksi niin?" "Siksi että teillä ei ole oikeutta lähteä ja että naisen tähden ei jätetä kuninkaan palvelusta, vaikkapa hän olisi rakastamisen arvoinenkin, kuten Mary Graffton." "No, kertokaa minulle sitten." "Sen kyllä teen. Mutta jäättekö te?" He olivat päässeet näin pitkälle, ja kaiketikin Buckingham oli ryhtymässä kertomaan, ellei kaikkea mitä oli tapahtunut, toki kaikkea, mitä tiesi. Mutta samassa ilmestyi kuninkaan lakeija pengermän taustalle, rientäen sivuhuonetta kohti, missä kuningas haasteli miss Lucy Stewartin kanssa. Tämä mies kulki pölyisen pikalähetin edellä, joka näkyi vastikään astuneen ratsultansa. "Ranskan kuriiri! Madamen kuriiri!" huudahti Raoul tuntiessaan herttuattaren palvelijain käyttämän livreijan. Lakeija ja sanansaattaja ilmoittautuivat kuninkaalle herttuan ja miss Grafftonin vaihtaessa merkitsevän silmäniskun. 177. Madamen kuriiri. Kaarle II todisteli parhaillaan miss Stewartille, että tämä oli hänen mielenkiintonsa ainoa kohde, luvaten tytölle samanlaista rakkautta kuin hänen äidinisänsä Henrik IV oli osoittanut Gabriellelle. Kovaksi onnekseen oli Kaarle valinnut pahan hetken, sillä miss Stewart oli tänään saanut päähänsä ärsyttää kuninkaan mustasukkaisuutta. Ja tuo vakuutus, jolla Kaarle II oli toivonut hellyttävänsä hänet, saikin tytön purskahtamaan nauruun. "Oi, sire, sire", huudahti hän iloisuuden lomasta, "jos olisin kyllin häijy tiukatakseni teiltä todistusta, kuinka helppo olisi nähdä teidän puhuvan tyhjää!" "Kuulkaa", vastasi hänelle Kaarle, "te tunnette Rafaelin maalaamat tauluni, tiedätte, kuinka suuressa arvossa niitä pidän. Koko maailma kadehtii niitä. Tiedätte vielä, että isäni ostatti ne Vandykellä. Tahdotteko, että vielä tänään lähetän ne teille?" "Oh, en", vastasi nuori tyttö; "älkää suinkaan sitä tehkö, sir. Minä asun liian ahtaasti, voidakseni majoittaa sellaisia vieraita." "Sitten lahjoitankin teille Hampton Courtin, sijoittaakseni maalaukset tänne." "Olkaa vähemmän jalomielinen, sire, ja rakastakaa sensijaan kauemmin, siinä kaikki mitä pyydän." "Minä rakastan teitä iäti. Eikö se riitä?" "Te laskette leikkiä, sire." "No, tahtoisitteko, että itkisin?" "En, mutta tahtoisin nähdä teidät hiukan totisempana." "Suuri kiitos, kaunokaiseni, mutta varsin vakavana olen ollut muodoltani kestäessäni neljätoista vuotta maanpakoa, köyhyyttä, kurjuutta. Minusta näyttää velkani jo maksetulta, ja totisuus rumentaakin." "Eipä niinkään, -- katsokaa nuorta ranskalaista." "Oh, Bragelonnen varakreiviä! Vai tekin? Lempo soikoon, kaikki naiset tässä hullaantuvat häneen, toinen toisensa perään! Hänellä sentään on syytäkin alakuloisuuteen." "Ja minkätähden?" "Kas kas, pitäisikö minun ilmaista teille valtiosalaisuudet?" "Täytyy, jos sitä kerran tahdon, koskapa vakuutitte olevanne valmis tekemään mitä minä vain haluan." "No niin, häntä ikävystyttää tässä maassa. Kas niin! Oletteko tyytyväinen?" "Ikävystyttääkö häntä?" "Kyllä, ja se todistaa, että hän on tomppeli." "Miksikä tomppeli?" "Tietysti, -- ettekö sitä käsitä? Minä sallin hänen rakastaa miss Mary Grafftonia, ja sittenkin hän on ikävissään!" "Kah, minusta näyttää, että ellei miss Lucy Stewart teitä rakastaisi, te etsisitte lohtua rakastamalla miss Mary Grafftonia." "En sitä luule. Ensiksikin tiedätte hyvin, että Mary Graffton ei rakasta minua, ja hukatun rakkaudenhan voi unohtaa vain uutta lempeä löytämällä. Mutta ei ollutkaan kysymys minusta, vaan tuosta nuoresta miehestä. Eikö luulisi, että se, jonka hän on jättänyt Ranskaan, on joku Helena -- Helena ennen Parista tietenkin?" "Onko hän siis jättänyt jonkun?" "Tarkoitan, että hänet on jätetty." "Poika rukka! Mutta minkätähden hän lähtikään pois?" "Luuletteko, että hän on lähtenyt omasta halustaan?" "Pakostako siis?" "Hän oli saanut määräyksen, rakas Stewartini, määräyksen vetäytyä syrjään." "Millaisen määräyksen?" "Arvatkaa." "Kuninkaan käskyn?" "Oikein." "Ah, te avaatte silmäni!" "Älkää siitä toki hiiskuko mitään." "Tiedätte hyvin, että vaiteliaisuudessa olen miehen veroinen. Siis kuningas lähetti hänet pois?" "Niin." "Ja hänen poissaollessaan Ludvig vie häneltä rakastetun." "Niin, ja tiedättekö, sensijaan että poika parka kiittäisi kuningasta, hän valittelee!" "Kiittäisi kuningasta siitä, että hän vie hänen rakastettunsa. Ah, tuo mitä nyt sanotte, sir, on peräti halventavaa naisille yleensä ja rakastajattarille erittäin." "Mutta käsittäkää minua toki! Jos kuningas veisi häneltä jonkun miss Grafftonin tai miss Stewartin, niin olisin hänen kanssaan samaa mieltä, eikä hän minusta olisi tarpeeksikaan epätoivoissaan; mutta hän on vain laiha, ontuva tytöntyrä... Hiiteen koko uskollisuus, niinkuin ranskalaiset sanovat. Hylätä rikas köyhän tähden, rakastavainen petturin vuoksi, onko moista ennen nähty?" "Luuletteko, että Mary toden teolla haluaa miellyttää varakreiviä, sire?" "Kyllä sitä luulen." "No, varakreivi tottuu Englantiin. Marylla on älykäs pää ja kun hän jotakin tahtoo, ajaa hän tahtonsa perille." "Rakas miss Stewart, varokaa niin herkästi uskomasta kreivin kotiutuvan maahamme. Ei ole vielä pitkääkään aikaa -- toispäivänä se tapahtui, -- kun Bragelonne tuli pyytämään minulta lähtölupaa." "Ja te epäsitte?" "Totta kai sen tein! Veljeni, kuningas, tahtoo kaikin mokomin pysyttää hänet poissa. Ja mitä minuun tulee, niin asia kutkuttaa itserakkauttani. Älköön sanottako, että tuo _young man_ on uhmaillut Englannin jalointa ja suloisinta viehäkettä, jonka olen hänelle tarjonnut..." "Olettepa te kohtelias, sire", virkkoi miss Stewart suipistaen sirosti suutansa. "Minä en ota lukuun miss Stewartia", oikaisi kuningas, "hän on kuninkaallinen syötti, ja koska minä olen siitä tärppinyt, ei toivoakseni kukaan muu häneen iske silmäänsä. Sanalla sanoen, en halua, että olen turhaan mielitellyt tätä nuorta miestä. Hän jää luoksemme, ja hän nai täältä, tai _God damn me!_" "Ja varmaankaan hän naituansa ei siitä teidän majesteettinne ollenkaan pahoittele, vaan päinvastoin tuntee kiitollisuutta, -- sillä kaikki koettavat häntä miellyttää, yksinpä Buckingham, joka -- uskomatonta kyllä -- koettaa asettua varjoon hänen tieltään." "Ja vieläpä miss Stewartkin, joka sanoo häntä hurmaavaksi ritariksi." "Kuulkaahan, sire, te olette kylliksi kehunut miss Grafftonia. Puhukaa minulle hiukan Bragelonnestakin vuorostaan. Mutta muuten, sire, te olette viime aikoina käynyt ihmeellisen hyväluontoiseksi. Ajattelette poissaolevia, annatte loukkaukset anteeksi, olette melkein täydellinen. Mistä se johtuu?..." Kaarle II alkoi nauraa. "Siitä, että te annatte itseänne rakastaa", virkkoi hän. "Hoo, kyllä siihen lienee muu syy!" "No, teenhän toki veljelleni Ludvig XIV:lle mieliksi." "Esittäkää joku parempi vielä." "No, oikea syy on, että Buckingham suositteli minulle tätä nuorta miestä, lausuen: 'Sire, Bragelonnen varakreivin hyväksi luovun jo miss Grafftonia tavoittelemasta; tehkää te kuten minäkin.'" "Oi, herttua on todellakin kunnon mies." "Kas niin! Hurmaantukaa nyt Buckinghamista. Näyttää siltä, että tänään tahdotte ajaa minut epätoivoon." Samassa naputettiin oveen. "Kuka rohkenee häiritä meitä?" huudahti Kaarle kärsimättömästi. "Tosiaankin, sire", sanoi Stewart, "siinä on mies, joka _sallii itselleen_ äärimmäistä narrimaisuutta, ja teitä siitä rangaistakseni..." Tyttö meni itse avaamaan ovea. "Ah, sanansaattaja Ranskasta", virkkoi miss Stewart. "Lähetti Ranskasta!" huudahti Kaarle. "Ehkä sisareltani?" "Niin, sire", vastasi palatsinvartija, "ylimääräinen kuriiri." "Käykää sisälle, käykää sisälle", kehoitti Kaarle. Sanansaattaja astui kuninkaan eteen. "Teillä on kirje Orléansin herttuattarelta?" kysyi kuningas. "Niin, sire", vastasi kuriiri, "ja niin kiireellinen, että olen kuluttanut vain kuusikolmatta tuntia tuodessani sitä teidän majesteetillenne ja kuitenkin menetin kolme neljännestuntia Calaisissa." "Tunnustettavaa intoa", kiiti kuningas. Hän avasi kirjeen ja remahti sitten nauramaan. "En toden totta", huudahti hän, "tätä enää ymmärrä!" Ja hän luki kirjeen toistamiseen. Miss Stewart tekeytyi tyyneksi, koettaen pidättää kiihkeätä uteliaisuuttaan. "Francis", kuningas kääntyi kamaripalvelijan puoleen, "annettakoon tälle reippaalle pojalle virvokkeita ja toimitettakoon hänet nukkumaan. Ja löytäköön hän huomenna herätessään viidenkymmenen guinean kukkaron pielukseltaan." "Sire!" "Mene, ystäväni, mene! Sisarellani oli kyllä syytä kehoittaa rientämään; asia on kiireellinen." Ja hän alkoi nauraa entistä rajummin. Sanantuoja, lakeija ja miss Stewart eivät tienneet, mitä tästä ajatella. "Äh", äännähti kuningas, kääntyen nojatuolissaan, "ja kun ajattelen... montako hevosta oletkaan ajanut pilalle?" "Kaksi." "Kaksi hevosta tämän uutisen tähden! Se on hyvä; mene, ystäväni, mene." Kuriiri lähti kamaripalvelijan kanssa. Kaarle meni ikkunan luo, avasi sen ja kumartui ulos. "Herttua", huusi hän, "Buckinghamin herttua, paras Buckinghamini, tulkaa!" Herttua riensi paikalle, mutta huoneen kynnykselle päästyään ja huomatessaan miss Stewartin hän epäröitsi astua sisään. "Tule toki ja sulje ovi, herttua." Herttua totteli, ja nähdessään kuninkaan niin iloisella päällä hän lähestyi hymyillen. "No, rakas herttuani, kuinka pitkälle olet päässyt ranskalaisesi kanssa?" "Hm, olen hänen suhteensa aivan epätoivoissani, sire." "Kuinka niin?" "Koska ihailtava miss Graffton tahtoo hänet naida, mutta Bragelonne ei tahdo." "Mutta se ranskalainenhan on sitten oikea karhu!" huudahti miss Stewart. "Myöntäköön tai kieltäköön, mutta tulkoon tästä loppu." "Mutta", sanoi Buckingham vakavasti, "te tiedätte tai teidän pitäisi tietää, madame, että herra de Bragelonne on rakastunut toisella taholla." "Silloin", virkkoi kuningas, tullen miss Stewartin avuksi, "ei mikään ole yksinkertaisempaa. Sanokoon Bragelonne suoraan: ei." "Oh, minä olen hänelle koettanut todistella, että hän oli väärässä, kun ei vastannut myöntävästi!" "Sinä olet siis ilmaissut hänelle, että hänen la Vallièrensa pettää häntä?" "Niin kylläkin, ja aivan selvästi." "Ja mitä hän silloin teki?" "Hän hypähti kuin olisi tahtonut ponnahtaa salmen yli." "Tekipä kerran jotakin", innostui miss Stewart. "Se on toki onnellista!" "Mutta", jatkoi Buckingham, "minä ehkäisin hänet. Otin Maryn avukseni, ja toivoakseni hän nyt ei lähdekään, niinkuin ilmaisi aikovansa." "Aikoiko hän todella lähteä?" huudahti kuningas. "Hetkisen epäilin, tokko mikään inhimillinen mahti voisi häntä pidättää. Mutta Maryn silmät ovat tähdätyt häneen, -- hän jää." "Siinä erehdyt, Buckingham", virkahti kuningas ääneensä nauraen. "Se onneton on edeltäpäin tuomittu." "Tuomittu mihin?" "Petettäväksi, ja se ei mitään olekaan. Mutta hän on tuomittu myöskin näkemään sen, ja se merkitsee paljon." "Etäällä ollen ja miss Grafftonin tukemana hän kestää iskun." "Heh, ei suinkaan, siinä ei ole välimatkan eikä miss Grafftonin kevennystä. Bragelonne lähtee tunnin kuluessa Pariisiin." Buckingham säpsähti, miss Stewartin silmät suurenivat kummastuksesta. "Mutta, sire, teidän majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta", sanoi herttua. "Päinvastoin, paras Buckingham, nyttemmin on mahdotonta, että se jäisi tapahtumatta." "Sire, ajatelkaa, että tuo nuori mies on kuin jalopeura." "Sen kyllä otan lukuun, Villiers." "Ja että hänen vihansa on hirvittävä." "Sitä en kiellä, rakas ystävä." "Jos hän näkee onnettomuutensa läheltä, sitä pahempi aiheuttajalle." "Olkoon; mutta mikäs auttaa?" "Jos se olisi itse kuningaskin", huudahti Buckingham, "en vastaisi hänestä!" "No, kuninkaalla on muskettisotureita suojanaan", lausui Kaarle tyynesti. "Minä tiedän sen, minä, joka olen odottanut hänen puheilleen pääsyä Bloisissa. Hänellä on herra d'Artagnan. Hitonmoinen vartija! En pelkäisi kahdenkymmenen Bragelonnesi kiukkua, jos minulla olisi neljä sellaista palvelijaa kuin herra d'Artagnan." "Oi, mutta teidän majesteettinne, joka olette niin hyvä, miettikää toki", kehoitti Buckingham. "Katso", virkkoi Kaarle II, antaen kirjeen herttualle, "lue ja vastaa itse. Mitä tekisit minun asemassani?" Buckingham otti hitaasti Madamen kirjeen ja luki liikutuksesta väristen seuraavat sanat: 'Sinun, minun tähteni, kaikkien kunnian ja pelastuksen tähden lähetä herra de Bragelonne heti takaisin Ranskaan. Uskollinen sisaresi _Henriette_.' "Mitä siitä sanot, Villiers?" "Totisesti, sire, en mitään", vastasi herttua hämmästyneenä. "Sinäkö", virkkoi kuningas teeskennellen, "kehoittaisit minua tottelemattomuuteen, kun sisareni näin hartaasti pyytää?" "En suinkaan, en suinkaan, sire, mutta kuitenkin..." "Et lukenut jälkikirjoitusta, Villiers; se on taitteen alla ja jäi aluksi minultakin huomaamatta." Herttua kohotti taitetta, ja sen alta ilmestyi todellakin seuraava rivi: "Tuhannet terveiset niille, jotka minua rakastavat." Herttuan kalpeneva otsa vaipui alas; lehti vapisi hänen sormissaan kuin paperi olisi muuttunut paksuksi lyijylevyksi. Kuningas odotti hetkisen, mutta nähdessään Buckinghamin pysyvän vaiti hän jatkoi: "Seuratkoon hän siis kohtaloaan, kuten me omaamme. Jokaisella on kärsimyksensä tässä maailmassa. Minulla on ollut omani, ja olen kärsinyt omaistenikin puolesta, olen kantanut kahdenkertaisen ristin. Hiiteen huolet nyt! Mene, Villiers, ja hae se herrasmies luokseni." Herttua avasi sivusuojan ristikko-oven ja näyttäen kuninkaalle vieretysten käveleviä Raoulia ja Maryä sanoi: "Oi, sire, se on julma isku miss Graffton-poloiselle!" "Hei, hei, huuda", käski Kaarle II, rypistäen mustia kulmakarvojaan. "Ovatko kaikki siis niin tunteilevia? Kas, tuossa miss Stewartkin näkyy kuivailevan silmiään. Hornaan koko ranskalainen!" Herttua kutsui Raoulia, ja rientäen tarttumaan miss Grafftonin käteen hän toi nuoren miehen kuninkaan luo. "Herra de Bragelonne", virkkoi Kaarle II, "pyysittehän minulta toispäivänä lupaa palata Pariisiin?" "Kyllä, sire", vastasi Raoul, hämmästyen heti kuninkaan ensi sanoista. "Ja minä muistaakseni annoin kieltävän vastauksen, hyvä varakreivi?" "Niin, sire." "Ja oletteko ollut minulle siitä vihoissanne?" "En, sire, sillä teidän majesteettinne epäsi sen varmaan hyvin pätevistä syistä. Teidän majesteettinne on liian viisas ja hyvä, menetelläksenne toisin kuin tulee." "Lienen esittänyt teille syyksi, että Ranskan kuningas ei ollut kutsunut teitä takaisin?" "Niin, sire, siten te minulle todellakin vastasitte." "No, minä olen miettinyt asiaa, herra de Bragelonne. Vaikka kuningas ei nimenomaan ole määrännyt paluupäiväänne, kehoitti hän minua tekemään olonne Englannissa hauskaksi. Mutta koska pyysitte minulta lupaa matkustaaksenne, tietänee se, että oleskelunne Englannissa ei teitä miellytä?" "Sitä en ole tarkoittanut, sire." "Mutta pyyntönne todisti ainakin, että paremmin viihtyisitte muualla", huomautti kuningas. Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle. "Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan." "Sire...!" huudahti Raoul. "Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta. "Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla." Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä. "Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi." Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään. Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset. Kuningas käytti tätä hetkeä poistuakseen. Raoul tapasi herttuan ulkopuolella yrittelemässä rohkaista miss Grafftonia. "Pyytäkää häntä jäämään, mademoiselle", jupisi Buckingham. "Minä pyydän häntä lähtemään", vastasi miss Graffton reipastuen. "En ole niitä naisia, joiden ylpeys voittaa sydämen äänen. Jos häntä Ranskassa rakastetaan, palatkoon hän Ranskaan ja siunatkoon minua, joka olen neuvonut häntä lähtemään sinne, missä hänen onnensa odottaa. Mutta jos häntä taas ei enää rakasteta, tulkoon hän takaisin. Minä yhä rakastan häntä, eikä hänen vastoinkäymisensä halventaisi häntä minun silmissäni. Sukuni vaakunakilvessä olevat sanat on Jumala piirtänyt sydämeeni: _Habenti parem, egenti cuncta_. 'Rikkaalle vähän, köyhälle kaikki.'" "Epäilen, ystäväni", virkkoi Buckingham Raoulin tullessa, "löydättekö sieltä kotimaastanne sen arvoista, minkä tänne jätätte." "Uskon tai ainakin toivon", sanoi Raoul synkästi, "että rakastettuni on minun arvoiseni. Mutta jos on totta, että rakkauteni on arvoton, kuten olette koettanut minulle vakuutella, herra herttua, riuhtaisen sen sydämestäni, vaikkapa minun samalla täytyisi temmata sydänkin rinnastani." Mary Graffton katsahti häneen äärettömän säälin ilmein. Raoul hymyili surullisesti. "Rakas neiti", hän virkkoi, "kuninkaan minulle antama timantti oli aiottu teille. Sallikaa minun tarjota se teille. Jos menen Ranskassa naimisiin, lähetätte sen minulle takaisin; ellen, niin pitäkää se." Ja jättäen hyvästi hän poistui. -- Mitä hän tarkoittaa? -- ajatteli Buckingham Raoulin puristaessa kunnioittavasti miss Maryn kättä. Miss Mary ymmärsi katseen, jonka Buckingham häneen loi. "Jos se olisi kihlasormus", virkkoi hän, "en ottaisi sitä vastaan." "Mutta tarjoattehan hänelle kuitenkin paluuta luoksenne." "Voi, hyvä herttua!" huudahti nuori tyttö nyyhkyttäen; "minunlaistani naista ei hänenlaisensa mies koskaan ota lohdutuksekseen." "Siis uskotte, että hän ei palaa?" "Ei koskaan", vastasi miss Graffton tukahtuneesti. "No niin, minäpä sanon teille, että hän kotiin saavuttuaan näkee onnensa murskatuksi, kihlattunsa menetetyksi... kunniansa tahratuksi... Mitä hänelle siis jää jäljelle teidän rakkautenne arvoista? Oi, sanokaa, Mary, te, joka tunnette itsenne!" Miss Graffton laski valkean kätensä Buckinghamin käsivarrelle, ja sillävälin kun Raoul pakeni huimaavaa vauhtia lehmuskujalle, tyttö lausui raukealla äänellä "Romeon ja Julian" säkeet: "On ero valittava elämäksi, tai jääminen ja matka kuolemaan." Miss Graffton palasi asuntoonsa valjuna ja äänettömänä kuin varjo. Buckingham toimitti Pariisiin palaavan kuriirin mukaan kirjeen Madamelle ja de Guichelle. Kuningas oli sanonut oikein. Kello kaksi aamulla oli vuoksi korkealla, ja Raoul astui laivaan, joka oli purjehtimassa Ranskaan. 178. Saint-Aignan noudattaa Malicornen neuvoa. Kuningas valvoi la Vallièren muotokuvan valmistumista ehtymättömällä harrastuksella, joka yhtä paljon johtui mahdollisimman eloisan näköisyyden saavuttamisen halusta kuin pyrkimyksestä saada lopullinen valmistuminen venymään pitkälle. Uskollisesti hän tarkkaili jokaista siveltimen vetoa, odotti luonnospiirteen tai kokeillun värivivahduksen viimeistelyä ja esitti maalarille erinäisiä muutoksia, joihin tämä kunnioittavan kuuliaisesti mukausi. Kun maalari myöhästeli Malicornen vihjauksen mukaan ja Saint-Aignan näki tarpeelliseksi pistäytyä tuokioksi ulkosalle, silloin paljon ilmaisevat äänettömyyden hetket yhdistivät huokauksissa kaksi sielua, jotka hyvin luontuivat ymmärtämään toisiansa ja suuresti kaipasivat häiriintymättömän ihastelun rauhaa. Silloin minuutit kuluivat kuin taikavoiman kiidättäminä, ja kuningas vetäysi niin likelle rakastettuansa, että hänen hehkuva katseensa ja kuuma hengityksensä ihan polttivat. Kun sitten etuhuoneesta kuului melua maalarin saapuessa tai Saint-Aignan anteeksipyydellen palasi, sai kuningas kiireesti sanoiksi, la Vallière vastaili hätäisenä, ja heidän silmänsä haastoivat de Saint-Aignanille, että he hänen poissaollessaan olivat eläneet vuosisadan. Sanalla sanoen -- Malicorne, filosofi tietämättään, oli osannut antaa kuninkaalle ruokahalua yltäkylläisyydessä ja kaipuuta omistuksen varmuudessa. La Vallièren pelkokaan ei toteutunut. Kukaan ei saanut vihiä siitä, että hän päivisin oli pari kolme tuntia poissa huoneestaan. Hän oli valittanut huononvointisuutta, ja niiden, jotka tulivat hänen luokseen, piti koputtaa oveen. Näppärän kekseliäs Malicorne oli saanut sommitelluksi akustisen koneiston, jonka välityksellä la Vallière kykeni kuulemaan de Saint-Aignanin asuntoon, milloin hänen omaan huoneeseensa pyrki vieraita. Kenenkään näkemättä ja ketään uskottua apuria tarvitsematta hän silloin riensi yläkertaan, kenties oudoksuttaen viivästyneellä ilmestymisellään, mutta eksyttäen silti epäluuloisimmankin mielen. Malicorne oli ensimmäisen kohtauksen jälkeisenä päivänä kuulustanut asemaa de Saint-Aignanilta. Kreivin oli täytynyt tunnustaa, että neljännestunnin vapaus oli saattanut kuninkaan mitä ilahtuneimmalle tuulelle. "Pitää lisätä annos kaksinkertaiseksi", arveli Malicorne, "mutta huomaamattomasti; odottakaa, kunnes pääsevät oikein makuun." Makuun päästiin niin hyvin, että kun de Saint-Aignan astui sisälle neljäntenä päivänä juuri maalarin jo järjestäessä kompeitaan kokoon, huomasi hän la Vallièren kasvoilla närkästyksen varjon, jota tyttönen ei kyennyt salaamaan. Kuningas taasen ilmaisi pahastuksensa ihan selvästi, hyvin merkitsevällä olkapäiden kohautuksella. Silloin la Vallière punastui. -- Hyvä! -- ajatteli Saint-Aignan; -- herra Malicorne tulee ihastuksiinsa tänä iltana. Ja niin kyllä kävikin. "On ilmeistä", hän illalla sanoi kreiville, "että neiti de la Vallière olisi suonut teidän vielä viipyvän ulkosalla ainakin kymmenen minuuttia." "Ja kuningas puoli tuntia, parahin herra Malicorne." "Te olisitte kuninkaalle huono palvelija", huomautti Malicorne, "jos epäisitte hänen majesteetiltaan tuon puolen tunnin tyydytyksen." "Mutta maalari?" muistutti Saint-Aignan. "Minä otan hänet huolekseni", tarjousi Malicorne. "Sallikaa minun vain ensin ottaa opastusta kasvonilmeistä ja olosuhteista; ne ovat minun taikomisvälineitäni, ja silloin kun ennustajat astrolabilla mittaavat auringon ja kuun korkeuden ja tähtiasentojen etäisyydet, minä tyydyn tarkkaamaan, ovatko silmänaluset mustuneet ja kaareutuvatko suupielet ylös- vai alaspäin." "Tarkatkaa siis!" "Sen teen." Ovela Malicorne saikin otollisen tilaisuuden havaintoihinsa, sillä samana iltana kuningas käväisi Madamen luona kuningatarten kanssa, ja hän oli niin surkean näköinen, huokaili niin raskaasti ja katseli la Vallièrea niin peräti kaihoisasti, että Malicorne lopuksi kuiskasi Montalaisille: "Huomenna!" Ja hän meni maalarin luo Rue des Jardins-Saint-Paulin varrelle ilmoittamaan, että istunnot oli keskeytetty kahdeksi päiväksi. Saint-Aignan ei ollut kotosalla, kun la Vallière seuraavana päivänä kohotti laskuluukun ja pujahti jo tutuksi käyneeseen huoneistoon. Kuningas tapansa mukaan odotti portaissa kukkavihkoa pidellen ja sulki hänet syliinsä tervehdykseksi. La Vallière silmäsi liikuttuneena ympärilleen eikä lausunut mitään muistutusta siitä, että ainoastaan kuningas oli saapuvilla. He istuutuivat. Ludvig nojaili pieluksien vieressä, joille Louise asettui, ja kallisti päänsä lemmityn helmaan ikäänkuin saaneena turvapaikan, josta häntä ei voitu karkoittaa. Hän piti hellän silmäyksensä kiinteästi tähdättynä impeen ja tämä puolestaan vastasi samaten katseeseen, niinkuin olisi se hetki koittanut, jolloin mikään ei enää voinut estää näitä kahta sielua sulautumasta yhteen. Tyttösen lempeistä puhtoisista silmistä paistoi yhä voimistuva säihky, jonka säteet tavoittelivat kuninkaallisen rakastajan sydäntä, ensin elvyttävinä ja sitten riuduttavina. Vapisevien polvien kosketuksen kuumentamana, väristen auvosta, kun Louisen käsi hiveli hänen hiuksiansa, kuningas huumautui onnellisuudesta, samalla kun hän kuitenkin odotti joka hetki näkevänsä maalarin tai de Saint-Aignanin astuvan sisälle. Tässä tukalassa aavistelussa hän taltutti veriinsä tohahtelevaa kiusausta, tyynnytti sydäntään ja hermojansa horroksiin, torjui luotansa todellisuuden, seuratakseen varjokuvaa. Mutta ovi ei avautunut, eivät edes verhot häilähdelleet. Salaperäinen ja aistihurmainen hiljaisuus raukaisi lintujakin niiden kullatussa häkissä. Voitettuna kuningas käänsi päänsä ja painoi polttavat huulensa la Vallièren yhteenliittyneihin käsiin; tämä menetti kaiken ajatuskykynsä ja puristi ne kouristuneesti rakastajansa huulia vasten. Ludvig kierähti huojuen polvilleen, ja kun la Vallière ei muuttanut päänsä asentoa, joutui kuninkaan otsa nuoren naisen huulten tasalle, ja hurmiossaan tämä hienosti hipaisi suudelmalla noita tuoksuvia hiuksia, jotka hyväilivät hänen poskiaan. Kuningas sieppasi hänet syliinsä, ja hänen vastustamattaan he vaihtoivat ensimmäisen oikean suudelmansa, sen hehkuvan aistimuksen, joka muuttaa rakastamisen tunnepäihtymykseksi, ja tämä kaiken maallisen unohdus laskeusi ikäänkuin pilvenä heidän menneisyytensä ja tulevaisuutensa väliverhoksi. Ihmeellisen haavetilan kestäessä alkoi sitten pitkällinen jyskytys yläkerrasta ensin häiritä la Vallièrea, vaikka hän ei täydellisesti havahtunut todellisuuteen. Mutta pitkittyessään tuo jyty kävi vähitellen ymmärrettäväksi, se palautti nuoren naisen onnekkaasta haltioitumistilasta, hän kohosi hätääntyen ja sanoi epäjärjestyksessään lumoavana: "Joku odottaa minua ylhäällä. Ludvig, Ludvig, ettekö kuule?" "Eh, etkö sinä ole se, jota minä odotan!" vastasi kuningas hellästi. "älä tästälähtein välitä muiden odottelusta." Mutta toinen pudisti säveästi päätänsä. "Salattu onni!" sanoi hän, kaksi isoa kyyneltä silmäripsissä; "se on samaa kuin kätketty mahti... Ylpeyteni tulee olla vaiti kuten sydämenikin." Hälytys uudistui. "Eroitan Montalaisin äänen", virkkoi Louise syöksähtäen ylös portaita. Mutta kuningas ei raskinnut luopua hänestä, vaan seurasi mukana, suudellen hänen kättänsä ja hameen päärmettä. "Niin, niin", toisti la Vallière kurkottauduttuaan jo puoliväliin ylös laskuluukusta, "niin, Montalais minua kutsuu, on tapahtunut jotakin hyvin tärkeätä." "Mene siis, sydänkäpyseni", myönnytti kuningas, "mutta tule pian takaisin." "Oi, enhän enää tänään. Hyvästi, hyvästi!" Ja hän kumartui vielä kerran suutelemaan rakastajaansa, sitten pujahtaen kammioon. Montalais todellakin odotti ovella kiihdyksissään ja kalpeana. "Pian, pian", hän sanoi, "hän on tulossa ylös!" "Kuka? Kuka tulee?" "Hän! Kyllä sen arvasinkin." "Mutta sano toki, kuka hän? Peloitat minua hirveästi." "Raoul", hengähti Montalais. "Minä, niin", virkkoi iloinen ääni pääportailta. Kirkaisten la Vallière kavahti taaksepäin. "Tässä olen, tässä olen, rakas Louise", huudahti Raoul rientäen huoneeseen. "Oi, tiesinhän, että sinä yhä rakastat minua!" La Vallièren kasvot kuvastivat kauhistusta ja hän teki kiivaasti moittivan liikkeen; hän ponnisteli puhuakseen ja kykeni ääntämään vain: "Ei, ei!" Ja hän vaipui Montalaisin syliin vielä sopertaen: "Älkää tulko lähelleni!" Montalais antoi torjuvan merkin Raoulille, joka oli pysähtynyt kynnykselle kuin kivettyneenä eikä yrittänytkään tulla sisemmäksi. Sitten ystävätär vilkaisi suojuskaihtimeen päin. "Oh, sitä varomatonta!" hän jupisi; "hän ei ole edes ummistanut laskuluukkua!" Ja hän astahti kamarin nurkkaan, vetääkseen ensin seinukkeen suoraksi ja sen takana sitten sulkeakseen luukun. Mutta tästä nousi samassa kuningas, joka oli kuullut la Vallièren kirkaisun ja riensi apuun. Hän polvistui lemmittynsä eteen ja alkoi pikaisesti kysellä Montalaisilta, joka väkisinkin hämmentyi vastuksistaan. Mutta juuri kun kuningas painui polvensa varaan, kuului porrassillakkeelta tuskan huudahdus ja käytävästä askeleita. Kuningas tahtoi rientää katsomaan, kuka siellä oli, ja Montalais pidätteli häntä turhaan. Ludvig päästi la Vallièren kiirehti ovelle, mutta Raoul oli jo etääntynyt, niin että kuningas näki vain varjon vilahtavan käytävän kulman taakse. 179. Kaksi vanhaa ystävystä. Sillä välin kun hovissa jokainen ajatteli omia asioitaan, asteli Grève-torin takana muuan mies salamyhkäisesti rakennukseen, jonka jo tunnemme siitä, että d'Artagnan oli metelipäivänä karkoittanut muutamia mellakanjohtajia omasta talostaan sitä kautta pakosalle. Rakennuksen pääportti oli Baudoyer-aukion puolella, ja se kohosi varsin kookkaana puutarhain keskellä, jotapaitsi sitä suojelivat uteliaiden korvilta Saint-Jean-kadun pajat kalkkeellaan, niinkuin kivinen muuri ja tiheät istutukset antoivat katseilta rauhan. Mainitsemamme mies kulki lujin askelin, vaikka hän ei enää ollut nuori. Tummasta viitasta ja sen alta esiinpistävästä pitkästä miekasta olisi voinut päätellä hänen liikkuvan seikkailuretkellä, ja jos joku olisi vielä saanut silmätyksi noita ylöspäin kierrettyjä viiksiä ja hienoa, sileätä hipiää leveän röytäisen hatun suojassa, niin eikö hän olisi pitänyt selvänä, että tässä oli kysymys lempiseikkailusta? Tuskin oli ritari astunut taloon, kun Saint-Gervaisin torninkello löi kahdeksan. Ja kymmenen minuutin kuluttua tulikin palvelijan saattama nainen kolkuttamaan samalle portille; tämän avasi heti vanha palvelijatar. Sisäpuolelle tultuaan nainen kohotti huntuansa. Hän ei enää ollut kaunotar, mutta nainen yhäti; hänen nuoruutensa oli mennyttä, mutta hän oli vielä vilkasliikkeinen ja komean näköinen. Kallisarvoisella ja aistikkaalla puvullaan hän peitteli ikää, jota ainoastaan Ninon de l'Enclos[12] kykeni hymyillen vastustamaan. Edellä saapunut ritari tuli pylväseteisessä vastaan ja sanoi antaen hänelle kätensä: "Hyvää iltaa, rakas herttuatar." "Hyvää iltaa, rakas Aramis", vastasi herttuatar. Hänet johdettiin upeasti kalustettuun salonkiin, jonka korkeita ikkunoita päivän viimeiset säteet kultasivat muutamien kuusien tummain latvuksien läpi tunkeutuen. He istuutuivat vierekkäin, mutta kumpainenkaan ei ajatellut pyytää valoa sytytettäväksi, joten he hautausivat huoneen hämyyn niinkuin olisivat tahtoneet jättäytyä molemminpuoliseen unohdukseen. "Te ette ole antanut minulle mitään elonmerkkiä sen koommin kuin keskustelimme Fontainebleaussa, chevalier", aloitti herttuatar; "minun täytyy tunnustaa, etten ollut vielä koskaan niin hämmästynyt kuin nähdessäni teidät fransiskaanimunkin hautajaisissa ja huomatessani, että te olitte päässyt eräitten salaisuuksien perille." "Voin selittää teille läsnäoloni hautuumaalla, -- voin kertoa, miten olen saanut tietoni", vastasi Aramis. "Mutta ennen kaikkea puhukaamme hiukan itsestämme", sanoi herttuatar. "Olemmepa jo kauan olleetkin hyviä ystävyksiä." "Niin, madame, ja jos Jumala suo, pysymme samalla kannalla aina, joskaan emme enää pitkälti." "Se on varmaa, chevalier, ja tämä käyntini on siitä todistuksena." "Meillä ei ole enää samoja harrastuksia kun entispäivinä, rouva herttuatar", huomautti Aramis hymyillen tässä hämyssä arastelematta, kun ei voinut pistää silmään, mitä puutteellisuuksia myhäily saattoi paljastaa entiseen verraten. "Ei, chevalier, toiset harrastukset meillä nyt on. Kullakin ikäkaudella on omansa, mutta kun puhelemalla käsitämme toisiamme nykyään yhtä hyvin kuin muinoin puhelematta, niin haastelkaamme tässä tuokion aikaa, jos teille sopii." "Palvelukseksenne, herttuatar. Kah, niin, miten muuten olettekaan löytänyt asuntoni? Ja miksi olette nähnyt vaivan?" "Miksikö? Sen olen jo sanonut, -- uteliaisuudesta. Tahdoin tietää, mitä välejä teillä oli tuohon fransiskaanimunkkiin, jonka kanssa minulla oli asioita ja joka kuoli niin omituisissa olosuhteissa. Kun kohtasimme toisemme siellä kirkkomaalla vastikään ummistetun haudan ääressä, olimme kumpainenkin siinä määrin järkkyneitä, ettemme saaneet mitään erityisempää uskotuksi toisillemme." "Totta kyllä, madame." "No niin, tuskin olin teistä erinnyt, kun jo pahoittelin. Olen aina ollut erittäin halukas tietämään asioita; siinä minä kai muistutan jossakin määrin rouva Longuevilleä, vai kuinka?" "En tiedä", vastasi Aramis vältellen. "Muistelin siis", jatkoi herttuatar, "kuinka meillä oli kaikki jäänyt keskeneräiseksi hautuumaalla. Te ette ollut maininnut, millä perusteella olitte osunut saattamaan tuota fransiskaanimunkkia viimeiseen leposijaansa, enkä minäkään ollut huomauttanut teille, mitä hän oli minulle merkinnyt. Minusta tällainen avomielisyyden puute tuntui arvottomalta kahden hyvän ystävän kesken ja hain tilaisuutta lähestyäkseni teitä, jotta saisin osoittaa, että Marie Michon-vainaja on jättänyt maan päälle rikasmuistoisen varjon." Aramis kumartui herttuattaren kättä kohti ja painoi sille kohteliaan suudelman. "Löytämiseni on täytynyt olla jokseenkin vaikeata", hän virkkoi. "Kyllä hiukan", myönsi herttuatar vastahakoisesti palautuen tähän seikkaan, jota Aramis niin piti mielessään; "mutta tietäen teidät herra Fouquetin ystäväksi minä kuulustelin hänen lähistöstään." "Ystäväksi? Oh, siinä liioittelette, madame", huudahti chevalier. "Jalomielisen suojelijan suosiollisuutta saavuttaneena pappiparkana minä olen ministerin kiitollinen ja uskollinen palvelija, mutta sen enempää en hänelle merkitse." "Hän toimitti teille piispannimityksen?" "Niin, herttuatar." "Mutta sitenhän komea muskettisoturi saikin tilaisuuden vetäytyä mukavasti lepoon." -- Sinun jo sietäisi syrjäytyä kaikesta valtiollisesta juonittelusta! -- ajatteli Aramis. "No", lisäsi hän, "te siis tiedustelitte herra Fouquetin ympäristöstä?" "Se oli helppoa. Te olitte ollut hänen seuralaisenaan Fontainebleaussa ja sitten pistäytynyt pikimmältään hiippakuntaanne, joka lienee Belle-Isle-en-Mer?" "Ei, ei toki, madame", oikaisi Aramis. "Hiippakuntani on Vannesin piiri." "Sitä tarkoitinkin. Luulin vain, että Belle-Isle-en-Mer..." "Se on muuan herra Fouquetin maakartano, siinä kaikki." "Ah, niinkö! Minulle kerrottiin, että siitä oli tehty linnoitus, -- mutta tehän olettekin soturi, rakas ystävä." "Olen kokonaan vieraantunut siltä alalta sen jälkeen kun antausin kirkon mieheksi", sanoi Aramis nyrpeänä. "No, mitäpä siitä... Kuulin teidän palanneen Vannesista, ja silloin lähetin kysymään ystävältänne kreivi de la Fèreltä." "Ahaa!" äännähti Aramis. "Hän on varovainen mies: hän vastasi olevansa ihan tietämätön osoitteestanne." -- Ainiaan Atos, -- ajatteli piispa; -- mikä on läpeensä hyvää, se säilyy sellaisenaan. "Sitten... tiedättehän, että minä en voi näyttäytyä täällä, kun leskikuningatar yhä katsoisi minun olevan tiellä." "Se on mielestäni ihmeellistä." "Oh, se johtuu kaikenlaisista syistä. Mutta se nyt sikseen... Minun täytyy vain hymyillä, mutta onneksi tapasin herra d'Artagnanin. Eikö hän ole entisiä ystäviänne?" "Ystävänä pidän häntä nykyäänkin, herttuatar." "Hän antoi minulle opastusta, neuvoen tiedustamaan Bastiljin kuvernööriltä." Aramis värähti, ja hänen silmissään välähtänyttä leimausta ei hämykään salannut tarkkanäköiseltä ystävättäreltä. "Bastiljin kuvernööriltä!" toisti hän; "ja miksi juuri häneltä?" "D'Artagnan sanoi, että herra de Baisemeaux oli saanut osakseen suosiollisuuttanne." "No, kyllä niin." "Ja ainahan suosijansa osoitteen tietää." "Se on totta. Ja Baisemeaux siis ilmoitti sen teille?" "Hän neuvoi kirjoittamaan Saint-Mandéhen." "Kirjeenne onkin tässä, ja se on minulle kallisarvoinen, koska saan sitä kiittää käyntinne tuottamasta mielihyvästä", sanoi Aramis. Herttuatar hengähti tyytyväisenä, kun oli näin sievästi suoriutunut esittelystään. Aramis ei hengähtänyt. "Olimme siis tulleet vierailuunne Baisemeauxin luona", hän jatkoi kysyvällä äänenpainolla. "Siitä ei ole sen enempää sanottavana", vastasi toinen hymyillen. "Ajatukseni ovat jo edempänä." "Leskikuningattaren yrmeydessäkö?" "Vielä edempänä", selitti herttuatar, "ihan toisella alalla... Asia on yksinkertainen", hän lisäsi tehden päätöksen. "Te tiedätte kai, että minä elän herra de Laicquesin kanssa?" "Kyllä, madame." "Hänen puolisonsa asemassa?" "Niin kerrotaan." "Me asumme Brysselissä." "Aivan niin." "Tiedättekö myös, että lapseni ovat saattaneet minut häviöön, riistäneet puille paljaille?" "Voi, sehän on surkeata, herttuatar!" "Kamalaa! Minun on täytynyt käyttää kekseliäisyyttä elääkseni ja varsinkin säästyäkseni viettämästä ihan mitätöntä olemassaoloa." "Sen voin käsittää." "Minulla oli sekä vihamielisyyksiä että ystävyyden harrastuksia vielä hoideltavina; mutta luottoni oli mennyttä, suojelijat olivat vieraantuneet." "Ja te kun olette osoittanut suosiollisuuttanne niin monille!" virkkoi Aramis säveästi. "Sellaista on maailman meno, chevalier. Mutta minä osuin sitten Espanjan kuninkaan puheille..." "Ahaa!" "Hän oli juuri virallisesti vahvistanut jesuiittien veljeskunnalle suurmestarin, kuten tapa on..." "Vai niin! Sekö on tapana!" "Ettekö tiennyt hänen valtuuksiansa tässä kohden?" "Suokaa anteeksi, olin hajamielinen." "Niin, teidänhän täytyykin olla sellaisesta selvillä, kun olitte niin tuttavallisissa väleissä fransiskaanimunkkiin." "Äskeiseen suurmestariin, tarkoitatte?" katsoi Aramis parhaaksi sanoa suoraan. "Aivan... No, olin siis Espanjan kuninkaan puheilla. Hän halusikin osoittaa minulle hyväntahtoisuutta, ja paremman tilaisuuden puutteessa hän suositteli minua Flandriassa, minua ja Laicquesia, saaden siten toimitetuksi minulle eläkkeen veljeskunnan rahastosta." "Jesuiittijärjestön!" "Niin. Luokseni saapui suurmestari, tarkoitan fransiskaanimunkki, järjestämään suhteita, koska minun piti veljeskunnan sääntöjen mukaan esiintyä tekemässä sille palveluksi. Tiedättehän, että sikäläisistä varoista ei makseta vuosirahoja muulla perusteella?" "Sitä en tiennyt." Rouva de Chevreuse pysähtyi kotvaseksi katselemaan Aramista, mutta ilta alkoi jo olla hyvin pimeä. "No, sääntönä se on", hän sitten jatkoi. "Minusta piti siis näyttää olevan jotakin hyötyä. Minä silloin tarjousin matkustelemaan veljeskunnan asioissa, ja niinpä minut vihittiin salaiseksi matkavaltuutetuksi. Käsitättehän, että tämä tapahtui vain muodon vuoksi." "Tietysti." "Ja sillä tavoin minä sain toki melkoisen eläkkeen." "Hyvä Jumala, herttuatar, kertomanne on minulle tikarin isku! Teidänkö on ollut pakko heittäytyä jesuiittien vuosirahan nauttijaksi!" "Ei, chevalier, vaan Espanjan, vaikka asia näennäisesti sovittiin näin." "Noh, omantuntonne kannalta voitte sanoa niin, herttuatar, mutta käytännössä on asia tunnustettava hyvinkin samaksi." "Ei, ei suinkaan." "Mutta on kai sentään suuresta omaisuudestanne tähteenä..." "On Dampierre, siinä kaikki." "Hyvä vielä niinkin." "Näköjään, -- mutta Dampierre on kiinnitetty lainoista melkein täyteen arvoonsa ja jo hiukan rapistunut kuten omistajattarensakin." "Ja sitä voi leskikuningatar katsella kuivin silmin?" virkkoi Aramis, jonka utelias katse ei kyennyt enää läpäisemään hämyssä. "Niin, hän on unohtanut kaikki." "Te lienette kyllä sopivin keinoin pyrkinyt takaisin suosioon, herttuatar?" "Olen, mutta vastassani on merkillisenä sattumana, että pikkukuningas on perinyt rakkaan isänsä karsasmielisyyden minua kohtaan. Ah, sanotte, minä olen nyt hyljeksittäviä naisia enkä enää niitä, jotka herättävät mieltymystä!" "Rakas herttuatar, käykäämme jo varsinaiseen asiaanne, sillä minä luulen, että me voimme olla hyödyllisiä toisillemme." "Niin olen minäkin ajatellut. No niin, Fontainebleaun matkallani oli kaksinainen päämäärä. Ensiksikin olin saanut kutsun tuolta tuntemaltanne fransiskaanimunkilta... Miten muuten olittekaan tullut tuntemaan hänet? Olen kertonut teille omista kokemuksistani, mutta te ette ole vastannut samalla mitalla." "Tutustuin häneen hyvin luonnollisesti: olin opiskellut hänen kanssaan jumaluustiedettä Parmassa. Meistä oli tullut ystävykset, mutta sittemmin olivat virkatehtävät, matkat ja sodat pitäneet meitä erossa." "Tiesittehän kuitenkin, että hän oli jesuiittien suurmestari?" "Aavistelin kyllä." "Mutta miten ihmeessä tekin osuitte samaan ravintolaan, missä veljeskunnan matkustavaiset kokoontuivat?" "Aivan sattumalta", vastasi Aramis tyynellä äänellä. "Olin menossa herra Fouquetin luo linnaan, päästäkseni hänen majesteettinsa vastaanottoon; tien varressa kohtasin miesparan kuolemansairaana ja tunsin hänet. Jatkon te tiedätte, hän heitti henkensä minun käsivarsieni kannattelemana." "Niin, mutta jättäen teille taivaassa ja maan päällä niin suuren vallan, että te hänen valtuudellaan saatoitte määräillä kuten hallitsija." "Sain häneltä tosiaan joitakuita tehtäviä." "Mitä minun osalleni?" "Sen olen teille jo sanonut. Kaksitoistatuhatta livreä maksettavaa. Lähetin teille osoituksen, -- ettekö vielä ole nostanut rahoja?" "Kyllä, kyllä. Voi, rakas piispa, teidän sanotaan antavan noita määräyksiä niin salaperäisen juhlallisesti ja niin ylhäisen majesteetillisesti, että teidät yleiseen uskotaan korkean vainajan seuraajaksi." Aramis punastui kärsimättömästi. Herttuatar jatkoi: "Olen kuulustanut asiaa Espanjan kuninkaalta, ja hän huomautti minulle, että jesuiittien suurmestarin tulee olla veljeskunnan sääntöjen mukaan espanjalainen, -- jota te ette ole." Aramis vastasi vain: "Siinä näette, herttuatar, että te olitte väärillä jäljillä, sillä luotattehan kuninkaan kantaan asiassa?" "Hm, olen sittemmin tullut ajatelleeksi erästä seikkaa, hyvä Aramis." "Mitä niin?" "Te tiedätte, että minä mietin jonkun verran kaikkea." "Oh, kyllä vainkin, herttuatar." "Osaattehan espanjankieltä?" "Jokainen frondelaisena toiminut ranskalainen osaa sitä." "Olette oleskellut Flandriassa?" "Kolme vuotta." "Ja Madridissakin?" "Viisitoista kuukautta." "Niinpä voittekin saada Espanjan kansalaisoikeudet milloin vain haluatte." "Niinkö luulette?" äännähti Aramis ikäänkuin aivan uutta kuullen. "Epäilemättä... Kahden vuoden oleskelu valtakunnassa ja maan kielen tunteminen ovat ehtona. Teillä on pääsykelpoisuutta liiemmältikin." "Mihin tähtäätte, hyvä rouva?" "No, minä olen hyvissä väleissä Espanjan kuninkaaseen..." -- En ole huonoissa minäkään, -- ajatteli Aramis. "Jos tahdotte", jatkoi herttuatar, "niin pyydän kuningasta tekemään teistä fransiskaanimunkin seuraajan." "Ooh, herttuatar!" "Ellette jo ole saanut sitä nimitystä." "Enhän mitenkään!" "No, sen palveluksen siis voisin teille tehdä." "Miksette ole sitä tehnyt herra de Laicquesille, herttuatar? Siinä on lahjakas mies, ja te rakastatte häntä." "Kyllähän niin, mutta se nyt ei ole sopinut. No, tahdotteko?" "En, kiitos, hyvä herttuatar!" Tämä vaikeni ajatellen: -- Hänet on nimitetty. "Kun siten kieltäydytte tarjouksestani", aloitti rouva Chevreuse jälleen, "niin enpä rohkenekaan pyytää teidän kannatustanne omaksi hyväkseni." "Oh, pyytäkää vain huoletta." "Mutta se on turhaakin, jos teillä kerran ei ole valtaa pyyntöni täyttämiseen." "Teen mitä suinkin voin." "Tarvitsen varoja Dampierren laittamiseksi kuntoon." "Vai niin", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti; "rahoistako on kysymys?... No, herttuatar, millainen summa se olisi?" "Kah, melkoinen." "Paha juttu! Tiedättehän, että minä en ole rikas?" "Ette te, mutta veljeskunta. Jos te olisitte suurmestari..." "Nyt tiedätte, etten ole." "Mutta teillä on ystävä, jonka täytyy olla rikas: herra Fouquet." "Fouquet? Madame, hän on häviön partaalla." "Niin kyllä puhutaan, mutta sitä en ole tahtonut uskoa." "Miksette?" "Syystä että minulla on muutamia kardinaali Mazarinin kirjeitä -- eli Laicquesin hallussa on --, ja niistä ilmenee merkillisiä tilejä." "Millaisia?" "Ne koskevat myytyjä valtionobligatioita, otettuja lainoja, en oikein muistakaan. Niistä ainakin käy selville, että yli-intendentti on velkaa valtiorahastoon kolmisentoista miljoonaa, Mazarinin omakätisesti vahvistamien laskelmien mukaan. Se on vakava asia." Aramis puristi kyntensä kämmeniin. "Mitä!" virkahti hän; "teillä on sellaisia kirjeitä, ettekä ole ilmoittanut niistä herra Fouquetille?" "Kas, tällaisia talletuksia pidetään varalla", vastasi herttuatar; "kun tulee tarvis, niin ne otetaan esille." "Ja nyt on otollinen aika?" "Niin, rakas ystävä." "Ja te aiotte näyttää ne herra Fouquetille?" "Mieluummin puhun asiasta teidän kanssanne." "Teidän täytyy tosiaankin olla ahtaalla, ystävätärparka, kun saatte tuollaista mieleenne, -- te kun aina piditte herra de Mazarinin kirjelmiä kovin huonossa arvossa." "Olen todella pulassa." "Tällaiseen tunnottomaan keinoon turvautuminen on tietysti ensin tuottanut teille tuskallista taistelua sielussanne", virkkoi Aramis kylmästi. "Oh, jos olisin tahtonut tehdä pahaa enkä hyvää", vastasi rouva de Chevreuse, "niin sen sijaan että pyytäisin veljeskunnan suurmestarilta tai herra Fouquetilta niitä viittäsataatuhatta livreä, jotka tarvitsen..." "Viisisataatuhatta livreä!" "Ei enempää. Onko se mielestänne paljon? Sen verran vähänkin menee Dampierren kuntoonsaamiseen." "Kai sitten, madame." "Olin sanomassa, että minä tähän pyyntöön tyytymättä olisin voinut mennä tapaamaan entistä ystävätärtäni leskikuningatarta; hänen puolisovainajansa kirjeet olisivat kelvanneet suosituksekseni, ja sitten minun olisi sopinut huomauttaa: 'Madame, tahtoisin saada kunnian vastaanottaa teidän majesteettinne Dampierressä; sallikaa minun laittaa kartanoni kuntoon.'" Aramis ei vastannut sanaakaan. "No", kysyi herttuatar, "mitä ajattelette?" "Hiukan yhteenlaskua", sanoi Aramis. "Ja herra Fouquet ryhtyy sitten vähentämään, minun yrittäessäni vielä kertolaskua. Me olemme hyviä laskeskelijoita ja voimme kyllä saada yhteisen tuleman." "Suotteko minulle miettimisaikaa?" esitti Aramis. "Ei, tällaisessahan asiassa on meikäläisten kesken heti päästävä ratkaisuun: kyllä tai ei." -- Tuo on tyhjää mahtailua, -- ajatteli piispa; -- on mahdotonta, että Itävallan Anna ottaisi kuunnellakseen tuollaista naista. "No niin?" tiukkasi herttuatar. "Minua ihmetyttäisi suuresti, madame, jos herra Fouquetilla olisi tällähaavaa käytettävissään sellainen summa." "Ei siitä sitten sen enempää", lausui herttuatar; "Dampierre korjautukoon miten vain käy laatuun." "Ette varmaankaan ota raskaalta kannalta tätä vastusta?" "En, minä kyllä suoriudun." "Niin, kaiketi kuningatar tekee hyväksenne sen, mihin yli-intendentti ei kykene", oli piispa arvelevinaan. "Hoo, tottahan toki... Teidän mielestänne ei kenties olisi mukavaa minun puhua yli-intendentille suoranaisesti niistä kirjeistä?" "Siinä menetelkää miten mielitte, herttuatar. Herra Fouquet tuntisi itsensä syylliseksi tai syyttömäksi; mutta minun luullakseni hän edellisessä tapauksessa olisi liian ylpeä sitä tunnustamaan, ja viattomana hän taasen peräti julmistuisi sellaisesta uhkauksesta." "Te järkeilette aina erinomaisesti", sanoi herttuatar nousten. "Aiotte siis tehdä kuningattarelle ilmiannon herra Fouquetista?" virkkoi Aramis. "Ilmiannon?... Hui, se on ruma sana. En ryhdy ilmiantajaksi, rakas ystävä; kyllähän te tunnette politiikkaa siksi hyvin, että tiedätte, millä tavoin tällainen asema järjestyy: minä vain asetun rahaministeriä vastaan." "Niin oikein." "Ja puoluesodassa -- ase kuin ase." "Tietenkin." "Kerran päästyäni jälleen sovintoon leskikuningattaren kanssa minä voin olla vaarallinen." "Siihen teillä on oikeus." "Minä käytänkin sitä, hyvä ystävä." "Ettehän liene tietämätön siitä, että herra Fouquet on mitä parhaimmissa väleissä Espanjan kuninkaan kanssa, herttuatar?" "Saattaapa olla." "Jos käytte taisteluun häntä vastaan, kuten sanotte, ryhtyy kai hänkin toimiin teidän suhteenne." "Ah, minkäpä sille voi!" "Hänelläkin on siihen oikeus, vai mitä?" "Tietysti." "Ja ollen läheisissä tekemisissä Espanjan kanssa hän varmaankin käyttää tätä ystävyyttä aseenansa." "Tahdotte sanoa, että hän pääsee yhteistoimintaan jesuiittien suurmestarin kanssa, hyvä Aramis." "Niin voi sattua, herttuatar." "Ja että minulta silloin lakkautetaan eläkkeeni siltä taholta." "Pahoin pelkään sitä." "Täytyy lohduttautua. Oh, mitä pelkäämistä rouva de Chevreusella onkaan Richelieun jälkeen, frondelaisliikkeen yli eläneenä, maanpakonsa kestettyään?" "Neljänkymmenenkahdeksantuhannen livren eläke sentään!..." "Niin, onhan se rahaa." "Ja lisäksi tiedätte, että puoluesodassa isketään vihollisen ystäviinkin." "Ah, te tarkoitatte, että se ulottuu Laicques-parkaankin?" "Sitä on jokseenkin mahdoton välttää, herttuatar." "No, hänen vuosirahansa on vain kaksitoistatuhatta livreä." "Niin; mutta Espanjan kuninkaalla on vaikutusvaltaa, jotta hän herra Fouquetin neuvosta saattaa toimittaa herra Laicquesin telkien taakse." "Siitä ei minulla ole suurtakaan pelkoa, hyvä ystävä, sillä Itävallan Annan kanssa sovintoon päästyäni minä kyllä saisin Ranskan vaatimaan Laicquesin vapauttamista." "Ehkä kyllä. Mutta teillä on muuta pelättävää." "Mitä siis?" kysyi herttuatar teeskennellyn pelokkaasti. "Te tiedätte, että kun on kerran liittynyt veljeskuntaan, siitä ei pääse hevillä eroon. Sen asioissa tietoon saadut salaisuudet ovat arkaluontoisia, paljastajalleen turmiollisia." Herttuatar mietti tovin. "Tuo on vakavampaa", myönsi hän sitten; "tahdon vielä ajatella." Ja pimeässäkin Aramis tunsi ystävättärensä katseen koettavan tunkeutua hänen sydämeensä hehkuvana kuin kuumennettu rauta. "Tehkäämme hiukan tiliä", sanoi Aramis, ollen varuillaan sujauttaen kätensä ihokkaan alle, missä hänellä oli tikari piiloitettuna. "Eläkkeenne lakkauttaminen ja Laicquesin vuosirahan lopettaminen merkitsee teille kuudenkymmenentuhannen livren tappiota. Koetan keksiä, mitä voitte saada sille vastapainoksi." "Viisisataatuhatta livreä kuningattarelta." "Sitä ette voi ottaa lukuun varmana eränä." "Tiedän keinon, jolla saan sen häneltä varmasti", virkahti herttuatar ajattelemattaan. Chevalier heristi korviaan. Tämä vastustajan hairahdus sai hänen älykkyytensä asettumaan niin varuilleen, että toinen siten menetti saavuttamansa edun, piispan käyttäessä tuota lähtökohtaa tärkeiden johtopäätösten tekemiseen. "Jos olettaisinkin, että saatte nuo rahat", huomautti hän, "niin menetätte kuitenkin kaksin verroin, koska puolen miljoonan korot vastaavat vain puolta kuudenkymmenentuhannen livren taatusta eläkkeestä." "Ei, se tulojen vähennys on vain ihan tilapäinen, kestäen ainoastaan sen aikaa kun herra Fouquet on ministerinä; arvioitsen hänen valtakautensa vielä korkeintaan pariksi kuukaudeksi." "Vai niin!" äännähti Aramis. "Olen avomielinen, kuten näette." "Kiitän teitä, herttuatar; mutta väärin silti oletatte, että veljeskunta herra Fouquetin jouduttua epäsuosioon alkaisi jälleen suorittaa teille eläkettänne." "Tiedän keinon veljeskunnan suostuttamiseen, kuten saan leskikuningattarenkin anteliaaksi." "Sittenpä meidän kaikkien täytyykin laskea alas lippumme teidän edessänne, herttuatar. Teille voitto, teille riemu! Rukoilen teitä vain olemaan armollinen kymbaalien ja pasuunain kuuluttaessa valtiuttanne!" "Miten on mahdollista", aloitti herttuatar jälleen, piispan ivallisuudesta välittämättä, "että te säikähdätte vaivaista viidensadantuhannen livren summaa, kun teiltä -- tahdoin sanoa ystävältänne, anteeksi: suojelijaltanne -- siten säästettäisiin puoluetaistelun suuret hankaluudet?" "Sen sanon teille nyt suoraan, herttuatar: tuon puolen miljoonan jälkeen vaatisi herra de Laicques osuuttansa, tietenkin toiset viisisataatuhatta, ja teidän kahden jälkeen tulisi vuoro lapsillenne, auttamillenne omaisille, köyhillenne, ties keille kaikille. Mutta parista pahastakaan kirjeestä ei kannata maksaa kolmea tai neljää miljoonaa. Hyväinen aika, herttuatar, kuningattaren timanttikoristeet olivat toki enemmän arvoiset kuin nuo Mazarinin allekirjoittamat lappuset, ja mitenkään ne eivät tulleet maksamaan neljättäosaakaan siitä summasta, joka meiltä soluisi tähän juttuun." "Niin kai, niin kai; mutta kauppias määrää tavaralle oman hintansa, ja ostajan asia on hankkia se tai jättää silleen." "No, aivan totta puhuen, herttuatar, ilmoitan teille lopultakin sen syyn, minkätähden en osta kirjeitänne: ne ovat väärennettyjä." "Jopa nyt!" "Siitä ei ole epäilemistäkään, sillä olisihan tosiaan liian merkillistä, että kun juuri Mazarin aiheutti välienne rikkoutumisen kuningattaren kanssa, te kuitenkin olisitte ollut likeisissä suhteissa kardinaaliin. Tuo tuntuisi siltä kuin olisitte teeskennellyt kuningattaren edessä, -- ja siinä tulisi aavistelleeksi intohimoa ja... totisesti en tahdo virkkaa sen enempää." "Sanokaa vain." "Ja antaumusta." "Saattaa niin olla; mutta kyllä kirjeiden sisältö vain on oikea." "Vakuutan teille, herttuatar, että te ette voi käyttää niitä kuningattaren luona." "Oh, voin käyttää kaikkia perusteita hänen luonansa, mikä vain on tarvis." -- No, räkätä vain, hohkanärhi! -- ajatteli Aramis; -- sihise, kyy! Mutta herttuatar oli puhunut kyllikseen ja teki lähtöä. Aramis toimitti hänelle vielä nöyryytyksen -- koston toisen tukalasta juonimisesta. Hän soitti kelloa. Salonkiin ilmestyi heti valoa, ja haarakynttiläin luodessa hohteensa herttuattaren kuihtuneille kasvoille piispa kohdisti pitkän ivallisen katseen noihin kalventuneihin ja painuneihin poskiin, kiillottomiin silmiin ja yhteenpuristuneihin huuliin, jotka eivät kyenneet salaamaan mustuneita ja harvalukuisia hampaita. Itse hän ojensi sirosti esiin suorat ja jäntevät säärensä, nosti ylevän päänsä pystyyn ja hymyili näyttääkseen hampaitaan, joilla vielä oli valossa jonkun verran hohtoa. Elähtänyt keimailijatar tunsi pilkallisen maailmanmiehen piston; juuri hänen vieressään oli iso kuvastin, jossa hänen huolellisesti salailtu raihnaisuutensa kävi ilmeiseksi vastakohdan tehostamana. Huojuvin askelin ja hätäisyyden huumaamana hän silloin riensi ulos edes hyvästelemättä Aramista, joka kumarsin rohkeana ja pulskana kuin entiseen aikaan muskettisoturina ollessaan. Kepeän keikarimaisesti lipui Aramis lattian yli, saattaakseen häntä ovelle asti. Rouva de Chevreuse viittasi palvelijaansa sieppaamaan jälleen musketin olalleen ja läksi tiehensä talosta, jossa kaksi hellää ystävystä ei ollut päässyt yhteisymmärrykseen, syystä että he olivat ymmärtäneet toisiaan liian hyvin. 180. Toisen hylkäämä kauppa voidaan tehdä toisen kanssa. Baudoyer-aukion talosta ajoi Chevreusen herttuatar suoraan kotiinsa, epäilemättä peläten, että häntä voitaisiin pitää silmällä. Mutta heti kun oli varmistunut siitä, että kukaan ei ollut seurannut häntä taloon, hän käski avata toiselle kadulle johtavan puutarhaportin ja ajoi Croix-des-Petits-Champs-kadulle, jonka varrella herra Colbert asui. Ilta oli jo ehtinyt yöksi, ja synkäksi yöksi; tyyntynyt Pariisi verhosi suvaitsevaiseen varjoonsa valtiollista vehkeilyään hommaavan herttuattaren samoin kuin yksinkertaisen porvarisnaisen, joka kaupungilla illallisissa myöhästyneenä kierteli rakastajansa käsikynkässä pisintä tietä aviolliseen asumukseensa. Rouva de Chevreuse oli kyllin tottunut yölliseen politiikkaan, tietääkseen että ministeri ei kotonaankaan koskaan kätkeydy nuorilta ja kauneilta toimistojen tomua pelkääviltä naisilta tai vanhoilta, perin viisailta rouvilta, jotka kavahtavat virastohuoneiden varomatonta kaikua. Kamaripalvelija vastaanotti herttuattaren pylväseteisessä ja suoraan sanoen hyvin huonosti. Mies meni niin pitkälle, että hän tulijan kasvot nähtyään selitti ihan sopimattomaksi tulla sellaisella hetkellä siinä iässä häiritsemään herra Colbertin viimeistä iltatyötä. Mutta suuttumatta rouva de Chevreuse kirjoitti muistikirjansa lehdelle nimensä, paljon melua aiheuttaneen nimen, joka niin monet kerrat oli kiusallisesti soinut Ludvig XIII:n suuren kardinaalin korvissa. Hän piirsi tuon nimen aikakauden suurten herrojen isolla, epävarmalla käsialalla, taittoi paperin hänelle ominaiseen tapaan ja antoi sen sanaa virkkamatta palvelijalle, mutta niin käskevän näköisenä, että henkilöitänsä vainuamaan tottunut miekkonen aavisti prinsessaa ja painaen päänsä alas riensi herra Colbertin luo. Sanomattakin on selvää, että ministeriltä lehtisen avatessaan pääsi pikku huudahdus ja että palvelija, jolle siitä kyllin selvisi salaperäisen vierailun mielenkiintoisuus, palasi juoksujalkaa herttuatarta noutamaan. Tämä nousi siis jokseenkin raskaasti komean, uuden talon ensimmäiset portaat ja levähdettyään hetkisen sillakkeella, jottei astuisi hengästyneenä sisälle, hän ilmestyi herra Colbertin eteen, joka itse piteli työhuoneensa kaksoisovia auki. Herttuatar pysähtyi kynnykselle tarkkaamaan miestä, jonka kanssa hän oli joutumassa tekemisiin. Ensi näkemällä tuo pyöreä, raskas, paksu pää tuuheine kulmakarvoineen, tuo epämiellyttävä nyrpeys kasvoissa, jolle pappien päähinettä muistuttava patalakki antoi painostuneen sävyn, -- sanalla sanoen, ei mikään miehen olemuksessa ennustanut herttuattarelle suuria vaikeuksia kaupanhieronnassa, mutta eipä myöskään suurta mielenkiintoa ehdoista väiteltäessä. Sillä ei näyttänyt siltä, että tuo karkea luonne oli herkkä hienon koston tuottamalle tenholle tai myrttyneen kunnianhimon tunteille. Mutta kun herttuatar lähempää katsahti noihin pieniin, mustiin, läpitunkeviin silmiin ja keksi kuperan otsan ankaran pituuspoimun sekä huomaamattoman venähdyksen huulissa, joissa joukkoihmiset näkivät typeränsekaista hyväntuulisuutta, muutti hän mielipidettään, ajatellen itsekseen: -- Olen osannut oikeaan mieheen. "Mikä tuottaa minulle vierailunne kunnian, madame?" kysyi intendentti. "Apunne tarvis, monsieur, ja se apu, jota te tarvitsette minulta." "Minua ilahduttaa, madame, kuulla lauseenne edellinen osa; mutta jälkimmäisen suhteen..." Rouva de Chevreuse istahti nojatuoliin, jonka herra Colbert hänelle siirsi. "Herra Colbert, tehän olette raha-asiain intendentti?" "Niin, madame." "Ja te pyritte yli-intendentiksi?..." "Madame!" "Älkää kieltäkö; se pitkittäisi keskusteluamme tarpeettomasti." "Kuitenkaan, madame, vaikka olen perin hyväntahtoinen ja kohteliaskin niin ansiokkaalle naiselle kuin te olette, ei mikään saisi minua tunnustamaan, että pyrin syrjäyttämään ylempäni." "En ole suinkaan puhunut teille syrjäyttämisestä, herra Colbert. Olisinko sattunut mainitsemaan sen sanan? En sitä usko. Sana korvata on vähemmän hyökkäävä ja kieliopillisesti sopivampi, kuten herra de Voiture lausui. Minä väitän siis että te pyritte korvaamaan herra Fouquetin." "Herra Fouquetin menestys, madame, on pysyväistä laatua. Herra yli-intendentti esittää nykyisin Rhodoksen jättiläispatsaan osaa: laivat purjehtivat hänen alitseen kukistamatta häntä." "Minä olisin käyttänyt juuri samaa vertausta. Niin, herra Fouquet näyttelee Rhodos-saaren kolossia; mutta muistan kuulleeni Conrartin... akatemian jäsen, luullakseni... kertoneen, että kun rhodolainen jättiläiskuva kaatui, niin kauppias, joka oli sen suistanut maahan... tavallinen kauppias, herra Colbert... lastautti neljäsataa kameelia sen pirstaleilla. Kauppias on toki paljon heikompi kuin raha-asiain intendentti!" "Madame, voin vakuuttaa, etten koskaan kukista herra Fouquetia." "Tahdotte siis, herra Colbert, itsepintaisesti arastella kanssani ikäänkuin ette tietäisi, että olen rouva de Chevreuse ja vanha, -- toisin sanoen, että olette tekemisissä naisen kanssa, joka on harjoittanut politiikkaa herra de Richelieun kera ja jolla ei enää ole aikaa hukattavana. No, kun menettelette näin harkitsemattomasti, lähdenkin tästä etsimään älykkäämpiä henkilöitä, jotka ovat kiihkeämpiä luomaan onnensa." "Missä suhteessa, madame, missä?" "Te annatte minulle huonon käsityksen nykyajan toimekkuudesta, monsieur. Vannonpa, että jos minun aikanani nainen olisi mennyt tapaamaan herra de Cinq-Marsia, joka kuitenkaan ei ollut mikään suuri nero, ja sanonut hänelle kardinaalista, mitä minä juuri sanoin teille herra Fouquetista, niin herra de Cinq-Mars olisi heti paikalla työntänyt rautansa tuleen." "No, no, madame, hiukan kärsivällisyyttä." "Myönnättekin siis haluavanne korvata herra Fouquetin?" "Kyllä, jos kuningas antaa hänelle eron." "Taaskin liikoja sanoja! On ilmeistä, että kun ette vielä ole karkoituttanut herra Fouquetia, niin ette ole kyennyt sitä tekemään. Ja minä olisin epäkelpo esittäytymään, jos saapuessani luoksenne en toisi teille, mitä teiltä puuttuu." "Mielipahakseni minun täytyy yhä väittää vastaan, madame", virkkoi Colbert vaitiolon jälkeen, joka antoi herttuattarelle tilaisuuden täydellisesti pohjata hänen teeskentelynsä syvyyden; "mutta minun on huomautettava, että jo kuuden vuoden kuluessa on ilmianto toisensa jälkeen tehty herra Fouquetia vastaan hänen tasapainonsa silti koskaan järkkymättä." "Aikansa kullakin, herra Colbert. Noiden ilmiantojen tekijät eivät käyttäneet de Chevreusen nimeä, eikä heillä ollut kuuteen herra de Mazarinin kirjeeseen verrattavia todisteita nimenomaisesta väärinkäytöksestä." "Väärinkäytöksestä?" "Rikoksesta, jos niin haluatte." "Rikoksesta! Herra Fouquetinko tekemästä?" "Ei mistään muusta... Kah, onpa ihmeellistä, -- nythän ette enää näytäkään niin kylmäkiskoiselta ja välinpitämättömältä, herra Colbert." "Onko rikos tiedossanne?" "Minua ilahduttaa, että sillä on teihin jotakin vaikutusta." "Oh, sisältyyhän siihen sanaan peräti paljon, madame!" "Siihen sisältyy rahaministerin valtakirja teille ja karkoitustuomio tai Bastiljiin sulkeminen herra Fouquetille." "Anteeksi, rouva herttuatar, on melkein mahdotonta, että herra Fouquet häädettäisiin maanpakoon. Vangitseminen, epäsuosioonkin joutuminen olisi jo paljon!" "Oo, minä tiedän mitä sanon", vastasi rouva Chevreuse jämeästi. "Minä en elä niin kaukana Pariisista, etten tietäisi, mitä täällä tapahtuu. Kuningas ei rakasta herra Fouquetia ja menettää hänet mielellään, jos hänelle varataan siihen tilaisuus." "Sen tilaisuuden pitää olla hyvä." "Se on kylliksi hyvä, -- niin että arvioitsenkin sen viiteensataantuhanteen livreen." "Miten niin?" kysyi Colbert. "Tarkoitan, monsieur, että pitäen tätä tilaisuutta käsissäni, en siirrä sitä teidän haltuunne vähemmästä kuin viidestäsadastatuhannesta livrestä." "Oikein, madame, minä käsitän. Mutta koska olette määrännyt myyntihinnan, tarkastakaamme myöskin tavaran laatua." "Oh ihan pikku erä: kuusi kirjettä herra de Mazarinilta kuten jo sanoin; mutta näitä alkuperäisiä asiapapereita ei voi suinkaan pitää liian kalliina, jos ne epäämättömästi todistavat herra Fouquetin kavaltaneen itselleen suuria rahasummia." "Epäämättömästi?" tutkaisi Colbert ilosta kiiluvin silmin. "Epäämättömästi! Haluatteko lukea kirjeet?" "Kaikesta sydämestäni! Jäljennökset tietenkin." "Niin tietysti." Herttuatar veti povestaan pienen, samettiliivin litistämän paperipinkan. "Lukekaa", kehoitti hän. Colbert tarttui kiihkeästi papereihin ja ahmi niiden sisällön. "Mainiota!" hän huudahti. "Hyvin selvää, eikö niin?" "On, madame, on. Herra de Mazarin näkyy jättäneen rahoja herra Fouquetille, ja tämä on ne pitänyt. Mutta mitä rahoja?" "Kas niin, mitä rahoja? Jos meille syntyy kauppa, lisään näihin kirjeisiin seitsemännen, josta saatte viimeiset tiedot." Colbert mietti. "Entä alkuperäiset kirjeet?" "Tarpeeton kysymys, ikäänkuin minä utelisin teiltä, herra Colbert, olisivatko minulle antamanne rahapussit täysinäiset vai tyhjät." "Sattuvasti sanottu, madame." "Onko kauppa sovittu?" "Ei sentään." "Mitenkä?" "On eräs seikka, jota emme ole kumpikaan tulleet ajatelleeksi." "Mikä se on?" "Herra Fouquetia ei voi tässä tapauksessa kaataa muutoin, kuin oikeusjutun kautta." "Niin." "Julkisella häväistyksellä." "Niin. Entä sitten?" "Mutta hänen niskoilleen ei voi toimittaa sellaista oikeusjuttua ja häväistystä." "Miksei?" "Siksi että hän on parlamentin yliprokuraattori ja Ranskassa hallitusvirastot, sotajoukko, oikeuslaitos, kauppa, kaikki liittyy toisiinsa hyväntahtoisuuden ketjulla, jota nimitetään yhteishengeksi. Niinpä, madame, parlamentti ei koskaan sallisi, että sen tärkein mies haastettaisiin tuomioistuimen eteen. Ja jos hänet sinne tuotaisiin kuningasvallan käskystä, ei häntä siellä koskaan tuomittaisi." "Ah, _ma foi_, herra Colbert, tuo ei kuulu minuun." "Sen tiedän, madame, mutta se koskee minua ja vähentää esittämienne asiakirjain arvoa. Miten minua hyödyttäisi rikoksen todistus ilman tuomion mahdollisuutta?" "Pelkästään epäillyksikin joutumalla herra Fouquet menettää ministerinsalkkunsa." "Suurikin asia!" huudahti Colbert, jonka synkät piirteet äkkiä välähtivät kirkkaiksi vihan ja koston ilmeestä. "Ah, ah, herra Colbert", virkahti herttuatar, "suokaa minulle anteeksi! En tiennyt teitä noin herkkätuntoiseksi. No hyvä on. Koska tahdotte enemmän kuin minulla on, niin älkäämme puhuko asiasta enempää." "Puhukaamme, madame, puhukaamme sentään. Mutta kun arvopaperinne ovat laskeneet, niin alentakaa vaatimuksiannekin." "Te tingitte?" "Se on välttämätöntä sille, joka tahtoo rehellisesti maksaa." "Paljonko minulle tarjoatte?" "Kaksisataatuhatta livreä." Herttuatar nauroi hänelle vasten silmiä. "Malttakaas", virkahti hän sitten kuitenkin äkkiä. "Suostutteko te?" "En vielä, mutta minulla on toinen ehdotus." "Puhukaa." "Te annatte minulle kolmesataatuhatta livreä." "En, en!" "Oh, ottakaa tai jättäkää... Eikä siinä olekaan kaikki." "Vieläkö muuta?... Te käytte mahdottomaksi, rouva herttuatar." "Vähemmän kuin luulette. En pyydä teiltä rahallista etua lisää." "Mitä sitten?" "Palvelusta. Tiedätte, että olen aina hellästi rakastanut kuningatarta." "No?" "No niin, haluan päästä hänen majesteettinsa puheille." "Kuningattarenko?" "Niin, herra Colbert, kuningattaren. Hän on kyllä jo aikoja sitten lakannut olemasta ystäväni, mutta hän voi siksi jälleen tulla, jos siihen toimitetaan tilaisuus." "Hänen majesteettinsa ei enää ota ketään vastaan. Hän kärsii paljon. Tiedätte hyvin, että hänen sairautensa kohtaukset uudistuvat yhä useammin." "Siksi juuri tahtoisinkin tavata hänen majesteettiaan. Ajatelkaahan, että meillä Flandriassa tämä sairaus on varsin yleistä." "Syöpäkö? Hirvittävä, parantumaton tauti." "Älkää uskoko sitä, herra Colbert. Flaamilainen talonpoika elää kutakuinkin luonnontilassa; hänellä ei oikeastaan ole vaimoa, vaan naaras." "Entä sitten, madame?" "Niin, herra Colbert, miehen poltellessa piippuaan tekee nainen työtä. Hän ammentaa vettä kaivosta, valjastaa muulin tai aasin, rupeaa itsekin kuormajuhdaksi. Kun hän säästelee itseään vähän, kolhaisee hän itsensä tuon tuostakin, ja usein häntä lyödäänkin. Syöpä aiheutuu ruhjevammasta." "Se on totta!" "Flaamittaret eivät siitä kuole. Kärsiessään liiaksi he menevät etsimään apua. Ja Brüggen beguininunnat ovat mainioita parantamaan kaikkia kipuja. Heillä on arvokkaita vesiä, ulkonaisia ja erikoisrohtoja. Minä tuon kuningattarelle Brüggen beguiniluostarin lääkevettä, joka voi parantaa hänen majesteettinsa. Näette, herra Colbert, että olisi ihan arveluttavaa estää minua pääsemästä kuningattaren luo." "Te olette peräti älykäs nainen, herttuatar, te saatatte minut ymmälle. Arvaan kuitenkin, että tähän suureen armeliaisuuteen kuningatarta kohtaan kätkeytyy joku pieni omakin pyyde." "Yritänkö sitä salata, herra Colbert? Puhuitte pienestä henkilökohtaisesta edusta? Tietäkää, että minulla on siinä suurikin yksityinen harrastus, ja sen tahdon teille lyhyesti todistaa. Jos te hankitte minulle puheillepääsyn hänen majesteettinsa luo, niin tyydyn pyytämiini kolmeensataantuhanteen livreen. Muussa tapauksessa pidän kirjeeni, ellette vitkastelematta suorita niistä viittäsataatuhatta." Nousten tämän ratkaisevan sanan lausuttuaan vanha herttuatar jätti herra Colbertin tuskalliseen hämmennykseen. Enempi tinkiminen oli käynyt mahdottomaksi; kaupanteon raukeaminen olisi ollut suuri tappio. "Madame", sanoi hän piankin, "minulla on ilo suorittaa teille nuo satatuhatta écua." "Oo!" virkahti herttuatar. "Mutta miten saan alkuperäiset kirjeet?" "Mitä yksinkertaisimmalla tavalla, paras herra Colbert. Keneen te luotatte?" Vakava rahamies hytkähti hiljaiseen nauruun, joka sai hänen tuuheat mustat kulmakarvansa yölepakon siipien tavoin nousemaan ja laskemaan hänen kellertävän otsansa syvälle juovalla. "En kehenkään", lausui hän. "Oh, kyllä kai teette poikkeuksen itsenne suhteen, herra Colbert?" "Mitä sillä tarkoitatte, rouva herttuatar?" "Tarkoitan, että jos vaivautuisitte tulemaan kanssani paikkaan, missä kirjeet ovat, jätettäisiin ne teidän omiin käsiin ja te voisitte ne tarkastaa, varmistua niiden alkuperäisyydestä." "Se on totta." "Te varaisitte mukaanne satatuhatta écua, koska minäkään en luota kehenkään." Herra intendentti punastui kulmakarvojaan myöten. Kuten kaikki numeroiden käsittelyyn täysin perehtyneet miehet, oli hän matemaattisen rehellinen hävyttömyyteen asti. "Minä otan lupaamani summan mukaani, madame", sanoi hän, "kahtena rahastostani suoritettavana maksuosoituksena. Riittääkö se teille?" "Olisivatpa nuo maksuosoituksenne kahdelle miljoonalle asetettuja, herra intendentti!... Minulla on siis kunnia näyttää teille tie." "Sallikaa, että valjastutan hevoseni." "Minulla on vaunut ulkopuolella, monsieur." Colbert yskähti epäröivästi. Hetkisen hän kuvitteli, että herttuattaren ehdotus oli ansa, että portilla ehkä odotettiin, että tämä nainen, joka oli myynyt salaisuutensa sadastatuhannesta écusta Colbertille, varmaankin oli tarjonnut salaisuuttaan samasta summasta herra Fouquetille. Kun hän näytti kovin empivältä, katsahti herttuatar häntä silmiin. "Ajatte mieluummin omissa vaunuissanne?" kysyi hän. "Myönnän sen." "Arveletteko, että saattaisin teidät johonkin satimeen?" "Rouva herttuatar, te olette niin veikeä, ja minä olen niin vakavaluontoinen, että viatonkin leikkisä tepponen voisi tuottaa minulle ikävyyksiä." "Niin, tosiaankin te pelännette? No hyvä, valjastuttakaa vaununne ja ottakaa niin monta palvelijaa kuin haluatte... Mutta muistakaahan... mitä kahden teemme, sen ainoastaan me tiedämme; mitä kolmas saisi nähdä, sen julistamme kaikelle maailmalle. Minä en tässä kuitenkaan inttele: vaununi seuraavat teidän ajopelejänne, ja pidän itseni tyydytettynä, kun saan nousta teidän vaunuihinne ajaakseni kuningattaren luo." "Kuningattarenko?" "Oletteko sen jo unohtanut? Mitä, onko mielestänne haihtunut väliehto, joka minulle on niin tärkeä! Hyvä Jumala, kuinka vähän se teille merkitsikään! Sen tietäen olisin vaatinut teiltä kaksinkertaista hintaa." "Olen miettinyt, rouva herttuatar; minä en teitä seuraakaan." "Niinkö!... Miksette?" "Koska luotan teihin rajattomasti." "Te olette peräti kohtelias!... Mutta saadakseni käsiini ne satatuhatta écua...?" "Ne ovat tässä." Intendentti piirrälsi muutamia sanoja paperille, jonka antoi herttuattarelle. "Te olette saanut maksun", virkkoi hän. "Kaunis piirre, herra Colbert, jonka tahdon teille palkita." Näin lausuessaan hän remahti nauramaan. Madame de Chevreusen nauru oli kaameata räkätystä. Ken tuntee nuoruuden, uskon, rakkauden, elämän sykkivän suonissaan, kuuntelee mieluummin itkua kuin tuollaista kolkkoa virskumista. Herttuatar avasi miehustansa, vetäen poveltaan pienen, tulipunaisella nauhalla sidotun paperipinkan. Hakaset olivat kirvonneet hänen hermostuneiden sormiensa rajusta kosketuksesta. Paperin tempaamisesta ja hankauksesta naarmuttunut hipiä paljastui ujostelemattomasti näistä omituisista alkuvalmistuksista kummastuneen intendentin silmien eteen. Herttuatar nauroi yhä. "Kas tässä", toimitti hän, "herra de Mazarinin omakätiset kirjeet. Ne ovat teillä, ja vielä kaupanpäällisiksi Chevreusen herttuatar on riisuutunut nähtenne, ikäänkuin olisitte ollut... En tahdo mainita nimiä, jotka synnyttäisivät teissä ylpeyttä tai kateutta. Nyt, herra Colbert", hän jatkoi kiinnittäen nopeasti hakasia ja nauhoja pukunsa rintamuksessa, "se hyvä onnenne on lopussa. Seuratkaa minua kuningattaren luo." "En tee sitäkään, madame. Jos joutuisitte uudestaan hänen majesteettinsa vihoihin ja kuninkaallisessa palatsissa tiedettäisiin, että minä olen teidät esitellyt, niin kuningatar ei ikinä antaisi sitä minulle anteeksi. Ei, minulla on palatsissa uskollisia apureita, jotka toimittavat teille puheillepääsyn, saattamatta minua ikävyyksiin." "Miten tahdotte, kunhan vain pääsen." "Miksi nimitittekään niitä Brüggen hurskaita naisia, jotka parantavat sairaita?" "Beguininunniksi." "Te olette beguininunna." "Ehkä; mutta minun täytyy lakata sitä olemasta." "Se on teidän asianne." "Anteeksi, anteeksi! En tahdo joutua vaaraan, että minulta evätään luoksepääsy." "Sekään ei kuulu minuun, madame. Minä käsken kirjeellisesti, että hänen majesteettinsa palvelusvuorolla olevan kamarijunkkarin ensimmäinen lakeija päästää sisälle beguininunnan, joka tuo tehokkaan lääkkeen hänen majesteettinsa tuskien lieventämiseksi. Te viette minulta kirjeen ja varaatte itsellenne lääkettä ja esitätte tarpeelliset selitykset. Tarpeen tullen tunnustan beguininunnan, mutta en ota tietääkseni mitään rouva de Chevreusesta." "Hyvä niinkin." "Tässä on suosituskirje, madame." 181. Karhun talja. Colbert ojensi kirjelapun herttuattarelle ja siirsi säveästi sivulle istuimen, jonka taakse tämä oli vetäytynyt. Rouva de Chevreuse tervehti keveästi ja poistui. Intendentti oli heti varmistautunut Mazarinin käsialasta ja tarkistanut kirjeiden lukumäärän oikeaksi. Hän soitti nyt käsikirjurinsa saapuville ja pyysi tätä hakemaan hänen puheilleen parlamenttineuvos Vanelin. Sihteeri vastasi, että herra neuvos oli juuri tullut taloon tavallisuuden mukaan selostamaan intendentille senpäiväisen parlamentinistunnon pääkohtia. Colbert lähestyi lamppua, luki kardinaalivainajan kirjeet uudestaan ja hymyili usean kerran, nähdessään mitä kaikkea merkitystä näillä aavistamattomasti saaduilla todistuskappaleilla oli. Laskien ison päänsä käsien varaan hän tuokioksi vaipui syvään mietiskelyyn. Tällävälin astui Colbertin työhuoneeseen vantteran luiseva, jäykkäpiirteinen ja kyömynenäinen mies, jonka vaatimaton varmuus ilmaisi sekä joustavaa että päättäväistä luonnetta, -- notkeata herransa edessä, joka saattoi viskata hänelle luun, mutta lujaa koirien parissa, joiden ehkä olisi tehnyt mieli käydä kiistaan saaliinjaosta. Hänellä oli kainalossaan paksu tukku asiakirjoja; hän asetti sen samalle kirjoituspöydälle, jonka ääressä Colbert istui kyynärpäihinsä nojaten. "Hyvää iltaa, herra Vanel", toivotti jälkimmäinen aatoksistaan havahtuen. "Hyvää iltaa, monseigneur", vastasi Vanel luontevasti. "Teidän on sanottava monsieur", huomautti Colbert sävyisästi. "Monseigneuriksi puhutellaan ministereitä", virkkoi Vanel järkkymättömän levollisesti; "te olette ministeri!" "En vielä!" "Olette minun silmissäni; joka tapauksessa tunnen teidän _ylhäisyytenne_ itseeni verraten, ja jos ette mielellänne suo minun puhuttelevan teitä siksi muiden kuullen, sallikaa minulle oma tapani kahden kesken." Colbert kohotti päänsä lampun tasalle ja koetti Vanelin kasvoista lukea, minkä verran tässä nöyrän kiintymyksen vakuutuksessa oli vilpittömyyttä. Mutta parlamenttineuvos kykeni kestämään monseigneurinsakin tähystyksen. Colbert huokasi. Hän ei ollut saanut mitään selville Vanelin muodosta: Vanel saattoi olla rehellinen. Rahaministeri ajatteli, että tämä hänen alaisensa virkamies oli kuitenkin ylempänä häntä yhdessä suhteessa: esimiehen oli täytynyt alistua hänen vaimonsa tenhoon. Hänen juuri surkutellessaan tämän virkasielun osuutta elämästä Vanel veti tyynesti taskustaan tuoksutetun kirjeen, joka oli sinetöity punaisella lakalla, ja ojensi sen intendentille. "Mikä se on, Vanel?" "Kirje vaimoltani, monseigneur." Colbert yskäisi. Hän otti kirjeen, avasi ja luki sen sekä pisti taskuunsa, sillaikaa kun Vanel rauhallisena selaili paperitukkuaan. "Tehän olette työteliäs mies, Vanel?" virkahti suojelija yhtäkkiä. "Kyllä, monseigneur." "Kahdentoista tunnin aherrus ei peloita teitä?" "Uurastan viisitoistakin tuntia päivässä." "Mahdotonta! Parlamentin neuvokselle ei voi riittää kolmea tuntia pitemmälti työtä sen asioissa." "Minä laadin taulukkoja eräälle ystävälleni, joka palvelee tilivirastossa, ja joutohetkinäni opiskelen hepreaa." "Tehän olette saavuttanut arvossapidetyn aseman parlamentissa?" "Luulen kyllä, monseigneur." "Teidän tuskin kannattaisi sentään homehtuakaan neuvoksen istuimelle." "Mitä tehdä paremmin edistyäkseen?" "Ostaa virka." "Millainen?" "Oikein huomattava toimi. Pienet kunnianhimot ovat kiusallisimmat tyydyttää." "Pienet kukkarot, monseigneur, ovat vaikeimmat täyttää." "Ettekö näe edessänne mitään suoranaista tavoitettavaa?" kysyi Colbert. "En minkäänmoista." "Minun mieleeni on johtunut muuan asema, mutta sen ostamiseen ilman rasitusta tarvittaisiin kuninkaallista omaisuutta: yliprokuraattorin virka ei ole tavallisen varallisuuden ulottuvissa." Nämä sanat kuullessaan Vanel tähtäsi Colbertiin katseen, jonka himmeydessä kuvastui pelkkää nöyryyttä, mutta intendentti joutui kuitenkin aprikoitsemaan, eikö se silmäys kyennyt tunkeutumaan syvällekin. "Mitä puhuttekaan parlamentin yliprokuraattorin virasta, Monseigneur?" oudoksui Vanel. "En tiedä muuta sellaista asemaa kuin herra Fouquetin." "Aivan niin, hyvä neuvos." "Te ette pysähdy vähään, monseigneur; mutta ennen kuin tavara ostetaan, sen pitänee olla myytävänä?" "Minä luulen, herra Vanel, että se virka olisi piankin tarjolla..." "Mitä! Herra Fouquetko luovuttaisi korvauksesta yliprokuraattorin valtuudet?" "Niin puhutaan." "Möisi viran, joka tekee hänet loukkaamattomaksi? Ohoh!" Ja Vanel puhkesi nauruun. "Peloittaisiko teitä ottaa se haltuunne?" kysyi Colbert vakavasti. "Peloittaisiko! Ei suinkaan..." "Eikä haluttaisikaan?" "Monseigneur tekee minusta pilaa", sanoi Vanel; "kuinka ei parlamenttineuvoksella olisi halua kohota yliprokuraattoriksi?" "No niin, herra Vanel... sanon teille, että se virka tulee tarjolle." "Monseigneur kyllä sanoo." "Siitä on huhu liikkeellä." "Minä vain vakuutan, että se on mahdotonta; mies ei ikinä heitä pois kilpeä, jolla voi suojella kunniaansa, menestystään ja henkeään." "Toisinaan esiintyy hupsuja, jotka uskovat olevansa kaikkien pahojen sattumusten yläpuolella, herra Vanel." "Ehkä niin, monseigneur; mutta sellaiset hupsut eivät missään tapauksessa haaskaa etujansa niiden Vanel-parkojen hyödyksi, joita maailmassa on." "Mikseivät?" "Kun nämä ovat köyhiä." "On kyllä totia, kuten sanoin, että herra Fouquetin virka ehdottomasti tulee maksamaan aimo summan. Mitä te uhraisitte siihen, herra Vanel?" "Kaikki, minkä omistan, monseigneur." "Siis minkä verran?" "Kolmesta- neljäänsataantuhanteen livreen." "Ja paljonkohan lunastukseen menisi?" "Vähintään puolitoista miljoonaa. Tiedän siitä tarjotun seitsemäntoistasataatuhatta herra Fouquetin taipumatta; mutta jos hän nyt tuntisi tarpeelliseksi luovuttaa sen, -- mitä en kylläkään voi uskoa, vaikka olenkin sellaista hiukan kuullut..." "Ahaa! Teillekin on siis sentään vihjattu jotakin! Kuka siitä puhui?" "Herra de Gourville... herra Pélisson, -- oh, se on ilmassa." "No niin, jos herra Fouquet tahtoisi myydä...?" "Niin hän voisi tyytyä puoleentoista miljoonaan ainoastaan käteiskaupassa. En siis voisi siihen kuitenkaan puuttua, eikä kellään ole puoltatoista miljoonaa heti lyödä pöytään." Colbert keskeytti neuvoksen käskevällä kasvojen ilmeellä ja alkoi miettiä. Nähdessään herransa totisuuden ja hänen osoittamansa itsepintaisen harrastuksen tässä asiassa Vanel odotti ratkaisua, rohkenematta avustaa sitä. "Selittäkää minulle tarkoin", virkkoi Colbert sitten, "yliprokuraattorin viran valtuudet." "Niihin kuuluu oikeus nostaa kanne ketä hyvänsä Ranskan alamaista vastaan, joka ei ole täysiverinen prinssi, tai epuuttaa jokaista ranskalaista vastaan tehty syytös, joka ei kohdistu kuninkaaseen tai prinssiin. Yliprokuraattori on kuninkaan oikea käsi sekä syyllisen toimittamisessa rangaistukseen että myöskin oikeuden soihdun sammuttamisessa. Niinpä herra Fouquet saattaakin pitää puoliansa itse kuningasta vastaan, yllyttämällä tuekseen parlamentin; kuningaskin taasen kaikesta huolimatta säästelee häntä, saadakseen julistuksensa virallisesti voimaan ilman rettelöitä. Yliprokuraattori on varsin hyödyllinen, mutta myös vaarallinenkin väline valtioelämässä." "Tahdotteko tulla yliprokuraattoriksi, Vanel?" kysäisi Colbert äkkiä muuttaen katsantonsa ja äänensä maireiksi. "Minäkö", huudahti tämä. "Mutta onhan minulla ollut kunnia huomauttaa teille, että minulta puuttuu siihen vähintään yksitoistasataatuhatta livreä." "Lainaatte sen erän koolle ystäviltänne." "Minulla ei ole itseäni varakkaampia ystäviä." "Kunnon mies!" "Kunpa kaikki ajattelisivat niinkuin te, monseigneur!" "Hyvä jo niinkin, että minulla on se käsitys, ja tarpeen tullen menen takuuseen puolestanne." "Varokaa puheenpartta, monseigneur: ken takaa, hän maksaa." "Siitä en ole huolissani." Vanel nousi ihan järkkyneesti tästä niin äkillisesti, niin aavistamattomasti tarjotusta suunnattomasta palveluksesta, kun sitä kannatusta lupasi mies, jonka sanoja kevytmielisimmätkään eivät koskaan pitäneet joutavana puheena. "Älkää laskeko minusta leikkiä, monseigneur!" lausui hän kuitenkin. "Joutukaamme, herra Vanel. Sanoitte herra Gourvillen jo puhuneenkin teille herra Fouquetin asiasta?" "Huomautti siitä myös Pélisson." "Suoraanko vai viittauksena?" "Aluksi he lausuivat, että parlamentin jäsenten pitäisi keskuudestaan koota pari kolme miljoonaa herra Fouquetille, suojelijalleen ja etevimmälle edustajalleen." "Ja mitä te vastasitte?" "Sanoin puolestani lahjoittavani kymmenentuhatta livreä, mikäli tulisi tarvis." "Haa, te siis pidätte hänestä?" huudahti Colbert, ja hänen katseessaan leimahti viha. "En, mutta herra Fouquet on meidän yliprokuraattorimme; hän on velkaantumassa, joutumassa häviöön, ja meidän on pelastettava parlamentin kunnia." "Sekin valaisee minulle, minkätähden hän on ainiaan turvassa niin kauan kuin hoitaa sitä virkaa", sanoi Colbert. "Herra Gourville lisäsi siihen: 'Almun tarjoaminen olisi sentään joka tapauksessa nöyryyttävää herra Fouquetille, ja hän kieltäytyisi siitä. Mutta lunastakoon parlamentti häneltä yhteistoiminnalla ja arvokkuutta noudattaen yliprokuraattorinviran, niin kaikki käy hyvin, yhteinen kunnia ei joudu alttiiksi eikä herra Fouquetin itsetuntoa loukata.'" "Tuo on nimenomainen hanke." "Siksi minäkin sen otaksuin, monseigneur." "No niin, herra Vanel, menkää heti tapaamaan herra Gourvilleä tai Pélissonia. Tai tunnetteko ketään muuta herra Fouquetin likeistä ystävää?" "Olen hyvä tuttava herra de la Fontainen kanssa." "Runoniekka la Fontainen?" "Saman juuri; hän sepitti säkeitä vaimolleni siihen aikaan, kun herra Fouquet oli perheeni ystäviä." "Kääntykääkin siis hänen puoleensa, päästäksenne rahaministerin puheille otollisimpana hetkenä." "Mielelläni; mutta rahat?" "Sopimuksenne määräpäiväksi ja -hetkeksi teille tulee puuttuva summa haltuunne, herra Vanel; olkaa siitä huoletta." "Tämä on ihan tavatonta anteliaisuutta, monseigneur! Te himmennätte kuninkaan, menette edelle rahaministeristä." "Malttakaa... älkäämme käyttäkö sanoja väärin. Minä en lahjoita teille neljäätoistasataatuhatta livreä, herra Vanel: minulla on lapsia." "Niin, niin, lainastahan on kysymys." "Minä lainaan sen summan, niin." "Pyytäkää mitä korkoa ja vakuutta vain haluatte, monseigneur; olen valmis noudattamaan määräyksiänne, ja täytettyäni toivomuksenne minä yhä toistan, että te anteliaisuudessa olette kuninkaan ja herra Fouquetin yläpuolella. Ehtonne siis?" "Kahdeksan vuoden maksuaika." "Oh, se on erinomaista!" "Kiinnitys itse virkatuloihin." "Se on mukavin vakuus. Onko muuta?" "Odottakaahan: pidätän itselleni oikeuden lunastaa teiltä viran sadanviidenkymmenentuhannen livren lisähyvityksellä, jos te ette sen hoitamisessa noudata kuninkaan etujen ja minun suunnitelmieni mukaista suuntaa." "Ahaa!" äänsi Vanel hätkähtäen. "Onko siinä edellytyksessä mitään teille soveltumatonta, herra Vanel?" kysyi Colbert kylmästi. "Ei, ei!" vastasi toinen pikaisesti. "No niin, voimme siis laatia sopimuksemme milloin tahansa. Rientäkää nyt herra Fouquetin ystävien luo..." "Minä lennän..." "Ja hankkikaa pääsy yli-intendentin puheille." "Kyllä, monseigneur." "Olkaa taipuisa myönnytyksiin, ja asian tultua järjestetyksi..." "Pyydän häneltä heti allekirjoitusta." "Varokaa sitä kaikin mokomin!... Älkää koskaan puhuko hänen kanssaan kirjallisista tai suullisistakaan vakuutuksista ikäänkuin purkamisen pelossa, kuuletteko? Te tärvelisitte sillä koko homman!" "No, mutta mitä siis tehdä, monseigneur? On kovin vaikea..." "Koettakaa vain sievästi saada hänet lyömään kättä päälle... Menkäähän!" 182. Haudattu salaisuus esille. Leskikuningatar istui makuuhuoneessaan Palais-Royalissa rouva de Mottevillen ja _señora_ Molinan kanssa. Kuningasta oli iltaan asti odotettu tulevaksi, mutta häntä ei ollut kuulunut; Itävallan Anna oli hyvin kärsimättömäksi käyden lähettänyt jo usean kerran tiedustamaan häntä. Tuntui olevan ukkosta ilmassa. Hovimiehet ja -naiset välttelivät toisissa etuhuoneissa ja käytävissä, ollakseen puhumatta hankalista seikoista. Kruununprinssi oli aamusella lähtenyt kuninkaan kumppaniksi metsästysretkelle. Madame oli sulkeutunut kotosalle nyreänä koko maailmaa kohtaan. Leskikuningatar taasen oli nyt lausunut rukouksensa latinaksi, mutta ryhtynyt sitten puhtaalla Kastilian murteella pitämään perhepakinaa kahden ystävättärensä kanssa; rouva de Motteville ymmärsi valtiattarensa äidinkieltä aivan hyvin, vaikka hän itse käyttikin keskustelussa ranskaa. Ensin nämä kolme naista ehdyttivät kaikki teeskentelevän kohteliaat puheentavat sen surkean totuuden vahvistamiseksi, että kuninkaan käytös sai kuningattaren, leskikuningattaren ja koko sukukunnan ihan kuolemaan mielipahasta; valituin sanoin sitten eri puolilta mitä ankarimmin tuomittiin neiti de la Vallièren esiintyminen, ja lopuksi leskikuningatar päätti nämä soimaukset huokaisemalla raskaasti Molinalle: "_Estos hijos!"_ -- Voi niitä lapsia! -- äidin suussa se oli paljon merkitsevä valitus tuolla äänenpainolla lausuttuna, ja ties mitä siihen liittyikään Itävallan Annan ajatuksissa, hänellä kun oli synkistyneeseen sieluunsa kätkettynä kummallisia salaisuuksia. "Niin", säesti Molina, "ja lapsille äidit uhrautuvat." "Niille on yksi äiti uhrannut kaikkensa", virkahti leskikuningatar ja ikäänkuin aikoi sanoa enemmän, mutta kun hän samassa kohotti katseensa valjun Ludvig XIII:n luonnollisessa koossa maalattuun muotokuvaan, tuntui hänestä puolisovainaja saavan jälleen säihkyä himmeihin silmiinsä, levittävän sieraimiaan vihan valtaamana, sanattomana elähtyvän uhkaamaan. Itävallan Annan viime sanoja seurasi syvä hiljaisuus. Señora Molina alkoi pöyhiä ison ompeluvasun nauhoja ja pitsejä. Rouva de Motteville oli kummastuksekseen havainnut, että uskotun ja valtiattaren kasvojen ilme oli yhtaikaa pikimmältään ilmaissut jotakin keskinäistä ymmärtämystä, ja hienotuntoisena hovinaisena hän loi silmänsä alas, yrittämättä enää mitään nähdä, mutta sitä huolellisemmin heristäen korviansa. Hänen huomioonsa tuli kuitenkin enää vain painokas "hm!" perin varovaiselta espanjalaiselta duennalta ja huokaus, joka tuntui ihan puuskauksena puhkeavan leskikuningattaren povesta. Hän nosti heti päätänsä. "Koskeeko taas?" hän kysyi. "Ei, Motteville, ei; miksi niin luulisit?" "Teidän majesteettinne voihkaisi." "Olet tosiaan oikeassa; niin, tunnen hiukan vihlovan." "Herra Valot lienee tässä lähellä, Madamen luona." "Mitä varten siellä?" "Madamella on hermovaivansa." "Tauti siinäkin! Herra Valotin ei pitäisi sellaiseen puuttuakaan, kun toinen lääkäri parantaisi Madamen..." Rouva de Motteville kohotti taas päänsä kummastuneena. "Toinen lääkäri kuin herra Valot?" hän sanoi; "kuka siis?" "Työ, Motteville, työ... Voi, jos kukaan on sairas, niin toinen miniäparkani!" "Teidän majesteettinne myöskin." "En paljonkaan tänä iltana." "Ei ole sanomista, madame!" Ja ikäänkuin rouva de Mottevillen varoituksen vahvistukseksi viilsi samassa tuima tuska leskikuningattaren sydäntä, saaden hänet vaalentuneena heittäytymään taaksepäin lepotuolissa. Sairasta näytti uhkaavan äkillinen taintumus. "Lääkkeeni!" sopersi hän. "Jo, jo!" vastasi Molina askeleitansa jouduttamatta, mennessään noutamaan kullatusta kaapista ison vuorikristallipullon, jonka hän toi avattuna emännälleen. Tämä hengitti sitä kiivaasti huohottaen useaan toviin ja mutisi: "Näillä kohtauksilla Luoja ottaa henkeni. Tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa!" "Ei pahoinvoinnista kuole", virkkoi Molina asettaen pullon takaisin kaappiin. "Joko meni ohitse, teidän majesteettinne?" kysyi rouva de Motteville. "Voin kyllä paremmin." Ja Itävallan Anna laski sormensa huulilleen, kehoittaakseen espanjalaista uskottuansa olemaan enää viittaamatta entisyyteen. Mutta rouva de Motteville virkahti vuorostaan kotvasen kuluttua: "Omituista!" "Mikä on omituista?" kysyi leskikuningatar. "Muistaako teidän majesteettinne sitä päivää, jona ensi kerran tunsitte tätä kipua?" "Minä muistan, että se oli kovin murheellinen päivä, Motteville." "Se oli aikaisemmin merkinnyt riemullista vuosipäivää teidän majesteetillenne; juuri kolmekolmatta vuotta ennen sitä päivää ja samalla tunnillakin oli teidän kunniakas poikanne syntynyt kuninkaaksemme." Leskikuningatar kirahti, painoi otsan käsiinsä ja vaipui tuokioksi äänettömyyteen. Muisteliko hän jotakin vai miettikö? Vai säjöilykö häntä vielä vihloi? Señora Molina loi rouva de Mottevilleen melkein raivostuneen katseen, -- määrin se tuntui nuhteelta, ja kun arvoisa rouva ei osannut ajatellakaan kajonneensa mihinkään kolkkoon salaisuuteen, alkoi hän vain etsiä puhdistusta omaltatunnoltaan. Silloin Itävallan Anna äkkiä kohoutui sanoen: "Syyskuun viides päivä! Niin, kipuni tosiaan alkoi syyskuun viidentenä... Suuri ilo toisena vuonna, suuri tuska toisena. Suuri tuska", hän lisäsi hyvin hiljaa, "liian suuren ilon sovituksena!" Itävallan Anna näytti nyt menettävän muistojensa ja ajattelunsa johtolangan; hän jäi epämääräisiin mietteisiin, silmät läpitunkemattoman synkkinä, kädet veltosti riipuksissa. "Meidän on mentävä levolle", muistutti señora Molina. "Hetimiten, Molina." "Jättäkäämme kuningatar", lisäsi itsepintainen espanjatar. Rouva de Motteville nousi. Leskikuningattaren valjuille poskille herui hiljalleen niin kirkkaita ja isoja kyyneleitä kuin lapsen surussa, ja sen nähdessään Molina kiinteästi tähtäsi häneen mustat ja valppaat silmänsä. "Niin, niin", sanoi Itävallan Anna pikaisesti. "Jätä meidät vain, Motteville; menehän." Sana _meidät_ kuulosti epämieluisalta ranskalaisen suosikin korvissa. Se merkitsi, että oli tekeillä jotakin salaisuuksien tai muistojen selvittelyä, -- että keskustelun mielenkiintoisimmassa vaiheessa oli saapuvilla yksi henkilö liikaa. "Riittääkö Molina teidän majesteettinne palvelukseen?" kysyi ranskatar. "Kyllä", vastasi espanjatar omasta takaa. Rouva de Motteville niiasi. Mutta samassa avasi oviverhot vanha kamarineito, ulkonaisestikin sellaisessa asussa, jota Espanjan hovissa oli käytetty 1620-luvulla. Hän yllätti leskikuningattaren kyynelehtivänä, rouva de Mottevillen viisaasti peräytymässä ja señora Molinan harjoittamassa pikku diplomatiaa, ja kursailematta lähestyen ryhmää hän ilahtuneesti huusi valtiattarelleen: "Apukeino, apukeino!" "Mikä apukeino, _chica_?" tiedusti Itävallan Anna. "Teidän majesteettinne tautiin", vastasi kamarineito. "Kuka sen tuo?" kysyi rouva de Motteville innokkaasti. "Herra Valot?" "Ei, muuan nainen Flandriasta." "Flandriasta? Espanjasta?" kysyi leskikuningatar. "En tiedä." "Kuka hänet on tänne lähettänyt?" "Herra Colbert." "Hänen nimensä?" "Hän ei sanonut sitä." "Mikä hän on asemaltaan?" "Sen hän selittää itse." "Miltä hän näyttää?" "Hän on naamioitu." "Käy katsomassa, Molina", käski leskikuningatar. "Sitä ei tarvita", lausui äkkiä oviverhojen takaa sekä luja että lempeä ääni, joka säpsähdytti molempia hovinaisia ja sai leskikuningattaren rajusti hätkähtämään. Samassa ilmestyi naamioitu nainen uutimien aukkoon ja sanoi ennen kuin leskikuningatar ennätti virkkaa mitään: "Minä tulen Brüggen beguiniluostarista ja tuon todellakin lääkkeen, joka voi parantaa teidän majesteettinne." Kaikki olivat vaiti. Beguininunna ei liikahtanut askeltakaan edemmäksi. "Puhukaa", käski sitten leskikuningatar. "Sitten kun olemme yksinämme", vastasi tuntematon. Itävallan Anna loi kumppaneihinsa silmäyksen, ja nämä vetäytyivät pois. Beguininunna lähestyi silloin kuningatarta, kunnioittavasti tervehtien häntä. Sairas katseli epäluuloisesti tätä naista, joka niinikään tähysti häntä säihkyvin silmin naamionsa rei'istä. "Ranskan kuningatar onkin siis kovin sairas", aloitti Itävallan Anna, "koska Brüggen beguiniluostarissa asti tiedetään hänen kaipaavan parannusta?" "Teidän majesteettinne ei ole toivottomasti sairas, Jumalan kiitos!" "Mutta miten saatoitte tietää, että minulla on kipuja?" "Teidän majesteetillanne on Flandriassa ystäviä." "Ja ne ystävätkö ovat lähettäneet teidät tänne?" "Niin, madame." "Mainitkaa heidät minulle." "Mahdotonta, madame, ja hyödytöntä, koska teidän majesteettinne sydämessä ei jo ole herännyt eloon muistoja." Itävallan Anna kohotti päänsä, yrittäen naamionkin suojasta sanojen salamyhkäisyydestä saada selville, kuka häntä puhutteli näin tuttavalliseksi heittäytyen. Ylpeätä arvokkuuttansa loukkaavasta uteliaisuudestaan maltittomaksi käyden hän sitten lausui: "Ettekö tiedä, madame, että kuninkaallisia henkilöitä ei puhutella naamioituna?" "Suvaitkaa se minulle, madame", vastasi beguininunna nöyrästi. "En voi sitä suvaita, mutta suon kyllä anteeksi, jos nyt riisutte naamionne." "Olen tehnyt valan, madame, autellakseni surevia tai kärsiviä, antamatta heidän koskaan nähdä kasvojani. Minä olisin voinut tuottaa lievikettä ruumiillenne ja sielullenne; mutta koska teidän majesteettinne epää sen minulta, niin peräydyn. Hyvästi, madame, hyvästi!" Nämä sanat lausuttiin niin säveän kunnioittavasti, että kuningattaren pahastus ja epäluuloisuus tasaantui hänen uteliaisuutensa vähentymättä. "Olette oikeassa", hän myönsi; "kärsivien ei sovi halveksia Jumalan lähettämää lohtua. Puhukaa, madame, -- ja kunpa voisittekin tuottaa minulle ruumiillista huojennusta, kuten sanoitte!... Voi, minä valitettavasti pelkään, että Jumala aikoo ankarasti koetella voimiani!" "Puhukaamme ensin hiukan sielusta, jos sallitte", sanoi nunna; "olen varma siitä, että sekin kärsii." "Sieluni?" "On jäytäviä syöpävikoja, joiden toiminta pysyy näkymättömissä. Ne jättävät hipiälle puhtaan valkoisuuden, ne eivät juomuta ihoa sinertävillä sakkanesteillä. Potilaan povelle kumartuva lääkäri ei kuule niiden taukoamattomia hampaita lihaksissa, niiden hivutusta veressä; mutta milloinkaan ei rauta eikä tuli ole tappanut tai taltuttanut niitä kuolettavia vitsauksia. Ne asustavat ajatuselämässä ja riuduttavat sen; ne paisuvat sydämessä ja saavat sen pakahtumaan. Sellaiset vainolaiset voivat käydä kohtalokkaiksi kuningattarillekin; ettekö te kärsi niistäkin?" Anna kohotti käsivartensa, joka hohti valkoisena ja siromuotoisena kuin hänen nuoruudessaankin. "Mainitsemanne koettelemukset", hän sanoi, "kuuluvat meidän elämäämme, maan mahtavien, joille Jumala on uskonut yksilöiden kaitsemisen. Milloin niiden taakka käy liian raskaaksi, Vapahtaja huojentaa kuormaamme rippituolissa. Niinä hetkinä me kirvoitamme salaiset huolemme. Mutta kaikkien ylin Herra jakaa koettelemukset luotujensa voimien mukaan, ja minullekaan ei kuormani ole ylivoimainen: lähimmäisteni salaisuuksien tallettamiseen olen Luojalta saanut kylliksi vaiteliaisuuden kykyä, ja kaikkiin omiini ei rippi-isän luotettavuus ole riittävä." "Huomaan, että olette ainiaan yhtä miehuullinen vihollistenne suhteen, madame, mutta teillä ei tunnu olevan luottamusta ystäviinne." "Kuningattarilla ei ole ystäviä; jollei teillä ole minulle muuta sanottavaa, -- jos tunnette vain olevanne taivaan innoittama ennustamaan minulle, niin jättäkää minut rauhaan, sillä minä pelkään tulevaisuutta." "Minä olisin luullut", virkkoi beguininunna päättävästi, "että teitä peloittaa pikemmin menneisyys." Tuskin oli hän saanut sanat suustansa, kun kuningatar suoristautuen huudahti lyhyen käskevästi: "Puhukaa! Puhukaa suoraan, selittäkää tarkoituksenne joutuin ja selvästi, taikka..." "Älkää uhatko, kuningatar", keskeytti beguininunna sävyisästi. "Olen tullut luoksenne kunnioittavan osanoton vallassa, ystävättären puolesta." "Todistakaa se siis! Keventäkää tilaani älkääkä ärsyttäkö." "Se todistaminen käy helposti, ja teidän majesteettinne saa nähdä, enkö todella edusta ystävätärtä." "No niin?" "Mitä onnettomuutta teidän majesteetillenne on sattunut kolmenkolmatta vuoden kuluessa?..." "No, moniakin suuria onnettomuuksia. Ensiksikin menettänyt puolisoni." "En puhu sellaisista tappioista. Tahdoin kysyä, onko... nykyisen kuninkaamme syntymästä asti... ystävättären esiintymistapa tuottanut mitään murhetta teidän majesteetillenne." "En käsitä teitä", vastasi kuningatar, ja liikutustansa salatakseen hän puri hampaansa yhteen. "Esitän asiani siis selvemmin. Muistaahan teidän majesteettinne, että kuningas syntyi syyskuun viidentenä päivänä 1638 neljänneksen yli yksitoista?" "Kyllä", änkkäsi kuningatar. "Puoliyhdeltä", jatkoi beguininunna, "oli _dauphin_[13] jo tunnustettu Ranskan kruununperilliseksi; Meauxin arkkipiispa oli antanut hänelle hätäkasteen kuninkaan ja teidän nähtenne. Kuningas läksi Saint-Germainin vanhan linnan kappeliin kuulemaan kiitosmessua." "Ihan niin", jupisi kuningatar. "Teidän majesteettinne synnytys oli tapahtunut edesmenneen Monsieurin, prinssien ja hovinaisten läsnäollessa.[14] Kuninkaan henkilääkäri Bouvard ja hovikirurgi Honoré oleskelivat etuhuoneessa. Teidän majesteettinne vaipui uneen kello kolmen tienoissa; ettekö nukkunutkin noin seitsemään asti?" "Kyllä niin; mutta kerrottehan tuossa sellaista, mitä koko maailma tietää." "Olen tulossa kohtaan, josta vain harvat tietävät, madame. Vain harvatko, sanoin? Voi, oikeastaan vain kaksi, sillä joskin se alkuaan oli viiden tietona, on asianomaisten kuolema sittemmin varmistuttanut salaisuutta. Kuningas lepää esi-isiensä parissa, kirvoittajavaimo Péronne seurasi pian perässä, Ja Laporte on jo unohtunutkin." Kuningatar avasi suunsa vastatakseen; pyyhkäistessään kasvojansa hän tunsi jääkylmän kätensä kohtaavan polttavia hikihelmiä. "Kello oli kahdeksan", pitkitti tuntematon nainen. "Kuningas söi hyvällä ruokahalulla illallista; hänen ympärillään raikui iloinen riemu ja kemujen ratto, kansanjoukot hälisivät ulokkeiden alla, ja päihtyneet ylioppilaat kantoivat riemukulussa sveitsiläisiä muskettisotureita ja kaartilaisia yltympäri kaupunkia. Yleisen innostuksen tavaton meteli sai dauphanin hiukan kitisemään hoitajattarensa rouva de Hausacin sylissä, se värähdytteli Ranskan tulevaista kuningasta, jonka sitten avautuville silmille näyttäytyi kaksi kruunua kehdon jalkopäässä. Äkkiä teidän majesteettinne päästi vihlovan kirahduksen, ja rouva Péronne ilmestyi jälleen päänalusenne viereen. Lääkärit aterioitsivat syrjäisessä huoneessa. Palatsi oli jäänyt palvelusvuoroja ja vartioita vaille, tyhjentynyt omille oloilleen, sen jälkeen kun yleisö kerran oli ensin saanut sinne vapaan pääsyn. Tutkittuaan teidän majesteettinne tilaa apuvaimo huudahteli hämmästyksestä; hän otti teidät syliinsä surkeillen ja epätoivoisena ja lähetti Laporten ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen majesteettinsa kuningatar tahtoi tavata hänet huoneessaan. Laporte oli kylmäverinen ja viisas mies, kuten tiedätte, madame. Hän ei lähestynyt kuningasta pelästyneenä palvelijana, joka tuntee tärkeytensä ja tahtoo itsekin säikyttää; hymyhuulin hän astui valtiaansa tuolin viereen ja sanoi: 'Sire, kuningatar on hyvin onnellinen ja tuntisi vielä suurempaa iloa, jos saisi hetkiseksi nähdä teidän majesteettinne.' Sinä päivänä Ludvig XIII olisi lahjoittanut kruununsa kerjäläiselle, joka olisi hänelle toivottanut taivaan siunausta! Hilpeänä, elostuneena, vilkkaana kuningas nousi pöydästä sanoen veitikkamaisesti kuten Henrik IV olisi saattanut virkkaa: 'Hyvät herrat, minä pistäydyn vaimoni luo.' Hän saapui teidän vuoteenne ääreen, madame, juuri sillä hetkellä kun rouva Péronne ojensi häntä kohti toista prinssiä, sievää ja tervettä kuten ensimmäinenkin, sanoen: 'Sire, Jumala ei tahdo, että Ranskan kuninkuus joutuu naisperimyksen vaaraan.' Ensimmäisessä liikutuksessaan kuningas hypähti lapsen luo ja huudahti: 'Kiitetty olkoon Jumala!'" Beguininunna vaikeni havaitessaan, kuinka tuskallisen silmäyksen valtaan leskikuningatar oli joutunut. Itävallan Anna oli hervahtanut taaksepäin lepotuolissaan; pää kumarassa ja tuijottavin silmin hän kuunteli miltei tajuamattomana, huulet liikkuivat kiihkeästi joko rukouksessa Jumalalle tai sadatuksessa tätä tuntematonta tunkeilijaa vastaan. "Voi, älkää luulko", huudahti nunna, "että kuningatar oli huono äiti, joskin hän on antanut tämän prinssin viettää vaivaista elämää loitolla valtaistuimesta! Oi, ei... hän on vuodattanut viljalti kyyneliä poloisen tähden, ja kuumilla suudelmilla hän hyvästeli pienokaisparkaa, kun valtiolliset näkökohdat tuomitsivat Ludvig XIV:n kaksoisveljen suljettavaksi viheliäiseen syrjäisyyteen!" "Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" mutisi leskikuningatar heikosti. "Pianhan", pitkitti beguininunna ripeästi, "kuningas alkoi vapista Ranskan menestyksen ja valtion rauhan puolesta, kun hän jo seuraavana hetkenä oivalsi, että hänen yhdenikäisillä pojillaan oli yhtäläinen oikeus valtaistuimeen. Hän kutsui heti työhuoneeseensa kardinaali de Richelieun, joka tunnin ajan harkittuaan asemaa lausui vakaumuksenaan: 'Teidän majesteetillenne on syntynyt kruununperillinen, ja Jumala on varalta antanut tällekin seuraajan; mutta nykyään tarvitsemme ainoastaan ensinmainittua, joten kätkekäämme toinen Ranskalta niinkuin Jumala oli hänet salannut omilta vanhemmilta. Kruununperillinen merkitsee valtiolle rauhaa ja turvallisuutta; kaksi kilpailemassa vallasta tuottaa kansalaissotaa ja järkyttää kuningasvaltaa.'" Itävallan Anna nousi rivakasti, vaaleana ja kädet nyrkissä. "Te tiedätte liikaa", hän sanoi kumealla äänellä, "koska olette kajonnut valtiosalaisuuteen. Olette muka kuullut sen ystäviltä, mutta ne ovat kehnoja, petollisia ystäviä. Te olette heidän kätyrinsä rikoksessa, joka tässä on tekeillä. Alas nyt naamio, muutoin annan henkivartioni kapteenin vangita teidät. Oh, tuo salaisuus ei minua peloita! Te olette saanut sen haltuunne, mutta minä otan sen takaisin; sen täytyy jäykistyä poveenne, sillä tästä hetkestä alkaen ei se eikä henkennekään enää kuulu teille!" Ja leskikuningatar lähestyi beguininunnaa, antaakseen pontta uhkaukselleen. "Oppikaa tuntemaan hylättyjen ystävienne uskollisuus, rehellisyys ja vaiteliaisuus", lausui tämä siepaten naamion kasvoiltaan. "Chevreusen herttuatar!" huudahti Itävallan Anna. "Teidän majesteettinne ohella ainoa osallinen koko salaisuudesta." "Oi, tulkaa suutelemaan minua, herttuatar", mutisi Itävallan Anna. "Kuinka voittekaan siten leikitellä kuolettavalla tuskallani -- se on ystävänsä surmaamista!" Ja nojaten päätänsä vanhan herttuattaren olkaa vasten hän puhkesi karvaihin kyyneliin. Mutta entinen uskottu lausui ontolla äänellä: "Kuinka nuorekas te vielä olettekaan, kun voitte itkeä!" 183. Kaksi ystävätärtä. Leskikuningatar katseli rouva de Chevreusea ylpeästi, mutta virkkoi sitten: "Luulen että viime sanoissanne onnittelitte minua. Tähän asti, herttuatar, olin luullut mahdottomaksi, että yksikään ihmisolento voisi tuntea itsensä vähemmän onnelliseksi kuin Ranskan entinen kuningatar." "Madame, te olette tosiaankin ollut murheen murjoma äiti, mutta noiden isoisten koettelemusten ohella, joista me kaksi ihmisten ilkeyden eroittamaa vanhaa ystävätärtä äsken haastelimme, -- noiden kuninkaallisten onnettomuuksien rinnalla on teillä ilojakin, jotka tosin vain vähäisessä määrin tulevat tuntuviin, mutta kuitenkin ovat koko maailman suuresti kadehtimia." "Mitä iloja?" kysyi Itävallan Anna katkerasti. "Kuinka voit sitä sanaa ollenkaan käyttää, herttuatar, kun vastikään tunnustitte, että sekä ruumiini että sieluni tarvitsevat lääkintää?" Rouva de Chevreuse kokosi kotvasen ajatuksiaan. "Kuinka loitolla kuninkaalliset ovatkaan muista ihmisistä!" hän sitten huomautti. "Mitä tarkoitatte?" "Tahdoin sanoa, että he ollessaan niin kovin kaukana kaikesta arkisesta unohtavat muiden ihmisten elämäntarpeet, -- niinkuin afrikkalaisen vuoristoseudun asukas vehmaiden pengermiensä helmassa, joita lumirinteiltä solisevat purot raikastuttavat, ei tule ollenkaan ajatelleeksi, miten tasangon matkalaisia saattaa menehtyä janoon ja nälkään päivänpolttamilla kedoilla." Leskikuningatar punehtui hiukan; hän oli oivaltanut viittauksen. "Tiedättekös", hän sanoi, "on tosiaan pahoin tehty, että teidät jätettiin ihan oman onnenne varaan." "Oh, kuningas kuuluu perineen isänsä vihamielisyyden minua kohtaan, madame! Hän karkoittaisi minut, jos tietäisi, että olen palatsissa." "En voi sanoa, että kuningas ajattelisi teistä suosiollisesti, herttuatar", vastasi leskikuningatar; "mutta minä kaiketi voisin... salaisesti..." Herttuattaren huulet vetäysivät halveksivaan hymyyn, joka herätti puhujassa rauhattomuutta. "Oli muuten kovin hyvä, että tulitte tänne", kiirehti hän lisäämään. "Kiitos, madame!" "Vaikkapa vain kumotaksenne huhun kuolemastanne, -- suureksi ilokseni." "Oliko minun tosiaan kerrottu kuolleen?" "Kaikkialla." "Lapseni eivät kuitenkaan olleet esiintyneet surupuvussa." "Kas, tiedättehän, herttuatar, että hovi muuttaa usein majaa; herrat d'Albert de Luynes sattuvat harvoin näkyviimme, ja alituisessa hyörinässämme jää paljonkin julkisen elämän ilmiöitä huomaamatta." "Teidän majesteettinne ei kuitenkaan olisi pitänyt uskoa sitä huhua." "Miksi? Voi, me olemme kuolevaisia; ettekö näe, että minä, vanhempi siskonne, kuten entiseen aikaan sanoimme -- jo kallistun hautaa kohti?" "Jos teidän majesteettinne uskoi minut kuolleeksi, niin teitä on ainakin täytynyt hämmästyttää, että minusta ei ollut kuulunut mitään ennen." "Kuolema toisinaan yllättää ihmisen hyvin äkillisesti." "Oi, teidän majesteettinne, kun sielut tallettavat sellaisia salaisuuksia kuin äsken mainitsemamme, tuntevat ne ensin kevennyksen tarvetta, joka on tyydytettävä! Iäisyyteen valmistauduttaessa laitetaan kaikki vanhat paperit järjestykseen." Leskikuningatar hätkähti. "Teidän majesteettinne voi varmalla tavalla saada tietoonsa minun kuolemani", jatkoi herttuatar. "Kuinka?" "Siten että teidän majesteetillenne heti seuraavana päivänä luovutetaan nelinkertaisessa kotelossa kaikki mitä on jäänyt jäljelle meidän entisestä salaisesta kirjeenvaihdostamme." "Ettekö ole polttanut...?" huudahti Itävallan Anna säikähtyen. "Voi, rakas hallitsijattareni", vastasi herttuatar, "ainoastaan petturit polttavat kuninkaallisia kirjelmiä!" "Petturitko?" "Niin juuri: tai he ovat polttavinaan, mutta pidättävätkin itselleen ja myyvät sitten." "Hyvä Jumala!" "Uskolliset ystävät sitävastoin vaalivat tällaisia aarteita kuin silmäteräänsä; sitten he jonakuna päivänä tulevat tapaamaan kuningatartansa ja sanovat hänelle: 'Madame, minua alkaa ikä painaa, tunnen riutuvani. On vaara tarjolla, että minä kuolen ja teidän majesteettinne salaisuus tulee ilmi; ottakaa siis tämä arveluttava paperi ja polttakaa se itse.'" "Vaarallinen paperi! Mikä?" "Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se koskee kovin hankalaa asiaa." "Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!" "Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'." Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de Chevreuse viritteli ansaansa. "Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!" "Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon. "Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan." "Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?" "Siellä tietysti, -- hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä." "Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää." Itävallan Anna ei ollut tajuavinaan tämän huomautuksen ivallista sävyä. Rouva de Chevreuse jatkoi: "Minä vain muutamia vuosia takaperin tiedustin itse Noisy-le-Secissä tämän onnettoman lapsen kohtaloa, ja häntä ei siellä pidetty kuolleena; sentähden en heti alussa osoittanut suruani teidän majesteetillenne. Voi, jos olisin aavistanut niin käyneen, en mitenkään olisi kajonnut näin murheelliseen tapaukseen, joka nyt on tietysti elvyttänyt teidän majesteettinne mielessä kovin tuskallisia muistoja!" "Sanotte, että lasta ei siellä mainittu kuolleeksi?" "Ei, madame." "Mitä siis kerrottiin?" "Kuulin... mutta se tietenkin oli joutavaa puhetta." "Sanokaa kuitenkin." "Niin, jonakuna iltana vuoden 1645 tienoissa oli muka tullut komea ja majesteettinen nainen vaunuissa tienhaaraan, samaan risteykseen, tiedättehän, missä minä odottelin uutisia nuoresta prinssistä silloin kun teidän majesteettinne suvaitsi lähettää minut Noisy-le-Seciin. Naamiostaan ja suojelevasta viitastaan huolimatta oli hänet oltu huomaavinaan ylimysnaiseksi, epäilemättä hyvinkin ylhäiseksi, ja hovimestarin sanottiin tuoneen hänelle lapsen." "No -- ja sitten?" "Seuraavana päivänä hovimestari ja lapsi olivat kadonneet paikkakunnalta." "Kas, siinä on kyllä hiukan tottakin, sillä lapsiparka kuoli aivan äkillisesti sellaiseen kohtaukseen, jotka lääkärien lausuman mukaan pitävät pienokaisten elämää seitsemänteen vuoteen asti hiuskarvan varassa." "Aivan epäilemättömästihän teidän majesteettinne on oikeassa; kukaan ei voi tietää sitä asiaa paremmin kuin te, madame. Mutta eikö muuten ole kummallista..." -- Mitä nyt vielä? -- ajatteli kuningatar. "Se henkilö, joka oli ilmoittanut minulle nämä tiedot, käynyt kuulustamassa lapsen vointia, se henkilö..." "Olitteko uskonut sellaisen tehtävän jollekulle? Voi, herttuatar!" "Puhumaton olento kuten teidän majesteettinne ja minä; olettakaamme, että se olinkin minä itse. Niin, matkustaessaan jonkun ajan kuluttua Tourainessa..." "Tourainessa?" "Hän näki hovimestarin ja lapsen -- anteeksi, luuli näkevänsä kumpaisenkin elossa, varsin terveinä ja hyvässä voinnissa; toista ei vielä vanhuus painanut, toinen oli päässyt nuoruutensa alkavaan kukoistukseen! Sillä tavoin niitä huhuja lähtee liikkeelle; eipä enää osaa uskoa mitään tässä maailmassa! Mutta minä väsytän teidän majesteettianne. Oi, se ei ollut tarkoituksenani, ja lausunkin teille nyt hyvästi vieläkin lopuksi vakuuttaen kunnioittavaa kiintymystäni." "Malttakaahan, herttuatar, -- antakaa minun nyt kuulla hiukan teistä itsestännekin." "Minusta! Oh, madame, älkää alentako huomiotanne siinä määrin!" "Mutta olettehan varhaisin ystävättäreni! Ette suinkaan ole minulle pahastuksissanne, herttuatar?" "Hyvä Jumala, kuinka se olisi mahdollista! Olisinko tullut teidän majesteettinne puheille, jos mielialani olisi sillä kannalla?" "Rakas herttuatar, vanhuus tavoittaa meidät; meidän täytyy liittoutua kuolemaa vastaan, joka jo uhkaa meitä." "Te saatatte minut onnelliseksi noin lempeillä sanoilla, madame." "Kukaan ei ole minua rakastanut ja palvellut niin sydämellisesti kuin te, herttuatar." "Muistaako teidän majesteettinne sen?" "Aina... Sallikaa minulle joku ystävyyteni osoitus, herttuatar." "Voi, madame, koko olemukseni kuuluu teidän majesteetillenne!" "No, minkä todisteen voin antaa?" "Kuinka?" "Pyytäkää minulta jotakin." "Minäkö pyytäisin!" "Niin, tiedänhän, että te olette kaikkia omia pyyteitä vailla, mitä jaloin ja ylväin sielu." "Älkää ylistäkö minua liiaksi, madame", sanoi herttuatar jo huolestuen. "En voi koskaan kiittää teitä ansionne mukaisesti." "Ikä ja onnettomuudet muuttavat ihmistä paljon, madame." "No, sitten minulla on hyvät toiveet!" "Miten niin?" "Entinen kaunis, ylpeä, ihailtu Chevreusen herttuatar olisi vastannut minulle hylkivästi: 'Minä en halua teiltä mitään.' Jos teillä on ollut onnettomuuksia ja jos ne kerran muuttavat ihmisluontoa, niin kenties nyt otattekin vastaan tarjoukseni, kun lausun kaikesta sydämestäni tahtovani sitä." Herttuattaren katse ja hymy kirkastui herttaiseksi; hänet oli viehätetty otolliseen tilanteeseen, ja hän ei enää kierrellyt, kun kuningatar uudestaan kehoitti: "Puhukaa, kultaseni, -- mitä tahdotte?" "Minun siis täytyy selittää?..." "Empimättä." "No, teidän majesteettinne kyllä voi tuottaa minulle sanomatonta iloa, ehtymätöntä onnellisuutta..." "Ryhdymme heti järjestämään asiaa", virkahti kuningatar käyden hieman levottomaksi. "Mutta ennen kaikkea, hyvä Chevreuse, ottakaa sentään huomioon, että minua nykyään vallitsee poikani, kuten ennen aviopuoliso." "Enhän toki ano liikoja, rakas kuningatar." "Puhutelkaa minua Annaksi niinkuin vanhaan aikaan, se olisi suloista kaikua kauniista nuoruudesta." "Luvallanne. No niin, kunnioitettu valtiattareni, rakastettu Anna..." "Vieläkö osaat espanjankieltä?" "Kyllä." "Esitäkin siis pyyntösi espanjaksi." "Suoraan sanoen: suokaa minulle se kunnia, että tulette muutamiksi päiviksi vieraisille Dampierreen." "Siinäkö kaikki?" huudahti kuningatar hämmästyneenä. "Niin." "Eikö mitään muuta?" "Armias taivas, te ette tunne minua, jos ette käsitä, että pidän sitä kaikkein suurimpana hyvänätyönä, mitä voin elämässäni kohdata! Voitteko siis suostua?" "Kyllä, kaikesta sydämestäni." "Oi, kiitos!" "Ja minua ilahduttaisi hyvin suuresti", jatkoi kuningatar epäluuloisena, "jos läsnäolostani voisi olla sinulle jotakin hyötyäkin." "Hyötyäkö?" huudahti herttuatar nauraen. "Oh, ei, ei, -- mutta tuhatkertaisesti mielihyvää, viihdytystä, lohtua kyllä. Minulla siis on lupauksenne?" "Se on sovittu." Herttuatar tarttui valtiattaren kauniiseen käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. -- Hän on pohjaltaan hyvä nainen, -- ajatteli kuningatar, -- ja... hänellä on jalomielinen sielu. "Teidän majesteettinne", aloitti herttuatar jälleen, "voitteko suoda minulle kaksi viikkoa valmistusaikaa?" "Tietysti, -- mutta mitä varusteletkaan?" "Kukaan ei ole tahtonut lainata minulle sataatuhatta Dampierren kuntoonsaamiseen, kun minun on tiedetty olleen hovin epäsuosiossa. Mutta kun tulee tiedoksi, että summa tarvitaan teidän majesteettinne vastaanottamiseen, ovat kaikki Pariisin rahastot minulle tarjona." "Vai niin!" sanoi kuningatar ymmärtävästi nyökäten; "satatuhatta écua! Kartanosi korjauksiin tarvitaan sen verran varoja?" "Juuri se verran." "Ja kukaan ei ole suostunut antamaan sinulle lainaa?" "Ei kukaan." "Minä lainaan, jos sallit, herttuatar." "O, en rohkenisi..." "Suo minulle se ilo. Puhun oikein tosissani... eikähän satatuhatta écua oikeastaan ole paljon." "On minusta." "Oh, tiedän kyllä, että sinä et ole koskaan antanut hyvittää vaiteliaisuuttasi ansionmukaisesti. Siirrä nyt vain tuo pöytä tänne, herttuatar, kirjoittaakseni sinulle maksuosoituksen, jonka saat esittää herra Colbertille, -- ei, herra Fouquetille, joka on paljon kohteliaampi mies." "Maksaako hän?" "Jollei hän lunasta sitä, niin minä toimitan rahat; mutta ensi kertaa hän minun asiassani epäisi." Kuningatar kyhäsi maksumääräyksen ja antoi sen herttuattarelle, hyvästellen hänet sitten sydämellisellä syleilyllä. 184. Jean de la Fontaine sepittää ensimmäisen kertomuksensa. Sen verran niistä vehkeilyistä. Ylen moninaisena esiintyvä ihmisäly on saanut vapaasti kehittyä niissä kolmessa kuvauksessa, jotka kertoelmamme on esittänyt. Saattaahan vielä nyt valmistelemassammekin kuvaelmassa kyllä ilmetä politiikkaa ja juonia, mutta sen pontimet ovat niin salatut, että näkee ainoastaan kukkaset ja maalaukset, aivan kuin markkinateatterissa näyttämölle ilmestyvä jättiläisolento kävelee sen ruhoon kätketyn lapsen pienten ja hentojen jalkojen ja käsivarsien liikuttamana. Palatkaamme Saint-Mandéhen, missä yli-intendentti tapansa mukaan vastaanottaa valitun epikurolaisseuransa. Jo jonkun aikaa oli isännällä ollut kovia koettelemuksia. Jokaisella talossa oli tuntua ministerin ahdingosta. Ei enää mitään suuria ja huimia juhlakemuja. Raha-asiain hoito oli Fouquetin verukkeena, eikä koskaan, kuten Gourville nerokkaasti sanoo, ole ollut valheellisempaa tekosyytä, -- kun rahoja ei ollut hoidettavina lainkaan. Herra Vatel pinnisti aivojaan ylläpitääkseen talon mainetta. Mutta puutarhurit, jotka olivat varustaneet taloa tuotteillaan, valittivat joutuvansa häviöön maksun myöhästymisestä. Espanjalaisten viinien välittäjät lähettelivät velkomuksia, joita kukaan ei suorittanut. Yli-intendentin pestaamat kalastajat Normandian rannikolla arvioivat, että jos he pääsisivät käsiksi saataviinsa, niiden tuotto sallisi heidän asettua mantereelle. Tuore merikala, joka myöhemmin tuotti Vatelille surman,[15] oli aivan lakannut saapumasta. Mutta säännöllisenä vastaanottopäivänä Fouquetin ystävät tulivat sentään tavallista lukuisampina. Gourville ja abbé Fouquet juttelivat raha-asioista, -- toisin sanoen, apotti lainasi joitakuita pistoleja Gourvillelta. Istuen ristissä säärin Pélisson lausuili loppusanoja puheeseen, jolla Fouquet aikoi avata parlamentin uuden istuntokauden. Ja tämä puhe oi oikea mestarinäyte, Pélisson kun sepitti sitä ystävälleen, sovitellen siihen siis kaikenlaista hyvää, mitä hän ei suinkaan olisi viitsinyt itseään varten keksiä. Pian tulivat puutarhan perältä Loret ja la Fontaine, väitellen helpoista loppusoinnuista Maalarit ja soittotaiteilijat lähestyivät vuorostaan ruokasalia. Kellon lyödessä kahdeksan syötiin säntillisesti illallinen, intendentti ei koskaan odotuttanut. Kello oli puoli kahdeksan; ruokahalu karttui jo jokseenkin tuntuvaksi. Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, Gourville meni suoraan Pélissonin luo, herätti hänet unelmista ja vei keskelle salia, jonka ovet hän oli sulkenut. "No", virkkoi hän, "mitä uutta?" Pélisson kohotti älykästä ja säveätä päätänsä. "Minä olen lainannut kaksikymmentäviisituhatta livreä tädiltäni. Ne ovat tässä maksuosoituksina." "Hyvä", vastasi Gourville, "ei enää puutu kuin satayhdeksänkymmentäviisituhatta livreä ensi maksusta." "Mistä maksusta?" kysyi la Fontaine sellaisella äänellä kuin olisi sanonut: -- Oletteko lukenut Barukia? "Hän on suurenmoinen!" huudahti Gourville. "Mitä! Juuri tehän ilmoititte meille, että eräs herra de Fouquetin velkojista aikoi myyttää hänen pikku maatilansa Corbeilin; tehän ehdotitte yleistä keräystä kaikilta Epikuroksen ystäviltä; te sanoitte muuttavanne rahaksi Château-Thierryn tiluksista jonkun, toimittaaksenne oman osuutenne, ja tänään tulette kysymään: mikä maksu?" Yleinen nauru tervehti tätä purkausta, saaden la Fontainen punastumaan. "Anteeksi, anteeksi", virkkoi hän, "minä en ollut sitä unohtanut. Oh, en; minä vain..." "Sinä vain et enää muistanut", vastasi Loret. "Siinäpä totuus. Hän on aivan oikeassa. Unohtamisen ja muistamattomuuden välillä on suuri ero." "Siis", lisäsi Pélisson, "te tuotte sen myydystä tiluksestanne saadun rovon?" "Myydystäkö? En." "Ettekö olekaan muuttanut rahaksi maapalstaa?" kysyi Gourville kummastuneena, sillä hän tunsi runoilijan epäitsekkyyden. "Vaimoni ei tahtonut", vastasi viimemainittu. Uutta naurua. "Mutta matkustittehan sitä varten kuitenkin Château-Thierryyn?" "Kyllä, ja vieläpä ratsain." "Jean-parka!" "Käytin kahdeksaa eri hevosta ja tulin perille ihan murjottuna." "Oivallinen ystävä!... Mutta siellähän sitten saitte levätä?" "Levätäkö? Vielä mitä! Siellä minulla olikin paljon puuhaa." "Miten niin?" "Vaimoni oli veikistellyt miehelle, jolle aioin myydä palstan. Tämä peruutti kauppansa, ja minä haastoin hänet kaksintaisteluun." "Oikein!" virkkoi runoilijatoveri. "Ja te taistelitte?" "En oikein osaa sanoa." "Ettekö tiedä siitä sen paremmin?" "No, vaimoni sekaantui peliin sukulaisineen. Minä seisoin neljännestunnin ajan miekka kädessä, mutta en haavoittunut." "Entä vastustaja?" "Ei vastustajakaan. Hän ei ollut saapunut paikalle." "Erinomaista!" huudettiin kaikilta tahoilta. "Kyllä te varmaan tulistuitte?" "Kovin. Sain vielä nuhan ja vaimoltani kotiripityksen." "Oikeinko totta?" "Ihan. Lopuksi hän paiskasi päähäni leivän, ison leivän." "Ja te?" "Minäkö? Minä kaadoin koko pöydän hänen ja vieraitten päälle. Sitten nousin ratsuni selkään, ja tässä nyt olen." Kukaan ei olisi voinut pysyä vakavana tätä sankaritarinaa kuullessaan. "Siinäkö kaikki, mitä olette tuonut?" kysyttiin la Fontainelta, kun naurun remu oli vähän hiljentynyt. "Kah, eipä niinkään! Sain oivallisen aatoksen." "Kertokaa!" "Oletteko huomanneet, että Ranskassa kirjoitellaan paljon iloisia runoja?" "Tottahan toki", vastasi seurue. "Ja että", jatkoi la Fontaine, "niitä hyvin vähän painetaan?" "Lait ovat tosiaan ankaria." "No niin, harvinainen tavara on kallista tavaraa, ajattelin minä. Senvuoksi ryhdyin sepittämään pientä, tavattoman vallatonta runomittaista juttua." "Ohoo, rakas runoilija!" "Erinomaisen mehevää." "Ahaa!" "Tavattoman ujostelematonta." "Hei, hei, pentele!" "Minä sijoitin siihen", jatkoi runoilija kylmäverisesti, "kaikki lemmekkäät sanat, mitä löysin." Kaikki olivat katketa naurusta urhoollisen runoilijan täten asettaessa nimilaattaa tavaralleen. "Ja", pitkitti hän, "minä ponnistelin voittaakseni kaikki mitä Boccaccio, Aretino ja muut mestarit ovat sen laatuista luoneet." "Hyvä Jumala!" huudahti Pélisson. "Mutta sittenhän se tuomitaan." "Luuletteko niin?" kysyi la Fontaine yksinkertaisesti. "Vannon, etten tehnyt sitä itseni tähden, vaan yksinomaan herra Fouquetin hyväksi." Tämä ihmeellinen loppu sai läsnäolijat mielihyvästä säteilemään. "Ja minä möin tuon sepitelmän ensimmäisen painoksen kahdeksastasadasta livrestä", huudahti la Fontaine käsiään hykerrellen. "Hartauskirjoista maksetaan puolta vähemmän." "Olisi ollut parempi", virkkoi Gourville nauraen, "kyhätä kaksi hartauskirjaa." "Se on liian pitkäveteistä eikä herätä kylliksi kirjoitushupia", vastasi la Fontaine tyynesti. "Kahdeksansataa livreäni on tässä pienessä massissa; minä tarjoan ne." Ja hän laskikin uhrinsa epikurolaisten rahastonhoitajan käsiin. Sitten tuli Loretin vuoro, joka antoi sataviisikymmentä livreä. Toisetkin tyhjensivät taskujaan. Kaiken kaikkiaan siten kertyi koolle neljäkymmentätuhatta livreä, kun lahjoitukset laskettiin. Koskaan ei ollut kauniimpia kolikoita kilahtanut armeliaisuuden jumalaiseen vaakakuppiin, missä hyviä sydämiä ja hyviä aikomuksia punnitaan tekohurskaitten väärää mammonaa vastaan. Rahoja kilisteltiin vielä, kun yli-intendentti astui tai pikemmin puikahti saliin. Hän oli kuullut kaikki, ja nyt nähtiin tämän miehen, joka oli vieritellyt niin monia miljardeja, -- tämän pohatan, joka oli tyhjentänyt kaikkien riemujen maljan, poiminut kaikki kunnian laakerit; nähtiin tämän suuren sielun, tämän hedelmällisen neron, joka hehkuvan sulatuspannun lailla oli niellyt maailman mahtavimman valtakunnan aineellisen ja henkisen omaisuuden, -- nähtiin Fouquetin astuvan kynnyksen yli kyyneleet silmissä ja työntävän hienot, valkoiset sormensa kultaan ja hopeaan. "Vaivainen almu", lausui hän hellällä ja värähtävällä äänellä, "joka häviät suuren kukkaroni pienimpään poimuun; mutta sinä olet äärilleen täyttänyt sen, jota mikään ei koskaan tyhjennä -- sydämeni! Kiitos, ystävät, kiitos!" Ja koska hän ei voinut syleillä kaikkia läsnäolevia, jotka filosofisuudestaan huolimatta vetistelivät hekin, syleili hän la Fontainea virkkaen: "Poikaparka, joka minun tähteni olette saanut selkäänne vaimoltanne ja toimittanut itsellenne tuomion rippi-isältänne!" "Ei se tee mitään!" vastasi runoilija. "Odottakootpa saamamiehenne kaksi vuotta, niin olen ehtinyt tekaista satasen uutta juttua, jotka kukin kahtena painoksena toimittavat jo velan maksetuksi." 185. La Fontaine kaupanvälittäjänä. Fouquet puristi la Fontainen kättä hyvin sydämellisesti. "Rakas runoilijani", sanoi hän, "kirjoittakaa sata tarinaanne ei ainoastaan niiden kahdeksankymmenen pistolin vuoksi, jotka jokainen niistä tuottaa, vaan myöskin rikastuttaaksenne kieltämme sadalla mestariteoksella." "Ohoo!" äännähti la Fontaine ylväästi; "ei pidä luulla, että minä olen tuonut herra yli-intendentille ainoastaan tämän aatoksen ja nuo ensimmäiset kahdeksankymmentä kultarahaa." "Hei!" huudahdeltiin joka taholta; "herra de la Fontaine onkin tänään äveriäs!" "Siunattu olkoon antimenne, jos se tuottaa minulle miljoonan tai pari", virkkoi Fouquet hilpeästi. "Juuri niin", vastasi la Fontaine. "Nopeasti, nopeasti!" huusi seura. "Olkaa varuillanne", kuiskasi Pélisson la Fontainen korvaan, "teillä on ollut suuri menestys tähän asti, älkää sinkauttako nuoltanne yli maalin." "En suinkaan, herra Pélisson, ja teidän käytännöllinen järkevyytenne antaa minulle varmaan hyväksymisensä." "On kysymys miljoonista?" sanoi Gourville. "Minulla on täällä viisitoistasataatuhatta livreä, herra Gourville", vakuutti runoilija lyöden rintaansa. "Hiiteen jo Château-Thierryn pöyhistely!" huusi Loret. "Tässä ei ole ammennettava taskuista, vaan aivoista", huomautti Fouquet. "Kas, herra yli-intendentti", sanoi la Fontaine, "te ette ole yliprokuraattori, vaan runoilija." "Se on totta!" huudahtivat Loret, Conrart ja muut saapuvilla olevat kirjailijat. "Te olette, sanon, runoilija ja maalari, kuvanveistäjä, tieteitten ja taiteitten ystävä; mutta, tunnustakaa pois, tuomarin kauhtana ei teille sovi." "Sen tunnustan", myönsi Fouquet hymyillen. "Te ansaitsisitte päästä akatemiaan, mutta te kaiketi kieltäytyisitte?" "Niin luulen; älkööt akateemikot panko sitä pahakseen." "No, mutta kun ette tahdo kuulua akatemiaan, miksi sitten tahdotte kiintyä parlamenttiin?" "Ohoh", tokaisi Pélisson, "puhutaanko täällä politiikkaa?" "Minä kysyn", jatkoi la Fontaine, "soveltuuko herra Fouquetille kauhtana vai eikö?" "Se riippuu vaatturista", intti Pélisson, saaden naurun vastaansa. "Käyttäjästä on kysymys", virkkoi Loret. "Jos riisutte yliprokuraattorilta kauhtanan", selitti Conrart, "niin meillä on herra Fouquet, ja sitä muodonvaihdosta emme koskaan pahoittele. Mutta koska ei ole yliprokuraattoria ilman kauhtanaa, väitämme herra de la Fontainen kanssa, että sellainen vaatetus on todellinen pelätti." "_Fugiunt risus leporesque_", lausui Loret. "Pakenee nauru ja hilpeys", tulkitsi eräs oppinut. "Minä en kääntäisi _lepores_ sillä tavalla", huomautti Pélisson vakavasti, siirtäen koron ensi tavulle. "Ja miten te sen kääntäisitte?" kysyi la Fontaine. "Kääntäisin näin: 'Jänikset pakenevat herra Fouquetin nähdessään.'" Naurun purskahduksia, joihin yli-intendentti yhtyi. "Miksi jänikset?" vastusti Conrart närkästyneenä. "Siksi, että jänistä karmii nähdä herra Fouquetia parlamentaarisen voimansa tunnusmerkeissä." "Ohoo!" hymähtelivät runoilijat. "_Quo non ascendant_", virkkoi Conrart, "minusta näyttää yliprokuraattorin kauhtana sietämättömältä." "Ja minusta välttämättömältä", tokaisi itsepäinen Pélisson. "Mitä te, Gourville, siitä ajattelette?" "Kauhtana on minun nähdäkseni kyllä hyvä", vastasi tämä, "mutta samalla ajattelen, että puolitoista miljoonaa olisi vieläkin parempi." "Ja minä yhdyn Gourvilleen", huudahti Fouquet katkaisten keskustelun mielipiteensä ilmaisulla, jonka tietysti täytyi olla kaikkia muita painavampi. "Puolitoista miljoonaa!" murahti Pélisson. "_Pardieu_, tunnenpa intialaisen sadun..." "Kertokaa se minulle", kehoitti la Fontaine; "minunkin pitäisi tuntea se." "Kertokaa, kertokaa." "Kilpikonnalla oli kuori", aloitti Pélisson, "jonka suojaan se vihollistensa uhatessa vetäytyi. Eräänä päivänä sanoi joku sille: 'Kylläpä sinulla kesäisin on kuuma tuossa asunnossasi, ja se estää sinua näyttämästä sulojasi. Tarhakäärme tuolla maksaisi sinulle kilvestäsi puolitoista miljoonaa.'" "Hyvä!" nauroi yli-intendentti. "Ja sitten?" kysäisi la Fontaine, jonka harrastusta erityisesti kiinnitti tarinan loppuponnen kuuleminen. "Kilpikonna möi kuorensa, jääden alastomaksi. Korppikotka sattui elukan näkemään, ja nälkäisenä se puhkaisi tältä kupeet yhdellä ainoalla nokkansa iskulla ja söi sen suuhunsa." "_Ho mythos deloi_?"...[16] virkkoi Conrart. "Että herra Fouquetin on hyvä pitää kauhtanansa." La Fontaine otti asian vakavasti. "Te unohdatte Aiskhyloksen", hän sanoi vastustajalleen. "Mitä se merkitsee?" "Kaljupään Aiskhyloksen." "No?" "Aiskhyloksen, jonka pääkalloa ilmassa lentävä korppikotka, arvattavasti teidän korppikotkanne -- suuri kilpikonnilla herkuttelija -- luuli kiveksi, paiskaten kuoreensa käpristyneen kilpikonnan hänen kaljuunsa." "Hei, hiisi vieköön, la Fontaine on oikeassa", lausui Fouquet, joka oli käynyt miettiväiseksi; "jokainen korppikotka, kun sen tekee mieli kilpikonnan paistia, tietää hyvin, miten voi ilmaiseksi murskata sen kuoret. Perin onnellisia kilpikonnat, joiden kopasta tarhakäärme maksaa puolitoista miljoonaa. Tuotakoonpa minulle sellainen antelias matelija kuin tuo teidän sadussanne mainittu, Pélisson, niin myyn hänelle kuoreni." "_Rara avis in terris_!"[17] huudahti Conrart. "Kuten musta joutsen, eikö niin?" lisäsi la Fontaine. "No, sellaisen mustan linnun olen minä löytänyt." "Oletteko löytänyt prokuraattorinvirkani ostajan?" huudahti Fouquet. "Olen, monsieur." "Mutta herra yli-intendentti ei ole koskaan sanonut myyvänsä sitä", yritti Pélisson väittää. "Anteeksi, te itse olette siitä puhunut", virkkoi Conrart. "Sen voin todistaa", vakuutti Gourville. "Hän omaksuu vain ne kauniit puheet, joita hän minun pidettävikseni laatii", sanoi Fouquet nauraen. "No, kuka se ostaja olisi, la Fontaine?" "Aivan musta lintu, parlamenttineuvoston jäsen, kelpo sielu itsessään." "Hänen nimensä?" "Vanel." "Vanel!", huudahti Fouquet. "Vanel! Hän, jolla on vaimona...?" "Juuri sama, -- hänen aviomiehensä, aivan niin, monsieur." "Se oiva mies!" virkkoi Fouquet harrastavasti. "Pystyisikö hän yliprokuraattoriksi?" "Hän tahtoisi olla kaikkea mitä tekin, monsieur", sanoi Gourville, "ja tehdä ihan kuten te olette tehnyt." "Hoo, sehän on hyvin hauskaa! Kertokaapa, la Fontaine." "Hyvin yksinkertaista. Tapaan hänet toisinaan. Vastikään näin hänen käyskentelevän Bastiljin torilla, juuri kun menin ottamaan pikkuvaunut Saint-Mandéhen." "Hän kaiketi vakoili vaimoaan, -- varmastikin hän oli siinä hommassa", keskeytti Loret. "Ei, Herran nimessä, ei!" lausui Fouquet säveästi. "Hän ei ole mustasukkainen." "No, hän astuu luokseni, lentää kaulaani, vie minut läheiseen viinitupaan ja haastaa minulle kiusojaan." "Onko hänellä vastuksia?" "On, hänen vaimonsa kiihoittaa hänen kunnianhimoaan." "Ja hän sanoi teille...?" "Että hänelle on puhuttu virasta parlamentissa, että herra Fouquetin nimeä on mainittu ja että rouva Vanel siitä lähtien haaveilee yliprokuraattorin puolison arvoa. Naisrukka kuuluu tulevan ihan sairaaksi, ellei hän siitä öisin näe unta." "Perhana!" "Vaimoparka!" virkahti Fouquet. "Malttakaas. Conrart väittää aina, että minä en osaa tehdä kauppoja. Saattepa nähdä, miten tämän asian hommasin." "Antakaa kuulua!" "'Tiedättekö', sanoin Vanelille, 'että sellainen virka on julman kallis?' 'Kuinka paljon suunnilleen?' kysyi hän. 'Herra Fouquet on hylännyt siitä seitsemäntoistasadan tuhannen livren tarjouksen.' 'Vaimoni', vastasi Vanel, 'on arvioinut sen noin neljääntoistasataantuhanteen'. 'Käteistä', virkoin minä. 'Niin, hän on myynyt maatilansa Guiennessä ja saanut siten rahoja.'" "Se on komea kasa kaapata yhdellä kertaa", virkkoi abbé Fouquet mielevästi, puuttuen nyt vasta puheeseen. "Rouva Vanel-parka!" mutisi Fouquet. Pélisson kohautti olkapäitään. "Häijyläinen!" hän kuiskasi Fouquetin korvaan. "Aivan niin!... Olisi vain ihanaa käyttää häijyläisen rahoja sen pahan korvaamiseen, mihin enkeli on minun tähteni uhrautunut." Pélisson katseli ihmeissään Fouquetia, jonka ajatukset tästä hetkestä kohdistuivat uuteen päämäärään. "No", kysyi la Fontaine, "mitä sanotte kaupanvälityksestäni?" "Se on erinomainen homma, paras runoilija!" "Niin", virkkoi Gourville; "mutta juuri se kehuu hevosta ostavansa, jolla ei edes ole suitsien hintaa." "Vanel perääntyisi, jos hänen sanoihinsa tartuttaisiin", jatkoi abbé Fouquet. "En luule sitä", sanoi la Fontaine. "Mitä te siitä tiedätte?" "Te puhutte noin, kun ette vielä tunne kertomukseni ratkaisua." "Kah, jos sillä on ratkaisukin", huudahti Gourville, "niin miksi viivytellä tiellä?" "_Semper ad adventum_, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan. Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään. "Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa." "Ohoo!" "Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille." "Joten...?" "Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella." "Kuin kovakuoriainen." "Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!" "No, herra Fouquet?" "Kah, eihän sovi, että rouva Vanelin aviomies kylmetyttää itsensä talomme ulkopuolella. Lähettäkää noutamaan hänet la Fontaine, te kun tiedätte, missä hän on." "Kiirehdin sinne itse." "Minä tulen mukaanne rahasäkkejä kantamaan", tarjousi abbé Fouquet. "Ei mitään tyhmää leikinlaskua", varoitti Fouquet ankarasti. "Tehtäköön kauppa vakavalla mielellä, jos sopimus syntyy; mutta olkaamme ennen kaikkea vieraanvaraisia. Pyytäkää puolestani anteeksi siltä kunnon mieheltä, la Fontaine, ja sanokaa hänelle, kuinka pahoillani olen, kun tietämättänikään annoin hänen odottaa." La Fontaine oli jo lähtenyt. Onneksi Gourville seurasi häntä, sillä intoutunut runoilija erehtyi tiestä, juosten Saint-Mauria kohti. 186. Markiisittaren malja. Neljännestuntia myöhemmin herra Vanel johdettiin yli-intendentin työhuoneeseen, jonka olemme ympäristöineen kuvailleet kertomuksemme alussa. Nähdessään hänen tulevan sisälle Fouquet kutsui Pélissonin, supattaen muutaman minuutin tämän korvaan. "Muistakaa tarkoin", sanoi hän, "että kaikki hopeatavarat, kaikki pöytäkalusto ja jalokivet sälytetään vaunuihin. Otatte mustat hevoset, kultaseppä seuraa teitä, lykkäätte illallisen siksi, kun madame de Bellière saapuu." "Pitääkö rouva de Bellièrelle ilmoittaa siitä ennakolta?" kysyi Pélisson. "Tarpeetonta, minä pidän siitä huolen." "Hyvä on." "Menkää, ystäväni." Pélisson lähti, vajavasti käsittäen, mutta kaikkien tosiystäväin tavoin luottaen tahtoon, johon alistui. Siinä on valiosielujen voima. Epäilys kuuluu vain alempiin luonteisiin. Vanel kumarsi siis yli-intendentille. Hän aikoi pitää puheen. "Istukaa, monsieur", kehoitti Fouquet kohteliaasti. "Kuulutte haluavan saada virkani?" "Monseigneur..." "Paljonko voitte siitä maksaa?" "Teidän asianne, monseigneur, on määrätä summa. Tiedän, että teille on tehty tarjouksia." "Minulle on kerrottu, että rouva Vanel on arvioinut sen miljoonaan neljäänsataantuhanteen livreen." "Enempää ei meillä olekaan." "Voitteko luovuttaa rahat heti?" "Minulla ei ole summaa nyt mukanani", vastasi Vanel yksinkertaisesti, pelästyen tätä koruttomuutta, tätä suurenmoista suoruutta, hän kun oli odottanut taistelua, ovelia temppuja, viekkaita shakkivetoja. "Milloin voitte sen tuoda?" "Milloin monseigneur haluaa." Mies vapisi peläten Fouquetin pitävän häntä pilanaan. "Ellei olisi vaivaloista näin illalla, sanoisin nyt heti..." virkkoi Fouquet. "Oi, monseigneur..." "Mutta", keskeytti Fouquet, "jättäkäämme suoritus ja allekirjoitus huomisaamuun." "Olkoon niin", myönsi Vanel jähmettyneenä, ällistyksissään. "Kello kuuteen", ehdotti Fouquet. "Kello kuuteen", säesti Vanel. "Jääkää hyvästi, herra Vanel! Sanokaa rouva Vanelille, että suutelen hänen käsiään." Ja Fouquet nousi. Silloin Vanel, jolle veri tulvi päähän niin että hän alkoi tuntea huimausta, tokaisi hätäisenä: "Monseigneur, monseigneur, annattehan minulle siis sananne?" Fouquet käänsi päätänsä. "_Pardieu_!" virkahti hän. "Entä te?" Vanel epäröitsi, häntä puistatti, mutta lopuksi hän ojensi arasti kätensä. Fouquet avasi ja tarjosi ylväästi omansa. Tämä rehellinen käsi kostui hetkiseksi teeskentelijän nihkeästä kämmenestä; Vanel puristi Fouquetin sormia paremmin varmistuakseen. Yli-intendentti vapautti hiljaa kätensä. "Hyvästi!" sanoi hän. Vanel siirtyi takaperin ovelle, syöksyi etuhuoneiden läpi ja pintti tiehensä. Tuskin oli Fouquet jättänyt hyvästi Vanelille, kun hän jäi hetkiseksi miettimään. "Eipä voisi tehdä liikaa naisen tähden, jota on rakastanut", hymähti hän. "Marguerite tahtoo päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Miksi en hänelle sitä iloa soisi? Nyt kun arinkaan omatunto ei voisi minua mistään soimata, ajatelkaamme naista, joka rakastaa minua. Markiisitar de Bellière on varmaan tuolla." Hän osoitti sormellaan salaovea. Teljettyään itsensä huoneeseen hän avasi oven maanalaiseen käytävään, astuen nopeasti Vincennesin talon ja omansa välille sovitettua yhtymäpaikkaa kohti. Hän ei ollut huolinut ilmoittaa ystävättärelleen kellonsoitolla, varma kun oli, että tämä ei koskaan jäisi sovittuihin kohtaamisiin saapumatta. Markiisitar oli todellakin tullut. Hän odotteli. Yli-intendentin askeleet ilmaisivat hänelle tämän saapuvaksi, ja hän riensi ottamaan vastaan oven alitse pistetyn kirjelapun: "Tule, markiisittareni; sinua odotetaan illallisille." Onnellisena ja toimeliaana rouva de Bellière astui vaunuihinsa Vincennesin lehtokujassa. Perillä hän ojensi kätensä Gourvillelle, joka paremmin miellyttääkseen isäntäänsä vartosi hänen tuloaan pihanpuolisilla ulkoportailla. Markiisitar ei ollut nähnyt Fouquetin mustien hevosten höyryävinä ja vaahdosta valkeina tuovan takaisin Saint-Mandéhen Pélissonia ja samaa kultaseppää, jolle rouva de Bellière oli myynyt pöytähopeansa ja jalokivensä. Pélisson vei tämän miehen työhuoneeseen, josta Fouquet ei ollut vielä poistunut. Yli-intendentti kiitti kultaseppää noiden kalleuksien säilyttämisestä, vaikka tällä oli ollut oikeus ne myydäkin. Hän loi silmänsä yhteislaskelmaan, joka nousi kolmeentoistasataan tuhanteen livreen. Sitten hän istahtaen pöytänsä eteen kirjoitti neljäntoistasadantuhannen livren maksuosoituksen, joka oli näytettäessä suoritettava hänen rahastostaan huomenna ennen puoltapäivää. "Sadantuhannen livren hyvitys!" huudahti kultaseppä. "Ah, monseigneur, onpa se jalomielistä!" "Ei ollenkaan, ei ollenkaan, monsieur", virkkoi Fouquet taputtaen häntä olalle; "on kohteliaisuuksia, joita ei voi koskaan maksaa. Jos hyvitys osapuilleen korvaakin kauppavoiton, jonka olisitte saanut, jää vielä rahojenne korot." Näin lausuessaan hän irroitti kalvosimestaan timanttinapin, jonka sama kultaseppä useasti oli arvioinut kolmentuhannen pistolin hintaan. "Ottakaa tämä muistoksi minulta", hän sanoi kultasepälle, "ja jääkää hyvästi; te olette kunnon mies." "Ja te, monseigneur", huudahti kultaseppä syvästi liikuttuneena, "olette jalomielinen herra." Fouquet antoi kelpo kultasepän poistua eräästä sivuovesta. Sitten hän meni vastaanottamaan rouva de Bellièreä, jota kaikki vieraat jo ympäröivät. Markiisitar oli aina kaunis, mutta tänään hän säteili. "Eikö teidänkin mielestänne, hyvät herrat", virkkoi Fouquet, "madame tänä iltana ole verrattoman ihana? Tiedättekö minkätähden?" "Siksi että madame on naisten kaunein", yritti joku. "Ei, vaan siksi, että hän on naisten parhain. Ja kuitenkin..." "Kuitenkin?" hymyili markiisitar. "Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja." Rouva de Bellière punastui. "Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit." "No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille. "Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt." "Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen. "Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti. Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky. Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla. "Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!" Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19] emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli. Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen. Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä. "Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja." Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse. "Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, "juokaamme myöskin _hänen_ terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta." Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä. Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle: "Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään." Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon. Äkkiä vierivät vaunut pihamaalle, ja -- kummallista kyllä -- niiden jyty kuului melun ja laulannan keskellä. Fouquet heristi korviaan ja käänsi sitten katseensa etuhuoneeseen päin. Hän luuli sieltä eroittavansa jalan askeleita, ja hänestä tuntui kuin ne eivät olisi polkeneet maata, vaan hänen omaa sydäntään. Vaistomaisesti hän siirsi jalkansa, johon rouva de Bellièren jalka jo pari tuntia oli nojannut. "Herra d'Herblay, Vannesin piispa", ilmoitti ovenvartija. Ja Aramiksen synkkä ja miettiväinen muoto näyttäytyi kynnyksellä kahden runneltuneen kukkaköynnöksen välissä, joiden siteet lampun lieska oli polttanut poikki. 187. Mazarinin kuitti. Fouquetilta olisi päässyt ilon huudahdus hänen nähdessään uuden ystävänsä, ellei tulijan jäinen sävy ja hajamielinen katse olisi häntä hillinnyt. "Autatteko meitä jälkiruokien arvostelussa?" hän kysyi kuitenkin. "Vai peloittaneeko teitä hulluttelumme melu?" "Monseigneur", vastasi Aramis kunnioittavasti, "minä aloitan pyytämällä teiltä anteeksi, että häiritsen hilpeätä seurusteluhetkeänne. Sitten pyydän saada hupinne jälkeen hetkisen puhutella teitä asioista." Kun sana "asioista" oli saanut muutamat epikurolaiset tarkkaavaisiksi, nousi Fouquet pöydästä. "Asioihin aina heti käsiksi, herra d'Herblay", hän virkkoi; "saamme olla tyytyväisiä, kun ne tulevat vasta aterian lopulla." Näin sanoen hän tarttui rouva de Bellièren käteen, tämän katsellessa häntä jotenkuten levottomana. Hän vei markiisittaren läheisimpään saliin, uskottuaan hänet seurueen järkevimpien huostaan. Itse hän tarttui sitten piispan käsivarteen ja asteli työhuoneeseensa. Sinne päästyään Aramis unohti muodollisen kunnioittavaisuuden. Hän istahti ja lausui: "Arvatkaa, kenet näin tänä iltana?" "Hyvä chevalier, tuolla tavoin aloittaessanne olen aina varma, että ilmoitatte minulle jotakin ikävää." "Tälläkään kertaa ette erehdy, rakas ystävä", vastasi Aramis. "Älkää näännyttäkö minua odotuksella", sanoi Fouquet hitaasti. "No niin, tapasin rouva de Chevreusen." "Vanhan herttuattaren?" "Niin." "Vai hänen haamunsako?" "Ei, kyllä se oli vanha naarassusi itse." "Hampaattomana?" "Ehkä kyllä, mutta kynnet tallella." "No, miksi hän minulle vihoittelisi? Minä en ole kitsas naisille, jotka eivät ujostele suotta. Tämä ominaisuus tehoaa aina sellaiseenkin naiseen, joka ei enää uskalla yllytellä rakkautta." "Rouva de Chevreuse tietää hyvin, että te ette ole kitsas, koskapa hän tahtoo teiltä kiristää rahoja." "Hitto! Millä verukkeella?" "Oh, häneltä ei koskaan puutu perusteita. Tällainen hänellä nyt on..." "Minä kuuntelen." "Herttuatar näkyy omistavan muutamia herra de Mazarinin kirjeitä." "Se ei minua kummastuta; prelaatti oli kohtelias naisille." "Niin, mutta nämä kirjeet eivät koske vainajan lempiseikkailuja. Ne kuuluvat käsittelevän raha-asioita." "Se ei ole yhtä hupaista." "Ettekö aavistakaan, mitä aion sanoa?" "En ollenkaan." "Ettekö sitten koskaan ole kuullut syytöstä rahojen kavaltamisesta?" "Sata kertaa, tuhannen kertaa! Siitä asti kun olen asiain johdossa, paras d'Herblay, en ole juuri muusta kuullutkaan puhuttavan. Aivan kuten teitä piispana moititaan jumalattomuudesta, muskettisoturina pelkuruudesta, samaten syytetään rahaministeriä alati kassojen kehvellyksestä." "Hyvä; mutta puhukaamme täsmällisemmin, sillä herra de Mazarin on herttuattaren sanojen mukaan täsmällinen." "Mitä esittäen?" "Herttuatar puhui jostakin kolmentoista miljoonan summasta, jonka käyttöä teidän muka olisi hyvin vaikea selittää." "Kolmetoista miljoonaa!" huudahti yli-intendentti heittäytyen takakenoon nojatuolissa, voidakseen kohottaa katseensa kattoon. "Kolmetoista miljoonaa... Oh, lempo! Minun täytyy etsiä niitä, nähkääs, kaikkien muiden miljoonien joukosta, joiden varastamisesta minua syytetään." "Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, asia on vakava. Herttuattarella on varmasti nuo kirjeet, ja niiden täytyy olla tärkeitä, koska hän kauppasi niitä viidestäsadastatuhannesta livrestä." "Siitä hinnasta voi sietää aikamoisen parjauksen", vastasi Fouquet. "Hei, mutta nyt tiedänkin, mihin tuo juttu tähtää." Fouquet purskahti sydämelliseen nauruun. "Sitä parempi!" virkkoi Aramis yhä levottomana. "Muistan jo tasan kolmentoista miljoonan asian. Niin, todellakin; ne ovat olleet minulla." "Te ilahdutatte minua suuresti. Selittäkäähän vähän." "Ajatelkaas, ystäväni, signor Mazarini -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen! -- kerran voitti nämä kolmetoista miljoonaa riidanalaisten maa-alueiden luovutuksesta Valtelinessa. Hän pyyhkäisi ne pois valtion tilien tulopuolelta, vaikka antoi suorittaa ne minulle, ja peri summan sitten minulta ylimääräisiin sotakuluihin." "Hyvä. Silloinhan niiden käyttö selviää virallisista lähteistä." "Ei niinkään, sillä kardinaali oli maksattanut ne minun nimelleni ja lähetti minulle sitten vain kuitin." "Mutta se kaiketi on tallella?" "Onhan toki!" huudahti Fouquet nousten etsimään ison, helmiäisellä ja kullalla silatun mustapuisen kirjoituspöytänsä laatikoista. "Minä ihailen teissä erityisesti", virkkoi Aramis todellakin ihastuneena, "ensiksikin tavatonta muistianne ja toiseksi kylmäverisyyttänne sekä sitä täydellistä järjestystä, jossa pidätte asioitanne, vaikka pohjaltanne olettekin suoranainen runoilija." "Järjestys johtuu mukavuudenhalusta", sanoi Fouquet, "säästyäkseni hakemisen vaivasta. Siten tiedän, että Mazarinin kuitti on kolmannessa, M-kirjaimella merkityssä lokerossa; avaan tämän säilyn, ja heti on tarvittava paperi käsissäni. Löytäisin sen yölläkin ilman kynttilää." Ja hän tunnusteli varmalla kädellä paperipinkkaa, joka oli avatussa lokerossa. "Vieläpä", jatkoi hän, "muistan tuon lappusen kuin se olisi silmieni edessä. Se on tukevaa paperia, hiukan rosoista, syrjät kullatut! Mazarin oli tipauttanut mustetta päivämäärän laitaan. Kah", kummeksui hän, "nyt se hylky tuntuu ihan tietävän, että sitä etsitään, ja suvaitsee kätkeytyä juuri tarpeelliseksi tullessaan." Ja yli-intendentti kurkisti lokeroon. Aramis oli noussut. "Merkillistä!" äännähti Fouquet. "Muistinne pettää, ystäväni; etsikää toisesta pinkasta." Fouquet otti paperipinkan, tarkastaen sen vielä uudelleen. Sitten hän kalpeni. "Älkää niin itsepintaisesti siitä hakeko", sanoi Aramis; "tutkikaa muualta." "Hyödytöntä, hyödytöntä; minä en koskaan erehdy. Ainoastaan minä järjestelen tällaisia papereita. Kukaan muu ei avaa tätä laatikkoa; olen laitattanut siihen salalukon, jonka koneistoa yksikään muu ei tunne." "Mitä siitä sitten päätätte?" kysyi Aramis huolestuneena. "Että Mazarinin kuitti on minulta varastettu. Rouva de Chevreuse oli oikeassa, herra chevalier; minä olen kavaltanut yleisiä varoja, olen vienyt kolmetoista miljoonaa valtion rahastosta, olen varas, herra d'Herblay." "Monsieur, monsieur, älkää hermostuko, älkää kiihtykö." "Miksen kiihtyisi, chevalier? Syytä on kylliksi. Suunnaton oikeusjuttu, selvä tuomio, ja ystävänne yli-intendentti voi seurata virkaveljeään Enguerrande de Marignya ja edeltäjäänsä Samblançayta Montfauconin mestausmäelle." "Oh", virkahti Aramis hymyillen, "ei se niin vain luista." "Eikö? Mitä siis luulette rouva de Chevreusen noilla kirjeillä tällävälin tehneen? Sillä te kai hylkäsitte ne?" "Niin, suoraa päätä. Arvelen hänen menneen myymään niitä herra Colbertille." "No, näettekö?" "Sanoin sitä arvelevani, -- voisin sanoa olevani varmakin, sillä minä käskin vakoilla häntä. Lähdettyään minun luotani hän meni kotiinsa ja ajoi sitten takaportin kautta Croix-des-Petits-Champs-kadulle intendentin taloon." "Siis oikeusjuttu ja häväistys, kohdaten kuin ukkosen isku, sokeasti, raa'asti, säälimättä." Aramis lähestyi rahaministeriä, joka vapisi nojatuolissaan, avattujen laatikkojensa ääressä. Laskien kätensä tämän olalle hän lausui sydämellisesti: "Älkää kuitenkaan unohtako, että herra Fouquetin asemaa ei voi verrata Samblançayn tai Marignyn pälkääseen." "Ja miksei, hyvä Jumala?" "Siksi, että noita ministereitä vastaan todella nostettiin oikeusjuttu monista ilmeisistä rikoksista ja tuomio saatettiin loppuunsa, jotavastoin teidän suhteenne ei voi käydä niin." "Enhän minäkään voi puhdistautua selvästä rikosoikeudellisesta kanteesta." "Rikollisetkaan, jotka kykenevät löytämään turvapaikan, eivät ole vaarassa." "Ettäkö pelastautuisin paolla?" "En puhu siitä, vaan te unohdatte, että tällaiset oikeusjutut nostaa parlamentti yliprokuraattorin aloitteesta. Kun te itse olette yliprokuraattori, niin ettehän tahtone asettua omaksi syyttäjäksenne?" "Oih!" huudahti Fouquet äkkiä, lyöden nyrkkiään pöytään. "No, mikä nyt?" "Minä en enää olekaan yliprokuraattori" Aramis vaaleni vuorostaan lyijynharmaaksi. Hän puristi sormiaan yhteen niin että nauskui ja leimautti hurjistuneen silmäyksen Fouquetia kohti. "Ette enää ole yliprokuraattori?" sanoi hän korostaen joka tavua. "En." "Mistä asti?" "Siitä on kulunut neljä tai viisi tuntia." "Malttakaahan nyt", keskeytti Aramis kylmästi, "te ette liene oikein järjillänne. Tyyntykää." "Sanon teille", vastasi Fouquet, "että minulle äsken tarjottiin miljoona neljäsataatuhatta livreä virastani, ja minä myin sen." Aramis tyrmistyi sanattomaksi, ja hänen viekkaille ja pilkallisille kasvoilleen ilmestynyt synkkä säikähdys teki yli-intendenttiin suuremman vaikutuksen kuin kaiken maailman häly ja puheet. "Te olitte siis kovassa rahan tarpeessa?" sanoi hän vihdoin. "Niin, suorittaakseni erään kunniavelan." Ja hän kertoi muutamin sanoin piispalle rouva de Bellièren auliin jalomielisyyden ja millä tavoin hän oli katsonut velvollisuudekseen sen korvata. "Sehän oli kaunis piirre", myönsi Aramis. "Ja se maksoi teille...?" "Juuri täsmälleen virkani luovutussumman, neljätoistasataatuhatta livreä." "Ja te otitte sen vastaan noin vain, sen enempää harkitsematta? Voi varomatonta ystävääni!" "En ole vielä saanut rahoja, mutta suoritus tapahtuu huomenna." "Asia ei siis olekaan lopullisesti valmis?" "Sitä täytyy pitää päätettynä, kun olen antanut kultasepälle puolenpäivän aikaan rahastostani suoritettavan maksuosoituksen, sillä ostaja toimittaa summan tänne kello kuuden ja seitsemän välillä." "Jumalan kiitos!" huudahti Aramis, lyöden kätensä yhteen. "Hanke ei vielä ole ehdottomasti ummessa, koska ette ole saanut maksua." "Mutta kultaseppä?" "Te saatte ne rahat minulta neljännestä vailla kaksitoista." "Malttakaas hetkinen! Minä allekirjoitan sopimuksen tänä aamuna kello kuudelta." "Pyh, vakuutan teille, että jätätte sen tekemättä." "Olen antanut sanani, chevalier." "Jos olette, niin otatte takaisin, siinä kaikki." "Oh, mitä sanottekaan?" huudahti ministeri, ja hänen äänessään saattoi kuulla rehellisen vakaumuksen. "Fouquetko peruuttaisi annetun lupauksen!" Vastaukseksi ministerin melkein ankaraan katseeseen Aramis loi häneen tuikean silmäyksen. "Monsieur", lausui hän, "luulisinpa ansaitsevani kunniallisen miehen nimen, vai kuinka? Sotilaan viitassa olen viisisataa kertaa pannut elämäni vaaraan; papin kauhtanaan puettuna olen tehnyt vieläkin suurempia palveluksia Jumalalle, valtiolle ja ystävilleni. Sana on sen henkilön arvoinen, joka sen antaa. Milloin hän sen pitää, se on puhdasta kultaa, mutta se on viiltävä miekka, jos hän ei tahdo siinä pysyä. Hän puolustautuu silloin tuolla sanalla kuin kunnia-aseella, jos nimittäin sanansa peräyttävä kunniallinen mies on kuoleman vaarassa eli panee enemmän alttiiksi kuin hänen vastustajansa saattaa voittaa. Silloin, monsieur, vedotaan Jumalaan ja omaan oikeuteen." Fouquet painoi päänsä alas. "Minä olen", virkkoi hän, "itsepäinen ja hienostumaton bretagnelaisparka; sielussani ihailen ja pelkään teitä. En sano, että pidän sanani siveellisestä voimastani; saattaapa vaikuttimena olla vain tottumuskin. Mutta ovathan tavalliset ihmiset kyllin yksinkertaisia tätä tapaa ihaillakseen. Se on ainoa hyveeni, ja suokaa minulle siitä koituva kunnia." "Vahvistatte siis huomenna virkanne myynnin, luopuen aseesta, jolla puolustautuisitte kaikkia vihollisianne vastaan?" "Minä kirjoitan alle." "Te uhraudutte käsistä ja jaloista sidottuna petollisen kunnian peikolle, jota herkkätuntoisimmatkin halveksisivat?" "Minä kirjoitan alle." Aramis huokasi syvään, katsahtaen ympärilleen maltittomana kuin mies, joka tahtoo murskata jotakin. "Meillä on vielä yksi keino", sanoi hän, "ja toivottavasti ette kieltäydy sitä käyttämästä." "En suinkaan, jos se on laillinen... kuten kaikki, mitä te ehdotatte, rakas ystävä." "En tiedä mitään laillisempaa kuin että ostaja luopuisi kaupasta. Onko hän ystäviänne?" "Kyllä... mutta..." "Jos jätätte asian minun huostaani, en epäile onnistumista." "Kernaasti jätän teille kaiken toimivallan." "Kenen kanssa olette kaupoissa? Mikä hän on miehiään?" "En tiedä, tunnetteko parlamentin jäseniä?" "Suurelta osalta. Onko hän joku puhemiehistä?" "Ei, pelkkä neuvos." "Kas sitä!" "Nimeltään Vanel." Aramis karahti tulipunaiseksi. "Vanel!" huudahti hän nousten tuoliltaan. "Vanel, Marguerite Vanelin aviomies?" "Juuri niin." "Entisen rakastajattarenne?" "Niin, hyvä ystävä; hän on saanut halun päästä yliprokuraattorin rouvaksi. Olin mielestäni miespoloiselle tosiaan sen velkaa, ja tuntui samalla hauskalta tehdä hänen vaimolleen mieliksi." Aramis astui suoraan Fouquetin luo ja tarttui hänen käteensä. "Tiedättekö", hän kysyi tyynesti, "rouva Vanelin uuden rakastajan nimeä?" "Ah, onko hänellä uusi rakastaja? Sitä en tiennyt, joskin paljon joutavaa on minulle puhuttu." "Hänen nimensä on Jean-Baptiste Colbert, hän on raha-asiain intendentti ja asuu Croix-des-Petits-Champsin kadulla, siellä, minne rouva de Chevreuse on tänä iltana mennyt tarjoamaan Mazarinin kirjeitä myytäviksi." "Hyvä Jumala!" sopersi Fouquet kuivaillen hiestyvää otsaansa. "Onko se siis totta! En tullut ollenkaan muistaneeksi koko huhua." "Alkanette jo käsittää?" "Että olen hukassa, kyllä." "Eikö mielestänne kannattaisi pitää sanastaan hiukan vähemmän kiinni kuin Regulus?"[20] "Ei", sanoi Fouquet. "Itsepintaiset ihmiset", jupisi Aramis, "menettelevät aina niin, että heitä ihaillaan." Fouquet ojensi hänelle kätensä. Kallisarvoinen, kultakuvioilla koristettu kilpikonnankuorinen kello uuninkamanalla kajahdutti kuusi lyöntiään aamulla. Ovi narahti eteisessä. "Herra Vanel", ilmoitti Gourville työhuoneen ovelta, "kysyy, voiko monseigneur ottaa hänet vastaan." Fouquet käänsi katseensa Aramiksen silmistä ja vastasi: "Pyytäkää herra Vanelia astumaan sisälle." 188. Herra Colbertin konsepti. Tässä keskustelun kohdassa astuessaan sisälle Vanel oli Aramikselle ja Fouquetille vain lausetta päättävä piste. Mutta tulijalle täytyi Aramiksen läsnäolon Fouquetin työhuoneessa merkitä enemmän. Hän tähtäsikin Vannesin piispan sekä hienopiirteisiin että päättäväisiin kasvoihin heti kummastuneen katseen, joka pian muuttui tutkivaksi. Fouquet taasen oli todellisena valtiomiehenä hilliten itsensä jo häivyttänyt tahtonsa voimalla katsannostaan Aramiksen paljastuksen aiheuttaman liikutuksen merkit. Hän ei siis enää ollut onnettomuuden murjoma, hätäkeinoja keksimään häätynyt mies. Hän oli nostanut päänsä pystyyn ja ojentanut kätensä tervehdykseksi Vanelille. Hän oli pääministeri, hän oli kotonaan. Aramis tunsi yli-intendentin. Kaikessa hänen sydämensä herkkyydessä, kaikessa hänen sielunsuuruudessaan ei ollut mitään ihmetyttävää piispalle. Tämä tyytyi siis toistaiseksi sellaisen henkilön vaikeaan osaan, joka katselee ja kuuntelee oppiakseen ja käsittääkseen, silti valmiina myöhemmin tehokkaasti puuttumaan keskusteluun. Vanel oli silminnähtävästi kuohuksissaan. Hän lähestyi kumartaen keskelle huonetta. "Minä tulin..." hän aloitti. Fouquet nyökäytti päätänsä. "Te olette täsmällinen, herra Vanel!", sanoi hän. "Liikeasioissa, monseigneur", vastasi Vanel, "on säntillisyys mielestäni hyve." "Kyllähän, monsieur." "Anteeksi", keskeytti Aramis, osoittaen sormellaan Vanelia ja kääntyen Fouquetin puoleen; "anteeksi, tämä on kai se mies, joka haluaa ostaa virkapaikan?" "Minä, niin", vastasi Vanel kummastuneena äärimmäisen korskeasta sävystä, jolla Aramis oli lausunut kysymyksensä. "Mutta miten saan puhutella henkilöä, joka minulle suo kunnian..." "Puhutelkaa minua monseigneuriksi", vastasi Aramis kuivasti. Vanel kumarsi. "Kas niin, hyvät herrat", kiirehti Fouquet, "mitäpä tässä kursailla. Käykäämme asiaan." "Kuten monseigneur näkee", virkkoi Vanel, "minä odotan ohjeitanne." "Minä päinvastoin odottelin", vastasi Fouquet. "Mitä monseigneur odotteli?" "Ajattelin, että teillä ehkä olisi jotakin minulle sanottavaa." -- Ohoo! -- ajatteli Vanel; -- hän on miettinyt, minä olen menettänyt pelin! -- Mutta rohkaistuen sanoi hän: "Ei, monseigneur, ei mitään, ei niin mitään, paitsi minkä teille eilen esitin, -- sen olen valmis teille toistamaan." "Kuulkaahan, suoraan puhuen, herra Vanel, eikö kauppa ole teille hiukan rasittava? Sanokaa pois." "Kyllähän puolitoista miljoonaa livreä, monseigneur, on melkoinen summa." "Niin suuri", jatkoi Fouquet, "että olen ajatellut..." "Te olette ajatellut, monseigneur?" hätääntyi Vanel. "Niin, olen ajatellut, että teillä mahdollisesti ei olisi tilaisuutta kaupan päättämiseen nyt heti." "Oh, monseigneur!..." "Rauhoittukaa, herra Vanel, minä en moittisi teitä sananne peruuttamisesta, kun se ilmeisesti johtuisi kykenemättömyydestä sitä pitämään." "Kyllä, monseigneur, te moittisitte minua ja syystä", väitti Vanel; "sillä ainoastaan yltiöpää tai narri menee sitoumuksiin, joita ei voi täyttää. Sovittua asiaa olen aina pitänyt kuin jo tekona." Fouquet punastui. Aramis hymähti kärsimättömästi. "Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti, monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu." Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen. "Monseigneur!..." sopersi hän. Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä. Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla: "Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen." Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä eilen." "Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi." "No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte." "Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku. "Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani..." Fouquet pysähtyi. Tuo lause "minä rukoilen teitä", jonka välitöntä vaikutusta hän ei huomannut, oli matkallaan raadellut hänen kurkkuaan. Yhä leikkien veitsellään Aramis tähysti Vanelia katsein, jotka näkyivät tahtovan tunkeutua hänen sielunsa sisimpään. Vanel kumarsi. "Monseigneur", virkkoi hän, "olen hyvin liikuttunut minulle osoittamastanne kunniasta, kun neuvottelette kanssani tapahtuneesta tosiasiasta, mutta..." "Ei mitään estelyä, paras herra Vanel!" "Ah, monseigneur, ajatelkaa toki, että olen tuonut rahat; minulla on ostosumma mukanani." Ja hän avasi ison salkun. "Tässä, monseigneur", sanoi hän, "on kauppavälikirja vaimoni maatilan myynnistä. Se on laillisesti siirretty, varustettu tarpeellisilla allekirjoituksilla, ja tämä sitä vastaan saatu ja näytettäessä suoritettava maksuosoitus on käteistä rahaa. Sanalla sanoen, kauppa on päätetty." "Paras herra Vanel, ei ole mitään asiaa maailmassa, olkoonpa kuinkakin tärkeä, jota ei peruutettaisi hyvän palveluksen tekemiseksi..." "Totta kyllä..." mutisi Vanel typerästi. "Hyvän palveluksen tekemiseksi miehelle, josta täten hankkii ystävän", täydensi Fouquet. "Se kyllä on totta, monseigneur." "Sitä suuremmalla syyllä ystävän, herra Vanel, mitä tärkeämpi palvelus on. No, monsieur, mitä päätätte?" Vanel oli vaiti. Tällävälin oli Aramis koonnut huomioitaan. Vanelin kapeat kasvot, syvät silmäkuopat, pyöreästi kaareutuvat kulmakarvat olivat ilmaisseet Vannesin piispalle ahnaan ja kunnianhimoisen luonteen. Taistella toista intohimoa vastaan toisen avulla oli Aramiksen menettelytapa. Hän näki Fouquetin voitettuna, lannistettuna, ja hän syöksyi kahakkaan uusin asein. "Anteeksi, monseigneur", huomautti hän, "mutta täytyyhän teidän toki havaita, että herra Vanelille olisi kovin epäedullista luopua nyt enää kaupasta." Vanel katseli piispaa suurin silmin. Hän ei ollut odottanut siltä taholta kannatusta. Fouquetkin pysähtyi piispaa kuuntelemaan. "Niinpä", jatkoi Aramis, "herra Vanel on myynyt puolisolleen kuuluvan maatilan, ostaakseen virkanne, monseigneur. No, se on lopullinen liiketoimi, ja sellaista puolentoista miljoonan juttua ei voi peräännyttää melkoisitta tappioitta, suuritta hankaluuksitta." "Niin juuri", vahvisti Vanel, jonka sydämen sopukasta Aramiin leimuava katse riuhtaisi totuuden. "Hankaluuksitta", jatkoi Aramis, "jotka muodostuvat kulungeiksi, ja rahamenot on aina ensin otettava lukuun tällaisessa sovittelussa." "Niin, niin", myönteli Fouquet, joka alkoi ymmärtää ystävän tarkoituksen. Vanel jäi mykäksi, hänkin oli käsittänyt. Aramis huomasi tämän kylmyyden ja pidättyväisyyden. -- Kas vain, -- tuumi hän itsekseen, -- olet varovainen, rumilas, kunnes saat kuulla summan. Mutta ei hätää, lähetänpä sinulle sellaisen kolikkotulvan, että tupehdut. "Tarjoankin herra Vanelille hyvityksenä satatuhatta êcua", ehdotti Fouquet jalomielisyydessään. Sievä summa. Ruhtinaskin olisi tyytynyt moisiin kaupanpurkajaisiin. Satatuhatta écua olisi siihen aikaan riittänyt kuninkaan tyttären myötäjäisiksi. Vanel ei hievahtanut. -- Aika veijari, -- ajatteli piispa. -- Hänelle täytyy pulittaa pyöreä puoli miljoonaa. -- Ja hän antoi merkin Fouquetille. "Teidän kulunne näkyvät nousevan enempään, hyvä herra Vanel", sanoi yli-intendentti. "No, enhän voi tällaisessa asiassa tinkiä. Niin, te olette tietenkin myynyt tuon maa-alueen liian halvasta. Tosiaan, missä olikaan järkeni? Kirjoitankin teille viidensadantuhannen livren maksuosoituksen, ja sittenkin jään teille kaikesta sydämestäni kiitollisuuden velkaan." Vanel ei osoittanut mitään ilon tai ahnehtimisen merkkejä. Hänen kasvonsa jäivät järkähtämättömiksi, ainoakaan lihas ei niissä värähtänyt. Aramis loi rahaministeriin epätoivoisen katseen. Sitten hän astui Vanelin luo, tarttuen mahtaville miehille ominaisella tuttavallisella liikkeellä hänen nuttunsa kaulukseen. "Herra Vanel", hän sanoi, "te ette ajattele vaivojanne, ette rahojen sijoitusta, ette maatilanne myyntiä; teidän mielessänne liikkuu jotakin korkeampaa. Minä käsitän sen. Pankaa merkille sanani!" "Kyllä, monseigneur." Ja onneton alkoi vapista; kirkkoruhtinaan silmien tuli poltti häntä. "Sentähden tarjoan teille korvausta yli-intendentin puolesta, -- en kolmeasataatuhatta livreä, enkä viittäsataatuhatta, vaan miljoonan. Miljoonan, kuuletteko?" Ja hän ravisti miestä hermostuneesti. "Miljoonan!" toisti Vanel aivan kalpeana. "Miljoonan, -- se edustaa nykyisen korkokannan mukaan kuudenkymmenenkuudentuhannen livren vuosituloa." "Noh, monsieur", sanoi Fouquet, "tuota ei käy hylkääminen. Vastatkaa siis; suostutteko?" "Mahdotonta..." jupisi Vanel. Aramis puristi huulensa yhteen, ja jotakin valkean pilven kaltaista valahti hänen kasvoilleen, näyttäen uhkaavan ukkosta. Hän ei päästänyt Vanelia irti. "Olette ostanut viran puolestatoista miljoonasta livrestä, eikö niin? No hyvä, teille maksetaan nuo puolitoista miljoonaa livreä. Silloin olette voittanut viisitoistasataatuhatta käymällä täällä herra Fouquetille kättä lyömässä. Kunniaa ja hyötyä samalla kertaa, herra Vanel." "Minä en voi", vastasi Vanel koleasti. "Vai niin!" lausui Aramis, joka oli niin tiukasti kouraissut miehen takkia, että hänen päästäessään kätensä irti Vanel horjahti sysäyksestä taaksepäin. "Vai niin! Näkee kyllin selvästi, mitä varten olette tänne tullut." "Niin, sen näkee", säesti Fouquet. "Mutta..." virkahti Vanel yrittäen suoristaa ryhtiään näiden kunnian miesten heikkouden edessä. "Heittiö korottaa äänensä, luulen!" virkkoi Aramis valtiaan sävyyn. "Heittiö?" kertasi Vanel. "Roisto, aioin sanoa", paransi Aramis tyyntyneenä. "No, esittäkää nyt joutuin tätä myyntiä koskeva asiakirjanne, monsieur. Teillä on se varmaan taskussanne aivan valmiina, kuten salamurhaajalla on pistooli tai tikari hihaan kätkettynä." Vanel nurkui. "Riittää!" huusi Fouquet. "Asiakirja tänne!" Vanel kopeloi vapisevin käsin taskuaan. Hän veti sieltä lompakkonsa, josta putosi paperi, sillaikaa kun hän tarjosi toisen Fouquetille. Aramis hyökkäsi sieppaamaan arkin, sillä hän oli tuntenut käsialan. "Anteeksi, se on kauppasopimuksen konsepti", ehätti Vanel huomauttamaan. "Sen hyvin näen", vastasi Aramis, ja hänen hymynsä oli purevampi kuin ruoskan isku, "ja ihmeekseni huomaan sen olevan herra Colbertin käsialaa. Tässä, monseigneur, katsokaa." Hän ojensi luonnoksen Fouquetille, joka heti totesi asian. Täynnä raappeita, jälkeenpäin lisättyjä sanoja, oli tämä reunoiltaan mustunut paperi elävä todistus Colbertin salavehkeistä, paljastaen kaikki uhrille. "No?" mutisi Fouquet. Nolostunut Vanel näkyi etsivän koloa, mihin hautautua. "Niin", lausui Aramis, "ellei nimenne olisi Fouquet, ellei vihollisenne nimi olisi Colbert, ellei teillä olisi edessänne muita kuin tuo kurja hylky, niin sanoisin: kieltäytykää... tällainen todistus tekee tyhjäksi kaikki lupaukset. Mutta ne luulisivat teidän pelkäävän ja kavahtaisivat teitä vähemmän. Kas niin, monseigneur." Hän antoi ystävälleen kynän. "Kirjoittakaa alle", kehoitti hän. Fouquet puristi Aramiksen kättä, mutta asiakirjan sijasta hän näyttikin aikovan piirtää nimensä piispan esittämään konseptiin. "Ei, ei siihen paperiin", sanoi Aramis vilkkaasti, "vaan tuohon. Toinen on liian kallisarvoinen siitä luopuaksenne." "Oh, eipä niin", vastasi Fouquet, "minä asetan nimeni herra Colbertin alkuperäiseen sepitelmään ja lisään: 'tunnustettu omakätiseksi'." Hän kirjoitti. "Tässä, herra Vanel", sanoi hän sitten. Vanel otti paperin, antoi maksun ja aikoi livistää. "Hetkinen!" pidätti Aramis. "Oletteko aivan varma, että summa on oikein? Se on tarkistettava, herra Vanel, varsinkin kun se on herra Colbertin suoritus naiselle. Ah, se arvoisa herra ei ole yhtä runsaskätinen kuin herra Fouquet." Ja tavaillen maksuosoituksen jokaista sanaa Aramis vuodatti pisara pisaralta kaiken äkänsä ja halveksumisensa tuohon viheliäiseen olentoon, joka sai usean minuutin ajan kärsiä tätä rangaistusta. Sitten hänet lähetettiin pois, eipä edes ääneen lausutuin sanoin, vaan kädenviittauksella, niinkuin lakeija käsketään tiehensä. Vanelin mentyä ministeri ja kirkkoruhtinas katselivat hetkisen äänettömänä toisiaan. "No", virkkoi Aramis katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, "mihin vertaatte ihmistä, joka joutuneena taistelemaan haarniskoitua, aseistettua, vimmaista vihollista vastaan riisuu itsensä alastomaksi, viskaa pois aseensa ja lähettää vastustajalleen hempeitä suudelmia? Vilpittömyys, herra Fouquet on ase, johon konnat usein vetoavat kunnon ihmisiä vastaan, onnistuenkin siinä. Kunnon ihmisten pitäisi siis myös käyttää juonta lurjuksia vastaan. Näkisitte, kuinka voimakkaita he olisivat, silti pysyen kunniallisina." "Heidän sanottaisiin silloin menetelleen lurjusten tavoin", vastasi Fouquet. "Ei ollenkaan; sellaista sanottaisiin rehtiyden leikiksi, Mutta koska nyt olette suoriutunut tuosta Vanelista, koska olette hylännyt ilon musertaa hänet sananne peräytyksellä, koska olette antanut itseänne vastaan käytettäväksi ainoan aseen, joka voi meidät saattaa turmioon..." "Oi, ystäväni", lausui Fouquet murheellisesti, "te muistutatte filosofista opettajaa, josta la Fontaine meille tuonnoin kertoi... Hän näkee lapsen hukkumassa veteen ja pitää sille kolmiosaisen esitelmän." Aramis hymyili. "Filosofi kyllä, opettaja kyllä; hukkuva lapsikin tässä on, mutta se lapsi pelastetaan, kuten saatte nähdä. Ja puhukaammekin heti asioista." Fouquet katseli häntä kummastuneena. "Ettekö te minulle hiljakkoin uskonut suunnittelevanne jotakin juhlaa, jonka aiotte panna toimeen Vauxissa?" "Oh", virkkoi Fouquet, "se oli siihen hyvään aikaan!" "Juhlaa, johon kuningas luullakseni oli itse kutsuttanut itsensä?" "Ei, hyvä piispa, vaan juhlaa, johon herra Colbert oli neuvonut kuningasta kutsuttautumaan." "Ah niin, koska se oli liian kallis hanke voidaksenne selviytyä siitä turmaan joutumatta." "Niin. Entiseen hyvään aikaan, kuten teille sanoin, oli ylpeytenäni näytellä vihamiehilleni apulähteitteni runsautta. Pidin kunnia-asiana lyödä heidät hämmästyksellä, loihtimalla miljoonia sieltä, missä he aavistelivat vain vararikkoa. Mutta tänään on minun tehtävä tiliä valtion, kuninkaan ja itseni kanssa. Tänään minusta tulee kitsastelija; aion näyttää maailmalle, että osaan käytellä ropoja kuin ennen rahasäkkejä, ja huomisesta lähtien, myytyäni ajopelini, pantattuani upeat taloni, lopetettuani suuret menoni..." "Huomisesta lähtien", keskeytti Aramis tyynesti, "te, rakas ystäväni, valmistelette herkeämättä tuota Vauxin juhlaa, jota on kerran mainittava kauniin aikanne uljaimpien uhkeuksien joukossa." "Te olette hullu, hyvä chevalier." "Minäkö? Älkää ajatelkokaan sellaista." "Mitä! Tiedättekö, kuinka paljon kaikkein vaatimattominkin juhla Vauxissa maksaisi? Neljä, viisi miljoonaa." "En puhu teille kaikkein vaatimattomimmasta juhlasta, hyvä yli-intendentti." "Mutta kun juhla pidettäisiin kuninkaalle", jatkoi Fouquet, "niin minulta kuluisi kymmenen tai kaksitoista miljoonaa." "Te kulutatte kaksikymmentä miljoonaa, jos tarvitaan", virkkoi Aramis kylmäverisesti. "Mistä ne otan?" huudahti Fouquet. "Se on minun asiani, herra yli-intendentti, älkääkä olko hetkeäkään levoton. Rahat ovat käytettävissänne ennemmin kuin olette saanut juhlaohjelmanne valmiiksi." "Chevalier, chevalier!" huudahti Fouquet huimausta tuntien; "mihin te minut viette?" "Sen kuilun toiselle puolelle, johon olitte putoamassa", vastasi Vannesin piispa. "Tarttukaa vain minun viittaani; älkää pelätkö." "Kunpa olisitte sen sanonut minulle aikaisemmin, Aramis! Oli päivä, jolloin olisitte voinut pelastaa minut yhdellä miljoonalla." "Sen sijaan että tänään... sen sijaan että tänään antaisin kaksikymmentä", sanoi prelaatti. "No, ei väliä!... Syy on yksinkertainen, ystäväni. Sinä päivänä, josta puhutte, minulla ei ollut sitä tarvittavaa miljoonaa saatavissani. Tänään hankin helposti ne kaksikymmentä." "Jumala kuulkoon teitä ja pelastakoon minut!" Aramis alkoi hymyillä omituiseen tapaansa. "Jumala kuulee minua aina", vakuutti hän. "Ehkä se johtuu siitä, että rukoilen hyvin äänekkäästi." "Minä jättäydyn kokonaan teidän haltuunne", kuiskasi Fouquet. "Oh, minä en käsitä asiaa niin. Minähän juuri olen kokonaan teidän palveluksessanne. Ja te, joka olette mitä henkevin ja nerokkain mies, järjestätte juhlat pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Minä vain..." "Vain?" virkkoi Fouquet, joka oli oppinut tuntemaan välilauseitten arvon. "Niin, jättäessäni teille yksityiskohtien keksimisen minä otan osalleni toimeenpanon valvomisen." "Mitä tarkoitatte?" "Tarkoitan, että tekisitte minusta siksi ajaksi ylihovimestarin, ylitarkastajan, jonkunlaisen _factotumin_, joka toimii sekä vartiopäällikkönä että taloudenhoitajana. Minä järjestän ihmiset liikkeelle ja hoidan kaikkia avaimia. Te annatte kylläkin käskyjänne, mutta minulle. Ne kulkevat minun suuni kautta perille, käsitättehän?" "En, en, minä en käsitä." "Mutta suostutte?" "_Pardieu_, kyllä, ystäväni!" "Muuta ei tarvita. Kiitos vain, ja laatikaa kutsuluettelonne." "Ja keitä minä kutsun?" "Kaikki!" 189. Tekijän mielestä on aika palata Bragelonnen varakreiviin. Lukijamme ovat nähneet tässä kertomuksessa uuden ja edellisen sukupolven seikkailujen kehittyvän rinnakkain. Viimemainittuun ryhmään kuuluville muinaisen kunnian heijastus, tämän maailman tuskallisten kokemusten muisto. Heillepä myöskin sydämet valtaava rauha, joka sallii veren turtua kirvelleiden, mutta jo arvettuneiden haavojen ympärille. Edellisille itserakkauden ja rakkauden taistelut, karvaat murheet ja kielin kertomattomat riemut: elämä muistojen asemesta. Jos kertomuksemme sivukohtauksissa joku välimuotokin on esiintynyt lukijan nähtäväksi, johtuu se tuolta kaksinaiselta värilautaselta kumpuavista vivahdusrikkaista muunteluista, kun kahden kuvauksen sattuessa vieretysten nämä sekoittuvat toisiinsa, yhdistäen vakavan ja keveän sävynsä. Toisen liikutukset löytävät leponsa toisen liikutusten kuohussa. Järkevästi haasteltuaan vanhusten kanssa mielellään karkeloi yltiöpäisen nuorison parissa. Ja emmekö siis, milloin kertomuksemme langat eivät tiukasti liitä lopettamaamme lukua alkavaan, tarkistaisi työtämme suuremmalla huolella kuin itse Ruysdael käytti siirtyessään kevätmaiseman käsittelystä kuvaamaan syystaivasta? Kehoitamme lukijaa tekemään samaten ja johtamaan mieleensä Raoul de Bragelonnen siinä kohdassa, mihin hän viime kuvauksessamme jäi. Huumaantuneena, säikähtyneenä, epätoivoissaan tai pikemmin järjiltään tuskastuneena, tahdottomana, ilman päämäärää, hän pakeni kohtauksesta, jonka lopun oli nähnyt la Vallièren huoneessa. Kuningas, Montalais, Louise, tuo huone, tuo omituinen poissulkeminen, -- Louisen murhe, Montalaisin pelästys, kuninkaan suuttumus, kaikki ennusti hänelle onnettomuutta. Mutta minkälaista? Lähteneenä Lontoosta sentähden, että häntä oli varoitettu vaarasta, näki hän heti ensi askeleella sen varoituksen aiheelliseksi. Eikö se ollut kylliksi rakastajalle? Kyllä tosiaankin, mutta se ei riittänyt jalolle sydämelle, joka ylpeästi tahtoi viimeiseen asti luottaa yhtäläiseen vilpittömyyteen kuin hänen omanakin elämänohjeenaan oli. Raoul ei kuitenkaan etsinyt selityksiä sieltä, mistä mustasukkaiset tai vähemmän ujot rakastajat olisivat kiirehtineet sitä tavoittamaan. Hän ei mennyt sanomaan armaalleen: "Louise, etkö sinä enää rakasta minua? Louise, rakastatko toista?" Rohkeana miehenä, yhtä hyvänä ystävänä kuin uskollisena rakastajanakin, tarkoin sanansa pitävänä ja uskoen muiden sanaan Raoul ajatteli: -- De Guiche on kirjoittanut minulle varoittaakseen, de Guiche tietää jotakin; menen kysymään de Guichelta, mitä hän tietää, ja sanomaan hänelle, mitä olen nähnyt. Matka sinne ei ollut pitkä. De Guiche, joka pari päivää sitten oli tuotu Fontainebleausta Pariisiin, alkoi toipua vammoistaan ja käveli jo hiukan kamarissaan. Hän huudahti ilosta nähdessään Raoulin astuvan sisään pitkällisen poissaolon jälkeen. Raoul huudahti tuskasta nähdessään de Guichen niin kalpeana, laihtuneena ja surullisena. Kaksi sanaa ja liike, jolla potilas torjui Raoulin käsivarren riittivät viimemainitulle ilmaisemaan totuuden. "Niin sitä käy!" virkkoi Raoul istahtaen ystävänsä viereen; "rakastetaan ja kuollaan!" "Ei, ei vainkaan kuolla", vastasi de Guiche hymyillen, "koskapa olen ylhäällä ja syleilen sinua." "Oh, minä ymmärrän kyllä." "Ja minäkin ymmärrän sinut. Sinä uskottelet itsellesi, että olen onneton, Raoul?" "Valitettavasti!" "Ei; minä olen onnellisin ihminen maan päällä! Kärsin ruumiillisesti, mutta en sydämessäni, en sielussani. Jospa tietäisit!... Oi, minä olen äärettömän onnellinen!" "No, sitä parempi!" vastasi Raoul. "Hyvä on, jos sitä vain kestää." "Se on jo päättynyt; mutta minulle on siitä kylliksi kuolemaani asti, Raoul." "Sinulle; en sitä epäile. Mutta hänelle..." "Kuulehan, ystävä, minä rakastan häntä... koska. Mutta sinä et kuuntele." "Anteeksi." "Sinä olet mietteissäsi?" "Niin kyllä. Ensiksikin sinun terveytesi..." "Ei se ole aiheena." "Rakas ystäväni, tekisit mielestäni väärin, jos sinä ottaisit kuulustellaksesi minulta." Ja "sinä"-sanan korostamisesta ilmeni ystävälle täydellisesti, minkälaatuinen ja kuinka vaikeasti parannettava hänen tautinsa oli. "Tuon sanot, Raoul, sen johdosta, mitä sinulle kirjoitin." "Niin... Haluaisin haastella siitä, sitten kun olet kertonut minulle omat riemusi ja tuskasi." "Hyvä veikkoseni, puhukaamme sinusta, juuri sinusta, aivan heti!" "Kiitos! Minulla on kiire... olen kuin liekeissä... saavuin tänne Lontoosta puolta lyhyemmässä ajassa kuin valtion kuriirit siihen matkaan tavallisesti käyttävät. No, mitä sinä tahdoit?" "Enpä mitään muuta, ystäväni, kuin saada sinut tulemaan." "Tässä olen." "Sitten on hyvä." "On siinä kai muutakin?" "_Ma foi_, ei!" "De Guiche!" "Kautta kunniani!" "Et ole väkivaltaisesti riuhtaissut minua toiveistani, et ole pannut minua kuninkaan epäsuosiolle alttiiksi kehoittamalla palaamaan vastoin hänen määräyksiään, etkäpä ole herättänyt sydämessäni mustasukkaisuuden käärmettä sanoaksesi minulle: 'Hyvä on, nuku vain rauhallisesti!'" "Minä en sano: 'nuku rauhassa', Raoul; mutta ymmärrä minua oikein, minä en voi enkä tahdo sanoa muuta." "Oi, ystäväni, keneksi minua luulet?" "Kuinka niin?" "Jos tiedät, niin miksi salaat? Jos et tiedä, miksi varoitit minua?" "Se on totta, tein väärin. Oh, minä kadun sitä, näetkös, Raoul. On helppo kirjoittaa ystävälle: 'tule!' Mutta nähdä se ystävä silmäinsä edessä, tuntea hänen värisevänä, huoltavana odottavan sanaa, jota ei uskalla hänelle lausua..." "Uskalla vain! Minulla on rohkeutta, ellei sinulla olisikaan!" huudahti Raoul epätoivoissaan. "Voi, nyt olet kohtuuton ja unohdat puhuvasi poloisen potilaan kanssa... joka on puolet sinun sydäntäsi... No, tyynnyhän toki! Minä sanoin sinulle: 'tule!' Sinä olet tullut. Älä pyydä enempää onnettomalta de Guichelta." "Sinä kehoitit minua tulemaan, toivoen minun joutuvan näkemään jotakin, eikö niin?" "Mutta..." "Älä epäröi! Minä olen nähnyt." "Ah!..." äännähti de Guiche. "Tai ainakin luulin..." "Kas niin, sinä epäilet. Mutta jos jo epäilet, ystäväparka, niin mitä onkaan enää minulla tehtävänä?" "Minä näin la Vallièren hämmennyksissään... Montalaisin säikähtyneenä... kuninkaan..." "Kuninkaan?" "Niin... Sinä käännät pääsi pois... Vaara on siellä, onnettomuus uhkaa sieltä. Kuningashan on siihen syynä?" "En sano mitään." "Oi, näin sinä sanot tuhatkertaisesti enemmän! Tosiasioita, taivaan tähden, tosiasioita, rukoilen! Ystäväni, ainoa ystäväni, puhu! Sydämeni on lävistetty, verta vuotava; minä kuolen tuskaan!..." "Jos niin on asia, rakas Raoul", vastasi de Guiche, "niin rauhoitat omantuntoni, ja minä puhun varmana siitä, etten sano muuta kuin lohdutusta siihen epätoivoon verraten, jonka vallassa näen sinun olevan." "Minä kuuntelen, minä kuuntelen..." "No", virkkoi kreivi de Guiche, "voin sinulle sanoa, minkä kuulisit ensimmäisen vastaantulijan suusta." "Ensimmäisen vastaantulijan! Siitä jo puhutaan?" huudan Raoul. "Ennen kuin sanot: 'siitä puhutaan', ystäväni, ota sentään huomioon, mistä kaikesta voidaan saada puheenaihetta. On totisesti vain kysymys pohjaltaan perin viattomista asioista, ehkä kävelyretkestä..." "Ah, huvikävelystä kuninkaan kanssa?" "Niinhän tietenkin, kuninkaan kanssa. On kai kuningas hyvin usein ollut kävelyllä naisten keralla, eikä siitä silti..." "Et olisi kirjoittanut minulle, toistan vieläkin, jos se kävely olisi ollut aivan luonnollinen." "Tiedän kyllä, että kuninkaalle olisi paremmin sopinut sen myrskyn aikana etsiä suojaa kuin seisoa avopäin la Vallièren edessä; mutta..." "Mutta...!" "Kuningas on niin kohtelias!" "Oi, de Guiche, de Guiche, sinä surmaat minut!" "Vaietkaamme siis." "Ei, jatka. Sitten on seurannut toisia kävelyjä?" "Ei, -- tuota noin, kyllä; olihan se seikkailu tammen alla. Sitäkö tarkoitat? En siitä tiedä mitään." Raoul nousi. De Guiche yritti heikkoudestaan huolimatta tehdä samoin. "Katsos", virkkoi hän, "en lisää enää sanaakaan. Olen puhunut liikaa, tai liian vähän. Toiset antavat sinulle tietoja, jos tahtovat tai voivat. Minun tehtäväni oli sinua varoittaa, ja sen olen tehnyt. Valvo nyt itse asioitasi." "Kyselläkö? Ah, et ole ystäväni, kun minulle sellaista neuvot", sanoi nuori mies epätoivosta murtuneena. "Ensimmäinen, jolta kysyisin, olisi ehkä ilkimys tai hölmö. Edellinen valehtelisi kiusatakseen minua, jälkimmäinen tekisi vieläkin pahempaa. Voi, de Guiche, de Guiche, ennen kuin kahta tuntia olisi kulunut, olisin kuullut kymmenen valhetta ja joutunut kymmeneen kaksintaisteluun! Pelasta minut! Eikö ole parasta tietää onnettomuutensa?" "Mutta minä en tiedä mitään, sanon! Makasin haavoittuneena, kuumeessa; olin menettänyt tajuntani, eikä minulla tuosta kaikesta ole muistissani jäljellä kuin hämärä heijastus. Mutta, _pardieu_, etsimme etäältä, vaikka oikea mies on kättemme ulottuvissa! Eikö d'Artagnan ole ystäväsi?" "Hei, se on totta, se on totta!"... "Mene siis hänen luokseen. Hän valaisee sinulle silmiesi ärtymättä." Lakeija astui sisään. "Mikä on?" kysyi de Guiche. "Herra kreiviä odotetaan posliinihuoneeseen." "Hyvä. Sallitko, rakas Raoul? Tunnen itseni ihan ylpeäksi siitä, että nyt kykenen taas kävelemään!" "Tarjoisin sinulle käsivarteni, de Guiche, ellen aavistaisi, että odottaja on nainen." "Luulen niin", myönsi de Guiche hymyillen, ja hän jätti Raoulin. Tämä pysyi liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, muserrettuna kuin kaivosmies, jonka päälle holvi on luhistunut. Hän on haavoittunut, hänen verensä vuotaa, hänen ajatuksensa keskeytyy, hän yrittää toipua ja pelastaa järkensä avulla henkeään. Muutama minuutti riitti Raoulille hänen haihduttaakseen näiden kahden paljastuksen aiheuttaman huimauksen. Hän oli jo saanut ajatustensa langoista kiinni, kun hän äkkiä luuli oven läpi eroittavansa Montalaisin äänen posliinihuoneesta. -- Hän! -- huudahti Raoul mietteissään. -- Niin, se on hänen äänensä. Kah, siinäpä nainen, joka voisi sanoa minulle totuuden. Mutta kyselenkö häneltä täällä? Hänhän kätkeytyykin minulta; tulee varmaankin Madamen asioissa... Minä käyn häntä kotonaan tapaamassa. Hän selittää minulle säikähdyksensä, pakonsa, sen kömpelön tavan, jolla minut häädettiin. Hän kertoo minulle kaiken tuon... sitten kun herra d'Artagnan, joka tietää kaikki, on vahvistanut sydäntäni. Madame... keimailijatar... No niin, keimailijatar, mutta hyvinä hetkinään hän rakastaa. Keimailevana hän on oikullinen kuin kuolema ja elämä, mutta hän saa de Guichen kiittämään itseään onnellisimmaksi ihmiseksi. Se mies ainakin kävelee ruusuilla. Lähdetään! Hän poistui kreivin asunnosta, ja nuhdellen itseään, että oli puhunut de Guichelle vain omista asioistaan, hän saapui d'Artagnanin luo. 190. Bragelonne jatkaa tiedustuksiaan. Kapteeni oli palvelustoimessaan; hänellä oli vartioviikkonsa. Vaipuneena nahkaiseen nojatuoliin, kannus lattiaan iskettynä, miekka säärten välissä, hän viiksiään kierrellen luki suurta kirjetukkua. D'Artagnan murahti ilosta nähdessään ystävänsä pojan. "Raoul, poikaseni", sanoi hän, "miten onkaan kuningas tullut kutsuneeksi sinut takaisin?" Nämä sanat kuulostivat pahalta nuoren miehen korvaan; hän vastasi istahtaessaan: "Totisesti en tiedä mitään siitä! Tiedän vain, että olen tullut." "Hm!" äännähti d'Artagnan, kääntäen kirjeet kokoon ja luoden merkitsevän silmäyksen puhujaan. "Mitä sanotkaan, poikaseni? Ettäkö kuningas ei ole sinua kutsunut takaisin ja kumminkin olet täällä? En tuota oikein ymmärrä." Raoul oli jo kalpea, hän kieritteli hattuaan väkinäisin ilmein. "Millaista naamaa sinä näytätkään, lempo soikoon, -- ja mitä hautajaiskeskustelua onkaan haastelusi!" huudahti kapteeni. "Englannissako sellaista oppii? _Mordioux_, olen minäkin ollut Englannissa ja palannut sieltä virkkuna kuin peipponen, Hellitähän kielesi kantimia!" "Minulla on liian paljon sanottavaa." "Ahaa! Miten isäsi jakselee?" "Suokaa anteeksi, rakas ystävä; aioin kysyä sitä teiltä." D'Artagnan jännitti katseensa kahta terävämmäksi, tuon katseen, jolta mikään salaisuus ei jäänyt kätköön. "Sinulla on huolia?" virkkoi hän. "_Pardieu_, sen te hyvin tiedätte, herra d'Artagnan." "Minäkö?" "Niin juuri. No, älkää nyt tekeytykö kummastuneeksi." "En tekeydy kummastuneeksi, ystäväni." "Hyvä kapteeni, tiedän varsin hyvin, että löisitte minut sekä älykkyydessä että voimain mittelyssä. Tällä hetkellä, näettekös, olen hölmö, olen pieni itikka. Minulla ei ole aivoja eikä käsivartta, mutta älkää halveksiko minua; auttakaa minua. Sanalla sanoen, olen luoduista kurjin." "Ohhoh, miksi niin?" kysyi d'Artagnan, riisuen vyönsä hellyttäen hymyilyään. "Siksi että neiti de la Vallière pettää minua." D'Artagnanin kasvoissa ei näkynyt mitään ilmeen muutosta. "Pettää sinua, pettää sinua! Onpa siinä suuria sanoja. Kuka ne sinulle on opettanut?" "Kaikki ihmiset." "Oh, jos kaikki ovat sitä sanoneet, täytyy asiassa olla jotakin perää. Ei savua ilman tulta. Se on hupsua, mutta niin on asia." "Te siis uskotte?" huudahti Bragelonne kiihkeästi. "Ah, jos tahdot nojautua minun käsitykseen!..." "Epäilemättä." "Minä en sekaannu sellaisiin asioihin, kuten hyvin tiedät." "Mitä, ettekö parhaan ystävänne pojan tähden?" "Aivan niin: jos olisit muukalainen, sanoisin sinulle... ka, en yhtään mitään... Tiedätkö, miten Portos elelee?" "Monsieur", huudahti Raoul puristaen d'Artagnanin kättä, "isälleni vannomanne ystävyyden nimessä!" "Oh, pentele! Sinä olet hyvin sairas... uteliaisuudesta." "En uteliaisuudesta, vaan rakkaudesta." "Kas, toinen suuri sana! Jos sinä todella olisit rakastunut, paras Raoulini, niin olisi aivan toista." "Mitä tarkoitatte?" "Jos rakkautesi olisi niin vakavaa, että uskoisin aina voivani puhua sydämellesi... Mutta se on mahdotonta." "Vakuutan teille, että rakastan Louisea ihan rajattomasti." D'Artagnan luki silmillään Raoulin sydämen sisimmät elähtelyt. "Mahdotonta, sanon sinulle... Olet kuin kaikki nuoret ihmiset; sinä et ole rakastunut, vaan hullaantunut." "No, entä jos nyt olisi vain niinkin?" "Järkimiehen ei ole koskaan onnistunut ohjata löyhässä kallossa asuvia aivoja. Olen siinä suotta väsyttänyt leukojani satakin kertaa elämässäni. Kuunnellessasi et minua kuulisi, kuultuasi et minua ymmärtäisi, ymmärtäessäsi et minua tottelisi." "Voi, koettakaa, koettakaa!" "Sanon vielä: jos onnettomuudekseni tietäisin jotakin ja olisin kyllin tyhmä sen sinulle ilmaisemaan... Sinä sanot olevasi ystäväni?" "Oi, niin." "No, silloin me riitaantuisimme. Sinä et koskaan antaisi minulle anteeksi, että murskaisin unelmasi, kuten rakastavaiset sanovat." "Herra d'Artagnan, te tiedätte kaikki; te jätätte minut pulaan, epätoivoon, kuolemaan! Se on kauheata!" "No, no!" "Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta. Väitän hänen valehtelevan..." "Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa, poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette hampaastanne.'" "Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi. "Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala minut tuomitkoon -- kuten englantilaiset sanovat, -- ellei se mies huiputtanut isältäsi maksuansa." Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten: "Ei ole ystäviä, ei!" "Pyh!" sanoi d'Artagnan. "On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä." "Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin, jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?" "Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!" "Eh, nuori ystäväni, luuletko ehkä, että olen sullonut päähäni nuo jutut puusepästä ja maalarista, portaista ja muotokuvasta sekä tuhannet muut toisiaan hassummat tarinat?" "Puuseppä! Mitä se puuseppä merkitsee?" "_Ma foi_, enpä tiedä! Kerrotaan jonkun puusepän puhkaisseen erään lattian." "La Vallièrenko huoneessa...?" "En tiedä missä." "Kuninkaanko luona?" "Ka, jos se olisi tapahtunut kuninkaan luona, niin kylläpä sen sinulle sanoisin, kai maar?" "Kenen luona sitten?" "Olenhan jo tunnin ajan uuvuttanut itseäni sinulle toistelemalla, etten tiedä." "Entä maalari sitten? Muotokuva?" "Kuningas kuuluu teettäneen jonkun hovinaisen muotokuvan." "La Vallièrenko kuvan?" "Ohoi, aina sinulla on vain se nimi huulillasi! Kuka sinulle la Vallièresta puhuu?" "Mutta ellei ole hänestä kysymys, niin miksi tahdotte, että asia minua koskisi?" "Minä en tahdo, että se sinua koskisi. Mutta kun kyselet, niin vastaan. Sinä tahdot tietää herjausjutut, ja minä kerron niitä sinulle. Pidä hyvänäsi." Raoul löi epätoivoissaan otsaansa. "Tästä ihan kuolee!" virkkoi hän. "Sen olet jo sanonut." "Niin, olette oikeassa." Ja hän astahti poistuakseen. "Mihin menet?" kysyi d'Artagnan. "Menen tapaamaan erästä, joka minulle sanoo totuuden." "Kuka se on?" "Muuan nainen." "Neiti de la Vallière itse, eikö niin?" tiedusti d'Artagnan hymyillen. "Haa, sepä mainio ajatus! Etsit lohdutusta, saatkin sitä pian. Ei tyttö toki itsestään pahaa puhune." "Erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "nainen, jonka puoleen käännyn, kyllä sanoo minulle paljon pahaa." "Montalais, -- löisin vetoa?" "Niin, Montalais." "Ah, hänen ystävättärensä? Siinä asemassa nainen suuresti liioittelee hyvän tai pahan. Älä puhu Montalaisille, Raoul hyvä." "Ette te siitä syystä tahdo minua Montalaisista loitontaa." "No en, sen myönnän... Ja miksi leikkisinkään kanssasi kuin kissa hiiriparalla? Sinä herätät minussa tosiaankin sääliä. Ja jos haluan, ettet tällä hetkellä puhuisi Montalaisille, teen sen siksi, että sinä paljastaisit salaisuutesi ja sitä käytettäisiin väärin. Odota, jos voit." "Minä en voi." "Huono juttu! Näetkös, Raoul, jos minulla olisi mitään aatosta... Mutta minulla ei sellaista ole." "Luvatkaa, ystäväni, minulle myötätuntonne; se riittää, Ja jättäkää minut selviytymään asiasta omin avuin." "Hahhaa, sotkeutuakseni juuri pahimmin! Istahda tämän pöydän ääreen ja ota kynä." "Mitä varten?" "Kirjoittaaksesi Montalaisille ja pyytääksesi häneltä kohtausta." "Ah!" virkahti Raoul, tarttuen kiihkeästi kapteenin ojentamaan kynään. Yhtäkkiä ovi aukeni, ja sisälle astui muskettisoturi, lähestyen d'Artagnania. "Herra kapteeni", sanoi hän, "täällä on neiti de Montalais, joka tahtoisi teitä puhutella." "Minua?" murahti d'Artagnan. "Tulkoon hän sisälle, Ja saanpa nähdä, minuako hän tahtoo puhutella." Viekas kapteeni oli vainunnut oikein. Sisälle astuessa Montalais näki Raoulin ja huudahti: "Monsieur, monsieur... Anteeksi, anteeksi, herra d'Artagnan!" "Kaikesta sydämestäni, mademoiselle", vastasi d'Artagnan. "Tiedän hyvin, että ne, jotka minua tällä iälläni etsivät, ovat kipeästi apuni tarpeessa." "Minä hain herra de Bragelonnea", selitti Montalais. "Kuinka hyvin sattuikaan! Minäkin tavoitin teitä." "Raoul, etkö tahdo mennä neidin kanssa?" "Hyvin kernaasti." "Mene siis!" Ja hän työnsi Raoulin lempeästi huoneesta. Sitten hän tarttui Montalaisin käteen. "Olkaa hyvä tyttö", kuiskasi hän; "säästäkää poikapoloista ja säästäkää tyttörukkaa." "Ah!" vastasi Montalais yhtä hiljaa. "Minä en häntä joudu puhuttelemaan." "Kuinka niin?" "Madame häntä lähetti noutamaan." "Kas, vai Madame!" huudahti d'Artagnan. "No hyvä, ennen kuin tuntikaan on kulunut, on poika parantunut." "Tai kuollut!" lisäsi Montalais säälivästi. "Hyvästi, herra d'Artagnan!" Ja hän riensi yhtymään Raouliin, joka odotteli kaukana ovesta hyvin jännittyneenä ja levottomana hänen jättäytymisestään kapteenin puheille, mikä ei luvannut mitään hyvää. 191. Kaksi mustasukkaista. Rakastajat ovat helliä kaikessa, mikä koskee heidän rakastettuaan. Tuskin oli Raoul nähnyt Montalaisin, kun hän kiihkeästi suuteli tämän kättä. "No, no", virkkoi nuori tyttö surumielisesti. "Suudelmanne on väärällä perusteella, paras herra Raoul, -- hyödytön, hukkaan osunut." "Kuinka?... mitä?... selittäkää, rakas Aure-neiti!..." "Madame selittää teille kaikki. Hänen luokseen olen teitä viemässä." "Mitä ihmettä!..." "Hiljaa, -- eikä tuollaisia säikähtyneitä katseita! Ikkunoilla on täällä silmät ja seinillä suuret korvat. Suvaitkaa olla tuijottamatta minuun enää; puhukaa minulle äänekkäästi sateesta, kauniista ilmasta ja Englannin viehätyksistä." "Mutta..." "Oih, minä varoitan teitä: en tiedä missä, mutta jossakin täällä täytyy Madamella olla avoin silmä ja vaaniva korva. Ymmärrättehän, ettei mieleni tee tulla karkoitetuksi tai vankilaan suljetuksi. Puhukaamme siten kuin sanoin tai olkaamme kerrassaan puhumatta." Raoul puristi kätensä rajusti nyrkkiin, reipastutti askeleitansa ja otti rohkean muodon, mutta sellaisena lujana katsantona, jolla lannistumaton tuomittu menee rangaistustaan kärsimään. Tarkkaavin silmin ja nenä pystyssä vainuten kaikkialle tepsutteli Montalais keveästi hänen edellään. Raoul osoitettiin heti Madamen huoneeseen. -- Noh, -- ajatteli hän, -- päivä kuluu minun saamatta mitään tietää. De Guiche sääli minua liiaksi; hän on liittynyt yhteen Madamen kanssa, ja ystävällisellä juonella he koettavat siirtää kysymyksen ratkaisua. Miksei minulla täällä ole kunnon vihollista... esimerkiksi sitä de Wardesin käärmettä! Hän purisi, se on totta; mutta minä en jäisi enää epäselvyyteen... Epäröidä... epäillä... parempi kuolla. Raoul seisoi Madamen edessä. Hurmaavampana kuin koskaan lepäili Henriette nojatuolissaan, sirot jalat kirjaillulla samettipieluksella. Hän leikki pienen, tuuheasilkkisen kissan kanssa, joka pureskeli hänen sormiaan ja riippui hänen kaularöyhelönsä silkkipunoksissa. Madame haaveili niin syvissä mietteissä, että havahtui unelmistaan vasta kun Raoul toistamiseen huomautti: "Teidän korkeutenne tahtoi puhutella minua?" Madame pudisti päätänsä kuin unesta heräten. "Hyvää päivää, herra de Bragelonne", virkkoi hän; "niin, minä lähetin teitä kutsumaan. Olette siis palannut Englannista?" "Teidän kuninkaallisen korkeutenne palvelijana." "Kiitos! Jättäkää meidät, Montalais." Montalais lähti. "Voinette suoda minulle muutamia minuutteja, herra Bragelonne?" "Koko elämäni kuuluu teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi Raoul kunnioittavasti, aavistaen jotakin synkkää kaikkien näiden kohteliaisuuksien takana; mutta tämä uhka ei ollut hänelle vastenmielinen, koska hän oli varma, että se johtui jonkunlaisesta sukulaisuudesta hänen omien ja Madamen tunteitten välillä. Kaikki hovin älykkäät ihmiset tunsivatkin prinsessan omituisen luonteen oikullisen tahdonlujuuden ja tavattoman vallanhalun. Madamea olivat kuninkaan ihailun osoitukset sanomattomasti imarrelleet; Madame oli antanut itsestään puheenaihetta ja herättänyt kuningattaressa sen kuolettavan mustasukkaisuuden, joka jäytävänä matona tuhoo kaiken naisellisen onnen; lääkitäkseen loukattua ylpeyttään Madame oli sitten avannut sydämensä rakkaudelle. Meille on tunnettua, mitä Henriette oli tehnyt kutsuakseen takaisin Ludvig XIV:n karkoittaman Raoulin. Kuka selvittää tämän kiehittämättömän vyyhden rakkautta ja turhamaisuutta, sanomatonta hellyyttä ja suunnatonta petollisuutta? Ei kukaan, ei edes se häijy enkeli, joka virittää keimailunhalun naisten sydämessä. "Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa hetkisen vaitiolon jälkeen, "oletteko hyvillänne paluustanne?" Bragelonne katsahti prinsessa Henrietteen, nähden hänet kalpeana siitä, mitä hän kätki, mitä hän pidätti, mitä hänen sydämensä hehkui ilmaisemaan. "Hyvilläni?" virkkoi hän. "Missä suhteessa olisin hyvilläni tai pahoillani, Madame?" "Siinä kohden tietysti, mitä teidän ikäisenne ja muotoisenne mies enimmin harrastaa." -- Ripeästi hän käykin asiaan käsiksi! -- ajatteli Raoul vavahtaen. -- Mitä hän aikonee sydämelleni kuiskata? Säikkyen hän halusi siirtää tuonnemmaksi toivomansa, mutta niin kauhean hetken, jolloin saisi kaikki tietää. Hän vastasi: "Madame, olin jättänyt tänne hellän ystävän täysin terveenä ja tapaan hänet sairaana." "Tarkoitatte herra de Guichea?" lausui prinsessa järkkymättömän tyynenä. "Olen kuullut, että hän on teille hyvin rakas kumppani." "Niin on, Madame." "No, on totta, että hän haavoittui; mutta hänen vointinsa on jo parempi. Oh, herra de Guichea ei tarvitse surkutella", huomautti Madame nopeasti, mutta paransi sitten sanojaan. "Vai onko hänen tilansa tukala? Onko hän valitellut? Vaivaako häntä joku meille tuntematon huoli?" "Puhun ainoastaan hänen vammastaan, Madame." "No, ei sitten mitään, sillä herra de Guiche kuuluu reippaasti toipuvan siitä seikkailustaan. Niin, herra de Bragelonne, olenpa varma, että tekin mieluummin soisitte ruumiinne haavoittuneen!... Sellaisestahan pian paranee." Raoul säpsähti. -- Hän palaa siihen, -- ajatteli hän, ah!... Mutta ääneen hän ei virkkanut mitään. "Mitä arvelette?" kysäisi Henriette. "En osaa sanoa mitään, Madame." "Ette sano mitään! Ettekö siis ole samaa mieltä kanssani? Oletteko siis tyytyväinen?" Raoul astui lähemmäksi. "Madame", pyysi hän, "teidän kuninkaallinen korkeutenne tahtoo sanoa minulle jotakin, mutta teidän luontainen jalomielisyytenne pakottaa teitä käyttämään sääliväistä kieltä. Älköön teidän korkeutenne minua enää säästäkö! Minä olen voimakas ja kuuntelen." "Ah", vastasi Henriette, "mitä nyt ajattelettekaan?" "Sitä, mitä teidän korkeutenne tahtoo minulle tehdä ymmärrettäväksi." Ponnistuksistaan huolimatta Raoul vapisi nämä sanat lausuessaan. "Se on kyllä julmaa", jupisi prinsessa; "mutta koska olen aloittanut..." "Niin, Madame, koska teidän korkeutenne on suvainnut aloittaa, niin suvaitkaa sanoa kaikki..." Henriette nousi äkkiä ja käveli muutaman askeleen huoneessa. "Mitä herra de Guiche teille sanoi?" tiedusti hän. "Ei mitään, Madame." "Ei mitään! Eikö hän selittänyt teille mitään? Oi, kuinka hyvin hänet siitä tunnen!" "Hän kaiketi tahtoi minua säästää." "Ja tuota ystävät nimittävät ystävyydeksi! Mutta herra d'Artagnan, jonka luota tulette, toki kertoi jotakin?" "Ei sen paremmin, Madame." Henriette liikahti kärsimättömästi. "Tiedättehän ainakin, mitä hovissa huhutaan?" virkkoi hän. "En tiedä yhtään mitään, Madame." "Ettekö ukonilma-seikkailuakaan?" "En ollenkaan." "Ettekä kohtausta metsässä?" "En kohtausta metsässäkään!..." "Ettekä pakoa Chaillotin luostarista?" Raoul, joka taipui kuin sirpin kohtaama kukka, pakottausi yli-inhimillisellä ponnistuksella hymyilemään, vastaten sanomattoman säveästi: "Minulla on kunnia vakuuttaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne, etten tiedä yhtään mitään. Olen Englannista saapuva unohdettu poloinen. Täkäläisten ihmisten ja minun välillä meurusi niin paljon kuohuvia aaltoja, että teidän korkeutenne mainitsemien asiain kaiku ei ole ulottunut minun korviini." Henrietteä liikutti tämä kalpeus, tämä säyseä uljuus. Hänen sydämensä vallitsevana tunteena oli tällä hetkellä palava halu häivyttää onnettoman rakastajan mielestä se olento, joka tälle tuotti niin suurta kärsimystä. "Herra de Bragelonne", lausui hän, "mitä ystävänne eivät ole tahtoneet, sen tahdon minä tehdä teille, sillä minä kunnioitan teitä ja pidän teistä. Saatte nyt minusta oikean ystävän. Te seisotte pää pystyssä kuten kunnon miehen tulee, ja minä en tahdo, että teidän täytyisi taivuttaa se pilkan edessä ja kenties jo viikon päästä halveksumisenkin painamana." "Oi", äännähti Raoul kalmankalpeana, "onko asia jo niin pitkällä?" "Ellette tiedäkään", sanoi prinsessa, "näen teidän ainakin aavistavan. Tehän olitte kihloissa neiti de la Vallièren kanssa?" "Niin, Madame." "Senvuoksi olen velvollinen valmistamaan teitä siihen, että piakkoin karkoitan neiti de la Vallièren seurueestani..." "Karkoitatte la Vallièren!" huudahti Bragelonne. "Varmasti. Luuletteko, että ikuisesti mukaudun kuninkaan kyyneliin ja valitusvirsiin? Ei, taloni ei kauemmin saa tarjota turvaa mokomalle elämälle. Mutta tehän horjutte..." "En, Madame, anteeksi", ponnistausi Bragelonne väittämään, "hetkellinen pahoinvointi vain. Teidän kuninkaallinen korkeutenne kunnioitti minua mainitsemalla, että hänen majesteettinsa oli itkenyt, rukoillut." "Kyllä, mutta turhaan." Hän kertoi Raoulille Chaillotin retken ja kuninkaan epätoivoisen paluun sieltä; hän kertoi oman taipumisensa armahtavaisuuteen, mutta mainitsi myös, millä purevalla huomautuksella hän -- loukattu prinsessa, nöyryytetty keimailijatar -- oli masentanut kuninkaallisen vihan. Raoul painoi päänsä alas. "Mitä nyt ajattelette?" kysyi Madame lopuksi. "Kuningas rakastaa häntä!" vastasi nuori mies. "Mutta te sanotte tuon siihen tapaan kuin tyttö ei rakastaisi häntä." "Voi, minä muistelen vielä aikaa, jolloin hän rakasti minua, madame." Henriette ihaili hetkisen tätä ylevää uskomattomuutta. Sitten hän olkapäitään kohauttaen virkkoi: "Te ette usko minua? Oi, miten _te_ häntä rakastatte, kun voitte epäillä, tokko _hän_ rakastaa kuningasta!" "Epäilen siihen asti, kunnes saan todistuksen. Anteeksi, minulla on hänen sanansa, ja hän on jalosukuinen tyttö." "Todistuksenko?... Olkoon menneeksi, tulkaa!" 192. Kotitarkastus. Raoulin edellä mennen prinsessa vei hänet pihan yli siihen rakennukseen, missä la Vallière asui, ja nousten portaita, joita Raoul juuri samana aamuna oli käyttänyt, hän pysähtyi sen huoneen oven eteen, missä nuori mies oli saanut omituisen vastaanoton Montalaisilta. Hetki oli hyvin valittu prinsessan suunnitteleman tuuman toimeenpanemiseksi. Linna oli tyhjillään; kuningas, hovin herrat ja naiset olivat lähteneet Saint-Germainiin. Vain Henriette, tietäen Bragelonnen tulon ja ajatellen käyttää tätä hyväkseen, oli tekeytynyt pahoinvoivaksi ja jäänyt kotiin. Madame oli siis varma, että he eivät tapaisi ketään la Vallièren huoneessa tai Saint-Aignaninkaan asunnossa. Vetäen kaksoisavaimen taskustaan hän astui hovineitonsa kamariin. Bragelonne upotti katseensa tähän huoneeseen, tuntien sen, ja jo ensimmäinen vaikutelma tuotti hänelle kärsimystä. Prinsessa katseli häntä, ja hänen harjaantunut silmänsä huomasi, mitä nuoren miehen sydämessä liikkui. "Olette pyytänyt minulta todistuksia", virkkoi hän; "älkää siis ihmetelkö, että niitä teille esitän. Ellette usko itsellänne olevan rohkeutta niitä sietää, on nyt vielä aika peräytyäksemme." "Kiitos, madame", vastasi Bragelonne; "mutta minä olen tullut tänne varmistumaan. Olette luvannut saada minut vakuuttumaan. Tehkää niin." "Tulkaa siis sisälle", sanoi Madame, "ja sulkekaa ovi jälkeenne." Bragelonne totteli, ja kääntyen prinsessaan päin hän loi häneen kysyvän silmäyksen. "Tiedätte kai, missä olette?" lausui Henriette. "Kaikesta päättäen, madame, uskon olevani neiti de la Vallièren huoneessa." "Oikein." "Mutta pyydän huomauttaa teidän korkeudellenne, että tämä huone on huone, eikä mikään todistus." "Odottakaa." Prinsessa astui makuusijan jalkopään taakse, käänsi irtoseinän kokoon ja kumartui parkettilattiaa kohden. "Tässä", näytti hän, "kumartukaa itse nostamaan tuo laskuluukku." "Laskuluukku?" huudahti Raoul kummastuneena, sillä d'Artagnanin sanat alkoivat palata hänen mieleensä, ja hän muisteli tämän maininneen jotakin sellaista. Mutta turhaan hänen katseensa etsi rakoa, joka olisi ilmaissut aukon, tai rengasta, jonka avulla olisi voinut nostaa jonkun osan lattiaa. "Ah, se on totta!" nauroi madame Henriette. "Minä unohdin neljännen parkettikuution salaisen joustimen. Painakaa puussa olevan oksan kohdalta, siinä opastus. Painakaa itse varakreivi, -- kas tähän." Kalpeana kuin kuolema painoi Raoul peukalollaan mainittuun kohtaan; heti tottelikin joustin, ja laskuovi kohosi itsellään. "Hyvin nerokas laite", virkkoi prinsessa, "ja näkee arkkitehdin tienneen, että pontimelle oli varattu hento käsi. Ja kansi nousee ihan vaivatta!" "Portaat!" huudahti Raoul. "Niin, ja sirot ovatkin", sanoi prinsessa Henriette. "Katsokaa, varakreivi, näissä portaissa on kaidepuu suojelemassa hentoja henkilöitä putoamasta, kun uskaltautuvat niitä alas, Niinpä minäkin rohkenen niille astua. No, seuratkaa minua, varakreivi, seuratkaa." "Mutta ennen kuin seuraan teitä, madame, sanokaahan, minne nämä askelmat vievät?" "Ah niin, minä unohdin." "Minä kuuntelen, madame", virkkoi Raoul henkeään pidätellen. "Tietänette, että herra de Saint-Aignan asui melkein seinätysten kuninkaan kanssa?" "Kyllä, madame, sen tiedän. Niin oli laita ennen lähtöäni ja useankin kerran oli minulla kunnia käydä häntä tapaamassa siellä." "No, hän on saanut kuninkaalta luvan vaihtaa tuntemanne mukavan ja kauniin huoneiston niihin kahteen vähäpätöiseen suojaan, joihin portaat johtavat ja jotka ovat puolta pienemmät ja kymmenesti loitompana kuninkaan huoneista, vaikka hovin herrasmiehet tavallisesti eivät halveksi hänen majesteettinsa läheisyyttä." "Hyvä on, madame", vastasi Raoul; "mutta suvaitkaa jatkaa, sillä vielä en ymmärrä mitään." "No, sattui niin", pitkitti prinsessa, "että tämä herra de Saint-Aignanin asunto sijaitsee neitojeni ja erityisesti la Vallièren asunnon alla." "Mutta mitä tarkoitusta varten tämä laskuovi ja nämä portaat?" "Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen." Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä kulkenut. Näiden huurujen -- näkymättömien, mutta varmojen todistusten -- jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä, olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä. Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä. Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään. Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla, Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi ollut yksinkin. Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle, tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa. Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, -- kaikki tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta, kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan. Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina, iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja rakkaus ovat samaa. "Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin." Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan. Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä. Raoul yllätti Henrietten katseen. "Oi, anteeksi, anteeksi!" virkkoi hän. "Tiedän, että minun pitäisi paremmin hillitä itseäni seistessäni teidän edessänne, Madame. Mutta älköön Herra, maan ja taivaan Jumala, koskaan iskekö teitä niin kovin kuin minua tällä hetkellä on lyöty! Sillä te olette nainen, ettekä varmaankaan voisi kestää sellaista murhetta. Suokaa minulle anteeksi, olen vain vähäpätöinen ritari, kun te kuulutte niiden onnellisten, kaikkivoipain, valittujen heimoon..." "Herra de Bragelonne", vastasi Henriette, "sellainen sydän kuin teidän ansaitsee kuningattaren sydämen huomion ja huolenpidon. Olen ystävänne, monsieur, enkä ole tahtonut, että petollisuus myrkyttäisi ja pilkka tahraisi kaiken elämänne. Minä olen kaikkia niin sanottuja ystäviänne rohkeampana (teen poikkeuksen herra de Guichen suhteen) toimittanut teidät takaisin Lontoosta. Minä olen hankkinut teille tuskalliset, mutta parantumisellenne välttämättömät todistukset, jos olette uljas rakastaja ettekä mikään kyynelehtivä Amadis. Älkää kiittäkö minua, pikemminkin säälikää, ja palvelkaa kuningasta yhtä hyvin kuin ennen." Raoul hymyili katkerasti. "Ah, se on totta", sanoi hän, "minä unohdin, että kuningas on herrani." "On kysymyksessä vapautenne, henkenne!" Raoulin kirkas ja läpitunkeva katse osoitti Henriettelle, että hänen viimeinen perustelunsa ei ollut niitä, jotka vaikuttaisivat tähän nuoreen mieheen. "Olkaa varuillanne, herra de Bragelonne", täydensi hän; "sillä ellette punnitsisi kaikkia tekojanne, nostaisitte suuttumuksen raivon ruhtinaassa, joka helposti kiivastuu järjen ääntä kuulemattomaksi. Syöksisitte murheeseen kaikki ystävänne ja omaisenne. Taipukaa, alistukaa, parantukaa." "Kiitos, Madame", sanoi Raoul. "Pidän teidän korkeutenne antamaa neuvoa arvossa ja koetan sitä noudattaa. Mutta vielä sana, pyydän." "Puhukaa." "Olisiko varomatonta kysyä teiltä, miten olette saanut ilmi näiden portaiden, laskuluukun, muotokuvan salaisuudet?" "Aivan yksinkertaisella tavalla. Voidakseni valvoa taloani minulla on omat avaimet seuranaisteni huoneisiin. Minusta tuntui omituiselta, että la Vallière niin usein sulkeutui kammioonsa; samoin kummastutti minua de Saint-Aignanin asunnon muutto, ja ihmettelin myöskin, että kuningas niin säännöllisesti kävi joka päivä tapaamassa kreiviä, niin suuri suosikki kuin tämä olikin. Sanalla sanoen minusta oli merkillistä, että tätä kaikkea tapahtui teidän poissaollessanne ja että hovin tavat olivat muuttuneet. En tahdo, että kuningas pitää minua pilanaan, en tahdo olla hänen lemmenvehkeittensä väliverhona. Nyyhkyttelevän la Vallièren jälkeen tulisi nauravan Montalaisin, laulavan Tonnay-Charenten vuoro. Sellainen ei ole arvoni mukaista. Karkoitin ystävyyteni aiheuttaman arkailun, keksin salaisuuden... Haavoitan tunteitanne mutta vielä kerran, suokaa minulle anteeksi, minulla oli velvollisuus täytettävänä. Se on nyt tehty, olen varoittanut. On puhkeamassa myrsky, -- etsikää suojaa." "Kuitenkin teette jonkun johtopäätöksen, Madame", vastasi Bragelonne lujasti; "sillä te ette edellytä, että sanaa hiiskumatta alistun häpeään ja petokseen, jotka minua kohtaavat." "Te menettelette siinä suhteessa miten hyväksi näette, herra Raoul. Älkää vain ilmaisko lähdettä, mistä olette kuullut totuuden. Ainoastaan tätä teiltä pyydän, ainoastaan tätä vaadin palkkana teille tekemästäni palveluksesta." "Älkää pelätkö, Madame", virkkoi Bragelonne katkerasti. "Olen itse lahjonut lukkosepän, jonka apua rakastavaiset olivat käyttäneet. Te olette varsin hyvin voinut tehdä samoin, eikö niin?" "Niin, Madame. Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei anna minulle mitään muuta ohjetta, ei aseta muuta ehtoa kuu että minä en ilmaise teitä?" "En muuta." "Pyydänkin siis saada viivähtää täällä vielä hetkisen." "Yksiksennekö?" "Oh, ei, Madame. Sillä ei ole väliä; voin toimittaa tehtäväni teidän nähtenne. Pyydän teiltä minuutin aikaa kirjoittaakseni sanasen jollekulle." "Se on uhkarohkeata, herra de Bragelonne. Varokaa!" "Kukaan ei voi tietää, että teidän kuninkaallinen korkeutenne on suvainnut opastaa minut tänne. Piirränkin kirjeeseen muuten nimeni." "Olkaa hyvä, monsieur." Raoul oli jo vetänyt esille muistikirjansa ja nopeasti kyhännyt tyhjälle lehdelle seuraavat sanat: 'Herra kreivi! Älkää ihmetelkö, että löydätte tämän nimikirjoituksellani varustetun paperin ennen kuin eräs ystäväni, jonka pian lähetän luoksenne, saa kunnian selittää teille käyntini tarkoituksen. _Raoul de Bragelonne_.' Hän kääri paperiliuskan kokoon, pisti sen rakastavaisten huoneeseen johtavan oven avaimenreikään, ja varmistauduttuaan, että paperi de Saint-Aignanin palatessa ei voinut jäädä tältä näkemättä, saapui prinsessan luo, joka jo oli ehtinyt portaitten yläpäähän. Ulkona käytävässä he erosivat. Raoul oli kiittävinään hänen korkeuttaan, Henriette surkutteli tai oli kaikesta sydämestään surkuttelevinaan onnetonta, jonka hän juuri oli tuominnut niin kauheaan rangaistukseen. "Oi", virkahti hän nähdessään tämän poistuvan kalpeana ja verestävin silmin, "oi, jos olisin sen tiennyt, niin olisin salannut totuuden tuolta poikapoloiselta!" 193. Portoksen menettelytapa. Tähän pitkään kertomukseen sijoittamiemme henkilöiden moninaisuudesta johtuu, että kukin heistä pääsee esiintymään vain vuoronsa jälkeen, sikäli kuin juoni ehdottomasti vaatii. Siksipä ei lukijoillamme ole ollut tilaisuutta tavata Portos-ystäväämme sen jälkeen kun hän palasi Fontainebleausta. Kuninkaan osoittaman suosiollisuuden kunnia ei ollut ollenkaan muuttanut arvoisan aatelismiehen tyyntä ja sydämellistä luonnetta. Hän vain kulki pää pystymmässä kuin tavallista, ja jotakin suurenmoisen ylvästä ilmeni hänen ryhdissään siitä asti kun hänelle oli suotu armo aterioida kuninkaan pöydässä. Hänen majesteettinsa ruokasali oli tehonnut Portokseen eräällä erityisellä tavalla. Bracieuxin ja Pierrefondsin herra muisteli mielellään, että noilla merkillisillä päivällisillä monilukuiset palvelijat ja joukko upseereja vieraiden takana antoivat aterialle loistoa ja täyttivät juhlallisesti huoneen. Portos päätti suoda herra Moustonille jonkunlaisen virka-aseman, järjestää muunkin väkensä arvoasteittain ja hankkia saattueekseen oman upseerikunnan, mikä ei ollut tavatonta suurille päälliköille, koskapa edellisellä vuosisadalla sellaista komeutta kannattivat herrat de Tréville de Schomberg ja de la Vieuville, puhumattakaan kardinaali de Richelieusta, Condén prinssistä ja sotamarski de Bouillon-Turennesta. Miksipä ei hän, kuninkaan ja Fouquetin ystävä, parooni, sotainsinööri ynnä muuta, nauttisi kaikista suuren varallisuuden ja huomattavien ansioitten tuottamista viehätyksistä? Aramis, jonka tiedämme paljon seurustelleen herra Fouquetin kanssa, jätti hänet usein yksikseen, ja d'Artagnankaan ei virkatoimiensa tähden päässyt paljon seurustelemaan hänen kanssaan, Portos oli omasta puolestaan jo hiukan kyllästynyt Trüchenin ja Planchetin rattoon, ja niinpä hän yllätti itsensä haaveilemasta, tietämättä siihen varsinaista syytä. Mutta jos joku olisi häneltä kysynyt: "puuttuuko sinulta mitään, Portos?" olisi hän epäilemättä vastannut myöntävästi. Syödessään kerran päivällistä asunnossaan, joissa tilaisuuksissa Portos koetti muistella yksityiskohtia kuninkaan päivällisistä, -- puolittain iloisena hyvän viinin vaikutuksesta, puolittain suruissaan kunnianhimoisten tuumiensa painosta, -- oli Portos vaipumassa alkavaan ruokalepoon, kun hänen kamaripalvelijansa tuli ilmoittamaan, että herra de Bragelonne halusi häntä puhutella. Portos astui viereiseen saliin, tavaten siellä nuoren ystävän siinä mielentilassa, jossa tiedämme hänen olleen. Raoul tuli kättelemään Portosta, joka ihmetellen hänen vakavuuttaan tarjosi hänelle tuolin. "Rakas herra du Vallon", virkkoi Raoul, "minun on pyydettävä teiltä palvelusta." "Se sattuu mainiosti, nuori ystäväni", vastasi Portos, "minulle on lähetetty kahdeksantuhatta livreä tänä aamuna Pierrefondsista. Jos siis olet rahan tarpeessa..." "Ei, ei rahasta ole kysymys. Kiitos, oivallinen ystäväni." "Sitä pahempi! Olen aina kuullut sanottavan, että se on harvinaisin palvelus, mutta helpoin täyttää. Tuo lause on kiinnittänyt huomiotani; toistelen mielelläni lauseita, jotka herättävät minussa mielenkiintoa." "Sydämenne on yhtä hyvä kuin järkenne on terve." "Olet kovin ystävällinen. Kai syöt päivällistä?" "On, minun ei ole nälkä." "Häh! Mikä inhoittava maa se Englanti onkaan!" "Eipä sentään, mutta..." "Näetkös, ellei siellä saisi oivallista kalaa ja mainiota lihaa, ei oleskelua siellä voisi sietää." "Niin... Minä tulin..." "Minä kuuntelen. Salli minun vain virkistää itseäni. Pariisissa syödään suolaista. Uh!" Ja Portos käski tuoda pullon samppanjaa. Täytettyään sitten Raoulin lasin ennen omaansa hän kulautti aimo siemauksen ja sanoi tyytyväisenä: "Tarvitsin tämän kuunnellakseni sinua tarkkaavasti. Nyt olen kokonaan käytettävänäsi. Mitä pyydät, rakas Raoul? Mitä haluat?" "Lausukaa minulle mielipiteenne kiistakysymyksistä, hyvä ystäväni." "Mielipiteeni?... Ka, selitäppä ajatustasi vähän tarkemmin", vastasi Portos hieroen otsaansa. "Tarkoitan: oletteko avulias, kun sattuu rettelöitä hyvien ystävienne ja vieraiden henkilöiden kesken?" "Oh, enhän minä koskaan paljoksu vaivojani sellaisissa palveluksissa." "Hyvä! Mutta mitä silloin teette?" "Ystävieni joutuessa kiistaan on minulla erityinen periaate." "Millainen?" "Että menetetty aika on korvaamaton ja että asian voi parhaiten järjestää, kun vielä ollaan kuumentuneina selkkauksesta." "Ah, niinkö! Se on teidän periaatteenne?" "Ehdottomasti. Kiistan jälkeen toimitankin siis riitapuolet hetimiten saapuville." "Niinkö?" "Käsität, että tällä tavoin täytyy asian välttämättömästi järjestyä kuntoon, mutkistumatta." "Luulisin", virkkoi Raoul kummastuneena, "että näin menetellen täytyisi riidan päinvastoin..." "Ei sinne päinkään. Ajattelehan, että minulla on elämässäni ollut noin satakahdeksankymmentä tai satayhdeksänkymmentä säännöllistä kaksintaistelua, lukuunottamatta satunnaisia miekkailueriä ja yhteentörmäyksiä." "Se on kaunis luku", sanoi Raoul vastoin tahtoaankin hymyillen. "No, ei se mitään; minä olen niin suopea!... D'Artagnan laskee kaksintaistelunsa sadoissa. Totta onkin, että hän on kova ja pureva, sitä olen hänelle usein sanonut." "Te siis", jatkoi Raoul, "tavallisesti sovittelette kiistat, joita ystävänne uskovat huostaanne?" "Ei ole ainoatakaan tapausta, missä en lopuksi olisi onnistunut saamaan juttua sovitetuksi", sanoi Portos niin säyseästi ja luottavaisesti, että se sai Raoulin hypähtämään. "Mutta", virkkoi tämä, "onko sellainen sovittelu edes kunniallista?" "Oh, siitä vastaan. Ja siksipä selitänkin sinulle toisen periaatteeni. Niin pian kun ystäväni on uskonut asiansa minulle, menettelen seuraavasti: lähden siinä tuokiossa tapaamaan hänen vastustajaansa, varustaen itseni kohteliaisuudella ja kylmäverisyydellä, joita sellaisissa tilaisuuksissa ehdottomasti tarvitaan." "Siksi kai", huomautti Raoul katkerasti, "te saattekin tuollaiset kunniakysymykset järjestymään niin nopeasti ja varmasti?" "Arvatenkin. Menen siis vastustajan luo ja sanon hänelle: 'Monsieur, teidän täytyy käsittää, kuinka suuresti olette loukannut ystävääni.'" Raoul rypisti kulmiaan. "Toismaan, varsin useinkin", pitkitti Portos, "ystävääni ei ole ollenkaan loukattu, vieläpä hän on itse ensimmäisenä solvaissut. Arvostele siitä, haastelenko taitavasti." Ja Portos räjähti nauruun. -- Totisesti, -- ajatteli Raoul tämän hilpeyden jyristeessä, -- totisesti minulla on huono onni. De Guiche jäähdyttelee minua, d'Artagnan ilvehtii minulle, Portos on pehmeä kuin villa; kukaan ei tahdo _ratkaista_ asiaa minun tavallani. Ja minä kun käännyin Portoksen puoleen löytääkseni miekan, enkä mitään järkeilyä!... Minua vainoaa kova onni! Portos tyyntyi ja jatkoi: "Olen siis heti ensi lauseella vahvistanut vastustajan olevan väärässä." "Miten kukin käsittää", virkkoi Raoul hajamielisesti. "Eipä niinkään, se on varmaa. Olen saanut hänet asetetuksi kierolle puolelle, ja juuri tästä lähtökohdasta käytän kaiken kohteliaisuuteni, ajaakseni tuumani onnelliseen päätökseen. Lähestyn siis herttaisesti hymyillen, ja tarttuen vastustajan käteen..." "Oh!" äännähti Raoul kärsimättömästi. "'Monsieur', sanon hänelle, 'nyt kun tiedätte loukanneenne, ei asian korjautumista tarvitse epäilläkään. Ystäväni ja teidän välillänne tulee tästedes kysymykseen vain sievin menettelytapa. Tehtävänäni on siis antaa teille ystäväni miekan mitta.'" "Häh?" havahtui Raoul. "Maltahan!... 'Ystäväni miekan mitta. Minulla on hevonen portilla; ystäväni odottaa kärsimättömästi siinä ja siinä paikassa teidän mieluisaa saapumistanne. Vien teidät mukanani, matkalla noudamme todistajanne, asia järjestyy sillä kuntoon...'" "Ja", virkkoi Raoul kiukusta kalpeana, "te solmitte sovinnon kohtauspaikalla?" "Mitä hittoa?" ähmistyi Portos. "Sovinnon? Miksi sen tekisin?" "Sanoittehan, että asia järjestyy sillä kuntoon..." "Epäilemättä, koska ystäväni odottaa." "No, vaikka hän odottaakin..." "Hänhän odottaa norjistaakseen sääriänsä. Vastustaja sensijaan on vielä aivan jäykkä ratsastuksesta. He käyvät heti asentoon, ja ystäväni tappaa vastustajansa. Siinä se." "Ah. tappaako!" huudahti Raoul. "_Pardieu_!" vakuutti Portos. "Otanko minä koskaan ystävikseni sellaisia, jotka antavat surmata itsensä? Minulla on satayksi ystävää, ja niiden etupäässä ovat arvoisa isäsi, Aramis ja d'Artagnan, kaikki virkeinä elossa tietääkseni!" "Oi, rakas parooni", huudahti Raoul, ilonsa ylenpalttisuudessa lentäen Portoksen kaulaan. "Hyväksyt siis menettelytapani?" kysyi jättiläinen. "Hyväksyn sen niin täydellisesti, että turvaudun siihen vielä tänään, viivyttelemättä, heti paikalla. Te olette mies jota etsin." "Hyvä, olen valmis. Sinä tahdot taistella?" "Ehdottomasti." "Varsin luonnollista... Kenen kanssa?" "Herra de Saint-Aignanin." "Tunnen hänet... herttainen poika, joka oli hyvin kohtelias minulle sinä päivänä, kun minulla oli kunnia aterioida kuninkaan pöydässä. Hänelle olisin kaikin mokomin vastavuoroon kohtelias, vaikka se ei kuuluisi tapoihinikaan. Kas vain, hän on siis loukannut sinua?" "Kuolettavasti." "Hitto! Voin siis sanoa kuolettavasti?" "Enemmänkin, jos tahdotte." "Tämähän käy hyvin." "Näin on kai asia sitten järjestyksessä?" sanoi Raoul hymyillen. "Selvä on... Missä odotat häntä?" "Ah, anteeksi, tämä on hiukan arkaluontoista. Herra de Saint-Aignan on kuninkaan suuri suosikki." "Niin olen kuullut sanottavan." "Ja jos minä tapan hänet?" "Varmasti tapat. Mutta oma asiasi on ryhtyä varokeinoihin sen johdosta. Nykyään se tosin ei olekaan vaikeata; jos olisit elänyt meidän aikanamme, olisi ollut toista." "Rakas ystävä, ette käsittänyt tarkoitustani. Minä tahdoin sanoa, että kun herra de Saint-Aignan on kuninkaan ystävä, on vaikeampi ryhtyä toimeen, kuningas kun voisi ennakolta saada vihiä..." "Eikä saa! Tunnethan menettelytapani! 'Monsieur, olette loukannut ystävääni, ja...'" "Niin, sen tiedän." "Ja sitten: 'Monsieur, hevonen on portilla.' Minä tuon hänet siis mukanani ennen kuin hän ehtii ketään puhutella." "Jos hän antaa noin vain tuoda itseään?" "_Pardieu_, senpä haluaisin nähdä! Hän olisi ensimmäinen. Kyllähän nykyajan nuoret miehet tosin... mutta, pyh, minä tuon hänet väkisin, ellei muu auta!" Ja sanojensa tehostukseksi Portos nosti Raoulin tuolilta ilmaan. "Hyvä on", sanoi nuori mies nauraen. "On enää jäljellä vain kysymyksen esittäminen herra de Saint-Aignanille." "Minkä kysymyksen?" "Riitakysymyksen." "No, mutta sehän mielestäni on jo selvillä." "Ei, hyvä herra du Vallon, meidän -- nykyajan miesten, kuten sanotte -- tapoihin kuuluu selittää loukkaantumisen perusteet." "Uuden järjestelmänne mukaan, niin. No, kerro siis juttusi..." "Tuota..." "Lempo, mokomaa jahkailua! Ennen vanhaan ei meidän koskaan tarvinnut sommitella selityksiä. Tapeltiin, koska jouduttiin tappeluun. Minä puolestani en tiedä parempaa syytä." "Olette oikeassa, ystäväni." "Mutta annahan siis kuulla ne perusteesi." "Kävisi liian pitkäksi kertoa kaikkea. Mutta kun on kuitenkin esitettävä jotakin nimenomaista..." "Niin, niin, lempo soikoon, sen uudenaikaisen menetelmän mukaan." "Koska, sanon, on vedottava erityisiin seikkoihin ja asia silti toiselta puolen on laatuaan hankala ja vaatii ehdotonta salassapysymistä..." "Ohoh!" "Niin huomauttakaakin ainoastaan -- hän kyllä ymmärtää -- hänen loukanneen minua ensiksikin asuntoaan muuttamalla." "Muuttamalla?... Hyvä", virkkoi Portos alkaen laskea sormillaan. "Sitten?" "Rakennuttamalla uuteen asuntoonsa laskuluukun." "Käsitän", sanoi Portos; "laskuluukun. Saakeli, se on vakavaa! Sen arvaa, että sinun on täytynyt siitä raivostua. Että se veitikka laitattaakin laskuluukkuja sinulta kysymättä! Laskuluukkuja, jumaliste!... Minulla ei ole sellaisia, ellen ota lukuun vankiluolaa Bracieuxissa!" "Voitte lisätä", jatkoi Raoul, "että olen saanut syvää loukkaantumisen aihetta myöskin muotokuvasta, jonka herra de Saint-Aignan hyvin tietää." "Kah, vieläkö muotokuvakin?... Mitä, -- asunnon muutto, laskuluukku ja muotokuva! Mutta, ystäväni", sanoi Portos, "yksikin noista valituksen aiheista riittäisi nostamaan koko Ranskan ja Espanjan ritariston kiistakannalle, ja se ei merkitse vähää." "Olette siis mielestänne nyt kylliksi evästetty, hyvä ystävä?" "Mainiosti. Otan nyt mukaani varahevosen. Valitse kohtauspaikkasi ja odotellessasi harjoittele hyökkäysasentoja perinpohjin norjistuaksesi. Siten pääset parhaimmillesi." "Kiitos! Odotan Vincennesin metsässä Minimesin luona." "Se sopii... Mistä herra de Saint-Aignanin voi tavata?" "Kuninkaan palatsista." Portos soitti isoa kelloa. Hänen palvelijansa saapui. "Juhlapukuni", virkkoi hän tälle; "hevoseni ja talutusratsu." Palvelija kumarsi ja poistui. "Tietääkö isäsi tästä?" kysyi Portos. "Ei, minä kirjoitan hänelle." "Entä d'Artagnan?" "Ei d'Artagnankaan. Hän on niin varovainen ja olisi estänyt minut." "D'Artagnan on sentään hyvin neuvokas mies", sanoi Portos kummastellen rehdissä vaatimattomuudessaan, että oli ajateltu häntä, vaikka d'Artagnan oli olemassa. "Rakas herra du Vallon", vastasi Raoul, "älkää kyselkö enempää, pyydän hartaasti. Olen sanonut kaikki, mitä minulla oli sanottavaa. Odotan vain toimintaa, ja odotan sitä ankarana ja ratkaisevana, jollaiseksi te osaatte sen valmistaa. Siksi teidät valitsinkin." "Kyllä otan tuottaakseni sinulle tyydytystä", takasi Portos. "Ja muistakaa, rakas ystävä, että paitsi meitä älköön kukaan saako tietää tästä ottelusta." "Oh, sellaiset tapaukset huomataan aina", vastasi Portos, "kun metsästä löytyy hengetön ruumis. Ah, ystäväni, lupaan kaikkea, paitsi ruumiin salaamista. Raato viruu paikallaan ja nähdään, sitä ei käy auttaminen. Periaatteeni mukaan en hautaa. Se haiskahtaa salamurhalta. Jotakinhan pitää vaarantaa, kuten normandialainen sanoo." "Rakas, rohkea ystäväni, työhön!" "Luota minuun", vakuutti jättiläinen, tyhjentäen pullonsa sillävälin kun lakeija levitti erään huonekalun päälle upean hoviasun pitseineen. Raoul puolestaan poistui, tuumien itsekseen salaisen ilon vallassa: -- Haa, uskoton kuningas, kavala kuningas! En voi sinua tavoittaa enkä tahdokaan, koska kuninkaat ovat pyhiä persoonia; mutta rikostoverisi, liehittelijäsi, edustajasi, se kunnoton joutuu sovittamaan rikoksesi! Minä surmaan hänet, sijaisesi, ja senjälkeen ajattelemme Louisea! 194. Muutto, laskuluukku ja muotokuva. Hyvin mielissään tällaisesta virkistävästä tehtävästä Portos säästi puoli tuntia ajasta, jonka hän tavallisesti käytti juhla-asuun laittautuessaan. Miehenä, joka oli tullut kosketuksiin suuren maailman kanssa, oli hän aluksi lähettänyt lakeijan tiedustamaan, oliko herra de Saint-Aignan kotona. Tällä oli vastattu, että kreivi de Saint-Aignan oli saanut kunnian seurata kuningasta Saint-Germainiin, niinkuin koko hovikin, mutta saapuisi kohdakkoin takaisin. Sen kuullessaan Portos kiirehti de Saint-Aignanin asuntoon ja tuli perille juuri kun kreivi oli vedättänyt saappaat jalastaan. Huvimatka oli ollut ihana. Yhä rakastuneempana, yhä onnellisempana kuningas osoittautui herttaiseksi kaikille; hän esiintyi jumalallisen armollisena, kuten sen ajan runoilijat sanoivat. Muistamme, että herra de Saint-Aignanissa oli runoilijan vikaa, ja hän oli mielestään osoittanut sitä kyllin huomattavissa tilaisuuksissa, jotta häneltä ei tätä nimitystä kiellettäisi. Väsymättömänä loppusointujen sommittelijana hän oli kaiken matkaa siroitellut nelisäkeistöjä, kuusisäkeistöjä ja madrigaleja ensiksi kuninkaalle ja sitten la Vallièrelle. Ludviginkin runosuoni oli pulpahdellut; hän oli tekaissut distikonin. La Vallière taasen oli rakastuneiden naisten tapaan kyhännyt kaksi sonettia. Näemme siis, että Apollo oli tänään korjannut hyvänlaisen saaliin. Pariisiin palattuaan de Saint-Aignan -- ennakolta tietäen, että hänen runojaan levitettäisiin -- ryhtyikin vielä hiukan hiomaan niiden ulkoasua ja viimeistelemään sisältöä. Senvuoksi hän hellän isän tavoin, joka on hankkeissa laskea lapsensa maailmalle, kyseli itseltään, pitäisikö yleisö näitä hänen mielikuvituksensa luomuksia sattuvina, virheettöminä ja viehättävinä. Keventääkseen siinä kohden sydäntänsä herra de Saint-Aignan siis kertasi itsekseen madrigalia, jonka hän oli muististaan esittänyt kuninkaalle ja luvannut kotiin palattuaan antaa hänelle kirjoitettuna: Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina, mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen; miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen, kun ne ilkkuu, veitikat, niin varman voitokkaina? Tämä lemmenliverrys oli varsin sievä, mutta se ei tuntunut de Saint-Aignanista täydelliseltä, kun hän suullisesta lausunnasta oli sen siirtänyt paperille. Monet olivat pitäneet sitä hurmaavana, tekijä ensimmäisenä; mutta uudestaan tarkastellessaan ei hän enää ollut siihen yhtä ihastunut. Istuen pöytänsä ääressä sääret ristissä de Saint-Aignan siis toisteli korvallistaan raapien: "Ilkamoivat silmäs, Iris, eivät haasta aina... "Oh", mutisi hän, "tuo kyllä on moitteeton. Lisäisinpä vielä, että se hiukan muistuttaa Ronsardia tai Malherbeä juuri mielikseni. Valitettavasti ei toisen säkeen laita ole sama. Hyvällä syyllä sanotaan, että ensimmäinen rivi on helpoin sepittää." Ja hän jatkoi: "Mitä ajatukses kuiskii hiljaa sydämeen... "Hm, ajatus muka kuiskii sydämeen! Miksei sydän yhtä hyvin ajatuksiin? Minä puolestani en siinä näe mitään estettä. Miten hitossa olen nämä kaksi säepuoliskoa juuri näin päin kiekannut? Kolmas toki on hyvä: "miksi viehätyn mä silti niiden ikeeseen... "vaikka loppusointu ei olekaan täyteläinen... ja _ikeeseen_ on lyhyellä tavullaan runojalan nousussa... _Ma foi_, abbé Boyer, joka on suuri runoilija, on murhenäytelmässään _Oropaste eli Valheellinen Tonaxare_ käyttänyt ihan samaa daktyliä, siitä puhumattakaan, että herra Corneille ei sitä arastele _Sophonisbe_-tragediassaan. Menköön siis _ikeeseen_. Niin, mutta säe on nenäkäs. Muistan kuninkaan juuri siinä kohdassa purreen kynttänsä. Tosiaankin, siinä ikäänkuin sanotaan neiti de la Vallièrelle: 'Mistä johtuu, että olet minut loihtinut?' Olisi tainnut olla parempi sanoa: "Kiitos taivaan tuomiosta niiden ikeeseen. "_Tuomiosta!_ Kas siinä vasta kohteliaisuus! Kuningas tuomittuna la Vallièrelle... Ei!" Hän yritti: "Mutta taivas tuntuu tämän kaiken säätäneen... "Eipä hullumpaa, vaikka _tämän kaiken säätäneen_ onkin heikkoa. Mutta, _ma foi_, eihän nelisäkeistössä voi olla pelkkiä sattuvia sanoja! _Kun ne ilkkuu, veitikat_. Ilkkuu kelle? Mille? Hämärää... No, siitä hämäryydestä ei ole haittaa; koska la Vallière ja kuningas ovat minut ymmärtäneet, niin jokainen ymmärtää. Niin, mutta tämä on surullisinta... tämä viimeinen säepuolisko: _niin varman voitokkaina!_ Väkinäinen määritelmä loppusoinnun vuoksi! Kääntää la Vallièren kainous voitonvarmuudeksi! Se ei ole onnistunutta. Minä joudun kaikkien virkaveljieni, kaikkien musteentuhrijain hammasteltavaksi. Minun runojani nimitettäisiin suuren herran sepustuksiksi, ja jos kuningas kuulee sanottavan, että olen kehno runoilija, saattaa hän sitä vielä uskoakin." Ja kuiskiessaan näitä ajatuksia sydämelleen tai purkaessaan sydäntänsä ajatuksiin kreivi riisuutui täydellisemmin. Hän oli juuri vaihtanut takkinsa ja liivinsä kotinuttuun, kun hänelle tultiin ilmoittamaan parooni du Vallon de Bracieux de Pierrefondsin vierailu. "Heh", virkkoi hän, "mikä nimikimppu se onkaan? En tunne sitä ollenkaan." "Hän on herrasmies", vastasi lakeija, "jolla on ollut kunnia syödä päivällistä herra kreivin kanssa kuninkaan pöydässä hänen majesteettinsa oleskellessa Fontainebleaussa." "Kuninkaan luona Fontainebleaussa?" huudahti de Saint-Aignan. "Hei, nopeasti, nopeasti kutsu se herrasmies sisälle." Palvelija kiiruhti tottelemaan. Portos saapui. Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa, vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua. De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle, asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen kreivi isäntänä aloitti. "Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?" "Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi..." "Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan. "Huomaan rikkovani tuolin." "Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan." "Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä." Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle. "Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa." De Saint-Aignan nauroi sydämellisesti tälle leikkipuheelle. "Mutta", jatkoi Portos asettuen leposohvalle, joka naukuenkin kesti, "valitettavasti ei ole tästä kysymys." "Mitä, valitettavasti? Olisitteko te onnettoman sanoman tuoja, herra parooni?" "Onnettoman sanoman, aatelismiehellekö? Oh, ei, herra kreivi", vastasi Portos ylevästi. "Minä tulen vain ilmoittamaan, että olette hyvin julmasti loukannut erästä ystävääni." "Minäkö, monsieur!" huudahti de Saint-Aignan. "Minäkö olisin loukannut jotakuta ystäväänne? Ja ketä, jos saan kysyä?" "Herra Raoul de Bragelonnea." "Minäkö loukannut de Bragelonnea?" ihmetteli de Saint-Aignan. "Ah, monsieur, mutta sehän on aivan mahdotonta! Sillä herra de Bragelonne, jota en oikeastaan juuri tunnekaan, on Englannissa. En ole edes nähnyt häntä hyvin pitkään aikaan, saati siis loukannut." "Herra de Bragelonne on Pariisissa, monsieur", vastasi Portos järkkymättömänä; "ja mitä loukkaamiseen tulee, vakuutan sen olevan totta, koska hän on itse minulle niin sanonut. Niin, herra kreivi, te olette julmasti, kuolettavasti loukannut häntä, toistan sen." "Mutta mahdotonta, herra parooni, vannon, mahdotonta!" "Sitäpaitsi", lisäsi Portos, "ette voi olla tietämätön tästä seikasta, koska herra de Bragelonne sanoi ilmoittaneensa teille siitä kirjeellä." "En ole saanut mitään kirjettä, monsieur, vakuutan sen kunniasanallani." "Sepä omituista!" vastasi Portos. "Ja mitä Raoul sanoo..." "Tahdon todistaa teille, etten ole mitään saanut", virkkoi de Saint-Aignan. Hän soitti kelloa. "Basque", kysyi hän lakeijaltaan, "montako kirjettä on tänne poissaollessani tullut?" "Kolme, herra kreivi." "Ja ne ovat?..." "Herra de Fiesquen kirjelappu, rouva de la Fertén lähettämä ja herra de las Fuentesin kirje." "Siinäkö kaikki?" "Kaikki, herra kreivi." "Sano totuus, tämän herran edessä, totuus, kuuletko? Minä vastaan sinusta." "Monsieur, olihan vielä lappunen neiti..." "Neiti...? Joutuin, anna kuulua." "Neiti de la Val..." "Riittää", keskeytti Portos hienotuntoisesti. "Hyvä on, minä uskon teitä, herra kreivi." De Saint-Aignan lähetti palvelijansa pois, mennen itse sulkemaan ovea. Mutta kun hän palatessaan sattumalta katsahti eteensä, näki hän viereisen huoneen ovessa avaimenreiässä riippumassa sen merkillisen paperin, jonka Bragelonne lähtiessään oli siihen pistänyt. "Mikä tuo on?" hän oudoksui. Portos, joka istui selin tähän huoneeseen, kääntyi. "Ohoo!" virkahti hän. "Kirjelappu avaimenreiässä!" kummasteli de Saint-Aignan. "Se saattaakin olla meidän, herra kreivi", virkkoi Portos. "Katsokaapa." De Saint-Aignan otti paperin. "Kirjelappu herra Bragelonnelta!" hän huudahti. "Kah, olin oikeassa. Hoo, kun minä sanoa jotakin..." "Sen on herra de Bragelonne itse tuonut tänne", jupisi kreivi kalveten. "Mutta tuo on kelvotonta! Miten hän on tänne tunkeutunut?" De Saint-Aignan soitti vielä. Basque saapui jälleen. "Kuka on käynyt täällä sillaikaa kun olin huviajelulla kuninkaan kanssa?"' "Ei kukaan, monsieur." "Mahdotonta! Jonkun täällä on täytynyt käydä?" "Mutta, monsieur, kukaan ei ole voinut päästä sisään, koska minulla oli avaimet taskussani." "Kuitenkin oli tämä kirjelappu pistetty avaimenreikään. Joku on sen siihen pannut; ei kai se itsestään ole tullut?" Basque levitti käsivartensa ehdottoman tietämättömyyden merkiksi. "Luultavasti on herra de Bragelonne sen siihen pistänyt", arveli Portos. "Sitten hän olisi käynyt täällä?" "Epäilemättä, monsieur." "No, mutta minullahan oli avain taskussani", toisti Basque itsepintaisesti. De Saint-Aignan rypisti paperin sen luettuaan. "Tässä piilee jotakin", jupisi hän ajatuksiinsa vaipuneena. Portos jätti hänet hetkiseksi miettimään. Sitten hän palasi tehtäväänsä. "Suvaitsetteko, että jälleen käymme asiaan?" kysyi hän kääntyen de Saint-Aignaniin, kun lakeija oli poistunut. "Luulen sen ymmärtävänikin tästä näin omituisella tavalla ilmestyneestä kirjeestä. Herra de Bragelonne ilmoittaa minulle ystävän tulosta..." "Minä olen hänen ystävänsä; hän siis ilmoittaa teille minut." "Esittääkseen minulle haasteen?" "Juuri niin." "Ja hän valittaa loukanneeni häntä?" "Julmasti, kuolettavasti!" "Millä tavalla, jos suvaitsette? Sillä hänen menettelynsä on liian salaperäistä; minun pitää nähdä siinä edes jotakin järkeä." "Monsieur", vastasi Portos, "ystäväni täytyy olla oikeassa, ja jos hänen menettelynsä kenties onkin salaperäistä, syyttäkää siitä vain itseänne." Portos lausui nämä viimeiset sanat niin varmalla luottamuksella, että henkilön, joka ei paljon tuntenut hänen tapojansa, täytyi uskoa niihin sisältyvän äärettömän paljon merkitystä. "Salaperäistä, olkoon! Tarkastakaamme tuota salaperäisyyttä", kehoitti de Saint-Aignan. Mutta Portos kumarsi. "Tietenkin pidätte sopivana, etten puutu yksityiskohtiin, monsieur", virkkoi hän, "ja oivallisista syistä." "Sen saattaa ymmärtää. Niin, monsieur, hipaiskaamme siis vain. No, monsieur, minä kuuntelen." "Ensiksikin, monsieur", sanoi Portos, "olette muuttanut asuntoa?" "Se on totta, minä olen muuttanut", vahvisti de Saint-Aignan. "Te myönnätte sen?" tutkaisi Portos ilmeisesti tyytyväisenä. "Enkö sitä myöntäisi? No kyllä, myönnänhän minä. Miksi sitten en sitä myöntäisi?" "Olette myöntänyt. Hyvä!" merkitsi Portos kohottaen yhden sormen. "No, mutta, monsieur...! Miten on asunnonmuuttoni voinut vahingoittaa herra de Bragelonnea? Vastatkaa, selittäkäähän. Sillä minä en käsitä yhtään mitään kaikesta tuosta puheestanne." Portos pidätti hänet. "Monsieur", lausui hän vakaana, "tämä tekonen on ensimmäinen niistä, jotka herra de Bragelonne esitti teitä vastaan. Koska hän sen esittää, on hän tuntenut itsensä loukatuksi." De Saint-Aignan polkaisi kärsimättömästi jalkaansa. "Tuo näyttää minusta pelkältä riidan rakentamiselta", virkkoi hän. "Ei voisi tulla kysymykseen kehno riita niin uljaan miehen kanssa kuin Bragelonnen varakreivi on", tokaisi Portos. "Mutta teillä ei ole siis mitään lisättävää tähän muuttoasiaan, vai kuinka?" "Ei. Sitten?" "Ah, sitten! Mutta ottakaa huomioon, monsieur, että tämä on jo ruma seikka, johon te ette vastaa tai pikemminkin vastaatte huonosti. Mitä, monsieur, te muutatte asuntoa, se loukkaa herra de Bragelonnea, ja te ette sano mitään puolustukseksenne? Hyvä on!" "Mitä!" huudahti de Saint-Aignan, jota toisen jäykkä vakaisuus ärsytti. "Mitä, tarvitseeko minun kysyä herra de Bragelonnelta, saanko muuttaa vai enkö? Älkää toki, monsieur!" "Välttämätöntä, monsieur, välttämätöntä. Kuitenkin myöntänette, että tämä ei ole mitään toiseen syytöskohtaan verrattuna." Portos otti ankaran muodon. "Laskuluukku, herra kreivi, laskuluukku!" De Saint-Aignan kävi tavattoman kalpeaksi. Hän työnsi tuoliaan niin äkkiä taaksepäin, että Portos kaikessa yksinkertaisuudessaankin huomasi iskun osuneen paikalle. "Laskuluukku", jupisi de Saint-Aignan. "Niin, monsieur, selittäkää se, jos voitte", tuumi Portos päätänsä pudistaen. De Saint-Aignan painoi otsansa alas. "Oi, minut on petetty", mutisi hän; "tiedetään kaikki!" "Kyllä vain tiedetäänkin", vakuutti Portos, joka ei tiennyt mitään. "Näette minut siitä hämmentyneenä", jatkoi de Saint-Aignan, "niin hämmentyneenä, että olen aivan suunniltani!" "Paha omatunto, monsieur. Oh, asianne ei ole hyvä!" "Monsieur!" "Ja kun yleisö saa tietää ja asettuu tuomitsemaan..." "Oi, monsieur", huudahti kreivi kiihkeästi, "sellaista salaisuutta ei sovi rippi-isänkään kuulla!" "No, koetamme katsoa", lupasi Portos, "mitä voimme tehdä sen estämiseksi leviämästä." "Mutta, monsieur", jatkoi de Saint-Aignan, "onko herra de Bragelonne tunkeutuessaan tämän salaisuuden perille oikein selvittänyt itselleen, mihin vaaraan hän antautuu ja saattaa muut?" "Herra de Bragelonne ei joudu mihinkään vaaraan, eikä pelkää mitään, ja sen saatte te Jumalan avulla pian kokea." -- Mies on ihan villitty, -- ajatteli de Saint-Aignan. -- Mitä hän minusta tahtookaan? -- "Kuulkaahan, monsieur", lisäsi hän sitten ääneen, "eikö ole parasta painaa koko asia unohduksiin?" "On vielä otettava lukuun muotokuva!" jyräytti Portos ukkosena, joka sai kreivin veren hyytymään. Koska muotokuva oli la Vallièren ja asiassa ei enää ollut mitään muuta selityksen mahdollisuutta, tunsi herra de Saint-Aignan silmiensä kokonaan avautuvan. "Ah", huudahti hän, "ah, monsieur, nyt muistan herra de Bragelonnen olleen kihloissa hänen kanssaan!" Portos omaksui tärkeän muodon. Se oli tietämättömyyden majesteettisuutta. "Ei ollenkaan kuulu minuun eikä teihinkään", sanoi hän, "onko ystäväni tarkoittamanne henkilön kanssa kihloissa vai eikö. Ja tuon varomattoman sanan lausuminenkin kummastuttaa minua. Se saattaa vahingoittaa asiaanne, monsieur." "Te olette, monsieur, nero, hienotuntoisuus ja rehtiys ruumistuneina samassa henkilössä. Käsitän nyt kaikki, mistä on kysymys." "Sepä hyvä!" arveli Portos. "Ja", jatkoi de Saint-Aignan, "te olette ilmoittanut minulle asian mitä älykkäimmin ja peräti valituin sanoin. Kiitos, monsieur, kiitos!" Portos röyhistäysi. "Mutta kun nyt tiedän kaikki, sallikaa minun selittää..." Portos ravisti päätänsä, tahtomatta kuunnella; mutta de Saint-Aignan pitkitti pikaisesti: "Olen epätoivoissani, näettekös, tämän johdosta. Mutta mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? Niin, meidän kesken sanottuna, mitä olisitte tehnyt?" Portos kohotti päänsä. "Ei ole ollenkaan kysymys siitä, mitä minä olisin tehnyt, nuori mies. Te tunnette nuo kolme valituskohtaa, vai kuinka?" "Mitä ensimmäiseen, asunnonmuuttoon, tulee, monsieur -- ja tässä minä vetoan älykkääseen ja kunnioitettuun mieheen, -- pitikö minun, saatoinko minä olla tottelematta korkean tahdon viittausta?" Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti edelle. "Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa." Portos ei vastannut mitään. "Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon, joka... Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte, ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta huumauksesta... Hyvä Jumala!... onneksi olen tekemisissä miehen kanssa, jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa... ja häntä... jota en tahdo nimittää!" Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein: "Mitä muotokuvaan tulee -- sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena valituksen aiheena, -- niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?... Kuka kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin. Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä, kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, -- tämä salaisuus, joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, -- iloitsen toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne? Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur, puhukaa." Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä. "Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?" "Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu eikä tee teille mitään kepposia." "Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana. "No, ratsastaaksenne kanssani sinne, missä herra de Bragelonne meitä odottaa." "Ah, hän arvatenkin haluaisi puhua kanssani, tahtoisi kuulla yksityiskohtia. Voi, se on hyvin arkaluontoista! Mutta tällä hetkellä en voi; kuningas odottaa minua." "Kuningas odottakoon", sanoi Portos. "Mutta missä sitten herra de Bragelonne nyt on?" "Vincennesin metsässä Minimesin luona." "Äh, laskemmeko leikkiä?" "Emme kai, en minä ainakaan." Ja Portos jäykisti kasvonpiirteensä mitä ankarimman näköisiksi. "Mutta Minimeshän on kaksintaistelijain kohtauspaikka? Mitä tekemistä minulla siellä olisi?" Portos veti verkalleen säilänsä. "Tässä on ystäväni miekan mitta", virkkoi hän. "_Corbleu!_ Mies on hullu!" huudahti de Saint-Aignan. Portoksen korvat karahtivat punaisiksi. "Monsieur", lausui hän, "ellei minulla olisi kunnia olla teidän kodissanne ja valvoa herra de Bragelonnen etuja, heittäisin teidät ikkunasta ulos. Mutta jääköön se nyt toistaiseksi, ettekä te odotuksesta häviä mitään. Tuletteko Minimesin kentälle, monsieur?" "Heh!..." "Tuletteko vapaaehtoisesti?" "Mutta..." "Minä kannan teidät, ellette lähde hyvällä! Olkaa varuillanne!" "Basque!" huusi herra de Saint-Aignan. Palvelija astui sisään. "Kuningas kutsuu herra kreiviä", ilmoitti hän. "Se on eri asia", sanoi Portos; "kuninkaan palvelus ennen kaikkea. Odotamme siellä iltaan asti, monsieur." Ja tervehtien de Saint-Aignania tavanomaisen kohteliaasti Portos lähti mielissään, kun oli taaskin sovitellut riita-asian. De Saint-Aignan katseli hänen jälkeensä. Sitten hän nopeasti sieppasi uudestaan nuttunsa ja liivinsä, riensi pukuaan järjestellen kuninkaan luo ja jupisi mennessään: "Minimesiin!... Minimesiin!... Saapa nähdä, mitä kuningas tähän taisteluhaasteeseen vastaa. Se kohdistuu tosiaankin häneen, _pardieu_!" 195. Kilpailijat politiikassa. Apollolle hedelmällisen huviretken jälkeen, jolloin kukin maksoi veronsa runottarille, kuten näiden palvelijat siihen aikaan sanoivat, kuningas tapasi herra Fouquetin häntä odottelemassa. Ludvigin perässä tuli herra Colbert, joka oli tavoittanut hänet eräässä käytävässä ikäänkuin olisi häntä väijynyt ja seurasi häntä kateellisena ja valvovana varjona. Synkkäpiirteinen, jyhkeä pää ja räikeän komea puku sai Colbertin jossakin määrin muistuttamaan ruumispaarien perässä astuvaa flaamilaista läänitysherraa. Vihollisensa nähdessään pysyi herra Fouquet tyynenä, koettaen koko seuraavan kohtauksen aikana noudattaa ylemmän vaikeata käytöstä sydämen pursuessa halveksumista, jota kuitenkaan ei tahdo edes ilmaista pelosta, että silläkin osoittaisi liian suurta kunniaa vastustajalleen. Colbert ei peitellyt solvaisevaa iloaan. Hänestä herra Fouquet oli pelannut huonosti ja auttamattomasti hävinnyt, vaikka koitos ei vielä ollutkaan loppunut. Colbert oli noussut siitä valtiomiesten koulusta, joka ihailee vain taitavuutta, pitää arvossa vain menestystä. Lisäksi Colbert ei ollut ainoastaan kateellinen. Hän todella harrasti kaikesta sydämestään kuninkaan etua, koska hän sisimmässään oli numeroasioissa mitä rehellisin mies. Täten Colbert saattoi itsekseen vedota vihaaville hyvin tervetulleeseen verukkeeseen, että hänellä vihatessaan herra Fouquetia ja syöstessään tämän perikatoon oli valtakunnan hyvä ja kuninkaan arvo silmämääränään. Mikään näistä seikoista ei jäänyt Fouquetilta huomaamatta. Vihollisensa isojen sieraimien läpi ja silmäluomien alituisesta liikkeestä huolimatta hän katseellaan tunki Colbertin sydämen syvimpään. Hän näki siis kaikki, mitä tuossa sydämessä liikkui: vihan ja voitonriemun. Mutta kun hän kaikki nähdessään itse tahtoi pysyä läpitunkemattomana, kirkasti hän kasvonsa, sai huulilleen sen herttaisen myötätuntoisen hymyilyn, johon vain hän kykeni, ja virkkoi antaen tervehdykselleen samalla kertaa mitä ylevimmän ja luontevimman kimmoisuuden: "Sire, näen teidän majesteettinne hilpeästä muodosta, että ajelu on tehnyt teille hyvää." "Se oli tosiaankin ihanaa, herra yli-intendentti, ihanaa! Olisi totisesti pitänyt teidänkin tulla retkellemme mukaan, kun olin teitä kutsunutkin." "Olin työssä, sire", vastasi yli-intendentti. Fouquetin ei edes tarvinnut kääntää päätänsä; hän ei vilkaissut herra Colbertiin. "Ah, maaseutu, herra Fouquet!" huudahti kuningas. "Hyvä Jumala, kuinka mielelläni soisin aina voivani elää maalla, vapaassa ilmapiirissä, puiden alla!" "Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne vielä ole väsynyt valtaistuimeen?" sanoi Fouquet. "En, mutta vihantien metsikköjen valtaistuimet ovat hyvin pehmeät." "Tällä puheella teidän majesteettinne elvyttää parhaat toivomukseni. Minulla oli juuri esitettävänä teille pyyntö." "Kenen puolesta, herra yli-intendentti?" "Vauxin sinipiioilta, sire." "Ahaa!" huudahti Ludvig XIV. "Kuningas on suvainnut antaa minulle lupauksen", jatkoi Fouquet. "Niin, minä muistan." "Vauxin juhlat, ne komeat juhlat, eikö niin, sire?" tokaisi Colbert, yrittäen päästä mukavasti osalliseksi keskusteluun. Syvässä halveksumisessaan Fouquet ei ottanut noita sanoja huomioonsa. Hän ei tuntunut olevan tietoinen Colbertin läsnäolostakaan. "Teidän majesteettinne tietää", pitkitti hän, "että haluaisin tiluksillani Vauxissa vastaanottaa rakastettavimman ruhtinaan, mahtavimman kuninkaan." "Olen luvannut, monsieur", sanoi Ludvig XIV hymyillen, "ja kuningas ei syö sanaansa." "Ja minä, sire, ilmoitin juuri teidän majesteetillenne, että olen täydellisesti teidän käskettävänänne." "Lupaatteko minulle paljon ihmeitä, herra yli-intendentti?" Ja Ludvig XIV katsahti Colbertiin. "Ihmeitäkö? Oh, ei, sire, sellaisia en mene takaamaan; toivon voivani hankkia hiukan huvia, kenties hiukan unohdustakin kuninkaalleni." "Ei, ei, herra Fouquet", vastasi kuningas. "Minä pidän kiinni ihmeistä. Oh, tehän olette loihtija, tunnemme kykynne, tiedämme teidän löytävän kultaa, vaikka sitä ei olisi maailmassakaan. Ihmiset sanovat teidän tekevän sitä." Fouquet tunsi iskun lähteneen kaksinkertaisesta viinestä, hän tunsi kuninkaan samalla kertaa sinkauttaneen nuo sekä omasta että Colbertin jousesta. Hän naurahti. "Hoo", sanoi hän, "ihmiset tietävät hyvin, mistä kaivoksesta sen kullan ammennan. Tietävät ehkä liiankin hyvin. Muuten", hän lisäsi ylpeästi, "voin vakuuttaa teidän majesteetillenne, että Vauxin juhlien kustannuksiin tarkoitettu kulta ei saa verta eikä kyyneliä vuotamaan. Hikeä ehkä, mutta se palkitaan." Ludvig jäi hämilleen. Hän tahtoi katsahtaa Colbertiin. Tämä olisikin halunnut vastata, mutta uskollinen, jopa kuninkaallinen kotkan katse Fouquetin silmistä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Sillävälin oli kuningas toipunut. Kääntyen Fouquetin puoleen hän virkkoi: "Te siis laitatte kutsunne?" "Niin, sire, jos teidän majesteettinne suvaitsee." "Miksi päiväksi?" "Milloin teille sopii, sire." "Tuo on hetkessä toimivan taikurin puhetta, herra Fouquet. Minä en rohkenisi sanoa niin paljon." "Teidän majesteettinne tekee milloin hyvänsä mitä vain kuningas voi ja mitä kuninkaan tulee tehdä. Ranskan kuninkaalla on palvelijoita, jotka kykenevät kaikkeen hänen toimissaan tai huvituksissaan." Colbert koetti katsahtaa yli-intendenttiin nähdäkseen, tiesivätkö nuo sanat vähemmän vihamielisiin tunteisiin palaamista. Mutta Fouquet ei ollut vastustajaansa vilkaissutkaan. Colbertia ei hänelle ollut olemassa. "No, viikon päästä, tahdotteko?" ehdotti kuningas. "Viikon päästä, sire." "Nyt meillä on tiistai; ehkä siirrämme seuraavaan sunnuntaihin?" "Lykkäys, jonka teidän majesteettinne suvaitsee myöntää, edistää suuresti töitä, joihin arkkitehtini ryhtyvät lisätäkseen kuninkaan ja hänen ystäviensä huvia." "Ja ystävistäni puhuen", vastasi kuningas, "miten heitä käsittelette?" "Kuningas on määrääjä kaikkialla, sire. Teidän majesteettinne tekee luettelon ja antaa käskynsä. Kaikki, jotka suvaitsette kutsua, ovat hyvin kunnioitettuja vieraitani." "Kiitos!" lausui kuningas liikuttuneena yleväsävyisesti esitetystä ylevästä ajatuksesta. Fouquet jätti sitten hyvästi Ludvig XIV:lle, kun oli muutamin sanoin kosketeltu eräiden virka-asiain järjestelyä. Hän tajusi, että Colbert jäisi kuninkaan luo, että hänestä puhuttaisiin ja että kumpikaan ei häntä säästäisi. Tyydytys antaa viimeinen, hirvittävä isku viholliselleen näytti hänestä korvaukselta kaikesta siitä, mitä hänet saatettaisiin kärsimään. Kosketettuaan jo ovea hän siis pyörähti kerkeästi takaisin, kääntyen kuninkaaseen päin. "Anteeksi, sire, anteeksi!" sanoi hän. "Anteeksi mikä, monsieur?" virkkoi ruhtinas säveästi. "Vakava virhe, jonka huomaamattani tein." "Virhe, tekö tehnyt virheen? Ah, herra Fouquet, täytyneehän minun suoda teille anteeksi! Mitä tai ketä vastaan olette rikkonut?" "Kaikkea sopivaisuutta vastaan, sire. Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne hyvin tärkeän seikan." "Minkä?" Colbertia puistatti. Hän aavisti ilmiantoa. Hänen käytöksensä oli paljastunut. Sana Fouquetilta vain, varmasti esitetty todistus, niin Ludvig XIV:n nuorekkaan suoramielisyyden edessä haihtuisi Colbertin kaikki suosio. Hän vapisi pelosta, että sellainen uhkarohkea isku kukistaisi hänen suurenmoisten hankkeittensa telineet, ja tosiaankin tämä isku oli niin mukava antaa, että mainio pelaaja Aramis ei olisi sitä lyönyt laimin. "Sire", virkkoi Fouquet huolettomasti, "koska olette suvainnut antaa minulle anteeksi, teen tunnustukseni kevein sydämin: tänä aamuna myin yhden viroistani." "Yhden viroistanne!" huudahti kuningas. "Minkä sitten?" Colbert kävi kalmankalpeaksi. "Sen, sire, joka minulle antoi ison kauhtanan ja ankaran muodon: yliprokuraattorin viran." Kuningas ei voinut pidättää huudahdustaan ja katsahti Colbertiin. Otsa hikeä valuen tämä tunsi olevansa pyörtymäisillään. "Kelle myitte viran, herra Fouquet?" kysyi kuningas. Colbert nojasi uuninreunusta vasten. "Eräälle parlamenttineuvokselle, sire, nimeltään Vanel." "Vanel?" "Herra intendentti Colbertin ystäviä", lisäsi Fouquet verrattoman välinpitämättömästi, sellaisin unohduksen ja tietämättömyyden ilmein, joita maalari, näyttelijä ja runoilija turhaan yrittäisivät tavata siveltimellä, eleellä tai kynällä. Lopetettuaan, murskattuaan Colbertin tämän ylemmyytensä painolla yli-intendentti kumarsi jälleen kuninkaalle ja lähti puolittain saavuttaneena kostonsa hallitsijan hämmästyksellä ja suosikin nöyryytyksellä. "Onko mahdollista?" virkahti kuningas itsekseen Fouquetin poistuttua. "Onko hän myynyt tuon viran?" "On, sire", vastasi Colbert merkitsevällä äänenpainolla. "Hän on hullu!" uskalsi kuningas huomauttaa. Tällä kertaa Colbert ei vastannut; hän oli aavistanut herransa ajatuksen. Tämä ajatuskin kosti hänen puolestaan. Hänen vihaansa yhtyi valtiaan kateus; hänen kukistamissuunnitelmaansa liittyi kuninkaan epäsuosion uhka. Colbert oivalsi, että tästedes ei hänen vihamielisyytensä mahtavaa rahaministeriä kohtaan enää tapaisi vastustelua kuninkaan taholta. Fouquetin ensimmäistä virhettä, jota voitaisiin käyttää tekosyynä, seuraisi nopeasti hänen rangaistuksensa. Fouquet oli heittänyt pois parhaan aseensa, kilpailijan kostonhalu korjasi sen käytettäväkseen. Kuningas kutsui Colbertin Vauxin juhliin. Tämä kumarsi kuin mies, joka on varma itsestään; hän otti vastaan kutsun kuin tehdäkseen palveluksen. Ludvig oli kutsuluetteloa laatiessaan ehtinyt de Saint-Aignanin nimeen, kun päivystävä kamarijunkkari ilmoittikin kreivin. Colbert vetäysi viisaasti pois kuninkaallisen lemmenairuen saapuessa. 196. Kilpailijat rakkaudessa. De Saint-Aignan oli lähtenyt Ludvig XIV:n luota tuskin kaksi tuntia sitten. Mutta rakkautensa ensi kuumeessa täytyi kuninkaan edes puhua la Vallièresta, milloin tämä ei ollut hänen silmiensä edessä. Ja ainoa henkilö, jolle hän saattoi huoletta haastaa, oli de Saint-Aignan, joten tämä teikari oli käynyt hänelle välttämättömäksi. "Ah, sinäkö siinä, kreivi?" huudahti hän tulijan nähdessään, kaksin verroin hyvillään suosikin ilmestymisestä, kun hänen ei enää tarvinnut katsella Colbertia, jonka nyreät kasvot aina saivat hänet alakuloiselle tuulelle. "Sepä hyvä! Hauska nähdä sinua. Tulethan kai matkalle?" "Matkalle, sire?" kysyi de Saint-Aignan. "Mille matkalle?" "Nauttimaan herra yli-intendentin meille järjestämästä juhlakaudesta Vauxissa. Ai, de Saint-Aignan, näet kerrankin juhlat, joiden rinnalla meidän huvittelumme Fontainebleaussa on vain lasten leikkiä!" "Vauxissa? Yli-intendentti toimittaa teidän majesteetillenne juhlat Vauxissa, eikö muuta?" "Eikö muuta! Kelpaako sinun muka sitä väheksyä! Tiedätkö, sinä ylimieliseksi tekeytyvä, että kun kuulet herra Fouquetin vastaanottavan minut Vauxissa sunnuntaista viikon päähän, ihmiset ihan henkensä kaupalla tavoittelevat pääsyä näihin juhliin? Sanon sinulle siis toistamiseen: sinä tulet mukaan, de Saint-Aignan." "Kyllä, ellen siihen mennessä ole lähtenyt pitemmälle ja vähemmän hupaiselle retkelle." "Minne?" "Manan majoille, sire." "Hui!" virkahti Ludvig XIV nauraen. "Ei, puhun vakavasti, sire", sanoi de Saint-Aignan. "Minut on kutsuttu ja vieläpä sellaisella tavalla, etten juuri tiedä, miten siitä voisi kieltäytyä." "En ymmärrä sinua, ystäväni. Sinulla tosin on runollisia taipumuksia, mutta älä sentään noin hämärän suurelliseksi heittäydy." "No niin, jos teidän majesteettinne suvaitsee minua kuunnella, en koettele kauemmin kuninkaani kärsivällisyyttä." "Selitä vainkin." "Tunteeko kuningas parooni du Vallonin?" "Kyllä, _pardieu!_ Isävainajani uskollinen palvelija, ja hän on myös oiva pöytäkumppani, _ma foi!_ Sillä kaiketi puhut hänestä, joka oli kanssamme päivällisillä Fontainebleaussa?" "Aivan. Mutta teidän majesteettinne unohti lisätä hänen ansioluetteloonsa: rivakka ihmisten teurastaja." "Mitä! Herra du Vallon tahtoo surmata sinut?" "Tai surmauttaa, ja se on aivan samaa." "Jopa nyt!" "Älkää naurako, sire; minä puhun silkkaa totta." "Ja sinä sanot, että hän tahtoo toimittaa sinut hengiltä?" "Se on tällä hetkellä sen arvoisan herrasmiehen aikomus." "Ole huoletta, minä puolustan sinua, jos hän on väärässä." "Ah, siihen kuuluu 'jos'!" "Tietysti. No, vastaa nyt kuin olisi kysymys jostakusta toisesta, Saint-Aignan-poloiseni. Onko hän väärässä vai oikeassa?" "Teidän majesteettinne saa kohta päättää." "Mitä olet hänelle tehnyt?" "Oh, en hänelle mitään; mutta näyttää siltä, että olen tehnyt jotakin eräälle hänen ystävälleen." "Jokseenkin samaa. Ja kuuluuko hänen ystävänsä niihin kuuluihin neljään?" "Ei, yksi niistä neljästä urhosta on hänen isänsä, siinä kaikki." "Mitä olet pojalle tehnyt? Annahan kuulua." "_Dame!_ Olen auttanut jotakuta ryöstämään häneltä mielitietyn." "Ja sinä tunnustat sen?" "Täytyy tunnustaa, kun se on totta." "Siinä tapauksessa olet väärässä." "Ah, olenko väärässä?" "Olet, ja totisesti, jos hän tappaa sinut..." "Noh?" "Niin hän tekee oikein." "Ah, se on siis mielipiteenne, sire?" "Pidätkö menetelmää huonona?" "Pidän sitä ripeänä." "Nopea oikeus on hyvää oikeutta, oli esi-isäni Henrik IV:n tapana sanoa." "Kirjoittakoon siis kuningas nopeasti armahduksen vastustajalleni, joka odottelee Minimes-kentällä surmatakseen minut!" "Hänen nimensä ja pergamentti." "Sire, teidän majesteettinne pöydällä on pergamentin palanen, ja hänen nimensä taasen..." "Hänen nimensä taasen?" "On Bragelonnen varakreivi, sire." "Bragelonnen varakreivi?" huudahti kuningas, jonka leikkisyys vaihtui mitä suurimmaksi hämmästykseksi. Hetkisen vaitiolon jälkeen, jollaikaa hän pyyhki otsaltaan valuvaa hikeä, hän jupisi: "Bragelonne!" "Niin vain, sire", virkkoi de Saint-Aignan. "Bragelonne, joka oli kihloissa...?" "Oi, hyvä Jumala, niin! Bragelonne, joka oli kihloissa..." "Mutta hänhän oli Lontoossa!" "Kyllä, mutta voin vakuuttaa, sire, että hän ei enää ole siellä." "Vaan Pariisissa?" "Minimesissä, odotellen minua, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne sanoa." "Ja tietää kaikki?" "Ja vielä paljon muutakin! Ehkä kuningas tahtoo nähdä tämän kirjeen, jonka hän on minulle toimittanut..." Ja de Saint-Aignan veti taskustaan lukijoillemme tutun lappusen. "Kun teidän majesteettinne on lukenut nuo rivit, saan kunnian selittää, miten paperi tuli käsiini." Kuningas luki kirjeen kiihtyneenä. "Niin?" kysyi hän sitten heti. "No, teidän majesteettinne tuntee erään taiteellisesti taotun lukon, jolla suljetaan eräs mustapuinen ovi, ja tietää, että se ovi eroittaa erään huoneen eräästä sinivalkoisesta pyhätöstä." "Tietysti, se on Louisen kammio." "Niin, sire. No, sen lukon reiästä minä tämän kirjeen löysin. Kuka sen on sinne pannut? Herra de Bragelonne vai paholainenko? Mutta kun kirje tuoksuu ambralta eikä tulikiveltä, päätän lähettäjäksi varakreivin." Ludvig painoi päänsä alas ja näytti vaipuneen surullisiin mietteisiin. Ehkä hänen sydämessään tällä hetkellä tuntui jotakin katumuksen tapaista. "Oi", virkkoi hän, "se salaisuus on tullut ilmi!" "Sire, teen kyllä parhaani, jotta salaisuus kuolee siihen rintaan, joka sen kätkee", sanoi de Saint-Aignan aivan espanjalaislaatuisen urheasti. Ja hän liikahti ovea kohti, mutta kuningas viittasi hänet pysähtymään. "Mihin nyt?" kysyi Ludvig. "No, sinne, missä minua odotetaan, sire." "Mitä varten?" "Taistelemaan tietenkin." "Taistelemaan?" huudahti kuningas. "Hetkinen, jos suvaitset, kreivi!" De Saint-Aignan ravisti päätänsä kuin uppiniskainen lapsi, jota tahdotaan estää hyppäämästä kaivoon tai leikkimästä veitsellä. "Mutta kuitenkin, sire..." virkahti hän. "Ensiksikään", sanoi kuningas, "en ole selvillä asiasta." "Oh, mitä siihen tulee, suvaitkoon teidän majesteettinne kysellä", vastasi de Saint-Aignan, "niin kyllä selitän." "Kuka on sinulle sanonut, että herra de Bragelonne on tunkeutunut mainittuun huoneeseen?" "Tämä kirjelappu, jonka löysin avaimenreiästä, kuten minulla oli kunnia teidän majesteetillenne ilmoittaa." "Kuka on sinulle sanonut, että hän itse on sen sinne pannut?" "Kuka muu olisi uskaltanut ryhtyä sellaiseen tekoon?" "Olet oikeassa. Millä tavoin hän oli tunkeutunut asuntoosi?" "Se on peräti pulmallinen juttu, kaikki ovet kun olivat suljetut ja avaimet lakeijani Basquen taskussa." "No, sitten on lakeijasi lahjottu." "Mahdotonta, sire." "Miksi mahdotonta?" "Siksi, että jos hänet olisi lahjottu, ei poikarukkaa olisi saatettu turmioon selvästi ilmaisemalla hänen toimineen kätyrinä. Sillä häntä olisi voitu myöhemminkin tarvita." "Oikein. Nyt olisi vain yksi otaksuma jäljellä." "Saa nähdä, sire, onko se otaksuma sama, joka on juolahtanut minun mieleeni?" "Ajattelin, että hän on tullut portaista." "Kah, sire, se tuntuu minusta enemmän kuin luultavalta." "Sittenkin on välttämätöntä, että joku on myynyt laskuoven salaisuuden." "Myynyt tai luovuttanut." "Miksi se eroitus?" "Siksi, sire, että jotkut henkilöt, ollen kavaltajan palkkion yläpuolella, antavat eivätkä myy." "Mitä tarkoitat?" "Oi, sire, teidän majesteettinne on kyllin terävä asian arvaamiseen, säästääksenne minut hankalasta paljastuksesta." "Olet oikeassa -- Madame!" "Ah!" äännähti de Saint-Aignan. "Madame, joka on käynyt levottomaksi muutostasi." "Madame, jolla on hovineitojensa huoneiden avaimet ja joka on kyllin voimakas ilmaisemaan, mitä ei kukaan muu paitsi teidän majesteettinne ja hän voisi kertoa." "Ja sinä uskot kälyni liittyneen Bragelonneen?" "Hm, hm, sire..." "Menneen niin pitkälle, että on ilmaissut hänelle kaikki nuo yksityiskohdat?" "Kenties pitemmällekin." "Pitemmällekin!... Puhu." "Kenties hän on saattanutkin varakreiviä." "Minne? Alas huoneisiisiko?" "Pidättekö asiaa mahdottomana, sire?" "Ooh!" "Kuulkaa. Kuningas tietää, rakastaako Madame hajuvesiä?" "Kyllä hän pitää niistä, sen tavan on hän oppinut äidiltäni." "Varsinkin rautayrtin tuoksusta?" "Mieluimmin." "No niin, asuntoni tuoksuu rautayrtiltä." Kuningas jäi miettiväiseksi. "Mutta", virkahti hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "miksi Madame liittoutuisi Bragelonnen kanssa minua vastaan?" Nämä sanat lausuessaan, joihin de Saint-Aignan olisi helposti voinut vastata sanoilla: "naisen mustasukkaisuutta", kuningas tunnusteli ystävänsä sydämen sisintä, nähdäkseen oliko tämä päässyt selville hänen kuherteluistaan kälynsä kanssa. Mutta de Saint-Aignan ei ollut mikään keskinkertainen hovimies. Hän ei kevytmielisesti puuttunut perhesalaisuuksiin, hän oli kyllin paljon seurustellut runotarten kanssa, muistaakseen Ovidius Naso-paran,[21] jonka silmät saivat vuodattaa kovin paljon kyyneliä rikoksensa sovittamiseksi, kun olivat nähneet jotakin meille tietymätöntä Augustuksen hovissa. Hän siis taitavasti sivuutti Madamen salaisuuden. Mutta osoitettuaan teräväpäisyyttä todistelemalla, että Madame oli tullut Bragelonnen kera hänen asuntoonsa, hän viehättyi toki sikäli myötäämään itserakkaudelle, että yritti esittää edes muunlaisen uskottavan selityksen. "Miksikö?" toisti de Saint-Aignan. "Unohtaako teidän majesteettinne siis, että kreivi de Guiche on Bragelonnen varakreivin likeinen ystävä?" "En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän kanssa", vastasi kuningas. "Ah, anteeksi, sire!" virkkoi de Saint-Aignan. "Minä vain luulin, että herra de Guiche oli Madamenkin hyvä ystävä." "Olet oikeassa", myönsi kuningas; "ei ole tarvis etsiä enempää, isku on tullut siltä taholta." "Ja eikö kuningas ole sitä mieltä, että se isku on torjuttava toisella?" "Kyllä, mutta ei sellaisella kuin Vincennesin metsässä jaellaan", arveli kuningas. "Teidän majesteettinne unohtaa", sanoi de Saint-Aignan, "että minä olen aatelismies ja että olen saanut haasteen." "Tämä asia ei koske sinua." "Mutta minua Minimesissä jo toista tuntia odotetaan, sire, -- minua, joka esiinnyn syyllisenä ja joudun häväistyksi, ellen noudata kutsua." "Aatelismiehen ensimmäinen velvollisuus on kuuliaisuus kuninkaalleen." "Sire..." "Minä käsken sinun jäädä!" "Sire..." "Tottele." "Niinkuin teidän majesteettinne tahtoo, sire." "Sitäpaitsi kaipaan selvyyttä tähän asiaan; tahdon tietää, kuinka on uskallettu tehdä minusta niin rohkeata pilaa, että on tunkeuduttu rakkauteni suloisimpaan pyhättöön. Niitä, jotka ovat sen tehneet, de Saint-Aignan, ei ole sinun asiasi rangaista, sillä he eivät ole koskeneet sinun kunniaasi, vaan minun." "Rukoilen, että teidän majesteettinne ei antaisi vihanne langeta herra de Bragelonneen, joka ehkäkin on menetellyt varomattomasti, mutta ei kunnottomasti." "Riittää! Minä osaan eroittaa oikean väärästä vihani ylimmilläänkin ollessa. Ja ennen kaikkea, ei sanaakaan tästä Madamelle!" "Mutta miten menetellä herra de Bragelonnen suhteen, sire? Hän alkaa tietenkin etsiä minua, ja..." "Minä puhun tai lähetän sanoman hänelle ennen iltaa." "Vielä kerran, sire, rukoilen teitä, olkaa suopea." "Olen kyllin kauan ollut suopea, kreivi", sanoi Ludvig XIV rypistäen kulmiaan. "On aika osoittaa eräille henkilöille, että minä olen isäntä talossani." Tuskin oli kuningas lausunut nämä sanat, jotka ilmaisivat uuden närkästyksen vain yhtyvän aikaisemman muistoon, kun kamarijunkkari näyttäytyi kynnyksellä. "Mitä nyt?" kysyi kuningas; "miksi tullaan kutsumatta?" "Sire", vastasi upseeri, "teidän majesteettinne on kertakaikkiaan antanut minulle määräyksen päästää kreivi de la Fère esille joka kerta kun hänellä on teidän majesteetillenne asiaa." "Siis?" "Herra kreivi de la Fère odottaa puheillepääsyä." Kuningas ja de Saint-Aignan vaihtoivat nämä sanat kuullessaan katseen, joka sisälsi enemmän levottomuutta kuin kummastusta. Ludvig epäröitsi hetkisen. Mutta tehden melkein heti päätöksensä hän sanoi: "Mene, de Saint-Aignan, mene Louisen luo ilmoittamaan hänelle, mitä meitä vastaan hankitaan. Muista sanoa hänelle, että Madame jälleen aloittaa vainoamisensa ja että hän on pannut liikkeelle henkilöitä, jotka olisivat menetelleet viisaammin pysyessään syrjässä." "Sire..." "Jos Louise säikähtyy", jatkoi kuningas, "rauhoita häntä. Sano hänelle, että kuninkaan rakkaus on lävistämätön kilpi. Jos hän, kuten aavistelen, jo tietää kaikki tai on jo puolestaan saanut kärsiä jonkun hyökkäyksen, vakuuta hänelle", lisäsi Ludvig vihasta ja kuumeesta väristen, "vakuuta hänelle että tällä kertaa en tyydy häntä puolustamaan, vaan kostan hänen tähtensä, ja niin ankarasti, että tästälähtein ei kukaan enää uskalla silmiänsäkään kohottaa häneen!" "Onko siinä kaikki, sire?" "Kaikki. Mene nopeasti ja pysy uskollisena, sinä, joka elät tämän helvetin keskellä ilman minua houkuttelevan paratiisin toivoa." De Saint-Aignan vannoi mitä kiihkeimmin uskollisuuttaan. Tarttuen kuninkaan käteen ja suudellen sitä hän lähti säteilevänä huoneesta. 197. Kuningas ja aateli. Ludvig reipastausi ottamaan herra de la Fèren vastaan kirkkain kasvoin. Hän kyllä arvasi, että kreivi ei tullut sattumalta. Hän aavisti hämärästi tämän käynnin tärkeyden, ja Atoksen kaltaiselle miehelle, niin etevälle ja arvossapidetylle henkilölle, ei saanut ensi näkemällä esiintyä mitään ikävästi vaikuttavaa. Kun nuori kuningas oli vakuuttautunut näennäisestä tyyneydestään, käski hän ohjata kreivin sisälle. Parin minuutin kuluttua saapui Atos kuninkaan eteen juhlapuvussa kaikkine kunniamerkkeineen, joita vain hänellä oli oikeus käyttää Ranskan hovissa, ja hänen muotonsa oli niin vakava ja arvokas, että kuningas ensi silmäyksellä saattoi todeta aavistustensa osuneen oikeaan. Ludvig astahti kreiviä kohti ja ojensi hänelle hymyillen kätensä, jonka yli tämä kunnioittavasti kumartui. "Herra kreivi de la Fère", virkkoi kuningas nopeasti, "olette täällä niin harvinainen vieras, että minulle on erittäin hauska tavata teidät." Atos vastasi kumartaen: "Soisin kyllä, että minulla olisi onni aina oleskella teidän majesteettinne luona." Tuo vastaus, siinä äänilajissa lausuttuna, merkitsi ilmeisesti: -- Soisin kuuluvani kuninkaan neuvonantajiin, säästääkseni hänet tekemästä virheitä. Kuningas tunsi sen, ja päättäen tämän miehen edessä säilyttää mielentyyneyden edut arvoasemansa etujen mukana sanoi hän: "Minä näen, että teillä on jotakin sydämellänne." "En olisi muutoin sallinut itselleni vapautta saapua teidän majesteettinne luo." "Puhukaa avoimesti, monsieur; olen kovin halukas tyydyttämään teitä." Kuningas istahti. "Olen varma", vastasi Atos rahtusen liikuttuneella äänellä, "että teidän majesteettinne antaa minulle täyden tyydytyksen." "Ah", virkkoi kuningas hiukan ylväästi, "tulette esittämään jonkun valituksen?" "Se ei ole valitus", vastasi Atos, "paitsi jos teidän majesteettinne... Mutta suokaa minun aloittaa alusta, sire." "Minä odotan." "Kuningas muistaa, että herra de Buckinghamin lähdön aikaan minulla oli kunnia puhutella teidän majesteettianne." "Niin, jokseenkin siihen aikaan... muistan kyllä. Mutta keskustelun aiheen... sen olen unohtanut." Atos säpsähti. "Minulla on kunnia muistuttaa siitä kuninkaalleni", virkkoi hän. "Oli kysymys eräästä teidän majesteetillenne silloin esittämästäni pyynnöstä, ja se koski avioliittoa, jonka herra de Bragelonne halusi solmia neiti de la Vallièren kanssa." -- Nyt siihen tullaan, -- ajatteli kuningas. "Jo muistankin", hän sanoi ääneen. "Sillä kertaa", jatkoi Atos, "kuningas oli niin hyvä ja jalomielinen minua ja herra de Bragelonnea kohtaan, että ainoakaan teidän majesteettinne lausumista sanoista ei ole haihtunut mielestäni." "Ja...?" virkahti Ludvig. "Mutta pyytäessäni herra de Bragelonnelle neiti de la Vallièren kättä teidän majesteettinne kuitenkin vastasi kieltävästi." "Se on totta", myönsi Ludvig kuivasti. "Esittäen syyksi", kiirehti Atos lisäämään, "että morsiamelta puuttui yhteiskunnallista asemaa." Ludvig ponnistausi kuunnellakseen kärsivällisesti. "Että", pitkitti Atos, "häneltä puuttui varallisuutta." Kuningas vaipui syvemmälle nojatuoliinsa. "Että hän oli jokseenkin halpasyntyinen." Uusi kärsimättömyyden merkki kuninkailta. "Ja että hän ei ollut kauniskaan", lisäsi Atos vielä säälimättä. Tämä viimeinen rakastajan sydämen lävistävä nuoli sai kuninkaan kimmahtamaan. "Monsieur", lausui hän, "onpa teillä perin hyvä muisti!" "Muistini on aina tarkka, kun saan suureksi kunniakseni puhutella kuningasta", vastasi kreivi hätääntymättä. "No, sanoin siis tuon kaiken!" "Ja siitä kiitän teidän majesteettianne suuresti, koska sananne, sire, todistivat hyvin imartelevaa huolenpitoa herra de Bragelonnesta." "Te johdatte mieleeni myöskin", huomautti kuningas painokkaasti, "että olitte hyvin haluton tuohon avioliittoon?" "Se on totta, sire." "Ja että teitte pyyntönne vastahakoisesti?" "Niin, teidän majesteettinne." "Vieläpä muistan, sillä minun muistini on melkein yhtä hyvä kuin teidän, niin, muistan teidän lausuneen, että te ette uskonut neiti de la Vallièren oikein rakastavan herra de Bragelonnea. Ettekö nimenomaan sanonut niin?" Atos tunsi iskun, mutta hän ei peräytynyt. "Sire", sanoi hän, "pyydän teidän majesteetiltanne vieläkin anteeksi, mutta siinä asiassa on muutamia kohtia, jotka käyvät ymmärrettäviksi vasta loppuselvityksessä." "No, millainen se loppuselvitys on?" "Teidän majesteettinne oli sanonut siirtävänne avioliiton tuonnemmaksi herra de Bragelonnen etua silmälläpitäen." Kuningas oli vaiti. "Nyttemmin herra de Bragelonne on niin onneton, että hän ei kauemmin voi olla pyytämättä teidän majesteettinne ratkaisua." Kuningas kalpeni. Atos katseli häntä kiinteästi. "Ja mitä... tahtoo... herra de Bragelonne?" kysyi kuningas epäröiden. "Juuri samaa, mitä minä tulin kuninkaalta anomaan viime puhuttelussani: teidän majesteettinne suostumusta hänen avioliittoonsa." Kuningas ei puhunut mitään. "Mainitut esteet ovat tasaantuneet tieltämme", jatkoi Atos. "Varaton, halpasyntyinen ja kauneudeltaan vajava neiti de la Vallière on sittenkin ainoa sopiva morsian herra de Bragelonnelle, koska varakreivi kaikesta sydämestään rakastaa häntä." Kuningas puristi käsiään yhteen. "Epäröitseekö kuningas?" kysyi kreivi menettämättä rahtuakaan lujuudestaan enempää kuin kohteliaisuudestansakaan. "Minä en epäröi... minä epään", vastasi kuningas. Atos mietti hetkisen. "Minulla oli kunnia huomauttaa kuninkaalle", virkkoi hän säveästi, "että mitkään vastukset eivät ole ehkäisseet herra de Bragelonnen tunteita ja että hänen päätöksensä näyttää horjumattomalta." "On olemassa minun tahtoni; kaiketi se on este?" "Vakavin kaikista", vastasi Atos. "No niin!" "Sallittakoon meidän nöyrimmästi tiedustaa teidän majesteetiltanne syytä tähän epäykseen." "Syytä?... Kysymys?" huudahti kuningas. "Pyyntö, sire." Kuningas nojasi molemmilla nyrkeillään pöytään. "Te olette vieraantunut hovitavoista, herra de la Fère", sanoi hän äkäisellä äänellä. "Hovissa ei kysellä kuninkaalta." "Se on totta, sire; mutta ellei kysellä, johdutaan oletuksiin." "Oletuksiin! Mitä se merkitsee?" "Alamainen tulee selvyyttä kaivatessaan melkein aina epäilleeksi hallitsijan avomielisyyden puutetta..." "Monsieur!" "Ja hänen uskollinen luottamuksensa alkaa horjua", jatkoi Atos pelottomasti. "Luullakseni erehdytte", sanoi kuningas, jolle kävi vaikeaksi hillitä suuttumustaan. "Sire, minun käy pakolliseksi tavoittaa muualta, mitä luulin teidän majesteetiltanne saavani. Teidän vastauksenne sijasta minun täytyy itse keksiä selitys." Kuningas nousi. "Herra kreivi", virkkoi hän, "olen suonut teille kaiken vapaan aikani." Tämä oli hyvästijättö. "Sire", vastasi kreivi, "en ole ehtinyt sanoa kuninkaalle, mitä minulla oli lausuttavaa, ja minä näen teidän majesteettianne niin harvoin, että minun on käytettävä tilaisuutta." "Te olitte otaksumissa; nyt olette siirtymässä loukkauksiin." "Oi, sire, minäkö loukkaisin kuningastani? En koskaan! Olen kaiken ikäni kannattanut sitä vakaumusta, että kuninkaat ovat muita ihmisiä ylempänä, eivät ainoastaan arvoltaan ja voimaltaan, vaan myöskin sydämen jaloudessa ja henkisissä avuissa. En sallisi itselleni koskaan uskottaa, että kuninkaani, joka on antanut minulle sanansa, siihen sanaan kätkisi jonkun sivutarkoituksen." "Mitä se merkitsee? Minkä sivutarkoituksen?" "Selitän ajatukseni", sanoi Atos kylmästi. "Jos teidän majesteetillanne, evätessänne herra de Bragelonnelta neiti de la Vallièren käden, oli muuta mielessä kuin varakreivin onni..." "Näette hyvin, monsieur, että loukkaatte minua." "Jos teidän majesteettinne vaatiessanne viivytystä varakreivin avioliitolle vain halusi poistaa tieltä neiti de la Vallièren kihlatun..." "Monsieur, monsieur!" "Sitä nimittäin olen kuullut kaikkialla sanottavan, sire. Kaikkialla puhutaan teidän majesteettinne rakastumisesta neiti de la Vallièreen." Kuningas repi hansikkaansa, joita hän jotakin tehdäkseen oli muutaman minuutin ajan pureskellut. "Onnettomia ne", huudahti hän, "jotka puuttuvat minun asioihini! Minä olen tehnyt päätökseni, minä murskaan kaikki esteet." "Mitkä esteet?" tiedusti Atos. Kuningas pysähtyi kuin pillastunut hevonen, jonka suupieltä kuolannet raatelevat. "Minä rakastan neiti de la Vallièrea", lausui hän sitten äkkiä yhtä ylevästi kuin kiivaastikin. "Mutta", keskeytti Atos, "se ei estä teidän majesteettianne naittamasta neiti de la Vallièrea herra de Bragelonnelle. Uhraus on kuninkaan arvoinen ja herra de Bragelonne, joka jo on palveluksillaan kunnostautunut ja jota voi pitää uljaana miehenä, ansaitsee sen. Täten siis kuningas uhratessaan rakkautensa osoittaa samalla kertaa jalomielisyyttä, kiitollisuutta ja hyvää valtioviisautta." "Neiti de la Vallière", sanoi kuningas jämeästi, "ei rakasta herra de Bragelonnea." "Kuningas tietää sen?" kysyi Atos, luoden häneen syvän katseen. "Minä tiedän sen." "Sitten olette tiennyt sen vain vähän aikaa. Sillä jos teidän majesteettinne olisi tiennyt sen ensi kertaa pyytäessäni, olisitte vaivautunut sen minulle sanomaan." "Vain vähän aikaa." Atos oli hetkisen vaiti. "Sitten en laisinkaan käsitä", virkkoi hän, "että kuningas lähetti herra de Bragelonnen Lontooseen. Tuo karkoitus kummastuttaa hyvällä syyllä niitä, joille kuninkaan kunnia on kallis." "Kuka puhuu kuninkaan kunniasta, herra de la Fère?" "Kuninkaan kunnia, sire, on koko hänen aatelistonsa kunnia. Kun kuningas loukkaa jotakuta aatelismiehistään eli siis tuottaa haittaa hänen kunnialleen, kärsii hänen oma kunniansa sen kolauksen." "Herra de la Fère!" "Sire, lähetittekö Bragelonnen varakreivin Lontooseen ennen kuin tulitte neiti de la Vallièren rakastajaksi, vai jälkeenkö?" Ärtyneenä, varsinkin kun tunsi itseänsä hallittavan, kuningas tahtoi kädenliikkeellä viitata Atokselle hyvästi. "Sire, sanon teille kaikki", vastasi kreivi. "Minä en lähde täältä saamatta teidän majesteetiltanne tyydytystä tai hankkimatta sitä itse. Lähden tyytyväisenä, jos olette minulle todistanut olevanne oikeassa; tyytyväisenä, jos olen teille todistanut, että olette väärässä. Oi, te kyllä kuuntelette minua. Olen vanha, ja sydämeni sykkii kaikelle, mitä kuningaskunnassa on todella suurta ja todella voimakasta. Olen aatelismies, joka olen vuodattanut vertani isänne ja teidän edestänne, koskaan pyytämättä mitään teiltä, yhtä vähän kuin isältännekään. En ole tehnyt vääryyttä kellekään tässä maailmassa ja olen toimittanut tunnustettavia palveluksia kuninkaille. Te varmasti kuuntelette minua! Tulin vaatimaan teitä tilille erään palvelijanne kunniasta, palvelijanne, jota olette loukannut valheella tai jonka te heikkoudesta olette pettänyt. Tiedän ärsyttäväni teidän majesteettianne; mutta tosiasiat surmaavat meidät. Tiedän teidän miettivän millä rangaistuksella kostaisitte suorapuheisuuteni; mutta tiedän myöskin, mitä rangaistusta anon teille Jumalalta, kertoessani Hänelle teidän petollisuutenne ja poikani onnettomuuden." Kuningas käveli pitkin askelin huoneessaan, käsi povella, pää jäykästi pystyssä, leimuavin silmin. "Monsieur", huudahti hän äkkiä, "jos olisin kuningas teille, olisitte jo saanut rangaistuksenne. Mutta minä olen vain ihminen, ja minulla on oikeus tämän maan päällä rakastaa niitä, jotka rakastavat minua -- harvinainen onni!" "Teillä ei ole sitä oikeutta ihmisenä enempää kuin kuninkaanakaan. Jos olisitte tahtonut menetellä rehellisesti, olisi teidän pitänyt ajoissa ilmoittaa asiasta herra se Bragelonnelle, sen sijaan että lähetitte hänet maanpakoon." "Luulenpa tosiaan väitteleväni!" keskeytti Ludvig XIV sillä majesteettisuudella, jonka vain hän kykeni niin merkillisesti antamaan katseelleen ja äänelleen. "Minä toivoin saavani teiltä vastauksen", sanoi kreivi. "Saatte pian tietää vastaukseni, monsieur." "Te tiedätte nyt ajatukseni", huomautti kreivi. "Unohditte puhuvanne kuninkaalle, monsieur; se on rikos!" "Te unohditte, että olette tärvellyt kahden ihmisen elämän; se on kuolemansynti, sire!" "Poistukaa jo!" "En ennen kuin olen sanonut teille: Ludvig XIII:n poika, aloitatte hallituskautenne huonosti, aloittaessanne sen naisenryöstöllä ja vilpillisyydellä! Sukuni ja minä irtaudumme kaikesta siitä hartaasta rakkaudesta ja kunnioituksesta teitä kohtaan, jonka olin pojallani vannottanut Saint-Denisin hautaholvissa jalojen esi-isienne tomun ääressä. Teistä on tullut vihollisemme, sire, emmekä tästälähtein ole tekemisissä muuta kuin Jumalan, ainoan herramme kanssa. Muistakaa se!" "Uhkaatteko te?" "Oi, en!" vastasi Atos surumielisesti. "Sydämessäni ei ole uhkamielisyyttä enempää kuin pelkoakaan. Jumala, josta teille puhun, sire, kuulee sanani. Hän tietää, että kruununne kunnian ja koskemattomuuden edestä vielä nytkin vuodattaisin kaiken sen veren, joka kahdenkymmenen vuoden kansallis- ja ulkomaisissa sodissa on minulle säästynyt. Voin siis teille vakuuttaa, etten uhkaa kuningasta enempää kuin ihmistäkään. Mutta sanon teille: menetätte kaksi palvelijaa, kuoletettuanne isän sydämestä uskon ja pojan sydämestä rakkauden. Toinen ei enää usko kuninkaan sanaan eikä toinen ihmisten vilpittömyyteen ja naisen puhtauteen. Toiselta on kunnioitus ja toiselta tottelevaisuus kuollut. Hyvästi!" Tämän sanottuaan Atos taittoi miekkansa polvellaan, asetti sen molemmat päät verkalleen lattialle, ja tervehtien raivosta ja häpeästä tukehtuvaa kuningasta lähti huoneesta. Hervottomana nojautuen pöytäänsä vasten Ludvig toipui vasta parin minuutin kuluttua, nousten silloin äkkiä soittamaan kiihkeästi kelloa. "Kutsukaa herra d'Artagnan!" lausui hän säikähtyneelle ovenvartijalle. 198. Myrskyn jälkeen. Epäilemättä lukijamme ovat jo ihmetelleet, miten Atos niin parahiksi saapui kuninkaan luo, kun eivät ole hänestä kuulleet pitkään aikaan. Koska tehtävämme romaaninkirjoittajana ennen kaikkea on kytkeä tapaukset toisiinsa melkein kohtalokkaalla johdonmukaisuudella, on meillä kyllä vastaus heti valmiina. Uskollisena kunniakysymysten järjestäjänä oli Portos Palais-Royalista lähdettyään mennyt tapaamaan Raoulia Minimesin luo Vincennesin metsikköön ja kertonut hänelle pienimpiä yksityiskohtia myöten haastelunsa Saint-Aignanin kanssa, mainiten lopuksi, että kuninkaan kutsu suosikille arvattavasti aiheuttaisi vain hetkellisen viivähdyksen, joten kreivi kuninkaan luota päästyään kiirehtisi Raoulin lähettämää haastetta noudattamaan. Mutta vähemmän herkkäuskoisena kuin iäkäs ystävänsä oli Raoul Portoksen kertomuksesta päättänyt, että jos de Saint-Aignan meni kuninkaan luo, kertoisi hän tälle kaikki. Ja jos de Saint-Aignan kertoisi asian kuninkaalle, kieltäisi kuningas häntä saapumasta miekkailupaikalle. Tämän mietiskelynsä johdosta oli hän siis jättänyt Portoksen kentälle odottelemaan sen tuskin luultavan tapauksen varalta, että de Saint-Aignan tulisi sinne. Vielä oli hän kieltänyt Portosta viipymästä niityllä tuntia tai puoltatoista pitempään. Mutta sen ehdotuksen oli parooni jyrkästi hylännyt, päinvastoin asettuen sinne kuin olisi tahtonut aivan juurtua Minimesin kentälle ja vaatien Raoulilta lupauksen palata isänsä luota omaan kotiinsa, jotta Portoksen lakeija tietäisi, mistä häntä etsiä, jos herra de Saint-Aignan ilmestyisi. Bragelonne oli lähtenyt Vincennesistä ja rientänyt suoraa päätä Atoksen luo, joka jo toista vuorokautta oleskeli Pariisissa. D'Artagnan oli kirjeellä ilmoittanut kreiville Raoulin palanneen Englannista. Tämän näkeminen ei siis tullut isälle varsinaisena yllätyksenä, ja ojennettuaan hänelle kätensä ja syleiltyään häntä kreivi viittasi häntä istumaan. "Tiedän, että tulet luokseni niinkuin tullaan ystävän luo, varakreivi, kun itketään ja kärsitään. Sano minulle, mikä sinut tänne tuo?" Nuori mies kumarsi ja aloitti kertomuksensa. Useankin kerran tukahduttivat kyyneleet hänen äänensä, ja kurkkuun pidätetty itku keskeytti puheen. Kuitenkin hän selitti loppuun asti. Luultavasti Atos jo tunsi, miten asian laita oli, koska tiedämme d'Artagnanin hänelle kirjoittaneen; mutta tahtoen loppuun asti säilyttää luonteensa melkein yli-inhimillisen tyyneyden ja huolestumattomuuden vastasi hän: "Raoul, minä en usko mitään noista huhuista. En usko mitään siitä, jota pelkäät. Kyllähän luottamusta ansaitsevat henkilöt ovat tuosta lemmenseikkailusta jo minullekin kertoneet, mutta sielussani ja omassatunnossani pidän mahdottomana, että kuningas olisi häpäissyt aatelismiestä. Menen siis takuuseen kuninkaasta ja lähden etsimään sinulle todistusta sanoihini!" Huojuen kuin juopunut omin silmin näkemänsä ja järkkymättömän luottamuksensa välillä mieheen, joka ei koskaan ollut valehdellut, Raoul kumarsi ja tyytyi vastaamaan: "Menkää siis, kreivi; minä odotan." Ja hän istui pää molempiin käsiinsä kätkettynä. Atos pukeutui ja läksi. Tästä käynnistä kuninkaan luona olemme lukijoillemme juuri kertoneet; he ovat nähneet kreivin astuvan hänen majesteettinsa huoneeseen ja poistuvan sieltä. Kun hän palasi kotiinsa kalpeana ja synkkänä, istui Raoul vielä epätoivoisessa asennossaan. Kuullessaan ovien avautuvan ja isänsä askelten lähenevän nuori mies kuitenkin kohotti päätänsä. Atos oli kalpea, avopäin ja vakavan näköinen; hän jätti päällysnuttunsa ja hattunsa lakeijalle, viittasi tätä poistumaan ja istahti Raoulin luo. "No, monsieur", kysyi nuori mies keikahduttaen surumielisesti päänsä alas, "oletteko nyt vakuuttunut?" "Olen, Raoul; kuningas rakastaa neiti de la Vallièrea." "Hän siis myöntää sen?" huudahti Raoul. "Ehdottomasti", virkkoi Atos. "Entä Louise?" "Häntä en nähnyt." "Mutta kuningas puhui hänestä teille? Mitä hän sanoi?" "Että tyttö rakastaa häntä." "Oi, nyt näette, nyt näette, monsieur!" Ja nuori mies teki epätoivoisen liikkeen. "Raoul!", jatkoi kreivi, "saat uskoa, että sanoin kuninkaalle kaikki, minkä itse olisit sanonut, ja mielestäni lausuin sen sopivasti, vaikka lujin sanoin." "Ja mitä te sanoitte, monsieur?" "Sanoin, Raoul, että kaikki oli lopussa hänen ja meidän välillämme ja että sinä et enää puuttuisi hänen palvelukseensa; sanoin, että itsekin tästälähtein asetun hänestä eroon. Nyt minun on enää saatava selville vain yksi seikka." "Mikä niin, monsieur?" "Oletko tehnyt päätöksesi." "Päätökseni? Missä suhteessa?" "Rakkauden ja..." "Puhukaa, monsieur!" "Ja koston osalta. Sillä pelkään, että tuumit kostoa." "Oi, monsieur, rakkauden... ehkä joskus myöhemmin onnistun riuhtaisemaan rinnastani. Jumalan ja teidän viisaitten kehoitustenne avulla uskon siihen kykeneväni. Kostoa en ole uneksinut muuta kuin häijyn ajatuksen valtaamana; sillä enhän minä olisi voinut oikealle rikolliselle kostaa. Olen siis luopunut kostonhankkeesta." "Et niin ollen enää ajattele etsiä riitaa herra de Saint-Aignanin kanssa?" "En, monsieur. Haaste on annettu; jos herra de Saint-Aignan ottaa sen vastaan, niin pysyn siinä. Mutta ellei hän noudata sitä, jääköön asia sikseen." "Ja de la Vallière?" "Ettehän toki ole vakavasti pitänyt mahdollisena, että aikoisin kostaa naiselle", vastasi Raoul niin surumielisesti hymyillen, että se pulpahdutti kyyneleen silmäripsien reunaan tälle miehelle, joka niin usein oli kumartunut omien ja muiden murheitten yli. Hän ojensi Raoulille kätensä, johon tämä kiihkeästi tarttui. "Siis, kreivi, pidätte aivan varmana, että onnettomuus on korjaamaton?" kysyi nuori mies. Atos ravisti vuorostaan päätänsä. "Lapsiparka!" kuiskasi hän. "Te luulette minun vielä toivovan", virkkoi Raoul, "ja surkuttelette minua. Oh, minulle on vain niin hirveän tuskallista, näettekös, ansionsa mukaan halveksia häntä, jota olen niin suuresti rakastanut. Jospa olisin jotakin häntä vastaan rikkonut, niin olisin onnellinen ja antaisin hänelle anteeksi." Atos katsahti surullisena poikaansa. Nuo Raoulin lausumat muutamat sanat näkyivät kirvonneen hänen omasta sydämestään. Tällä hetkellä lakeija ilmoitti d'Artagnanin. Se nimi kajahti hyvin erilaiselta Atoksen ja Raoulin korvissa. Muskettisoturi astui huoneeseen, epämääräinen hymy huulillaan. Raoul seisoi liikkumatta, Atos astui ystäväänsä kohden, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme, joka ei jäänyt Bragelonnelta huomaamatta. D'Artagnan vastasi Atokselle vain silmäniskulla; sitten hän mennen Raoulin luo tarttui tämän käteen. "Ka", virkkoi hän, puhuen samalla kertaa sekä isälle että pojalle, "lasta lohduttelemassa, näen mä?" "Ja sinä, joka aina olet niin hyvä", sanoi Atos, "tulet tässä vaikeassa tehtävässä avukseni." Näin lausuessaan Atos puristi molemmin käsin d'Artagnanin kättä. Raoul luuli huomaavansa, että tähän puristukseen sisältyi jotakin erityistä, mitä sanat eivät ilmaisseet. "Niin", vastasi muskettisoturi, sipaisten vapaalla kädellään viiksiänsä, "niin, minä tulin myös..." "Olkaa tervetullut, chevalier, ei tuomanne lohdutuksen vaan itsenne tähden. Minä olen lohdutettu." Ja Raoul yritti hymyillä, mutta se myhäily oli murheellisempaa kuin mikään kyynel, minkä d'Artagnan eläissään oli nähnyt vuotavan. "Hyvä on!" virkkoi d'Artagnan. "Mutta", jatkoi Raoul, "te saavuitte juuri kun herra kreivi oli kertomaisillaan minulle yksityiskohtia käynnistään kuninkaan luona. Sallinette hänen jatkaa?" Ja nuoren miehen silmät näkyivät tahtovan katsoa muskettisoturin sydämen pohjaan. "Käynnistään kuninkaan luona?" virkkoi d'Artagnan niin luontevasti, ettei ollut mahdollista epäillä hänen kummastustaan. "Oletko ollut kuninkaan puheilla, Atos?" Atos hymyili. "Olen", sanoi Atos, "olen haastatellut häntä." "Ah, ettekö tosiaan tiennyt, että kreivi oli käynyt hänen majesteettinsa luona?" kysyi Raoul puolittain rauhoittuneena. "_Ma foi_, en! En ollenkaan." "No, sitten olen levollisempi", sanoi Raoul. "Miksikä levollisempi?" kysyi Atos. "Monsieur", ilmaisi Raoul, "suokaa anteeksi, mutta tuntien ystävyyden, jolla minua kunnioitatte, pelkäsin teidän voineen hiukan liian kiivaasti esittää hänen majesteetilleen minun murheeni ja oman närkästyksenne, niin että kuningas..." "Että kuningas mitä?" toisti d'Artagnan. "Kah, päätähän lauseesi, Raoul." "Pyydän vieläkin anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi Raoul. "Myönnän hetkisen pelänneeni, että te ette saapunutkaan tänne herra d'Artagnanina, vaan muskettisoturien kapteenina." "Sinä olet hupsu, Raoul-rukkani", huudahti d'Artagnan, mutta hänen naurunräjähdyksessään olisi tarkka huomioiden tekijä saattanut kaivata suurempaa avonaisuutta. "Sitä parempi!" virkkoi Raoul. "Niin, hupsu, ja tiedätkö, mihin sinua neuvon?" "Puhukaa, monsieur, -- teidän suustanne tullen täytyy neuvon olla hyvä." "No niin, neuvon sinua etsimään hiukan lepoa, kun olet rasittunut matkastasi, käynnistäsi Guichen, Madamen ja Portoksen luona ja lisäksi Vincennesin ratsastusretkestä. Mene maata, nuku kaksitoista tuntia, ja kun heräät, niin laukkauta kelpo hevonen uuvuksiin." Ja vetäen hänet luokseen hän syleili varakreiviä kuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa. Atos teki samaten, mutta isän suudelma näkyi olevan vieläkin hellempi ja puristus voimakkaampi kuin ystävän oli ollut. Nuori mies katsahti toistamiseen näihin kahteen mieheen, pinnistäen kaikki sielunvoimansa päästäkseen heidän ajatustensa perille. Mutta hänen katseensa tylpistyi muskettisoturin hymyileviin kasvoihin ja kreivi de la Fèren tyyneen ja leppeään muotoon. "Ja mihin menet, Raoul?" kysyi viimemainittu nähdessään Bragelonnen tekevän lähtöä. "Kotiini, monsieur", vastasi tämä vienolla ja surullisella äänellä. "Sieltä sinut siis tapaa, varakreivi, jos sinulle on jotakin ilmoitettavaa?" "Niin, monsieur. Arveletteko, että sattuisi jotakin minulle ilmoitettavaa?" "Mistäpä sen tietää!" "Niin, uusia lohdun sanomia", virkkoi d'Artagnan, työntäen Raoulia säveästi ovea kohti. Nähdessään tällaisen huolettomuuden ystävysten jokaisessa eleessä Raoul läksi kreivin luota ilman muita huolia kuin oman murheensa tunne. "Jumala olkoon ylistetty!" lausui hän itsekseen. "Saan siis kiinnittää ajatukseni vain omaan kohtalooni." Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut. Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla. "Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen. 199. Heu, miser![22] "Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton. Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä. -- Oi, valitteli hän, -- kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää! -- Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!... Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella! Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan. -- Ja kuitenkin, -- jatkoi hän, -- jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, -- että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua. -- Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto. -- Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään. -- Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta... Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?... Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo. -- Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat