The Project Gutenberg eBook of Josef Balsamo: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista, by Alexandre Dumas and Auguste Maquet

          Johdanto.
       I. Vanhus.
      II. Kasvientutkija.
     III. Monsieur Jacques.
      IV. Jacques-herran ullakkokamari.
       V. Kuka Gilbertin isäntä oli.
      VI. Noidan vaimo.
     VII. Pariisin porvaristo liikkeellä.
    VIII. Kuninkaan vaunut.
      IX. Pahanhengen vaivaama.
       X. Kreivi de Fenix.
      XI. Hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.
     XII. Paluu Saint-Denisistä.
    XIII. Paviljonki.
     XIV. Saint-Claude-kadun talo.
      XV. Kaksinainen olotila. — Unessa.
     XVI. Kaksinainen olotila. — Valveilla.
    XVII. Vieraan tulo.
   XVIII. Kullanteko.
     XIX. Elämäneliksiri.
      XX. Varakreivi Jeanin hankkimat tiedot.
     XXI. Uusi huoneisto.
    XXII. Sotasuunnitelma.
   XXIII. Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan,
          piti tehdä dauphinin hääiltana.
    XXIV. Dauphinin hääyö.
     XXV. Tungoksessa.
    XXVI. Pakokauhu.
   XXVII. Kuolonkenttä.
  XXVIII. Salaperäinen auttaja.
    XXIX. Herra de Jussieu.
     XXX. Elämän palautuminen.
    XXXI. Ilmaretki.
   XXXII. Veli ja sisar.
  XXXIII. Gilbertin laskelmat pitävät paikkansa.
   XXXIV. Keräilyretki.
    XXXV. Filosofinloukku.
   XXXVI. Opettavainen tarina.
  XXXVII. Ludvig XV:n hätävara.
XXXVIII. Kuinka kuningas Ludvig XV työskenteli ministerinsä kanssa.
   XXXIX. Pikku Trianon.
      XL. Salaliitto solmitaan uudella tavalla.
     XLI. Taikuria tiedustellaan.
    XLII. Pikaviesti.
   XLIII. Manaus.
    XLIV. Ääni.
     XLV. Epäsuosio.
    XLVI. Aiguillonin herttua.
   XLVII. Miten d'Aiguillon söi kuninkaan osan.
  XLVIII. Marski de Richelieun odotushuoneessa.
    XLIX. Marskin pettymys.
       L. Dauphinen perheateria.
      LI. Kuningattaren hiuskihara.
     LII. Richelieu huomaa Nicolen avut.
    LIII. Muodonvaihdos.
     LIV. Yhden ilo toisen tuska.
      LV. Parlamentti.
     LVI. Ministerin tie ei ole ruusuilla kulkemista.
    LVII. Aiguillonin herttua kostaa.
   LVIII. Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli
          kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään.
     LIX. Asiat sotkeutuvat yhä enemmän.
      LX. Lit de justice.

"Josef Balsamossa" esitetyn toiminnan pohjaksi on lukijan otettava huomioon edellä ilmestyneistä "Lääkärin muistelmista" muutamia lähtökohtia.

Ranskan vanha kuningas Ludvig XV on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen neljästä naimattomasta tyttärestään vanhin, Madame Louise, siirtyykin luostariin johtajattareksi, kun hänen vakava uskonnollinen mielensä ei enää siedä hovin arvotonta ilmapiiriä; sitäpaitsi hän aavistelee huonosti hallitun kansan tyytymättömyydestä purkauksia, joiden seurauksia hän tahtoo lieventää yksinäisyytensä rukouksilla. Hänen päätöstään jouduttaa se seikka, että isän rakastajatar, kreivitär Jeanne Dubarry, puuhailee itselleen virallista esittelyä hovissa, saadakseen tunnustetun aseman.

Rouva Dubarry on alhaista sukuperää, suorastaan katutyttö, jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus on suonut niin suuria etuja, että joku tuntematon on kerran ennustanut hänelle Ranskan kuningattaren arvoa. Tämä ennustus onkin vähitellen näyttänyt toteutuvalta, kun nimittäin muuan keinotteleva varakreivi Jean Dubarry on keksinyt naittaa hänet muodollisesti veljelleen, kreivi Dubarrylle, ja täten toimittanut kaunottarelle sellaisen yhteiskunnallisen sijan, että hän on saattanut kääntää puoleensa vanhan kuninkaan huomion, kunnes Jeanne on päässyt huikentelevan hallitsijan viimeiseksi jalkavaimoksi. Kreivittärellä on kunnianhimoa, jota Ludvig XV kuitenkin vain vastahakoisesti tyydyttelee. Kun esim. hallitsijan ei sovi viettää yötänsä alamaisen asunnossa, saa kreivitär ensiksikin huoneiston Versaillesin hovipalatsissa Pariisin lähellä, ja lopulta houkutellaan iälliseltä rakastajalta sekin hullutus, että kreivittären maaseutuhuvila Luciennes samaisessa tarkoituksessa julistetaan kuninkaalliseksi linnaksi, kuvernöörinään kreivittären kaksitoistavuotias neekeripalvelija Zamore.

Seuraavana askeleena on edellämainittu kreivittären virallinen esittely hovissa, paljon merkitsevä toimenpide, jolle tulee kiire siitä syystä, että kruununprinssi eli dauphin — Ludvig XV:n pojanpoika, sittemmin kuninkaana Ludvig XVI, — on juuri menossa naimisiin Itävallan keisarinnan Maria Teresian tyttären Marie Antoinetten kanssa. Tuleva kruununprinsessa eli dauphine on jo matkalla Versaillesiin vihittäväksi, eikä hänen tultuansa voisi enää olla kysymystäkään rouva Dubarryn kaltaisen henkilön vakinaisesta liittämisestä hänen lähimpään piiriinsä. Vanha kuningas ei suinkaan ole halukas edistämään tätä esittelyä ja luottaakin siihen, että hänen rakastajattarensa ei onnistu saada n.s. "kummitätiä", esittelijätärtä, jolla on esiintymiskelpoisuus hovissa. Kreivitärtä vastassa on nimittäin luonnollisestikin koko hovin naismaailma, johtajattarinaan kuninkaan tyttäret ja pääministeri de Choiseulin sisar, herttuatar de Grammont, joka muuten olisikin valmis asettumaan tuon pyrkijättären sijalle kuninkaan suosiossa. Kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa oleva poliisipäällikkö de Sartines, katsoo omille asioilleen turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä kreivitär Dubarryn kanssa.

Apukeinokseen kreivitär saa viekkaalla juonella houkutelluksi Pariisiin erään vanhan leskirouvan, pitkällisestä käräjöimisestään kuuluisan kreivitär de Béarnin, kun tuomarina tässä Choiseul-ryhmän vastustamassa oikeudenkäynnissä toimii varakansleri de Maupeou. Varakansleri on Dubarryn väkeä, ja hän saa kuninkaan rakastajattaren esiintymään kreivitär de Béarnille muka hyväntekijänä, jonka "kummitädiksi" hoviesittelyyn vanha kreivitär voisi päästä jo lupautuneeksi ilmoitetun sijalle, jotta käräjöitsijätär siten saisi kuninkaan kannattamaan juttuansa. Leskirouva huomaa kuitenkin pian juonet ja osaa vastavehkeilyllä kiristää itselleen tavattomia hyvityksiä. Mutta hänen lopulta suostuttuaan "kummitädiksi" hovin naispuolue nostattaa rakastajattaren eteen sarjan uusia vastuksia juuri esittely-iltana, viime hetkessä. Näihin juoniin on ottanut osaa vanha itsekäs hovimies, entinen sotamarski, herttua de Richelieu, mutta vain kyetäkseen esiintymään rouva Dubarryn pelastajana: hän antaa epätoivoon joutuneelle kaunottarelle ratkaisevan apunsa, ja esittely tapahtuu. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta.

Tuossa esittelyjuhlassaan rouva Dubarry ihmetyksekseen näkee Preussin kuninkaan lähetystöön kuuluvana jonkun kreivi Fenixin, joka ei ole kukaan muu kuin hänen yllämainittu ennustajansa. Vain lyhyeen he saavat puhutelluksi toisiansa, sillä tuloksella, että kiitollinen kreivitär lupautuu mihin hyvänsä vastapalvelukseen, koska tuo ennustus oli antanut hänen pyrkimyksilleen onnellisen suunnan ja tuntui siltä kuin tämä salaperäisesti vaikuttava mies jotenkuten kykenisi edistämään hänen kohoutumistaan oikeaksi kuningattareksikin.

"Kreivi Fenix" on alkuperäiseltä nimeltään Josef Balsamo, kaikkein merkillisimpiä seikkailijoita, mitä ihmiskunnan historiassa mainitaan. Niinkuin yllämainittu hovipiiri edustaa kuningas- ja ylimysvallan rappeutumista, samaten Josef Balsamo esiintyy hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä Ranskan vallankumouksen toisessa aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salaisoppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalta vapaamieliset järkeilijätkin — n.s. valistusfilosoofit, kuten Jean Jacques Rousseau — omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Josef Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja aatteellisuus. Hän on Italiasta lähtöisin ja paljon matkustellut, tutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan Althotaan, joka luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisisoijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada vaimokseen varsinainen "meediumi", s.o. henkilö, johon tuo kyky tehoaa voimakkaimpana, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö muistuttaa unissakävelijästä, joka silmät ummessa tai sammunein katsein kykenee ohjaamaan askeleensa huimaavilla jyrkänteillä, — se vain eroa, että kaukonäkijä horroksissaan voi selostaa näkemyksiänsä, jotka ulottuvat etäisiinkin paikkakuntiin. Hypnotismilla Balsamo onkin kiinnittänyt itseensä tuon nuoren naisen, Lorenza Felicianin, joka toisaalta pelkää sielulleen kadotusta miehensä näennäisen taikuuden johdosta.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen päällikkönä eli "suurkoptina"; jäsenet ovat kaikenlaisia levottomia sieluja, joiden vapautta silloinen aika kahlitsi. Järjestö ryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi; Balsamo matkustaa Pariisiin, tärkeimpään sivistyskeskukseen, heikontaakseen kaikin keinoin Ranskan kuningassuvun asemaa. Siksi hän luonnollisesti tahtoo kannatella rouva Dubarryn pyyteitä, saadakseen kuningasvallan arvottomuuden yhäti vihattavammaksi jo napisevalle kansalle. Matkallaan hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza Felicianin saa taikuuden pelko karkaamaan miehensä arabialaisella Djerid-juoksijalla. Onnekseen tuo omituinen "loitsija" yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, jossa hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni de Taverney, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan voi liittää nimeensä vielä Maison-Rougen kreiviyden, on entinen hovimies, herttua de Richelieun sotakumppaneita, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt-periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa Filip — dauphinin santarmirykmentin luutnantti — ja kuusitoistavuotias tyttärensä Andrée voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset.

Tapansa mukaan Balsamo esittäytyy Taverneyssäkin ylen salaperäisenä olentona: kautta vuosituhansien yhä uusissa ihmismuodoissa eläneenä ennustuskykyisenä tietäjänä, joka on erityisellä harjoittelulla kehittänyt henkisen olemuksensa muistamaan kaikki nuo edelliset ikäkautensa. Kun hän on tätä osaansa varten aina keräillyt mieleensä kaikenlaisia henkilötietoja, onnistuu hänen ällistyttää epäuskoista vanhaa parooniakin, todenmukaisilla perusteilla osoitellessaan olevansa muuan tämän viereltä taistelussa kaatunut nuoruudentoveri; Balsamo muuten on näöltään hiukan neljännellä kymmenellä. Haastetussaan seikkailija panee merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä Balsamo tekeekin suoranaisen yrityksen, jolloin nukutettu saa hänelle ilmoitetuksi, että Lorenza Feliciani pakenee Pariisiin päin. Samalla haluaa Balsamo tiedustaa Marie Antoinetten lähenemisestä, hän kun on jo selvillä siitä, että tuleva kruununprinsessa on saapunut Ranskan rajan sisäpuolelle Strassburgiin. Kaukonäkijättärelle ilmenee tällöin, että Marie Antoinettea parhaillaan juhlitaan Nancyssä, jokseenkin lähellä Taverneytä, ja että hänen seurueessaan on Filip de Taverney, jolle prinsessa juuri huomauttaa, että hän aikookin seuraavana aamuna matkansa varrella poiketa tämän kotikartanoon. Nuori luutnantti on ensimmäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta nyt saa Balsamo esiintyä uudessa valossa taikurina, ennustaessaan paroonille aamulla, että hänen kuninkaallinen korkeutensa kohtsiltään saapuu kartanoon Filip-luutnantin saattamana. Balsamolle on tärkeätä saada prinsessan suosio ulottumaan myöskin Andrée-neitiin, jotta hänen hypnotisminsa hallittavissa oleva tyttö tulisi siirtyneeksi hoviin, ollakseen kaiken varalta hänen käytettävissään. Omilla apukeinoillaan hän järjestää prinsessalle mieluisan vastaanoton ja saa tarkoituksensa toteutumaan; parooni ja hänen tyttärensä liittyvät prinsessan saattueeseen, Andréen päästessä hovineidoksi. Balsamo itsekin esitellään kuningattarelle ja korskealle, kunnianhimoiselle, maallismieliselle, taikauskoiselle kirkkoruhtinaalle, kardinaali de Rohanille, joka salaisesti rakastaa prinsessaa, mutta herättää tätä aavistelevassa Marie Antoinettessa voittamatonta vastenmielisyyttä. Esittelytilaisuudessaan Balsamo kylvää prinsessan mieleen epämääräisen ahdistuksen siemenen, synkeillä ennustuksilla tämän ja kuningassuvun kohtalosta, kuten ennustajalla oli aihettakin, tietäessään mitä erilaisia voimia oli toimimassa vallankumouksen hyväksi.

Neiti Andrée de Taverneyn imettäjän poika, Gilbert, on seitsemäntoista vuoden ikään elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Jean Jacques Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä, ja hän päättää raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän paatuu yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään, niin että hän piankin katsoo pakolliseksi purkaa lapselliselta tuntuvan lemmensuhteensa Andréen kamarineitoon, nuoreen Nicole Legay-nimiseen älykkääseen maalaiskeimailijattareen; Gilbert on päätellyt, että tämä liitto olisi kammitsana hänen tulevaisuudenunelmilleen. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa tähän ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääksensäkään.

Balsamon tulo Taverneyn kartanoon tekee näistä kahdesta sivuhenkilöstä kohtalokkaita välikappaleita päähenkilöiden vastaisen elämän suuntaamiselle. Nicole-neito on hämmästyttävässä määrin Marie Antoinetten näköinen; sillä perusteella hän on tullut ikuistetuksi historiassakin sen turmiollisen häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa". Alkuaan kiintyneenä valtiattareensa Nicole katkeroituu hänelle, johtuessaan luulemaan Gilbertiä neidin rakastajaksi siinä yöllisessä kohtauksessa, jolla Balsamo vaivuttaa Andréen horrostilaan. Epäluuloisena hän saattaa emäntäänsä matkalla, ollen valmis hylättävilläkin keinoilla etsimään menestystä, koska hänet on niin petetty. Gilbert taasen saa sen käsityksen, että Andrée on sortunut kreivinä esiintyneen taikurin viettelyksiin, ja hän uskaltaa suunnitella itselleen osuutta teeskentelijättäreksi luulottelemansa aatelisneidin suosiosta.

Gilbert jätetään oman onnensa nojaan Taverneyn kartanoon, isäntäväen lähtiessä liittymään prinsessan matkueeseen. Sitkeä nuorukainen rientää kuitenkin jalkaisin perässä Pariisia kohti, mutta uupuu taipaleelle, jolloin hänet korjaa vaunuihinsa rouva Dubarryn käly, kujeellinen "Chon". Seurueeseen yhtyy sittemmin tämän veli, varakreivi Jean Dubarry, joka joutuu matkalla kaksintaisteluun luutnantti Filip de Taverneyn kanssa, koettaessaan oman matkansa jouduttamiseksi ottaa eräästä kievarista prinsessan tarpeisiin pidätetyt hevoset. Tästä seikkailusta johtuu, että Dubarryn piiri koettaa väittää nuorta luutnanttia Choiseul-puolueen salavehkeen kätyriksi, yllyttäen kuningasta rankaisutoimiin; kruununprinssi ja pääministeri toisaalta asettuvat luutnantin puolelle ja käyttävät seikkailua Dubarry-perheen röyhkeyden todisteena. Vanha kuningas suuttuu koko jutulle eikä suostu toimimaan kumpaisenkaan puolen vaatimusten hyväksi. Gilbert on saanut hoivansa rouva Dubarryn huvilassa, mutta hänen luonteelleen on mahdotonta ruveta moisen piirin ilvehtijäksi ja Zamoren kumppaniksi; kun häntä pidätellään, hän karkaa ikkunasta, tyhjin taskuin ja tuntemattomana tavoittaakseen Pariisista sellaista siedettävää tointa, jonka ohessa hän voisi lukea lääkäriksi ja pysytellä Andrée-neidin ympäristössä.

V. H.-A.

ENSIMMÄINEN LUKU

Gilbert [kts. johdanto. Suom.] ei ole uskaltanut paeta teitä pitkin, sillä hän pelkäsi itseään ajettavan takaa. Nyt hän oli metsiköstä toiseen samoten saapunut suurempaan metsään, jossa hän viimein pysähtyi. Hän arveli juosseensa paljon yli puolen penikulman kolmessa neljännestunnissa.

Karkulainen katseli kaikkialle ympärilleen: hän oli aivan yksin. Se yksinäisyys sai hänet rauhoittumaan. Hän koetti nyt päästä sille tielle, joka hänen arvionsa mukaan veisi Pariisiin.

Mutta vaunut ja hevoset, joiden hän näki tulevan Roquencourtin kylästä ja joita ohjasivat oranssinkeltaisiin livreoihin puetut kuskit, saivat hänet pelästymään niin, että häneltä meni heti halu yrittääkään valtatielle, ja hän heittäytyi jälleen samoamaan metsää.

— Pysynpä näiden kastanjapuiden kätkössä, — tuumi Gilbert; — jos minua haetaan, niin haetaan minua valtatieltä. Tänä iltana minä hiivin puulta puulle ja polulta polulle Pariisiin päin. Väittävät, että Pariisi on suuri; minä olen pieni, ja häviän sinne.

Tämä tuuma tuntui hänestä sitäkin viisaammalta, kun ilma oli kaunis, metsä siimeinen ja maa sammaleesta pehmeä. Polttava ja silloin tällöin puiden välistä kiiluva aurinko, joka alkoi jo aleta Marlyn harjanteitten taakse, oli säteillään kuivannut ruohon ja nosti nyt maasta suloista kevääntuoksua, joka lähtee sekä itse kasveista että niiden kukista.

Oli tullut se hetki päivästä, jolloin hiljaisuus vaipuu yhä hellempänä ja syvempänä alas maan päälle tummentuvasta taivaasta, se hetki, jolloin kukat sulkevat kupunsa, kätkien niihin nukahtaneen hyönteisen. Kullankiiluvat ja pörähtelevät kärpäset menevät tammien kupeisiin koloihinsa, joissa ne asustavat, linnut lentelevät vaieten lehvistöissä, joista korva eroittaa nyt enää ainoastaan niiden siipien nopsaa räpinää. Ja ainoa linnunlaulu, mitä enää kuulee, on kottaraisen ilmeikkään terävä viheltely ja punarinta-satakielen arka visertely.

Gilbert oli tottunut metsissä samoiluun; hän tunsi niiden äänet ja niiden hiljaisuuden. Niinpä hän ei liioin aprikoinutkaan, vaan heittäytyi nyt, olematta enää milläänkään lapsellisista pelon syistä, kanervikkoon, jossa oli siellä täällä vielä ruskean kellertäviä, talvellisia lehtiä.

Eikä Gilbert ollut ainoastaan rauhallinen, hän oli suorastaan suunnattoman iloinenkin. Hän veti halukkaasti sisäänsä raitista, puhdasta ilmaa. Hän tunsi, että hän oli taas tälläkin kerralla stoalaisella uljuudella voittanut ihmisen heikkoudelle viritetyt ansat. Välipä sillä, ettei hänellä ollut leipää, ei rahaa eikä asumusta! Eikö hänellä ollut oma, kallis vapautensa? Eikö hän saanut nauttia siitä mielin määrin?

Hän asettui siis maahan, loikomaan jättiläissuuren kastanjan alle, joka tarjosi hänelle pehmeää vuodetta kahden paksun, sammaleisen juurensa välissä. Ja katsellen hänelle hymyilevää taivasta kohti hän nukahti.

Lintujen laulu herätti hänet. Ei ollut vielä täysi päivä. Nousten kovaa puun juurta vasten puutuneen kyynärpäänsä varaan näki Gilbert sinertävässä aamuhämärässä metsässä heikosti kolmen tien haaran. Siellä täällä kiiteli pitkin kasteen kostuttamia polkuja kaniineja korvat riipuksissa, ja utelias naaraspeura pysähtyi kapsutellen teräskovilla sorkillaan metsän aukeamaan katselemaan tuota outoa olentoa, joka loikoi puun alla ja joka sai ihmettelijän kiireen kaupalla jälleen pakenemaan.

Jalkeille noustuaan Gilbert tunsi olevansa nälissään; olihan hän pakonsa edellä viimeksi kieltäytynyt tarjotusta ateriasta. Huomatessaan olevansa metsän lehväkaton alla luuli hän, tuo Lotringin ja Champagnen suurten metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.

Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut, vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta niistä kurjasti paennut.

Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.

Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa, jota versoo kaikkialla hietikkomailla.

— No olkoon, — päätteli Gilbert itsekseen, — menenpä tästä suoraa päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua… siihen päämaaliin, jonka tahdon saavuttaa.

Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi; jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana, vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.

Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää uransa sattumalta haparoiden.

Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune, toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.

Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen aina samaan paikkaan.

Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin, joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin takaisin.

Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten Chavillen ja lopuksi Sèvresin.

Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi, kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja lähimmistä taloista kohoavat sauhut.

Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä loitolla.

Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan tikahtua.

Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin välillä.

— Kas niin, — tuumi hän katsellen ympärilleen, — nyt ei turhaa kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän minulle toiset puolet leipäänsä.

Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi järkeviä mietteitään:

— Oikeastaan, — tuumi hän — pitäisi ihmisillä täällä maailmassa olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde, antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan, tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin, on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.

Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.

— Jotkut harvat, — jatkoi Gilbert samoten edelleen, — jotkut harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa. No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille. Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo minulle antaa osaa leivästään, kah!… silloin otan sen häneltä väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen, paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit, on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'

Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.

Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja, niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.

Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.

Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.

Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.

Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki, yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.

Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo, apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme tuumaa pitkä lapio.

Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti leipäpalansa särpimenä.

— Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, — tuumi Gilbert, väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin heräsi mietteistään.

Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois hatun päästään.

Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.

TOINEN LUKU

Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä vaatinut luonnollista oikeuttaan.

Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään enemmän kuin Gilbertiä.

"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja jätti leipänsä puunrungolle.

"Te näytitte heittävän leipäänne linnuille, ikäänkuin ei olisi kirjoitettu, että Jumala ruokkii heidät."

"Hän ruokkii ne kyllä, nuori mies", vastasi tuntematon vanhus; "mutta ihmisen käsi on eräs välikappaleista, joita hän käyttää heitä ruokkiakseen. Jos tällä olette tahtonut minua moittia, niin olette väärässä, sillä leipä ei joudu hukkaan, heittipä sen autioon metsään tai asutulle kadulle. Toisessa paikassa noukkivat sen linnut, toisessa korjaavat sen köyhät."

"No niin, monsieur", sanoi Gilbert omituisen liikutuksen vallassa kuullessaan vanhuksen terävän ja samalla lempeän äänen; "vaikka olemmekin autiossa metsässä, niin tiedänpä ihmisen, joka mielellään kilpailisi leivästänne pikkulintujen kanssa".

"Tekö se olisitte, ystäväni?" huudahti vanhus; "ehkäpä teillä on nälkä?"

"Niin, nälkä juuri, monsieur, sen voin teille vakuuttaa, ja jos suvaitsisitte…"

Vanhus tarttui kohta kiireesti ja lähimmäistään säälien leipäänsä. Mutta sitten hän epäröi hetkisen ja katseli Gilbertiä vilkkain ja samalla syvin silmin.

Gilbert ei tosiaankaan näyttänyt niin nälkäiseltä, ettei moinen epäröiminen olisi ollut oikeutettua. Hänen vaatteensa olivat siistit, joskin niissä oli tahroja maassa loikomisesta. Hänellä oli aivan valkea paita, sillä eilen oli hän Versaillesissa ottanut nyytistään puhtaan paidan, jota nyt kosteus oli kuitenkin aika tavalla turmellut; näki siis selvästi, että Gilbert oli viettänyt yönsä metsässä.

Sitäpaitsi hänen kätensä olivat valkeat, joten hänet voi paremminkin arvata toimettomaksi uneksijaksi kuin ruumiillisen työn tekijäksi.

Gilbert oli hienotunteinen nuorukainen, hän ymmärsi, miksi vanhus näytti häntä epäilevän ja miksi hän epäröi, ja kiiruhti siis auttamaan häntä hänen johtopäätöksissään, joiden hän ajatteli muuten voivan koitua itselleen vahingoksi.

"Ihmisellä on nälkä aina joka kahdentoista tunnin päästä, monsieur", sanoi Gilbert, "ja minä en ole syönyt muruakaan kahteenkymmeneen neljään tuntiin".

Nuorukaisen kasvoilla näkyi ankara mielenliikutus, ja hänen vapisevasta äänestään ja kalpeista kasvoistaan saattoi huomata, että hän puhui totta.

Vanhukselta katosi epäröinti tai paremminkin sanoen pelko. Hän ojensi Gilbertille yhtaikaa sekä leipänsä että nenäliinan, jossa hän piti kirsikoitaan.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Gilbert ja työnsi hiljaa nenäliinan takaisin; kiitoksia, "ei muuta kuin leipää, se riittää".

Hän mursi kannikan kahtia ja antoi siitä puolet takaisin. Sitten istahti hän ruohikkoon parin kolmen askeleen päähän vanhuksesta, joka katseli häntä yhä enemmän kummastuksissaan.

Hänen ateriansa ei vienyt pitkää aikaa. Leipää oli vähän, ja Gilbertillä oli hyvä ruokahalu. Ukko ei häirinnyt häntä ainoallakaan sanalla; hän jatkoi vain mykkää tutkimustaan, joskin syrjäsilmällä: tarkastellen päältäkatsoen muka vain toimessaan kotelossa olevia kasvejaan ja kukkiaan, jotka kohottivat tinatusta peltiluukusta esille päitään aivan kuin saadakseen raitista ilmaa.

Mutta sitten hän näki Gilbertin lähtevän lammikolle ja huudahti silloin vilkkaasti:

"Älkää juoko siitä, nuori mies; se on viimevuotisten kuolleitten kasvien saastuttamaa ja kelluu täynnä sammakon kutua. Ottakaa nyt täältä muutamia kirsikoita, ne virkistävät yhtä paljon kuin vesikin. Ottakaa vain, olkaa hyvä, sillä näen, että te ette ole mikään tungetteleva vieras."

"Se on totta, monsieur, tungettelu ei ole luontooni käypää, enkä minä pelkää mitään niinkuin olevani haitaksi. Sen todistin minä juuri äsken Versaillesissa."

"Se on rikas kaupunki; täytyypä olla kovin köyhä tai ylpeä kuollakseen siellä nälkään."

"Jouduitteko johonkin kiistaan isäntänne kanssa?" kysyi tuntematon arastellen ja katseli yhä tarkkaavasti Gilbertiä, järjestellen kasveja koteloon.

"Ei, nuori mies, sillä jokaisella täällä maailmassa on isäntänsä, ja sillä on väärä käsitys elämästä, joka sanoo, että hänellä ei ole isäntää."

"Niin, hyvä Jumala, olimmepa vanhoja tahi nuoria, kaikkien meidän täytyy taipua jonkin hallitsevan voiman alaisiksi. Toisia meistä hallitsevat ihmiset, toisia periaatteet, ja ne isännistämme, jotka käskevät ihmisäänellä tai lyövät ihmisen kädellä, eivät aina suinkaan ole ankarimpia!"

"No, vaikka niinkin", virkkoi Gilbert; "myönnän siis, että minua hallitsevat periaatteet. Ja periaatteet ovat ainoa isäntävalta, jota ajatteleva ihminen voi häpeämättä tunnustaa."

"Ja mitkä ovat periaatteenne, sanokaahan? Minusta te näytätte liian nuorelta, että teillä voisi olla vakaita periaatteita."

"Monsieur, minä tiedän, että ihmiset ovat veljiä, että jokainen ihminen sitoutuu syntyessään täyttämään suuren joukon velvollisuuksia näitä veljiään kohtaan. Tiedän, että Jumala on antanut minulle jonkinlaisen arvon, olipa se vaikka pienikin, ja että jos tunnustan toisten arvon, minulla on oikeus vaatia heitä tunnustamaan omani, siinä määrin nimittäin, etten liioittele arvoani. Jos en niin ollen tee mitään vääryyttä tai häpeällisiä töitä, on minulla oikeus saada muilta kunnioitusta, ja pelkästään siitä syystä, että olen ihminen."

"En, monsieur, ikävä kyllä; minä olen vain lukenut Elämänolojen epätasaisuuden ja Yhteiskuntasopimuksen. Näistä kahdesta kirjasta olen saanut kaiken, mitä tiedän, ja ehkä kaikki unelmatkin, mitä minulla on."

Kun nuorukainen vastasi näin, välkähti tuntemattoman silmissä kirkas tuli. Hän liikahti niin rajusti, että oli rusentaa loistavalehdykkäisen kissankäpälän, joka ei näyttänyt tahtovan mielellään taipua menemään hänen kotelonsa sisään.

"Te ehkä ette niitä tunnusta", vastasi nuorukainen, "mutta ne ovat
Jean Jacques Rousseaun".

"Mutta", huomautti tuntematon vanhus niin epäluuloisella äänellä, että se nöyryytti Gilbertin itserakkautta, "mutta oletteko te ymmärtänyt oikein nuo asiat?"

"Kyllä", vastasi Gilbert, "ymmärtänen toki äidinkieltäni; varsinkin silloin, kun se on puhdasta ja runollista…"

"Ettepä näy sitä oikein ymmärtävän", vastasi vanhus hymyillen, "sillä se, mitä nyt teiltä kysyin, oli varsin selvää, joskaan ei juuri runollista. Minä kysyin teiltä, ovatko filosofiset opintonne saattaneet teidät ymmärtämään pääkohdat järjestelmästä, jota esittää tuo… tuo…"

"Rousseau", lopetti nuorukainen. "Oi, monsieur, minä en ole opiskellut filosofiaa missään opistossa, mutta kaikista niistä kirjoista, mitä olen lukenut, on Yhteiskuntasopimus kaikkein parhain ja hyödyllisin."

"Kuivaa opiskelua nuorelle miehelle; hedelmätöntä mietiskelyä kaksikymmenvuotiaan unelmille; katkera eikä liioin hyvältä tuoksuva kukka keväiselle mielikuvitukselle", sanoi vanhus surumielisen lempeästi.

"Kova onni kypsyttää ihmisen ennenaikaisesti, monsieur", vastasi Gilbert, "ja mitä unelmiin tulee, ne johtavat usein pahaan, jos antaa niiden kulkea luonnollista uomaansa".

Tuntematon avasi jälleen silmänsä, sillä hänen oli tapana sulkea ne puoliumpeen mietteisiin vaipuessaan tyyninä hetkinään, tapa, joka teki hänen kasvonsa jossakin määrin viehättäviksikin.

"Te näytätte tutkineen Geneven filosofia. Vihjailetteko hänen elämäänsä?"

"Enhän häntä tunnekaan", vastasi Gilbert viattomasti. "Ettekö tunne?" Outo vanhus huokasi raskaasti. "Oi, nuorukainen, hän on onneton ihminen."

"Mahdotonta! Että Jean Jacques Rousseau olisi onneton! Silloinpa ei olisi oikeutta taivaassa eikä maan päällä! Onneton, tuo mies, joka on omistanut koko elämänsä ihmisyyden hyväksi."

"No niin, näen nyt, että ette häntä tunne. Mutta puhutaanpas teistä itsestänne, ystäväni."

"Tahtoisin mieluummin saada tietoja näistä asioista, joista nyt puhumme; sillä mitä minulla olisi teille sanomista, minulla, joka en ole mitään?"

"Oh, monsieur, miksi minä pelkäisin ketään, olipa hän kuka tahansa, ja kuka voisi tehdä minut onnettomammaksi kuin jo olen? Muistakaa vain, millaisena ilmestyin eteenne, yksinäni, nälkäisenä."

"En juuri mielelläni valehtele, ja tiedän, että ihmisen täytyy ajatella ennenkuin puhuu. Olen pariisilainen, jos pariisilaisella ymmärretään ihmistä, joka on asunut Pariisissa kauan ja joka elää pariisilaisen elämää. Mutta siinä kaupungissa minä en ole syntynyt. Mutta miksi kysytte tätä?"

"Se liittyi ajatuksiini jollakin tavoin asiaan, josta tässä olemme puhelleet. Aioin sanoa, että jos asutte Pariisissa, olette tiettävästi nähnyt saman Rousseaun, josta tässä keskustelimme."

"Aina, kun hän kulkee ohitse, pysähdytään tietysti katsomaan? Häntä ihaillaan ja osoitetaan sormella kuten ainakin ihmiskunnan hyväntekijää?"

"Ei; lapset juoksevat hänen perässään ja kivittävät häntä vanhempiensa yllyttäminä."

"Kuinka, hyvä Jumala!" huudahti Gilbert tuskallisin pettymyksen tuntein. "Mutta rikas hän nyt ainakin lienee?"

"Hän kysyy usein itseltään, niinkuin tekin tänä aamuna: — Mistä nyt saan aamiaista? —"

"Mutta vaikka hän olisikin köyhä, häntä kuitenkin pidetään arvossa, ja hän on mahtava ja kunnioitettu?"

"Joka ilta, kun hän asettuu levolle, ei hän nukahtaessaan tiedä vaikka heräisi seuraavana aamuna Bastiljissa."

"Etteikö vihata ihmisiä, jotka kiduttavat meitä; sellaista minä en ymmärrä."

"Rousseau on aina ollut vapaa, monsieur. Rousseau on aina ollut kyllin vahva turvatakseen ainoastaan itsensä, ja juuri voima ja vapaus tekevät ihmisistä hurskaita ja hyviä; ainoastaan orjuus ja heikkous tekevät heidät pahoiksi."

"Senpätähden minä olenkin tahtonut olla vapaa", vastasi Gilbert ylpeästi. "Minä olen jo vaistomaisesti aavistanut totuuden, jonka te nyt minulle selititte."

"Saattaa olla vapaa vankilassakin, ystäväni", jatkoi tuntematon vanhus. "Jos Rousseau joutuisi huomenna Bastiljiin, niinkuin hänelle kerran kuitenkin käy, niin kirjoittelisi ja ajattelisi hän kuitenkin yhtä vapaasti kuin Sveitsin vuorilla. Minä en ole koskaan ymmärtänyt ihmisen vapautta niin, että hän saisi tehdä mitä tahtoo, vaan siten, ettei mikään maailman voima voi pakottaa häntä tekemään sellaista, mitä hän ei tahdo."

"Ei, ne ovat eräässä uudessa julkaisussa nimeltä Yksinäisen vaeltajan mietelmiä."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "uskonpa, että olemme yhtä mieltä eräästä asiasta".

"Ah, te olette aikananne kyllä näkevä, että juuri heidän luonteestaan saattaakin erehtyä. Rousseau on ehkä hiukan oikeuttarakastavampi kuin muut, mutta, uskokaa minua, hänellä on omat vikansa ja sangen suuret."

Gilbert pudisti päätänsä, näyttäen varsin vähän uskovan tätä vakuutusta; mutta näin epäkohteliaasta vastaväitteestä huolimatta oli vanhus hänelle yhtä suopea kuin ennenkin.

"Palatkaamme jälleen puheemme lähtökohtaan", virkkoi hän. "Sanoin, että olitte poistunut isäntänne luota Versaillesista."

"Ja minä vastasin", sanoi Gilbert hiukan lauhkeampana, "minä vastasin teille, ettei minulla ollut isäntää. Mutta minun olisi tullut lisätä siihen, että vain itse estin itseni saamasta siellä oikein korkea-arvoisenkin isännän ja että minä kieltäydyin huolimasta tointa, jota monet olisivat halunneet."

"Hm, siellä olisi pitänyt palvella joutilaita suuria herroja heidän ajanrattonaan. Mutta minä ajattelin, että kun olen nuori, pitäisi minun opiskella ja päästä eteenpäin maailmassa eikä hukata kallista nuoruuteni aikaa ja häväistä itsessäni ihmisarvoa."

"Tuo on hyvä", vastasi tuntematon vakavana. "Mutta päästäksenne maailmassa eteenpäin, onko teillä suunnitelmanne jo selvillä?"

"Jalo ja kaunis elämänura, jolla voi valita joko vaatimattoman ja uhrautuvan todellisen tieteen taikka pöyhkeän, kullatun ja kerskuvan puoskaroimisen. Jos rakastatte totuutta, tulkaa lääkäriksi; jos rakastatte komeutta, ruvetkaa lääkäriksi."

"Niin, tottakin, myöskin Jean-Jacques Rousseau, joka tietää kaikki, opiskeli aivan tyhjällä", virkkoi Gilbert.

"Tyhjälläkö? — Oi, nuori mies", virkkoi vanhus alakuloisesti hymyillen, "kutsutteko tyhjäksi parasta Jumalan ihmisille antamaa lahjaa: lapsenmieltä, terveyttä, hyvää unta; kas ne täytyi genèveläisen filosoofin uhrata siitä vähästä, mitä hänellä oli tilaisuus oppia".

"Aivan varmaan; tiedustelkaa asiaa ihmisiltä, niin saatte kuulla, mitä siitä sanotaan."

"Oh, vaikka kuningas Ludvig XV on haltioissaan laulanut: On palvelija multa ja onni mennyt pois, se ei silti merkitse, että Kyläennustaja on hyvä ooppera."

"Hän on suuri kasvientutkija. Lukekaa vain hänen kirjeitään, joista minä en ole kylläkään saanut käsiini muuta kuin joitakuita lehtiä; sen asian te nyt tuntenette, te, joka itse kokoatte metsistä kasveja."

"Oi, kerääjä vain, sangen vähäpätöinen ja tietämätön mies näitten
Jumalan ihmetöiden rinnalla, joita sanotaan kasveiksi ja kukiksi."

"Mutta minä olen lukenut, että hän on kääntänyt muinaista kirjailijaa nimeltä Tacitus."

"Kyllä, siksi että hän ylpeydessään, — oh, jokainen ihminen saa joskus ylpeydenpuuskansa, — siksi, että hän ylpeydessään tahtoi tehdä kaikkea. Mutta hän tunnustaa itse tuon ensimmäisen kirjan esipuheessa, ainoan minkä hän käänsi, että hän ymmärtää latinaa melkoisen huonosti. Ja Tacitukseen, joka on aika visaa, hän väsyi pian. Ei, ei, nuori ystäväni, vaikka miten näyttäisitte häntä ihailevan, yleisneroja ei ole, ja, uskokaa minua, ihminen menettää aina syvyydessä sen, minkä laajuus voittaa. Ei ole niin pientä jokea, joka ei rankkasateella tulvisi yli äyräittensä ja näyttäisi suorastaan järveltä. Mutta koettakaapa soutaa sitä venheellä, niin tapaatte pian pohjan."

"Kyllä; ehkäpä hänen edustamansa matala pinta on hiukan laajempaa kuin toisten, mutta ei muuta", vastasi vanhus.

"Monet saisivat mielestäni olla sangen onnellisia, jos pääsisivät niin korkealle kuin se pinta on."

"Minustako tuota sanotte?" kysyi vanhus niin leppoisasti, että
Gilbert menetti heti aseensa.

"Ah, en, Jumala paratkoon!" huudahti hän; "minusta on liian mieleistä puhella kanssanne, loukatakseni teitä".

"Ja mistä syystä on se puhelu kanssani mieleistä? Sanokaapas, sillä enpä usko teidän tahtovan minua imarrella saadaksenne vain murun leipää ja muutamia kirsikoita?"

"Arvasitte oikein. Minä en tahdo imarrella ketään mistään hinnasta maailmassa. Mutta tietäkääs, te olette ensimmäinen, joka puhuu minulle korskeilematta ja suopeasti, kuten puhutaan nuorelle miehelle eikä niinkuin lapselle. Vaikka me olemmekin eri mieltä Rousseausta, on teidän lauhkeudessanne jotakin ylevää, joka vetää minun mieltäni teidän puoleenne. Teidän kanssanne puhuessani tuntuu minusta kuin olisin jossakin kalliisti sisustetussa huoneessa, jonka ikkunaluukut ovat kiinni, mutta jonka komeudet minä pimeässäkin aavistan. Teidän tarvitsisi ainoastaan antaa langeta jonkun valonsäteen huoneeseen, ja minua aivan häikäisisi!"

"Mutta noudatattehan itsekin puheissanne eräänlaista makua, josta voisi edellyttää teidän saaneen paremman kasvatuksen kuin tunnustatte saaneenne?"

"Teen sen ensi kertaa elämässäni, ja minä ihmettelen itsekin lausumiani sanoja. Niissä on sellaisia, joiden merkitystä minä en täydesti ymmärrä ja joita minä käytän kuultuani niitä ainoastaan yhden kerran. Minä olen tavannut niitä lukemistani kirjoista, mutta en ole ennen niitä käsittänyt."

"Niin, minä olen lukenut kaikki, mitä käsiini sain, tai paremminkin, olen ahminut kaikki, niin huonot kuin hyvätkin kirjat. Ah, jos joku olisi ollut opastamassa minua luvuissani ja sanomassa minulle, mitä minun tulee muistaa ja mitä minun piti unohtaa!… Mutta anteeksi, monsieur, nyt unohdan, että joskin teidän sananne ovat minulle arvokkaat, eivät silti minun teille. Te olette lääkekasveja kokoamassa, ja ehkä häiritsen teitä?"

Gilbert liikahti jo lähteäkseen pois, mutta toivoi hartaasti, ettei häntä päästettäisi. Vanhus katseli nuorukaista tarkasti pienin harmain silmin, ja näytti arvaavan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

"Ette häiritse", vastasi hän, "minun koteloni on jo melkein täynnä, ja tarvitsen enää vain eräitä sammallajeja; kuulin, että täällä päin kasvaa kauniita Capillaris-sammaleita" [Eräs lääkekasvi. Suom.].

"Kuulkaapas", sanoi Gilbert, "minä taisin nähdä noita kasveja, joita te etsitte, äsken tuolla kalliolla".

"Minä olen kotoisin metsämailta, monsieur; ja sen henkilön tytär, jonka kodissa olen kasvanut, harrasti myöskin botaniikkaa; hänellä oli kasvisto, ja jokaisen kasvin alle oli hän omin käsin kirjoittanut sen nimen. Minä katselin usein niitä kasseja ja nimilippuja, ja muistan nyt nähneeni niissä erään kasvin nimeltä Capillaris, vaikka minä sitä ennen tunsin sen ainoastaan nimellä kalliosammal."

"Ah, monsieur, kun minä kuulin Nicolen, — Nicole oli neiti Andréen kamarineitsyt, — kun minä kuulin Nicolen sanovan, ettei hänen emäntänsä ollut löytänyt jotakin kasvia Taverneyn ympäristöltä, pyysin minä Nicolea ottamaan selvää, minkälainen se kasvi oli. Silloin neiti Andrée piirsi usein sen kasvin muutamalla kynänvedolla paperille, tietämättä, että minä se sitä olin alunpitäen pyytänyt. Nicole otti ja toi tuon piirretyn kuvan minulle. Silloin minä samosin pellot ja niityt ja metsät, kunnes löysin mainitun kasvin. Ja löydettyäni kaivoin sen lapiolla maasta ja yöllä istutin sen sitten keskelle nurmipengertä. Ja kun neiti Andrée sitten jonakin kauniina aamuna läksi kävelemään, niin yhtäkkiä hän huudahti ilosta ja sanoi: 'Ah, sepä merkillistä, tuossahan se kasvaa, se kukka, jota minä olen etsinyt joka paikasta.'"

Vanhus katseli Gilbertiä entistäkin tarkkaavammin. Ja ellei Gilbert olisi näitä sanojaan ajatellen luonut silmiään punastuen maahan, olisi hän huomannut, että vanhuksen tarkkaavaisuuteen yhtyi sydämellinen hellyys.

"No niin", sanoi ukko, "tutkikaa te vain botaniikkaa, nuori mies; botaniikka johtaa teidät suorinta tietä lääketieteeseen. Jumala ei ole tehnyt mitään tarpeettomasti, uskokaa se, ja joka kasvilla on merkityksensä tieteen kirjassa. Oppikaa tuntemaan ensin näöltä kaikki yksinkertaiset lääkekasvit. Sitten opitte tuntemaan niiden ominaisuudet."

"On, jopa ilmaisiakin kouluja; välskärikoulu on esimerkiksi nykyisen hallituksen suuri hyvätyö."

"Mikään ei ole helpompaa; sillä oletan, että teidän vanhempanne, tuntien taipumuksenne, antavat teille tarpeellisen ylläpidon."

"Minulla ei ole vanhempia; mutta siitä ei huolta, minä elän omalla työlläni."

"Kyllä, tiettävästi; ja koska olette lukenut Rousseaun teoksia, olette varmaan nähnyt, että jokaisen ihmisen, olipa hän vaikka kuninkaan poika, täytyy osata tehdä jotakin käsityötä."

"En ole lukenut Èmile-kirjaa, sillä luullakseni se kehoitus on lausuttu siinä, eikö niin?"

"Mutta minä kuulin parooni de Taverneyn laskevan pilaa tuosta periaatteesta, valitellen, ettei hän ollut tehnyt pojastaan puuseppää."

"Niin, sellaisia he ovat kaikki, nuo aateliset: sen sijaan, että opettaisivat lapsilleen ammatin, joka elättää, opettavat he heille taidon, joka tuottaa kuolemaa. Sattuu vallankumous ja tulee eteen maanpako. Silloin on heidän vieraassa maassa pakko joko kerjätä tai myydä miekkansa, joka on vielä pahempaa. Mutta te, joka ette ole aatelispoika, te olette kai perehtynyt johonkin käsityöhön?"

"Monsieur, kuten olen jo teille sanonut, minä en ole perehtynyt mihinkään; sitäpaitsi tunnustan teille suoraan, että minulla on voittamaton kauhu kaikkia töitä vastaan, jotka vaativat kovia ja rajuja ruumiillisia ponnistuksia."

"Enpä niinkään, laiska minä en ole; sillä antakaa minulle, pakottamatta minua ruumiilliseen työhön, kirjoja ja pankaa minut puolipimeään työhuoneeseen, niin saatte nähdä, että kulutan kaiket päiväni ja yöni sellaiseen työhön, joka on minusta mieleistä."

"Se johtuu luontaisesta taipumuksesta", sanoi hän, "vaistosta. Sellaisesta vastenmielisyydestä kasvaa usein hyviä hedelmiä, mutta se täytyy ohjata silloin oikeaan suuntaan." Sitten hän jatkoi: "Mutta vaikka ette ole opiskellut missään korkeammassa oppilaitoksessa, niin olette kai kuitenkin käynyt jotakin koulua?"

"Ennen kuolemaansa ennätti äitini opettaa minut lukemaan. Äiti rukka; sillä kun hän näki minut niin heikoksi ruumiiltani, oli hänellä tapana sanoa: 'Hyvää työmiestä ei hänestä tule koskaan; siksi hänestä täytyy tehdä pappi tahi oppinut.' Ja jos minä joskus olin haluton kuuntelemaan opetusta, sanoi hän minulle: 'Opi lukemaan, Gilbert, niin ei tarvitse hakata halkoja, kyntää eikä louhia kiviä.' Ja silloin minä opin lukemaan. Ikävä kyllä, osasin tuskin vasta lukea, kun äitini kuoli."

"Niin; minä teroitin kepin ja harjoittelin sillä hiekkaan, jonka seuloin hienoksi. Kahden vuoden ajan minä kirjoitin painokirjaimilla, kopioiden niitä kirjoista, enkä tiennyt olevankaan muunlaisia kirjaimia kuin ne, joita jäljentelin jo mukiinmenevästi. Mutta noin kolme vuotta sitten läksi neiti Andrée luostariin. Häneltä ei tullut uutisia muutamaan päivään, kunnes kirjeentuoja eräänä päivänä antoi käteeni kirjeen neiti Andréelta hänen isälleen. Silloin näin, että oli olemassa toisenlaisiakin kirjaimia kuin painetut. Hra de Taverney avasi kirjeen ja heitti kuoren pois, ja sen kuoren minä otin ja vein talteen. Kun kirjeenkantaja tuli toisen kerran, luetin hänellä päällekirjoituksen; se sisälsi sanat: 'Parooni de Taverney-Maison-Rouge, osoite: Taverneyn linna, Pierrefitte.' Jokaisen alle näistä kirjaimista kirjoitin vastaavan painokirjaimen, ja silloin huomasin, että näihin pariin riviin sisältyivät melkeinpä kaikki aakkosten kirjaimet. Sitten koettelin kirjoittaa samanlaisia kirjaimia kuin neiti Andréekin. Noin viikon ajassa olin kopioinut tuon osoitteen varmaankin kymmenen tuhatta kertaa, ja minä osasin kirjoittaa. Minä siis kirjoitan välttävästi ja ehkäpä hyvänpuoleisestikin. Näette, monsieur, ettei toiveeni ole liioiteltu, koska osaan kirjoittaa, koska olen lukenut kaikki, mitä olen käsiini saanut ja koettanut ajatella kaikkea lukemaani. Miksikä en löytäisi miestä, joka tarvitsee kynääni, sokeaa, joka tarvitsee silmiäni, tai mykkää, jolle on apua kielestäni."

"Unohdattepa, että silloin saatte isännän, te, joka ette moista tahdo. Sihteeri tai esilukija ovat ainoastaan toisen luokan palvelijoita, eivät sen arvokkaampia olentoja."

"Se on totta", mutisi Gilbert ja kalpeni. "Mutta ei väliä, minun täytyy päästä eteenpäin. Minä ravaan Pariisin katuja, kannan vettä, jos ei muu auta, mutta minun täytyy päästä päämaaliini taikka kuolen tielle, ja silloinhan päämäärä kuitenkin on saavutettu!"

"Oh", virkkoi tuntematon vanhus, "teillä näkyy tosiaan olevan sekä tarmoa että rohkeutta".

"Mutta kuulkaas te, joka olette ollut minulle nyt niin hyvä, eikö teillä itsellänne ole mitään ammattia?" kysyi Gilbert. "Puvustanne päättäen luulisi teidän olevan kauppasäätyä."

"Kyllähän minulla on ammatti", sanoi hän; "tietysti, sillä kaikilla ihmisillä täytyy olla työnsä, mutta kauppahommille se on aivan vieras. Liikemies ei keräisi lääkeruohoja."

"Köyhätpä ne juuri auttavatkin toisiaan, sillä köyhyys on tehnyt heidät hyviksi, ja hyvä neuvo on kultaakin kalliimpi. Antakaa siis nyt minulle hyvä neuvo."

"No miten kallista? Suunnilleen?… Sanokaa vertauksen vuoksi jokin pikkuseikka."

"Kyllä. Se esimerkiksi, mikä maksaa maaseudulla soun, maksaa
Pariisissa kolme."

"No niin", sanoi Gilbert; "jos oletetaan, että saan jostakin suojaa pääni päälle, levätäkseni siellä työni jälkeen, tarvitsen elantooni noin kuusi sou'ta päivässä".

"Hyvä, hyvä, ystäväni!" huudahti vanhus. "Tuollaisen pitäisi minun mielestäni ihmisen olla. Tulkaa kanssani Pariisiin, ja minä hankin teille jotakin itsenäistä työtä, jolla voitte elää."

"Sillä ehdolla tietysti, että minä tosiaan saan tehdä työtä ja ettette minulle tarjoa vain almua?"

"Oi, en. Olkaa siitä huoletta, poikaparka, en ole tarpeeksi rikas jakaakseni almuja, enkä ainakaan niin mieletön, että niitä antaisin umpimähkään."

"No se on hyvä", vastasi Gilbert. Häntä ei tämä ihmisvihainen sutkaus suinkaan loukannut, vaan hän oli siitä päinvastoin hyvillään. "Tuollainen puhe on minusta mieleen. Minä myönnyn tarjoukseenne ja kiitän teitä siitä."

"Ei muuhun kuin tekemään työtä. Ja sitäpaitsi te saatte määrätä työpaikkanne; saatte oikeuden olla nuori, oikeuden olla vapaa, niin, jopa oikeuden olla joutilaanakin… silloin, kun itse ansaitsette joutenolonne", vastasi vanhus väkisinkin hymyillen. Ja hän kohotti silmänsä taivasta kohti:

Kun hän lausui nämä sanat, tuli hänen hienoihin ja puhtaisiin piirteisiinsä ihmeellisen runollinen surumielisyyden hohde.

"Ja nyt", sanoi hän iloisemmin, "nyt, kun teillä on ammatti, haluatteko, niin kootaan vielä toinen kotelollinen kasveja? Minulla on täällä mukanani harmaata paperia, johon ensimmäinen sato järjestellään. Mutta kuulkaas, eikö teillä ole yhä nälkä? Minulla on vielä leipää."

"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."

"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa jo olla Picris hieracioides, jota olen aamusta saakka etsinyt sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä tallaa, on Cerastium aquaticum. Malttakaas, älkää kaivako sitä maasta, — ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni; toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo Picris hieracioides, ja Cerastium jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin kaunista capillarista."

Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä, ja he painuivat molemmat metsään.

KOLMAS LUKU

Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta, jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.

Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat oikein kauniita capillariksia. Ja kun vanhus oli niistä ottanut tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.

Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu olivat määritelmiksi antaneet.

"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän. Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."

"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."

Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn,
Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.

Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin epäluuloinen, varovainen ja arka.

Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen aikaan.

Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.

"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus. "Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä kätkevät, näkyisi päältä päin."

He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.

"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"

Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.

Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.

Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:

"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.

Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.

Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.

"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies, tulkaa nopeasti!"

"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".

"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän yleensä epäilee kaikkia vieraita."

"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.

Gilbert katsoi ylöspäin ja näki laskevan auringon viimeisten säteiden valossa torin kulmassa ja erään ryytipuodin oven päällä osoitekilvessä sanat:

Tuntematon käveli yhä nopeammin, sillä kuta lähemmäksi hän tuli asuintaloaan, sitä enemmän lisääntyi hänen kuumemaisen kiihkeä jännityksensä, josta olemme puhuneet. Gilbert, joka ei tahtonut kadottaa häntä näkyvistään, tölmäsi joka hetki milloin jalankulkijoihin, milloin kantajien taakkoihin, milloin vaunujen pyöriin tai rattaiden aisoihin.

Hänen oppaansa näytti hänet jo aivan unohtaneen: hän kiiruhti nopein askelin, ajatellen selvästi yhä jotakin kiusallista.

Viimein pysähtyi hän erään oven eteen, jonka yläosa oli tehty rautasäleistä.

Nuoranpää pisti näkyviin ovessa olevasta reiästä: vanhus vetäisi nuorasta ja ovi aukeni.

Silloin hän kääntyi, ja nähdessään Gilbertin seisovan epäröiden ovella sanoi hän:

Jonkun askeleen pimeässä hamuttuaan komahti Gilbertin jalka pimeitten portaiden ensimmäiseen askelmaan. Vanhus oli täällä tuttu ja oli jo ennättänyt nousta kymmenkunnan askelmaa.

Gilbert kiiruhti hänen perässään ja nousi portaita sikäli kuin vanhus nousi ja pysähtyi, kun hän pysähtyi.

Ja hän pysähtyi kuluneelle olkimatolle eräällä portaiden kääntöpaikalla, josta vei sisään kaksi ovea.

Tuntematon vetäisi vuohensorkasta, joka oli kiinnitetty rullakaihdinnuoraan, ja kimeä-ääninen kello soi silloin sisällä jossakin Sitten kuului puukenkäin laahustavaa käyntiä ja ovi aukesi.

Kynnyksellä seisoi noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen nainen.

Kahden henkilön äänet sekautuivat nopeaan puheluun: toinen niistä oli
Gilbertin seuralaisen ja toinen naisen, joka oven oli avannut.

"No niin, no niin, kyllähän siitä selvitään", vastasi vanhus lauhkeasti ja sulki oven ja otti kasvikotelonsa Gilbertiltä.

"Ahaa, oikein kantaja!" huudahti eukko. "Se tässä vielä puuttuu!
Sinä et siis enää voi itse kantaa noita kasvikasojasikaan! Monsieur
Jacques pestaa itselleen kantajan! Pyydän anteeksi, monsieur Jacques
Monsieur Jacquesista tulee oikein suuri herra."

"No, älähän, älähän", vastasi vanhus, jota oli näin tylysti kutsutti nimellä Jacques, ja asetteli kärsivällisesti kasvejaan uunin reunakkeelle; "no niin, rauhoituhan vähän, Teresia".

"Maksakin edes hänelle ja anna hänen mennä, niin ettei täällä ole urkkijoita."

Gilbert tuli kalman kalpeaksi ja ryntäsi ovelle. Monsieur Jacques esti häntä menemästä.

"Monsieur", vastasi isäntä tavallaan jyrkästikin, "ei ole kantaja, sen vähemmin mikään urkkija. Hän on vieraani, jonka toin mukanani."

"Kuulehan, Teresia", vastasi vanhus yhä lauhkealla äänellä, vaikka siitä jo huomasi selvästi kasvavan jyrkkyyden vivahduksen; "otahan tulta kynttilään, minulla on kuuma ja meillä on jano."

Muorilta tuli vastaukseksi murina, ensin melkoisen äänekäs, mutta sitten laimeneva. Sitten otti hän tulukset ja iski niitä rasian päällä, joka oli täytetty taulalla; säkenet alkoivat räiskyä ja sytyttivät heti taulan rasiassa.

Kaiken tämän kohtauksen ajan, jolloin ensin nuristiin ja viimein oltiin vaiti, oli Gilbert seissyt liikkumattomana ja mykkänä ja aivan kuin kiinni naulattuna kahden askeleen päässä ovelta. Ja häntä alkoi suorastaan kaduttaa tulonsa tänne sisään.

Muori käänsi keltaista ja jöröä naamaansa nähdäkseen, kenelle hänen puolisonsa puhui näin harkitun kohteliaasti, ja silloin Gilbert näki tarkemmin tuon naisen, ohueen kuparijalkaan pistetyn kynttilän ensimmäisessä hohteessa.

Gilbertistä olivat jo ensi silmäyksellä nuo näkemänsä kasvot ylen vastenmieliset. Sillä ne olivat ryppyiset ja punaisen pöhöiset ja paikoittain ikäänkuin sapella kyllästetyt. Silmät olivat paremminkin terävät kuin vilkkaat ja enemmän kevytmieliset kuin terävät, ja koko typerähkö naama oli nyt lattean alistuvainen, alistuvaisuutta, jonka laadun eukon ääni ja äskeinen vastaanotto osoitti.

Mutta eukkokaan ei puolestaan ollut suinkaan tyytyväinen nuorukaisen kalpeihin kasvoihin ja hänen varovaisuuteensa ja jäykkyyteensä.

"Sen minä uskon, että teillä on kuuma ja että teillä on jano, herraset", murisi Teresia. "Kyllähän siinä tosiaan väsyy, kävellä kaiket päivää metsän siimeksessä, ja kyllähän se on työtä, kumartua silloin tällöin ottamaan maasta jotakin ruohoa! Sillä tietysti vieraskin kerää rohtoja: se on aina virattomien virkaa."

"Vieraamme on rehellinen ja kunnon nuorukainen", vastasi Jacques yhä jyrkemmäksi lujenevalla äänellä; "ja hän on suonut minulle kunnian olla seurassani koko päivän, ja olen varma, että minun hyvä Teresiani ottaa hänet ystävänä vastaan".

"Kyllä, sen minä arvaan. Kyllä minä sen vaatimattomuuden tunnen! Sanon sinulle, että talossa ei ole leipää tarpeeksi teidän kahdelle vaatimattomuudellenne, enkä minä lähde kapuamaan kaksia portaita ja hakemaan sitä lisää. Sitäpaitsi on leipurinpuoti jo tähän aikaan kiinni."

"No, lähdenpä sitten minä sitä noutamaan", vastasi Jacques rypistäen kulmakarvojaan. "Avaahan ovi, Teresia."

"Hyvä, hyvä", hoki muori motkottaen, mutta alistuen kuitenkin kuullessaan jyrkän äänen, johon hän oli vähitellen pakottanut vastahakoisuudellaan Jacquesin turvautumaan. "Enkö nyt ole tässä tottelemassa sinun kaikkia oikkujasi?… Kas niin, täytyy tyytyä siihen, mitä on. Tulkaa syömään!"

"Istuutukaa tänne minun viereeni", virkkoi Jacques Gilbertille vietyään hänet viereiseen huoneeseen ja pienen katetun pöydän ääreen, jolla oli kahden lautasen vieressä kaksi ruokaliinaa, joista toinen oli sidottu punaisella nauhalla, toinen valkealla; ne osoittivat siis isännän ja emännän paikkoja.

Tuon pienen neliskulmaisen huoneen seinät olivat verhotut vaaleansinisellä paperilla ja niitä kaunisti kaksi maantieteellistä karttaa. Muita huonekaluja oli kuusi koivuista olki-istuimilla varustettua tuolia ja mainittu ruokapöytä sekä ompelupöytä, jonka kansi oli täynnä parsittuja sukkia.

Gilbert istui pöytään; muori toi hänen eteensä lautasen ja melkoisesti käytetyn ruokaliinan; lisäksi toi hän huolellisesti puhdistetun tinapikarin.

"Se on tarpeetonta", vastasi vaimo äkäilevällä äänellä, josta huomasi hänen olevan kaunoissaan miehelle äskeisestä tappiostaan. "Se on tarpeetonta, minä löysin kaapista puoli leipää. Sitä on nyt edessänne puolentoista naulaa, se saa riittää."

Jacquesille annettiin ensin ja sitten Gilbertille, ja muori itse söi liemimaljasta.

Kaikilla heillä kolmella oli hyvä ruokahalu. Gilbert koetti masentaa omaansa kaiken voitavansa mukaan, sillä hän oli tullut aivan noloksi perheriidasta, johon hän oli joutunut syypääksi. Mutta kuitenkin hän ennätti syödä keittonsa ensimmäiseksi.

Muori loi vihaisen silmäyksen hänen liian aikaisin tyhjentyneeseen lautaseensa.

"Keitä täällä on käynyt tänään?" kysyi Jacques, kääntääkseen vaimonsa ajatuksia muualle.

"Tietysti kaiken maailman ihmiset, kuten aina", vastasi Teresia. "Sinä olit luvannut rouva de Bufflersille tänään valmiiksi hänen neljä vihkoaan, rouva d'Escarsille hänen kaksi aariaansa ja rouva Ponthièvrelle kvartetin säestyksineen. Toiset tulivat itse ja toiset lähettivät noutamaan, mutta monsieur Jacques oli keräämässä kasveja, ja kun ei voi huvitella ja tehdä työtä samalla aikaa, niin saivat rouvat soittaa ilman nuottejaan."

Jacques ei virkkanut sanaakaan, Gilbertin suureksi kummaksi hän ei pahoitellut. Mutta kun asia koski nyt yksistään isäntää, ei hän ollut tuonaankaan.

Keiton jälkeen tuli mukare keitettyä naudanlihaa, pienellä porsliinivadilla, joka oli täynnä veitsen naarmuja.

Jacques leikkasi Gilbertille melkoisen vähän, sillä Teresia piti häntä silmällä; sitten otti hän itselleen saman kokoisen palan kuin oli antanut vieraalle, ja ojensi lopuksi vadin emännälle. Emäntä tarttui leipään ja leikkasi siitä Gilbertille viipaleen.

Se viipale oli niin pieni, että Jacques punastui. Hän odotti, kunnes Teresia oli leikannut palan hänellekin ja itselleen. Mutta sitten otti hän leivän vaimonsa kädestä ja sanoi:

"Leikatkaa te itse leipää itsellenne, nuori ystäväni, ja ottakaa niin paljon kuin nälkänne vaatii, olkaa niin hyvä; leipää ei saa antaa mittamäärällä muille kuin niille, jotka sitä tuhlaavat."

"Katsokaa, miten ne ovat vihreitä", virkkoi Jacques; "ne ovat meidän omia suolaamiamme ja ne ovat erittäin maukkaita".

"Kiitos, monsieur", vastasi tämä; "minä olen jo syönyt niin paljon, minulla ei ole enää nälkä".

"Vieras ei ole samaa mieltä kuin sinä näistä säilykkeistämme", virkkoi Teresia happamana. "Hänestä olisivat tuoreet herneet varmaankin parempia, mutta niin kalliita herkkuja ei meillä ole varoja hankkia."

"Ei suinkaan, madame", vastasi Gilbert, "minusta ne ovat päinvastoin sangen maukkaita ja pitäisin niistä paljonkin, mutta minun ei ole tapana syödä kuin yksi ruokalaji".

"Nyt, vaimoseni", virkkoi hän asettaen pullon takaisin pöydälle, "olepas hyvä ja mieti tälle nuorelle miehelle jotakin makuupaikkaa; hän on tiettävästikin hyvin väsynyt".

Teresia pudotti haarukan kädestään ja katseli miestään suorastaan kauhuissaan.

"Makuupaikkaa, oletko sinä hullu? Sinä raahaat tänne ihmisiä nukkumaan! Sinä siis aiot panna hänet omaan sänkyysi? Sinulta alkaa tosiaan mennä pää sekaisin! Sinä aiot siis ruveta pitämään huoneita matkustavaisille? Älä siinä tapauksessa luulekaan saavasi minusta apua; ota keittäjätär ja sisäkkö; riittää sekin, että saan sinuakin passata, muita lisäksi tarvitsematta."

"Teresia", vastasi Jacques vakavalla ja lujalla tavallaan, "Teresia, hyvä ystäväni, kuulehan nyt minua; kysymyshän on ainoastaan yhdestä yöstä. Tämä nuori ihminen ei ole koskaan vielä ollut Pariisissa; ja minä olen hänet tänne tuonut. Minä en tahdo hänen menevän majataloon. Siihen en suostu, vaikkapa hän nukkuisi minun vuoteessani, kuten sanoit."

Teresia oli katsellut tarkkaavasti häntä ja näytti hänen puhuessaan tutkivan hänen kasvojensa jokaisen lihaksen liikettä; ja nyt hän näytti ymmärtävän, että kaikki vastustus tällä kertaa oli turhaa. Ja niin ollen muutti hän menettelytapaa.

Hänen taistelunsa Gilbertiä vastaan ei ollut onnistunut; sentähden hän ryhtyi nyt taistelemaan hänen puolestaan, joskin hänestä, totta puhuen, tuli sangen petollinen liittolainen.

"No hyvä", sanoi Teresia, "koska nuori herra on tullut tänne sinun kanssasi, niin tietysti tunnet hänet hyvin, ja siinä tapauksessa on parempi, että hän jää meille. Minä varustan vuoteen niin hyvin kuin taidan sinun työhuoneeseesi, niiden suurten paperipinkkaisi viereen."

"Ei", vastasi Jacques hätääntyen; "kirjoitushuone ei sovi makuuhuoneeksi. Tuli voisi helposti päästä papereihin."

"Niinpä näen, että se hyvästä tahdostamme huolimattakin käy mahdottomaksi; sillä jollei häntä oteta sinun tai minun kamariini…"

"Ei se suinkaan ole ullakko, vaan ullakkokamari, jossa on tosin vain luukku ikkunana. Mutta se on puhdas huone, ja siitä on kaunis näköala puutarhoihin, seikka, joka on Pariisissa harvinaista."

"Oh, vaikkapa olisikin pelkkä ullakko, monsieur", sanoi Gilbert, "olisin siitä sangen hyvilläni, sen vakuutan".

"Ei millään muotoa", virkkoi Theresia. "Siellähän minulla on liinavaatteet kuivamassa."

"Tämä nuori mies ei niitä sotke, Teresia. Eikö niin, ystäväni, te varotte, ettei kunnon emäntänne liinavaatteille tule mitään vahinkoa? Me olemme köyhiä, ja pienikin vahinko on meille tuntuva."

"Katsoppas, rakas ystäväni, minä en tahdo, että tämä nuori mies joutuu turmiolle. Pariisi on vaarallinen paikka; täällä voimme häntä pitää silmällä."

"Aiotko sinä sitten ruveta häntä kasvattamaan? Maksaako hän sitten mitään, tuo oppilaasi?"

"Ei, mutta minä vastaan, ettei meidän tarvitse hänestä maksaa. Huomisesta alkaen elättää hän itse itsensä. Ja mitä hänen asuntoonsa tulee, emmehän ollenkaan tarvitse ullakkokamaria, joten voimme tehdä hyvän työn ja antaa sen hänelle."

"Kummallista, miten kaikki laiskat tulevat keskenään hyvin toimeen", mutisi Teresia olkapäitään kohauttaen.

"Monsieur", sanoi Gilbert kyllästyneenä vielä enemmän kuin itse isäntä tähän taisteluun, jota monsieur Jacques kävi askel kerrallaan hankkiakseen vieraalle vieraanvaraisuutta, joka Gilbertiä nöyryytti; "monsieur, en ole koskaan ketään häirinnyt enkä tosiaan aio sitä tehdä juuri teitä kohtaan, joka olette ollut minulle niin hyvä. Sallikaa siis minun lähteä pois. Näin tuolla sillan vieressä, jonka yli tulimme, puita ja penkkejä. Vakuutan, että minun on oikein hyvä nukkua jollakin penkillä siellä."

"Tulkaahan nyt vaan, nuori mies", sanoi Jacques, "muistaakseni siellä ylhäällä on hyvä olkipatjakin. Se on toki aina parempi kuin kova penkki; ja jos kerran penkkiin tyydytte…"

"Oh, monsieur, minä en ole koskaan nukkunut muuta kuin olkipatjalla", vastasi Gilbert.

"Oljilla on tosiaan raikasta nukkua", sanoi hän. "Ottakaa tuosta pöydältä kynttilänpätkä ja tulkaa kanssani."

Teresia ei katsonutkaan Jacquesin puoleen. Hän huokasi raskaasti, hän oli voitettu.

"Ei, ystäväni; mutta jos olisikin, vesi ja leipä ovat aineita, joita ei ole oikeus kieltää ihmiseltä, joka niitä pyytää."

"Oh, tarkoitan sitä, että Taverneyssä ei vesi maksanut mitään, ja puhtaus on köyhän ylellisyys."

Ja hän läksi nousemaan portaita Gilbertin edellä, ihmetellen, että oli noin nuoressa ihmisessä nähnyt rahvaan koko voiman yhdistyneenä ylimystön hienoihin vaistoihin.

NELJÄS LUKU

Portaat olivat ahtaat ja jyrkät jo alhaalla eteisen päässä, sillä kohtaa, jossa Gilbert oli tullessaan kompastua niiden ensimmäisiin askelmiin, mutta tulivat yhä jyrkemmiksi ja ahtaammiksi talon kolmannessa kerroksessa, jossa Jacques asui. Hän ja hänen suojattinsa nousivat suurella vaivalla ylös todelliselle ullakolle. Ainakin tällä kertaa oli Teresia ollut oikeassa: asumus olikin varsin yksinkertaisesti ullakko, jaettu neljään osastoon, joista kolme oli käyttämätöntä.

Täytyy myöntää, että Gilbertille määrätty osastokin oli asuttavaksi kelpaamaton.

Katto suistui niin jyrkästi harjahirrestä, että se ja permanto muodostivat terävän kulman. Keskellä tuota viettoa kattoa oli luukku, jossa oli kehnot ja ruuduttomat ikkunakehykset ja joka päästi sisään valoa niukalti, mutta ilmaa yllin kyllin, varsinkin talvimyrskyillä.

Onneksi oli nyt melkeinpä kesä, ja kuitenkin, vaikka oli lämmin vuodenaika, oli kynttilä vähällä sammua Jacquesin kädessä, kun he astuivat kamariin.

Olkipatja, josta Jacques oli niin kehuskellen puhunut, oli tosiaan siellä lattialla, ja se veti huomion puoleensa kamarin tärkeimpänä huonekaluna. Nurkissa oli kasoissa vanhoja painettuja kirjanarkkeja, jotka olivat reunoilta kellastuneita, keskellä rottain nakertamia kirjarykelmiä.

Kahdella nuoralla, jotka oli viritetty huoneen seinästä toiseen ja joista ensimmäiseen Gilbert oli tullessaan kuristaa itsensä, rapisi ja heilui yötuulessa paperipusseja, joissa oli palkoineen kuivattuja herneitä, ryytikasveja sekä liinavaatteita ja vanhoja naisten pukimia.

"Tämä ei ole kaunista", virkkoi Jacques, "mutta uni ja pimeys muuttavat köyhimmätkin majat komeimpien palatsien vertaisiksi. Nukkukaa niinkuin teidän iällänne nukutaan, eikä teitä mikään estä huomisaamuna luulemasta nukkuneenne Louvren linnassa. Mutta ennen kaikkea, varokaa tulta!"

"Kyllä, monsieur", vastasi Gilbert hieman päästä pyörällä kaikesta tänään näkemästään ja kuulemastaan.

"Huomenna puhutaan asioista. — Oletan, ettei teistä ole vastenmielistä tehdä työtä, vai mitä?"

"Tiedättehän, monsieur", vastasi Gilbert, "että päinvastoin suurin toivoni on saada työtä".

"Minä en tunne muunlaista työtä, nuori ystäväni. Me siis tapaamme huomenna."

Ensin hän oli ollut kummastunut ja sitten ymmällään Pariisiin pääsystään. Mutta nyt hän kysyi itseltään, oliko tämä tosiaan Pariisi, tämä kaupunki, jossa saattoi olla moisia asumuksia kuin hänen nykyinen kamarinsa.

Sitten päätteli hän, että monsieur Jacques joka tapauksessa antoi kuin antoikin hänelle almun. Mutta kun hän muisti, mitenkä Taverneyssä almut annettiin, niin ei hän tätä seikkaa enää ihmetellyt, vaan ihmettely alkoi muuttua kiitollisuudeksi.

Kynttilä kädessä hän tarkasteli sitten kojunsa joka kulman, ollen kuitenkin varovainen, niinkuin Jacques oli vaatinut. Teresian vaatteita hän tuskin huomasikaan eikä tahtonut niistä ottaa edes vanhinta hametta yöksi peitteekseen.

Hän pysähtyi tarkastamaan painettuja kirjanlehtiä, jotka olivat tehneet hänet ylen uteliaaksi.

Kaula pitkällä ja ahmivin silmin alkoi hän sitten paperinippujen jälkeen tarkastella hernepusseja.

Hernepussit olivat tehdyt sangen valkeasta paperista, joka sekin oli painettuna kiinnitetty pusseiksi nuppineuloilla. Liikauttaessaan hiukan rajusti päätään sattui Gilbert nykäisemään nuoraa: yksi pusseista putosi permannolle.

Gilbert kalpeni ja pelästyi pahemmin kuin olisi murtanut auki jonkun raha-arkun ja kiiruhti kokoamaan maasta sinne tänne kierineitä herneitä ja panemaan niitä takaisin pussiin.

Tähän työhön ryhtyessään hän vaistomaisesti tuli katsahtaneeksi paperiin ja yhtä vaistomaisesti lukeneeksi pari niihin painettua riviä; rivit tekivät hänet tarkkaavaksi. Hän työnsi herneet kauemmaksi, istahti olkipatjansa reunalle ja alkoi lukea. Sillä nuo sanat olivat niin sopusoinnussa hänen ajatustensa ja varsinkin hänen luonteensa kanssa, että tuntui kuin ne olisivat olleet kirjoitetut paitsi häntä varten, suorastaan hänen omana käsialanaan.

'Muuten eivät minua kiehtoneet erikoisesti ompelijattaret, kamarineitsyet tai puotineidit; minulle piti olla herrasnaisia; kullakin ovat omat oikkunsa, ja tämä on aina ollut minun omituisuuteni. Minä en tässä asiassa ajattele samalla tavoin kuin Horatius. Kuitenkaan ei minuun vaikuta syntyperän taikka säädyn turhamaisuus, vaan paremmin hoidettu iho, kauniimmat kädet, aistikkaammat vaatteet, koko heidän olentonsa suurempi hienous ja siisteys, heidän suurempi makunsa käyttäytyessään ja puhuessaan, hienompi ja paremmin ommeltu puku, sievempi, kenkä, nauhat ja pitsit ja paremmin järjestetty tukka. Minusta olisi kaikkein vähimmin kaunis mieluisin, jos hänellä olisivat nämä ominaisuudet. Minusta on itsestänikin tämä taipumus naurettava, mutta sydämeni määrää sen minulle vasten tahtoanikin.' [Rousseau, "Tunnustuksia". Suom.]

Gilbert hätkähti ja hänelle tuli hiki otsalle. Oli mahdotonta paremmin tulkita hänen ajatuksiaan, paremmin määritellä hänen luonnollisia vaistojaan, paremmin eroitella hänen makuaan. Siinä vain ero, ettei Andrée ollut suinkaan vähimmin kaunis kaikki nämä luetellut avut omistava. Andréella oli kaikki nuo hyvät puolet, mutta hän oli samalla kaikkein kaunein.

Lainaamiemme rivien jälkeen tuli jännittävä seikkailu, joka eräällä nuorukaisella oli kahden nuoren tytön seurassa. Kertomus ratsastusmatkasta pienine ihastuttavine kirkaisuineen, jollaiset tekevät naisen yhä entistäänkin hurmaavammaksi, sillä ne ilmaisevat, että hän on heikko. Kertomus retkestä erään tyttösen ratsun selässä hänen takanaan ja öisestä kotiin paluusta, oli kaikkea muuta viehättävämpi ja jännittävämpi.

Gilbertin uteliaisuus kasvoi kasvamistaan. Hän oli avannut levälleen paperipussin ja luki jo sykkivin sydämin kaiken, mitä siihen oli painettu. Hän katsoi nyt lehtien sivunumeroa ja alkoi haeskella löytääkseen toisia, seuraavia sivuja. Sivunumeroissa oli aukko, mutta hän löysi seitsemän, kahdeksan muuta pussia, joiden lehdet näyttivät seuraavan toisiaan. Hän otti pois niistä nuppineulat, tyhjensi liskot pusseista permannolle, järjesti arkit ja alkoi lukea.

Nyt oli luettava aivan toisenlaista. Nämä uudet sivut kertoivat erään köyhän ja tuntemattoman nuoren miehen seikkailuista ylhäisen naisen kanssa. Ylhäinen nainen oli laskeutunut hänen tasolleen, tai paremminkin oli hän ylennyt naisen tasolle; ylhäinen nainen oli ottanut hänet vastaan aivan vertaisenaan ja huolinut hänen rakastajakseen ja vihkinyt hänet kaikkiin sydämen salaisuuksiin, noihin nuoruuden unelmiin, jotka ovat niin lyhytikäisiä, että ne näyttävät meistä elämän toiseen laitaan päästyämme aivan kuin kauneilta, mutta nopeasti katoavilta lentotähdiltä, jotka liitävät kevään tähtitaivaalla.

Nuorukaisen nimeä ei missään mainittu. Vallasnainen oli nimeltään rouva de Warens, viehkeä ja suloinen nimi lausua!

Gilbert uneksi jo onnea saada viettää koko yön tällä tavoin lueksien, ja hänen iloaan lisäsi vielä varmuus, että hänellä oli koko rivi pusseja vielä avattavana yksi toisensa jälkeen. Mutta silloin kuului yhtäkkiä hiljaista ritinää: kynttilän pätkä oli vaskisen jalkansa kuumentamana sulanut ja vaipui nestemäiseen rasvaansa, ullakkokamarin täytti kirpeä haju, ydin sammui ja Gilbert jäi pilkkopimeään.

Tämä tapahtui niin nopeasti, ettei ollut neuvoa sitä estää. Gilbertiä, jonka lukeminen keskeytettiin tällä tavoin, melkein itketti raivosta. Hän antoi pinkan vaipua vuoteen viereen kokoamiensa herneiden päälle ja heittäytyi olkipatjalleen, ja vaikka hän olikin harmissaan, nukahti hän piankin sikeään uneen.

Nuorukainen nukkui kuten yhdeksäntoistavuotiaana ainakin nukutaan. Niinpä ei hän herännytkään ennenkuin munalukko, jonka Jacques edellisenä iltana oli pannut ullakkokamarin oveen, alkoi kalista.

Oli jo kirkas päivä, kun Gilbert avasi silmänsä, näki hän vieraan isäntänsä tulevan kamariin. Hänen silmänsä kääntyivät heti permannolle levitettyihin liskoihin ja paperipusseihin, jotka hän oli palauttanut muinaiseen arkinmuotoon.

Gilbert tunsi häpeän punan nousevan poskilleen, ja tietämättä, mitä sanoa, hän mutisi:

Gilbert ei tiennyt, mitä somnambuli merkitsi, mutta hän ymmärsi, että kysymyksen tarkoitus oli vaatia häneltä selitystä, miksi nuo herneet eivät olleet enää pusseissaan ja miksi pussit oli eroitettu herneistä.

"Oi, monsieur", sanoi hän, "minä arvaan kyllä, miksi niin sanoitte. Minä olen syypää tähän pahaan työhön ja syytän siitä ankarasti itseäni, mutta luulen, että vahinko voidaan vielä korjata."

"Tuo ensimmäinen arkki", virkkoi Gilbert näyttäen pussia, jonka hän oli ensimmäiseksi ottanut nuoralta ja lukenut, "ensimmäinen arkki, jota katselin sattumalta, teki minut niin uteliaaksi… Mutta kuulkaahan, monsieur, te, joka tiedätte niin paljon, te varmaan tiedätte, mistä kirjasta se on?"

"Niin, sillä siinä puhutaan rakkaudesta niinkuin romaaneissa, sillä erolla vaan, että sitä kuvataan paljoa paremmin."

"Mutta", väitti Jacques, "kun tuossa arkin alareunassa näkyy sana Tunnustuksia, niin luulisin…"

"Oi, ei, ei; ihminen, joka puhuu näin, ei voi puhua itsestään. Hänen tunnustuksensa ovat liian suoria, hänen arvostelunsa liian puolueeton."

"Ja minä puolestani luulen, että te olette erehtynyt", vastasi vanhus vilkkaasti. "Tekijä on ainoastaan tahtonut näyttää maailmalle esimerkin miehestä, joka paljastaa itsensä lähimmäisilleen sellaisena, miksi Jumala on hänet luonut."

"Niin. Täällä on muutamia arkkeja hänen viimeistä kirjaansa, hajallaan ja kappaleina."

"Siis se nuori mies, joka köyhänä ja tuntemattomana melkein kerjäämällä elätti henkeänsä, samoten jalkaisin pitkin maanteitä, hän oli siis Rousseau, sama mies, jonka kädestä lähtivät sitten Émile ja Yhteiskuntasopimus?"

"Se oli hän, tai paremminkin: se ei ollut hän", vastasi vanhus kuvaamattoman surumielisenä. "Ei, se ei ollut hän, Yhteiskuntasopimuksen ja Émilen tekijä on mies, joka on kadottanut kuvitelmansa maailmasta, elämästä, maineesta, jopa melkein Jumalastakin; tuo toinen… Rousseau… madame Warensin nuorukainen nimittäin, on lapsi, joka astuu elämään samankaltaisesta ovesta kuin aamurusko maailmaan. Hän on lapsi, iloineen, toiveineen. Näiden kahden Rousseaun välillä on kuilu, joka estää iäksi heidät yhtymästä, nimittäin… kolmikymmenvuotiset onnettomuudet."

Vanhus pudisti päätänsä, hänen kätensä hervahtivat surullisesti alas ja hän näytti vaipuvan syviin mietteisiin.

"Siis tuo seikkailu neiti Galleyn ja neiti de Graffenriedin kanssa on aivan totta"? kysyi hän. "Rousseau on siis tosiaan kokenut tuon kiihkeän rakkauden rouva de Warensia kohtaan? Siis tuon naisen omistaminen, joka teki hänet synkäksi eikä suinkaan kohottanut häntä taivaisiin, kuten hän oli odottanut, se ei siis ole pelkkää hurmaavaa valhetta?"

"Nuori mies", vastasi vanhus, "Rousseau ei ole valehdellut koskaan.
Muistakaa hänen tunnuslauseensa: Vitam impendere vero."

"Sen tunnen", virkkoi Gilbert; "mutta kun en ymmärrä latinaa, en tiedä, mitä se merkitsee".

"Siis on mahdollista, että syntyperältään sellaista miestä kuin Rousseau voi rakastaa vallasnainen, ylhäinen vallasnainen? Oi, jos te tietäisitte, että tällainen saattaa tehdä hulluksi olentoja, jotka ovat yhtä halpaa syntyperää kuin Rousseau ja ovat tohtineet luoda silmänsä itseään ylempään."

"Te rakastatte", sanoi Jacques, "ja huomaatte Rousseaun ja oman asemanne samanlaiseksi".

"Mutta eiväthän kaikki naiset ole sellaisia kuin rouva Warens", sanoi hän. "On ylpeitä, halveksuvia ja saavuttamattomiakin, ja sellaisia rakastaa on mielipuolisuutta."

"Ja kuitenkin, nuori mies, sellaisia tilaisuuksia on useinkin
Rousseaulle tarjoutunut", vastasi vanhus.

"Ah, uskon sen", huudahti Gilbert, "mutta hän olikin Rousseau. Jos tuntisin, että minussa olisi kipinäkin tulta, joka hehkui hänen sydämessään ja sytytti hänen neroaan…"

"Niin, silloin sanoisin, ettei löydy naista, olipa hän syntyperältään miten ylhäinen tahansa, joka olisi vertaiseni; mutta nyt minua, koska en ole mitään enkä voi millään tavoin uskoa tulevaisuuteeni, nyt minua häikäisee katsellessani johonkin itseäni ylempään. Oi, miten mielelläni puhuisin nyt Rousseaun kanssa."

"Tahtoisin kysyä häneltä, eikö hän itse olisi noussut rouva de Warensin tasolle, ellei tämä olisi laskeutunut hänen luokseen; sanoakseni hänelle: 'Ettekö olisi valloittanut häntä omaksenne, jos hän olisi kieltänyt teiltä tuon omistamisen, joka lopulta teitä synkensi, valloittanut, vaikkapa…?'"

"Vaimoni on kai jo noussut ylös", virkkoi hän ja keskeytti pakinan. "Mennään alas. Muuten, työmies ei saa aloittaa koskaan liian varhain päiväänsä: tulkaa, nuori mies, tulkaa!"

"Se on totta", virkkoi Gilbert; "anteeksi, monsieur, mutta eräät asiat aivan huumaavat aina aivoni, eräät kirjat saavat minut aivan haltioihini, ja eräät ajatukset melkeinpä hulluksi".

Gilbert ei vastannut mitään, vaan alkoi koota herneitä lattialta, ja laatia arkeista nuppineulain avulla pusseja. Jacques antoi hänen tehdä sen työn.

"Teillä ei ole täällä ylellistä", sanoi hän; "mutta joka tapauksessa teillä on kaikki tarvittava, ja jos olisitte ollut virkumpi aamulla, olisitte saanut tuosta ikkunasta hengittää kasvien suloista tuoksua, jolla kyllä on arvonsa suurkaupunkia saastuttavien ja tympeyttävien hajujen keskellä. Tässä alhaalla ovat Rue de la Jussiennen puutarhat. Lehmukset ja kultavihmat kukkivat nyt siellä parhaillaan, ja nauttimalla niiden tuoksua aamulla kokoaa vanki-parka itselleen onnea koko päiväksi, eikö niin?"

"Kyllähän minä siitä pidän paljon", vastasi Gilbert; "mutta olen siihen liian tottunut huomatakseni sitä erikoisesti".

"Sanokaa paremminkin, ettette ole vielä ollut tarpeeksi kauan maaseutuilmaa vailla kaivataksenne sitä. Mutta nythän teiltä tuo hommanne loppui: mennään työskentelemään."

Ja Jacques viittasi Gilbertille ovea, antoi hänen mennä edellään ja pani sitten oven jälleen lukkoon.

Tällä kertaa Jacques vei toverinsa suoraan siihen kamariin, jota
Teresia eilis-iltana oli sanonut hänen työhuoneekseen.

Perhosia lasien alla, kasveja ja kivennäisaineita mustissa puupuitteissa, kirjoja pähkinäpuisessa kaapissa, kapea pöytä, joka oli peitetty pienellä vihreän ja mustan kirjavalla villaliinalla. mikä taas oli melkoisen kulunut pitkäaikaisesta käytöstä; pöydällä käsikirjoituksia Järjestyksessä; neljä koivuista nojatuolia, tummia väriltään ja päällystettyjä mustalla jouhikankaalla, — näin oli huone sisustettu. Kaikki siellä oli hohtavaa ja kiilloitettua, moitteettomassa järjestyksessä ja puhdasta. Mutta samalla oli kamari silmälle ja sydämelle kylmä, sillä valo, joka kuulsi siihen pumpuliuudinten lävitse, oli harmaa ja heikko, ja kaikki ylellisyys, jopa vaatimaton hyvinvointikin näytti olevan kaukana sen lämmittämättömän ja mustan lieden äärestä.

Ainoastaan ruusupuinen klaveeri, joka seisoi neljällä yksinkertaisella jalalla, ja kamiinin reunalle asetettu kupukello kirjoituksineen: "Dolt, Arsenaali", muistuttivat tässä hautamaisessa asumuksessa, että jotakin täälläkin eli, sillä ensinmainitun teräskielet värisivät kaduilla vieriväin ajoneuvojen herättäminä ja viimemainitun heiluri tiksutti hopeisin äänin.

Gilbert astui kuvailemaamme työhuoneeseen kunnioittavin tuntein. Hänestä oli huonekalusto melkeinpä ylellinen, sillä se oli suunnilleen samanlainen kuin Taverneyn linnassa. Varsinkin vaikutti häneen suuresti vahattu lattia.

"Istukaahan", sanoi Jacques hänelle, osoittaen erästä toista pöytää, joka oli asetettu toiseen ikkunasyvennykseen. "Sanon teille heti, mitä työtä olen teille aikonut."

Ja hän näytti Gilbertille paperia, johon oli vedetty määrättyjen välimatkojen päähän viivoja.

"No niin, kun minä olen saanut sopivalla tavalla mustatuksi arkin tällaista paperia, nimittäin kun olen kopioinut siihen nuotteja niin paljon kuin siihen mahtuu, niin ansaitsen kymmenen soun-rahan; sen hinnan minä itse vaadin tästä työstäni. Luulisitteko oppivanne kopioimaan nuotteja?"

"Mutta eivätkö nuo pienet mustat pistetahrat, joita yksinkertaiset, kaksinkertaiset ja kolminkertaiset vartaat lävistävät, ala aivan vilistä silmissänne?"

"Se on kyllä totta, monsieur. Ensi silmäyksellä minä en niistä paljoakaan ymmärrä; mutta hartaammin katsellen minä eroitan nuotin toisesta; tuossa esimerkiksi on F."

"Ja tiedättekö, mitä ne ovat, kun ne ovat valkeita tahi mustia tai kun niiden kaulassa on viiva, kaksi viivaa tai kolme viivaa?"

"Erinomaista. Mutta tehän puhutte kaikessa tietämättömyydessänne musiikista aivan yhtä taitavasti kuin botaniikasta ja kuten olitte vähällä puhua minulle rakkaudestakin", virkkoi Jacques ja hänen silmiään alkoi sumentaa, mikä usein tuntui olevan hänellä tapana.

"Päinvastoin, minä hämmästyn teitä. Musiikki on taidetta, joka tavallisesti opitaan vasta toisten opintojen jälkeen, ja tehän sanoitte, että ette ole käynyt mitään kouluja ettekä saanut mitään oppia."

"Mutta ette suinkaan omasta päästänne ole voinut keksiä, että tuo musta piste ensimmäisellä viivalla on F?"

"Monsieur", lausui Gilbert matalammalla äänellä ja painaen päänsä alas, "siinä talossa, jossa asuin, oli eräs… nuori henkilö, joka soitti klaveeria".

"Monsieur, Rousseau sanoo, että se ihminen on epätäydellinen, joka nauttii seurauksista ottamatta selvää syistä."

"Kyllä; mutta hän on sanonut myöskin, että jos ihminen lisää tällaisella tutkimisella tietojaan, niin hän menettää ilonsa ja yksinkertaisuutensa ja luonnonvaistonsa."

"Mitäpä sillä väliä", vastasi Gilbert, "jos sellainen tutkiminen tuottaa hänelle yhtä suuren nautinnon kuin sekin on, jonka hän siten kadottaa?"

"Älkäähän", virkkoi hän, "ette ole pelkästään botanisti ja musiikkimies, vaan myöskin loogikko".

"Voi, monsieur, minä en paha kyllä ole en botanisti, en musiikkimies enkä loogikko; minä ymmärrän ainoastaan eroittaa nuotin toisesta ja merkin toisesta, en mitään muuta."

"No, ei väliä, haluatteko nyt koettaa kopioida? Tässä on nyt valmiiksi viivattua paperia; mutta varokaa sitä turmelemasta, sillä se on sangen kallista. Tai parempi on, että annan aivan tavallista paperia: viivatkaa se ja kokeilkaa siihen."

"Kyllä, monsieur, minä teen niinkuin neuvotte. Mutta suokaa minun teille sanoa, etten aio tätä elinkautiseksi ammatikseni. Sillä parempi on ruveta julkiseksi kirjuriksi kuin kopioida nuotteja, joita ei itse ymmärrä."

"Voiko yleisölle kirjoittaa kirjeitä yöllä ja ansaita siihen aikaan leipänsä?"

"No niin, kuulkaahan nyt, mitä teille sanon: tottunut mies voi parissa kolmessa tunnissa yöllä kopioida viisi, kuusi tällaista sivua, kun hänen kätensä on harjaantunut varmaksi ja keveäksi ja taitavaksi vetämään viivoja ja hän itse lukemaan nuotteja, mikä seikka päästää hänet alinomaa tähystämästä kopioitavaan. Kuudesta sivusta saa hän kolme frangia. Sillä rahalla ihminen jo elää. Ainakaan te ette väittäne sitä vastaan, te, joka ette vaadi muuta kuin kuusi souta? Tekemällä pari tuntia yötyötä voi siis mies käydä kirurgian, lääketieteellisen ja kasvitieteellisen opiston luennoilla."

"Ahaa, nyt minä teitä ymmärrän, monsieur, ja kiitän koko sydämestäni!" huudahti Gilbert.

Ja hän kävi kiihkeästi käsiksi puhtaaseen paperiarkkiin, jonka vanhus hänelle ojensi.

VIIDES LUKU

Gilbert teki innokkaasti työtä, ja hänen paperinsa alkoi täyttyä tunnollisilla kokeilla, kun vanhus katseltuaan hänen tointaan jonkun aikaa istui myöskin pöydän ääreen ja alkoi korjailla painettuja arkkeja, jotka olivat samanlaisia kuin nuo hernepussit ullakolla.

Sillä tavoin meni kolme tuntia, ja pieni kupukello löi yhdeksän.
Silloin tuli Teresia yhtäkkiä sisään.

"Tule nopeasti", sanoi emäntä hänelle, "mene tuonne saliin. Siellä on taas eräs prinssi. Hyvä Jumala, milloinkahan tämä ylhäisten virta loppuu? Kun hänen päähänsä ei vain pälkähtäisi jäädä ruualle, kuten Chartresin herttuan joku aika sitten!"

Tämän nimen kuullessaan tipautti Gilbert arkilleen G:n, jota Bridoison [koomillinen virkaherra Beaumarchaisin näytelmässä "Figaron häät". Suom.] olisi arvostellut, jos hän olisi tähän aikaan elellyt, paremmin — muu-uste-löntiksi kuin nuotiksi.

Silloin katseli Gilbert ympärilleen ja nähdessään olevansa yksin kohotti päätänsä, joka oli mennyt varsin pyörälle.

"Mutta missä minä oikein olenkaan?" huudahti hän. "Prinssejä ja korkeuksia tämän herra Jacquesin vieraina! Chartresin herttua, prinssi de Conti nuotinkopijoitsijan luona!"

Hän meni ovelle kuuntelemaan ja hänen sydämensä tykytti omituisella tavalla.

Toisessa huoneessa oli jo lausuttu ensimmäiset tervehdykset herra
Jacquesin ja prinssin välillä. Prinssi puhui paraikaa.

"Esitelläkseni teidät dauphinelle. Nyt alkaa filosofialle uusi ajanjakso, rakas filosofini."

"Tuhannet kiitokset hyvästä tahdostanne, monseigneur; mutta minun on mahdoton tulla kanssanne."

"Mutta seurasittehan kuusi vuotta sitten rouva de Pompadouria
Fontainebleaun huvilinnaan?"

"Silloin olin kuusi vuotta nykyistä nuorempi; nykyään kytkee kivuloisuus minut nojatuoliini."

"Entäpä jos niin olisi, monseigneur? Maailma ei tosiaan ole niin merkillinen, että sen tähden ansaitsisi häiritä itseään."

"No niin, te pääsette Saint-Denisiin tulosta ja suurista juhlallisuuksista ja vien teidät Muetteen, jonne hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine jää ylihuomis-iltana."

"Koko saattoseuroineen. Kuulkaahan nyt, penikulma ei ole pitkä matka
eikä sen kulkemiseen menevä aika tuota teille suurta häiriötä.
Väitetään, että prinsessa on erittäin musikaalinen; hän on muka
Gluckin oppilas."

Gilbert ei kuullut enää muuta. Sanoista "Ylihuomenna dauphine saapuu koko saattoseurueineen Saint-Denisiin" hän muisti vain yhden seikan, nimittäin sen, että hän olisi ylihuomenna ainoastaan penikulman päässä Andréesta.

Voimakkaampi kahdesta tunteesta tukehutti hänessä toisen. Rakkaus hävitti uteliaisuuden. Hetken tuntui Gilbertistä siltä kuin tuossa pienessä työhuoneessa ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa hänen hengittääkseen. Hän juoksi ikkunan luo ja tahtoi avata sen, mutta se oli sisältä suljettu lukolla, luultavasti sitä varten, ettei vastapäätä olevasta huoneustosta voitaisi mitenkään nähdä, mitä hra Jacquesin kamarissa tapahtui.

— Oi, minä en kuuntele enää ovien takana, — ajatteli hän. — Minä en koeta enää urkkia tämän köyhän porvarin, suojelijani, tuon kirjurin salaisuuksia, hänen, jota sellainen mies kuin prinssi sanoo ystäväkseen ja jonka hän tahtoo esitellä Ranskan tulevalle kuningattarelle, keisarin tyttärelle, jolle neiti Andrée puhui melkein polvillaan maassa. Ja kuitenkin, ehkä saisin kuulla jotakin neiti Andréesta, jos kuuntelisin oven takana. Ei, ei, silloinhan olisin kuin mikä lakeija. Myöskin la Grien tapana oli kuunnella oven takana.

Ja hän loittoni päättävästi pois ovelta, jonne hän oli jälleen mennyt. Hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmiään pimensi ikäänkuin pilvi.

Hän tarvitsi nyt voimakkaampaa ajanvietettä, kopioiminen ei olisi jaksanut hänen ajatuksiaan kiinnittää. Hän otti erään kirjan hra Jacquesin pöydältä.

— Tunnustuksia, — luki hän hämmästyen ja ihastuen. — Tunnustuksia, sama, jota minä olen lukenut niin innokkaasti satasen sivua. 'Tekijän muotokuvalla varustettu painos.' Ah, ja minä kun en ole koskaan nähnyt Rousseaun kuvaa. Nyt, nyt sen näen.

Ja hän käänsi nopeasti silkkipaperilehden, joka peitti teräspiirrosta, näki kuvan ja huudahti.

Gilbert vertaili häntä kädessään pitämäänsä kuvaan, ja kirja heltisi hänen kädestään, sillä hän ojensi molemmat kätensä ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Katsotaanpa, mitenkä nuottien kopioimisen käy, lapseni", vastasi Jean Jacques hymyillen ja paljon onnellisempana tästä odottamattomasta tunteenpurkauksesta kuin tuhansista muista kunniakkaan elämänsä voitoista.

Ja hän meni vapisevan Gilbertin ohitse pöydän luo ja vilkaisi nuorukaisen paperia.

"Nuotit eivät ole huonosti tehtyjä", virkkoi hän, "mutta te ette muista säilyttää kyllin hyvin tyhjää reunustaa. Sitäpaitsi te ette yhdistä aivan tarkoin yhteenkuuluvia nuotteja. Malttakaahan, tuosta tahdista puuttuu tahtimerkki; ja sitten vielä nuo tahtiviivat eivät ole suoria. Ja avonaiset nuotit on piirrettävä kahdella pikku kaarella. Ei haittaa, vaikkeivät ne aivan tarkoin yhdykään. Aivan pyöreä nuotti ei ole siro, ja kaula ei sulaudu siihen kauniisti. — Niin, ystäväni, te olette tosiaan Jean Jacques Rousseaun luona."

"Oi, antakaa anteeksi kaikki tyhmyydet, mitä olen täällä puhunut", huudahti Gilbert ja näytti olevan valmis heittäytymään polvilleen.

"Tänne täytyi siis tulla prinssin", vastasi Rousseau olkapäitään kohauttaen, "että olisitte tuntenut vainotun ja onnettoman Geneven filosofin? Poloinen lapsi, tai onnellinen lapsi, te, joka ette tiedä, mitä vaino on!"

"Oh, minä olen onnellinen, niin kovin onnellinen, mutta siitä, että näen nyt teidät ja tunnen teidät ja olen teidän luonanne."

"Kiitokset, lapseni, kiitokset; mutta eipä riitä olla onnellinen, täytyy myöskin tehdä työtä. Nyt, kun olette kokeillut, ottakaa tämä rondo ja koettakaa kopioida se oikealle nuottipaperille. Se on lyhyt eikä kovin vaikea. Ennen kaikkea siististi. Mutta kuinka te tunsitte?…"

Gilbert nosti ylpeyttä paisuvin sydämin maasta Tunnustuksia ja näytti Jean Jacquesille kuvaa.

"Ahaa, nyt ymmärrän, kuvani, joka tuomittiin poltettavaksi ja poltettiin Émilen ensi sivulla. Mutta ei väliä, tuli valaisee, tulkoon se auringosta tai polttoroviolta."

"Monsieur, tiedättekö, että minä en ole koskaan uneksinut parempaa kuin saada olla luonanne? Tiedättekö, että kunnianhimoni ei ole toivonut koskaan mitään suurempaa?"

"Luonani te ette voi olla, ystäväni", vastasi Jean Jacques, "sillä minä en pidä oppilaita. Mitä jälleen vieraihin tulee, olettehan nähnyt, etten ole kyllin rikas ottamaan niitä vastaan ja varsinkaan pitämään niitä luonani kauempaa."

"Mutta älkäähän kuitenkaan huoliko. Siitä saakka kun teidät tapasin, olen teitä tutkinut, lapseni. Teissä on paljon pahaa, mutta myöskin paljon hyvää; taistelkaa koko tahdonvoimallanne pahoja vaistojanne vastaan, varokaa ylpeyttä, tuota filosofian syöpää, ja kopioikaa nuotteja parempaa odottaessanne."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Gilbert, "minä olen aivan päästä pyörällä siitä, mitä minulle nyt on tapahtunut".

"Eikä teille kuitenkaan ole tapahtunut mitään muuta kuin sangen yksinkertaista ja luonnollista, lapseni; mutta onhan totta, että juuri yksinkertaisimmat asiat järkyttävät enimmän herkkiä sydämiä ja älykkäitä mieliä. Te olette paennut jostakin, enkä minä ole pyytänyt saada tietää salaisuuttanne; te pakenette läpi metsien; siellä metsissä tapaatte miehen, joka kokoaa lääkekasveja, hänellä on leipää, teillä ei sitä ole, hän jakaa leipänsä kanssanne. Te ette tiedä, mistä saada asumusta, tuo mies tarjoaa teille turvapaikan; hänen nimensä on Rousseau, siinä koko asia; ja hän sanoo nyt teille: 'Filosofian ensimmäinen sääntö on: Ihminen, riitä itse itsellesi.' — No niin, ystäväni, kun olette kirjoittanut tuon rondon, olette ansainnut tämänpäiväisen ravintonne. Kopioikaa siis rondonne."

"Mitä asuntoon jälleen tulee, saatte sen kaupanpäällisiksi. Mutta ei yölukemisia; tai jos aiotte polttaa kynttilöitä öisin, saatte polttaa omianne, muuten Teresia murisee kovasti. Onko teillä nyt nälkä?"

"Eilistä illallista on vielä jäljellä tämän päivän aamiaiseksi, älkää kursailko. Tämä ateria on viimeinen, mitä syötte pöydässäni, lukuunottamatta jotakin vieraskutsua silloin tällöin."

Gilbert aikoi tehdä jonkun kieltävän liikkeen, mutta Rousseau keskeytti sen nyökäyttäen päätänsä:

"Rue Plâtrièren varrella on pieni työväen ruokala", jatkoi hän.
"Siellä saatte halvalla ruokaa, sillä minä suosittelen teitä siellä.
Mutta sitä ennen, tulkaa nyt aamiaiselle."

Gilbert läksi ääneti Rousseaun perässä. Ensi kertaa elämässään hänen tahtonsa oli masennettu; puolustukseksi mainittakoon ainoastaan, että sen oli masentanut muita miehiä mainiompi olento.

Muutaman suupalan syötyään nousi Gilbert pöydästä ja meni takaisin työnsä ääreen. Hän puhui totta: hänen vatsansa oli paljosta mielenliikutuksesta ikäänkuin kutistunut, niin ettei se voinut ottaa vastaan minkäänlaista ravintoa. Koko päivänä ei hän vilkaissutkaan työstään, ja kello kahdeksan tienoissa illalla, revittyään palasiksi kolme pilaantunutta lehteä, oli hänen onnistunut kopioida neljä sivua pitkä rondo luettavasti ja puhtaasti.

"En tahdo teitä imarrella", sanoi Rousseau, "se on vielä huonoa, mutta siitä saa selvän; se on kymmenen soun arvoinen; kas tässä rahat!"

"Tuolla kaapissa on leipää, hra Gilbert", virkkoi Teresia, johon Gilbertin vaiteliaisuus, lauhkeus ja uutteruus olivat tehneet hyvän vaikutuksen.

"Kiitoksia, madame", vastasi Gilbert; "olkaa vakuutettu, etten koskaan unohda hyvyyttänne".

Gilbert aikoi kieltäytyä sitä ottamasta. Mutta hän sattui katsomaan Jean Jacquesiin ja ymmärsi hänen kulmakarvainsa rypistyksestä, läpitunkevasta katseestaan ja hienoista huulistaan, jotka alkoivat jo mennä suppuun, että moinen kielto saattaisi vierasisäntää loukata.

Sitten hän läksi takaisin pieneen kamariinsa, kädessä kuuden soun hopearaha ja neljä yhden soun kuparikolikkoa, jotka Jean Jacques oli hänelle antanut.

"Viimeinkin", virkkoi hän tullen omaan kammioonsa, "olen oma isäntäni; niin, joskaan en aivan vielä, koska tämä leipä on almua".

Ja vaikka hänellä oli nälkä, pani hän leivän pois ikkunalaudalle eikä koskenutkaan siihen.

Sitten hän ajatteli, että hän voi unohtaa nälkänsä unessa, ja sammutti kynttilän ja heittäytyi olkipatjalle.

Seuraavana päivänä, — edellisenä yönä oli Gilbert nukkunut sangen vähän, — seuraavana päivänä näki nouseva aurinko hänet jo valveilla. Hän muisti, mitä Rousseau oli puhunut hänelle puutarhasta, jonne päin ikkunaluukku oli. Hän kurkisti ulos luukusta ja näki tosiaan puutarhan komeine puineen; puitten takana kohosi yksityishotelli, jonka tonttiin puutarha kuului ja jonka portti oli Jussienne-kadulle päin.

Eräässä puutarhan kulmassa pilkotti aivan nuorten puitten ja kukkien keskeltä pieni paviljonki suljetuin ikkunaluukuin.

Gilbert luuli ensin, että ne luukut olivat vielä siksi kiinni, että oli näin aikaista aamulla ja etteivät paviljongin asukkaat olleet vielä heränneet. Mutta kun hän sitten piankin huomasi, että puut olivat saaneet kasvaa ja versoa aivan luukkuihin asti, ymmärsi hän, että tuo paviljonki oli ollut asumattomana ainakin jo edellisen talven.

Sitten alkoi hän jälleen katsella ja ihailla kauniita lehmuksia, jotka estivät häntä näkemästä päärakennusta.

Pari kolme kertaa sai nälkä Gilbertin vilkaisemaan leivänkannikkaan, jonka Teresia eilis-iltana oli hänelle leikannut. Mutta vaikka hän katselikin sitä ahnaasti, oli hän kuitenkin siinä määrin oman tahtonsa herra, ettei hän siihen koskenut.

Kello löi viisi. Silloin hän arveli, että eteisen ovi oli jo avattu. Ja kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa! — sillä Jean Jacques oli pitänyt huolen, että Gilbert tapasi ullakkokamariinsa palatessaan siellä kaikki vaatimansa pukeutumiseen tarvittavat välineet, — niin, kun hän oli peseytynyt, sukinut päänsä ja harjannut vaatteensa, otti hän leivänkannikkansa ja meni ulos.

Rousseau ei tällä kertaa ollut häntä herättänyt eikä ollut edellisenä iltana lukinnut hänen oveansakaan, varmaankin liiallisen epäluulonsa neuvomana tutkimaan tällä tavoin tehokkaammin vieraansa elämäntapoja. Ja nyt kuuli Rousseau hänen tulevan alas ja piti häntä silmällä.

Muuan kerjäläinen tuli Gilbertin luokse, Rousseau näki nuorukaisen antavan leivän kerjäläiselle ja sitten menevän erääseen leipurikauppaan, jonka ovet juuri oli avattu, ja ostavan sieltä uuden kimpaleen leipää.

— Nyt hän lähtee varmaankin ruokapaikkaan, — ajatteli Rousseau, — ja pääsee siten lanteistansa.

Rousseau erehtyi; kävellessään Gilbert söi osan leipäänsä. Sitten hän pysähtyi kadun kulmaan suihkulähteen luo ja joi siitä vettä. Söi lopun leipäänsä, joi vielä, huuhteli suunsa, pesi kätensä ja tuli takaisin.

— Totisesti, — tuumi Rousseau, — taidanpa olla nyt onnellisempi kuin Diogenes, nimittäin että olen löytänyt ihmisen.

Ja kun hän kuuli Gilbertin nousevan ylös portaita, riensi hän avaamaan hänelle oven.

Päivä meni kokonaan keskeytymättömässä työssä. Gilbert kohdisti kaiken ahkeruutensa, terävyytensä ja itsepäisyytensä tuohon kopioimistyöhön. Seikat, joita hän ei ymmärtänyt, hän osasi aavistaa. Ja Gilbertin käsi piirsi hänen rautaisen tahtonsa orjana nuotit arkailematta ja virheitä tekemättä. Ja niinpä hän illan tullen oli kopioinut kokonaista seitsemän sivua, ellei juuri erittäin kauniisti, niin ainakin moitteettomasti.

Rousseau katseli työtä sekä arvostelijana että filosofina. Arvostelijana hän moitti nuottimerkkien muotoa, yhdysviivain ohuutta, paussien ja pisteiden liian suurta välimatkaa. Mutta hän myönsi, että tämänpäiväinen jäljennös oli huomattava edistysaskel eilisestä. Ja hän antoi Gilbertille viisikolmatta souta palkaksi.

Filosofina hän ihaili ihmistahdon voimaa, joka sai nuoren kahdeksantoista-vuotiaan pojan istumaan selkä kumarassa työssä, kaksitoista tuntia yhtä mittaa, nuorukaisen, jonka vartalo oli hento ja notkea ja luonne intohimoinen. Sillä Rousseau oli helpostikin nähnyt intohimon tulen, joka leimusi Gilbertin sydämessä. Hän ei vielä vain varmaan tiennyt, oliko tuo intohimo kunnianhimoa vai rakkautta.

Gilbert punnitsi kämmenellään saamiaan rahoja: siinä oli neljänkolmatta soun hopearaha ja yksi soun kuparikolikko. Hän pisti kuparikolikon liiviensä taskuun, luultavasti toisten, eilisestä säästämiensä joukkoon, ja puristi kiihkeän tyytyväisenä oikeaan kouraansa neljänkolmatta soun hopearahaa ja sanoi:

"Olette nyt isäntäni, koska olette antanut minulle työtä; ja teiltä saan ilmaisen asunnonkin. Sentähden luulisin teidän ajattelevan minusta pahaa, jos tekisin jotakin ilmoittamatta teille aikeitani."

"Mitä jo sitten aiotte tehdä?" kysyi hän. "Onko teillä huomenna joitakin muita suunnitelmia kuin työ?"

"Minä luulin teitä vähemmän uteliaaksi", sanoi Rousseau, "ensin minusta päinvastoin tuntui siltä kuin te olisitte halveksinut yksinvallan komeuksia".

"Ajatelkaa minua, jota te joskus väitätte pitävänne esikuvananne. Eilen tuli tänne luokseni kuninkaallinen prinssi ja houkutteli minua hoviin, ei sillä tavalla kuin te menette, poikaparka, heilumaan varpaillanne nähdäksenne jonkun kuninkaallisen kaartilaisen olan ylitse kuninkaan ajavan ohitse vaunuillaan, joille tehdään kunniaa kivääreillä aivan kuin pyhälle sakramentille. Ei sillä tavoin, vaan ainoastaan suvaitakseni astua prinssien eteen ja huoliakseni prinsessain hymyilyjä. Kas niin, minä vähäpätöinen kansalainen, hylkäsi kuitenkin noiden mahtavain kutsut."

"Ja miksikä ne hylkäsin?" jatkoi Rousseau kiivaasti. "Siksi, että ihminen ei voi palvella kahta herraa, siksi, että käsi, joka on kirjoittanut, että yksinvalta on väärinkäytöstä, ei voi ojentua pyytämään kuninkaalta hänen suosionsa almua. Siksi, että minä tiedän, että jokainen tuollainen juhla riistää kansalta osan sen toimeentuloa, jota sillä on niin vähän, että se tuskin enää jaksaa kestää nousematta kapinaan. Siksi minä panen poissa pysymällä vastalauseeni kaikki moisia juhlia vastaan."

"Monsieur", sanoi Gilbert, "pyydän teitä uskomaan, että minä olen ymmärtänyt teidän filosofianne ylevät ajatukset".

"Varmaankin; — mutta koska ette niitä noudata, niin suvainnette, että sanon teille…"

Nämä sanat tekivät Rousseauhin suuren vaikutuksen. Hän aavisti että tuollaisessa itsepäisessä vaikenemisessa piili jokin salaisuus, ja hän katseli nuorukaista tavallaan ihaillen moista lujaa luonnetta.

"Kyllä, monsieur, minulla on omat syyni, eivätkä ne ole läheskään sitä uteliaisuutta, joka vetää ihmisiä näkemään harvinaisia näytöksiä, sen voin teille vakuuttaa."

"Sen parempi, tai ehkä sen pahempi, sillä teillä on syvä katse, nuori mies, ja minä etsin turhaan siitä nuoruuden kirkkautta ja rauhaa."

"Olenhan teille sanonut", vastasi Gilbert surullisena, "että minä olen ollut onneton, ja ettei onnettomilla ole nuoruutta. Onko siis nyt sovittu, että saan teiltä huomiseksi lomaa?"

"Mutta kun te katselette maailman komeuden menoa ohitsenne minä avaan täällä silloin kasviston ja ihailen niistä luonnon ihanuuksia", jatkoi Rousseau.

"Monsieur", vastasi Gilbert, "ettekö te olisi hyljännyt kaiken maailman kasvistot sinä päivänä, jolloin te toivoitte saada nähdä jälleen neiti Galleyn, heitettyänne hänen helmaansa kirsikkatertun?"

"Se on aivan totta", virkkoi Rousseau; "nyt ymmärrän: te olette nuori. Lähtekää vaan Saint-Denisiin, lapseni."

Kun Gilbert oli iloissaan poistunut ja sulkenut oven mennessään, virkkoi Rousseau itsekseen:

KUUDES LUKU

Samalla hetkellä, jolloin Gilbert hyvin käytetyn työpäivänsä jälkeen pureskeli ullakkokamarissaan raikkaaseen veteen kastettua leipää ja hengitti täysin rinnoin puutarhan puhdasta ilmaa, samalla hetkellä, sanomme, laskeutui muuan nainen ratsun selästä Saint-Denisin karmeliittiluostarin portilla. Hänen pukunsa oli hieno ja komea, mutta hiukan omituinen kuosiltaan, ja kokonaan peitti häntä pitkä harso. Hän oli laskettanut täyttä laukkaa uljaalla arabialaisella hevosella Saint-Denisiin tuovaa tietä, joka nyt vielä oli tyhjä, mutta joka huomenna olisi kansaa tulvillaan. Nyt naputti hän pienillä ja hennoilla sormillaan luostarin rautaiseen säleporttiin, ja silloin hevonen, jonka ohjat hänellä oli käsivarrellaan, tepasteli pystyssä tai kuopi kärsimättömästi hiekkaa.

Joitakuita kaupungin porvareita pysähtyi tuon tuntemattoman ympärille. Heitä houkutteli paikalle sekä hänen omituinen pukunsa, josta olemme jo maininneet, että hänen hellittämätön halunsa päästä sisälle.

"Näettehän, monsieur, että tahdon päästä sisälle", vastasi tuntematon nainen hyvin italianvoittoisella ranskankielellä.

"Silloinpa kolkutatte väärään porttiin. Tämä portti avataan ainoastaan kerran päivässä köyhille, ja se hetki, jolloin se avataan, on nyt mennyt."

"Mitä sitten on tehtävä päästäkseen luostarin johtajattaren puheille?" kysyi nyt kolkuttaja.

"On naputettava pieneen porttiin, joka on tuolla muurin päässä tai soitettava suuren portin kelloa."

"Tiennettehän, madame", sanoi hän, "että nykyään on johtajattarena hänen kuninkaallinen korkeutensa Ranskan Madame Louise?"

"Vertudieu! Kuinka kaunis hevonen!" huudahti eräs kuningattaren rakuunarykmentin sotilas katsellen vieraan juoksijaa. "Tiedättekös, että jos tuo ratsu ei ole yli-ikäinen, on se hyvinkin viidensadan louisdorin arvoinen, yhtä totta kuin minun on sadan pistolin?"

Eräs kanunki, joka katseli itse ratsastajatarta, eikä niinkuin rakuuna ratsua, tunkeusi joukon läpi vieraan naisen luo ja avasi hänelle portin jollakin salaisella tavalla, jonka hän tiesi.

"Menkää sisään, madame", kehoitti hän, "ja viekää hevosenne sinne myöskin".

Nainen näytti suuresti haluavan päästä pois keskeltä kansanjoukkoa, jonka uteliaat silmät näyttivät kovin vaivaavan häntä; hän noudatti nopeasti neuvoa ja katosi ratsuineen portin sisäpuolelle.

Tultuaan avaralle pihalle tuntematon nainen pudisteli hevosensa suitsia ja hevonen ravisteli niin rajusti valjaitaan ja tömisti niin ankarasti pihakiveystä raudoitetuilla kavioillaan, että portinvahti-nunna, joka oli sattunut hetkeksi poistumaan portin vieressä olevasta kojustaan, riensi kiireesti ulos luostarirakennuksesta.

"Mitä te tahdotte, madame?" huudahti hän; "ja kuinka te olette päässyt tänne?"

"Muuan kiltti kanunki avasi minulle portin", vastasi vieras; "ja mitä taas tahtooni tulee, haluan, jos suinkin mahdollista, päästä luostarin johtajattaren puheille".

"Mutta minä tiedän, että luostarin johtajattaren velvollisuus on ottaa joka aika päivästä ja yöstä vastaan sellaisia maallikkosisariaan, jotka tulevat anomaan häneltä apua."

"Se on kyllä mahdollista tavallisissa olosuhteissa; mutta hänen kuninkaallinen korkeutensa tuli tänne vasta toissapäivänä ja on tuskin vielä virkaansa asettunut, ja tänä iltana hän johtaa kapitulin kokousta."

"Hyvä siskoni", jatkoi vieras nainen, "minä tulen kovin kaukaa, minä tulen Roomasta asti. Minä olen ratsastanut kolmekymmentä penikulmaa, ja voimani aivan pettävät."

"Mahdotonta… Minä olin Pariisissa yhden päivän, ja jo tuona yhtenä päivänä… muuten, minä en voi mennä yöksi majataloon."

Portinvahti-nunna katseli kummissaan vallasnaista, jonka puku oli täynnä jalokiviä, ja jolla oli noin kaunis hevonen, mutta joka kuitenkin väitti, ettei hänellä ollut rahaa maksaa yösijaansa.

"Oh, älkää välittäkö sanoistani tai sen paremmin vaatteistani", vastasi vieras nainen; "ei, minä en puhunut totta sanoessani, ettei minulla ole rahaa, sillä varmaan päästettäisiin minut velaksikin mihin majataloon tahansa. Ei, ei, minä en etsi täällä yösijaa, vaan turvaa."

"Madame, tämä luostari ei ole Saint-Denisin ainoa, ja kaikissa muissakin on abbedissa."

"Kyllä, sen tiedän hyvin; mutta minä en voi kääntyä tavallisen abbedissan puoleen, hyvä sisko."

"Luulen, ettei teidän maksa vaivaa yhä vaatia pääsyä hänen luokseen.
Ranskan Madame Louise ei sekaannu enää maailmallisiin asioihin."

"Oi, minä olen siis tullut väärään paikkaan! Minä en olekaan täällä Jumalan talossa?" huudahti tuntematon nainen niin kiivain äänin ja katsein, ettei nunna enää uskaltanut ottaa vastuuta estellen häntä, vaan virkkoi:

"Oi, ilmoittakaa hänen korkeudelleen, että minä tulen Roomasta", lisäsi tuntematon nainen. "Että minä en ole pysähtynyt koko matkalla paitsi kahdessa paikassa, Mainzissa ja Strassburgissa, muuta kuin sen verran, mitä välttämättä olen tarvinnut nukahtaakseni ja että minä en ole varsinkaan viimeisinä neljänä päivänä levännyt enempää kuin saadakseni voimia, voidakseni pysyä satulassa ja lepuuttaakseni hevostani, että se jaksoi minua kantaa."

"No niin?" kysyi heti vieras nainen jouduttaakseen vastausta, jonka hän ehdottomasti tahtoi kuulla.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa sanoo, madame, että hänen on aivan mahdotonta tänä iltana ottaa teitä vastaan, mutta että teille siitä huolimatta tarjotaan vieraanvaraisuutta luostarissa, koska väitätte välttämättä tarvitsevanne turvaa", vastasi palvelijasisar. "Te voitte siis astua sisään, siskoni, ja jos tosiaan olette ajanut niin pitkän matkan ja olette niin väsynyt kuin sanotte, saatte aivan heti mennä levolle."

"Se on lauhkea kuin lammas. Sen nimi on Djerid ja se tulee luokse, kun kutsuu sitä sillä nimellä. Minä pyydän teitä vaalimaan sitä hyvin, sillä se on harvinaisen oivallinen hevonen."

"Ei huoneeseen, vaan kirkkoon! Minä en tarvitse unta, vaan kylläkin rukoilua."

"Kappeli on auki, siskoni", vastasi nunna osoittaen pientä sivuovea, joka vei kirkkoon.

"Oi, kuka on tuo vastaanotettava, jolla on suurempi kiire ja joka on onnettomampi minua?"

"Madame la dauphine suo meille kunnian pysähtymällä ohimennessään pariksi tunniksi luoksemme. Se on suuri armonosoitus luostariamme kohtaan, juhlahetki meille siskoraukoille: joten te siis ymmärtänette…"

"Abbedissa toivoo, että kaikki täällä saataisiin kuninkaallisten vieraitten arvon mukaiseen kuntoon."

"Ja sillä välin, kunnes saan tavata teidän korkeaa johtajatartanne, olenko täällä varmassa turvassa?" kysyi tuntematon nainen katsellen ympärilleen ja vavahtaen selvästi kauhusta.

"Kyllä, siskoni, aivan varmaan. Meidän luostarimme on turvapaikka yksin rikollisillekin, sitä suuremmalla syyllä…"

"Pakolaisille", jatkoi vieras nainen. "Hyvä, tänne ei siis kukaan voi päästä, eikö niin?"

"Oi, mutta jos hän hankkii itselleen tuon luvan, oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuo mies, joka on niin mahtava, että hänen voimansa minua usein kauhistaa!" huudahti tuntematon nainen.

"Viekää minut kirkkoon, kirkkoon!" jatkoi muukalainen aivan kuin todistaakseen oikeaksi toisen ajatuksen itsestään.

"Oh, Saint-Denisin luostarin muurit ovat lujat", vastasi palvelijasisar säälivästi hymyillen. "Siksi voitte huoletta noudattaa minun neuvoani ja mennä, noin väsynyt kun olette, lepäämään hyvään vuoteeseen, sen sijaan että vaivaisitte polvianne kappelin kovalla kivilattialla."

"Ei, ei, minä tahdon rukoilla. Minä tahdon rukoilla Jumalaa päästämään minua niistä, jotka ajavat minua takaa", huudahti nuori nainen ja pujahti sisään nunnan hänelle näyttämästä ovesta ja sulki sen mennessään.

Nunna oli utelias, kuten ainakin nunna, ja kiersi kappeliin suuresta ovesta, hiipi siellä hiljaa ja näki tuntemattoman naisen maassa alttarin juuressa, rukoilemassa nyyhkyttäen ja painaen kasvojaan lattiaa vasten.

SEITSEMÄS LUKU

Kuten nunnat olivat vieraalle ilmoittaneet, istui luostarin kapituli paraikaa koolla pohtien, miten keisarin tytär otettaisiin kaikkein loistavimmalla tavalla luostarissa vastaan.

Täten aloitti hänen kuninkaallinen korkeutensa Madame Louise abbedissantoimensa Saint-Denisissä.

Luostarin koristusvarasto oli tätä nykyä melkoisen köyhä. Entinen johtajatar oli vallastaan luopuessaan vienyt mennessään suurimman osan pitsejä, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan, samoin kuin pyhäinjäännöslippaatkin ja ehtoollisleipä-astiat, sillä abbedissoilla, jotka valittiin aina ylhäisimmistä perheistä, oli tapana ainoastaan lainata moisia laitoksia luostareillensa, silloin kun he mitä maallisimmilla ehdoilla antautuivat joksikin aikaa palvelemaan Herraa.

Kun Madame Louise oli saanut kuulla dauphinen poikkeavan
Saint-Denisin luostariin, lähetti hän erikoisen viestin
Versaillesiin, ja jo samana yönä tuotiin Saint-Denisiin vaunukuorma
seinäverhoja, pitsejä ja muita koristuksia.

Ja heti kun levisi huhu, kuinka kuninkaallisen loistaviksi nämä juhlat suunniteltiin, huomattiin pariisilaisten tavallisen uteliaisuuden kasvavan moninkertaiseksi, tuon voittamattoman, hirveän uteliaisuuden, joka, kuten Mercier [kirjailija, 1740-1840; kuvasi m.m. Pariisin yhteiskunnallisia puutteita ja paheita. Suom.] aikoinaan lausui, saattaa pikku annoksissa olla sangen hassunkurista, mutta joka panee aina ajattelemaan, jopa itkettää, kun kaikki pariisilaiset ryntäävät sitä tyydyttämään.

Niinpä nähtiinkin Pariisin porvarien kömpivän ilmoille kojuistaan ja rientävän jo varhain aamulla, heti kun dauphinen saapuminen oli virallisesti julistettu, Saint-Denisiin ryhmin, joissa oli kymmeniä, satoja, jopa tuhansia.

Ranskan kaarti, sveitsiläiset ja Saint-Denisiin sijoitetut rykmentit oli pantu aseisiin, ja ne olivat asettuneet pitkäksi kujaksi estämään tuon kansanmeren vyöryviä aaltoja, jotka olivatkin jo nousseet hirveinä hyökyinä kirkon pääportaille ja kiivenneet luostarin porttikaaria koristavien kuvanveistosten päälle. Kaikkialla näki pään toisensa vieressä. Lapsia oli ovikatoksilla, miehiä ja naisia ikkunoissa, ja tuhannet uteliaat, jotka olivat tulleet liian myöhään tai jotka pitivät, kuten esimerkiksi Gilbert, parempana vapauttaan kuin anastaa ja suojella paikkaa tungoksessa, — tuhannet uteliaat, sanomme, kiipesivät kuin mitkä ahkerat muurahaiset joka oksalle asettuen niihin puihin, jotka muodostivat Saint-Denisistä la Muetteen saakka kujan, jota pitkin dauphine tulisi.

Hovi oli kuitenkin Compiègnestä lähdettyään huomattavasti vähentynyt, vaikka siinä vieläkin oli runsaasti vaunuja ja komeita livreitä. Ellei ollut sangen ylhäinen herra, ei voinut ehtiä kuninkaan kanssa samassa joukossa, sillä hän oli lisännyt tavallisen matkavauhtinsa nyt kaksin-, jopa kolminkertaiseksi, määräten monia hevosten muuttopaikkoja matkan varrelle.

Vähäarvoisemmat ylimykset olivat siis jääneet vielä Compiègneen tai ottaneet kyytimiehet palatakseen Pariisiin ja antaakseen omien hevostensa levähtää.

Mutta levähdettyään päivän kotonaan, läksivät sekä herrat että palvelijat jälleen liikkeelle ja ajoivat Saint-Denisiin, yhtä paljon nähdäkseen kansanlaumaa kuin dauphineakin, jonka he olivat jo kerran nähneet.

Ja paitsi näitä hovilaisten vaunuja, liikkuipa siihen aikaan myöskin tuhansia muita yksityisvaunuja. Ne olivat parlamentin jäsenten, ylivuokraajain, suurten liikemiesten, muotinaisten ja oopperataiteilijatarten. Siihen lisäksi vielä vuokrahevoset ja -vaunut, puhumattakaan carabas-vankkureista, jotka toivat Saint-Denisiin kukin hiljaista menoa parisenkymmentä pariisilaista herraa tai pariisitarta, jotka olivat matkalla tukehtua ajoneuvojen tungokseen ja saapuivat perille varmaan paljoa myöhemmin kuin jos olisivat lähteneet sinne jalkaisin.

Saattaa siis käsittää, mikä suunnaton ihmisvirta vieri Saint-Denisiä kohti sen päivän aamuna, jolloin sanomalehdet ja julkiset ilmoitukset kuuluttivat, että madame la dauphine tulisi sinne. Se tungeksi nyt karmeliittiluostarin edustalla, ja kun ei enää ollut ainoatakaan vapaata paikkaa onnen ensin suosimien saamalla torilla, niin levisi se pitkin koko tienvartta, jota myöten dauphine ja hänen saattueensa tulisi ja lähtisi.

Kuvitelkaamme tuossa tungoksessa, joka oli hirvittävä itse pariisilaisistakin, kuvitelkaamme Gilbertiä, pientä yksinäistä, avutonta poikaa, joka ei tuntenut paikkakuntaa laisinkaan ja oli liian ylpeä kysymään keneltäkään neuvoa, sillä Pariisiin päästyään täytyi hänen tietysti esiintyä jo aito pariisilaisena, hänen, joka ei koskaan ollut nähnyt samaan paikkaan kerääntyneinä sataa henkeä enempää!

Ensin näki Gilbert tänne astuskellessaan maantiellä kävelijöitä ainoastaan siellä täällä. La Chapellen tienoilla ne näyttivät lisääntyvän, ja viimein, kun hän tuli Saint-Denisiin, näytti niitä nousevaa esiin suorastaan katukiveyksestä, ja ihmistä oli niin tiheästi kuin laihoa suunnattomalla pellolla.

Väkijoukkoon jouduttuaan ei Gilbert nähnyt mitään eteensä. Hän meni, tietämättä minne, sinne päin, jonne tungoskin meni Mutta täytyihän Gilbertin ottaa selvä, missä hän oli. Hän näki eräiden lasten nousevan puuhun. Hän ei tosin uskaltanut riisua takkiaan ja noudattaa heidän esimerkkiään, vaikka hänen mielensä teki, mutta puun juurelle hän meni. Ne onnettomat, jotka eivät nähneet mitään eteensä, vaan tallustivat umpimähkää ja vetivät vuorostaan toisia vanavedessään, keksivät nyt kysyä tietoja puihin nousseilta. Ja heiltä he saivat kuulla, että luostarin ja sen edustalle asetettujen kaartinrykmenttien välillä oli suuri, tyhjä aukeama.

Gilbertiä rohkaisi tämä ensimmäinen kyselmä niin, että hän tiedusteli puolestaan, näkyikö jo mitään vaunuja.

Niitä ei vielä näkynyt. Mutta noin parin virstan päässä
Saint-Denisistä näkyi maantiellä jo suuri tomupilvi. Tätä juuri
Gilbert halusikin tietää. Vaunut eivät olleet vielä tulleet perille.
Hänen oli nyt vain saatava selville, mistä päin ne tulisivat.

Jos Pariisissa tungeksii kansanjoukon läpi puhumatta kenellekään mitään, pidetään ihmistä joko englantilaisena tai kuuromykkänä.

Tuskin oli Gilbert puskeutunut sivulle, päästäkseen erilleen tungoksesta, kuin hän tapasi erään ojan reunalla aterioimassa pikkuporvari-perheen.

Isä kiedottuna laajaan karkeaan, kamlottikankaiseen viittaan, jota ei otettu vaatekaapista esille muuta kuin pyhäisin, mutta joka nyt oli päässyt tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Ja tuosta puvustaan hän pitikin nyt huolta paljon enemmän kuin vaimostaan ja tyttärestään, sillä hän tiesi, että viimemainitut tulisivat kyllä omin päinsä toimeen.

Viimemainittu oli tuonut tänne valtavassa korissa täydellisen aamiaisen. Ja kuormaa kantaessaankaan ei tyttö ollut lakannut nauramasta tai laulamasta; ja rohkaisipa häntä siihen isäntäkin, ottaen silloin tällöin tarvittaessa vuorostaan hänen taakkansa raahatakseen.

Siihen aikaan pidettiin palvelijaa perheeseen kuuluvana: hän ja talonkoira olivat suuresti saman arvoisia, he saivat joskus selkäänsä, mutta myöskin aina olla matkassa.

Gilbert katseli salavihkaa tuota ryhmää ja näytelmää, joka oli hänelle vielä aivan uutta. Kun hän oli elänyt syntymästään saakka Taverneyn linnassa, niin hän tiesi kyllä, mitä on ylhäinen herrasväki ja mitä palkolliset, mutta porvaristoa ei hän tuntenut vielä laisinkaan.

Gilbert huomasikin, että nuo kunnon ihmiset noudattivat aineellisia elämänvaatimuksia tyydyttääkseen filosofiaa, joka ei ollut tosin Platonin eikä Sokrateen keksimä, mutta kuitenkin vivahti Biaksen [muistamme "Lääkärin muistelmista" Biaksen lauseen: Minä kuljetan omaisuuteni mukanani. Suom.] mielipiteeseen, laajemmassa merkityksessä.

Mukaan oli nimittäin otettu niin paljon kuin mahdollista ja sitä käytettiin niin halukkaasti kuin suinkin voitiin.

Isä leikkasi muulle joukolleen viipaleita erinomaista ruokahalua herättävästä vasikanpaistista, jollaisesta pariisilaiset pikkuporvarit niin paljon pitävät. Tuo ruokalaji lepäsi jo kaikkien silmäin ahmimana ja kullanruskeana, houkuttelevana ja mehukkaana kiiltäväksi poltetussa savivadissa, johon huomisesta huoltapitävä perheen emäntä oli sen eilis-iltana haudannut porkkanain, sipulien ja silavaviipaleiden joukkoon. Sitten oli palvelijatar vienyt vadin leipurille, parinkymmenen muun samanlaisen herkun viereen, jotka olivat kaikki tuodut paistettaviksi ja ruskeiksi paahdettaviksi uunin jälkilämpimässä.

Gilbert valitsi itselleen läheisen jalavan juurella pienen sopivan paikan, josta hän pieksi ruudukkaisella nenäliinallaan tomun ruoholta pois.

Hän otti hatun päästänsä, levitti nenäliinansa ruohikkoon ja istui sen päälle.

Hän ei ajatellut laisinkaan naapureitaan; mutta nämä puolestaan katselivat tietysti häntä, koska hän ei heitä huomannut.

Tyttö punastui joka kerta, kun hänen läsnäollessaan puhuttiin jostakin nuoresta miehestä; ja tämä ominaisuus sai hänen vanhempansa aina ihastuksesta haltioihinsa.

"Tuossa on siisti nuori mies", oli äiti sanonut. Pariisin porvariston keskuudessa kohdistuu aina ensimmäinen huomautus johonkin siveelliseen puutteeseen tai hyveeseen.

"Hän näyttää kovin väsyneeltä, vaikka ei hänellä olekaan ollut mitään kantamista", huomautti piika.

Mutta äiti kääntyi Gilbertin puoleen tuttavallisella kysymyksellä, jollaiseen pystyvät ainoastaan pariisilaiset:

Kun Gilbert huomasi, että nämä sanat olivat tarkoitetut hänelle, nousi hän ylös ja kumarsi.

"En tiedä varmaan", vastasi Gilbert; "mutta kuulin, että parin virstan päässä täältä näkyy jo tomupilvi".

"Olkaa hyvä ja tulkaa nyt tänne, monsieur", virkkoi isä, "ja jos vain käy laatuun…"

Gilbert meni lähemmäksi seuruetta. Hän ei ollut vielä tänään syönyt. Ruuan tuoksu oli viettelevä; mutta hän tiesi taskussaan olevan viisi- tai kuusikolmatta souta rahaa, ja kun hän ajatteli, että hän kolmanneksella tuosta omaisuudestaan saisi melkeinpä yhtä ravitsevan aamiaisen kuin tämä tarjottukin, niin ei hän tahtonut ottaa mitään noilta ensimmäistä kertaa näkemiltään ihmisiltä.

"Vai niin", virkkoi rouva; "näen, että te olette ajatteleva ihminen, monsieur. Mutta tältä puolelta ette saa mitään nähdä."

"Entä te itse sitten?" kysyi Gilbert hymyillen; "ettehän tekään saa mitään nähdä, kun olette täällä niinkuin minäkin?"

"Oh", väitti rouva, "meidän laitamme on aivan toisin, meillä on veljenpoika kersanttina kuninkaallisessa kaartinrykmentissä".

"Hän seisoo paraikaa Sinisen Riikinkukon edustalla, siellä on hänen osastonsa."

"Aivan vastapäätä karmeliittiluostaria", vastasi äiti. "Hän on luvannut meille paikan oman osastonsa takana. Siellä saamme nousta hänen penkilleen, ja me näemme mainiosti, kun saattue laskeutuu vaunuista."

Nyt oli Gilbertin vuoro tuntea punan nousevan poskilleen. Hän ei uskaltanut ryhtyä aterialle noiden kunnon ihmisten kanssa, mutta hänelle tuli palava halu mennä heidän seuraansa.

Kuitenkin kuiskasi filosofia, tai paremminkin ylpeys, jota Rousseau oli niin ankarasti kehoittanut häntä varomaan: "Naisille sopinee tarvita toisten apua, mutta minä, joka olen mies, eikö minulla ole omat käteni ja hartiani?"

"Kaikki ne, jotka eivät sinne pääse", jatkoi äiti aivan kuin arvaten Gilbertin ajatuksen ja vastaten siihen, "kaikki ne, jotka eivät sinne pääse, eivät näe muuta kuin tyhjät vaunut, ja tyhjiä vaunuja, niitä nyt saa nähdä milloin tahansa! Sitä varten ei tarvitse tulla Saint-Denisiin saakka."

"Mutta, madame", virkkoi Gilbert, "minun mielestäni monet muut voisivat ajatella samoin kuin tekin".

"Kyllä; mutta monilla ei ole kaartissa veljenpoikaa, joka hankkii heille katselupaikan."

Ja hän lausui sanan totta niin pettynyt ilme kasvoillaan, että pariisilaisten tarkkanäköiset silmät huomasivat sen heti.

"Mutta saattaahan monsieur tulla meidän kanssamme, jos haluaa", virkkoi silloin isä, taitava mies arvaamaan kaikki vaimonsa toivomukset.

"Pyh, eikö mitä", vastasi vaimo, "te autatte meitä sinne paikalle pääsemään. Meillä ei ollut tässä kuin yksi mies apunamme, nyt meillä on kaksi."

Mikään perustelu ei olisi voinut paremmin voittaa Gilbertiä. Hän ajatteli olevansa toisille hyödyksi, korvaten siten itselleen tarjotun avun. Ja silloin hänen omatuntonsa rauhoittui ja hänen kaikki arvelunsa katosivat. Hän myöntyi nyt estelemättä tarjoukseen.

Se apu tuli Gilbertille aivan kuin taivaasta. Sillä kuinka olisi hän voinut tunkeutua tuon muurin läpi, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta ihmistä ja jotka kaikki olivat arvonsa, rikkautensa ja voimainsa puolesta häntä mahtavampia? Ja ennen kaikkea: he olivat tottuneet hankkimaan itselleen paikan tällaisissa juhlissa, joissa jokainen anastaa omakseen niin suuren tilan kuin suinkin saattaa.

Filosofimme olisi muuten, jos hän ei olisi ollut moinen teoreetikko, vaan enemmän praktikko, saanut tehdä tilaisuudessa mainioita dynaamisia huomioita yhteiskunnasta.

Neljän hevosen vetämiä vaunuja vilisti läpi tungoksen kuin tykinkuulia, ja kaikki väistyivät syrjään esijuoksijan tieltä, jolla oli päässä höyhentöyhdöllä kaunistettu hattu, yllään kirjavanvärinen ihokas ja kädessä paksu keppi ja edessään usein juoksemassa vielä pari vastustamatonta koiraa.

Jotkut kahden hevosen vetämät vaunut ikäänkuin lausuivat tunnussanan vartioston korvaan ja asettuivat sitten omalle paikalleen luostarin edustalla olevaan piiriin.

Ratsastajat tulivat perille, tosin käymäjalkaa, mutta kuitenkin valliten muuta laumaa, keskeytettyään tuhannet tuuppimiset ja tyrkkimiset ja tyytymättömät nurinat.

Ja viimeisenä tuli jalankulkija, usein takaisin lykittynä, haukuttuna, häilyen kuin aalto tuhansien muiden aaltojen ajamana, nousten tuon tuostakin varpailleen, vierusmiesten kohottamana ylös ilmaan ja koettaen jälleen kuten Antaios-jättiläinen päästä koskettamaan tuota yhteistä äitiämme, jota maaksi kutsutaan. Ja niin hän etsi väylää päästäkseen tungoksesta ulos, löysi sen viimein ja veti perässään myöskin perheensä, jonka melkein aina muodosti suuri joukko naisia, sillä pariisilainenhan on ainoa porvari, joka osaa ja uskaltaa viedä naisensa aina ja kaikkialle mukaansa ja hankkia heille kunnioitusta, tarvitsematta käyttää voimasanoja.

Ensimmäisenä kaikkialla tai paremminkin sanoen edellä muuta joukkoa nähtiin halvan rahvaan mies, partaisin kasvoin, päässä jonkunlaisen myssyn tähteet, käsivarret paljaina, housut nuoralla vyölle kurottuina, väsymättä, innoissaan, sysien kyynärpäillään, hartioillaan, lykkien jaloillaan, nauraen nauruaan hammasta purren ja murtaen tiensä jalankulkijan lävitse yhtä helposti kuin Gulliver lilliputtien pellossa.

Gilbert ei ollut ylhäinen herra neljän hevosen vetämissä vaunuissa, ei parlamentin jäsen kahden hevosen vetämissä, ei sotilas ratsunsa selässä, ei Pariisin porvari eikä rahvaan mies ja olisi kai varmaan murskautunut, puristunut ja tukehtunut tässä tungoksessa. Mutta kun hän kerran pääsi porvarin turviin, tunsi hän itsensä voimakkaaksi.

Lähdettiin menemään. Isä kulki sisarensa ja tyttärensä keskellä; heidän perästään tuli palvelijatar kori käsivarrella.

"Messieurs, olkaahan hyvä, laskekaa nyt", sanoi rouva hilpeästi nauraen; "messieurs, olkaa kilttejä!…"

Ja herrat vetäytyivät syrjään ja antoivat hänen tulla, hänen ja Gilbertin. Ja heidän vanavedessään purjehti sisään koko muu joukkokunta.

Askel askeleelta, jalan verta kerrallaan, valloitettiin koko viidensadan sylen matka, joka oli äskeisen aterioimispaikan ja luostarin välillä. Ja siten saavuttiin pelätyn Ranskan kaartin muodostaman vartiokujan luokse, jonka apuun porvari perheineen oli ehdottomasti luottanut.

Kun oli päästy sinne, kohottautui porvari Gilbertin olkapäiden varaan ja näki silloin kahdenkymmenen askeleen päässä itsestään vaimonsa veljenpojan, joka seisoi viiksiään kierrellen paikallaan.

Porvari antoi hänelle hatullaan niin harvinaisia merkkejä, että veljenpoika ne viimeinkin huomasi. Ja hän tuli porvarin luo ja pyysi tovereitaan suomaan hiukan tilaa, ja toverit avasivat silloin eräästä paikasta riviään.

Ja tuosta aukosta pujahtivat heti Gilbert ja porvarisrouva ja porvari sisarineen ja tyttärineen sisään, viimeisenä palvelijatarkin, joka tosin kirkaisi sotilasrivien läpi mennessään pari kertaa kimeästi ja käännähti ja katsoi julmasti taakseen, isäntäväen kuitenkaan edes kysymättä häneltä, mistä syystä hän näin äänteli.

Siten päästiin tien toiselle puolelle ja Gilbert huomasi olevansa nyt oikealla paikalla. Hän kiitti porvaria; porvari kiitti puolestaan häntä. Äiti koetti pyytää nuorukaista pysymään joukossaan. Täti kehoitti häntä menemään matkaansa, ja sitten erottiin, varmaankin ainaiseksi.

Sillä kohdalla, jossa Gilbert seisoi, oli ainoastaan etuoikeutettuja; hänen oli siis helppo raivata tiensä erään suuren lehmuksen luokse, jonka juurella hän nousi kivelle seisomaan, nojautui puun alimmaista oksaa vastaan ja alkoi odottaa.

Gilbert ennätti seistä tässä asennossa noin puoli tuntia, kun rummut alkoivat päristä, tykin laukaus jymähti ja tuomiokirkon kello lähetti ilmoihin ensimmäisen majesteettisen ja kumisevan äänensä.

KAHDEKSAS LUKU

Kaukaa alkoi kuulua sekavaa huutoa, joka kasvoi sitä kovemmaksi ja äänekkäämmäksi, kuta lähemmäksi se tuli. Se sai Gilbertin terästämään korviaan, ja hänen koko ruumistaan karmi ankara väristys.

Tietä pitkin ryntäsi kokonainen pilvi hirnuvia, kullalla ja purppuralla peitettyjä hevosia: ne olivat muskettirykmentti, santarmit ja sveitsiläinen hevoskaarti.

Gilbert näki sinisen ritarinauhan ja majesteettisen pään, joka ei suinkaan ollut paljastettu. Hän näki kylmän ja läpitunkevasti välkähtävän kuninkaallisen katseen, jonka edessä kaikki päät taipuivat ja hatut poistuivat.

Hän häikäistyi, huumautui ja seisoi huohottaen ja liikkumatta paikallaan ja unohti ottaa hatun päästään.

Hän hypähti ja nosti hatun maasta ja kohotti sitten päätään ja tunsi tutun porvarin veljenpojan, joka katseli häntä pisteliäästi hymyillen, kuten sotilashenkilöiden on tavallista.

"Vai niin", sanoi kersantti, "eikö kuninkaan edessä oteta hattua pois päästä?"

"Minä näen kuninkaan nyt ensi kertaa, monsieur, ja unohdin häntä tervehtiä, se on totta. Mutta minä en tiennyt…"

Gilbertille tuli pelko, että hänet ajettaisiin pois tästä paikasta, josta hän saattoi niin hyvin nähdä Andréen. Hänen sydämessään leimahtava rakkaus masensi hänen ylpeytensä.

"No niin, koska olette jo opin tolalla", virkkoi kersantti tarttuen Gilbertin käteen, kun hän aikoi pistää hatun takaisin päähänsä, "oppikaa myöskin tämä seikka: hänen korkeuttaan dauphinea tervehditään aivan niinkuin kuningastakin, heidän kuninkaallisia korkeuksiaan prinssejä samoin kuin dauphinea, sanalla sanoen, tervehditään kaikkia vaunuja, joissa on liljat. [Bourbonien vaakunatunnus. Suom.] — Tunnetteko te liljankukat, poikaseni, vai täytyykö minun teitä opettaa?"

Kuninkaalliset vaunut vierivät ohitse, ja uusia vaunuja tuli yhä. Gilbert katseli niin ahnain silmin, että hän näytti melkein hölmöltä. Kun vaunut tulivat luostarin portin kohdalle, pysähtyivät ne kukin vuorostaan ja saattueeseen kuuluvat ylhäiset herrat laskeusivat maahan. Ja se toimitus sai joka viides minuutti aikaan pysäyksen pitkin koko vierivää vaunujonoa.

Erään tällaisen pysäyksen aikana tunsi Gilbert aivan kuin viiltävän tulen lävistävän sydämensä. Häntä häikäisi niin, että kaikki esineet katosivat hetkeksi hänen silmistään, ja häntä vavisti niin ankarasti, että hänen täytyi takertua kiinni puunoksaan, ettei olisi kaatunut.

Se johtui siitä, että hän näki nyt enintään kymmenen askeleen päässä itsestään eräissä liljoilla koristetuissa vaunuissa, jollaisia kersantti oli neuvonut häntä tervehtimään, Andréen säteilevät ja kirkkaat kasvot, Andréen, joka oli puettu valkoisiin niinkuin taivaan enkeli tai aave.

Gilbert huudahti heikosti. Sitten kukisti hän kaikki tunteensa, jotka yhtäkkiä olivat heränneet häntä raatelemaan, ja kielsi sydämensä sykkimästä niin kiivaasti ja käski silmänsä katsomaan tuohon häntä häikäisevään aurinkoon.

Andrée puolestaan tahtoi tietää, miksi vaunut olivat pysähtyneet. Hän kallistui siis kurkistamaan ulos vaunujen ikkunasta, ja tähystellessään kaunein, tummansinisin silmin ympärilleen, huomasi hän Gilbertin.

Gilbert oletti, että Andrée kummastuisi hänet nähdessään ja kääntyisi puhumaan isänsä kanssa, joka istui vaunuissa hänen vieressään.

Eikä hän erehtynytkään; Andrée kummastui tosiaan, käännähti ja huomautti Gilbertistä parooni de Taverneylle, joka istui punainen ritarinauha rinnassaan kuninkaan vaunuissa.

"Gilbertkö?" huudahti parooni aivan kuin yhtäkkiä unesta herätettynä;
"Gilbert täällä! Ja kuka siellä sitten hoitaa Mahonia?"

Gilbert kuuli selvästi nämä sanat. Hän tervehti silloin harkitun kunnioittavasti Andréeta ja hänen isäänsä.

"Se ori tosiaan totta!" huudahti parooni huomaten filosofimme. "Sama vintiö, ihan itse."

Ajatus, että Gilbert olisi Pariisissa, oli hänestä niin ihmeellinen, ettei hän ollut voinut uskoa tyttärensä silmiä ja että hän nyt maailman suurimmalla vaivalla uskoi omiansakin.

Andréen kasvoilla, joita Gilbert nyt hellittämättä tarkasti, ei näkynyt muuta kuin aivan tavallinen tyyneys ja hieno kummastuksen vivahdus.

Kersantin silmät tähtäsivät Gilbertin sormen osoittamaa suuntaa ja osuivat parooni de Taverneyn vaunuihin.

"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi parooni, "minä tahtoisin puhua tuolle pojalle, vain pari sanaa".

"Vaikka neljä, monsieur", vastasi kersantti; "teillä on muuten hyvää aikaa; tuolla porttiholvissa luetaan juuri puhetta; tässä menee hyvinkin puoli tuntia. Menkää, nuori mies."

"No tule sitten, vintiö!" käski parooni Gilbertiä, joka koetti kulkea muka aivan tyynesti. "Sanopas, mikä sattuma sinut Saint-Denisiin toi, kun sinun pitäisi olla Taverneyssä."

"Ja miksikä ei? Jokaisella vapaalla ihmisellä on oikeus pitää oma tahtonsa."

"Vapaalla ihmisellä! Vai niin, luuletko sinä sitten olevasi vapaa, mokoma raukka?"

"No tämä on vasta, ma foi, hassu vintiö!" huudahti herra de
Taverney ällistyksissään Gilbertin varmasta puhetavasta. "Häh, sinä
Pariisissa, ja miten sinä olet tänne tullut, sanopas se?… Ja millä
neuvoilla, vastaapas?"

"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä varastanut?"

"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert. "Minä kopioin nuotteja."

"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella äänellä kuin olisi aikonut sanoa: — Te valehtelette.

"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi
Gilbert.

"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa kuuntelemaan."

"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."

"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"

"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella, milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin; minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene toki niiden sivuja tahranneet."

"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.

"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".

Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin, joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä marttyyrin sokeaan kiihkoon.

Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:

"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä, ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia tuollaisia kelmejä ja mierolaisia…"

Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että hän alensi liioittelullaan arvoaan.

"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"

Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja sanoi kalpeana vihasta:

"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa seisoskella hattu kourassa!"

"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."

"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.

Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle; hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.

"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään nuorukaisen. "Päivää, Gilbert… Mitä tahdotte, isä?"

"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle lurjukselle miekkasi huotrasta!"

"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.

"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme, hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."

"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo lähtemään."

Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.

Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että vaunujono lähti vierimään.

Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;
Andrée haipui kuin unessa.

Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa onnettomuutensa taakkaa.

Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi nyt hymyillen hänen luokseen.

"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi sinä olet Pariisissa?"

"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja nälkään."

Filip hätkähti. Hänen puolueetonta omaatuntoaan kolkutti samoin kuin ennen Andréenkin se seikka, että nuorukainen oli niin huolettomasti hylätty.

"Ja sinä luulet tulevasi toimeen Pariisissa, poikaraukka, ilman rahaa, ilman auttajia, ilman neuvoa?"

"Kyllä, sen uskon, monsieur; jos mies tahtoo tehdä työtä, kuolee hän harvoin nälkään tässä kylässä, jossa on toisia ihmisiä, jotka mieluummin ovat tekemättä mitään."

Filip säpsähti tuota vastausta. Koskaan hän ei ollut pitänyt
Gilbertiä muuna kuin tavallisena vähäpätöisenä palvelushenkilönä.

"Minä ansaitsen itse leipäni, hra Filip; ja muuta ei sellainen toivokaan, jonka ei tarvitse moittia itseään mistään muusta kuin siitä, että hän on joskus syönyt leipää, jota ei ole itse ansainnut."

"Et puhune toivoakseni noin siitä leivästä, jota sinulle annettiin Taverneyssä, poikaseni? Isäsi ja äitisi olivat talon kunnon palvelijoita, ja sinusta itsestäsikin on ollut meille monesti hyötyä."

"Kuule, Gilbert", jatkoi nuori upseeri; "sinä tiedät, että minä olen aina sinusta pitänyt; minä olen aina katsonut sinua toisenlaisin silmin kuin muut omaiseni. Lienenkö ollut väärässä vai oikeassa? Sen näyttää tulevaisuus. Sinun arkuutesi oli minun mielestäni hienotuntoisuutta; sinun jöröyttäsi minä sanoin ylpeydeksi."

"Minä olin nuori kuin sinä, onneton kuin sinä, joskin omassa asemassani; siitä kai johtui, että ymmärsin sinua. Onnen päivä pilkahti minulle viimeinkin; anna minun auttaa itseäsi, sillaikaa kunnes onni hymyilee sinullekin vuorostaan."

"Mitä aiot tehdä? Sanopas. Sinä olet liian arka etsimään itsellesi paikkaa."

"Mutta opiskeluun tarvitaan opettajia, ja saadakseen opettajia, täytyy maksaa heille rahaa."

"Ansaitsen viisikolmatta souta päivässä ja voin ansaita kolmekymmentä, jopa neljäkymmentäkin."

"Ihmiset on luotu tähän maailmaan auttamaan toinen toistaan", jatkoi ritari Maison-Rouge. "Eivätkö he ole veljiä —"

Gilbert kohotti päätänsä ja katsoi älykkäillä silmillään nuoren upseerin jaloihin kasvoihin.

"Eivät, monsieur", sanoi Gilbert, "ne ovat filosofian sanoja; siinä vain kysymys, ettei minun ole ollut tapana kuulla niitä teidän säätyynne kuuluvien henkilöiden suusta".

"Sinä olet oikeassa, ja kuitenkin ovat ne meidän sukupolvemme puhetta. Itse dauphinin periaatteet ovat tällaisia. Kuule, älä ole ylpeä minua kohtaan", jatkoi Filip; "ja mitä nyt sinulle lainaan, sinä maksat sen myöhemmin takaisin. Kuka tietää, vaikka sinusta kerran tulisi minkälainen Colbert tai Vauban?" [Colbert oli kuuluisa valtiomies, 1619—1683; porvarillista syntyperää, kohosi rahaministeriksi, edisti suuresti kauppaa, maanviljelystä, tieteitä, taiteita y.m. Vauban oli mainio sotilasinsinööri, joka nousi asemaansa köyhästä pojasta. Suom.]

"Kiitoksia, monsieur", vastasi masentumaton nuorukainen, joka kuitenkin oli liikuttunut Filipin ihailtavasta hyvyydestä, vaikkei tahtonut sitä ilmaista; "kiitoksia, en tarvitse mitään, muuta… mutta minä olen teille kiitollisempi kuin jos olisin ottanut tarjouksenne vastaan, uskokaa se".

Sitten hän kumarsi Filipille ja katosi tämän seistessä ymmällään nopeasti tungokseen.

Nuori kapteeni odotti sievoisen tuokion, aivan kuin ei olisi voinut uskoa silmiään eikä korviaan. Mutta kun hän näki, ettei Gilbert tullut enää takaisin, nousi hän hevosensa selkään ja palasi paikalleen.

YHDEKSÄS LUKU

Madame Louisen sieluun ei kaikki tämä vieriväin vaunujen jyrinä, lakkaamatta pauhaavain kellojen soitto, lukuisain rumpujen iloinen pärinä, kaikki tämä kuninkaallinen komeus, maailmallisen majesteettisuuden heijastus, josta hän oli luopunut, tehnyt juuri mitään vaikutusta, vaan raukesi niinkuin voimaton aalto hänen luostarikammionsa seinämuuria vastaan.

Kuningas oli lähtenyt luostarista koetettuaan tuloksetta isän ja hallitsijan tavoin, nimittäin hymyillä, joita seurasivat suuresti käskyjä muistuttavat pyynnöt, vaatia tytärtään takaisin maailmaan. Dauphine, johon hänen ylkänsä tädin todellinen sielun suuruus teki ensi silmäyksellä syvän vaikutuksen, katosi hovimiespyörteineen. Silloin antoi karmeliittiluostarin johtajatar ottaa seiniltä pois verhot, viedä kukat luostarista ja panetti pitsit laatikoihin.

Hän oli yhäti mielenliikutuksen valtaamassa luostarikunnassa ainoa, joka ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä siihen, että luostarin raskaat portit, oltuaan hetkisen auki maailmalle, kääntyivät jälleen raskaasti saranoillaan ja eroittivat kumahtaen maailman tästä hiljaisuuden paikasta.

"Ovatko köyhät näinä kahtena epäjärjestyksen päivänä saaneet tavalliset almunsa?" kysyi hän.

"Onko sotilaille annettu hiukan virvokkeita ja sitten päästetty heidät menemään?"

"Kaikki he ovat saaneet leipää ja viinejä, joita Madame on käskenyt heille varustaa."

Madame Louise meni ikkunan ääreen ja hengitti verkalleen tuoksuvaa viileyttä, joka nousi puutarhasta lähenevän yön kosteilla siivillä.

Rahastonhoitaja-nunna odotti kunnioittavasti ylhäiseltä abbedissalta jotakin käskyä tai lupaa saada poistua.

Madame Louise — Jumala yksin tietää, mitä kuninkaallinen nunnaparka tällä hetkellä mietti — Madame Louise nyppi teriä korkeavartisista ruusuista, jotka kasvoivat aivan hänen ikkunansa tasalle, ja jasmiineista, jotka peittivät pihaseiniä.

Yhtäkkiä jymähti tallirakennuksen ovi ankarasta hevosen kavioniskusta, ja johtajatar aivan säikähti.

"Eivät, Madame, ne ovat luostarin kapitulirakennuksessa, jonne hän jää yöksi."

"Sen italiattaren, joka tuli eilis-iltana anomaan teidän korkeudeltanne turvaa."

"Eilis-illasta asti ei hän ole huolinut muuta ruokaa kuin leipää, ja koko yön hän rukoili kappelissa."

"Huoneessaan; minä näin hänen ikkunan ääressä katselevan verhojen takaa hätäisen näköisenä jokaista, joka tuli luostariin, ikäänkuin hän olisi pelännyt kaikissa tulijoissa vihollista."

"Varmaan jokin nainen siitä onnettomasta piiristä, jossa olen elänyt, jossa olen hallinnut. Antakaa hänen tulla sisään."

"En tunne ketään sen nimistä", virkkoi Louise mietiskellen; "mutta ei väliä, antakaa tuon naisen tulla sisään".

Abbedissa istuutui vuosisatoja vanhaan nojatuoliin; se oli tehty tammesta, koristettu Henrik II:n aikuisilla leikkauksilla, ja siinä olivat karmeliittiluostarin viimeiset yhdeksän abbedissaa istuneet.

Se oli peloittava tuomioistuin, jonka edessä monet luostarikokelasraukat olivat vavisseet horjuessaan hengellisten ja maallisten pyyteiden välillä.

Tuokion päästä tuli rahastonhoitaja-nunna takaisin, tuoden tuntemamme vieraan naisen, joka oli verhottu pitkään huntuun, kuten olemme kertoneet.

Madame Louisella oli läpitunkevat silmät niinkuin hänen muullakin suvullaan, ja hän kohdisti nyt silmänsä Lorenza Felicianiin samassa kun viimemainittu astui huoneeseen. Mutta hänestä oli nuori nainen niin nöyrän, niin suloisen näköinen, hänen mielestään olivat hänen suuret, mustat ja aivan äsken kyyneleitä vuodattaneet silmänsä niin viattomat, että hänen tunteensa muuttuivat vierasta kohtaan suopeiksi ja sisarellisiksi, vaikka hän äsken oli ollut hänelle vihamielinenkin.

"Mutta miksi ette turvaudu rippituoliin? Minulla ei ole valta muuta kuin lohduttaa; pappi sekä lohduttaa että antaa anteeksi."

"Minä en kaipaa muuta kuin lohdutusta", vastasi Lorenza; "ja muuten: en tohtisi sanoa muille kuin naiselle sitä, mitä nyt aion teille kertoa".

"Niin, se on varsin harvinainen. Mutta kuulkaa minua kärsivällisesti, Madame; minä voin puhua asian ainoastaan teille, vakuutan sen uudestaan, sillä te olette ylen mahtava, ja minä tarvitsen puolustuksekseni melkein itsensä Jumalan kättä."

"Niin, Madame, minua ajetaan takaa", huudahti vieras nainen kauhusta suunniltaan.

"Muistakaa siis, madame", virkkoi prinsessa, "että tämä talo on vain luostari eikä mikään linnoitus; että täällä raukeaa olemattomiin kaikki sellainen, mikä ihmisiä liikuttaa; täällä ei ole mitään sellaista, jota ihminen voisi käyttää toisia ihmisiä vastaan. Tämä talo ei ole suinkaan oikeuden, voiman ja väkivallan talo, vaan hyvin yksinkertaisesti Jumalan talo."

"Oi, sitähän minä juuri kaipaankin", vastasi Lorenza. "Niin, tämä on Jumalan talo, ja ainoastaan Jumalan talossa voin minä saada olla rauhassa."

"Mutta Jumala ei hyväksy kostoa; kuinka voisitte toivoa meidän kostavan teidän vihamiehillenne? Kääntykää esivallan puoleen."

"Kysytte, kuka hän on, Madame?" toisti hän. "Hän on, siitä olen varma, noita demooneja, jotka sotivat ihmisiä vastaan ja joille saatana, heidän ruhtinaansa, on antanut yliluonnollisen voiman."

"Mitä sanoittekaan?" kysyi prinsessa ja katseli vierasta ikäänkuin ajatellen, eikö hän ehkä ollut hullu.

"Ja minä, voi minua onnetonta!" huudahti Lorenza väännellen kauniita käsiään, jotka olivat kuin jonkin muinaisen kuvapatsaan malliin valetut; "minä satuin kohtaamaan tuon miehen, ja minä olen…"

Lorenza tuli yhä lähemmäksi prinsessaa; ja sitten virkkoi hän aivan hiljaa, kuten itse säikähtäen sanojaan:

"Riivajaisen!" huudahti prinsessa: "kuulkaa, oletteko te järjissänne vai olisittekohan…?"

"Hullu, tarkoitatte ja aioitte sanoa! En, minä en ole hullu, mutta minä voin tulla hulluksi, jos te minut hylkäätte."

"Mutta sallikaa minun teille vakuuttaa, että minun mielestäni te olette aivan Jumalan armollaan enimmin suosimain olentojen näköinen. Te näytätte minusta olevan rikas, te olette kaunis, te puhutte aivan selvästi, teidän kasvoissanne ei huomaa pienintäkään merkkiä tuosta kamalasta ja salaperäisestä taudista, jota sanotaan riivaajaiseksi."

"Madame, minun elämässäni ja elämäni seikkailuissa piilee synkkä salaisuus, jota tahtoisin salata itseltänikin."

"Selittäkäähän, pyydän. Olenko minä siis ensimmäinen, jolle te puhutte onnettomuudestanne? Entä sitten vanhempanne, ystävänne?"

"Vanhempani!" huudahti nuori nainen, pistäen tuskissaan kätensä ristiin. "Minun poloiset vanhempani, saanko enää koskaan heitä nähdä? Ja ystäväni?" lisäsi hän katkerasti. "Oi, Madame, missä minulla on ystäviä!"

"Kuulkaahan, aletaan kysellä järjestyksessä, lapseni", virkkoi Madame Louise koettaen avata vieraan naisen tunnustuksille uraa. "Ketkä ovat teidän vanhempanne, ja missä oloissa läksitte heidän luotaan?"

"Madame, minä olen roomatar ja asuin vanhempaini kodissa Roomassa. Isäni on vanhaa aatelia; mutta kuten kaikki Rooman patriisit on hän köyhä. Sitäpaitsi on minulla äiti ja vanhempi veli. Olen kuullut, että kun Ranskassa sellaisella ylimysparilla kuin minun vanhempani on poika ja tytär, niin uhrataan tyttären myötäjäiset, että saataisiin pojalle sotilasvirka. Meillä uhrataan tytär sitä varten, että poika saataisiin hengelliseen arvosäätyyn. Minä en olekaan siis saanut mitään oppia, koska vanhempaini täytyi kustantaa veljeni opinnoita, veljeni, joka lukee, kuten äitini yksinkertaisuudessaan sanoi, kardinaaliksi."

"Siitä johtuu, Madame, että vanhempani uhrasivat mitä suinkin voivat tukeakseen veljeäni ja että minut päätettiin lähettää nunnaksi Subiacon karmeliittiluostariin."

"En mitään, Madame. Lapsesta saakka oli puhuttu, että sellainen tulevaisuus oli minulle aivan välttämättömyys. Minulla ei ollut omaa tahtoa, minun mieltäni ei muuten kysyttykään, minua käskettiin, enkä minä voinut muuta kuin totella."

"Madame, meillä Rooman tytöillä ei ole omaa tahtoa, vaan ainoastaan kaipuumme. Me rakastamme maailmaa niinkuin kadotukseen tuomitut paratiisia, nimittäin sitä tuntematta. Sitäpaitsi näin minä muista tytöistä niin paljon esimerkkejä, jotka olisivat tuominneet menettelyni sopimattomaksi, jos päähäni olisi pälkähtänyt tehdä vastarintaa, mutta sitä en tehnytkään. Kaikki ystävättäreni, joita tunsin ja joilla kuten minulla oli joku veli, olivat saaneet maksaa oman veronsa tuottaakseen suvulle kunniaa. Minulla ei olisi ollut perusteltua syytä valittaa kohtaloani; minulta ei vaadittu mitään yleisistä tavoista poikkeavaa. Äitini hyväili minua hiukan tavallista enemmän sen päivän lähestyessä, jolloin minun oli erottava hänestä."

— Viimein tuli päivä, jolloin minun kokelaskauteni oli alkava; isäni hankki viisisataa roomalaista scudia luostarimaksuksi minusta, ja me läksimme matkalle Subiacoon.

— Roomasta Subiacoon on noin neljä tai puolen viidettä penikulmaa, mutta vuoristotiet ovat niin huonoja, ettemme päässeet enempää kuin puolitoista penikulmaa viidessä tunnissa, jotka kuluivat lähdöstämme. Kuitenkin oli matka minusta mieluisa, vaikka se olikin niin väsyttävä. Minä iloitsin siitä aivan kuin viimeisestä autuudestani, ja kaiken matkaa minä lausuin jäähyväisiä puille, pensaille, kiville ja yksinpä lakastuneille ruohoillekin. Kukapa tiesi, olisiko luostarissa edes ruohoa, kiviä, pensaita tai puita.

— Yhtäkkiä siten unelmoidessani ja ajaessamme pienen metsikön ja halkeilleen jyrkän kallioseinän välitse, vaunut rutosti pysähtyivät, minä kuulin äitini kirkaisevan ja isäni tapailevan käteensä pistoolejaan. Katseeni ja sieluni palasivat taivaasta jälleen maan päälle. Meidät olivat pysäyttäneet rosvot.

"Lapsiraukka!" huudahti Madame Louise kuunnellen yhä tarkkaavammin tätä kertomusta.

"No niin; täytyykö minun teille tunnustaa, Madame? Minä en erikoisesti pelästynyt, sillä nuo miehet pysäyttivät meidät ryöstääkseen meiltä rahat, ja ne rahat, jotka he tahtoivat meiltä ryöstää, nehän olivat aiotut luostarimaksukseni. Jos ei ollut tuota maksua suorittaa, niin minun luostariinmenoani täytyisi lykätä vielä sen aikaa, joka isältä menisi uuden summan hankkimiseen. Ja minä tiesin kyllä, millä työllä hän oli saanut kokoon nämäkin viisisataa scudia."

— Mutta ensimmäisen saaliinsa jaettuaan eivät rosvot antaneetkaan meidän jatkaa matkaamme, vaan he karkasivat minun kimppuuni. Ja kun minä näin isäni kaikin voimin koettavan minua puolustaa —, kun näin äitini vuodattavan kyyneleitä, silloin minä ymmärsin, että outo onnettomuus kohtasi minua, ja luonnollisesta vaistosta, joka saa ihmisen vaaran hetkellä huutamaan apua, minä aloin rukoilla rosvoilta armoa, vaikka minä tiesinkin rukoilevani turhaan, sillä eihän tuolla autiolla paikalla kukaan minua kuulisi.

— Eivätkä rosvot välittäneetkään minun rukouksistani, äitini kyyneleistä, isäni vastarinnasta, vaan he sitoivat minulta kädet selän taakse, ja tähdäten minua kamalin silmin, joiden katseiden merkityksen minä nyt ymmärsin, niin selvänäköiseksi oli kauhu minut tehnyt, alkoivat he erään toverinsa nenäliinalla heittää arpaa nappuloilla, jotka yksi heistä kaivoi taskustaan.

— Enimmin kauhisti minua se seikka, ettei tuolla kehnolla pelipöydällä näkynyt minkäänlaisia pelattavia rahoja.

— Sillaikaa kuin arpanappulat kiersivät kädestä käteen, karmi minua kauhu, sillä minä ymmärsin, että he pelasivat minusta.

— Yhtäkkiä eräs rosvoista päästi hurjan voitonhuudon ja nousi ylös, kun taas toiset sadattelivat ja purivat hammasta; hän juoksi luokseni ja tempasi minut syliinsä ja painoi huulensa huuliani vasten.

— Äitini vääntelehti maassa, johon hänet oli heitetty, ja isäni pyörtyi.

— Minä saatoin toivoa enää yhtä ainoaa: että joku niistä rosvoista, jotka olivat joutuneet tappiolle, surmaisi minut raivonpuuskassa veitsellä, sillä sellainen ase oli heillä kaikilla suonenvetoisesti puristetuissa käsissään.

— Hän oli puhunut hiljaa erään vartijaksi jätetyn rosvon kanssa, joka oli antanut hänen tulla paikalle vaihdettuaan hänen kanssaan jonkin merkin.

— Tuo mies, joka oli keskikokoinen, kasvoiltaan mahtavan näköinen, katseeltaan päättävä, jatkoi tyynesti ja rauhallisesti lähestymistään ratsun selässä.

— Rosvo oli jo ottanut minut käsivarsilleen ja alkoi kantaa minua jonnekin, kun hän yhtäkkiä kääntyi, kuultuaan ensimmäisen äänen pillistä, joka oli uuden tulijan ruoskan kädensijassa.

— Ja kun rosvo ei heti totellut, taivutti tuntematon tulija käsivartensa kulmaan ja asetti kaksi sormeaan rintaansa vastaan erillään toisistaan. Ja aivan kuin tuo merkki olisi ollut itsevaltiaan hallitsijan käsky, rosvo meni nyt tuntemattoman luo.

— Hän ei lausunut muuta kuin tämän yhden sanan, siitä olen varma, sillä minä katselin häntä niinkuin ihminen katsoo veistä, jolla hänet aiotaan surmata, ja kuuntelin niinkuin hän kuuntelee sanaa, joka merkitsee hänelle joko kuolemaa tahi elämää.

— Sitten rosvo palasi kuin masennettu jalopeura ja ärähdellen tuon pedon lailla luokseni; hän päästi nuoran, jolla ranteeni olivat sidotut, ja samoin hän vapautti isäni ja äitini.

— Sitten tulivat rosvot ja panivat kukin vuorostaan eräälle kivelle osansa saalistaan, sillä he olivat jo jakaneet keskenään rahat. Ainoaakaan scudia ei noista viidestäsadasta puuttunut.

— Sillä välin minä jälleen selvisin kauhustani isäni ja äitini sylissä.

— 'Lorenza Feliciani', sanoi muukalainen ja loi minuun yli-inhimillisen katseensa, 'jatka matkaasi, sillä sinä olet vapaa'.

— Isäni ja äitini kiittivät muukalaista, joka tunsi minut, vaikka emme häntä tunteneet. Sitten he nousivat jälleen vaunuihin, ja minä läksin ajamaan heidän seurassaan aivan kuin jotakin kaivaten, sillä en ymmärtänyt, mikä omituinen, vastustamaton voima veti minua pelastajani puoleen.

— Hän jäi seisomaan liikkumattomana paikalleen ikäänkuin yhä edelleenkin meitä suojellakseen.

— Minä olin katsellut häntä niin kauan kuin olin voinut. Ja vasta sitten, kun hän oli kadonnut aivan näkyvistäni, lakkasi paino, joka oli rintaani ahdistanut.

"Mutta kuka se omituinen mies sitten oli?" kysyi prinsessa tästä yksinkertaisesta kertomuksesta liikutettuna.

"Suvaitkaahan kuunnella minua lisää", vastasi Lorenza. "Oi, kaikki ei ole vielä lopussa."

— Koko matkalla emme me, isä, äiti ja minä, olleet puhuneet mistään muusta kuin tuosta merkillisestä pelastajasta, joka oli ilmestynyt yhtäkkiä avuksemme, salaperäisenä ja mahtavana ja kuin taivaan lähettämänä.

— Isäni, joka ei ollut niin herkkäuskoinen kuin minä, arveli hänen olevan jonkun suuren rosvoliiton päällikkö, jollaiset liitot, vaikka ne Rooman lähistöllä jakautuvat pieniin osastoihin, tottelevat kuitenkin yhteistä ylipäällikköä. Sellaisia tuo korkein päällikkö, jolla on rajaton valta, tarkastaa silloin tällöin ja palkitsee ja rankaisee heitä ja jakaa saaliin.

— Mutta minä, vaikka minun kokemukseni olivat monin kerroin vähäisemmät kuin isäni, minä, joka kuulin vaistojeni ääntä ja olin kiitollisuuden tunteen vallassa, minä en uskonut, en voinut uskoa, että se mies oli rosvo.

— Ja niinpä lisäsinkin joka ilta pyhää neitsyttä rukoillessani rukoukseen lauseen, jonka tarkoitus oli anoa siunausta madonnalta tuolle tuntemattomalle pelastajalleni.

— Jo samana päivänä minä jouduin luostariin. Maksettava summa oli saatu takaisin, eikä ollut mitään estettä minun sinne pääsylleni. Minä olin surullisempi, mutta samalla myöskin alistuvaisempi kuin koskaan ennen. Kun olin italiatar ja taikauskoinen, ajattelin, että Jumala tahtoi omistaa minut kokonaan, puhtaana ja saastattomana, koska Hän kerran oli pelastanut minut noiden rosvojen käsistä, jotka luultavasti itse pahahenki oli lähettänyt tahraamaan sitä viattomuuden kruunua, jota ainoastaan Jumalalla oli oikeus nostaa otsaltani. Ja niinpä minä yhdyinkin koko luonteeni kiihkolla vanhempain nunnien intoon jouduttaa minut nopeasti nunnaksi. Minut pantiin kirjoittamaan paaville anomus, joka vapauttaisi minut tavallisesta koeajasta. Minä kirjoitin ja piirsin nimeni kirjeen alle. Anomuksen oli laatinut isäni niin kiihkeää halua ilmaisevaan sanamuotoon, että hänen Pyhyytensä luuli tuossa anomuksessa näkevänsä maailmaan väsyneen sielun tulisen yksinäisyydenkaipuun. Hän myöntyi kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja hänen erikoisesta armostaan lyhennettiin kokelasaikani, joka on tavallisesti muille vuoden tai kahdenkin vuoden pituinen, yhdeksi kuukaudeksi.

— Minulle ilmoitettiin tämä uutinen, mutta se ei minua surettanut eikä ilahduttanut. Olisi luullut, että minä olin jo kuollut maailmalle ja että minua käsiteltiin jo kuin pelkkää ruumista, josta oli jäljellä enää vain tunteeton varjo.

— Kaksi viikkoa minua pidettiin lukon takana peläten, että maalliset pyyteet saisivat minut jälleen valtaansa. Varhain viidennentoista päivän aamuna sain käskyn toisten sisarten kanssa tulla alas kappeliin.

— Italiassa ovat luostarinkappelit julkisia kirkkoja. Paavi ei nähtävästikään luule, että papilla on oikeus määrätä ainoastaan jotkut harvat rukoilemaan Jumalaa huoneessa, jossa Hän kuuntelee palvelijoitaan.

— Minä menin kuoriin ja asetuin penkilleni. Vihreäin verhojen välissä, jotka peittivät tuon kuorin edessä olevaa säleikköä, tai paremminkin sanoen, joiden piti sitä peittää, oli tarpeeksi suuri rako, niin että siitä saattoi nähdä itse kirkkoon.

— Tuosta raosta, joka niin sanoakseni salli minun katsoa maalliseen päin, näin minä kirkossa erään miehen seisomassa yksinään keskellä polvistunutta seurakuntaa. Se mies katseli minua tai paremminkin ahmi minua silmillään. Silloin tunsin minä uudestaan tuon omituisen ja epämiellyttävän vaikutuksen, jonka olin jo ennen kerran tuntenut; yli-inhimillisen voiman, joka veti minua niin sanoakseni ulos omasta itsestäni, aivan niinkuin kotona olin nähnyt veljeni vetävän magneetilla neulan paperiarkin, jopa laudan taikka porsliinilautasenkin lävitse.

— Ah, minä olin kykenemätön, masennettu, voimaton kestääkseni tuota vetovoimaa, minä käännyin hänen puoleensa, panin käteni ristiin niinkuin Jumalaa rukoillessani ja sekä sydämellä että suulla sanoin hänelle:

— Nunnat katselivat minua hämmästyneinä. He eivät olleet ymmärtäneet liikkeitteni syytä eikä sanojani; he katselivat sinne päin, jonne minun käteni, ääneni ja silmäni viittasivat. He nousivat ylös paikoiltaan tähystämään hekin vuorostaan kirkkoon. Minä katselin sinne yhä ja vapisin.

— He kyselivät minulta asiaa, mutta minä en osannut muuta kuin punastua ja kalveta ja sammaltaa jotakin käsittämätöntä.

— Siitä hetkestä saakka, huudahti Lorenza epätoivoissaan, "siitä saakka minä olen ollut pahanhengen vallassa".

"Mutta enhän tuossa kaikessa näe mitään yliluonnollista, siskoni", vastasi prinsessa hymyillen; "rauhoittukaa siis ja jatkakaa".

"Että olin aivan täydellisesti pahan vallassa: koko sydämeni, koko sieluni, järkeni, oli pahahenki saanut valtaansa."

"Siskoni", virkkoi Madame Louise, "pelkäänpä, että tuo pahahenki oli vain rakkautta".

"Oi ei, rakkaus ei olisi voinut tuottaa minulle sellaisia kärsimyksiä, rakkaus ei olisi ahdistanut sillä tavalla sydäntäni, rakkaus ei olisi sillä tavoin tärisyttänyt kuin myrskytuuli puuta, rakkaus ei olisi tuonut minulle sellaista pahaa ajatusta kuin minulle tuli."

"No niin, pahahenki, jonka vallassa olin, kuiskasi päinvastoin korvaani, että minä en saisi ilmaista tuota salaisuuttani. Ainoakaan nunna ei ehkä ollut tullut luostariin jättämättä hylkäämäänsä maailmaan rakkauden muistoa, monella oli Jumalaa rukoillessaan sydämessään jonkun miehen nimi. Rippi-isä oli tottunut sellaisiin tunnustuksiin. Mutta minä, joka olin niin arka, niin hurskas, niin kaino ja viaton, minä, joka en ollut ennen onnetonta Subiacon matkaani puhunut koskaan ainoaakaan sanaa muitten miesten kanssa kuin veljeni, minä, joka olin sen jälkeen katsahtanut ainoastaan kaksi kertaa tuon tuntemattoman miehen silmiin, minä kuvittelin, Madame, että minua syytettäisiin jostakin lemmenseikkailusta tuon miehen kanssa, jollaisia kaikilla nunnillamme oli ollut kaivattujen lemmityistensä kanssa ennenkuin he olivat pukeutuneet nunnanhuntuun."

"Se on kyllä paha ajatus", vastasi Madame Louise. "Mutta pahahenki, joka tuo kiusaamalleen naiselle ainoastaan tällaisia ajatuksia, on melkoisen viatonta laatua. Jatkakaa."

"Seuraavana päivänä minua pyydettiin tulemaan vieraiden vastaanottohuoneeseen. Minä menin; näin siellä erään Roomassa Via Frattinan varrella asuvan naapuruksen, nuoren naisen, joka kaipasi minua suuresti, sillä me olimme siellä viettäneet kaiket illat yhdessä pakisten ja lauleskellen."

— Hänen takanaan seisoi ovella muuan mies viittaan verhottuna ja odotti häntä aivan kuin palvelija. Tuo mies ei kääntynyt ollenkaan puoleeni, mutta minä käännyin kuitenkin hänen puoleensa. Hän ei puhunut minulle sanaakaan, ja kuitenkin minä aavistin, kuka hän oli. Hän oli jälleen tuo tuntematon pelastajani.

— Sydämeni häiriintyi taasen samalla tapaa kuin olin jo ennenkin tuntenut. Minä tunsin olevani aivan täydellisesti tuon miehen vallassa. Ellei välillä oleva säleikkö olisi minua pidättänyt, olisin minä varmaankin mennyt hänen luokseen. Hänen viittansa varjosta lähti omituinen hohde, joka häikäisi silmiäni. Hänen itsepintaisesta vaikenemisestaan läksi ääniä, jotka ainoastaan minä saatoin kuulla ja jotka puhuivat minulle sulosointuista kieltä.

— Minä ponnistin kaikki voimani, mitä minulla itselläni enää oli, ja kysyin Via Frattinan varrella asuvalta ystävättäreltäni, kuka tuo mies oli, joka oli hänen seurassaan.

— Hän ei häntä tuntenut. Hänen miehensä oli ensin aikonut lähteä hänen kanssaan luostariin; mutta lähtöhetkellä oli mies tullut hänen luokseen tuon tuntemattoman seurassa ja sanonut hänelle:

— 'Minä en voikaan tulla saattamaan sinua Subiacoon, mutta tässä on eräs ystäväni, joka sinut saattaa sinne.'

— Ystävättäreni ei ollut kysellyt selityksiä, niin suuresti hän kaipasi saada nähdä minua jälleen. Ja hän tuli luostariin tuon tuntemattoman kanssa.

— Ystävättäreni oli jumalinen nainen. Hän näki eräässä vastaanottohuoneen nurkassa madonnan kuvan, jota kiitettiin erittäin ihmeitä tekeväksi. Hän ei tahtonut lähteä luostarista ennenkuin oli rukoillut polvillaan sen edessä.

— Sillä aikaa astui tuntematon mies äänettömästi lähemmäksi, tuli hitaasti minua kohti, avasi viittansa ja upotti silmiini katseensa, joka oli kuin kaksi tulista sädettä.

— Minä odotin, että hän puhuisi. Silloin minun rintani kohosi, jos niin voi sanoa, aivan kuin vastaanottaakseen hänen sanojaan, mutta hän nosti ainoastaan molemmat kätensä pääni yläpuolelle, tullen aivan säleikön viereen, joka eroitti meidät toisistamme. Samassa valtasi minut kuvaamaton hurmiotila. Hän hymyili minulle. Ja minä hymyilin vastaan sulkien silmäni aivan kuin minua olisi omituisesti huumannut. Sillaikaa hän katosi, kuten hän olisi ainoastaan tahtonut saada selville, mikä voima hänellä oli minuun; ja sitä mukaa kuin hän loittoni, minä selvisin vähitellen tajuihini. Kuitenkin olin minä vielä tuossa omituisessa harha-aistimuksen tilassa, kun Via Frattinan varrella asuva ystävättäreni lopetti rukouksensa ja nousi ylös, lausui minulle jäähyväiset, syleili minua ja poistui hänkin vuorostaan.

— Illalla riisuutuessani löysin minä kaulaliinani alta kirjelipun, joka sisälsi ainoastaan seuraavat kaksi riviä:

'Se mies, joka Roomassa rakastaa nunnaa, tuomitaan kuolemaan.
Annatteko kuoleman sille, jolle olette velkaa elämänne?'

— Siitä päivästä alkaen, Madame, olin täydellisesti pahan vallassa, sillä minä valehtelin Jumalalle, koska en Hänelle tunnustanut, että ajattelin tuota miestä yhtä paljon, jopa enemmänkin kuin Häntä.

Lorenza keskeytti puheensa pelästyen itsekin viimeistä sanaansa ja katsellakseen, minkä ilmeen prinsessan lempeät ja älykkäät kasvot saisivat, kun hän tämän kuuli.

"Tämä ei ole suinkaan pahanhengen valtaan joutumista", vastasi Ranskan Madame Louise varmasti. "Se on onnetonta intohimoa, toistan sen teille vieläkin, ja olen teille jo sanonut, etteivät maailmalliset asiat saa astua tänne luostarin sisäpuolelle muulloin kuin niitä kadutaan."

"Kadutaan, Madame?" huudahti Lorenza. "Mitä sanotte! Te näette minun itkevän, rukoilevan Jumalaa, te näette minun polvillani anelevan teitä pelastamaan minua tuon miehen helvetillisestä vallasta, ja kuitenkin te voitte kysyä, kadunko minä? Oi, minä tunnen paljon muuta kuin katumusta, minä näännyn omantunnon tuskiin!"

"Kuulkaa, kuulkaa minua loppuun, älkääkä sitten tuomitko minua liian ankarasti, minä rukoilen sitä teiltä, Madame", pyysi Lorenza.

"Lempeys ja laupeus ovat velvollisuuksiani, ja minä olen kärsiväin palvelija."

"Kiitoksia, oi kiitoksia. Te olette tosiaan se lohduttava enkeli, jota minä tulin tänne etsimään."

— Kolmena päivänä viikossa me laskeusimme alas kappeliin, ja joka kerta oli tuo muukalainen läsnä noissa jumalanpalveluksissa. Minä koetin vastustaa, minä sanoin olevani sairas; minä olin päättänyt, etten menisi alas kappeliin. Oi ihmisen heikkoutta! Kun tuli jumalanpalveluksen aika, minä menin alas vasten tahtoanikin, ikäänkuin korkeampi voima olisi kukistanut tahtoni ja pakottanut minut niin menettelemään. Sitten sain nauttia jonkun silmänräpäyksen suloista rauhaa, jos tuo mies ei ollut vielä kirkkoon saapunut. Mutta heti hänen astuessaan sinne, minä tunsin hänen tulevan. Olisin voinut varmasti sanoa: nyt hän on sadan askeleen päässä, nyt hän seisoo kynnyksellä, nyt hän on kirkossa, tarvitsematta katsoa häneen päinkään, ja sitten, kun hän oli asettunut tavalliselle paikalleen, kääntyivät silmäni häneen päin ja katselivat häntä, vaikka ne sitä ennen olisivat olleet kaikkein hartaimmin rukoillessani luotuina rukouskirjaani.

— Sen jälkeen en voinut rukoilla enkä lukea, vaikka jumalanpalvelus olisi kestänyt kuinka kauan. Kaikki ajatukseni, koko tahtoni, koko sieluni yhdistyivät pelkästään katseeseeni, ja katseeni oli yksinomaan tuon miehen oma, joka taisteli Jumalan kanssa minusta, sen minä hyvin tunsin.

— Ensin en ollut voinut katsoa häneen pelkäämättä häntä; sitten halusin häntä nähdä; ja viimein minä ajatuksissani suorastaan riensin häntä kohtaamaan. Ja usein olin näkevinäni yöllä, aivan kuin ihminen näkee unta, hänet kadulla tai tuntevinani hänen menevän ikkunani ohitse.

— Kerrottu ei ollut jäänyt tovereiltani huomaamatta. Siitä ilmoitettiin abbedissalle, ja hän puolestaan ilmoitti siitä äidilleni. Kolme päivää ennen kuin minun piti vannoa nunnanvalani, näin minä kammiooni astuvan kolmen sukulaiseni, mitä minulla oli maailmassa: isäni, äitini ja veljeni.

— He tulivat minua syleilemään vielä kerran, sanoivat he; mutta minä huomasin kyllä, että heidän tarkoituksensa oli toinen. Sillä kun äitini oli jäänyt kanssani kahden, alkoi hän tehdä minulle kysymyksiä. On helppo huomata pahanhengen vaikutus siinä tilaisuudessa, sillä vaikka minun olisi pitänyt tunnustaa kaikki äidilleni, kielsin minä kaikki itsepintaisesti.

— Se päivä, jolloin minun piti pukeutua nunnanhuntuun, sattui keskelle omituista taistelua, jota minä kamppailin itseäni vastaan, haluten ja samalla peläten hetkeä, joka minut antaisi Jumalan omaksi, ja tuntien hyvin, että jos pahahenki aikoi vielä kerran minua kiusata, tekisi hän sen juuri tuolla juhlallisella hetkellä.

"Ja se omituinen mies ei ollut kirjoittanut teille muuta kuin ensimmäisen kirjeen, jonka löysitte kaulahuivinne alta?" kysyi prinsessa.

"Kuten sanoin teidän Korkeudellenne, sinä päivänä olivat kärsimykseni viimeinkin loppuvat. Sillä vaikka se olikin merkillisen suloista, oli kuitenkin kristitystä sielusta kuvaamaton tuska olla alinomaa yhden ja saman ajatuksen, yhden ainoan olennon vainoama, joka oli aina läsnä ja saattoi ilmestyä odottamatta, aina ilkkuvana, koska hän ilmestyi minulle juuri hetkellä, jolloin taistelin häntä vastaan, ja koska hän niillä hetkillä vastustamattomasti hallitsi minua. Ja niinpä minä useinkin kaipasinkin hartaasti tuota pyhää lopullisen valan hetkeä. Kun olen Jumalan oma, ajattelin minä, niin osaa Jumala kyllä minua puolustaakin, kuten Hän varjeli minua rosvojen karatessa kimppuuni. Minä unohdin, että Jumala oli rosvojen hyökätessä puolustanut minua ainoastaan tuon saman miehen välityksellä."

— Oli sitten tullut juhlallisen toimituksen hetki. Minä olin mennyt alas kirkkoon valkeana ja levottomana ja kuitenkin tyynempänä kuin tavallisesti. Isäni, äitini, veljeni ja tuo Via Frattinan varrella asuva ystävämme olivat kirkossa, ja kaikkien ympäristön kylien asukkaat olivat kiiruhtaneet sinne, sillä seudulle oli levinnyt huhu, että minä olin kaunis, ja kaunis uhri on muita otollisempi Herralle, väitetään. Jumalanpalvelus alkoi.

— Minä toivoin ja rukoilin koko sielustani, että toimitus tapahtuisi pian, sillä hän ei ollut kirkossa ja minä tunsin vallitsevani melkoisesti omaa tahtoani silloin kuin hän oli poissa lähettyviltäni. Pappi kääntyi jo puoleeni ja näytti minulle Kristuksen kuvaa, Vapahtajaa, jolle minun piti pyhittää elämäni; ojensin jo käteni tuota ihmisten ainoaa auttajaa kohti, kun jäseniäni alkoi väristää entinen tuttu vavistus, joka ennusti hänen lähestymistään. Ja samassa ilmaisi rintani ahdistus, että hän oli jo astunut jalkansa kirkon kynnyksen yli, ja viimein käänsi tuo vastustamaton vetovoima minun katseeni alttaria vastapäätä olevaan osaan kirkkoa, vaikka minä kuinka koettelin pysyttää sitä uskollisesti kiinni Kristuksen kuvassa.

— Vainoojani seisoi lähellä saarnastuolia ja katseli minuun kiinteämmin kuin koskaan ennen.

— Siitä hetkestä olin hänen vallassaan; jumalanpalvelus, juhlamenot, rukous, kaikki keskeytyivät.

— Luullakseni kuulusteltiin minua kirkkokäsikirjan mukaan, mutta minä en vastannut. Muistan, että minua vedettiin käsivarresta ja että minä huojuin sinne tänne kuin jokin hengetön kuva, joka on irtaantunut jalustaltaan. Minulle näytettiin saksia, joiden teristä auringon säteet välkähtivät kuin kauhea salama; mutta se salama ei saanut minua räpäyttämään silmäänikään. Tuokion tunsin sitten niiden kylmät terät kaulallani ja kuulin teräksen vinkuvan tukassani.

— Silloin tuntui minusta kuin viimeisetkin voimani olisivat pettäneet, kuin sieluni olisi irtaantunut ruumiistani ja rientänyt hänen luokseen. Ja minä kaaduin suoraan kivipermannolle, en suinkaan, ihme kyllä, pyörryksissä, vaan uneen vaipuneen tavalla. Minä kuulin kovaa äänten sorinaa, sitten tulin kuuroksi, mykäksi ja tunteettomaksi. Juhlatoimitus keskeytyi hirveään hälinään.

"Eikö se ollut kauhea tapaus", sanoi Lorenza, "eikö siinä huomaa helposti Jumalan ja ihmisten vihollisen sekaantumista asiaan?"

"Varokaa ajattelemasta noin", vastasi prinsessa hellän säälivästi, "varokaa, nais-raukka, minun mielestäni te olette liian taipuvainen lukemaan yliluonnollisen syyksi sellaisen, joka johtui ainoastaan teidän luonnollisesta heikkoudestanne. Tuon miehen nähdessänne te pyörryitte, minä en näe siinä mitään muuta. Jatkakaa."

"Oi, Madame, Madame, älkää sanoko niin, tai odottakaa edes, ennenkuin lausutte tuomionne, kunnes olette kuullut kaikki", huudahti Lorenza. "Eikö siinä muka ollut mitään yliluonnollista?" jatkoi hän. "Mutta silloinhan olisin selvinnyt tajuihini kymmenessä minuutissa, neljännestunnissa tai tunnissa pyörtymiseni jälkeen. Minä olisin neuvotellut sisarten kanssa, minä olisi heidän parissaan saanut takaisin rohkeuteni ja uskoni."

"Aivan niin", vastasi Madame Louise, "mutta eikö sitten sillä tavoin käynyt?"

"Madame", vastasi Lorenza samealla ja kiihkeällä äänellä, "kun selvisin tajuihini, oli ylläni yö. Kiivas ja tahdikas heilunta oli kiusannut minua jo muutaman minuutin. Minä kohotin päätäni luullen olevani kappelin katon alla tai nunnankammiossani sängyn verhojen takana. Minä näin kallioita, puita, pilviä; ja kesken kaikkea minä tunsin sitten lämpöisen henginnän hyväilevän kasvojani. Minä luulin sairaanhoitaja-sisaren vaalivan itseäni ja tahdoin häntä kiittää… Madame, minun pääni lepäsi miehen rintaa vasten, ja se mies oli tuo minun vainoojani. Minä katselin ja koskettelin itseäni tietääkseni varmasti, elinkö minä tai olinko edes valveilla. Minä huudahdin kauhusta. Minä olin valkoisiin puettu. Päässäni oli valkeista ruusuista solmittu seppele aivan kuin olisin ollut morsian tai kuollut."

"Seuraavana päivänä", jatkoi Lorenza nyyhkyttäen, "seuraavana päivänä otin selon, miten pitkä aika tällä välin oli kulunut: oli keskiviikko. Minä olin siis kolme päivää tiedottomana; ja minä en tiedä yhtään mitään, mitä noina kolmena päivänä oli tapahtunut."

KYMMENES LUKU

Seurasi syvä hiljaisuus, jonka kuluessa toinen noista naisista oli vaipunut tuskallisiin mietteisiin ja toinen helposti ymmärrettävän kummastelun valtaan.

"Ja te ette itse millään tavoin ollut avullisena ryöstössänne?" kysyi prinsessa.

"Ja kuitenkin on luostari tavallisesti hyvin suljettu ja vartioitu paikka; siellä on rautatangot ikkunoissa, melkein ylitsepääsemättömät muurit ja porttivahti, joka ei koskaan jätä muille avaimiaan. Niin on laita varsinkin Italiassa, jossa luostarisäännöt ovat paljon ankarammat kuin Ranskassa."

"Mitenkä voisinkaan selittää teille tätä, Madame, sillä olen koettanut syventyä muistojeni kuiluun, mutta en löydä sieltä siitä hetkestä saakka kerrassaan mitään."

"Voi, Madame, se tunne, joka minulla oli tuota miestä kohtaan, oli aivan eriskummallinen. Silloin, kun hän on läsnä, en minä ole enää itseni, minä olen hän; mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin; mitä hän käskee, sen minä teen; minun sieluni on aivan voimaton, minun järkeni tahtoa vailla: yksi ainoa hänen katseensa kukistaa ja lumoaa minut. Milloin tuntuu siltä kuin valaisi hän sieluni sopukoihin ajatuksia, jotka eivät ole minun omiani, milloin tuntuu kuin vetäisi hän minusta näkyville ajatuksia, jotka ovat piilleet minussa niin kätkettyinä, etten ole niiden olemassaoloa aavistanutkaan. Oi, Madame, näettekö nyt, että tämä on selvää noituutta."

"Se on ainakin omituista, ellei juuri yliluonnollista", vastasi prinsessa. "Mutta millaisissa väleissä olitte tuon miehen kanssa sen tapahtuman jälkeen?"

"Hän oli minua kohtaan erinomaisen hellä ja minuun vilpittömästi kiintynyt."

"Sitä minä en usko; päinvastoin puhuu hänen sanoissaan suorastaan jonkinlainen apostoli."

"En, en, Madame", väitti nuori nainen tuskallisesti ja tarmokkaasti; "minä en rakasta häntä".

"Silloin teidän olisi pitänyt paeta hänen luotaan, teidän olisi pitänyt turvautua maalliseen valtaan ja antaa vanhempienne vaatia teitä takaisin."

"Me pysähdyimme matkan varrella ainoastaan taloissa, jotka näyttivät olevan hänen omiaan ja joissa kaikki tottelivat häntä. Monta kertaa minä pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta henkilöt, joiden puoleen käännyin, olivat saaneet häneltä erikoiset ohjeet; minulle ei koskaan mitään vastattu."

"Ensin kyytivaunuilla; mutta Milanossa eivät meitä enää odottaneet kyytivaunut, vaan eräänlainen pyörillä kulkeva talo, jossa me sitten jatkoimme matkaamme."

"Kyllä, mutta silloin hän lähestyi minua ja sanoi minulle: 'Nukkukaa.' Ja minä vaivuin uneen enkä herännyt ennenkuin hän tuli takaisin."

"Te ette oikein tosissanne tahtonutkaan paeta", virkkoi hän; "muuten teidän olisi onnistunutkin se tehdä".

"Oi kyllä, Madame, ainakin mikäli minä ymmärrän… Mutta luullakseni minä olin lumottu."

"Hän puhui minulle harvoin rakkaudesta, Madame, enkä muista hänen itseäni hyväilleen muuten kuin suutelemalla minua illalla otsalle ja samoin aamulla."

"Omituista, eriskummallista tosiaankin", jupisi prinsessa. Mutta yhä hän epäili ja jatkoi:

"Sanokaa vieläkin, etteivät minkäänlaiset maalliset siteet yhdistä teitä häneen."

"Että hänellä ei ole mitään oikeuksia, joilla hän voi vaatia teitä takaisin."

"Mutta kuinka te sitten olette tullut tänne?" jatkoi prinsessa.
"Kertokaa, — sillä sitä minä en ymmärrä."

"Madame, minä käytin hyväkseni ankaraa rajuilmaa, joka yllätti meidät jonkun matkaa tänne päin muistaakseni Nancy-nimisestä kaupungista. Hän oli poistunut paikaltaan vierestäni; hän oli mennyt ajoneuvojen toiseen osastoon, erään vanhuksen puheille, joka siinä osastossa asui. Silloin minä hyppäsin hänen ratsunsa satulaan ja pakenin."

"Minä ajattelin, etten voisi mennä takaisin Roomaan, koska siellä luultaisiin, että minä olin tuon miehen kanssarikollinen; siellä minä olisin ollut häväisty, vanhempani eivät olisi ottaneet minua vastaan."

— Sen tähden minä päätin paeta Pariisiin ja elää siellä piilosalla tai lähteä johonkin muuhun suureen kaupunkiin, jossa pääsisin kätköön kaikkien ihmisten silmiltä ja varsinkin hänen.

— Kun tulin Pariisiin, oli koko kaupunki järkyksissään siitä, että te olitte ruvennut nunnaksi karmeliittiluostariin, Madame. Kaikki kiittivät teidän hurskauttanne, teidän hyvyyttänne ja sääliänne kärsiviä kohtaan. Tämä tieto oli minulle valonsäde, Madame. Minut valtasi varma vakaumus, että te yksinänne olitte kyllin hyvä ottaaksenne minut turviinne ja kyllin mahtava voidaksenne puolustaa minua.

"Te vetoatte aina minun mahtiini, lapseni: onko hän siis sitten niin mahtava, tuo mies?"

"Mutta kuka hän sitten on? Sanokaahan nyt! Hienotunteisuudesta en ole tähän saakka tahtonut sitä teiltä kysyä. Mutta jos minun täytyy teitä suojella, niin on minun saatava tietää, ketä vastaan."

"Oi, Madame, siinä on taas seikka, johon en voi teille vastata. Minä en laisinkaan tiedä, kuka hän on ja mikä hän on: sen tiedän ainoastaan, etteivät ne, joiden eteen hän suvaitsee ilmestyä, voisi kunnioittaa enemmän kuningasta tai palvella nöyremmin jumalaansa kuin häntä."

"Madame, minä olen kuullut häntä mainittavan monilla eri nimillä. Mutta niistä on ainoastaan kaksi jäänyt mieleeni. Toisella niistä puhutteli häntä tuo vanhus, josta olen jo teille kertonut ja joka oli matkatoverinamme Milanosta siihen saakka, jolloin pakenin hänen luotaan. Toisella nimellä taas hän itse puhui itsestään."

"Hän… hän tuntee koko maailman, hän tietää kaikki sen asiat; hän puhuu… taivaan Jumala, anna hänelle anteeksi sellaiset herjaukset!… hän puhuu Aleksanteri Suuresta, Caesarista ja Kaarle Suuresta niinkuin he olisivat olleet hänen tuttaviaan, ja ovathan ne miehet luullakseni kuolleet sangen kauan sitten; mutta lisäksi puhuu hän vielä Kaifaasta, Pilatuksesta ja Vapahtajastamme Jeesuksesta Kristuksesta aivan kuin hän olisi nähnyt hänen ristinkuolemansa."

"Madame, minä en tiedä varmaan, mitä tuo nimitys, jota hänestä käytätte, Ranskassa merkitsee; mutta sen minä tiedän varmaan, että hän on vaarallinen mies, olento, jonka edessä kaikki taipuu, kaikki murtuu, kaikki vaipuu tomuksi, mies, jota luulisi aseettomaksi, mutta jolla on omat aseensa; jonka saattaisi luulla olevan yksin, mutta joka voi nostattaa miehiä vaikka maan alta. Ja kaiken tämän hän saa aikaan ilman väkivaltaa ja voimaa, yhdellä ainoalla sanallaan, pelkällä viittauksella… yhdellä ainoalla hymyllään."

"No", virkkoi prinsessa, "olkoonpa se mies millainen tahansa, teitä suojellaan häntä vastaan, olkaa huoletta, lapseni".

"Niin, ja sen teen niin kauan kuin ette itse kieltäydy ottamasta sitä suojelusta vastaan. Mutta älkää uskoko älkääkä varsinkaan koettako uskotella minulle yliluonnollisia ilmiöitä, joita teidän sairas mielikuvituksenne on luonut. Saint-Denisin luostarin muurit ovat varma turva helvetin voimia vastaan, ja vieläpä peloittavampiakin, nimittäin ihmisten valtaa vastaan, uskokaa minua. Sanokaa nyt, madame, mikä on aikomuksenne?"

"Näillä jalokivillä, jotka ovat omiani, Madame, toivon voivani maksaa pääsyn johonkin luostariin, ja juuri tähän, jos se suinkin käy päinsä."

Ja Lorenza laski pöydälle muutamia kalliita rannerenkaita, kallisarvoisia sormuksia, komean timantin ja parin verrattomia korvarenkaita. Niiden arvo oli parikymmentä tuhatta écua.

"Kyllä, ne ovat minun, Madame; hän antoi ne minulle, ja minä annan ne nyt Jumalalle. Minulla on ainoastaan yksi toivomus."

"Että hänen arabialainen hevosensa Djerid, joka oli vapautukseni välikappale, annettaisiin hänelle takaisin, jos hän sitä vaatii."

"Mutta te ette tahdo millään ehdolla maailmassa poistua hänen kanssaan täältä, eikö niin?"

"Se on totta, sen olette jo sanonut. Te vaaditte siis, madame, yhä edelleen päästä nunnaksi Saint-Denisin luostariin ja jatkaa täällä uskonnollista hartauttanne, jonka kertomanne merkillinen tapahtuma Subiacossa keskeytti?"

"Se on pyhin toivomukseni, Madame, ja minä anelen polvillani teiltä sitä suosionosoitusta."

"No niin, olkaa huoletta, lapseni", vastasi prinsessa, "tästä hetkestä alkaen saatte elää meidän joukossamme. Ja siitä päivästä, jolloin olette näyttänyt meille, miten suuresti te sitä suosiota tosiaan haluatte, ja jolloin mallikelpoinen käytös, jota teiltä odotan, on oikeuttanut teidät sen saamaan, sinä päivänä olette Herran oma, ja minä menen vastuuseen, ettei kukaan teitä ryöstä Saint-Denisin luostarista, kun sen abbedissa valvoo turvallisuuttanne."

Lorenza lankesi suojelijattarensa jalkain juureen ja kiitteli häntä mitä hartaimmin ja vilpittömimmin.

Mutta yhtäkkiä hän kohosi ylös toisen polvensa varaan, kuunteli, kalpeni ja alkoi vavista.

"Voi", huudahti Lorenza; "tämä vavahdus sydämessä… hän lähestyy, hän on jo lähellä!"

"En, en, Madame. Katsokaa, hän vetää minua täältä vasten tahtoani; pitäkää minua kiinni, pitäkää."

"Mutta koettakaa nyt rauhoittua, lapsiraukka", sanoi hän; "vaikka hän tulisikin, täällä olette tosiaan turvassa."

"Hän on lähellä, hän on lähellä, uskokaa minua!" huudahti Lorenza aivan kauhistuneena ja lamassa ja ojensi kätensä huoneen ovea kohti.

"Mielettömyyttä!" väitti prinsessa. "Astutaanko muka sillä tavalla Ranskan Madame Louisen huoneeseen?… Siinä tapauksessa täytyisi tuon miehen tuoda jotakin kuninkaallista käskyä".

"Madame, minä en tiedä, miten hän on tullut sisään", huudahti Lorenza ja kaatui selin maahan; "mutta sen tiedän ja siitä olen aivan varma, että hän nousee nyt portaita, että hän on tuskin kymmenen askeleen päässä täältä… että hän on jo täällä".

Yhtäkkiä ovi aukesi; prinsessa astui askeleen taaksepäin säikähtäen vasten tahtoaankin tällaista omituista yhteensattumaa.

"Madame", vastasi nunna, "tänne luostariin tuli muuan ylimys, joka tahtoo puhutella teidän kuninkaallista korkeuttanne".

"Preussin kuninkaan lähettämänä erikoisasialle hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan hoviin pyytää hän saada kunnian puhella hetken teidän kuninkaallisen korkeutenne kanssa."

Madame Louise mietti silmänräpäyksen; sitten sanoi hän kääntyen
Lorenzan puoleen:

"Ja te, sisareni, antakaa ylimyksen nyt tulla sisään", jatkoi prinsessa. Nunna kumarsi ja poistui.

Prinsessa piti huolen, että sivuhuoneen ovi tuli tarkasti lukkoon, ja meni sitten jälleen istumaan nojatuoliinsa ja odotti nyt tavallaan sangen levottomana, mitä tapahtuisi.

Hänen perässään asteli se mies, jonka olemme nähneet antaneen ilmoittaa itsensä esittelyjuhlissa kuninkaan hovissa.

Hänen pukunsa oli sama kun siinäkin tilaisuudessa, nimittäin jäykänmuotoinen preussilainen univormu; päässä hänellä oli sotilasperuukki ja kaulassa musta liina. Hän loi Madame Louisen edessä suuret ja ilmehikkäät silmänsä maahan, mutta ainoastaan suodakseen hänelle kunnioituksen, johon jokainen aatelismies, olkoon hän miten ylhäinen tahansa, on velvollinen Ranskan prinsessaa kohtaan; sillä yhtäkkiä kohotti hän jälleen silmänsä kuin peläten näyttävänsä liian nöyrältä.

"Madame", lausui hän, "minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne tästä minulle suvaitsemastanne suosiosta. Minä olin kuitenkin siitä varma, koska tiesin, että teidän korkeutenne auttaa jalomielisesti kaikkia onnettomia ja kärsiviä."

"Tosiaan, monsieur, sitä koetan tehdä", vastasi prinsessa arvokkaasti, sillä hän uskoi voivansa kymmenen minuutin puhelulla musertaa tuon miehen, joka näytti tulleen julkeasti pyytämään jonkinlaista suojelusta, käytettyään väärin valtaansa.

"Mitä hyvää voin teille tehdä, monsieur?" jatkoi Madame Louise entiseen pisteliääseen tapaan.

"Teidän korkeutenne, jota minä en olisi tullut suinkaan ilman vakavia syitä häiritsemään rauhassanne, jonka olette omaksenne valinnut, on, niin ainakin luulen, antanut turvaa eräälle henkilölle, jonka kohtalot koskevat minua mitä suurimmassa määrin."

"Ja missä suhteessa hän on teihin? Onko hän sukulaisenne, läheinen tai kaukainen?"

"Vaimonneko?" kysyi prinsessa kovemmalla äänellä, niin että se olisi kuulunut sivuhuoneeseen. "Onko Lorenza Feliciani kreivitär de Fenix?"

"Kyllä, Lorenza Feliciani on kreivitär de Fenix, madame", vastasi kreivi aivan tyynesti.

"Täällä karmeliittiluostarissa ei ole mitään kreivitär de Fenixiä", vastasi prinsessa kuivasti.

"Ehkä, Madame, teidän korkeutenne ei ole siis vielä vakuuttunut, että
Lorenza Feliciani ja kreivitär de Fenix ovat sama henkilö?"

"En, sen tunnustan", vastasi prinsessa, "ja te arvasitte aivan oikein, monsieur; minun vakaumukseni ei tässä suhteessa suinkaan ole varma".

"Suvaitseeko teidän korkeutenne käskeä, että Lorenza Feliciani tuodaan teidän eteenne, niin teiltä haihtuu viimeinenkin epäilys. Pyydän anteeksi, että väitän tällä tavoin teitä vastaan; mutta minä olen kovin kiintynyt tuohon nuoreen naiseen, ja tietääkseni on hän kovin suruissaan siitä, että hänen täytyy olla erossa minusta."

— Oh, — ajatteli prinsessa, — Lorenza puhui totta, tuo mies on tosiaan vaarallinen olento.

Kreivi pysyi yhä täysin tyynenä ja noudatti mitä ankarimmin hovisääntöjen määräämää kohteliaisuutta.

"Monsieur", sanoi hän ääneen, "enhän voi antaa teille naista, jota täällä ei ole. Ymmärrän hyvin, että te niin kiihkeästi etsitte häntä, jos tosiaan rakastatte häntä, niinkuin sanotte, mutta jos tahdotte hänet löytää, niin saatte hakea muualta, uskokaa minua."

Kreivi oli sisään tullessaan nopeasti vilkaissut ympärilleen kaikkiin esineihin, mitä Madame Louisen huoneessa oli, ja hänen silmänsä olivat kohdistuneet sekunniksi, tosin vain yhdeksi ainoaksi sekunniksi, mutta se riitti, pöytään, joka oli eräässä huoneen hämärässä kulmassa. Ja juuri sille pöydälle oli Lorenza jättänyt jalokivensä, jotka hän oli antanut maksuksi päästäkseen karmeliittiluostariin. Säihkystä, jota niistä läksi varjoon, oli kreivi de Fenix heti ne tuntenut.

"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsisi muistaa asioita, ponnistus, jota pyydän teitä tekemään", väitti kreivi, "niin te muistaisitte hyvin, että Lorenza Feliciani oli äsken tässä huoneessa, että hän asetti tuohon pöydälle siinä olevat jalokivet ja että hän, neuvoteltuaan teidän korkeutenne kanssa, meni…"

Kreivi de Fenix näki vilaukselta katseen, jonka prinsessa loi sivuhuoneeseen päin.

"Joten minä odotan nyt vain, että teidän korkeutenne suvaitsee antaa minun käskeä häntä tänne, ja hän tulee heti, sitä en epäile."

Prinsessa muisti, että Lorenza oli lukinnut oven sisältä, joten mikään ei voinut pakottaa häntä tulemaan vasten hänen omaa tahtoaan.

"Mutta", virkkoi prinsessa koettamatta salata harmiaan siitä, että oli valehdellut miehelle, jolta ei kuitenkaan mitään voinut salata, "mutta jos hän tulee tänne, mitä hän täällä tekee?"

"Ei mitään, Madame; hän sanoo ainoastaan teidän Korkeudellenne tahtovansa tulla pois täältä kanssani, kun hän kerran on minun vaimoni."

Viimeinen sana rauhoitti prinsessaa, sillä hän muisti, miten jyrkästi
Lorenza oli kieltänyt olevansa tuon miehen vaimo.

"Saattaisipa luulla, ettei teidän korkeutenne usko minua", vastasi kreivi kohteliaasti. "Kuitenkaan ei ole kovinkaan mahdoton asia, että kreivi de Fenix on nainut Lorenza Felicianin, ja koska viimemainittu on hänen vaimonsa, hän vaatii vaimoaan takaisin."

"Vaimoanne taas!" huudahti Louise kärsimättömästi; "te uskallatte väittää, että Lorenza Feliciani on teidän vaimonne?"

"Kyllä, Madame", vastasi kreivi aivan koruttomasti; "niin uskallan, sillä se on totta".

"Näytän teille omin silmin katsellaksenne vihkimätodistuksen, jonka pappi, joka meidät yhdisti, on asianmukaisesti laatinut ja allekirjoittanut."

Kreivi avasi lompakkonsa ja levitti prinsessan eteen nelin kerroin taitetun paperin.

"Tässä on todistus, että puhun totta, Madame, ja että minulla on oikeus vaatia tuota naista takaisin; allekirjoitus osoittaa sen… Suvaitseeko teidän korkeutenne lukea tätä asiapaperia ja tarkastaa allekirjoitusta?"

"Allekirjoitustako!" supisi prinsessa epäillen, mikä oli vieraalle vieläkin loukkaavampi kuin hänen suuttumuksensa; "mutta jos se allekirjoitus onkin…?"

"Sen on kirjoittanut Pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra Strassburgissa; hänet tuntee hyvin esimerkiksi kardinaali de Rohan, ja jos hänen ylhäisyytensä olisi täällä…"

"Hyvä, kardinaali onkin täällä!" huudahti prinsessa ja iski kreiviin leimuavan katseen. "Hänen ylhäisyytensä ei ole lähtenyt vielä Saint-Denisistä; hän on paraikaa tuomiokirkon kanukkien luona; mikään ei siis ole helpompaa kuin näyttää asia toteen itse ehdottamallanne tavalla."

"Se on minulle onnellinen sattuma, Madame", vastasi kreivi ja pisti tyynesti paperin takaisin lompakkoon; "sillä niin näen toivoakseni piankin kaikkien vääräin epäluulojen haihtuvan, joita teidän korkeudellanne on minua kohtaan".

"Moinen julkeus saa minut tosiaan kuohuksiin!" virkkoi prinsessa ja soitti rajusti kelloa. "Sisar, sisar, tänne!"

Sama nunna, joka oli äsken tuonut kreivi de Fenixin sisään, kiiruhti huoneeseen.

"Käske esiratsastajani nousta satulaan", virkkoi prinsessa; "hän vieköön tämän kirjeen kardinaali de Rohanille, joka tavataan tuomiokapitulissa. Hänen täytyy tulla tänne viipymättä, minä odotan häntä."

"Toimita ulos käytävään kaksi ratsupoliisia ja sano heille, ettei kukaan saa lähteä täältä minun luvattani. Mene!"

Kreivi oli seurannut kaikkia Madame Louisen ajatuksen vaiheita, ajatuksen, joka nyt kehittyi päätökseen taistella häntä vastaan viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari sanaa.

"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".

"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"

Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.

"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."

"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten kääntyi hän nuoren naisen puoleen:

Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet ristissä nojatuoliinsa.

"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"

"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä, mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.

"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?" huudahti prinsessa.

Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta miehestä.

"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."

"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi kreivi. "Minä tahdon."

"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".

"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni. Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana, niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä olin kuollut."

"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä olin ikäänkuin horrostilassa".

"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi prinsessa.

"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut; hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."

— Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes kertaakaan huokaisemattani.

— Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni, että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.

— Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä koko maanantain ja tiistain välisen yön.

— Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja päiväksi.

— Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:

— Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.

— Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia jalkoihini.

— Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.

— Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin sairaanhoitajasisar.

— Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.

— Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin… mikä kauhea tieto… omain sielukellojeni soiton.

— Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti minua.

— Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin hänen ilmestyvän kappelin ovelle.

"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":

— Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois arkusta.

— Sairaanhoitajanunna oli niin tottunut ruumiini ääressä paraikaa toimittamaansa työhön, koska hän oli täyttänyt moista velvollisuutta monien muitten nunnien kuoltua, että hän oli nukahtanut tuolilleen. Minä kuljin hänen ohitseen häntä herättämättä ja seurasin miestä, joka oli nyt toisen kerran pelastanut minut kuolemasta.

— Me tulimme pihalle. Minä näin jälleen tähtiä kimmaltelevan taivaan, jota en ollut enää toivonut näkeväni. Minä sain hengittää raikasta yöilmaa, jota vainajat eivät enää tunne, mutta joka elävistä on niin suloista.

— 'Ennenkuin lähdet luostarista', sanoi Akharat minulle, 'valitse
Jumala tai minut. Tahdotko olla nunna? Vai tahdotko seurata minua?'

— 'Mene äänettömästi hänen luokseen, ota avaimet, valitse niistä tämän portin avain ja tuo se minulle.'

— Minä tottelin. Portinvahti-nunnan ovi ei ollut lukossa, minä menin hänen kammioonsa. Astuin suoraan tuolin luo. Etsin avaimia laukusta ja löysin ne; tunsin avaimista porttiin sopivan ja vein sen Akharatille.

— Silloin minä nojauduin hänen käsivarteensa ja me riensimme Subiacon kylän toiseen päähän. Sadan askeleen päässä viimeisestä talosta odottivat meitä valmiit kyytivaunut. Me nousimme niihin ja hevoset läksivät juoksemaan täyttä laukkaa.

"Eikö teille tehty mitään väkivaltaa? Eikö teitä mitenkään uhattu? Te seurasitte tuota miestä omasta tahdostanne?" kysyi Madame Louise.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa kysyy sinulta, Lorenza, pakotinko minä sinua jollakin uhkauksella tai väkivallalla tulemaan kanssani?"

YHDESTOISTA LUKU

Se, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä, että hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen, kysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut noita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja sieluja.

"Madame", sanoi hän, "ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei Lorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme; te saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään myöskin loppua".

"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me yhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä ja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?"

"Kyllä", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä; "kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon".

"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi taipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut selittää?" kysyi prinsessa.

"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne on nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte vielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä on kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun jättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi, sillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun, jonka teidän korkeutenne suvainnee lukea."

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

Prinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä
Lorenzan luo.

Nainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti näkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.

"Ymmärrän", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen esiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, "teidän korkeutenne epäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän saattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan, Lorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?"

Kreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi kätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.

"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi minun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se hänelle; minä tahdon."

Lorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai kohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:

'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet
poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?

"Tämä on suorastaan uskomatonta", virkkoi prinsessa, "enkä minä teitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin yliluonnollista".

"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme", jatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja kuullutkaan. "Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua. Meidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä elämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin voinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi siinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin heti kun saavuimme Strassburgiin."

"Miksikä niin, Madame?" kysyi kreivi hymyillen. "Ja mitä mahdotonta te siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa naimisiin?"

Prinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. "Muistatko minä päivänä me menimme naimisiin?" kysyi hän Lorenzalta.

"Katsopas, Lorenza", jatkoi kreivi, "kysyn tätä siksi, että prinsessa luulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä vihaat minua."

"Minäkö vihaisin sinua!" vastasi hän. "Ei, minä rakastan sinua. Sinä olet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!"

"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta tuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?"

"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun viaton ja tahraton ystävättäresi."

Kreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen nyt kuulitte!

Kauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina norsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle mustalle samettitaustalle.

"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?" kysyi kreivi päästäen kädestään Lorenzan käden.

"Monsieur", huudahti prinsessa, "älkää lähestykö minua enää, enempää te kuin hänkään!"

"Ah", huudahti prinsessa; "vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii ajatella!"

Kreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti kardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa tapahtumia.

Tuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.

Kolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen nojatuoliin ja virkkoi:

Kardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä prinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.

"Anteeksi, Madame", pyysi kreivi, "hänen ylhäisyytensä selittää kohta asian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia".

"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle korkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?" kysyi hra de Rohan.

Kardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä tuo tuollainen huudahdus merkitsi.

"Tässä on", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. "Mikä tämä on?" kysyi kardinaali.

"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea ja onko se paperi pätevä", sanoi prinsessa.

Kardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. "Tämä paperi on aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra Remy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä liikuttaa teidän korkeuttanne?"

"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?" virkkoi kreivi ivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.

"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen allekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?"

"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari vakavaa sanaa tämän herran kanssa."

"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne", virkkoi kreivi de Fenix.

"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä", vastasi kardinaali ylpeästi.

"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata kaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin läsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette vaadi."

"Monsieur", sanoi hän, "on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän aikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te näyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan teille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä ennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine."

"Niin, Madame", virkkoi kreivi de Fenix, "minä olen saanut kunnian tulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen".

"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa henkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia", vastasi kreivi.

"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle sukulaiselleni tehnyt?" kysyi Madame Louise.

"Madame", vastasi kreivi, "sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden, jota hän vaati kuulla".

"Oliko se minun vikani", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai eräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn; "oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus oli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä tulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa; minut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan kysymyksiinsä."

"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle, monsieur?" kysyi prinsessa.

"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon", vastasi kreivi.

"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta korkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä pakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin ja kyynelin."

"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te pyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja että hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä henkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?"

"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle kaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi."

"Mitä teihin tulee, Madame", lisäsi kreivi, "ehkä teidän rukouksenne olisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään kaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä asiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!"

Tuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin prinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti rukoilla.

Silloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien menemään erääseen ikkunakomeroon:

"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta tahdotte?"

Prinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza seisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja tuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa jälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan ripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.

"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef
Balsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix."

"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat teidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille aprikoimista?"

"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka, teidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? Verba et voces, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua voidaan moittia?"

"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.

"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin sanoisitte?"

"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja kenelle tekisin kovin väärin?"

"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."

"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja ystävältänne de Breteuililta?"

"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen…"

"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."

"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."

"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä takaisin."

"Sen löysin minä… Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin marmoripihan poikki."

"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne, jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin…"

Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä vasten.

Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:

"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä. Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."

"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja uskollinen lähettiläs vastaa?"

"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."

"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."

"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan, että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".

"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina päivänä, jotka olette ollut Pariisissa…"

"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta, sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin, ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä ystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille tekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin Compiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa."

"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin turvautunut teihin?" kysyi hän.

"Peste! kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava viisisataatuhatta frangia… eikö summa ollut viisisataatuhatta frangia, sanokaas."

"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä, joka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että saatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole saatu."

"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme aivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri rukouksensa."

Kardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin vastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:

"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan oikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin suinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset tyydyttävät minua täydellisesti."

"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti
Saint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?"

"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko tahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa", jatkoi Balsamo nopeasti. "Vastaa, Lorenza."

"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä silloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne", sanoi prinsessa. "Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista maailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä, joka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de Fenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä. Mutta ottakaa jalokivenne."

"Ne ovat nyt köyhäin, madame", sanoi kreivi de Fenix. "Ja almu on Jumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän takaisin ainoastaan ratsuni Djeridin."

Kreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka nojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.

"Ah, herra kardinaali", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, "siinä ilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa ennustavia voimia".

KAHDESTOISTA LUKU

Gilbert oli Filipistä erottuaan jälleen kadonnut kansantungokseen, kuten olemme kertoneet.

Mutta nyt ei hän syöksynyt tuohon pauhaavaan aallokkoon odotuksesta ja ilosta sykkivin sydämin, vaan sielu syvästi haavoittuneena tuskasta, jota Filipin ystävällinen kohtelu ja ystävällinen tarjous ei ollut voinut lauhduttaa.

Andrée ei aavistanutkaan olleensa julma Gilbertiä kohtaan. Tuo kaunis ja lempeä nuori tyttö ei lainkaan tiennyt, että hänellä ja hänen imettäjättärensä pojalla saattaisi olla minkäänlaisia yhteisiä kosketuskohtia surussa tai ilossa. Hän liihoitteli korkealla yli noiden matalampien ilmapiirien, joihin hän loi valoa tai varjoa mikäli hän itse oli joko iloinen tai suruinen.

Tällä kertaa oli hänen halveksumisensa varjo kohdannut jäätävänä Gilbertiä; ja koska hän oli pelkästään noudattanut oman luonteensa vaistoa, ei hän itse tiennyt olleensa pilkallinen.

Mutta Gilbertiä olivat hänen halveksuva katseensa ja ylpeät sanansa iskeneet suoraan sydämeen kuin pisto aseetonta voimailijaa; eikä Gilbert ollut vielä tarpeeksi filosofi voidakseen verta vuotaessaan löytää lohdutusta epätoivostaan.

Samassa kun hän katosi tungokseen, ei hän enää välittänyt ei hevosista eikä ihmisistä. Hän ponnisti kaikki voimansa ja ryntäsi ihmislauman läpi kuin haavoittunut metsäsika ja olisi helpostikin voinut joutua harhaan tai murskaantua aukoessaan väkivallalla tietään. Kun nuorukainen oli päässyt läpi tiheimmän väentungoksen, saattoi hän hengittää helpommin, ja kun hän sitten katsoi ympärilleen, näki hän olevansa luonnon helmassa, yksinäisyydessä ja veden rannalla.

Tietämättä, minne hän ryntäsi, oli hän juossut Seine-joelle saakka ja oli nyt melkein Saint-Denis-saarta vastapäätä. Lopen väsyksissä, ei ponnistuksesta, vaan sieluntuskasta, hän heittäytyi nurmikolle ja vääntelehti siinä, puristi kaksin käsin päätänsä ja karjahteli raivoissaan kuin moinen villipedon ääni olisi paremmin kuin ihmisen saattanut purkaa hänen tuskaansa.

Eikö ollutkin nyt se häilyvä ja epämääräinen toivo, joka oli tähän saakka luonut heikkoa valon kimmallusta hänen mielettömiin haaveisiinsa, joita hän ei tohtinut edes tarkoin ajatella, eikö se toivo ollutkin nyt yhtäkkiä täydellisesti sammutettu? Miten korkealle yhteiskunnan portaita Gilbert olisikin nerolla, tiedolla tai tutkimuksilla saattanut nousta, olisi hän aina kuitenkin ollut Andréelle ainoastaan Gilbert, nimittäin sellainen seikka tai olento — niin oli Andrée itse sanonut —, josta hänen isänsä ei tarvitsisi olla pienimmässäkään määrin millänsäkään ja joka ei ansaitsisi edes parempansa silmäystä.

Hetken oli Gilbert kuvitellut, että kun Andrée näkisi hänet Pariisissa ja huomaisi hänen päätöksensä taistella halpuuttaan vastaan, taistella, kunnes hän sen oli voittanut, Andrée silloin ihailisi sellaista voimanponnistusta. Ja nyt ei jalolle nuorukaiselle ollut annettu edes tuota rohkaisevaa sanaa, vaan oli hän lisäksi kaikesta vaivastaan ja kauniista päätöksestään saanut ainoastaan samaa halveksuvaa välinpitämättömyyttä, jolla Andrée oli kohdellut Gilbertiä jo Taverneyssä.

Vielä enemmänkin: eikö Andrée ollut melkeinpä suuttunut saadessaan kuulla, että Gilbert oli uskaltanut vilkaista hänen nuottivihkoihinsa? Jos Gilbert olisi pikkusormellaan koskenut noihin nuotteihin, niin eivät ne varmaankaan olisi kelvanneet enää muuhun kuin poltettaviksi.

Rakastaville sydämille ovat pettymys ja rauenneet toiveet ainoastaan isku, jonka kärsittyään rakkaus nousee entistäänkin voimakkaampana ja itsepintaisempana pystyyn. Sellainen sydän ilmaisee tuskaansa valituksin ja kyynelein; se kärsii avuttomana kuin karitsa veitsen raadellessa. Vieläpä niinkin, että näiden marttyyrien rakkautta vain kiihdyttää tuo tuska, jonka pitäisi se tukahuttaa. He väittävät itsekseen, että heidän malttavaisuutensa saa kerran palkintonsa; ja sitä palkinnon päämaalia kohti he sitten yhä vaeltavat, olkoonpa tie hyvä tai huono, ainoastaan sillä eroituksella, että jos tie on huono, pääsevät he perille myöhemmin, siinä koko seikka, sillä he pääsevät sinne kuitenkin.

Niin ei ole kylmien sydämien, itsepäisten luonteiden, väkevälaatuisempien olentojen laita. He vihastuvat, kun näkevät verensä vuotavan, ja heidän tahdonvoimansa lisääntyy siitä niin rajusti, että heidän voi siitä hetkestä saakka luulla paremmin vihaavan kuin rakastavan. Heitä ei saa syyttää; heissä ovat rakkaus ja viha niin lähetysten, etteivät he huomaa itsekään siirtymistä toisesta toiseen.

Tiesikö Gilbert näin sieluntuskainsa masentamana ja rannalla vääntelehtiessään, rakastiko hän vai vihasiko Andréeta? Ei, hän vain kärsi, siinä kaikki. Mutta koska hän ei jaksanut enää lisää kärsiä ja kestää, masensi hän toivottomuutensa ja päätti tehdä jonkin lujan päätöksen.

— Hän ei minua rakasta, — ajatteli Gilbert, — se on totta, mutta ei minunkaan pitäisi toivoa, että hän minua rakastaisi, siihen minulla ei ole oikeutta. Ainoa, mitä minulla olisi oikeus häneltä vaatia, olisi lempeä osanottavaisuus, jota kovaa kohtaloa vastaan uljaasti taistelleet onnettomat saavat ihmisiltä. Sitä, minkä hänen veljensä käsitti, ei Andrée saattanut käsittää. Filip sanoi minulle: 'Kukapa tietää? Ehkäpä sinusta tulee joku Colbert tai Vauban!' Jos minusta tulisi jompikumpi noista kahdesta, antaisi hän minulle oikeutta ja lahjoittaisi minulle sisarensa palkinnoksi hankkimastani kunniasta, kuten hän olisi antanut hänet minulle lahjana synnynnäisestä aateluudesta, jos minä olisin tullut maailmaan hänen vertaisenaan. Mutta Andréelle — sen minä tiedän aivan hyvin —, olisi mikä Colbert, mikä Vauban tahansa aina vain Gilbert, sillä se, mitä hän minussa halveksii, on sellaista, jota ei mikään voi pyyhkiä pois, ei mikään kullata eikä mikään pettää… Se on minun halpa syntyperäni. Ikäänkuin minun ei olisi kasvettava, edellyttäen, että pääsen maaliini, paljoa enemmän näin kuin jos olisin syntynyt Andréen vertaisena! Oi, mieletön olento! Järjetön luoma! Oi nainen, nainen, vajavuus on nimesi! [Shakespearen määritelmä. Suom.]

— Luota tuohon lempeään katseeseen, korkeaan otsaan, sielukkaaseen hymyyn, asentoon, joka on kuin kuningattaren! Kas, tuossa on neiti de Taverney, nainen, joka kauneudellaan ansaitsee hallita maailmaa… Erehdyt; hän on vain luulotteleva, kopea maalaistyttö, aristokraattisiin ennakkoluuloihin pinttynyt. Kaikki nuo kauniit, nuoret herrat tyhjine aivoineen ja kevyine mielineen, joilla on ollut hyvä tilaisuus oppia ja jotka eivät tiedä mitään, ne ovat Andréen mielestä hänen vertaisiaan; sellaiset seikat ja henkilöt saavat häneltä huomaavan katseen… Gilbert on koira, halvempi koiraakin; sillä taisipa Andrée tiedustaa Mahonin vointia, mutta Gilbertin asioita hän ei varmaan olisi kysellyt!

— Ah, hän ei tiedä, että minä olen yhtä voimakas kuin nuo toisetkin, että kun minä saan ylleni samanlaiset vaatteet kuin hekin, tulee minusta aivan yhtä komea; hän ei tiedä, että minulla on sellaistakin, mitä heillä ei ole: taipumaton tahto, ja jos minä tahdon…

Julma hymy vääristi Gilbertin huulia tällä hetkellä, jolloin hän ajatuksensa keskeytti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja hänen päänsä vaipui jälleen hitaasti rintaa vasten.

Mitähän mahtoi tällä tuokiolla hänen synkässä sielussaan liikkua?
Mikä kauhea ajatus painoikaan tuota kalpeaa otsaa, joka jo näin
nuorena oli kellastunut yövalvonnasta ja saanut mietteiden ryppyjä?
Kuka voi siihen vastata?

Merimieskö soutaessaan venheellään myötävirtaan ja hyräillessään Henrik IV:n laulua? Iloinen pesutyttökö, joka tultuaan takaisin Saint-Denisistä ja nähtyään siellä koko juhlasaaton, kiersi nyt matkan päästä Gilbertin, sillä hän luuli nuorta joutenolijaa kai varkaaksi, hänen loikoessaan noin ruohikossa pyykkivaatteilla kuormattujen seipäiden välissä?

Puoli tuntia syvästi mietittyään nousi Gilbert ylös kylmästi ja päättävästi. Hän käveli alas Seinen rantaan, nautti hyvän kulauksen vettä, katseli ympärilleen ja näki kaukana vasemmalla lainehtivan kansantulvan, joka palasi nyt Saint-Denisistä.

Keskellä laumaa näkyivät ensimmäiset vaunut, jotka liikkuivat Saint-Oueniin vievää tietä, käymäjalkaa, sillä niitä esti tavaton tungos.

Dauphine oli tahtonut, että hänen Pariisiin saapumisensa olisi perhejuhla, ja perhe, nimittäin kansa, käytti hyväkseen sille suotua etuoikeutta, ja sen nähtiin pysähtyvän niin lähellä kuninkaallista loistoa, että joukko pariisilaisia nousi ylös yksinpä dauphinen lakeijain paikoillekin ja riippui kiinni hänen raskaiden vaunujensa hihnoissa kenenkään heitä estelemättä.

Gilbert tunsi heti Andréen vaunut, sillä Filip antoi hevosensa laukata tai paremmin sanoen tepastella niiden oven vieressä.

— Hyvä, — tuumi Gilbert itsekseen, — minun täytyy saada tietää, minne Andrée ajaa; ja saadakseni sen tietää, täytyy minun mennä hänen perässään.

Dauphine aikoi syödä illallista la Muettessa, ainoastaan pikku piirissä, kuninkaan, dauphinin, Provencen kreivin ja Artoisin kreivin seurassa. Ja täytyy mainita, että Ludvig XV oli unohtanut ankarimman sopivaisuuden siinä määrin, että hän oli antanut kutsuessaan madame la dauphinen illalliselle Saint-Denisissä hänelle vierasluettelon keralla lyijykynän ja pyytänyt häntä pyyhkimään pois ne nimet, jotka eivät hänestä olleet mieluisia.

Nähdessään rouva Dubarryn nimen, joka oli viimeisenä, oli Marie Antoinette tuntenut huultensa kelmenevän ja vapisevan. Mutta hän oli muistanut keisarinna-äitinsä opetukset ja neuvot ja ponnistanut koko tahtonsa ja jättänyt viehkeästi hymyillen luettelon ja kynän takaisin kuninkaalle ja sanonut olevansa sangen onnellinen päästessään näin heti kuninkaan tuttavalliseen perhepiiriin.

Gilbert ei näitä seikkoja tiennyt, ja vasta la Muettessa hän huomasi rouva Dubarryn vaunut ja Zamoren keikkumassa korkealla valkean hevosen selässä.

Onneksi tuli jo pimeä; Gilbert painautui piiloon puistikkoon, heittäytyen sinne loikomaan ja odottamaan.

Kuningas antoi pojanpoikansa puolison aterioida rakastajattarensa parissa ja oli erinomaisen hyvällä tuulella, varsinkin nähdessään dauphinen kohtelevan rouva Dubarrya vieläkin ystävällisemmin kuin Compiègnessä.

Mutta hänen korkeutensa dauphin oli synkkä ja huolissaan, väitti päätänsä ankarasti särkevän ja poistui seurasta ennenkuin asetuttiin pöytään.

Saattoväkeen kuuluvat henkilöt — ja ylpeän Andréenkin oli pakko tunnustaa, että hänetkin luettiin niihin — aterioitsi sillä välin paviljongeissa kuninkaan heille lähettämän musiikin soidessa. Mutta koska yksin paviljongitkin olivat liian ahtaat, että kaikki olisivat mahtuneet niihin, niin söi viitisenkymmentä herraa taivasalla, ruohikolle katettujen pöytäin ääressä, viidenkymmenen kuninkaallisiin livreoihin puetun lakeijan palvelemina.

Gilbert oli yhä piilossa puistikossa ja näki kaiken tämän komeuden. Hän otti taskustaan Clichy-la-Garennessa ostamansa leivänkappaleen ja söi aivan kuin muutkin, pitäen tarkoin silmällä kaikkia poislähteviä.

Aterian jälkeen ilmestyi madame la dauphine parvekkeelle; hän tuli hyvästelemään vieraitansa. Kuningas seisoi aivan lähellä häntä; rouva Dubarry pysyttäytyi kauimpana huoneen taustalla eikä tullut näkyviin, seuraten hienoa käyttäytymisälyään, jota hänen vihollistensakin täytyi hänessä ihailla.

Kaikki menivät nyt parvekkeen alle tervehtimään kuningasta. Ja koska madame la dauphine tunsi jo monet häntä saattaneista, niin mainitsi kuningas hänelle ainoastaan niiden nimet, joita hän ei vielä tuntenut. Silloin tällöin lennähti dauphinen huulilta kohtelias sana tai sopiva leikinlasku, joilla hän ihastutti kaikki puhuttelemansa.

— Minä olen ylempänä kaikkia noita, sillä koko maailman hinnasta minä en tekisi sitä, mitä he tekevät.

Nyt tuli parooni de Taverneyn ja hänen perheensä vuoro. Gilbert nousi silloin toisen polvensa varaan.

"Monsieur Filip", sanoi dauphine, "annan nyt teille lomaa saattaaksenne isänne ja sisarenne Pariisiin".

Gilbert kuuli nämä sanat aivan selvästi yön värisevässä hiljaisuudessa ja kaikkien läsnäolijain ja katselijain tarkkaavasti vaietessa.

"Herra de Taverney, en voi majoittaa teitä; lähtekää siis tyttärenne kanssa Pariisiin, kunnes olen ennättänyt järjestää hovini Versaillesissa; mademoiselle, muistakaa joskus minua."

Parooni poistui poikansa ja tyttärensä kanssa. Heidän perästään tuli paikalle monia muita, joille dauphine niinikään lausui samanlaisia kohteliaisuuksia; mutta se ei paljoa liikuttanut Gilbertiä.

Hän pujahti pois puistikosta ja seurasi paroonia kahdensadan herrojaan etsivän lakeijan huutaessa, viidenkymmenen kuskin hälisten vastatessa lakeijoille ja kuusienkymmenien vaunujen jyristessä pitkin katukiveystä kuin yhtä monta ukkospilveä.

Koska parooni de Taverneyllä oli hovivaunut, odottivat ne häntä syrjässä muista. Hän nousi niihin Andréen ja Filipin kanssa, sitten suljettiin vaunujen ovi.

"Ystäväni", sanoi Filip lakeijalle, joka sulki vaunujen ovea, "nouse kuskipukille ajajan viereen".

"Siksi, että miesraukka on seissyt aamusta alkaen ja on tietysti väsynyt", vastasi Filip.

Parooni mutisi jotakin, jota Gilbert ei saattanut kuulla. Lakeija nousi kuskin viereen.

Samassa, kun ne aikoivat lähteä liikkeelle, huomattiin, että yksi hihnoista oli irtaantunut.

"Toivoakseni", vastasi Filip; "lähetin la Brien ja Nicolen suoraan Pariisiin. Kirjoitin heidän viedäkseen kirjeen eräälle ystävistäni ja pyysin häntä vuokraamaan meille pienen paviljongin, jossa hänen äitinsä ja sisarensa viime vuonna asuivat. Se ei tosin ole mikään komea asunto, mutta kuitenkin melkoisen mukava. Tehän ette tahdokaan näytellä loistoa, vaan haluatte ainoastaan tilapäisen asunnon."

"Kyllä, jopa varsin kauniita. Mutta luultavasti et saa niistä kauan nauttia, sillä heti hääjuhlallisuuksien jälkeen sinut esitellään hovissa."

"Kaunista tuo unelmamme; koettakaamme olla heräämättä siitä liian nopeasti. Filip, sanoitko kuskille, minne hänen on ajettava?"

Gilbert oli kuullut kaiken muun keskustelun ja oli jo toivonut saavansa kuulla osoitteenkin.

— Ei väliä, minä juoksen heidän perässään, — tuumi hän nyt itsekseen. — Täältä on Pariisiin ainoastaan penikulma.

Hihna oli saatu jälleen kuntoon, kuski nousi ylös paikalleen ja vaunut läksivät liikkeeseen. Mutta kuninkaan hevoset juoksevat hyvin, kun niitä ei tungos ole estämässä, ja ne juoksivat nyt niin nopeasti, että Gilbert raukan mieleen muistui matka Chausséen kylään, hänen pyörtymisensä ja avuton tilansa.

Hän ponnisti voimansa ja pääsi vaunujen takapuolella olevalle seisomapaikalle, jossa ei nyt ollut lakeijaa. Väsynyt Gilbert piti kiinni vaunuista, istahti laudalle ja ajoi vapaakyydillä.

Mutta melkein samassa hän muisti nousseensa Andréen vaunujen takalaudalle, siis lakeijan paikalle.

— No niin, ei käy päinsä, — mutisi sitkeä nuorukainen, — ei saada sanoa, etten minä olisi taistellut viimeiseen hetkeen saakka; jalkani ovat lopen uupuneet, mutta käsivarteni eivät.

Hän otti nyt kaksin käsin kiinni astuinlaudasta, jonka reunalle hän oli asettanut varpaansa, laskeutui sitten alas takaistuimen alle, ja vaikka vaunut koko ajan heilahtelivat ja täristivät, pysyi hän siinä vaikeassa asennossa mieluummin kuin syrjäytti omantuntonsa käskyn.

— Minä saan hänen osoitteensa tietooni, — mutisi hän itsekseen, — sen minä saan. Tästä tulee taas minulle vaikea yö, mutta huomenna minä lepään tuolilla kopioidessani nuotteja. Muuten minulla on rahaakin taskussa, ja minun kannattaa kustantaa itselleni kaksi tuntia lisää unta, jos tahdon.

Sitten ajatteli hän, että Pariisi on sangen suuri ja että hän voi siellä eksyä, koska ei tunne katuja, sen jälkeen kun parooni poikineen ja tyttärineen on mennyt Filipin heille hankkimaan taloon.

Näitä monenlaisia asioita ajatellessaan huomasi Gilbert ajettavan suuren torin poikki, jonka keskellä oli ratsupatsas.

— Ahaa, luulisi aivan oltavan Place des Victoires-torilla, — ajatteli hän samalla kertaa iloissaan ja hämmästyneenä.

Ajettiin alas melkoisen jyrkkää rinnettä; Gilbert oli putoamaisillaan pyöräin alle.

Gilbertin jalat tapasivat maata ja hän ryntäsi nopeasti kadun toiselle puolelle ja pujahti siellä piiloon erään portin töykkärikiven taakse.

Filip hyppäsi ensimmäisenä ulos vaunuista, soitti porttikelloa, kääntyi ja otti Andréen vastaan.

"No", sanoi hän, "aikovatko ne lurjukset antaa meidän viettää yömme täällä?"

Kolme matkalaistamme katosi synkälle pihalle, ja portti suljettiin heidän mentyään.

Vaunut palvelijoineen kääntyivät pois portilta; ne palasivat kuninkaan vaunukartanoon.

Talo, johon kolme matkalaistamme olivat kadonneet, ei ollut missään suhteessa huomattava; mutta kun vaunut vierivät ohitse, valaisi niiden lyhtyjen hohde vierimmäistä taloa ja Gilbert saattoi lukea:

Nyt tarvitsi hänen enää ottaa vain selko kadusta. Hän meni sen lähimpään päähän, muuten samaan suuntaan, jonne vaunut olivat loitonneet. Ja suureksi ihmeekseen tuli hän nyt samalle suihkulähteelle, josta hänen oli tapana juoda vettä.

Hän kulki kymmenisen askelta toista katua; se oli yhdensuuntainen sen kanssa, jolta hän oli tullut. Ja silloin tunsi hän leipurin kaupan, josta hänen oli tapana ostaa leipänsä.

Vieläkään hän ei uskonut, vaan meni kadun kulmaan saakka. Etäisen lyhdyn valossa saattoi hän nyt erottaa valkealla pohjalla samat kaksi sanaa, jotka hän oli lukenut kolme päivää sitten palattuaan Rousseaun kanssa lääkekasveja kokoamasta Meudonin metsistä:

Andrée oli siis ainoastaan kahdensadan askeleen päässä hänestä, lyhyemmän välimatkan kuin Taverneyn linnasta oli ollut hänen pieneen kamariinsa linnan portinpielessä.

Silloin hän meni portin luo toivoen, ettei nuoran päätä, joka nosti portin sisäpuolella salpaa, olisi kokonaan vedetty sisään.

Tämä oli Gilbertille oikea onnenpäivä: lyhyt pätkä nuoraa riippui ulkopuolella; hän tarttui siihen ja veti koko nuoran ulos ja portti aukesi.

Nuorukainen hapuili pimeässä portaille, nousi askeleen kerrallaan aivan hiljaa niitä ylös ja tapasi viimein käteensä kamarinsa oven munalukon, johon Rousseau oli kohteliaasti jättänyt avaimen.

Kymmenen minuutin kuluttua voitti väsymys kaikki mietteet, ja Gilbert vaipui uneen odottaen kiihkeästi huomispäivää.

KOLMASTOISTA LUKU

Kun Gilbert oli tullut kotiin myöhään, mennyt heti vuoteeseen ja nukahtanut sikeästi, unohti hän vetää ikkunansa eteen vaaterääsyn, jolla hänen oli tapana peittää luukkunsa nousevan auringon säteiltä.

Tuo aurinko kävi nyt kello viisi aamulla hänen silmiinsä ja herätti hänet varhain; hän nousi heti ylös peläten nukkuneensa liian kauan.

Gilbert, maan poika, saattoi helposti lukea ajan auringon asemasta ja sen säteitten lämpövoimasta. Hän kiiruhti nyt heti katsomaan tuota kelloaan.

Auringon kalpea valo, joka tuskin vielä punersi korkeain puiden latvoissa, rauhoitti hänet. Hän ei ollut noussut ylös liian myöhään, vaan päinvastoin liian aikaisin.

Gilbert pukeutui ullakkoluukun ääressä, muistellen eilisiä tapahtumia ja antaen raikkaan aamutuulen mieliksensä vilvoittaa polttavaa ja raskasta otsaansa. Sitten muisti hän, että Andrée asui aivan läheisen kadun varrella, Hôtel d'Armenonvillen vieressä. Ja hän koetti nyt arvata, missä noista monista näkemistään taloista hän asui.

Nähdessään tuuheat puutarhat allaan muisti hän, mitä oli kuullut nuoren tytön kysyvän edellisenä iltana.

— Miksikä hän ei valinnut asunnokseen tuota asumatonta puutarhapaviljonkia, — tuumi Gilbert itsekseen.

Omituisesti hänen ajatukseensa sopien kuului samassa paviljongista päin harvinaisia ääniä ja kolinaa, joten hän katsoi sinne. Erästä paviljongin ikkunaa, joka näytti olleen kauan suljettuna, ravisteli heikko ja tottumaton käsi; kehykset antoivat ylhäältä myötä; mutta ne olivat varmaankin välitangon kohdalta kosteuden turvottamat eivätkä ottaneet auetakseen.

Vieläkin ankaramman pudistuksen voimasta narahtivat viimein molemmat ikkunan puoliskot ja lensivät sitten kiivaasti auki, ja ikkunassa näkyi nuori tyttö aivan punaisena ponnistuksesta ja pudistellen tomua käsistään.

Gilbert huudahti hämmästyksestä ja vetäytyi pois luukkunsa äärestä. Tuo tyttö, vielä unesta pöhöisin silmin ja oikoen käsivarsiaan raikkaassa aamuilmassa, oli Nicole-neitonen.

Nyt ei ollut enää epäilemistäkään. Edellisenä iltana oli Filip sanonut isälleen ja sisarelleen, että la Brie ja Nicole järjestivät kuntoon heidän asuntoaan. Tuo paviljonki oli siis mainittu asumus. Siinä Rue Coq-Héronin varrella olevassa talossa, johon matkalaiset olivat menneet sisään, oli siis puutarha Rue Plâtrièren puolella.

Gilbert oli niin rajusti ponnahtanut pois luukkunsa äärestä, että ellei Nicole, joka muuten oli melkoisen matkan päässäkin, olisi niin ajatuksettomasti vaan katsellut eteensä, mikä onkin aamuisin ylös noustessa suloista, olisi hän saattanut huomata filosofimme juuri hänen tempautuessaan takaisin luukkunsa luota.

Mutta Gilbert oli vetäytynyt nopeasti piiloon varsinkin siksi, että hän ei tahtonut Nicolen näkevän häntä täällä ylhäällä ullakkoluukussa; jos filosofimme olisi asunut ensimmäisessä kerroksessa ja jos hänen takaansa avonaisesta ikkunasta olisi näkynyt kalliit tapetit ja komeat huonekalut, niin ehkäpä Gilbert ei olisi arastellut näyttäytymästä. Mutta viidennen kerroksen ullakkohuone luokitti hänet liian halpaan kansanryhmään, joten hänestä oli sangen tärkeätä väistyä piiloon.

Ja sitäpaitsi: jos Andrée olisi saanut tietää, että hän asui siellä, eikö se olisi jo riittänyt saamaan häntä muuttamaan pois tai estämään häntä ainakin kävelemästä puutarhassa?

Niin, niin, Gilbertin ylpeys suurensi häntä taas hänen omissa silmissään! Mitä merkitsi Gilbert Andréelle, ja miksikä olisi Andrée astunut ainoatakaan askelta joko Gilbertiä lähetäkseen tai mennäkseen hänestä kauemmaksi? Eikö hän ollut sen kansanluokan naisia, jotka saattavat vaikka nousta kylpyammeesta lakeijan tai talonpojan läsnäollessa, koska he eivät pidä lakeijaa tai talonpoikaa ihmisenäkään?

Mutta Nicole ei kuulunut tuohon kansanluokkaan, ja niin ollen täytyi
Gilbertin karttaa Nicolea.

Siinä varsinainen syy, jonka tähden Gilbert oli niin kiireesti vetäytynyt pois ikkunasta.

Mutta Gilbert ei saattanut suinkaan vetäytyä siitä pois pysyäkseen myöskin siitä loitolla. Hän menikin siis uudestaan hiljaa sen ääreen ja tohti pilkistellä ulos ikkunanpielen takaa.

Nyt oli paviljongin pohjakerroksessa avautunut myöskin toinen ikkuna, juuri ensiksi avautuneen alle. Ja siinä ikkunassa oli valkea olento: hän oli Andrée, aamuvaipassaan, haeskellen tohveliaan, joka oli pudonnut hänen pienestä jalastaan ja kadonnut tuolin alle.

Turhaan vannoi Gilbert joka kerran, kun hän näki Andréen, tekevänsä itselleen vihastaan suojeluskeinon eikä antavansa rakkautensa johtaa itseään harhaan. Mutta entinen syy sai taas nytkin aikaan entisen seurauksen. Hänen täytyi nojautua seinään, hänen sydämensä tykytti haljetakseen, ja sen sykintä sai veren hänen joka suonessaan kiehumaan.

Mutta vähitellen rauhoittui nuorukaisen valtimojen lyönti ja hän saattoi ajatellakin asiaansa. Kuten olemme maininneet, oli nyt nähtävä näkymättä itse. Gilbert otti yhden Teresian hameista, kiinnitti sen neulalla nuoraan, joka oli sidottu poikki hänen ikkunansa, ja tämän tilapäisen verhon takaa hän nyt saattoi katsella Andréeta tarvitsematta pelätä ihaillun häntä näkevän.

Andrée noudatti Nicolen esimerkkiä: hän oikoi valkeita, kauniita käsivarsiaan, ja silloin tuo liike avasi tuokioksi hänen aamuvaippansa; sitten kumartui hän ikkunasta ulos voidakseen mukavammin katsella ympärillä olevia puutarhoja.

Silloin näki hänen kasvoillaan tyytyväisyyden ilmeen; hän, joka niin harvoin hymyili ihmisille, hymyili ilman syrjäajatuksia luonnolle. Joka taholla oli suuria, siimestäviä puita, ja joka taholla ympäröi häntä vihannuus.

Se talo, jossa Gilbert asui, veti Andréen katsetta puoleensa samoin kuin kaikki muutkin, joiden keskellä puutarha oli. Paikalta, josta Andrée katseli, ei saattanut nähdä muuta kuin ullakkokammiot, ja niistä yksinään niinikään Andréen huoneeseen, — joten Andrée ei suinkaan ajatellut Gilbertin asumusta. Kuinka olisikaan tuo ylpeä nuori tyttö välittänyt siitä kansanluokasta, joka asui niin ylhäällä katon rajassa?

Andrée tuli tästä tutkimuksestaan siis vakuutetuksi, että hän sai olla aivan yksinään ja salassa kaikilta silmäyksiltä ja ettei hänen rauhallisen olinpaikkansa lähettyvillä ollut ainoatakaan pariisilaista pilkallisine ja maalaisnaisten niin suuresti pelkäämine uteliaine kasvoineen.

Sen huomion seuraus nähtiin aivan kohta. Andrée jätti ikkunansa vallan auki, että aamuilma saisi leyhyä huoneen viimeisiinkin sopukoihin saakka, meni sitten kamiinin luokse, vetäisi kellon nuorasta ja alkoi pukeutua tai paremminkin riisuutua pukeutuakseen puolihämärässä kamarissa.

Nicole tuli sisään, päästi hihnat matka-arkun ympäriltä, joka oli tehty kuningatar Annan aikoina, otti kilpikonnanluisen kamman ja avasi Andréen tukan.

Tuossa tuokiossa putosivat pitkät palmikot ja tuuheat kiharat vaippana nuoren neidon olkapäille.

Gilbert veti näännyttävän huokauksen. Hän tuskin tunsi Andréen kaunista tukkaa, johon muoti ja seuratavat olivat ennen sirottaneet hiusjauhetta, mutta hän tunsi Andréen, Andréen puolipukimissa, huolettomassa aamupuvussaan sata kertaa kauniimpana kuin hän oli ollut komeimmassa juhla-asussaan. Suonenvetoisesti vääntyvää suuta kuivasi, hänen sormiaan poltti kuin kuumeessa, hänen silmänsä samenivat ahnaasta tuijotuksesta.

Sattumalta kohotti Andrée päätänsä antaessaan järjestellä tukkaansa ja hänen katseensa osui nyt Gilbertin ullakkokammioon.

"Niin, niin katsele sinä vaan", mutisi Gilbert; "katsele, miten haluat, et näe kuitenkaan mitään, mutta minä näen sen sijaan kaikki".

Gilbert erehtyi: Andrée näki sittenkin jotakin, nimittäin tuulessa heiluvan vaatteen, joka oli kietoutunut nuorukaisen pään ympärille ja oli hänen päässään ikäänkuin turbaanina.

Nicole keskeytti tärkeän toimituksensa, jossa hän paraikaa oli, ja viittasi kammallaan kohti ullakkoikkunaa, ikäänkuin kysyen emännältään, sitäkö esinettä Andrée tarkoitti.

Tätä merkkien antoa, jota Gilbert katseli halukkaasti ja josta hän näytti suunnattomasti nauttivan, oli myöskin katsomassa kolmas henkilö, vaikkei Gilbert siitä tiennyt.

Yhtäkkiä tunsi Gilbert jonkun tempaisevan rajusti Teresian hameen päänsä ympäriltä, ja hän oli aivan vaipua lamaan huomatessaan kamarissaan Rousseaun.

"Hittoako te teette, monsieur?" huudahti filosofi kulmat rypyssä ja pilkallisesti irvistäen ja katsellen tutkivasti vaimonsa hametta, jota Gilbert oli lainannut päänsä verhoksi.

"Ikkuna on sivulla päin, ja aurinko vaivaa teitä jo noustessaan?
Ovatpa teidän silmänne arat, nuori mies!"

Gilbert änkytti jotakin, ja kun hän huomasi puhuneensa itsensä pussiin, peitti hän kasvot käsiinsä.

"Te valehtelette ja pelkäätte", sanoi Rousseau; "teillä on siis jokin ilkeys mielessä?"

Tämä hirveä johtopäätös sai Gilbertin aivan ymmälle ja sen tehtyään meni Rousseau kursailematta seisomaan ikkunan ääreen.

Gilbertin valtasi tunne, joka on liian luonnollinen tarvitaksemme sitä selittää, ja hän ryntäsi nyt myöskin ikkunan ääreen, jossa hän äsken oli pelännyt tulevansa nähdyksi.

"Ahaa!" sanoi Rousseau äänellä sellaisella, että veri Gilbertin suonissa hyytyi; "paviljongissa on nyt asukkaita".

"Ja siellä asuu ihmisiä", jatkoi epäluuloinen filosofi, "ihmisiä, jotka tuntevat minun taloni, sillä he osoittelevat sitä toisilleen".

Gilbert älysi menneensä liian lähelle ikkunaa ja peräytyi askeleen taaksepäin.

Rousseau ei ollut huomaamatta tuota liikettä eikä myöskään syytä, mistä se johtui. Hän näki Gilbertin vapisevan pelosta, että hänet nähtäisiin alhaalta.

"Älkäähän", sanoi hän ja tarttui nuorukaista ranteeseen, "älkäähän, nuori ystäväni; tässä piilee jokin sotajuoni. Teidän ullakkokamarinne ikkunaan viittaillaan. Olkaapa hyvä ja asettukaa tuohon!"

Hän vei Gilbertin luukun ääreen niin, että nuorukaisen voi nähdä alhaalta aivan selvästi.

"Älkää, monsieur, älkää, minä rukoilen teitä!" huudahti Gilbert ja vääntelehti päästäkseen pitelijänsä käsistä.

Mutta vaikka se olisi Gilbertin laiselle voimakkaalle ja notkealle nuorelle miehelle ollut helppo työ, olisi hänen nyt täytynyt siinä onnistuakseen ryhtyä kamppailuun epäjumalaansa vastaan. Kunnioitus esti häntä sitä tekemästä.

"Mutta jos te ette heitä tunne, ja jos he eivät tunne teitä, niin miksi ette tahdo heille näyttäytyä?"

"Monsieur, teillä on kai itsellännekin ollut joskus elämässänne salaisuuksia, eikö niin? Muistakaa se ja säälikää minua ja antakaa minun pitää salaisuuteni."

"Haa, petturi!" huudahti Rousseau; "kyllä minä tiedän, mitä nuo tuollaiset salaisuudet ovat. Sinä olet joku Grimmin, joku Hollbachin kätyreitä. He ovat opettaneet sinut näyttelemään tällaista osaa, saadakseen petoksella minut sinua suosimaan; sinä olet hankkinut pääsyn luokseni ja petät minua nyt. Voi minua kolminkertaista hullua, tuhmaa luonnon rakastajaa, minä luulen auttavani vertaistani ja kuljetankin kotiini ja luokseni urkkijan".

"Sano nyt, minä päivänä sinä minut myyt, Juudas?" kysyi Rousseau verhoutuen Teresian hameeseen, joka hänelle oli huomaamatta jäänyt käteen ja luullen olevansa suurenmoinen tuskassaan, vaikka hän, ikävä kyllä, olikin ainoastaan naurettava.

"Häpäisen sinua, sinä käärmeen sikiö!" huudahti Rousseau. "Sinua, jonka näen viittauksilla puhelevan vihamiesteni kanssa, ilmoittavan heille merkeillä, mistä tiedän mitä, — ehkä tulevan teokseni aiheen!"

"Monsieur, jos olisin tullut teidän luoksenne aikomuksella ilmaista teidän työnne salaisuuksia, niin olisin voinut paljoa paremmin kopioida teidän käsikirjoituksianne, jotka ovat pöydällänne, kuin ilmoitella millään merkeillä, mitä aihetta ne käsittelevät."

Tämä oli aivan totta, ja Rousseau huomasi lausuneensa jälleen tuollaisen mahdottomuuden, jollaisia häneltä pääsi silloin, kun hänen sairaloinen pelkonsa valtasi hänet suuttumukseen saakka.

"Monsieur", sanoi hän, "minä olen teidän tähtenne tuskissani, mutta kokemus on tehnyt minut ankaraksi! Minä olen viettänyt koko elämäni keskellä petoksia; minut ovat pettäneet kaikki, kieltäneet kaikki, kavaltaneet, myyneet kaikki, kiusanneet kaikki. Te tiedätte, että olen noita kuuluisia onnettomia, joita hallitukset karkoittavat yhteiskunnastaan pois. Sellaisissa oloissa on minulla oikeus olla epäluuloinen. Nyt näytätte te minusta epäiltävältä, ja teidän täytyy muuttaa minun kodistani pois".

Hänen kätensä puristuivat suonenvetoisesti nyrkkiin ja hänen silmissään välkähti salama, joka sai Rousseaun hätkähtämään.

Gilbert ehti ajatella, että jos hän muuttaisi pois talosta, kadottaisi hän onnen nähdä joka hetki päivästä Andréen, ja menettäisi sitäpaitsi Rousseaun ystävyyden. Se olisi ollut yhtaikaa suuri onnettomuus ja häpeä.

"Minulta ei lähde armoa", vastasi Rousseau; "ihmisten vääryys on tehnyt minut hurjemmaksi metsän petoa. Te vaihdatte merkkejä vihamiesteni kanssa, menkää heidän luokseen, minä en estä teitä; solmikaa liittoja heidän kanssaan, minä en sitä vastustele, mutta jättäkää minut rauhaan."

"Monsieur, nuo kaksi tyttöä eivät ole mitenkään teidän vihollisianne, he ovat neiti Andrée ja Nicole."

"Neiti Andrée, monsieur, on parooni de Taverneyn tytär. Juuri häntä… voi, antakaa anteeksi, että puhun teille tällaisia, mutta te itse pakotatte minua siihen! — juuri häntä minä rakastan enemmän kuin te olette rakastanut neiti Galleytä ja madame Warensia tai ketään muuta. Hänen perässään minä tulin maalta jalkaisin, ilman rahaa, ilman ruokaa, kunnes vaivuin keskelle maantietä väsymyksestä nääntyen ja tuskan murskaamana. Juuri häntä minä menin eilen näkemään Saint-Denisiin. Hänen perässään minä juoksin aina la Muetteen saakka ja seurasin sitten, hänen minua huomaamatta, la Muettesta kadulle, joka on tässä lähinnä. Hänen minä sattumalta tänä aamuna näin asuvan tuossa paviljongissa; ja lopultakin, juuri hänen tähtensä minä toivoin, että minusta kerran tulisi joku Turenne, Richelieu tai Rousseau."

Rousseau tunsi ihmissydämen ja osasi arvata näiden huudahdusten sävyn todelliseksi; hän tiesi, ettei parhainkaan näyttelijä osaisi matkia moista kyynelten tukahuttamaa ääntä, kuten Gilbert puhui, ja kuumemaisen kiihkeitä liikkeitä, joilla hän vilkastutti puhettaan.

"Siispä valehtelitte, kun sanoitte, ettette häntä muka tunne, ja ellette olekaan petturi, olette ainakin valehtelija."

"Monsieur", vastasi Gilbert, "te murratte sydämeni, ja luulen, että minuun koskisi vähemmän, jos surmaisitte minut heti paikalla".

"Pyh, pelkkiä koreita sanoja Diderotin tai Marmontelin tyyliin; te olette valehtelija, monsieur!"

"No, hyvä, hyvä", virkkoi Gilbert; "minä olen valehtelija, valehtelija, ja sen pahempi teille, ellette ymmärrä sellaisen valheen tarkoitusta. Valehtelija, valehtelija!… Kyllä, minä menen… hyvästi! Minä menen toivottomana, ja minun toivottomuuteni johtuu teidän tunnollenne!"

Rousseau alkoi sivellä leukaansa ja katseli nuorukaista, joka niin suuressa määrin muistutti häntä itseään.

— Kas siinä on jalo mieli tai suuri lurjus, — tuumi hän itsekseen; — mutta joka tapauksessa, jos hän punoo salajuonia minua vastaan, miksikä en säilyttäisi juonen lankoja omissa käsissäni?

Gilbert oli ennättänyt mennä kolme, neljä askelta ovea kohti ja odotti nyt käsi oven rivassa viimeisiä sanoja, jotka joko lopullisesti karkoittaisivat hänet pois tai kutsuisivat hänet takaisin.

"Riittää nyt tästä asiasta, poikaseni", sanoi Rousseau. "Jos olette niin kovin rakastunut, kuten väitätte, ikävä asia teille. Mutta nyt alkaa jo olla päivä pitkällä, te löitte laimin eilisen päivän, meillä on yhteistä kopioimistyötä tänään kolmekymmentä sivua. Joutukaa, Gilbert, joutukaa!"

Gilbert tarttui filosofin käteen ja painoi sen huulilleen, ja sitä hän ei varmaan olisi tehnyt itse kuninkaallekaan. Mutta ennenkuin Rousseau poistui ullakkokamarista ja sillaikaa kun Gilbert seisoi vielä ylen liikutettuna ovella, meni Rousseau vielä kerran ikkunan luokse ja katseli siitä noita nuoria tyttöjä.

Juuri samassa antoi Andrée aamuvaippansa pudota yltään ja otti
Nicolen käsistä päiväpuvun.

Andrée näki ullakkoikkunassa Rousseaun kalpeat kasvot, hänen liikkumattoman hahmonsa, ja ponnahti kiivaasti pois näkyvistä ja käski Nicolea sulkemaan ikkunan. Nicole totteli.

"Ahaa", sanoi Rousseau, "minun vanhoja kasvojani hän pelästyi; tuon toisen nuoria kasvoja ei hän äsken pelännyt. Oi, ihana nuoruus!" Ja hän lisäsi huokaisten:

Sitten pisti hän Teresian hameen takaisin naulaan ja läksi surumielisenä laskeutumaan portaita Gilbertin perästä; nuoruuteen hän ehkä tällä hetkellä olisi vaihtanut suuren maineensa, joka oli Voltairen kunnian vertainen ja jota koko maailma ihaili kilpaa sen kanssa.

NELJÄSTOISTA LUKU

Saint-Claude-katu, jonka varrella olevaan kotiinsa kreivi de Fenix oli kutsunut kardinaali de Rohanin luokseen kohtaukseen, ei vielä siihen aikaan ollut niin nykyisestä muuttunut, ettei siellä saattaisi huomata vielä merkkejä niistä paikoista, joita seuraavassa koetamme kuvailla.

Se ulottui Saint-Louis-katuun ja bulevardiin saakka niinkuin meidänkin päivinämme ja leikkasi Saint-Louis-katua Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin ja Hôtel de Voysinsin välillä, kun se sitävastoin yhtyy nykyään siihen erään kirkon ja maustekaupan välillä.

Niinkuin meidänkin aikanamme oli sen ja bulevardin yhtymäkohdassa melkoisen jyrkkä mäki.

Toinen niistä vei vasemmalle ja johti Hôtel de Voysinsiin, ja toinen jälleen oikealle ja pohjoiseen päin pitkin Pyhän Sakramentin Tytärten luostarin puutarhan kuvetta.

Viimemainittua umpikujaa, jonka oikealla puolella kaartuivat luostarin puutarhan korkeat ja varjokkaat puut, rajoitti vasemmalla puolella korkea, harmaa kiviseinä, joka kuului erääseen Saint-Claude-kadulle päin olevaan taloon.

Tätä kiviseinää saattoi verrata Kykloopin kasvoihin, sillä siinä oli ainoastaan yksi silmä, nimittäin paremmin sanoen yksi ikkuna. Ja lisäksi oli sekin rautaristikoilla ja kangilla varustettu ikkuna hirveän musta.

Aivan mainitun ikkunan alapuolella, jota ei avattu milloinkaan, minkä seikan saattoi huomata helposti hämähäkinverkoista, jotka sitä ulkoapäin peittivät, aivan sen ikkunan alla, sanomme, oli pieni ja suurilla rautanauloilla nastoitettu portti, josta saattoi huomata, ettei se ollut talon pää-sisäänkäytävä, vaan että sinne voi päästä sisälle myöskin tältä puolelta.

Tämän umpikujan varrella ei ollut muita taloja eikä siellä näkynyt enempää kuin kaksi asukasta: eräs rajasuutari lautakojussaan ja vaatteiden paikkaajatar tynnyrissään, jotka molemmat olivat etsineet turvaa luostarin akaasiapuitten alta, sillä kello yhdeksästä aamulla niiden varjo loi tomuiselle kivikadulle virvoittavaa siimestä.

Illalla meni vaatteiden paikkaajatar kotiinsa ja rajasuutari lukitsi palatsinsa, eikä umpikujaa vartioimassa ollut enää ketään, paitsi tuota synkkää ja mustaa ikkuna-silmää, josta olemme puhuneet.

Paitsi mainitsemaamme porttia oli talossa, jota koetamme nyt kuvailla niin tarkoin kuin mahdollista, pää-sisäänkäytävä Saint-Claude-kadulta päin. Tämä käytävä oli kohokuvilla koristettu ajoportti, jonka arkkitehtuuri toi mieleen Ludvig XIII:n aikaisen rakennustyylin. Ja sitäpaitsi oli se koristettu sillä korppikotkanpään muotoisella portinkolkuttimella, jonka kreivi de Fenix oli ilmoittanut kardinaali de Rohanille talonsa erikoiseksi tunnusmerkiksi.

Mitä ikkunoihin tulee, oli niistä näköala bulevardille päin, ja ne olivat aamusta varhain avatut nousevalle auringolle.

Siihen aikaan ja varsinkaan siinä kaupungin korttelissa ei elämä Pariisissa ollut turvallista. Ei siis ole kumma, jos siellä nähtiin ikkunoissa rautaiset ristikot ja aitamuurien reunat täynnä teräviä rautapiikkejä.

Mainitsemme tämän siksi, että puhutun talon ensimmäinen huonekerta muistutti melkoisessa määrin linnoitusta. Vihollisia, varkaita ja rakastavaisia vastaan olivat sen parvekkeet varustetut raudoilla, joissa oli tuhannet terävät okaansa. Bulevardille päin ympäröi rakennusta syvä vallihauta, ja jos olisi aikonut kadulta päästä tähän linnoitukseen, olisi tarvittu kolmekymmentä jalkaa pitkät tikapuut. Muuri oli kolmeneljättä jalkaa korkea ja esti tai paremminkin hautasi varsinaisen pihan kokonaan näkymästä.

Tämä talo, jonkalaisen eteen nykyaikainen kulkija olisi pysähtynyt kummastuksissaan, levottomana ja uteliaana, ei kuitenkaan vuonna 1770 ollut ulkomuodoltaan mikään harvinainen. Se oli päinvastoin täydellisesti sopusoinnussa koko kaupunginkorttelin kanssa. Ja joskin Saint-Louis-kadun hyvät ja Saint-Claude-kadun yhtä hyvät asukkaat kammosivat rakennuksen seutuja, ei siihen kammoon ollut suinkaan syynä itse talo, sillä sen maine oli vielä aivan moitteeton, vaan sen aiheutti läheinen autio katu nimeltä Boulevard de la porte Saint-Louis, joka oli melkoisen huonossa maineessa, ja Pont aux Choux-silta, jonka kaksi likaviemärin ylitse rakennettua kaarta olivat kaikista vähänkin vanhoihin tarinoihin perehtyneistä pariisilaisista suorastaan muinaisen Gadeksen ylipääsemättömien patsaiden veroiset.

Tällä suunnalla veikin bulevardi ainoastaan Bastiljiin. Parin virstan pituisella matkalla ei sen varrella näkynyt kymmentäkään taloa. Ja kun kaupungin hallitus ei ollut pitänyt tarpeellisena kustantaa sinne minkäänlaista valaistusta, niin oli tuo autio ja asumaton taival kello kahdeksasta illalla kesäisin ja kello neljästä talvisin oikea kihisevä varkaitten pesä.

Ja kuitenkin ajoivat nyt kello yhdeksän illalla, noin kolme neljännestuntia sen jälkeen kuin mainitsemamme vieras oli käynyt Saint-Denisin luostarissa, vaunut kiivasta vauhtia juuri tätä bulevardia pitkin.

Kreivi itse ratsasti parikymmentä askelta vaunujen edellä Djeridillä, joka huiski pitkää häntäänsä, päristellen tomuisista katukivistä huokuvaa tukehuttavaa hellettä.

Vaunuissa, joiden verhot olivat lasketut alas, tuli Lorenza nukkuen vaunutyynyillä.

Kun pyöräin jyrinä alkoi kuulua, aukesi portti kuin taikasauvan kosketuksesta, ja kun vaunut olivat kadonneet Saint-Claude-kadun nielevään pimeyteen, pujahtivat ne äsken kuvailemamme talon pihaan.

Näin suurta salaperäisyyttä ei kuitenkaan olisi vaadittu, sillä kadulla ei ollut ketään, joka olisi nähnyt kreivi de Fenixin palaavan kotiin tai estellyt häntä pienimmässäkään määrin, vaikka hän olisi tuonut vaunulaatikoissaan Saint-Denisin luostarista mukanaan koko luostarin aarteet.

Nyt vielä muutama sana tämän talon sisäpuolesta, johon meidän on tärkeä lukijoitamme tutustaa, sillä aikomuksemme on viedä heidät sinne useampiakin kertoja kuin tämän.

Äsken olemme jo puhuneet talon pihasta. Siellä kasvoi tuuheaa ruohoa, joka koetti kuin väsymättömät vuorimiehet eroittaa pihakivitystä liitteistään. Pihan oikealla puolella oli tallirakennus, vasemmalla vaunuvaja ja kauimpana edessäpäin ulkoportaat. Ne johtivat ylös ovelle, jonka eteen pääsi portaitten kahdelta puolelta, kummaltakin kaksitoista askelmaa nousemalla.

Talon pohjakerrassa tai ainakin siinä osassa siitä, minne saattoi päästä, oli valtavan suuri eteinen, ruokasali, jossa huomiota herätti monet kaapit täyttävä hopeisten pöytäkalujen paljous, ja kolmantena tilava sali. Viimemainittu näytti olevan kalustettu aivan äskettäin, luultavastikin uusia asukkaita varten.

Kun poistuttiin tästä salista ja palattiin eteiseen, jouduttiin ensimmäiseen kerrokseen vieväin portaitten eteen. Siinä kerroksessa oli kolme kamaria.

Mutta jos taitava geometrikko olisi katsein tutkinut talon laajuutta ja laskenut, kuinka suuri se oli läpimitaltaan, olisi hän melkoisesti hämmästynyt nähdessään, että niin laajaan tilaan mahtui siksi vähän huoneita.

Selitys oli siinä, että tämän ensimmäisen ja näkyvän talon sisässä oli vielä toinen, kätketty talo, jonka ainoastaan sen omat asukkaat tunsivat.

Eteisessä oli tosiaan Harpokrates-jumalan [hiljaisuuden jumala kreikkalaisessa jumalaistarustossa. Suom.] kuvapatsaan vieressä, joka sormi huulillaan näytti vaativan tulijaa noudattamaan sitä hiljaisuutta, minkä vertauskuva hän oli, kuvanveistokoristeiden keskeen kätkettynä pieni ovi, joka aukesi erästä jousta painamalla. Tästä ovesta päästiin portaille, jotka oli rakennettu ahtaaseen käytävään ja aivan käytävän levyisiksi. Ja tuo käytävä jälleen oli suunnilleen ensimmäisen kerroksen muiden osien tasalla ja vei pieneen huoneeseen, johon valo pääsi kahdesta, eräälle sisäpihalle päin olevasta ja ristikoilla varustetusta ikkunasta.

Se sisäpiha oli niin sanoaksemme laatikko, joka sulki ja kätki kaikkien katseilta tuon toisen talon.

Mainitsemamme kamari, johon noita kuvaamiamme portaita myöten päästiin, oli nähtävästikin miehen huone. Matot sängyn, nojatuolien ja sohvien edessä olivat komeimpia turkiksia, mitä Afrikasta ja Intiasta voidaan saada. Ne olivat jalopeurain, tiikerien ja pantterien taljoja, kiiluvin silmin ja yhä uhkaavin hampain. Seinät olivat verhotut sahviaaninahalla, joka oli kirjattu sopusuhtaisin kuvioin, ja niiden koristeina riippuivat kaiken maailman aseet: huronin tomahawki, malaijilaisen krik, muinaisen ritarin iskusäilä ja arabialaisen kandjar, kuudennentoista vuosisadan norsunluu-upotuksilla koristettu jousi ja kahdeksannentoista vuosisadan kullalla silattu pyssy, kaikki.

Siinä huoneessa katseli turhaan jotakin toista ulospääsy-aukkoa kuin mainittu porrasovi. Kenties niitä kuitenkin oli, yksi tai useampiakin, mutta ne olivat näkymättömissä ja tuntemattomia.

Saksalainen palvelija, viidenkolmatta- ja kolmenkymmenen ikävuoden väliltä, oli ainoa olento, jonka oli moneen päivään nähty kuljeksivan tuon suuren talon huoneissa. Hän telkesi nyt kiinni ajoportin, aukaisi sitten vaunujen oven ja nosti nukkuvan Lorenzan ulos vaunuista, sillaikaa kun kuski jo välinpitämättömästi riisui hevosia. Sitten kantoi hän naisen sylissään eteiseen ja laski hänet siellä punaisella verholla peitetylle pöydälle ja veti varovasti hänen jalkainsa yli pitkän, valkean harson, johon nuori nainen oli verhottu.

Sitten meni hän jälleen ulos ja sytytti toisesta vaunulyhdystä tulen seitsenhaaraiseen kynttilänjalkaan ja palasi tuo valaistusneuvo kädessään jälleen sisään.

Mutta tällä väliajalla, vaikka se olikin sangen lyhyt, oli Lorenza jo kuitenkin pöydältä kadonnut.

Asia oli nimittäin niin, että myöskin kreivi de Fenix oli mennyt kamaripalvelijansa perässä eteiseen. Ja hän oli vuorostaan ottanut Lorenzan syliinsä ja kantanut hänet seinässä olevasta salaovesta sisään, sulkien sen huolellisesti jälkeensä, salaportaita myöten aseilla koristettuun huoneeseen.

Sinne päästyään painoi hän kenkänsä kärjellä jousta, joka oli korkeaholvisen tulisijan kulmauksessa. Kohta aukesi ovi, joka muodosti samaisen tulisijan taustan, kahden äänettömän saranan varassa, ja kreivi katosi uunin kehystän keskelle ja sen lävitse, sulkien ensin jalallaan painaltaen tuon salaperäisen oven, samalla tavoin kuin hän oli sen avannutkin.

Tulisijan takapuolella hän joutui toisille portaille. Ja noustuaan noin viisikymmentä Utrechtin plyysillä peitettyä askelmaa astui hän kynnyksen yli uuteen huoneeseen; sen seinät olivat verhotut hienoilla silkkitapeteilla, joiden kuviokukat olivat niin eläväväriset ja taitavasti kudotut, että olisi saattanut pitää niitä aivan luonnon kukkina.

Samantapaisella kankaalla verhotut huonekalut olivat kullattua puuta. Kaksi suurta vaskikoristuksin kaunistettua kilpikonnanluista kaappia, Haveri ja ruusupuinen pukeutumispöytä, moniväriseksi maalattu sänky ja lukuisat Sèvres-porsliiniset koruesineet olivat siellä pääasiallisina huomattavuuksina. Tuolit, nojatuolit ja sohvat, jotka olivat järjestetyt sopiviin ryhmiin ympärimitaltaan kaikkiaan kolmekymmentä jalkaa laajalle alalle, kaunistivat muuta huoneistoa, jossa oli paitsi sänkykamaria sen vieressä oleva pukeutumishuone ja pieni naisen seurustelukammio.

Huoneeseen antoi valoa kaksi paksujen uudinten verhoamaa ikkunaa; mutta koska tähän aikaan oli pimeä, ei uutimilla ollut mitään salattavaa.

Seurustelukammiossa ja pukeutumishuoneessa ei ollut minkäänlaisia ikkunoita. Niitä valaisivat yötä ja päivää hyvänhajuisella öljyllä täytetyt lamput, jotka vedettiin huoneesta pois katossa olevan aukon kautta ja joita näkymättömät kädet hoitelivat.

Ei ääntä, ei hienointa tuulen hengähdystä tuntunut näissä huoneissa; olisi voinut luulla olevansa sadan penikulman päässä koko maailmasta. Ja kuitenkin kiilteli kulta joka taholla, seinillä riippui kauniita tauluja, ja suuret böhmiläiset kristallimaljakot loistivat kimaltelevin särmin kuin palavat silmät, kun kreivi, joka ei tyytynyt kammiosta tulevaan värisevään valoon, otti tulta hopeisesta kotelosta, jota Gilbert oli niin uteliaana katsellut, ja sytytti kaksi kamiinin reunalla olevaa, punaisilla vahakynttilöillä varustettua kynttelikköä, laskettuaan Lorenzan ensin eräälle sohvalle.

Sitten hän meni takaisin Lorenzan luo, nojasi toisen polvensa pieluskasaan, joka oli maassa hänen vieressään, ja sanoi:

Kun kreivi mainitsi nimen, nousi nuori nainen toisen kyynäspäänsä nojaan, vaikka hänen silmänsä olivat yhä kiinni. Mutta hän ei vastannut vielä.

"Katso Madame Louisen huoneeseen, josta läksimme noin kolme neljännestuntia sitten."

"Katsele käytäviin ja luostarin pihoihin, näetkö siellä hänen ylhäisyyttänsä."

"Kuule, Lorenza. Minun on sangen tärkeää saada tietää, mitä kardinaali sanoo tuolle miehelle."

"Sinä et pyytänyt minua kuuntelemaan oikeaan aikaan. Mutta maltahan, kamaripalvelija puhelee nyt kuskin kanssa."

Kreivi kirjoitti muutaman sanan paperilappuun ja käänsi paperin pienen kuparilevyn ympärille, jota varmaankin käytettiin tuon paperin painona. Sitten vetäisi hän kellon nuorasta ja painoi nappia, jonka alla nyt aukesi aukko, ja sitten hän pudotti paperilapun aukkoon, joka heti sen nieltyään sulkeutui.

Balsamo hymyili ja painoi huulensa Lorenzan huuliin, jonka koko ruumis värähti tuosta suloisesta kosketuksesta.

"Josef! Josef!" mutisi Lorenza hymyillen melkein tuskallisesti.
"Josef, kuinka minä sinua rakastan!"

VIIDESTOISTA LUKU

Balsamo väistyi kiivaasti takaisin; Lorenzan kädet syleilivät pelkkää ilmaa ja putosivat jälleen ristiin hänen rinnoilleen.

"Ah, kyllä", vastasi nainen; "mutta puhu kanssani paljon, sillä minä kuuntelen niin mielelläni ääntäsi".

"Lorenza, sinä olet usein minulle sanonut, että olisit onnellinen, jos saisit elää yhdessä minun kanssani, erillämme koko maailmasta."

"No niin, olen nyt tuon toivomuksesi toteuttanut, Lorenza. Tähän huoneeseen ei kukaan voi meitä seurata, ei kukaan saada meitä kiinni; me olemme kahden, aivan kahden kesken."

"Niin kovasti! Kas, tuolla on minun rakkaimpia kukkiani, hyvänhajuisia heliotrooppeja, punaisia ruusuja, kiinalaisia jasmiineja. Kiitos, hellä Josefini, kuinka sinä olet hyvä!"

"Minä annan sinulle anteeksi, kun selität minulle ensin tuon omituisen salaisuuden, josta olen koettanut päästä selville siitä saakka kun sinuun tutustuin."

"Kuule, Balsamo. Minussa on kaksi sangen erilaista Lorenzaa: toinen, joka rakastaa sinua, ja toinen, joka sinua vihaa. Samoin on minulla kaksi hyvin erilaista olomuotoa: toinen, jolloin nautin kaikkia autuuden riemuja, ja toinen, jolloin kärsin kaikkia hornan tuskia."

"Kun Lorenza on valveilla, hän on roomatar, Italian taikauskoinen lapsi; hän luulee, että tiede on rikos ja rakkaus synti. Silloin hän pelkää oppinutta Balsamoa, silloin hän pelkää kaunista Josefia. Hänen rippi-isänsä on sanonut hänelle, että hän syöksee sielunsa kadotukseen, jos hän rakastaa sinua. Ja hän pakenee sinua lakkaamatta, aina maailman loppuun saakka."

"Ah, silloin on aivan toista! Silloin ei hän enää ole roomatar, silloin ei hän enää ole taikauskoinen, silloin hän on nainen. Silloin hän näkee Balsamon sydämeen ja sieluun; silloin hän näkee, että tuo nero uneksii suurista asioista. Silloin hän huomaa, miten vähäpätöinen hän on Balsamon rinnalla. Ja hän tahtoisi elää ja kuolla hänen kanssaan, että tuleva aika edes aivan hiljaa mainitsisi nimen Lorenza samalla kertaa kuin se ääneensä lausuu nimen… Cagliostro!"

"Se on paljon komeampi kuin kaikki entiset, mitä tähän saakka olet minulle antanut; mutta siitä syystä en suinkaan siitä pidä."

"Ah, nukkuessasi sinä siis tiedät varmaan, että minä rakastan sinua kiihkeästi, intohimoisesti?"

Nuori nainen sulki hänet syliinsä ja sanoi heikon hymyn väreillessä hänen huulillaan:

"Niin, näenhän sen; ja kuitenkin", lisäsi hän huokaisten, "on vielä jotakin, jota sinä rakastat enemmän kuin Lorenzaa".

Nuoren naisen sydäntä ahdisti ja kyyneleet puhkesivat esiin hänen suljettujen silmäluomiensa alta.

"Mitä sinä nyt näet?" kysyi Balsamo hämmästyneenä naisen hirveästä selvänäköisyydestä, joka joskus häntä itseäänkin peloitti.

"Ah, minä näen pimeyden, jossa haparoi haamuja; niissä on sellaisia, jotka kantavat kruunattua päätänsä käsissään, ja sinä, sinä seisot heidän keskellään kuin ylipäällikkö vimmatussa taistelussa. Minusta näyttää kuin sinulla olisi sama valta kuin itsellään Jumalalla, sinä käsket ja sinua totellaan."

"Ah, sinä olet liian hyvä tullaksesi suureksi. Sitäpaitsi minä etsin itseäni tuosta ihmislaumasta, joka sinua ympäröi, enkä minä itseäni löydä, en. Eikä minua enää sieltä voi löytyä, ei voi löytyä enää", mutisi hän suruisesti.

"Sinä kuollut, Lorenzani?" huudahti hän. "Et, et, me elämme yhdessä ja rakastamme toisiamme."

"Et ainakaan tarpeeksi!" huudahti Lorenza ja otti Josefin päästä kiinni kaksin käsin. "Et tarpeeksi", lisäsi hän, painaen hänen otsaansa polttavat huulensa, jotka hyväilivät häntä monin kerroin entistään kiihkeämmin.

"Kylmyydestä. Kas niin, sinä väistyt takaisin. Poltanko sinua sitten huulillani, vai miksi kartat suudelmiani? Ah, anna minulle edes rauha, joka minulla oli tyttönä, anna minulle Subiacossa oleva luostarini, yöt yksinäisessä kammiossani. Anna minulle jälleen ne suudelmat, joita sinä lähetit minulle salaperäisten tuulten siivillä ja joiden minä unissa näin lähestyvän itseäni kuin ilmanhenget kultaisin lentimin ja jotka riuduttivat sieluni suloiseen autuuteen."

"Ah, älä väisty luotani, Balsamo, älä karta minua, sitä rukoilen; ojenna minulle kätesi, että saan pusertaa sitä, kallista tänne silmäsi, että saan suudella niitä; olenhan vaimosi."

"Ja sinä sallit minun viettää elämääni näin lähelläsi hyödyttömänä, hylättynä! Sinulla on puhdas ja salattu kukka, jonka tuoksu sinua kutsuu, ja sinä halveksit sen tuoksua! Ah, minä näen kyllä, etten minä ole sinulle mitään."

"Sinä olet päinvastoin minulle kaikki, Lorenza, sillä sinähän olet voimani, mahtini, neroni, sillä enhän minä voisi ilman sinua enää mitään. Lakkaa siis rakastamasta minua tuolla mielettömällä kiihkolla, joka häiritsee kansalaissisartesi öitä. Rakasta minua niinkuin minä rakastan sinua."

"Se on ainakin kaikkea, mitä sinulta pyydän; sillä sinä annat minulle kaikki, mitä minä toivon, — sinun sielusi omistaminen riittää tekemään minut onnelliseksi."

"Onnelliseksi!" toisti Lorenza halveksuvalla äänellä; "sanotko sinä sellaista onneksi?"

"Ah, jos sinä tietäisit, kallis Lorenza, millaista on voida esteettä lukea ajatukset ihmisten aivoista ja hallita heitä heidän omilla intohimoillaan!"

"Siinä ei ole vielä kaikki. Sinun silmäsi lukevat minulle tulevaisuuden suljettua kirjaa. Sen, mitä minä en kahdenkymmenen vuoden työllä ja tuskalla voinut oppia, sen opetat sinä minulle, sinä viaton, hiljainen, puhdas kyyhky, milloin tahdot. Sinä valaiset polkuani, jolle niin monet viholliset virittävät ansoja; minun nerouteni, josta henkeni ja varallisuuteni ja vapauteni riippuu, sinä laajennat sen niin, että se näkee pimeydessä kuin ilveksen silmä. Sinun kauniit silmäsi aukenevat maailman valolta suljettuina yliluonnolliselle valkeudelle, ne valvovat puolestani. Sinä se juuri teet minut vapaaksi, sinä teet minut rikkaaksi, teet minut mahtavaksi."

"Ja sinä vastalahjaksi teet minut onnettomaksi!" huudahti Lorenza, mielettömänä rakkaudesta.

Kiihkeämmin kuin koskaan ennen sulki hän syliinsä Balsamon, johonka tuo sähköisä kosketus vaikutti niin rajusti, että hän vastusteli vain heikosti.

Hän ponnisti kuitenkin tahdonvoimansa ja irroittautui elävistä siteistä, jotka pitivät häntä kiinni.

"Minä olen sinun puolisosi, enkä tyttäresi! Rakasta minua niinkuin puoliso rakastaa vaimoaan, eikä niinkuin isäni minua rakasti."

"Lorenza", vastasi Balsamo vavisten itsekin hurmauksesta, "älä vaadi minulta, minä rukoilen sinua, muuta rakkautta kuin sitä, jonka voin sinulle antaa".

"Mutta", huudahti nainen ja kohotti epätoivoissaan kätensä ylös, "tämä, tämähän ei ole rakkautta!"

"Kyllä, se on rakkautta… mutta se on pyhää ja puhdasta rakkautta kuten neitsyttä kohtaan tulee."

Nuori nainen teki kiivastuneen liikkeen, joka irroitti hajalleen hänen mustat ja pitkät hiuspalmikkonsa. Hänen valkea ja samalla jäntevä kätensä ojentui melkein uhkaavasti kreiviä kohti.

"Ah, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän jyrkästi ja epätoivoisesti. "Miksi pakotit sinä minut hylkäämään isänmaani, nimeni, sukuni, kaikkeni, jopa Jumalanikin? Sillä sinun Jumalasi ei ole sellainen kuin minun. Miksi anastit sinä rajattoman vallan minuun, vallan, joka tekee minut orjattareksi, elämäni sinun elämäksesi, vereni sinun vereksesi? Ymmärrätkö minua oikein? Miksi teit kaiken tämän, jos teit sen ainoastaan sanoaksesi minua immeksi?"

Balsamo huokasi vuorostaan, sillä tuon äärettömästi kärsivän naisen tuska raateli häntä.

"Ah", vastasi hän, "vika on sinun tai paremminkin Jumalan! Miksi loi Hän sinut tuoksi enkeliksi, jolla on varma katse, jonka avulla minä voin kukistaa koko maailman? Miksi osaat sinä läpi aineellisen kuoren lukea ihmisten sydämiin niinkuin lasin läpi luetaan kirjaa? Niin, siksi että sinä olet viattomuuden enkeli, Lorenza! Siksi, että sinä olet tahraton timantti, siksi, ettei mikään samenna sieluasi; siksi, että Jumala nähdessään sinun saastuttamattoman, puhtaan ja säteilevän olentosi, joka on kuin pyhän Äidin, valaa armostaan siihen, kun rukoilen häntä hänen luomainsa elementtien nimessä, pyhän Henkensä, joka muuten ja tavallisesti leijuu korkealla yli tavallisten ja alhaisten olentojen, joiden helmasta se ei löydä tahrattomuutta siellä levätäkseen. Neitsyenä sinä olet kaukonäkijä, armas Lorenza; vaimonani olisit ainoastaan lihaa ja verta."

"Ja sinä et pidä minun rakkauttani sen suuremmassa arvossa!" huudahti Lorenza ja löi vimmoissaan yhteen käsiään, jotka tulivat purppuranpunaisiksi. "Sinä et pidä minun rakkauttani suuremmassa arvossa kuin kaikkia noita uniasi, jotka sinua vaivaavat, aivohoureitasi, joita sinä itsellesi luot? Ja sinä tuomitset minut nunnapuhtauteen keskellä sitä välttämätöntä kiusausta, jonka sinun läsnäolosi minulle tuo? Oi Josef, Josef, siinä teet rikoksen, sen sanon minä sinulle!"

"Älä herjaa, Lorenzani", huudahti Balsamo; "sillä minä kärsin yhtä paljon kuin sinäkin. Kuule nyt, lue minun sydäntäni, sen tahdon, ja sano sitten, enkö sinua rakasta."

"Oh, tuo kunnianhimosi, Balsamo, voiko se sinulle koskaan antaa samaa kuin minun rakkauteni sinulle antaa?" mutisi nuori nainen.

Balsamo joutui nyt vuorostaan suunniltaan, ja hänen päänsä painui
Lorenzan rintaa vasten.

"Ah, niin, niin", huudahti Lorenza silloin; "nyt vihdoinkin näen, että sinä rakastat minua enemmän kuin kunnianhimoasi, valtaasi ja toiveitasi! Ah, viimeinkin sinä rakastat minua niinkuin minä sinua!"

Balsamo koetti haihduttaa huumaavaa pilveä, joka alkoi sekoittaa hänen järkeään. Mutta hänen ponnistuksensa oli turha.

Lorenza ei kuullut häntä enää; hänen kätensä olivat muodostaneet aukeamattoman kahleen, lujemman teräshakaa, kovemman timanttia.

"Minä rakastan sinua niinkuin sinä tahdot", vastasi hän, "sisarena tai vaimona, neitseenä tai puolisona, mutta anna minulle suudelma, yksi ainoa suudelma!"

Balsamo oli masennettu; tuo hehkuva rakkaus voitti ja lamasi hänet; hän ei jaksanut enää tehdä vastarintaa, vaan lähestyi Lorenzaa loistavin silmin, kohoilevin rinnoin ja pää taaksepäin kallistuneena; häntä veti Lorenzan puoleen yhtä kiivaasti kuin magneetti rautaa.

Nuo kahleet, joita hän ei ollut jaksanut päästää, herposivat heti, käsivarret, jotka häntä syleilivät, heltisivät, hehkuva hymy, joka oli hohtanut Lorenzan janoisenpalavilla huulilla, sammui riutuen aivan kuin viimeinen elämänkipinä raukeaa viimeiseen huokaukseen. Lorenzan suljetut silmät avautuivat, hänen laajentuneet silmäteränsä supistuivat kokoon; hän pudisti vaivoin käsivarsiaan, liikahti hitaasti ja pitkään väsymyksestä ja hervahti jälleen sohvalle pitkälleen, mutta oli valveilla.

KUUDESTOISTA LUKU

Heti kun Lorenzan silmät olivat saaneet näkökykynsä, vilkaisi hän ympärilleen.

Hän loi silmäyksen jokaiseen pikku esineeseen, jotka saattavat naista ilahuttaa, mutta vakavuus ei kuitenkaan kadonnut hänen kasvoiltaan; ja viimein pysähtyi nuoren naisen katse Balsamoon ja hätkähti tuskallisesti. Balsamo odotti tarkkaavasti jonkun askeleen päässä hänestä.

Hänen kasvoillaan olivat kaikki kauhistuksen eleet, hänen huulensa vaalenivat, ja hiki helmeili hänen otsallaan hiusrajassa.

"Te tiedätte, mistä tulette, madame", vastasi Balsamo; "ja se auttanee teitä varmaankin arvaamaan, missä olette".

"Niin, teette oikein koettaessanne herättää minua muistamaan; minä muistan nyt tosiaan kohtaloni. Minä tiedän, että te olette minua ajanut takaa ja riistänyt minut kuninkaallisen välittäjäni käsistä, jonka minä valitsin auttajakseni Jumalan luo."

"Siispä tiedätte myöskin, ettei tuo prinsessa voinut teitä puolustaa, niin mahtava kuin hän onkin."

"Niin, te voititte hänet jollakin maagillisella väkivallantyöllä!" huudahti Lorenza pannen kätensä ristiin. "Oi, Jumalani, vapauta minut tuosta hornan hengestä!"

"Mitä hornamaista te minussa näette, madame?" kysyi Balsamo ja kohautti hartioitaan. "Pyydän kerta kaikkiaan, hylätkää moisten lapsellisten opinkappaleitten painolasti, jonka olette tuonut mukananne Roomasta, ja järjettömäin taikauskojen sekasotku, jonka olette raahannut mukaanne luostarista."

"Oi, se luostari! Kuka veisi minut takaisin luostariini?" huudahti
Lorenza ja puhkesi kyyneliin.

"Onpahan sekin nyt kaivattava laitos, luostari!" vastasi Balsamo. Lorenza syöksähti ikkunan luo, vetäisi syrjään uutimet ja avasi rivan, mutta hänen ojennettu kätensä koski paksuihin rautatankoihin ja ristikkoon, joka oli kätketty kukkien taakse, mikä koristus vähensi suuressa määrin esteen merkitystä näöltään, mutta ei suinkaan teholtaan.

"Vankila kuin vankila", sanoi Lorenza; "pidän enemmän siitä, joka auttaa taivaaseen, kuin siitä, joka vie kadotukseen".

Hän sysi vimmoissaan rautatankoja hennoilla käsillään. "Jos olisitte järkevämpi, Lorenza, niin saisitte nähdä ikkunassanne ainoastaan kukkia, ettekä rautatankoja."

"Enkö minä ollut järkevä silloin, kun te suljitte minut siihen liikkuvaan vankilaan; siinähän asui se vampyyri, jota te sanoitte nimellä Althotas? Kyllä, ja kuitenkaan te ette päästänyt minua silmistänne, kuitenkin minä olin teidän vankinne, kuitenkin puhuitte aina poistuessanne luotani minuun sen hengen, joka minua vallitsee ja jota minä en jaksa voittaa! Missä nyt liekään tuo julma ukko, joka saa minut heittämään henkeni kauhusta? Täällä jossakin nurkassa, eikö niin? Ollaan nyt molemmat hiljaa, niin kohta kai kuuluu hänen aavemainen äänensä maan alta."

"Te ärsytätte mielikuvitustanne kuin lapsi, madame", vastasi Balsamo. "Althotas, opettajani, ystäväni, toinen isäni, on rauhallinen vanhus, joka ei ole koskaan teitä nähnyt, ei koskaan teitä lähestynyt, ja joka, jos hän olisikin teidät nähnyt tai teitä lähestynyt, ei olisi voinut teitä edes huomata, niin ajatuksissaan hän on koettaessaan toteuttaa työtänsä."

"Työtänsä!" toisti Lorenza; "ja mikä on sitten hänen työnsä?
Sanokaapa se?"

"Hän koettaa keksiä elämäneliksiriä, jota kaikki mahtavat nerot ovat miettineet kuusituhatta vuotta."

"Ah, nämä hornan henget! Nämä hornan henget!" huudahti Lorenza kohottaen käsiään taivasta kohti.

"Vai niin", hymähti Balsamo ja nousi ylös; "nyt teille taas tulee kohtauksenne!"

"Niin juuri; on eräs seikka, jota te ette laisinkaan tiedä, Lorenza, nimittäin että teidän elämänne jakautuu kahteen vuorottelevaan olotilaan: toisessa te olette lempeä, hyvä ja järkevä; ja toisessa te olette mielipuoli."

"Ja tuon perusteettoman mielipuolisuuden väitteen nojallako te suljette minut rautaristikkojen taakse?"

"Ah, olkaa vain julma, epäinhimillinen ja armoton; kiduttakaa minua vankilassa, tappakaa minut; mutta älkää teeskennelkö minua säälivänne silloin, kun raatelette minua!"

"Kuulkaa", virkkoi Balsamo suuttumatta ja hymyillen ystävällisesti, "onko kidutusta asua komeassa ja mukavassa huoneessa?"

"Ne raudat todistavat ainoastaan, että pidän hyvää huolta teidän hengestänne, ettekö ymmärrä sitä, Lorenza?"

"Haa!" huudahti Lorenza. "Siinä on mies, joka surmaa minua hiljaisella tulella ja väittää pitävänsä huolta hengestäni, väittää ajattelevansa minun elämääni!"

Balsamo meni lähemmäksi naista ja aikoi ystävällisesti ottaa häntä kädestä; mutta Lorenza ponnahti takaisin kuin käärme olisi häntä koskenut.

"Lorenza, Lorenza, juuri siitä syystä, etten tahdo joutua teidän pyöveliksenne, rajoitan jonkun verran vapauttanne. Jos te pääsisitte ulos ja saisitte liikkua mielin määrin, kuka tietää, mitä te tekisitte jollakin hurjuudenhetkellänne?"

"Mitäkö tekisin? Oh! Pääsisinpä vain kerrankin vapaaksi, niin saisitte sen nähdä!"

"Lorenza, te kohtelette pahoin sitä miestä, jonka te olette Jumalan edessä valinnut puolisoksenne."

"Ettekö puhukin noin ainoastaan peloitellaksenne minua, Lorenza?" kysyi hän hymyillen.

"Mitä ajattelettekaan, te, kristitty nainen?" huudahti Balsamo silloin ylhäisen arvokkaana. "Onko siis uskontonne, joka vaatii teitä palkitsemaan pahan hyvällä, ainoastaan kerskailua, koska te, joka väitätte tunnustavanne sitä uskontoa, tahdotte kuitenkin palkita hyvän pahalla?"

"Voi", sanoi hän sitten, "ei se ole kostoa, jos ilmiantaa yhteiskunnalle sen viholliset, vaan kristityn velvollisuus".

"Jos te ilmiannatte minut henkien manaajana, taikurina, niin enhän loukkaa yhteiskuntaa, vaan minä uhmaan Jumalaa. Ja jos minä uhmaan Jumalaa, miksi ei Jumala, jonka tarvitsee ainoastaan viitata minut murskatakseen, miksi hän ei huoli nähdä vaivaa minua rangaistakseen, vaan jättää sen tehtävän ihmisten huoleksi, jotka ovat heikkoja kuin minä ja yhtä alttiita erehdyksille kuin minä?"

"Hän unohtaa vielä sen, hän on pitkämielinen, hän odottaa, että te parantaisitte itsenne."

"Ja odottaessaan neuvoo hän teitä pettämään ystävänne, hyväntekijänne, puolisonne?" vastasi hän.

"Puolisoni? Ah, Jumalan kiitos, teidän kätenne ei ole koskenut koskaan minuun saamatta minua punastumaan ja vavahtamaan!"

"Ja te tiedätte, että minä olen aina ollut tarpeeksi jalo säästääkseni teitä tuolta kosketukselta."

"Se on totta, te olette siveä, ja se on ainoa minulle onnettomuuksistani suotu palkka. Haa, jos minun olisi pitänyt alistua teidän rakkauteennekin!"

"Mikä kummallinen ja läpitunkematon salaisuus!" supisi Balsamo itsekseen, paremminkin syventyneenä omiin ajatuksiinsa kuin vastaten Lorenzalle.

"Puhukaamme pääasiasta", virkkoi Lorenza. "Miksi te riistätte minulta vapauden?"

"Miksi te tahdotte ottaa sen takaisin, vaikka olette sen itse vapaaehtoisesti minulle antanut? Miksi pakenette miehen luota, joka suojelee teitä? Miksi haette turvaa vieraalta häntä vastaan, joka teitä rakastaa? Miksi uhkaatte lakkaamatta sitä, joka ei uhkaa teitä milloinkaan, salaisuuksien ilmaisemisella, jotka eivät ole teidän ja joiden tärkeyttä te ette aavista?"

"Ah", sanoi Lorenza vastaamatta näihin kysymyksiin; "jos vanki on päättämällä päättänyt hankkia vapautensa, niin hän sen saa, eivätkä teidän rautaristikkonne voi pidättää minua enempää kuin teidän pyörillä liikkuva häkkinnekään!"

"Onneksi ovat ne ristikot sangen lujat, Lorenza", vastasi Balsamo uhkaavan tyynenä.

"Jumala lähettää minulle jonkin samanlaisen ukonilman kuin se siellä
Lotringissa, salaman, joka ne murskaa."

"Uskokaa minua, saatte rukoilla Jumalaa, ettei hän vain sellaista lähetä; kuulkaa, epäilkää tuon romanttisen kiihtymyksenne oikeutta, Lorenza; minä puhun teille ystävänä, noudattakaa minun sanojani."

Balsamon äänessä värähti niin selvä, karttuva suuttumus, hänen silmissään hohti niin tuima tuli, hänen valkeat ja jäntevät kätensä vavahtivat niin omituisella tavalla, kun hän nämä sanansa lausui, jokaisen verkkaan ja melkeinpä juhlallisen hitaasti, että Lorenzan kiivain uhma raukesi ja hän kuunteli häntä vastoin tahtoaankin.

"Katsokaas, lapseni", jatkoi Balsamo äänellä, joka pysyi yhä uhkaavana ja samalla lauhkeana; "olen koettanut tehdä tämän vankilan vaikka kuningattarelle sopivaksi; niin, jos te olisitte kuningatar, ette täällä olisi mitään vailla. Rauhoittakaa siis mieletöntä kiihtymystänne. Eläkää täällä niinkuin olisitte tahtonut elää luostarissa. Tottukaa vähitellen minun läsnäolooni; rakastakaa minua ystävänä ja veljenä. Minulla on suuria suruja, jotka minä kerran uskon teille; minä olen saanut kärsiä mitä julmimpia pettymyksiä; pienellä hymyllänne voitte joskus minua lohduttaa. Kuta kiltimmäksi, älykkäämmäksi, malttavammaksi teidät näen, sitä useampia rautatankoja otan pois kammionne ikkunasta. Kukapa tietää, ehkäpä vuoden tai kuuden kuukauden päästä olette yhtä vapaa kuin minäkin, siinä merkityksessä nimittäin, että te ette silloin enää koeta minulta varastaa vapauttanne."

"Ei, ei", huudahti Lorenza, voimatta ymmärtää, kuinka moinen jyrkkä sävy saattoi yhtyä niin lempeään ääneen. "Ei, älkää lupailko mitään, älkää lisätkö enää valheita! Te olette minut ryöstänyt, väkivallalla ryöstänyt; minä olen itseni oma, en kenenkään muun. Antakaa minut edes Jumalalle, ellette tahdo antaa minua takaisin itselleni. Tähän saakka olen jaksanut sietää teidän hirmuvaltaanne muistaen, että te olette pelastanut minut rosvojen käsistä, jotka aikoivat minut häpäistä. Mutta tuo kiitollisuus rupeaa jo laimentumaan. Vielä muutama päivä tässä vankilassa, ja minä olen niin katkeroitunut, etten ole enää teille kiitollisuuden velassa. Ja sitten, sitten, varokaa itseänne, etten vain johdu lisäksi uskomaan, että te olitte salaliitossa noiden rosvojen kanssa."

"Tahtoisitteko tosiaan suoda minulle moisen kunnian, että luulisitte minua rosvopäälliköksi?" kysyi Balsamo pistävästi.

"Niin, niin", väitti Lorenza, "minä huomasin ne ohimennen, minä tiedän, minä tunnen ne!"

"Mutta te ette koskaan niitä ilmaise; te ette sano niitä ainoallekaan elävälle olennolle; te suljette ne syvälle sieluunne, jonne tukehtuvat, kuolevat."

"Ahaa, päinvastoin!" huudahti Lorenza onnellisena kuin ainakin ihminen keksittyään vimmansa hetkellä viimeinkin vastustajansa heikoimman kohdan. "Minä säilytän tarkoin ne sanat mielessäni, minä toistan niitä usein hiljaa itsekseni, ja aivan ääneen ensimmäisen hyvän tilaisuuden sattuessa. Minä olen ne jo sanonut."

"Vai niin, Lorenza; kuulkaa siis, mitä teille sanon", vastasi Balsamo ponnistaen koko tahtonsa estääkseen vihaansa purkautumasta ja hillitäkseen kiehuvaa vertaan; "Lorenza, jos olette ne sanonut, niin vasta ette niitä enää sano. Sillä minä pidän ovet täällä kiinni, minä teroitan noiden rautatankojen piikit, ja jos vaaditaan, rakennan tuon pihan ympäri niin korkeat aidat kuin Baabelin muuri!"

"Ja minä puolestani olen teille sanonut, Balsamo, että kaikista vankiloista pääsee ulos, varsinkin jos vapaudenrakkautta lisää tyranniviha."

"Mainiota, lähtekää sitten vain ulos, Lorenza; mutta kuulkaa nyt minua etukäteen: te pääsette täältä ainoastaan kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen rankaisen teitä niin ankarasti, että vuodatatte kaikki kyyneleenne; toisen kerran käsittelen teitä niin armottomasti, että vuodatatte verenne tyhjiin."

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minut aiotaan siis murhata!" kirkaisi nuori nainen, ja hänen vihansa purkausi äärimmilleen; hän repi hiuksiaan ja kieriskeli matolla.

Balsamo katseli hetkisen häntä vihan ja säälin sekaisesti. Viimein näytti sääli voittavan vihastuksen.

"Kuulkaa, Lorenza", sanoi hän; "palatkaa ennallenne, rauhoittukaa; kerran koittaa päivä, jolloin saatte runsaan palkinnon kaikesta, mitä olette kärsinyt tai luulette kärsineenne".

"Oh, pankaa minut paremminkin heti hourujenhuoneeseen, sulkekaa minut mieluummin oikeaan vankilaan!"

"Enpäs; sillä te olette liian hyvin valmistanut minut siihen, mitä te silloin minulle tekisitte."

"Hyvä", kirkui Lorenza, "surmatkaa sitten minut, surmatkaa minut heti paikalla!"

Ja hän kavahti ylös notkeana ja nopeana kuin villipeto ja ryntäsi murskaamaan päätänsä seinään.

Mutta keskeyttääkseen hänen kiivaan vauhtinsa tarvitsi Balsamon ainoastaan ojentaa kätensä häntä kohti ja lausua hänelle paremminkin koko tahtonsa pohjasta kuin huulillaan yksi ainoa sana: vaikka Lorenza oli kiivaimmassa vauhdissa, hän pysähtyi silloin yhtäkkiä, horjui ja kaatui nukkuvana Balsamon syliin.

Omituinen taikuri näytti masentaneen täydellisesti koko tämän naisen aineellisen puolen, mutta hän taisteli turhaan kukistaakseen hänen sielullisia voimiaan. Hän kohotti nyt Lorenzan käsivarsilleen ja kantoi hänet vuoteeseen; sitten painoi hän pitkän suudelman hänen huulilleen, veti uutimet ensin sängyn ja sitten ikkunan eteen ja poistui huoneesta.

Mitä Lorenzaan tulee, hänen ylitseen levisi suloinen ja virkistävä uni, aivan kuin hellä äiti levittää vaippansa itsepäisen ja paljon itkeneen ja kärsineen lapsen peitteeksi.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Lorenza ei ollut erehtynyt. Eräät vaunut, jotka olivat ajaneet sisään Saint-Denisiin tullista ja sitten halki koko samannimisen etukaupungin, olivat kääntyneet kaupunginportin ja viimeisen talon välistä vierimään pitkin bulevardia.

Kuten ennustajatar oli ilmoittanut, ajoi vaunuissa prinssi Louis de Rohan, Strassburgin piispa, jonka kiihkeä uteliaisuus oli saanut jo ennen määräaikaa lähtemään noidan luolaan hänen vieraakseen.

Tuon korean kirkkoruhtinaan lukuisat lemmenseikkailut olivat karaisseet kuskin siinä määrin pimeyttä, katukuoppia ja muita eräitten salaperäisten katujen vaaroja vastaan, ettei hän arastellut lainkaan, kun hänen täytyi kääntää autiolle ja synkälle Bastilji-bulevardille, ajettuaan ensin jossakin määrin asuttujen ja valaistujen Saint-Denisin ja Saint-Martinin bulevardien kautta.

Vaunut pysähtyivät Saint-Claude-kadun kulmaan jo bulevardille ja kuski ohjasi ne isäntänsä käskystä parikymmentä askelta syrjään puitten varjoon.

Herra de Rohan hiipi nyt maallisen miehen puvussa pitkin katua ja kolkutti sitten kolme kertaa porttiin, jonka hän oli helposti tuntenut kreivi de Fenixin kuvauksesta.

Prinssi joutui aivan ymmälle; hän katseli itseään ja ympärilleenkin, oliko hänen pukunsa tai joku muu seikka hänet paljastanut. Hän oli täällä aivan yksin ja maallisen miehen puvussa.

"Herrani sanoi minulle tuokio sitten, että hän odotti tänne teidän ylhäisyyttänne."

"Hyvä, ilmoittakaa minut sitten", jatkoi kardinaali ja pisti kaksi louisdoria palvelijan käteen.

Fritz läksi menemään nopein askelin eteisen ovea kohti, eteisen, jota valaisi suuri, kullattu pronssikynttelikkö, jossa paloi kaksitoista kynttilää.

"Ystäväni", virkkoi hän pysähtyen salin ovelle, "tämä on varmaan erehdys, ja siinä tapauksessa en tahdo häiritä kreiviä. On mahdotonta, että hän odottaisi minua, sillä hän ei tiedä, että minä tulisin."

"Onhan monseigneur hänen ylhäisyytensä kardinaali, prinssi de Rohan,
Strassburgin piispa?" kysyi Fritz.

Kului viisi minuuttia, joiden ajan kardinaali katseli omituisen mielenliikutuksen vallassa salin erinomaisen hienoa huonekalustoa ja sen seinillä riippuvaa kahdeksaa eteväin taiteilijain maalaamaa taulua.

"Minulle väitettiin, että te olette odottanut minua?" huudahti kardinaali vastaamatta itse tervehdykseen; "väitettiin, että te odotitte minua tänä iltana? Sehän on mahdotonta."

"Anteeksi, monseigneur, mutta minä odotin tosiaan nyt teitä", vastasi kreivi. "Ehkette tahdo uskoa sanojani, kun näette, kuinka vähäpätöisellä tavalla otan teidät vastaan; mutta minä olen saapunut Pariisiin vasta muutama päivä sitten, enkä ole saanut vielä kotiani oikein kuntoon. Teidän ylhäisyytenne suvainnee antaa sen anteeksi."

"Ettekö kutsunut lakeijaa luoksenne, joka silloin tuli vaunujen ovelle teidän ylhäisyytenne puheille?"

"Ettekö sitten sanonut hänelle: 'Saint-Claude-katu, Maraisin korttelissa, Saint-Denisin etukaupungin ja bulevardin kautta.' Ja eikö hän uudistanut noita sanoja kuskille?"

"Ah, se on totta, sen unohdin, monsieur… Miksikäs minun pitääkään teitä sanoa? Nimellä parooni Balsamo vai kreivi de Fenix?"

"Näin kotioloissa, monseigneur, ei minulla ole mitään nimeä: minua sanotaan ainoastaan mestariksi."

"Ahaa, sehän onkin kullantekijän arvonimi. No niin, mestari, te odotitte minua?"

"Että lupaatte olla saattamatta minua mihinkään persoonallisiin tekemisiin pahanhengen kanssa. Minä pelkään erikoisesti hänen majesteettiaan Luciferia."

"Niin, paholaista näyttelemään valitaan tavallisesti pitkiä huikaleita: eron saaneita kaartilaisia taikka nuoria kaksintaistelun opettajia, jotka muokkaavat ihmistä, näytelläkseen saatanan osan oikein luonnollisella tavalla, liian rajuilla nenäpaukuilla ja korvapuusteilla, kun ensin ovat sammuttaneet kynttilät."

"Monseigneur", sanoi Balsamo hymyillen, "minun paholaiseni eivät unohtaisi koskaan kohteliaisuuden vaatimuksia, saadessaan kunnian joutua prinssien seuraan, ja he muistavat aina Condén prinssin sanat, miten hän uhkasi erästä niistä: piiskata hänet, ellei hän pysyisi siivolla, niin että hän joko juoksisi ulos nahastaan tai pysyisi siinä ihmisiksi".

"Hyvä", virkkoi kardinaali, "sellainen viehättää minua, mennään sitten vain pajaanne".

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kardinaali de Rohan ja Balsamo nousivat nyt ylös kapeita portaita, jotka veivät yhdensuuntaisesti isompien portaitten kanssa ensimmäisessä huonekerrassa olevaan saliin. Siellä meni Balsamo jollekin ovelle, joka oli erään holvin alla, ja avasi oven. Ja kardinaalin eteen aukesi nyt pimeä käytävä, johon hän päättävästi astui.

Kuullessaan kuminan, jonka sulkeutuva ovi sai aikaan, katseli kardinaali hiukan levottomana ympärilleen.

"Monseigneur, nyt olemme perillä", sanoi Balsamo; "meidän tarvitsee enää ainoastaan avata ja sulkea tämä viimeinen ovi; mutta älkää kummastelko merkillistä ääntä, jonka se päästää, sillä se on rautainen".

Kardinaali oli tyytyväinen saadessaan tämän varoituksen ajoissa, sillä hän oli säpsähtänyt jo edellisenkin oven jymähtäessä, ja uuden oven saranain ja lukon metallinen vinkuna olisi saattanut värisyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen.

Suuri työhuone, jonka laipiota kannattivat valkaisemattomat hirret, valtavan suuri lamppu verhoineen, paljon kirjoja, lukuisasti kemiallisia ja fysikaalisia koneita, nämä seikat huomasi tulija ensimmäiseksi tähän uuteen paikkaan astuessaan.

Muutaman sekunnin huoneessa oltuaan tunsi kardinaali, että hänen oli siellä sangen vaikea hengittää.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän tukehtuu, mestari, ja hiki suorastaan virtaa pinnastani. Ja mitä tuo kumina on?"

"Kas täällä syy siihen, monseigneur, kuten Shakespeare sanoo", vastasi Balsamo ja veti syrjään leveän amianttiverhon, jonka takana näkyi nyt valtava tiiliuuni ja sen keskellä kaksi aukkoa kiiluen kuin jalopeuran silmät pimeässä.

Se uuni oli keskellä toista huonetta, joka oli kaksi vertaa ensimmäistä suurempi ja jota prinssi ei ollut huomannut, kun amianttiverho oli sitä estänyt näkymästä.

"Oh", sanoi prinssi, ja ponnahti takaisin; "tuohan on vallan hirveää, mielestäni".

"Kyllä, tiettävästi; mutta lausuitte Shakespearea; minä sen sijaan lausun Molièreä: 'onpa ero uuneilla ja uuneilla'; tämä näyttää suorastaan helvetilliseltä, enkä minä pidä sen hajusta. Mitä siinä valmistetaan?"

"Niin, teidän ylhäisyytenne on luullakseni suosiollisesti luvannut vastaanottaa näytteen ammattitaidostani. Minä en oikeastaan aikonut ryhtyä työhön ennenkuin huomisiltana, koska teidän ylhäisyytenne piti tulla tänne ylihuomenna. Mutta kun te muutittekin päätöstänne ja heti kun näin teidät matkalla tänne Saint-Claude-kadulle, lämmitin minä uunin ja valmistin sekoituksen. Siitä on seurauksena, että uuni toimii paraikaa ja että kymmenen minuutin päästä saatte kultanne. Sallikaa minun avata luukkua, lisätäkseni vetoa."

"Antavat meille kymmenen minuutin päästä yhtä puhdasta kultaa kuin
Venetsian sekiinit ja Toskanan floriinit."

"Pankaa kasvoillenne tämä amianttinaamio silmälaseineen, sillä muuten turmelisi kovin ankara tuli teidän näkönne."

"Peste! Sitä tosiaan varokaamme. Minä olen arka silmistäni, enkä antaisi niitä lupaamienne sadantuhannen écun hinnasta."

"Sen uskon kyllä, monseigneur, sillä teidän ylhäisyytenne silmät ovat kauniit ja hyvät."

Tämä kohteliaisuus ei suinkaan ollut miellyttämättä prinssiä, joka piti ruumiillisia ominaisuuksiaan suuressa arvossa.

"Vai niin", virkkoi hän asettaessaan naamiota kasvoilleen, "te siis sanotte, että me saamme nähdä kultaa?"

"Niin, monseigneur; ehkä tulee hiukan enemmän, sillä minä tein runsaanlaisen sekoituksen."

"Te olette tosiaan antelias noita", sanoi kardinaali, ja hänen sydämensä sykki ilosta.

"En niin antelias kuin teidän ylhäisyytenne suvaitessanne olla noin kohtelias. Nyt, monseigneur, olkaa hyvä ja väistykää hiukan syrjään, niin minä nostan pois kannen."

Balsamo pisti päälleen amianttiviitan, tarttui voimakkain käsin! rautaisiin pihteihin ja kohotti niillä ankarasta kuumuudesta tulipunaista kantta, jolloin tuli näkyviin neljä samanmuotoista sulatinta. Niissä oli toisissa sekoitusta, joka oli sinoberinpunaista, ja toisissa ainetta, joka jo alkoi vaaleta, mutta vivahti vielä heikosti purppuralle.

"Ja tuo on kultaa!" virkkoi kirkkoruhtinas puoliääneen, ikäänkuin! peläten häiritsevänsä liian kaikuvalla puheella tuota hänen edessään! tapahtuvaa salaperäistä työtä.

"Niin, monseigneur, nämä neljä sulatinta on pantu tulelle eri aikoina; toisten täytyy kiehua kaksitoista tuntia, toisten yksitoista. Sekoitusta, — ja tämä on salaisuus, jonka saatan tieteenystävälle ilmoittaa, — ei kaadeta muun aineen joukkoon ennenkuin sillä tuokiolla, jolloin se juuri kiehuu. Mutta kuten teidän ylhäisyytenne näkee, alkaa ensimmäisen sulattimen sisällys jo vaaleta; on siis aika kaataa tuo valmis aine toiseen astiaan. Suvaitkaa väistyä hiukan tuonne takaisin, monseigneur."

Prinssi totteli Balsamoa täsmällisesti kuin sotamies päällikkönsä! käskyä. Balsamo pani pois hehkuvien sulatinten kosketuksesta kuumenneet pihdit ja siirsi uunin eteen jonkinlaiset kiekoilla liikkuvat; telineet, joihin oli sovitettu neljä yhtä suurta, lieriömäistä rautamuottia neljän rautakehyksen sisään.

"Nämä ovat, monseigneur, yleisesti käytettyjä muotteja, joihin nyt valan teidän harkkonne."

Balsamo levitti kivilattialle kerroksen valkeita rohtimia alustaksi. Sitten hän asettui ahjon ja uunin väliin ja avasi suuren kirjan; siitä luki hän nyt taikakeppi kädessä manauksen ja senjälkeen tempasi hän valtavan suuret pihdit, joiden kaarevain leukain väliin mahtui koko tuollainen suuri sulatin.

"Joka painaa viisikymmentä naulaa; kyllä, monseigneur, oh, voin vakuuttaa, että harvalla valurilla on niin lujat ja tottuneet lihakset kuin minulla; olkaa siis aivan huoletta."

"Niin kävikin minulle kerran, monseigneur. Se tapahtui vuonna 1399, minä tein kokeita Nicolas Flamelin kanssa, hänen talossaan Ecrivains-kadun varrella, joka oli lähellä Saint-Jacques la Boucherien kappelia. Flamel-paralta oli siinä leikissä mennä henki, ja minulta meni hukkaan neljätoista naulaa substanssia, joka oli paljon kalliimpaa kuin kulta."

"Niin, Nicolas Flamelin. Viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin saimme ilmi salaisuuden työskennellessämme Pietari Hyvän kanssa Polan kaupungissa. Hän ei tukkinut sulatinta tarpeeksi nopeasti, ja minun oikea silmäni oli kymmenen, kaksitoista vuotta pilalla höyrykärvennyksestä."

"Niin, hän, joka sepitti tuon kuuluisan teoksen nimeltä Margarita pretiosa, kirjan, jonka te varmaankin tunnette."

Ja kun kardinaali kummasteli kauhuissaan, eikö hänen vieressään häärännyt itse paholainen tai joku hänen apulaisensa, pisti Balsamo pitkähaaraiset pihtinsä uuniin.

Pihtien käsittely oli varmaa ja nopsaa. Alkemisti tarttui sulattimeen neljä tuumaa sen reunan alta ja koetti, oliko ote luja, nostamalla sulatinta pari tuumaa; jännitti sitten lujalla ponnistuksella lihaksensa ja nosti valtavan suuren pannun hulmuavasta uunista. Pihtien kynnet tulivat heti tulipunaisiksi, ja samassa muodostui valkeaksi kuumennettuun saveen vaaleita viiruja, jotka olivat kuin rikkipilvestä sinkoilevia salamoita. Sitten muuttuivat sulattimen reunat punaisenruskeiksi, kun taas kartiomainen pohja hohti uunin puolihämärässä vielä ruusunpunaiselta ja hopeiselta. Nyt valui sula metalli, jonka päälle oli noussut violetinväristä vaahtoa, jossa jälleen oli kultaisia laskoksia, sähisten sulattimen ränniä pitkin ja syöksyi säihkyvinä säteinä mustaan muottiin, jonka aukosta ilmestyi kiehuvana ja kohisevana kultapinta näkyviin, väristen ja ikäänkuin pilkaten halvempaa metallia, jonka sisään se suljettiin.

Se oli tosiaan hurjan ja majesteettisen kauhistava näky. Balsamo oli metallisen liekin vaaleanpunaisessa hohteessa kuin joku niitä kadotukseen tuomittuja, joiden Michelangelo ja Dante antavat kitua kiehuvain kattilain syvyydessä.

Balsamo ei levähtänyt hengähtääkseenkään kahden viimeisen toimituksen välillä; aika oli täpärällä.

"Tämä tulee melkoista huonompaa", sanoi hän täytettyään toisen muotin; "minä annoin sekoituksen kiehua sadannen osan minuuttia liian kauan".

"Sadannen osan minuuttia!" huudahti kardinaali koettamatta enää salata tyrmistystään.

"Se on melkoisen pitkä aika kullanteossa, monseigneur", vastasi Balsamo koruttomasti; "mutta tässä nyt on aluksi, teidän ylhäisyytenne, kaksi tyhjää sulatinta ja kaksi täyttä muottia, ja sata naulaa hienoa kultaa".

Ja tarttuen valtavilla pihdeillä ensimmäiseen muottiin heitti hän sen veteen, joka kauan sihisi ja huurusi; sitten hän avasi muotin ja otti sen sisästä kappaleen moitteetonta kultaa, valettuna pienen sokeritopan muotoon, joka oli kummastakin päästä litistynyt.

"Saamme odottaa lähes tunnin ennenkuin nuo toiset kaksi sulatinta voidaan ottaa tulelta", sanoi Balsamo; "suvaitseeko teidän ylhäisyytenne sitä odottaessanne hiukan istahtaa ja hengittää raitista ilmaa?"

"Te ette puhu koko ajatustanne, prinssi", vastasi Balsamo. "Te luulette, että minä petän teitä, vieläpä aivan vakavalla aikomuksella. Monseigneur, jos sen tekisin, halveksuisin itseäni, sillä silloinpa ei kunnianhimoni ulottuisi tämän huoneen seiniä kauemmaksi: ne näkisivät teidän lähtevän ulos kummastuneena, mutta ihailunne katoaisi ensimmäisen kultasepän luona. Kas niin, olkaahan minua kohtaan hiukan oikeudenmukaisempi, prinssi, ja uskokaa, että jos aikoisin teitä pettää, tekisin sen hiukan sukkelammin ja jotakin korkeampaa tarkoitusta varten. Tietäähän teidän ylhäisyytenne muuten, kuinka kultaa koetellaan?"

"Monseigneur on luultavasti itsekin sitä koetellut, joskin ainoastaan tutkiaksenne espanjalaisia oncia-rahoja, joita usein tapaa pelissä ja jotka ovat kaikkein hienointa kultaa, mutta joukossa vääriä."

"Monseigneur suvaitsee tehdä minulle ilon tulemalla vakuutetuksi, että nämä harkot ovat paitsi kultaa kaikkein puhtainta kultaa."

Kardinaalista näytti olevan vastenmielistä ilmaista tuolla kokeella huonouskoisuuttaan; ja kuitenkin huomasi selvästi, ettei hän aivan varmasti vielä uskonut.

"Kahdeksankolmatta karaattia", sanoi hän; "minä kaadan nyt muoteista nuo kaksi muuta harkkoa".

Kymmenen minuutin kuluttua oli kaksisataa naulaa kultaa neljänä harkkona asetettu niiden kosketuksesta käryäville rohtimille.

"Teidän ylhäisyytenne tuli tänne vaunuilla, eikö niin? Ainakin minä näin teidän tulevan vaunuilla."

"Monseigneur antanee ajaa vaununsa portin eteen, niin lakeijani kantaa harkot vaunuihin."

"Satatuhatta écua!" mutisi kardinaali ottaen kasveiltaan naamion ikäänkuin aivan omin silmin nähdäkseen kultaa, joka oli hänen jalkainsa edessä.

"Ja monseigneur voi sanoa, mistä se tulee, eikö niin, sillä olette itse nähnyt sitä tehtävän?"

"Ei, ei", vastasi Balsamo nopeasti; "Ranskassa ei pidetä oppineista; älkää antako lausuntoja, monseigneur. Ah, jos minä lausuisin pelkästään teorioja enkä tekisi kultaa, silloin olisi asianlaita toinen."

"Mitä siis voin tehdä hyväksenne?" kysyi prinssi kohottaen hienoilla käsillään melkoisella vaivalla viisikymmennaulaista harkkoa.

"Eiköhän paremmin olisi paikallaan, että minä tarjoaisin sitä teidän ylhäisyydellenne?"

"Te saatatte minut kiitollisuuden velkaan, monsieur, ja sen riennänkin tunnustamaan", sanoi hän. "Mutta jos kiitollisuudenvelka, jossa olen teille, olisi raskaampi kuin arvioitsen sen olevan, en ottaisi ollenkaan teidän palvelustanne vastaan. Pariisissa on vielä, Jumalan kiitos, tarpeeksi koronkiskureita, saadakseni osaksi panttia vastaan ja osaksi nimelläni nuo satatuhatta écua, ja pelkästään piispansormukseni on neljänkymmenentuhannen livren arvoinen."

Ja kirkkoruhtinas ojensi kätensä, joka oli valkea kuin naisen ja jonka pikkusormessa säkenöi pienen pähkinän kokoinen timantti.

"Prinssi", virkkoi Balsamo kumartaen, "ette suinkaan saanut sitä käsitystä, että tarkoitukseni oli teitä loukata?"

"On merkillistä, että totuus tekee aina saman vaikutuksen kaikkiin, jotka voivat kutsua itseään prinsseiksi."

"Niinpä juuri; teidän ylhäisyytenne tarjoaa minulle palvelustanne; ja minä tahdon kysyä teiltä itseltänne, monseigneur, mitä laatua se palvelus olisi, joka teidän ylhäisyydellänne olisi tilaisuus minulle tehdä?"

"Monseigneur, monseigneur, tiedätte, että se vaikutus on alkanut melkoisesti horjua, ja toivoisin sitä melkein saman verran kuin herra de Choiseulin, joka luultavasti ei ole enää kuin kaksi viikkoa ministerinä. Vaikutuksesta puheen tullen: turvautukaamme paremminkin minun vaikutukseeni, prinssi. Kas tuossa on hyvää ja puhdasta kultaa! Aina, kun teidän ylhäisyytenne haluaa sitä lisää, suvainnette edellisenä päivänä tai vaikkapa vain samana aamuna ilmoittaa minulle asianne, niin minä hankin sitä teille niin paljon kuin haluatte. Ja kullallahan saa kaikkea, eikö niin, monseigneur?"

"Eipä juuri sentään", supisi kardinaali, joka nyt alistui suojatiksi eikä enää koettanutkaan asettua suojelijan asemaan.

"Ah, te olette oikeassa! Minä unohdin, että monseigneur haluaa muutakin kuin kultaa, jotakin paljon kalliimpaa kuin maailman kaikki aarteet", sanoi Balsamo. "Mutta se seikka ei kuulu tieteen piiriin, vaan noituuden. Sanokaa vain sana, monseigneur, ja alkemisti on valmis luovuttamaan paikkansa taikurille."

"Kiitos, monsieur, minä en tarvitse enää mitään, minä en toivo enää mitään", vastasi kardinaali suruisesti.

"Monseigneur", sanoi hän, "nuori, tulinen, kaunis ja rikas prinssi, jonka nimi on Rohan, ei voi vastata noidalle noin".

"Sentähden, että noita lukee sydämen sopukoihin ja tietää aivan päinvastaista."

"Minä en toivo mitään, minä en tahdo mitään, monsieur", jatkoi kardinaali melkein pelästyen.

"Minä jälleen luulen teidän ylhäisyytenne toivomusten olevan sellaisia, että te ette tohdi tunnustaa niitä edes itsellennekään, koska ne ovat kuninkaallisia toivomuksia."

"Monsieur", sanoi kardinaali säpsähtäen, "minun luullakseni te vihjailette samaa, josta te puhuitte minulle kerran jo prinsessan luona".

"Unohdatteko, monseigneur, että minä näen, mitä teidän sydämessänne tällä hetkellä liikkuu yhtä selvästi kuin näin teidän vaunujenne ajavan ulos Saint-Denisin Karmeliittiluostarista ja sitten tulevan sisään tulliportista, kääntyen bulevardille ja jääden viidenkymmenen askeleen päähän asunnostani puitten alle?"

"Selittäkää siis tarkoituksenne ja sanokaa jotakin, minkä voin tosiaan tuntea sattuvaksi."

"Monseigneur, kaikki teidän sukunne prinssit ovat sydämessään kätkeneet aina korkealle pyrkivää ja uskalikkoa rakkautta; te ette ole suvustanne poikkeus."

"Päinvastoin, te tiedätte sen sangen hyvin. Ja minä olisin voinut koskettaa useampiinkin kieliin, jotka sielussanne värähtävät; mutta mitä se toimittaisi? Minä kosketin suoraan siihen, johon oli näpättävä, ja se kieli värisee lujasti, siitä olen vakuutettu."

Kardinaali kohotti päätänsä ja katsoi viimeisen epäluulon puuskassa tutkivasti Balsamon kirkkaihin ja tyyniin silmiin.

Balsamo hymyili sellaisella ylemmyydellä, että kardinaali loi katseensa maahan.

"Oh, olette oikeassa, monseigneur, älkää tarkastelko minua, sillä silloin minä näen vielä selvemmin, mitä teidän sydämessänne liikkuu; sillä teidän sydämenne on kuin kuvastin, jos nimittäin kuvastin voisi säilyttää heijastamiensa esineitten kuvat."

"Niin, te olette oikeassa, vaiti vielä; sillä vielä ei ole tullut aika näyttää sellaista rakkautta."

"Ja te voisitte sanoa minulle, eikö se rakkaus ole mieletöntä, kuten minä itse luulin, kuten minä vieläkin luulen, kuten luulen aina siihen saakka, kunnes saan todistuksen, että asia on toisin?"

"Te pyydätte sangen paljoa, monseigneur; minä en voi sanoa teille mitään ennenkuin pääsen kosketuksiin henkilön kanssa, joka on tuohon rakkauteenne syynä, tai saan jonkin esineen, joka on hänen."

"Esimerkiksi kihara hänen kauniista kultaisesta tukastaan, kuinka pieni tahansa."

"Ah, toden totta, te olette syvästi viisas mies! Niin, olette sen itse sanonut, te luette sydämiä aivan niinkuin minä lukisin kirjaa."

"Samoin väitti eräs sukulais-raukkannekin, ritari Louis de Rohan, kun hyvästelin häntä Bastiljin pengermällä mestauslavan juurella, jolle hän niin uljaasti nousi."

"Ja että minä osaan lukea ihmisten sydämiä. Kyllä, sillä minä olin valmistanut häntä siihen, että ritari de Préault kavalsi hänet."

"Kuinka omituisesti te vertaatte minua ja tuota sukulaistani toisiimme!" sanoi kardinaali ja kalpeni väkisinkin.

"Sanon sen ainoastaan muistuttaakseni teille, että teidän on oltava varovainen, monseigneur, hankkiessanne omaksenne hiuskiharan, joka teidän on leikattava kruunun alta."

"Hyvä; tässä on nyt kultanne, monseigneur; toivoakseni ette enää epäile, että se on kultaa."

"Kirjoittaakseni teille velkakirjan näistä sadastatuhannesta écusta, jotka te kohteliaasti minulle lainaatte."

"Mitä ajattelette, monseigneur! Minulle velkakirja, — mitä minä sillä tekisin?"

"Minä lainaan usein, hyvä kreivi", vastasi kardinaali, "mutta vakuutan teille, etten koskaan ota vastaan lahjoja".

Kardinaali otti pöydältä kynän ja kirjoitti suurella ja kovin vaikeasti luettavalla käsialalla sitoumuksen, jonka runsaat oikeinkirjoitusvirheet saisivat nykyaikaan jonkun kiertokoulunopettajan kauhistumaan.

"Erinomainen", vastasi kreivi ja pisti velkakirjan siihen vilkaisemattakaan taskuunsa.

"Olenhan saanut teidän ylhäisyytenne sanan, ja jonkun de Rohanin sana on paljoa varmempi kuin mikään sitoumus."

"Herra kreivi de Fenix", sanoi kardinaali puoleksi kumartaen, kumarrus, joka oli sangen merkittävä kohteliaisuus hänen säätyiseltään mieheltä, "te olette hieno mies, ja jos en voikaan tehdä teille mitään palvelusta, suvainnette minun kuitenkin lausua olevani onnellinen, että olen teille kiitollisuuden velassa."

Nyt kumarsi Balsamo vuorostaan ja veti sitten kellonnuoraa, jonka jälkeen Fritz astui sisään.

Fritz kumartui maata kohti ja poistui huoneesta vieden noita neljää rohtimiin käärittyä kultaharkkoa, aivan kuin lapsi, joka tosin vaivalla, mutta ei silti kuitenkaan vielä horjahdellen tai raskaasti kantaa neljää oranssia.

"Kyllä, hän on melkoisen luja poika", vastasi Balsamo. "Mutta minun täytyykin ilmoittaa, että olen antanut hänen nauttia joka aamu siitä saakka kun otin hänet palvelukseeni kolme tippaa erästä eliksiriä, jonka oppinut ystäväni tohtori Althos on valmistanut. Vaikutukset alkavat jo tuntua, ja vuoden päästä voi hän toisella kädellään kantaa toista sataa naulaa."

"Kummallista! Käsittämätöntä!" supisi kardinaali. "Ah, minä en jaksa vastustaa kiusausta kertoa ihmisille tällaisesta."

"Tehkää se vain, monseigneur, tehkää se", sanoi Balsamo nauraen; "mutta älkää unohtako, että jos sellaisesta kerrotte, niin sitoudutte itse saapumaan paikalle sammuttamaan polttoroviotani, jos parlamentille sattuisi tulemaan halu paistaa minua Grève-torilla".

Saatettuaan ylhäistä vierastaan aina katuportille saakka hyvästeli
Balsamo häntä kunnioittavasti.

"Neljännen puun alla oikealle bulevardille käännyttäessä. Sen minä sanoin hänelle saksaksi, monseigneur."

Balsamo odotti, kunnes Fritz palasi, ja meni sitten huoneeseensa, sulkien kaikki ovensa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Silloin avasi hän pienen luukun, joka oli ovessa ja aukesi ulospäin, ja katsoi häntä tuokion hellään ja lempeään haaveiluun vaipuneena. Sen jälkeen sulki hän taas luukun ja kulki sen huoneen läpi, joka eroitti Lorenzan huoneuston hänen työpajastaan ja jota olemme jo kuvailleet, ja kiiruhti sammuttamaan tulen uuneistaan, avaten valtavan suuren johdon, jonka kautta koko ankara kuumuus pääsi piipusta ulkoilmaan; se myös laski sisälle vettä säiliöstä, joka oli ulkona katolla.

Sitten asetti hän kardinaalin velkakirjan huolellisesti mustaan marokiininahkaiseen lompakkoon.

"Jonkun de Rohanin sana on aina hyvä", jupisi hän itsekseen; "mutta pelkästään minua varten, sillä siellä muualla on ehkä tarpeen näyttää, mihin minä käytän veljieni kultaa".

Nämä sanat raukenivat hänen huulilleen, kun ylhäältä laipiosta kuului kolme kumeaa lyöntiä, jotka saivat hänet kohottamaan päätänsä. "Ahaa", virkkoi hän itsekseen, "Althotas kutsuu minua".

Sillaikaa kuin hän viipyi pajassaan antaakseen raittiin ilman virrata sisään ja asetti järjestelmällisesti kunkin esineen paikalleen ja rautalevyn jälleen uunin päällystäksi, tulivat lyönnit laipioon yhä kovemmiksi.

Balsamo otti pitkän rautatangon ja kolkutti sillä vuorostaan laipioon; sitten vetäisi hän seinässä olevasta rautarenkaasta, ja laipiossa aukesi nyt alastaipuvan joustimen avulla laskuluukku, joka tuli aina työpajan permantoon saakka. Balsamo asettui seisomaan keskelle tuota konetta ja laitos kohosi toisen joustimen avulla jälleen ylös ja vei mukanaan kuormansa yhtä helposti kuin oopperassa pilvien ympäröimät koneet kuljettavat jumalia ja jumalattaria.

Vanhan oppineen uusi asunto oli suunnilleen kahdeksan, yhdeksän jalkaa korkea ja kuusitoista läpimitalta. Valo tuli sinne ylhäältä kuin kaivoon, mutta sivuilta se oli aivan ilmanpitävästi umpinainen.

Kuten näemme, oli tämä kamari oikea palatsi verrattuna hänen vaunuasumukseensa.

Ukko istui rullilla liikkuvassa nojatuolissaan, hevosenkengän muotoisen pöydän keskuksessa, jolla oli kokonainen maailma tai paremminkin täysi kaaos yrttejä, pulloja, työkapineita, kirjoja, koneita ja kabbalistisilla kirjaimilla leimattuja papereita.

Hän oli niin hartaassa puuhassa, ettei liikahtanutkaan, kun Balsamo tuli hänen eteensä.

Lampusta, joka oli kiinnitetty lasikupuun korkeimmalle kohdalle, lankesi tähtimäinen valo hänen kiiltävälle ja kaljulle päälaelleen.

Hän käänteli sormissaan valkeaa, pientä lasipulloa ja tutki sen läpikuultavuutta suunnilleen samalla tavoin kuin ostoksensa itse tekevä perheenemäntä tähystelee kynttilän valossa kananmunia, jotka hän ostaa.

Balsamo katseli häntä hetken ääneti; mutta virkkoi sitten jonkun silmänräpäyksen päästä:

"Kyllä, kyllä. Tule, Akharat, minä olen ihastuksissani, minä olen, olen sen keksinyt…"

"No kas taas, mitä hän haaveilee! Kulta, timantit, olisivatko ne tosiaan keksintöjä, ja kannattaisi kai iloita, jos olisin keksinyt niiden valmistuksen!"

"Niin, ystäväni, eliksirini juuri; se tahtoo sanoa elämän… tai mitä puhuinkaan… ei, olen keksinyt elämän iankaikkisuuden."

"Ohoi", sanoi Balsamo masentunein mielin, sillä hän piti tällaista tutkimista mielettömänä yrityksenä; "taasko olette tuuminut tuota päähänpistoanne!"

"Viimeinkin", virkkoi hän, "on yhdistelmä löydetty: Aristaioksen eliksiriä kaksikymmentä grammaa; elohopeabalsamia viisitoista grammaa; kultasakkaa viisitoista grammaa; Libanonin seetrien öljyä viisikolmatta grammaa".

"Mutta tuohan on, lukuunottamatta Aristaioksen eliksiriä, aivan teidän vanha yhdistelmänne, mestari."

"Kyllä, mutta oleellisin osa siitä puuttui, se, joka yhdistää toiset, se, jota ilman toiset eivät ole mitään."

"Tässä pullossa jo yhtyneihin aineisiin lisätään kolme viimeistä pisaraa lapsen verta."

"Mitenkä niin?" kysyi tunteeton ukko nuoleskellen ihastuksissaan pullon kaulaa, johon oli tihkunut pisara hataran korkin raosta; "mitenkä niin?"

"Tietysti se täytyy tappaa, ja kuta kauniimpi se on, sitä varmempi on lääke."

"Mahdotonta", sanoi Balsamo ja kohautti hartioitaan; "ei täällä kustanneta lapsia tapettavaksi".

"Pyh", huudahti ukko hirveän suorasukaisesti; "mitä niillä sitten tehdään?"

"Oho! Onko maailma sitten nykyään niin suuresti muuttunut? Kolme vuotta sitten tultiin meille tarjoamaan lapsia, miten paljon halusimme, puoleen mittaan ruutia ja puoleen viinapulloon."

"Niin, Kongossa. Se on aivan yhdentekevää, vaikka lapsi onkin musta. Muistaakseni ne, joita meille silloin tarjottiin, olivat hyvin kauniita, hyvin kiharatukkaisia ja hyvin lystikkäitä."

"Erinomainen asia", vastasi Balsamo; "mutta paha kyllä me emme ole nyt Kongossa, hyvä mestari".

"Pariisissako? No, jos nousemme laivaan Marseillessa, niin kuuden viikon päästä olemme Kongossa."

"Töitä Ranskassa", sanoi hän. "Niin, se on totta, unohdin, että sinunhan täytyy järjestää niitä kerhojasi."

Balsamo pysyi vaiti ja varustautui ottamaan vastaan rajuilmaa, joka kokoontui ja jonka hän tunsi lähestyvän.

"Ja kuinka pitkälle olet noissa töissäsi päässyt? Annapas kuulua", sanoi ukko kääntyen vaivaloisesti nojatuolissaan ja luoden oppilaaseensa suuret, harmaat silmänsä.

Balsamo tunsi noiden silmien katseen tunkeutuvan valon säteenä hänen sisimpäänsä.

"Ahaa, sinä aiot taas ladella utopioitasi, järjettömiä unelmiasi, utukuviasi! Sellaisia hassuja, jotka kiistelevät, onko Jumalaa vai ei, sen sijaan että koettaisivat tehdä itsestään jumalan niinkuin minä! Ja mitkä ovat ne kuuluisat filosofit, joiden kanssa olet tehnyt liiton? Sanopas."

"Minulla on jo aikakauden suurin runoilija ja ateisti; näinä päivinä hän tulee takaisin Ranskaan, josta hänet on melkeinpä ajettu maanpakoon, ja liittyy jäsenenä vapaamuurarilooshiin, jonka olen perustanut Pot-de-Fer-kadun varrelle, jesuiittain vanhaan taloon."

"Minut viedään kohta vuosisadan suurimman aatteiden mullistajan seuraan, miehen, joka on kirjoittanut Yhteiskuntasopimuksen."

"Sen minä uskon; teidän tuttavianne ovat Alfonso X, Raimundo Lulle,
Pietro Toledolainen ja Albertus Magnus."

"Ne ovatkin ainoat miehet, jotka ovat tosiaan eläneet, koska he ovat ainoat, jotka ovat kaiken ikänsä käsitelleet suurta kysymystä: olla vai eikö olla."

"Minä tiedän ainoastaan yhden; nimittäin: olla. — Mutta puhutaanpa jälleen noista kahdesta filosofista. Heidän nimensä olivat siis, kuinka sanoitkaan?"

"Hyvä; pistän nuo nimet muistiini. Ja sinä luulet noiden kahden miehen avulla…?"

"Ohoh, tässä maassa mahdetaan olla melkoisen typeriä, koska täällä annetaan aatteiden johtaa?"

"Päinvastoin, täällä on aatteilla suurempi vaikutus kuin itse teoilla juuri sen vuoksi, että täällä on sangen paljon älyä. Ja muuten: minulla on paljon mahtavampi liittolainen kuin kaikki maailman filosofit."

"Ikävystyminen. Yksinvaltaa on kestänyt Ranskassa noin kuusitoista sataa vuotta, ja ranskalaiset ovat väsyneet yksinvaltaan."

"No niin, tänään olen tyytyväinen, ja menköön siis aika kuunnellessa sinua. Selitäpä minulle ensiksi, miten sinä sen onnen saavutat, ja sitten, mikä on onni."

"Niin, onnen kaikille, taikka monarkian kukistumisen, joka sinulle merkitsee samaa kuin kaikkien onni. Minä kuuntelen."

"Niin, nyt on Ranskassa ministeristä, joka on monarkian viimeinen turva; se on viisas, toimelias ja etevä ministeristö, joka saattaisi ehkä vielä parikymmentä vuotta pitää pystyssä kulunutta ja horjuvaa monarkiaa; he auttavat minua kukistamaan sen."

"Kuinka, tukevatko filosofisi, monarkian viholliset, ministeristöä, joka on monarkian turva? Oh, minkälaisia tyhmyreitä nuo filosofit ovat!"

"Ahaa, nyt ymmärrän, he hallitsevat itse tuon ministerin persoonassa.
Minä siis erehdyin, he eivät siis ole tyhmyreitä, he ovat itsekkäitä."

"En tahdo väitellä, mitä he ovat", vastasi Balsamo alkaen tulla kärsimättömäksi, "sillä sitä en tiedä; mutta sen toki tiedän, että kun tämä ministeristö kukistetaan, ilmaisevat kaikki tyytymättömyytensä uutta ministeriötä kohtaan. Se ministeristö saa vastaansa ennen kaikkea filosofit ja sitten parlamentin. Filosofit pitävät melua ja parlamentti samoin, ja ministeristö ryhtyy vainoamaan filosofeja ja hajoittaa parlamentin. Silloin tehdään sekä henkinen että aineellinen salainen liitto, muodostetaan itsepintainen, sitkeä, lepäämätön oppositsioni, joka karkaa kaiken kimppuun ja kaivaa joka hetki alta ja miinoittaa ja horjuttaa. Parlamentin sijaan asetetaan tuomareita; nämä kuninkaan nimittämät tuomarit tekevät kuningasvallan puolesta kaiken, mitä voivat. Heitä syytetään, ja täydellä oikeudella, kavaluudesta, laittomista kiristyksistä ja vääryydestä. Kansa nousee taisteluun, ja kuningasvalta saa vastaansa filosofian, nimittäin valistuneet, ja parlamentit, jotka edustavat keskiluokkaa, sekä kansan, joka on kansa, nimittäin se vipu, jota Arkimedes etsi ja jolla nostetaan koko maailma."

"No niin, kun olet nostanut maailman, niin sinun täytyy laskea se jälleen alas."

"Ja kun se on murskattu — kuulehan, minä seuraan mielelläni harhakuviasi ja puhun sinun sokertelevaa kieltäsi — kun tuo laho kuningasvalta on murskattu, mitä nousee silloin sen raunioille?"

"Ja sinä luulet, että noiden kolmenkymmenen miljoonan vapaan ihmisen joukossa ei löydy miestä, joka on hiukan lahjakkaampi muita eikä vedä eräänä päivänä yhdeksältäkolmatta miljoonalta yhdeksältäsadalta yhdeksältäkymmeneltä yhdeksältä kansalaiseltaan vapautta takavarikkoon, saadakseen itse vielä hiukan enemmän vapautta? Muistatko koiraa, joka meillä oli Medinassa ja joka yksinään söi muilta ruuan?"

"Kyllä; mutta eräänä päivänä karkasivat toiset sen kimppuun ja tappoivat sen."

"Minun muistaakseni oli ennen muuan Caesar Augustus ja myöhempinä aikoina muuan Oliver Cromwell, jotka kumpikin iskivät lujasti kiinni roomalaiseen ja englantilaiseen limppuun, niiden, joilta he sen riistivät, liioin virkkamatta tai tekemättä mitään heitä vastaan."

"No niin, vaikka olettaisimmekin, että sellainen mies ilmestyisi, hän on kuitenkin kuolevainen, hän kuolee, ja ennenkuin hän kuolee, tekee hän vain hyvää niille, joita hän on sortanut, sillä hän luo täydellisesti uudestaan aristokratian. Kun hänen on pakko nojautua johonkin, valitsee hän vahvimman nojan, nimittäin kansan. Sellaisen yhdenvertaisuuden asemasta, joka alentaa, on hän saanut aikaan yhdenvertaisuuden, joka ylentää. Yhdenvertaisuudella ei ole mitään varmoja rajoja, se on tasainen pinta, joka taipuu sen miehen suuruuden mukaan, joka on sen luonut. Ja ylentäessään kansan pyhittää hän erään siihen saakka tuntemattoman periaatteen. Vallankumous tekee aikoinaan ranskalaiset vapaiksi; jonkun uuden Caesar Augustuksen tai Oliver Cromwellin protektoraatti on tekevä heidät yhdenvertaisiksi."

"Voi, kuinka mies on typerä"! huudahti hän. "Käytäpä kaksikymmentä vuotta elämästäsi lapsen kasvatukseen ja koeta opettaa hänelle se mitä tiedät, ja kolmikymmenvuotiaana vielä lapsi tulee ja sanoo: Ihmiset ovat kerran yhdenvertaisia."

"Entäpä kuoleman edessä, sinä hassu, tuleeko heistä yhdenvertaisia kuolemankin edessä, tuon kaikkien lakien ylimmäisen lain, vaikka toinen kuolee kolmen päivän ikäisenä ja toinen satavuotiaana? Yhdenvertaisia, ihmiset muka yhdenvertaisia ennenkuin he ovat voittaneet kuoleman! Ah sinuas, nauta, minkälainen kaksinkertainen nauta sinä olet!"

Althotas heittäytyi selin voidakseen paremmin nauraa, kun taas
Balsamo istahti vakavana ja synkeänä.

"Minä siis olen muka yhdenvertainen päivätyöläisen kanssa, joka syö karkeaa leipäänsä, penikan kanssa, joka imee ammansa rintaa, tylsän ukon kanssa, joka juo maidon heraa lääkkeenä ja itkee sammuneita silmiään?… Ah, sinä säälittävä sofisti mikä oletkin, muista nyt eräs asia, nimittäin, etteivät ihmiset tule yhdenvertaisiksi ennenkuin he tulevat kuolemattomiksi, silloin tulee heistä jumalia, ja ainoastaan jumalat ovat yhdenvertaisia."

"Houreita! Vai houreita"! huudahti Althotas. "Houreita samoin kuin höyry, houreita niinkuin sähköfluidumi, houreita niinkuin kaikki mitä tutkitaan, mitä etsitään ja mikä viimein keksitään. Mutta käännä kanssani nurin maailmoiden tomu, paljasta yksi toisensa jälkeen päälletysten olevia kerroksia, joista kukin edustaa omaa sivistyskauttaan, ja mitä huomaat näissä inhimillisyyden kerrostumissa, näissä valtakuntain raunioissa, noissa vuosisatain metallisuonissa, joita nykyaikainen tutkimus hakkaa taltallaan kuin kaivoskuokalla? Huomaat, että kaikkien aikain ihmiset ovat etsineet samaa, jota minä etsin, seuraavilla eri nimillä: parempaa, hyvää, täydellistä. Ja milloin ovat he sitä etsineet? Homeroksen aikana, jolloin ihmiset elivät kahdensadan ikään, ja patriarkkain aikana, jolloin he elivät kahdeksansataa vuotta. He eivät ole löytäneet sitä parempaa, sitä hyvää, sitä täydellistä: sillä jos he sen olisivat löytäneet, olisi tämä loppuunelänyt maailma nyt terve, nuorekas ja ruusunhohtava kuin aamurusko. Sen sijaan vallitsee täällä nyt kärsimys, kuolema, mädäntyminen. Onko se suloista, tuo kärsiminen, onko kaunista tuollainen ruumis, onko toivottavaa moinen mätäneminen?"

"No hyvä", vastasi Balsamo vanhukselle, jonka sanat kuiva yskintä oli keskeyttänyt; "no hyvä, te sanotte, ettei vielä kukaan ole keksinyt elämän eliksiriä. Minä sanon teille, ettei sitä kukaan keksikään. Tunnustakaa Jumala."

"Typerys! Kukaan ei ole sellaista salaisuutta keksinyt, ja sentähden ei sitä muka kukaan keksi. Tuollaisen mielipiteen mukaan ei tapahtuisi koskaan mitään keksinnöitä. Ja luuletko sinä, että keksinnöt ovat uusia seikkoja, jotka keksitään? Eivät, ne ovat unohdettuja asioita, jotka löydetään. Mutta miksikä unohdetaan asiat, jotka on jo kerran keksitty? Katsoppas, siksi, että elämä on liian lyhyt, joten keksijä ei ennätä keksinnöstään vetää kaikkia johtopäätöksiä, jotka siihen sisältyvät. Parisenkymmentä kertaa on oltu melkeinpä keksimäisillään tämä elämäneliksiri. Luuletko sinä, että Styx-joen on keksinyt Homeros? Luuletko sinä, että Akilleus, melkeinpä kuolematon mies, koska hänet voitiin haavoittaa ainoastaan kantapäähän, on pelkkää runoa? Ei, Akilleus oli Keironin oppilas samoin kuin sinä olet minun. Keiron merkitsee ylempää tai vielä enempääkin. Keiron oli oppinut, joka esitetään kentaurin hahmossa siksi, että hänen tieteensä on lahjoittanut ihmiselle hevosen voiman ja notkeuden. No niin, hänkin oli keksimäisillään elämäneliksirin. Häneltä ei puuttunut muuta kuin ehkä, kuten ei minultakaan, noita kolmea veripisaraa, joita sinä et tahdo minulle hankkia. Nuo kolme puuttuvaa veripisaraa jättivät Akilleuksen kantapään haavoitettavaksi; kuolema löysi tiensä ja tuli. Niin, minä sen toistan, Keiron, tuo kaikkitietävä mies, tuo ylempi mies, oli vain toinen Althotas, jota toinen Akharat esti viimeistelemästä työtään, joka olisi pelastanut koko ihmiskunnan, koska se olisi pelastanut sen Jumalan kirouksen seurauksesta. Kas niin, mitäs voit tähän vastata?"

"Minä vastaan", virkkoi Balsamo selvästi epäröiden, "että minulla on oma työni niinkuin teilläkin. Jatkakaamme kumpikin aikeitamme omalla vastuullamme. Minä en avusta teitä rikoksella."

"Niin. Entä minkälaisella rikoksella? Sellaisella, josta koko kansa kiroaisi teitä, rikoksella, josta teidät vedetään yhteen noista häpeällisistä hirsipuista, joita vastaan teidän tieteenne suojelee yhtä vähän ylempiä kuin halvempiakin."

"Kuule sinä", sanoi hän, "älä ole tuollainen ihmisystävyyden pöllö, typerys pahinta lajia, mitä maailmasta löytyy. Kas niin tulepas tänne, niin puhutaan vähän laista, tuosta sinun raa'asta ja järjettömästä laistasi, jonka ovat kirjoittaneet yhtä tuhmat ihmiset kuin sinä itsekin, joita järjellisesti vuodatettu veripisara kauhistaa, mutta jotka näkevät mielikseen vuotavan kokonaiset virrat tuota elämännestettä, jos sitä vuodatetaan julkisilla paikoilla, kaupungin vallien juurilla ja kedoilla, joita sanotaan taistelutantereiksi. Puhutaan vähän tuosta sinun järjettömästä ja itsekkäästä laistasi, joka uhraa tulevan ihmisen nykyään elävän hyväksi ja joka on ottanut tunnuslauseekseen: — Elä tänä päivänä, kuole huomenna. — Puhukaamme tuosta laista, tahdotko?"

"Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, minä kuuntelen", vastasi Balsamo tullen yhä synkemmäksi.

"Minä lasken ilman kyniä ja lyijykyniä. Sanokaa, mitä teillä on minulle sanottavaa; puhukaa."

"Kerropas vielä se suunnitelmasi. Ah, nyt sen muistan… Sinä kukistat ministeristön, sinä lakkautat parlamentteja, sinä asetat virkaan vääryyttä harjoittavia tuomareita, sinä saat aikaan valtion vararikon, sinä yllytät kapinaan, sytytät vallankumouksen, kukistat yksinvallan, sillit perustaa protektoraatin ja kukistat sitten protektoraatin. Vallankumous antaa sinulle vapauden; protektoraatti yhdenvertaisuuden. No, kun nyt ranskalaiset ovat vapaita ja yhdenvertaisia, on sinun työsi tehty. Eikö niin?"

"Minä en usko mahdottoman olemassaoloa. Näet, että pistän sinut pussiin, odotapas!"

"Maltahan; ensinnäkään Ranska ei ole sellainen kuin Englanti, missä kaikki se, mitä sinä aiot tehdä, on jo tehty, sellainen matkija kuin olet. Ranska ei ole erillään oleva maa, jossa voitaisiin kukistaa ministeristöjä, lakkauttaa parlamentteja, nimittää väärintekijöitä tuomareiksi, saada aikaan valtiovararikko, kiihoittaa salassa kapinaa, sytyttää vallankumouksia, kukistaa yksinvaltaa, perustaa ja kumota protektoraatteja muidenkin kansakuntain sekaantumatta hiukan näihin liikkeisiin. Ranska on kiinnikasvanut Eurooppaan niinkuin maksa ihmisen muihin sisälmyksiin; sillä on juurensa kaikissa kansakunnissa, hermonsa kaikissa kansoissa. Koeta riistää irti maksa tuosta suuresta koneistolta, jota kutsutaan Europan mantereeksi, ja kaksikymmentä, kolmekymmentä, ehkä neljäkymmentä vuotta koko ruumis vapisee, mutta minä tyydyn lyhyempään aikaan, sanon ainoastaan kaksikymmentä vuotta. Onko se liian paljon? Vastaapas, älykäs filosofini?"

"No niin, minä tyydyn siihen kuitenkin. Siis kaksikymmentä vuotta sotaa, katkeria, lakkaamattomia, verisiä sotia; annas olla, minä lasken kaksisataatuhatta kuollutta vuodessa, se ei tosiaankaan ole liikaa, kun yhtaikaa tapellaan Saksassa, Italiassa, Espanjassa ja tiesi missä. Kaksisataatuhatta ihmistä vuodessa kahdenkymmenen vuoden aikana tekee yhteensä neljä miljoonaa ihmistä. Jos oletan kullakin ihmisellä olevan seitsemäntoista naulaa verta, — tavallisissa tapauksissa on sitä heissä niin paljon, — niin nousee määrä… kerro seitsemäntoista neljällä, annahan olla… tulos: kuusikymmentäkahdeksan miljonaa naulaa verta kuluu sinun tarkoituksesi toteuttamiseen. Minä sitävastoin pyysin ainoastaan kolme pisaraa. Sanopas nyt, kumpi meistä on hullu, metsäläinen, ihmissyöjä? — No, etkö sinä vastaa?"

"Kyllä, mestari, vastaan, että nuo kolme pisaraa verta eivät merkitsisi mitään, jos vain olisitte varma siitä, että onnistuisitte."

"Ja sinä, sinä, joka vuodatat kuusikymmentäkahdeksan miljoonaa naulaa verta, oletko sinä sitten varma siitä, että onnistut? Sanopas se! Nousepas ylös ja vastaa minulle käsi sydämellä: — Mestari, minä vastaan hankkivani näillä neljällä miljoonalla ruumiilla ihmiskunnalle onnen."

"Mestari", sanoi Balsamo karttaen suoraa vastausta, "mestari, keksikää Jumalan tähden jotakin muuta".

"Ahaa, sinä et vastaa kysymykseeni, et vastaa!" huudahti Althotas voitonriemuissaan.

"Te perustatte väitteenne keksinnön pätevyyteen, vaikka koko aie on mahdoton!"

"Tuntuu siltä kuin sinä neuvoisit minua, tuntuu siltä kuin sinä inttäisit minua vastaan ja koettaisit jääväillä minun lausuntojani"? sanoi Althotas ja pyöritteli kylmästi suuttuen harmaita silmiään valkeain kulmakarvainsa alla.

"En, mestari, mutta minä harkitsen asiaa, minä, joka elän joka päivä tämän maailman asiain kosketuksissa, jaan kohtaloita ihmisten kanssa, taistelen ruhtinaita vastaan, enkä istu niinkuin te suljettuna ahtaaseen nurkkaan, välinpitämättömänä kaikelle, mitä tapahtuu, kaikelle, mikä on kiellettyä tai sallittua, aina syvissä ajatuksissa oppineen ja tutkijan tavalla. Minä siis, kun tunnen vaikeudet, huomautan niistä, siinä kaikki."

"Kuolema siis on, sanot sinä muka; se on siis kohta, jota vastaan sinä et väitä?"

"Se on loppumaton ja voittamaton seikka, eikö niin"? lisäsi vanha oppinut, huulilla hymy, joka pöyristi hänen oppilastaan.

"Ja kun sinä näet ruumiin, tunkeutuu hiki otsastasi ja suru ahdistaa sinun sydäntäsi?"

"Hiki ei minun otsastani tunkeudu, sillä minä tiedän kaiken inhimillisen kurjuuden; suru ei ahdista minun sydäntäni, sillä minun mielestäni elämällä on vähäinen arvo. Mutta kuoleman edessä minä lausun: — Kuolema, kuolema, sinä olet mahtava kuin Jumala, sinä hallitset yksinvaltiaasti, oi, kuolema, mikään ei voi sinua voittaa."

Althotas kuunteli Balsamoa ääneti, eikä häntä huomannut kärsimättömäksi mistään muista merkeistä kuin että hän käänteli leikkausveistä sormiensa välissä. Ja kun oppilas oli lausunut viimeisen synkän ja juhlallisen lauselmansa, vilkaisi vanhus hymyillen ympärilleen, ja hänen silmänsä, jotka olivat niin palavat, ettei voinut uskoa luonnon saattavan kätkeä niiltä mitään salaisuuksia, kohdistuivat nyt erääseen huoneen nurkkaan. Siellä makasi pienellä olkikasalla musta koiraparka, ainoa kolmesta samansukuisesta eläimestä, joita Althotas oli vaatinut kokeitaan varten ja jotka Balsamo oli hänelle hankkinut.

Balsamo totteli; hän meni ottamaan mustan koiran ja asetti sen marmoripöydälle.

Koira, joka näkyi aavistavan kohtalonsa ja oli varmaankin jo ennen ollut kokeilijan käsissä, alkoi vavista, ponnistella vastaan ja ulvoa heti kun tunsi jalkainsa koskevan marmorilevyyn.

"Hehe", nauroi Althotas, "sinä uskot elämään, eikö niin, koska uskot kuolemaan?"

"Kas tuossa on koira, joka mielestäni on täysissä elonvoimissa; mitäs sanot?"

"No niin, sanomme siis, että tämä koira on elävä. Haukupas sinä, elukka", lisäsi ukko kamalasti nauraen; "hauku vakuuttaaksesi monsieur Akharatille, että elät".

Hän kosketti sormellaan erästä koiran lihasta ja koira alkoi heti haukkua tai paremminkin ulvoa.

"Hyvä! Anna nyt tänne lasikupu; kas niin! Aseta nyt koira sen alle… Niin, todellakin, unohdin kysyä sinulta, mihin kuoleman lajiin sinä uskot varmimmin."

"Oikein, aivan oikein, mitä sanot, ja sitä mieltä olen minäkin. No niin, koska kuolema on kuolema, niin pumppua ilma pois lasikuvusta, Akharat."

Balsamo kiersi pyörää, joka imi erään putken kautta ilman lasikuvusta, jonka sisään koira oli suljettu, ja vähitellen katosi ilma terävästi vinkuen. Pikku koira tuli ensin rauhattomaksi, sitten se katseli ympärilleen, vainuili, nosti päätänsä, vetäisi rajusti ja nopeasti henkeä ja kaatui viimein tukehtuen paikalleen, pöhöttyneenä ja hengettömänä.

"Kas niin, koira on nyt kuollut halvaukseen, vai mitä", sanoi
Althotas; "ihana kuolema, joka ei tuota pitkiä kärsimyksiä!"

"Ah, sinähän tunnet, mihin minä pystyn, eikö niin? Sinä oletat, että minä olen keksinyt taidon puhaltaa kuolleeseen jälleen elämää, ratkaissut tuon toisen pulman valaa ilman seassa elämää vielä vahingoittumattomaan ruumiiseen, niinkuin ilmaa voi puhaltaa pitävään nahkaleiliin?"

"En, minä en oleta mitään; minä uskon, että koira on kuollut, siinä kaikki."

"Kuitenkin kaikitenkin, suuremman varmuuden vuoksi me surmaamme koiran vielä uudestaan. Nosta pois lasikupu, Akharat."

Akharat otti pois kristallilaitteen; koira ei liikahtanut, sen silmäluomet olivat suljetut, sen sydän ei enää tykyttänyt.

"Ota tämä leikkausveitsi, älä kosketa kurkunpäätä, mutta leikkaa poikki selkäranka."

"Ja myöskin antaaksesi eläin paralle kuoliniskun, jos se ei sattuisi olemaan aivan täysin kuollut", vastasi Althotas, huulillaan vanhuksille ominainen itsepäinen hymy.

Balsamo viilsi yhden ainoan kerran terävällä veitsellä. Leikkaus meni poikki selkärangan noin kaksi tuumaa pikkuaivojen alapuolelta ja jätti suuren, verta vuotavan haavan.

"Kas vaan, eikö olekin tosiaan kuollut", virkkoi Althotas; "yksikään ainoa hermo ei värähdä, ainoakaan lihas ei vavahda. Yksikään liha-atoomi ei nouse tätä uutta murhaa vastustamaan. Eikö ole totta, se on tosiaankin kuollut, aivan varmaan kuollut?"

"Tunnustan sen mielelläni niin monesti kuin vaan haluatte", vastasi
Balsamo kärsimättömästi.

"Kas tuossa jäykistynyt, ainaiseksi liikkumattomaksi tullut eläin. Mikään ei voi kuolemaa voittaa, sanot sinä? Kellään ei ole kykyä antaa jälleen elämää tai edes elämän näköisyyttäkään eläin paralle?"

"Niin, mutta Jumala ei ole niin epäjohdonmukainen, että sen tekisi. Kun Jumala tappaa, Hän, joka on korkein viisaus, on Hänellä jokin syy tai etu tappaa. Muuan murhamies, en muista oikein mikä hänen nimensä oli, sanoi kerran niin, ja se oli melkoisen hyvin sanottu. Luonnolla on etunsa kuolemasta."

— Tuossa on siis koira niin kuollut kuin mahdollista, ja luonto on saanut siitä tapauksesta etunsa, lisäsi hän.

Althotas kohdisti läpitunkevat silmänsä Balsamoon. Viimemainittu oli jo väsynyt kuulemaan ukon loruilua ja nyökäytti ainoastaan päätänsä vastaukseksi.

"No, mitä sanoisit, jos tämä koira jälleen avaisi silmänsä ja katsoisi sinuun"? jatkoi Althotas.

Vanhus virkkoi nämä sanat nauraen ovelaa ja kamalaa nauruaan, veti sitten koiran luokse erään koneen, joka oli laadittu verkalapuilla toisistaan eroitetuista metallilevyistä; laput oli upotettu happoiseen vesisekoitukseen; molemmat päät eli navat, kuten niitä kutsutaan, kohosivat altaassa nesteen pinnan yläpuolelle.

Toisiinsa lähennetyt, mutta silkkilapulla eroitetut navat asetettiin nyt muuatta kaulalihasta vasten.

Koira avasi heti oikean silmänsä ja tuijotti Balsamoon, joka aivan pelästyen ponnahti takaperin. [Sähkön vaikutus kuolleiden lihasten kimmoisuuteen tuli yleisemmin kokeiltavaksi 18. vuosisadan lopulla. Suom.]

Althotas kosketti erästä toista lihasta, ja silmän asemasta, joka oli jälleen sulkeutunut, avautui nyt kita ja näytti valkeat ja terävät hampaat, ja hampaitten juuressa värisi ienliha aivan kuin elävällä koiralla.

"Katsohan nyt, kuinka vähäpätöinen kuolema on", virkkoi Althotas voitonriemuissaan katsellen oppilaansa ällistystä. "Sellainen ukkoparka kuin minä, joka olen kohta sen saaliina, saan poikkeamaan sen horjumattomalta radaltaan."

"Varo itseäsi, Akharat, tuossa näet kuolleen koiran, joka äsken tahtoi purra ja joka nyt lähtee juoksemaan perästäsi; varo itseäsi!"

Ja yhtäkkiä nousikin koira jaloilleen, poikkileikatuin kauloin, kita ammollaan ja silmä väreillen, ja käveli hoippuen ja pää kamalan näköisenä riippuen.

Balsamo tunsi tukkansa nousevan pystyyn; hiki kihosi hänen otsalleen, ja hän meni takaperin luukun luo, kahden vaiheilla, paetako vai jäädä paikalleen.

"No niin, no niin, en tahdo nyt aivan pelolla sinua tappaa, koetan ainoastaan sinua opettaa", sanoi Althotas ja lykkäsi luotaan kuolleen koiran ja koneen. "Riittävät täksi kerraksi kokeet."

Heti kun koiran kuollut ruumis oli päässyt sähköpatterin kosketuksessa, kellahti se jälleen alas yhtä kankeana ja liikkumattomana kuin ennenkin.

"Olisitkos luullut mokomaa kuolemasta, Akharat, ja luulitko, että se olisi ollut näin taipuisa?"

"Eriskummaista, tosiaan eriskummaista!" vastasi Balsamo tullen jälleen lähemmäksi vanhusta.

"Sinä näet nyt, että sittenkin voidaan päästä siihen, mitä sinulle sanoin, lapseni, ja että ensi askel on jo tehty. Mikä temppu onkaan sitten pitentää elämää, kun on jo onnistuttu kumoamaan kuolema?"

"Mutta sitä ei vielä osatakaan", väitti Balsamo; "sillä se elämä, minkä te koiralle annoitte, oli vain keinotekoisesti matkittua elämää".

"Kunhan vain saadaan aikaa käytettäväksemme, niin kyllä keksimme keinon antaa takaisin myöskin oikeaa elämää. Etkö ole lukenut roomalaisen runoilijan teoksista, miten Cassidaea teki kuolleet eläviksi?"

"Roomalaiset sanoivat runoilijoita näkijöiksi, älä unohda sitä, ystäväni."

"Niin, jos teidän elämäneliksirinne olisi valmis ja te antaisitte koirallenne sitä, eläisikö se sitten iankaikkisesti?"

"Ja jos koira joutuisi jonkun käsiin, joka tekisi kokeita niinkuin tekin ja surmaisi sen?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti ukko iloissaan ja löi kämmeniään vastatusten.
"Kas siinä väite, jota sinulta juuri odotinkin."

"Voiko teidän eliksirinne estää, ettei meitä murskaa jokin putoava savupiippu, ettei kuula voi tunkeutua ihmisen ruumiin läpi tai ettei hevonen potkulla puhkaise ratsastajansa vatsaa?"

Althotas katsoi Balsamoa aivan kuin kaksintaistelija seuraa vastustajansa liikettä, joka sallii hänen vuorostaan iskeä.

"Ei, ei kyllä", vastasi Althotas, "olet tosiaan loogikko, rakas Akharat. Ei, savupiipun, kuulan ja hevosen tuottamia vaaroja ei voida välttää niin kauan kuin on taloja, pyssyjä ja hevosia."

"Hetkeksi, niin; mutta en ainaiseksi. Siihen tarvittaisiin ensinnäkin, että löytäisin sen paikan ruumiista, jossa sielulla on tyyssijansa, ja se veisi ehkä kauankin aikaa; mutta minäpä estän sielun pääsemästä ulos ruumiista haavan kautta, joka ruumiiseen on tullut."

Ja ennenkuin Balsamo ennätti häntä estää, puhkaisi vanhus reiän lansetilla vasemman kätensä valtimoon.

Ukolla oli niin vähän verta ruumiissaan, ja se veri liikkui niin hiljaa, että meni jonkun aikaa ennenkuin se tunkeutui haavan reunoille, mutta viimein se tuli näkyviin ja juoksi runsaasti avoimesta haavasta.

"Niin, koska sinä kerran olet pyhä Tuomas etkä usko muuta kuin sen, mitä näet ja mihin kosketat, niin täytyy minun kai antaa sinun koskettaa."

Hän tarttui nyt pieneen pulloon, jonka hän oli asettanut niin lähelle itseään, että hän yletti sen helposti ottaa, ja sanoi tiputtaen muutaman pisaran haavaan:

Tuon melkeinpä taikamaisen nesteen vaikutuksesta ajautui veri heti takaisin, liha liittyi jälleen yhteen, valtimo meni umpeen ja haava muuttui liian vähäiseksi pistoksen merkiksi, että se juokseva liha, jota sanotaan vereksi, olisi voinut tunkeutua sen läpi.

"Ja että minä, ellen ole onnistunutkaan vielä täysin voittamaan kuolemaa, olen kuitenkin antanut sille iskun, josta sen on vaikea aivan selvitä, eikö niin? Katsos, poikani, ihmisruumiissa on hauraat luut, jotka voivat helposti murtua: minä teen ne koviksi kuin teräs. Ihmisruumiissa on veri, joka vie elämän mennessään, kun se vuotaa pois: minä estän veren pääsemästä vuotamaan pois ruumiista. Liha on pehmeää ja helposti leikattavaa: minä teen sen yhtä haavoittamattomaksi kuin keskiaikaisen Kaarle Suuren ritarien, joitten rinnasta miekkain ja kirveitten terät ponnahtivat tylsinä takaisin. Tähän kaikkeen tarvitaan ainoastaan Althotas, joka elää kolmesataa vuotta. Hyvä, anna minulle, mitä pyydän, niin olen elävä tuhannen vuotta. Niin, se riippuu ainoastaan sinusta, rakas Akharat! Anna minulle takaisin minun nuoruuteni, anna minulle jälleen minun raikkaat aatokseni, ja saat nähdä, pelkäänkö kerran miekkaa, kuulaa, luhistuvaa rakennusta tai järjetöntä luontokappaletta, joka puree tai potkii. Neljännessä nuoruudessani, nimittäin ennenkuin olen elänyt neljä miespolvea, olen minä saanut muutetuksi koko maailman muodon. Ja lupaan sinulle, että silloin olen järjestänyt itselleni ja uudestaan luoduille ihmisille maailman, joka on toivomusteni mukainen, maailma ilman savupiippuja, ilman miekkoja, ilman pyssynkuulia ja potkivia hevosia. Sillä silloin ihmiset viimeinkin huomaavat, että on paljon parempi elää, auttaa ja rakastaa toisiaan kuin raadella ja hävittää toisiaan."

"Mene!" sanoi hän; "mene, minä saan kyllä kerran toiste sinut vakuutetuksi asiasta; eikä ihmisveri muuten olekaan niin kallista lisäainetta, ettei sen asemesta ehkä saattaisi käyttää jotakin muuta. Mene, minä tutkin ja keksin. Minä en sinua kaipaa, mene!"

Balsamo polkaisi laskuluukkua ja painui alempaan huoneustoon, vaiti ja jäykistyneenä, aivan ymmällään tuon miehen neroudesta, joka pakotti hänet uskomaan mahdottomia, jo tehden mahdottomia.

KAHDESKYMMENES LUKU

Tämän pitkän ja tapauksista rikkaan yön, jonka kuluessa me olemme siirtyneet kuin muinaisten jumalain pilvi Saint-Denisistä la Muetteen, la Muettesta Rue Coq-Héronin varrelle, Coq-Héronilta Rue Plâtrièrelle ja sieltä jälleen Saint-Claude-kadun taloon, tämän yön oli kreivitär Dubarry käyttänyt muokatakseen kuninkaan mieltä uudenlaiseen politiikkaan, joka sopi hänen tarkoitusperiinsä.

Rouva Dubarry oli puhunut varsinkin paljon siitä, kuinka vaarallista oli antaa Choiseulien saada Madame la dauphine puolelleen.

Kuningas oli kohauttanut olkapäitään ja vastannut, että hänen korkeutensa dauphine oli lapsi ja herra de Choiseul vanha ministeri; ettei siinä suhteessa ollut minkäänlaista vaaraa tarjolla, koskapa toinen mainituista henkilöistä ei pystyisi työhön eikä toinen huvittamaan.

Ihastuneena tähän sutkaukseensa oli kuningas jyrkästi lopettanut kaikki selvittelyt.

Niin ei kuitenkaan ollut kreivittären laita, sillä hän oli huomannut kuninkaan eräällä tavalla hajamieliseksi.

Ludvig XV oli viehätyshaluinen. Hänen suurin ilonsa oli saada rakastajattarensa mustasukkaisiksi, mikäli vain moinen mustasukkaisuus ei synnyttänyt liian pitkiä riitoja ja kauan kestävää hapanta muotoa.

Rouva Dubarry oli mustasukkainen, ennen kaikkea itserakkaudesta ja myöskin pelosta. Hänelle oli ollut liian vaikeaa valloittaa asemansa, ja se korkea asema, jossa hän nykyään oli, oli liian etäällä hänen lähtökohdastaan, että hän olisi voinut, kuten rouva de Pompadour, sietää kuninkaan pitävän vielä muitakin rakastajattaria. Vielä vähemmin olisi hän voinut hankkia itse hänelle sellaisia, milloin hänen majesteettinsa näytti olevan ikävissään, kuten tiedetään rouva de Pompadourin aikana usein sattuneen.

Koska rouva Dubarry oli mustasukkainen, tahtoi hän perinpohjin tuntea syyn, miksi kuningas oli hajamielinen.

Kuningas antoi hänelle tämän muistettavan vastauksen, jota hän ei ajatellut rahtuakaan:

"Minä ajattelen paljon pojanpoikani vaimon onnea, enkä minä tosiaan tiedä, tuleeko hänen korkeutensa dauphin tekemään hänet onnelliseksi."

"Siksi, että Ludvig näytti minusta katselevan Compiègnessä, Saint-Denisissä ja la Muettessa sangen paljon muita naisia, mutta hyvin vähän omaa vaimoaan."

"Toden totta, sire, ellei teidän majesteettinne itse puhuisi minulle näin, en minä noita sanoja uskoisi: onhan näet Madame la dauphine varsin kaunis."

"Hyvä; katsokaapa silloin neiti de Taverneytä, joka on arkkiherttuattaren ikäinen."

Kreivittären silmissä välkähti salama, joka varoitti kuningasta, että hän oli ollut ajattelematon.

"Mutta te jälleen, rakas kreivitär", jatkoi kuningas nopeasti, "te olitte kuudentoista vuotiaana, siitä olen varma, yhtä pyöreä kuin nuo paimenettaret, joita ystävämme Boucher maalaa".

"Kuinka? Te kiittelette häntä, ja väitätte, ettette tiedä, onko hän kaunis?"

"Hyvä kreivitär, te asettelette minulle ansoja! Tehän tiedätte, että minä olen likinäköinen. Minä näen suurena kokonaisuutena, mutta yksityiskohdat vie hiisi. Dauphinessa minä näin luuta ja nahkaa, siinä kaikki."

"Ja neiti de Taverneyssä näitte suuren kokonaisuuden, kuten sanoitte: sillä dauphine on erinomaisen hieno, ja neiti de Taverney sitävastoin vain tavallinen kaunotar."

"No mutta", huomautti kuningas, "sillä tavoinhan te, Jeanne, ette olisi erinomainen kaunotar? Luulenpa, että ilveilette kustannuksellani."

— Ahaa, kohteliaisuuksia, — tuumi kreivitär itsekseen; — paha vain, että siihen sisältyy toinenkin kohteliaisuus, joka ei ole tarkoitettu minulle.

"Olisinpa tosiaan mielissäni, jos Madame la dauphine valitsisi itselleen muutamia hiukankin viehättäviä hovinaisia; hovi, jossa on pelkkiä vanhoja rouvia, on hirveä."

"Niinkö ajattelette tekin, rakas ystävätär? Juuri eilen puhuin samaa dauphinille; mutta se asia ei liikuttanut laisinkaan tuota nainutta miestä."

"Niin, mutta hyvää syntyperää. Nuo Taverney-Maison-Rouget ovat jaloa sukua ja kuninkaan uskollisia palvelijoita."

"Ei varmaankaan herra de Choiseul, sillä silloin he suorastaan halkeaisivat eläkkeistä."

"Puhutaanko siis heti politiikkaa, jos sanotaan, että Choiseulit saattavat teidät vararikkoon?"

Tunnin päästä oli hänen majesteettinsa jälleen Suuressa Trianonissa, sangen hyvillään, että oli tehnyt naisen mustasukkaiseksi, mutta myöntäen kuitenkin puoliääneen kuten herra de Richelieu olisi voinut tehdä kolmikymmenvuotiaana:

Heti kun kuningas oli poistunut, nousi rouva Dubarry vuorostaan ylös ja meni omaan huoneeseensa. Siellä odotti Chon kärsimättömänä ja uteliaana uutisia.

"No niin", sanoi Chon, "sinulla on näinä päivinä ollut loistava menestys. Toissa päivänä esiteltiin sinut dauphinelle, ja eilen sinä pääsit hänen pöytäänsä."

"Mitä ihmettä! Sekin kaunis menestys, sanoit? Tiedäpäs, että tällä hetkellä vierivät vähintäin sadat vaunut Luciennesiin houkuttelemaan sinulta aamuhymyäsi?"

"Siksi, että he hukkaavat aikansa turhaan; minulta eivät tänään saa aamuhymyä enempää vaunut kuin ihmisetkään."

Zamore meni ulos hitaasti ja kiskoen jalkojaan ja tekeytyen mahtavan näköiseksi.

"Tahtooko tuo vintiö tappaa minut nälkään?" huusi kreivitär. "Sata piiskan iskua, jos et juokse."

"Vai niin, sinä kuvernööri!" toisti kreivitär ja tempaisi pienen ratsupiiskan, jossa oli kullattu hopeanuppi ja joka oli hankittu pitämään yllä rauhaa kreivittären espanjalaisten ja englantilaisten koirien keskuudessa. "Vai niin, sinä kuvernööri! Odotahan, odotahan, saat nähdä kuvernööriä!"

Huomatessaan ratsupiiskan alkoi Zamore juosta ja törmäsi päin seiniä ja kirkui kimeästi.

"Hyvä vain, jos minut otettaisiin huonosti vastaan", sanoi nyt varakreivi Jean, työntäen oven kuninkaallisesti levälleen.

"Ja mitä sitten tapahtuisi, jos sinut otettaisiin vastaan huonosti?
Sillä sekin voisi olla mahdollista?"

"Kas niin; nyt tässä on hävytön, kun ei viitsi imarrella. — Mikä hänellä tänään oikein on, Chon?"

"Älä hiisku siitä enää, Jean, hän on aivan mahdoton. Kas tuossa nyt tulee se suklaa!"

"Olkoon, me emme hänestä välitä. — Hyvää päivää, minun pikku suklaani", sanoi Jean ja otti tarjottimen; "kuinka sinä voit, minun suklaani?"

Hän vei tarjottimen erääseen nurkkaan ja asetti sen pienelle pöydälle, jonka ääreen hän sitten istuutui.

"Ah, kyllä olette hyviä"! huudahti kreivitär nähdessään Chonin iskevän silmää, pyytäen Jeania nauttimaan suklaansa yksin. "Te otatte muka nokkaanne, ettekä näe, että minä kärsin!"

"Oi", huudahti kreivitär, "kukaan teistä ei ajattele, mikä minulle tuottaa surua".

"Oh, mitä siihen tulee, ennen on kuningas rahapulassa kuin minä", vastasi kreivitär.

"Lainaa siis minulle tuhat louisdoria", virkkoi Jean; "minä tarvitsen niitä kipeästi".

"Ah, nyt olet tolalla, se on hyvä. Mutta katso nyt, miten tuo tuhma mies ahmii suklaatani eikä liikuta pikkusormeaankaan tullakseen avukseni. Ah, nämä olennot tappavat minut surusta!"

Välittämättä vähääkään takanaan riehuvasta myrskystä leikkasi Jean vielä yhden leivän halki, levitti sille paksulta voita ja kaatoi itselleen uuden kupin suklaata.

"Ja dauphineen?" jatkoi Chon ja liitti kätensä ristiin. "No, sitten ei enää hätää, sillä hän ei toki halunne sukurutsausta, joten voit olla rauhassa; on parempi, että hän on rakastunut häneen kuin johonkin muuhun."

"Mutta jos niin on", mutisi Chon, "silloin olemme hukassa! Ja sellaista sinä voit sietää, Jeanne? Mutta keneen hän on rakastunut?"

"Kysy veljeltäsi, joka on suklaasta aivan sinipunainen ja varmaan tukehtuu tuohon paikkaan; sillä hän sen tietää, hän sanoo sen sinulle tai ainakin voi sen aavistaa."

"Niin, herra touhio, herra tarpeellinen", vastasi Jeanne, "teiltä kysytään, mikä se henkilö on nimeltään, jota kuningas nykyään ajattelee".

Jean täytti ilmanpitävästi suunsa ja sai lausutuksi vain ponnistuksella seuraavat kolme sanaa:

"Hän tiesi sen, senkin hirviö!" huusi kreivitär ja heittäytyi nojatuolinsa selustaa vastaan ja kohotti kätensä taivasta kohti. "Hän tiesi sen, ja hän vaan syö!"

"Oh, mokomaa!" äännähti Chon ja luopui selvästikin veljestään, mennäkseen kälynsä puolelle.

"En tosiaan tiedä", huudahti kreivitär, "mikä minua estää, etten revi hänen päästään noita rumia silmiä, jotka ovat vielä pöhöiset unesta, tuolla laiskurilla! Hän on nyt vasta noussut ylös, kuule, Chon, nyt vasta noussut ylös!"

"Enkös arvannut!… Oh, mistä minä saan jonkun, joka auttaa minua paremmin kuin tuo auttaa! Kuka sanoo minulle, minne se tyttö on joutunut ja missä hän nyt on?"

"Että hän oli kuljettanut koko Taverneyn perheen pieneen Rue Coq-Héronin varrella olevaan taloon, joka on keskellä puutarhaa Hôtel d'Armenonvillen vieressä."

"Ah, Jean, Jean!" huudahti kreivitär. "Sinun kanssasi täytyy tehdä sovinto, ystäväni. Mutta tarkempia tietoja meidän täytyy saada. Miten hän elää? Kenenkä kanssa hän seurustelee? Mitä hän tekee? Tuleeko hänelle kirjeitä? Tämä kaikki on välttämätöntä tietää."

"Niin, siinäpä se; kuinka? Minä olen jo miettinyt; miettikää nyt vuorostanne tekin."

"Ah, kuinka mainio keksintö!" huudahti kreivitär. "Sinun, Jean, täytyy joutua sille kadulle ja vuokrata sen varrelta meille huone. Sinne pistetään joku piiloon; tuo joku näkee heidän kulkevan kotiinsa ja sieltä ulos, näkee heidän punovan juoniaan. Vaunut valjaisiin ja lähdetään Coq-Héronin kadulle."

"Se on muuan katu, jonka talojen pihapuoli on Rue Coq-Héronin puutarhoihin päin."

"No hyvä, nopeasti toimeen!" sanoi kreivitär. "Vuokrataan huone Rue
Plâtrièren varrella."

Jean pyyhki suunsa, suuteli rouva Dubarrya kummallekin poskelle ja kumarsi sitten juhlallisesti, kiitokseksi moisesta suuresta kunniasta, joka oli hänelle suotu.

"Erinomaista!" huudahti kreivitär. "Chon muuttaa siihen huoneistoon,
Chon urkkii ja pitää heitä silmällä; mutta nyt emme saa hukata aikaa."

"Vaunut!" huusi myöskin rouva Dubarry ja soitti niin, että vaikka prinsessa Ruusunen olisi voinut moisesta metelistä herätä.

Kuningas oli huomannut Andréen jo nähdessään hänet ensi kertaa:
Andrée oli siis vaarallinen.

"Se tyttö", sanoi kreivitär sillaikaa kuin hevosia valjastettiin, "ei olisi mikään oikea maalaistyllykkä, ellei hän olisi laahannut perässään kyyhkyslakastaan tänne Pariisiin jotakin hurmaantunutta mielitettyään. Otetaan selvää, kuka tuo rakastunut on, ja sitten kiireesti naimakauppa! Mikään ei jäähdytä kuningasta paremmin kuin kahden maaseutulaisen naimisiin meno."

"Ei, hiidessä, päinvastoin, sitä varokaamme", väitti Jean. "Hänen kaikkein kristillisimmästä majesteetistaan on nuori vaimo oikein makupala, sen sinä tiedät, kreivitär, paremmin kuin kukaan muu. Mutta tyttö, jolla on rakastaja, olisi kuninkaalle paljon vähemmän mieleen. — Vaunut ovat jo valjaissa", lisäsi hän.

"Ei, minä menen omalle taholleni", vastasi varakreivi. "Odota minua Rue Plâtrièrella, Chon. Minä olen ensimmäinen vieras, jonka saat uuteen asuntoosi."

Chon ajoi pois, Jean istahti jälleen pöydän ääreen ja joi kolmannen kupin suklaata.

Chon poikkesi mennessään suvun yksityishotelliin, jossa hän muutti vaatteita ja harjoitteli käyttäytymään porvarisnaisen tapaan. Ja kun hän oli tyytyväinen ilmeisiinsä, heitti hän ylimyksellisille olkapäilleen yksinkertaisen, mustan silkkivaipan ja lähetti noutamaan kantotuolin.

Puolen tunnin päästä nousi hän kamarineitsyt Sylvian kanssa ylös eräitä jyrkkiä portaita, jotka veivät neljänteen kerrokseen.

Tuossa neljännessä kerroksessa oli huoneisto, jonka varakreivi Jean niin ajattelevasti oli vuokrannut.

Kun Chon joutui toisen kerroksen porrastasolle, kääntyi hän, sillä hän huomasi jonkun seuraavan itseään. Tulija oli ensimmäisessä kerroksessa asuva talon omistajatar. Hän oli kuullut portailta ääniä, tuli ulos ja kummasteli melkoisesti nähdessään kahden niin nuoren ja kauniin naisen nousevan talonsa portaita.

Hän nosti jöröä päätään ja näki vastassaan kahdet veitikkamaiset kasvot.

"Huoneita, jotka veljeni on meille vuokrannut, madame", vastasi Chon, ottaen kasvoilleen leskivaimon ilmeen. "Ettekö ole puhunut hänen kanssaan, vai olemmeko tulleet väärään taloon?"

"Ei, ne huoneet ovat tosiaan neljännessä kerroksessa", vastasi talon vanha omistajatar. "Oi, rouva rukka, leski noin nuorena!"

"Mutta te tulette kyllä viihtymään Rue Plâtrièren varrella; tämä on mainio katu; ette kuule koskaan pienintäkään hälinää, sillä teidän huoneenne ovat puutarhoihin päin."

"Mutta käytävästä voitte joskus katsella kadullekin, kun ohitse menee kulkueita taikka koirat sattuvat tappelemaan."

Vanha talon omistajatar katseli hänen menoaan, kunnes hän joutui ylös neljänteen kerrokseen, ja tuumi sitten itsekseen, kun Chon oli sulkenut oven:

Jean ei ollut erehtynyt; melkein sen huoneiston ikkunan alla oli tuo kuskin mainitsema paviljonki.

Ja pian ei ollut enää epäilemistäkään: muuan nuori tyttö tuli ja istuutui paviljongin ikkunan ääreen kirjo-ompelus kädessään. Hän oli Andrée.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Chon ehti tarkastella nuorta tyttöä tuskin hetkeäkään, ennenkuin varakreivi Jean ilmestyi tämän luullun leskirouvan ovelle, juostuaan ylös portaita neljä askelta kerrallaan, aivan kuin jonkun prokuraattorin kirjuri.

"Minä arvelen, että täältä minun on sangen hyvä nähdä kaikki, mutta onnettomuudeksi täältä ei voi kaikkea kuulla."

"No, etkö sinä kuunaan lopeta? Esteleekö tämä tyttö ehkä sinua? Mene tuonne viereiseen huoneeseen, Sylvia."

"Oh, se ei maksa vaivaa; noin kaunis lapsi ei todellakaan ole esteeksi, päinvastoin; ole vaan täällä, Sylvia, ole täällä!"

Varakreivi sipaisi kaunista tyttöä leuasta, ja tyttö rypisti kulmiaan jo ajatellessaankin, että puhuttaisiin jotakin, jota hänen ei annettaisi kuulla.

"Ja kuitenkaan et ole sanonut mitään. Olisit vaiti ja antaisit minun tähystellä; se on paljoa parempi."

"Minä siis tulin suihkulähteen ohitse ja seisahtuin tingiskelemään joitakin vanhoja huonekaluja tähän kehnoon huoneistoon, kun yhtäkkiä tunsin vesisuihkun räiskyvän sukilleni."

"Odota, sinä olet liian hätäinen, hyvä Chon. Minä katson ympärilleni… ja arvaapas, mitä saan nähdä… Lyön vetoa sata yhtä vastaan, että sinä et arvaa!"

"Minä näin nuoren herran, joka tukki leipäpalasella suihkukaivon hanaa ja sai veden räiskymään ympärille tuolla tulpalla, jolla hän siten esti sen vapaata kulkua."

"Merkillistä, miten kertomuksesi on minusta mieltäkiinnittävä", sanoi
Chon kohauttaen olkapäitään.

"Odota nyt; minä kirosin pahasti, kun tunsin koipieni kastuvan; mies, joka kostutteli leipäpalaansa, kääntyi, ja silloin näin…"

"Aivan omassa persoonassaan: paljain päin, takki auki, sukat pohkeissa ja soljettomat kengät jalassa, lyhyesti sanoen sangen säälittävässä asussa."

"Minä tunsin hänet, ja hän tunsi minut. Minä lähestyin häntä, ja hän vetäytyi takaperin. Minä ojensin käteni, hän turvausi käpäliinsä ja livisti kuin vinttikoira rattaiden ja vedenkantajain joukkoon."

"Se on selvä, parbleu; et kai kuvittele, että olisin lähtenyt juoksemaan, minäkin muka, vai mitä?"

"Oh, ei, sehän olisi ollut mahdotonta, sen kyllä ymmärrän; mutta hänet olemme nyt hukanneet."

"Niin, todellakin", virkkoi Jean; "sillä minä olen velkaa hänelle makean selkäsaunan, ja jos minä olisin saanut kynteni hänen nukkavieruun kaulukseensa, ei hän olisi menettänyt korkoja odotellessaan, sen vannon. Mutta hän arvasi kai kauniin aikeeni ja läksi sentähden lipettiin. Mutta lähteköön. Hän on siis Pariisissa, ja se on kaikkein tärkeintä, sillä Pariisissa saa kyllä aina selvän siitä, mitä etsii, ellei ole kovin pahoissa väleissä poliisipäällikön kanssa."

"Me pistämme hänet putkaan", lisäsi Sylvia; "mutta tällä kertaa täytyy valita varmempi paikka".

"Ja mademoiselle Sylvia kantaa hänelle tuohon varmaan paikkaan vettä ja leipää, vai mitä?" kysyi varakreivi.

"Älä ilveile, veljeni", virkkoi Chon. "Se poika näki kyytihevostapahtuman. Jos hänellä olisi aihe tahtoa sinulle pahaa, olisi meillä täysi syy häntä pelätä."

"Noustessani tänne ylös", jatkoi Jean, "minä päätinkin lähteä herra de Sartinesin puheille ja kertoa hänelle, mitä olin löytänyt. Herra de Sartines vastaa minulle, että mies, joka paljaspäin, sukat pohkeissa ja kengät auki liottaa leipäänsä suihkulähteellä, asustelee varmaankin lähellä paikkaa, josta hänet tällaisessa asussa löydettiin. Ja silloin hän varmaan ottaa tehtäväkseen hankkia meille selon."

"Hän on siis kai tavannut jonkun vanhan ja jumalaapelkääväisen tätinsä, joka antaa hänelle kuivia, sylirakkinsa hylkäämiä leivänkuoria", arveli Sylvia.

"Olkoon se asia nyt: pane liinavaatteet tuohon vanhaan kaappiin,
Sylvia, ja me menemme tähystyspaikkaan, veljeni."

Andrée laski kirjo-ompelun kädestään pois, nosti varsin huolettomasti jalkansa nojatuolille, ojensi sitten kätensä ja otti kirjan, joka oli toisella tuolilla niin lähellä, että hän sen yletti. Sitten hän avasi kirjan ja alkoi lukea. Katselijat arvostelivat luettavan sangen jännittäväksi, sillä nuori tyttö ei liikahtanutkaan ryhdyttyään lukemaan.

"Kuinka tiedonhaluinen tyttö!" huudahti neiti Chon. "Mitä hän mahtanee lukea?"

"Kas tässä on välttämätön kapine", vastasi varakreivi ja otti taskustaan kiikarin. Sen veti hän pitkäksi ja suuntasi sen Andréeta kohti nojaten sitä ikkunan kulmaan, että se pysyi paikallaan.

"No, sano jo, onko hän tosiaan kaunis, tuo hempukka?" kysyi hän varakreiviltä.

"Ihailtava! Hän on suorastaan täydellinen tyttö. Minkälaiset käsivarret, mitkä kädet, ja mitkä silmät, ja huulet, jotka voisivat vietellä syntiin itse pyhän Antoniuksen. Ja jalat, ah, kuinka jumalaiset jalat! Ja nilkka… moinen nilkka silkkisukan kätkössä!"

"No niin, rakastu nyt siinä häneen, se tässä nyt vielä puuttuisi!" sanoi Chon harmissaan.

"Entäpä sitten?… Se ei olisi niinkään hullumpi heitto, varsinkin jos hän puolestaan tahtoisi hiukan rakastaa minua. Se rauhoittaisi jossakin määrin meidän kreivitär rukkaamme."

"Kas niin, anna nyt tänne kiikari ja lakkaa höpsimästä, jos voit… Kyllä, tyttö on tosiaan kaunis, ja on mahdotonta, ettei hänellä olisi rakastajaa… Hän ei lue, katsoppas… kirja kirpoaa hänen kädestään… se valuu alas… kas niin, nyt se putosi permannolle… Mitä sanoinkaan, Jean, hän ei lue, hän uneksii…"

"Jos hänellä on mielittynsä, niin saamme herran joka tapauksessa nähdä täältä", sanoi Jean.

"Piru vie, sitä en tullut ajatelleeksi, ja se on kuitenkin seikka, jota minun olisi pitänyt aivan ensiksi ajatella; se osoittaa, kuinka yksinkertainen minä olen."

"Tämä kiikari on aivan erinomainen", sanoi Chon; "sillä voisi melkein lukea kirjaa".

"Lue ja sano mikä on kirjan nimi. Ehkäpä voisin arvata enemmänkin kirjan opastuksella."

"Ole varovainen katseessasi ulos, veljeni", sanoi hän; "katso, kuka tuolta vasemmalta olevasta luukusta tähystelee puutarhaan. Varo nyt, ettei sinua nähdä!"

"Ähäh", huudahti Jean Dubarry hiljaa; "sehän on, jumalavita, tuo minun leivänliottajani!"

"Niin juuri, siinä on maalais-kyyhkyslakan rakastunut lintu! Tyttö
muuttaa Pariisiin, toinen juoksee perässä. Neiti de Taverney asettuu
Coq-Héronin varrelle, filosofi karkaa meidän luotamme asumaan Rue
Plâtrièren varrelle. Hän katselee neitiä, ja neiti uneksii."

"Se on ilmeisesti totta", myönsi Chon. "Katsohan vain hänen tuijottavia silmiään, niiden tummaa tulta; hän on niin rakastunut, että on hullautunut."

"Siskoseni", sanoi Jean, "ei välitetä enää pitää silmällä rakastajatarta, rakastaja täyttää kyllä sen toimen".

"Ei, vaan meidän. Minä lähden nyt heti kunnon Sartinesin puheille. Pardieu, meitä potkii onni! Mutta varo itseäsi, Chon, ettei filosofi huomaa sinua; sinä tiedät, kuinka nopeasti hän livistää käpälämäkeen."

KAHDESKYMMENESKAHDES LUKU

Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.

Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä nuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig Rakastettu.

Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.

Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan. Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.

Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi varakreivi Jean Dubarry.

— Hyvä, — ajatteli herra de Sartines, — nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.

Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin. Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean näytti suorastaan loistavalta.

"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin varhain tänne tuo?"

Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja niinpä hän lausui:

"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."

Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:

"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."

"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"

"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean pudistaen kieltävästi päätänsä.

Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten kirjoittaa siihen lyijykynällä.

"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja siellä…"

"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella. Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."

"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai Bicêtreen?"

"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."

"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue de Plâtrièren varrella?"

"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."

"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä, keskikohdalla vai alkupäässä?"

"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne luotettavan miehen."

"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä, olkoon miten varma tahansa."

"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te haluatte, että minä itse…? Todellakin, te saatatte olla oikeassa… se on ehkä parempi… sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette aavistakaan."

Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:

"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."

"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet peruukkini päähäni."

Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja, kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.

Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin hänelle, että hevoset olivat valjaissa.

"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä päin lukien, sanoitte?"

"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän karkulaisenne asuu?"

"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo suihkukaivo."

"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä juuri pelkäsin".

"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."

"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien kanssa."

"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."

"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi. Peste! Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se ei käy päinsä!"

"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"

"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin, kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."

"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat; vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan katkottaisiin."

"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"

"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa. Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana, jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan, koska aavistin, mitä oli tuleva."

"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan meidän siitä tietämättä?"

"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti meitä."

"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä; mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme kivitetyiksi."

"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin. Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä, ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."

Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti siitä joitakin papereita.

"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"

"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"

"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"

"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut lähtenyt hänen luotaan.'"

"'18. p:nä. — Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"

"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa minulle tuo toivonne."

"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"

Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän näköisen miehen.

Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.

Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa Rousseau asui.

Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi vaunujen ovea.

"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry, "ettei vain minua nähtäisi".

Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja päästi hänet menemään.

"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan
Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."

"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia
Pariisin filosofeja, vai mitä?"

"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra de Sartines.

"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille mielisuosiolla."

"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia. Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit, eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas, luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa puolesta."

"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"

"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."

"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra de Jussieu?"

"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen repiä kukkalavojaan."

"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".

"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka
Meudonin tai Marlyn seuduilla?"

"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen
Luciennesin ja Bougivalin välillä."

"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen… kuinka sanoisinkaan… filosofien loukku."

"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä dauphinin hääiltana

Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse hän ei voi hypätä.

Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin
Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin
tällaisissa tapauksissa voi turvautua.

Ludvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen, livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian suurta valtatietä.

Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.

Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.

Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt naimisiin.

Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin, nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien anastaisi vallan.

Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.

Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista rauhallisempi.

Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja kyyneleet vuotamaan silmistä.

"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".

Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin, että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen sijaan kuninkaan kasvot varjoon.

"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne täytetty".

"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni insinööri ei pystyisi tekemään."

"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä hänelle opettanut."

"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki yksinään."

"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."

"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."

"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."

"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa merenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]

"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa, talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan saavuttanut."

"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, — toisti kuningas ja pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä tulee hyvä perheenisä?"

"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".

"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".

"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"

"Niin, sellaisessa merkityksessä, että… Enhän erehdy, että te olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"

Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:

"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme ymmärrä toisiamme oikein".

"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt, tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"

"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta; Monseigneurilla ei ole intohimoja."

"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."

"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."

"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa, että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"

"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin kauniina päivänä niitä saamaan?"

"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän majesteettinne kiduttaa minua".

"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."

"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.

"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."

"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee naimisiin."

"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki, mitä hänen olisi tarvinnut tietää."

"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän majesteettinne sano toista."

"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui hääpäiväni iltana."

"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen, joka on ollut minulle tuntematon…"

"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta muuta pojanpoikaani, herttua."

"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy, kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa! Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte, herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia. Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."

"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia, mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure, en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai minua?"

"Luonnollisia… Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt kai minua ymmärrätte?"

"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko teidän majesteetillenne näyttää…?"

"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas, joskin vaarallinen nuorelle miehelle."

Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman sukkelimmalla suulla.

"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".

"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi neuvomalla minulle sen."

"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja naisilta."

"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa dauphinin syrjään pakinoillenne."

"Te sanotte oppilaallenne", ja kuningas korosti tämän viimeisen sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän päässä".

"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään tapahtuisi; kas tässä on se avain."

"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen antanut sinne ripustaa".

"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka taulun edessä."

"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"

"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille alamaisia tunteitaan."

"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän majesteettianne, että…"

"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."

Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan juomaansa pitkin siemauksin.

"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur käsipuolessa."

"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."

"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."

"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä, jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä minuuttia matkalla sinne.'"

'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'

'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia, mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille, oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'

"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."

"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."

"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: C'est le petit-fils d'un grand-père!" [Petit-fils = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä: pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU

Dauphin avasi morsiushuoneen tai oikeammin sanoen sen edessä olevan huoneen oven.

Arkkiherttuatar odotti valkeaan, pitkään kampausvaippaan puettuna hänen tuloaan maaten kullatussa sängyssä, jota hänen hennon ja hienon ruumiinsa paino näytti tuskin ollenkaan rusentavan. Ja kummallista kyllä, jos olisi saattanut lukea hänen ajatuksensa sen synkän pilven läpi, joka hänen otsaansa varjosti, olisi hänessä huomannut morsiamen suloisen kaipuun asemesta nuoren tytön vavistuksen, joka syntyy tuollaisen vaaran pelosta, jonka herkät luonteet näkevät aavistuksissaan, mutta jonka he sitten joskus kestävät paljon uljaammin kuin sitä odottivat.

Palveluksessa olevat hovinaiset pysyttäytyivät huoneen toisella puolella, valmiina ylihovimestarittaren pienimmänkin viittauksen huomatessaan poistumaan hänen käskyään totellen.

Ylihovimestaritar odotti hovietiketin lakien mukaan järkkymättä ja liikahtamatta dauphinin tuloa.

Mutta kuten kaikkien etiketin ja seremoniain lakien olisi tällä kertaa täytynyt väistyä epäsuotuisain sattumain vuoksi, kävi niin, että ne henkilöt, joiden oli tuotava hänen korkeutensa dauphin sisään morsiushuoneeseen, odottivat häntä eräässä toisessa etuhuoneessa, tietämättä uudesta käytävästä, jonka kautta hänen korkeutensa kuningas Ludvig XV:n käskystä nyt arvaamattomasti tulisi.

Siinä etuhuoneessa, johon dauphin oli täten astunut, ei ollut ketään. Ja kun sänkykamarin ovi oli hiukan raollaan, saattoi dauphin nähdä ja kuulla kaikki mitä siellä tapahtui.

"Tuosta, Madame", vastasi Noaillesin herttuatar ja osoitti ovea, joka oli aivan vastakkaisella puolella kuin se, jonka takana dauphin seisoi.

"Mitä ääntä tuolta ikkunasta kuuluu?" lisäsi dauphine; "sehän on aivan kuin meren pauhua".

"Se on lukemattomain katselijain puheen sorinaa, kun he kävelevät juhlatulituksen valossa ja odottavat ilotulitusta."

"Ilotulitusta?" toisti dauphine surullisesti hymyillen. "Sitä tosiaan tarvittaisiin tänä iltana, sillä taivas on kovin synkkä, oletteko huomannut sen, madame?"

Dauphin oli nyt kyllästynyt odottamiseen ja sysäsi oven hiljaa auki, pisti päänsä sen raosta sisään ja kysyi, saisiko hän tulla.

Dauphinen hermoston olivat monet toisiaan seuranneet mielenliikutukset, jotka hänen oli täytynyt kärsiä, saaneet sellaiseen ärtyneeseen tilaan, jossa ollessaan ihminen pelästyy kaikkea, ja hän tarttui nyt rouva de Noaillesin käsivarteen.

"Siksi", vastasi silloin Ludvig XV, jonka kyynilliset kasvot ilmestyivät samassa toisen oven aukeamaan, "siksi, että herra de la Vauguyon, oikean jesuiitan tavalla, joka hän onkin, ymmärtää kyllä latinaa, matematiikkaa ja maantiedettä, mutta ei tarpeeksi muuta".

Kun Madame la dauphine huomasi huoneessa kuninkaan, joka oli tullut sisään aivan odottamatta, solahti hän pois sängystä ja seisoi nyt permannolla, verhottuna pitkään kampausvaippaansa, joka kätki hänet kaulasta jalkoihin saakka aivan yhtä tiiviisti kuin jonkun muinaisen roomattaren stola.

"Sen kyllä näkee, että hän on laiha", jupisi Ludvig XV. "Piru vieköön herra de Choiseulin, joka valitsi minulle kaikista arkkiherttuattarista juuri tämän!"

"Teidän majesteettinne huomannee", virkkoi rouva de Noailles, "että etikettiä on seurattu tarkoin, mitä minuun tulee; mutta hänen korkeutensa dauphin puolestaan…"

"Minä otan sen laiminlyönnin vastuulleni", vastasi Ludvig XV; "ja se on vallan kohtuullista, koska minä olen siihen syynä. Mutta olosuhteiden pakosta sen tein, hyvä rouva de Noailles, joten toivon, että annatte sen minulle anteeksi."

"Me lähdemme yhdessä täältä, herttuatar, ja minä kerron teille asian.
Annetaanhan nyt vaan noiden lapsiparkain päästä ensin sänkyyn."

Dauphine väistyi askeleen sängyn luota ja tarttui rouva de Noaillesin käsivarteen, ehkä vielä enemmän kauhistuneena kuin äsken.

"Sire", sanoi rouva de Noailles, "hänen korkeutensa dauphine pyytää mennä sänkyyn tavallisen porvarisrouvan tapaan".

"Sire, minä tiedän hyvin, että se on Ranskan hoviseremoniaa vastaan, mutta katsokaa arkkiherttuatarta."

Marie Antoinette, joka seisoi kalpeana ja nojaten jäykin käsivarsin erään nojatuolin selustaan, olisi todella ollut täydellinen Kauhua esittävä kuvapatsas, ellei olisi kuultu hänen hampaittensa hiljaa kalisevan ja nähty kylmän hien virtailevan hänen otsaltaan.

"Minä en suinkaan tahdo olla siinä asiassa vasten dauphinen mieltä",
sanoi Ludvig XV, joka oli yhtä ankara etiketin vihollinen kuin Ludvig
XIV oli ollut sen kiihkeä kannattaja. "Mennään sitten, herttuatar.
Onhan ovissa sitäpaitsi avaimenreiät, ja se on paljon hauskempaa."

Dauphin kuuli isoisänsä viimeiset sanat ja punastui. Myöskin dauphine kuuli ne, mutta ei ymmärtänyt niitä. Kuningas Ludvig XV syleili pojanpoikansa vaimoa ja poistui huoneesta vieden kanssaan Noaillesin herttuattaren ja nauraen tuollaista pilkallista naurua, joka on niin epämieluisaa niistä, joilla ei ole syytä yhtyä naurajan iloon.

Muut hovinaiset poistuivat toisesta ovesta. Nuori pari jäi nyt huoneeseen kahden. Syntyi hetkisen hiljaisuus.

Viimein lähestyi nuori prinssi Marie Antoinettea. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, hän tunsi nuoruuden ja rakkauden veren kiehuvan povessaan, ohimoillaan ja valtimoissaan.

Mutta hän tiesi isoisänsä seisovan oven takana, ja tuon miehen raaka katse, joka ei häikäillyt tunkeutua häävuoteeseen saakka, jäähdytti vielä dauphinia, joka oli lisäksi luonteeltaankin avuton ja kaino. "Madame", virkkoi hän ja katsahti arkkiherttuattareen, "voitteko pahoin? Te olette niin kalpea ja näytte vapisevan."

"Teidän korkeutenne", vastasi dauphine, "minun täytyy teille tunnustaa, että tunnen omituista rauhattomuutta; mahtaa olla tulossa hirveä myrsky; rajuilma vaikuttaa minuun aina ylen epämiellyttävästi".

Ikäänkuin vahvistaen hänen sanansa tosiksi jymähti samassa ankara tuulen puuska, tuollainen mahtava ilmanpyörre, joka ajaa osan merta toistaan vasten ja järkyttää vuoria juurtaan myöten; ja niinkuin lähenevän myrskyn ensi ulvahdus täytti se koko linnan sekaannuksella, pelolla ja ankaralla rytinällä.

Lehdet, jotka riivittiin irti oksista, oksat, jotka repesivät puista, kuvapatsaat, jotka suistuivat alas jalustoiltaan, sadantuhannen puutarhoihin hajaantuneen katselijain pitkä ja äänekäs huuto, kamala ja pitkäveteinen ulvonta, joka vinkui läpi galleriain ja linnanpihojen; ne äänet olivat tällä hetkellä hurjinta ja murheellisinta soittoa, mitä ihmiskorva koskaan on kuullut.

Pahaenteinen helinä seurasi tuota ulvontaa; ikkunaruudut särkyivät nyt tuhansiksi sirpaleiksi ja putosivat marmoriportaille ja karniiseille, päästäen tuon kirpeän ja leikkaavan äänen, joka haipuu vihloen avaruuksiin.

Sama tuulen puuska oli temmaissut auki myöskin yhden huonosti suljetuista ikkunain ulkoluukuista, joka löi seinään niinkuin jonkin öisen linnun jättiläissiipi.

Kaikissa linnan huoneissa, missä ikkunat olivat olleet auki, puhalsi se tuulenpuuska kynttilät sammuksiin.

Dauphin meni ikkunan luo nähtävästikin sulkeakseen ulkoluukkua; mutta dauphine esteli häntä.

"Oi, teidän korkeutenne", sanoi hän, "älkää avatko sitä ikkunaa, kynttilämme sammuisivat, ja minä kuolisin pelosta".

Läpi uudinten, jotka hän oli jälleen vetänyt ikkunan eteen, näkyivät puiston puiden tummat latvat, vavisten ja taipuen aivan kuin näkymätön jättiläiskäsi olisi pilkkopimeässä pudistanut niiden runkoja.

Silloin saattoi nähdä taivaalla laumoittain synkkiä pilvenlonkia, jotka vihurina kiitivät eteenpäin, niinkuin ratsuväkiparvet rynnäten taisteluun.

Dauphin seisoi kalpeana, käsi ikkunan rivassa. Dauphine vaipui alas tuolille ja huokasi tuskallisesti.

"Ah, niin, ja kuitenkin rauhoittaa minua, että te olette läsnä. Oh, minkälainen myrsky! Kauhea myrsky! Juhlatulet ovat kaikkialta sammuneet."

"Niin", vastasi Ludvig, "tuulee etelälounaasta, ja se tuuli ennustaa juuri ankarimpia hirmumyrskyjä. Jos tätä jatkuu, en ymmärrä, kuinka ilotulitus voidaan polttaa."

"Oh, teidän korkeutenne, ketä varten sitä poltettaisiin? Tällaisella rajuilmalla ei ketään jää puutarhaan."

"Madame, te ette tunne ranskalaisia, heidän täytyy saada ilotulituksensa; tämä on valmistettu aivan erinomaiseksi; insinööri on kertonut minulle suunnitelman. Kas niin, nyt näette jo, etten erehtynyt; nyt nousevat ensimmäiset raketit ilmaan."

Kiitäen kuin pitkät tuliset käärmeet singahtivat tosiaan merkkiraketit taivaalle. Mutta kuten rajuilma olisi pitänyt noita tuliviiruja uhmaamisena, välähti salama, yksi ainoa, mutta niin suuri, että se näytti halkaisevan koko taivaan, mutkitellen keinotekoisten tulten väliin, ja sekoitti sinertävää hohdettaan rakettien punaiseen tuleen.

"On todellakin sopimatonta taistella Jumalaa vastaan", huudahti arkkiherttuatar.

Merkkiraketit laskettiin ainoastaan joku sekunti ennen kuin alettiin sytyttää muita ilotulituslaitteita, sillä insinöörin mielestä oli jouduttava, ja hän sytytti nyt ensimmäiset niistä. Ja niitä tervehdittiin valtavin riemuhuudoin.

Mutta aivan kuin maa ja taivas olisivat keskenään taistelleet, aivan kuin ihminen olisi herjannut Jumalaa, niinkuin arkkiherttuatar oli sanonut, antoi ärsyttynyt myrsky samalla kuulua ulvovan äänensä yli kansanhuutojen. Ja ikäänkuin kaikki taivaan ikkunat olisivat yhtaikaa auenneet, syöksyi pilvistä tulvimalla rankkasade.

"No, monsieur", vastasi Marie Antoinette surullisena, "eikö kaikki mene myttyyn minun saavuttuani Ranskaan?"

"Oi kyllä, minä pitäisin kyllä Versaillesista, jos se olisi vielä nykyään sellainen, jollaisena teidän loistava esi-isänne Ludvig XIV sen jätti. Mutta missä tilassa me olemmekaan nähneet Versaillesin? Sanokaa. Kaikkialla suru ja hävitys. Oi niin, myrsky sopii hyvin tähän juhlaan, joka minua varten on järjestetty. Eikö kuulu asiaan, että hirmumyrsky puhkeaa ja kätkee kansalta palatsimme sisäisen surkeuden? Eikö yö ole toivottava ja tervetullut, kun se estää näkemästä nuo ruohottuneet puutarhakäytävät, nuo mutaiset tritooniryhmät, kuivuneet lammikot, särkyneet kuvapatsaat? Ah, niin, puhu vaan, eteläinen tuuli, ulvo myrsky, kasaantukaa, synkät pilvet, salatkaa kaikkien silmiltä omituinen vastaanotto, jonka Ranska varustaa keisarien tyttärelle sinä päivänä, jolloin hän laskee kätensä tulevan kuninkaansa käteen!"

Dauphin oli huomattavasti ymmällä eikä tiennyt, mitä vastata tällaisiin moitteisiin ja varsinkin moiseen kiihkeään alakuloisuuteen, joka ei laisinkaan sopinut hänen omaan luonteeseensa. Ja hänkin vuorostaan nyt huokasi pitkään.

"Minä teen teidät surulliseksi", jatkoi Marie Antoinette; "älkää kuitenkaan luulko, että puhun näin ylpeyteni tähden. Ei, sitä en suinkaan tee. Miksi ei minulle näytetty ainoastaan tuota hymyilevää, kukkivaa Trianonia, jossa myrsky nyt onnettomasti ruhjoo lehtimajoja ja myllertää lammikoita? Minä olisin tyytynyt tuohon pieneen suloiseen elinpaikkaan; mutta rauniot peloittavat minua, ne ovat vastenmielisiä nuoruudelleni, ja sen lisäksi, minkä suunnattoman määrän uusia raunioita tämä kauhea hirmumyrsky vielä tekeekään!"

Uusi myrskynpuuska, entistä hirmuisempi, täristi palatsia. Prinsessa nousi vavistuksissaan ylös.

"Oi, hyvä Jumala, sanokaa, eikö meitä vaan uhkaa vaara? Sanokaa, eikö meillä ole syytä pelätä… Minä kuolen kauhusta!"

"Ei, vaaraa ei ole, Madame. Versailles on tasakattoinen palatsi eikä vedä ukkosta puoleensa. Jos se iskisi, sattuisi se luultavasti kappeliin, jossa on suippo katto, tai pikku linnaan, jossa on erillään kohoavia osia. Tiedättehän, että huiput vetävät puoleensa sähkövirtaa ja että latteat esineet päinvastoin työntävät sitä luotaan?"

Samassa täytti kalpea salama huoneen sinertävällä ja sinipunaisella hohteellaan. Marie Antoinette päästi huudon ja työnsi dauphinin luotaan.

"Oh", vastasi dauphine, "te olitte tuossa salaman valossa aivan valju, riutunut kuin haamu ja verinen. Minä olin näkevinäni aaveen."

"Se oli vaan rikkitulen heijastusta", vastasi prinssi; "ja minä selitän teille…".

Kauhea ukkosen jyrähdys, jonka jylinää kaiku pitensi kunnes se nousi korkeimmilleen ja sitten alkoi loitota, keskeytti jyrkästi nämä tieteelliset selitykset, joita nuori mies oli tyynesti aikonut antaa kuninkaalliselle puolisolleen.

"Kas niin, Madame", sanoi dauphin; "rohkaiskaa luontonne, pyydän; jättäkää pelko kehittymättömien asiaksi; fyysillinen täristys on luonnon välttämättömiä ehtoja. Siksi ei sitä pidä kummastua sen enempää kuin tyyntäkään; tyyneys ja rajuilma seuraavat toisiaan; tyynen häiritsee täristys, täristyksen asettaa jälleen tyyni. Lähemmin asiaa ajatellen, Madame, tämä on vain ukonilmaa, ja sellainenhan on luonnon luonnollisimpia, usein uudistuvia ilmiöitä. Minä en siis ymmärrä, miten sellaista voi pelätä."

"Oh, jos ei olisi muuta, ehken sitä niin kauhistuisikaan, mutta tällainen rajuilma meidän hääpäivänämme, eikö se tunnu teistä tuhoa ennustavalta enteeltä, kuten kaikki muutkin, joita olen nähnyt aina Ranskaan saapumisestani saakka?"

"Mitä sanoitte, Madame?" huudahti dauphin, ja taikauskoinen pelko järkytti häntä vasten tahtoaankin; "enteistäkö puhuitte?"

"Sanokaa minulle, mitä ne ovat, Madame; väitetään yleensä, että minulla on älykäs ja harkitseva mieli, ehkäpä olisin niin onnellinen, että voisin kumota ja todistaa vääriksi nuo enteet, joita te niin pelkäätte."

"Teidän korkeutenne, Strassburgissa minä vietin ensimmäisen yöni Ranskassa. Minut vietiin suureen huoneeseen, johon sytytettiin kynttilät, sillä se oli pimeä. Kun kynttilät oli sytytetty, näin niiden valossa seinät, joita pitkin veri näytti virtaavan. Minä rohkenin kuitenkin mennä lähemmäksi ja katsella tarkemmin noita punaisia viiruja. Huoneen seinät olivat verhotut tapeeteilla, jotka esittivät viattomain lasten murhaa. Kaikkialla näkyi epätoivo kamaline katseineen, verenhimo leimuavine silmineen, joka paikassa kiiluivat piilut ja miekat, joka paikasta tunsin kyyneleiden, äitien huutojen ja tuskallisten kuolonkorahdusten pursuvan ulos, tuosta profeetallisesta seinästä, joka näytti minusta yhä elävämmältä, kuta kauemmin sitä katselin. Oih, minä olin niin hirmun vallassa, etten voinut nukkua… Niin, sanokaapa, eikö se ollut surullinen enne?"

"Ehkä jollekin entisajan naiselle, Madame, mutta ei meidän aikamme prinsessalle."

"Teidän korkeutenne, tämä aikakausi on onnettomuuksista raskas, sen on äitini minulle sanonut. Se on kuten taivas, joka leimahtelee päämme päällä täynnä tulikiveä, tulta ja tuhon voimia. Nähkääs, siksi minä niin kovin pelkään, ei, siksi jokainen enne minusta tuntuu varoitukselta."

"Madame, meitä ei voi uhata mikään vaara valtaistuimella, jolle nousemme; me kuninkaat elämme pilvien yläpuolella olevassa ilmapiirissä. Ukkonen pauhaa jalkaimme juuressa, ja kun se iskee maahan, lennätämme me sen itse."

"Niin, minä näin sen, se on aivan totta, ja se kuva syöpyi niin syvälle mieleeni, ettei kulu ainoatakaan päivää, etten sitä kauhistu, kun sitä vain ajattelen, eikä yötä, jolloin en näe sitä uudestaan unissani."

"Ja ettekö voi sanoa minulle, mitä näitte? Vaadittiinko teiltä vaikenemista?"

"Kuulkaa, sitä on mahdoton kuvailla; se oli jonkinlainen kone, joka oli asetettu koholle maasta kuin mestauslava, mutta sillä lavalla seisoi kaksi pylvästä, ikäänkuin tikapuut, ja niiden pylväiden välistä putosi alas kuten veitsi, teurastajan puukko tai piilu. Minä sen näin, ja vielä kummallisempaa, minä näin oman pääni veitsen alla. Veitsi putosi alas niiden kahden pylvään välissä ja leikkasi poikki pääni, joka putosi ja pyöri pitkin maata. Sellaista juuri minä näin, teidän korkeutenne, sellaista!"

"Pelkkää näköharhaa", vastasi dauphin; "minä tunnen melkeinpä kaikki koneet, joilla ihmisiä surmataan, ja tuollaista konetta ei ole olemassa; olkaa siitä huoletta".

"Voi", huudahti Marie Antoinette, "minä en mitenkään voi saada mielestäni tuota vihattavaa ajatusta. Ja minä koetan kuitenkin niinkuin suinkin taidan."

"Pian se onnistuu, Madame", virkkoi dauphin ja lähestyi puolisoaan; "tästä hetkestä alkaen on teillä uskollinen ystävä, harras suojelija sivullanne".

"Ah", toisti Marie Antoinette ja sulki silmänsä ja vaipui jälleen nojatuoliin.

Dauphin tuli lähemmäksi prinsessaa, joka tunsi puolisonsa hengityksen lämmittävän poskeaan.

Sillä hetkellä aukesi hiljaa ovi, josta dauphin oli tullut, ja kuningas Ludvig XV:n uteliaat ja himokkaat silmät kiiluivat suuren huoneen hämärässä, sillä siellä paloi ainoastaan kaksi kynttilää, joista vaha valui virtoina kullatuille hopeisille kynttiläjaloille.

Vanha kuningas avasi jo suunsa luultavasti kuiskatakseen pojanpojalleen jonkin rohkaisevan kehoituksen, kun samassa rätisevä jylinä, jonka voimaa ei voi kuvata, kaiutti palatsia, tällä kertaa salaman seuraamana, vaikka salamat oli tähän saakka nähty ennen jyrinän kuulumista. Ja samassa silmänräpäyksessä näkyi valkea ja viheriään vivahtava tulipatsas, joka leimahti ikkunan edessä, löi siihen ja särki kaikki ruudut ja kuvapatsaan parvekkeen alla. Kauhean räjähdyksen jälkeen se kohosi jälleen taivaalle ja katosi kuin lentotähti.

Molemmat kynttilät sammuivat tuulen puuskasta, joka pyörteenä tunkeutui makuuhuoneeseen. Dauphin ponnahti pelästyneenä, horjuen ja silmät häikäistyinä toista seinää vasten ja jäi siihen seisomaan.

Melkein pyörtyneenä vaipui dauphine rukouspulpetin jakkaralle ja jäi siihen aivan kuin kuoleman horteeseen.

Ludvig XV vapisi ja luuli maan vaipuvan jalkainsa alta. Lebelin seuraamana palasi hän tyhjiin huoneisiinsa.

Loitompana pakeni sillä välin Versaillesin ja Pariisin väki kuin lauma pelästyneitä lintuja, mikä puutarhoihin, mikä teille, mikä metsiin, ja kaikkialle ajoi sitä takaa sakea raesade, joka särki puutarhan kukkaset, suomi rikki metsän lehvät, peltojen ohran- ja rukiintähkät, särki liuskakivikatot ja rakennusten hienot kuvanveistoskoristeet ja lisäsi synkeyttä vielä tuottamallaan vahingolla.

Synkkänä ja tajuttomasti katseli dauphin vettä, joka virtasi särkyneistä ikkunaruuduista morsiushuoneeseen ja muodosti permannolle sinertäviä lammikoita, jotka heijastelivat pintaansa tuntikaudet yhtämittaa kestäviä salamoita.

Tämä myllerrys selvisi kuitenkin aamupuolella, ja ensimmäiset auringonsäteet, jotka tunkeutuivat esiin kuparinpunertavain pilvien takaa, näyttivät nyt katsojille öisen hirmumyrskyn hävityksen tulokset.

Maa oli ahminut moisen vesiryöpyn, puut olivat saaneet kestää tulivirran, kaikkialla oli mutaa ja maahan kaatuneita puita, murskautuneita, vääntyneitä ja hiiltyneitä tuon käärmeen palavasta syleilystä, jota sanotaan ukkoseksi.

Ludvig XV oli pelännyt niin ankarasti, ettei ollut voinut nukkua. Aamun sarastaessa antoi hän Lebelin, joka ei ollut poistunut hänen luotaan, pukea itsensä ja palasi häähuoneeseen saman gallerian kautta, jonka jo tunnemme ja jossa taulut irvistelivät häpeällisesti varhaisen aamun sinertävässä kajasteessa, taulut, jotka olivat maalatut kukkakehyksissä ja kristallien ja sytytettyjen kandelabrien hohteessa näytettäväksi.

Kolmannen kerran eilis-illasta saakka avasi nyt Ludvig XV morsiuskamarin oven. Ja häntä pöyristytti, kun hän näki Ranskan tulevan kuningattaren kaatuneena takaperin rukous jakkaraa vasten, kalpeana ja kulmillaan sinertävä vivahdus, kuten Rubensin maalaamalla ylevällä Magdalenalla. Vihdoinkin oli uni lopettanut Marie Antoinetten tuskan, ja aamurusko väritti nyt kunnioittavin ja hartain hohtein hänen valkoista aamuvaippaansa sinertävällä valollaan.

Kauempana huoneessa, seinän vierellä olevassa nojatuolissa ja silkkisukkiin verhotut jalat vesilammikossa, lepäsi Ranskan dauphin, yhtä kalpeana kuin hänen puolisonsakin ja tuskan hiki otsallaan niinkun hänellä.

Häävuode oli samassa kunnossa, jossa kuningas oli sen nähnyt edellisenä iltana.

Ludvig XV rypisti kulmiaan: tuska, jonka kaltaista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, viilsi kuin tulikuuma rauta läpi hänen sydämensä, tuon sydämen, jonka itsekkyys jäähdytti yksinpä silloinkin, kun mässäys koetti sitä lämmittää.

Hän pudisti päätänsä, huokasi ja palasi jälleen huoneistoonsa, tällä hetkellä ehkä synkempänä ja pelästyneempänä kuin oli ollut koko yönä.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Toukokuun 30 päivänä, nimittäin kaksi päivää tuon kauhean yön jälkeen, joka oli täynnä enteitä ja varoituksia, kuten Marie Antoinette oli sanonut, vietti myöskin Pariisi tulevan kuninkaansa häitä. Koko sen väestö suuntasi niin ollen matkansa Ludvig XV:n torille, jossa ilotulitus oli poltettava. Sellainen on aina kaikkien yleisten juhlien lisäkkeenä, jota pariisilainen katselee tosin leikkiä lyöden, mutta jota ilman hän ei kuitenkaan voi tulla toimeen.

Paikka oli hyvin valittu. Kuusisataatuhatta katselijaa saattoi liikkua siellä mukavasti. Ludvig XV:n ratsupatsaan ympärille oli rakennettu kehä telineitä, niin että kaikki torilla olijat voisivat nähdä ilotulituksen, joka poltettiin kymmenen, kaksitoista kyynärää maanpintaa korkeammalla paikalla.

Pariisilaiset saapuivat niinkuin tavallisesti ryhmittäin, ja nämä ensintulleet valitsivat kauan parhaita paikkoja, mikä oli heidän etuoikeutensa.

Lapset kiipesivät puihin, vakavatkin miehet portinpatsaille, naiset portaitten kaiteille, multakuoppien reunoille ja siirrettäville telineille, joita kiertelevät keinottelijat olivat pystyttäneet tälle torille, niin kuin kaikissa pariisilaisissa juhlissa, nuo keinottelijat, joiden vilkas mielikuvitus auttaa heitä joka päivä keksimään uusia yrityksiä.

Kello seitsemän aikaan illalla, jolloin ensimmäiset uteliaat tulivat torille, nähtiin myöskin muutamia osastoja kaupungin vartiostoa saapuvan sinne.

Vartioimista ei toimittanut nyt Ranskan kaarti, sillä kaupungin virastot eivät olleet myöntäneet sille sitä tuhannen écun korvausta, jota kaartin ylipäällikkö, marski ja herttua de Biron oli vaatinut.

Tuota rykmenttiä asukkaat sekä rakastivat että pelkäsivät, ja jokainen sen jäsen oli heidän mielestään samalla kertaa sekä Caesar että Mandrin [kuuluisa ranskalainen rosvopäällikkö 1700-luvulla. Suom.]. Ranskan kaartilla, joka oli niin kauhea taistelukentällä ja horjumaton täyttämään velvollisuutensa, oli rauhan aikana ja virantoimituksesta vapaana ollessaan hirveäin roistojen maine. Univormussaan olivat sen soturit komeita, uljaita, lahjomattomia, ja heidän marssinsa viehätti naisia ja sai miehet ihailemaan. Mutta lomalla ja yksityisinä ihmisinä ja muuhun joukkoon sekaantuneina olivat he suorastaan kauhu niille, jotka heitä edellisenä päivänä olivat ihailleet, ja ahdistelivat armottomasti niitä, joita heidän seuraavana päivänä oli suojeltava.

Kaupunki kammoksui siitä syystä näitä sankareita ja peliluolissa juoksijoita vanhastaan, ja se riitti, ettei se myöntänyt Ranskan kaartille tuhatta écun rahaa, vaan lähetti juhlapaikalle, kuten olemme sanoneet, ainoastaan porvarilliset kaupunginvartijansa, sillä näennäisellä verukkeella, että tällaisessa perhejuhlassa, joka nyt oli vietettävä, piti perheen tavallistenkin vartijain riittää.

Senpä tähden nähtiinkin lomalle laskettujen kaartilaisten sekaantuvan kansanryhmiin, joista olemme puhuneet. Ja he olivat siinä tilaisuudessa nyt yhtä vallattomia kuin olisivat olleet vakavia, jos olisivat olleet virassa; niin, nuo vahtikojujen urhot aiheuttivat torilla kaikenlaisia pieniä selkkauksia, jotka he olisivat toisissa olosuhteissa estäneet muskettien perillä, potkuilla ja kyynärpään tuuppauksilla tai vangitsemisillakin, nimittäin jos heidän päälliköllään, heidän Caesar Bironillansa olisi tänä iltana ollut oikeus sanoa heitä sotamiehiksi.

Naisten huudot, porvarien mukina ja myyjien valitus, että heiltä vietiin maksamatta leivokset ja piparkakut, olivat pelkkää alkunäytöstä, joka paisuisi oikeaksi temmellykseksi sitten kun kaikki kuusisataatuhatta uteliasta olivat ennättäneet kokoontua toripaikalle. Ja nuo selkkaukset elähyttivät sillä tavoin koko juhlatilaisuutta, että Ludvig XV:n tori oli kello kahdeksan illalla kuin mikä suunnaton Téniersin taulu kaikkine ranskalaisine irvistyksineen.

Kun pariisilaiset katupojat, koko maailman virkuimmat ja laiskimmat, olivat asettuneet paikoilleen alas tai ylös ja samoin porvarit ja suuri rahvasjoukko asettuneet asemiinsa, vierivät torille ylhäisten ja rikkaiden vaunut.

Mitään määrättyä kulkuväylää ei ollut merkitty. Ja niinpä nuo vaunut tulivatkin epäjärjestyksessä Madeleine- ja Saint-Honoré-kadulta päin, tuoden uusiin rakennuksiin torin varrelle henkilöitä, jotka olivat saaneet kuvernööriltä kutsun tulla katsomaan ilotulitusta niiden ikkunoista tai parvekkeilta, joista sen piti näkyä erinomaisesti. Ne vaunuilla tulijoista jälleen, jotka eivät olleet näitä kutsuvieraita, laskeutuivat vaunuistaan kadunkulmauksissa ja sekaantuivat sitten lakeijainsa johtamina jo tiheänä tungoksena odottavaan kansanjoukkoon, joka kuitenkin aina koettaa antaa tilaa kenelle tahansa, jos vain osaa saavuttaa sen suosion.

Oli merkillistä nähdä, kuinka taitavasti nämä uteliaat osasivat pimeässäkin käyttää hyväkseen maaperän epätasaisuuksia, päästäkseen kukin korkeammalle paikalle, kuten kunnianhimo vaati. Sangen leveää, mutta ei vielä valmista katua, joka sitten sai nimen Rue Royale, katkoivat siihen aikaan paikka paikoin syvät ojat, joiden reunoilla oli kasassa luotua multaa. Jokaisella näistä pienistä kohoumista oli oma katselijaryhmänsä, joka nousi muusta valtavasta ihmismerestä ikäänkuin korkeampana laineena.

Mutta kun toisia aaltoja tungettiin kiivaasti näitä vastaan, vaipui joskus tuollainen korkeampi laine alas kansan naurun kajahtaessa; sillä vielä oli tungos siksi harvaa, etteivät moiset putoamiset olleet vaarallisia, vaan pudonneet saattoivat päästä jälleen jaloilleen.

Noin kello puoli yhdeksän aikaan alkoivat kaikkien tähän saakka hajallaan kierrelleet katseet kääntyä samaan suuntaan ja kohdistua ilotulitustelineihin. Nyt rupesivat myöskin kyynärvarret alinomaisilla liikkeillä puolustamaan aivan tosissaan omistusoikeutta paikkoihin yhä lisääntyviä anastajia vastaan.

Tämä Ludvig XV:n torilla poltettava ilotulitus, jonka oli valmistanut Ruggieri, oli aiottu alunpitäin kilpailemaan insinööri Torren Versaillesissa polttaman ilotulituksen kanssa, mutta tuon kilpailun oli kaksi päivää sitten tullut rajuilma tehnyt liiankin helpoksi. Pariisissa tiedettiin, että Versailles oli saanut melkoisen vähän nauttia kuninkaallisesta anteliaisuudesta, joka oli suonut viidenkymmenen tuhannen livren suuruisen määrärahan hääjuhlien ilotulituksia varten, ja että sade oli siellä sammuttanut jo ensimmäiset raketit. Ja kun lisäksi toukokuun 30 päivän ilta oli kaunis, niin iloitsivat pariisilaiset jo varmasta voitosta, jonka he tiesivät saavansa naapureistaan Versaillesin asukkaista.

Muuten odotti Pariisi paljoa enemmän Ruggierin vanhastaan tunnetulta taidolta kuin Torren vastasaavutetulta maineelta.

Sitäpaitsi lupasi Ruggierin suunnitelma, joka oli vähemmän oikullinen ja vähemmän epämääräinen kuin kilpailijan, katselijoille aivan ensilaatuisia näytteitä ilotulitus-taiteen alalta. Vertauskuvallisuus aikakauden valtiatar, yhdistyi siinä rakennustaiteen maukkaimpaan tyyliin. Telineet kuvasivat Hymenin vanhaa temppeliä, joka ranskalaisten maassa kilpailee nuoruudessa Kunnian temppelin kanssa. Sen räystäitä kannatti jättiläismäinen pilaririvi ja sitä ympäröi kaide, jonka kulmissa delfiinit odottivat kita auki ainoastaan merkkiä, sylkeäkseen ilmoille tulivirtojaan. Delfiinejä vastapäätä ylenivät uurniinsa päällä majesteettisina ja pöyhkeinä Loire-, Rhône- ja Rhein-virtojen vertauskuvat; viimemainittua virtaahan me itsepäisesti sanomme ranskalaiseksi vastoin koko maailman tahtoa ja ehkäpä vastoin sen omaakin, jos meidän on uskottava ystäviemme saksalaisten lauluja. Kaikki nuo neljä virtaa olivat valmiina vuodattamaan veden asemasta sinisiä, valkeita, vihreitä ja punaisia tuliaan heti, kun temppelipylvästö syttyisi loimuamaan.

Samalla hetkellä aiottiin sytyttää vielä muitakin ilotulituslaitteita, ja ne esittivät Hymenin palatsin pengermille asetettuja valtavia kukkamaljakkoja.

Sitäpaitsi kohosi tuolla paikalla, jonka oli kannettava näin monenlaisia laitoksia, myöskin kimaltava pyramiidi ja sen päällä maapallo; tuo pallo syttyisi kumeasti rätisten ja viimein purkaisi ukkosen tavalla suureen joukkoon monivärisiä keinotekoisia tulia, jotka olivat ympäri hyrrääväin pyöräin muotoisia.

Mitä jälleen kukkakimppuun tulee, tuohon niin viralliseen ja välttämättömään ilotulituksen osaan, että pariisilainen arvostelee aina ilotulitusta vasta kukkakimpun mukaan, oli Ruggieri eroittanut sen täydellisesti muista laitteista. Se oli asetettu joen rantamalle, kuvapatsaan alapuolelle, bastioniin, joka oli sullottu täyteen varalaitteita, sillä tavoin, että kukkakimpun alle rakennettu ylennys, joka oli sen jalkana ja oli kolme, neljä syltä korkea, vielä osaltaan lisäisi näyn komeutta.

Tällaiset yksityiskohdat tuottivat nyt Pariisille ajattelun aihetta. Kahden viikon ajan olivat pariisilaiset suuresti ihaillen nähneet Ruggierin ja hänen apulaistensa hiiviskelevän telineittensä synkässä valossa ja seisahtuvan kummallisin elein kiinnittämään paikalleen sytyttimiään ja järjestämään tulilankojaan.

Nyt tuli hetki, jolloin lyhdyt kannettiin telineitten pohjapengermälle. Se ilmaisi, että sytyttämiseen ryhdyttäisiin pian, ja teki kansajoukkoon niin vilkkaan vaikutuksen, että muutamat rivit kaikkein pelottomimpiakin väistyivät takaisin. Ja se siirtyminen sai jälleen aikaan sen, että koko valtava ihmisaallokko heilui hetkisen laidasta laitaan.

Hevoset nojasivat päitään reunimmaisten katselijain olkapäihin, ja ihmiset aikoivat pelätä näitä vaarallisia naapureitaan. Pian kasaantui sitten vaunujen taakse yhä lisääntyvää kansankuntaa, niin etteivät vaunut enää olisi voineet peräytyä, jos olisivat koettaneetkin, sillä ne olivat nyt kiilatut keskelle sakeaa ja meluavaa jalankulkijain tungosta. Ja sitten nähtiin paljon Ranskan kaartilaisia, työmiehiä ja lakeijoita kiipeävän ylös vaunujen katoille, niinkuin haaksirikkoiset luodoille, pariisilaisen tavallisella anastusjulkeudella, jolle vetää vertoja ainoastaan heidän kärsivällisyytensä antaa itseltäänkin anastaa.

Bulevardeilla oli jo sytytetty ilotulitus, ja se loi sieltä punaista hohdettaan tuhansien uteliaiden päitten lainehtivaan laumaan. Siinä laumassa näyttivät kaupunginvartioston salamoina välkehtivät pistimet yhtä harvalukuisilta kuin äsken leikatulle ruispellolle jääneet seisovat korret tähkineen.

Kutsuttujen vaunut, joiden väliin ei oltu, varomatonta kyllä, jätetty minkäänlaista aukkoa, olivat asettuneet niiden uusien talojen viereen, jotka nykyään muodostavat Hôtel Crillonin ja kuninkaalliset varushuoneet; ne olivat kolmessa rivissä, jotka toisaalta ulottuivat bulevardilta Tuileriesiin ja toisaalta bulevardilta Champs-Élysées-kadulle saakka, kiertyen niinkuin kolmessa pyörässä makaava käärme.

Tämän kolminkertaisen vaunupiirin takana nähtiin harhailevan, kuten haamut Styxin rannalla, ne kutsuvieraista, joita ennen saapuneitten vaunut estivät pääsemästä suurelle portille. Ja heistä ryntäilivät varsinkin juhlapukuihin ja silkkikenkiin puetut naiset, hälinästä ymmällään ja peläten tomuista maata, sinne tänne kansantulvaa vastaan. Mutta heidän hempeämielisyyttään lauma ainoastaan ivaili. Niin koettivat he vaunujen pyöräin ja hevosten jalkain välitse avata itselleen tietä ja pujahdella parhaansa mukaan määräpaikkaansa, joka oli heille yhtä kaivattu kuin satama matkustavaiselle myrskyssä.

Eräät näistä vaunuista tulivat paikalle noin kello yhdeksän tienoissa, siis ainoastaan joku minuutti ennen ilotulituksen sytyttämisaikaa, ja nekin koettivat avata itselleen väylää kuvernöörin portille asti. Mutta sellainen vaatimus oli jo tällä hetkellä kutakuinkin mahdoton toteuttaa. Ikäänkuin apuvoimiksi kolmelle ensimmäiselle vaunuriville oli nimittäin nyt alkanut muodostua neljäskin, ja tämän neljännen rivin hevoset olivat kansanjoukon pelästyttäminä muuttuneet vauhkoista vimmastuneiksi; ne potkiskelivat pienimmästäkin ihmisten kosketuksesta milloin oikealle, milloin vasemmalle, saaden jo aikaan monia onnettomuustapauksia, joita ei kuitenkaan huomattu tungoksessa ja ankarassa melussa.

Näiden viimemainittujen vaunujen joustimista kiinni pitäen pääsi tungokseen niiden murtamaa väylää pitkin myöskin muuan nuori mies, joka karkoitti pois kaikki toiset tungettelijat, kun ne, niinkuin hänkin, koettivat saada hyötyä tästä eteenpäin vievästä koneesta, vaunuista, joiden käytön hän näytti anastaneen yksityisomaisuudekseen.

Kun vaunut pysähtyivät, heittäytyi tuo nuori mies hiukan niistä sivulle päin, hellittämättä kuitenkaan kättään auttavista joustimista, vaan pitäen niistä yhtämittaa toisella kädellä kiinni. Hän saattoi siis kuulla avonaisesta vaunujen ikkunasta vaunujen omistajain vilkkaan puhelun.

Vaunujen ikkunasta pisti päänsä ulos valkoisiin puettu vallasnainen, jolla oli tukassa koristuksena pari luonnonkukkaa. Kohta huusi miehen ääni hänelle:

"No, Andrée, sinä maalaistyttö, älä kurkistele tuolla tavoin ulos, mordieu, tai saat muiskun ensimmäiseltä ohitse kulkevalta tollolta. Etkö näe, että vaunumme ovat joutuneet keskelle kansankuntaa niinkuin seisomaan keskelle virtaa? Meitä ympäröi vesi, tyttäreni, ja sen lisäksi sangen likaista vettä; pidetään varamme, ettemme kastu."

"Tältä puolelta ei voi nähdä mitään, isä", sanoi hän; "jos hevosemme saattaisivat tehdä puolikäännöksen, voisimme nähdä vaunujen ikkunasta, ja silloin meillä olisi melkein yhtä hyvä paikka kuin kuvernöörin talossa".

"Se on mahdotonta, herra parooni", vastasi mies; "silloin minä tulisin heti rusentaneeksi kymmenen ihmistä".

"Mikä parooni se siellä tahtoo murjoa köyhää kansaa?" huusi samassa monta uhkaavaa ääntä.

"Parbleu, se olen minä", sanoi parooni de Taverney kumartuen ikkunasta ulos ja näyttäen kumartuessaan kaulassaan riippuvaa punaista ritarinauhaa suurristeineen.

Siihen aikaan kunnioitettiin vielä ritarinauhoja, jopa punaistakin suurristeineen; väki nurisi edelleen, mutta alenevassa asteikossa.

"Odottakaahan, isä, minä laskeudun maahan", sanoi Filip, "ja katson, onko mahdollista päästä eteenpäin".

"Ole varovainen, veljeni, henkesi voi olla vaarassa; etkö kuule, miten hevoset hirnuvat ja tömistelevät."

"Sanoisit paremminkin ärjyvät", oikaisi parooni. "Kas niin, laskeudutaan maahan; sano heille, Filip, että väistyvät tieltä ja että me tahdomme päästä eteenpäin."

"Ah, te ette tunne enää Pariisia, isä", vastasi Filip; "sellainen komentelu saattoi ehkä ennen käydä päinsä, mutta nyt voisi se epäonnistua, ja tehän ette toivoisi arvollenne moista nolausta, eikö niin?"

"Isä", vastasi Filip hymyillen, "vaikka olisitte itse dauphin, ei teidän tieltänne mentäisi, varsinkaan juuri tällä hetkellä, sillä katsokaa, nyt alkaa ilotulitus".

"Se on sinun vikasi, hitossa!" vastasi parooni; "sinä hukkasit yli kaksi tuntia aikaa pukeutumiseen".

"Filip", sanoi Andrée, "enkö voisi turvautua käsivarteesi ja asettua keskelle joukkoa?"

"Kyllä, hyvä neiti", vastasi monta miestä, jotka Andréen kauneus sai heltymään; "tulkaa, te ette vie paljon tilaa, ja teille avataan paikka".

"No mene sitten", sanoi parooni; "mutta minä, joka välitän viis ilotulituksista, jään tänne".

Kansa kunnioittaa, ellei sitä jokin intohimo ärsytä, ja palvelee aina sitä kuningatarta, jota kutsutaan kauneudeksi. Ja niinpä aukesikin se nyt Andréen ja hänen veljensä edessä, ja muuan siivo porvari, joka oli perheineen saanut haltuunsa erään kivipenkin, antoi vaimonsa ja tyttärensä asettua hiukan ahtaammalle, niin että Andrée sai paikan heidän välissään.

Filip asettui seisomaan sisarensa viereen, joka nojasi nyt toisella kädellään hänen olkapäähänsä.

Gilbert oli tullut heidän perässään ja seisoi nyt neljän askelen päässä sisaruksista ja katseli Andréeta kiihkein silmin.

Andrée kuuli kyllä nämä sanat; mutta kun ne oli kai lausunut joku kansan mies, niin ei hän välittänyt niistä sen enempää kuin jokin intialainen jumala uhrista, kun paaria-luokkaan kuuluva raukka laskee sen hänen jalkainsa juureen.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU

Andrée ja hänen veljensä olivat tuskin asettuneet paikalleen, kun jo ensimmäiset raketit suhahtivat kiemurrellen kohti taivasta, ja kaikuva huuto kuului kansa joukosta, joka kohdisti tästä lähtien kaiken huomionsa ainoastaan torin keskustan tarjoamaan näytelmään.

Ilotulituksen alku oli suurenmoinen ja vastasi joka suhteessa Ruggierin loistavaa mainetta. Temppelin tulet syttyivät vähitellen ja näyttivät pian tulesta luodun julkisivun. Kättentaputus remahti; mutta se mieltymyksen osoitus muuttui hurjiksi hyvähuudoiksi, kun delfiinien kidoista ja virtojen uurnista alkoi nousta tulisuihkuja, joiden eriväriset liekkiputoukset suihkusivat ristiin.

Moinen vertaansa turhaan etsivä näky, nimittäin seitsemänsataatuhatta ihmistä yhdessä laumassa karjumassa ilosta katsellen tulista palatsia, oli saanut Andréen sellaisen kummastuksen valtaan, ettei hän koettanut sitä salatakaan.

Kolmen askeleen päässä hänestä seisoi Gilbert, erään jättiläismäisen kantajan hartiain takana, joka kohotti ylös lastaan; Gilbert, joka katseli Andréeta hänen itsensä tähden, ja ilotulitusta ainoastaan hänen katselemisensa vuoksi.

Gilbert näki Andréen sivulta; jokainen raketti valaisi noita kauniita kasvoja ja sai nuorukaisen hätkähtämään; hänestä tuntui kuin olisi yleisön ihailuun ollut syynä tuo hänen oma ihana näkynsä, tuo taivaallinen olento, jota hän palveli epäjumalanaan.

Andrée ei ollut ennen nähnyt Pariisia eikä näin suurta kansantulvaa tai juhlaloistoa; sellaisten uutuuksien runsaus sai hänet aivan ymmälle.

Yhtäkkiä välähti ilmi kirkas valo, joka syöksyi vinosti jokea kohti. Se oli pommi, joka räjähti kovalla paukkeella ja jonka monia vaihtelevia värejä Andrée ihaili.

"Taivaan Isä, tuo viime raketti oli kovin huonosti suunnattu!" huudahti nuori mies levottomana ja vastaamatta sisarelleen. "Se ei varmaankaan mennyt minne sen piti, sillä se lensi vaakasuoraan eikä piirtänyt kaarta niinkuin sen olisi tullut tehdä."

Tuskin oli Filip ehtinyt ilmaista tämän rauhattomuutensa, joka alkoi heti ilmetä myös pelokkaana väristyksenä kansanjoukossa, kun bastionista, johon kukkakimppu ja ilotulituksen varalaitteet oli sijoitettu, alkoi suihkuta kokonainen liekkipyörre. Torilla kajahti nyt jyminä, niinkuin sata ukkosta olisi rynnännyt yhtaikaa joka suunnalta, ja kuten olisi tuo suihkuava tuli ampunut joukkoon granaatteja, ajoi se pakoon lähimpänä seisovat katsojat, lyöden heitä äkkiarvaamatta vasten silmiä.

"Nytkö jo kukkakimppu!" huusivat kauempana seisovat. "Ei vielä, se on liian aikaista!"

"Ei", sanoi Filip sisarelleen, "se ei ole kukkakimppu; se on varmaankin joku onnettomuus, joka panee pian kansan lainehtimaan kuin meri. Tule, Andrée; mennään heti takaisin vaunujen luokse; tule."

"Andrée, nyt ei ole silmänräpäystäkään aikaa hukata; tule heti. On sattunut se onnettomuus, jota pelkäsin. Huonosti ammuttu raketti on sytyttänyt bastionin tuleen. Ihmiset survovat jo toisiaan. Kuuletko, miten he jo huutavat? Nuo eivät ole ilohuutoja, vaan hätähuutoja. Nopeasti vaunujen luokse… Hyvät herrat, päästäkää meitä menemään!"

Filip kietoi käsivartensa sisarensa ympärille ja veti häntä mukaansa, koettaen mennä isänsä luokse, joka myöskin oli tullut levottomaksi ja aavisti kuulemistaan huudoista jotakin vaaraa, vaikka ei ymmärtänyt mitä, joskin se selvästi läheni. Siksi hän kurkisteli ulos vaunujen ikkunoista etsien katseillaan lapsiansa.

Oli jo liian myöhäistä, ja Filipin ennustus kävi toteen. Kukkakimppu, joka oli laadittu viidestätoistatuhannesta raketista, leimahti tuleen, sinkoili joka taholle ja ahdisti katsojia kuin tulipeitset, joita arenalla heitetään härän niskaan sitä taisteluun ärsytettäessä.

Katselijat ensin kummastuivat, sitten pelästyivät, ja ponnahtivat vaiston pakosta takaisin; ja moinen sadantuhannen ihmisen pusertava peräytyminen sai toiset satatuhatta, jotka olivat ahtaaseen alaansa tukehtua, työntämään samanlaiseen liikkeeseen jälleen heidän takanaan olevat laumat. Ilotulitustelineet syttyivät tuleen, lapset kirkuivat, naiset huitoivat menehtymäisillään käsiään; kaupunginvartioston sotilaat iskivät oikealle ja vasemmalle luullen voivansa tukkia huutajain suun ja palauttaa järjestyksen. Ja kaikkien näiden syiden yhteisenä seurauksena oli, että se aalto, josta Filip oli puhunut, syöksyi kuin vesipyörre sille puolelle toria, missä hän seisoi. Siten hän ei päässytkään, niinkuin oli luullut, paroonin vaunujen luokse, vaan vastustamaton virta vei hänet aivan päinvastaiseen suuntaan, tuo tulva, josta ei minkäänlainen kuvaus voi antaa käsitystä, sillä yksilöitten voima, jota jo pelästys ja kipu oli lisännyt kymmenkertaiseksi, kasvoi satakertaiseksi kaikkien ponnistaessa yhtaikaa.

Filip oli vetänyt Andréen mukanaan, ja myöskin Gilbert oli antanut saman virran kuljettaa itseään; mutta kun hän oli joutunut parinkymmenen askeleen päähän, tempasi hänet ryöppyynsä joukko pakenevia, joka kääntyi vasempaan Madeleine-kadulle päin, ja välittämättä hänen hurjista huudoistaan, joita hän päästeli, kun tunsi täten joutuvansa erilleen Andréesta, se kiskoi häntä omalle taholleen.

Andrée koetti pysyä kaikin voimin kiinni Filipin käsivarressa, mutta sekaantui kuitenkin erääseen ryhmään, joka koetti väistyä kahden vimmastuneen hevosen ja vaunujen edestä. Filip näki niiden vaunujen kiivaasti ja uhkaavina lähestyvän; hevosten silmät säkenöivät hurjistuneina, ja vaahto kuohui niiden sieraimista. Hän ponnisti raivoisasti päästäkseen pois niiden tieltä. Mutta kaikki oli turhaa, hän huomasi tungoksen takanaan avautuvan, hän eroitti pillastuneitten eläinten päät, hän näki hevosten ponnahtavan jaloilleen aivan kuin marmoriratsut, jotka vartioivat Tuileriesin pääporttia. Ja kuten orja, joka niitä koettaa hillitä, päästi hän silloin Andréen käsivarren, sysäsi hänet koko voimallaan pois vaaralliselta väylältä ja tarttui lähimpänä olevan hevosen suitsiin. Hevonen nousi takajaloilleen, Andrée näki veljensä kaatuvan, erkanevan suitsista ja katoavan; hän päästi huudon, ojensi kätensä, hänet sysättiin takaisin, käännettiin ympäri, ja hän oli silmänräpäyksen jälkeen erillään veljestä, voimattomana, hoippuen ja niinkuin höyhen tuulen viemänä, jaksamatta tehdä enempää kuin sekään vastarintaa väkivallalle, joka kiidätti häntä eteenpäin.

Pauhaavat huudot, kamalammat kuin mitkään sotahuudot, hevosten hirnunta, kauhea pyöräin jyrinä, kun ne milloin räikkyivät katukivillä ja milloin nousivat ihmisruumiille, palavain ilotulitustelineitten mustansininen loimu, sapelien tuhoisa välähtely, kun eräät raivostuneet sotamiehet elivät paljastaneet aseensa, ja yli koko tämän verisen sekasorron vaaleanpunaisella hohteella loistava pronssinen kuvapatsas, joka näytti ikäänkuin johtavan verilöylyä, tämä kaikki riitti riistämään Andréelta kaiken järjen ja kaiken hänen voimansa. Ja sitäpaitsi olisivat jonkun jumalia vastaan taistelevan jättiläisenkin jänteet olleet voimattomia moisessa temmellyksessä, yhden ainoan yksilön, kamppailussa kaikkia, niin, itse kuolemaa vastaan.

Andrée huusi sydäntä vihlovasti. Muuan sotamies avasi tietä tungokseen, iskien miekallaan väkijoukkoon. Se ase oli välkähtänyt Andréen pään päällä. Hän painoi kätensä ristiin kuin hukkuva, kun viimeinen laine hyrskähtää hänen päälleen, huusi: "Jumala!" ja kaatui.

Mutta oli eräs, joka oli tuntenut tuon kauhean, toivottoman huudon ja ymmärtänyt, mitä se merkitsi. Gilbert, joka oli viety kauas Andréesta, oli sitkeällä taistelulla kuitenkin päässyt lähestymään häntä. Sama aalto, joka oli nielaissut Andréen, oli masentanut hänet maahan, mutta hän oli noussut jälleen ylös; hän ryntäsi miekkaa kohti, joka uhkasi Andréeta kuin säännöllisesti hakkaava kone, tarttui sotamiehen kurkkuun, joka alkoi lyödä, ja kaatoi hänet takaperin. Sotamiehen vieressä virui valkeaan pukuun puettu nuori nainen. Gilbert tempaisi hänet syliinsä ja kantoi hänet pois niinkuin olisi ollut jättiläinen.

Kun hän tunsi sydäntään vasten tuon naisen hennon muodon, moisen kauneuden, ehkä tosin jo ruumiina, välähtivät hänen silmänsä ylpeydestä; hän se nyt vallitsi asemaa, hän! Vallitsi voimallaan ja rohkeudellaan! Kantamuksineen ryntäsi hän erääseen miesvirtaan, joka oli kyllin voimakas kuohuillaan murtamaan vaikka kivimuurit paetessaan. Se tungos piti häntä yllä ja kantoi häntä ja nuorta tyttöä; hän kulki tai paremminkin pyöri toisten päällä muutaman minuutin. Yhtäkkiä virta pysähtyi kuin murtuen johonkin esteeseen. Gilbertin jalat koskettivat maahan; silloin vasta tunsi hän Andréen painon, kohotti päätänsä nähdäkseen, mikä se este oli, ja huomasi silloin olevansa kolmen askeleen päässä Kalustohuoneen seinästä. Se kivimöhkäle oli murskannut tuon lihasrykelmän.

Tämän muutamia silmänräpäyksiä kestävän tuskallisen pysäyksen aikana ennätti hän katsella Andréeta, joka nukkui aivan kuin kuoleman unta; hänen sydämensä ei sykkinyt enää, hänen silmänsä olivat ummessa ja kasvot sinertävänväriset niinkuin valkean ruusun, kun se kuihtuu.

Gilbert luuli hänen kuolleen. Nyt pääsi häneltä vuorostaan huuto, hän painoi huulensa Andréen vaatteihin, sitten hänen käteensä; ja viimein, moisen liikkumattomuuden rohkaisemana, peitti hän suudelmilla nuo kasvot ja paisuneet ja suljetut silmäluomet. Gilbert punastui, itki, karjui ja koetti valaa sieluaan Andréen rintaan, kummastellen, etteivät hänen suudelmansa, jotka olisivat saattaneet kivenkin lämmittää, vaikuttaneet mitään tuohon ruumiiseen.

"Hän on pelastettu!" huudahti Gilbert, nähden samalla mustan ja verisen kansanlauman pakenevan ja kuullen onnettomuuden uhrien sadatukset, huudot, korahdukset ja kuolemanvoihkaisut. — Hän on pelastettu! Ja minä hänet olen pelastanut!

Gilbert-poloinen seisoi selin kiviseinään ja kasvot siltaan päin eikä tullut katselleeksi oikealle puolelleen. Sillä puolella, monien vaunujen edessä, joita ihmislauma kauan oli estänyt liikkumasta, mutta jotka nyt alkoivat päästä kulkemaan joukon hiukan harvetessa, vaunujen ja hevosten edessä, jotka pillastuivat ja hurjistuivat pian täyteen laukkaan, aivan kuin ne ja kuskit olisivat joutuneet päästään sekaisin, siellä pakeni nyt kaksikymmentätuhatta onnetonta, ruhjottuina, toisiaan vasten ankarasti puserrettuina, kolhittuina.

Vaiston vetäminä väistyivät hevosten uhkaamat pitkin muurin viertä, jota vastaan ensimmäiset heistä murskaantuivat.

Tuo väkivyöry veti nyt mukaansa tai murskasi kaikki ne, jotka luulivat jo pelastuneensa haaksirikosta Kalustohuoneen luo turvaan päästyään. Uusi putous törmäyksiä, eläviä ja kuolleita ruumiita tulvahti Gilbertin yli; hän pääsi syvennykseen rautaisen säleportin kulmaukseen ja mahtui siihen puolittain.

Gilbert oli tukehtumaisillaan jo hellittää; mutta hän ponnisti kuitenkin viimeisetkin voimansa, kietoi Andréen käsivarsiinsa ja painoi päänsä nuoren tytön rintaan. Olisi luullut, että hän aikoi tukehuttaa suojeltavansa.

"Hyvästi, hyvästi!" mutisi hän ja paremminkin puri kuin suuteli hänen vaatteitaan. "Hyvästi!"

Sitten loi hän silmänsä taivaalle ikäänkuin rukoillakseen vielä viimeisen kerran sieltä apua.

Siellä seisoi mies muurin reunuskoristeen päällä, pitäen oikealla kädellään kiinni muurissa olevasta renkaasta ja palauttaen vasemmat käden viittauksilla järjestykseen kokonaista pakenevain armeijaa; siellä seisoi mies, joka nähdessään tuon raivoisasti hyrskivän meren jalkainsa juuressa lausui joskus jonkun sanan, teki joskus kädellään jonkun liikkeen.

Kuullessaan nuo sanat ja huomatessaan hänen viittauksensa näkyi joku yksilö laumasta pysähtyvän, ponnistavan voimansa, kamppailevan ja takertuvan paikalleen päästäkseen tuon miehen luokse. Toiset, jotka jo olivat tulleet hänen ympärilleen, näyttivät tuntevan uusissa tulijoissa veljiä ja auttoivat nyt näitä veljiään ponnistautumaan pois joukosta, nostaen ja tukien pystyssä heitä ja temmaten heitä luokseen. Niin oli jo tuo pieni miesjoukko, joka taisteli yhdessä aivan kuin siltapilari, joka halkaisee vesivyöryn, saanut jaetuksi kansanlauman kahtia ja pidetyksi pakenevien vyöryä aisoissa.

Joka hetki ilmestyi uusia sankareita, joita näytti aivan kuin maasta nousevan, yhtyäkseen tuohon mieheen nuo kummallisella tavalla lausutut sanat kuullessaan ja omituiset viittaukset nähdessään.

Viimeisillä voimanponnistuksilla onnistui Gilbertin nousta ylös; hän tunsi, että pelastus oli olemassa, sillä tuolla vallitsi tyyneys ja mahti. Palavien ilotulitus-telineitten tuli, kun se leimahti viimeisen kerran sammuakseen, valaisi tuon miehen kasvoja. Gilbert huudahti väkisinkin kummastuksesta.

"Oh, minä saan kyllä kuolla", mutisi Gilbert, "kunhan vain hän elää!
Tuo mies osaa hänet pelastaa."

Ja hänessä purkausi ilmi ylevä uhrautumishalu, ja hän kohotti kaksin käsin ylös nuorta tyttöä ja huusi:

"Parooni de Balsamo, pelastakaa neiti de Taverney!" Balsamo kuuli tuon äänen, joka kajahti ihmislauman syvyydestä kuin raamatun epätoivoiset huudot Herran tykö; hän näki valkean hahmon kohoavan kaikki nielevästä aallokosta ylös; hänen seurueensa kaatoi kaikki esteet hänen tieltään, ja hän tarttui nyt Andréehen, jota Gilbertin piankin auttamattomasti herpoutuvat kädet pitivät ylhäällä, ja otti hänet syliinsä. Sitten tempasi hänet jälleen mukaansa kansanlauman liike, jota hän oli nyt lakannut ohjaamasta, ja hän kantoi Andréeta pois, ennättämättä katsella taakseen.

Gilbert halusi sammaltaa vielä viimeisen sanan, ja ehkäpä hän tahtoi turvautua itsekin tuon omituisen miehen suojelukseen, saatuaan häneltä apua Andréelle; mutta hänellä ei ollut enää voimaa muuhun kuin ainoastaan painaa huulensa nuoren tytön hervottomana riippuvaan käsivarteen, ja repäistä suonenvetoisesti kouristuneella kädellään pala neidon vaatteista, tämän uuden Eurydiken, jonka tuonela riisti jälleen häneltä. [Eurydike oli kreikkalaisessa jumalaistarustossa nainen, jonka hänen puolisonsa ihmesoittaja Orfeus sai soittonsa mahdilla pelastetuksi puolitiehen manalasta, mutta menetti hänet jälleen sinne, kun ei voinut olla matkalla rakastettuunsa katsomatta, vaikka manalan jumala oli asettanut sen tuon ylösnousemuksen ehdoksi. Suom.]

Sen viimeisen suudelman, näiden viimeisten jäähyväisten jälkeen ei nuorukaisella ollut enää muuta tarjolla kuin kuolema; eikä hän koettanutkaan sitä vastustaa; hän sulki silmänsä ja kaatui henkiheitoksi nääntyneenä ruumisröykkiölle.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Ankaria myrskyjä seuraa aina tyyni, hirveä, mutta kuitenkin virvoittava tyyni.

Kello oli noin kaksi aamulla. Suuret, valkeat pilvet kiitivät yli Pariisin, ja kalpeassa kuutamossa kuvastuivat terävin piirtein maaperän epätasaisuudet tuolla onnettomuuden kentällä, jonka kuoppiin pakeneva ihmisvyöry oli syöksynyt ja tuhoutunut.

Kuun valossa, joka välistä peittyi suurten pilvenhuippujen taakse, näkyi siellä täällä ojain reunoilla ja syvennyksissä ihmisruumiita vaatteet sekaisin, jäykistynein jäsenin, mustansinertävin kasvoin, kauhun ilmein taikka rukoukseen ojentunein käsin.

Keskeltä toria nousi ilotulitus-telineitten raunioilta keltainen ja käryävä savu ja teki sekin osaltaan Ludvig XV:n torin nyt tappotantereen näköiseksi.

Verisellä ja aukealla kentällä puikkelehti hiljaisia ja nopeasti liikkuvia haamuja, jotka pysähtyivät, vilkuivat ympärilleen ja kumartuivat maata kohti: he olivat ruumiinryöstäjiä, jotka saalinhimo oli houkutellut kuin korpit sinne; kun he eivät olleet voineet varastaa eläviltä, tulivat he nyt rosvoamaan kuolleilta; mutta useinkin he näkivät harmikseen kanssaveljiensä ehtineen jo ennen heitä.

Kun he huomasivat pistinmiesten viimeinkin saapuvan ja uhkaavan itseään, niin he pakenivat pelästyneinä ja tyytymättöminä tiehensä.

Mutta noiden pitkien ruumisjonojen välissä eivät varkaat ja yövartijat olleet ainoita liikkujoita. Siellä kulki myöskin lyhty kädessä henkilöitä, joita joku olisi ensi näkemältä saattanut pitää uteliaina katsojina.

Mutta sangen surkuteltavia katselijoita he olivat; sillä he olivat huolestuneita ystäviä ja sukulaisia, jotka olivat turhaan odottaneet veljiään, ystäviään ja rakastajattariaan kotiin ja olivat nyt rientäneet paikalle kaupungin kaukaisimmistakin kortteleista, sillä kamala uutinen oli jo tuhoisan rajutuulen voimalla levinnyt yli Pariisin ja muuttanut huolestuneiden tuskan etsimiseksi.

Tämä näytelmä oli ehkä vielä julmempi katsella kuin itse onnettomuustapaus.

Kaikki mahdolliset ilmeet näki noilla kalpeilla kasvoilla, kaikki, sen etsijän tuskasta, joka oli hellästi rakastetun ruumiin löytänyt, niiden onnetonten kamalaan epäilykseen saakka, jotka eivät löytäneet mitään, vaan katselivat nyt tutkivin silmin virtaa, joka juoksi yksitoikkoisesti kohisten torin ohitse. Kerrottiin näet, että paljon ruumiita oli jo heitetty alas virtaan, kaupungin hallituksen käskystä, joka oli järjestänyt tulituksen huonosti ja tahtoi nyt salata varomattomuutensa uhrien kauhistavaa määrää.

Kun he olivat katselleet tätä tuloksetonta näytelmää ja saaneet tarpeekseen siitä, ja kun he olivat Seinen vedessä nilkkoihin seisten saaneet sieluunsa yhä lisää öisen, kuohuvan virran tuottamaa synkeää ahdistusta, niin läksivät he pois lyhty kädessä torilta ja menivät tarkoin tutkimaan läheisiä katuja. Sinne kerrottiin nimittäin monien haavoittuneiden laahautuneen saamaan apua tai ainakin yrittäneen päästäkseen pois kärsimystensä näyttämöltä.

Jos he onnettomuudekseen siellä löysivät kaivatun henkilön, kadotetun ystävän, ruumiiden joukosta, niin seurasivat sydäntä särkevää tyrmistystä silloin valitushuudot, ja nyyhkytyksiin, joita kuului verisellä kentällä joltain paikalta, vastasivat silloin vaikerrukset toisaalta.

Joskus kajahti kentältä rämähdys, lyhty oli yhtäkkiä pudonnut maahan ja murskaantunut; joku elävä oli suinpäin heittäytynyt syleilemään viimeisen kerran vainajaa.

Moni haavoittunut, joka oli kaatuessaan murskannut kätensä, onneton, jonka rinnan oli miekka puhkaissut tai väkijoukon vyöry pusertanut sisään, päästi korisevan vaikerruksen tai huokaavan rukouksen. Ja silloin riensivät hänen luokseen kaikki, jotka toivoivat löytävänsä sieltä ystävän, mutta he poistuivat sitten jälleen, kun eivät häntä omakseen tunteneetkaan.

Torin päähän, puutarhan puolelle, oli kuitenkin yleisön armeliaisuuden avulla saatu aikaan siirrettävä kenttäsairaala. Muuan nuori lääkäri, jonka ammatin huomasi monista kirurgisista koneista, joita hänellä oli ympärillään, antoi kuljettaa siellä luokseen miehiä ja naisia. Mutta sitoessaan heidän haavojaan puhutteli hän heitä sanoilla, jotka paremmin ilmaisivat vihaa onnettomuuden syytä kuin sääliä sen uhreja kohtaan.

Hänellä oli kaksi lujaa kantajaa apuvoiminaan tässä verisessä tarkastuksessaan, ja näille huusi hän lakkaamatta:

"Rahvaan naiset, rahvaan miehet ensin! Ne voi helposti tuntea, sillä he ovat melkein aina pahemmin haavoittuneita ja varmasti huonommissa vaatteissa!"

Kuullessaan nämä sanat, jotka lääkäri lausui karmivan yksitoikkoisella äänellä joka kerta, kun uusi haavoittunut oli sidottu, jo toisen kerran, kohotti nyt muuan kalpeakasvoinen nuori mies päätänsä, haeskellessaan lyhty kädessä ruumiiden keskellä.

Hänen otsaansa oli viiltynyt leveä haava ja siitä tihkui tuontuostakin punaisia veripisaroita. Hänen toinen kätensä oli pistetty kahden suljetun takinnapin väliin, ja hänen hien peittämillä kasvoillaan näki syvän ja kuvaamattoman mielenliikutuksen.

Kun hän nyt kuuli toisen kerran, kuten olemme sanoneet, lääkärin kehoituksen, niin hän nosti päätänsä ja sanoi katsahtaen surullisena irtileikattuja jäseniä, joita lääkäri näytti silmäilevän melkein nautinnokseen:

"Siksi", vastasi tohtori kohottaen puhuttelun kuullessaan päätänsä, "siksi, ettei kukaan hoitaisi köyhiä, ellen minä heitä muistaisi, ja siksi, että rikkaat saavat aina hoitajansa! Laskekaahan hiukan lyhtyänne ja katselkaa torin kivityksellä makaavia, niin näette itse sata köyhää jokaista rikasta tai ylimystä vastaan. Tässäkin suuressa onnettomuudessa on aatelisia ja rikkaita auttanut onni, joka viimein kyllästyttää itse Jumalaakin, joten he ovat maksaneet ainoastaan saman veron kuin tavallisestikin, nimittäin yhden tuhannelta."

Nuori mies kohotti lyhtyään, valaisten veristä otsaansa. "Silloin olen minä tuo yksi", vastasi hän suuttumatta; "sillä minä olen ylimys, ja olen niinkuin monet muut joutunut onnettomuuden uhriksi tungoksessa, minä, jota hevonen potkaisi otsaan ja joka taitoin vasemman käsivarteni pudotessani erääseen kuoppaan. Rikkaat ja aateliset saavat aina hoitajansa, sanotte? Näette itse, että minua ei vielä oli sidottu."

"Teillä on hotellinne… teillä on oma lääkärinne… menkää kotiinne, koska voitte kävellä."

"Minä en pyydä teiltä itselleni apua, monsieur; minä etsin täältä sisartani, nuorta, kaunista, kuudentoista ikäistä tyttöä, sillä hän on varmaan tuhoutunut, vaikkei hän olekaan rahvaan nainen. Hänellä oli yllään valkea puku ja kaulassa nauha, jossa oli risti; ja vaikka hänellä on sekä koti että lääkäri, niin vastatkaa minulle, säälistä: oletteko nähnyt häntä, jota etsin, monsieur?"

"Monsieur", vastasi nuori lääkäri kuumeellisen kaunopuheisesti, mikä seikka osoitti, että nämä hänen nyt lausumansa ajatukset olivat kauan hautuneet hänen aivoissaan, "monsieur, ihmisyys on minun ojennusnuorani; sille minä uhraudun, ja jos minä nyt jätän aateliston kuolinvuoteelleen auttaakseni köyhiä kärsiviä, niin noudatan ainoastaan oikeaa ihmisyyden lakia, jonka minä olen valinnut jumalakseni. Kaikki onnettomuudet, jotka ovat tänään tapahtuneet, johtuvat teistä; ne johtuvat teidän väärinkäytöksistänne, teidän epäoikeutetuista anastuksistanne, kestäkää nyt itse niiden seuraukset. En, monsieur, en minä ole nähnyt teidän sisartanne."

Annettuaan puhuttelijalleen vastaukseksi tämän ankaran moitteen ryhtyi tohtori jälleen leikkaustyöhönsä. Hänen luokseen oli tuotu köyhä nainen, jolta molemmat jalat olivat murskaantuneet vaunujen alle.

"Kuulkaa", lisäsi hän, singoten väistyvän Filipin jälkeen nämä sanat, "kuulkaa: köyhätkö ne julkisissa juhlatilaisuuksissa ryntäävät vaunuineen toisten päälle ja murskaavat rikkailta jalat?"

Filip oli tuota nuorta aatelia, joka on lahjoittanut meille sellaisetkin miehet kuin Lafayetten ja Lamethin, ja hän oli montakin kertaa julistanut aivan samoja periaatteita, jotka saivat hänet nyt tuon nuoren lääkärin suusta tulleina kauhistumaan; niiden sovittaminen käytäntöön osui häneen nyt rangaistuksena.

Melkeinpä murtunein sydämin läksi hän lääkärin lähistöltä jatkaakseen surullista etsiskelyään. Ja tuskissaan kuultiin hänen hetki sen jälkeen huutavan kyyneleiden murtamalla äänellä:

Silloin kohtasi hänet ohi mennessään muuan vanha mies harmaissa vaatteissa ja huopasäärykset jalassa; hän kulki hyvin kiireesti, nojaten oikealla kädellään sauvaan ja pitäen vasemmassaan öljytystä paperista tehtyä lyhtyä, jossa paloi talikynttilä.

Kun hän kuuli Filipin valittavan näin, käsitti hän, miten suuresti nuori mies kärsi, ja mutisi itsekseen: "Voi onnetonta tuotakin!"

Mutta kun vanhus näytti tulleen torille samoissa aikeissa kuin hänen surkuttelemansakin, jatkoi hän kulkuaan Filipin ohitse.

Mutta sitten virkkoi hän yhtäkkiä, ikäänkuin katuen sitä, että oli mennyt kärsivän olennon ohitse tarjoamatta hänelle lohdutustaan: "Monsieur, antakaa anteeksi, että otan osaa suruunne, mutta niiden, joita on kohdannut sama onnettomuus, täytyy tukea toisiaan pysyäkseen pystyssä. Sitäpaitsi voi teistä olla minulle hyötyä… te olette etsinyt täältä kauan, sillä teidän kynttilänne on palanut melkein loppuun, ja niinpä te tietänette pahimmat paikat torilla."

"Katselkaa sitten ensin tuolta suurista haudoista. Siellä tapaatte yli viisikymmentä ruumista."

"Paljonko, sanotte, monsieur! Minä olen valaissut jo tuhansien kasvoja löytämättä kuitenkaan sisartani."

"Niin, hän oli tuolla alhaalla päin. Minä hukkasin hänet, kun seisoin erään penkin vieressä. Minä löysin kyllä paikan, jossa minut temmattiin hänestä erilleni, mutta en hänestä itsestään merkkiäkään. Minä lähden siis uudestaan etsimään häntä bastionin luota."

"Niin luulisi; ja minä olenkin jo hakenut sieltä; mutta sillä oli hirvittävä pyörre. Suurin virta syöksyi tosin sille suunnalle, mutta naisraukka, joka on joutunut suunniltaan, ei tiedä, minne menee, vaan koettaa paeta milloin millekin taholle."

"Monsieur, tuskinpa on uskottavaa, että hän olisi voinut ponnistella väen virtaa vastaan. Minä aion hakea noilta kaduilta päin. Tulkaa kanssani, niin ehkä löydämme yhteisvoimin."

"Ja ketä te etsitte? Poikaanneko?" kysyi Filip varovaisesti. "En, monsieur, vaan erästä lapsukaista, jonka minä otin melkein omakseni."

"Ah, se lapsukainen oli jo melkein mies: kahdeksan-, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Hän oli oma herransa ja tahtoi lähteä, enkä minä voinut häntä estää. Ja kuka sitäpaitsi olisi saattanut aavistaa tällaista julmaa onnettomuutta!… Teidän kynttilänne sammuu."

"Oh, älkää sitä pelätkö, kun minun kerran on itsenikin etsittävä. Tuo poika-raukka tuli kotiin aina niin säntillisesti", jatkoi vanhus kulkien kaduille päin. "Mutta eilis-iltana minä aivan kuin aavistin jotakin onnettomuutta. Minä odotin häntä, ja kello yksitoista sai vaimoni kuulla juhlissa tapahtuneen onnettomuuden. Minä odotin pari tuntia ja toivoin yhä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei kuulunut, niin oli minusta halpamaista mennä makuulle hankkimatta tietoja hänen kohtalostaan."

"Kyllä, sillä tehän sanoitte, että väkijoukko oli kai rynnännyt sinne päin, ja varmaan se on sen tehnytkin. Epäilemättäkin on poloinen nuorukainen hyökännyt sille suunnalle? Hän oli maalaispoika, joka ei tuntenut edes tämän suuren kaupungin katuja, puhumattakaan täkäläisten tavoista. Ehkäpä hän oli vasta ensi kerran Ludvig XV:n torillakin."

"Voi, miten hirveä näky", sanoi ukko ja käänsi kasvonsa pois rykelmästä päälletysten sulloutuneita ruumiita.

"Ja kuitenkin on etsittävä juuri tästä", vastasi nuori mies ja ojensi päättävästi lyhtyään, valaisten tuota ruumiskasaa.

"Oi, minua pöyristää katsoa sinne, sillä kuinka vähäpätöinen olento olenkin, kauhistaa kuoleman hävitys minua niin, etten voi luontoani voittaa."

"Ennen tunsin minäkin samanlaista kauhua, mutta tänä yönä olen käynyt oppini. Katsokaa nyt, tässä on eräs kuuden- tai kahdeksantoista ikäinen poika, joka on nähtävästi tukehtunut, sillä hänessä ei ole yhtään haavaa. Onko tämä se teidän etsimänne?"

"Ei, monsieur", vastasi hän; "se minun etsimäni on nuorempi, hänellä on musta tukka ja kalpeat kasvot".

"Ah, katsokaa", sanoi vanhus, "nyt me olemme Kalustohuoneen seinämällä. Katsokaa, tuollaisia taistelujen jälkiä. Verta muurinseinillä, vaaterepaleita aidan rautasäleissä, rikkirevittyjen vaatteiden kappaleita, jotka liehuvat porttien rautakeihäissä. Ja eihän edes ole paikkaa, mihin jalkansa astua."

"Kappale valkeaa kangasta näkyy noiden ruumiiden alta. Siskollani oli valkea puku. Antakaa, monsieur, Herran tähden minulle lyhtyänne!"

Filip oli tosiaan huomannut valkean kangaskappaleen ja oli tarttunut siihen; hänen täytyi kuitenkin päästää irti, sillä hänellä oli ainoastaan yksi käsi ja siihen piti hänen nyt ottaa lyhty.

"Se on kappale naisen pukua, muuan nuori mies kouristaa sitä kädessään", huudahti hän, "samanlaista valkeaa pukua kuin Andréella oli yllään. Voi, Andrée! Andrée!"

Filip aukaisi nuorukaisen liivit, työnsi paidan reunan syrjään ja asetti kätensä sydämen kohdalle.

"Oh, autetaan itse itseämme, monsieur; sillä kun minä äsken pyysin häneltä apua, kieltäytyi hän minulle sitä antamasta."

"Mutta täytyyhän hänen auttaa minun lastani!" huudahti vanhus aivan suunniltaan tuskasta. "Hänen täytyy! Auttakaa minua, monsieur, kantamaan Gilbertiä hänen luokseen."

"Minulla ei ole muuta kuin yksi käsi", sanoi Filip; "mutta se on käytettävissänne".

Vanhus otti Gilbertiä kainaloista, nuori mies nosti hänen jalkansa oikeaan kyynärkoukkuun, ja sillä tavoin läksivät he menemään joukkoa kohti, jonka keskellä lääkäri teki välskärintyötään.

"Ensin rahvaan lapset", vastasi lääkäri periaatteestaan horjumatta ja varmana siitä, että joukko, joka häntä ympäröi, puhkeaisi joka kerta ihailevaan sorinaan, kun hän nämä sanat toisti.

"Tämä, jota tuon, on rahvaan lapsia", vastasi vanhus innoissaan, mutta millään tavoin ihastumatta lääkärin jyrkkyydestä, kuten kaikki muut hänen ympärillään seisovat.

"No hyvä, siinä tapauksessa naisten jälkeen", vastasi lääkäri; "miehillä on enemmän voimia kuin naisilla kestää tuskia".

"Ainoastaan iskettävä suonta, monsieur, ei muuta, se riittää", vastasi vanhus.

"Ahaa, taasko olette täällä, aatelisherra", sanoi lääkäri huomatessaan Filipin ennen vanhusta.

"Minä en ole mikään aatelinen, vaan kansan mies", vastasi hän; "nimeni on Jean-Jacques Rousseau".

Lääkäri huudahti hämmästyksestä, kohotti käskevästi kättään ja huusi:

"Tilaa luonnonystävälle! Tilaa ihmiskunnan vapauttajalle! Tilaa
Geneven kansalaiselle."

"Ah, tekin, niinkuin minä", huudahti nuori lääkäri. "Te edustatte ihmisyyden asiaa."

Tästä odottamattomasta voitostaan liikutettuna ei Rousseau voinut muuta kuin sammaltaa jonkun melkein käsittämättömän sanan.

Filip vetäytyi syrjään; hän oli hämmästynyt aivan mykäksi, kun oli näin joutunut tuon niin suuresti ihailemansa filosofin seuraan.

Rousseauta autettiin asettamaan yhä pyörryksissä makaavaa Gilbertiä pöydälle.

Tällä hetkellä tarkasti Rousseau lääkäriä, jonka apuun hän oli turvautunut. Hän oli nuori mies, noin Gilbertin ikäinen, mutta ainoakaan piirre ei ilmaissut häntä nuoreksi. Hänen keltaisenkalpea ihonsa oli lakastunut kuin vanhan ukon, hänen velttojen silmäluomiensa kätkössä piilivät silmät, jotka olivat kuin käärmeen, ja hänen suunsa oli väännyksissä kuin kaatumatautisella kohtauksessaan.

Paidanhihat käärittyinä kyynärpäihin saakka, käsivarret verissä, ympärillään katkottuja ihmisjäseniä, muistutti hän enemmänkin työhönsä ihastunutta pyöveliä kuin lääkäriä täyttämässä surullista ja pyhää velvollisuuttaan.

Kuitenkin oli Rousseaun nimen kuuleminen tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän hylkäsi hetkeksi tavallisen karkeutensa; hän leikkasi varovasti Gilbertin takinhihan auki, sitoi pojan käsivarren ympärille liinaisen suonisiteen ja avasi valtimon.

Ensin tihkui veri ainoastaan pisaroittani, mutta muutaman sekunnin päästä alkoi punainen ja lämmin nuoruuden veri vuotaa suihkuna.

"Kas niin, kas niin, hän on pelastettu", sanoi haavuri; "mutta häntä täytyy hoitaa hyvin huolellisesti, sillä rinta on pahasti pusertunut".

"Nyt on minun teitä kiitettävä, monsieur", sanoi Rousseau; "ja vieläpä ylistettävä, mutta ei etuoikeudesta, jota annatte köyhille, vaan uhrautumisestanne köyhien hyväksi. Kaikki ihmiset ovat veljiä."

"Myöskö ylimykset, aristokraatit, rikkaat?" kysyi lääkäri, ja hänen katseensa leimahti hänen pistävistä silmistään raskaiden luomien alta.

"Kyllä, myöskin ylimykset, aristokraatit ja rikkaat, kun he kärsivät", vastasi Rousseau.

"Anteeksi, monsieur", vastasi lääkäri; "mutta minä olen syntynyt Baudryssä lähellä Neuchâtelia; minä olen sveitsiläinen, kuten tekin, ja siis demokraatti".

"Maanmiehiäni!" huudahti Rousseau; "sveitsiläinen! Entä nimenne, olkaa hyvä ja sanokaa nimenne minulle?"

"Tuntematon nimi, monsieur, vaatimaton nimi, miehen, joka omistaa aikansa opinnoille odottaen hetkeä, jolloin hän voi uhrata elämänsä ihmisyyden hyväksi. Nimeni on Jean-Paul Marat."

"Kiitos, monsieur Marat", vastasi Rousseau; "mutta samalla kun te opetatte kansaa tietoiseksi oikeuksistaan, ei teidän pidä ärsyttää sitä kostoon, sillä jos se joskus ryhtyy kostamaan, saatte itsekin kauhistua rangaistusta, jonka se vaatii".

"Ah, jos se päivä koittaisi minun elinaikanani", sanoi hän; "ah, jos saisin kerran nähdä päivän…"

Rousseau kuuli nämät sanat ja pelästyi äänensävyä, jolla ne lausuttiin, niinkuin matkalainen kaukaisen ukkosen ensimmäistä jyminää; ja hän otti Gilbertin syliinsä ja koetti kantaa hänet pois.

"Kaksi avuliasta miestä auttamaan Rousseauta, kaksi rahvaan miestä", sanoi lääkäri.

Rousseaun ei tarvinnut muuta kuin valita; hän viittasi kahdelle lujalle kantajalle, ja nämä ottivat Gilbertin heti käsivarsilleen.

"Kas tässä, monsieur", sanoi hän "minä en tarvitse enää lyhtyäni, ottakaa te se".

Hän otti lyhdyn, ja sillaikaa kuin Rousseau läksi Plâtrière-kadulle päin, palasi hän uudestaan etsimään.

"Voi mies-poloista!" mutisi Rousseau kääntyen vielä häntä katsomaan ja nähden hänen katoavan eräälle ruumiiden täyttämälle kadulle.

Ja jatkaessaan matkaansa karmi hänen selkäänsä, sillä hän kuuli yhä lääkärin räikeän äänen kaikuvan yli murheen kentän:

"Tänne rahvaan miehiä ja naisia, mutta ainoastaan rahvaan! voi aatelisia, voi rikkaita ja aristokraatteja!"

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Näiden tuhansien onnettomuuksien toinen toisensa jälkeen tapahtuessa pelastui parooni de Taverney kaikista vaaroista kuin ihmeen kaupalla.

Vaikka hänellä ei ollutkaan ruumiillista voimaa vastustaa hävityksen valtaa, joka tuhosi kaikki tieltään, oli hän kuitenkin kyllin tyyni ja viisas älytäkseen pysytellä keskellä ihmislaumaa, joka vyöryi Madeleine-kadulle päin.

Tästä laumasta murtui osa toria reunustavaa rautakaidetta vastaan, tai pusertui kuoliaaksi Kalustohuoneen kulmiin, ja se jätti jälkeensä sivuilleen pitkät jonot haavoittuneita ja kuolleita; mutta keskustansa oli se saanut ajetuksi vahingotta perille, niin harventunut kuin se olikin.

Sitten levisi tämä rykelmä miehiä ja naisia äänekkäin riemuhuudoin avonaiselle bulevardille.

Parooni de Taverneyllä ei nyt ollut mitään hätää, enemmän kuin muillakaan hänen ympärillään liikkuvilla.

Nyt ilmoitamme seikan, joka tuntuisi vaikeasti uskottavalta, ellemme jo kauan sitten olisi kaunistelematta kuvailleet paroonin luonnetta: koko tämän hirvittävän matkan aikana ei herra de Taverney ollut ajatellut kerrassaan mitään muuta kuin itseään, Jumala sen hänelle anteeksi antakoon.

Paitsi sitä, ettei hänen luonteensa ollut erityisen hellä, oli parooni sitäpaitsi tottunut nimenomaan toimimaan. Ja elämän tärkeissä silmänräpäyksissä ottavat sellaiset luonteet aina käytäntöön Caesarin tunnuslauseen: Age quod agis. [Tee, mitäs teet. Suom.]

Jättäkäämme siis olettamatta, että parooni de Taverney oli itsekäs; myöntäkäämme pelkästään, että hän oli hajamielinen.

Mutta kun hän oli ehjin nahoin päässyt bulevardille ja saattoi esteettömästi ja vapaasti liikutella jäseniään, — kun hän oli kuolemasta pelastunut ja palannut jälleen elämään, lyhyesti sanoen, kun hän oli varma, että hän itse oli nyt vapaa, niin pääsi häneltä tyytyväisyyden huudahdus, mutta sitä seurasi pian eräs toisenlainen huuto.

Ja tuo toinen huuto, vaikka se olikin heikompi edellistä, oli kuitenkin epätoivon ilmaus.

Hän pysähtyi paikalleen, ja hänen kätensä hervahtivat pitkin kupeita, hänen katseensa oli tuijottava ja tylsä ja hän näytti miettivän tapausten yksityiskohtia, jotka olivat eroittaneet hänet hänen lapsestaan.

"Voi tuotakin mies-raukkaa!" supisivat eräät säälivät naiset. Ja sitten kerääntyi paroonin ympärille piiri, joka oli valmis häntä surkuttelemaan, mutta varsinkin tekemään hänelle lukemattomia kysymyksiä.

Parooni de Taverneyllä ei ollut taipumusta suosia rahvasta; hänestä tuntui olo kiusalliselta surkuttelijainsa keskellä. Hän koetti murtaa tuota ympäröivää piiriä, sai sen raivatuksi ja läksi jo, myöntäkäämme se hänen kiitoksekseen, menemään muutaman askeleen torille päin.

Mutta nuo muutamat askeleet olivat vain isänrakkauden harkitsematonta seurausta, tunteen, joka ei koskaan aivan kokonaan ihmissydämestä sammu. Kohta tuli kuitenkin harkinta paroonin avuksi ja pysäytti hänet matkallaan.

Ensinnäkin oli aivan mahdotonta päästä takaisin Ludvig XV:n torille. Siellä oli niin ankara ahdinko, siellä raivosi verilöyly, ja sieltä vyöryi vastaan sellainen kansantungos, että olisi ollut yhtä järjetöntä yrittää puskea sen läpi kuin uimarin koettaa nousta ylös Rhein-jokea Schaffhausenin putouksen kohdalla.

Ja jos jokin jumalallinen voima olisi nakannut hänet jälleen keskelle kansantungosta, mitenkä löytää yksi ainoa nainen noiden satojen tuhansien seasta? Miksi uudestaan ja turhaan antautua sellaiseen hengenvaaraan, josta hän oli niin ihmeellisellä tavalla pelastunut?

Ja lopuksi tuli toivo, tuo valon säde, joka aina luo kultaista hohdettaan ihmisten synkimpäänkin yöhön.

Eikö Andréen kanssa ollut Filip, jonka käsivarsi tuki hänen sisartaan, joka suojeli häntä miehen ja veljen tavalla?

Olihan aivan luonnollista, että hänet itsensä, heikko ja horjuva ukko, oli temmaistu pois torilta kansanvirrassa. Mutta että Filip, tuo vilkas, voimakas, tulinen luonne Filip, tuo rautainen käsi Filip, joka oli vastuussa sisarestaan, — että hänenkin olisi käynyt niin, se oli mahdotonta. Filip oli varmaan taistellut ja voittanutkin.

Parooni de Taverney koristi, kuten kaikki itsekkäät luonteet, toisen, nimittäin Filipin, niillä ominaisuuksilla, joita itsekäs ihminen ei myönnä itse tarvitsevansa, mutta joita hän toivoo muilta. Ettei joku muka ole voimakas, jalomielinen, uljas, merkitsee itsekkäälle samaa kuin että hän on itsekäs, siis hänen oma kilpailijansa, hänen vastustajansa, hänen vihollisensa; se merkitsee sitä, että tuo toinen varastaa häneltä etuja, joita itsekäs luulee ainoastaan itsellään olevan oikeuden yhteiskunnalta saada.

Tällä tavoin rauhoitti parooni de Taverney itseään omilla järkisyillään, ja kun hän oli sen tehnyt, pääsi hän ensinnäkin siihen johtopäätökseen, että Filip oli tietystikin pelastanut sisarensa, että hän oli ehkä kuluttanut jonkun aikaa etsien isäänsä pelastaakseen myöskin hänet, mutta että hän oli sitten uskottavasti, jopa varmastikin lähtenyt Rue Coq-Heronille ja vienyt kotiin Andréen; sillä luonnollisesti Filip oli hiukan päästä pyörällä tällaisesta mylläkästä.

Parooni pyörähti siis jälleen pois, ja läksi kulkemaan pitkin Kapusiiniluostarin katua ja tuli Ludvig Suuren torille, jota nyt sanotaan nimellä Place des Victoires.

Jouduttuaan noin parinkymmenen askeleen päähän talostaan kuuli hän Nicolen äänen, sillä tyttö oli asetettu vartijaksi portille ja hän soitti suuta siellä eräitten naapurituttavain kanssa. Nicole huusi:

"Ja herra Filip ja Andrée-neiti, minne he ovat joutuneet?" Sillä pakolaisilta, jotka olivat onnettomuuden suuruutta peloissaan vielä liioitelleet, tiesi jo koko Pariisi, mikä kauhea tapahtuma oli tullut.

"Voi, hyvä Jumala", huudahti parooni jossakin määrin liikutettuna, "eivätkö he siis vielä ole tulleet takaisin, Nicole?"

"Silloin on heidän kai ollut pakko kiertää pitempiä teitä", vastasi parooni, sitä pelästyneempänä, kuta enemmän hänen johdonmukaiset laskelmansa pettivät.

Paroonikin jäi niin ollen kadulle vuorostaan odottamaan, samoin kuin Nicole, joka nyyhkytteli, ja la Brie, joka väänteli tuskissaan käsiään.

"Ahaa, tuollahan herra Filip jo tulee", huudahti silloin Nicole ja kauhistui samalla kuvaamattomasti, sillä Filip oli yksin.

Filip juoksikin paikalle hengästyksissään ja epätoivoissaan, keskeltä öistä pimeyttä.

"Onko sisko täällä?" kysyi hän jo pitkän matkan päästä, nähdessään asumuksen portilla seisovan henkilöryhmän.

"Voi hyvä Jumala", änkytti parooni kalpeana ja hoippuen. "Andrée!
Andrée!" huusi nuori mies joutuen yhä lähemmäksi; "missä on Andrée?"

"Me emme ole häntä nähneet; hän ei ole täällä, monsieur Filip. Voi hyvä Jumala, minun kiltti neiti-parkani!" huudahteli Nicole ja puhkesi itkuun.

"Ja sinä tulet takaisin?" sanoi parooni Filipille suuttuen, sitäkin epäoikeutetummin, koska me olemme jo paljastaneet lukijalle hänen oman ajatuksenjuoksunsa salaisuudet.

Filip ei vastannut, vaan tuli isänsä luokse ja näytti verta vuotavat kasvonsa ja taittuneen kätensä, joka riippui kuin leikattu oksa hänen sivullaan.

"Minä löydän hänet joko kuolleena taikka elävänä!" huusi Filip synkän päättäväisesti.

Juostessaan pisti hän vasemman kätensä oikealla takkinsa nappien väliin. Se hyödytön käsi olisi ollut hänelle vain haitaksi hänen aikoessaan nyt jälleen tunkeutua tungokseen, ja jos hänellä tällä hetkellä olisi ollut kirves saatavissa, olisi hän hakannut tuon joutavan kätensä poikki.

Tähän aikaan hän sitten tapasi tuhoisalla kuolon kentällä Rousseaun, Gilbertin ja kohtalokkaan lääkärin, tuon joka oli veren vallassa seistessään paremminkin verilöylyä johtavan hornanhengen kuin sinne apuaan antamaan saapuneen ja armeliaan ihmisen näköinen.

Filip harhaili osan yötä pitkin Ludvig XV:n toria. Hän ei voinut poistua kalustohuoneen muurien vierestä, jonka läheltä Gilbert oli löydetty. Ja hänen silmänsä kääntyivät lakkaamatta katselemaan valkeaa musliinikappaletta, jota nuorukainen oli pitänyt suonenvetoisesti kädessään.

Viimeinkin, päivän ensimmäisten säteitten kuultaessa idästä, palasi Filip Rue Coq-Heronille. Hän oli lopen uuvuksissa ja oli ollut aivan vaipua tuonne torille ruumiiden joukkoon, joita kalpeampi hän melkein oli. Hänet valtasi nyt merkillinen huimaus; hän toivoi myöskin vuorostaan, kuten hänen isänsä aikaisemmin, että Andrée olisi tullut itse kotiin tai olisi sinne jollakin tavoin tuotu.

Jo matkan päästä näki hän portilla saman henkilöryhmän, joka siellä oli seissyt hänen lähtiessään.

Filip hervahti lamaantuneena talon edustalla olevalle kivipenkille; paroonilta pääsi tuskan huudahdus.

Samassa näkyivät kadun päässä vuokravaunut, jotka lähestyivät hitaasti ja pysähtyivät aivan talon portille.

Vaununikkunan läpi näkyi joku nainen, joka lepäsi pää olkapäätä vasten ja aivan kuin tajuttomana. Filip hätkähti tämän huomatessaan, heräsi horteestaan ja syöksyi vaunujen luokse.

Vaunujen ovi aukesi, ja siitä tuli ulos mies kantaen sylissään tunnotonta Andréeta.

"Kuollut, kuollut! Hänet tuodaan meille takaisin kuolleena", huudahti
Filip ja lankesi polvilleen.

"Sitä en usko, messieurs", vastasi rauhallisesti Andréeta kantava mies; "ja minä toivon, ettei neiti de Taverney ole muuta kuin pyörryksissä".

"Oi, noita, noita!" huudahti parooni de Taverney. "Parooni de
Balsamo!" jupisi Filip.

"Minä juuri, parooni, ja minä olen onnellinen, että tunsin neiti de
Taverneyn tuossa hirvittävässä sekasorrossa."

Mutta äkkiä sekautui hänen iloonsa tuima epäluulo ja hän sanoi: "Te tuotte hänet kotiin melkoisen myöhään, parooni?"

"Monsieur", vastasi Balsamo kummastumatta, "kuvitelkaa, mihin pulaan jouduin. Minä en tiennyt teidän sisarenne osoitetta, ja minä olin antanut väkeni viedä hänet erään ystävättäreni, markiisitar de Savignyn luokse, joka asuu lähellä kuninkaallisia vaunuhuoneita. Silloin tuo kunnon poika, jonka tuolla näette ja joka auttoi minua tukemaan neitiä… Tulkaa tänne, Comtois."

Balsamo viittasi näin sanoen kädellään, ja vaunuista laskeusi muuan mies puettuna kuninkaalliseen livreaan. Balsamo jatkoi:

"Niin, silloin tämä kunnon poika, joka kuuluu kuninkaan matkajoukkoihin, tunsi neidin, koska hän on kerran saattanut häntä la Muettesta teidän hotelliinne! Neiti saa kiittää ihmeellistä kauneuttaan siitä, että hänet nyt tunnettiin. Minä sijoitin hänet silloin vaunuihini, ja kaikella sillä arvonannolla, mikä on velvollisuuteni neiti de Taverneytä kohtaan, on minulla nyt kunnia tuoda hänet takaisin vähemmän kärsineenä kuin luulettekaan."

Ja lausuttuaan nämä sanat jätti hän nuoren tytön varovasti ja ylen kunnioittavasti hänen isänsä ja Nicolen käsiin.

Ensi kerran elämässään tunsi parooni kyyneleen kostuttavan silmäänsä, ja hän antoi sen estelemättä vieriä ryppyiselle poskelleen, niin häpeissään kuin hänen olisi luullut olevankin moisesta hellämielisyydestä. Filip ojensi vikaantumattoman kätensä Balsamolle.

"Monsieur, te tiedätte nyt osoitteeni ja nimeni. Suokaa minulle tilaisuus näyttää teille kiitollisuuttani avusta, jota olette meille antanut."

"Minä olen täyttänyt ainoastaan velvollisuuteni, monsieur", vastasi
Balsamo; "enkö ollut teille velassa jo vieraanvaraisuudestannekin?"

Ja hän kumarsi ja astui jo muutaman askeleen poistuakseen, myöntymättä paroonin kutsuun, joka pyysi häntä tulemaan sisään.

"Anteeksi, unohdin ilmoittaa teille markiisitar de Savignyn
osoitteen. Hänellä on hotellinsa Rue Saint-Honorén varrella, lähellä
Feullantien hotellia. Mainitsen tämän sitä varten, että neiti de
Taverneystä ehkä olisi asianmukaista käväistä hänen vieraanaan."

Kaikissa Balsamon selityksissä ja yksityiskohtain tarkassa kuvauksessa ja runsaitten todistusten antamisessa ilmeni tunnollisuus, joka liikutti suuresti Filipiä ja yksinpä parooniakin.

"Tiedän sen, monsieur, ja olen siitä seikasta onnellinen ja ylpeä", vastasi Balsamo.

Nämä sanat lausuttuaan nousi Balsamo vaunuihinsa ja hänen perässään meni niihin Comtois, joka oli kieltäytynyt ottamasta vastaan Filipin tarjoamaa kukkaroa. Ja sitten katosivat vaunut Taverneyn perheen näkyvistä.

Melkein samalla hetkellä, aivan kuin Balsamon lähtö olisi herättänyt
Andréen tainnustilasta, avasi nuori tyttö silmänsä.

Kuitenkin oli hän vielä jonkun hetken vaiti ja päästä pyörällä ja katseli peloissaan ympärilleen.

"Taivaan Jumala", supisi Filip, "olisitko Sinä antanut meille hänet takaisin ainoastaan puoliksi, olisiko hän tullut heikkopäiseksi?"

Andrée näytti ymmärtävän nämä sanat, sillä hän pudisti päätänsä. Ja kuitenkin oli hän vielä vaiti, ikäänkuin jonkun oudon haltiotilan vallassa.

Hän seisoi jäykästi pystyssä ja käsi koholla sinne päin, jonne
Balsamo oli kadonnut.

"Kas niin, riittää jo tämä tällainen", sanoi parooni. "Filip, auta sisartasi sisään."

Nuori mies tuki Andréeta terveellä käsivarrellaan. Neiti nojasi toista olkapäätään Nicolea vastaan ja käveli sisään, horjuen ja kuten unissakulkija, ja tuli huoneeseensa paviljonkiin.

Ja Andréen silmät menivät jälleen umpeen, mutta tällä kertaa ei hän pyörtynyt, vaan vaipui rauhalliseen, hiljaiseen uneen.

Kun Filip tuli huoneeseensa, odotti häntä jo lääkäri, jota ajatteleva la Brie oli juossut heti hakemaan, kun hänen huolensa Andréen kohtalosta oli loppunut.

Tohtori tutki Filipin käsivarren. Se ei ollut mennyt poikki, vaan ainoastaan sijoiltaan, ja taitavalla painalluksella väännettiin olkaluu jälleen paikoilleen.

Sitten vei Filip, joka oli yhä levoton sisarestaan, lääkärin Andréen sängyn ääreen. Tohtori koetteli nuoren tytön valtimoa, kuunteli hänen hengitystään ja hymyili.

"Sisarenne nukkuu rauhallisesti ja hiljaa kuin lapsi. Antakaa hänen nukkua, ritari, tässä ei muuta tarvita."

Parooni de Taverney oli jo niin rauhoittunut poikansa ja tyttärensä tilasta, että oli vetänyt unta pitkän aikaa.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Siirtykäämme vielä kerran tuohon Rue de Plâtrièren varrella olevaan taloon, johon herra de Sartines oli äskettäin lähettänyt salapoliisinsa. Siellä tapaamme toukokuun 31 päivän aamuna Gilbertin laskettuna lepäämään patjalle itsensä Teresian omaan huoneeseen ja hänen ympärillään seisomassa Teresian ja Rousseaun ja lukuisan joukon heidän naapureitaan, katselemassa tätä surullisen tapahtuman onnetonta uhria, tapahtuman, jota muistellessa koko Pariisia yhä pöyristytti.

Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.

Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.

"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.

"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"

"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."

"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".

"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."

Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.

Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.

Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.

Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:

Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.

Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi:

"Hyvä on, lapseni, me viemme teidät sinne ylös. Hän ei tahdo meitä häiritä", lisäsi hän Teresialle, joka hartaasti kannatti Gilbertin ehdotusta.

Niin ollen päätettiin Gilbert siirtää heti ylös ullakkokamariin, kuten hän toivoi.

Myöhemmin päivällä tuli Rousseau viettämään oppilaansa vuoteen vieressä sen osan aikaansa, jonka hän tavallisesti kulutti lempikasviensa kokoamiseen. Nuorukainen oli nyt hiukan virkistynyt ja saattoi kertoa hänelle heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä ankaran onnettomuuden yksityiskohtia.

Mutta sitä hän ei sanonut, minkä tähden hän oli mennyt katsomaan ilotulitusta; hän väitti ainoastaan uteliaisuuden houkutelleen hänet Ludvig XV:n torille.

Rousseau ei voinut aavistaa muita vaikuttimia, sillä eipä hän ollut mikään noita. Hän ei siis kummastellut laisinkaan Gilbertin väitteitä, vaan tyytyi ainoastaan tekemiinsä kysymyksiin ja kehoitti häntä olemaan nyt vain hyvin kärsivällinen. Hän ei maininnut myöskään mitään musliinikankaan kappaleesta, joka oli tavattu Gilbertin kädestä ja jonka Filip oli vienyt.

Tämä pakina, joka hipui niin läheltä heidän molempien todellista mielenkiintoa ja totuutta, ei silti ollut suinkaan viehätystään vailla, ja he antautuivat molemmat täydellisesti siihen, kun portaista alkoivat yhtäkkiä kuulua Teresian askeleet.

"Tuolla alhaalla on herra de Jussieu; kun hän oli kuullut, että sinut oli nähty viime yönä siellä torilla, tuli hän tiedustamaan, olitko sinä haavoittunut."

"Tuo kunnon Jussieu!" sanoi Rousseau. "Erinomainen ihminen, niinkuin kaikki, jotka oman halunsa tai välttämättömyyden johtamina lähenevät luontoa, kaiken hyvän alkulähdettä! Olkaa hiljaa, älkää liikkuko, Gilbert, minä tulen kohta takaisin."

Mutta tuskin oli hän lähtenyt, kun Gilbert nousi ylös, miten vain vielä jaksoi, ja laahautui ikkunaluukun luo, josta hän saattoi nähdä Andréen ikkunaan.

Nuorukainen oli aivan voimaton ja melkeinpä pystymätön vielä edes ajattelemaan, joten hänen oli sangen tuskallista päästä ylös tuolille, saada auki ikkunaluukku ja sitten nojautua katon kannattimeen — Gilbertin onnistui kuitenkin tehdä tämä kaikki; mutta tuskin hän oli asettunut paikalleen, niin hänen silmissään pimeni, käsi vapisi, veri syöksyi hänen huulilleen ja hän kaatui raskaasti permannolle.

Samassa aukeni ullakkokamarin ovi ja Jean-Jacques astui sisään mukanaan herra de Jussieu, jolle hän oli ylenpalttisen kohtelias.

"Varokaahan, oppinut ystäväni, kumartukaa nyt hiukan alas, tässä on askelma", sanoi Rousseau; "dame, emme nyt tule mihinkään palatsin saliin".

"Kiitokset, minulla on hyvät silmät ja hyvät jalat", vastasi oppinut botanisti.

"Kas täällä tulee joku teitä tervehtimään, pikku Gilbert", sanoi sitten Rousseau ja katsoi oppilaansa vuoteeseen. "Hyvä Jumala, missä hän on? Hän on noussut ylös, se varomaton!"

Ja nähdessään ikkunan auki alkoi Rousseau ryhtyä Gilbertiä isällisesti torumaan.

Gilbert nousi vaivalla maasta ja virkkoi melkein sammuvin äänin:
"Minä tahdoin raitista ilmaa."

Häntä oli mahdoton torua, niin tuskasta väännyksissä olivat hänen kasvonsa.

"Täällä on tosiaan hirveän kuuma", keskeytti herra de Jussieu. "Kuulkaas, nuori mies, antakaapas minun koetella valtimoanne. Minä olen lääkäri, minäkin."

"Ja parempi kuin moni muu, sillä te olette yhtä hyvä sielun kuin ruumiinkin lääkäri", sanoi Rousseau.

"Näin suuri kunnia minulle…" mutisi Gilbert hiljaa, koettaen huonossa vuoteessaan välttää toisten katseita.

"Herra de Jussieu tahtoi ehdottomasti tulla luoksenne", sanoi Rousseau, "ja minä myönnyin hänen tarjoukseensa. Katsokaa nyt, rakas tohtori, mitä ajattelette hänen rinnastaan?"

Taitava anatomi tunnusteli kylkiluita ja tutki huolellisesti rintakehää, painaen korvansa sitä vasten.

"Rintanne on pahoin rusentunut, poikaseni, sangen pahoin; mutta vahvistavien lääkkeiden, raittiin ilman ja levon avulla menee se pian ohitse."

"Elääkseen täytyy tehdä työtä joka päivä", vastasi Gilbert; "sillä elää täytyy joka päivä".

"Ah, nyt teiltä ei kulu paljon ruokaa, ja teidän pikku lääkkeenne eivät tule kalliiksi."

"Miten vähän ne maksanevatkin", vastasi Gilbert, "niin almuja en voi ottaa vastaan".

"Te hulluttelette", sanoi Rousseau; "ja liioittelette. Minä käsken teitä tottelemaan monsieurin määräyksiä, sillä vasten tahtoannekin tulee hänestä teidän lääkärinne. Voitteko ajatella", jatkoi hän kääntyen herra de Jussieun puoleen, "että hän pyysi minua olemaan hankkimatta lääkäriä?"

Jussieu katsoi ylen osaaottavasti Gilbertin hienoja ja ilmeikkäitä kasvonpiirteitä ja sanoi:

"Mutta olipa ihminen kuinka ylpeä tahansa, mahdottomia hän ei kuitenkaan voi tehdä. Luuletteko te jaksavanne työskennellä, te, joka suistutte maahan, kun koetitte päästä tuon ikkunaluukun luo?"

"No hyvä, levätkää siis ja antakaa varsinkin sielunne levätä. Te olette sellaisen miehen vieraana, jolle koko maailma paitsi hänen oma vieraansa on kiitollisuuden velkaa."

Rousseau oli kovin hyvillään tästä näin ylhäisen miehen melkoisen kohtuullisesta kohteliaisuudesta ja ojensi vieraalleen kätensä ja puristi hänen kättään.

"Ja sitäpaitsi", lisäsi Jussieu, "saatte nyt nauttia kuninkaan ja prinssien isällistä huolenpitoa".

"Niin, tekin, onnettoman illan uhri-parka. Kun hänen korkeutensa dauphin sai kuulla onnettomuudesta, niin hän aivan huusi tuskasta. Hänen korkeutensa dauphine, joka oli juuri lähdössä Marlyyn, jäikin Trianoniin, ollakseen onnettomia auttamassa niin lähellä kuin mahdollista."

"Kyllä, aivan totta, rakas filosofini, ja nykyään puhutaan ainoastaan dauphinin kirjeestä herra de Sartinesiile."

"Se on samalla kertaa sekä korutonta että ihailtavaa. Dauphin saa kaksituhatta écua kuukausirahaa. Tänä aamuna ei rahoja kuulunut. Prinssi kulki kärsimättömänä edestakaisin; hän kysyi monta kertaa rahastonhoitajaa, ja heti kun prinssi oli saanut häneltä rahansa, lähetti hän ne Pariisiin, liittäen myötä pari hurmaavaa riviä Sartinesille, joka näytti ne aivan äsken minulle."

"Ah, te tapasitte Sartinesin tänään?" kysyi Rousseau jollakin tavoin levottomana tai paremminkin epäluuloisena.

"Kyllä, minä tulen suoraan hänen luotaan", vastasi Jussieu hiukan hämillään. "Minun oli noudettava hänen luotaan eräitä siemeniä; niin ollen", jatkoi hän hyvin nopeasti, "jää madame la dauphine Versaillesiin vaalimaan sairaitaan ja haavoittuneitaan".

"Niin, Gilbert-herra ei ole ainoa, jota onnettomuus on kohdannut. Tällä kertaa on kansa ainoastaan osaltaan kantanut tapaturmalle uhrinsa. Väitetään, että aatelistossakin on paljon haavoittuneita."

Gilbert kuunteli kuvaamattomassa jännityksessä ja tuskallisen uteliaisuuden vallassa. Hän odotti joka hetki kuulevansa tuon kuuluisan botanistin suusta Andréen nimen.

"Kyllä; ja tästäpuoleen ei hän tarvitse meidän taitoamme; raitista ilmaa, sopivaa ruumiillista liikettä… metsässä. Mutta tosiaankin… olin aivan unohtaa…"

"Minä aion ensi sunnuntaina tehdä pienen kasvintutkimusmatkan Marlyn metsään; tahdotteko tehdä minulle seuraa, korkeasti kunnioitettava virkaveljeni?"

"Parbleu, siinäpä hyvä tilaisuus haavoittuneellemme pieneen kävelyyn… Ottakaa hänet mukaan."

"Sehän on varsin lähellä. Sitäpaitsi minä ajan vaunuilla Bougivaliin ja noudan teidät… Me matkaamme Prinsessan tietä Luciennesiin ja, sieltä sitten Marlyyn. Kasvintutkijat pysähtyvät vähän väliä; haavoittuneemme saa kantaa telttatuolejamme… me kaksi, te ja minä, me kokoamme kasveja; hän kokoaa itselleen elämää."

"Älkäähän kiittäkö, minulla on siinä omat laskelmani; minä tiedän, että teillä on valmiina suuri sammaleita koskeva teos, ja mitä niihin kasveihin tulee, olen niissä hiukan epävarma; tehän neuvotte minua."

"Ja siellä sitten pieni aamiainen, puiden siimes ja kauniita kukkia", lisäsi botanisti. "Onko asia sovittu?"

"Ensi sunnuntaista tulee ihana huviretki! Se on sovittu… Minusta tuntuu nyt kuin olisin aivan viisitoistavuotias; minä nautin jo etukäteen onnesta, joka minua odottaa", vastasi Rousseau lapsellisesti ihastuksissaan.

Gilbert supisi jotakin sekavaa kiitokseksi, jota herra de Jussieu ei kuullut, ja sitten jättivät botanistit Gilbertin yksin omiin ajatuksiinsa ja varsinkin huoliinsa.

KOLMASKYMMENES LUKU

Kun Rousseau luuli nyt hyvinkin rauhoittaneensa sairaansa ja Teresia kertoi kaikille naapureilleen, että Gilbert oli jo välttänyt vaaran taitavan lääkärinsä, herra de Jussieun määräysten avulla, — kun nuorukaisen ympäristö oli näin rauhoittunut hänen kohtalostaan, niin uhkasi hänen itsepäisyytensä ja alinomainen haaveilunsa tuottaa hänelle kuitenkin uuden vaaran, joka oli kaikkia entisiä pahempi.

Rousseau ei voinut kuitenkaan vielä niin luottaa Gilbertiin, ettei hänen sielunsa pohjalla olisi piillyt jokin epämääräinen ja filosofiseen johteluun perustuva epäilys. Hän tiesi, että Gilbert oli rakastunut, ja hän oli yllättänyt hänet ilmeisesti rikkomassa lääkärin määräyksiä. Ja siitä teki hän sen johtopäätöksen, että jos Gilbert saisi liikaa vapautta, niin hän varmaankin tekisi uudestaan saman rikkomuksen.

Hyvänä perheen isänä oli Rousseau siis lukinnut Gilbertin ullakkokamarin oven ulkoa entistä huolellisemmin ja antoi hänelle siten luvan mennä ikkunan ääreen, mutta esti häntä kuitenkaan pääsemästä ulos ovesta.

Ei voi kuvailla kiukkua ja suunnitelmia, jotka alkoivat kiehua Gilbertin päässä, kun hän huomasi moisen huolenpidon, sillä muuttihan se nyt hänen ullakkokamarinsa aivan kuin vankilaksi.

Gilbert ajatteli nykyään ainoastaan Andréeta: autuutta saada nähdä hänet ja seurata vaikkapa ainoastaan matkan päästä hänen parantumisensa edistysaskeleita.

Mutta Andréeta ei näkynyt paviljonkirakennuksen ikkunoissa. Gilbert huomasi siellä ainoastaan Nicolen, kantelemassa posliinitarjottimella virvoitusjuomia, ja parooni de Taverneyn kävelemässä nopein ja pitkin askelin edestakaisin puutarhassa vimmatusti nuuskaillen, päätään selvittääkseen. Siinä kaikki, mitä Gilbert näki, koettaessaan kiihkeästi tähystellä Andréen huoneen perukoihin ja suorastaan läpi sen seinienkin.

Kuitenkin rauhoittui hän jo jossakin määrin näistäkin näkemistään, sillä ne kertoivat hänelle sairaudesta, mutta eivät kuolemasta.

— Kas tuolla, — tuumi Gilbert itsekseen, — tuon oven takana, tuon verhon kätkössä elää, huokailee ja kärsii se, jota minä rakastan aivan jumaloiden, se, joka näkyviin ilmestyessään saisi hien virtaamaan otsaltani ja jäseneni vapisemaan, se, joka liittää olemassaoloni omaansa ja jonka tähden minä hengitän elämäni ilmaa.

Ja sitten kumartui Gilbert parikymmentä kertaa tunnissa ullakkoluukustaan niin pitkälle, että utelias Chon luuli yhtä monta kertaa hänen suistuvan alas. Ja tottunein silmin Gilbert arvioi nyt paviljongin sisäseinien lukua ja kerroksia ja kuinka syvällä se oli hänestä, ja laati nyt päässään koko rakennuksesta tarkan pohjapiirroksen.

Tuossa kulmassa pitäisi parooni de Taverneyn makuuhuoneen olla, tuolla tarjoiluhuoneen ja keittiön, tuolla Filipin huoneen, tuolla Nicolen pienen kamarin ja tuolla viimeinkin Andréen makuuhuoneen, kaikkein pyhimmän, jonka oven edessä hän olisi ollut valmis antamaan henkensä, jos olisi saanut päivän olla siinä polvillaan.

Se kaikkein pyhin oli Gilbertin harkinnan mukaan suuri huone alakerrassa. Sen edessä oli etuhuone, ja se oli jaettu ikkunalla varustetulla väliseinällä kahteen osaan, joista ensimmäisessä oli Nicolen sänky, mikäli Gilbert saattoi päättää.

— Oi, — ajatteli mieletön nuorukainen silmittömän mustasukkaisuutensa vallassa, — autuaita nuo olennot, jotka tuolla puutarhassa kulkevat, tuolla, jonne saatan nähdä ikkunastani ja portailta! Autuaat nuo välinpitämättömät, jotka saavat tallata noiden ruohikkojen välistä santaa! Sinne voin tosiaan öisin kuulla neiti Andréen huokaukset ja valitukset.

Toivomuksesta toimeenpanoon on pitkä matka, mutta olennot, joilla on vilkas mielikuvitus, saavat kaiken itselleen läheiseksi: heillä on siihen oma hyvä keinonsa. Mahdottomassa näkevät he mahdollisen, he osaavat rakentaa sillat virtain poikki ja pystyttää portaat vuorten yli.

Sitten hän ajatteli, että nuo hänen kadehtimansa autuaat olivat ainoastaan tavallisia kuolevaisia ja että he kulkivat jaloilla kuin hänkin tallatessaan puutarhan hietikkoa ja avasivat käsillään paviljongin ovia. Tästä johtui hän kuvittelemaan, miten autuaalta tuntuisi pujahtaa salaa tuohon kiellettyyn taloon ja pistää korvansa säleuutimien viereen, joiden takaa äänet kuuluivat sisältä.

Gilbertille oli toivominen liian vähäpätöistä, toteuttaminen seurasi sitä välittömästi.

Sitäpaitsi palasivat hänen voimansa nopeasti. Nuoruus on runsas ja antelias elonlähde. Kolmen päivän päästä tunsi hän sievoisen kuumeen avustuksella olevansa yhtä hyvissä voimissa kuin kuunaan ennen.

Hän laski, että koska Rousseau oli sulkenut hänet lukon taakse, niin oli nyt eräs kaikkein pahimmista vaikeuksista voitettu, nimittäin koettaa päästä portista sisään neiti de Taverneyn luo.

Portti oli näet Rue Coq-Heronille päin; Gilbert oli vankina Rue Plâtrièren puolella, eikä voinut päästä millekään kadulle; siis hänen ei tarvinnut yrittääkään avata mainittua porttia.

Hänen ullakkoluukkunsa oli pystysuoran seinän yläpuolella, neljäkymmentä jalkaa korkealla maasta.

Kukaan ei olisi uskaltanut lähteä menemään alas sellaista seinää, ellei ollut aivan juovuksissa tai mielipuoli.

— Nuo ovet, ne ovat niin hyvä keksintö, — tuumi Gilbert itsekseen pureskellen kynsiään; — ja monsieur Rousseau, filosofi sulkee ne kuitenkin minulta!

Jos repisi pois lukon paikaltaan? Niin, se kävisi kyllä päinsä. Mutta sitten ei olisikaan enää tulemista takaisin tähän vieraanvaraiseen kotiin.

Hän oli paennut Luciennesista ja sitä ennen karannut Taverneystä. Jos hän nyt pakenisi Rue Plâtrièren talosta, aina vaan pakenisi, joutuisi hän tosiaan sellaiselle tolalle, ettei hän pian uskaltaisi katsoa ainoatakaan ihmistä naamaan tarvitsematta pelätä saavansa kuulla moitteita kiittämättömyydestä ja huikentelevaisuudesta.

— Ei, herra Rousseau ei saa tietää mitään koko asiasta. Ja kyyrysillään ullakkoluukussaan jatkoi Gilbert:

— Käsilläni ja jaloillani, vapaan ihmisen luonnollisilla välineillä tartun minä kiinni kattotiileihin, ja jos kuljen räystäskourua pitkin, joka on tosin hyvin kapea, mutta kuitenkin suora ja siis lyhin tie kahden pisteen välillä, pääsen minä, jos onnistun, tuon viereisen ullakkoluukun luo, joka on samalla tasolla kuin minun.

— Jos en onnistu, niin putoan alas puutarhaan, ja silloin kuuluu jysäys. Tuolta paviljongista tullaan ulos, minut kannetaan sisään, minut tunnetaan; minä kuolen kauniin, jalon ja runollisen kuoleman. Minua surkutellaan: se on suurenmoista.

— Jos taasen onnistun, kuten minulla on täysi syy uskoa, silloin pujahdan minä viereisestä luukusta portaille ja hiivin paljasjaloin alas niitä, kunnes tulen ensimmäisen kerroksen kohdalle, jossa myöskin on ikkuna puutarhaan päin. Se on ainoastaan viisitoista jalkaa korkealla maasta. Minä hyppään alas puutarhaan…

— Niin, mutta se lahoine puuristikkoineen menee rikki; silloin, minä kuukerrun alas, en saadakseni jalon ja runollisen kuoleman, vaan valkeana rappauksesta, vaatteet rikki, nolattuna ja kaikesta päättäen selvänä omenavarkaana. Sitä on ilkeä ajatella! Parooni de Taverney annattaa minulle porttivahdilla selkään tai kiskottaa la Briellä minua korvista.

— Ei, mutta minulla on täällä kymmenkunnan pätkää purjenuoraa, jotka tekevät yhteen punottuina köyden aivan monsieur Rousseaun määritelmän mukaisesti: oljenkorsista lyhde syntyy.

— Minä lainaan yhdeksi yöksi rouva Teresian purjenuorat, sidon niihin solmuja, ja kun pääsen kaivattuun ensimmäisen kerroksen ikkunaan, sidon köyteni pikku-parvekkeen reunaan taikka ikkunan välipuuhun ja solun alas puutarhaan.

Ja Gilbert tunsi itsensä voimakkaaksi ja päättäväksi, kun hän nyt oli tarkastanut kourun, ottanut purjenuoran kappaleet mitattavikseen ja arvioinut korkeuden silmämäärältä.

Hän punoi purjenuoran pätkät lujaksi köydeksi ja koetteli sen vahvuutta, sitoen sen katon kannattimiin ja riippuen siitä käsillään. Ja hän päätti nyt tehdä öisen matkansa ja oli tyytyväinen, kun hän sitä valmistellessaan sylki verta ainoastaan yhden kerran.

Saadakseen paremmin herra Jacquesin ja rouva Teresian petetyksi oli hän olevinaan hyvin sairas ja makasi vuoteessaan kello kahteen saakka, hetkeen, jolloin Rousseau läksi, päivällisen päälle kävelemään. Tuolta kävelyltään ei hän tullut takaisin ennenkuin illalla. Gilbert julisti haluavansa nukkua yhtämittaa seuraavaan aamuun.

Rousseau vastasi olevansa iloissaan, kun näki Gilbertin niin rauhallisessa tilassa, sillä hän aikoi sinä päivänä syödä illallista kaupungilla.

Kun Rousseau oli lähtenyt ullakkokamarista, otti Gilbert jälleen käsille purjenuoran pätkät ja punoi ne nyt yhteen täydellä todella.

Sitäpaitsi tarkasti hän kourun ja katon tiilikivet ja ryhtyi sitten tähystelemään ikkunasta puutarhaan, odottaen illan pimenemistä.

KOLMASKYMMENESYHDES LUKU

Gilbert oli näin suunnitellut valmiiksi koko laskeutumisensa vihollisalueelle, kuten hän itsekseen kutsui Taverneyn asumusta. Ja ullakkokamarinsa ikkunasta vakoili hän nyt allansa olevaa puutarhaa, jännityksellä ja tarkkaavaisena kuin taitava sotapäällikkö aluetta, jolla hän aikoo ryhtyä taisteluun. Silloin tapahtui tuossa hiljaisessa ja autiossa paviljonkitalossa kohtaus, joka herätti filosofin hänen tarkastelustaan.

Kivi lensi kadulta puutarhamuurin ylitse ja osui paviljonkirakennuksen nurkkaan.

Gilbert tiesi jo, ettei löydy seurausta ilman syytä; hän alkoi siis tutkia syytä, nähtyään seurauksen.

Mutta kuinka pitkälle Gilbert kumartuikin ulos ikkunastaan, ei hän voinut nähdä henkilöä, joka oli kadulta heittänyt kiven.

Mutta sen hän huomasi — ja hän ymmärsi heti, että huomattu seikka oli äskeisen tapahtuman yhteydessä, — että erään, paviljongin pohjakerroksessa olevan ikkunan sisäluukku aukaistiin varovasti ja että Nicolen valppaat kasvot pilkistivät ulos luukun raosta.

Kun Gilbert näki Nicolen, vetäytyi hän nopeasti takaisin ullakkokamariinsa, mutta ei silti heittänyt hetkeksikään silmistään tuota riuskaa tyttöä.

Nicole katseli tarkoin ensin kaikkiin ikkunoihin ja varsinkin paviljonkirakennuksessa oleviin ja tuli sitten esiin puolihämärästään ja kiiruhti ulos puutarhasta aivan kuin aikoen seinäsäleikön luo, jonne oli ripustettu pitsejä auringonpaisteessa kuivamaan.

Kivi oli pudonnut juuri tuon säleikön ohitse vievälle käytävälle, kivi, jota Gilbert ei jättänyt tähystämättä enempää kuin Nicolekaan. Gilbert näki, että Nicole potkaisi tuota merkkiesineeksi tullutta kiveä edessään vierimään, ja potkaisi sitä vielä uudestaan, ja jatkoi tätä menettelyään niin kauan, kunnes hän sai sen kukkalavan viereen, joka oli säleikön juurella.

Siellä kohotti Nicole kätensä alas ottaakseen nuoralta alas pitsejä, pudotti yhden pitsin maahan ja nosti sen sitten hitaasti ylös, mutta otti nostaessaan kivenkin käteensä.

Vielä ei Gilbert ymmärtänyt mitään; mutta kun hän näki Nicolen rupeavan kuorimaan kiveä, aivan kuin herkkusuu kuorii hedelmää, ja ottavan sen ympäriltä pois paperikääreen, silloin ymmärsi hän hyvin, mikä tämän meteorikiven arvo oikeastaan oli.

Tuo paperi, jonka Nicole oli juuri löytänyt kiven ympäriltä, ei ollutkaan enempää eikä vähempää kuin pieni kirje.

Ovela tyttö aukaisi sen pian, ahmaisi sen sisällön ja piiloitti kirjeen taskuunsa, ja nyt hänen ei tarvinnut enää tarkastaa pitsejään, sillä pitsit olivat kuivat.

Gilbert pudisti sillä välin päätänsä ja vakuutti itsekseen kuin ainakin itsekkäät ja naisia halveksivat miehet, että Nicolen luonne oli tosiaan paheellisuuteen taipuva ja että hän, Gilbert, oli menetellyt sangen siveellisesti ja järkevästi, kun oli rikkonut jyrkästi ja uljaasti välinsä moisen tytön kanssa, joka otti vastaan muurin yli nakeltuja kirjeitä.

Mutta näin ajatellessaan joutui Gilbert, joka äsken oli niin kauniisti ja järkevästi ajatellut syitten ja seurausten suhteita, tuomitsemaan seurausta, johon ehkä juuri hän itse oli syynä.

Taskustaan veti hän avaimen; Gilbert näki sen välkähtävän hetkisen kuin salaman hänen sormiensa välissä, jonka jälkeen nuori tyttö pisti nopeasti avaimen pienen puutarhaportin alle. Se portti oli puutarhurin erikoinen sisäänpääsyaukko, ja se oli muurin toisessa kulmassa kadun puolella, samalla, jolla suuri, tavallisesti käytetty porttikin.

— Ahaa, — tuumi Gilbert, — nyt ymmärrän, lemmenkirje ja kohtaus.
Nicole ei hukkaa aikaansa. Nicolella on siis nyt uusi rakastaja?

Ja Gilbert rypisteli pettyneenä kulmiaan kuin ainakin moinen mies, joka luulee, että hänen kadottamisensa jättäisi korvaamattoman tyhjiön hänen hylkäämänsä naisen sydämeen, mutta joka kummakseen huomaakin, että tuo tyhjä paikka on piankin täytetty.

— Tämä seikka voisi ehkä häiritä suunnitelmiani. — Mutta olkoon menneeksi, — lisäsi hän silmänräpäyksen mietittyään, — minä en ole ollenkaan pahoillani, jos saan tutustua tuohon onnelliseen kuolevaiseen, joka on seuraajani Nicolen suosiossa.

Eräissä suhteissa olivat Gilbertin laskelmat aivan oikeat. Hän ajatteli, että tuo keksintö, jonka hän oli nyt juuri tehnyt ja jota muut eivät tienneet hänen tehneen, antaisi hänelle eräänlaisen aseen Nicolea vastaan. Sitä voisi hän käyttää tarpeen vaatiessa, koska hän nyt tunsi Nicolen salaisuuden ja siihen liittyviä yksityisseikkoja, joita tyttö ei voisi kieltää, kun taas Nicole tuskin aavistikaan hänen salaisuuttaan eikä tiennyt ainoaakaan pikkuseikkaa, joka olisi voinut hänen epäilyksiään tukea.

Gilbert pelkäsi enää ainoastaan yhtä asiaa, nimittäin että Rousseau tulisi odottamatta kotiin, että Rousseau yllättäisi hänet katolla kiipeämässä, taikka portailla tahi, mikä olisi vielä pahempi, näkisi ullakkokamarin tyhjänä. Viimemainittu huomio saisi geneveläisen varmaankin vihan vimmoihin; Gilbert päätti siksi koettaa torjua tätä pelättyä iskua kirjelipulla, jonka hän jätti pöydälleen, osoitettuna filosofille.

Älkää luulko minusta pahaa siksi, että minä teidän kehoituksistanne, jopa käskyistänne huolimatta olen uskaltanut lähteä ulos. Minä tulen pian takaisin, ellei minulle tapahdu jotakin onnettomuutta, sellaista kuin minulle jo kerran sattui; mutta vaikkapa sellainen vaara minua uhkaisikin, niin, vaikkapa ankarampikin, täytyy minun pariksi tunniksi päästä huoneestani.

— En tiedä mitä hänelle sanon kotiin palattuani, — tuumi Gilbert.
— Mutta ainakaan ei Rousseau nyt ole huolissaan eikä suutu.

Ilta oli pimeä. — Ja lisäksi tukehuttavan kuuma, kuten tavallisesti lämpimäin kevätpäivien aikana; siksi oli taivas niin pilvessä, ettei tottuneinkaan silmä olisi jo kello yhdeksän aikaan illalla nähnyt mitään mustan syvyyden pohjasta, jonne Gilbert tähysteli.

Silloin vasta nuorukainen huomasi voivansa hengittää vaikeasti ja otsansa ja rintansa yhtäkkiä tulevan hikisiksi, varmoja merkkejä velttoudesta ja heikkoudesta. Viisaus varoitti häntä lähtemästä nyt tällaisessa tilassa retkelle, jolla vaadittiin koko hänen ruumiinsa voimaa ja varmuutta, paitsi yrityksen onnistumiseksi, myöskin hänen oman päänsä turvaksi. Mutta Gilbert ei kuunnellut pelkästään ruumiillisten vaistojensa antamia neuvoja.

Tahto puhui äänekkäämpää kieltä; ja sitä nuorukainen totteli tällä kertaa, niinkuin aina muulloinkin.

Hetki oli tullut; Gilbert kääri köytensä kaksitoistakertaiseksi kiepuksi kaulansa ympärille, ryömi sykkivin sydämin ulos ullakkoikkunastaan, tarttui lujasti kiinni ikkunanpieleen ja suoritti ensimmäisen askeleensa räystäskourua pitkin, oikealla olevaa luukkua kohti. Kuten olemme maininneet, aukesi se luukku sisäportaille päin ja oli noin kahden sylen päässä hänen ikkunastaan.

Hänen jalkansa nojasivat nyt enintään kahdeksan tuumaa leveään lyijykouruun, joka taipui hänen jalkainsa alla pehmeänä kuin lyijy ainakin, vaikka se olikin kiinnitetty kattoon rautakoukuilla. Käsiään taas hän nojasi kattotiileihin, joista hän ei kuitenkaan voinut toivoa kuin pienen tukipisteen pysyäkseen tasapainossa, mutta ei laisinkaan apua liukahtamisen varalta, koska hänen kyntensä eivät olisi voineet niihin tarttua mistään kiinni. Kas tällaisessa asemassa oli Gilbert ilmaretkellään, jota kesti kaksi minuuttia, nimittäin kaksi kokonaista iankaikkisuutta.

Mutta Gilbert ei tahtonut pelätä, ja niin luja oli tuon nuoren miehen tahdonvoima, ettei hän siis pelännytkään. Hän oli kuullut erään tasapainotaiteilijan sanovan, että jos halusi onnellisesti astua ahtaita ja kapeita kuljettavia, ei saanut katsoa jalkoihinsa, vaan ainoastaan kymmenen askelta eteenpäin, eikä ajatella kuilua muuten kuin kotkan tavalla, nimittäin ollen vakuutettu, että oli luotu leijailemaan sen ylitse. Sitäpaitsi oli Gilbert jo ottanut monta kertaa nämä opetukset varteen käydessään Nicolen kamarissa, samaisen Nicolen, joka oli nyt tullut niin rohkeaksi, että käytti avaimia ja ovia kattojen ja savupiippujen asemasta.

Tällä tavoin oli Gilbert kulkenut Taverneyssä myllypatojen ylitse ja vanhan vajan rikkonaisia katonkannattimia myöten.

Niinpä hän saapuikin päämääräänsä värähtämättä kertaakaan, ja pujahti siihen saavuttuaan ylpein mielin alas portaille.

Mutta tultuaan siten porrassillakkeelle hän pysähtyi nopeasti. Alemmista kerroksista kuului ääniä: ne olivat Teresian ja eräitten naapurinaisten, jotka puhuivat Rousseaun nerosta, hänen kirjainsa ansioista ja soittonsa kauneudesta.

Nuo naapurinaiset olivat lukeneet Uuden Heloisen ja tunnustivat suoraan, että he pitivät tätä kirjaa rivona. Vastaukseksi tähän arvosteluun teki emäntä Teresia heille tiettäväksi, etteivät he ymmärtäneet tuon kauniin kirjan filosofista merkitystä.

Tähän eivät naapurit voineet vastata juuri muuta kuin tunnustamalla pystymättömyytensä arvostelemaan sellaisia asioita.

Moinen korkeaälyinen vuoropuhelu toimitettiin eteisestä toiseen, ja väittely oli ainakin yhtä tulinen kuin liekki niissä helloissa, joilla näitten naisten hyvältä tuoksuva illallinen kiehui.

Yhtäkkiä mainittiin keskellä pakinaa hänen nimensä, ja se karmaisi ilkeästi. Sillä Teresia virkkoi:

"Illallisen jälkeen menen katsomaan, ettei tuolta kunnon pojalta ullakkokamarissa mitään puutu."

Kiitos kunnon poika tuotti hänelle vähemmän iloa kuin katsomisen lupaus pelkoa. Onneksi johtui hänen mieleensä, että kun Teresia söi illallista yksin, oli hänen usein tapana keskustella kauan jumalaisen pullonsa kanssa, ja että paisti tuoksui niin herkulliselta, että illallisen jälkeen merkitsi… kello kymmenen. Nyt ei kello ollut vielä kuin neljännestä vailla yhdeksän. Sitäpaitsi muuttuisivat Teresian ajatukset hyvin uskottavasti illallisen jälkeen jo aivan toisiksi ja hän ajattelisi silloin kai aivan muuta kuin kunnon poikaansa.

Mutta aika kului, Gilbertin suureksi epätoivoksi. Silloin yhtäkkiä alkoi erään pakinasiskon paisti palaa… Kajahti pelästyneen piian kirkaisu, kauhun kiljahdus, joka lopetti koko keskustelun.

Kaikki syöksyivät tämän tapahtuman näyttämölle. Gilbert käytti hyväkseen naisten keittiöhuolia, pujahtaakseen alas portailta kuin ilmanhaltia.

Ensimmäisessä kerroksessa löysi hän sopivan paikan lyijyikkunassa, johon hän voi kiinnittää köytensä; hän sitoi sen vetosolmulla, kiipesi ikkunalaudalle ja alkoi ketterästi solua köyttä pitkin alas.

Hän heilui paraikaa ikkunan ja maan välillä, kun puutarhasta hänen altaan kuului nopeita askeleita.

Hänellä oli aikaa käännähtää, sillä hän piti kiinni solmuista, ja katsoa, kuka tuo sopimattomalla hetkellä tullut oli.

Koska mies tuli sisään pienestä portista, niin ei Gilbert epäillyt hetkeäkään, ettei hän ollut Nicolen odottama onnellinen kuolevainen.

Hän kohdisti siis koko huomionsa tähän kuokkavieraaseen, joka oli pysäyttänyt hänet keskellä hänen vaarallista laskeutumismatkaansa. Miehen käynnistä, profiilin hahmosta, jonka hän näki vilahtavan kolmikulmahatun alla, tavasta, kuinka tuo kolmikulmainen hattu oli asestettu miehen toiselle korvalle, joka korva jälleen näytti sangen tarkkaavaiselta, oli Gilbert tuntevinaan arvoisan monsieur Beausiren, tuon kuninkaallisen upseerin, johon Nicole oli tutustunut Taverneyssä.

Melkein heti näki Gilbert Nicolen avaavan paviljonkirakennuksen oven ja rientävän puutarhaan, jättäen oven takanaan auki, ja kiitävän nopeasti ja keveästi kuin hyppäävä västäräkki kasvihuonetta kohti, siis samalle suunnalle, jonne herra Beausire paraikaa kulki.

Varmaankaan ei tämä ollut ensimmäinen tällainen kohtaus, koskapa kumpikaan heistä ei näyttänyt laisinkaan epäilevän, missä paikassa heidän oli tavattava.

— Nyt voin jatkaa laskeutumistani, — ajatteli Gilbert; — sillä se, että Nicole on voinut näin aikaisin päivästä ottaa rakastajansa vastaan, johtuu siitä, että hän tietää saavansa olla vapaana. Andrée on siis yksin, hyvä Jumala…

Ei kuulunutkaan ainoatakaan ääntä eikä pohjakerroksesta näkynyt kuin heikko kynttilän hohde.

Gilbert pääsi ehjin nahoin maahan, mutta ei tahtonut mennä vinosti puutarhan poikki; hän hiipi pitkin muuria, pujahti erääseen pensaikkoon, pistäysi kumarassa sen läpi ja saapui kenenkään näkemättä tai edes aavistamatta Nicolen auki jättämälle ovelle.

Siinä huomasi hän, valtavan piippuruohon varjossa, joka kasvoi aivan oven kamanaan saakka ja sulki koko oven köynnöksillään, että ensimmäinen huone oli melkoisen iso etuhuone, kuten hän oli aavistanut, ja ettei siellä ollut tällä hetkellä ketään.

Tästä etuhuoneesta vei sisempään kaksi ovea, toinen suljettu ja toinen auki; Gilbert arvasi, että auki oleva oli Nicolen kamarin ovi. Hän hiipi hiljaa viimemainittuun kamariin, pitäen käsiään kohotettuina ja peläten törmäävänsä johonkin esineeseen, sillä huone oli pilkkopimeä.

Eräänlaisen käytävän päässä näki hän sitten lasioven, jonka ruutujen kehykset kuvastuivat tummina niiden takana kuultavaa valoa vastaan; noiden ruutujen sisäpuolella häilyivät hiljaa valkeat musliiniuutimet.

Kun Gilbert kulki pitkin käytävää, kuuli hän valaistusta huoneesta heikon äänen.

Gilbert kulki varuillaan vielä jonkun askeleen ja asettui sitten erään tuollaisen rintakuvalla varustetun pilarin taakse, jollaisilla siihen aikaan koristettiin kaksoisovien välipaikat.

Niin oli hän nyt turvassa ja kuunteli ja katseli niin onnellisena, että hänen sydämensä suli ilosta, ja samalla niin pelästyneenä, että samainen sydän puristui hänen rinnassaan pieneksi kuin piste.

KOLMASKYMMENESKAHDES LUKU

Hän näki Andréen loikovan lepotuolissaan kasvot käännettyinä lasioveen päin, siis aivan häntä vastapäätä. Se ovi oli hiukan raollaan.

Pieni, leveällä varjostimella varustettu lamppu oli asetettu lähelle pöydälle. Tämä oli täynnä kirjoja, ilmaisten mikä oli kauniin sairaan ainoana ajanrattona. Tuo lamppu valaisi ainoastaan neiti de Taverneyn kasvojen alaosaa.

Joskus hän kuitenkin heittäytyi loikomaan lepotuolin selustimen nojaan, ja silloin valo levisi hänen otsalleen, joka loisti niin valkeana ja puhtaana pitsimyssyn alta.

Filip istui aivan lepotuolin jalkopäässä, selin Gilbertiin. Hänen kätensä oli yhä kääreissä ja häntä oli kielletty laisinkaan liikuttamasta kättään.

Andrée oli nyt ylhäällä vasta ensimmäistä kertaa, ja myöskin Filip oli poistunut vasta ensi kertaa huoneestaan.

Sisarukset eivät siis olleet nähneet toisiaan tuosta hirveästä yöstä saakka; mutta kuitenkin oli kumpikin heistä tiennyt, että toinen voi yhä paremmin ja tointui sairaudestaan.

He olivat olleet nyt yhdessä ainoastaan muutamia minuutteja, mutta puhuivat keskenään aivan vapaasti, sillä he tiesivät olevansa kahden ja että jos joku tulisi, heille ilmoitettaisiin siitä soittamalla kelloa, joka oli Nicolen auki jättämässä ovessa.

Mutta tietystikään eivät he tienneet, että se ovi oli jätetty auki ja luottivat siis pelkästään kelloon.

Gilbert näki ja kuuli siis heidän pakinansa, kuten olemme sanoneet sillä raollaan olevasta ovesta voi hän eroittaa joka sanan.

"On siis niin", virkkoi Filip juuri hetkellä, jolloin Gilbert asettui verhon taakse, joka peitti laskoksillaan pukeutumishuoneen ovea, "asia on siis niin, että hengityksesi on jo helpompaa, sisko-raukkani?"

"Ne eivät ole vielä läheskään palanneet; mutta tänään olen jo kuitenkin pari kolme kertaa jaksanut mennä ikkunan ääreen. Miten raikas ilma on, miten ihania kukkaset! Minusta tuntuu kuin ihminen ei voisi kuolla, kun hän saa ilmaa ja nähdä kukkia."

"Oh, kyllä, sillä se järkytys oli kauheata. Ja vieläkin, sen sinulle tunnustan", jatkoi nuori tyttö hymyillen ja pudistaen päätänsä, "minä liikun kovin vaikeasti: täytyy nojata huonekaluihin ja seiniin; ilman tukea jalkani horjuvat ja minusta tuntuu kuin joka hetki kaatuisin."

"No, no, rohkeutta vaan, Andrée; raikas ilma ja kauniit kukat, joista äsken puhuit, saavat sinut jälleen entiseen kuntoon; ja viikon päästä sinä pystyt lähtemään Madame la dauphinen vieraaksi, joka on niin ystävällisesti tiedustellut vointiasi, mikäli minulle kerrottiin."

"Kyllä, toivon sitä, Filip; sillä Madame la dauphine näyttää tosiaan olevan minua kohtaan sangen hyvä."

Ja Andrée heittäytyi nojalleen lepotuolinsa selustaa vasten, laski kätensä povelleen ja sulki kauniit silmänsä.

"Kyllä, hengenahdistusta; ja joskus nousee veri minulle päähän ja ohimoihin; väliin tunnen myöskin huimausta ja mieltäni kääntää."

"Niin", sanoi Filip ajatuksissaan; "se ei olekaan kummallista; sinä olet kokenut hirveän vaaran ja pelastunut siitä ihmeellisellä tavalla".

"Mutta puhuaksemme tuosta ihmeellisestä pelastuksesta, kiltti Andrée", jatkoi Filip ja siirtyi lähemmäksi sisartaan, osoittaen siten, että asia oli hänestä mielenkiintoinen, "kuulepas, minä en ole vielä saanut puhua kanssasi tuosta tapaturmasta?"

Andrée punastui ja kysymys näytti häntä kiusaavan. Filip ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan tuota punastusta. "Minä luulin kuitenkin", vastasi nuori tyttö, "että olisi palatessani annettu sinulle kaikki tiedot, mitä voit toivoa; isä sanoi ainakin olevansa täysin tyytyväinen".

"Kyllähän, rakas Andrée, ja tuo mies oli kovin tunnontarkka koko kertomuksessaan, mikäli ainakin minusta tuntui; kuitenkin ovat eräät kohdat hänen kertomastaan näyttäneet minusta elleivät epäiltäviltä, niin ainakin hämäriltä, niin, se on sopiva sana."

"Kuinka niin, ja mitä sillä tarkoitat, veljeni?" kysyi Andrée aivan neitseellisen vilpittömästi.

"Niinpä esimerkiksi on eräs kohta, jota en alussa tullut ajatelleeksi ja joka sitten on tuntunut minusta kovin merkilliseltä."

"Juuri tapa", vastasi Filip, "tapa, jolla sinä pelastuit. Kerropas se minulle, Andrée."

"Oh, Filip", vastasi hän, "minä olen sen melkein unohtanut, niin pelästynyt olin".

"No niin, senhän tiedät, veljeni, että meidät eroitettiin toisistamme lähellä Kalustohuonetta. Minä näin sinut temmattavan joukossa Tuileriain puutarhaan päin, kun taas minua vietiin Rue Royalelle. Silmänräpäyksen näin sinua vielä, kun sinä turhaan koetit ponnistaa voimiasi päästäksesi luokseni. Minä ojensin käsiäni puoleesi ja huusin: 'Filip, Filip!' kun minut yhtäkkiä ympäröi kuin tuulenpyörre, minut temmattiin ylös ja kiidätettiin säleportille päin. Minä tunsin, että tungos vei minua muuria kohti, johon se murskautuisi. Minä kuulin niiden huudot, jotka rusentuivat rautaisia säleportteja vasten; minä ymmärsin, että minunkin vuoroni oli pian murskautua ja heittää henkeni; minä saatoin melkein laskea, kuinka monta sekuntia minulla vielä oli elonaikaa. Silloin yhtäkkiä, puolikuolleena ja puolimieletönnä, nostaessani käteni ja silmäni taivasta kohti rukoillakseni viimeistä kertaa, näin erään miehen leimuavat silmät, miehen, joka vallitsi koko tätä laumaa kuin se olisi ehdottomasti häntä totellut."

"Kyllä, sama, jonka olin nähnyt jo Taverneyssä; sama, joka minut jo silloin oli saanut niin omituisella tavalla kauhuun; mies, johon tuntuu kätkeytyvän jotakin aivan yliluonnollista; mies, joka lumosi silmäni silmillään ja korvani äänellään; mies, joka sai koko ruumiini värisemään pelkästään koskettamalla sormellaan olkapäähäni."

"Jatka, jatka, Andrée", sanoi Filip, ja hänen kasvonsa ja äänensä synkkenivät.

"No niin, tuo mies näytti minusta olevan koko onnettomuuden yläpuolella, niinkuin inhimilliset kärsimykset eivät olisi ylettyneet häneen. Minä huomasin hänen silmistään, että hän halusi pelastaa minut ja että hän voisi sen tehdä. Silloin tapahtui minussa jotakin ylen merkillistä. Niin ruhjottu, voimaton ja puolikuollut kuin jo olinkin, minusta tuntui kuin minua olisi nostettu tuota miestä kohti, niinkuin jokin tuntematon, salaperäinen ja näkymätön voima olisi minua kohottanut hänen luokseen. Minä tunsin ikäänkuin jotkin kädet olisivat ojentuneet sysätäkseen minua pois tuosta ruhjottujen jäsenien kuilusta, jossa kuoleman korahdukset kuuluivat, ja antaneet minulle jälleen ilmaa ja elämää. Katsos, Filip, jatkoi Andrée jollakin tavalla haltioissaan, — olen varma, että tuon miehen katse se sillä tavalla veti minua. Minä pääsin ottamaan häntä kädestä ja olin pelastettu."

"Oi", supisi Gilbert itsekseen, "hän näki ainoastaan parooni Balsamon, mutta minua, joka olin valmis kuolemaan hänen jalkainsa juureen, hän ei nähnyt!"

"Niin, siihen hetkeen saakka, jolloin näin olevani pelastettu vaarasta; silloin minä pyörryin, liekö se johtunut siitä, että koko elämäni voima oli keskittynyt tähän viimeiseen ponnistukseen tai että kauhu oli kasvanut yli voimaini."

"Aivan niin", jatkoi Filip, "silloin oli kello noin kaksitoista yöllä. Miksi sinä sitten pääsit kotiin takaisin vasta kello kolme? Anna anteeksi tämä kuulustelu, joka voi sinusta tuntua naurettavalta, rakas Andrée, mutta johon minulla on omat syyni."

"Kiitos, Filip", vastasi Andrée puristaen veljensä kättä; "kiitos. Kolme päivää sitten en minä olisi sinulle osannut vastata; mutta tänään, — se voi sinusta kuulua kummalliselta, mitä nyt sinulle kerron, — tänään on sisällinen näkemykseni voimakkaampi; tuntuu kuin jokin minua vallassaan pitävä tahto käskisi minua muistamaan, ja minä muistan."

"Kerro siis, kerro, rakas Andrée, sillä minä odotan kärsimättömästi.
Tuo mies vei sinut siis sylissään?"

"Sylissään?" sanoi Andrée punastuen. "Sitä en oikein muista. En tiedä muuta kuin että hän pelasti minut tungoksesta; mutta hänen kätensä kosketus teki minuun saman vaikutuksen kuin Taverneyssä, ja tuskin oli hän minuun koskenut, niin minä pyörryin uudestaan, tai paremminkin vaivuin uneen, sillä pyörtymisen edellä tuntuu jotakin tuskastuttavaa, mutta silloin tunsin ainoastaan unen virvoittavaa vaikutusta."

"Toden totta, Andrée, kaikki, mitä minulle kerrot, on minusta niin merkillistä, että minä en sitä uskoisi, jos sitä kertoisi joku muu kuin sinä. Mutta ei väliä, jatka", virkkoi hän äänellä, joka oli järkkyneempi kuin hän olisi suonut.

Mitä Gilbertiin tulee, hän kuunteli ahmien Andréen joka sanaa, hän, joka tiesi, että vastaukset ainakin tähän saakka olivat aivan totta.

"Minä tulin jälleen tajuihini ja heräsin komeasti sisustetussa salissa", jatkoi nuori tyttö. "Muuan kamarineitsyt ja vallasnainen seisoivat vieressäni, mutta he eivät näyttäneet suinkaan rauhattomilta; sillä herätessäni minä näin pelkästään hymyileviä kasvoja."

"Ah", huudahti nuori mies hengäisten keveämmästi; "se on hyvä; jatka,
Andrée, jatka".

"Minä kiitin noita naisia huolenpidosta, jota he minulle uhrasivat; mutta kun arvasin, miten rauhattomia te olitte, pyysin heitä heti kohta saattamaan minua kotiin; he vastasivat minulle, että kreivi oli lähtenyt takaisin onnettomuuspaikalle, auttamaan toisia haavoittuneita, mutta että hän tulisi piankin vaunuilla ja saattaisi itse minut kotiin. Kello kaksi minä kuulin tosiaan vaunujen ajavan kadulla; ja silloin minut valtasi samanlainen vavistus, jota olen aina ennenkin kokenut tuon miehen lähestyessä, ja minä vaivuin horjuen ja pyörtyneenä eräälle sohvalle. Ovi aukesi, ja pyörtyessänikin saatoin tuntea miehen, joka oli minut pelastanut, mutta sitten menin minä jälleen toisen kerran tajuiltani. Silloin minut mahdettiin kantaa alas ja asettaa vaunuihin ja tuoda tänne kotiin. Siinä kaikki, mitä muistan, veljeni."

Filip laski nyt ajan ja huomasi, että hänen sisarensa oli ehdottomasti tuotu suoraan Rue des Ecuries-du-Louvrelta Rue Coq-Héronille, samoin kuin hänet oli viety Ludvig XV:n torilta suoraan ensinmainitulle kadulle. Hän puristi siis hellästi sisarensa kättä ja sanoi nyt iloisella ja huolettomalla äänellä:

"Kiitos, rakas siskoni, kiitos; kaikki nämä laskut sopivat täydellisesti minun omiini. Minä lähden itse markiisitar de Savignyn luokse kiittämään häntä. Nyt vielä sana eräästä vähäpätöisemmästä seikasta."

"Etkö muista nähneesi keskellä onnettomuustapausta joitakin tuttuja kasvoja?"

"Ahaa", vastasi Andrée koettaen kaikin voimin muistella; "kyllä, sillä hetkellä, jolloin meidät eroitettiin toisistamme, oli hän kymmenen askeleen päässä minusta".

"Kysyn sitä siksi, että etsiessäni sinua, Andrée, löysin tuon poika raukan."

"Kuolleitten joukostako?" kysyi Andrée, sellaisella osanottavalla äänellä kuin ylhäiset puhelevat halvemmistaan.

"Ei, hän oli ainoastaan haavoittunut; hänet on pelastettu ja luulen, että hän virkoo eloon."

"Mutta", jatkoi Filip, "seikka, joka minua kummastuttaa ja joka saa minut puhumaan sinulle tuosta poika parasta, on, että minä tapasin hänen kamppailusta jäykistyneessä kädessään kappaleen sinun pukuasi".

"Viimeisinä tuokioina, Filip, minä näin niin paljon kasvoja kaikkine kamaline kauhun, kuolontuskan, itsekkyyden, rakkauden, säälin, voitonvimman ja raakuuden ilmeineen, että minusta tuntuu kuin olisin ollut vuoden helvetissä. Niiden kasvojen joukossa, jotka vilahtivat ohitseni kuin kadotukseen tuomitut, saatoin ehkä nähdä tuon nuorukaisenkin, mutta sitä en muista."

"Mutta entä tuo kaistale repeytynyttä kangasta, ja se oli sinun puvustasi, rakas Andrée, sillä minä olen todennut sen Nicolen kanssa…"

"Ja sinä kai sanoit tytölle, miksi sinä häntä sillä tavoin kuulustelit?" kysyi Andrée, muistaen, minkälaisiin selvittelyihin hän oli joutunut kamarineitsyensä kanssa Taverneyssä samaisesta Gilbertistä.

"Oh, en. Mutta tuo kangaskappale oli tosiaan nuorukaisen kädessä: kuinka voit sen selittää?"

"Hyvänen aika, mikään ei ole helpompaa", vastasi Andrée niin tyynenä, että hän oli aivan kuvaamaton vastakohta Gilbertille, jonka sydän sykki nyt kauhistavasti "Jos hän oli lähelläni sillä hetkellä, jolloin minä tunsin tuon miehen katseen niin sanoakseni kohottavan itseäni, takertui hän luultavasti kiinni minuun, turvautuakseen samalla kertaa kuin minäkin apuun, jonka minä sain, aivan kuin hukkuva tarttuu uijan vyöhön."

— Oh, millä lailla hän tulkitsee minun uhrautuvaisuuttani! ajatteli Gilbert synkkänä ja halveksien tätä nuoren tytön arvelua. — Kuinka nuo ylimykset arvostelevatkaan meitä kansaa! Oi, herra Rousseau on tosiaan oikeassa: me olemme parempia kuin he; meidän sydämemme on puhtaampi ja kätemme vahvemmat kuin heidän.

Mutta juuri kun hän liikahti asettuakseen jälleen kuuntelemaan Andréen ja hänen veljensä puhetta, jonka johtolangat hän oli kadottanut näin itsekseen tuumiskellessaan, kuuli hän takanansa kolinaa.

Ja kun Gilbert kuuli askelten lähenevän käytävässä, pujahti hän pukuhuoneeseen ja laski oviverhon eteensä.

"Eikö se Nicole ole täälläkään?" kajahti nyt parooni de Taverneyn ääni, kun hän meni tyttärensä luokse, melkein hipaisten takinliepeellään Gilbertiä.

"Hän on varmaankin puutarhassa", vastasi Andrée niin rauhallisena, että näki, ettei hän tiennyt kolmannen henkilön olleen lähistöllä. "Hyvää iltaa, isä."

Filip nousi nöyrästi ylös; parooni viittasi häntä pysymään paikallaan, otti nojatuolin ja istahti lastensa pariin.

"Lapsukaiseni", sanoi parooni, "Rue Coq-Héronilta Versaillesiin on pitkä matka, kun täytyy ajaa sinne kehnoilla vaunureuhkoilla ja yhden hevosen vetämänä eikä mukavissa hovivaunuissa. Mutta kuitenkin olen toki päässyt Madame la dauphinen puheille."

"Niin; prinsessa oli ystävällinen ja kutsutti minut luokseen, kuultuaan, mikä onnettomuus tytärtäni oli kohdannut."

"Minä tiedän sen hyvin, ja sanoinkin niin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen, joka oli armollinen ja lupasi kutsua sisaresi, heti kun hän oli täydellisesti parantunut, Pikku Trianoniin, jonka hänen korkeutensa on lopullisesti valinnut asunnokseen ja jota hän nyt järjestää oman makunsa mukaan."

"Et suinkaan hoviin, tyttäreni: Madame la dauphine on koti-ihminen; dauphin inhoaa loistoa ja hälinää; Trianonissa aikovat he viettää perhe-elämää. Mutta mikäli tunnen hänen korkeutensa Madame la dauphinen luonnetta, saattavat nämä pienet perheseurustelut lopulta tulla tärkeämmiksi kuin juhlalliset parlamentin-istunnot ja valtakunnanneuvoston kokoukset. Prinsessa on omintakeinen luonne ja dauphin syvämielinen mies, mikäli kerrotaan."

"Oh, se on joka tapauksessa hovia, älä luulekaan muuta, sisareni", virkkoi Filip surullisena.

"Hovi", jupisi Gilbert itsekseen raivossa ja kiivaan epätoivon vallassa, "hovi, nimittäin korkeus, johon minä en voi päästä, kuilu, jonka helmaan minä en voi syöksyä: ei enää Andréeta! Mennyt minulta, iäksi mennyt!"

"Meillä ei ole omaisuutta, joka sallii meidän sellaisessa piirissä oleskella, eikä kasvatusta, jota siellä oleskelemiseen vaaditaan", vastasi Andrée isälleen. "Minä, köyhä tyttö-parka, mitä tekisin minä tuolla loistavain hovinaisten joukossa, joiden komeus on kerran häikäissyt silmiäni ja joiden mielenlaadun minä olen nähnyt niin matalaksi, mutta kuitenkin säteileväksi. Oi, veljeni, miten me olemme vähäpätöisiä elääksemme tuollaisten tähtien keskellä!…"

"Taas tyhmyyksiä", virkkoi hän. "Minä en tosiaan ymmärrä, miten halukkaita läheiseni ovat aina halventamaan kaikkea, joka lähtee minusta tai koskee minua! Vähäpätöisiä! Sinä olet tosiaan hassu, neitoseni! Vähäpätöisiä, joku Taverney-Maison-Rouge muka vähäpätöinen!… Ja sanopa se, kuka voi loistaa paremmin kuin sinä?… Rikkauttako… Pardieu, rikkaudet hovissa, ne kyllä tunnetaan; kruunun aurinko pumppuaa ne esiin ja saa ne kukoistamaan; se on luonnon suuri nostolaitos. Minä olen hukannut omaisuuteni, se on totta; minä tulen jälleen rikkaaksi, siinä koko asia. Eikö kuninkaalla ole muka rahaa tarjota palvelijoilleen? Ja luuletteko, että minä punastuisin, jos sukuni vanhimmalle pojalle annettaisiin rykmentti, sinulle, Andrée, myötäjäiset, minulle itselleni kauniit elinkorot, joista takeena löytäisin lahjoituskirjan ruokaliinani alta, ollessani käsketty kuninkaan luo koti-illalliselle?… Ei ei, narrit olkoot arvelevaisia. Minulla ei kursailua ole… Sitäpaitsi minä otan ainoastaan oman omaisuuteni takaisin: älkää siis aprikoiko turhia. Nyt on kumottava vielä viimeinen väitteesi, Andrée: se koskee kasvatustasi, josta äsken puhuit. Mutta muistahan nyt, hyvä tyttönen, ettei ainoakaan neiti hovissa ole kasvatettu niin hyvin kuin sinä; vieläpä enemmänkin; sinä olet saanut paitsi nuorten aatelistyttöjen kasvatusta myöskin virkamiesluokan ja kauppasäädyn tyttärien perinpohjaisemman opetuksen. Sinä osaat soittaa hyvin; sinä piirrät maisemia lampaineen ja lehmineen, joita itse Berghemin ei tarvitsisi hävetä; ja hänen korkeutensa dauphine on hurmaantunut lampaihin ja lehmiin ja Berghemiin. Sinulla on kauneuden avut, ja ne eivät jää kuninkaalta huomaamatta. Sinä osaat pakinoida, ja se sopii Artoisin ja Provencen kreiveille; sinä et siis ole siellä oleva pelkästään mielellään nähty… vaan hellitty. Niin, niin", vakuutti parooni, hieroen käsiään ja nauraen, mutta nauraen niin omituisella tavalla, että Filip katsoi isäänsä uskomatta oikein korviaan, että moinen nauru saattoi tulla ihmisen suusta. "Hellitty, niin juuri, se sana sopii."

"Isä on oikeassa, sinulla on nuo kaikki avut, jotka hän luetteli,
Andrée; kukaan ei ole sinua arvokkaampi pääsemään Versaillesiin."

"Ei suinkaan, ei suinkaan", keskeytti parooni; "Versailles on tilava, kultaseni".

"Kyllä; mutta Trianon on pieni", vastasi Andrée ylpeänä ja taipumattomana, kuten aina, kun väitettiin häntä vastaan.

"Trianon on tarpeeksi suuri, että Taverneyn parooni saa sieltä huoneen; sellainen mies kuin minä saan aina tilaa", lisäsi parooni vaatimattomuudella, joka merkitsi: joka osaa hankkia itselleen tilaa.

Andréeta ei tämä lupaus isän läheisyydestä lainkaan rauhoittanut; hän kääntyi Filipin puoleen.

"Siskoni", sanoi Filip, "sinua ei varmaan aiota kuulumaan siihen piiriin, jota sanotaan hoviksi. Sen asemasta, että Madame la dauphine lähettäisi sinut luostariin maksaen sinne myötäjäisesi, aikoo hän, joka on hyvyydessään suvainnut sinut huomata, pitää sinut läheisyydessään, antaen sinulle jonkin toimen. Nykyään ei hovietiketti ole niin armottoman ankara kuin Ludvig XIV:n aikana; toimia sekoitetaan keskenään ja jaetaan, miten sattuu; sinusta saattaa tulla dauphinen ääneenlukija taikka seuranainen; hän piirtelee ehkä sinun kanssasi, hän pitää sinut aina luonaan. Sinua ei ehkä koskaan sitten saa nähdä, se on mahdollista; mutta sinä olet siitä huolimatta hänen henkilökohtaisessa suojassaan, ja sellaisessa asemassa sinua tullaan kovin kadehtimaan. Sitähän sinä pelkäät, eikö niin?"

"No kaikkea mokomaa", virkkoi parooni; "kas, älkäämme nyt suuttuko
parista kolmesta kadehtijasta… Jouduhan vain pian terveeksi,
Andrée, niin minulla on itselläni ilo viedä sinut Trianoniin. Se on
Madame la dauphinen käsky."

"Jos te tarvitsette, isä", vastasi nuori mies, "ei minulla ole liioin teille antaa; mutta jos sen sijaan tarjoatte minulle, niin voin teille vastata, että minulla on kyllin itselläni".

"Se on totta, sinähän olet filosofi", sanoi parooni pisteliäästi. "Entä sinä, Andrée, oletko sinäkin filosofi etkä pyydä mitään, vai etkö tarvitse mitään?"

"Oh, me emme ole täällä enää Taverneyssä. Kuningas lähetti minulle viisisataa louisdoria… tiliin, kuten hänen majesteettinsa sanoi. Alahan suunnitella pukuasi, Andrée."

"No no, niitä äärimmäisyyksiä. Juuri äsken ei hän tahtonut mitään, ja nyt hän olisi valmis tuhlaamaan vaikka Kiinan keisarin rahat. Oh, antaa mennä, pyydä vain; hienot vaatteet pukevat sinua, Andrée."

Sitten suuteli parooni tytärtään sangen hellästi, avasi Andréen ja hänen oman huoneensa välillä olevan kamarin oven ja katosi siitä virkkaen:

"Tuo peijakkaan Nicole, joka ei hoida tehtäviään eikä ole näyttämässä minulle kynttilää!"

"En, onhan minulla la Brie, joka tosin kai nukkuu jossakin nojatuolissa; hyvää yötä, lapset."

"Hyvää yötä, sinäkin, veikko", sanoi Andrée; "minä tunnen olevani väsynyt. Ensi kertaa onnettomuustapauksen jälkeen olen puhellut näin kauan. Hyvää yötä, rakas Filip."

Ja Andrée ojensi kätensä nuorelle miehelle, joka suuteli sitä veljellisesti, mutta veljellisyydessään samalla tavallaan nöyrästi, sillä aina hän oli tuntenut suurta kunnioitusta sisartaan kohtaan. Sitten poistui Filip, hipaisten ohimennessään oviverhoa, jonka takana Gilbert oli piilossa.

KOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU

Kun Andrée oli jäänyt yksin, nousi hän ylös lepotuolilta, ja läpi koko Gilbertin ruumiin kulki väristys.

Nuori tyttö seisoi nyt siinä paikallaan; käsillään, jotka olivat valkeat kuin alabasteri, otti hän yhden toisensa jälkeen pois neulat tukastaan, ja silloin valui ohut aamuvaippa, johon hän oli puettu, alas hänen olkapäiltään ja jätti paljaaksi hänen valkean ja siron kaulansa, hänen yhäkin vaikeasti hengittävän povensa ja hänen käsivartensa, jotka huolettomasti kohosivat pään kohdalle ja saivat hänen lantionsa taipumaan niin, että batistin alla paisuva ja värähtelevä rinta kohosi sitä kauniimmin.

Gilbert vaipui polvilleen ja tunsi huohottaen ja hurmauksesta juopuneena veren jyskyttävän vimmatusti ohimoissaan ja sydämessään. Kiehuvat laineet kiitivät hänen suonissaan, tulinen harso himmensi hänen näkönsä, outo ja kuumekiihkeä suhina pauhasi hänen korvissaan. Hän oli lähellä tuota hurjaa huimauksen hetkeä, joka syöksee ihmisen mielipuolisuuden kuiluun. Hän aikoi juuri rientää Andréen huoneeseen ja huutaa:

— Ah, sinä olet kaunis, kaunis sinä olet, mutta älä ole niin ylpeä ihanuudestasi, sillä sinä saat kiittää siitä minua, sillä minä olen pelastanut sinun henkesi!

Yhtäkkiä alkoi jokin vyön solmu tuottaa Andréelle haittaa; hän tuli kärsimättömäksi, polkaisi jalkaansa lattiaan ja istahti puku epäjärjestyksessä lepotuolille, ikäänkuin moinen vähäpätöinen vaiva olisi riittänyt jo viemään häneltä kaikki voimat. Ja kääntyen siten puolialastomana tavoittamaan kellon nuoraa hän nykäisi siitä kiivaasti.

Se ääni sai Gilbertin jälleen järkiinsä. — Nicole oli jättänyt oven auki kuullakseen, Nicole palaisi sisään.

Siihen jäi se unelma, siihen se autuus! Siitä ei jäänyt muuta kuin kuva, ei muuta kuin muisto, joka ikuisesti polttaisi mielikuvituksessa, ikuisesti syöpyisi sydämen pohjaan.

Gilbert aikoi syöksyä ulos paviljonkirakennuksesta; mutta parooni oli sisään tullessaan jo vetänyt kiinni kaikki käytävän ovet. Gilbert ei tuntenut näitä esteitä ja häneltä meni muutama sekunti ovia avatessaan.

Nuorukainen kuuli puutarhan hiekan rasahtelevan Nicolen askeleista. Gilbert ei ennättänyt muuta kuin vetäytyä pimeään soppeen päästääkseen nuoren tytön ohitseen, joka nyt sulki etuhuoneen oven ja riensi keveästi kuin lintu läpi käytävän.

Mutta kun Nicole oli tullut sisään huutaen: — Täällä olen, täällä olen neiti, minä ainoastaan lukitsen oven! — niin oli hän tosiaan oven lukinnut, eikä hän ollut kiertänyt sitä pelkästään kahteen lukkoon, vaan sitäpaitsi pistänyt avaimen hätäpäissään taskuunsa.

Gilbert koetti siis turhaan ovea avata; hän turvautui silloin ikkunoihin. Ikkunoissa oli lujat rautaristikot; viisi minuuttia niitä tutkisteltuaan Gilbert ymmärsi, että hänen oli mahdotonta päästä ulos.

Nuorukainen kyyristyi nyt nurkkaan ja päätti avauttaa Nicolella itselleen oven.

Mitä kamarineitsyeeseen taas tulee, hän puolusteli poissaoloaan sillä, että hän oli muka ollut sulkemassa kasvihuoneen ikkunoita, ettei yökylmä vahingoittaisi neidin kukkasia. Ja niin pakisten auttoi hän Andréeta riisuutumaan ja vuoteeseen.

Tosin värähteli Nicolen ääni ja hänen kätensä vapisivat ja hän itse toimitti tehtävänsä innolla, joka oli tavallisuudesta poikkeavaa ja ilmaisi hänet yhäkin olevan jollakin tavoin kiihtyneenä. Mutta Andrée katsoi harvoin alas tyyneltä taivaaltaan, jossa hänen ajatuksensa tavallisesti kulkivat, ja silloin, kun hän sinne katsoi, olivat häntä alemmat olennot hänestä pelkkiä tomuhiukkasia.

Gilbert kiehui kärsimättömyydestä, kun paluutie oli tällä tavoin häneltä tukittu. Nyt toivoi hän vain vapautta.

Andrée päästi Nicolen pois, lyhyen pakinan jälkeen, jossa Nicole mairitteli ja hellitteli niinkuin tunnontuskain kiusaama kamarineitsyt ainakin.

Hän tiukkasi peitteen emäntänsä ympäri, käänsi lampun pienelle, sokeroi hänen juomansa, joka oli lämmitetty hopeapikarissa alabasterilampun päällä, toivotti neidille mitä makeimmat ja sievimmät hyvät yönsä ja poistui huoneesta varpaillaan.

Sitten hän kulki, hyräillen itsekseen, näyttääkseen tyyntä mieltään, kamarinsa läpi ja meni puutarha-ovelle.

Gilbert aavisti Nicolen aikeen, ja hetkisen hän arveli, eikö hän ehkä pääsisi ulos ryntäämällä ja tarvitsematta ilmaista itseään, jos hän käyttäisi paetakseen sitä silmänräpäystä, jolloin ovi jälleen avattaisiin; mutta silloin hänet olisi nähty eikä tunnettu; häntä olisi luultu varkaaksi, Nicole olisi huutanut ihmisiä hätään, hän ei olisi saanut aikaa päästä kiinni köyteensä, ja jos hän olisi päässytkin, olisi hänet paljastettu ilmaretkellään. Se taas olisi ilmaissut hänen olinpaikkansa, ja siitä olisi tullut nolo seikkailu, eikä varsin vähäinenkään sellaisten ihmisten silmissä kuin Taverneyn herrasväen, joka oli niin epäsuopea Gilbert-parkaa kohtaan.

Tosin Gilbert olisi saattanut antaa ilmi Nicolen ja saada hänet siten ajetuksi pois talosta, mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Gilbert olisi silloin ainoastaan tehnyt pahaa, etua saamatta, siis pelkästään kostonhalusta. Gilbert ei ollut niin ahdasälyinen, että hän olisi ollut sovitettu pelkästään sillä, että hän oli kostanut; hyödytön kosto tuntui hänestä halvemmalta kuin paha teko, sillä se oli typeryyttä.

Kun Nicole joutui lähelle ovea, jonka vieressä Gilbert häntä odotti, astui nuorukainen yhtäkkiä esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli piiloitellut, ja näyttäytyi tytölle oviruuduista säteilevän kuun valossa.

Nicole oli huutaa, mutta hän luuli Gilbertiä erääksi toiseksi mieheksi ja ensimmäisestä pelästyksestään selvittyään hän sanoi vain:

"Niin, minä se olen", vastasi Gilbert hiljaa; "mutta älkää huutako minunkaan tähteni enempää kuin olisitte huutanut erään toisenkaan tullessa".

"Vai niin", vastasi Gilbert yhtä tyynenä kuin äskenkin; "juuri sanoitte minua varomattomaksi, ja nyt olette itse paljoa varomattomampi kuin minä".

"Niin, tosiaan olen melkoisen yksinkertainen, kun kysyn, mitä te teette täällä", virkkoi Nicole.

"Miten käy, jos minä sanon neidille, Filip-herralle ja paroonille, että minä näin sinut täällä?"

"Ei käy, niinkuin luulet, nimittäin että minut ajetaan pois, — sillä Jumalan kiitos, minut on jo pois ajettu, — vaan minua vainotaan niinkuin villipetoa. Mutta pois ajetaan sen sijaan Nicole."

"Varokaa itseänne, monsieur Gilbert", vastasi Nicole uhkaavalla äänellä; "Ludvig XV:n torilla on teidän kädessänne tavattu kappale neidin pukua".

"Herra Filip on kertonut sen isälleen. Parooni ei vielä epäile mitään, mutta jos autetaan häntä, niin hän lopulta sen ymmärtää."

"Varokaa itseänne, Nicole. Voitaisiin epäillä, että te olette ripustavinanne nuoralle pitsejä, mutta poimittekin silloin maasta kiviä, joita teille nakellaan yli muurin."

"Mutta eihän ole mikään rikos ottaa vastaan kirjelippuja; se ei ole sellainen rikos kuin hiipiä tänne silloin kuin neiti riisuutuu… Ahaa, mitä siihen sanotte, monsieur Gilbert?"

"Sanon, mademoiselle Nicole, että on rikos sellaisen kiltin nuoren tytön kuin teidän pistää avain puutarhan pikkuportin alle."

"Sanon", jatkoi Gilbert, "että jos minä, jonka parooni de Taverney, herra Filip ja neiti Andrée tuntevat, olen tehnyt rikoksen hiipimällä neidin luokse, niin johtui se siitä, etten voinut vastustaa haluani tietää, miten entiset herrasväkeni voivat, ja varsinkin neiti Andrée, jota minä koetin pelastaa tuolla torilla, ja koetin niin hartaasti, että kappale hänen vaatteistaan jäi käteeni, kuten sinäkin myönnät tietäväsi. Sanon, että jos minä olen tehnyt melkoisen puolustettavan rikoksen pujahtaessani tänne, niin olet sinä sen sijaan tehnyt sellaisen anteeksiantamattoman rikoksen, että olet päästänyt vieraan henkilön isäntäväkesi taloon, kutsunut hänet kohtaukseen kasvihuoneeseen ja viettänyt siellä hänen kanssaan kokonaisen tunnin".

"Ah, sellaista se on siveys, — mademoiselle Nicolen nimittäin. Ah, teistä on paha, Nicole neitiseni, että minä olen teidän huoneessanne, kun sen sijaan…"

"Sanokaa nyt vain neidille, että minä olen häneen rakastunut; minä vastaan, että minä olen rakastunut teihin, ja hän uskookin minua, sillä tehän itse tyhmyydessänne sanoitte Taverneyssä, että asianlaita on niin."

"Ja silloin teidät ajetaan talosta, Nicole; ja sen asemesta, että olisitte saanut lähteä neidin kanssa Trianoniin, sen asemasta, että saisitte keimailla kauneille herroille ja rikkaille aatelismiehille, — mitä ette jätäkään tekemättä, jos pysytte tässä talossa, — niin, sen asemesta saatte lähteä etsimään kaupungilta rakastajaanne, herra de Beausirea, aliupseeria, sotamiestä. Ah, mikä lankeemus, ja mihin neiti Nicolen kunnianhimo hänet viekään! Nicole kaartilaisen hempukka!"

"Voi, armahtakaa, herra Gilbert, älkää katsoko minua noin", sanoi Nicole. "Teidän katseenne on niin ilkeä ja kiiluu pimeässä. Säälikää minua, älkää naurako noin, teidän naurunne peloittaa minua."

"Avatkaa siis ovi", vastasi Gilbert käskevällä äänellä; "avatkaa ovi,
Nicole, eikä enää sanaakaan tästä".

Nicole avasi oven, vavisten niin ankarasti, että olisi voinut nähdä hänen hartiainsa tärisevän ja päänsä tutisevan kuin vanhan naisen.

Gilbert meni ulos edeltä, ja kun hän näki nuoren tytön aikovan saattaa häntä katuportille, virkkoi hän:

"Ei tarvitse; teillä on omat keinonne päästää tänne ihmisiä; minulla on omani päästä täältä pois. Menkää nyt takaisin kasvihuoneeseen herra de Beausiren luokse, joka varmaankin teitä jo hyvin kärsimättömänä odottaa, ja viipykää hänen seurassaan kymmenen minuuttia kauemmin kuin on tarpeellista. Suon teille tämän palkinnon vaiteliaisuudesta."

"Siksi, että minulta menevät nuo kymmenen minuuttia kadotakseni täältä. Menkää, Nicole-neitiseni, menkää; mutta mutta älkää kääntykö takaisin niinkuin Lotin vaimo, jonka tarinan kerroin teille Taverneyssä, kun te kutsuitte minut kohtaukseen heinälatoon; älkää tehkö sitä, sillä silloin teidän voisi käydä pahemminkin kuin että muuttuisitte pelkästään suolapatsaaksi. Menkää, sievä hurvittelija, menkää, menkää heti; minulla ei ole enää teille mitään sanottavaa."

Gilbertin kovuus masensi, kauhisti, kukisti Nicolen, tuon julmurin, jolla oli hänen tulevaisuutensa käsissään. Ja Nicole palasi pää kumarassa kasvihuoneeseen, jossa aliupseeri Beausire tosiaan odotti häntä jo aivan tuskissaan.

Gilbert puolestaan noudatti yhtä suurta varovaisuutta kuin tullessaankin, pujahtaen kenenkään näkemättä seinän viereen ja sitten tarttuen köyteensä, kiipesi ylös viiniköynnösten ja niitä kannattavain säleikköjen avulla, pääsi ensimmäisen porraskerroksen ikkunalle ja kapuili ripeästi takaisin ullakkokamariinsa.

Onni suosi häntä niin, ettei hän paluumatkallaan tavannut ketään: naapurinvaimot olivat jo menneet levolle ja Teresia istui vielä illallisellaan.

Gilbert oli liian haltioitunut Nicolesta äsken saamastaan voitosta, että olisi pitkin räystäskourua astuessaan edes pelännyt liukahtavansa. Päinvastoin: hän tunsi kyllä nyt pystyvänsä kulkemaan vaikka partaveitsen terää kuin Onnetar, niin, vaikka se terä olisi ollut puoli penikulmaa pitkä.

Gilbert pääsi siis luukkuunsa, sulki ikkunansa ja repi rikki kirjeensä, johon kukaan ei ollut koskenutkaan.

Sitten heittäytyi hän mukavasti vuoteelleen. Puoli tuntia myöhemmin tulikin Teresia sanansa pitäen sisään kysymään, kuinka hän voi.

Gilbert vastasi kiitoksella, johon hän sekoitteli haukoituksia aivan kuin olisi ollut ylen unissaan. Hänellä oli kiire jäädä aivan yksin, pimeyteen ja hiljaisuuteen, nauttiakseen oikein kylläkään ajatuksistaan, muistellakseen koko sydämellään, sielullaan, koko olennollaan tämän kiihkeän päivän katoamattomia tapahtumia.

Ja pian haipuivat sitten hänen silmistään parooni, Filip, Nicole, Beausire, ja hänen muistojensa taustalla hohti ainoastaan Andrée, puolittain alastomana, kauniit kädet kaartuen pään yli neidon ottaessa neuloja pois tukastaan.

KOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU

Seikat, joista olemme viimeiseksi kertoneet, olivat tapahtuneet perjantai-iltana; kaksi päivää sen jälkeen oli lähdettävä Luciennesin metsään tuolle kävelyretkelle, josta Rousseau oli niin suuresti iloinnut.

Gilbert oli ollut kaikesta välinpitämätön sen jälkeen kun hän oli kuullut Andréen piakkoisesta muutosta Trianoniin, ja hän oli viettänyt koko ensimmäisen päivän seisten ullakkokamarinsa luukunpieleen nojaillen. Kaiken sen päivää oli Andréen ikkuna ollut auki, ja pari kertaa oli nuori tyttö lähestynyt sitä heikkona ja kalvenneena, hengittämään raitista ilmaa, ja kun Gilbert näki hänet, tuntui hänestä, ettei hän olisi tahtonut taivaalta mitään muuta kuin että Andrée olisi aina asunut tuossa paviljongissa, ja että hän itse olisi koko ikänsä saanut olla tässä ullakkokamarissa ja nähdä pari kertaa päivässä vilahdukselta tuon nuoren tytön, niinkuin hän nyt hänet näki.

Hartaasti odotettu sunnuntai tuli viimein. Jo edellisenä iltana oli Rousseau varustanut kaikki retkeä varten; hänen tarkoin kiilloitetut kenkänsä ja harmaa pukunsa, joka oli samalla sekä lämmin että kevyt, oli otettu esiin kaapista Teresian suureksi harmiksi, Teresia, joka väitti, että liinainen takki tai pusero kelpaisivat varsin hyvin sellaiseen hommaan. Mutta Rousseau ei vastannut hänelle mitään, vaan noudatti omaa haluaan. Eikä tarkastettu ainoastaan hänen pukuaan, vaan mitä suurimmalla huolella myöskin Gilbertin vaatteet; ja nämä olivat lisääntyneet vielä moitteettomalla parilla uusia sukkia ja kenkiä, jotka Rousseau oli odottamatta tuonut hänelle lahjaksi.

Rousseaun kasvisto oli järjestetty kuntoon, eikä hän ollut unohtanut myöskään sammalosastoaan, joilla piti olla retkeilyllä määrätty tehtävänsä.

Malttamattomana kuin lapsi meni Rousseau tuon tuostakin ikkunan ääreen katsomaan, eivätkö ne tai ne lähellä jyrisevät vaunut olleet jo herra de Jussieun. Viimein huomasi hän porttinsa eteen pysähtyväni hienosti lakattujen vaunujen ja komeilla valjailla varustettujen hevosten. Hän juoksi silloin heti sanomaan Teresialle:

"Kas vain", sanoi Teresia tuimasti Rousseaulle, "koska niin mielelläsi ajelet vaunuilla, miksi et ole työlläsi niitä itsellesi hankkinut, niinkuin Voltaire?"

"Sellaista minä en sano, kuuletko!" huusi Rousseau harmissaan! emännälleen; "minä sanon… enkä sano mitään!"

Ja koko Rousseaun ilo katosi, kuten aina silloin, kun tuo vihattava nimi kajahti hänen korvissaan.

Onneksi tuli herra de Jussieu parhaiksi sisään. Hän oli pomaadalla voideltu, puuteroitu ja raikkaan loistava kuin kevätaamu. Hänen yllään oli erittäin hieno, juovikas intialaisesta pellavan-harmaasta satiinista ommeltu takki, vaaleat, punansinervät liivit, ylen ohuet, valkeat silkkisukat ja kiiltävillä kultasoljilla varustetut kengät.

Hän tuli Rousseaun huoneeseen täyttäen sen monenmoisilla hyvillä hajuaineilla, joita Teresia veti nenäänsä salaamatta ihailuaan.

"Kuinka te olette kauniissa asussa!" virkkoi Rousseau katsellen lauhkeasti Teresiaan ja vertaillen vaatimatonta pukuaan ja raskaita keräilijän kapineitaan herra de Jussieun hienoon ja keveään asuun.

"Entä metsän kosteus sitten! Silkkisukkanne, jos keräämme kasveja soilta…"

"Niin, miksi ei suoda tällaista kunnioitusta sille kaunottarelle, jonka nimi on Luonnotar?" vastasi herra de Jussieu hämillään; "eikö se ole valtiatar, jonka edessä sopii itseään somistaa?"

Rousseau ei enää väittänyt vastaan; heti kun herra de Jussieu vetosi luontoon, oli hän itse samaa mieltä, nimittäin ettei sitä koskaan saattanut kyllin kunnioittaa.

Mitä Gilbertiin tulee, katseli hän kateisin silmin herra de Jussieuta, vaikka hän olikin ajatuksiltaan stoalaisen ankara. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt niin monen nuoren keikailijan vaatteillaan vielä lisäävän luonnon heille lahjoittamia etuja, oli hän oppinut huomaamaan hienon ulkoasun hyödyn, niin sisällötöntä kuin vaatteet saattoivat ollakin. Ja itsekseen hän ajatteli nyt, että tuollaiset batistit ja pitsit saattaisivat kaunistaa paljonkin hänen nuorekkuuttaan, ja että Andrée varmaan häntä katselisi, jos kohtaisi hänet puettuna sillä tavoin kuin herra de Jussieu eikä sellaisiin vaatteisiin kuin hänellä nykyään oli.

Sitten lähdettiin retkelle niin raisua vauhtia kuin kaksi kunnon tanskalaista hevosta jaksoivat juosta. Tunti lähdön jälkeen laskeusivat kasvienkerääjät vaunuista Bougivalissa ja poikkesivat vasemmalle, Chataigniersiin vievälle tielle.

Tämä nykyään erinomaisen kaunis retkeilypaikka oli yhtä kaunis siihenkin aikaan, sillä sitä harjun rinnettä, jolla kokoilijamme aikoivat samoilla ja joka jo Ludvig XIV:n hallitessa oli metsäinen, oli hoidettu alinomaa siitä saakka kuin nykyinen hallitsija oli mielistynyt Marlyyn.

Siellä oli rosokuorisia kastanjapuita, joiden oksat olivat valtavan suuret, ja muodot herättivät kummallisia mielikuvia: milloin vääntelehtivät ne muhkuisina ja muistuttivat käärmeitä, jotka kiertyivät puiden runkojen ympärille, milloin härkää, joka oli kaadettu teuraspenkille ja pursuu kidastaan mustaa verta. Siellä oli sammaleisia omenapuita, ja suuria pähkinäpensaita, jättiläisiä, joiden lehtiverho muuttuu kesäkuussa kellanvihreästä vihreänsiniseksi. Siellä vallitseva yksinäisyys ja seudun maalauksellinen tuimuus, joka kohoaa alhaalta vanhojen puiden varjosta ja piirtää terävän rajan kalvaansinistä taivasta vasten, koko moinen valtava, viehkeä ja surumielinen luonto sai Rousseaun kuvaamattomasti haltioihinsa.

Gilbert oli jälleen rauhallinen, mutta synkkä: koko hänen elämänsä oli kiintynyt tähän ajatukseen:

Sen harjun korkeimmalla laella, jolle kolme keräilijäämme jalkaisin nousivat, kohosi Luciennesin nelikulmainen paviljonki.

Tuon paviljongin näkeminen, josta Gilbert oli paennut, muutti hänen ajatustensa suunnan ja herätti hänessä melkoisen vähän miellyttäviä muistoja, vaikkei niihin nyt yhtynytkään pelkoa; hän kulki näet viimeisenä ja näki edessään kaksi suojelijaansa ja tunsi olevansa varmassa turvassa. Niin ollen katseli hän Luciennesia kuin haaksirikkoutunut turvallisesta satamasta hietasärkkää, johon hänen purtensa on murskautunut.

Rousseau alkoi pikku lapio kädessä tarkastella maata ympärillään. Samoin teki herra de Jussieu; sillä eroituksella vain, että ensinmainittu etsi kasveja, viimemainittu koetti suojella sukkiaan kosteudelta.

"Kyllä, kyllä… Mutta luulenpa, että me tuolta kukkulalta löydämme parempia."

"Mitä kello nyt on?" kysyi herra de Jussieu. "Kun pukeuduin kiireessä, unohdin kelloni kotiin."

"Oi, mutta tehän olette huono kävelijä", virkkoi Rousseau. "Noin se käy, kun lähtee kokoamaan kasveja hienot kengät ja silkkisukat jalassa."

"Näettekö jotakin tuolla alhaalla metsikössä?" kysyi herra de Jussieu kohottaen kätensä erästä pistettä kohti ilmarannalla ja tahtoen tovereitaan sen huomaamaan.

Rousseau kurkisteli varpaillaan, ja asetti kätensä varjostimen tapaan silmiensä päälle.

"Rakennusta, jossa on tuuliviiri, ja seinät vaaleista ja punertavista oljista, tuota sveitsiläiseen tapaan rakennettua majaa?"

Gilbertille oli tämä keskustelu ollut aivan yhdentekevää; hän katkoi ajatuksissaan kanervankukkia ja vastasi:

"Mennään siis sinne, olkaa hyvä", sanoi herra de Jussieu; "muuten, mikään ei estä meitä keräämästä kasveja sinne mennessämme".

"Oh, teidän veljenpoikanne on innokkaampi luonnontutkija kuin te", virkkoi Rousseau. "Minä olen koonnut kasveja hänen kanssaan Montmorencyn metsässä. Sillä retkellä me emme olleet maailmanmiehiä. Hän löytää helposti kasvit, ottaa ne maasta hyvin ja tutkii vaivattomasti."

"Niin, mutta huomatkaahan, että hän on nuori: hänen täytyy luoda itselleen nimi."

"Eikö hänellä sitten ole teidän nimenne, joka on jo luotu? Ah, ammattiveli, te tutkitte kasveja amatöörin tapaan."

"No, älkäähän närkästykö, filosofini; katsokaapas, tässä on kaunis Plantago monanthos; onko teillä näin hyviä siellä Montmorencyssä?"

"Ei, ma foi", vastasi Rousseau ihastuksissaan. "Minä olen etsinyt sitä sieltä turhaan. Tournefortin sanalla: mainio kerrassaan!"

"Ah, miten ihastuttava huvimaja", virkkoi Gilbert, joka nyt oli siirtynyt viimeisestä miehestä etupäähän.

"Oh, monsieur, pyydän anteeksi; minä kyllä jaksan odottaa, kunnes te olette valmis."

"Sitä suuremmalla syyllä, koska ei ole hyvä ruuansulatukselle keräillä kasveja syönnin jälkeen; ja sitäpaitsi on silmä silloin huono huomaamaan ja selkä veltto; kootaan nyt vielä tuokio kasveja", virkkoi Rousseau. "Mutta mikä tämä paviljonki on nimeltään?"

"Rotanloukku", virkkoi herra de Jussieu muistaen herra de Sartinesin keksimän nimen.

"Oh, tehän tiedätte, että tällaisille metsämajoille keksitään mielellään omituisia nimiä."

"Mutta varmaanhan tunnette omistajan, koska aiotte syödä hänen paviljongissaan aamiaista?" virkkoi Rousseau teristäen korviaan ja alkaen jo epäillä jotakin.

"Ei suinkaan… tai paremminkin: minä tunnen täällä kaikki, metsänvartijat, jotka ovat nähneet minut täällä metsässä senkin sata kertaa ja tietävät, että jos he tervehtivät minua ja tarjoavat minulle sipulilla höystettyä jänismuhennosta tai kurppakeittoa, ovat he mieliksi isännälleen. Kaikkien läheisten herraskartanojen omistajat antavat minun olla täällä kuin kotonani; En tosiaan tiedä, onko tämä paviljonki rouva de Mirepoixin vai rouva d'Egmontin, vai… ties hänet, kenen lienee… Mutta pääasia on, hyvä filosofini, ja oletan teidän olevan siitä samaa mieltä kanssani, että me saamme siellä leipää, hedelmiä ja piiraita."

Hyvänsävyinen tapa, jolla herra de Jussieu lausui nämä sanat, haihdutti pois pilvet, jotka alkoivat jo kokoutua Rousseaun otsalle. Filosofi pudisti tomun kengistään, kuivasi kätensä, ja herra de Jussieu läksi ensimmäisenä menemään sammaleista polkua, joka kiemurteli kastanjametsikön lävitse ja johti tuohon pieneen erakkomajaan.

Viimeisenä tuli Gilbert, joka oli jälleen siirtynyt äskeiselle paikalleen; hän uneksi Andréesta, ja millä keinoin hän saisi nähdä Andréen sitten kun aatelistyttö oli muuttanut Trianoniin.

KOLMASKYMMENESVIIDES LUKU

Sen kukkulan huipulla, jonka rinnettä kolme kasvienkerääjäämme nousivat vaivaloisesti ylös, kohosi maalaiskuosiin rakennettu pieni huvimaja. Se oli varustettu ryhmyisillä puupilareilla, suipoilla päädyillä, ja sen ikkunoita kätkivät ulkoapäin muratit ja elämänlangat. Koko rakennus oli lainatavaraa englantilaisesta arkkitehtuurista tai paremminkin englantilaisilta puutarhureilta, jotka matkivat luontoa tai oikeastaan keksivät itselleen oman luontonsa, seikka, joka antaa heidän hetkellisille päähänpistoilleen ja keksinnöilleen kasvienhoidon alalla eräänlaisen omintakeisuuden.

Englantilaiset ovat keksineet siniset ruusut, ja heidän suurimpana kunnianhimonaan on aina ollut tehdä jotakin sellaista, joka on yleisesti tunnustettujen käsitteiden vastaista. Kerran he kai osaavat kasvattaa myöskin mustia liljoja.

Tuo maja, jonka sisälle mahtui parhaiksi pöytä ja kuusi tuolia, oli varustettu nelikulmaisista kivilevyistä tehdyllä permannolla. Permannon paasia kätki olkimatto. Seinät jälleen olivat peitetyt piikivimosaiikilla, jonka ainekset oli koottu Seinevirran rannalta, ja simpukoilla, jotka oli sen sijaan tuotu Seineä kauempaa, sillä Bougivalin ja Port-Marlyn somerikot eivät näytä katselijalle merisiilejä, ja Saint-Jacquesin raakkuja ja punertavia, helmiäiseltä kiiltäviä simpukoita saa hakea Harfleuristä, Dieppestä tai Sainte-Andressestä asti.

Majan sisäkatto oli kohokuvatyötä; siellä riippui retkeläistemme pään päällä männynkäpyjä ja omituisen muotoisia puunpahkoja, jotka olivat kuin joidenkuiden kauheain faunien tai villipetojen päitä. Lisäksi olivat ikkunat värilliset, ja niistä näkyi Vesinetin tasanko ja metsä milloin ukkostaivaan hohteessa, milloin häikäisten elokuun auringon polttavissa säteissä, sikäli, katsoiko ulos sinipunaisesta, punaisesta vai sinisestä ruudusta, ja milloin taas kylmänä ja himmeänä kuin joulukuun pakkasessa, jos nimittäin tähysteli ylimpien lasien läpi. Tarvitsi ainoastaan valita sopiva ruutu, ja nauttia sitten maisemasta oman tunnelmansa mukaan.

Nämä ihmeet huvittivat suuresti Gilbertiä; ja hän tähysteli kaikista ruuduista laajaa alankoa, joka leviää Luciennesin kukkulalta katselevan silmien eteen ja jonka keskellä Seine kiemurtelee.

Mutta olipa majassa toinenkin, ainakin herra de Jussieun mielestä yhtä hurmaava nähtävä, nimittäin herkullinen aamiainen, joka oli varustettu keskelle paviljonkihuonetta raakuilla koristetulle pöydälle.

Pöydällä oli Marlyn erinomaista kermaa ja Luciennesin kauniita aprikooseja ja luumuja, siinä höyrysi myös porsliinivadissa Nanterren servelaattimakkaroita ja lihamakkaroita, vaikkei näkynyt ainoatakaan palvelijaa, joka oli tuonut ne sisään. Siellä oli äsken poimittuja mansikoita pienessä, sievässä korissa, joka oli kaunistettu viiniköynnöksen lehdillä; ja tuoreen, keltaisen maatiaisvoin rinnalla hohti karkeaa maalaisleipää ja myöskin hienompaa ja kullanpaistavaa vehnäleipää, joka on kaupunkilaisen turmeltuneesta vatsasta mieluisaa. Tämä kaikki sai Rousseaun huudahtamaan ihastuksesta, sillä vaikka hän olikin filosofi, oli hän kuitenkin luonnostaan herkkusuu, kun hänen ruokahalunsa oli yhtä voimakas kuin vaatimuksensa vähäiset.

"Mitä hullutusta!" sanoi hän herra de Jussieulle: "leipä ja hedelmät olisivat aivan hyvin riittäneet, ja sitä paitsi olisi meidän kunnon botanisteina ja hartaina luonnontutkijoina pitänyt syödä leipämme ja natustella luumumme samoillessamme siellä metsässä viidakoissa ja kaivellessamme mutahautoja. Muistatteko, Gilbert, minkälainen minun aamiaiseni oli Peissis-Piquetin metsässä, ateria, josta tuli samalla teidänkin aamiaisenne?"

"Kunnon mestarini", keskeytti herra de Jussieu, "jos moititte minun ylellisyyttäni, olette väärässä… koskaan en ole vaatimattomammin…"

"Kenenkä luona me sitten olemme?" jatkoi Rousseau ja hänen huulillaan oli hymy, joka ilmaisi, että hän oli samalla kertaa epäluuloinen ja hyvällä tuulella. "Tonttujen luoko olemme tulleet?"

"Tai haltiatarten", vastasi herra de Jussieu nousten ylös ja vilkaisten salavihkaa majan oveen.

"Haltiatarten!" huudahti Rousseau iloisesti. "No, taivas palkitkoon heille tämän vierasvaraisuuden! Minulla on nälkä, syödään pois, Gilbert."

Ja niin sanoen leikkasi Rousseau itselleen kunnon viipaleen karkeaa leipää, ja antoi sitten leivän ja veitsen oppilaalleen.

"No", sanoi Rousseau, "syökää vain; muuten saattaisivat haltiattaret epäröinnistänne loukkaantua ja luulla teidän pitävän heidän juhla-ateriaansa epätäydellisenä".

"Tai liian vähäpätöisenä teidän arvollenne, jalot vieraat!" virkkoi nyt hopeinen ääni paviljongin ovelta. Ja ovella seisoi kädet toistensa vyötäröillä kaksi reipasta ja kaunista naista, jotka viittasivat hymy huulilla herra de Jussieulle, ettei hänen pitäisi niin hartaasti heille kumarrella.

Rousseau käännähti oveen päin, jyrsitty leipä oikeassa ja puoliksi syöty luumu vasemmassa kädessä. Ja kun hän näki nuo kaksi jumalatarta, — tai ainakin ne näyttivät hänestä nuoruutensa ja kauneutensa puolesta jumalattarilta, — niin seisoi hän siinä ällistyneenä ja neuvottomana kumarrellen.

"Oh, kreivitär", virkkoi herra de Jussieu, "tekö täällä? Mikä suloinen yllätys!"

"Hyvää päivää, kunnon botanistimme", vastasi toinen naisista aivan kuninkaallisen tuttavallisesti ja viehkeästi.

"Suokaa minun esitellä teille herra Rousseau", sanoi Jussieu ja otti filosofia siitä kädestä, jossa hän piteli leipäkannikkaansa.

Myöskin Gilbert oli nähnyt nuo naiset, ja tuntenut heidät, ja silloin hänen silmänsä levisivät pyöreiksi ja kalmankalpeana katseli hän jo paviljongin ikkunaan, aikoen ensi hädässä syöksyä siitä ulos.

"Hyvää päivää, pikku filosofini", virkkoi toinen naisista Gilbertille, joka oli mennyt aivan lamaan, ja napsahutti häntä kolmella ruusunpunaisella sormella hiemasen poskelle.

Kun Rousseau tämän näki ja kuuli, oli hän haljeta kiukusta; hänen oppilaansa tunsi nuo jumalattaret, ja he taas tunsivat Gilbertin. Gilbert alkoi voida oikein pahoin.

"Juuri minä, monsieur", virkkoi nuori nainen kaikessa suloudessaan. "Minä, joka olen nyt saanut onnen nähdä vieraanani ja läheltä yhden aikamme kuuluisimmista ajattelijoista."

"Rouva Dubarry!" toisti Rousseau yhä ja ajattelematta, että hänen kummastuksensa oli jo suorastaan karkea loukkaus. "Hänkö! Ja varmaan on tämä paviljonki hänen. Hän se varmaan tarjoaa minulle tämän aamiaisenkin?"

"Olette oikeassa, filosofini", vastasi herra de Jussieu, perin levottomana, kun huomasi nämä myrskyn enteet. "Se on juuri hän, ja hänen arvoisa kälynsä."

"Varsin läheisesti, herrani", vastasi neiti Chon rohkeasti kuin ainakin, sillä hän ei välittänyt enempää kuninkaallisista oikuista kuin filosofien ärtyisyydestä.

Gilbert katseli jotakin koloa, johon hän olisi voinut peittyä päineen päivineen, — niin uhkaavasti säkenöivät jo Rousseaun silmät.

"Varsin läheisesti!"… toisti Rousseau, "Gilbert tuntee läheisesti rouva kreivittären, ja minä en saanut siitä mitään tietää? Mutta silloinhan minua on petetty, minua on pidetty pilkkana!"

Chon ja hänen sisarensa katsahtivat ilkkuvasti toisiinsa. Herra de Jussieu repi reiän mechelniläisröyhelöönsä, joka oli varmaan neljänkymmenen louisdorin arvoinen.

Gilbert liitti kätensä ristiin, joko rukoillakseen Chonia vaikenemaan tai anellakseen Rousseauta puhumaan hänestä toki lempeämmin.

"Aivan oikein", virkkoi Chon. "Gilbert ja minä, me olemme vanhoja
tuttuja; hän oli minun vieraani: eikö niin, pikku ystäväni?…
Vai olisitko jo niin kiittämätön, ettet muista Luciennesin ja
Versaillesin namusia?"

Tämä oli Gilbertille viimeinen isku; Rousseaun kädet venähtivät pitkiksi kuin kaksi vieteriä ja hervahtivat alas kupeille.

"Ahaa", äännähti hän katsoen nuorukaiseen syrjäsilmällä, "niinkö on asia, te onneton?"

"Kas vain, sitäköhän itkeskelet, että minä olen sinua hemmoitellut", jatkoi Chon. "Arvasinhan, että olit kiittämätön."

"Ystäväiseni", virkkoi rouva Dubarry, "tule takaisin Luciennesiin, Zamoren makeiset odottavat sinua… ja vaikka sinä läksit sieltä merkillisellä tavalla, otetaan sinut kuitenkin hyvin vastaan".

"Kiitos, madame", vastasi Gilbert kuivasti, "kun minä jostakin lähden, johtuu se siitä, ettei minua huvita siellä olla".

"Ja miksi ette ota sitä hyvää, jota teille tarjotaan?" keskeytti
Rousseau katkerasti. "Kun olette kerran maistellut rikkautta, kunnon
Gilbert, niin menkää takaisin sitä maistelemaan."

"Menkää! Menkää! Minä en pidä niistä, jotka ovat yhtaikaa puolella ja toisella."

"Mutta minähän pidin teitä parempana kuin noita, koskapa otin teidät mielelläni vaalijakseni, suojelijakseni, opettajakseni."

"Ja jos minä ahnastelisin rikkautta, niin minä suostuisin näiden vallasnaisten tarjoukseen, herra Rousseau."

"Gilbert herraseni: minä annan kyllä usein pettää itseäni, mutta en samassa asiassa kahta kertaa. Te olette nyt vapaa; menkää, minne tahdotte."

"Mutta minne, hyvä Jumala?" huudahti Gilbert tuskan vallassa, sillä nyt hän ajatteli menettävänsä ainaiseksi ikkunansa ja Andréen läheisyyden, kadottavansa tuon neidon, rakkautensa esineen. Sitäpaitsi kärsi hänen ylpeytensä, että häntä epäiltiin petoksesta; hän oli loukkautunut, kun hänen kieltäymisensä ymmärrettiin väärin, samoin kuin hänen pitkä taistelunsa laiskuutta ja ikänsä pahoja taipumuksia vastaan, jotka hän oli jo niin uljaasti voittanut.

"Minnekö?" matki Rousseau. "Tietysti ensin kreivittären luo, joka on kaunis ja erinomaisen hieno ihminen."

"Oh, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huusi Gilbert heilutellen päätänsä ja puserrellen sitä käsillään.

"Älkää pelätkö", sanoi Jussieu, joka oli maailmanmiehenä syvästi loukkaantunut Rousseaun kummallisesta käytöksestä naisia kohtaan; "älkää pelätkö, Gilbert, teistä pidetään huolta, ja mitä nyt menetätte, se koetetaan teille korvata".

"Siinä nyt näette", virkkoi Rousseau terävän pistävästi. "Tuossa on herra de Jussieu, tiedemies, luonnonystävä, yksi salaliittotovereitanne, joka lupaa teitä auttaa ja avata teille tien onneen. Ja luottakaa häneen, sillä herra de Jussieun kädet ulottuvat pitkälle!" lopetti hän, ja hänen suunsa vääntyi irvistyksen tapaiseen hymyyn.

Sitten ei Rousseau jaksanut itseään hillitä, vaan kumarsi naisille ikäänkuin mikä Orosmane, ja samoin hämmentyneelle herra de Jussieulle. Ja sitten Rousseau poistui paviljongista katkerin mielin ja katsahtamattakaan enää Gilbertiin.

"Oh, kuinka tuhma tuollainen filosofi onkaan!" virkkoi Chon tyynesti ja katsellen geneveläisen jälkeen, joka laskeutui tai paremminkin hoippui polkua pitkin alas kummulta.

"Pyytäkää nyt, mitä tahdotte", sanoi Jussieu Gilbertille, joka istui yhä kasvot käsiin painettuina.

"Niin, pyytäkää vain, Gilbert", lisäsi kreivitär hymyillen filosofin hylätylle oppilaalle.

Gilbert kohotti kalpeat kasvonsa, pyyhki syrjään hiuksensa, jotka hiki ja kyyneleet olivat liottaneet kiinni otsaan, ja sanoi lujemmalla äänellä:

"Koska minulle hyväntahtoisesti tarjotaan paikkaa, niin tahtoisin päästä puutarhapojaksi Trianoniin."

Chon ja kreivitär vilkaisivat toisiinsa, ja Chon nykäisi vallattomalla jalallaan sisarensa jalkaa ja iski voitonriemussaan hänelle silmäänsä: kreivitär nyökäytti päätänsä, että hän ymmärsi asian täydellisesti.

"Käykö se päinsä, herra de Jussieu?" kysyi kreivitär. "Minä kyllä sitä toivoisin."

"Kun kerran te sitä toivotte, madame, niin on asia päätetty", vastasi
Jussieu.

Gilbert kumarsi ja painoi kätensä sydämelleen, joka nyt paisui ylitse kuohuvasta ilosta, vaikka se oli äsken ollut aivan surun murtama.

KOLMASKYMMENESKUUDES LUKU

Siinä pienessä Luciennesin kammiossa, jossa olemme nähneet varakreivi Jean Dubarryn ahmivan kreivittären suureksi harmiksi suklaata, söi nyt marski de Richelieu pikku aamiaista rouva Dubarryn kanssa, joka heittäytyi Zamorea korvista nyiskellen yhä mukavampaan ja vallattomampaan lepoasentoon kukitetulla silkillä päällystetyllä sohvallaan. Vanha hovimies päästeli tuon viehkeän olennon jokaista uutta asentoa nähdessään ihastuneita huudahduksia.

"Voi, kreivitär", sanoi hän muikeasti kuin vanha rouva, "te sotkette tukkalaitteenne; kreivitär, tuossa joutui yksi kihara epäjärjestykseen. Voi kreivitär, teidän tohvelinne putoaa!"

"Pyh, hyvä herttua, älkää siitä välittäkö", vastasi kreivitär Dubarry repäisten hajamielisyydessään hyppysellisen tukkaa pois Zamoren päästä ja kellahtaen aivan oikoiseksi; siinä oli hän sohvallaan hekumallisemman ja kauniimman näköinen kuin Venus raakkunsa kuoressa.

Zamore ei ollut kovin antautunut näitä sieviä asennoita ihailemaan, vaan vingahteli kiukusta. Kreivitär rauhoitti neekeripoikaa ottaen pöydältä kourallisen sokerirakeita ja pistäen ne hänen taskuunsa.

Mutta Zamore jörötti vain, väänsi taskunsa nurin ja karisti sokerirakeet permannolle.

"Ah, sinä pikku lurjus!" sanoi kreivitär ja ojensi sievän jalkansa ja saattoi sen nopeasti yhteyteen neekerin kummalliskuosisten housujen takaliston kanssa.

"Oi, armoa hänelle!" huudahti vanha marski, "kautta aateliskunniani, surmaatteko hänet!"

"Ja miksi en saa surmata tänään ketä vain haluan!" vastasi kreivitär.
"Tunnen itseni hirveän vihaiseksi."

"Oh, ette suinkaan, päinvastoin: te olette minun vanha ystäväni, minä ihastelen teitä. Mutta kuulkaas, minä olen nyt tosiaan tulla hulluksi."

"Se tauti on varmaan tarttunut teihin niistä, jotka teihin ovat hullaantuneet?"

"Varokaa itseänne. Te ärsytätte minua kauheasti kohteliaisuuksillanne, joilla ette tarkoita totta ainoallakaan."

"Kreivitär, kreivitär! Alanpa uskoa, että te ette ole hullu, vaan hiukan kiittämätön."

"Ja mikä, olkaa hyvä ja sanokaa? Minä olen sangen vanha, mutta kuitenkaan ei ole ponnistusta, johon minä en ryhtyisi miellyttääkseni teitä."

Tuskin huomattava hymy väikkyi nuoren naisen huulilla; mutta Zamore tunsi itsensä rikolliseksi ja kyyristi päänsä alas, aivan kuin taivas olisi ollut suuren korvapuusti- ja nenäpaukkupilven peitossa.

"Oikein", virkkoi kreivitär huokaisten, "oikein, herttua, te puhutte totta; niin on asia, ja te olette tosiaan sangen ovela politikko".

"Sitä on aina minulle vakuutettu, madame", vastasi Richelieu tekeytyen sangen vaatimattomaksi.

"No, minulle ei sitä tarvitse vakuuttaa, herttua; ja te olette keksinyt syyn harmiini heti paikalla, arvailematta sinne tänne: se on ihastuttavaa!"

"Sitä, että minä en siis ehkä saattaisi tietää mitään, mitä on
Versaillesissa tapahtunut, pardieu. Ja kuitenkin…"

"Herttua, rakas herttua, tänään on teidän suunne peräti pidättyväinen. Hemmetti, kun kerran alkaa puhua, puhuu myöskin loppuun, tai ei ala ollenkaan."

"Teidän on hyvä sanoa, kreivitär. Suokaa minun ensin edes vetäistä henkeäni. Mihin minä pääsin?"

"Kuitenkin minä tiedän paitsi sen, ettei hänen majesteettinsa tullut tänne, aavistella myöskin, minkätähden hän ei tullut."

"Herttua, minä olen kyllä aina ajatellut, että te olette noita; mutta minulla ei tähän asti ole ollut siitä vielä todistusta."

Kreivitär, joka oli syventynyt tähän keskusteluun suuremmalla innolla kuin tahtoi näyttääkään, päästi irti Zamoren pään, jonka kähäristöä hänen sormensa olivat pöyhineet.

"Mene, Zamore", käski kreivitär neekeripoikaa, joka syöksyi silloin ilosta hurjana heti yhdellä potkauksella kammiosta etuhuoneeseen.

"Kas niin", mutisi Richelieu; "mutta täytyykö teille sanoa kaikki, kreivitär?"

"Zamore ei ole sokea, Zamore ei ole kuuro, Zamore ei ole mykkä; hän on siis kuka hyvänsä. Sillä sellaisella nimellä kunnioitan minä jokaista, joka silmien, korvien ja kielen puolesta on vertaiseni, nimittäin jokaista, joka voi nähdä, mitä minä teen, kuulla ja kertoa, mitä minä sanon, lyhyesti, joka voi minut pettää. Tämän teoriani esitettyäni minä jatkan."

"En tiedä iloksenneko, kreivitär; mutta olkoon, minun täytyy jatkaa.
Kuningas kävi ensinnäkin eilen Trianonissa."

"Viehätteli kuningasta niin, milloin kuin ukkivaaria, milloin kuin pikku ukkia, ettei hänen majesteettinsa, jolla on sydän kultaa, voinut sellaista vastustaa, vaan että kävelyretkeä seurasi illallinen, ja illallista pieni viaton peli-istunto. Ja viimein…"

"Viimein ei kuningas tullutkaan Luciennesiin, eikö niin, sitähän tahdoitte minulle sanoa?" kysyi kreivitär kärsimättömyydestä kalpeana.

"Oh, se on selvä, hänen majesteetillaan on siellä kaikki, mitä hän rakastaa."

"Ah, eipä suinkaan, sitä ette tiettävästi ajattele; hänellä on siellä vain enintään kaikki, mikä häntä miellyttää."

"Sen pahempi, herttua, muistakaa se: hän tarvitsee ainoastaan saada illastella, jutella, pelata. Ja kenen kanssa hän pelasi?"

"Te olette yhtä rohkea kuin sukkela, madame; tarttukaamme siis härkää sarviin, kuten espanjalaiset sanovat."

"Ja kuitenkaan ei se sovi häneen. Minä siis sanon, madame, että herra de Choiseul, koska tässä nyt täytyy mainita häntä nimeltä, pelasi niin hyvällä onnella ja niin taitavasti…"

"Ei suinkaan, vaan että hän menetti tuhannen louisdoria piketissä, jossa hänen majesteettinsa on sangen itsetuntoinen, koska hän pelaa sitä hyvin huonosti."

"Ah, Choiseul! Choiseul!" mutisi rouva Dubarry. "Entä rouva de
Grammont, hän oli kai myöskin siellä, eikö niin?"

"Kun huomaa, ettei häntä ajeta takaa, on hän happamissaan; ja kun sitten näkee, ettei häntä karkoiteta Versaillesista, karkoittaa hän itse itsensä."

"Toden totta, mitäpä hän muuta tekisi? No niin, aikoessaan lähteä hän siis luonnollisesti tuli jättämään jäähyväisiä Madame la dauphinelle, joka tietysti pitää hänestä paljon. Siitä syystä hän oli Trianonissa."

"Ah, koska hänen korkeutensa dauphine ympäröi itsensä noilla
Choiseuleilla, näyttää hän selvästi, mitä puolta hän tahtoo suosia."

"Ei, kreivitär, älkäämme liioitelko; sillä huomennahan herttuatar on jo lähtenyt."

"Ja kuninkaalla oli hauskaa, siellä, jossa minä en ollut!" huudahti kreivitär vihoissaan ja tavallaan peloissaankin.

"Hyvä Jumala, se on uskomatonta, mutta kuitenkin se on totta, kreivitär. Minkähän johtopäätöksen te siitä teette?"

"Teen siitä sen johtopäätöksen, että meidän täytyy pelastaa kuningas noiden Choiseulien kynsistä, maksoi mitä maksoi, taikka me olemme hukassa."

"Anteeksi", jatkoi kreivitär; "sanoin me, mutta rauhoittukaa: se vaara ei koske muuta kuin perhepiiriä".

"Ja ystäviä, kreivitär; suokaa minun sellaisena saada siitä vaarasta osuuteni. Siis…"

"Niin ollen ei siis olisi tuulta eikä myrskyä tämän tammen kaatajaksi, kuten kunnon runoniekka la Fontaine sanoo?"

"Olette aivan oikeassa, sihteerinihän sitä on, enkä minä. Mutta kuitenkin pysyn mielipiteessäni."

"Siinä, madame, että hän tekee sellaisen jutun parlamenteista ja englantilaisista, ettei kuningas voi enää tulla ilman häntä toimeen."

"Kun valtiopetos onnistuu, kreivitär, on se minun mielestäni neroutta, ja kaikkein parhainta laatua."

"Mutta siinä suhteessa minä tunnen erään aivan yhtä taitavan kuin herra de Choiseul."

"Olisiko minulla suvussa nero? Tarkoitatteko ehkä kardinaaliherttuaa, setääni, madame?"

"Ah, Aiguillonin herttua, joka pani Chalotaisin asian käyntiin! Totisesti, hän on näppärä poika, tosiaankin. Siinä hänellä oli tiukka työ. Kuulkaas, kreivitär, hän on, kautta kunniani, mies, jota älykkään naisen pitäisi koettaa saada kiintymään itseensä."

"Ajatelkaas, herttua", virkkoi kreivitär, "että minä en tunne teidän sisarenne poikaa?"

"Poika-parka! Todellakin hän on elänyt siitä saakka, kun te kohositte, kaukana Bretagnen sydämessä. Onneton, jos hän teidät näkee, hän ei ole enää tottunut aurinkoon."

"Mutta kuinka viihtyy hän siellä mustatakkien joukossa, hän, lahjakas ja hienosyntyinen mies?"

"Paremman puutteessa ärsyttää hän heitä vallankumoukseen. Ymmärrättehän, kreivitär, kukin huvittelee, miten taitaa, eikä Bretagnessa ole liikoja huveja. Ah, hän on toiminnanhaluinen mies; hitto, minkälaisen palvelijan kuningas hänestä saisi jos tahtoisi. Hänen käsissään loppuisi parlamenteilta julkeus. — Ah, hän on todellakin Richelieu-sukua, kreivitär; sallikaakin siis…"

"Niin, madame, kukapa tietää? Ehkäpä pysyy hän siellä Bretagnessa vielä lustrumin, kuten tuo Voltaire-vintiö sanoo. Ehkäpä hän on jo matkalla tänne; ehkä sadan penikulman päässä, tai jo tullissa!"

"Että hänen majesteettinsa viihtyy hyvin Trianonissa, herra de
Choiseulin seurassa."

"Kuinka!" huudahti kuninkaan lemmitty; "minä tahtoisin niin mielelläni saada hänet pois, että kuolen, jos se ei onnistu; ja ette te tahdo auttaa minua, rakas herttua?"

"Ahaa", äännähti Richelieu oikaisten vartaloaan; "tämä on sellaista, jota me politiikan miehet sanomme keskustelujen alkamiseksi".

"Käsittäkää se miten tahdotte, sanokaa sitä miksi mielitte, mutta vastatkaa minulle suoraan ja selvästi."

"Aurinkokin on vanhanaikainen, emmekä ole kuitenkaan keksineet parempaa valaistusta."

"Tulkoon siis opettavainen tarina: mutta sen täytyy olla läpinäkyvän selvä."

"Olettakaa siis, kreivitär… tiedättehän, että opettavaisissa tarinoissa aina ensin oletetaan…"

"Te ette tarkoita ollenkaan sitä, mitä sanoitte, kreivitär, sillä koskaan te ette ole kuunnellut tarkemmin."

"Olettakaa, että te kävelette kauniissa puutarhassanne täällä Luciennesissa ja näette siellä oksassa ihanan luumun, erään noita kuningatarluumuja, joista te niin paljon pidätte, sillä niiden ruusun ja purppuran väri muistuttaa teitä…"

"Niin, te näette erään noita luumuja aivan puun latvassa, oksan huipussa; mitä te silloin teette, kreivitär?"

"Kyllä, mutta turhaan, sillä puu on suuri ja, kuten äsken sanoitte, mahdoton temmaista maasta ylös; ja te huomaatte heti, että te ette saa sitä vavahtamaankaan, vaan revitte ainoastaan suloiset pikku kätenne sen kuoressa. Silloin käännätte te päätänne tuolla hurmaavalla tavalla, johon ainoastaan te ja kukkaset pystyvät, ja sanotte: 'Voi voi, kuinka mielelläni minä tahtoisin saada tuon luumun alas!' Ja sitten te suututte."

"Jatkakaa, rakas herttua; teidän opettavainen tarinanne on minusta hyvin kiintoisa."

"Yhtäkkiä te huomaatte siinä kääntyessänne ystävänne herttua de
Richelieun siellä kävelemässä ja ajattelemassa."

"Olipa sekin kysymys, hiidessä; ja te sanotte hänelle suloisella huiluäänellänne: 'Oi herttua, herttua!'"

"'Te olette mies; olette vahva; te olette siepannut Mahonin; auttakaa minua ja ravistakaa tuota luumupuuta, että minä saan tuon saatanallisen luumun.' Vai ettekö sanoisi niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua; minä sanoin niin mielessäni juuri samaan aikaan kuin te virkoitte sen ääneen; mutta mitä siihen vastaisitte?"

"Minä vastaisin: 'Kuinka te olette kiivas, kreivitär. Minä en tosin toivo mitään sen parempaa; mutta katsokaa vain, kuinka tuo puu on jäykkä ja paksu, kuinka sen oksat ovat pahkuraisia; minä varon käsiäni, minäkin, peijakas vie, vaikka ne ovatkin viisikymmentä vuotta vanhemmat kuin teidän.'"

"No niin, jatkakaa te opettavaista tarinaa. Mitä te silloin minulle sanoisitte?"

"Minä sanoisin teille: 'Pikku kiltti marskini, älkää katselko tuota luumua niin välinpitämättömästi, sillä ettehän olekaan siihen nähden välinpitämätön muuta kuin siksi, että se ei ole teidän omanne; tulkaa haluamaan sitä yhdessä minun kanssani, rakas marski, kärkkykäämme sitä yhdessä, ja jos te ravistelette puuta niinkuin tarvitaan, jos luumu putoaa…'"

"Kautta kunniani, kreivitär, ainoastaan te osaatte kertoa opettavaisen tarinan lopun oikein. Kautta sarvieni, niinkuin isävainajani usein sanoi, kuinka sievä loppu."

"Oh, eipä, se on minun, älkää olko minulle kateellinen tuosta sahviaaninahkaisesta laukusta, kreivitär; puusta putoaa sen mukana niin paljon muuta hyvää, kun minä sitä ravistan, ettette tiedä, mitä valitakaan."

"Sepä kysymys. Mutta tyydyttekö edes siihen; ettekö pyydä muuta kuin sitä?"

"Niin, se on sellaista, jota minä aion teiltä vielä pyytää, mutta pyydän sitä sopivan ajan ja paikan sattuessa."

Ja sanoessaan nämä sanat niin hienosti, että ainoastaan hänen suloinen suunsa siihen pystyi, oikaisi jälleen rauhoittunut kreivitär nopeasti alas hameensa pitsiset helmat, jotka tässä diplomaattisessa puuskassa olivat tehneet ikäänkuin aaltoilevan meren nousuliikkeen.

Herttua, joka oli hiukan merimies ja siis valtameren oikut kokenut, purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli kreivittären käsiä ja aavisti herkkävaistoisena miehenä, että audienssi oli nyt lopussa.

Pihalta kuului kovaa vaunujen jyrinää ja kohta sen jälkeen huuto: Eläköön kuningas.

"Minä", virkahti kreivitär, katsahtaen ulos ikkunasta, "minä alan ravistella sitä heti".

"Menkää ulos pikku portaita, herttua, ja odottakaa minua pihalla.
Saatte tunnin päästä minulta vastauksen."

KOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Ludvig XV ei ollut niin lauhkealuontoinen, että hänen kanssaan olisi saanut puhua politiikkaa milloin tahansa.

Politiikka oli hänestä nimittäin ylen ikävää, ja kun hän oli pahalla tuulella, vetäytyi hän koko leikistä pois seuraavalla väitteellä, johon ei voitu mitään vastata:

"Pyh, kyllä reuhka kestää niin kauan kuin minäkin." Kun tilaisuus oli sopiva, käytettiin sitä, mutta tapahtui sangen harvoin, ettei itsevaltias ottanut takaisin sitä vahinkoa, minkä jokin hyväntuulen hetki oli hänelle tuottanut.

Rouva Dubarry tunsi niin hyvin kuninkaansa, ettei hän enempää kuin meren kokeneet kalastajat lähtenyt ulapalle huonolla tuulella.

Tällä kertaa kuninkaan tullessa Luciennesiin katsomaan lemmikkiään oli niin hyvä tilaisuus kuin olla saattoi. — Kuningas oli ollut eilen väärässä, hän tiesi saavansa torua. Nyt piti olla helppo siepata hänet ansaan.

Mutta olkoonpa väijytty riista kuinka rauhallinen tahansa, aina valvoo hänessä jokin vaisto, joka on otettava huomioon. Se vaisto ei kuitenkaan mitään auta, jos vain metsästäjä osaa menetellä oikein. Seuraavalla tavoin menetteli kreivitär Dubarry halutessaan houkutella kuninkaallisen saaliin ansaansa.

Hän oli jo, kuten olemme kuvanneet, perin viehkeässä aamupuvussa, sellaisessa, jollaisilla Boucher verhoaa paimenettarensa.

Mutta hänen huulensa ja poskensa eivät vielä olleet punatut, sillä ihomaali oli kuningas Ludvig XV:n kauhistus.

Heti kun hänen majesteettinsa tulo ilmoitettiin, kepsahti kreivitär punepurkkinsa ääreen ja alkoi vimmatusti hieroa väriä poskiinsa.

"Ah, hyvää, päivää, sire", vastasi kreivitär kääntymättä kuvastimen äärestä ja keskeyttämättä tehtäväänsä, vaikka kuningas suuteli häntä niskaan.

"Päinvastoin, sire, olin varma, että ennen päivän loppua saisin kunnian nähdä teidän majesteettinne."

"Oh, sire, tehkää minulle ainakin oikeutta tunnustamalla, ettei minulla ole aikomus ottaa teidän majesteettianne takavarikkoon."

"Mutta, sanon sen vielä kerran, sire, enhän luullakseni ole puhunut siitä mitään. Teidän majesteettinne viettää iltansa, missä haluatte, se ei koske kehenkään."

"Mutta", huudahti kuningas, "jos ette ole minulle vihainen siitä, niin mistä sitten olette? Sillä täytyyhän ihmisen olla oikeudenmukainen."

"Niin, juuri minä, kreivitär Dubarry, kaunis Jeannette, suloinen Jeannette, hurmaava Jeanneton, kuten teidän majesteettinne sanoo: niin, minä olen teidän hätävaranne."

"Sillä tavoin, että minä saan pitää kuninkaani, rakastajani ainoastaan silloin, kun rouva Choiseul ja rouva Grammont eivät häntä enää tahdo."

"Ma foi, olkoon miten olkoon, minä sanon suoraan asiat, niinkuin ne tunnen. Kuulkaa, sire, kerrotaan, että rouva de Grammont on usein vaaniskellut teidän makuukamarinne ovella. Minä puolestani teen vastakkaisen tempun: minä vaaniskelen ulko-ovella, ja ensimmäinen Choiseul tai Grammont, joka joutuu käsiini… Oma syynsä, sen minä sanon!"

"Onko se mikä ihme! Minä olen huonosti kasvatettu nainen, sellainen olen. Minä olen Blaisen hellu, la belle Bourbonnaise, senhän tiedätte."

"Se johtuu siitä, että te ette suvaitse ajatella. Te luulette, että minä olen samanlainen kuin muutkin."

"Juuri niin. Rouva de Chateauroux tahtoi olla jumalatar; rouva de Pompadour tahtoi olla kuningatar; ja toiset tahtoivat olla rikkaita ja mahtavia ja nöyryyttää hovin naisia suosionsa taakalla. Minulla ei ole yhtään noita vikoja."

"Ah, kreivitär, kukaan ei ole syvemmin vakuutettu teidän arvostanne kuin minä."

"Ehkäpä niin; mutta kuulkaahan: se, mitä nyt sanon, ei voi vähentää vakaumustanne."

"Toiseksi minun ylpeyteni ei tavoittele mitään sellaista, joka oli noiden äskeisten naisten mieleen, mitään sellaista, joka oli heidän kunnianhimonsa esineenä; minä olen ennen kaikkea tahtonut rakastaa rakastajaani yli muun, olipa hän sitten muskettisoturi tahi kuningas. Sinä päivänä, jolloin en häntä rakasta, ei minua enää mikään pidätä."

"Minä haluan sanoa vielä, teidän majesteettinne, että olen kaunis, että olen nuori, että minulla on vielä edessäni kymmenen vuoden kukoistus, että minusta saattaisi vielä tulla maailman onnellisin nainen, myöskin kunniallisin nainen, ellen olisi teidän majesteettinne rakastajatar. Te hymyilette, sire. Ikäväkseni täytyy minun teille sanoa, että te ette harkitse asiaa. Kun te, rakas kuninkaani, kyllästyitte entisiin lemmittyihinne ja kansanne kyllästyi heihin vielä enemmän, niin te ajoitte heidät pois, ja annoitte kansanne siunata itseänne, kansan, joka sitten inhosi epäsuosioon joutunutta yhtä paljon kuin ennenkin; mutta minä, minä en odota pois ajamista! Minä jätän itse paikkani ja annan koko maailman tietää, että minä olen sen jättänyt. Minä lahjoitan satatuhatta livreä köyhille, minä vietän viikon päivät luostarissa katumusta tekemässä, ja kuukaudessa asetetaan kaikkiin kirkkoihin minun muotokuvani katuvan Magdalenan viereen."

"Oh, kreivitär, te ette ole tosissanne", sanoi kuningas. "Katsokaa minua, sire ja sanokaa, olenko tosissani vai en; koskaan elämässäni, sen teille vannon, en ole puhunut teille vakavammalla mielellä."

"Tekö olisitte noin pikkumainen, Jeanne? Mutta tiedättekö, että minulle jää valta valita, mitä minä tahdon, rouva kreivitär?"

"Eipäs, sire; sillä jos minä jättäisin teille sen vallan, sanoisin teille: 'Valitkaa se tai se.'"

"Oh, sire", virkkoi kreivitär pistäen kätensä ristiin, "oh, jos te soisitte minulle sen armon…"

"Kas tällä tavoin: Minun ainainen kunnianhimoni on ollut päästä kansan suosioon, kuten joku herra Chalotais tai Voltaire. Siihen puuttuu minulta Bastiljia; hieman vain Bastiljia, ja minä olen onnellisin naisten seassa. Siellä saisin tilaisuuden kirjoittaa muistelmia omasta elämästäni, ministereistä, teidän tyttäristänne, teistä itsestänne ja tallettaa siten iäksi jälkimaailmalle kaikki Ludvig Rakastetun monet hyveet. Toimittakaa vain vangitsemiskirje, sire, kas tässä on kynä ja mustetta."

Ja rouva Dubarry työnsi kuninkaan eteen kynän ja mustepullon, jotka olivat pikku pöydällä.

"Matkalaukkuni, saattopalvelijat ja vaunut; nopeasti, heti nyt", sanoi rouva Dubarry.

"Se, ystäväiseni, että jos emme heti kohta täältä lähde, niin lähettää hänen majesteettinsa meidät Bastiljiin. Aikaa ei siis ole hukata. Joudu, Chon, joudu."

Moinen moite kirveli Ludvig XV:n sydäntä; hän tuli takaisin kreivittären luo ja otti häntä kädestä.

"Kuulkaa, kreivitär, älkää tehkö minulle väärin; tehän itse ärsytitte minua."

"Antamattako palvelijoille mitään määräyksiä?" kysyi nuori nainen kälyltään.

Kuningas punnitsi jo tosiaan, mutta hän ei voinut peruuttaa sanaansa, ja sitäpaitsi tahtoi hän nähdä, kuinka pitkälle voittaja menisi vaatimuksissaan.

"Äsken, — huomatkaa se sire, — minä aioin lähteä pyytämättä mitään."

"Kirjoittakaa vangitsemiskirje ja pistäkää minut Bastiljiin, tai erokirja ministerille."

"Kiitos laupeudestanne, sire: minä voin siis, mikäli näyttää, matkustaa pois tarvitsematta pelätä teitä."

"Ja te puhutte politiikkaa niinkuin itsepäinen ja vihainen nainen ainakin. Minulla ei ole mitään syytä eroittaa herra de Choiseulia."

"Ymmärrän, tuota parlamenttienne epäjumalaa, joka yllyttää niitä niskuroimaan."

"Kreivitär, herra de Choiseul on kunnon mies, ja kunnon miehiä on nykyään vähän."

"Hm, tosiaan kunnon mies: myö teidät mustatakeille, jotka hotkivat koko valtakuntanne kullan."

"Mutta oikeastaan minä olen tyhmä; mitä minulla on parlamenttien, Choiseulin ja hänen hallituksensa kanssa tekemistä?" huudahti puolestaan kreivitär. "Mitä liikuttaa minua kuningaskaan, minua, hänen hätävaraansa!"

"Kymmenen minuuttia, sire. Minä menen sänkykamariini, pistäkää minulle vastaus oven alitse: tuossa on paperia, tuossa on kynä ja mustetta. Jos ette kymmenen minuutin päästä vastaa, tai ette vastaa niinkuin minä tahdon, — niin: hyvästi, sire! Älkää ajatelko enää minua, minä olen täältä kadonnut. — Muussa tapauksessa…"

Ludvig XV suuteli tyyneltä näyttääkseen kreivittären kättä, ja kreivitär sinkautti pois mennessään hänelle kaikkein kiihoittavimman hymynsä, joka oli kuin minkä pedon.

Kuningas ei millään tavoin vastustanut hänen poistumistaan, ja kreivitär sulkeutui viereiseen kamariinsa.

Viisi minuuttia myöhemmin pujahti nelin kerroin taitettu paperilappu kreivittären kamariin oven silkkisen alareunatäytteen ja villamaton välitse.

Kreivitär luki ahneesti lapun, piirsi kiireessä muutaman sanan herra de Richelieulle, joka käveli edestakaisin pihalla, erään katoksen alla, peläten kovin, että hänet nähtäisiin siellä odottelemassa.

Marski aukaisi kirjeen ja luki sen; ja vaikka hän oli viidenkahdeksattavuoden vanha, juoksi hän suurelle pihalle vaunujensa luokse:

Kirje, joka oli heitetty ikkunasta pihalle herra de Richelieulle sisälsi seuraavaa:

KOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Seuraavana päivänä Versailles kiehui ja kuohui. Hovilaiset puhuttelivat toisiaan salaperäisillä merkeillä ja omituisilla kädenpuristuksilla, tai ainoastaan pannen käsivartensa ristiin ryntäillen ja katsellen taivasta kohti. Kaikki moinen käytös ilmaisi heidän tuskaansa ja hämmästystään.

Herra de Richelieu saapui kello kymmenen aikaan Trianoniin kuninkaan etuhuoneeseen, suuri kannattajajoukko mukanaan.

Varakreivi Jean seisoi koreana ja komeana pakinoiden vanhan marskin kanssa, ja se oli iloista pakinaa, mikäli hänen säteilevästä ulkonäöstään voi päättää.

Noin kello yksitoista meni kuningas etuhuoneen läpi työhuoneeseensa, mutta ei puhunut kenellekään mitään. Hänen majesteettinsa asteli sangen nopeasti.

Kello viisi minuuttia yli yksitoista laskeutui herra de Choiseul vaunuistaan ja meni salkku kainalossa gallerian läpi.

Kun hän kulki ohitse, alkoi hovilaisten lauma nopeasti liikahdella, sillä kaikki kääntyivät selin ja olivat puhelevinaan keskenään, ettei heidän olisi tarvinnut tervehtiä ministeriä.

Herttua de Choiseul ei ollut huomaavinaan tätä heidän menettelyään; hän astui työhuoneeseen, jossa kuningas selaili paraikaa joitakin oikeudenkäyntipapereita, nautiskellen suklaataan.

"Hyvää päivää, herttua", sanoi kuningas hänelle ystävällisesti; "voitteko hyvin tänä aamuna?"

"Sire, herra de Choiseul voi hyvin, mutta ministeri on sangen sairas ja tulee pyytämään, että teidän majesteettinne, ennenkuin puhutte vielä muuta mitään, myöntää hänelle eron. Minä kiitän kuningasta, että olette suonut minulle tämän aloitevallan; se on viimeinen suosionosoitus, ja siitä olen hyvin kiitollinen."

"Sire, teidän majesteettinne on eilen kirjoittanut ja antanut rouva Dubarryn käteen määräyksen, jolla minut eroitetaan; se uutinen kulkee jo kautta koko Pariisin ja Versaillesin. Ikävä seikka on tapahtunut. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää teidän majesteettinne palvelusta saamatta siihen lupakäskyä. Sillä kun minut on virallisesti nimitetty paikkaani, en voi pitää itseäni eroitettuna muuta kuin virallisilla toimenpiteillä."

"Kuinka, herttua", huudahti kuningas nauraen, sillä herra de Choiseulin ankara ja arvokas käytös melkein pelästytti hänet; "kuinka, te, älykäs mies ja muotojen ihminen, te uskoitte sellaista?"

"Mutta, sire", sanoi ministeri hämmästyneenä, "te itse vahvistitte nimellänne…"

"No, herttua, ettekö te ole koskaan tarvinnut kotirauhaa? Te olette onnenpoika?… Se johtuu siitä, että rouva de Choiseul on mallikelpoinen nainen."

Moisesta henkilöiden vertauksesta närkästyneenä rypisti herra de
Choiseul kulmakarvojaan.

"Teidän majesteettinne on liian luja ja onnellinen luonne sekoittaaksenne valtioasioihin noita tuollaisia seikkoja, joita te suvaitsette kutsua kotoisiksi."

"Choiseul, minun täytyy kertoa koko juttu teille: se on hyvin hullunkurinen. Te tiedätte, että teitä pelätään sillä taholla kovasti?"

"No, miten haluatte sitä nimittää. Ja nyt, eikös tuo villimys, kreivitär nimittäin, vaatinut minua joko lähettämään hänet Bastiljiin tai kiittämään teitä palveluksestanne."

"Niin, herttua, teidän täytyy tunnustaa, että olisi ollut sangen ikävä menettää hupaisaa näkyä, jonka Versailles tarjosi silmilleni tänä aamuna! Eilisillasta saakka olen huvitellut katselemalla pikalähettejä, jotka ratsastavat edestakaisin, ja pitkiksi venyviä ja kirkastuvia naamoja… Cotillon III on eilisestä asti Ranskan kuningatar. Sille ei ole vertaa hassuudessa."

"Loppu, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV tullen vakavaksi, "loppu on aina sama. Te tunnette minut; minä olen myöntyvinäni, enkä myönny milloinkaan. Antakaa naisväen imeskellä pientä mesikakkua, jonka minä heitän heille silloin tällöin niinkuin muinoin heitettiin Kerberoksen kitaan; mutta me: olkaamme rauhassa, häiritsemättä ja aina yhdessä! Ja koska tässä tuli kysymykseen selittely, pitäkää tämä omana asiananne: Levitköönpä mitä huhuja tahansa, saakaa minkälaisia kirjeitä hyvänsä, jotka minä olen allekirjoittanut… niin älkää jättäkö tulematta tänne Versaillesiin… Niin kauan kuin minä sanon teille niinkuin nyt sanon, herttua, olemme me hyviä ystäviä!"

Kuningas ojensi kätensä ministerille, joka kumartui sen puoleen, — ei kiitollisena enempää kuin kaunaakaan kantaen.

"Parlamentti, jonka eräs jäsen oli tukehtua tungoksessa, puuttui kiivaasti tapahtumaan; mutta yliasianajaja Seguier piti sille loistavan puheen, jossa hän todisti, että tämä onnettomuus oli pahain sattumain työtä. Hänelle taputettiin käsiä, ja nyt on kaikki unohdettu."

"Sen parempi. Puhukaamme nyt parlamenteista… Ah, meitä moititaan niissä asioissa…"

"Minua moititaan, sire, siitä, etten kannata herra d'Aiguillonia herra Chalotaisia vastaan; mutta ketkä ovat moittijoina? Samat henkilöt, jotka riemua kuohuen levittivät tuota teidän majesteettinne kirjettä. Ajatelkaa toki, sire, että herra d'Aiguillon on menetellyt yli valtuuksiensa Bretagnessa, että jesuiitat olivat tosiaan maasta karkoitetut, että herra Chalotais oli oikeassa, että teidän majesteettinne on itse julkisella kirjelmällä tunnustanut tuon yliprokuraattorin viattomuuden. Eihän voi sillä tavoin saattaa kuningasta peruuttamaan sanaansa; kyllä ehkä ministeriinsä nähden, mutta kansaansa kohtaan, ei."

"Ne ovat tosiaan sitä. Ja kuinkapa eivät tuntisi: niitä ripitetään, niitä vangitaan, niitä sorretaan, ja julistetaan viattomiksi, ja nekö eivät tuntisi itseään voimakkaiksi! Minä en ole syyttänyt herra d'Aiguillonia siitä, että hän alkoi oikeudenkäynnin Chalotaisia vastaan, mutta minä en anna hänelle koskaan anteeksi, että hän oli siinä väärässä."

"Herttua, herttua, teko on tehty; miten se korjataan… Kuinka saada nuo julkeat aisoihinsa?…"

"Kunhan kanslerin juonet lakkaavat, kunhan herra d'Aiguillon ei saa enää tukea, niin parlamentin vihastus asettuu."

"Tiedätte", virkkoi hän, "että minä en tahdo masentaa palvelijaini mieltä, vaikka he ovatkin erehtyneet. Mutta jättäkäämme nyt tämä asia, joka minua kyllä surettaa, mutta jonka aika selvittää… Puhukaamme nyt ulkoasioista… Minulle on sanottu, että piakkoin saan sodan?"

"Teidän majesteettinne saa olla huoletta: herra de Praslin, minun serkkuni ja meriministeri, voi sanoa teille, että Ranskalla on neljäseitsemättä sotalaivaa, paitsi niitä, jotka ovat rakenteilla; ja lisäksi on aineita rakentaaksemme vuoden kuluessa vielä kaksitoista… Ja päällisiksi viisikymmentä ensiluokkaista fregattia, mikä on kunnioitettava voima merisodassa. Mitä jälleen maasotaan tulee, ovat asiamme vielä paremmin, meillä on Fontenoy."

"Hyvä kyllä; mutta minkä tähden minun täytyisi tapella englantilaisia vastaan, rakas herttua? Taidoiltaan paljon huonompi ministeristö kuin teidän, nimittäin apotti Duboisin, vältti aina sotaa Englantia vastaan."

"Sen kyllä uskon, sire. Apotti Dubois sai kuusisataa tuhatta livreä englantilaisilta."

"Englanti tahtoo itselleen koko Itä-Intiaa. Minun on täytynyt antaa teidän upseereillenne mitä ankarimmat ja vihollisuutta herättävimmät määräykset. Ensimmäinen yhteentörmäys siellä kaukana antaa Englannille syyn vaatia korvausta. Minun ehdoton mielipiteeni on, ettemme horju oikeudestamme. Teidän majesteettinne hallituksen täytyy hankkia nyt itselleen kunnioitusta voimallansa, niinkuin ennen suosiota lahjuksilla."

"No, no, olkaamme malttavaisia; Itä-Intia, kuka siitä mitään tietää, se on niin kaukana."

"Espanjalaiset vaativat itselleen Maluinien ja Falklandin saaria… Port d'Egmontin miehittivät englantilaiset mielivaltaisesti, espanjalaiset karkoittivat asevoimalla heidät sieltä, ja se seikka kiihdytti Englannin vimmaan: se uhkaa nyt espanjalaisia kaikkein ankarimmalla, ellei se saa hyvitystä."

"Entä sukusopimus sitten, sire? Miksi te olitte niin valmis allekirjoittamaan tuon paperin, joka sitoo kaikki Euroopan Bourbonit niin läheisesti toisiinsa ja muodostaa heille turvan Englannin yrityksiä vastaan?"

"Älkää olko levoton, sire", sanoi Choiseul. "Teillä on peloittava armeija, kunnioitettava laivasto ja rahaa. Minä osaan hankkia sitä kansan nurisematta. Jos saamme sodan, niittää teidän majesteettinne hallitus siitä kunniaa, ja minä suunnittelen alueen laajennuksia, johon toimenpiteeseen olemme hankkineet sopivia ja puolustavia syitä."

"No niin, herttua, mutta säilyttäkäämme rauha täällä keskenämme; älkäämme sotiko kaikkialla."

"Mutta täällähän on rauha, sire", vastasi herttua, joka ei muka ollut ymmärtävinään.

"Ei ole, senhän näette itse. Te tietysti rakastatte ja palvelette minua hyvin. Löytyy toisia, jotka sanovat rakastavansa minua, mutta joiden menettely ei ole ollenkaan sellainen kuin teidän. Sovittakaamme nämä kaikki systeemit toisiinsa: kuulkaa, hyvä herttua, antakaa minun elää onnellisena."

"Kas siinä miehen sana! Hyvä, tulkaa minun kanssani päivällisille tänään."

"Oh, pahoittelen suuresti, sire; mutta minun perheeni on kovin rauhaton täällä levinneestä uutisesta. Luullaan, että olen joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon. Minä en voi antaa niin monien sydänten odottaa tietoja ja kärsiä."

"Ja eivätkö ne sitten kärsi, joista minä puhun, herttua? Ajatelkaa, kuinka me kaikki kolme olimme onnellisia markiisitar-raukan aikana."

Herttua taivutti päänsä, hänen silmänsä himmenivät, tukahutettu huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Madame de Pompadour oli nainen, joka oli sangen arka teidän majesteettinne kunniasta", sanoi herttua. "Hänellä oli rohkeita ja korkeita valtiollisia ajatuksia. Minä tunnustan, että hänen neroutensa sopi minun luonteeseeni. Usein, sire, yhdyin minä ajamaan suuria aikeita, jotka hän oli sommitellut; niin, me ymmärsimme toisiamme."

"Mutta hän sekautui usein politiikkaan, herttua, ja koko maailma moitti häntä siitä."

"Tämä sitä vastoin on lauhkea kuin karitsa; hän ei ole vielä vaatinut allekirjoittamaan ainoatakaan vangitsemiskäskyä, ei edes häpäisylehtisten ja pilkkalaulujen tekijöitä vastaan. Niin, hänessä moititaan samaa, mitä tuossa toisessa kiitettiin. Ah, herttua, tällainen tekee edistysaskeleet vastenmielisiksi… Kuulkaa, tulkaa te solmimaan sovinto Luciennesiin."

"Sire, suvaitkaa vakuuttaa minun puolestani kreivitär Dubarrylle, että hän on mielestäni ihastuttava nainen ja kuninkaan rakkauden ansainnut, mutta…"

"Mutta", jatkoi herra de Choiseul, "minun vakaumukseni on, että jos teidän majesteettinne on välttämätön Ranskalle, niin on nykyään hyvä ministeri välttämättömämpi teidän majesteetillenne kuin ihastuttava rakastajatar".

"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."

"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."

"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa kreivitärtä, herttua."

"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."

"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet grand siècle, kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin filosofi, herttua?"

"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."

Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa. Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.

Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että kuningas tulee.

Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.

Mutta herra de Choiseul näki erinomaisesti nuo naamojen värimuutokset. Hän asteli ponnahtelevin polvin, kaula pystyssä ja välähtelevin silmin hovilaisten sivuitse, jotka lähestyivät nyt häntä yhtä hartaasti kuin aamulla olivat häntä väistyneet syrjään.

"Kas niin, herttua", sanoi kuningas gallerian päässä, "odottakaa minua, minä vien teidät Trianoniin. Muistakaa nyt, mitä teille tuolla sanoin."

"Minä olen kätkenyt sen sydämeni pyhimpään", vastasi ministeri tietäen tällä teroitetulla lauselmallaan lävistävänsä vihollisensa.

Herra de Richelieu irtautui hoviväen rivistä ja meni ministerin luo ja puristi hänen kättään kaksin laihoin käsin ja sanoi hänelle:

"Minä olen kauan jo tiennyt, että jokaisella Choiseulilla on äly niitattu päähän."

"Pientä kuninkaan kujetta", vastasi ministeri, sinkauttaen tämän lauseen varakreivi Jean Dubarrylle, joka joutui siitä aivan ymmälle.

Kun herttua de Choiseul oli lähtenyt eikä nähnyt enää marskia, palasi marski heti varakreivin luo ja sanoi:

Kuningaskin tuli silloin ulos ja laskeusi alas portaita, kutsuen luokseen herttua de Choiseulia, joka silloin kääntyi ja jatkoi kulkuaan yhdessä kuninkaan kanssa.

"Nyt on minun vuoroni, saadaan nähdä onko minun keinoni parempi kuin kreivittären", vastasi marski de Richelieu.

KOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Kun Ludvig XIV oli rakennuttanut Versaillesin ja huomannut kaikki sen laajuuden epämukavuudet, nähnyt sen suunnattomat salit täynnä vartijoita, etuhuoneet, joissa vilisi hovimiehiä, keskuskäytävät ja välikerrokset, jotka kuhisivat lakeijoja, kantapoikia ja hovin palveluskuntaa, niin ajatteli hän, että Versailles tosin oli sitä, miksi Ludvig XIV oli sen tahtonut ja miksi Mansard, le Brun ja le Notre olivat sen tehneet, nimittäin jumalalle sopiva olinpaikka, mutta ei ihmisen asuinsija.

Silloin antoi tuo suuri kuningas rakentaa itselleen Trianonin, saadakseen hengittää joskus vapaammin ja kätkeä muilta omaa elämäänsä, sillä joutoajoillaan oli hänkin joskus ihminen.

Mutta Akilleen miekka, joka oli väsyttänyt jo itsensä Akilleen, tuli Ludvig XIV kääpiökokoiselle seuraajalle suorastaan sietämättömän raskaaksi kuormaksi. Siksi tuntui myöskin tuo Versaillesin pienennysmuoto, Trianon, Ludvig XV:stä liian komealta. Ja hän puolestaan rakennutti arkkitehti Gabrielilla Pikku Trianonin.

Se on kultakin sivulta noin kuusikymmentä jalkaa laaja paviljonki. Rakennuksen vasemmalle puolelle sommiteltiin suunnikkaan muotoinen sivurakennus, jolla ei ollut mitään erikoista luonnetta eikä koristuksia. Se oli palvelusväen ja hovivirkailijain asunto. Siinä oli noin kymmenen huoneistoa vallasväkeä varten ja tilaa viidellekymmenelle palvelijalle. Nykyään saattaa vielä kokonaisuudessaan nähdä tuon rakennuksen. Siinä on pohjakerta, alakerta ja ullakkohuoneita. Pohjakerrosta ympäröi kivillä laskettu kaivanto, joka eroittaa sen puistosta. Kaikki ikkunat ovat varustetut ulkoapäin rautaisilla ristikoilla niinkuin alakertakin. Trianoniin päin on rakennuksessa pitkä, mainittujen ikkunain valaisema käytävä niinkuin luostarissa.

Käytävästä vei kymmenkunnan ovea asuinhuoneistoihin, joissa kaikissa oli eteinen kahden puolen olevine konttoreineen ja yksi tai kaksikin matalaa kamaria, joiden ikkunat olivat sivurakennuksen pihalle päin.

Lisätkäämme siihen vielä parinkymmenen sylen päässä oleva kappeli, jota emme kuitenkaan kuvaile, koska emme sitä missään tarvitse; ja sanokaamme vielä, että tähän pieneen linnaan mahtui ainoastaan yksi talous, kuten nykyaikaan sanottaisiin.

Paikan topografia on siis seuraava: päärakennuksesta laaja ja avoin näköala joka taholle, yli puiston ja metsien, paitsi yhdelle suunnalle, nimittäin vasemmalle, jossa päin näkyvät ainoastaan sivurakennuksen käytävän ja keittiöiden tiheillä suojusristikoilla varustetut ikkunat.

Suuresta Trianonista, Ludvig XV:n juhlallisesta asunnosta, päästiin Pikku Trianoniin vihannestarhan kautta ja puista siltaa myöten, joka yhdisti nuo kaksi palatsia toisiinsa.

Juuri tähän vihannes- ja hedelmätarhaan, jonka la Quintinie oli aikoinaan sommitellut ja istuttanut, toi Ludvig XV nyt Choiseulin äsken kuvatun työteliään kohtauksen jälkeen. Kuningas tahtoi näyttää ministerille parannuksia, joita hän oli teettänyt Pikku Trianonissa, dauphinin ja dauphinen uudessa asunnossa.

Herra de Choiseul ihaili kaikkea ja laususkeli mielipiteitään soveliaasti kuin hovimies ainakin. Hän salli kuninkaan sanoa itselleen, että Pikku Trianon tuli päivä päivältä yhä kauniimmaksi ja suloisemmaksi asuinpaikaksi. Ja ministeri lisäsi, että se oli hänen majesteettinsa perhekoti.

"Dauphine", virkkoi kuningas, "on vielä hiukan kaino, niinkuin kaikki nuoret saksattaret: hän puhuu tosin hyvin ranskaa, mutta arastelee vähäistä vierasta murrantaa, josta ranskalainen huomaa hänet itävallattareksi. Trianonissa ympäröi häntä ainoastaan ystäväpiiri eikä hänen tarvitse puhua muulloin kuin tahtoo."

"Ja siitä johtuu, että hän puhuu silloin hyvin. Minä olen jo huomannut, että hänen kuninkaallinen korkeutensa on täydellinen olento ja ettei hänen tarvitse yrittää enää itseään mitenkään paremmaksi", sanoi herra de Choiseul.

Mennessään palatsiin kohtasivat he dauphinin eräällä ruohikolla mittaamassa auringon korkeutta.

Herra de Choiseul kumarsi hyvin syvään, mutta kun dauphin ei puhutellut häntä, ei hänkään sanonut mitään dauphinille.

Kuningas lausui silloin, niin äänekkäästi, että hänen pojanpoikansa saattoi sen kuulla:

"Ludvig on oppinut, ja hän tekee väärin vaivatessaan aivojaan tieteillä; hänen vaimonsa kärsii siitä."

"Ei suinkaan", vastasi kuninkaalle lempeä naisen ääni erään pensasryhmän sisästä.

Samassa näki kuningas dauphinen juoksevan luokseen, puhelemasta erään miehen kanssa, jolla oli kokonainen kantamus papereita, harppeja ja piirustimia.

"Ah, vaivaako teitä sellainenkin vamma?" kysyi kuningas. "Sire, se on sukumme perinvammoja."

"Minä tahdon järjestää hiukan tätä suurta puistoa, jossa kaikilla on ikävä."

"Ja teidän kuninkaallinen korkeutenne aikoo nyt tänne rakennuttaa?" kysyi herra de Choiseul.

"Le Notre oli suuri mies, sire, sen ajan maun mukaan; mutta mitä tulee minun mieltymyksiini…"

"Oho, sanokaapa näin tälle herra de Choiseulille, niin saatte sodanjulistuksen. Hän päästää vastaamme serkkunsa herra Praslinin neljäseitsemättä linjalaivaa ja neljäkymmentä fregattia."

"Sire, minä annan herra Robertin piirtää uuden luonnollisen puutarhan suunnitelman, sillä hän on etevin mies maailmassa sellaisella alalla."

"Mikä teidän mielestänne on luonnollinen puutarha?" kysyi kuningas. "Minä luulin, että kaikki puut, kukat ja hedelmätkin, joita poimin puista tuolla ohitse tullessani, olisivat luonnollisia seikkoja."

"Sire, te saisitte kävellä vaikka sata vuotta puutarhoissanne, ettekä näkisi siellä missään muuta kuin suoria lehtikujia tai neljänkymmenen asteen kulmaan mitattuja pensasneliöitä, kuten dauphin sanoo, taikka ruohokenttien ympäröimiä keinotekoisia lammikoita, ja ruohikoiden kehystänä jälleen perspektiivejä, viistoristiin istutettuja puita tahi terasseja."

"Kas siinä tyttönen, joka rakastaa luontoa!" virkkoi kuningas paremmin suopealla kuin iloisella tavalla. "Sanokaa nyt, mitä te aiotte tehdä minun Trianonilleni?"

"Jokia, putouksia, siltoja, luolia, kallioita, metsiä, rotkoteitä, taloja, vuoria, niittyjä."

"Oi ei, sire, vaan sellaisia kuninkaita varten kuin meistä tulee", vastasi prinsessa huomaamatta punaa, joka kohosi hänen kuninkaallisen sukulaisensa poskille ja aavistamatta, että Ludvig XV ennusti heille synkintä totuutta.

"Ah, se nyt on toki hyvä, ettette pane väkeänne asumaan noihin metsiinne ja virtojenne rannoille, niinkuin heimon intiaaneja, eskimoita tai grönlantilaisia. Siellä he viettäisivät luonnon elämää, ja herra Rousseau sanoisi, että he ovat luonnon lapsia… Jos sen tekisitte, tyttäreni, niin kyllä ensyklopedistit teitä jumaloisivat."

"Mutta minnekä te heidät sitten sijoitatte, jos hävitätte kaikki? Palatsiin ette voi heitä panna: siellä on tilaa tuskin teille kahdelle."

"Se oli hyvä", sanoi kuningas tähystellen yhä ristikoilla varustettuun ikkunaan, josta neiti de Taverney katseli ulos, taudistaan yhä kalpeana ja aivan viattomasti ja aavistamatta, että häntä tarkasteltiin.

"Todellako? Tyttö parka!" sanoi kuningas. "Tuo Bignon ansaitsisi joutua epäsuosioon."

"Eilisestä saakka, sire; kun tänne asetuin, niin lähetin noutamaan hänet luokseni."

"Ikävä asunto tuollaiselle nuorelle tytölle", huomautti Ludvig XV. "Se Gabriel-vintiö oli melkoisen tuhma: ei ajatellut, että puut kasvavat ja pimentävät kerran varjollaan sivurakennuksen, ettei sieltä näe kunnolleen mitään."

"Tahtooko teidän majesteettinne itse sen nähdä?" kysyi dauphine, ollen valmis esiintymään kunnon emäntänä kodissaan.

"Sire, kello on kaksi, minulla on puoli kolme parlamentin neuvoston istunto. Ennätän parhaiksi takaisin Versaillesiin…"

"No hyvä, herttua, menkää ja ravistelkaa niitä mustatakkeja pois kimpustani. Dauphine, näyttäkää minulle nuo pikku huoneet, olkaa hyvä. Minä olen yleensä kovin innostunut näkemään huoneensisustuksia."

"Tulkaa tekin, herra Mique", kehoitti dauphine arkkitehtiään; "teillä on nyt tilaisuus saada joitakin ohjeita hänen majesteetiltaan, joka ymmärtää kaikkea niin hyvin".

He nousivat ylös pieniä kappeliin johtavia portaita, mennen pihaan vievän portin ohitse.

Vasemmalta vei ovi kappeliin; oikealta nousivat yksinkertaiset ja suorat portaat asuinhuoneiden käytävään.

"Kas, tosiaan; neiti de Taverney muuttaa tänään tänne huonekalujaan ja tavaroitaan."

"Sire, hän läksi äsken ulos; näin hänet ovikatoksen alla pienen keittiötarhan puolella."

Ja hän johti kuninkaan tuohon yhden ainoan huoneen asuntoon, jossa oli eteinen ja kaksi vaatekammiota.

Kuninkaan silmään pisti kamarissa paitsi muutamia huonekaluja, kirjoja ja klaveeria varsinkin valtava kimppu kauniita kukkia, jonka neiti de Taverney oli asettanut japanilaiseen maljakkoon.

"Ah", huudahti kuningas, "niin kauniita kukkia, ja kuitenkin te tahdotte mullistaa puutarhan… Kuka hitto noukkii väellenne noin hienoja kukkia? Säästetäänkö niitä myös teitä varten?"

"Puutarhuri mahtaa pitää neiti de Taverneystä… Kuka täällä on puutarhurina?"

"En tiedä, sire. Herra de Jussieu on ottanut huolekseen hankkia puutarha-apulaiset."

Kuningas katseli uteliaasti koko huonetta, tarkasteli sitten ikkunasta pihapuoltakin, ja läksi pois.

Hänen majesteettinsa palasi nyt puiston kautta kävellen Suureen Trianoniin, jossa hänen saattojoukkonsa odotti häntä, sillä aiottiin lähteä vaunu-metsästysretkelle päivällisen jälkeen; retkeä kestäisi kello kolmesta kuuteen.

NELJÄSKYMMENES LUKU

Sillaikaa kuin kuningas kierteli näin Trianonissa odottaen metsästysretkeä ja rauhoitellen samalla herra de Choiseulia ja viettäen itse aikaansa mahdollisimman hauskasti, oli ryhmä salaliittolaisia kokoontunut pelästyksissään Luciennesiin. He olivat kiiruhtaneet suoraa päätä rouva Dubarryn luo aivan kuin metsälinnut ruudin hajua vainuten.

Ensin olivat sinne tulleet varakreivi Jean ja marski de Richelieu, heti paikalla, kun olivat katselleet Versaillessa hetkisen harmissaan toisiinsa.

Muut olivat vain tavallisia onnenonkijoita, jotka Choiseulien varma epäsuosioon joutuminen oli houkutellut Luciennesiin; käänne kuninkaan mielialassa ministeriä kohtaan oli saanut heidät kauhuun; ja kun he nyt eivät saaneet ministeriä käsiinsä takertuakseen häneen, riensivät he vaistomaisesti Luciennesiin, ottamaan selvää, oliko tuo puu todellakin niin vahvasti paikallaan, että siihen saattoi käydä kiinni yhä huolettomasti kuten ennenkin.

Rouva Dubarry oli diplomaattisten ponnistustensa ja sitä kruunanneen petollisen voittonsa väsyttämänä asettunut hiukan nukahtamaan, kun marski de Richelieun vaunut vierivät hirmumyrskyn nopeudella hänen palatsinsa pihalle.

"Valtiatar Dubarry makaa", sanoi Zamore marskille ja Jean Dubarrylle, olematta vieraista tuonaankaan.

Varakreivi lennätti Zamoren pitkin käytävän mattoa potkulla, jonka hän sijoitti hänen tikkauksilla koristetun kuvernöörinpukunsa leveimpään kohtaan.

"Ja tapan sinutkin", jatkoi Jean säkenöivin silmin, "jos et herätä kreivitärtä heti paikalla".

Mutta kreivitärtä ei tarvinnut herättää: kuullessaan Zamoren kirkunan ja Jeanin tiuskivan ääneen aavisti hän jotakin pahaa ja riensi kampausvaippaansa verhottuna sisään.

"Mikä nyt on?" kysyi hän pelästyneenä, kun näki, että Jean oli heittäytynyt piehtaroimaan sohvalle, tyynnyttääkseen kiehuvaa sappeaan, ja ettei marski edes suudellut hänen kättänsä.

"Varakreivi on oikeassa", selitti Richelieu, "herttua de Choiseul on varmempi kuin koskaan ennen".

'Huomenna minä kiitän herra de Choiseulia hänen palveluksestaan.
Sen minä sitoudun tekemään.

"Kuinka, huomennako? Kuningashan kirjoitti tämän eilen. Kirjeen 'huomenna' on siis tänään."

"Anteeksi, madame", oikaisi herttua. "Kun kirje ei ole päivätty, niin on huomen aina seuraava päivä sen päivän jälkeen, jolloin te tahdotte herra de Choiseulin kukistuvaksi. Rue de la Grange-Batelieren varrella, vähän matkan päässä minun hotellistani, on kapakka, jonka ovikilpeen on maalattu punaisella seuraavat sanat: 'Huomenna annetaan velaksi.' Se huomenna merkitsee: ei milloinkaan."

"Se on mahdotonta", supisi kreivitär aivan lamattuna. "Mahdotonta; sellainen teko on kelvotonta…"

"Tarkoin asiaa ajatellen ei siitä sovi olla kuninkaalle vihainen", sanoi marski; "hänen majesteettiaan ei voida syyttää vilpistä eikä petoksesta. Kuningas on pitänyt sanansa."

"Kyllä, jukoliste!" huudahti Jean nykäyttäen hartioitaan, ja se nykäys oli sangen rahvasmainen, jopa enemmän puhuvakin.

"Mutta mitä hän lupasi?" huusi kreivitär. "Kiittää Choiseulia hänen palveluksestaan."

"Aivan niin, madame, minä kuulin itse, että hänen majesteettinsa kiitteli ministeriä hänen palveluksistaan. Lause voidaan tulkita kahdella tavalla, ja diplomaattisissa asioissa käyttää kukin tulkintamuotoa, joka on hänelle itselleen edullisempi; te käsitätte sen toisella tavalla, kuningas toisella. Tässä tapauksessa ei huomispäivästä enää ole riitaa; teidän käsityksenne mukaan piti kuninkaan täyttää lupauksensa tänään: hän on sen nyt täyttänyt. Minä, joka tässä teille puhun, olen kuullut hänen lausuvan nuo hartaat kiitoksensa."

"Leikkiäkö luulette minun laskevan, kreivitär? Kysykääpä varakreivi
Jeanilta."

"Ei, pardieu, tässä ei leikitellä! Tänä aamuna on kuningas halaillut, sylitellyt ja hyväillyt Choiseulia, ja nyt he parhaillaan kävelevät yhdessä käsikoukkua Trianonissa."

"Käsikoukkua!" huusi Chon, joka oli pujahtanut kreivittären huoneeseen ja kohotti nyt valkeita käsivarsiaan kattoa kohti kuin uusi epätoivoisen Nioben patsas.

"Niin, minut on puijattu", sanoi kreivitär; "mutta antaahan olla, saadaanpas nähdä… Chon, ensin täytyy kutsuttaa takaisin metsästysretkeä varten lähetetyt vaununi, minä en sinne mene".

"Odottakaahan!" huudahti Richelieu. "Ei hätiköimistä, ei happamia ilmeitä… Ah, anteeksi, kreivitär, että uskallan teitä neuvoa, anteeksi."

"Jatkakaa vain, herttua, älkää huoliko, minä luulenkin menettäväni aivan järkeni. Kas niin se käy: ensin ei meikäläinen tahdo sekaantua politiikkaan, mutta heti, kun siihen sekautuu, upottaa itserakkaus meidät siihen korvia myöten… Te siis sanotte…?"

"Ettei tänään ole viisasta näyttäytyä happamena. Ajatelkaa, kreivitär, että asema on tukala. Jos kuningas ehdottomasti pysyy kiinni Choiseulissa, jos hän antaa dauphinen vaikuttaa itseensä, jos hän loukkaa teitä vasten kasvojakin, niin täytyy teidän…"

"Täytyy teidän olla vieläkin herttaisempi kuin jo olette, kreivitär. Minä tiedän kyllä, että se on suorastaan mahdotonta; mutta mahdotonkin käy asemassamme välttämättömäksi: tehkää tuo mahdoton…"

"Sillä ajatelkaas, jos kuningas ottaisi täällä muotiin saksalaiset tavat", jatkoi herttua.

"Oh, mitä siihen tulee", vastasi kreivitär melkoisen huonouskoisena, "sitä minä en luule".

"On tapahtunut kummempiakin asioita, madame; ja muistakaa tarinaa pirusta, joka rupesi munkiksi… Siis ei saa näyttää hapanta naamaa."

"Sen minä kyllä uskon, parbleu; haljetkaa, kreivitär, mutta älkää antako kuninkaan, nimittäin herra de Choiseulin, sitä huomata. Haljetkaa vain meille, olkaa ehyt heille."

"Siinä tapauksessa te tulette minun vaunuissani!" huudahti kreivitär nähdäkseen, mitä hänen liittolaisensa siitä arvelisi.

"Kreivitär", vastasi herttua mairealla äänellä salatakseen harmiaan, "se on liian suuri onni…"

"Kreivitär, mutta, kreivitär, minä joudun ikäviin väleihin madame la dauphinen kanssa."

"Onko teistä mieluisempaa, että käymme kumpikin sotaa omalla tahollamme, mutta jakamatta myöskään saalista? Vielä on aika valita. Vielä ette ole paljastettu, ja voitte vielä erota yhtiöstä."

"Te tunnette minut väärin, kreivitär", virkkoi herttua suudellen rouva Dubarryn kättä. "Epäilinkö minä teidän esittelypäivänänne, kun teille täytyi saada puku, kähertäjä ja vaunut. Kas niin: minä en epäröi tänäänkään! Niin, niin, minä olen rohkeampi kuin luulettekaan."

"Se on sovittu, me ajamme siis yhdessä metsästysretkellä, ja siitä saan hyvän syyn, ettei minun tarvitse katsella kehenkään eikä kuunnella ja puhutella ketään."

"Päinvastoin, minä annan hänelle sellaisia sulosanoja, että hän tulee epätoivosta hulluksi."

"Mutta sinä, Jean, mitä sinä teet? Nouse nyt edes hiukan näkyviin tyynyjesi sisästä, sinähän antaudut elävänä, ystäväni."

"Että juuri nyt muokkaavat kaupungin ja maaseudun viisuntekijät meitä kaikilla mahdollisilla mitoilla; että Nouvelles à la main hakkaa meitä niinkuin murekelihaa; Le Gazetier cuirassé ampuu meitä kyrassiemme rakoon; että La Journal des Observateurs tarkastaa meitä munaskuihin saakka. Yhdellä sanalla: huomenna olemme sellaisessa tilassa, että yksin Choiseuliakin säälittää."

"Että minun täytyy kiiruhtaa Pariisiin ostamaan hiukan riepua ja voiteita haavoillemme. Annahan minulle vähän rahaa, kälyni."

"Näette, että saan jo maksaa sotakuluja", sanoi rouva Dubarry kääntyen herttua de Richelieun puoleen.

"Se oli vasta sotaretken alku, kreivitär. Joka tänään kylvää, huomenna niittää."

Kreivitär kohautti olkapäitään omituisella kuvaamattomalla liikahduksella, nousi ylös, meni shifonnieri-lipastonsa luokse, avasi sen ja otti siitä kourallisen seteleitä ja antoi niitä lukematta Jeanille; samoin lykkäsi Jean ne lukematta ja syvän huokauksen päästäen taskuunsa.

Sitten nousi Jean sohvalta, oikaisi vartaloaan ja väänteli käsivarsiaan aivan kuin upouupunut mies, ja käveli hetkisen huoneen permannolla.

"Kas siinä on miekkosia, jotka saavat huvitella ja metsästellä, kun taas minun täytyy laskettaa satulassa Pariisiin", sanoi hän osoittaen herttuaa ja kreivitärtä. "Nuo saavat nähdä kauniita ritareita ja sieviä naisia, kun taas minun täytyy katsella kynänraaputtajain rumia naamoja. Toden totta, minä olen tämän talon juoksukoira!"

"Tietäkää, herttua", sanoi kreivitär, "ettei hän vähääkään tosiasiassa välitä meidän huolistamme; puolet rahoistani antaa hän varmaan jollekulle hempukalle ja loput pelaa hän jossakin peliloukossa; sen hän tekee, ja kuitenkin hän uikuttaa vaivojansa, surkea mies! Mene matkaasi, Jean, minä en siedä sinua!"

Jean ryösti kolme namurasiaa, joiden sisällön hän tyhjensi taskuunsa, varasti hyllyltä pienen timanttisilmäisen kiinattaren ja läksi selkä köyryssä ulos, kreivittären hermostuneiden huutojen saattamana.

"Mikä hauska nuori mies!" virkkoi Richelieu, aivan kuin kuokkavieras, jonka täytyy kehua talon heittiöitä lapsia, vaikka hän sisällään sadattelee heidät pataluhaksi. "Hän on teille sangen kallis… eikö niin, kreivitär?"

"Kyllä, juuri niin, kallis minulle; hän on sijoittanut hyvyytensä minuun, ja se sijoitus tuottaa hänelle neljäsataatuhatta livreä vuosittain."

"Puoli yksi, kreivitär", sanoi herttua; "onneksi olette jo melkein valmiiksi pukeutunut; näyttäytykää ensin hiukan hovilaisillenne täällä, muuten he luulevat, että on auringonpimennys; ja sitten noustaan nopeasti vaunuihin: tiedättekö, minne päin metsästysretki tehdään?"

"Eilen me sovimme hänen majesteettinsa kanssa, että he lähtisivät
Marlyn metsään ja ottaisivat minut täältä mukaan ohi ajaessaan."

"Madame, minä kirjoitin jo eilen sisareni pojalle, joka luultavasti on jo matkalla tänne, jos voin luottaa aavistuksiini."

"Hämmästyisin suuresti, ellei hän matkustaisi kirjeen kanssa ristiin ja olisi täällä jo huomenna tai ainakin ylihuomenna."

"No hyvä, me olemme siinä suhteessa heikonpuoleisia. Kuningas antaisi ehkä myötä, ellei hän pelkäisi niin kauheasti työtä."

"Joten pelkään ja vapisen, ettei hän koskaan suostu uhraamaan herra de Choiseulia."

"No hyvä, minäkään en sitä usko. Kuningas tekee meille sadasti samat kepposet kuin eilen; hänen majesteettinsa on niin sukkela! Ja te, kreivitär, ette kai saata liiallisella itsepäisyydellä itseänne menettämään hänen rakkauttansa."

"Näettehän siis nyt, kreivitär, että herra de Choiseul istuu paikallaan iankaikkisesti; tarvittaisiin suoranaista ihmettä karkoittaaksenne hänet siitä pois."

"Ohoh… Ja minkä ihmetyön hän sitten on tehnyt? Näyttäkäähän jokin esimerkki, kreivitär, että voin arvostella häntä hänen kokeensa mukaan."

"Herttua", virkkoi rouva Dubarry tullen lähemmäksi marskia ja puhuen vaistomaisesta pelosta hiljaisemmalla äänellä, "hän on eräs mies, joka kohtasi minut kymmenen vuotta sitten Ludvig XV:n torilla ja ennusti, että minä kerran olisin Ranskan kuningatar".

"Sepä merkillistä, ja tuo mies saattaisi ehkä ennustaa minullekin, että minä kuolen pääministerinä? Eikö niin?"

"Kreivitär, tämä on vielä ihmeellisempää kuin hänen ihmeteltävä ennustuksensa. Sellainen mies meidän täytyy välttämättä saada käsiimme."

"Oh, nyt en luota enää häneen. Kaikkien tuntemieni noitien nimen lopussa on ollut i tai o."

"Se sopii mainiosti, herttua; hänen toinen nimensä on sellainen kuin haluatte."

"Koetan, herttua. Minulla taitaa olla tiedossa eräs henkilö, joka hänet tuntee."

Kymmenen minuuttia myöhemmin kiitivät rouva Dubarry ja herttua de
Richelieu vaunuissa vieretysten muun metsästysseurueen joukkoon.

NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU

Marlyn metsässä, jossa kuningas oli metsästysretkellä, vilisi pitkiä vaunujonoja kaikilla siellä risteilevillä teillä. Se oli niin sanottu iltapuolen metsästys.

Viimeisinä ikävuosinaan ei Ludvig XV enää pitänyt pyssy- eikä ajometsästyksestä. Hän tyytyi vain katselemaan toisten pyyntiä.

Ne lukijoistamme, jotka tuntevat Plutarkosta, muistavat ehkä myöskin Marcus Antoniuksen kokin, joka pisti jokainoa tunti vartaaseen villisian, jotta yksi niistä viidestä tai kuudesta villisiasta, jotka tällä tavoin yhtaikaa paistuivat, olisi ollut valmis tuotavaksi pöytään heti paikalla, kun Marcus Antonius tahtoi aterioida. Tämä johtui siitä, että Marcus Antoniuksella oli hänen Vähää-Aasiaa hallitessaan paljon työtä. Hän johti oikeudenistuntoja, ja koska kilikialaiset olivat suuria varkaita, minkä seikan Juvenalis toteaa, oli Marcus Antoniuksella täysi urakka. Häntä varten täytyi pitää siis alinomaa puolitusinaa paisteja yhtaikaa vartaissa, sen hetken varalta, jolloin hänen tuomarinammattinsa salli hänen haukata palasen.

Samoin oli Ludvig XV:nkin hovissa asianlaita. Iltapuolen metsästyksissä päästettiin irti kaksi tai kolme peuraa eri aikoina, ja kuningas valitsi joko nopean tai pitkäaikaisemman ajon aina kunkin mielentilansa mukaan.

Tänä päivänä oli hänen majesteettinsa sanonut metsästävänsä kello neljään saakka. Riistaksi oli siis määrätty peura, joka oli päästetty irti kello kaksitoista ja jonka arveltiin kestävän ajoa kello neljään asti.

Rouva Dubarry oli puolestaan päättänyt ajaa kuningasta yhtä hartaasti kuin kuningas peuraa.

Mutta metsämies päättää ja sattuma säätää. Muuan kohtalon pikku oikku esti tämän rouva Dubarryn suunnitelman.

Kreivitär oli nimittäin saanut kohtalosta melkeinpä yhtä oikullisen vastustajan kuin hän oli itsekin.

Kun kreivitär metsästi hänen majesteettiaan, pakinoiden politiikkaa herttua de Richelieun kanssa, kuningasta, joka vuorostaan metsästi peuraa; niin, kun hän ja herttua de Richelieu vastasivat sievin annoksin tervehdyksiin, joita he matkalla saivat, huomasivat he yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä kaatuneet ja särkyneet vaunu-parat, jotka kellottivat ihanan lehtikaton alla pyörät taivasta kohti; kaksi mustaa hevosta, joiden tehtävä olisi ollut noita vaunuja vetää, jyrsi rauhassa toinen erään pyökin kuorta ja toinen edessään olevan kiven sammaleita.

Kreivitär Dubarryn oivalliset hevoset, jotka hän oli saanut lahjaksi kuninkaalta, olivat jättäneet kaikki muut ajelijat jälkeensä ja saapuneet ensimmäisinä paikalle, josta voi nähdä nuo särkyneet vaunut.

"Ma foi, tosiaankin", vastasi herttua de Richelieu, sillä hovissa eivät tunteet ole muodissa. "Ma foi, vaunut ovat sirpaleina."

"Onkos tuolla maassa ruohikossa ruumiskin?" kysyi kreivitär.
"Katsokaapas tuonne, herttua."

"Mennään katsomaan", vastasi kreivitär. "Champagne, aja noiden kaatuneiden vaunujen luo."

"Ma foi, hän on tosiaan monseigneur, itse kardinaali", sanoi marski Richelieu.

Ja niin oli asia: hänen ylhäisyytensä oli heittäytynyt ruohikkoon odottamaan, että joku tuttu ajaisi ohitse.

"Kysykääpäs vielä, madame: se on tuon tuhman kuskin syy, vintiön, jonka hankin Englannista. Kun käskin häntä ajamaan oikotietä halki metsän, aikoen yhtyä muuhun seurueeseen, kääntää hän niin jyrkästi, että kaatoi minut, ja kaataessaan särki parhaat vaununi."

"Älkää olko millännekään, kardinaali", sutkautti kreivitär; "ranskalainen kuski olisi katkaissut kaulanne tai ainakin kaikki kylkiluunne".

"Oh, kreivitär, minä olen filosofikin; mutta nyt minun täytyy odottaa, ja se on sietämätöntä."

"Ma foi, ei suinkaan. Minä luovuttaisin mieluummin vaununi kuin jättäisin teidät tänne."

"Kiitoksia, madame; mutta minä odotan Soubisea, joka on tuolla mukana metsästämässä ja joka varmaan piakkoin ajaa tästä ohi."

"Kardinaali, jos te ette tule vaunuihini, annan jonkun lakeijani pitää laahustintani ja juoksen läpi metsän kuin metsänneito."

Kardinaali hymyili; ja kun hän ajatteli, että kreivitär saattaisi tulkita pahoin yhä jatkuvan kieltelemisen, niin hän päätti nousta hänen vaunuihinsa.

Herttua de Richelieu oli jo luovuttanut hänelle paikkansa ja asettunut etuistuimelle.

"Anteeksi, monseigneur", sanoi kreivitär kardinaalille, "mutta teidän ylhäisyytenne on siis leppynyt metsästykselle?"

"Se ei johdu siitä, kreivitär. Mutta kun tulin Versaillesiin käymään kunniatervehdyksellä kuninkaan luona, sain kuulla, että hänen majesteettinsa oli lähtenyt metsästysretkelle. Ja kun minulla oli tärkeää asiaa hänelle, läksin ajamaan hänen perästään. Mutta nyt en saakaan tuon kirotun kuskin tähden puhua kuninkaan kanssa enkä joudu kaupunkiinkaan, erääseen kohtaukseen."

"Kuulittekos, madame", virkkoi herttua nauraen, "monseigneur tunnustaa suoraan asiansa… monseigneurilla on kohtaus".

"Eikö joku Rohan, prinssi ja kardinaali, pääse minne tahtoo?" kysyi kreivitär.

Herttua ja kreivitär katsahtivat toisiinsa; sana "ihme" toi heidän
Hiileensä heidän äskeisen keskustelunsa.

"Ma foi, prinssi", sanoi kreivitär, "koska tässä puhutte ihmeestä, niin tunnustan teille, että olen iloissani kohdatessani nyt jonkun kirkkoruhtinaan, kysyäkseni häneltä uskooko hän siihen".

"Jumalan sana tekee sen uskonasiaksi, madame", vastasi kardinaali koettaen ottaa naamalleen uskovaisen ilmeen.

"Sellaiset ovat harvinaisempia, täytyy minun tunnustaa", virkkoi kardinaali. "Ja kuitenkin…"

"Ma foi, minä olen nähnyt sellaista, joka oli ainakin sangen uskomatonta, ellei suorastaan ihmettä."

"Tiedättehän, madame", virkkoi Richelieu, "että hänen ylhäisyytensä väitetään olevan suhteissa henkiolentojen kanssa; ja se ei toki liene aivan oikeaoppista".

"Mutta vaikka olettekin luvannut olla puhumatta noituudesta, niin ette kai ole luvannut olla sanomatta noidan nimeä?"

"No niin, prinssi, minun täytyy teille tunnustaa, että herttua ja minä olemme lähteneet tiedustelemaan yhdessä jonkinlaista taikuria."

Kreivitär pisti kätensä ristiin ja katsoi Richelieuhin. Marski katseli kreivittäreen.

"Kuinka te voitte sellaista kysyäkään, kreivitär", huudahti
Richelieu. "Onko se nyt kirkkoruhtinaalle sopivaa seuraa!"

"Kyllä", vastasi kardinaali. "Häntä näytetään ainoastaan huonommalle väelle; meistä selvitään ilman hänen apuaankin."

"Mutta kaikessa tapauksessa, prinssi, tässä on kuitenkin aina jonkin verran paholaisenkin temppuja alla", jatkoi kreivitär.

"Vihreitä liekkejä, eikö niin? Aaveita, helvetin kattiloita, jotka löyhkäävät kauheasti käristetyltä lihalta?"

"Ei, ei suinkaan; minun noitani on erinomaisen hienokäytöksinen mies, hän on hyvin sivistynyt ja ottaa teidät päin vastoin sangen kohteliaasti vastaan."

"Ettekö haluaisi antaa tuon taikurin ennustaa tulevaa kohtaloanne, kreivitär?" kysyi marski de Richelieu.

"Mutta missä sen saa tehdä?" kysyi rouva Dubarry, toivoen, että kardinaali antaisi hänelle hänen haluamansa osoitteen.

Kreivitär hytkähteli ja polki jalkaansa, kun häntä niin huonosti ymmärrettiin.

"Mutta ettekö näe, monseigneur, että madame on jo ylen suuttunut, kun ei saa tietää tuon taikurinne asuntoa?" sanoi herttua.

"Ahaa", vastasi kardinaali. "No, ma foi, malttakaas… Voinkohan… niin… olkoon sitten, se on Maraisin kaupunginosassa, melkein bulevardin kulmassa, Rue Saint-Françoisin taikka Saint-Anastasen varrella… Ei, niiden katujen varrella se ei ollut. Mutta ainakin sillä kadulla oli jonkin pyhimyksen nimi."

"Mutta minkä pyhimyksen, antakaa tulla, tehän tunnette ne ammattinne puolesta kaikki?"

"Enpäs, ma foi, päinvastoin. Minä tunnen niitä sangen vähän", virkkoi kardinaali; "mutta odottakaahan, minun lakeija-lurjukseni tietää sen varmaan".

"Se on hyvä", sanoi marski de Richelieu. "Hänet otettiinkin tuonne taakse mukaan. Pysäytä, Champagne, pysäytä."

Ja herttua de Richelieu nykäisi nauhasta, jonka toinen pää oli solmittu kiinni ajajan pikkusormeen.

"Minnekkä minä ajoinkaan eräänä iltana, siellä Maraisin korttelissa, etäällä?"

Lakeija oli sangen hyvin kuullut koko keskustelun, mutta varoi näyttämästä sitä kuulleensa.

"Saint-Denisistä?" hoki Olive yhä päästäkseen tärkeäksi henkilöksi ja näyttääkseen luonnollisemmalta.

"Tosiaankin, monseigneur, aivan niin", vastasi Olive. "Muuan mies tuli vaunujen luokse ja työnsi niihin raskaan paketin, nyt minä sen muistan."

"Paljon mahdollista; mutta kuka sinulle siitä puhuu, aasi!" vastasi kardinaali.

"Claude, sehän se oli!" huudahti kardinaali. "Olisin vaikka voinut lyödä vetoa, että jonkin pyhimyksen nimi se oli."

"Rue Saint-Claude!" toisti myöskin kreivitär; ja hän loi uskottuunsa niin merkitsevän katseen, että marski, joka aina arasteli paljastaa salaisuuksiaan, varsinkin nyt, kun oli kysymys salaliitosta, keskeytti rouva Dubarryn huudahtaen:

"Kuningas, kuningas!" huudahti kreivitär. "Käännä vasemmalle,
Champagne, vasemmalle, ettei hänen majesteettinsa meitä näe."

"Ja miksikä niin, kreivitär?" kysyi kardinaali pelästyneenä. "Minä luulin päinvastoin, että te veisitte minut hänen majesteettinsa luokse."

"Älkää kursailko, prinssi, pyydän; kukin pitää huolen omista asioistaan. Kuningas on tuolla, tuon kastanjapuu-ryhmän varjossa, teillä on kuninkaalle asiaa, se sopii hyvin. Champagne!"

"Champagne, laske meidät maahan ja vie sitten hänen ylhäisyytensä kuninkaan luokse."

"Samoin sanoo kuningaskin aina kun olen häntä kiusannut. Champagne, kun olet saattanut hänen ylhäisyytensä, aja takaisin täyttä laukkaa."

Lakeija laski porraslaudan alas, ja herttua ja kreivitär, viimemainittu keveänä kuin luostarista päässyt impynen, astuivat alas vaunuista, jotka nyt lähtivät viemään hänen ylhäisyyttään nopeaa vauhtia erästä kumpua kohti. Sillä kummulla seisoi hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa etsiskellen likinäköisillä silmillään tuota häijyä kreivitärtä, jonka kaikki muut paitsi hän saattoivatkin helposti nähdä.

Rouva Dubarry ei hukannut aikaansa. Hän nojautui herttuan käsipuoleen ja veti hänet mukaansa metsikköön.

"Kuulkaas", sanoi hän, "luulen että itse Jumala lähetti tuon kunnon kardinaalin luoksemme".

"On selvä todistus. Ja minä itsekin"… sanoi vanha marski raaputellen korvallistaan.

"Se on tällainen. — Minä olin silloin Wienissä. — Se tapahtui siihen aikaan, jolloin olin siellä lähettiläänä. — Minua pistettiin eräänä iltana miekalla läpi koko ruumiin. Se oli aviomiehen miekka, ja piru niiden eteen joutukoon. Minä kaaduin, minut nostettiin maasta. Olin kuollut."

"Ma foi, melkein kuollut. — Kulkeepa siitä ohitse noita ja kysyy, ketä siinä sillä tavoin kannetaan. Vastaavat hänelle, että se olen minä. Hän pysäyttää paarit, kaataa pari, kolme pisaraa haavaani, en tiedä mitä, ja toiset kolme huulilleni: verenjuoksu lakkaa, minä alan jälleen hengittää, avaan silmäni, ja olen pelastunut."

"Olette oikeassa, marski. Jumala ei olisi pelastanut teidän laistanne veitikkaa. Kunnia sille, jolle se tulee. Ja elääkö tuo noitanne vielä?"

"Ainakin se saisi minut lähtemään, herttua, ellen muutenkin oli päättänyt lähteä. Hän on kiusannut minua; nyt on sinun vuorosi raivostua, Ranska!"

"Pelkään, että kerrotte tästä jollekulle, ja että joudun naurunalaiseksi."

"Tarkoin ajatellen saatte minut lähtemään, kreivitär. Muuten: jos minut petätte, niin minä sanon…"

"Champagne! Champagne! Tuota kautta, tuon metsikön takaa ettei minua nähdä. Germain, avaa vaunujen ovi. Kas niin. Nyt Pariisi, Maraisin kaupunginosa, Rue Saint-Claude, täyttä laukkaa."

NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU

Siinä Saint-Claude-kadun talon huoneessa, johon me jo kerran ennen olemme lukijamme johtaneet, istui Balsamo unesta heränneen Lorenzan vieressä ja koetti selvillä vakuutuksilla saada tuon kaikille hänen pyynnöilleen kylmän kapinoitsijansa lauhtumaan.

Mutta nuori nainen katsoi häneen karsaasti, aivan kuin Dido muinoin katkoi Aeneasta, kun viimemainittu aikoi lähteä hänen luotaan. Eikä Lorenza puhunut Balsamolle muuta kuin soimauksia, ja kätensä hän ojensi ainoastaan lykätäkseen hänet loitommas.

Lorenza valitti, että hän oli vanki, että hän oli orja, ettei hän saanut enää hengittää vapaata ilmaa, ei nähdä aurinkoa. Hän kadehti luonnon pienimpäinkin olentojen onnea, lintujen, kukkien. Hän sanoi Balsamoa hirmuvaltiaakseen.

Sitten kiihtyi hän moitteesta vihaan ja repi kappaleiksi kauniin pukukankaan, jonka hänen miehensä oli hänelle lahjoittanut, haluten sulostaa jollakin keimailuun vivahtavalla sitä yksinäisyyttä, johon hän vaati Lorenzaa alistumaan.

Balsamo jälleen puhui hänelle lempeästi ja katseli häneen rakkaasti. Näki selvästi, että tuolla helposti ärtyvällä naisella oli suunnaton valtapaikka hänen sydämessään, ehkäpä hänen koko elämässään.

"Lorenza", sanoi Balsamo vaimolleen, "rakas lapsukaiseni, miksi moinen vihollisuus ja vastahakoinen mieliala minua kohtaan? Miksi ette tahdo elää kanssani, minun, joka rakastan teitä kuvaamattomasti, niin, elää kanssani suopeana ja uskollisena toverina? Silloin ei teidän toiveillanne olisi rajaa; silloin saisitte vapauden kehittää olemustanne auringon paisteessa, kuin nuo kukat, joista äsken puhuitte, avata siipenne kuin linnut, joiden elämää te kadehditte. Silloin me seuraisimme kaikkialla toisiamme. Silloin ette uneksisi ainoastaan auringosta, joka teitä niin suuresti hurmaa, vaan myöskin siitä ihmisten tekemästä auringonpaisteesta, seurapiireistä, joissa tämän maan naiset oleksivat. Silloin saisitte olla onnellinen omalla tavallanne, suotuanne minulle onnen, jota minä kaipaan. Miksi ette tahdo tätä onnea, Lorenza, te, jonka kauneus ja rikkaus tekisi monet naiset kateelliseksi?"

"Eläkää siis sillä tavoin kuin itse tuomitsette itsenne elämään", sanoi hän; "ja koska olette niin ylpeä, niin älkää valittakokaan kohtaloanne".

"Sitä en valittaisikaan, jos antaisitte minun olla yksin; en valittaisi, ellette pakottaisi minua puhumaan kanssanne. Älkää koskaan ilmestykö kasvojeni eteen, tai jos tulette vankilassani käymään, älkää puhuko mitään; silloin minä puolestani olen samanlainen kuin nuo etelän linnut, joita pidetään vankina häkissä: ne kuolevat, mutta ne eivät laula."

"No, no, Lorenza", sanoi hän, "olkaa nyt rauhallinen, olkaa alistuvainen; nähkää nyt kerrankin sydämeeni, tähän sydämeen, joka rakastaa teitä enemmän kuin mitään muuta. Tahdotteko kirjoja?"

"Te olette hupsu", sanoi hän. "Tiedätte kai, että te ette voi kuolla niin kauan kuin minä olen täällä hoitamassa ja parantamassa teitä, jos tulette sairaaksi."

"Oh", huudahti Lorenza, "te ette voi parantaa minua, kun kerran tapaatte minut hirttäytyneenä ikkunan rautoihin ja tähän vyöhöni".

"Tai kun kerran avaan tämän veitsen ja upotan sen sydämeeni", jatkoi
Lorenza vihasta suunniltaan.

Kalpeana ja kylmä hiki otsallaan katseli Balsamo Lorenzaa, ja uhkaavalla äänellä hän sanoi:

"Ei, te olette oikeassa, Lorenza; silloin minä en voi teitä parantaa, mutta minä herätän teidät ylös kuolleista!"

Lorenzan suusta purkausi kauhun huuto: hän ei tuntenut rajaa Balsamon mahdille; hän uskoi, että hänen uhkauksensa oli totta.

Nyt painui Lorenza tuskallisesti ajattelemaan tätä uutta epätoivon syytä, jota hän ei ollut vielä ennen aavistanutkaan.

Mutta juuri kun hänen sinne tänne horjuva järkensä näki, että se oli suljettu sellaisten sieluntuskain muurien sisälle, joiden yli oli mahdoton päästä, kajahti Balsamon korvaan soittokellon ääni. Fritz soitti.

"Vielä kerran", sanoi Balsamo, "vielä ja viimeisen kerran: eläkäämme hyvässä sovussa, eläkäämme keskenämme sisarusten tavoin, Lorenza. Koska kohtalo on liittänyt meidät toisiimme, tehkäämme se ystäväksemme, älkäämme pyöveliksemme."

Lorenza ei vastannut. Hänen tuijottavat ja synkät silmänsä näyttivät haeskelevan rajattomuudesta jotakin ajatusta, joka alinomaa väistyi hänen edestään ja jota hän ei ehkä löytänyt siksi, että hän oli liiaksi ajanut sitä takaa, niinkuin liian kauan pimeässä eläneet silmät etsivät auringon valoa niin hartaasti, etteivät sitä enää voi nähdä, koska aurinko heidät jälleen kohdatessaan sokaisee.

Balsamo otti hänen kätensä ja suuteli sitä, mutta nainen ei näyttänyt elonmerkkiäkään.

Samassa tuokiossa heräsi Lorenza horteestaan ja seurasi hänen liikkeitään kiihkein silmin.

— Niin, — tuumi Balsamo itsekseen, — sinä tahdot nähdä, mitä tietä minä menen ulos, jotta sinä kerran voisit lähteä täältä perässäni, — voisit paeta niinkuin olet minulle uhannut; ja siksi sinä nyt heräät, siksi sinä seuraat minua silmilläsi.

Ja Balsamo laski kätensä otsalleen ikäänkuin vaatiakseen johonkin vastahakoiseen itseään, sitten ojensi hän saman käden nuorta naista kohti, ja luoden katseensa ja viitaten hänen rintaansa aivan kuin tikarin pistolla sen lävistääkseen hän sanoi käskevällä äänellä:

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun Lorenza kallistui kuin kukka varressaan; hänen päänsä nuokahteli hetken, mutta painui sitten alas divaanin pieluksille. Hänen himmeänvalkeat kätensä hervahtivat sivuille, sipaisten hiljaa puvun silkkilaskoksia.

Balsamo lähestyi Lorenzaa, ja kun hän näki hänen nukkuvan niin kauniina siinä, painoi hän huulensa hänen ihanaan otsaansa.

Silloin Lorenzan kasvot aivan kirkastuivat, kuin olisi henkäys itsensä Rakkauden huulilta haihduttanut pois pilven, joka hänen otsaansa peitti. Lorenzan suu aukesi väristen raolleen, hänen silmiään kostuttivat hekumalliset kyyneleet, hän huokaili niinkuin lienevät huokailleet enkelit, jotka maailman luomisen ensimmäisinä päivinä rakastuivat ihmisten lapsiin.

Balsamo katseli häntä tuokion, aivan kuin ei olisi voinut temmata itseään irti ihailuistaan. Mutta kun soittokello uudestaan kilahti, riensi hän lieden luo, painoi erästä jousta, ja katosi kukkien taakse.

Fritz odotti häntä salissa erään miehen seurassa, jonka pukuna oli pikalähetin takki ja karkeatekoiset, pitkillä kannuksilla varustetut saappaat.

Tämän miehen kömpelöt kasvot osoittivat, että hän oli kansan mies; ainoastaan hänen silmissään oli kipinä pyhää tulta, sellaista, että olisi voinut luulla hänen saaneen sen joltakin älyllisesti ylemmältä olennolta.

Vasen käsi oli hänellä lyhyen ja solmuisen ruoskan kahvassa, kun hän taas oikealla teki eräitä merkkejä Balsamolle, jotka viimemainittu tunsi hetkisen niitä katseltuaan, ja vastasi niihin, virkkamatta mitään ja osoittamalla vain etusormellaan otsaansa.

Postimies siirsi silloin heti kätensä rintamukselleen ja piirsi siihen uuden merkin, jota kukaan syrjäinen ei olisi saattanut huomata, niin suuresti se liike oli samanlainen kuin napin kiinni paneminen.

Tähän viimemainittuun merkkiin vastasi mestari näyttämällä sormusta, joka hänellä oli kädessään.

Pikalähetti ojensi Balsamolle kirjeen, otettuaan sen nahkaisesta laukusta, joka hänellä oli selässään.

"Hän tietää minun nimeni", supisi illuminaattilahkon jäsen taikauskoisesti peloissaan.

"Hän tietää kaikki", vastasi Fritz hänelle, vieden hänet toiseen huoneeseen.

Balsamo jäi yksin; hän katseli tarkoin selvää ja syvään painettua kirjeen sinettiä, jota lähetin silmät olivat häntä pyytäneet säästämään niin paljon kuin mahdollista: niin rukoilevasti oli hän huomannut Sebastianin katsahtavan hänen kirjeen antaessaan.

Sitten läksi Balsamo hitaasti ja ajatuksissaan menemään ylös Lorenzan huoneeseen, ja avasi nyt oven, joka vei sinne.

Lorenza nukkui yhä, mutta lepotilansa täydellisesti herpaamana ja uuvuttamana. Balsamo tarttui hänen käteensä, joka oli suonenvetoisesti nyrkissä, ja asetti hänen sydäntään vasten pikalähetin kirjeen: sellaisenaan, avaamatta sen sinettiä.

Nyt luki Lorenza silmät ummessa ja rajusti kohoilevin povin sana sanalta seuraavat rivit, jotka Balsamo piirsi muistiin sikäli kuin Lorenza ne lausui:

Kuten jo arvasin, on karkoituksestani ainakin jotakin hyötyä. Minä erosin tänä aamuna Rouenin presidentistä; hän on meidän puolellamme, mutta pelkää. Minä olen yllyttänyt häntä sinun nimessäsi. Vihdoin hän päätti rohkaista itsensä, ja hänen virkaveljiensä esitykset joutuvat viikossa Versaillesiin.

Minä matkustan heti Rennesiin, ravistellakseni hiukan Karadeucia ja Chalotaisia, jotka nukkuvat.

Meidän Caudebeciin sijoitettu asiamiehemme oli Rouenissa. Minä tapasin hänet. Englanti ei hellitä kesken; se valmistaa ankaraa noottia Versaillesin kabinetille.

X… kysyi minulta, pitäisikö hänen antaa siitä tieto. Minä sanoin, että hän saa sen tehdä. Sinulle toimitetaan viimeiset häväistyskirjoitukset rouva Dubarryä vastaan, nimittäin ne, jotka ovat lähteneet Thevenotin, Moranden ja Delillen kynästä. Ne ovat pommeja, joilla voisi räjäyttää kokonaisen kaupungin.

Täällä liikkui ilkeä huhu, nimittäin että olisit joutunut epäsuosioon. Mutta sinä et ole siitä minulle vielä kirjoittanut, joten minä sille vain nauroin. Älä kuitenkaan anna minun olla huolissani, lähetä minulle kohta vastaus kirjeen tuojalla. Kirjeesi löytää minut Caenista, missä minun täytyy valmistella eräitä herroja.

Balsamon otsa oli kirkastunut sikäli kuin Lorenza luki kirjettä, ja nyt otti hän herttuattaren kirjeen häneltä.

"Tämä on harvinainen asiapaperi, jonka he saavat minulle kalliisti maksaa", sanoi Balsamo. "Oh, miksi he menevätkään kirjoittamaan tällaisia asioita", jatkoi hän huudahtaen. "Naiset, naiset ne aina pilaavat suurten ja eteväin miesten hommat! Tuota Choiseulia ei ole voinut kukistaa kokonainen armeija vihollisia, kokonainen maailma juonia, ja kas nyt murskaa hänet nainen hellällä henkäisyllään. Tosiaan, kaikki meidät kukistaa naisten vilppi ja heikkous… Jos meillä on sydän, tai sydämessämme ainoastaan jokin herkkä hermo, niin olemme tuhon omat!"

Ja näitä sanoja virkkaessaan katseli Balsamo kuvaamattoman hellästi
Lorenzaa, joka värisi hänen katseensa kosketuksesta.

"Ei, ei, se ei ole totta", vastasi Lorenza kiihkeästi. "Näethän, että rakastan sinua liian suuresti; kuinka voisin vahingoittaa sinua niinkuin nuo muut älyttömät ja sydämettömät olennot!"

Balsamo irtautui Lorenzan syleilystä ja poistui huoneesta, jättäen nuoren naisen yhä unitilaan.

Mennessään alas saliin hän kohtasi pikalähetin, joka odotti mestarinsa käskyjä.

Salaseuran jäsen katseli kirjeen kuorta ja sinettiä, ja kun hän näki, että ne olivat yhtä ehyet kuin äskenkin, äännähti hän ilosta ja katosi pimeyteen.

"Mikä vahinko, ettei voi säilyttää tuollaista alkuperäistä käsikirjoitusta", virkkoi Balsamo. "Ja varsinkin: mikä vahinko, ettei sitä voi lähettää varmojen kätten kautta itselleen kuninkaalle!"

NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU

Kreivitär Dubarry oli peittänyt kasvonsa huntuun, ja hän oli pukeutunut vaatimattoman porvarisrouvan asuun, sillä hänellä oli ollut kyllin aikaa pistäytyä tänne tullessaan Pariisissa olevassa hotellissaan.

Hän oli tullut tänne vuokra-ajurin rattailla marski de Richelieun kanssa. Viimemainittu oli vieläkin arempi kuin kreivitär, ja oli pukeutunut harmaisiin vaatteisiin, varakkaan porvariskodin sisäpalvelijan tapaan.

"Te erehdytte, madame", vastasi Balsamo ja kumarsi. "Herra on herttua de Richelieu, jonka minä erittäin hyvin tunnen ja joka olisi sangen kiittämätön, ellei hän enää minua tuntisi."

"Herttua, täytyy kai olla hiukan kiitollinen ihmiselle, joka pelastaa henkemme."

"Kuinka! Te olette pelastanut henkeni, herra kreivi?" kysyi herttua kummastellen.

"Niin, monseigneur, — Wienissä vuonna 1725, silloin kun te olitte siellä lähettiläänä."

"Totta kai, herttua", vastasi hän, "koska tapasin teidän kuolemaisillanne tai melkeinpä kuolleena paareilla. Te olitte saanut miekanpiston läpi rintanne, jonka seikan minä voin todistaa mainitsemalla, että tiputin haavaan kolme pisaraa eliksiriäni… Niin, juuri tuohon paikkaan, jossa nyt rypistelette hienoja Alenconin-pitsejänne, intendentille liian kalliita koristeita."

"Mutta tehän olette tuskin kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen", keskeytti marski.

"No mutta huomatkaa toki, herttua!" huudahti kreivitär nauraen niin että kaikui; "te unohdatte, että seisotte noidan edessä; — uskotteko nyt häneen?"

"Minä olen sanattomaksi ällistynyt, kreivitär." Sitten kääntyi Richelieu jälleen Balsamon puoleen, ja sanoi: "Mutta silloin, silloin teidän nimenne oli…"

"Oh, kuten tiedätte, herttua, meillä noidilla on tapana vaihtaa nimeä jokaisen uuden sukupolven muuttuessa… ja vuonna 1725 oli meillä muotina, että nimen täytyi päättyä tavulla us tai os taikka as; eikä minua kummastuttaisi, jos siihen aikaan olisin saanut päähänpiston ottaa jonkin kreikkalaisen tai latinalaisen nimen. — Tämä ohimennen; nyt olen valmis palvelemaan teitä, rouva kreivitär, ja samoin teitä, hyvä herttua…"

"Liian suuri kunnia minulle, madame, varsinkin jos tuo ajatus on tullut teille aivan luonnostansa."

"Aivan kaikkein puhtaimmalla tavalla, kreivi. Teidän ennustuksenne kummittelee aina minun päässäni; mutta minä epäilen, toteutuuko se milloinkaan."

"Oh, oh, meidän kruunumme on sangen epävarma, kreivi; siitä se johtuu", selitti marski de Richelieu. "Tässä ei ole kysymys haavasta, joka parannetaan kolmella eliksirin pisaralla."

"Ei, vaan ministeristä, joka kukistetaan kolmella pikku sanalla…" vastasi Balsamo. "Olenko ennustanut oikein? Sanokaapa se."

"Täydellisesti", vastasi kreivitär, alkaen vavista. "Kuulkaa nyt, herttua, mitäs tällaisesta sanotte?"

"Oh, älkää niin vähästä hämmästykö, madame", virkkoi Balsamo, joka saattoi ilman noituuttakin arvata, miksi rouva Dubarry ja Richelieu olivat niin levottomia.

"Ja minä suorastaan teitä jumaloisin, jos te keksitte nytkin parannuskeinon", lisäsi marski.

"Herra kreivi, te ette voi jättää meitä pulaan; tässä on kysymys ammattikunniastanne."

"Minä olen valmis kaiken parhaani mukaan teitä palvelemaan, madame. Kuitenkin tahtoisin tietää, eikö herttua de Richelieu tullut tänne ennakolta määrätyt ajatukset mielessään?"

"Minä tunnustan, herra kreivi, — ma foi, onhan ihanaa, että saa kutsua poppamiestä kreiviksi: silloin ei tarvitse irtautua totutuista tavoistaan."

"Haa, salahankittelija!" huudahti kreivitär. "Siitä asiasta ei hän puhunut minulle mitään."

"Minä en voinut sanoa sitä muille kuin kreiville, ja hänellekin ainoastaan hänen korvansa perimäiseen sopukkaan", vastasi marski.

"Siksi, että te, kreivitär, olisitte punastunut sen kuullessanne korviin saakka."

"Oh, sanokaa se vain, marski, minä olen niin utelias; olen maalannut poskeni, eikä punastusta näy."

"No, hyvä", vastasi Richelieu; "kas tällaista minä ajattelin. Varokaa nyt itseänne, kreivitär, nyt minä pistän hatun kuhilaaseen!"

"Te ette ole tottunut tulemaan taistelussa lyödyksi", virkkoi Balsamo vanhalle sotamarskille, ja herttua ihastui kovin imarruksesta.

"No niin", jatkoi Richelieu; "kuulkaa nyt: kunpa en vain närkästyttäisi hänen majesteettiaan madamea… Kuinkas sen nyt sanoisinkaan?"

"Siis minä uskallan yrittää. Tämä on ikävä asia, herra kreivi, mutta hänen majesteettiaan ei voida enää huvittaa. Sanasutkaus ei ole minun keksimäni, kreivitär, se on madame de Maintenonin."

"Sen parempi, Jumalan kiitos, silloin olen rauhallinen. No niin, herra kreivi, te, joka osaatte valmistaa niin erinomaista eliksiriä… teidän täytyisi…"

"Valmistakaa sellainen, joka toisi kuninkaalle takaisin kyvyn tulla huvitetuksi?" keskeytti Balsamo.

"Ah, herttua, se on lapsenleikkiä, ammattialan aakkoskysymyksiä.
Jokainen puoskarikin osaa valmistaa lemmenjuoman."

"Te olette oikeassa, herttua", vastasi Balsamo; "katsokaa nyt, kuinka kreivitär punastuu. Mutta, kuten äsken sanoimme, tässä ei ole kysymys haavoista eikä rakkaudestakaan. Lemmenjuomalla ette vapauta Ranskaa herra de Choiseulista. Vaikka kuningas rakastaisi kreivitärtä kymmenen kertaa enemmän kuin hän nyt rakastaa, on se mahdotonta. Herra de Choiseul säilyttäisi siitä huolimatta yhä saman lumoavan vallan hänen järkeensä kuin kreivitär hänen sydämeensä."

"Helppoako? Kuulittekos, kreivitär? Nuo noidat eivät joudu mistään ymmälleen."

"Miksikä joutua ymmälleen, kun tarvitsee ainoastaan todistaa kuninkaalle, että herra de Choiseul pettää häntä, — katsoen tietysti kuninkaan kannalta asiaa, sillä herra de Choiseul ei ajattele pettävänsä, tehdessään sitä, mitä hän tekee."

"Kreivitär, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä: hän tukee parlamentin uppiniskaisuutta kuningasvaltaa vastaan."

"Asiamiestensä kautta, jotka rohkaisevat niskureita luvaten heille, ettei heitä rangaista."

"Ja mitkä ovat hänen asiamiehiänsä? Heidän nimensä pitäisi saada tietää."

"Luuletteko esimerkiksi, että rouva Grammont matkusti maaseudulle muuta varten kuin kiihoittamaan innostuneita ja rauhoittamaan pelästyneitä?"

"Niin, mutta tuossa lähdössä ei kuningas huomaa mitään muuta kuin että hän vetäysi syrjään."

"Ja kuinka todistaa kuninkaalle, että sen matkan alla on muuta kuin mitä uskotellaan?"

"Ja jos se näytettäisiin toteen, varmasti toteen, luuletteko, että
Choiseul säilyttäisi yhä ministerinpaikkansa?"

"Tarvitsee siis ainoastaan paljastaa jokin herra de Choiseulin petos", jatkoi Balsamo varmasti, "näyttää se selvästi, tarkoin ja vakuuttavasti hänen majesteetilleen".

"Hän on mainio!" huudahti hän; "hän ei epäile mitään. Saada nyt herra de Choiseul kiinni itse työssä… siinä kaikki… ei muka muuta mitään!"

Balsamo oli yhä järkkymättömän tyyni ja odotti, kunnes marskin ilonpuuska loppui.

"Kas niin", sanoi sitten Balsamo, "puhutaan nyt asiasta vakavasti, ja johtakaamme vielä mieleemme pääkohdittain koko asia".

"Eikö herra de Choiseulia epäillä parlamentin kapinahengen ylläpitäjäksi?"

"Eikö herra de Choiseulin luulla juonittelevan sotaa Englantia vastaan, säilyäkseen täällä välttämättömänä miehenä?"

"Eikö herra de Choiseul lopuksi ole tässä istuvan kreivittären julkinen vihollinen, ja eikö hän koeta kaikin mahdollisin keinoin karkoittaa madamea valtaistuimelta, jonka minä olen madamelle luvannut?"

"Ah, mitä siihen tulee, se on selvää totta", virkkoi kreivitär; "mutta sekin täytyisi todistaa… Jos minä vain sen voisin!"

"Mitä siihen nyt vaaditaan? Joutavanpäiväinen seikka." Marski puhalsi kämmentään pitkin ja sanoi ivallisesti:

"Esimerkiksi jokin kahdenkeskinen kirje", sanoi Balsamo. "Aivan niin… sellainen pikkuasia…"

"Taikuri, oi hyvä taikuri, hankkikaa minulle sellainen", huudahti rouva Dubarry. "Viisi vuotta minä olen itse sitä nyt koettanut; minä olen uhrannut joka vuosi siihen satatuhatta livreä, mutta en ole onnistunut."

"Oh, kreivitär, se kävisi liian kalliiksi; varsinkin kun annan tuon kirjeen…"

Ja Balsamo veti taskustaan nelin kerroin taitetun paperin. "Mikä tuo on?" kysyi kreivitär katsellen ahnaasti arkkia. "Juuri niin, sanokaapa, mikä se on?" kysyi herttua. "Toivomanne kirje."

Ja Balsamo luki kahdelle kummastuneelle kuulijalleen keskellä syvää hiljaisuutta äskeisen kirjeen, jonka lukijamme jo tuntevat.

Sikäli kuin hän luki, aukesivat kreivittären silmät yhä pyöreämmiksi ja hän alkoi jo joutua aivan suunniltaan.

"Se on väärä syytös, peijakas, varokaamme tuollaista!" mutisi
Richelieu, kun Balsamo lopetti.

"Ei, herttua, se on tarkka jäljennös eräästä herttuatar de Grammontin kirjeestä, jota tänä aamuna Rouenista lähetetty postimies vie paraikaa Versaillesiin herttua de Choiseulille."

Vanha marski katseli kreivitärtä, jolla ei ollut enää voimaa lausua sanaakaan.

"Niin", virkkoi rouva Dubarry viimein, "minä olen samaa mieltä kuin herttua: minun on vaikea uskoa, herra kreivi, että rouva de Grammont olisi voinut tällaisella kirjeellä paljastaa ja saattaa vaaralle alttiiksi oman ja veljensä aseman, hän, niin älykäs nainen… Sitäpaitsi… saadakseen tietää sellaisen kirjeen sisällön on se täytynyt saada myöskin lukea."

"Ja jos kreivi olisi saanut sen lukea, olisi hän sen pitänyt itsellään: se olisi kallis saalis", kiiruhti marski sanomaan.

"Oh, monsieur", vastasi hän, "sellainen teko sopii niille, jotka murtavat kirjeet auki niiden salaisuuksia nähdäkseen… mutta ei miehille, jotka lukevat läpi kuoren niinkuin minä… Hyi, minäkö kirjeitä murtamassa!… Ja mitä muuten kuuluu minuun tuhota herra de Choiseulia ja rouva de Grammontia? Te tulette kysymään minulta neuvoa… hyvinä ystävinä, oletan; minä vastaan teille samalla tapaa. Te toivotte, että autan teitä, ja minä autankin. Ette kai aio maksaa minulle neuvonantoa samoin kuin Quai de la Ferraillen ennustajille?"

"No niin, minä olen antanut teille neuvon, jota te ette näytä ymmärtävän. Te ilmaisette minulle halunne kukistaa herra de Choiseulia ja etsitte siihen keinoa; minä annan teille neuvoni, te hyväksytte sen; minä jätän sen teidän toteutettavaksenne, silloin te ette sitä usko."

"Se kirje tosiaan on olemassa, sanon teille, koska kerran minulla on siitä jäljennös."

"Mutta: kuka on antanut teille siitä tiedon, herra kreivi?" huudahti
Richelieu.

"Ah, tuossa se nyt taas on; tiedon? Yhdessä ainoassa minuutissa te tahdotte saada samat tiedot kuin minä, tutkija, asiaan vihitty, joka on elänyt kolmetuhattaseitsemänsataa vuotta."

"Oho", sanoi Richelieu, ja hänen mielensä masentui; "nyt turmelitte hyvän vaikutuksen, jonka olin jo teistä saanut, kreivi!"

"Minä en pyydä teitä itseäni uskomaan, herra herttua; en minä ole lähtenyt hakemaan teitä kuninkaan metsästysretkellä."

"Herttua, hän on oikeassa", sanoi kreivitär. "Herra Balsamo, minä rukoilen, älkää tulko malttamattomaksi."

"Pyydän… lisätkää vielä tällä suosionosoituksella kaikkea hyvää, jota jo minulle olette tehnyt: sanokaa minulle, millä tavoin olette saanut ilmi moisia salaisuuksia?"

"Sitä en epäröi sanomasta, madame", vastasi Balsamo hitaasti aivan kuin haeskellen jokaista ajatuksensa sanaa. "Sen ilmoitti minulle ääni."

"Ääni?" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa. "Teille ilmoittaa tällaista ääni?"

"No, en, kreivi", vastasi herttua. "Kuinka oletatte, että minun pitäisi uskoa tuollaista?"

"Mutta uskoisitteko, jos sanoisin nyt teille, mitä se pikalähetti, joka vie kirjettä herra de Choiseulille, paraikaa tekee?"

"Minä uskoisin, jos kuulisin sen äänen", innostui herttua vakuuttamaan. "Mutta herroilla noidilla ja ihmeentekijöillä on etuoikeus kuulla ja nähdä yksinään yliluonnollisia asioita."

Balsamo loi silmänsä herra de Richelieuhin niin omituisesti, että kreivittären selkäpiitä pitkin kävi väristys ja että se epäilevä ja itsekäs olentokin, jonka nimi on herttua de Richelieu, tunsi kylmän läikän niskassaan ja sydämessään.

"Niin", sanoi Balsamo kauan vaiettuaan, "niin, minä yksinäni näen ja kuulen yliluonnollisia asioita ja olentoja. Mutta kun joudun sellaisella järjellä varustettujen arvomiesten joukkoon kuin te, herttua, ja sellaisen kauneuden pariin kuin te, kreivitär, niin avaan aarteeni ja annan siitä muillekin… Haluttaisiko teitä suuresti kuulla sitä mystillistä ääntä, joka ilmoittaa minulle kaikki?"

"Kyllä", sanoi herttua, mutta puristi kuitenkin kätensä nyrkkiin, ettei olisi vapissut.

"Hyvä, herra herttua. Hyvä, rouva kreivitär, saatte siis sen kuulla.
Mitä kieltä toivotte sen puhuvan?"

"Ranskaa, olkaa hyvä", vastasi kreivitär. "Minä en osaa muita, ja pelästyisin ehkä kauheasti jotakin muuta."

"Niinkuin kreivitärkin… ranskaa. Minä tahtoisin mielelläni toistaa muuallakin, mitä paholainen sanoo, ja nähdä, onko hän hyvin kasvatettu ja puhuuko hän moitteettomasti ystäväni herra Voltairen kieltä."

Balsamo painoi päänsä rintaansa vasten ja meni ovelle, joka vei pieneen saliin, mistä portaat johtivat yläkertaan.

"Sallikaa minun sulkea ovi, ettette joudu kovin alttiiksi vaikutuksille", lisäsi Balsamo.

Kun Balsamo tuli melkein porrasoven luo, kohotti hän kätensä sitä huoneiston paikkaa kohti, jossa Lorenza oli, ja lausui kaikuvalla äänellä ja arabiankielellä seuraavat sanat, jotka me tässä lukijoillemme käännämme:

"Ystäväni… kuuletko minua?… Jos kuulet, niin vedä kellon nauhasta ja soita kaksi kertaa."

Balsamo tarkasti näiden sanojen vaikutusta, katsellen herttuata ja kreivitärtä; nämä kuuntelivat ja avasivat silmiään sitäkin kovemmassa jännityksessä, kun eivät ymmärtäneet, mitä kreivi puhui. Kello soi selvästi kaksi kertaa.

Kreivitär hytkähti koholle sohvalla, herttua pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan.

"Koska minua kuulet", jatkoi Balsamo äskeisellä kielellä, "niin paina marmorinappia, joka on liedenreunalla olevan leijonankuvan oikeana silmänä, ja lieden tausta aukeaa. Tule aukosta, käy minun huoneeni lävitse, laskeudu alas portaita ja pysähdy tänne tämän salin vieressä olevaan huoneeseen."

Tuokion päästä huomasi Balsamo, että hänen käskynsä oli ymmärretty ja että sitä toteltiin, sillä oven takaa kuului käsittämätöntä suhinaa, niinkuin aaveen häilyvää liitelyä.

"Mitä kieltä tuo on?" kysyi Richelieu teeskennellen olevansa muka rauhallinen. "Onko se kabbalankieltä?"

"Kyllä, sen mitä ääni sanoo; mutta en sanonut teidän ymmärtävän sitä, mitä minä itse sanon."

"Kautta kunniani, kreivitär, tunnustan, että olisin mieluummin
Mahonin tai Filipsburgin kentällä."

"Olkaa hyvä, kreivitär ja herttua, kuunnelkaa, koska tahdotte kuulla", sanoi Balsamo.

NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU

"Olen täällä", vastasi puhdas ja hopeinen ääni, joka kuului oviverhon läpi, tuntuen läsnäolijain korviin paremminkin metallikellon kuin ihmisen ääneltä.

"Hitto, tämä alkaa käydä mielenkiintoiseksi", virkkoi herttua; "ja kaikki käy ilman soihtuja, noitatemppuja ja bengalitulia".

"Hyvä", sanoi Balsamo; "lukekaa nyt kädessäni olevan kirjeen ensimmäinen lause". Ääni luki sen. Kreivitär ja herttua katsahtivat toisiinsa silmissä kummastus, joka oli melkeinpä ihailua.

"Miehellä, jolla on vihreä takki, nahkainen hattu ja pitkävartiset saappaat."

"Kuinka, eikö mikään teille osoita, mikä tie se on; jokin virstanpatsas, viitta?"

"Odottakaa, odottakaa; vaunut vierivät liki ratsastajaa: ne menevät hänen ohitseen, tulevat minua kohti."

"Eikö niissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Balsamo. "Kyllä on", vastasi ääni. "Lukekaa se."

"Luen niissä sanan 'Versailles', keltaisilla, melkein hälvenneillä kirjaimilla."

"Pikalähetti suomii hevostaan, yhä kiivaammin; ratsu kylpee vaahdossa; sen rautaiset kengät jymistävät kiveystä niin, että kulkijat kääntyvät peloissaan. Ah, ratsastaja syöksyy pitkälle ja rinteenä laskeutuvalle kadulle. Hän ajaa oikealle. Hiljentää hevosensa vauhtia. Pysähtyy suuren talon eteen."

"Malttakaa… Kyllä, hän nousee ylös leveitä kiviportaita. Hänen edellään kulkee siniseen ja kultaiseen pukuun puettu lakeija. Hän menee suurten salien läpi, joissa on kultauksia. Hän tulee valaistuun kirjoitushuoneeseen. Lakeija avaa oven ja poistuu."

"Malttakaa… Erään miehen, joka istuu kirjoituspöydän ääressä selin oveen."

"Lähetti antaa herttualle kirjeen, jonka hän on ottanut nahkaisesta laukusta selästään", jatkoi ääni. "Herttua murtaa sinetin, ja lukee tarkkaavasti kirjeen."

"Hän kirjoittaa, peijakas vie; jos vain saisi tietää, mitä hän kirjoittaa, silloin kävisi hyvin."

"Koska olette liian kaukana. Menkää kirjoitushuoneeseen. Oletteko nyt siellä?"

'Sisareni', jatkoi ääni, 'Voit rauhoittua. Vaara oli lähellä, se on totta; ottelu oli ankara, sekin on totta; mutta nyt siitä on päästy. Minä odotan kiihkeästi huomispäivää; sillä huomenna aion minä puolestani iskeä. Ja minulla on hyvä syy toivoa täydellistä voittoa. Kiitokset Rouenin parlamenttia, mylord X:ää ja pommeja koskevista tiedoista.'

— Huomenna, päästyäni työstä kuninkaan luota, lisään kirjeeseen vielä asioita, ja lähetän sen sitten sinulle samalla miehellä.'

Balsamo seisoi vasen käsi ojennettuna ja näytti aivan kuin suurella vaivalla pakottavan ilmi ääneltä jokaisen sanan. Oikealla hän jälleen piirsi muistiin äsken kerrotut lauseet, jotka herra de Choiseul oli juuri kirjoittanut työhuoneessaan Versaillesissa. "Siinäkö kaikki?" kysyi Balsamo. "Kaikki", vastasi ääni. "Mitä herttua nyt tekee?"

"Hän kääntää kaksin kerroin paperin, johon hän kirjoitti, sitten hän kääntää sen vielä, ja panee sen pienen, punaisen taskukirjan väliin, jonka hän otti hännystakkinsa vasemmasta taskusta."

"Kuulitteko?" virkkoi Balsamo kreivittärelle, joka oli aivan lamassa hämmästyksestä. "Ja nyt?"

"Aivan niin", virkkoi Richelieu, "hän sanoi lähetille, missä he tapaavat toisensa, kun herttua on päässyt työstä kuninkaan luota".

"Hän nousee ylös. Hänellä on kädessä kirje, jonka mies hänelle toi. Hän menee sänkynsä luo ja painaa sen ja seinän välissä olevaa jousta, jolloin aukeaa rautalipas. Hän heittää kirjeen siihen ja lukitsee lippaan."

"Oh, tämä on tosiaan noituutta!" huudahtivat herttua ja kreivitär yhtaikaa kalman kalpeina.

"Herra kreivi", vastasi rouva Dubarry ja lähestyi Balsamoa kauhun vallassa. "Te olette tehnyt minulle palveluksen, josta antaisin kymmenen vuotta elämänikääni, tai jota oikeastaan en voi millään maksaa. Vaatikaa minulta mitä tahdotte."

"Kuulkaas, kreivitär", huudahti marski, "sitä miljoonaa sopisi paremmin teidän pyytää kreiviltä. Mies, joka tietää sellaista kuin hän tietää ja joka ennen kaikkea näkee, mitä näkee, eikö hän löytäisi kultaa ja timantteja maan sisuksista, niinkuin ajatuksetkin ihmisten sieluista?"

"Ei, kreivitär, kerran saatte maksaa laskunne minulle. Minä kyllä annan teille siihen tilaisuuden."

"Kreivi Balsamo", sanoi herttua Richelieu, "minä olen alistettu, voitettu, murskattu: minä uskon".

"Niinkuin Tuomas muinoin, eikö niin, herra herttua? Se ei ole uskomista, se on näkemistä."

"Sanokaa sitä miksi tahansa; mutta minä teen julkisen katumuksen, ja kun minulle vasta puhutaan jotakin noidista, niin tiedän sanottavani."

"Nyt, madame, sallitteko minun päättää työni?" kysyi hän kreivittäreltä.

"Lorenza", sanoi Balsamo arabiankielellä, "minä kiitän sinua; minä rakastan sinua. Palaa huoneeseesi samaa tietä, jota tänne tulit, ja odota siellä minua. Mene, rakkaani!"

"Minä olen niin väsynyt", vastasi ääni italiaksi, vielä suloisempana kuin äsken manatessa. "Tule heti, Akharat."

Muutaman minuutin kuunteli Balsamo tarkoin, että Lorenza oli lähtenyt pois. Sitten kumartui hän syvään, mutta majesteettisen arvokkaasti kahdelle vieraalleen, jotka lähtivät ällistyneinä ja pää täynnä sekavia ajatuksia ulos ja palasivat ajurinrattaihinsa, paremminkin muistuttaen juopuneita kuin järkeviä ihmisiä.

NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU

Kun Versaillesin linnan kello löi seuraavana päivänä yksitoista, tuli kuningas Ludvig XV huoneistansa, meni sänkykamarinsa vieressä olevan gallerian läpi ja huusi kovalla ja jäykällä äänellä:

Kuningas oli kalpea ja näytti kiihtyneeltä. Kuta enemmän hän koetti salata mielenliikutustaan, sitä selvemmin ilmeni se hänen sekaantuneesta katseestaan ja hänen tavallisesti eleettömien kasvolihastensa jännityksestä.

Hyytävä hiljaisuus syntyi heti hovimiesten rivissä, herrain, joiden joukossa seisoivat muun muassa herttua de Richelieu ja varakreivi Jean Dubarry, molemmat tyyninä ja muka välinpitämättöminä ja niinkuin eivät olisi tienneet mistään.

Herttua de la Vrillière meni kuninkaan luokse ja otti hänen kädestään kuninkaallisen kirjeen, jota hän majesteettinsa hänelle ojensi.

"Sire, hän on ollut täällä eilisestä saakka; hän palasi Pariisista kello kaksi iltapuolella."

Väristys kulki kauan katselijain piirissä, jotka kumartuivat supattelemaan keskenään aivan kuin tähkät kallistuvat myrskyn uhatessa.

Kuningas rypisti kulmiaan kuin enentääkseen kohtauksen herättämää pelkoa ja meni ylpeästi takaisin työhuoneeseensa: kuningasta seurasivat henkivartioston päällikkö ja kevyen ratsuväen kapteeni.

Kaikki katselivat herra de la Vrillièreä, joka meni nyt, itsekin levottomana saamastaan tehtävästä, hitaasti linnanpihan yli herttua de Choiseulin huoneisiin.

Sillävälin puhkesi uhkaava tai toisaalla pelokas keskustelu galleriassa vanhan marskin ympärillä, joka oli olevinaan kaikkia muita kummastuneempi, mutta joka ei voinut ketään pettää, sillä hänen huulillaan värähteli hieno, merkitsevä hymy.

Ja herttua de la Vrillière lausui seuraavat sanat, jotka hän hovimiehille ominaisella armottoman tarkalla muistilla oli painanut mieleensä:

"Serkkuni tyytymättömyys, jota teidän palvelunne minussa aiheuttaa, pakottaa minut karkoittamaan teidät Chanteloupiin, jonne te lähdette kahdenkymmenenneljän tunnin sisällä. Olisin lähettänyt teidät vielä kauemmaksi, ellei minua pidättäisi erikoinen kunnioitus rouva de Choiseulia kohtaan, jonka terveyttä minä tahdon sääliä. Varokaa, ettei käytöksenne saata minua päättämään toisin."

"Ja mitä hän vastasi teille, herra de Saint-Florentin", kysyi Richelieu, joka oli tahallaan mainitsematta herttuaa hänen uudella nimellään tai hänen arvonsa mukaisesti.

"Hän vastasi minulle: 'Herra herttua, minä olen vakuutettu ilosta, jonka tämän kirjeen tuominen teille tuottaa.'"

"Sehän on selvää, herra varakreivi: ei suinkaan voi olla hiukan äännähtämättä, kun moinen tiilikivi putoaa katolta niskaan."

"Hm", virkkoi marski. "Tuolla tulee herttua!" huudahti Jean, joka seisoi tähystelemässä ikkunan ääressä.

"Oi taivahinen", jupisi Richelieu, "toistuukohan taas eilispäiväinen kohtaus?"

"Älkää puhukokaan siitä, minua väristää sitä ajatellessani", vastasi
Jean.

Jean ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun, kun herttua de Choiseul ilmestyi jo gallerian ovelle. Pää pystyssä ja rauhallisena hän kulki, sinkauttaen silmistään kirkkaan ja tyynen katseen vihollisiinsa ja noihin muihin, jotka olivat valmiit julistamaan itsensä hänen vihollisikseen heti, jos hän joutuisi epäsuosioon.

Kukaan ei odottanut moista käytöstä äskeisen tapahtuman jälkeen; kukaan ei siis koettanutkaan tukkia häneltä tietä.

Herttua de Choiseul ei tosiaan välittänyt ovenvartijoista, jotka koettivat aivan ällistyneinä estää häntä pääsemästä sisään, vaan tunkeutui suorastaan kuninkaan kirjoitushuoneeseen. Kuninkaalta pääsi hänet nähdessään kummastuksen huudahdus.

Herttua de Choiseulilla oli kädessään kuninkaallinen kirje; hän näytti sitä melkeinpä hymyillen kuninkaalle.

"Sire, kuten teidän majesteettinne eilen minulle etukäteen ilmoitti, olen juuri saanut uuden kirjeen."

"Ja koska teidän majesteettinne suvaitsi silloin sanoa minulle, ettei minun pitäisi koskaan käsittää todeksi kirjeitä, joita teidän majesteettinne ei ole itse suullisesti vahvistanut sanoillaan, niin tulin pyytämään selitystä."

"Se on lyhyt, herra herttua", vastasi kuningas, "tänään pitää kirje paikkansa".

"Pitää paikkansa?" sanoi herttaa. "Näin loukkaava kirje, niin uskolliselle palvelijalle!"

"Uskollinen palvelija, monsieur, ei pane herraansa näyttelemään narrin osaa."

"Sire", vastasi ministeri ylpeästi, "minä luulin syntyneeni tarpeeksi lähellä valtaistuinta ymmärtääkseni teidän majesteettianne".

"Monsieur", sanoi kuningas lyhyesti, "minä en tahdo pitää teitä epätietoisuudessa. Eilisiltana otitte te työhuoneessanne Versaillesissa vastaan rouva de Grammontin lähetin."

"Odottakaahan, olkaa hyvä; minä tiedän, mitä siinä kirjeessä oli… Oh, sire, kas tuossa… minä näin sen vaivan, että kopioitsin sen omin käsin."

Ja kuningas antoi herttualle täyden jäljennöksen rouva de Grammontin kirjeestä.

"Älkää kieltäkö, herttua… te panitte sen kirjeen pieneen rautalippaaseen, joka on sänkynne takana."

"Eikä siinä kaikki", jatkoi kuningas armottomasti. "Te kirjoititte rouva de Grammontille vastauksen. Senkin kirjeen sisällön minä tiedän Se kirje on taskussanne muistikirjan välissä ja puuttuu ainoastaan lisäystä, jonka aioitte laatia lähdettyänne luotani. Näette, että olen asioista perillä, eikö niin?"

Herttua de Choiseul pyyhki otsaansa, joka oli kylmän hien vallassa, kumarsi sanaakaan virkkamatta ja läksi kuninkaan huoneista aivan kuin häntä olisi kohdannut halvaus.

Ellei raitis ilma olisi leyhähtänyt hänen kasvoilleen, olisi hän kaatunut maahan.

Mutta hän oli lujatahtoinen mies. Galleriassa hän hallitsi jälleen mielensä, kulki pää pystyssä hoviväen kujan läpi, meni huoneustoonsa ja ryhtyi polttamaan ja panemaan lukon taakse kaikenlaisia papereitaan.

Herra de Choiseulin joutuminen epäsuosioon oli ukonisku, joka loimautti koko Ranskan tuleen.

Parlamentit, jotka olivat tosiaan saaneet ministerin suvaitsevaisuudelta tukea, levittivät kohta tiedon, että valtakunta oli nyt menettänyt varmimman pylväänsä. Aateli pysyi hänessä kiinni, koska hän itse kuului tähän säätyyn. Papistolle oli tuo mies, jonka persoonallinen, joskus ylpeyteen vivahtava arvokkuus antoi hänen ministerintöilleen pyhän hohteen, ollut lempeä.

Ensyklopedistinen eli filosofinen puolue, joka jo siihen aikaan oli lukumäärältään melkoisen suuri ja varsinkin sangen voimakas, koska se lisäsi rivejään valistuneilla, oppineilla ja saivartelunhaluisilla ihmisillä, päästi pahan hälinän nähdessään hallituksen joutuvan pois sellaisen miehen käsistä, joka suitsutti ihailun uhria Voltairelle, myönsi vuotuisia määrärahoja Ensyklopedialle ja säilytti ja kehitti hyödylliseen suuntaan madame de Pompadourin ajan tapoja, tuon kaupan ja filosofian naisellisen Maecenaan.

Kansalla oli enemmän syytä valitukseen kuin kaikilla muilla tyytymättömillä. Ja kansa nurisikin, tutkimatta liioin asiaa, mutta se osui kuten aina kuitenkin totuuden pääkohtaan, pahan haavaan.

Laajasti arvostellen oli Choiseul sekä huono ministeri että huono kansalainen; mutta ajan oloihin verrattuna oli hän miehisen kunnon, moraalin ja isänmaanrakkauden mallikuva. Kun maaseudun kansa oli kuolemaisillaan nälkään ja kuuli puhuttavan kuninkaan tuhlaavaisuudesta ja rouva Dubarryn perikatoon vievistä oikuista, kun sille kansalle julkisesti levitettiin sellaisia mielipiteitä kuten esimerkiksi Neljänkymmenen écun mies, tai sellaisia neuvoja kuin Yhteiskunnallinen sopimus, ja salaisesti sellaisia paljastuksia kuin Käsinkirjoitettuja uutisia ja Kunnon kansalaisen omituisia aatoksia, silloin kauhistui tuo kansa joutumista yksinomaan kuninkaan naikkosen saastaisiin käsiin, rouva Dubarryn, joka ansaitsi vähemmän kunnioitusta kuin jonkun sydenpolttajan vaimo, kuten Bauveau aikoinaan sanoi. Se kauhistui joutumista tuon kaikkien hovisuosikkien suosikin uhriksi. Ja suunnattomien kärsimysten uuvuttamana se näki kummakseen nyt tulevaisuutensa vieläkin mustempana kuin menneisyys oli ollut.

Asia ei kuitenkaan ollut niin, että kansa olisi erikoisesti suosinut jotakin yhteiskunnan piiriä, joskin toiset olivat siitä vastenmielisiä. Se ei rakastanut esimerkiksi parlamentteja. Parlamentit, sen luonnolliset suojelijat, olivat aina jättäneet sen oman onnensa nojaan, pohtiessaan hedelmättömästi keskinäisiä kilpailu- ja itsekkyyskysymyksiään. Parlamentit olivat kaikkivaltiaan kuninkuuden väärän heijastuksen häikäiseminä kuvitelleet olevansa jonkinlainen aateliston ja kansan välinen aristokratia.

Kansa ei rakastanut myöskään aatelia; siitä esti sitä sen oma vaisto ja huonot muistot. Se pelkäsi miekkavaltaa yhtä suuresti kuin se vihasi kirkkoa. Mikään herra de Choiseulin eroittamisessa ei oikeastaan liikuttanut kansaa. Mutta se kuuli ylimystön, pappien ja parlamentin valitukset, ja tämä meteli yhtyneenä kansan omaan epämääräiseen murinaan sai aikaan äänen, joka kansaa huumasi.

Tämä tunne kehittyi siihen suuntaan, että herra de Choiseul sai osakseen kaipuuta ja melkeinpä kansan suosion.

Koko Pariisi seurasi karkoitettua, kun hän matkusti Chanteloupiin, — koko Pariisi, sen sanonnan näyttävät itse tosiseikat päteväksi.

Kansa muodosti kujan herra Choiseulin vaunujen kahden puolen. Ne parlamentin jäsenet ja hovimiehet, joita herttua ei lähtiessään ennättänyt ottaa vastaan, antoivat ajaa vaununsa kansan rivien eteen hyvästelläkseen häntä ohimennen ja saadakseen häneltä takaisin tervehdyksen.

Suurin tungos oli Enferin tulliportilla, Touraineen vievän tien päässä. Siellä oli sellainen kuhina jalankulkijoita, ratsastajia ja vaunuja, että liikenne keskeytyi moneksi tunniksi.

Kun herttua viimein pääsi tulliportin ulkopuolelle, näki hän, että häntä saattoivat yli sadat vaunut muodostaen aivan kuin pyhimyskehän hänen vaunuilleen.

Suosionhuudot ja huokaukset saattoivat häntä vielä maantiellä. Hän oli kuitenkin liian älykäs ja tunsi aseman liian hyvin ymmärtääkseen, ettei tämä häly todistanut niin paljon kaipausta hänen poistumisensa tähden kuin pelkoa, mitä tuntematon tulevaisuus toisi mukanansa hänen kukistuttuaan.

Väkeä kuhisevalla tiellä vierivät sitten täyttä laukkaa vastaan postivaunut, ja ellei kyytimies olisi ajoissa ponnistanut viimeisiäkin voimiansa, olisivat hänen pölystä ja vaahdosta valkeat hevosensa rynnänneet kiinni herra de Choiseulin valjakkoon.

Näiden postivaunujen ikkunasta pilkisti ulos muuan henkilö juuri samassa kuin herra de Choiseul pisti ulos päänsä.

Herra d'Aiguillon tervehti syvästi kumartaen kukistunutta ministeriä, jonka perintöä hän nyt kiiruhti saamaan. Herra de Choiseul heittäytyi takaisin vaunukoriinsa: yksi ainoa sekunti oli myrkyttänyt koko hänen tappionsa voittoriemun!

Mutta samalla hetkellä ja aivan kuin korvaukseksi tästä kohtauksesta näki herra de Choiseul myöskin eräät toiset vaunut. Ne olivat koristetut Ranskan vaakunalla ja niitä veti kahdeksan hevosta, ja ne tulivat Sevresistä Saint-Cloudiin vievää syrjätietä. Sattumalta tai tungoksen pelosta olivat nämä kuninkaalliset vaunut karttaneet valtatietä. Ne sattuivat nyt kohtaamaan herra de Choiseulin ajoneuvot. Niiden takaistuimella istui Madame la dauphine ja hänen ylin seuranaisensa, rouva de Noailles.

Herra de Choiseul kumartui ulos vaunujensa ikkunasta ja punastui ilosta ja ylpeydestä.

"Näkemiin, herra de Choiseul", vastasi dauphine huulillaan majesteettinen hymy ja itsevaltiaan halveksima kaikkia jäykkiä hovisääntöjä kohtaan.

"Eläköön herra de Choiseul!" huudahti näiden dauphinen sanain jälkeen muuan innostunut ääni.

"Pois, pois tieltä!" huusivat nyt prinsessan ratsukuskit ja pakottivat kalpeana ja ahnain silmin tähystelevän Gilbertin väistymään syrjään tien viereen.

Sillä tuo sankarimme se oli tosiaan huutanut siellä filosofisessa innostuksessaan: "Eläköön herra de Choiseul!"

NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU

Jos Pariisissa ja Chanteloupiin vievällä tiellä nähtiin surullisia kasvoja ja punaisia silmiä, niin yhtä paljon loistivat katseet onnea Luciennesissa ja huulet ihastunutta hymyä.

Asia oli näet niin, ettei Luciennesissa enää ollut vallassa pelkästään kuolevainen nainen ja kaunein ja hurmaavin kaikista kuolevaisista naisista, kuten hovimiehet ja runoilijat sanoivat, vaan että siellä istui nyt valtaistuimellaan todellinen jumalatar halliten koko Ranskaa.

Saman päivän iltana, jolloin herra de Choiseul oli joutunut epäsuosioon, täyttivät niin ollen Luciennesiin vievän tien samat lukemattomat vaunut, jotka aamulla olivat hyrränneet kartoitetun ministerin vaunujen perässä. Sitä paitsi nähtiin rouva Dubarryn palatsissa vielä kaikki kanslerin puoluelaiset ja kaikki lahjusjärjestelmän ja hovisuosion auttamat nousukkaat. Ja yhteensä nämä vieraat muodostivat valtavan joukon.

Mutta mitä rouva Dubarryyn tulee, oli hänellä oma oivallinen poliisilaitoksensa. Jean Dubarry tiesi melkeinpä paroonilleen kaikkien niiden nimet, jotka olivat heitelleet jäähyväiskukkia menneille Choiseuleille. Hän luetteli näiden epäluotettavain nimet kreivittärelle. Ja niin ollen estettiin heiltä armottomasti pääsy Luciennesin palatsiin, kun taas toisten rohkeutta, joka oli ilmennyt yleisen mielipiteen uhmaamisena, palkittiin suojelusta lupaavalla hymyllä ja päivän jumalattaren täydellisellä näkemisellä.

Suuren vaunujonon ja yleisen tungeskelun jälkeen saivat vastaanottoja yksityiset henkilöt.

Marski Richelieu, päivän sankari, tosin salainen ja vaatimattomasti esiintyvä sankari, istui rouva Dubarryn kotihuoneen nurkimmaisessa nojatuolissa ja katseli, kuinka vierailijain ja suosionhakijain pyörre vieri hänen ohitseen.

Hyvä Jumala, kuinka hän ja rouva Dubarry sitten iloitsivat ja onnittelivat toisiaan! Kädenpuristukset, tukahutetut naurunpuuskat, hurmautuneet jalanpolkemiset näyttivät tänä päivänä tulleen Luciennesin asukkaiden kotikieleksi!

"Täytyy tunnustaa", virkkoi rouva Dubarry, "että kreivi Balsamo tai Fenix, kuten te, marski, häntä kutsutte, on aikakautemme ensimmäinen mies. Olisi suuri vahinko, jos nykyaikaan poltettaisiin noitia."

"Te saatte minut mustasukkaiseksi", vastasi Richelieu nauraen ja haluten suuresti kääntää samalla keskustelun vakavampiin asioihin. "Kreivi de Fenix olisi kauhea poliisimestarin virassa."

"Kreivitär", vastasi Richelieu, "minä toivoisin, jos olisin hänen virkatoverinsa, että hän aina näkisi minun korttini ja ilmoittaisi teille, millaiset ne ovat. Silloin näkisitte alinomaa herttasotamiehen polvillaan herttarouvan ja herttakuninkaan jalkain juuressa."

"Teille ei ole vertaa älykkyydessä, rakas herttua", vastasi kreivitär. "Mutta puhukaamme nyt vähän ministeristöstämme… Ajattelin, että sisarenpoikanne on saanut teiltä varmaan sanan?…"

"D'Aiguillon? Hän saapui jo tänne, madame, ja sellaisin entein, joita roomalainen auguri olisi pitänyt parhaimpina maailmassa: hänen vaununsa kohtasivat nimittäin matkalla pois lähtevän herra de Choiseulin."

"Madame, minä arvelin, että jos herra d'Aiguillon nähtäisiin täällä Luciennesissä hetkellä, jolloin koko maailma täällä kuhisee, niin aljettaisiin asiaa selittää jos jollakin tavalla. Minä pyysin siis häntä jäämään toistaiseksi tänne lähistölle erääseen kylään, kunnes minä käskystänne lähettäisiin häntä noutamaan."

"Lähettäkää siis heti, marski; sillä nyt me olemme yksin, tai melkeinpä yksin."

"Sen teen sitä mieluummin, koska nyt olemme täysin yhtä mieltä, eikö niin, kreivitär?"

"Aivan niin, herttua. — Tehän pidätte… sotaministerin paikasta enemmän kuin raha-asiain ministerin, vai kuinka? Tai toivotteko meriasiain osastoa?"

"Minä tahdon sota-asioita hoitamaan, madame; sillä alalla voisin olla suurimmaksi hyödyksi."

"No hyvä. Minä siis puhun kuninkaalle siihen suuntaan. Eivätkö jotkut ole teille vasten mieltä?"

"Minä olen maailman mukavin mies toveriksi, kreivitär. Mutta suvainnette minun nyt kutsua sisarenpoikaani, koska olette suonut hänelle sellaisen suosion, että otatte hänet vastaan."

Richelieu meni ikkunan ääreen. Hämärän viimeinen riutuva kuulto valaisi vielä pihaa. Marski antoi merkin eräälle lakeijalleen, joka oli tarkastellut koko ajan ikkunaan ja joka nyt isännältään tämän merkin saatuansa läksi menemään juoksujalkaa.

Kymmenen minuuttia marskin lakeijan lähdön jälkeen vierivät vaunut palatsin ulkopihaan. Kreivitär vilkaisi nopeasti ikkunaan.

Richelieu huomasi älykkäästi tuon liikkeen ja se näytti hänestä ennustavan kaikkea hyvää herra d'Aiguillonille ja siis myöskin hänelle itselleen.

— Kreivitär pitää enosta, — ajatteli hän; — hän alkaa pitää myöskin sisarenpojasta: me pääsemme täällä isänniksi.

Juuri kun marski nautti näistä kuvittelunsa onnenlupauksista, kuului huoneen ovelta askeleita, ja kreivittären ensimmäinen kamaripalvelija ilmoitti vieraaksi herttua d'Aiguillonin.

Tulija oli sangen kaunis ja miellyttävä mies; hänen pukunsa oli yhtä kallis kuin hieno ja kantajalleen sopiva. Herttua d'Aiguillon oli iältään yli parhaan nuoruuden; mutta hän oli niitä miehiä, jotka älynsä ja sielunsa voimalla pysyvät nuorina raihnaisimpaan vanhuuteensa saakka.

Viranhoitohuolet eivät olleet piirtäneet ainoaakaan ryppyä hänen otsaansa. Ne olivat ainoastaan laajentaneet niitä luonnollisia uurteita, joita valtiomiesten ja runoilijoiden otsalla nähtyinä sanotaan suurten ajatusten tyyssijaksi. Hänen kaunis, älykäs ja surumielinen päänsä oli pysty ja suora, aivan kuin hän olisi tiennyt, että sitä päätä uhkasi painaa kymmenen miljoonan ihmiset vihat, ja kuin hän olisi samalla tahtonut näyttää, että hän jaksoi sen kuorman kantaa.

Herra d'Aiguillonin kädet olivat ylen kauniit ja näyttivät lainehtivain hihapitsien keskelläkin kovin valkeilta ja hienoilta. Siihen aikaan pidettiin kaunismuotoista jalkaa suuressa arvossa; herttua d'Aiguillonin jalat olivat pontevassa siroudessaan ja aristokraattisilta muodoiltaan mallikelpoisen moitteettomat. Hänessä yhtyivät toisiinsa runoniekan rakastettavuus, ylhäisaatelisen jalous ja muskettisoturin notkeus ja joustava ryhti. Kreivittärelle täytyi hänen olla kolminkertainen ihanne: hänessä löysi rouva Dubarry yhdessä henkilössä kaikki ne kolme tyyppiä, joita hän, tuo kaunis ja aistillinen olento, saattoi vaistojensa vetämänä rakastaa.

Omituisen sattuman tai paremminkin herra d'Aiguillonin älykkään taktiikan järjestämäin olosuhteiden vuoksi eivät nuo yleisön kaksi vastenmielisyyden esinettä, kuninkaan naikkonen rouva Dubarry ja hoviherra d'Aiguillon, olleet vielä koskaan nähneet hovissa toisiaan kasvoista kasvoihin eivätkä kaikkine viehättävine puolineen.

Kolme vuotta jo olikin Aiguillonin herttua uskotellut ihmisille, että hänellä oli ylen paljon työtä Bretagnessa tai työhuoneessaan Versaillesissa ollessaan, eikä hän ollut liioin näyttäytynyt hovissa. Hän tiesi, että hovissa tapahtuisi pian jokin mullistus, — joko hänelle edullinen tai ei. Jos mullistus oli hänelle hyödyllinen, oli hänestä parempi tarjota hallittavilleen tähän asti tuntemattomana pysyneen henkilön hyviä töitä. Toisessa tapauksessa jälleen hän oli ajatellut voivansa kadota jättämättä itsestään jälkeä; siten voisi hän nousta helpommin ylös tuhon pyörteestä aivan uutena henkilönä.

Sitäpaitsi määräsi kaikkia näitä laskelmia vielä eräs syy; ja vaikka se onkin romaanimaisin, oli se kuitenkin syistä kaikkein suurin.

Ennenkuin rouva Dubarrysta tuli kreivitär ja ennenkuin hän hyväili joka yö huulillaan Ranskan kruunua, oli hän ollut kaunis, iloinen ja suloinen olento. Ja häntä oli rakastettu: onni, jota hän nykyään toivoi turhaan, koska hän oli tullut pelätyksi.

Siinä lukuisassa nuorten, rikkaiden, mahtavien ja kauniiden miesten joukossa, jotka olivat pyrkineet Jeanne Langen, nykyisen rouva Dubarryn suosioon, niiden monien runonrustaajien laumassa, jotka olivat sommitelleet kahden säkeen loppusoinnuiksi sanat Lange ja ange [ange = enkeli. Suom.], oli Aiguillonin herttua ollut muinoin aivan ensimmäisessä rivissä. Mutta lieneekö asia ollut niin, ettei neiti Lange ollutkaan niin löyhä kuin hänen panettelijansa väittivät, tai oli sitten kuningas ja hänen yhtäkkiä syttynyt rakkautensa eroittanut toisistaan nämä kaksi sydäntä, jotka jo alkoivat toisiaan ymmärtää, — ja se seikka ei heidän kummankaan ansioita vähennä, — niin oli asia vain, että herttua oli lakannut lähettelemästä neiti Langelle runoja, akrostikoneja, kukkakimppuja ja parfyymejä, ja neiti Lange oli sulkenut häneltä Petits Champs-kadun varrella olevan talonsa oven. Sitten oli herttua vetäytynyt huokauksiaan tukahuttaen syrjäiseen Bretagneen, ja neiti Lange puolestaan lähettänyt kaikki huokauksensa Versaillesiin parooni de Gonesselle, nimittäin Ranskan kuninkaalle.

Kaikesta tästä seurasi, että herttua d'Aiguillonin yhtäkkinen katoaminen ei ensin saanut rouva Dubarrya juuri mihinkään erikoisiin mietteisiin, sillä hänen ajatuksensa kammoivat nyt kaikkea mennyttä. Mutta kun hän sitten huomasi, kuinka hiljaisena hänen entinen ihailijansa pysyi, tuli hän ensin uteliaaksi, ja vähitellen hän sitä kummastuikin. Ja koska hän asemassaan oli oppinut arvostelemaan miehiä, ajatteli hän nyt, että herttua oli tosiaan älykäs mies.

Tämäkin tunnustus oli jo paljon hänen puoleltaan, mutta siihen ei sisältynyt vielä kaikki. Tulisi hetki, jolloin rouva Dubarry huomaisi, että d'Aiguillon oli paitsi älyn myöskin sydämen mies.

Täytyy tunnustaa, että neiti Lange-raukalla oli syytä pelätä menneisyyttään. Kerran oli muuan muskettisoturi, joka väitti muinoin olleensa onnellinen rakastaja, tunkeutunut suorastaan Versaillesiin pyytämään neiti Langelta edes hiukan entistä suosiota. Ja vaikka soturin puhe oli heti kuninkaallisen ylpeästi tukehutettu, oli se kuitenkin sopinut sangen huonosti madame de Maintenonin palatsin puhtaaseen kaikuun.

On nähty, ettei marski Richelieu ole rouva Dubarryn kanssa keskustellessaan koskettanut koskaan siihen seikkaan, että hänen sisarensa poika ja neiti Lange olivat olleet aikoinaan tuttavia. Tällainen vaikeneminen vanhan marskin puolelta, joka oli ylen tottunut puhumaan vaikka maailman tukalimmista asioista, oli suuresti kummastuttanut kreivitärtä ja tehnyt, jos sitä on tarpeen sanoa, hänet levottomaksikin.

Kreivitär odotti siis nyt kovasti d'Aiguillonia, nähdäkseen viimeinkin, mitä asiasta oikein ajatella, ja oliko marski ollut vain hienotuntoinen vai eikö hän ollut tiennyt hänen ja herttuan entisistä suhteista.

Hänen käytöksensä oli kunnioittava, mutta samalla vapaa ja kyllin varma itsestään, ja hän tiesi tervehtiä niinkuin tulee tuota naista, joka oli jotakin kuningattaren ja tavallisen hovinaisen keskiväliltä. Ja tällaisella hienolla älykkyydellään sai herttua kohta osakseen rouva Dubarryn tunnustuksen ja suojeluksen ja teki hänet heti taipuisaksi näkemään hyvän täydellisenä ja täydellisyyden suorastaan verrattomana.

Sitten ojensi herttua kätensä enonsa käteen; ja marski Richelieu lähestyi kreivitärtä ja virkkoi hänelle hyväilevällä äänellä:

"Kas tässä, madame, herttua d'Aiguillon: hänessä on minulla kunnia esitellä teille ei sisarenpoikani, vaan eräs teidän alttiimpia palvelijoitanne."

Kreivitär katseli marskin näin sanoessa herttuaan, ja katseli häntä niinkuin nainen yleensä katselee, nimittäin sellaisin silmin, joilta mikään ei pysy salassa. Ja nyt näki hän ainoastaan kaksi kunnioittavasti kumartavaa päätä ja kahdet kasvot, jotka tervehdyksen jälkeen kohosivat tyyninä ja kirkkaina jälleen ylös.

"Minä tiedän", vastasi rouva Dubarry, "että te pidätte herttuasta, marski de Richelieu, ja olette minun ystäväni. Sentähden pyytäisin herttuaa kunnioituksesta enoaan kohtaan noudattamaan hänen esimerkkiään kaikessa, mitä hän tekee minun mielihyväkseni."

"Sellaisen käytöksen olen suunnitellut ohjeekseni etukäteen, madame", vastasi d'Aiguillon kumartaen uudestaan.

"Kuitenkin minä luulen sen olevan, monsieur; muuten, tuossa on herra de Richelieu, joka teitä voimakkaasti tukee."

"Ah", sanoi kreivitär, "minä näen, ettei marskilla ole vielä ollut aikaa puhua kanssanne; sehän onkin hyvin luonnollista, koska te olette juuri saapunut tänne. No niin, teillä lienee tuhansia asioita keskenänne. Minä jätän siis teidät kahden, marski. Herra herttua, tehän olette täällä kuin kotonanne."

Näin sanoen lähti kreivitär pois huoneesta. Mutta hänellä oli omat suunnitelmansa. Hän ei mennyt liian kauaksi pois. Vastaanottohuoneen takana oli suurikokoinen kamari, jossa kuningas Luciennesissa käydessään usein mielellään oleskeli, istuskellen monien kiinalaisten koriste-esineiden keskellä. Hänestä oli tämä huone mieluisempi kuin tuo toinen, sillä täältä saattoi kuulla kaikki, mitä toisessa sanottiin.

Rouva Dubarry oli siis varma siitä, että hän kuulisi täältä koko herttuan ja hänen sisarenpoikansa keskinäisen puhelun. Ja sen puhelun perustalla aikoi hän luoda varman mielipiteensä herttuasta.

Mutta herra Richelieu ei antanut itseään puijata, hän tunsi melkeinpä kaikki kuninkaallisten henkilöiden tai ministerien huoneiden salaisuudet. Hänen apuneuvojaan oli kuunnella, kun toiset puhuivat; ja hänen sotatemppujaan puhua silloin kun toiset kuuntelivat.

Richelieun herttua päätti siis sen hyvän vastaanoton rohkaisemana, jonka rouva Dubarry oli suonut hänen sukulaiselleen, kehittää asiaa vieläkin pitemmälle ja esittää kreivittärelle kokonaisen pienen onnen ja suuren vallan salaisen suunnitelman, itsensä kreivittären poistumista hyväkseen käyttäen — suunnitelman, joka oli punottu monenmoisista juonista. Ja tähän syöttiin yhtyivät sellaiset edut, ettei kaunis nainen, ja varsinkaan hovinainen, voi niitä juuri koskaan vastustaa.

"Minulla on ollut onni päästä tuon ihastuttavan naisen suosioon, jota pidetään täällä kuningattarena ja joka sitä tosiaan on."

"Minä saatan sanoa teille, herttua", jatkoi Richelieu, "erään seikan, jota en voinut ilmoittaa teille keskellä ihmisjoukkoa ja maantiellä, nimittäin sen, että rouva Dubarry on luvannut minulle salkun ministeristössä".

"En tiedä, ansaitsenko sen vai en, mutta sen minä vain saan, joskin myöhänlaiseen. Ja kun kerran pääsen varmalle oksalle, tahdon ajatella teitäkin, d'Aiguillon."

"Kiitos, herra herttua; te olette hyvä sukulainen, sen olen saanut monesti kokea."

"Ei kerrassaan mitään, ellei ehkä se, ettei minulta riistettäisi herttuan ja päärin arvoani, kuten parlamentin herrat tahtovat."

"Te olisitte siis auttamatta kukistunut, ellei nykyisiä muutoksia olisi tapahtunut?"

"Niinkö sanotte; mutta tehän puhutte kuin filosofi… Peijakas vie, minäkin olen sinulle melkoisen jäykkä, d'Aiguillon-parkani, ja puhun sinulle paremminkin ministerin kuin enon tavalla."

"Kun kutsutin sinut tänne, jopa näin nopeasti, niin ymmärräthän, että tahdoin sinua tänne näyttelemään kaunista osaa… Kuulepas, oletko koskaan sattunut ajattelemaan, millaista miestä herra de Choiseul on näytellyt täällä kymmenen vuotta?"

"Kaunis! Ymmärtäkäämme toisiamme: se oli kaunis niin kauan kuin hän madame de Pompadourin kanssa hallitsi kuningasta ja karkoitutti jesuiitat maasta; mutta se muuttui kauniista ylen vaivaiseksi, kun hän narrin tavoin ryhtyi riitoihin rouva Dubarryn kanssa, joka vastaa vaikka sataa Pompadouria. Sillä tavoin toimitti herttua de Choiseul itsensä potkituksi pois neljänkolmatta tunnin sisällä… Sinä et vastaa."

"Minä kuuntelen, monsieur, ja koetan ymmärtää, mitä te pyritte tarkoittamaan."

"No niin, hyvä ystäväni, sitä osaa minä olen päättänyt ruveta näyttelemään."

"Oh, hemmetti, sinulla on liian kiire; kuitenkin näen, että olet minut ymmärtänyt. Niin, Choiseul oli sangen onnellinen, hän hallitsi kuningasta ja kuninkaan rakastajatarta; hän rakasti madame de Pompadouria, sanotaan… Ja miksipä sitten ei?… No niin; ei, minusta ei voi tulla lemmittyä lempijää, sinun kylmä hymysi sanoo jo sen minulle: sinä katselet nuorilla silmilläsi minun ryppyistä otsaani, sisään vääntyneitä polviani ja kuivaa kättäni, joka aikoinaan oli niin kaunis. Minun ei olisi siis pitänyt sanoa Choiseulista puhuessani: 'Minä aion näytellä hänen osaansa.' Minun olisi pitänyt sanoa: 'Me kaksi tässä näyttelemme sen yhdessä.'"

"Ei, hän ei voi minua rakastaa, sen minä tiedän; ja kuitenkin sanon sinulle, — pelkäämättä mitään, sillä hän ei sitä saa kuulla, minä rakastaisin tuota naista yli kaiken… mutta…"

"Mutta", jatkoi marski, "minä olen tehnyt erinomaisen suunnitelman; sen osan, jonka ikäni tekee minulle mahdottomaksi näytellä kokonaan, minä jaan kahdelle henkilölle".

"Jonkun minun mielestäni täytyy rakastaa rouva Dubarrya", sanoi
Richelieu. "Parbleu, olisiko se vaatimus… niin mainio nainen!"

"Ymmärräthän, ettei kysymykseen voi tulla mikään Fronsac: surkea, suvustaan rappeutunut raukka, narri, pelkuri, lurjus, vaivainen… Kuulepas, olisitkohan se ehkä sinä?"

"Hullu, mitä sanot? Etkö sinä jo makaa sen miehen jalkain juuressa, joka antaa sinulle tällaisen neuvon? Etkö sinä vimmastu ilosta, pala kiitollisuudesta! Kun näit, kuinka hän otti sinut vastaan, etkö sinä ole jo lumoissa… hullaantunut rakkaudesta?… Ohoi", huudahti vanha marski, "Alkibiadeen ajoista saakka ei ole ollut maailmassa muuta kuin yksi Richelieu, eikä tule enää olemaan… sen nyt surukseni näen!"

"Eno", vastasi herttua mielenliikutuksen vallassa, joka saattoi olla teeskenneltyä, mutta oli tällä kertaa ihmeellisen taitavasti näytelty, taikka sitten todellistakin, sillä olihan enon esitys aivan selvä; "eno, minä ymmärrän täydellisesti, mitä etuja teille siitä asemasta olisi, josta puhutte. Te hallitsisitte herra de Choiseulin vallalla, ja minä rakentaisin rakastajana valtanne perustukset. Kyllä, se suunnitelma sopii Ranskan älykkäimmälle miehelle. Mutta te olette unohtanut sitä tehdessänne erään seikan."

"Minkä sitten?" huudahti Richelieu rauhattomana. "Etkö sinä ehkä voisi rakastaa rouva Dubarrya? Sekö se on?… Sinä olet hullu, kolminkertainen hullu. Sinä onneton, siinäkö syy?"

"Oi en, sitä en tarkoita, eno", huudahti d'Aiguillon aivan kuin olisi tiennyt, ettei yksikään hänen sanoistaan jää kuulematta. "Rouva Dubarry, jota minä tuskin tunnen, näytti minusta kauneimmalta ja suloisimmalta, mitä naisia tunnen. Päinvastoin, minä voisin rakastua häneen sokeasti, minä rakastaisin häntä rajattomasti: siitä ei estettä."

"Siitä, herra herttua, ettei rouva Dubarry rakastaisi koskaan minua, ja sellaisten välien ensimmäinen ehto on rakkaus. Kuinka te uskottelettekin, että kaunis kreivitär huomaisi täällä, tämän loistavan hovin keskellä, tämän kaikki kauniit avut saaneen nuorison ja häntä palvelevan nuorison joukossa juuri sellaisen olennon, jolla ei ole mitään ansioita, sellaisen, joka ei enää ole nuori ja jota suru painaa, miehen, joka koettaa kätkeytyä kaikkien silmiltä, koska hän tietää, että hänen täytyy pian kadota? Eno, jos minä olisin tuntenut rouva Dubarryn nuoruuteni ja komeuteni aikoina, silloin kun naiset rakastivat minussa kaikkea, mitä nuoressa miehessä rakastetaan, olisi hän ehkä voinut säilyttää minua muistossaan. Sekin olisi jo paljon; mutta kun ihmisellä ei ole mitään, ei menneisyyttä eikä nykyisyyttä, niin ei ole tulevaisuuttakaan. Eno, nuo haaveet täytyy jättää; mutta kuitenkin te olette saanut sydämeni värisemään, niin suloisina ja kultaisina te olette minulle niitä kuvaillut."

Herttua d'Aiguillonin laususkellessa näitä sanojaan niin tulisella äänellä, että Mole olisi sitä voinut kadehtia ja Lekain ottanut sen mallikseen, puraisi Richelieu huultaan ja mietti mielessään:

— Olisikohan tämä vintiö arvannut, että kreivitär kuuntelee meitä? Peste, kuinka hän on ovela. Hänpä on koko mestari. Olenpa tässä varuillani.

Richelieu oli oikeassa; kreivitär kuunteli, ja jokainen d'Aiguillonin sana tunkeusi syvälle hänen sydämeensä; hän nautti pitkän siemauksen herttuan tunnustuksen suloutta, hän ahmi moisesta harvinaisesta uskollisuudesta, joka ei edes läheiselle ystävälle paljastanut menneiden suhteiden salaisuutta, koska ei tahtonut pienimmänkään varjon lankeavan ehkä vielä rakastamaansa olentoon.

"Oh kyllä, tässä suhteessa, eno; sillä kovaksi onnekseni minä pidän asiaa mahdottomana."

"Olethan nyt meidän piiriämme… Sinä näet kreivittären joka päivä, koeta kiehtoa häntä, morbleu!"

"Oman etuniko vuoksi… Ei, sitä minä en tee… Jos minä moinen surkea ajatus mielessäni sattuisin miellyttämään häntä, minä pakenisin maailman loppuun, niin minä häpeäisin itseäni."

— Nyt on teko saatu alkuun, — ajatteli hän, — taikka on d'Aiguillon hölmö.

Yhtäkkiä kuului pihan puolelta jyrinää, ja jotkut äänet kajahuttivat:
"Kuningas!"

"Peijakas!" huudahti Richelieu, "kuninkaan ei pidä saada nähdä minua täällä, minä livistän pois".

"Se on eri asia, sinut täytyy hänen saada nähdä. Jää tänne… jää vain, äläkä. Jumalan nimessä, heitä vielä kirvestäsi kaivoon."

Näin sanoen katosi Richelieu alas pieniä portaita, sanoen vielä lähtiessään herttualle:

NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Herttua d'Aiguillon jäi yksin ja oli aluksi melkoisen ymmällä. Hän oli täydellisesti käsittänyt kaiken, mitä eno oli hänelle sanonut, aavistanut hyvin, että rouva Dubarry kuunteli häntä, ymmärtänyt selvästi, että älykkään miehen täytyi tässä tilaisuudessa olla rohkeana miehenä ja näytellä yksin se osa, johon vanha marski haki itselleen ainoastaan toveria.

Kuninkaan saapuminen esti onneksi selityksen, joka olisi välttämättömästi seurannut herra d'Aiguillonin puritaanisesta suhtautumisesta asiaan. Sillä marski ei ollut sellainen, joka olisi kauan antanut itseään narrata, ja varsinkaan sallinut toisen ihmisen hyveellisyyden säteillä liian suurella loistolla omansa vahingoksi.

Tulija oli tosiaan kuningas. Hänen kannuspoikansa olivat jo avanneet etuhuoneen oven, ja Zamore riensi itsevaltiasta vastaan ja kerjäsi häneltä namuja; liikuttavaa tuttavallisuutta, johon Ludvig XV pahalla tuulella ollessaan vastasi nenänapsulla tai korvien nipistelyllä, mikä kohtelu oli tuolle nuorelle afrikalaiselle sangen vastenmielistä.

Kuningas istahti kiinalaiseen kabinettiin, ja se seikka, että d'Aiguillon kuuli nyt kuninkaan puhelun kreivittären kanssa ensimmäisestä sanasta viimeiseen saakka, sai herttuan vakuutetuksi, ettei hänen ja enon keskustelusta ollut mennyt yhtään sanaa rouva Dubarryn korvien ohitse.

Hänen majesteettinsa tuntui olevan väsynyt kuten hän olisi nostanut suunnatonta painoa. Atlas ei ollut menehtyneempi päivätyönsä jälkeen, pidettyään taivaan kantta kaksitoista tuntia hartioillaan.

Ludvig XV antoi rakastajattarensa kiittää, kehua ja hyväillä itseään. Ja hän kerrotti itselleen koko hälinän, minkä herra de Choiseulin eroittaminen oli saanut aikaan, ja se huvitti häntä suuresti.

Silloin päätti rouva Dubarry koettaa onneaan. Tuuli oli sopiva puhua politiikkaa; ja sitäpaitsi tunsi hän nyt itsensä kyllin rohkeaksi vääntämään nurin vaikka kaikki neljä maanosaa.

"Sire", sanoi hän, "te olette nyt kumonnut, se on hyvä; te olette repinyt alas, se on oivallista. Mutta nyt täytyy myöskin rakentaa."

"Oh, se on jo tehty", vastasi kuningas huolimattomasti. "Onko teillä jo ministeristö?"

"Kas siinä taas veitikka, jolla ei ole järkeä… Oi teitä naisia! Ennenkuin kokki eroitetaan, kuten minulle eräänä päivänä sanoitte, eikö ole hankittava toinen?"

"Sanokaa vielä tosissanne, oletteko jo muodostanut ministeristön?" Kuningas nousi pystyyn leveältä sohvalta, jolla hän oli paremminkin loikonut kuin istunut käyttäen päänalusenaan enimmäkseen kreivittären olkapäätä.

"Luulisipa, Jeanne, että te tahdotte tietää ministeristöni moittiaksenne sitä ja ehdottaaksenne minulle toisen, niin rauhattomalta te tunnutte", sanoi kuningas.

"Oh, sehän kuuluu minun tehtäviini, kreivitär; mutta katsellaan nyt vähän teidänkin ehdokkaitanne…"

"Ensinnäkin meriministerin paikka, jota viimeksi hoiti kunnon herttua de Praslin?"

"Ah, saatiin uusi keksintö, kreivitär: oiva mies, joka ei ole koskaan nähnyt merta."

"Kautta kunniani, se on mainio keksintö. Minä saavutan kansan yleisen suosion ja minua vielä seppelöidään kaukaisimmillakin merillä, — kuvaani nimittäin."

"Juuri hän… Hitto, kuinka te tiedätte tarkoin asiat… Tunnetteko te tuotakin väkeä?"

"Totta kai minun täytyy tuntea, tehän puhutte minulle kaiken päivää parlamenteista. Mutta kuulkaa, sehän mies ei ymmärrä edes, mikä on airo."

"Sen parempi. Herra de Praslin tunsi alansa liian hyvin, ja hän kävi minulle kovin kalliiksi laivanrakennuksineen."

"Oh, mitä niihin tulee, se on eri juttu; siihen virkaan valitsin erikoistuntijan."

"Ei… vaan sotilashenkilön. Finanssimiehet ovat jo melkein syöneet minut puille paljaille."

"Rauhoittukaa, ne minä annan finanssimiehelle, Terraylle. Hän on erinomainen tilintarkastaja ja löytää virheitä kaikissa herra de Choiseulin yhteenlaskuissa. Sanonpa teille, että minä ensin aioin ottaa sota-asioita hoitamaan aivan verrattoman miehen, nuhteettoman miehen, kuten eräät sanovat, ollakseni mieliksi filosofeille."

"Asia oli jo päätetty… Minä olin kutsuttanut herran luokseni, hänen virkavaltuutensa oli jo allekirjoitettu. Ja hän oli jo kiittänyt minua, kun minun hyvä tai paha henkeni, arvostelkaa itse, kreivitär, kumpiko, sai minut yhtäkkiä pyytämään häntä tulemaan tänne Luciennesiin tänä iltana illalliselle ja juttusille."

"Kyllä, tosin hiukan toisilla sanoilla, kreivitär. Mutta joka tapauksessa sanoi hän, että hänen hartain toiveensa oli palvella kuningasta, mutta että hänen oli suorastaan mahdotonta palvella rouva Dubarrya."

"Ymmärrätte, kreivitär, että minä ojensin hänelle käteni… ottaakseni takaisin hänen virkakirjeensä, jonka minä revin kappaleiksi sangen maltillisesti hymyillen; ja sitten ritari katosi. Ludvig XIV olisi kyllä antanut tuon uskalikon mädätä jossakin Bastiljin innoittavassa kellarissa. Mutta minä olen Ludvig XV ja minulla on parlamentti, joka antaa minulle vitsaa, vaikka minun olisi oikeastaan sitä annettava parlamentille. Niin hullusti ovat asiat."

"Mitäpä siitä, sire", vastasi kreivitär suudellen kuninkaallista rakastajaansa monta kertaa, "te olette miesten mies".

"Minkä hän sille voi. Se johtuu siitä, ettei hän enää juokse heidän perässään."

"Älkää puhuko enää minulle koko Richelieusta, hän on ihminen, jota minä en voi kärsiä. Tuo Mahonin voittaja on kuljettanut minut kaikkiin Pariisin pahamaineisiin paikkoihin… ja meistä sepitettiin renkutuksia! Ei, ei! Richelieu, oh, pelkkä nimi saa minut suunniltani!"

"Kaikkia! Eikö tuokin Fornsac ole koko otus herttuaksi ja pääriksi.
Hän on kymmenen kertaa ansainnut joutua teilauslavalle."

"No, häntä en puolustakaan; mutta onhan maailmassa vielä muitakin
Richelieu-suvun jäseniä."

Saattaa arvata, että herttua d'Aiguillon kuunteli viereisessä huoneessa korvat pystyssä.

"Häntä pitäisi minun vihata vielä enemmän kuin muita, sillä hänen tähtensä saan nyt kaikki rääkkyjät Ranskassa niskaani. Mutta hän on jollakin tavalla minun heikko puoleni, enkä voi siinä suhteessa itseäni parantaa; hän on rohkea, eikä ole minusta epämiellyttävä."

"Hän on miehuullinen ja puolustaa kiivaasti kuninkaan etuoikeuksia.
Kas siinä todellinen pääri!"

Silloin pani kuningas käsivartensa ristiin rinnalleen ja katseli kreivitärtä.

"Kuinka te, kreivitär, ehdotatte minulle tällaista juuri hetkellä, jolloin koko Ranska vaatii, että minun on tuo herttua eroitettava ja karkoitettava maasta?"

Silloin pisti rouva Dubarry vuorostaan käsivartensa ristiin. "Äsken te sanoitte Richelieuta uitetuksi kanaksi; no, se nimitys sopii nyt teihin."

"Ja pelkäätte antaa kaksi? Voi toki, nostakaa potkuun molemmat jalkanne, tietysti yksi ensin, toinen sitten. Parlamentti tahtoi pitää Choiseulin; te hänet eroititte. Se tahtoi eroittaa d'Aiguillonin; pitäkää te d'Aiguillon."

"Minä tahdon palkintoa miehelle, joka on teitä puolustanut virka-arvonsa ja varallisuutensa menettämisen uhalla."

"Sanokaa henkensä uhalla, sillä kerran kivitetään hänet kuoliaaksi ystävänne Maupeoun parissa, tuo teidän herttuanne."

"Kiivailenko? Minä en häntä edes tunne; minä näin hänet tänään ja ensi kertaa puhuin hänen kanssaan."

"Ahaa, se on eri asia; mielipiteenne johtuu siis vakaumuksesta, ja minä kunnioitan kaikkia vakaumuksia, koska minulla itselläni ei ole niitä milloinkaan."

"Antakaa siis jotakin Richelieulle tuon d'Aiguillonin tähden, kun ette kerran tahdo mitään antaa d'Aiguillonille."

"Sen minä kyllä ymmärrän… mutta myöhemmin… Ajatelkaa, että hän on kyvykäs ja toimeen pystyvä mies, ja että te saatte hänessä Terrayn ja Maupeoun keralla kaikki Kerberoksen kolme päätä. Ja ajatelkaa lisäksi, että onhan teidän ministeristönne pelkkää leikkiä eikä voi pysyä kauan pystyssä."

"Se on päätetty; mutta nyt teidän täytyy antaa minulle jotakin jo aivan heti."

"Onpas kevyt ratsuväkenne. Herra d'Aiguillon on upseeri ja oikea miekan mies; antakaa hänelle kevyt ratsuväkenne."

Ja herra d'Aiguillon saattoi kuulla hänen majesteettinsa Ludvig XV:n poskelle läiskähtävän oikein rahvaanomaisen suudelman.

"Ei", vastasi rouva Dubarry, "täällä ei ole mitään; te olette väsyttänyt minut upo-uuvuksiin politiikalla… Väkeni on pitänyt puheita ja järjestänyt ilotulituksen; mutta se ei ole valmistanut ruokaa."

"Mutta teitä saatetaan, teitä liehitään ja hyväillään suudelmilla", sanoi tuo huima nainen työntäen kuningasta hiljaa ovelle. Ja viimein sai hän Ludvig XV:n ulos, ja kääntyi sitten katsomaan joka askelmalla taakseen, nauraen niin, että seinät kajahtelivat.

Ulkoportaiden yläpäässä pylväiden välissä pysähtyi kreivitär ja näytti kuninkaalle alas valoa kynttilällä.

"Kuinka te olette ilkeä!" huudahti kreivitär ja lähetti kuninkaalle vielä viimeisen helisevän naurun.

Ja hänen majesteettinsa läksi Luciennesista tyytyväisenä viime letkaukseensa marskia vastaan, jota hän tosiaan inhosi.

Kun rouva Dubarry meni takaisin huoneeseensa, näki hän siellä herttua d'Aiguillonin polvillaan oven edessä, kädet ristissä ja silmät tulisesti häneen luotuina.

"Oh, minä tiedän kaikki", vastasi herttua; "olen kuullut… Kiitos, madame, kiitos!"

"Arvelin olevani sen teille velkaa", lausui rouva Dubarry suloisesti hymyillen. "Mutta nouskaa ylös herttua, tai joudun luulemaan, että teillä on yhtä hyvä muisti kuin äly."

"Sangen mahdollista, madame; sanoihan enoni teille, että minä en ole muuta kuin teidän intohimoinen palvelijanne."

"Ja kuninkaan myöskin; huomenna täytyy teidän mennä hänen majesteettinsa puheille. Mutta nouskaa nyt ylös, olkaa hyvä."

Ja kreivitär ojensi herttualle kätensä, ja herttua suuteli sitä kunnioittavasti.

Kreivitär näytti olevan kovin liikutettu, sillä hän ei puhunut enää sanaakaan.

Myöskin herra d'Aiguillon seisoi vaiti ja yhtä hämmennyksissään kuin kreivitär. Viimein nosti rouva Dubarry päätänsä ja sanoi uudestaan:

"Oi, herttua, ikävät uutiset pitää ilmoittaa aina niin myöhään kuin mahdollista; tehkää toisin, älkää menkö marskin luo, vaan syökää kanssani illallista."

Herttua tunsi aivan kuin nuoruuden ja rakkauden tuoksun lämmittävän ja vilkastuttavan vertansa.

"L'ange, eikö niin?" kuiskasi hänen korvaansa kreivitär polttavin huulin, melkein häneen koskettaen, voidakseen sanoa sen hiljempaa, ja vieden häntä ruokapöytään.

Herra d'Aiguillon saattoi sinä iltana pitää itseään onnen poikana, sillä hän oli vienyt enonsa salkun ja söi vielä kuninkaan osan.

NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Herra de Richelieulla oli kuten kaikilla hovimiehillä yksi hotelli
Versaillesissa, toinen Pariisissa, yksi talo Marlyssä, toinen
Luciennesissa. Sanalla sanoen: asunto lähellä jokaista kuninkaan
asuntoa tai retkeilypaikkaa.

Kun Ludvig XIV oli lisännyt palatsiensa lukua, oli hän sillä teollaan säätänyt jokaisen arvohenkilön velvollisuudeksi olla melkoisen rikas, kaikkien, joilla oli etuoikeus päästä hänen suuriin tai pieniin seurapiireihinsä; sillä muutenhan ei kukaan jaksanut arvonsa mukaisesti laajentaa taloutensa komeutta samassa suhteessa kuin oikkujaan seuraava kuningas laajensi omaansa.

"Marski de Richelieu oleskeli silloin, kun herrat Choiseul ja Praslin eroitettiin toimestaan, Versaillesissa olevassa hotellissaan. Ja tähän hotelliinsa oli hän ajanut eilisiltana Luciennesista, jossa hän oli esitellyt rouva Dubarrylle sisarensa pojan."

Hovi oli nähnyt marskin Marlyn metsässä kreivittären seurassa ministerin epäsuosion jälkeen, nähnyt Versaillesissa, se tiesi hänen saaneen salaisen ja pitkän vastaanoton Luciennesissa. Siitä seurasikin, että kun vielä Jean Dubarry lisäsi näitä aavisteluita jonkinlaisilla vihjauksilla, koko hovi piti velvollisuutenaan nyt kiiruhtaa kumartamaan marski de Richelieutä.

Vanhan herttuan vuoro oli siis nyt nauttia tuota kiitosten, imarrusten ja kohteliaisuuksien suitsutusta, jota kaikki onnenonkijat uhraavat epäjumalalle, olipa hän sitten mikä tahansa.

Marski de Richelieu ei tosin aavistanut, että tällainen onni tulisi hänelle jo nyt; mutta kuitenkin nousi hän varmuuden vuoksi jo sen päivän aamuna, johon olemme päässeet, varmalla aikomuksella tukkia sieraimensa tuolta suitsutukselta, aivan kuin Odysseus muinoin tukkesi korvansa vahalla välttääkseen sireenien laulua. Hänen laskelmainsa mukaan tapahtumien tulos kohtaisi häntä vasta seuraavana päivänä, sillä silloin kuningas julistaisi uuden ministeristönsä jäsenten nimet.

Marski kummastui siis suuresti, kun hän nyt heräsi, — tai paremminkin: kun kova vaunujen jyrinä herätti hänet, — ja hän sai kamaripalvelijaltaan kuulla, että hotellin pihat, odotushuoneet ja salit olivat tungokseen asti täynnä vieraita.

"Nyt on vielä sangen aikaista", vastasi kamaripalvelija nähdessään, millä kiireellä herttua veti yömyssyä pois päästään.

"Tästä lähtien", sanoi herttua, "ei minulla ole määrättyjä tunnin aikoja. Muista se."

"Se oli tyhmästi sanottu; olisi pitänyt lisätä, että minä valvoin myöhään, tai parempi sanoa… Mutta kuule, missä on Rafté?"

"No, älkäähän", virkkoi silloin virkeä, hymyilevä vanhus, joka ilmestyi ovelle. "Tässä Rafté on; mitä hänestä tahdotaan?"

"Ja jos olisin nukkunut, mitä kummaa siinä? Nyt on tuskin vielä selvä päivä."

"Oho, tuntuu kuin sinä aikoisit minua siitä torua", sanoi marski väännellen naamaansa kuvastimen edessä. "Etkö sinä ole tähän tyytyväinen?"

"Minäkö? Mitä iloa tässä minulle on? Te rasitatte tästä lähtien itseänne liikaa ja tulette sairaaksi, ja siitä johtuu, että minä saan hoitaa hallitusta, eikä se ole ollenkaan hauskaa, monseigneur."

"Minä olen täsmälleen neljä vuotta nuorempi kuin te, monseigneur.
Niin, niin, minä olen vanha."

"Sehän on luonnollista. Mutta oletko kuullut heidän juttelevan minun nimittämisestäni virkaan?"

"Vieläpä niiden puolelta, jotka teitä tarvitsevat. Minkälainen onkaan se niiden taholta, joita te tarvitsette, monseigneur!"

"Minun täytyy sanoa sinulle, Rafté", virkkoi vanha marski teeskennellen keveää naurua, "että ne, jotka väittävät sinua imartelijaksi…"

"Kuulkaa, monseigneur", vastasi Rafté, "miksi te annoitte valjastaa itsenne mokoman auran eteen, jota kutsutaan ministeriöksi? Oletteko väsynyt onnelliseen elämään?"

"Corbleu, ettehän ole maistanut arseniikkiakaan; miksi ette pistä sitä suklaanne sekaan, uteliaisuuden vuoksi?"

"Rafté, sinä olet laiskuri; nyt sinä aavistat, että saat sihteerinäni paljon työtä, ja pelkäät… ja äsken sinä sen tunnustitkin." Marski antoi pukea itsensä hyvin huolellisesti.

"Minun pitää saada sotilasryhti", kehoitti hän kamaripalvelijaansa, "ja anna minulle sotilas-kunniamerkkini".

"Mutta minä en ole vielä nähnyt kuninkaan virkanimitystä, se ei ole oikein paikallaan."

"Kuinka sinä olet tullut epämiellyttäväksi vanhoilla päivilläsi,
Rafté, sinä saivartelet muotoseikkoja ja kielen puhtautta. Jos tämän
olisin tiennyt, en olisi teettänyt sinulla tulopuhetta, jonka pidin
Akatemiassa: se teki sinut tuollaiseksi pedantiksi."

"Mutta, kuulkaas, monseigneur, koska me nyt olemme hallitus, niin olkaamme järjestystä rakastavia… Omituinen seikka…"

"Niin, kreivi de la Vaudraye, jonka kanssa juuri puhuin tuolla kadulla, ilmoitti, ettei vielä ollut päätetty mitään varmaa ministeriöstä."

"Herra de la Vaudraye on oikeassa, — mutta olet siis jo ollut ulkona kaupungilla?"

"Pardieu, täytyihän. Tämä kirottu vaunujen jyrinä herätti minut, minä annoin pukea itseni, pistin rintaani sotilaalliset arvomerkit, minäkin, ja ajelin kaupungilla."

"Niin, hän sanoi minulle, että hänen herransa on nimitetty sotaministeriksi."

"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."

Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea, väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.

"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".

Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja rahamaailman parhaat nimet.

"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"

"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.

Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.

Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen, kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden kustannuksella.

Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa "ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.

Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin toiveensa, halunsa, mielipiteensä.

Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.

Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa hyvän tahdon esteenä.

Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen taitavalla tavalla.

Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski rauhaan ja tärkeihin tehtäviinsä, sanottiin.

Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.

"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea, vilpittömästi ja koko sydämestäni."

"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin salaperäiseksi.

"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä… Mitään ei ole vielä ratkaistu, se on pelkästään huhua."

"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."

"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; — Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen kanssaan."

"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä hän valitti.

"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme muistamisen."

Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika, selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.

"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti; "minulta tullaan jotakin pyytämään".

"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär, jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva. Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt, tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"

"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja tyttäreni vaikutuksella…"

"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet äkkiä. Ja hän ajatteli: — Vai niin, sinun tyttäresi… Mutta hän on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa… Maltahan siinä, minä en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee, niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä, puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.

"Ma foi, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni, jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti suitsista, kuten tiedät."

— Mitä tämä nyt minuun kuuluu? — ajatteli marski näyttäen jo selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.

"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta, kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä… Toimita se asia minulle, suuri ystäväni."

"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.

"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."

— Kas niin, enkös arvannut oikein, — ajatteli Richelieu. — Hän on kreivittären vimmatuimpia vihollisia… kylläpä tulikin miehensä luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka tekevät hänet aivan mahdottomaksi…

"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.

"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.

"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä minulle tuolla tavoin?"

"Ja miksikä ei?… Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte, riittävä syy, jonka nojalla toinen saa… tehdä vääryyttä, toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt olen ministeri ja te tulette."

"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani; minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon…"

"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.

Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri, ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:

"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni, että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi… Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin, jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi… Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."

"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni; hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia halpamaisia temppuja.

"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen, loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."

"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."

Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:

"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."

Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja huusi:

Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean Dubarry.

Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja harmissaan askeleen taaksepäin.

"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti; "minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."

NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Jean Dubarry vimmastui parooni de Taverneyn loukkaavasta lähdöstä, meni jo pari askelta hänen perässään, mutta kohautti sitten olkapäitään ja tuli takaisin marskin luo.

"Mies, joka koettaa syrjäyttää meidät ja käyttää sitä varten mitä keinoja tahansa… Mutta Jean on varuillaan, ja Jean on selvänäköinen!"

"Onpa se nyt vaikea nähdä. Hän on dauphinen puoluetta, hyvä marski… ja hänellä on pieni tappelukukkonsa."

"Pikku mies, joka on opetettu pureskelemaan ihmisiä kinttuihin, tappelupukari, joka on pistänyt miekalla olkapäähän Jeania… Jean-parka."

"Teitäkö? Sittenpä hän on teidän henkilökohtainen vihollisenne, rakas varakreivi", virkkoi Richelieu muka ällistyen.

"Ah, miten omituisesti luontaiset taipumuksemme määräävät tekojamme. Minä en sitä asiaa tiennyt, ja kuitenkin hylkäsin minä kaikki, mitä hän pyysi. Jos olisin tuntenut tämän jutun, en olisi häntä ainoastaan neuvonut lähtemään, vaan potkinut ovelle… Olkaa huoletta, varakreivi, nyt saa tuo korea tappelupukari kokea minun kouraani, sen hän pian huomaa."

"Niin, te voitte riistää häneltä halun karata ihmisten kimppuun keskellä maantietä… Kah, minä en ole teitä vielä onnitellutkaan."

"Ma foi, oli siinä vaivaa; mutta mitäpä se haittaa, kun vain onnistuu. Olette nyt tyytyväinen, vai mitä?"

"Siinä ei epäilemistä; mutta se oli peijakkaan läimäys, kyllä siitä ulina nousee."

"Tietysti hän", toisti Jean. "Oh, parlamentit nousevat ilmikapinaan, sillä tämä on uusi Ludvig XIV:n piiskanisku; ne saivat sievästi selkäänsä, herttua, se on varma."

"Sehän on itsestään selvä, kun parlamentit niin vihaavat miestä, joka on pannut nuo vainoamiset alkuun."

"Minä olen varma siitä niinkuin koko Ranska. Mutta se on samantekevää, herttua, te teitte erinomaisen viisaasti, kun annoitte hänen tulla noin peittelemättä, selvä teko muistossa."

"Kenenkä?… Sanokaa, kenen, varakreivi? Istun tässä kuin neulan terillä, en ymmärrä puheestanne sanaakaan."

"Oi, sangen viisaasti, sangen viisaasti! — Hän auttaa minua, sitähän tahdotte sanoa."

"Hän auttaa kaikkia meitä! Tiedätte että hän on hyvissä väleissä
Jeannetten kanssa?"

"Mitä parhaissa. He ovat jo jutelleet keskenään ja ymmärtäneet mainiosti toisensa, siitä lyön vaikka vetoa."

"Hän ei pääse vuoteesta ennenkuin kello yhdeksän, kymmenen tai yksitoista aamulla."

"No, tänä aamuna näin d'Aiguillonin vaunujen lähtevän Luciennesista, kun kello oli vasta tuskin kuusi."

"Juuri tänä aamuna. Ymmärrättehän, että jos Jeannette on ollut niin aamuvirkku, että on antanut sisarenne pojalle vastaanoton näin varhain aamulla, on hän suorastaan hullaantunut teidän rakkaaseen sisarenpoikaanne."

"Kyllä, kyllä", jatkoi Richelieu ja hieroi käsiään vastatusten; "kello kuusi. Hyvin tehty, d'Aiguillon!"

"Se vastaanotto mahtoi alkaa kello viisi… ihan yöllä. Se on ihmeellistä…"

"Suorastaan ihmeellistä", toisti marski. "Todellakin ihmeellistä, rakas Jean!"

"Ja te kolme olette nyt ystävyksin kuin Orestes, Pylades ja vielä yksi Pylades lisää."

Juuri kun marski hieroi kaikkein tyytyväisimmin kämmeniään, astui sisään herttua d'Aiguillon.

Sisarenpoika tervehti enoaan valittava ilme kasvoillaan, sellainen ilme, joka sai Richelieun aavistamaan suurimman osan koko totuudesta, ellei juuri tietämään sitä kaikkea.

Marski kalpeni kuin häneen olisi lyöty surmaava haava. Hänelle tuli heti tunto, että hovissa ei ihmisellä ole ystäviä eikä sukulaisia, vaan että jokainen siellä hoitaa omia etujaan.

— Minä olin aika hölmö, — ajatteli marski. — Sitten kysyi hän tukahuttaen raskaan huokauksen:

"Se oli armoton läimäys parlamenteille", virkkoi Richelieu toistaen varakreivin sanoja.

"Herra varakreivi on kertonut minulle kaikki", vastasi Richelieu; "yksinpä varhaisen käyntinne Luciennesissakin tänä päivänä, ennen päivän valkenemista. Teidän virkanimityksenne on suuri voitto suvulleni."

"Mitä helkkaria hän sanoo?" äännähti Jean pannen käsivartensa ryntäille ristiin.

"Kyllä uskon; mutta minä, minä en käsitä mitään… Pahoillanne…
Ahaa, nyt ymmärrän… siksi, ettei hän kohta päässyt ministeriksi.
Niin, niin… nyt sen käsitän."

"Ah, väliaikaisuutta siis", äännähti marski tuntien sydämessään toivon jälleen heräävän; toivon, tuon kunniaa ja rakkautta tavoittelevan ihmisen alinomaisen pettäjän.

"Mutta siitäkin ajasta on maksu runsas", huudahti Jean. "Versaillesin parhain päällikköpaikka."

"Oh, aivan niin, se on melkoisen vaatimaton paikka niin pystyvälle miehelle", sanoi hän huulillaan hymy, jonka ilmettä on mahdoton kuvata. "Mutta mitäpä sille voi, herttua. Kauneinkaan nainen maailmassa ei voi antaa enempää kuin mitä hänellä on, vaikka hän olisi kuninkaan rakastajatar."

"Onneksi on teille luvattu, että pääsette nopeasti ylenemään. Minä onnittelen teitä, herttua, onnittelen vilpittömästi… Teidän älykkyytenne ja taitavuutenne asian sovittelussa on yhtä suuri kuin hyvä onnenne… Hyvästi, minulla on työtä; älkää unohtako minua, kun tulee kysymys suosionosoituksistanne, rakas ministeri." D'Aiguillon vastasi ainoastaan:

Sitten hän kumarsi enolleen ja meni ulos huoneesta, arvokkaana kuin hän oli aina jo luonnostaan; nyt oli hän päässyt taas eräästä ylen tukalasta asemasta, jollaisia hänellä oli ollut usein vaikeuksista rikkaassa elämässään.

Kun d'Aiguillon oli mennyt, kiiruhti Richelieu sanomaan Jeanille, joka ei ollut oikein varma, miten ymmärtää enon ja sisarenpojan keskinäisiä kohteliaisuuksia:

"Mikä hänessä on kaunista, niin, mikä tuossa d'Aiguillonissa on suorastaan ihailtavaa, on hänen vilpittömyytensä. Hän on älykäs ja avosydäminen mies; hän tuntee hovin ja on kunniallinen kuin nuori tyttö."

Näin jutellessaan kierteli Richelieu kiireesti nojatuolinsa ympärillä; hän etsi jotakin, jota hän ei keksinyt.

"Marski", virkkoi Jean Dubarry merkitsevästi, "nyt me neljä toteutamme yhdessä muinaisajan tarinan vitsakimpusta; tiedättehän, vitsoista, joita muut eivät voineet taittaa".

"Sitä että kälyni on valta, d'Aiguillon sen toimeenpanija, te olette neuvonantaja, ja minä silmälläpitäjä."

"Ja kun asiat ovat sillä tavalla, koettakoot pistää kynsiään kälyni oikeuksiin. Minä pidän puoleni kaikkea ja kaikkia vastaan."

"Yrittäköötpäs nyt tunkea kälylleni kilpailijattaria!" huudahti Jean suunnitelmistaan ja voitokkuudesta juopuneena.

"Olipa hän vaikka niin kaunis kuin Kleopatra tai niinkuin… minun kälyni, niin en häntä enää pelkää… kun kerran olemme liitossa."

"Te sanoitte, että parooni de Taverney asuu Pariisissa, Rue
Saint-Honorén varrella, eikö niin?"

"En minä sanonut Rue Saint-Honorén varrella; hän asuu Rue Coq-Héronin varrella. Tuliko teille jokin aatos, miten voisitte kurittaa tuota Taverneytä?"

"Te olette verraton mies; minä jätän nyt teidät ja katoan hiukan tiedustelemaan, mitä kaupungissa arvellaan."

"Hyvästi siis, varakreivi… Mutta, muistaessani, te ette maininnut minulle uuden ministeristön jäseniä?"

"Oh, ne ovat muuttolintuja: Terray Bertin, en muista useampia… Lyhyesti sanoen: vaihtorahaa, kunnes viimein oikea ministeri d'Aiguillon nimitetään paikkaansa."

— Jota ei ehkä tapahdukaan, — arveli marski, suoden varakreivi
Jeanille hyvästiksi kaikkein ystävällisimmän hymynsä.

Jean poistui. Rafté tuli sisään. Hän oli kuullut kaikki ja tiesi, miten nyt käyttäytyä; hänen epäilyksensä olivat olleet tosia. Hän ei sanonut isännälleen mitään, niin hyvin tunsi hän marskin.

Eikä Rafté kutsunut huoneeseen edes kamaripalvelijaa, vaan riisui itse marskin ja vei hänet vuoteeseen, johon vanhus pujottautui heti, väristen kuin kuumeessa ja nielaistuaan pillerin, jonka sihteeri oli hänelle tuonut.

Sitten veti Rafté verhot sängyn eteen ja meni ulos. Odotushuone oli jo täynnä touhuavia ja nuuskivia lakeijoja. Rafté pisti kätensä ensimmäisen kamaripalvelijan kainaloon ja sanoi:

"Hoitelehan nyt hyvin marskia, sillä hän on sairas, hänelle tuli tänä aamuna paha vastoinkäyminen; hänen täytyi olla epäkuuliainen kuninkaalle…"

"Niin, hänen majesteettinsa lähetti marskille ministerinsalkun; mutta kun marski sai tietää, että se olisi tullut hänelle rouva Dubarryn toivomuksesta, kieltäytyi hän ottamasta sitä vastaan. Ah, tämä on suurenmoisen kaunista, ja pariisilaisten tulisi nyt pystyttää marskille riemuportti. Mutta järkytys oli ankara, ja isäntänne on nyt sairas; hoida häntä huolellisesti."

Lausuttuaan nämä sanat, joiden pikainen leviäminen oli varma, meni
Rafté työhuoneeseensa.

Neljännestunnin päästä tiesi koko Versailles marskin jalon, isänmaallisen ja uljaan teon. Ja marski de Richelieu jälleen nukkui syvää unta sen kansansuosion untuvilla, jonka hänen sihteerinsä oli osannut hänelle hankkia.

VIIDESKYMMENES LUKU

Samana päivänä kello kolme läksi neiti de Taverney huoneestaan mennäkseen dauphinen luo, joka tavallisesti antoi lukea itselleen ääneen ennen päivällistä.

Apotti, hänen kuninkaallisen korkeutensa entinen esilukija, ei enää hoitanut tointaan. Hän oli antautunut korkeamman politiikan asioihin, sitten kun hän eräissä diplomaattisissa juonissa oli näyttäytynyt melkoisen taitavaksi älyniekaksi.

Neiti de Taverney läksi siis huoneestaan ja toimeensa, melkoisen hienossa puvussa. Hänellä oli vielä niinkuin kaikilla Trianonin uusilla asukkailla haittana epämukavuudet, joita liian nopea ja äkillinen majanmuutto tuo myötään. Hän ei ollut vielä ennättänyt järjestää mitään, ei palveluskunta-asioitaan eikä tuoda tänne kaikkia pikkutavaroitaan. Eräs kamarineitsyt oli nyt pukenut hänet tilapäisesti rouva Noaillesin luona, tuon mielipiteissään jyrkästi pysyvän hovinaisen, jolle dauphine oli antanut nimen rouva Etiketti.

Andrée-neidillä oli yllään sininen silkkileninki, jonka vyötärys oli niin pitkä ja ihonmukainen, että hän oli kuin mikä kimalainen. Puku oli avorintainen ja se jakautui edestä kahtia, näyttäen musliinista ommellun alusröijyn, joka oli koristettu kolmella kirjatulla röyhellysnauhalla. Hihat olivat lyhyet ja samoin kirjattua musliinia ja pyälletyt suista sekä varustetut poikkilaskoksilla olkapäistä alkaen; niiden keralla peitti Andréen olkapäitä lisäksi vaatimattomasti kirjailtu pikku saali, joka kainosti kätki myöskin nuoren tytön povea. Neiti Andrée oli sitonut kauniin tukkansa yhteen yksinkertaisesti sinisellä nauhalla, saman värisellä kuin pukukin; ja tuo tukka, joka aaltoili pitkinä ja paksuina kiharoina hänen poskillaan, kaulallaan ja olkapäillään, kaunisti häntä paljoa enemmän kuin mitkään höyhentöyhdöt, haikaran sulat ja pitsit, jollaisia siihen aikaan yleensä käytettiin; niin suuresti lisäsivät ne neidon samalla ylpeäin ja häveliäiden kasvojen loistetta, tuon kalpean ja puhtaan ihon, jota keinotekoinen väri ei ollut vielä koskaan tahrannut.

Ulos tultuaan alkoi Andrée vetää valkeita silkkihansikkaita käsiinsä, jotka olivat niin hienot ja kyynärvarsista pyöreät kuin suinkin olla saattaa; kun taas hänen vaaleansinisten silkkikenkäinsä korkeain kantain jäljet painuivat kevyesti hiekkaan.

Kun hän saapui Trianonin paviljonkiin, sai hän kuulla, että madame la dauphine oli lähtenyt kävelemään arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa. Ylemmästä kerroksesta kuului kuitenkin sorvipenkin rattaan natina, sillä siellä valmisti monsieur ja dauphin varmuuslukkoa erääseen arkkuun, josta hän piti paljon.

Päästäkseen heti dauphinen luo riensi Andrée suoraan kukkakentän poikki tavoittamaan valtiatartaan, kentän, jolla öiksi huolellisesti peitetyt kukat myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohottivat yhä kalvenneita päitään hengittääkseen nopeasti vaipuvan päivän säteitä, auringon, joka oli niitä itseäänkin kalpeampi. Ja koska ilta jo läheni, ja siihen aikaan vuodesta tulee pimeä jo kello kuusi, niin asettelivat puutarhurit kullakin kukkalavalla paraikaa lasisia kupuja arimpain kasvien päälle.

Erään lehtikujan mutkassa, jota reunustivat aina vihannoivat puut ja Bengalin ruusut ja joka vei sievälle nurmikolle, huomasi Andrée yhtäkkiä, että eräs puutarhapojista kohosi hänet nähdessään lapionsa nojaan seisomaan ja tervehti häntä kohteliaammin ja taitavammin kuin työmies tavallisesti osaa.

Andrée katsoi poikaan ja tunsi hänessä Gilbertin, jonka kädet olivat työstä huolimatta niin valkeat, että herra de Taverney olisi voinut joutua siitä epätoivoon.

Andrée punastui tahtomattaankin; hänestä tuntui kuin olisi Gilbertin läsnäolo täällä ollut jotakin kummallista kohtalon leikkiä.

Mutta hän oli liian rehellinen ja rohkea sielu voidakseen vastustaa tunnelmaa ja jättääkseen vastaamatta erääseen kysymykseen, jonka hänen rauhaton mielensä hänelle nyt teki.

Hän pyörsi takaisin, ja Gilbert, joka oli tullut jälleen kalpeaksi ja katseli hänen menoaan synkin silmin, heräsi silloin uudelleen eloon ja syöksähti juoksemaan hänen luokseen.

"Te voitte nyt paremmin, neiti?…" kysyi Gilbert niin vapisevalla äänellä, että saattoi aavistaa, millä vaivalla se tunkeusi hänen sydämestään Sen pienimmätkin värähdykset ilmaisten.

"Ahaa, kyllä… Kiitos, herra Gilbert, minä voin paremmin; se ei ollut mitään."

"Oh, te olitte vähällä joutua tuhon omaksi", sanoi Gilbert syvästi liikutettuna; "vaara oli hirvittävä".

Nyt tuntui Andréesta olevan aika lyhentää tätä pakinaansa tavallisen työmiehen kanssa keskellä kuninkaallista puistoa.

"Eikö neiti suvaitsisi ottaa ruusua?" kysyi Gilbert vavisten ja hikihelmet otsallaan.

"Mutta, monsieur", vastasi Andrée, "te tarjoatte minulle sellaista, joka ei ole teidän omaanne".

Gilbert ällistyi ja tyrmistyi niin, ettei voinut vastata mitään. Hänen päänsä painui kumaraan. Mutta kun Andrée katsoi häneen jollakin tavoin iloissaan siitä, että oli muka näyttänyt ylemmyytensä, niin Gilbert kohottausi pystyyn ja tempaisi kauneimmasta ruusupensaasta kokonaisen oksan, joka oli täynnä kukkia, ja alkoi nykiä kukkia irti niin kylmästi ja ylpeästi, että Andréeta hämmästytti.

Andrée oli oikeuttarakastava ja hyvä, ja hän siis huomasi loukanneensa syyttä alempiarvoista, joka oli koettanut olla hänelle kohtelias. Niin ollen jatkoikin hän kävelyään virkkamatta enää sanaakaan, kuten aina ylpeä ihminen tuntiessaan tehneensä vääryyttä. Näin hän menetteli, vaikka anteeksipyyntö tai hyvittävä sana ehkä pyörikin jo hänen huulillaan.

Myöskään Gilbert ei puhunut enää mitään. Hän heitti pois ruusunoksan ja tarttui lapioonsa. Mutta hänen luonteessaan yhtyivät toisiinsa ylpeys ja oveluus; hän kumartui tosin muka työskentelemään, mutta katseli salaa kuitenkin, miten Andrée poistui. Erään lehtikujan mutkassa ei Andrée voinutkaan olla kääntymättä ja katsomatta taakseen. Hän oli nainen.

Gilbert tyytyi tähän heikkoudenmerkkiin ja mietti mielessään, että tässä taistelussa oli hän, Gilbert, voittanut.

— Hän ei ole niin voimakas kuin minä, — ajatteli Gilbert itsekseen, — ja minä saan kerran valtaani hänet. Hän on ylpeä kauneudestaan, nimestään, yhä nousevasta onnestaan, ja hän pilkkaa rakkauttani, jonka hän ehkä aavistaa; mutta sellaisena on hän yhä haluttavampi köyhästä työmiehestä, joka hänet nähdessään vapisee! Oi, kerran saa hän maksaa minulle tämän vapisemisen, tämän miehelle sopimattoman väristyksen, kaikki raukkamaisuudet, joihin hän minua pakottaa. — Mutta tänään olen saanut tarpeeksi aikaan, olen voittanut viholliseni, — lisäsi sitten Gilbert. — Minä, jonka olisi pitänyt olla heikompi häntä, koska rakastan, olen ollut kymmenen kertaa väkevämpi.

Nämä viimeiset sanat hän toisti vielä uudestaan, hurjan riemun vallassa; sitten pusersi hän toisella kädellään suonenvetoisesti älykästä otsaansa ja pyyhkäisi siitä pois kauniit mustat hiuksensa, sysäsi rajusti lapionsa kukkalavan multaan ja läksi ryntäämään kuin peura läpi kypresseistä ja marjakuusista istutetun pensasaidan, riensi nopeasti kuin tuuli yli lasikuvulla peitettyjen kukkaistutusten, joita hän ei tallannut yhtään, vaikka hän juoksi vimmatun lailla; ja niin riensi hän suoraan sen välimatkan päähän, jonne Andrée kulki kiertotietä.

Siellä näki Gilbert Andréen tosiaan tulevan, näki hänen tulevan ajatuksissaan ja melkeinpä nöyryytettynä, kauniit silmät luotuina alas, kostea ja hervonnut käsi heilahdellen hiljaa puvun kahisevaa silkkiä vastaan. Ja saarnin takana kätkössä seistessään kuuli Gilbert Andréen huokaavan parikin kertaa niinkuin tyttö olisi puhellut itsekseen. Viimein tuli Andrée niin lähelle saarneja, että jos Gilbert olisi ojentanut kätensä, olisi hän voinut sipaista Andréeta käteen, ja mieletön ja pyörryttävä kuume vaatikin häntä tekemään niin.

Mutta Gilbert rypisti vain käskevästi kulmakarvojaan, ja aivan kuin itseään vihaten hän painoi nyrkkinsä sydäntään vasten ja sanoi:

Gilbert olisi ehkä pitkäksi aikaa syventynyt tällä tavoin Andréeta katselemaan, sillä lehtikuja oli pitkä ja Andrée kulki kovin hitain ja tasaisin askelin, mutta lehtikujaan toi sivukäytäviä, joita myöten sille pääsi myöskin muita kulkijoita; ja nyt oli Gilbertillä niin kova onni, että muuan asiaan kuulumaton tuli pian lehtikujalle; hän tuli ensimmäiseltä sivupolulta vasemmalta, nimittäin melkein paikalle, joka oli Gilbertiä kätkevää talvisinkin viheriöivää puuryhmää vastapäätä.

Tuo häiritsevä kulkija asteli hitain ja tahdikkain askelin; hänen päänsä oli pysty, hattu hänellä oli oikeassa kainalossa ja vasen käsi lepäsi miekan kahvalla. Hänellä oli samettinen puku ja kärpännahalla sisustettu vaippa hartioilla; ja astellessa hänen kaunis pohkeensa ja jalkateränsä, jotka olivat korkearintaiset kuin jalorotuisen miehen ainakin, ponnahtelivat komeasti.

Tuo herra huomasi kulkiessaan Andréen, ja nuoren tytön muoto oli hänestä kai miellyttävä, sillä hän kiirehti askeleitaan ja poikkesi viistoon yli ruohikon päästäkseen Andréen kohdalle ja hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.

Kun Gilbert huomasi tämän herran, huudahti hän tahtomattaankin ja pakeni saarniensa luota kuin pensaikosta peloitettu rastas.

Tulokkaan aikomus onnistui; hän oli varmaan tottunut sellaiseen, ja kolmessa minuutissa ehti hän Andréen kohdalle, josta hän oli ollut kolme minuuttia sitä ennen pitkän matkan päässä.

Kun Andrée kuuli hänen askeleensa, väistyi hän ensin hiukan sivummalle, antaakseen herran mennä ohitseen. Ja kun herra sitten meni sivuitse, katseli Andrée häntä.

Ylhäinen herra katseli myöskin Andréehen, ja katseli kovin tarkkaavasti, jopa hän pysähtyikin nähdäkseen tarkemmin hänet, ja kun hän oli Andréen nähnyt, niin kääntyi ja sanoi kohteliaasti:

Tämän äänen kuullessaan kohotti Andrée päätänsä, ja näki silloin parinkymmenen askeleen päässä takanaan kaksi hitaasti astelevaa kaartin upseeria. Sitten huomasi hän tuon herran kärpännahkaisen vaipan alla sinisen ritarinauhan, ja siitä huomiosta hän aivan kalpeni ja pelästyi. Eikä hän voinut virkkaa odottamattomalle puhuttelijalleen vastaukseksi hänen ystävälliseen kysymykseensä muuta kuin:

"Neiti…", vastasi Ludvig XV lähestyen häntä, "minä olen niin likinäköinen, että minun täytyy kysyä nimeänne".

"De Taverney", supisi nuori tyttö niin tyrmistyksissään ja vavisten, että hänen äänensä tuskin kuului.

"Ah, aivan niin; pieni, ihana kävelyretki täällä Trianonissa, vai mitä, neiti?" kysyi kuningas.

"Minä olen menossa hänen korkeutensa madame la dauphinen luokse, joka odottaa minua", vastasi Andrée vavisten yhä enemmän.

"Neiti, minä saatan teitä", vastasi Ludvig XV: "sillä näin maalaisnaapurina, minä olen menossa tyttäreni luo vieraisille; suvaitkaa nojautua käsivarteeni, koska meillä on sama matka".

Andrée tunsi aivan kuin pilven pimentävän näkönsä ja syöksyvän veren keralla kuohuvina pyörteinä hänen sydämeensä. Moinen kunnia köyhälle tyttö-paralle: että kuningas, maan itsevaltias herra, tarjoaa kätensä, hänelle, — sellainen odottamaton ja uskomaton kunnia, sellainen armo, jota koko hovi olisi voinut kadehtia: se oli Andréesta unta!

Ja siksi lyykistikin Andrée peloissaan niin kunnioittavasti, että kuningas piti tarpeellisena kumartaa hänelle vielä uudestaan. Ludvig XV muisti nimittäin aina Ludvig XIV:n hovimenoja ja kohteliaisuutta koskevissa kysymyksissä, ja pelkästään niissä. Muuten: nämä kohteliaat tavat olivat peräisin kyllä paljon kaukaisemmiltakin ajoilta kuin Ludvig XIV:n, nimittäin Henrik IV:n hovista.

Kuningas tarjosi siis Andréelle kätensä ja Andrée laski polttavat sormiensa päät kuninkaan hansikkaalle, ja sitten jatkoivat he matkaansa paviljonkia kohti, jossa kuningas aikoi kertomansa mukaan tavata dauphinen tekemässä suunnitelmiaan arkkitehtinsä ja ylipuutarhurinsa kanssa.

Voimme vakuuttaa, että Ludvig XV valitsi pisimmän tien saattaessaan Andréeta pikku Trianoniin, vaikka hän ei tavallisesti pitänyt paljoa kävelemisestä. Ja sen erehdyksen huomasivatkin jo ne kaksi upseeria, jotka astelivat heidän perässään, ja olivat siitä nyreällä mielellä, sillä he olivat ohuissa pukimissa ja ilta kylmeni.

He saapuivat perille liian myöhään, koskapa eivät tavanneet enää dauphinea sieltä, missä olivat toivoneet hänet kohtaavansa. Marie Antoinette oli juuri lähtenyt sieltä pois, sillä hän ei tahtonut antaa dauphinin odottaa, dauphin kun söi mielellään päivällisensä juuri kello kuuden ja seitsemän välillä.

Hänen kuninkaallinen korkeutensa ehti kotiinsa juuri oikeaan aikaan. Ja koska dauphin, joka oli sangen täsmällinen, seisoi jo odottamassa salin ovella ja oli valmis menemään ruokasaliin, ja koska hovimestari samassa ilmestyi paikalle, niin heitti dauphine viittansa erään kamarineitsyen käsiin, meni dauphinin luo, pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti miehensä kanssaan ruokasaliin.

He istuivat kahden puolen pöytää, kun taas pöydän yläpää oli tyhjä, sillä kuninkaan totuttujen yllätyksien varalta oli se aina vapaa, silloinkin, kun muu pöytä oli täynnä vieraita.

Pöydän yläpäästä otti ison tilan munalukolla varustettu kotelo, jossa kuninkaan pöytäkalustoa säilytettiin. Mutta hovimestari, joka ei nyt odottanut sille paikalle vierasta, tarjoili aterioitsijoille siltä puolelta pöytää.

Dauphinen tuolin takana istui rouva de Noailles, tarpeeksi suuren välimatkan päässä päästääksensä palvelijat hyvin liikkumaan. Hän istui kovin jäykkänä, mutta sen verran oli hän kuitenkin ottanut kasvoilleen herttaisuutta kuin tällaisella päivällisaterialla tarvittiin.

Rouva de Noaillesin vieressä istui muita hovinaisia, joiden asema hovissa antoi heille oikeuden tai suosion olla läsnä heidän kuninkaallisten korkeuksiensa aterioidessa.

Kolme kertaa viikossa söi rouva de Noailles samassa pöydässäkin kuin dauphin ja madame la dauphine. Mutta niinä päivinä, jolloin hän ei siinä syönyt, piti hän tarkan huolen siitä, että hän oli aterioilla kuitenkin läsnä. Tämä oli sitäpaitsi hyvä keino panna vastalauseensa sitä uudistusta vastaan, että hänen osanottonsa aterioihin oli nykyään vähennetty neljällä kerralla seitsemästä viikossa.

Vastapäätä herttuatar de Noaillesia, joka oli saanut dauphinelta lisänimen rouva Etiketti, istui melkein samanlaisella kohokkeella kuin hänkin herttua de Richelieu.

Hänkin noudatti tarkoin sovinnaisuuden sääntöjä, mutta kuitenkin sillä eroituksella, ettei hänen tarkkuuttaan kukaan huomannut, sillä sitä kätki mitä täydellisin aistikkuus, jopa joskus mitä hienoin ilveilykin.

Tästä madame la dauphinen ylikamarijunkkarin ja ylihovimestarinnan luonteiden eroavaisuudesta johtui nyt, että pakina lakkasi aina rouva de Noaillesin puolella pöytää ja heräsi jälleen eloon herttua de Richelieun puolella.

Marski oli matkustanut kaikissa Euroopan hoveissa ja oli niiden kunkin piirissä koonnut itseensä tuota hienoa ja hänen luonteeseensa parhaiten sopivaa taitoa, jolla hän osasi ihmeteltävän joustavasti kertoa kaikki jutut, mitä vaadittiin niin hyvin nuoren ruhtinasparin ruokapöydässä kuin rouva Dubarryn huviaterioilla.

Marski huomasi, että madame la dauphine söi tänä iltana hyvällä ruokahalulla ja että dauphin oikein ahmi. Hän oletti siis, ettei isäntäväki ollut nyt halukas pakinoihin ja että nyt piti siis ainoastaan antaa rouva de Noaillesin kärsiä ennakolta tunti kiirastulta. Sentähden rupesi marski puhumaan filosofiasta ja teatterista, — keskustelunaiheita, jotka olivat arvokkaasta herttuattaresta suorastaan kauheita. Hän kertoi ensin erään jutun, joka oli antanut syyn Ferneyn filosofille — sillä nimellä mainittiin jo siihen aikaan La Henriaden runoilijaa, Voltairea — erääseen hänen viimeiseen ihmisystävälliseen sutkaukseensa. Ja kun hän näki, että herttuatar oli ihan kiusaantunut, vaihtoi hän puheenaihetta ja kuvaili nyt, minkälainen touhu hänellä ylikamarijunkkarina oli saada kuninkaallisen teatterin näyttelijät esittämään osansa enemmän tai vähemmän huonosti.

Madame la dauphine piti kaikista taiteista, ja varsinkin teatterista. Hän oli lähettänyt neiti Raucourtille täydellisen Klytaimnestrapuvunkin. Hän kuunteli siis herra de Richelieutä paitsi kärsivällisesti myöskin ilokseen.

Silloin nähtiin ylihovimestarinna-paran jo unohtavan etikettinsä ja liikahtelevan kohokkeellaan tuskastuneena, niistävän äänekkäästi nenäänsä ja pudistavan arvoisaa päätänsä, huomaamatta edes puuteripilveä, joka pöllähti jokaisella liikkeellä ympäri hänen otsaansa niinkuin pohjatuulen puuskat tupruttavat lunta Mont-Blancin huipulla. Mutta marskin mielestä ei riittänyt huvittaa pelkästään madame la dauphinea, täytyi olla myöskin monsieur la dauphinin mieliksi. Richelieu jätti siis rauhaan teatterin, jota Ranskan kruununperijä ei ollut koskaan liioin suosinut, ja alkoi nyt puhua ihmisyyden filosofiasta. Ja sitten hän antautui tarinoimaan englantilaisista yhtä suurella lämmöllä kuin Rousseau ympäröi Edvard Bomstonin persoonan kuin millä eloa antavalla fluidumilla.

Asia oli nyt niin, että rouva de Noailles inhosi englantilaisia yhtä paljon kuin filosofejakin.

Jokainen uusi aatos, oli se mikä tahansa, väsytti häntä, ja väsymys häiritsi hänen olemuksensa säännöllistä käyntiä. Rouva de Noailles, joka tunsi olevansa luotu säilyttämään vanhoja muistoja, ulvoi aina uusia aatteita kohdatessaan kuin koira nähdessään naamioituja kekrihönttänöitä.

Marski Richelieullä oli kaksinainen tarkoitus tätä peliä pelatessaan. Samalla kun hän kiusasi rouva Etikettiä, tuotti hän sillä hänen korkeudelleen dauphinelle selvästi huvia, mutta pisteli puheeseensa silloin tällöin myöskin siveellisiä ajatelmia tai matemaattisia aksioomeja jotka dauphin otti mielellään vastaan, sillä olihan tämä ruhtinas eksaktisten tieteiden rakastaja.

Marski lähenteli siis erinomaisella taidolla dauphinea ja dauphinia ja katseli samalla tarkkaavasti oveen, sillä hän odotti huoneeseen vielä erästä henkilöä, jonka hänen laskujensa mukaan olisi siellä pitänyt jo olla, mutta jota ei vain tullut. Silloin kajahti yhtäkkiä alhaalta portaiden juurelta huuto, johon holvin heleä kaiku vastasi ja jonka toisti kaksi ääntä, toinen portailla ja toinen eteisessä:

Tämän taikasanan kuullessaan ponnahti rouva de Noailles ylös niinkuin salainen joustin olisi potkaissut hänet paikaltaan. Richelieu nousi tapansa mukaan ylös rauhallisesti, dauphin pyyhki nopeasti suunsa ruokaliinallaan ja seisoi paikallaan kasvot ovea kohti.

Madame la dauphine jälleen riensi heti ulos portaille kuningasta vastaan, täyttämään emännänvelvollisuuksiaan.

VIIDESKYMMENESYHDES LUKU

Eteiseen tullessaan piteli kuningas vielä neiti de Taverneyn kättä, ja vasta ylhäällä hän kumarsi saatettavalleen, kumarsi niin kohteliaasti ja vitkaan, että marski de Richelieu ehti hyvin näkemään tuon tervehdyksen ja ihailemaan sen aistikasta sievyyttä ja ihmettelemään itsekseen, mikähän kuolevainen tuo oli, jolle moinen armo annettiin.

Marskin ei tarvinnut olla kauan sitä tietämättä. Ludvig XV tarjosi nyt käsivartensa dauphinelle, joka oli nähnyt kaikki ja tuntenut kohta Andréen.

"Tyttäreni", sanoi kuningas dauphinelle, "minä tulen kursailematta tänne luoksenne ja pyydän päivällistä. Minä olen kävellyt koko puiston halki, ja kun tapasin siellä neiti de Taverneyn, pyysin häntä tekemään itselleni seuraa."

— Neiti de Taverney, — ajatteli marski de Richelieu itsekseen, melkein päästä pyörällä tästä odottamattomasta hyvästä sattumasta. — Kautta kunniani, minulla on oivallinen onni.

"Niinpä minä en siis laisinkaan voi torua neitiä siitä, että hän myöhästyi, vaan päinvastoin kiitän häntä, että hän toi teidän majesteettinne luoksemme", vastasi dauphine ystävällisen kohteliaasti.

Andrée oli punainen kuin kirsikat, joita oli pöydällä koristeena, ja lyykisti mitään vastaamatta.

— Peijakas vieköön, hän on tosiaan kaunis, — arvosteli Richelieu itsekseen. — Se vanha nauta Taverney ei kehunut häntä enempää kuin hän ansaitsee.

Kuningas oli jo asettunut pöytään, kun dauphin ensin oli lausunut hänelle tervehdyksensä. Niinkuin hänen isoisänsäkin oli kuningas oivallinen syömämies, ja nyt hän soi kaiken kunnian niille tuossa tuokiossa valmistetuille ruokalajeille, jotka hovimestari lennätti kuin taian voimalla hänen eteensä.

Mutta syödessään näytti kuningas, joka istui selin oveen, katselevan etsivästi jotakin tai paremminkin: katselevan jotakuta.

Neiti de Taverney ei ollut todellakaan astunut ruokasaliin, sillä siihen hänellä ei ollut minkäänlaista etuoikeutta, koska hänen asemansa madame la dauphinen kodissa ei ollut vielä tarkoin määritelty. Lyykistettyään syvään hänen majesteettinsa kumarrukseen vastaukseksi oli hän mennyt madame la dauphinen huoneeseen, jossa hänen korkeutensa dauphine oli jo pari kertaa luettanut hänellä itselleen, asetuttuaan illalla vuoteeseen.

Madame la dauphine ymmärsi, että kuningas etsi nyt katseillaan äskeistä kaunista kävelytoveriaan. Ja silloin hän sanoi eräälle nuorelle kaartinupseerille, joka seisoi kuninkaan tuolin takana:

"Herra de Coigny, olkaa hyvä ja pyytäkää neiti de Taverneytä tulemaan tänne. Rouva de Noaillesin luvalla rikomme tänä iltana hovietikettiä vastaan."

Herra de Coigny meni ulos ja toi tuokion päästä sisään Andréen; neiti de Taverney ei ymmärtänyt rahtuakaan näitä yhä toisiaan seuraavia armonosoituksia ja astui siis aivan vavisten ruokasaliin.

Andrée nousi arasti korokkeelle; hän oli niin hämillään ja sekaisin, että uskalsi asettua ainoastaan jalan päähän ylihovimestarinnasta. Ja niinpä saikin tyttö parka herttuatar de Noaillesilta niin uhkaavan katseen, että hän ponnahti ainakin nelisen jalkaa takaisin, aivan kuin olisi joutunut ankaran sähköpatterin kosketukseen.

— Ahaa, — ajatteli herttua de Richelieu, — nyt ei minun maksanekaan vaivaa enää sekaantua, sillä sehän menee jo itsestään.

Samassa kuningas käännähti ja huomasi marskin, joka oli jo valmis kohtaamaan hänen katseensa.

"Hyvää päivää, herra herttua", sanoi Ludvig XV. "Oletteko nyt sopuisissa väleissä herttuatar de Noaillesin kanssa?"

"Sire", vastasi marski, "rouva herttuatar suo minulle aina kunnian kohdella minua kovin ajattelemattomana hutiluksena".

"Minäkö, sire? Ma foi, en; minä olen siihen liian onnellinen teidän majesteettinne suvulleni osoittaman hyvyyden tähden."

Tätä vastausta ei kuningas odottanut; hän oli aikonut hiukan pistellä, mutta häneltä oli viety sana.

"Sire, teidän majesteettinne on antanut kevyen ratsuväen päällikkyyden herttua d'Aiguillonille."

"Ja siinä vaadittiin teidän majesteettinne koko voimaa ja terävänäköisyyttä; se oli melkeinpä valtiokeikaus."

Ateria päättyi; kuningas istui vielä hetkisen ja nousi sitten ylös pöydästä.

Jo äskeinen keskustelu olisi voinut saada kuninkaan pahaan kiipeliin. Mutta marski de Richelieu päätti olla vieläkin laskematta saalistaan käsistään. Ja kun kuningas nyt alkoi puhella rouva de Noaillesin, dauphinen ja neiti de Taverneyn kanssa, luovaili Richelieu niin taitavasti, että hän pian johti jutun äskeiseen aiheeseen ja käänteli sitä minne päin vain tahtoi.

"Sire", virkkoi hän, "teidän majesteettinne tietää, että menestys tekee uskalikoksi".

"Se tarkoittaa, että aion pyytää teidän majesteetiltanne uutta suopeudenosoitusta, sen lisäksi, minkä kuningas on suvainnut minulle jo suoda. Eräällä hyvällä ystävälläni ja teidän majesteettinne vanhalla palvelijalla on poika santarmijoukoissa. Tuo nuori mies on monessa suhteessa lahjakas, mutta hän on varaton. Hän on saanut eräältä ylhäiseltä ruhtinattarelta kapteeninvaltuudet, mutta hänellä ei ole komppaniaa."

"Onko tuo ruhtinatar minun miniäni?" kysyi kuningas kääntyen dauphinen puoleen.

"On, sire", vastasi Richelieu, "ja nuoren miehen isän nimi on parooni de Taverney".

"Minun isäni!…" huudahti Andrée väkisinkin. "Ja Filip!… Te, herra herttua, pyydätte komppaniaa Filipille?"

Tästä etiketin unohtamisesta joutui Andrée sitten niin hämilleen, että hän väistyi askeleen takemmaksi ja seisoi siinä punaisena ja sormet ristissä.

Kuningas kääntyi ja ihasteli kauniin neitosen punastumista ja liikutusta. Sitten loi hän Richelieuhin niin suopean katseen, että vanha hovimies ymmärsi pyyntönsä olevan kuninkaasta sangen mieluisa ja tulleen hänen majesteetilleen toivottuun tarpeeseen.

"Mainittu nuori mies on tosiaan erinomaisen kelvollinen", sanoi dauphine, "ja minä olen luvannut luoda hänen onnensa. Miten me ruhtinaalliset olemmekin onnettomia! Kun Jumala antaa meille hyvää tahtoa, ottaa hän meiltä muistinlahjan, joten emme tule asioita ajatelleeksi. Kuinka ei mieleeni johtunutkaan, että tuo nuorukainen on varaton, ja ettei riitä antaa hänelle pelkästään olkalappua, vaan että hän tarvitsee myöskin komppanian?"

"Oh, minä kyllä sen tiesin", vastasi dauphine vilkkaasti ja sellaisella eleellä, että Andréen mieleen johtui hänen köyhä ja vaatimaton ja kuitenkin onnellinen lapsuudenkotinsa. "Kyllä, minä tiesin sen, ja kuitenkin luulin, että olin tehnyt muka kaikki antaessani kapteeninarvon herra Filip de Taverneylle. Onhan hänen nimensä Filip, vai kuinka, neiti?"

Kuningas katsoi noiden kahden naisen jaloja ja suoria kasvoja; sitten kohdistuivat hänen silmänsä marski de Richelieuhin, jonka kasvoja valaisi nyt myöskin jonkinlainen jalouden heijastus, luultavastikin talon korkean emännän olennosta lainattu.

"Oh, herttua", sanoi kuningas hiljaisella äänellä, "minä joudun sekaviin väleihin Luciennesissa".

"Ah, sire", huudahti Andrée ja pisti kätensä ristiin, "minä rukoilen sitä teiltä!"

"Myönnetty siis", vastasi Ludvig XV; "te, herttua, valitsette hyvän komppanian tuolle nuorelle mies-raukalle; ja minä myönnän siihen varoja, jollei se vielä ole täydellisesti maksettu tai jos se on täyttämätön".

Tämä jalomielinen teko ilahutti kaikkia läsnäolevia; ja kuninkaalle se hankki taivaallisen hymyn ja Richelieulle lämpöiset kiitokset Andréen kauniilta huulilta, noilta, joilta marski olisi nuorena ollessaan kai pyytänyt enemmänkin, ollen kunnianhimoinen ja ahnas mies.

Sitten saapui taloon yksi vieras toisensa jälkeen; heidän joukossaan oli myöskin kardinaali de Rohan, joka oli käynyt vähän väliä Trianonissa suosioon pyrkimässä aina siitä saakka kuin dauphine oli sinne muuttanut.

Mutta tänä iltana katseli ja puhutteli kuningas ainoastaan marski de Richelieuta. Antoipa hän marskin itseään saattaakin, erottuaan dauphinesta ja sanottuaan hänelle hyvästi ja lähtiessään takaisin omaan Trianoniinsa. Vanha marski seurasi kuningasta ilosta räsähdellen.

Kun hänen majesteettinsa palasi jälleen herttuan ja kahden upseerinsa seurassa pimeitä puistokäytäviä pitkin asuntoonsa, oli dauphine jo päästänyt Andréen luotansa.

"Teidän täytyy kirjoittaa tästä iloisesta asiasta Pariisiin", oli prinsessa sanonut Andréelle. "Te voitte nyt lähteä omalle puolellenne, neiti."

Sitten kulki Andrée lyhdyllä varustetun lakeijan saattamana sata jalkaa pitkän puistoaukion poikki, joka eroitti palatsin sivurakennuksesta.

Nuoren tytön edessä ponnahteli tummassa lehvistössä pensaasta pensaaseen varjo, joka seurasi säkenöivin silmin kaikkia hänen liikkeitään. Se varjo oli Gilbert.

Kun Andrée saapui asuntonsa ulkoportaille ja läksi nousemaan kiviaskelmia, palasi lakeija Trianonin päärakennukseen.

Silloin hiipi myöskin Gilbert vuorostaan sivurakennuksen eteiseen, meni sieltä rakennuksen takapihalle ja tallipuolelle, kapusi ylös pieniä portaita, jotka olivat jyrkät kuin tikapuut, ja tuli ullakkokamariinsa, mikä oli eräässä rakennusryhmän kulmauksessa, vastapäätä Andréen kamarin ikkunaa.

Sieltä hän näki, kuinka Andrée kutsui avukseen erään rouva de Noaillesin kamarineitsyen, joka asui samassa rakennuksen kerroksessa kuin neiti de Taverney. Mutta kun tuo tyttö tuli Andréen huoneeseen, niin laskettiin Andréen ikkunaverhot alas, näkymättömänä huntuna nuorukaisen halujen ja hänen ajatustensa ihailun välille.

Päärakennukseen ei ollut jäänyt enää muita kuin kardinaali de Rohan, joka oli yhä entistäänkin kohteliaampi madame la dauphinea kohtaan, vaikka dauphine olikin hänelle nyt melkoisen kylmäkiskoinen.

Kirkkoruhtinas pelkäsi viimein tulevansa jo tungettelevaiseksi, sitä suuremmalla syyllä, koska monsieur le dauphin oli jo poistunut. Hän hyvästeli siis hänen kuninkaallista korkeuttaan mitä syvimmän ja hellimmän kunnioituksen elein.

Juuri kun kardinaali nousi vaunuihinsa, riensi hänen luokseen eräs dauphinen kamarineitsyt ja työntäytyi melkein hänen vaunujensa sisään.

Ja hän pisti kardinaalin käteen pienen silkkipaperikäärön, johon koskettaessaan kardinaali de Rohan aivan vapisi.

"Ja tässä takaisin", vastasi kardinaali nopeasti ja pisti naisen käteen raskaan kukkaron, niin kallisarvoisen, että se jo tyhjänäkin olisi ollut kunnon palkinto.

Hukkaamatta aikaansa käski kardinaali miehensä ajaa Pariisiin päin ja kysyä häneltä sitten kaupungin tullissa, minne siitä edelleen oli ajettava.

Koko matkan puserteli ja suuteli kardinaali kuomujensa pimeydessä saamansa paperikäärön sisältöä aivan kuin rakkaudesta hulluna. Ja kun tultiin tulliin, komensi kardinaali: "Rue Saint-Claude."

Pian kulkikin hän mainitun kadun varrella olevan salaperäisen talon pihan yli, ja seisoi nyt pienessä salissa, jossa vaitelias Fritz oleskeli ottamassa vastaan vieraita.

Balsamo odotutti itseään neljännestunnin. Viimein ilmestyi hän saliin, sanoen syyksi viivyttelyynsä, että oli jo myöhä, joten hän oli luullut, ettei hänelle enää tulisi vieraita.

Kello oli tosiaan jo melkein yksitoista illalla. "Se on kyllä totta, herra kreivi", vastasi kardinaali, "ja minä pyydän anteeksi, että häiritsen tällä tavoin teitä. Mutta muistatteko, että sanoitte minulle kerran, kuinka voisimme saada varman tiedon eräistä salaisuuksista…?"

"Nimittäin hankkimalla kiharan sen henkilön tukkaa, josta silloin puhuimme", keskeytti Balsamo, joka oli jo nähnyt pikku paperikäärön herkkäuskoisen kirkkoruhtinaan kädessä. "Aivan niin, herra kreivi."

"Ymmärrän, ymmärrän", sanoi kardinaali. "Mutta voinhan silloin hankkia itselleni uuden. Saanko minä teiltä vastauksen?"

"Nyt minä siis saan tietää tämän yksinvallan salaisuuden", sanoi hän itsekseen mennessään ylös; "minä siis saan tietää Jumalan salatut suunnitelmat".

Ja hän vaivutti Lorenzan uneen jo ennenkuin hän avasi salaperäisen oven, seistessään sen ulkopuolella. Niin ollen otti nuori nainen hänet vastaan hellällä syleilyllä.

Balsamo vetäytyi vaivoin irti Lorenzan käsivarsien hyväilystä. Ei saata arvata, kumpi oli parooni poloiselle tuskallisempaa: tuon kauniin italiattaren soimauksetko hänen valveilla ollessaan vai hänen hyväilynsä silloin, kun hän nukkui.

Viimein sanoi Balsamo, saatuaan auki kahlivat ketjunsa, nuoren naisen kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen kaulaansa:

Lorenza otti hiuskiharat ja asetti ne ensin povelleen ja sitten otsaansa vasten; sillä vaikka hänen molemmat silmänsä olivat auki, niin siinä tilassaan ollessaan näki hän rinnallaan ja otsallaan.

"Kyllä, hän saattaisi olla onnellinen; mikään varjo ei vielä pimitä hänen elämäänsä."

Balsamo katseli Lorenzaa syvästi hämmästyneenä; vaikka nuori nainen oli unessa, punastuivat hänen kasvonsa kainosti.

Lorenza kietaisi uudestaan kätensä rakkaansa kaulaan ja sanoi kätkien päänsä hänen rintaansa vasten:

"Entä tämä nainen, tämä ruhtinatar, kuningatar", huudahti Balsamo; "vaikka hän on naimisissa, niin…?"

"Tämä nainen, ruhtinatar, kuningatar", toisti Lorenza, "hän on yhtä puhdas ja neitsyt kuin minä; puhtaampikin, neitsyellisempi minua, sillä hän ei rakasta niinkuin minä".

"Oi kohtaloa", mutisi Balsamo. "Kiitos, Lorenza, minä tiedän nyt kaikki, mitä tarvitsen tietoon."

Balsamo syleili Lorenzaa, pisti huolellisesti nuo hiuskiharat taskuunsa talteen, leikkasi pienen tukun tukkaa Lorenzan mustasta päästä, poltti sen tukun kynttilän liekissä ja kokosi tuhkan samaan paperiin, jossa dauphinen hiukset olivat olleet.

Sitten meni Balsamo jälleen alas, ja mennessään hän herätti nuoren naisensa.

"Ainakin voitte tehdä sellaisen johtopäätöksen kuin haluatte, monseigneur, sillä oraakkeli sanoo, ettei tämä nainen rakasta miestänsä."

"Mitä jälleen hiuksiin tulee", sanoi Balsamo, "täytyi minun ne polttaa saadakseni esanssin kautta ilmestyksen; tässä on teille takaisin tuhka, jonka nyt palautan tunnollisesti teille, sillä minä kokosin sen niinkuin jokainen hiukkanen olisi ollut miljoonan arvoinen".

"Siitä ei puhumista, monseigneur. Ainoastaan yhden neuvon teille annan: älkää nauttiko viinissä tätä tuhkaa, niinkuin muutamat rakastavaiset joskus tekevät: se on vaarallinen lemmenjuoma, sillä siten tulisi teidän rakkautenne parantumattomaksi, kun taas rakastetun sydän kylmenisi."

"Ahaa, siinä suhteessa muistan neuvonne", virkkoi kirkkoruhtinas melkein kauhistuneena. "Hyvästi, herra kreivi, hyvästi."

Kahdenkymmenen minuutin päästä kohtasi hänen ylhäisyytensä kardinaali de Rohan pois ajaessaan marski de Richelieun vaunut Petit-Champs-kadun kulmassa, jossa viimemainitun herran ajoneuvot olivat kaatua erääseen suunnattomaan kuoppaan, sillä paikalle kaivettiin paraikaa uuden talon perustuksia.

VIIDESKYMMENESKAHDES LUKU

Richelieun herttua ajoi suoraa tietä parooni de Taverneyn vaatimattomaan asuntoon Coq-Héron-kadun varrelle.

Me olemme tavallaan paholaisen kanssaveikkoja siinä suhteessa, että meillä on etuoikeus estämättä tunkeutua ihmisten lukittujen ovien sisälle; ja niinpä me nyt tiedämmekin ennenkuin marski de Richelieu, että parooni de Taverney istui tällä hetkellä kamiininsa ääressä, jalat kahden vankan kohennusraudan nojassa, joiden alla heikosti kiiluivat hiilistön viimeiset tähteet, ja että hän torui ankarasti Nicolea, sipaisten silloin tällöin häntä leuasta, tytön vastahakoisista ja halveksivista nyrpistyksistä välittämättä.

Me emme uskalla mennä väittämään, olisiko Nicole pitänyt näistä hyväilyistä enemmän ilman paroonin haukkumisia vai haukkumisistako enemmän ilman hyväilyjä.

Isännän ja palvelijattaren keskustelu koski sellaista tärkeää asiaa, ettei Nicole eräinä aikoina illasta milloinkaan saapunut paroonin luokse täsmälleen viimemainitun soittaessa, vaan että hänellä oli alinomaa jotakin puuhaa puutarhassa taikka ansarissa, ja että hän yleensä toimitti huonosti työnsä kaikkialla paitsi noissa kahdessa paikassa.

Näihin syytöksiin vastasi Nicole keikutellen, pyöritellen vartaloaan aivan hurmaavan suloisesti ja viettelevästi.

"Minkäpä sille voi… minulla on täällä ikävä: minulle luvattiin, että pääsen neidin kanssa Trianoniin."

Juuri tämän vastauksen saatuaan oli herra de Taverney pitänyt velvollisuutenaan silitellä hiukan Nicolen poskia ja leukaa, luultavasti edes hiukan häntä huvittaakseen.

Nicole jatkoi vain omaa väitettään, hylkäsi kaikki lohduttelut ja vaikeroi kovaa kohtaloaan.

"Niin on asia", huokaili Nicole, "minut on suljettu neljän ruman seinän sisään; minulla ei ole mitään seuraa, tuskin ilmaa hengittääkseni. Ja minulle olisivat kuitenkin huvitukset ja hyvä tulevaisuus olleet mahdollisia."

"Trianonissa, tietysti", vastasi Nicole; "Trianonissa, jossa olisin nähnyt ihmisiä ja kaikkea komeaa; niin, siellä olisin itse nähnyt ja ollut nähty".

"Cordieu, tuo on puhetta, joka kelpaa", mutisi parooni aivan hiljaa, "tuossa tytössä on henkeä ja sisua. Oi, jos minä olisin vielä nuori ja rikas!"

Eikä parooni voinut olla luomatta ihailevaa ja halukasta katsetta nuoruutta, voimakasta raikkautta ja kauneutta uhkuvaan Nicoleen.

"No, monsieur, menkää jo maata, että minäkin pääsen nukkumaan", sanoi hän.

Yhtäkkiä kajahti katuportilta kellonsoitto, joka sai parooni de
Taverneyn vavahtamaan ja Nicolen hypähtämään paikaltaan.

"Kuka tänne nyt tulee, kello puoli kaksitoista yöllä?" sanoi parooni.
"Mene katsomaan, tyttöseni."

Nicole meni ulos, avasi portin, kysyi vieraan nimeä ja jätti sitten portin raolleen.

Tuosta onnenkaupalla avatusta raosta pujahti silloin pihalta kadulle muuan varjo; mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, ettei marski de Richelieu olisi pujahtajaa huomannut; sillä marski tuo tulija oli.

Nicole johti sitten marskin sisään kynttilä kädessä ja sangen iloisen näköisenä.

"Kas, kas, kas!" sanoi marski de Richelieu hymyillen ja mennen Nicolen perässä saliin; "tuo vanha vintiö Taverney puhui minulle ainoastaan tyttärestään".

Marski oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden ei tarvitse katsoa kahta kertaa nähdäkseen asiat aivan tarkoin.

Pakeneva varjo oli johtanut marskin ajatukset Nicoleen; ja Nicole jälleen ajatteli varjoa. Marski arvasi Nicolen kauneista kasvoista, mitä varjolla mahtoi talossa olla tekemistä, ja heti, kun hän näki kamarineitsyen veitikkamaiset silmät, valkeat hampaat ja hoikan vyötärön, ei hänen tarvinnut enempää tutkia tuon tytön luonnetta ja mielihaluja.

Se nimi oli määrätty tänä iltana herättämään monenmoisia tunteita. Parooniin teki se sellaisen vaikutuksen, että hän nousi nopeasti ylös nojatuolistaan ja läksi kiireesti ovelle, uskomatta oikein korviaan. Mutta ennenkuin hän vielä ehti ovelle, huomasi hän herttua de Richelieun puolipimeässä käytävässä.

"Herttua…" änkytteli parooni de Taverney. "Minä juuri, hyvä ystäväni, herttua kuin herttua", vastasi marski de Richelieu kaikkein ystävällisimmällä äänellään. "Oh, tämä ehkä kummastuttaa sinua tuon viimeisen kohtauksemme jälkeen. No niin, kuitenkin on asia nyt näin. Lyö nyt kättä, jos tahdot."

"Eikö sinulla ole enää tervettä järkeä, ystäväni", sanoi vanha marski antaen hattunsa ja keppinsä Nicolelle voidakseen sitä mukavammin heittäytyä nojatuoliin. "Sinähän tulet pökeröksi, jokeltelet… Et ymmärrä enää maailmaa, mikäli tuntuu."

"Kuitenkin näytti minusta siltä, herttua", vastasi de Taverney sangen liikutettuna, "kuin sinun vastaanottotapasi silloin äskettäin olisi ollut niin selvä, ettei siinä ollut epäilemistä".

"Kuulehan nyt, vanha ystävä", vastasi Richelieu, "sillä kertaa sinä käyttäydyit koulupojan tavalla, ja minä saivartelevan koulumestarin; kohtauksesta puuttui ainoastaan patukkaa. Sinä aiot ehkä nyt puhua, minä säästän sinulta sen vaivan; sinä voisit virkkaa jonkin tyhmyyden, ja minä vastata sinulle toisella. Jättäkäämme siis se päivä ja hypätkäämme nykyiseen. Tiedätkö, mitä varten minä tänne tulin?"

"Minä tulin antamaan sinulle tuon komppanian, jota sinä minulta toissa päivänä pyysit ja jonka kuningas on lahjoittanut pojallesi. Peijakas vie, ymmärrä eri asiantilain hienot vivahdukset; silloin toissa päivänä minä olin melkeinpä ministeri: sellaiset anomukset olisivat olleet silloin vääryyttä; nyt minä olen kieltäytynyt ottamasta vastaan ministerin salkkua ja olen pelkästään entinen Richelieu, — joten minusta olisi nyt ollut typerää olla pyytämättä. Ja minä sain, ja tuon nyt sinulle saaliini."

"Se on luonnollinen seuraus ystävän velvollisuuksista… Ministeri kieltäytyi antamasta, Richelieu pyytää ja antaa."

"Kuningas ei edes tiedä, mitä hän tekee, tai ehkäpä hän tietää sen erinomaisesti, ellen erehdy."

"Tarkoitan, että kuninkaalla on varmaankin tällä hetkellä jokin aihe olla vasten rouva Dubarryn mieltä, ja että sinun on kiittäminen saamastasi armosta paremmin tätä aihetta kuin minua."

"Siitä olen varma, ja minä autan sinua. Sinä tiedät, että minä kieltäydyin ottamasta salkkua tuon naaraan vuoksi."

"Rakas ystäväni, minä alan vanheta, enkä rakasta enää kauniita naisia, muuta kuin… muita tuumiani varten… Mutta puhukaamme nyt pojastasi, hän on erinomainen nuorukainen."

"Kovin huonoissa kirjoissa Jean Dubarryn kanssa, joka oli sinun luonasi silloin, kun minä hölmö tulin esittäytymään."

"Sinä kieltäydyit huolimasta salkkua, ettet olisi tehnyt pojalleni epämiellyttävää tekoa?"

"Jos sanoisin niin, et minua uskoisi; eikä asia olekaan niin. Minä kieltäydyin sen tähden, että Dubarryt, joiden vaatimukset alkoivat sinun poikasi hylkäämisellä, olisivat menneet liiallisissa vaatimuksissaan joka suhteessa aivan mahdottomiin."

"Olen ja en; he pelkäävät minua ja minä halveksin heitä, olemme kuitit kahden puolen."

"Sanon kuin ainakin mies, joka tuntee aseman heikot puolet ja joka osaisi tarpeen tullen pistää miinat oikeihin paikkoihin ja räjäyttää koko linnoituksen ilmaan."

"Huomaan nyt asian ydinkohdan: sinä autat poikaani kiusoittaaksesi hiukan Dubarryjä."

"Sangen suuresti sen tähden, eikä sinun tarkka näkösi ole osunut harhaan; sinun poikasi on minulle pommina, minä sytytän tulen hänellä… Mutta, muistaessani, parooni, eikö sinulla ole tytärkin?"

"Minä olin tänä iltana hänen seurassaan, ja puhuin hänestä kokonaisen tunnin kuninkaan kanssa."

"Kuninkaan kanssa?" huudahti parooni de Taverney ja hänen poskensa syttyivät hehkumaan.

"Minäkö?… En, enhän toki… on kunniakseni, että kuningas katselee minun tytärtäni… mutta…"

"Jumala varjelkoon puhumasta pahaa hänen majesteetistaan; tottapa hänellä on oikeus olla minkätapainen tahtoo."

"No mutta, mitä tämä sinun kummastelusi sitten merkitsee? Luuletko ehkä voivasi väittää, ettei neiti Andrée ole täydellinen kaunotar ja ettei kuningas muka voisi katsella häntä rakastunein silmin?"

Parooni de Taverney ei vastannut mitään, hän nykäytti ainoastaan hartioitaan ja vaipui syviin mietteisiin; ja herttua de Richelieu katseli häntä niin armottomin katsein kuin tutkiva inkvisiittori.

"No, minä aavistan, mitä sinä sanoisit, jos sinä puhuisit ääneen, etkä pelkästään ajattelisi ja vaikenisi", jatkoi vanha marski vetäen nojatuolinsa lähemmäksi paroonin istuinta. "Sinä tietysti sanoisit, että kuningas on tottunut huonoon seuraan… että hän heittäytyy roskaiseksi, kuten Porcheronsissa sanotaankin; ja että hän siis varokoon luomasta silmiään tuohon jaloon tyttöön, jonka käytös on niin häveliäs ja tunteet puhtaat, älköönkä huomatko tätä kaiken kauneuden ja sulon aarretta… tuo kuningas, jota kiehtovat ainoastaan julkeat sukkeluudet, hävyttömät silmäykset ja katunaikkoset."

"Tunnusta kuitenkin, parooni", jatkoi Richelieu, "että olisi jo aika, ettei meidän herramme pakottaisi meitä, aatelismiehiä, päärejä ja Ranskan kuninkaan seuralaisia suutelemaan erään ilonaisen halpaa ja inhoittavaa kättä! Olisi jo aika hänen antaa meidän hengittää omaa ilmaamme, alennuttuaan ensin eräästä Chateaurouxista, joka oli markiisitar ja olisi ansainnut olla herttuatar, Pompadouriin, vuokrankantajan vaimoon, ja sitten Pompadourista rouva Dubarryyn, jonka nimi on koristelematta Jeanneton. Ja ihme, ellei hän laskeudu Dubarrystä vielä johonkin keittiö-Mariin tai johonkin maalaispiikaan. Meidän, parooni, joiden kypärä on koristettu kruunulla, on nöyryyttävää taivuttaa niskamme tuollaisten hupsujen edessä."

"Oh, miten selvästi puhut suoraa totta", mutisi parooni de Taverney; "ja onhan luonnollista, että hovi on suuresti harventunut tällaisten uusikuosisten tapain tähden".

"Ei kuningatarta, ei siis hovinaisiakaan; eikä myöskään hovimiehiä; kuningas pitää yllä huvimamseleja, ja kansa anastaa valtaistuimen, edustajanaan neiti Jeanne Vaubernier, pariisilainen ompelijatar."

"Katsopas nyt, parooni", keskeytti marski, "tarjoutuisipa tässä erinomainen osa jollekin nerokkaalle naiselle, joka tällä hetkellä tahtoisi hallita Ranskaa…"

"Epäilemättäkin", vastasi de Taverney, jonka sydän alkoi jyskyttää; "mutta paha kyllä on siinä tehtävässä jo henkilönsä".

"Sellainen nainen nimittäin", jatkoi marski, "jolla ei olisi tuollaisten porttojen paheita, vaan kuitenkin koko heidän rohkeutensa, laskelmansa ja päämäärästä tietoiset aivot; nainen, joka osaisi kehittää onnensa niin pitkälle, että siitä puhuttaisiin vielä sittenkin, kun monarkiaa ei kerran ole enää olemassa. Tiedätkö, onko tyttärelläsi älyä, parooni?"

"Tuollaista viehkeää ja hurmaavaa kauneutta, joka vetää miehiä suuresti puoleensa, korutonta ja neitseellistä kauneutta, joka saa naisetkin omistajaansa kunnioittamaan… Sellaista aarretta täytyy sinun hyvin varjella, vanha ystäväni."

"Minä, minä olen häneen suorastaan hullaantunut, ja naisin hänet heti huomenna, ellen olisi neljänkahdeksatta vanha. Mutta onko hänellä hyvä nykyisessä olinpaikassaan? Onko hänellä edes ylellisyyttä, jollaista täytyy olla niin kauniin kukan ympärillä?… Ajattelepas, parooni, tänä iltana hän läksi omalle puolelle yksinään, hänellä ei ollut mukana kamarinaisia eikä jääkäripalvelijaa, ainoastaan eräs dauphinin lakeija, joka kantoi lyhtyä hänen edellään: tämähän on melkeinpä piikamaista."

"Olitpa rikas tai et, ystäväni, täytyy tyttärelläsi olla ainakin kamarineitsyt."

"Minä tiedän hyvin", sanoi hän, "että tyttärelläni täytyy tai paremminkin täytyisi se olla".

"Mikäs se kaunis tyttö oli, joka sinulla oli täällä äsken?" jatkoi
Richelieu, "hän on, ma foi, sekä sievä että nokkela".

"Miksikä et? Hän näyttää minusta päinvastoin erinomaisen sopivalta siihen toimeen; hän on oikea nukke kamarineitsyeksi."

"Sinä katselit häntä etkä huomannut hänessä erästä merkillistä yhdennäköisyyttä…"

"Erään… no niin, ajattelepas itse!… Tule tänne, Nicole." Nicole astui sisään; hän oli oikean Martonin tavalla kuunnellut oven takana.

Herttua de Richelieu otti Nicolen molemmat kädet käsiinsä ja puristi tytön polvet jalkainsa väliin, eikä ylhäisen herran ja elostelijan julkea katse laisinkaan pelästyttänyt Nicolea tai saanut häntä hämilleen.

"Aivan oikein", sanoi marski, "hän on tosiaan erään henkilön näköinen, se on totta".

"Sinä siis tiedät kenen; ja huomaat luonnollisesti, että meidän perheellemme ehkä tulevaa suosiota on mahdotonta panna alttiiksi sattuman vaaralle. Onko ihanaa, että tämä pieni maalaistollo Nicole on Ranskan ylhäisimmän naisen näköinen?"

"Oho", vastasi Nicole vilkkaasti ja äkäisesti ja irtausi herttuan käsistä voidakseen paremmin vastata parooni de Taverneylle, "onko niinkään varmaa, että tämä pieni maalaistollo on aivan tuon ylhäisen naisen näköinen?… Onko tuolla ylhäisellä naisella tosiaan hänen pyöreät olkapäänsä, kirkkaat silmänsä, kaunismuotoiset pohkeensa ja pulleat kyynärvartensa? Kaikessa tapauksessa, herra parooni", lopetti Nicole vihoissaan, "johtuu se, että te alennatte tällä tavoin minun arvoani, mielestäni siitä, että te arvioitte minua pelkästään sen vähän nojalla, mitä minusta tunnette".

Herttua de Richelieu puristi uudestaan hänen sieviä käsiään ja nipisti hänen polvensa jalkainsa väliin, ja sanoi luoden Nicoleen silmäyksen, joka oli pelkkää hyväilyä ja lupauksia:

"Parooni, Nicolella ei ole toden totta vertaistansa hovissa; minä ainakin olen sitä mieltä. Mitä jälleen tulee tuohon ylhäiseen naiseen, jota hän, sen tunnustan, jossakin määrin muistuttaa, niin emme aio loukata hänen itserakkauttaan… Teillä, mademoiselle Nicole, on erinomaisen kaunis, vaalea tukka; teidän kulmakarvanne ja nenänne ovat piirteiltään suorastaan keisarilliset. Hyvä, istukaa neljännestunti kampauspöydän ääressä, ja nämä epätäydellisyydet, joina herra parooni niitä pitää, katoavat heti. — Nicole, lapsukaiseni, tahtoisitteko te olla Trianonissa?"

"Voi!" huudahti Nicole sulkien tähän yksitavuiseen sanaan koko sielunsa kiihkeän kaipuun.

"No, te pääsette Trianoniin, kultaseni; te pääsette sinne, ja siellä te luotte onnenne vahingoittamatta millään tavoin toisten menestystä. Parooni, vielä yksi sana."

"Menehän vähän ulos, sievä tyttöseni", sanoi Richelieu, "niin että saamme pakista hetkisen keskenämme".

"Se, että pyydän sinua hartaasti lähettämään tyttärellesi kamarineitsyen, johtuu siitä, että sellainen olisi kuninkaan mieleen", sanoi herttua. "Hänen majesteettinsa ei pidä köyhyydestä, eikä hän pelkää kauniita pikku kasvoja. Lyhyesti sanoen, minä tiedän asian."

"Menköön sitten Nicole Trianoniin, koska luulet sen olevan mieleen kuninkaalle", vastasi parooni de Taverney kyynillisesti hymyillen.

"No, koska annat siihen minulle luvan, niin minä vien Nicolen jo mukanani: hän saa tulla sinne minun vaunuissani."

"Mutta tuo hänen ja madame la dauphinen yhdennäköisyys. Se täytyy ottaa huomioon, herttua."

"Minä olen sen jo ottanut. Sen yhdennäköisyyden hävittävät Raftén kädet neljännestunnissa. Minä vastaan siitä… Kirjoita nyt siis ainoastaan sana tyttärellesi, parooni, ja sano hänelle, miten tärkeää sinusta on, että hänellä on kamarineitsyt ja että sen kamarineitsyen nimi on Nicole."

"Ei voisi täyttää siinä paikassa tehtäviään; kautta kunniani, sen luulen."

"Ma foi, se on sinun oma asiasi, herttua; sinä pyysit häntä minulta, ja minä annan; käyttele häntä eduksesi parhaasi mukaan."

"Mademoiselle, lähtekää kanssani, mutta joutuin", sanoi herttua nousten seisomaan.

Nicole ei tarvinnut uutta kehoitusta. Pyytämättä parooni de Taverneyltä edes lupaa kokosi hän viidessä minuutissa myttyyn hiukan vaatteitansa, ja sitten lehahti hän keveästi kuin lentämällä herttuan kuskin viereen vaunujen pukille.

Richelieu hyvästeli nyt vanhaa ystäväänsä ja parooni kiitti häntä vielä kerran hänen Filip de Taverneylle tekemästään palveluksesta.

Andréesta ei puhuttu sanaakaan: tämä merkitsi paljoa enemmän kuin jos hänestä olisi puhuttu.

VIIDESKYMMENESKOLMAS LUKU

Nicole oli suunniltaan ilosta. Lähtö Taverneystä Pariisiin ei ollut hänelle niin suuri voitonriemun syy kuin muutto Pariisista Trianoniin.

Hän oli matkalla niin rakastettava herra de Richelieun kuskille, että uuden kamarineitsyen maine oli jo seuraavana päivänä saavuttanut varman kunnian kaikissa Versaillesin ja Pariisin hiukankin aatelisissa vaunuvajoissa ja eteisissä.

Kun saavuttiin Hannoverin hotelliin, otti marski de Richelieu pikku hepsakkaa kädestä ja talutti hänet itse ensimmäiseen kerrokseen, jossa Rafté odotti isäntäänsä kirjoitellen joukoittain kirjeitä monseigneurin puolesta.

Kaikissa marskin ammattihommissa näytteli sota tärkeintä osaa; ja Rafté oli ainakin teoreettisesti tullut niin hyväksi sotataituriksi, että Polybios ja ritari de Folard olisivat, jos olisivat eläneet, olleet onnellisia saadessaan jonkun niistä pienistä linnoituksia tai sotaliikkeitä koskevista kirjoitelmista, joita Rafté laati joka viikko.

Kun marski astui sisään, oli Rafté paraikaa sommittelemassa sotasuunnitelmaa englantilaisia vastaan Välimerellä. Marski sanoi hänelle:

"Melkoisen suloinen, monseigneur", vastasi hän värähyttäen huuliaan hyvin merkitsevällä tavalla.

"Niin, mutta kenen näköinen hän on?… Rafté, minä puhun tästä yhdennäköisyydestä."

"Se on eriskummaista; se vie hänet joko perikatoon tai tekee hänet onnelliseksi."

"Perikatoon ensiksi; mutta siitä asiasta me pidämme huolen; hänellä on vaalea tukka, kuten heti huomaat, mutta siitähän ei ole suurta haittaa?"

"Ei muuta kuin että täytyy se mustata, monseigneur", vastasi Rafté, joka oli tottunut seuraamaan tarkoin isäntänsä ajatuskulkua, jopa usein ajattelemaankin hänen puolestaan.

"Tulepas minun pukeutumispöytäni ääreen, pikku veitikkani", sanoi marski Nicolelle; "tämä herra, joka on erittäin taitava mies, tekee sinusta Ranskan kauneimman ja vaikeimmin tunnettavan kamarineitsyen".

Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli Rafté värjännyt eräällä sekoituksella, jolla marskin tapana oli kerta viikossa mustata peruukkinsa alla piilevät valkeat hapsensa, — sillä niin väitettiin marskin vielä nykyäänkin kaunistelevan itseään tuttuihin vuodekomeroihin mennessään, — tunnin kuluttua oli Rafté värjännyt Nicolen kauniin vaalean tukan pikimustaksi. Sitten siveli hän Nicolen tiheät vaaleat kulmakarvat kynttilän liekissä savutetulla neulalla. Ja sillä tavoin antoi hän hänen iloisille kasvoilleen niin kummallisen ja esiinvetävän ilmeen ja hänen vilkkaihin ja kirkkaihin silmiinsä sellaisen kiihkeän ja joskus synkän tulen, että häntä olisi saattanut verrata johonkin sadun haltiattareen, jonka taikuri oli manannut tulemaan ulos taikalippaasta, missä oli häntä pitänyt vankina.

"Kas niin, pikku kaunottareni", sanoi marski de Richelieu antaen ällistyneen Nicolen eteen kuvastimen, "katsokaapas nyt itseänne, kuinka hurmaava te olette, ja varsinkin, kuinka vähän te olette entisen Nicolen näköinen. Teidän ei tarvitse nyt enää pelätä perikatoa, vaan voitte päinvastoin puskea suoraan onneen."

Nicole punastui, ja loi katseensa maahan; tuo viekas veitikka odotti varmaan vain sanoja, joita esittämään herttua de Richelieu olikin mestari.

Herttua ymmärsi hänet, ja hälventääkseen kaiken väärinkäsityksen sanoi hän:

"Istukaa tuohon, rakas lapsukaiseni, herra Raftén viereen; ja avatkaa korvanne selälleen ja kuunnelkaa minua… Oh, herra Rafté ei häiritse meitä, älkää sitä pelätkö; hän antaa päinvastoin meille hyviä neuvoja. Kuuntelettehan nyt tarkkaan, eikö niin?"

"Kyllä, monseigneur", änkytti Nicole, joka häpesi, että hän oli erehtynyt itserakkaissa ajatuksissaan.

Herra de Richelieu puheli herra Raftén ja Nicolen kanssa hyvinkin tunnin. Sen jälkeen lähetti herttua tytön yöksi hotellinsa toisten kamarineitsyeiden joukkoon.

Rafté painui jälleen kirjoittamaan sota-asioistaan. Ja herra de Richelieu meni levolle selailtuaan muutamia kirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle maaseutuparlamenttien juonista herra d'Aiguillonia ja Dubarryn nurkkakuntaa vastaan.

Seuraavana aamuna saatatti hän eräillä vaakunattomilla vaunuillaan Nicolen Trianoniin; vaunut jättivät tytön pikku mytty kädessä palatsin portille ja katosivat sitten.

Pää pystyssä, iloisin sydämin ja toivosta kiiluvin silmin meni Nicole kolkuttamaan sivurakennuksen oveen, otettuaan ensin selvän, minne hänen oli mentävä.

Kello oli kymmenen aamulla. Andrée oli jo noussut ylös ja pukeutunut, ja kirjoitti paraikaa kirjettä, jossa hän ilmoitti isälleen eilisestä onnellisesta tapahtumasta, samasta, josta herra de Richelieu oli jo vienyt viestin parooni de Taverneylle, kuten olemme kertoneet.

Lukijamme eivät ole unohtaneet, että Pikku Trianonin puutarhasta veivät kiviset portaat sen kappeliin; ja että kappelin eteisestä ja sen oikealta puolelta nousivat portaat ensimmäiseen kerrokseen, nimittäin dauphinen hovinaisten asuntoon. Heidän huoneittensa edessä oli käytävä, kuin mikä lehtikuja, ja sitä valaisivat puutarhaan päin olevat ikkunat.

Andréen huone oli ensimmäinen tuosta käytävästä vasemmalle. Se oli melkoisen iso ja sai runsaasti valoa takapihalle päin olevasta ikkunasta; sen edessä oli eteinen ja kaksi pientä vaatekomeroa, toinen eteisen oikealla, toinen vasemmalla puolella.

Andréen kamari oli kyllä riittämätön asunnoksi, jos ajattelee, kuinka loistaviin elintapoihin komean hovin palvelevat ylhäisnaiset tavallisesti olivat tottuneet. Mutta kaiken kaikkiaan oli se kuitenkin ihastuttavan soma ja rauhallinen kammio, jossa tuli hyvin toimeen ja johon oli erinomainen vetäytyä syrjään palatsin yleisestä kuhinasta. Sinne voi kunniankaipuinen sielu päästä turvaan ja lepuuttamaan sieluaan päivän loukkausten ja pettymysten jälkeen; siellä oli myöskin vaatimattomalla ja alakuloisella ihmisellä tilaisuus levähtää hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä ja erillään maailman suuruuksista. Ei todellakaan ollut olemassa enää ylempiä ja käskeviä henkilöitä eikä esiintymisen velvollisuuksia, kun oli noussut nuo ulkoportaat ja päässyt kappelin sisäportaiden yläpäähän. Siellä oli yhtä paljon rauhaa kuin luostarikammiossa, yhtä suuri sielullinen vapaus kuin vankilaelämässä. Palatsin orjasta tuli täällä sivurakennuksessa huoneessaan oma isäntänsä.

Sellainen lempeä ja samalla ylpeä sielu kuin Andrée huomasi näitä kaikkia seikkoja arvioidessaan olonsa täällä parhaimmaksi; ei silti, että hänen päivällä pettymyksiä kärsinyt kunnianhimonsa tai tyydyttämätön mielikuvituksensa olisi tarvinnut täälläkään lepoa. Mutta tässä kamarinsa nelikulmaisessa piirissä saattoi Andrée antautua ajatuksiinsa mukavammin kuin Trianonin loistokkaissa saleissa ja sen marmoripermannoilla, joita hänen jalkansa astelivat niin arasti, että saattoi luulla hänen pelkäävän.

Täältä, varjoisasta ja kotoisesta pikku kulmastaan, oli nuorella tytöllä tilaisuus muistella sekautumatta kaikkea loistoa, joka oli päivän kuluessa hänen silmiään häikäissyt. Täällä kukkiensa keskellä, klaveerinsa ääressä, ympärillään saksalaisia kirjoja, jotka ovat sydämellä lukeville niin suloista seuraa, uhmasi Andrée kohtaloaan, lähettipä se sitten hänelle surun tai riisti häneltä jonkin ilon.

"Täällä", sanoi hän itsekseen jonakin iltana, kun hän oli tehtävänsä täytettyään palannut kamariinsa ja ottanut ylleen laajan kampausvaippansa ja hengitti koko sielunsa ja keuhkojensa voimalla helpotuksesta, "täällä on minulla melkein kaikkea, minkä saan kuolemaan asti omistaa. Ehkä minä kerran olen rikkaampi, mutta koskaan en voi tulla tätä köyhemmäksi; sillä minulla on aina kukkia, saan aina soittaa ja lukea yksinäisiä ajatuksia virvoittaakseni sivun hyvää kirjaa."

Andréelle oli annettu lupa syödä omassa kamarissaan milloin hän vain tahtoi. Siitä oikeudesta piti hän suuresti. Hän saattoi sillä tavalla olla kotonaan puoleen päivään saakka, ellei dauphine pyytänyt häntä seuraansa lukemaan ääneen taikka aamukävelylle. Tällä tavoin vapaudestaan nauttien hän läksi usein kauneina aamuina kirja kainalossa kävelemään yksinään Trianonin ja Versaillesin välillä olevaan suureen puistoon. Siten käveli hän pari tuntia ajatuksissaan tai unelmoiden, ja palasi sen jälkeen aamiaiselle, eikä ollut retkellään usein kohdannut ainoatakaan herraa tai lakeijaa, univormua tai livreaa.

Kun auringonpaahde alkoi tunkeutua puiden sakeain lehväin läpi, oli Andréen kamari silti raikas, sillä tuuli leyhyi sisään ikkunasta ja käytävän ovesta. Pieni, karttuunilla päällystetty sohva, neljä siihen kuuluvaa tuolia, neitseellinen sänky, jossa oli pyöreä katos, vuodeuutimet samasta kankaasta kuin huonekalujen päällisetkin, kaksi kiinalaista maljakkoa uunin reunalla, nelikulmainen pöytä, jonka jalat olivat kierteille sorvatut: siinä se pikku maailma, jonka rajojen sisällä Andréen kaikki toiveet, kaikki kaipuut nykyään liikkuivat.

Olemme jo sanoneet, että nuori neiti istui huoneessaan kirjoittamassa kirjettä isälleen, kun hänet herätti ajatuksista heikko naputus käytävän oveen.

Hän kohotti päätänsä ja näki oven aukeavan, ja hänen suustaan puhkesi kummastunut huuto, sillä pikku eteisestä pilkisti sisään ilosta loistavin kasvoin Nicole.

VIIDESKYMMENESNELJÄS LUKU

"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy, sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.

"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.

"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"

"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää herra Raftéta.

"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse sinua laisinkaan täällä… Sinä voit siis lähteä takaisin, lapsukaiseni."

"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä luulin olleeni enemmän neidin mieliksi… Siitä sen saa, jos toista rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.

Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään kyynelpisaran.

Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti teki Andréen sääliväiseksi.

"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä lisäsuulla".

"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut muotoani, mademoiselle?"

"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."

"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin tavalla".

"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan neiti ole aina täällä?"

"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."

"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu; voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi… Ja muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."

"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne, ellen saa erikoista käskyä."

"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".

'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija, samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki tarvitsemasi palvelijan tehtävät.

Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta, ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset. Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella sinut nähdessään meitä, on huomannut, — sen ilmoitti minulle eräs hyvä ystävä, — ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.

Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat häntä siitä kuin jostakin häpeästä.

Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella, johon Filip olisi mielellään yhtynyt.

Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä uutisiin seuraavan huomautuksen:

"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä, lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin, ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi, jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä oikeutetuksi."

Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.

Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.

Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.

Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.

Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja
harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.

Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa ja tähysteli jälleen muualle.

Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.

Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.

Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta. Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne kaikki ullakkokamarien ikkunoita.

Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla, sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.

Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt
Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli
Nicolesta hyvin hävytöntä.

Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea, pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan, tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan, että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois… Se nyt ei ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.

Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä odottanut.

Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.

Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen, ja hän rypisti pahoin koko uutimen.

Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.

Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut, että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja raivoissaan ikkunan luota matkaansa.

Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.

Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin, Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.

Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana, vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.

— Mitä minua nyt hyödyttää, — ajatteli hän itsekseen, — se tyhmä keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!… Vaikka Nicolella olikin siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän potkittaa minut täältä Trianonista… Nicole ei ole minun vallassani, vaan päinvastoin minä Nicolen… Kuolema ja kirous!

Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä kuohumaan suunnattoman rajusti.

Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.

Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.

Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen, joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.

Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata kertaa ulkona puutarhoissa.

Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.

Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren, joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.

Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra Beausiren luokse.

Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.

Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen, sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään, vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.

Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki Gilbertin.

Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen päähän… Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.

Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.

Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.

Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut. Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle; eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa, jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.

Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.

Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin olevan huoneessaan.

Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.

— Ei, — ajatteli hän sitten itsekseen, — ei: kaikki on hänessä pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää, mitä minä silloin menettäisin?

Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa kulmat rypyssä.

Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa; ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta yhteen kappelin ovella:

Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.

Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan matkaansa.

Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan herra Beausirea.

Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea, oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta herraa aina Trianonin säleportille saakka.

Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle, että hän oli herttua de Richelieu.

— Hitto, — ajatteli Gilbert itsekseen, — aliupseerin jälkeen tuli jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!

VIIDESKYMMENESVIIDES LUKU

Tällaisia toisarvoisia juonia haudottiin ja päästettiin ilmoille kuorestaan Trianonin lehmusten alla ja kukastoissa, ja ne loivatkin melkoisen vilkasta elämää tuon pikkumaailman olioihin.

Mutta sillaikaa levittivät suuremmat Pariisin juonet valtavat siipensä Themiin palatsin ylitse, kuten Jean Dubarry kirjoitti kälylleen käytellen Hellaan jumalaistarustosta ottamaansa vertausta, — levittivät uhkaavina kuin hirmumyrsky.

Parlamentit, Ranskan oppositsioonipuolueen rappeutuneet tähteet, olivat Ludvig XV:n oikullisen käden hallussa saaneet hiukan hengenvuoroa. Mutta kun niiden suojelija herra de Choiseul oli kukistunut, tunsivat ne vaaran jälleen uhkaavan itseään ja varustautuivat välttämään sitä niin tarmokkailla keinoilla kuin olosuhteet suinkin sallivat.

Jokaisen suuren järistyksen herättäjänä on yleensä jokin persoonallinen kysymys, aivan kuin suuret taistelut sodassa alkavat yksinäisillä laukauksilla.

Silloin kuin herra de la Chalotais oli karannut herttua d'Aiguillonin kimppuun ja siten ikäänkuin ruumiillistanut itsessään kolmannen säädyn taistelun feudalismia vastaan, kiintyi yleinen huomio siihen kysymykseen eikä sallinut sitä enää lykätä syrjään.

Mutta kuningas, jonka Bretagnen ja koko Ranskan parlamentit olivat melkeinpä hukuttaa esityksillänsä siinä asiassa suoranaiseen vedenpaisumukseen, milloin sangen alamaisilla ja lapsenomaisen nöyrillä, milloin rohkeammilla, kuningas oli rouva Dubarryn houkutuksista mennyt feudalismin puolelle ja asettunut kolmatta säätyä ja Pariisin parlamenttia vastaan, siten että hän nimitti herra d'Aiguillonin kevyen ratsuväkensä päälliköksi.

Jean Dubarry oli oikeassa: se oli tuima korvapuusti niiden luottamusmiesten poskelle, joiden nimenä oli, parlamentti. Mutta kuinkahan se korvatillikka otettaisiin vastaan? Sitä kysyivät hovi ja kaupunki joka aamu auringon noustessa.

Parlamentin jäsenet ovat älykkäitä miehiä, ja he näkevät asiat selvästi silloin kun monet muut voivat joutua ymmälle.

He alkoivat tehdä keskenään johtopäätöstä tuon korvatillikan saannista ja seurauksista. Ja kun he olivat yksimielisesti huomanneet, että tillikka oli annettu ja saatu, laativat he seuraavan ponnen:

Pariisin parlamentti tutkii Bretagnen entisen kuvernöörin käytöstä ja antaa siitä lausuntonsa.

Mutta kuningas torjui tämän iskun kieltämällä päärejä ja prinssejä kokoontumasta parlamenttitaloon pohtimaan mitään herttua d'Aiguillonia koskevia asioita; ja kielletyt tottelivat kirjaimellisesti.

Silloin päätti parlamentti auttaa itse itseään, ja se laati julistuksen, jossa selitettiin, että koska herttua d'Aiguillon oli monien syytösten alainen ja epäilty sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, niin oli hänet pidätetty toistaiseksi päärinviran toimituksesta, kunnes päärien tuomioistuin oli asianmukaisessa järjestyksessä ja kuningaskunnan lakien ja säädösten määräämillä juhlallisuuksilla, — joiden lakien sijaan ei mitään muita määräyksiä käy sovelluttaa, — antanut lausunnon, jolla herttua d'Aiguillon oli täydellisesti puhdistautunut hänen kunniaansa tahraavista syytöksistä ja epäilyksistä.

Mutta se ei merkinnyt vielä mitään, että tuo päätös oli tehty parlamentin sisällä asianomaisten kesken ja että se oli kirjoitettu pöytäkirjoihin ja rekistereihin. Se täytyi myöskin julkaista, saattaa yleisön tiedoksi. Tarvittiin vielä skandaalia, jota pilkkalaulut eivät koskaan haikaile tekemästä Ranskassa, nousten siten tapahtumien ja ihmisten itsevaltiaiksi ohjaajiksi. Parlamentin päätös täytyi siis kohottaa pilkkalaulun mahtiin.

Pariisi ei toivonut mitään parempaa kuin päästä puhumaan skandaaleista. Se välitti sangen vähän sekä hovista että parlamentista ja odotti ainaisessa kiehuntatilassaan pelkästään jotakin hyvää naurunaihetta, aivan kuin vaihteluksi kyyneleille, joita sen oli annettu vuodattaa satasen vuotta.

Päätös oli siis asianomaisessa järjestyksessä laadittu ja parlamentti asetti komitean sitä oman valvontansa alla painattamaan. Sitä painettiin kymmenentuhatta kappaletta, joiden levittämisestä pidettiin heti järjestelmällinen huoli.

Ja koska oikeustavat vaativat, että syytetyn oli saatava tieto tuomioistuimen häntä vastaan tekemästä päätöksestä, niin läksivät sitten samat parlamentin asiamiehet siihen taloon, jossa herttua d'Aiguillon nyt asui Pariisissa, sillä hän oli saapunut sinne eräitä sangen tärkeitä neuvotteluja varten. Niiden neuvottelujen määränä oli saada aikaan välttämätön varma ja suora selvittely herttuan ja hänen enonsa marski de Richelieun välillä.

Raftén ansiosta oli koko Versailles tunnin kuluessa saanut tietää, kuinka ylevästi vanha herttua oli uskaltanut vastustaa kuninkaan tahtoa herra de Choiseulin ministeripaikan täyttämistä koskevassa asiassa. Ja Versaillesin ansiosta oli sitten koko Pariisi ja pian myöskin koko Ranska saanut kuulla saman uutisen. Ja niinpä istuikin herra de Richelieu nyt jonkun aikaa kansan suosion kilvelle kohotettuna ja näytti siltä paikaltaan pitkää nenää rouva Dubarrylle ja itselleen rakkaalle sisarenpojalleenkin.

Herra d'Aiguillonin asema ei ollut liioin mukava, sillä häntä ei oltu ennenkään juuri suosittu. Marski de Richelieu oli paha vihollinen. Vaikka kansa vihasikin häntä, niin se häntä myöskin pelkäsi, koska hän oli elävin ilmaus vielä Ludvig XV:n aikana suuresti kunnioitetusta ja kunnioitusta ansaitsevastakin aatelista. Sitäpaitsi oli tuolla herralla, joka oli niin häilyvä, että hän usein sinkaisi pistosanansa samaa puoluetta kohtaan, johon hän juuri itse oli liittynyt, jos vain olosuhteet sellaisen pistelyn sallivat tai antoivat hänen sutkauttaa hyvän sukkeluuden, — sitäpaitsi oli tuolla herralla vihollisuudessaan se vaarallinen puoli, että hän salasi omat tuumansa ja valmisti niistä muille yllätyksiä, kuten hänellä oli tapana sanoa.

Herttua d'Aiguillonin haarniskassa oli kaksi heikkoa kohtaa sen jälkeen kun hän oli ollut yksissä rouva Dubarryn kanssa.

Aavistaen, että marski de Richelieu salasi kaunaa ja katkeraa kostonhimoa näennäisesti tyynen mielensä alla, menetteli herttua d'Aiguillon nyt niin kuin myrskyssä pitää menetellä: hän hajoittaisi pilvenpatsaat tykinlaukauksilla, ollen varma siitä, että vaara vähentyisi, jos siihen heittäytyisi rohkeasti.

Sentähden alkoi hän etsiskellä kaikkialta käsiinsä enoaan, päästäkseen hänen kanssaan vakavasti puheisiin. Mutta se oli ylen vaikea tehtävä, sillä marski oli jo saanut vainun hänen halustaan.

Alkoivat marssit ja vastamarssit. Kun marski näki kauempaa sisarensa pojan, lähetti hän hänelle kyllä hymyilyn, mutta ympäröi itsensä samassa heti sellaisilla henkilöillä, joiden läsnäolo teki kaiken keskinäisen puhelun mahdottomaksi. Sillä tavoin uhkasi marski vihollistaan kuin voittamattomassa linnoituksessa.

Silloin hajoitti herttua d'Aiguillon pilvenpatsaan. Hän läksi kursailematta enonsa luokse, suoraan marskin Versaillesissa olevaan hotelliin.

Mutta Rafté istui jo väijyksissä isäntänsä talossa, pienen, pihalle päin olevan ikkunan ääressä; hän tunsi puvuista herttua d'Aiguillonin lakeijat ja ilmoitti ajoissa hänen tulostaan marskille.

Herttua d'Aiguillon tunkeusi marskin sänkykamariin saakka; mutta siellä löysi hän ainoastaan Raftén, joka kertoi hänelle tuttavallisesti hymyillen ja kovin löysäsuisesti, että herttuan eno oli ollut yötä poissa kotoaan.

Kotiin tultuaan kirjoitti hän marskille kirjeen ja pyysi päästä hänen puheilleen.

Marski de Richelieu ei voinut olla vastaamatta. Ja jos hän vastasi, ei hän saattanut kieltää pääsyä puheilleen, ja jos hän sen myönsi, miten osasi hän karttaa perinpohjaista selittelyä? Herra d'Aiguillon oli suuresti samanlainen kuin eräät kohteliaat ja hienokäytöksiset kaksintaistelu-pukarit, jotka salaavat ilkeät aikeensa erinomaiseen kohteliaisuuteen, vetävät vastustajansa kumarrellen taistelukentälle ja tappavat hänet siellä ilman armoa.

Marski ei ollut niin itserakas, että olisi kuvitellut liikoja itsestään; hän tunsi sisarenpoikansa koko voiman. Jos hän olisi joutunut kasvotusten hänen kanssaan, olisi tuo vihollinen pakottanut hänet joko antamaan anteeksi tai myöntymään johonkin. Mutta Richelieu ei antanut anteeksi koskaan, ja myönnytykset viholliselle ovat politiikassa kuolemansyntejä.

Kun hän sai herra d'Aiguillonin kirjeen, oli hän siis muka matkustanut Pariisista pois moneksi päiväksi.

Hän neuvotteli tästä asiasta Raftén kanssa, joka kehoitti häntä menettelemään seuraavasti:

"Me olemme nyt kukistamaisillamme herra d'Aiguillonin. Meidän ystävämme parlamentissa tekevät paraikaa sitä työtä. Jos herra d'Aiguillon, joka varmaan sen aavistaa, saa teidät käsiinsä ennen tuota häntä kohtaavaa räjähdystä, niin kiristää hän teiltä lupauksen, että te onnettomuuden tullen autatte häntä, sillä teidän suuttumuksenne on sitä laatua, ettette voi suoraan sen takia hylkiä sukuharrastusta. Ja jos kieltäydytte häntä auttamasta, niin eroaa herttua d'Aiguillon teistä ja sanoo teitä selväksi vihollisekseen ja syyttää teitä kaikesta pahasta, ja menee matkaansa kevein mielin, kuten ainakin ihminen, joka on saanut selville pahan syyn, vaikkei paha silti olekaan korjautunut."

"Se on aivan totta", vastasi Richelieu; "mutta enhän voi ilmoista ikääni säilyä täällä piilossa. Kuinka monta päivää on vielä tuohon parlamentin valmistamaan räjähdykseen?"

Rafté veti taskustaan kirjeen eräältä parlamentinneuvokselta; kirjeessä oli ainoastaan kaksi riviä:

"On päätetty, että lausunto julkaistaan. Se tapahtuu torstaina, kauemmaksi ei sitä päätöksen mukaan lykätä."

"No, siinä tapauksessa ei mikään ole yksinkertaisempaa", vastasi marski; "lähetä herttua d'Aiguillonille hänen kirjeensä takaisin ja liitä siihen seuraava kirjelippu, jonka itse kyhäät":

Lienette saanut kuulla marskin lähdöstä ———:hen. Tällaista ilmastonvaihdosta on herra marskin lääkäri pitänyt välttämättömänä, koska hän on nähnyt hänet hiukan rasittuneeksi. Jos te, kuten oletan niistä sanoista, joita te äskettäin suvaitsitte minulle lausua, haluatte keskustella herra marskin kanssa, saatan teille vakuuttaa, että herttua de Richelieu viettää torstai-iltana ———:stä palattuaan seuraavan yönsä hotellissaan Pariisissa; te siis varmasti tapaatte hänet siellä.

— Ja nyt täytyy sinun piiloittaa minut jonnekin ensi torstaihin asti, lisäsi marski.

Rafté totteli tarkoin näitä käskyjä. Hän laati kirjelipun ja lähetti sen perille ja löysi piilopaikan.

Mutta herttua de Richelieulla oli piilossaan kovin ikävä, ja niinpä hän meni eräänä iltana Trianoniin pakisemaan Nicolen kanssa. Siinä ei ollutkaan mitään vaarallista, tai hän ei uskonut sitä vaaralliseksi, koska hän tiesi, että herttua d'Aiguillon oli sinä iltana Luciennesissa.

Marskin menetelmästä johtuisi, että jos herttua d'Aiguillon aavistikin jotain pahaa, ei hän voinut kuitenkaan välttää uhkaavaa iskua, kun hän ei löytänyt vastustajansa miekkaa.

Lykkäys torstaihin tyydytti herttua d'Aiguillonia; hän läksi sinä päivänä Versaillesista, toivoen silloin viimeinkin tapaavansa ja saavansa otella vihollisensa kanssa, joka oli niin sitkeästi pysynyt hänestä erillään.

Kaduilla, joita herra d'Aiguillonin vaunut ajoivat, oli vielä vaikenevaa kuohuntaa, jonka merkityksen pariisilaiset kuitenkin hyvin ymmärsivät, niin tarkoin osaavat he arvioida aaltojensa korkeuden.

Herttua d'Aiguillonia ei huomattu, sillä hän oli varovaisuuden vuoksi tullut vaunuilla, joissa ei ollut vaakunoita, aivan kuin salaiseen lemmenseikkailuun, ja kahden graubündeniläis-palvelijan saattamana.

Tosin huomasi hän siellä täällä ihmisiä, jotka näyttivät hartaasti toisilleen jotakin paperia ja lukivat sitä liikutellen käsiään kiihkeästi ja kulkien edestakaisin kuin muurahaiset maahan pudonneen sokerimurun ympärillä. Mutta siihen aikaan olivat melkoisen viattomat kansan tungokset hyvin tavallisia: näin kokoontui kansa myöskin jonkin viljataksoitus-luettelon ja jonkun Gazette de Hollanden artikkelin tähden tai Voltairen julkaistessa uuden pilalaulun rouva Dubarrystä tai herra Maupeouta vastaan.

Herra d'Aiguillon ajoi suoraan herra de Richelieun taloon. Hän ei tavannut siellä muita kuin Raftén.

"Herra marskia odotetaan kotiin hetken päästä", vastasi hänelle Rafté. "Jokin viivyttävä este hevostenmuuttopaikassa on varmaan häntä myöhästyttänyt."

Herra d'Aiguillon ehdotti, että hän jäisi marskia odottamaan, ilmaisten olevansa hieman pahalla tuulellakin, sillä hän piti tosiaan Raftén puolustelua uutena verukkeena.

Ja hänen pahatuulensa vain lisääntyi, kun Rafté vastasi hänelle, että marski joutuisi kai epätoivoon, kun herttua d'Aiguillonin oli annettu odottaa; ettei marski sitäpaitsi tulisi olemaan yötä Pariisissa, kuten ensin oli sovittu; ja että hän ei varmaankaan tulisi maaseudulta yksinään, vaan ainoastaan ajaisi läpi Pariisin ja kävisi kotonaan saamassa uutisia, joten herttua d'Aiguillonin olisi parasta nyt mennä kotiinsa; siellä pistäytyisi marski varmaan ohi ajaessaan.

"Kuulkaas, Rafté", sanoi d'Aiguillon, jonka muoto oli mustennut, kun hän kuuli tämän hämärän vastauksen, "te olette enoni omatunto: vastatkaa minulle rehellisen miehen tavalla. Minua pidetään pilkkana, eikö niin, ja herra marski ei tahdo minua tavata? Älkää keskeyttäkö minua, Rafté; te olette usein antanut minulle hyviä neuvoja, ja minä olen ollut teitä kohtaan ystävä, jota vastakin saattaisin olla. Täytyykö minun palata nyt Versaillesiin?"

"Herra herttua, kunniasanallani, marski tulee teidän luoksenne tunnin päästä."

"Mutta sittenhän on samantekevä, jos odotan häntä täällä, koska hän kerran tännekin tulee."

Näin virkettyään poistui herttua kovin ajatuksissaan, mutta kuitenkin sangen keveän ja hienon näköisenä, jota vastoin marski de Richelieu ei sitä ollut, kun hän tuli sisarensa pojan lähdettyä esille lasiovella varustetusta komerosta.

Marski hymyili kuin jokin niistä pahoistahengistä, joita Callotin Kiusaukset ovat täynnä.

"Aika ei vaikuta asiaan, monseigneur; täytyy odottaa, kunnes
Chateletin pikku prokuraattori tulee minulle ilmoittamaan asiasta.
Parlamentin asiamiehet ovat vielä kirjapainossa."

Rafté ei ollut vielä ehtinyt lausua näitä sanoja, kun lakeija toi eräästä salaovesta sisään jonkun sangen likaisen, ruman ja mustan olemuksen: hän oli eräs noita eläviä kyniä, jotka herra Dubarrystä olivat niin sietämättömän vastenmielisiä.

Rafté työnsi marskin takaisin komeroon ja meni hymyillen tuota tulokasta vastaan.

"Ah, tekö se olette, herra Flageot", sanoi hän; "olen hurmautunut saadessani nähdä teitä".

"Viisituhatta kappaletta. Ensimmäiset arkit lentävät paraikaa kaupungilla toisten kuivaessa."

"Voi, mikä onnettomuus, hyvä herra Flageot, mikä surun syy herra marskin suvulle!"

Ettei olisi tarvinnut vastata, nimittäin valehdella, veti herra Flageot taskustaan suuren hopeisen nuuskarasian ja pisti siitä hitaasti nenäänsä hyppysellisen Espanjan nuuskaa.

"Noudatetaan muodollisuuksia, rakas herra de Rafté. Parlamentin asiamiehet, jotka nyt voivat olla varmat painattamisesta ja levittämisestä, nousevat viivyttelemättä vaunuihin, jotka odottavat heitä kirjapainon edustalla, ja lähtevät ilmoittamaan päätöksen herttua d'Aiguillonille; hän on juuri nyt, — ajatelkaas, herra Rafté, mikä onni, tai paremminkin sanoen, onnettomuus, — hotellissaan Pariisissa, joten asiamiehet saavat hänet puheilleen."

Rafté otti nopeasti eräältä läheiseltä tuolilta valtavan nipun oikeudenkäynti-asiakirjoja, jotka hän antoi nyt mestari Flageotille sanoen:

"Tässä ovat ne paperit, joista olen teille puhunut, monsieur; herra marski luottaa täydellisesti teidän älyynne ja jättää teidän käsiinne tämän asian, joka varmaankin tulee teille sangen edulliseksi. Kiitokset hyvistä palveluksistanne, joita olette tehnyt herttua d'Aiguillonin surkuteltavassa taistelussa Pariisin kaikkivaltiasta parlamenttia vastaan, ja kiitokset hyvistä neuvoistanne!"

Ja hiljaa, mutta samalla kiireesti lykkäsi hän nyt vierastansa etuhuoneen ovea kohti; ja Flageot oli ihastunut, kun oikeudenkäyntiasiapaperit painoivat niin paljon.

"Kas niin, monseigneur, nyt vaunuihin! Teillä ei ole aikaa hukata, jos tahdotte olla läsnä näytöksessä. Pitäkää huolta, että hevosenne juoksevat nopeammin kuin parlamentin asiamiesten."

VIIDESKYMMENESKUUDES LUKU

Marski de Richelieun hevoset juoksivatkin nopeammin kuin parlamentin asiamiesten, sillä marski joutui ensimmäisenä Hôtel d'Aiguillonin pihaan.

Herttua d'Aiguillon ei odottanut enää luokseen enoansa ja aikoi juuri lähteä takaisin Luciennesiin ilmoittamaan rouva Dubarrylle, että vihollinen oli selvästi paljastanut kasvonsa. Mutta silloin herätti herttuan hänen alakuloisesta ja toivottomasta tylsyydentilastaan lakeija ilmoittamalla vieraaksi juuri marski de Richelieun.

Herttua d'Aiguillon kiiruhti enoaan vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä äskeisen pelkonsa mukaisella teeskennellyllä hellyydellä.

Marski heittäytyi myöskin niinkuin herttua tunteittensa valtaan, näytöksestä tuli suorastaan liikuttava. Kuitenkin saattoi huomata, että herra d'Aiguillon koetti jouduttaa selityksiä, kun taas marski lykkäsi niitä minkä suinkin voi tuonnemmaksi, katsellen milloin jotakin taulua tai pronssikuvaa taikka seinäverhoa, ja valitellen olevansa suunnattoman väsynyt.

Herttua katkaisi enonsa peräytymistien ja sulki hänet nojatuoliin niinkuin Villars muinoin prinssi Eugenin Marchiennesissa, ja hyökkäsi näin:

"Eno, onko totta, että te, Ranskan älykkäin mies, olette arvioinut minua niin väärin, että saatoitte luulla, etten minä osaisi olla itsekäs meidän molempien puolesta?"

"Mitä sinä sanoitkaan", vastasi hän sisarensa pojalle, "ja mistä näet, että minä olen arvioinut sinua oikein taikka väärin, rakas ystäväni?"

"Oh, älkää keksikö verukkeita, herra marski; te kartatte minua, kun teitä tarvitsen, se riittää sanoa."

"Siispä minä sen teille selitän. Kuningas ei tahtonut nimittää teitä ministeriksi, ja koska minä otin vastaan keveän ratsuväen päällikkyyden, niin te oletitte, että minä olen teistä luopunut, teidät pettänyt. Tuo kiltti kreivitär, joka ajattelee niin suopeasti teitä…"

Nyt teristi Richelieu korviaan, mutta eipä suinkaan pelkästään sisarenpoikansa sanoja kuunnellakseen.

"Mutta, hyvä ystäväni, enhän sitä epäilekään… Minä kutsuin sinut tänne pääkaupunkiin sitä varten, että yhdessä kävisimme aisoihin. Sinä olet nuorempi, siis myöskin vahvempi; sinä onnistuit, minä en; asia on niinkuin sen pitää olla, ja toden totta, minä en ymmärrä, miksi sinä tällä tavoin aprikoit. Jos olet pitänyt huolta minun eduistani, niin saat kyllä satakertaisen kiitoksen; jos taas olet puuhaillut minua vastaan, niin olkoon menneeksi, saat samalla mitalla… Tarvitaanko tähän mitään selitystä?"

"Sinä olet lapsellinen, herttua. Sinun asemasi on erinomainen: sinä olet Ranskan pääri, sinä olet herttua ja kevyen ratsuväen päällikkö, ja kuuden viikon päästä olet ministeri. Sinun siis täytyy pysyä kaiken joutavan pikkumaisuuden yläpuolella. Hyvä menestyshän antaa sellaisen anteeksi, rakas lapseni. Olettakaamme… — minä pidän paljon opettavaisista saduista… — olettakaamme, että me olemme nuo sadun kaksi muuliaasia… Mutta mitäs jyrinää tuo on?"

"Eno, älkää keskeyttäkö, pyydän; teidän pakinanne on minustakin mielenkiintoinen; minäkin pidän opettavaisista saduista."

"Niin, rakas ystäväni, aioin sanoa sinulle, ettei sinun tarvitse menestyksen päivinä koskaan huomata moitteita eikä pelätä kadehtijaisi kaunaa. Mutta jos sinä onnut, jos kompastut… ai, peijakas, varo itseäsi: juuri sillä hetkellä karkaa susi kimppuun! Mutta, kuulepas, minä olin kuitenkin oikeassa; etuhuoneessasi liikutaan, sinulle tuodaan varmaankin ministerin salkku… Pikku kreivitär lienee työskennellyt sänkykomerossaan hyväksesi."

"Parlamentin miehet täällä?… Mitä he minusta tahtovat?" kysyi herttua d'Aiguillon, jota hänen enonsa hymy sangen vähän rauhoitti.

Herttua d'Aiguillon nousi kalpeana ylös ja meni salin ovelle johtaakseen itse sisään parlamentin kaksi asiamiestä, joiden takana seisoi liikkumatta kaksi kaupunginpalvelijaa, ja heistä syrjemmällä liuta ällistyneitä lakeijoja.

"Onko meillä kunnia saada puhutella itseään herttua d'Aiguillonia?" kysyi toinen parlamentin asiamies.

Asiamies veti silloin syvään kumartaen vyönauhansa alta asianomaiseen muotoon laaditun päätöksen, jonka hän luki korkealla ja selvällä äänellä.

Se oli seikkaperäisen tarkka ja täydellinen lausunto, joka julisti herttua d'Aiguillonin syytösten ja epäilyksen alaiseksi sellaisistakin teoista, jotka tahrasivat hänen kunniaansa, ja eroitti hänet toistaiseksi valtakunnan päärin toimista.

Herttua kuunteli tätä lukemista niinkuin salaman iskemä mies ukkosen jylinää. Hän ei liikahtanut kertaakaan, vaan seisoi hievahtamatta kuin kuvapatsas jalustallaan; eikä hän ojentanut edes kättänsä ottaakseen päätöksen jäljennöstä, jota asiamies hänelle tarjosi.

Marski de Richelieu otti sen vastaan, hänkin seisoallaan, mutta vilkkaana ja nopeasti; ja hän sen luki ja vastasi asiamiesten kumarruksiin.

Asiamiehet olivat jo kauan sitten lähteneet, mutta herttua d'Aiguillon oli yhä tyrmistyksen vallassa.

"Se oli tuima läimäys!" sanoi Richelieu; "sinä et ole enää Ranskan pääri, se on nöyryyttävää".

Herttua kääntyi enoonsa päin, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut ajatuksen ja sanan lahjan.

"Kuinka voisikaan aavistaa, että parlamentti niin julkeasti uskaltaisi iskeä kuninkaan ja hänen suosikkinsa suosikkia?… Nuo raukat tuhoavat itsensä!"

"Niin", jatkoi vanha marski tunkien veitsen yhä syvemmälle haavaan, "jos parlamentti riistää sen tähden sinulta päärin arvon, että sinut on nimitetty kevyen ratsuväen päälliköksi, niin se varmaan pistää sinut kahleihin ja poltattaa roviolla sinä päivänä, jolloin sinut nimitetään ministeriksi. Ne herrat inhoavat sinua kuolemakseen, d'Aiguillon; varo sinä heitä."

Herttua d'Aiguillon kesti tämän ivan sankarillisen tyynesti; onnettomuus teki hänet suureksi, puhdisti hänen sieluaan.

Marski de Richelieu luuli vastustajansa rauhallisuuden johtuvan tylsätunteisuudesta, ehkäpä hitaasta käsityskyvystäkin, ja hän ajatteli, etteivät pistokset olleet osuneet tarpeeksi syvälle.

"Koska nyt et ole enää pääri", jatkoi hän, "niin eivätpä nuo kynäraaputtajat ainakaan saa sinua uhrikseen… Vetäydy muutamaksi vuodeksi takaisin varjoon. Sitäpaitsi tulee se varjo pelastukseksesi, vaikka et sitä tahtoisikaan. Kun nyt olet menettänyt päärin tehtäväsi, on sinun vaikeampi joutua ministeriksi, ja siten pääset koko kiusauksesta. Mutta jos sensijaan tahdot taistella, ystäväni, niin onhan sinulla vielä rouva Dubarry puolellasi, hän on sinulle kovin suopea, ja hän on luotettava tuki."

Herttua d'Aiguillon nousi ylös. Hän ei luonut marskiin edes katsetta vastineeksi kaikista tuskista, joita vanhus oli hänelle tässä tuottanut.

"Te olette oikeassa, eno", sanoi hän rauhallisesti, "ja tässä viimeisessä neuvossa loistaa älynne. Rouva Dubarry, jolle te hyvyydessänne esittelitte minut ja jolle te kehuitte minua niin lämpimästi, että koko Luciennes voi sen todistaa, rouva Dubarry puolustaa minua. Jumalan kiitos, hän rakastaa minua, hän on rohkea nainen, ja hänellä on ehdoton valta hänen majesteettinsa ajatuksiin. Kiitokset, eno, neuvostanne, minä pakenen hänen luokseen niinkuin pelastuksen satamaan. Vaununi! Bourguignon, Luciennesiin!"

Herttua d'Aiguillon kumarsi kunnioittavasti enolleen ja poistui salista jättäen marskin aivan ymmälleen ja varsinkin hämilleen, kun hän nyt ajatteli, miten kiihkeästi hän oli kiusannut tuota ylevää ja tulista luonnetta.

Jokin marskia kuitenkin ilahutti, nimittäin pariisilaisten hurja riemu, kun he illalla lukivat parlamentin päätöstä kymmenenätuhantena kappaleena ja tappelivat lehtisistä kaduilla. Mutta huokaisematta hän ei sittenkään voinut olla, kun Rafté pyysi häntä selostamaan illan tapahtumia.

"On ja ei, Rafté. Mutta haava ei ollut vielä kuolettava, ja meillä on Trianonissa jotakin, jota mielipahakseni en ole ottanut nimenomaan huolenpitoni esineeksi. Me olemme ajaneet kahta jänistä, Rafté… Se on hulluutta…"

"Oi, hyvä ystäväni, muista, että parempaa ei juuri tavallisesti saa, ja saadaksemme sen, jota ei meillä ole, tahtoisi antaa toisen, nimittäin sen, mikä on jo saatu."

"Oh, kuningas aina reikänsä löytää, mutta eihän tässä tietääkseni ole kysymys kuninkaasta."

"Jos kuningas löytää pääsynsä, pääsee sitä läpi myöskin rouva
Dubarry, joka on niin lähellä kuningasta… ja mistä rouva Dubarry
pääsee läpi, siitä menee myöskin herttua d'Aiguillon, mies, joka…
Mutta sinä et ymmärrä politiikasta mitään, Rafté."

"Tule siis illalliselle, että pääsen levolle… Kävi kovin sydämelleni nähdä, ettei poloinen sisarenpoikani ole enää Ranskan pääri ja ettei hänestä tule ministeriä. Ihminen ei ole turhanpäiten eno."

VIIDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

Sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin parlamentin jyrkkä lausunto oli saanut Pariisin ja Versaillesin kovaan hälinään ja kaikki kärsimättömästi odottamaan, mitä siitä lausunnosta seuraisi, näki marski de Richelieu Raftén tulevan luokseen kirje kädessä. Marski oli nyt palannut Versaillesiin ja tavalliseen totuttuun elämäänsä. Sihteeri käänteli ja puristeli kirjettä kädessään niin levottoman näköisenä, että levottomuus tarttui pian hänen herraansakin.

"Jotakin epämieluisaa, monseigneur, luullakseni, nimittäin tässä kirjeessä."

"Niin, herra marski. Kuninkaan neuvoston istunnon jälkeen tuli muuan kamarivahtimestari ja toi minulle tämän kirjeen ja pyysi antamaan sen teille. Ja nyt olen kymmenen minuuttia käännellyt ja katsellut sitä, pääsemättä siitä uskosta, että siinä on jokin paha uutinen."

"Ilmoitan teille jo edeltäpäin", keskeytti häntä Rafté, "että vahtimestari nauroi partaansa, kun hän antoi minulle tämän kirjeen".

"Peijakas, tuo kuuluu huolettavalta; mutta anna nyt vain tänne", vastasi marski.

"Ja vahtimestari lisäsi: 'Herttua d'Aiguillon käski toimittamaan kirjeen heti paikalla marskille.'"

"Tuska, sinä et saa minua tunnustamaan, että olet paha!" huudahti vanha marski murtaen varmoin käsin sinetin.

"Ohoh, te näytätte happamelta", sanoi Rafté seisten kädet selän takana ja tarkastellen marskia.

Rafté luki vuorostaan kirjeen; se oli itsensä herttua d'Aiguillonin käsialaa ja sisälsi seuraavaa:

Teidän hyvä neuvonne on kantanut hedelmiä: minä uskoin huoleni rouva Dubarrylle, tuolle sukumme erinomaiselle ystävälle, joka hyvyydessään jättikin asiani hänen majesteettinsa huomaan. Kuningas vihastui väkivallasta, jota parlamentti on harjoittanut minua, häntä uskollisesti palvellutta miestä kohtaan, ja tänään kumosi hänen majesteettinsa neuvostossa parlamentin päätöksen ja käski minua jatkamaan tointani Ranskan päärinä.

Kun tiedän, hyvä eno, kuinka suuresti tämä uutinen teitä ilahuttaa, niin lähetän teille lyhyen tiedon hänen majesteettinsa neuvoston istunnossa tänään tekemästä päätöksestä. Minä annoin erään sihteerin jäljentää sen, ja te saatte siitä siis tiedon ennenkuin kukaan muu.

Olkaa vakuutettu, rakas eno, syvimmästä kunnioituksestani, ja antakaa minun edelleen toivoa teidän suosiotanne ja hyviä neuvojanne.

"Minä en sanonut, ettei hän siihen pistäisi kättänsä, monsieur Rafté, vaan sanoin että hän siitä selviytyisi… Ja nyt näet, että hän tekeekin sen."

"Ainiaaksi! Eilen minä sen aavistin, ja sinähän varoititkin minua, ettei tässä saattaisi käydä muuta kuin pahoin."

"No, Rafté, nyt olet tyhmyri. Minä olen lyöty ja saan kestit maksaa. Etkö muka ymmärrä, miten ilkeä minun on olla naurun esineenä Luciennesissa; juuri paraikaa ilkkuu herttua minulle rouva Dubarryn sylissä. Neiti Chon ja herra Jean Dubarry pitävät minua narrinaan, ja neekeripoika hotkii namusia ja näyttää minulle pitkää nenää. Corbleu, minulla on hyvä luonto, mutta tämä saa minut raivoon!"

"Teidän ei siis olisi pitänyt tehdä niinkuin teitte", vastasi Rafté filosofisen tyynesti.

"Ohoh, mitä kuuluu minuun, olipa herttua d'Aiguillon Ranskan pääri vai ei? Sanokaapa se, monseigneur. Teidän sisarenpoikanne ei loukkaa minua syyttömästi, tietääkseni."

"En koskaan pikku kiihkoistanne, herttua, en koskaan… Mutta kaikessa älyssännekin teette te usein tyhmyyksiä, joita en antaisi milloinkaan anteeksi sellaiselle maitoparralle kuin minä itse olen."

"Te tahdoitte eilen välttämättä kostaa, eikö niin? Te tahdoitte nöyryyttää sisarenpoikaanne, te tahdoitte jollakin tavoin juuri itse viedä hänelle parlamentin päätöksen ja tuntea uhrinne tuskan vavahdukset ja valtimon värähdykset, kuten Crebillon nuorempi sanoo. Kas niin, monseigneur, sellaisen saa aina maksaa kalliisti; sitä tyydytystä ei anneta ilmaiseksi… Olettehan rikas, monseigneur, maksakaa!"

"En olisi tehnyt mitään… olisin odottanut näyttämättä elonmerkkiäkään; mutta te ette päässyt halustanne ärsyttää parlamentti rouva Dubarryä vastaan, kun rouva huomasi herttua d'Aiguillonin nuoremmaksi kuin teidät."

"Ja parlamentti kiihtyi ärsytyksestänne ja teki sen, minkä se teki; vasta kun tuomio oli julistettu, katsoitte te hyväksi tarjota apuanne sisarenne pojalle, joka ei olisi aavistanut muutoin mitään."

"Aivan oikein, ja myönnän, että minä kyllä menettelin väärin; mutta sinun olisi pitänyt varoittaa minua."

"Minunko estää teitä tekemästä pahoin?… Te erehdytte henkilöstä, herra marski; te sanotte alinomaa, että minä olen hölmö, että te olette kasvattanut minut, ja nyt te luulette, etten minä iloitsisi, kun näen tehtävän tyhmyyksiä tai onnettomuuden tulevan?… Sitä älkää odottakokaan."

"Se, että te pidätte itsepintaisesti päänne, ja että herttua d'Aiguillon valitsee kultaisen keskitien parlamentin ja rouva Dubarryn väliltä; samassa tulee hänestä ministeri, ja teidät ajetaan maanpakoon tai pistetään Bastiljiin."

"Bastiljiinko", matki hän kohauttaen hartioitaan. "Onko nyt Ludvig XV sitten sama kuin Ludvig XIV?"

"Ei, mutta rouva Dubarry vastaa herttua d'Aiguillonin avustuksella hyvin rouva de Maintenonia; varokaa itseänne! Ja enpä nykyään tosiaan tiedä jalosyntyistä prinsessaa, joka toisi teille sinne namusia ja hanhenmaksaa."

"Sinä näet tarkoin tulevaisuuden, mutta olepas hyvä ja virka jotakin nykyisestäkin?"

"Huomatkaa, herra marski, että te erehdytte aikanumeroissa; koiranleuaksi ei sanota miestä, joka on täyttänyt neljäkymmentä ikävuottansa; ja minä olen nyt seitsemänseitsemättä."

"Jospa Jumala sen soisi… Jos ilveilisin, niin olisi tilaisuus iloisempi… Mutta kovaksi onneksi ei niin laisinkaan ole."

"Ei, monseigneur, se ei ole vielä tullut. Jos kuulutus kuninkaan päätöksestä olisi jo joutunut Pariisiin, niin ehkäpä se olisi tullut… Tahdotteko, että lähetämme kuriirin presidentti d'Aligren luo?"

"Kuinka naurettavaa itserakkautta, herra marski! Itse pyhimyskin joutuisi tähtenne ymmälle… Mutta sallikaa minun nyt lopettaa kirjoitelmani joukkojen laskusta maihin Englantiin, ja upottautukaa te hartaasti salkkujuoniinne, koska se työnne onkin jo puoliksi tehty."

Marski tunsi Raftén pahantuulen puuskat, ja tiesi, että jos ne pääsisivät purkautumaan, ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.

"No no, älä nyt suutu", sanoi hän, "ja jos minä en ymmärräkään, niin selitä minulle asia".

"Te lähetätte herttua d'Aiguillonin kirjeen herra d'Aligrelle", sanoi Rafté jörösti; "ja samalla lähetätte hänelle kuninkaan neuvostossa tekemän päätöksen. Sitten te odotatte, kunnes parlamentti kokoontuu ja pohtii asiaa, mikä tapahtuu varmasti aivan pian. Ja kokouksen jälkeen te istutte vaunuihinne ja käväisette prokuraattorinne, mestari Flageotin luona."

"Mitä kummaa?" huudahti Richelieu ponnahtaen koholle tuon nimen kuullessaan. "Taasko se herra Flageot! Mitä hittoa Flageotilla tässä on tekemistä, ja mitä asiaa minulla on jollekin mestari Flageotille?"

"Minulla oli kunnia sanoa teille, monseigneur, että herra Flageot on teidän prokuraattorinne."

"Jos hän on kerran teidän prokuraattorinne, niin on hänellä ajettavana teidän asioitanne, mitä hyvänsä oikeusjuttuja. Te menette kuulustelemaan, miten niiden on laita."

"Ei, eipä suinkaan… Sellainen olisi sopinut silloin, kun mestari Flageot oli tavallinen nurkkasihteeri; silloin olisin voinut neuvotella vertaisena hänen kanssaan. Mutta koska mestari Flageotista tulee huomenna Attila, kuninkaitten vitsaus, ei enempää eikä vähempää, niin ei ole liikaa vaadittu, että joku herttua, pääri ja Ranskan marski neuvottelee tuon kaikkivaltiaan miehen kanssa."

"Mutta sana vielä, ilmoitapas, mitä minulle huomenna tapahtuu tuon herra Flageotin luona?"

"Siinä minä menettelisin hyvin tyhmästi… te väittäisitte huomenna, että aavistitte sen jo etukäteen. Hyvää yötä nyt, herra marski. Muistakaa seuraavat asiat: pikalähetti heti herra d'Aligren luokse, ja huomenna te vieraaksi mestari Flageotin luo. Ai, mutta osoite… kuski tietää sen, hän on vienyt minua viimeisen viikon ajalla sinne tarpeeksi monta kertaa."

VIIDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään

Lukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia, jonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan tässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. "Lääkärin muistelmia". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me vastaamme hänen kysymykseensä.

Joku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja asianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin kannatti puhua.

Herra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä ei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki hän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen, että viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa viidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli herra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka hän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme sen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan, palkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770 lopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.

Herra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä oppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi prokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja saavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä kuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä kansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa herra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion, marski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä kaikista parlamenttiasioista.

Mutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään huolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi ollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien kutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit, jotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi saaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.

Mutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän innoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon löyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein kadun nimellä.

Herra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun vaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.

Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle, joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä ollut.

Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin, että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.

Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, — sillä mikäpä vaunuilla liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä lainneuvoja? — epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de Richelieun käteen.

— Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, — ajatteli marski itsekseen.

"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen ovella.

"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."

— Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? — tuumi Mahonin voittaja itsekseen.

"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia puhutella?"

"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori, lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.

"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis oikeusasioita, rouva kreivitär?"

"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"

"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu… se on totta, anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"

"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty viisukin…"

"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään, ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni kaidetangosta, nimittäin köydestä."

"Minkäpä sille mahtaa… Viisujen tekijät… he eivät haikaile mitään… Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te vastaatte puolestanne laulussa:

"Oh, monseigneur, se on kauheaa!" huudahti kreivitär. "Sillä tavalla ei loukata jalosyntyistä naista!"

"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät portaat vievät aivan hengen kurkusta… Ah, nyt pääsimme ylös; sallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä."

Herttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut olemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli avaamaan.

Kun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin työhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä hampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle kirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.

"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?" huudahti kreivitär ja sai äänellään prokuraattorin kääntymään.

"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de
Béarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame…? Oh, ei, ellen
erehdy, herttua Richelieuko minun luonani!… Toinen tuoli lisää,
Bernardet, toinen tuoli!"

"Herra Flageot", kysyi kreivitär, "olkaa hyvä ja sanokaa, miten on nyt minun oikeusjuttuni laita?"

"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni hälinää."

"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte vastaanoton herra herttualle."

"Herra herttua, antakaa anteeksi", sanoi herra Flageot; "mutta te olette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi…"

"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte, mikä asia minut tänne toi."

"Pöytäkirjat minun ja… ja… jutussa… peijakas vie, tehän tiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot."

"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa…?
Kuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty."

"Olosuhteet, herra herttua… olosuhteet… Tehän tunnette hänen majesteettinsa viimeisen päätöksen?"

"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä…? Hänen majesteettinsa tekee paljon päätöksiä."

"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka, jota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi laivoja."

"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?" kysyi kreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut laisinkaan ajattelemasta omaansa.

"Se ei olisi vielä mitään… Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen, etteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut viralta herttua d'Aiguillonin."

"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?" huudahti rouva de Béarn koettamattakaan salata kauhuaan.

"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä vastaan."

"Madame", vastasi prokuraattori majesteettisesti, "kuningas on unohtanut asiansa… me unohdamme sen myöskin".

"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä teille vakuutan!"

"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne menen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut käsissä."

"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun asioitani?" vastasi kreivitär de Béarn.

"Niin sanoin, ja se on totta… Te, madame, olette ensimmäinen esimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva pykälä."

Ja herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen, nipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:

"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän velvollisuutensa tallattu jalkoihin… Hänen majesteettinsa ymmärtää, kuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä… Niinpä oli tämän kirjelmän tekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs kuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen huolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen lahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon korkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte Véronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla julkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki… joka tunkeutuu…"

"Siihen minä juuri pääsin, madame", sanoi prokuraattori ja röyhisti rintaansa; "ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta".

"Herra Flageot", vastasi kreivitär de Béarn, "siitä on neljäkymmentä vuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas mies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani; sitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette sillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä voinut ansaita yhtä paljon lisää".

"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin", sanoi Flageot innostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; "tämäkin on lisätodistus: se sijoitetaan muiden joukkoon".

"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin", keskeytti kreivitär; "tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni".

Toiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän seisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut marttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:

"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin. Ja lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti omaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan", jatkoi hän.

"Anteeksi, kreivitär", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan, "mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa".

"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän panee vastalauseensa; miksi te niin teette?"

"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!" huudahti kreivitär.

Herra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan kieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.

"Mutta", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, "koska on päätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään muukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra Flageot, rakas madame…"

"Pardieu! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään nousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko käyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele samalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?"

"Minäkö? Minä sanon, että herra Flageot on sangen kunniallinen prokuraattori ja että minun oikeuspaperini ovat yhtä hyvissä käsissä hänellä kuin minulla itsellänikin… Niin ollen minä jätän ne edelleen hänen haltuunsa, tietysti maksaen hänen vaivansa, kuten jatkaisi hän jutun loppuun."

"Sanotaan hyvällä syyllä, herra marski, että te olette jalomielinen ja antelias mies!" huudahti herra Flageot. "Minä levitän sitä mainettanne, herra herttua."

"Bernardet!" huudahti prokuraattori kirjurilleen hurmaantuneena, "te laaditte kirjelmän loppuun ylistyksen marski de Richelieun kunniaksi".

"Ei, ei, herra Flageot, pyydän…", vastasi marski nopeasti. "Oh, peijakas, mitä te aiottekaan tehdä? Minä pidän aina vaikenemisesta, kun on kysymys niin sanotuista kauneista teoista. Älkää tehkö vasten mieltäni, herra Flageot; muuten minä kiellän kaikki, ymmärrättekö, minä sanon väitteenne epätodelliseksi: minun vaatimattomuuteni on horjumattoman ankara… Mutta kuulkaa, kreivitär, mitäs te puolestanne sanotte?"

"Sanon, että minun täytyy saada oikeusjutussani tuomio… että minun täytyy se saada, ja että minä sen saan!"

"Ja minä sanon, että saadaksenne sen tuomion, madame, täytyy kuninkaan lähettää parlamentin saliin sveitsiläiskaartinsa, kevyet rakuunansa ja kaksikymmentä kanuunaa", vastasi mestari Flageot niin sotaisen näköisenä, että vanha käräjätäti aivan tyrmistyi.

"Te ette siis luule, että hänen majesteettinsa pääsee tästä pälkähästä?" kysyi Richelieu aivan hiljaa herra Flageotilta.

"Mahdotonta, herra marski; tämä on ennen kuulumaton tapaus. Ranskassa ei enää oikeutta, — se on sama kuin ei olisi enää leipää!"

"Vaikka kuolemaan, herra marski. Joskin ollaan lakimiehiä, on rohkeutta kuitenkin rinnassamme!"

"Minä luulen todellakin, madame, että tämä on juonikas seikka ministereille", sanoi Richelieu.

"Ah, niin", vastasi vanha kreivitär tuokion vaiettuaan; "ja se on sangen ikävää minulle, että minut, joka en laisinkaan sekaudu maailman tapahtumiin, vedetään mukaan tähän otteluun".

"Minun mielestäni, madame", sanoi marski, "on kyllä olemassa eräs, joka teitä auttaisi tässä asiassa, eräs sangen mahtava henkilö… Mutta tahtoisiko tuo henkilö sen tehdä?"

"Olisiko liian tungettelevaista kysyä tuon mahtavan henkilön nimeä, herra herttua?"

"Minä sanon hänelle, että minä tahdon oikeusjuttuni päätökseen; ja koska hän ei voi kieltää minulta mitään sen jälkeen kun olen tehnyt hänelle palveluksen, sanoo hän kuninkaalle, että tämä asia on hänestä tärkeä. Hänen majesteettinsa puhuu siitä kanslerille, ja kanslerin kädet ovat pitkät, herra herttua… Herra Flageot, olkaa hyvä, tutkikaa tarkoin minun juttuani, se tulee esityslistalle ennenkuin luulettekaan: minä itse vakuutan sen teille."

Herra Flageot pudisti päätänsä sangen epäuskoisesti, mutta ei kuitenkaan saanut kreivitärtä peruuttamaan päätöstään.

"No niin, koska te menette Luciennesiin, madame, niin kai veisitte sinne minunkin nöyrimmät tervehdykseni?"

"Me olemme onnettomuustovereita; teidän oikeusjuttunne on lykätty, samoin minun; kun te anotte apua itsellenne, autatte te minuakin… Sitäpaitsi voitte te todistaa siellä, miten tyytymätön minä olen noihin parlamentin visapäihin; te voitte lisätä, että minähän se neuvoin teitä turvautumaan Luciennesin jumalattareen."

"Suokaa minulle se kunnia, että nojaudutte käteeni, niin saatan teitä vaunuihinne. Hyvästi vielä kerran, herra Flageot, päästän teidät nyt työhönne…"

— Rafté oli oikeassa, — ajatteli herttua de Richelieu; — nuo Flageotin tapaiset saavat viimein aikaan vallankumouksen. Jumalan kiitos, nyt minulla on tuki kahden puolen. — Minä olen sekä hovin että parlamentin kannattama. Rouva Dubarry heittäytyy politiikkaan ja kukistuu yksinään; jos hän säilyy pystyssä, on minulla vielä Trianonissa pikku pommi. Näyttääpä siltä, että tuo perhanan Rafté on ollut minun koulussani ja että minun täytyy tehdä hänestä päällikkö virastooni, sitten kun minusta tulee ministeri.

VIIDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

Rouva de Béarn totteli kirjaimellisesti Richelieun neuvoa. Kaksi tuntia siitä kuin herttua oli hänestä eronnut, odotti hän vastaanottoa Luciennesin etuhuoneessa, herra Zamoren seurassa.

Rouva de Béarnia ei oltu viime aikoina nähty kreivitär Dubarryn luona; ja niinpä tultiinkin kreivittären kotoisessa kammiossa uteliaaksi, kun hänet siellä ilmoitettiin vieraaksi.

Herttua d'Aiguillon ei puolestaan ollut myöskään hukannut aikaansa, ja hän punoi juuri juonia kuninkaan lemmityisen kanssa, kun Chon tuli pyytämään vastaanottoa rouva de Béarnin puolesta.

Silloin aikoi herttua d'Aiguillon poistua, mutta rouva Dubarry pidätti häntä.

"Minusta olisi parempi, jos te jäisitte tänne", sanoi rouva Dubarry. "Jos tuo vanha kerjäläiseni tulee lainaamaan minulta rahaa, niin on läsnäolonne hyödyllinen, silloin pyytää hän vähemmän."

Tilaisuuden vaatimin kasvonilmein istuutui rouva de Béarn kreivitärtä vastapäätä, nojatuoliin, johon kreivitär Dubarry viittasi häntä asettumaan. Ja kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi rouva Dubarry:

"Herttua d'Aiguillon!" kiiruhti kreivitär silloin esittelemään herttuaa rouva de Béarnille, peläten jotakin väärinkäsitystä.

Mutta vanha kreivitär oli yhtä ovela kuin kaikki hoviherrat yhteensä, eikä hän koskaan antanut syytä väärinkäsityksiin, paitsi ehkä silloin, kun teki sen tahallaan ja luullen siitä olevan hyötyä. Hän sanoi siis nyt:

"Minä tiedän noiden musteentuhrijain kaikki hävyttömyydet ja heidän puuttuvan kunnioituksensa ansioita ja sukuperää kohtaan."

Se kohteliaisuus singottiin suoraan herttualle ja sai d'Aiguillonin kumartamaan sangen kauniisti käräjätädille, joka silloin puolestaan nousi ylös ja vastasi kumarruksella kumarrukseen.

"Mutta", jatkoi käräjätäti, "nyt ei ole kysymys herttua d'Aiguillonista, vaan koko maasta. Parlamentit kieltäytyvät täyttämästä tehtäviään."

"Toden totta!" huudahti rouva Dubarry ja heittäytyi sohvallaan selkäkenoon. "Ranskassa ei siis ole enää lakia eikä oikeutta?… No niin, entäpä sitten?… Minkälaisen muutoksen tämä saa aikaan?"

Herttua hymyili. Rouva de Béarn ei puolestaan käsittänyt asiaa laisinkaan leikillisesti, vaan veti ärtyiset kasvonsa yhä synkempiin ryppyihin.

"Hm", lausui herttua d'Aiguillon ikäänkuin huomauttaakseen rouva Dubarrylle käräjätädin salatusta tarkoituksesta. Ja nyt rouva Dubarry sen huomasikin.

"Ah, niin, madame", sanoi rouva Dubarry heti, "se on totta! Te muistutatte minulle, että joskaan minulla ei ole oikeusjuttuja, niin teillä sellainen on ja sangen tärkeä."

"Aivan niin, madame, hänen majesteettinsa on siihen hyvin taipuisa; hän ajaa parlamentin jäsenet maasta, ja asia on ratkaistu."

"Mutta silloinhan siitä tulee lykkäys määräämättömäksi ajaksi, madame."

"Olisihan yksi keino", sanoi silloin herttua d'Aiguillon; "mutta hänen majesteettinsa karttanee sitä käyttää".

"Kuningasvallan tavallinen keino Ranskassa, milloin se joutuu voittamattoman pahaan ahdinkoon, on pitää lit de justice; sanoa: 'Minä tahdon', silloin kuin kaikki vastustajat ajattelevat: 'Me emme tahdo.'"

"Mutta aatos, jota ei pitäisi levittää", vastasi herttua d'Aiguillon ovelasti ja tehden täten viittauksen, jonka rouva de Béarn ymmärsi.

"Oi, madame", sanoi silloin käräjätäti, "madame, te, jolla on sellainen valta hänen majesteettiinsa, saakaa hänet sanomaan: 'Minä tahdon, että rouva de Béarnin oikeusjutussa annetaan päätös!' Sitäpaitsi te tiedätte, että minä olen kauan sitten saanut lupauksen siinä asiassa."

Herttua d'Aiguillon puraisi nyt huultaan ja kumarsi rouva Dubarrylle ja poistui huoneesta. Hän oli kuullut kuninkaan vaunujen tulevan pihalle.

"Nyt tulee kuningas", sanoi rouva Dubarry ja nousi ylös antaakseen käräjätädin lähteä.

"Ah, madame, miksi ette salli minun heittäytyä hänen majesteettinsa jalkain juureen?"

"Anoaksenne häneltä, että pidettäisiin lit de justice? Kyllä, sen minä sallin mielelläni", vastasi kreivitär vilkkaasti. "Jääkää tänne vain, kreivitär, koska sitä toivotte."

Tuskin oli rouva de Béarn järjestänyt myssynsä nauhat, niin kuningas astui sisään.

"Ohoh", huudahti Ludvig XV äänessään hieno pilkan vivahdus, jota ei kuitenkaan kukaan, joka ei häntä tuntenut, olisi huomannut. "Onko joku teitä loukannut, madame?"

"Ahaa, se on hyvä!" sanoi kuningas ja hieroi käsiään. "Te valitatte minun parlamenttejani vastaan? No niin, olkaa hyvä ja saattakaa ne järkiinsä. Minullakin on valituksen syytä niitä vastaan, ja minä pyydän samoin oikeutta teiltä", lisäsi hän ja matki kreivitär de Béarnin syvää lyykistystä.

"Sen minä teenkin joka ilta, madame; mutta he ilmoittavat myöskin tahtonsa joka aamu. Ja koska nämä kaksi tahtoa ovat toisiinsa nähden aivan vastakkaisia, niin käy meille kuten maan ja kuun, jotka kiertävät toistensa ympärillä koskaan toisiaan kohtaamatta."

"Sire, teidän äänenne on tarpeeksi mahtava kaikuakseen tuollaisen joukkion alinomaisen huutamisen ylitse."

"Siinä erehdytte. Minä en ole asianajaja, mutta he ovat sitä. Jos minä sanon niin, sanovat he ei; mahdotonta päästä sovintoon… Kuulkaas, jos keksitte jonkin keinon, jolla heidät voi estää sanomasta ei, silloin kun minä sanon toisin, niin olen heti teidän liittolaisenne."

"Se veisi uuteen pulaan", vastasi kuningas; "lit de justice, ajatteletteko, mitä sanotte, rouva? Se olisi melkein sama kuin vallankumous."

"Se on keino sanoa noille kapinoitsijoille vasten silmiä, että te olette valtias. Te tiedätte, sire, että kun kuningas sillä tavoin ilmaisee tahtonsa, on hänellä yksinään oikeus puhua, eikä kukaan uskalla hänelle vastata. Te sanotte heille: 'Minä tahdon', ja heidän niskansa notkistuvat…"

"Mutta se olisi kuitenkin niin kaunista", jatkoi rouva Dubarry innokkaasti, "tuollainen juhlasaattue: aatelisto, päärit, kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot, ja valtava kansanlauma, ja itse valtaistuin viisine kultaisilla liljoilla kirjailtune pieluksineen… Siitä tulisi kauniit juhlat!"

"Ja kuninkaan loistava puku: kärpännahalla sisustettu viitta, kruunun jalokivet ja kultainen valtikka, koko häikäisevä hohde, joka sopii ylhäisiin ja kauneihin kasvoihin. Ah, kuinka te silloin olisitte komea, sire!"

"Siitä on melkoinen aika, kun täällä on nähty lit de justice", sanoi Ludvig XV, muka kylmästi.

"Ei sen jälkeen kuin te olitte lapsi, sire", huomautti rouva de Béarn; "teidän säteilevän kauneutenne muisto on säilynyt kaikkien mielessä".

"Ja sitäpaitsi", lisäsi rouva Dubarry, "olisi se hyvä tilaisuus kanslerille koko hänen terävään ja ytimekkääseen kaunopuheisuuteensa; ja siinä hän saisi murskata totuuden, arvokkuuden ja esivaltaisuuden painolla tuon koko joukon".

"Minun täytyy odottaa parlamentin ensimmäistä rikosta", sanoi Ludvig
XV; "sittenhän nähdään".

"Se on härnännyt hiukan herttua d'Aiguillonia, mutta siitä kai ei sitä voi hirttää… vaikka rakas herttua onkin ystäviäni", jatkoi kuningas ja katsoi rouva Dubarryyn. "Mutta jos parlamentti on härnännyt herttuaa, niin minä olen maksanut samalla mitalla, häijyllä päätökselläni, eilen tai toissapäivänä, en muista enää, milloin. Me olemme siis kuitit kahden puolen."

"No hyvä, sire", sanoi silloin rouva Dubarry vilkkaasti, "rouva kreivitär tässä on tullut ilmoittamaan meille, että nuo musteherrat ovat käyttäneet nokkelasti tilaisuutta hyväkseen".

"Sire, herrat parlamentin jäsenet ovat päättäneet olla kokoontumatta, kunnes teidän majesteettinne on myöntynyt."

"Mitä puhutte?" sanoi kuningas. "Te erehdytte, madame, sehän olisi kapinallinen teko, eikä parlamenttini tohdi nousta kapinaan, toivoakseni."

"No hyvä, oma prokuraattorini jätti minulle tänä aamuna takaisin oikeusjuttuani koskevat paperit… Hän ei aja enää asioita, koska oikeuslaitos ei enää niitä ratkaise."

"Sire, uskooko teidän majesteettinne enemmän herttua de Richelieuta kuin minua? No hyvä, herttualle annettiin minun läsnäollessani hänen oikeudenkäyntipaperinsa takaisin samoin kuin minullekin, ja herttua poistui prokuraattorin luota sangen kuohuksissaan."

"Suvaitsetteko, sire?" kysyi kreivitär. "Ah, Jumalani!" huudahti hän sitten yhtäkkiä.

"Kirje herra kanslerilta, sire. Herra de Maupeou on saanut tietää, että teidän majesteettinne on suvainnut tulla vieraakseni ja pyytää nyt välkystäni päästäkseen hetkeksi teidän puheillenne."

"Te ette häiritse, madame", sanoi kuningas hänelle. "Hyvää päivää, herra de Maupeou. Mitä uutta?"

"Sire", vastasi kansleri kumartaen, "parlamentti oli teille haitaksi: nyt teillä ei ole enää parlamenttia".

"Ja miksi ei? Ovatko sen herrat kaikki kuolleet? Ovatko he ottaneet arsenikkia?"

"Taivas soisi, että olisivat ottaneet… Ei, sire, he elävät kaikki; mutta he eivät tahdo enää kokoontua, vaan ovat jättäneet erohakemuksensa. Minä otin ne kaikki vastaan äsken yhdessä tukussa."

"Sangen vakava", vastasi Ludvig XV kärsimättömästi. "No niin, herra kansleri, mitä olette nyt tehnyt?"

"Vaaditaan heitä kokoontumaan… Pyh, käskyt ovat kuluneita… kuninkaalliset määräykset samoin…"

"Ja näyttää viimein olevanne valtias, kohdeltuanne heitä monta kertaa isän tavoin!" huudahti kreivitär Dubarry.

"Kansleri", sanoi kuningas verkkaan. "Minä en tiedä enää muuta kuin yhden keinon: se on ankara, mutta tehokas. Pidettäköön lit de justice; saakoot he kerran vavista!"

"Se on oikea sana!" huudahti kansleri; "heidän täytyy joko taipua tai taittua".

"Madame", lisäsi kuningas kääntyen vanhan käräjätädin puoleen, "ellei teidän oikeusasiaanne ratkaista, niin näette nyt, että se ei ole minun vikani".

"Ah, niin, niin;…" toistivat kreivitär Dubarry, Chon ja kansleri yhteen ääneen.

KUUDESKYMMENES LUKU

Kuninkaan komea lit de justice toimitettiin kaikilla niillä juhlamenoilla, joita siltä vaativat toisaalta kuninkaan ylpeys ja toisaalta ne juonet, jotka houkuttelivat kuninkaan tähän valtiokeikaukseen.

Kaikki kuninkaan henkivartio- ja kotijoukot olivat aseissa. Ja valtava lauma kaupungin sotilaita, palovartijoita ja poliiseja oli varustettu suojelemaan herra kansleria, jonka täytyi panna yrityksessä vaaraan oma itsensä aivan kuin mikä kenraali ratkaisevana taistelupäivänä.

Hän oli kaikkialla inhottu, tuo kansleri. Hän tiesi sen, ja jos hänen itserakkautensa ehkä sai hänet pelkäämään, että hänet murhattaisiin, niin voivat jälleen paremmin yleisön mielialasta perillä olevat henkilöt liioittelematta ennustaa hänelle ainakin jotain tuntuvaa häpäisyä tai edes vihellyksiä.

Samaa kestitystä oli aiottu myöskin herra d'Aiguillonille, jota parlamentin väittelyiden kautta jo hieman täsmällistynyt kansan vaisto inhosi. Kuningas koetti olla kirkkaan tyyni, mutta kuitenkaan ei hän ollut aivan rauhallinen. Siitä huolimatta nähtiin hänen ihailevan itseään tuossa komeassa kuninkaallisessa puvussa, ja kuultiin hänen lausuvan kohta sen jälkeen mietelmän, ettei mikään suojele paremmin kuin majesteettisuus.

Hän olisi voinut lisätä siihen: "Ja kansan rakkaus." Mutta sitä lausetta oli toistettu hänelle niin usein hänen sairautensa aikana Metzissä, ettei hän arvellut voivansa virkkaa sitä enää, joutumatta syytetyksi matkimisesta.

Aamulla otti Madame la dauphine, jolle tällainen näytelmä oli aivan uutta ja joka ehkä pohjaltaan halusi sitä nähdä, kasvoilleen valittavaisen ilmeen ja säilytti sen sitten koko ajan toimitukseen kuljettaessa; ja se käänsi yleisön mielipiteen suuresti hänen puolelleen. Rouva Dubarry oli rohkea. Hän lähti menoihin koko nuoruuden ja kauneuden antamalla itseluottamuksella. Sitäpaitsi: olihan hänestä jo kaikki sanottu; mitä siihen voitiinkaan lisätä enää? Hän esiintyi siis säteilevänä, aivan kuin hohde hänen ylhäisestä rakastajastaan olisi heijastunut häneenkin.

Herra herttua d'Aiguillon kulki uljaasti kuninkaan edessä astelevain päärien joukossa. Hänen ylevillä ja ilmehikkäillä kasvoillaan ei näkynyt minkäänlaista huolen tai tyytymättömyyden merkkiä. Hän ei kantanut päätänsä triumfaattorin tavalla. Kuka näki hänen kulkevan sellaisena, ei aavistanut, minkälaiseen taisteluun kuningas ja parlamentti olivat joutuneet keskenään juuri hänestä.

Kansanjoukko osoitteli häntä sormillaan ja parlamentin jäsenten riveistä luotiin häneen julmistuneita katseita, mutta muuta ei tehty.

Parlamenttitalon suuri sali oli tungokseen asti täynnä väkeä; juhlamenoihin osaa ottavien ja katselijain luku nousi yli kolmen tuhannen.

Ulkona kuhisi rahvas, oikeudenpalvelijain keppien ja kaupunginvartijain sauvain aisoissaan pitämänä; eikä se ilmaissut läheisyyttään muulla kuin tuolla käsittämättömällä hurinalla, joka ei ole varsinaista ääntä eikä lausu yhtään selvää sanaa, mutta joka kuitenkin kuuluu: siis sellaisella, jota syyllä saattaisi sanoa kansan aaltojen pauhuksi.

Sama sanattomuus vallitsi suuressa salissakin, kun askelten kaiku oli hiljennyt ja kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja kuningas oli käskenyt majesteettisen synkkänä kanslerinsa alottaa puheensa.

Parlamentin jäsenet tiesivät etukäteen, mitä lit de justice heille toisi. He käsittivät hyvin, minkä tähden heidät oli kutsuttu kokoon. Aiottiin luonnollisesti ilmaista heille rajattoman vallan tahto. Mutta he tunsivat kuninkaan pitkämielisyyden, ellei sitä sopinut peloksi kutsua; ja jos he jotakin pelkäsivät, pelkäsivät he paremminkin, mitä seurauksia lit de justice aikoinaan toisi mukanaan, kuin tätä istuntoa.

Kansleri ryhtyi puhumaan. Hän oli kaunosanainen mies. Alkupuoli puhetta oli taitava, ja todistelevan tyylin ihailijat saattoivat iloita siitä suuresti.

Mutta sitten muuttui puhe niin ankaraksi oikaisuksi, että aateliston huulille ilmestyi hymy ja että parlamentin jäsenille tuli melkoisen ilkeä olo.

Kuningas käski kanslerinsa suun kautta, että kaikki Bretagnea koskevat jutut oli jyrkästi lopetettava, koska hän oli saanut niistä tarpeekseen. Hän vaati parlamenttia sopimaan herttua d'Aiguillonin kanssa, joka oli kuninkaan mieleinen palvelija, eikä enää keskeyttämään oikeudenkäyttöä, koskapa kaikki oli menevä kuin muinoin kultakauden onnellisina päivinä, jolloin purot sorisivat sisällöltään parlamentaarisia tai lainopillisia viisiosaisia puheita, ja jolloin puut olivat täynnänsä oikeuspöytäkirjoja, joita herrat asianajajat ja prokuraattori virka-arvonsa nojalla poimivat heille kuuluvina hedelminä.

Tällaiset herkut eivät sovittaneet parlamenttia enempää herra de Maupeoun kanssa kuin d'Aiguillonin herttuankaan. Mutta puhe oli loppunut, eikä vastaus ollut sallittu.

Parlamentin jäsenille tämä oli paha ärsytys, ja he käyttäytyivät kaikki sangen rauhallisesti ja välinpitämättömästi, sellaisella yksimielisyydellä, joka on perustuslaillisten ryhmäin suurin voima. Ja moinen käytös närkästytti suuresti hänen majesteettiaan ja parvekkeelta katselevaa ylhäistä maailmaa.

Madame la dauphine kalpeni vihasta. Hän oli nyt ensi kertaa näkemässä kansan vastarintaa. Ja hän arvioi kylmästi sen voimaa.

Hän oli tullut parlamentin kokoukseen aikeella olla ainakin näköjään toista mieltä kuin mitä siellä aiottiin julistaa. Mutta nyt vetivät tunnesyyt dauphinea yhä enemmän hänen rotuunsa päin, vetivät häntä yhtymään hänen omaan luokkaansa kuuluviin henkilöihin. Ja siinä kiihtyi hän niin suuresti, että kuta syvemmälle kansleri puri hampaansa parlamentaariseen lihaan, sitä enemmän suututti tuota nuorta ja ylpeää naista, että kanslerin hampaat olivat muka vielä liian tylsät. Hänestä tuntui kuin olisi hän itse löytänyt tarvittaessa paremmin sanat, jotka olisivat saaneet koko tuon lauman hyppimään kuin naudat paimenen terävän sauvan uhkaamina. Lyhyesti sanoen: hän arvioi kanslerin liian heikoksi ja parlamentin liian voimakkaaksi.

Ludvig XV oli fysionomisti, niinkuin kaikki itsekkäät olennot olisivat, elleivät he olisi joskus yhtä laiskoja kuin itsekkäitä.

Madame la dauphinen kelmeät ja yhteen purrut huulet kertoivat kohta hänelle, mitä dauphinen sielussa liikkui.

Silloin tutki hän vastapainoksi rouva Dubarryn kasvoja. Mutta nyt hän ei nähnytkään sitä voitonriemuista hymyä, jonka hän oli uskonut niillä näkevänsä; hän huomasi rouva Dubarryn silmissä ainoastaan kiivaan halun tavoittaa kuninkaan katsetta, aivankuin saadakseen selvää, mitä kuningas ajatteli.

Mikään ei peloita heikkoja luonteita enempää kuin se, että he näkevät toisten mielialan ja tahdon saaneen varman muotonsa ennen heitä itseään. Jos he näkevät katseltavan itseään sellaisin ilmein, että siinä voi huomata jo tehdyn päätöksen, luulevat he, etteivät he vielä ole tehneet kaikkea, että he ovat olleet naurettavia ja että noilla toisilla on oikeus vaatia heiltä vielä enemmän kuin he ovat tehneet.

Silloin menevät he äärimmäisyyksiin; ja pelkurista tulee karjuva leijona; äkillinen mielenmuutos ilmaisee nyt reaktsioonin, jonka pelko synnytti heikommassa luonteessa.

Kuninkaan ei olisi tarvinnut lisätä ainoaakaan sanaa kanslerinsa puheeseen; se ei olisi ollut hovisäännön mukaistakaan; ja se oli nyt ehkä hyödytöntäkin. Mutta tässä tilaisuudessa meni häneen suulauden pahahenki, ja hän viittasi kädellään, että hän tahtoi puhua.

Parlamentin jäsenet käänsivät kaikki yhtaikaa päänsä valtaistuimeen päin, aivan kuin samoja liikkeitä noudattava rivi opetettuja sotilaita.

Prinssit, päärit ja upseerit olivat tyrmistyneet. Ei ollut mahdotonta, ettei hänen kaikkeinkristillisin majesteettinsa sanoisi jotakin sangen tarpeetonta näiden jo lausuttujen varsin hyvien asiain jatkoksi.

Herttua de Richelieu, joka oli ensin asettunut loitolle sisarenpojastaan, lähestyi nyt häntä, varsinkin silmäyksillään ja salaisen sielunheimolaisuuden hienolla vaistolla.

Mutta silloin kohtasi hänen katsettaan, joka oli alkanut muuttua liian kapinalliseksi, yhtäkkiä rouva Dubarryn kirkas katse. Ja koska Richelieulla oli paremmin kuin monella muulla hyödyllinen taito siirtyä yhdestä mielialasta toiseen, niin heilahti hän nyt heti ivallisesta sävystä ihailevaan, ja hän valitsi kauniin kreivittären leikkauskohdaksi näiden kahden äärimmyyden lävistäjien välillä.

Hän lähetti siis ohimennen rouva Dubarrylle onnittelevan ja kohteliaan hymyn. Mutta kreivitär ei antanut kuitenkaan sen itseään pettää, varsinkaan koska marski, joka oli nyt ryhtynyt lähentelemään yhtaikaa parlamentin jäseniä ja heidän vastapuolellaan olevia prinssejä, oli pakotettu jatkamaan tuota kaksinaista peliään, jota hän tosiasiassa itse mielikin.

Miten monia nähtäviä vesipisarassa! Se on huomioiden tekijälle kokonainen valtameri! Miten monet vuosisadat yhdessä ainoassa sekunnissa, tuossa kuvaamattomassa ikuisuudessa!

Kaikki tämä viimeksi kertomamme tapahtui sinä lyhyenä tuokiona, jolloin hänen majesteettinsa Ludvig XV valmistausi puhumaan ja avaamaan suunsa.

"Te olette nyt kuulleet", lausui hän lujalla äänellä, "mitä kanslerini on teille tahdostani ilmoittanut. Valmistukaa siis tarkoin sitä noudattamaan, sillä sellainen on aikomukseni, enkä sitä koskaan muuta!"

Ludvig XV ponnahutti nämä viimeiset sanat ukkosen jyrinällä ja voimalla; ja ne lamasivatkin kokouksen aivan kuin salaman isku.

Väristys kulki parlamentin jäsenten selkää pitkin, kauhun väristys, joka kohta siirtyi myöskin kansan joukkoon, aivan kuin sähkökipinä kiitää pitkin yhtenäistä ketjua. Sama väristys karmi hienosti myöskin kuninkaan puoluelaisia. Yllätyksen ja ihailun ilmeet liikkuivat kaikilla kasvoilla, tuntuivat kaikissa sydämissä.

Madame la dauphine kiitti kuningasta tahtomattaankin, sillä hänen kauneista silmistään välkähti salama.

Rouva Dubarry sai sen sähkövaikutuksen, eikä voinut olla ponnahtamatta ylös; ja hän olisi taputtanut käsiään, ellei hän hyvin perustelluista syistä olisi pelännyt, että häntä olisi kivitetty hänen ulos mennessään tai että hän seuraavana päivänä olisi saanut postitse sata toistaan inhoittavampaa kuplettia.

Parlamentin jäsenet taivuttivat päänsä alas, kaikki yhtenä miehenä niinkuin äskenkin.

Rummut pärähtivät, torvet törähtivät soimaan ulkona. Kansanjoukko, joka oli sorissut hiljaa kuninkaan saapuessa parlamenttitaloon, alkoi nyt pauhata, ja sen ääni haipui kaukaisuuteen, sotamiesten ja poliisien loitontamana.

Kuningas kulki ylpeänä läpi salin, eikä nähnyt matkansa varrella muita kuin nöyryytettyjä päitä.

Herra d'Aiguillon asteli jälleen hänen majesteettinsa edellä, käyttämättä väärin riemukasta voittoaan.

Kun kansleri tuli salin ulko-ovelle ja näki kaukaa koko tuon kansan lauman, pelästyi hän uhkaavia katseita, joita loitoltakin häneen sinkosi, ja sanoi kaupunginpalvelijoille:

Herra de Richelieu kumarsi syvään herttua d'Aiguillonille ja virkkoi sisarensa pojalle:

"Nyt ovat nuo päät sangen nöyriä, herttua; mutta joskus ne kohoavat kirotun pystyyn. Varokaahan!"

Rouva Dubarry tuli samassa eteisen läpi lankonsa, markiisitar de Mirepoixin ja monien muiden vallasnaisten seurassa. Hän kuuli vanhan marskin huomautuksen, ja koska hän oli sukkelampi suultaan kuin kaunaa kantava, sanoi hän:

"Oh, siitä ei pelkoa, marski; ettekö kuullut hänen majesteettinsa sanoja? Kuningas sanoi huomatakseni, ettei hän koskaan muuta aikomustaan."

"Peloittavat sanat tosiaan, madame", vastasi vanha marski hymyillen. "Mutta onneksi meille eivät nuo poloiset parlamentin jäsenet huomanneet, että kuningas katseli juuri teihin, kun sanoi, ettei hän koskaan muuttaisi aikomustaan."

Ja marski täydensi tätä korulausuntaansa yhdellä tuollaisella verrattomalla kumarruksella, jollaisia nykyaikaan ei osata tehdä edes teatterissakaan.

Rouva Dubarry oli nainen eikä suinkaan valtioviisas. Hän ei huomannut marskin sanoissa muuta kuin kohteliaisuuden, vaikka d'Aiguillon tunsi niissä hyvin sekä piston että uhkauksen.

Niinpä vastasikin rouva Dubarry marskille hymyllä, kun taas hänen liittolaisensa, herttua d'Aiguillon, puri huultaan ja kalpeni, sillä nyt hän näki, ettei enolta ollut kauna vieläkään loppunut.

"Josef Balsamossa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Neiti de Taverney", joka on ilmestynyt "Alexandre Dumasin Historiallisten romaanien" 3. n:ona.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOSEF BALSAMO: HISTORIALLINEN ROMAANI LUDVIG XV:N HOVISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.