The Project Gutenberg eBook of Ljungarsin taru

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Ljungarsin taru

Author: Zacharias Topelius

Translator: Helmi Krohn

Release date: November 17, 2020 [eBook #63789]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LJUNGARSIN TARU ***
LJUNGARSIN TARU

Kirj.

Z. Topelius

Suomensi

Helmi Setälä

Helsingissä, G. W. Edlund, 1897.

Fulminat, fulget, refulget.

SISÄLLYS:

Esipuhe.
Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori
  Pekka Grön, lähetti painattajalle.

EDELLINEN OSA.

 1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä,
      ja mitä silloin tapahtui.
 2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika
      Ljungars tuli ratsain myllyyn.
 3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä
      Ursula rouva sai siellä aikaan.
 4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan,
      ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.
 5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata
      Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.
 6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.
 7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen
      tytön kanssa.
 8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki
      ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.
 9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.
10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.
11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin
      linnassa tapahtui.
12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan
      Ljungarsin lapsia.
13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.
14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjanan
      Siverin mökillä.
15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin
      tapahtui.
16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä
      he lopuksi joutuivat.
17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui
      sekä ystävien että vihamiesten pariin.
18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa
      ja mitä sitten vielä tapahtui.
19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.
20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle.
21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia
      vieraita.
22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui
      ylikonfessorin kanssa.
23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta
      ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.
24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua,
      sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi
      tulemasta.
25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.
26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja
      haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.
27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä
      siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.
28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.
29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.
30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta
      ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.
31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen
      kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka
      saapui paikalle.
32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä
      Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.
33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen
      asukkaiden kohtalot.

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa. 2. Katumuksentekiä. 3. Tervehdys herra Bo vainajalta. 4. Tarina Ljungarsin vaakunasta. 5. Valtiomies tukalina aikoina. 6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta. 7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin. 8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin. 9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa. 10. Ursula rouvan hovipoika. 11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa. 12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa. 13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd. 14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia. 15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa. 16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa. 17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta. 18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan. 19. Juhannuspäivä Myllyrannassa. 20. Viimeinen Ljungars.

Esipuhe.

Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle vastuulleni.

Suomentaja.

Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka
Grön, lähetti painattajalle. — — —

Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin. Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille, jotka uneksivat kummituksista.

Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä ilmassa.

Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia, jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti, sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään perin vanhanmuotisina.

Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva", jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa, rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää "Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri, kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin muissa osissa maata.

Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.

Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen. Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte, hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.

Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt nimeni niinkuin se on:

    Teidän nöyrin palvelianne,
          Pekka Gran,
           cantor loci.

Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.

EDELLINEN OSA.

1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä, ja mitä silloin tapahtui.

Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että vihollisten puolelta.

Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa, vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.

Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu, joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen jalkojensa juuressa.

— Onpas tuo hyvää paitapalttinaa, Inkeri, — virkkoi hän hitaasti uhkealle vanhemmanpuoleiselle naiselle, joka levitteli kankaita valkenemaan viheriälle pihamaalle. — Valkoista liinaa, melkein yhtä hyvää kuin luostarin liinakin; mutta tehän olettekin nuoruudessanne palvellut luostarissa.

Tämä, kuten kaikki seuraavakin, lausuttiin suomeksi, koska siihen aikaan ainoastaan papit, kauppiaat ja osa aatelia puhui muita kieliä, saksaa yhtä paljon kuin ruotsiakin, puhumattakaan latinasta, jota hengelliset oppivat Rauman luostarikoulussa.

Puhuteltu, joka ei ollut mikään vähempiarvoinen henkilö, kuin myllynhoitaja tai vuokraaja itse ja niin sanoakseni pienen kylän varsinainen keskipiste, vastasi sukkelasti nostamatta silmiään kankaista: — kelvanneehan tuo, mestari. Pyhä Priita on antanut meille pitkää pellavaa tänä vuonna, ja jotainhan sitä on oppinut nuorina päivinään, siihen aikaan kuin palvelin abbedissa Ingegerd vainajata, joka, häpeä sanoakseni, on ollut kummini, sillä isäni oli luostarin portinvartiana. Levätköön Herran rauhassa, tuo kunnon rouva. Hänen aikanaan kävi kaikki luostarissa oikeata uraansa, ja pesua ja kutomista oli yllin, kyllin tietenkin, mutta ajat ovat nyt toiset, mestari Gervasius; ei kuule puhuttavankaan muusta kuin sodasta ja Jumalan pilkkaamisesta. Ja vaikka olinkin vain palkkapiika, niin olisin kai minäkin voinut ottaa hunnun päähäni, samoin kuin moni ylhäinen neito, koska minä olin kummini suosiossa, mutta mestari, nuoruus ja viisaus viihtyvät harvoin yhdessä, ja minä olin luonut silmäni Joonas vainajaan, joka silloin oli reipas nuori mies ja luostarin metsästäjä, ja joka kerta, kun hän toi hirven tai jäniksen luostarin kyökkiin, soi korvissani ikäänkuin hääkellojen humina. No, enpä voi sanoa, että olisin katunut sitä tekoa, mestari, sillä katsokaas, me menimme naimisiin kaikessa kunniassa, ja saimme myllyn, josta aina on riittänyt joku jauhovakka meillekin; ja kun Juutilainen, jonka pyhä Henrikki upottakoon kaikkine joukkoineen, surmasi minun Joonas parkani Pyhän Kaarinan yönä Turussa [Tanskalainen verilöyly Turussa 2 p. elok. 1509], sain minä myllyn arennille kuolinpäivääni asti. Siitä Jumala siunatkoon armollista abbedissaamme, mestari, vaikka luulisinpä maksaneeni veroni yhtä täsmällisesti jouluna ja juhannuksena kuin joku muukin; mutta minä tahdoin vain sanoa, että ellen minä nyt lue avea ja credoa, kuten muut puhtaat neidot, niin on se oma vikani, mestari Gervasius, voitte luottaa sanoihini.

— En epäile sitä, — puuttui vouti arvokkaasti puheesen, maistellen oluttuopistaan; — ja teillä on nyt kaksi reipasta poikaa, Inkeri muori, jotka voivat hoitaa myllyä ja lohipatoa sen jälkeen, kuin Joonaksenne joutui valaskalan vatsaan ja te itse tulette liian vanhaksi.

— Iästä ei haittaa, — vastasi Inkeri vähän nyreästi; — ja kiitos pyhimysten, vanhempi poikani, Josua, sukeupi yhtä kelvolliseksi mylläriksi, kuin kuka muu tahansa koko luostarin alueella. Mielelläni tahtoisin sanoa samaa kummipojastanne Taavista, mestari Gervasius, mutta hän on peräti toista maata, sen minä sanon, hän tulee isäänsä, eikä pidä lukua muusta kuin keihäistä ja jousista, jotta pyhät armahtakoot. Minä puolestani, luulen että ken rautaa mielii, hän rautaa saapi, mestari, ja kerran kai sama loppu Taavinkin perii… Mutta katsokaas, tuossa hän tuleekin metsästä, missä hän kuljeskelee päivät pitkät. Notkista niskasi, senkin nulikka, etkös ymmärrä tervehtiä risti-isääsi, kunnianarvoista voutia?

Tämä neuvo annettiin solakalle noin kolmen-, neljäntoista vuotiselle pojalle, joka avojaloin puikahti pihalle, olalla jousi, joka oli kantajaansa pidempi, ja selässä pörröinen otus, joka sai kunnian päästä voudin erityisen huomion esineeksi. — Mitä nyt, Taavi, — lausui tuo mahtava mies armollisesti päätään nyökähyttäen; — tuotko jo paistia taloon? Onko se jänis vai metso?

— Kylläpä kannattaisi kuluttaa jousta jäniksen tai metson vuoksi! — vastasi poika reippaasti, samassa kuin hän, totellen äidin käskyä käänsi lammasnahkalakkinsa hiukan toiselle korvalle.

— Ohhoh, lieneepä sitten kettu, koska näytät niin kopealta.

— Jotakin parempaa, — vastasi Taavi.

— Mitä, sen nulikka? Eihän se vain susi lienekkään?

— Hiukan pörröisempi, hiukan pörröisempi! — nauroi poika ja kiepsahti korollaan ympäri. — Karhun pentu se on, kolmen kuukauden vanha, mestari. Ja jos te tahdotte tietää, missä sen emo on, niin voin sanoa teille, että se makaa koivet pystyssä tuolla Junkkarin nevassa; mutta minä en kyennyt sitä yksin tänne laahaamaan.

Vouti pudisti epäillen päätänsä. — Teitä oli kai siellä koko jahtiseura? — virkkoi hän. — Vai aiotko uskotella minulle, että sinun lintunuolesi voisivat puhkaista karhun rinnan?

— Minulla on keihäs, — vastasi poika rohkeasti; — mutta kun se tarttui kiinni karhun rintaan, niin minun täytyi nuijata se kivellä, sillä olin yksinäni metsässä.

— Ohhoh, joko sinäkin osaat keksiä metsästysjuttuja! — virkkoi vouti.

— Minä en valehtele koskaan, mestari, ja se joka sanoo, että minä valehtelen… Taavi hillitsi kielensä hehkuvan punaisena, ja hypisteli jousta tavalla, joka ei osottanut juuri ystävällisiä aikeita.

— Jatka vain! — sanoi mestari Gervasius, jota huvitti pojan miehekäs kiivaus. — Jatka vain poikani; vaadi minut keihäisille ja miekkasille, ratsain tai jalan, Pyhän Henrikin tai Pyhän Yrjön kautta; luulenpa että todellakin kykenet siihen.

— Mene tiehesi, poika, ja häpeä vähän, kun kehtaat kinata parempien ihmisten kanssa! — torui äiti, työntäen raivostuneen metsäläispojan tupaan. — Älkää välittäkö, mestari, tuosta huimapäästä; hän on Jumala nähköön sellainen, jommoiseksi täällä maalla tulee, kun kuljeksii pitkin vuoria ja nevoja. Mutta kahta asiaa olen minä opettanut lapsilleni, niin oppimaton kuin muuten olenkin, puhumaan totta ja pelkäämään Jumalaa ja siunatuita pyhimyksiä. Kun Taavi sanoo, että hän on tappanut karhun, niin hän on sen myös tappanut, mestari, siihen voi yhtä hyvin luottaa kuin credo'on ja benedicite'en ja sitä paitsi se ei olekkaan ensi kerta.

— Minä pidän reippaista pojista, Inkeri, enkä todellakaan huomaa siinä mitään pahaa, että kummipoikani alottaa samoin kuin pyhä kuningas Taavettikin, joka tappoi jalopeuran. Me elämme sellaisia aikoja, jolloin kysytään voimakasta käsivartta ja vankkaa sotisopaa, Inkeri, eikä luostarimme tarvitse ainoastaan rukoilevia naisia, vaan miehiäkin, jotka heitä puolustavat. Minä pidän pojasta huolta; hänestä voipi jotakin tulla. Älkää kiittäkö minua, vaimo, ehkäpä se päivä vielä koittaa, jolloin Taavi ylenee niin korkealle, että hän voi tulla minun seuraajakseni. Ja nyt kun hevoset ovat levähtäneet, on minun aika lähteä matkaan. Mutta yksi asia vielä, Inkeri, ennen kuin unohdan, tuota lohipatoa voisimme pidentää vähän lähemmäksi virran keskustaa. Pelkäänpä että sieltä pääsee monen monta kaunista lohta ohitse uimaan, joita paremmin voitaisiin käyttää pyhimysten kunniaksi ja Naantalin hurskasten sisarien kyökin tarpeeksi.

2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika Ljungars tuli ratsain myllyyn.

Luostarinvoudin äskeinen ehdotus näytti saattavan Inkeri muorin suureen pulaan, sillä hän käänteli ja silitteli kankaitansa useampaan kertaan, ennenkuin hän laski liikkeelle liukkaan kielensä. — Minä toivoisin, että teidän ennustuksenne kävisi toteen, mestari, — virkkoi hän — ja että Taavi ymmärtäisi oman etunsa, vaikka olisihan se hänelle liian suuri kunnia, jos hän pääsisi kerran kapuamaan niin korkealle ja ylhäiselle kunniasijalle, kuin voudinvirkaan. Mutta totta puhuakseni, minä luulen hänen oppivan kaikkea muuta kuin luostarin toimia tuolla Junkkarin nevalla. Tiedättehän, mestari, ett'eivät asiat siellä koskaan ole olleet oikealla kannalla, ja joka kerta kun poika on tullut sieltä hämärissä pää täynnä kaikenmoista… en sano enempää, sillä parasta on olla puhumatta semmoisia, kun tuuli käy pohjoisesta. Mutta sen minä sanon, pyhät varjelkoot meitä huonoista naapureista, mestari Gervasius, sillä sellaisia meillä täällä on yllin kyllin.

— Niin ollen teidän pitäisi — mitä pikemmin sitä parempi — lähettää
Taavi luostariin.

— Sitä olen monasti ajatellutkin, mestari, mutta hän ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan, ja minulla on hyvä apu hänen lingostansa ja jousestansa, puhumattakaan siitä, että hän on minun nuorin poikani, ja… tehkää hyvin, mestari, yksi haarikka lisään! Ette missään tapauksessa vielä vähään aikaan voi lähteä matkaan. Näyttää siltä kuin ukkosilma olisi tulossa, ja harvoinpa silloin sattuu, ett'emme saisi kuulla jotain Ljungarsin väestä.

Näin sanoen ja voimatta salata äidillistä pelkoansa, että hänen täytyisi lähettää poika pois kotoa, Inkeri kiiruhti uudestaan täyttämään aimo tammihaarikkaa, ja jatkoi sitten, salaisesti toivoen voivansa kääntää voudin ajatukset pois pojasta:

— Ja mitä lohipatoon tulee, niin sitä samaa Joonas vainajakin aina sanoi, että tästä uipi useampi pyrstö ohitse, kuin mitä me saamme kuivalle maalle vedetyksi; mutta mitäpä teemme? Nuo yläpuolella asujat ovat jumalatonta väkeä, jotka eivät välitä pyhän Priitan omaisuudesta enempää kuin ruumin oikeudesta, ja kohta kun vaan paalunkin lyömme valtaväylään, ovat kaikki Ljungarsit niskassamme. Ensiksikin ritari Bo Knuutinpoika lähin naapurimme, vaikka hänen kanssaan voi sentään puhua kirkkaan taivaan alla; mutta pyhä neitsyt varjelkoon meitä joutumasta mihinkään tekemisiin hänen veljensä, ritari Stenin kanssa, olkoonpa sitten ilma kirkas tai pilvinen.

— Saadaanpa nähdä, Inkeri, — lausui vouti otsa rypyssä; — saadaanpa nähdä, kuinka kauan arvoisa isämme piispa sallii näiden kopeitten maallikkojen komentaa meitä, niinkuin he jonkun aikaa ovat halunneet tehdä. Pyhän Henrikin istuimella istuu nyt eräs Kurkiherra, joka ei salli kenenkään loukata kirkkoa, olipa kuka tahansa, ja joka hätätilassa osaa miekkaakin heiluttaa yhtä tukevalla kädellä, kuin hän jo käyttää piispan sauvaa. Kurjen suku on jo vanhastaan ollut riidassa Ljungarsien kanssa Satakunnan kalavesistä, ja Ljungarsien epäillään suuresti pitävän yhtä tanskalaisen puolueen kanssa. Luulenpa sen vuoksi, että piispa Arvid suojaa selkämme, ja siksipä me rakennammekin noita vallattomia metsäritaria uhmataksemme patomme kerrassaan poikki koko virran.

— Älkää, kaikkien pyhimysten tähden, mestari Gervasius, älkää mitenkään sellaista ajatelko, ellette tahdo nähdä tupiamme tulessa ennen Laurin messua ja karjaamme metsään karkoitettuna ensimäisenä kuutamoyönä heinänkorjuun jälkeen — huudahti Inkeri toden perästä hämmästyneenä.

— Olkaa huoletta ja antakaa minun pitää siitä huoli, — jatkoi vouti. — Josua — nuori mylläri, lesken vanhin poika lähestyi samassa lakki kourassa, — Josua, anna miesten heti hakata riittävä määrä paalupuita. Huomenna rakennamme padon hyvän matkaa tuonnemmaksi. Josua, jonka jäntterälle, rotevalle ja vankalle ruumiille luonto näytti suoneen hiukan paksun pään, tuijotti voutiin rehellisin typerin silmin ja vastasi, kasvolihastakaan liikahuttamatta: — Niinkuin käskette, mestari.

Sitten hän lähti hitain, raskain askelin täyttämään esimiehensä käskyä vähääkään seurauksista huolehtimatta.

Vouti tuli nyt nähtävästi hyvälle tuulelle ja lohdutteli, kenties vähän iloisena toisesta oluthaarikasta, pelästynyttä emäntäänsä seuraavalla tavalla: — Valkaiskaa te vaan kankaitanne ja maatkaa yönne rauhassa, Inkeri; noilla korkeilla herroilla on nyt muutakin ajateltavaa kuin teidän lohitokeitanne. Bo Knuutinpoika, luulemma, menee kyllä herrainpäiville, joita muutaman viikon päästä pidetään Tukholmassa, ja ritari Sten voipi sillä aikaa huvitella itseään varastelemalla hänen hevosiansa. Nuo herrat eivät kuulu elävän juuri veljellisessä sovussa, niin sanotaan. Sten Knuutinpoika ei saattane unohtaa, että vanhempi veli otti Ljungarsin linnan ja jätti nuoremmalle vain muutamia kurjia kaskimaita kaukana erämaassa. Ja koska Bo Knuutinpojalla on kaksi poikaa, ei ritari Sten voine ajatellakkaan saavansa periä veljeänsä.

— Kaksi poikaa ja yksi tytär, — oikaisi Inkeri mielihyvillään, kun hän saattoi kehua itsellään olevan niin ylhäisiä tuttavia. — Nuori Knuutti herra on kohta kahdenkymmenen vanha ja odottaa kannuksiansa, mutta nuori Birger herra on syntynyt samana vuonna kuin minun Taavinikin, ja siunattu pikku neiti Beata on Kynttilänpäivästä yhdeksännellä vuodella. Minä tunnen heidät hyvin aina rouva Cecilia vainajan ajoista asti. Hän oli Tottien sukua, lempeä ja armollinen rouva, joka ei pitänyt itseänsä liian hyvänä kysymään neuvoa kankaankudonnassa ja oluenpanossa alhaisemmilta ihmisiltä, jotka tiesivät enemmän kuin hän. Hänen aikanansa vallitsi täällä naapurisopu, ja herrasväen lapset tulivat usein tänne leikkimään meidän lastemme kanssa, samoinkuin meidänkin kävivät linnassa. Mutta hän kuoli, kuten tiedätte, kolme vuotta sitten, ja mistä ritari Bo silloin haki toisen vaimonsa, sitä ei kukaan oikein tiedä. Eipä sen asian laita kuulu oikein hyvä olevan. Ursula rouva, sanotaan, on hiiden lapsi. Hän on isältään, vuorenpeikolta, saanut taikakiven, ja niin kauan kuin se on hänellä, käy hänen aina hyvin. Hän on noitunut Bo herran, siitä voitte olla varma, mestari. Viime syksynä, hän odotti saavansa pojan. Hänestä piti tulla Ljungarsin herra. Ja kun poika syntyi, niin se olikin kuollut. Minä en sano mitään; mutta lapset kai paraiten tietävät, että edessä emoton lapsi emintimän leipoessa, niinkuin sananlasku sanoo.

— Olen kuullut sanottavan, että hän on ritarin tytär, joka eräältä
Tallinnan juutalaiselta on oppinut tähdistä ennustamaan.

— Mistä hän on kotoisin, sitä minä en tiedä, — jatkoi Inkeri, joka ei näyttänyt hyvällä silmällä katsovan uutta naapurinrouvaa; — mutta sen minä tiedän, että siitä saakka kuin hän tuli Ljungarsin linnaan, saavat elukat puolta vähemmän rehua ja lapset ja palkolliset kovia kakkuja pureskella. Ritari Bo itse, joka ennen oli antelias herra, on tullut itaraksi ja ärtyisäksi, niin ettei häntä enää tunnekkaan. Viipurissa Bo herra on noiduttu. Musta rouva on Posselta oppinut konstinsa. Ei kukaan ole vielä nähnyt häntä kristillisessä kirkossa, mutta monet ovat nähneet rouva Cecilia vainajan vääntelevän käsiään kuutamossa, sen olen minä omin korvin kuullut hänen kamarineidoltansa Benatalta. Ja sitten tuo tuolla lähteen luona, mestari, kyllähän te sen tiedätte; se on nyt näyttäytynyt useammin kuin koskaan ennen.

Vouti nauroi. — Ei, Inkeri, — sanoi hän, — nyt on parasta, että annan satuloida hevoseni, kun vielä uskallan lähteä. Te olette niin taikauskoinen, että voisitte saada hevosetkin pillastumaan. Lopuksi te kai vielä luulettelette minulle, että naapurimme Ljungarsit ovat liitossa, ukkosen kanssa.

— Kullakin on oma uskonsa, mestari, — vastasi Inkeri loukkaantuneena; — mutta en minä ole vielä nähnyt ketään heistä ratsastamassa täysissä varuksissa, ilman ukkosen käymättä kesällä ja pyryämättä talvella. Näettekö tuota mustaa pilveä, joka nousee yhä ylemmä Puiden latvain yli? Pettyisinpä pahasti, ellei joku Ljungarsin väestä tulisi tänne.

— Oh! Niinkuin nuo korkeat herrat voisivat ilmoja hallita. Botolf! Matti! Satuloitkaa hevoset ja viekää ne talliin! Kun rajuilma on mennyt ohitse, niin lähdemme matkaan.

Sillä välin kuin palveliat läksivät käskyä täyttämään, nousi ukkospilvi yhä korkeammalle. Ilma kävi yhä raskaammaksi, ja luonto muuttui kuolonhiljaiseksi ja synkäksi, niinkuin on tavallista rankan rajuilman lähetessä. Inkeri katsahti hakaan päin ja näki lampaitten tunkevan yhteen joukkoon pää päätä vasten. Hevoset hirnuivat levottomina, lehmät lakkasivat syömästä ja laskeutuivat pitkäkseen ruohistoon märehtimään. Lintujen viserrys lakkasi puissa, ja idästä kuului Leimauskosken pauhina yhä yltyvän. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin huikea salama, jota seurasi räikeä jyrinä iski koskeen ja heti senjälkeen alkoi rankka sade virtailla raskain pisarin maahan. Ennenkuin vouti vielä ehti päästä katon suojaan, niin hän kuuli kavioiden kapsetta ja Inkerin portailta sanovan: — Kas, tässä he nyt ovat! Tiesinhän minä, että he olivat tulemassa.

Kapealla kujalla, joka metsästä kääntyi itää kohti näkyi noin neljänkymmenen hengen suuruinen joukko rientävän kylää kohti sateensuojaan. Etumaisena ratsasti kookas vanhemmanpuolinen ritari täydessä varuksessa kypärinsilmikko avattuna, ja hänen rinnallansa nuorukainen, myöskin rautapuvussa, joka vaivoin hillitsi salaman säikähyttämää hevostansa. Lähinnä heitä ratsasti uhkea rouva, jonka mustassa ratsastuslakissa liehui pitkä sulka; hänen vasemmalla puolellansa ajoi poika ja oikealla tyttö säyseillä hevosilla, joita Jalkasin kulkevat palveliat taluttivat suitsista. Heidän jäljissänsä seurasi noin viisitoista ratsumiestä, jotka olivat kiireestä kantapäähän asti puettuina rämiseviin rautavaruksiin, yhtä monta aseellista jalkamiestä ja lopuksi alempaa palvelusväkeä, muiden muassa pari kolme naispalveliaa sekä kuormahevosia, jotka kuljettivat pitemmän matkan tarpeita. Koko joukko ohjasi kulkunsa suoraan myllytupaa kohti.

Se oli ritari Bo Knuutinpoika Ljungars, jota hänen puolisonsa ja lapsensa saattoivat jonkun matkaa Turkuun päin, hänen lähtiessään Tukholmaan herrainpäiville.

3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä Ursula rouva sai siellä aikaan.

Sillä välin rajuilma puhkesi täyteen raivoon. Salama toisensa jälkeen välähteli ilmassa. Rakeensekaista sadetta virtaili kaatamalla, ja vinha myrskytuuli taivutteli ympäröivän metsän puiden latvoja. Lähenevä joukko joutui epäjärjestykseen: jalkamiehet, naiset ja lapset riensivät katon suojaan päästäkseen. Ritari Bo Knuutinpoika yksin ei vähääkään välittänyt luonnon voimien raivosta. Hän hillitsi korskuvaa mustaa ratsuansa ja jakeli jäykkänä käskyjänsä säikähtyneille palvelioillensa.

— Anfast, — sanoi hän pitkälle, laihalle ratsumiehelle, joka ratsasti hänen vasemmalla puolellansa; — anna miesten käydä lepäämään tunnin ajaksi. Tee tuli pirttiin, ja hanki heille olutta. Vie hevoset katoksen alle, ja tuo niille kauroja myllystä. Knuutti, pidäppä Ursula rouvan jalustinta. Saata äitisi ja lapset myllytupaan. Mitä nyt, Beata, luulenpa, että pelkäät? Hupakko! Olet Ljungarsin sukua ja pelkäät salamaa!

Nämät viimeiset sanat hän lausui kauniille vaaleanveriselle, kahdeksanvuotiaalle tytölle, joka vaistomaisesti vavahti joka kerta kun salama, terävänä kuin tulinuoli, halkaisi ilman. Hänen veljensä, kolmentoista-vuotias Birger Bonpoika, joka oli puettuna hovipojan pukuun, lyhyt viitta hartioilla ja hoikka miekka vyöllä, kiiruhti nostamaan häntä hevosen selästä alas. Vanhempi veli Knuutti suoritti nähtävästi vastahakoisesti tavallisen kohteliaisuus-palveluksen emintimälleen, niinkuin isä oli häntä pyytänyt ja saattoi hänet sekä sisaruksensa myllytupaan. Ritari Bo sitä vastoin näytti pikemmin huviksensa tahtovan uhmata rajuilmaa, sillä kun muut jo olivat päässeet suojaan, ratsasti hän verkalleen alas virran rantaan ja tarkasteli myllyä, lohipatoa ja hyvin viljeltyjä vainioita, jotka vihertävinä aaltoilivat sateen ja myrskytuulen kaksinkertaisen painon alla.

Myllytupa, vaikka se olikin kylän paras talo, ei tarjonnut matkustajalle yhtään sellaisia mukavuuksia, joita nykyaikana odottaa tapaavansa tavallisessa kestikievarissakin. Yleisesti maalla tavattavia pirttejä parempi se oli vain siinä suhteessa, että tavallisen räppänän asemesta siinä oli suuri tiilistä muurattu tulisija ja oikea savupiippu ja kaksi pientä ikkunaa, sen sijaan että muualla käytettiin työntilaudalla suljettavia aukkoja, joita pidettiin kiinni tavallisesti vain talvella. Ei kuitenkaan pidä luulla, että nämät ikkunat olisivat olleet lasiruuduilla varustetut. Se tavara oli vielä muualla paitsi kirkoissa ja luostareissa niin harvinaista, että kuningas Kristian I:sen sanotaan vieneen Tukholman linnan ikkunalasit mukanansa Tanskaan. Hänen aikojensa jälkeen oli toki ruvettu näkemään lasi-ikkunoita rikkaimmissa taloissa Turussa, jonne kauppalaivasto niitä toi, samoin kuin muitakin ylellisyystavaroita, Lyybekistä. Mutta Myllyrannan myllytupaan ei sitä ollut joutanut muuta kuin kämmenen kokoinen kaistale, joka oli sovitettu toisen ikkunan ylimpään kulmaan ja siinä se oli koko kylän kateuden ja uteliaisuuden esineenä. Muut ruudut olivat osaksi sarvesta, osaksi kissankultalasia, ja niiden läpi valo heikosti kuulsi avaraan tupaan, mutta ei niistä käynyt näkeminen ulos. Sen sijaan oli oveen tehty suljettava luukku, josta voitiin päästää ilmaa tupaan ja vaarallisina aikoina tähystellä. Huonekaluja ei tuvassa ollut muita kuin iso maalaamaton honkapöytä, samallaiset penkit, suuri kaappi, kaksi vuodetta päällitysten ja kaksi makuulavaa katon rajalla. Seinillä oli muutamia aseita ja hirvensarvia sekä oven yläpuolella kömpelösti veistetty puinen pyhän Brigitan kuva. Siinä luostarin arvossapidetyn ja varakkaan myllynhoitajan asunnon koko vaatimaton kalustus.

Ken on kuunnellut äskeistä keskustelua tämän arvoisan emännän ja luostarinvoudin mestari Gervasiuksen välillä, arvannee helposti, etteivät nämät vieraat olleet kummallekaan juuri tervetulleita. Mutta vieraanvaraisuus oli näinä aikoina, jolloin ani harvoin taikka ei milloinkaan sattunut yleistä majataloa matkustajien tielle, niin luonnollinen, etteivät isännät eivätkä vieraat siinä suhteessa yhtään kursailleet. Vain silloin kuin ruunun voudit ja sotaväki, taikka piispat ja aateliset suurine seurueineen väärinkäyttivät tätä kaunista tapaa ja rasittivat talonpoikia kalleilla vierailuillaan, syntyi siitä useinkin nurinaa ja tehtiinpä joskus vastarintaakin. Väkevämmän oikeus pääsi silloin aina lopulta voitolle, joko sitten vieraat ajoivat isännän ulos ovesta taikka päinvastoin. Ja juuri tällaiset väkinäiset vierailut olivat tänä rauhattomana, usein laittomanakin uniooni-aikana siihen määrin päässeet valtaan, että maakansa piti sellaisia vieraita, kuin ritari Bo Knuutinpoikaa ja hänen seuruettansa Myllyrannassa jo semmoisinaan kovin epätervetulleina ja huolestuttavina.

Luostarinvouti, joka tiesi mikä hänen arvollensa sopi, istahti nyreänä rahille uunin viereen eikä ollut tulijoita huomaavinaankaan. Inkeri muori taas koki näyttää niin iloiselta kuin suinkin ja osotti ylhäiselle naapurinrouvalle kunniasijan pöydän päähän. Kun hän oli täyttänyt tämän kohteliaisuuden, ei hänellä mielestänsä ollut enempää syytä kursailla, ja hän kävi pitämään huolta siitä, että nuori neiti, joka vanhastaan oli hänen suosikkinsa, sai kuivata kastuneet vaatteensa äsken sytytetyn takkavalkean ääressä. Yhtyminen oli milt'ei sydämellinen; pikku tyttö suuteli ja taputteli Inkeriä ja hento Birger, joka tavallaan oli ottanut sisarensa suojelukseensa, ei myöskään ollut osottamatta lämpimiä ystävyydentunteitansa hyvää eukkoa kohtaan, jonka näkeminen näytti molempia ilahuttavan.

Sillä välin istui Ursula rouva kylmänä ja kopeana pöydän päässä, viitsien tuskin katsahtaakkaan lapsiin. Kun näki hänet, niin ymmärsi miten ne taikauskoiset jutut olivat syntyneet, jotka tekivät hänet niin pelätyksi naapuristossa. Hän oli pitkä ja komea rouva, tuskin kolmenkymmenen ikäinen. Hänellä oli tuuhea, pikimusta tukka, nenä korkean kaareva, ja tummat silmät, jotka olivat terävät kuin miekan kärki. Etelämaissa olisi kai häntä pidetty harvinaisena kaunottarena. Mutta täällä pohjolassa tuntui hänen hipiänsä liian tummalta, koko hänen olentonsa ylen oudolta, ja helposti saattoi aavistaa, että tämän kylmän, kopean kuoren alla piili rajuja intohimoja, joita ei ollut hyvä tulla liian lähelle. Sitä paitsi ei hänen pukunsakaan ollut omansa vähentämään sitä vastenmielistä tunnetta, jota koko hänen olentonsa herätti, sillä yksinkertaisen, ruumiinmukaisen villapuvun asemesta, jota sen ajan ylhäisimmät naiset arkioloissa käyttivät, oli Ursula rouvalla pitkä, musta samettinen ratsastuspuku, jota koristi leveä tulipunainen vyö ja samanväriset nauharuusut hioissa. Hänen omituinen pukunsa, johon vielä liittyi liehuva strutsinsulka hänen pienessä mustassa hatussaan, antoi Inkerille aihetta salavihkaa kysäisemään voudilta, eikö hänen mielestänsä tuo ylhäinen rouva ollut yhtä paljon metsänhaltian näköinen, kuin kaksi variksenmarjaa ovat toistensa kaltaisia.

Kun Ursula rouva oli hetkisen ääneti ja väliäpitämättömästi katsellut lasten riemua heidän tavatessaan Inkeriä, välähtivät hänen silmänsä, ikäänkuin jotakin hupaista olisi juolahtanut hänen mieleensä.

Hän viittasi armollisesti Inkerin luoksensa ja lausui muutamia kohteliaita sanoja paikan kauneudesta sekä tuvan hyvästä järjestyksestä. — Tämä on varmaan hyvin terveellinen paikka, — jatkoi hän; — mutta meidän linnamme lähellä on suo, josta kesäöinä nousee epäterveellisiä huuruja. Eipä olisi haitaksi niin heikoille lapsille kuin meidän Birger ja Beata ovat, jos he viettäisivät muutaman viikon lämpimänä vuoden aikana täällä teidän luonanne.

— Vai niin, — ajatteli Inkeri itsekseen, — armollinen rouva tahtoisi mielellään päästä lapsipuoliaan näkemästä, ja hyväpä se taitaisi ollakkin. Mutta hän varoi ilmaisemasta ajatuksiansa ääneen ja vastasi vain, ettei hän mitenkään voinut toivoa, että hänen halpa tupansa kelpaisi niin korkeitten vierasten asunnoksi.

Ursula rouva vastasi hyvin ystävällisesti, että täällä kyllä oli kaikkea, mitä lasten viihtymiseksi tarvittaisiin; katto suojana, vuode yöksi, lämmintä maitoa ja tuoretta leipää, koska jauhoista ei voinut puutetta olla. Hän tahtoi sen vuoksi ehdottaa ritari Bo'lle, ellei Inkerillä itsellään olisi mitään sitä vastaan, että nuori Birger herra ja neiti Beata saisivat viettää muutamia viikkoja Myllyrannassa, eikä hän suinkaan jättäisi runsaasti korvaamatta kaikkea sitä vaivaa, jota he hänelle tuottaisivat.

Inkeri koetti Ursula rouvan silmistä päästä hänen ajatustensa perille, mutta hän kohtasi vain epäselvän, tähystelevän katseen, joka ei ennustanut hyvää, ja hän oli epäilyksissä, mitä vastata. Häntä ei todellakaan haluttanut tehdä tuolle mahtavalle rouvalle mitään palvelusta, mutta samalla hän pelkäsi kieltäytymisellään suututtavansa häntä. Ei hän tehnyt tätä ehdotusta lasten terveyden tähden, siitä oli Inkeri varma; ehkä pikemmin sen tapauksen varalta, että Ursula rouva syksyllä odotti omaa perillistä. Mutta, ajatteli hän, olkoon syy mikä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin siunatun Cecilia rouvan lapsia. Saavathan he ainakin syödä vatsansa täyteen Myllyrannassa, ja kukapa tietää, vaikka pyhä Priita olisi keksinyt juuri tämän keinon pelastaakseen heidät ilkeän emintimänsä kynsistä. Sentähden vastasi Inkeri lopulta myöntävästi ja niiasi hyvin koreasti, niinkuin häntä oli luostarissa opetettu, ja vakuutti, että hän hoitaisi rakkaita lapsia kuin omaa silmäteräänsä.

Hän ei ehtinyt huomata sitä salaista tyytyväisyyden ilmettä, joka loisti Ursula rouvan silmistä, sillä hänen huomionsa kiintyi kovaan meteliin, joka kuului ulkoa, ja samassa hän näki, kuinka kolme, neljä meluavaa ratsumiestä ritarin seurueesta työnsi tuvan ovesta sisään hänen oman Taavinsa, jonka kädet olivat selän taakse sidottuina. Syy siihen oli seuraava:

Vanhempi veli Josua oli, kuten muistamme, mennyt voudin käskystä kylään toimittamaan paaluja patoa varten ja siksi aikaa hän oli jättänyt myllyn Taavin hoidettavaksi. Kun nyt poika juuri oli kaatamassa mutta jauhettavaa myllyyn, tuli sinne muutamia ratsumiehiä, jotka muitta mutkitta sieppasivat kukin kaurasäkin hevosille appeeksi. Myllyvahtina nuori Taavi suuttui tästä menettelystä, ja syytä hänellä siihen olikin, varsinkin kun kaurat olivat kyläläisten ja ryyneiksi jauhettavat. Ja kun ratsumiehet ilkkuen ivasivat hänen kiivaita vastaväitteitänsä, ei hän ajatellut sen enempää, vaan sieppasi lähimmän karinpuun, minkä sai käteensä, ja viskasi sen varmasti keskelle joukkoa yhtä pahantekiää vasten naamaa, niin että mies romahti pitkin pituuttaan alas rappusista ja jäi sinne verissään makaamaan. Täten oli merkki annettu yhteen noista usein verisistäkin kahakoista, jotka olivat seurauksena senaikuisista väkinäisistä vierailuista.

Haavoittuneen toverit rupesivat heti hurjasti ajamaan takaa Taavi parkaa, joka pääsi heidän keihäiltänsä suojaan ainoastaan peräytymällä myllynkouruun kohisevan vesirattaan yläpuolelle. Täällä hän joutui oikean piirityksen alaiseksi ja vasta kun he salpasivat myllynpadon ja kapusivat alas kouruun, onnistui vihdoin neljän ratsumiehen saada tuo väkevä poika käsiinsä ja sitoa hänet, saaden kuitenkin samalla monta naarmua ja sinelmää hänen paljaista nyrkeistänsä, joilla hän viimeiseen asti piti puoliansa.

Luultavasti Taavin takaa-ajajat olisivat heti paikalla iskeneet hänet maahan tai heittäneet hänet myllyn sulkuun, ellei nuori Knuutti herra olisi tullut väliin ja pidättänyt tuomiovaltaa isällensä, joka nyt, kun myrsky oli vähän asettunut, palasi takaisin ratsastusmatkaltansa kylän tiluksilta. Kun ritari astui sisään, oli tupa täynnä hänen väkeänsä, jotka huutaen vaativat että nuori rikoksentekiä, toisille varoitukseksi, heti hirtettäisiin. Oikeudenkäynti oli lyhyt. Yksi ihmishenki ei merkinnyt paljon näinä väkivallan aikoina.

Mutta katso, silloin esiintyi mestari Gervasius hengellisen arvonsa koko painolla, joka sangen hyvin soveltui hänen voimakkaalle vartalollensa, ja lausui pelottomana, että koska rikos oli tehty luostarin alueella, niin oli tuomiovalta yksinomaan kirkon ja piispan. Tämän nojalla hän vaati, uhaten kirkon kirousta, että ritari Bo Gnuutinpoika ja hänen väkensä heti jättäisivät hänen, Gervasiuksen, haltuun mainitun pojan, joka, jos hän havaittaisiin syylliseksi, eikä hänen ikänsä olisi esteenä, tuomittaisiin kanoonisen oikeuden ja kuningas Kristofferin lain mukaan. Samassa haasti vouti ritarin väen vastaamaan siitä väkivallasta, jota he olivat harjoittaneet luostarin alustalaisia kohtaan anastamalla myllystä heidän viljaansa.

4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui.

Ritari Bo Knuutinpoika otti kypärin päästänsä, ja mestari Gervasius luuli hänen tekevän sen kunnioituksesta kirkon edustajaa kohtaan. Mutta ritarin oli tarpeen vain vähän vilvotella ratsastuksensa jälkeen. Bo herra soi voudille tuskin halveksivaista katsettakaan antaessaan kypärinsä aseenkantajalle ja pyytäessään jotakin juotavaa. Aseenkantaja riensi heti sekoittamaan herrallensa viiniä ja vettä hopeapikariin, jota varta vasten sen tarkoituksen vuoksi kuljetettiin mukana.

Bo herra näytti melkoista lyhyemmältä ilman kypäriä, mutta hän oli sittekin kookas ja uhkea ritari, noin viidenkymmenen-vuotias, ylevännäköinen ja ryhdikäs. Hänen silmissänsä kuvastui surumielinen ilme, ikäänkuin häntä vaivaisi jokin salainen tuska, ja ehkäpä syy oli enemmän siinä, kuin hänen iässänsä, että hänen ruskea tukkansa oli ruvennut huomattavasti harmaantumaan. Alituiset taistelut sekä seurustelu raakojen sotamiesten ja melkein yhtä vähän sivistyneen maa-aatelin kanssa, jota asui hänen yksinäisen linnansa läheisyydessä, olivat tehneet hänet ankaraksi ja käskeväksi silloinkin, kuin kaikki hänen ympärillänsä olivat nöyriä ja levollisia. Mutta jos joku ärsytti hänet vihaan, niin tiedettiin että Ljungarsin herran otsa oli vaskea ja käsivarsi rautaa Se, joka silloin sattui hänen tiellensä oli suuresti surkuteltava, sillä hänen viimeinen hetkensä oli tullut, olipa hän sitten nuori tai vanha, olipa hänellä ritarin kannukset tai munkin ajettu päälaki, ja kohtasipa hän hänet taistelun melskeessä tappotanterella tai, niinkuin nytkin, rauhallisessa tuvassa. Välittääkö salama, joka Ljungarsilla oli kilvessänsä ja jonka kanssa taikauskoinen kansa luuli hänen sukunsa olevan salaisessa liitossa, välittääkö salama kehenkä se iskee, kun kerta ukkonen pilvissä jyrisee?

Senpä tähden kuunneltiin ihmettelynsekaisella hämmästyksellä voudin tyhmänrohkeata puhetta tälle pelätylle miehelle, eikä Inkerinkään liukas kieli täyttänyt tehtäväänsä, vaikka asiankulku enemmän koski häneen, kuin kenenkään muuhun. Mutta kun ritari oli tyynesti tyhjentänyt pikarinsa, niin hän käski irrottaa Taavin kädet, vilkaisi häneen ja sanoi: — Sinä olet murhannut miehen, nulikka!

— En tiedä, liekö hän kuollut, — vastasi poika rohkeasti; — mutta sen minä tiedän, ettei hän toista kertaa tule varastamaan kauroja meidän myllystämme.

— Kuinka vanha olet? — kysyi ritari.

— Armollisin herra, — vastasi Inkeri vikkelästi saaden äkkiä kielensä kannalleen, — hän on vain lapsi vielä, kymmenen tai yhdentoista-vuotias, luullakseni, eikä osaa olla ihmisten kanssa paremmin kuin metsän elukka. Jos siis, teidän armonne, selkäsauna riittäisi, niin olisin minä sekä halukas että velkapää sen…

— Vaiti, vaimo! — keskeytti häntä ritari, otsa rypyssä toistaen kysymyksensä.

— Minä täytän neljätoista pyhäinmiesten päivänä, — vastasi Taavi arvelematta ja katsoi tuimasti ritaria silmiin.

— Haluatko sinä hirteen? — kysyi ritari.

— En, — sanoi Taavi. — Hirttäkää, armollinen herra, mielemmin hänet, jonka minä iskin kuoliaaksi, sillä hän oli varas.

Bo herra ei näyttänyt panevan pahakseen tätä lapsellista vastausta, sillä hänen suunsa vetäytyi katkeraan hymyyn, ja hän kysyi: — Ehkä mielemmin haluaisit minun palvelukseeni?

— Suostu, suostu! — kuiski Inkeri ja nyki huolissaan poikaa takista. Itsekseen ajatteli hän, että poika voisi sitten jollakin tavalla päästä pakenemaan luostariin. Mutta Taavi tuumiskeli hetken aikaa ja vastasi:

— Yhdellä ehdolla.

— Mikä se olisi? — sanoi Bo herra.

— Sillä ehdolla, että teidän armonne maksaa kaurat, sillä ne ovat Pekan ja köyhän Mustilan. Ja sitten — lisäsi hän katsoen uhkaavasti ratsumiehiin, jotka olivat sitoneet hänet, — sillä ehdolla, että saan antaa selkään jokaiselle, joka minua raukaksi sanoo.

Tämäkin vastaus olisi pikemmin laimentanut, kuin kiihottanut ritarin vihaa, joka oikeastaan oli luonteeltansa jalo mies, ellei Gervasius, joka kirkon edustajana tunsi suuren arvonsa ja tärkeytensä, kovaksi onneksi olisi pitänyt velvollisuutenaan vastustaa kaikkia värväämiskokeita luostarin alustalaisten keskuudessa, varsinkin kun hän oli saanut päähänsä, että hänen ristipoikansa Taavin piti pyrkiä samaan kunnianarvoiseen asemaan, kuin hänellä itselläänkin oli yhteiskunnassa. Hän astui siis rohkeasti esiin ja lausui yhtä mahtipontisella äänellä kuin äskenkin:

— Minä otan kaikki läsnäolijat todistamaan, että samoinkuin ei kenelläkään muulla kuin meidän kunnianarvoisimmalla isällämme piispalla ole valtaa määrätä tämän pojan hengestä ja elämästä, niin ei myöskään kenelläkään muulla kuin siunatulla äidillämme abbedissalla ole oikeutta käyttää häntä palvelukseensa, koska hän epäilemättä kuuluu luostarin ja pyhän Brigitan alustalaisiin.

Tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, mm Ljungarsin ritarin otsa synkistyi ja hän kääntyi, vastausta antamatta, henkipalveliansa puoleen sanoen:

— Anfast, tuolla veräjän pielessä on kaksi koivua. Toiseen sinä hirtät tuon luostarin voutitolvanan, ja pidä varasi, mies, että sinulla on vahva köysi, joka kantaa vaikka härän. Toiseen sinä hirtät pojan. Odotappas; pojan voit ripustaa hamppuköyteen, sen hän kyllä ansaitsee; mutta pyhän Brigitan palkkalaisille emme koskaan käytä muuta kuin niintä.

Tuvassa syntyi nyt aika meteli. Mestari Gervasius aavisti heti pahaa ritarin katseesta ja tempasi pikaa leveän miekkansa ja riensi takan ja seinän väliseen soppeen, missä hän sai selkänsä suojaan. Taavi pujahti samassa sotamiesten käsistä, jotka olivat irrottaneet hänen kätensä, sieppasi ruosteisen karhunkeihään seinältä ja asettui ketterästi voudin rinnalle. Mutta uhkapeliin he kumpikin ryhtyivät, sillä heti sen jälkeen uhkasi heidän rintojansa kolmattakymmentä keihästä ja tapparaa. Ritari itse ei viitsinyt ottaa osaa tähän epätasaiseen taisteluun ja seisoi liikkumatta honkapöydän päässä tuvan perällä. Silloin astui Ursula rouva hänen luokseen ja sanoi todellisella tai teeskennellyllä vihalla saksaksi:

— Mitä, armollinen herrani? Vuodatatteko verta minun läsnäollessani?
Tällaistako kunnioitusta ritari tässä maassa osottaa puolisollensa?

— Viisikymmentä kahta vastaan, viisikymmentä kahta vastaan, onko se kristillistä, teidän armonne? — nyyhki Inkeri, turvautuen hädissään seikkaan, joka oli omiansa koskettamaan ritarin parempia tunteita. — Sanoinko kahta vastaan? Ei, vaan puoltatoista! — lisäsi hän, oikaisten omaa puhettaan, vahvistaaksensa vieläkin luvunlaskunsa vaikutusta.

— Tulkaa, rouvani, — vastasi ritari nähtävästi hämillänsä, vihastuneelle puolisolleen; — tulkaa, nouskaamme hevosten selkään ja antakaamme Anfastin kurittaa noita nenäkkäitä lurjuksia.

Mutta Ursula rouva, jota ei juuri muuten pidetty herkkäsydämisenä, näytti tällä kertaa erityisesti haluavan osottaa parempaa puoltansa. Hän veti herransa ja miehensä hiukan syrjemmälle ja puhui vilkkaasti viitaten vieläkin saksaa. Inkeri huomasi kuinka tuo pelättävä mies ikäänkuin joutui ristiriitaisien tunteiden valtaan, joko ne sitten olivat pelkoa tai vihaa, rakkautta tai inhoa. Ja kun hän vieläkin näytti epäröivän, näki Inkeri, kuinka Ursula rouva irrotti rinnastansa neulan, joka edestä piti hänen mustaa ratsupukuaan koossa, ja siinä neulassa oli kiinni suuri, kullankiiltävä kivi. Toinen olisi pitänyt aivan luonnollisena asiana, että lämpö tuvassa rasitti tuota ylhäistä naista ja että hän, sen enempää ajattelematta, irrotti neulan, voidakseen vapaammin hengittää. Mutta Inkerin mielestä sinkoili tuosta kiiltävästä kivestä säkeniä, jotka kahlehtivat ritarin salaisella tenhovoimallaan, sillä heti sen jälkeen ritari suuteli hellästi puolisoansa otsalle, ja käski taistelevien laskemaan aseensa, sillä hän tahtoi Ursula rouvan kunniaksi ja hänen pyynnöstänsä, vapauttaa tuomitut kuolemasta.

Olipa jo aikakin, sillä vouti ja hänen nuori taistelutoverinsa saivat kiittää yksinomaan hyvää, asemaansa takan nurkassa ja tavattomia ponnistuksiansa siitä, etteivät jo olleet palasiksi pilkotut tai seinään naulitut. Vouti oli saanut nirhaman poskeensa, ja Taavin jakun olivat keihäänkärjet rikkirepineet. Heidän vihollisiansa olivat rautavarustukset suojelleet. Hurjat sotamiehet, jotka nyt olivat päässeet hyvään vauhtiin oikeassa ammatissaan, eivät olleet uskoa korviansa, kun he kuulivat ritarin ukkosäänen käskevän rauhaa. He eivät olleet tottuneet hemmottelemaan ja Anfast kuului mutisevan partaansa, että hitto sen noidan periköön, joka on viekoitellut heidän rehellisen herransa mielen mokomaankin lellittelyyn.

Käskyä toteltiin kumminkin, ja mestari Gervasius, joka oli saanut aivan tarpeeksensa hänelle niin sopimattomasta seurasta, väistyi heti ovelle ilomielin, kun pääsi pelästyneine palvelioineen ja myllyvero vyössänsä ratsastamaan täyttä nelistä Naantalia kohti. Bo herra kutsui Taavin ja Inkerin luoksensa ja puhutteli heitä seuraavalla tavalla:

— Ursula rouva on sanonut minulle, että lasten terveydelle olisi edullista, jos poikani Birger ja Beata tyttäreni saisivat viettää muutaman viikon kesästä täällä myllyllä: Minä suostun siihen, ja te tietänette, Inkeri, että minulla on valtaa palkita, samoin kuin rankaistakin. Etumaksuksi vaivoistanne jätän poikanne henkiin, vaikka olenkin kadottanut hänen kauttansa lujakouraisen miehen. Mutta sanokaa suurisuisille luostarirengeillenne, että he ja heidän nunnansa varokoot toistamiseen sekaantumasta minun asioihini. Ja sinä poika, minä pidän siitä, että katsot minua suoraan silmiin. Sinulla on miehen mieli rinnassasi, ja aikaa voittain sinä kykenet kantamaan rautalakkia yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa. Mutta siitä voimme puhua sitten kun minä palaan kotiin. Minä uskon nyt nuoren Birger herran ja Beata neiden sinun suojaasi. Pyhän Yrjänän nimessä, siinä on kunniaa kyllä sinun nutturepaleillesi. Jos tarvitset kymmenen miestä apuun, niin lähetä yksi korpinsulka linnanvoudilleni Goliatille, mutta jos tarvitset kaksikymmentä, niin lähetä kaksi. Jääkää hyvästi; onpa jo aika jatkaa matkaa.

Näin sanoen syleili ritari Bo Knuutinpoika hellästi puolisoansa ja lapsiansa sekä lähti matkalle vanhemman poikansa Knuutin ja rautapukuisten ratsumiestensä kera, joita nyt oli ylitä vähemmän kuin ennen. Ursula rouva palasi linnaan vieden mukanansa osan palvelioista, joiden joukossa oli pahasti haavoitettu ratsumieskin, jota Taavi oli karinpuulla iskenyt. Mutta nuori Birger herra ja Beata neiti jäivät kamarineitonsa Renatan kanssa Inkeri muorin luokse Myllyrannan myllyyn.

5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla.

Myllyrannassa kului nyt monta viikkoa hiljaisesti ja hauskasti. Kesä oli kaunis, pellot ja niityt vihannoivat, mylly jauhoi monta viljakappaa Inkerin aittaan ja padosta saatiin enemmän kuin moneen vuoteen. Tynnyri toisensa jälkeen täyttyi herkullisesta Kokemäen lohesta, josta pienellä kylällä oli hyvä tulolähde ja luostarin kymmenyksillä suuri hyöty. Ei edes levottomista naapureistakaan kuulunut mitään. Tiedettiin vain, että Ursula rouva eleli hiljaisesti ja yksikseen Ljungarsin linnassa, linnanvoudin Goliat Sveninpojan turvissa; hänet ynnä puolet huovejaan ja sotamiehiään oli näet Bo herra jättänyt linnaa suojamaan. Ritarista itsestään kerrottiin, että hän oli onnellisesti saapunut Turkuun ja sieltä purjehtinut Tukholmaan. Hänen rajupäisestä veljestään, Sten herrasta, joka muuten aina kummitteli Inkeri muorin mielessä pahimpana peikkona, mitä hän tiesi, ei oltu moneen aikaan kuultu hivaustakaan. Ylimaan talonpojat ja matkustajat, jotka kulkivat Ulvilaan, tiesivät huhun kertovan, että tämä vastukselleen herra nykyään oli joutunut riitaan Laukon mahtavien Kurkien kanssa ja että hänellä oli täysi työ suojellessaan omia etujansa, niin että hänen nyt luultavasti täytyi jättää naapurinsa rauhaan. Ajat olivat sellaiset, ettei laista ja oikeudesta ollut paljoa apua, jollei sattunut käsillä olemaan hyviä keihäitä ja tapparoita. Siitä oli seurauksena, että rauhaa ja järjestystä tavattiin vain suurempien linnoitusten seuduilla, eikä aina sielläkään, mutta jokainen aatelismies oli itsevaltainen isäntä talossansa ja menetteli siellä miten tahtoi.

Vaikka kaikki näyttikin niin hiljaiselta rauhallisessa Myllyrannassa, oli kuitenkin yksi seikka, joka tuotti Inkerille salaista huolta, ja se oli juuri lohipato, joka nyt antoi niin runsaan saaliin. Sitä oli nimittäin voudin käskystä pidennetty ulommaksi virtaan, ja totta puhuen se nyt vei osan valtaväylästäkin, johon heillä ei ollut laillista oikeutta, ja heidän runsas saaliinsa luultavasti oli tekevä ylempänä asuvien padot ja pyydykset sitä köyhemmiksi. Ja koska Ljungarsin herrat, sekä Bo että Sten herra kalastivat Myllyrannan yläpuolella, niin pelkäsi Inkeri sitä suuremmalla syyllä vaarallisten naapuriensa häntä tästä tilille vaativan, varsinkin kun hän vielä aivan hyvin muisti heidän entiset uhkauksensa. Senpä vuoksi hän olisi mielellänsä tyytynyt vähempään lohensaaliisen, jos hän siten olisi päässyt joka yö uneksimasta keihäänkärjistä ja rautalakeista. Mutta koska hän tiesi, että mestari Gervasius oli hyvin itsepäinen mies, kun hän kerta oli saanut tämmöisen tuuman päähänsä, niin hän suuresti toivoi, että hän saisi neuvotella jonkun luostarin arvoisan isän kanssa; Naantalin luostarissa oli näet sekä munkkeja että nunnia.

Mutta keskellä näitä huolia tuntui Inkeristä ikäänkuin taivaan sallimukselta, että hänellä oli tilaisuutta hoitaa ja majoittaa Bo herran lapsia, jonka kautta ritari joutui hänelle kiitollisuudenvelkaan. Lapset tuottivatkin hänelle miltei äidillistä iloa. Nuori Birger herra ja Beata neiti olivat kumpikin herttaisia lapsia, jotka eivät ollenkaan näyttäneet kaipaavan isänsä linnaa, eivätkä millään tavalla antaneet Taavin tuntea, että he olivat synnyltänsä ja säädyltänsä niin paljoa korkeammalla alhaista myllärin väkeä. He viihtyivät erinomaisen hyvin kesän raittiissa vihannuudessa virran äyräällä ja tyytyivät vähääkään valittamatta vaatimattomaan tupaan, vaikka olisi luullut niin ylhäisellä nuorisolla olevan suurempiakin mukavuudenvaatimuksia. Niin, tuntuipa Inkerin mielestä kuin he päivä päivältä olisivat tulleet yhä terveemmän- ja iloisemman-näköisiksi, eikä hän ollut siitä huomauttamatta ystäväänsä Renataa. Silloin Renata, joka oli erään Ljungarsin ratsumiehen leski ja linnan uskottu palvella, kaikessa ystävyydessä hiukan ylhäisesti heitti niskaansa ja arveli, että tuleehan sitä toimeen lohella ja rieskamaidollakin, vaikka Cecilia rouvan aikana oli parempiakin päiviä nähty. Hän muisti vielä sen ajan, jolloin Beata neiti makasi kullatussa kehdossa silkkityyny päänalustana. Olipa se sentään toista kuin maalaamaton sänky, kotikutoiset raidit ja siniraitaiset patjanpäällykset.

— Enpä luulisi hänen nytkään mäellä makaavan, — vastasi Inkeri vähän loukkautuneena. — Taavi on pyytänyt jok'ainoan metson, jonka untuvilla neiden tyynyt ovat täytetyt, ja jos raidit eivät ole kyllin koreita eikä päivällinen tarpeeksi hieno, niin voimmehan tuottaa linnasta parempaa. — Inkeri tiesi vallan hyvin, ettei se mitenkään voisi käydä laatuun. Hän tiesi, että Ursula rouva oli kullatun kehdon asemesta antanut lapsipuolillensa karhean olkivuoteen ja herkullisen ruuan asemesta vain niukalta ja huonoa ruokaa palkollisten pöydästä. "Tuottaa linnasta parempaa" merkitsi siis hänen suussaan miltei samaa kuin: Häpeä toki vähän! Enkö minä muka tietäisi, että lapset täällä viihtyvät paremmin, kuin omien vanhempiensa luona?

Silloin Renata, joka ei mielellään arvostansa luopunut, paremman puutteessa tavallisesti intti, että Beata neiden kätöset täällä maalla tulivat ylen karheiksi. Taavin kyllä sopi karata kivien ja kantojen yli, mutta Birger herralle se oli vähemmän sopivata, ja Beata neiti oli jo melkein yhtä ruskettunut kuin torpparien tytöt kylässä. Siihen vastasi Inkeri, että jos lapsia oli pidettävä oikein hienoina, niin voisivathan he milloin hyvänsä lähteä takaisin ahtaihin, pimeihin komeroihinsa linnaan, jossa he eivät koskaan muualla nähneet Jumalan päivänpaistetta kuin kivetyllä linnanpihalla ja autioitten muurien välistä. Tämä ylhäisten ja alhaisten välinen pikkusota loppui tavallisesti siten, että Renatan kyynellähteet alkoivat tulvia, kun hän ajatteli sitä suurta muutosta, mikä linnassa oli tapahtunut Cecilia rouvan kuoleman jälkeen. Sitten molemmat, sekä Inkeri että hänen ystävänsä, unohtivat koko kiistan ja keskustelu kääntyi Ursula rouvaan, kuinka ilkivaltainen hän oli, ja kuinka kaikki linnassa oli kääntynyt väärälle tolalle, niin ettei siellä nyt ollut oikein laita ei herrasväen eikä palveliain, ei väen eikä elukkain, eipä edes — ei takaamista — elävien eikä kuolleiden.

Näytti siltä kuin Taavi olisi tullut paria vuotta vanhemmaksi, tuon vaarallisen päivän jälkeen, jolloin Ljungarsin ritari vieraili Myllyrannassa ja nimitti hänet lastensa suojeliaksi. Hän oli omissa silmissänsä jo aika mies saatuansa sellaisen luottamustoimen ja hän tahtoi osottaa sen ansainneensa. Hän ei viisaasti kyllä luottanut Renatan huolenpitoon, vaikka hän kyllä hoiteli ja hemmotteli pikku neitiänsä, ja mitä taas Birgeriin tuli, niin näytti hän itse pikemmin tarvitsevan valvontaa, kuin kelpaavan siskonsa suojeliaksi. Vaikka nuori Birger herra olikin yhtä vanha kuin Taavi, oli hän häntä lähes päätään lyhyempi, vähäväkinen, maidonvalkea ja hento poika, hienotunteinen kuin tyttö ja luonteeltaan säysy kuin karitsa. Huhu kertoi, että ankara Bo herra monasti oli ankarin sanoin nuhdellut tätä hentoa ja herttaista olentoa, joka oli aivan äitinsä muotoinen ja oli ollut hänen lempilapsensa, mutta josta niin vähän saattoi toivoa Ljungarsin upean vaakunakilven arvokasta perijää. Halveksimisen tunteilla varmaankin oli isä suostunut hänen pyyntöönsä, että hän saisi eräältä kuljeskelevalta teiniltä oppia lukemaan ja kirjoittamaan, jota siihen aikaan pidettiin ritarille aivan asiaankuulumattomana taitona. Sanottiin myöskin, että nuori Birger herra oli paljon enemmän perehtynyt pieneen, koreaksi maalattuun messukirjaan, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, kuin ratsastamaan isänsä lahjoittamalla tulisella varsalla ja käyttämään pientä lastenmiekkaa, jota hän syntyperänsä merkiksi kantoi kupeellansa. Hyvin luultavaa oli myöskin, että Bo herra oli sallinut hänen nyt hengittää raitista ilmaa Myllyrannassa sen vuoksi, etteivät hänen heikot voimansa kestäneet hänen ikäistensä poikien tavallisia aseharjoituksia. Tämä vaihtelu olikin nuorelle Birger herralle mieleen, hän kun täten saattoi vapaasti elellä hiljaisissa unelmissansa luonnon helmassa.

Kaunis, tummakiharainen pikku Beata neiti oli toisenluontoinen kuin hänen veljensä ja tuli isäänsä niin paljon kuin hento vihertävä vesa voi tulla korkeaan honkaan. Hän oli vapaa ja raitis kuin taivaan lintu, vallaton, hurja, kiivas ja iloinen; niin veitikkamainen, itsepäinen ja muuttelevainen mieleltänsä, kuin kahdeksanvuotiaana saapi olla, ja kumminkin oli hänen pikku sydämmensä niin hyvä kuin kulta, jos vaan ymmärsi häntä oikein kohdella. Hoitajansa Renatan kanssa oli hän alinomaisessa sodassa, joka seuraavassa hetkessä muuttui hyväilyksi ja päättyi tavallisesti siihen, että tyttö sai tahtonsa läpi. Ja Inkeri, joka usein murisi, että tyttöä hemmoteltiin vallan pilalle, hellitteli aivan yhtä paljo, jos ei enemmänkin, suloista suosikkiansa kuin itse Renata. Siksipä kävi, kuten niin usein näkee, kun kaksi naista kilvan hemmottelee hyvää lasta, että Beata neiti tuli koko talon, vieläpä koko kylänkin keskipisteeksi, jota kaikki kursailivat, ja joka olisi voinut pitää heidät kaikki vallassaan, ellei hän olisi pelännyt Taavia, ainoata, joka toisinaan uskalsi vastustaa hänen oikkujansa.

— Tänään minä tahdon ratsastaa Liekillä, — sanoi Beata eräänä aamuna hyvin päättävästi. Liekki oli Birgerin hämäläinen varsa, jonka hän oli tuonut mukanansa Myllyrantaan. Mutta Birger ei itse enää ratsastanut, ja Liekin mielestä oli hauskempi juoksennella haassa, kuin purra kuolaimia.

— Pikku Beata kultani, ei se käy laatuun, hevonen on vauhko, — väitti
Renata hyväilevällä äänellä.

— Ei, rakas lapsi, sitä me emme uskalla, — lausui Inkeri samaan tapaan. — Ajatteles, kuinka haikeasti me surisimme, jos joku tapaturma sattuisi Beata neidelle tuon häijyn elukan selässä.

— Mutta minä tahdon ajaa Liekillä, nyt kohta minä tahdon ajaa Liekillä, — intti tyttö, huolimatta vastaväitteistä. Ja samassa hän sieppasi pienen kesähattunsa ja juoksi yksin hakaan päin.

— Ei sinä ilmoisna ikänä! — huusivat molemmat naishoitajat ja riensivät perässä; mutta Beatalla oli ketterämmät jalat ja hän lensi kuin pääskynen pihan poikki. Mitä nyt oli tehtävä? — Taavi, — huusi Inkeri pojalleen, joka juuri tuli myllystä aivan jauhoisena, — Taavi, suitsita hevonen, koska neiti välttämättä tahtoo tänään ratsastaa. Mutta sen minä sanon sinulle, poika, taluta Liekkiä ohjaksista äläkä päästä sitä irti. Täytyyhän sen armaan lapsen saada vähän huvitella.

— Tahtooko hän ratsastaa tuolla hurjalla varsalla? Ei, äiti, sen asian minä ymmärrän paremmin, — vastasi Taavi.

— Mitä nyt, senkin nenäkäs nulikka, aiotko vastustaa armollisen neiden käskyjä? — huudahti Renata jonka mielestä Taavi kohteli häntä ja hänen ylhäistä neittään aivan liian vapaasti.

— Aion kun aionkin, — vastasi Taavi jyrkästi. Varsa on tullut hurjaksi laitumella eikä tottele enää ohjia.

— Mutta voisithan sinä taluttaa sitä kerran pihamaan ympäri, — arveli
Inkeri, joka ei tahtonut ärsyttää Beatan kiivasta luontoa.

Taavi pudisti päätään ja saavutti tuota pikaa tytön aidan luona.

— Ei Beata nyt voi ratsastaa, sillä Liekki on pahankurinen ja tarvitsee lujat ohjat, — sanoi hän vakavasti, katsoen häntä ystävällisesti silmiin.

— Mutta minä tahdon ratsastaa; heti paikalla minä tahdon ratsastaa! — huusi tyttö, hehkuvan punaisena juoksusta ja suuttumuksesta.

— Ja minä sanon, ettet sinä saa ratsastaa Liekillä. Saat mielemmin
Siivon, äidin vanhan valakan, — vastasi poika.

— Ei, minä tahdon ratsastaa Liekillä! Mene, satuloitse se haassa! — kirkui itsepäinen tyttö.

— Sinä olet niin usein halunnut päästä metsään ratsastamaan. Nyt minä tulen mukaan, ja Birger myöskin, jos häntä haluttaa, ja sitten sinä saat ratsastaa Siivolla, joka ei koskaan pillastu, ja sitten me ratsastamme Junkkarin lähteelle, — jatkoi Taavi sävyisästi, vähääkään välittämättä suojattinsa lapsellisesta vihasta.

— Mitä minä huolin Junkkarin lähteestä! Mitä! Sinä olet paha, kun et anna minun ratsastaa. Mene kohta ja tuo Liekki tänne, — toisti Beata, joka ei tahtonut tulla järkiinsä.

— Mutta jos varsa pillastuu ja viskaa sinut kivikkoon niin itkee Bo herra, ja Birger ja Renata ja Inkeri muori itkevät, ja minä itkisin silmät päästäni surusta, — jatkoi poika lempeästi ja totisesti ja katsoi vakavasti ja sydämellisesti tytön vilkkaisiin tummiin silmiin, joista iski tulta melkein kuin Ljungarsin vaakunasta.

Beata neiti katsoi hetkisen ääneti kunnon poikaa, ja kuinka olikaan, niin suli hänen vihansa kuin keväinen sadepilvi. — Ei, — sanoi hän vihdoin — en minä tahdo, että sinä, itkisit silmät päästäsi, eivätkä muutkaan saa sitä tehdä. Koska sinä tahdot, niin minä ratsastan Siivolla. Ja sitten me lähdemme Junkkarin lähteelle.

— Niin, sen me teemme, vastasi Taavi reippaasti. — Voi kuinka hauska matka siitä tulee! Minä koen pyydykseni tiellä, ja silloin sinä saat pienen elävän oravan, joka hyppelee aivan kuin kissanpoika häkissä. Ei sinun tarvitse sitä katua, että olet tottelevainen tänään.

— Niin, niin, oravan, oravan! — huudahti tyttö ja molemmat palasivat sovinnossa takaisin pihalle.

6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle.

Molemmat naiset hämmästyivät aika lailla, kun he kuulivat, että lapset aikoivat omin päin lähteä metsään. Inkeri selitti, ettei hän voinut sallia sellaista vallattomuutta, sillä metsässä kerrottiin liikkuvan rosvoja, petoja, ja jos jotakin muuta, jota ei niin tarkoin voinut tietää. Taavi sai hänen puolestansa kyllä kuljeskella missä hänen mielensä teki, vaikka olisihan hänelläkin muuta tehtävää. Mutta nuoren herran ja neiden tuli sitä vastoin pysyä kotosalla ja lukea rukousnauhansa säännöllisesti joka ilta, eikä juoksennella soissa ja erämaissa.

Mutta kun Beata kerran oli saanut jonkun oikun päähänsä, niin ei ollut niinkään helppoa poistaa sitä sieltä ja nyt hän tahtoi nähdä Junkkarin lähteen, josta Renata niin usein oli kertonut, ja joka oli maalattuna hänen isänsä kilpeen. Ja jos hän ei saisi lähteä sinne, niin ratsastaisi hän vielä tänä iltana Liekin selässä, vaikka hänen itsensä täytyisi panna sille suitset päähän.

Tätä uhkausta vastaan ei käynyt inttäminen. Taavi sanoi että hän ottaisi mukaansa sekä jousen että keihään, ja sitä paitsi hän oli jo sopinut Hirvi-Jaakon kanssa että tämä tulisi mukaan, jotta hän hätätilassa kantaisi nuorta herraa suopaikkojen poikki, samalla kuin Taavi itse kantaisi neittä. He lähtisivät ratsastamaan heti päivällisen jälkeen ja tulisivat hyvissä ajoin kotiin, jo ennen auringonlaskua. Ja kun Taavin sana, aina siitä saakka kuin hän kiisteli niin miehekkäästi itse Bo herran kanssa, oli äidin silmissä ikäänkuin kuninkaan sana, täytyi asianomaisten tyytyä, ja päätettiin lähteä matkaan.

Kello oli kahden ja kolmen välillä iltapäivällä, kun tuo pieni nelihenkinen joukko, johon kuului yksi mies, kaksi poikaa ja yksi tyttö, lähti matkalle. Etunenässä kulki Taavi oppaana ja etuvartiona. Hänen jäljessään seurasivat Beata ja Birger säysyjen työhevosten selässä, ja takimaisena tallusteli Jaakko, vanha lohenpyytäjä, matkueen jälkijoukkona. Vallaton pikku neiti oli iki-ihastunut, kun hän kerran sai vapaasti samoilla maita ja metsiä. Milloin hän tarvitsi lehvän karkoittaakseen hyttysiä, milloin hän sillä huiski reippaasti toisia korville. Birger näki pitkin matkaa jos jotakin merkillistä tien varrella, milloin punaisen kiven, joka kimmelsi omituisesti; milloin nurmineilikan joka Jaakon piti poimia hänelle; milloin kummallisen pilven, joka näytti kierivän puitten latvoilla. Mutta kun matka lähteelle oli lähes puolen peninkulman pituinen, se kun oli puolimatkassa melkein linnan ja kylän välillä, ei Taavi huolinut nuoren herran mieliksi pysähtyä jokaista merkillisyyttä katsomaan, vaan kulki reippaasti eteenpäin; ja niin tultiin metsään.

Nykyään ovat koskisen Kokemäenjoen rannat jo kauan olleet metsättöminä, tai kasvaa niillä lehtipuita ja pieniä mäntyjä, jotka eivät ole kelvanneet lankuiksi Porin satamaan. Mutta tämän kertomuksen aikoina kasvoi virran kummallakin puolella vankkaa hirsimetsää, jota vain paikkapaikoin katkaisi kaskimaa tai jonkun kalastajan köyhä mökki. Päästyään Myllyrannan kylän luona olevan pienen aukean tasangon poikki tulivat lapset heti syvään metsään. Nykyisen leveän tien asemesta kulki sen läpi vain kapea ratsutie Ljungarsin linnaan ja Satakunnan sisämaahan. Tämä tie, taikka pikemmin polku, joka nykyään ei kelpaisi huonoimmallekaan kylälle, oli kuitenkin siihen aikaan yleinen kulkutie sisämaan ja rannikon välillä. Se täytti auttavasti tarkoituksensa, sillä ainoastaan talvella käytettiin ajokaluja, jota vastoin suvella melkein aina sekä ihmiset että tavarat sälytettiin veneesen tai hevosen selkään.

Kun matkue oli hetken aikaa seurannut tietä ja jokivartta, tarttui Taavi Beatan hevosen ohjaksiin, talutti sitä vasemmalle ja seurasi tuskin näkyvää jalkapolkua, joka kulki erämaahan. Toiset tulivat perässä, ja ennen pitkää katosivat kaikki jäljet, joista olisi voinut huomata ihmisjalan joskus polkeneen näitä yksinäisiä seutuja. Lehtimetsä tiheni, kuuset tuuhenivat, hongat kävivät yhä suuremmoisemmiksi. Suunnattomat lahonneet puunrungot sulkivat tien joka askelella. Katajapensaat tulivat yhä läpipääsemättömämmiksi, ja hetteisiä paikkoja täytyi tuon pienen matkueen useasti kiertää. Ikäänkuin lisätäkseen tienoon jylhyyttä, pisti kaikkialta esiin sammaleisia kallioita ja suuria vyörykiviä. Tavan takaa tapasi kiviröykkiöitä, joissa jalka liukastui, sillä kuivana sydänkesänäkin pysyivät ne alati kosteina tiheitten puitten latvojen siimeksessä.

Tässä erämaassa oli kuitenkin eloa, jota suurin osa Suomen metsistä nykyään on vailla. Melkein joka askeleella pyrähti metso tai teeri pensaikosta. Kettuja ja ilveksiä, jäniksiä, näätiä ja oravia vilisi kaikkialla. Täältä kuului kumeata mörinää, jonka saattoi selvästi erottaa koskien kohinasta. Taavi katseli tätä riistan viljavuutta tottuneen metsämiehen tyyneydellä ja antoi vain Beatalle pienen ällistyneen jäniksenpojan, jonka hän kaappasi ohimennessään kiinni. Enempää ei tarvittukaan, että pikku tyttö pysyisi hyvällä tuulella, mutta Birger tuli levottomaksi ja toivoi, että hän olisi seurannut Inkeri muorin neuvoa ja pysynyt kiltisti kotona.

Aina siitä saakka, kuin he poikkesivat metsään, tuntui hänestä, kuin ei heitä enää olisi ollut neljä vaan viisi henkeä tuossa pienessä matkueessa. Milloin näytti köyryselkäinen ukko kulkevan heidän edellänsä tietä näyttämässä, milloin taas oli siinä pieni tyttö, joka katseli häntä niin kummallisesti pitkän hongan kellertävän rungon takaa. Väliin taas oli hän kuulevinaan emintimänsä huutavan häntä nimeltä. Ja kun hän kääntyi taaksensa katsoakseen kuka siellä oli, niin hän oli selvästi kuulevansa isänsä sotaratsun hirnuvan ja vähän matkan päässä oikealla vilahdukselta näkevinänsä ritarin korkean kypärin tuuhean kuusen takaa.

— Jaakko, — kuiskasi hän, jottei Taavi ja sisar huomaisi hänen pelkoansa, — etkö kuullut ikäänkuin joku olisi huutanut metsässä?

— Kyllä minä kuulin, — vastasi Jaakko tyynesti; — se oli ilvessusi jossakin tuolla korvessa.

— Mutta etkö sinä näe mitään tuon pitkän kuusen vieressä?

— Minä näen, että oksalla riippuu valkoinen sammalparta, — vastasi kalastaja yhtä tyynesti. — Nuori herra ei varmaankaan koskaan ennen ole kulkenut metsissä? Pelottaako nuorta herraa?

— En minä pelkää, — sanoi poika hämillänsä; — mutta minä ajattelin, että täällä mahdollisesti olisi muitakin paitsi meitä ja… katsos, nyt kulkee se pieni valkoinen tyttö taas edellämme!

Jaakko nyökkäsi yhtä välinpitämättömästi päätään ja arveli, että täällä sitä kyllä sai nähdä jos jotakin, jota ihmiset eivät oikein voi ymmärtää, mutta hän tahtoi antaa nuorelle herralle hyvän neuvon. Jos vain tekee ristinmerkkinsä, eikä välitä kaikista pikkuseikoista ja antaa reippaan laulun kaikua ilmassa, niin kyllä aaveet saapi ajetuksi pakosalle.

Ja ikäänkuin hän olisi tahtonut näyttää sanansa todeksi, rupesi hän kovalla äänellä laulamaan vanhaa laulua. Sen puoleksi pakanallinen sisällys sopi hyvin yksitoikkoiseen, koruttomaan ja surulliseen säveleesen:

    Mariatta neito nuori
    Meni piennä paimenehen,
    Sukat säärissä punaiset,
    Kultanauhat kulmillansa.
       Metsä synkkä!
       Älä tule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta pieni piika
    Näki marjasen mäellä;
    Marjanen mäellä huusi,
    Puola karjui kankahalla.
       Metsän marja!
       Sulje huulet!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    "Tule, neito, noppimahan,
    Punaposki poimimahan,
    Ennen kuin etana syöpi,
    Mato maahan kaateleepi."
       Metsän ääni!
       Älä kuule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta tuhma tyttö
    Luuli puolan poimivansa;
    Tuo oli Tapion helmi,
    Mielikin hely hopea.
       Metsän lahja!
       Älä luule!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

    Mariatta, Mariatta!
    Minne karjasi kadotit?
    Lehmät on tarhassa Tapion,
    Mielikin lukon takana.
       Metsän orja
       Itse ole!
    Mariatta, siellä sulle
    Lemmot nauravat lehossa.

Hyvää tarkoittaen lauleli vanha kalastaja lauluansa kaiusta huolimatta, joka kaikilta suunnilta kajahteli sekä kallioista että puista, ja ikäänkuin vastaili hänelle moninkertaisin sanoin ja sävelin. Mutta Birgeriä ei hänen laulunsa rohkaissut, päinvastoin rupesi häntä yhä enemmän kammottamaan. Hän oli nyt aivan selvästi näkevinään saman valkopukuisen tytön punaisissa sukissa ja hopeanauha hiuksissa juoksevan heidän rinnallaan metsässä ja kumartuvan poimimaan marjoja mättäiltä. Mutta hän häpesi enää ilmoittamasta pelkoansa. Kenties ne olivatkin vain koivujen valkoiset rungot, joita tuuli taivutteli synkkien kuusten takana.

Silloin pysähtyi Taavi ja nosti Beatan alas hevosen selästä, sillä loppumatka oli kuljettava vuoren ylitse ja rämeikön poikki, missä ei voinut ratsastaa. Hevoset sidottiin kiinni puihin, pantiin paikka merkille ja jatkettiin jalkaisin matkaa kovin kolkon seudun läpi. Taavi ja Jaakko saivat nyt usein käsivarsillaan kantaa noita ylhäisiä lapsia rotkojen ja liejujen yli. Tämä oli heille jotain aivan uutta, sillä heillä ei ollut käsitystäkään ollut semmoisesta kulusta. Yksin Birgerkin olisi ollut kovasti huvitettu matkasta, jos hän olisi voinut olla katselematta ympärilleen ja näkemättä milloin mitäkin, mikä näytti hiipivän heidän rinnallaan tai edellään kivien ja puitten takana.

Vihdoinkin he tulivat kauniille aukealle paikalle, jossa oli tasainen ruohokenttä vuoren juurella. He olivat nyt päässeet matkansa perille.

7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön kanssa.

Ennenkuin sisämaan vedet Kokemäenjokea myöten ehtivät mereen, täytyy niiden katkaista Kyrönselkä, joka muodostaa niiden luonnollisen rajavallin lännen puolella, ja ne etsivät sen vuoksi syvimmän laaksouoman tämän selän ja kaakosta tulevan Salpausselän välillä, joka on vedenjakajana etelässä. Tähän ihanaan, vuoriseen, mutta silloin vielä hyvin autioon seutuun Taavi vei pienen seuransa. Hänellä oli syynsä miksi hän valitsi lyhimmän ja vaivalloisimman tien, vaikka oli tarjona toinen, jonkun verran pidempi, mutta samalla mukavampi, jota tavallisesti ne harvat metsästäjät kulkivat, jotka toisinaan kävivät tässä metsänriistasta rikkaassa vuoriseudussa. Taavi oli nimittäin huomannut, ettei pääse yhtä nopeasti kulkemaan, kun on nuori neiti hoidettavana, kuin yksinänsä kuljeksiessa ketterillä pojanjaloilla. Aurinko rupesi jo kallistumaan lännen puoleen, ja kostea viileys, joka kukkastuoksun kanssa huokui vuorenrinnettä ylöspäin, ilmaisi selvästi, että iltasumut jo nousivat alhaalta laaksoista.

He tulivat nyt notkoon, jonka pohjalla lirisevä puro, keltaisten leinikköjen ja sorsankukkien ympäröimänä, kuljetti läheisiltä vuorilta valuvan veden virtaa kohti Puron ja sen rehevien, vihreitten rantojen yli leijaili jo ohut, tuskin näkyvä sumuharso. Puron toisella puolella laajeni notko kauniiksi noin viidenkymmenen askelen pituiseksi ruohokentäksi, mutta vastapäätä oleva kukkula joka oli mäntyjen peitossa, esti taas edemmäksi näkemästä.

— Katsokaa, tuolla on mökki! — huudahti Beata.

— Ja tuolla mökin ovella seisoo valkoinen tyttö! — virkkoi Birger miltei yhtä haavaa, iloiten siitä että hän tapasi muitakin ihmisolentoja tässä erämaassa, sillä niinkuin lukia jo on huomannut, tuntui yksinäisyys hänestä hiukan kammottavalta.

Taavi nyökkäsi päätään hymyillen ja nosti Beatan puron yli. Saman tempun teki Jaakkokin Birgerille. Kuljettiin sitte ruohikon yli, mutta vaikka lapset olisivat tähystelleet kuinkakin tarkasti, niin eivät he voineet enää erottaa ei ihmisiä eikä liioin ihmisasuntojakaan. Se, mitä Beata oli mökiksi luullut, olikin vain suuri punertava kallionlohkare, taikka oikeastaan kaksi kallionlohkaretta, sillä se oli haljennut kahtia. Molemmat lohkareet näyttivät niin höllästi riippuvan lähimmällä jyrkänteellä, että pelkäsi joka hetki niiden syöksyvän laaksoon. Tämän lohkareen yläpuolella kasvoi vanha katkolatva petäjä, joko sitten tuuli oli sen latvan taittanut tai vielä luultavammin raskaat kinokset sen painollaan katkaisseet, kinokset, jommoisia lumisina talvina keräytyy havupuihin, ja jotka useinkin murtavat puunrungon tai oksia, kun suoja tulee ja kosteus tekee lumen kahta vertaa raskaammaksi. Jonkin sellaisen tapaturman jälkeen näytti puun koko jäljellä oleva elinvoima kokoontuneen yhteen sivuhaaraan, joka — paksuna kuin hirsi kurottihen kallion yli ja loi siihen omituisen varjon, joka etäämmältä katsoen sai aikaan sen näköhäiriön, että luuli sitä punaiseksi tai ruskeaksi rakennukseksi.

— Nyt olemme perillä, — sanoi Taavi osottaen kalliota.

Lapset avasivat silmänsä suuriksi, sillä he olivat odottaneet, jotakin aivan eriskummaista, mutta he eivät voineet nähdä mitään muuta kuin suuren kiven ja vankan puun.

— Missä Junkkarin lähde sitten oikeastaan on? — kysyi Beata. Hän oli kuvitellut mielessään, että ainakin tämä ihmeellinen sukumuisto, josta hän oli kuullut puhuttavan varhaisimmasta lapsuudestaan saakka, olisi jokin komea väliaste Ljungarsin linnan kaivon ja Myllyrannan myllynsulun välillä.

— Tässä, — vastasi Taavi, ja asettui kallion halkeaman eteen. Tämän halkeaman pohjalta pulppusi kirkas vesisuoni, siitä vesi keräytyi pieneen luonnolliseen altaasen kallion juurelle ja valui sen reunojen yhtä rinnettä myöten ruohokentälle, jossa se vihdoin loi kristalliaarteensa lorisevaan puroon.

— Siinäkö kaikki tyynni? — kysyi Beata uudelleen ja hänen äänensä ilmaisi pettymystä.

— Ei se mikään järvi ole, — vastasi Taavi sävyisästi, — mutta kaunis lähde se on, ja merkillinen lähde se on Beatan suvulle, sen ovat äiti ja Renata usein meille kertoneet. Niin kauan kuin Ljungarsin herrat juovat tästä lähteestä, on heidän sukunsa oleva voittoisa sodassa, ja rikas ja mahtava rauhan aikana. Mutta joka kerta kun tapaturma kohtaa heitä, kuivuu lähde joksikin aikaa ja ehtyy kenenkään tietämättä kokonaan. Kerran eräänä aamuna, kertoi äiti, oli lähde kerrassaan kuiva. Seuraavana yönä nousi myrsky, ja linna paloi äkkipikaa poroksi. Siitä on nyt kolme-, neljäkymmentä vuotta kulunut, mutta äiti muistaa sen vallan hyvin, vaikka hän olikin lapsi, kun Knuutti herra vainaja, Beatan isoisä, kaatui Brunkebergin tappelussa, ja hänen oma veljensä, Åke herra, joka oli Tanskan kuninkaan puolella, pisti hänet keihäällä kuoliaaksi. Mutta kerrotaan, että samassa kun Knuutti herra kaatui, hän löi tapparallaan Åke herraa vasten kypärää, niin että kirveen varsi taittui, ja silloin Åke herra kaatui samalla hetkellä kuin Knuutti herrakin. Silloin, sanoi äiti, oli lähde neljä viikkoa vallan kuivana, vaikka satoi taivaan täydeltä. Mutta kaksi Ljungarsin herraa vuodatti sen sijaan sydänverensä Tukholman tanterella.

— Niin, — sanoi Birger, — ja kun minun äitini kuoli neljä vuotta sitten, oli keväinen aika ja lumi suli, mutta lähde oli kuivana, ikäänkuin ei olisi ollut pisaraakaan vettä kolmen peninkulman matkalla. Isälläni oli tapana joka aamu lähettää silmäpuoli Botvid noutamaan lähteestä vettä, sillä muuta vettä ei isäni tahtonut juoda. Mutta Botvidista oli ikävä ratsastaa niin pitkää matkaa, ja kerran hän toi vettä lähimmästä kaivosta. Isäni huomasi sen heti ja hirtätti Botvidin pitkään koivuun linnan portin eteen. Minä muistan sen vielä niin selvästi, minä itkin koko päivän, sillä Botvid oli tehnyt minun parhaan puuhevoseni, ja tuntui niin ilkeältä nähdä hänen roikkuvan kuin variksenpelättimen siinä pitkässä puussa. Mutta kun äitipuoleni tuli linnaan, niin hän sanoi joka kerta kun isäni joi vettä, että Junkkarin lähteen vesi oli epäterveellistä, koska se maistui niin raudalle, ja siitä ajasta aikain isäni rupesi juomaan muuta vettä.

— Ja siitä ajasta aikain on Bo herra noiduttu, — mutisi Jaakko, katsahtaen varovasti ympärilleen, olisiko joku sivullinen sattumalta lähitienolla kuuntelemassa. Onneksi eivät lapset kuulleet tätä loukkaavaa mutinaa, sillä molemmat sanoivat, että he tahtoisivat juoda lähteestä.

Taavi toi pari leveätä rentukan lehteä ja tarjosi niitä juoma-astioiksi, jota tarkoitusta varten niitä tarvitsi vain hiukkasen taivuttaa. Vesi maistui todellakin hyvin raudalta, mutta se ei estänyt Ljungarsin lapsia juomasta esi-isiensä juomaa.

Birger henkäisi syvään ja ojensi itseänsä ihmeteltävän miehekkäästi, ikäänkuin hänestä äkkiä olisi tullut toinen mies. Hänestä tuntui tällä haavaa, ikäänkuin hän olisi voinut tarttua vaikka karhua niskasta kiinni. Mutta Beataan se vaikutti vähemmän ihmeteltävästä, sillä hän tunsi paikalla kovaa nälkää. Sen vuoksi otettiin eväät esille, voita, leipää, juustoa ja maitoa, joka maistuikin erinomaisen hyvältä päivän vaivojen jälkeen viileässä iltailmassa ja kauniilla kukkulalla kallion rinteessä.

— Minkä tähden lähde ja kallio on kuvattuna Ljungarsin vaakunassa? — kysyi Beata, iloisesti natustellen hyvää tuoretta juustoa.

— Vanha mänty ja valkoinen tyttö ovat myöskin siinä, — vastasi
Birger. — Sen on Renata kertonut meille tuhat kertaa.

— Luulen kyllä, että hän on sen kertonut, — sanoi Beata hätäisesti, — mutta se on satu ja kauniita satuja minä kuuntelen mielelläni useampaankin kertaan.

— En tiedä, olisikohan oikein kertoa sitä juuri tällä paikalla, — sanoi Birger ja katseli vähän hämillään ympärilleen.

— Juuri täällä minä tahdon sen kuulla, — intti Beata, joka ei tapansa mukaan juuri helpolla luopunut siitä, minkä kerran oli päähänsä saanut. — Juuri täällä! Ja kun sinä kerrot, niin minä katselen punaista kalliota ja tuota rumaa vanhaa mäntyä ja kuuntelen kuinka lähde loiskii kiviä vasten. Silloin minä ajattelen, että Ljungarsin valkoinen tyttö seisoo lähteen reunalla ja viittaa meille, niinkuin hänen ennen sanottiin tekevän Ljungarsin lapsille. Mutta alotappas kerrankin! Miksi sinä katselet niin kummallisesti kalliota? Birger, muistatko, kuinka isällä on tapana sanoa: Olet Ljungars ja kuitenkin pelkuri!

Ja iloinen lapsi piirsi etusormellaan pienen ympyrän ilmaan, kuten tehdään, kun tahdotaan saattaa toista häpeämään. Mutta Birger katseli kalliota, joka oli noin viidenkymmenen askeleen päässä heistä, ja hänen vilkas mielimielikuvituksensa oli heti valmis toteuttamaan sisaren leikillisiä sanoja. Aurinko oli muuttanut asentoa ja valaisi ihanilla iltasäteillänsä vanhaa mäntyä, joka nyt tykkänään varjosti kallion keskiosan. Tiheitten havujen lomista pääsi kirkas, punertava valonsäde tunkeutumaan esiin ja punasi usvan, joka keveänä kohosi kosteasta maasta. Birger oli taaskin näkevinänsä tuon valkopukuisen tytön haamun, jonka hän jo monta kertaa ennen oli luullut nähneensä, ja hän seisoi nyt lähteen partaalla ja viittasi hänelle.

— Näetkö, Beata? huudahti hän. — Tuolla — tuolla, aivan kallion juurella!

Sen sijaan että olisi vastannut, Beata hypähti pystyyn ja muutamassa sekunnissa hän oli osotetulla paikalla. Hän asettui nauraen samaan asentoon kuin hän arveli Birgerin kuvittelevan mielessänsä tuota salaperäistä haamua ja viittasi hänelle juhlallisesti kädellänsä. Mutta Birger joka oli jäänyt kunnaalle, huudahti kauhistuneena, sillä nyt hänestä näytti aivan kuin kaksi olentoa olisi seisonut kalliolla.

— Beata, Beata, — huudahti hän, — kaikkien pyhimysten nimessä, tule pois sieltä! Hän seisoo aivan sinun vieressäsi ja viittaa kädellään, samoinkuin sinäkin.

— Jos hän seisoo täällä, niin olen minä nippasilla hänen kanssansa, — jatkoi Beata yhtä pelottomasti ja huitoi käsillään ympärilleen, oikein selvästi osottaakseen kuinka vähän hän huoli veljen kuvitelmista.

Silloin Birgeristä näytti ikäänkuin Beata olisi lyönyt suoraan läpi utukuvan tämän vähääkään siitä muuttumatta. Se vain yhä viittasi hänelle puolittain surullisesti, puolittain käskeväisesti. Lähteen lirinä, joka äskettäin kuului vielä aivan selvästi, sitten kun lintujen laulu lakkasi metsässä ja tuuli herkesi suhisemasta puitten latvoissa, heikkeni heikkenemistänsä ja vihdoin hiljeni kuulumattomiin.

Samassa tuli Taavi, joka Jaakon kanssa oli poiminut lapsille mustikoita läheisestä mäestä. Hänen läsnäolonsa rohkaisi Birgerin mieltä. Yhdessä he menivät kalliolle, eivätkä nähneet siellä mitään tavatonta, kuten helposti saattoi ymmärtääkkin. Beata vain huimasti juoksenteli nippaa Birgerin kummituksen kanssa.

— Ljungarsin tyttö! Ljungarsin tyttö! — huuteli hän vallattomasti. —
Jos mielemmin tahdot olla piilosilla, niin sano missä olet.

— Nyt se seisoo vuorella, — virkkoi Birger, näyttäen sormellaan sitä ylännettä, jonka yli he olivat tulleet laaksoon. Samallainen ilmiö, joka syntyy auringonsäteen taittuessa usvan läpi, näytti puitten lomissa saavan aikaan tämän harhanäyn. Taavi ja Beatakin saattoivat nyt selvästi nähdä valkoisen tytön viittaavan kädellänsä.

— Parasta on, että lähdemme heti kotimatkalle, alkaa olla jo myöhä, — sanoi Taavi.

— Mutta kuka tuolla vuorella seisoo? — kysyi Beata, enemmän ihmeissään kuin hämmästyneenä huomatessaan, että Birgerin näky oli käynyt toteen.

— Hän se on, — sanoi Taavi totisesti.

— Kuka hän? Onko se joku paimentyttö, joka on eksynyt metsään?

— Ei, se on Ljungarsin tyttö, jota sinä itse huusit. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä. Minä olen usein nähnyt hänet täällä, ja monasti hän on vienyt minut harhateille, sillä sellaisiin olentoihin ei voi koskaan luottaa.

— Tule, Taavi, ratsastetaan takaisin myllyyn. Ei suinkaan hän tee meille mitään pahaa?

— Sitä minä en luulisi. Tavallisesti ei häntä koskaan näe saamatta jälkeenpäin jotakin mielipahaa. Mutta se ei mitään merkitse, niin kauan kuin lähteestä vettä juoksee.

— Niin, juokaamme vielä kerran lähteestä! Mutta… missä on lähde?

Tämän kysymyksen tekivät kaikki kolme yhtä haavaa. Taavi hieroi silmiänsä, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein hereillä. Sillä lähteestä, joka äsken vielä niin rattoisasti lorisi, ei ollut enää jälkeäkään nähtävänä. Kosteat pikku kivet vain olivat vielä paikoillaan ja pienet vaalean vihreät sammaleet, jotka kasvoivat sen partailla.

8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui.

Taikausko on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä sitä koskaan saada täysin poistetuksi, min kauan kuin maailma pysyy pystyssä. Se muuttaa vain en aikoina muotoansa. Tämän kertomuksen aikana ei katolinen oppi ollut voinut hävittää juuria myöten vanhaa pakanallista taikauskoa Suomesta. Se päinvastoin oli vain sitä kartuttanut omilla lisäyksillänsä, ja sentähden olikin kansanusko maassa vielä vähää ennen uskonpuhdistusta — ja paikoittain vielä paljoa myöhemminkin — omituinen pakanallisen ja kristillisen taikauskon sekoitus. Kuninkaat ja päämiehet, piispat ja oppineet uskoivat ja luottivat taikoihin ja loitsuihin, noitiin ja peikkoihin, veden ja metsän haltioihin. Uskonto itsessäänkin oli suurimmaksi osaksi täynnä tarinoita pyhästä Erikistä, pyhästä Olavista, pyhästä Brigitasta, pyhästä Henrikistä, pyhästä Hemmingistä [Piispa Hemmingin luut pantiin arkkuun Turussa vuonna 1514, joten hän puolittain sai pyhimyksen arvon. Mutta sitä varten vaadittiin vielä "kanonisatsionia" eli Rooman paavin juhlallista julistusta, joka ei ehtinyt tapahtua, ennenkuin uskonpuhdistus teki turhaksi kaikki sellaiset hankkeet.] ja lukemattomista muista pyhimyksistä, heidän jäännöksistänsä ja ihmeistä, jotka heidän haudoillansa olivat tapahtuneet. Mitä sitten saattoi herkkäuskoiselta kansalta odottaa, jota pidettiin joko tahallaan taikka ilman mitään erityistä tarkoitusta mitä suurimmassa tietämättömyydessä? Ketään ei siis ihmetyttäne, että vanha kalastaja ja köyhä myllärinpoika uskoivat metsässä olevan pakanallisia kummituksia yhtä varmasti, kuin että pyhän Henrikin luut olivat parantaneet sokeita ja halvatuita. Ja jos ylhäisten herrojen lapset tiesivätkin vähän enemmän kuin he, niin oli heidän suurempi tietonsa vain siinä, että he olivat saaneet kuulla koko joukon kummallisia sukutaruja, joita ei koskaan puuttunut ja joita pidettiin jonkinmoisena uutena uskonkappaleena vanhoissa ritarilinnoissa.

Voisipa mennä vieläkin pitemmälle: saattaisi sanoa, että kaikkea sitä ihmeellistä taikuutta, joka valistuneempina aikoina on kauan aikaa sitte kadottanut kaiken luottamuksen, ei tänä aikana ainoastaan uskottu, vaan sitä oli todenteolla olemassakin, sentähden, että sitä uskottiin. Mutta koska sellainen väitös varmaankin saattaisi vain useimmat lukijat säälien hymyilemään, niin lienee parasta, että kukin saa olla omaa mieltänsä siinä asiassa. Katsokaamme nyt vain, kuinka tuo pieni matkue käyttäytyi Junkkarin metsässä, kun he huomasivat, että lähde aivan äkkiä ja heidän suureksi hämmästykseksensä oli kuivunut.

Että sellainen tapahtuma voisi riippua lähteensuonen satunnaisesta tukkeumisesta, ja siis yhtä luonnollisista syistä kuin vielä meidänkin päivinämme niin valtavat vesisuonet kuin Motalan virta ja Kyrön koski tukkeutuvat ja näyttävät kuivuvan, ei juolahtanut kenenkään mieleen, sillä kaikki tiesivät, kuinka läheisessä yhteydessä tämä lähde oli Ljungarsien kohtalon kanssa. Ei kukaan tässä pienessä seurassa epäillyt hetkeäkään, ettei varma tapaturma piakkoin kohtaisi tuota jalosukuista väkeä, Mutta milloin, missä ja millä tavalla, sitä ei kukaan tiennyt, ellei tuo aaveentapainen valkea tyttö, joka yhä viittaili mäellä.

Kun Taavi oli varma siitä, etteivät hänen silmänsä häntä pettäneet, ja että lähde oli kuivunut, välähti hänen mieleensä, että hän ehkä voisi ehkäistä onnettomuuden varoittamalla Ljungarsin linnan asujamia. — Tulkaa — sanoi hän, — rientäkäämme heti linnaan. Ei sinne ole pitempi matka kuin myllyynkään, ja tie on mukavampi, kuin se jota myöten tänne kuljimme.

— Mutta sittenhän meidän täytyisi jäädä yöksi linnaan, — sanoi Birger levottomasti.

— Niin täytyisikin, — sanoi Taavi, — mutta minä menen sieltä Myllyrantaan, jottei äiti luulisi karhujen repineen meidät hengiltä, ja huomenna tulen minä hakemaan teitä takaisin meille.

— En minä mene linnaan, minä tahdon mennä myllyyn, — selitti Beata näppärästi ja päättäväiseen tapaansa.

— En minäkään tahdo mennä linnaan, ennenkuin isä tulee takaisin, — jatkoi Birger ajatellessaan äitipuoltaan, jota molemmat lapset vaistomaisesti pelkäsivät.

Taavi mietti hetkisen ja näytti olevan hyvin taipuvainen yksin lähtemään Ljungarsin linnaan ja jättämään lapset Jaakon suojaan. Mutta tätä tuumaa kohtasi yhtä jyrkkä vastustus. Kuinka hän hennoisi jättää suojattinsa niin myöhään illalla keskelle synkkää metsää, varsinkin kun tässä metsässä oli yliluonnollisia olentoja, joista ei oikein tietänyt, pitäisikö niitä ystävinä vaiko vihamiehinä pitää.

— Palataan sitten samaa tietä kuin tulimmekin, — sanoi Taavi nyreissään. — En ollenkaan usko, että valkoinen tyttö aikoo mitään pahaa Ljungarsin lapsille. Katsokaa, hän viittaa meitä tulemaan. Seuratkaamme häntä, ja jos hän aikoo viedä meitä harhateille, niin lupaan minä pitää silmäni auki.

Kaikki neljä lähtivät nyt viipymättä kotimatkalle. He tulivat purolle, astuivat ylös kukkulalle, ja kulkivat rotkojen poikki. Yhä vielä kävi valkoinen tyttö heidän edellänsä. Niin, toisinaan hän näytti olevan niin lähellä kallionkielekkeen tai tuuhean kuusen takana, että selvästi erotti hänen tavattoman kauniit, kalpeat, mutta veitikkamaiset kasvonsa, hänen kellertävät hiuksensa, hopeanauhan hänen otsallaan, hänen punaiset sukkansa ja hänen valkoisen hameensa poimut sekä leveän kultavyön, jolla hän oli vyöttänyt hameensa. Marjatan laulu kaikui vielä Birgerin korvissa.

Hyvässä seurassa tottuu sentään kaikenmoiseen, joka yksinään ollen näyttää pelottavalta, eikä pienessä valkoisessa tytössä itsessänsä, joka tuskin näytti neljää, viittä vuotta vanhemmalta, ollut mitään pelkoa herättävää. Ihmeteltävän ketterästi hän pujahti kivikkojen yli, jotka tuottivat niin paljon vaivaa olennoille, jotka olivat lihaa ja verta. Rotkot ja kalliot hidastuttivat yhtä vähän hänen kulkuansa, kuin usvaa, joka suosta kohoaapi. Paksut puunrungot näyttivät ikäänkuin tunkeutuvan hänen läpitsensä, kun hän savuna kiiti niiden ohitse, ja kun hän leijaili pensaikon yli, niin näytti siltä kuin hänen hameensa lieve olisi tarttunut katajapensaasen, mutta se olikin vain hämähäkin verkko, joka hohti valkoiselta, sillä runsas iltakaste oli ripotellut siihen hienoja helmiänsä.

He olivat nyt tulleet sille paikalle, jossa hevoset olivat kiinni sidottuina, ja Siivo, joka vastoin hidasta luontoansa näytti huonosti viihtyvän yksinäisyydessä, hirnahti ilosta, kun seurue palasi takaisin. Tuota pikaa olivat Birger ja Beata taas hevosten selässä, ja matkaa jatkettiin, ruohon käydessä yhä kosteammaksi kasteesta ja sumujen noustessa yhä sakeampina alangoista. Oltiin heinäkuun puolivälissä, eikä tarvinnut siis pelätä pimeätä. Mutta kevyt hämäräharso, joka verhosi seutua, himmeni melkoisesti tiheän metsän puitten varjossa. Taavi oli hyvillään, kun täysikuu nousi, suurena ja punaisena kuin kiiltävä vaskikilpi, taivaanrannalle ja valaisi siellä täällä aukeammilla paikoilla kasteen peittämää kanervikkoa ja niljakkaita kallioita.

Yhtäkkiä seisahtui Siivo, liipotti korviansa, eikä suostunut kulkemaan eteenpäin. Nyt Beata vuorostansa pelästyi. Jo kauan sitten hän oli toivonut olevansa kotona Myllyrannan myllytuvassa.

— Mitä nyt? — sanoi Taavi ja taputteli uskollisen eläimen kaulaa. — Mikä sinun on, Siivo? Jos vainuat sutta tuolla pensaikossa, niin luota minuun, poikaseni; emme me mokomia otuksia pelkää.

Hevonen pärski eikä liikahtanut paikaltansa.

Birger selitti omalla tavallansa hevosen vastahakoisuutta. — Katsokaa, — sanoi hän, — valkoinen tyttö ei käy enää meidän edellämme. Hän on pysähtynyt vähän matkan päähän oikealle ja viittaa meitä seuraamaan itseänsä.

Taavikin näki — taikka oli näkevinänsä — että leijaileva utukuva, joka tähän asti oli liidellyt heidän edellänsä, seisoi liikkumatta sanotulla paikalla, ikäänkuin kehottaen heitä kulkemaan toista tietä. Tässä paikassa loisti kuu puitten välistä; ja vaikka saattoi nähdä kultavyön kimmeltävän, niin kuitenkin kuvastui utukuvan ruumiin läpi korkean kuusen sammaleinen runko, jonka ihmiskädet olivat karsineet aina ylös saakka, ja jättäneet ainoastaan pienen töyhdön ylimpään latvaan. Sillä tavalla meneteltiin usein entiseen aikaan ja vielä nytkin joskus raivaamattomissa seuduissa, niin että matkanneella olisi merkki ja tienviitta, kun hän pysähtyy epätietoisena oikeasta suunnasta. [Sellaisia "tikkakuusia" käytetään vielä tänäkin päivänä rannikolla merimerkkeinä.]

— Ei, kiitoksia paljon, — sanoi Taavi suuttuneena, — sinä olet viekoitellut minut monasti ennen suohon, enkä minä enää anna peijata itseäni. Hei, Siivo! Etkö häpeä, vanha narri, kun annat peikkojen vietellä itseäsi oikealta tieltä?

Mutta Siivo ei taipunut. Beata rupesi itkemään, vaikka hän olikin Ljungarsin sukua. Birger huomautti hyvin viisaasti, että joskin ei voitaisi luottaa valkoiseen tyttöön, niin voisi ainakin antaa hevosen seurata omaa tahtoansa, sillä varmaankin se halusi yhtä mielellään kuin muutkin kotiin myllyyn.

Kun ei muu auttanut, niin Taavin täytyi seurata viittausta, mutta pyhän Priitan nimessä hän vannoi, ettei hän astuisi askeltakaan edemmäksi, jos hän huomaisi, että tuo valkoinen lempo tahtoi ilveillä hänen kanssansa. Hän poikkesi siis vastahakoisesti oikealle karsittua kuusta kohti, ja tuskin hän oli kääntynyt sinne päin, kun Siivo taas iloisena lynkytteli samaan suuntaan.

Taavin suureksi hämmästykseksi tuli pieni matkue nyt entistä mukavammalle polulle, vaikka hän luuli voivansa vannoa, että kuusi oli aijottu talvitienviitaksi, mutta kesällä varoitukseksi kulkijalle läheisestä pohjattomasta suosta. Suo oli tosin paikallansa, sen huomasi kyllä usvasta ja omituisesta savunsekaisesta ilmasta, jota öiseen aikaan nousee sellaisista paikoista. Mutta sen reunaa pitkin kulki tasainen ja kova nurmikko, jolla sekä hevoset että jalkamiehet saattoivat turvallisesti kulkea. Utukuva leijaili taas heidän edellänsä entistään kirkkaampana kuun valossa, sillä puut eivät enää sitä himmentäneet, ja Taavista tuntui, kuin maa olisi tasoittunut sen askelten alla. Niin oivallista ratsastustietä ei hän koskaan ennen ollut huomannut Junkkarin nevalla. Kuitenkaan ei hän täydellisesti luottanut valkoiseen tyttöön ja piti tarkkaa vaaria kuun asennosta ja virran etäisestä kohinasta, ollakseen varma suunnasta. Hän päätti siitä, että he kiersivät kaaressa tavallisen tien sivua ja vaikka kiertotie olikin pitempi, niin tuli tien pituus korvatuksi sen kautta, että maanlaatu salli heidän nopeammin kulkea eteenpäin.

Suureksi iloksensa Taavi huomasi koskien kohinasta, joka kuului yhä lähempää, että heidän tiensä kaareutuikin oikealle taholle, ja turhaan hän oli pelännyt, että suo tai muut vastukset keskeyttäisivät heidän matkaansa. Lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tavallisella polulla olisi ollut mahdollista, tuli Myllyrannan myllyn aukea seurueen näkyviin. Täällä hävisi valkoisen tytön haamu, joka tähän asti oli ollut heidän oppaansa, ja katosi kokonaan vähän matkan päässä myllystä, ikäänkuin sen alue olisi tähän loppunut.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Taavi ja hänen suojattinsa saapuivat väsyneinä ja unisina, mutta terveinä ja eheinä myllyyn. Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki koko kylänväen jalkeilla, varustettuna jousilla, keihäillä, lohiahraimilla, ja muilla kiireessä hankituilla aseilla. Suurempi oli toki ilo ja ihmetys tuvassa, kun myllynväki ja kylännuoriso näkivät tuon pienen seurueen lähenevän aivan toiselta taholta, kuin mistä heitä oli odotettu tulevan, sillä valtatie lähteeltä oli myllyn itäpuolella. Inkeri ja Renata olivat aivan suunniltansa; he tempasivat lapset hevosten selästä, syleilivät heitä, itkivät, nauroivat ja puhuivat yhtä haavaa, niin että Taavi rupesi jo toden perästä pelkäämään, että valkoinen tyttö taikakeinoineen oli vienyt nämät kunnon ihmiset järjiltä.

— Mitä tämä tietää? — huudahti hän. — Miksikä te olette näin myöhäiseen liikkeellä ja koko väki aseissa?

— Miksikä? — toistivat Renata ja Inkeri yhtä haavaa koettaen huutaa toinen toistaan äänekkäämmin. — Pyhät armahtakoon meitä, vieläpä hän kysyy, tuo tuo nulikka, senkin suden penikka! Jumala siunatkoon teitä, lapset, kun taas olette onnellisesti kotona. Mutta sen minä sanon, Taavi, että jos olisin mies, niin sinä saisit maistaa hyvää vuoden vanhaa koivurieskaa, poika! Kuinka sinä voit viipyä niin myöhäiseen Ljungarsin lasten kanssa ja pelottaa meitä, köyhiä ihmisparkoja, vallan kuoliaaksi teidän takianne! Sitä paitsi saamme kai maksaa muutaman haarikan olutta, ennenkuin saamme kylänväen tyydytetyksi, kun se teidän tähtenne on luopunut makeasta unestansa. Mutta kuinka ihmeessä te saatoitte ratsastaa kuutamossa metsän läpi, josta tuskin kissakaan pääsee kulkemaan keskellä valoisaa päivää?

— Tulimme vähän viipyneeksi, sillä… niin, tiedättehän äiti, millainen Junkkarin neva on, — vastasi Taavi. — Mutta onko mahdollista, että väki on tarttunut aseihin sen vuoksi, että me viivyimme vähän kauemmin kuin mitä olimme aikoneet?

— Viivyitte vähän kauemmin, sinä vallaton vekkuli! — kiirehti Inkeri jatkamaan, kun Renata kaikeksi onneksi sai viileästä iltailmasta yskänpuuskan, joka esti häntä lujalla äänellään sekaantumasta puheesen, — viivyitte vähän kauemmin! Etkö sinä, kelvoton, sitten tiedä, että tuolla maantien vieressä oleksii koko kaksikymmentä Sten herran ratsumiestä? Josua näki heidät omin silmin, kun minä lähetin hänet teitä hakemaan, Ja joukon johtajana on halkinenäinen Sven. Josua tunsi hänet korpinsulasta, joka oli hänen rautalakissansa.

— Te olette oikeassa, äiti, — sanoi Taavi miettiväisenä. — Jos Sven ja Sten herran ratsumiehet ovat siellä, niin minä kyllä ymmärrän, miksi kylä on aseissa. Mutta minä en käsitä, mitä yhteyttä heillä olisi meidän retkemme kanssa Junkkarin lähteelle?

— Sen sanon minä sinulle, sokea, ellet sinä itse ymmärrä, — pauhasi Inkeri suuttuneena. — Eivät ratsumiehet huviksensa ole oleskelleet sen vieressä. Sten herra katsoo karsain silmin veljeänsä Bo'ta. Pyhä Henrikki varjelkoon meitä semmoisesta veljessovusta, joka jo vanhastaan on siinä suvussa vallinnut. Enkä minä mistään hinnasta tahtoisi, että nuori Birger herra ja siunattu pikku neitemme joutuisivat Sten herran kynsiin… Mutta tässä me seisomme, Renata, ja unohdamme viedä lapsiraukat levolle. Tulkaa lapset, minä keitän teille maitoa, jotta lämpenisitte!

— Olette oikeassa, äitiseni, ja nyt minä ymmärrän, miksi valkoinen tyttö… Niin, niin se on, kiitos sinulle, kummitus; tänään sinä olet meille tehnyt hyvän työn. Mutta odottakaas vähän äiti, minä kerron teille jotakin. Kello kuusi tänä iltana oli vielä vettä Junkkarin lahkeessa niinkuin ainakin, mutta kello seitsemän se oli ihan kerrassaan kuiva.

— Mitä sinä sanot? — huudahti Inkeri kauhistuen ajatellessaan, mitä hänen lapsuudessaan oli tapahtunut.

— Minä sanon, että kello seitsemästä alkain tänä iltana on Junkkarin lähde ollut kuiva ja että minä vielä tänä yönä lähden ilmoittamaan siitä linnaan.

9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista.

Hämmästykseksensä Inkeri kuuli Taavin vielä samana yönä aikovan lähteä Ljungarsin linnaan. Hyvin ei sen rakkaan pojan kävisi, jos Sten herran ratsumiehet — taikka huovit, niinkuin niitä siihen aikaan nimitettiin — saisivat hänet kynsiinsä. Ja kukapa tiesi, mihin he voisivat ryhtyä hänen poissa ollessansa? Joko he olivat tulleet anastamaan Ljungarsin lapsia, taikka — kuiskasi paha omatunto Inkerin korvaan — olivat he tulleet kostamaan lohipadosta, joka tuotti niin paljo vahinkoa Sten herralle ja kaikille ylempänä asuville. Mikä tahansa heidän aikomuksensa olikaan, oli heillä epäilemättä paha mielessä. Pienellä kylällä, jossa kaikkiaan oli tuskin kaksikymmentä aseellista miestä, ja jotka eivät suinkaan voineet vetää vertoja ratsumiehille ase- ja sotataidossa, oli siis kylläkin syytä pelätä näitä vastenmielisiä vieraita. Jos Bo herra olisi ollut kotosalla, niin olisi voitu toivoa linnasta apua. Mutta Ursula rouvaan ei ollut luottamista, eikä linnanvouti varmaankaan halunnut luopua vähäisestä miehistöstään, jonka Bo herra oli hänelle jättänyt, varsinkin kun itse linnakin tarvitsi mitä huolellisinta vartioimista.

Huolimatta vastustaa näitä väitteitä meni Taavi talliin, missä hänellä oli kesy korppi, ja tempasi sen siivestä kaksi mustaa sulkaa.

— Luulenpa, — hän sanoi, — että vouti tottelee Bo herran merkkiä. Ja mitä Sten herran huoveihin tulee, niin kyllä minä pidän huolen siitä, että he jättävät äidin rauhaan, kunnes minä palaan.

— Mitä pyhimysten nimessä sinä ajattelet, poika? — virkahti äiti, joka ei sanottavasti rauhoittunut Taavin vakuutuksesta. — Ethän sinä vain aikone omin päin ruveta ottelemaan ratsumiesten kanssa?

— Miksikä en, — vastasi poika. — Mutta olkaa huoletta, kyllä minä siitä selviän. Antakaa toisen puolen väestä vartioida aidan luona, sillä aikaa kuin toiset pukimissansa makaavat riihessä aseet vieressänsä. Lukekaa sitten rukouksenne, äitiseni, ja pankaa maata, ennenkuin aurinko ehtii noihin koivuihin tuonne kosken rannalle, olen minä jo kotona.

Näin sanoen tarttui Taavi lyhyeesen karhunkeihääsensä, ripusti pitkän jousen olallensa, pisti useita nuolia vyöhönsä ja niiden rinnalle pienen kirveen, joka hätätilassa myöskin saattoi aseesta käydä. Siten varustautuen yön seikkailujen varalta, lähti hän viipymättä Ljungarsia kohti.

Iltaruskon viimeiset säteet punasivat vielä omituisella loisteellaan luoteisen taivaanrannan ja koko luonnossa vallitsi valoisa, rauhallinen hiljaisuus, joka tekee pohjolan kesäyön niin omituisen viehättäväksi. Puoliyö oli jo tulossa, ja kuu nousi yhä kalpeampana ylemmä taivaalle. Viheriän vainion ojista kuului ruisrääkän käheä ääni ja rannan koivuissa lauleli rastas kaunista lauluansa, johon aika-ajoin vastasi yhtä sointuisa viserrys virran toiselta rannalta.

Taavi vältti aukeata ratsutietä, joka vei Junkkarin nevalle, ja hiipi rantaa pitkin, kunnes hän saapui metsään. Siellä hän poikkesi vasemmalle ja hiipi varovasti eteenpäin, kunnes hän tuli tien läheisyyteen, ja seurasi varovaisesti tien kaarroksia metsän laidassa, missä puun varjot häntä paremmin suojasivat. Ensi alussa ei hän huomannut mitään epäiltävää. Ainoastaan jänikset ja oravat, jotka pelästyneinä heräsivät lyhyestä unestansa, juoksentelivat siellä täällä pensaikon kuivien oksien välissä.

Hän rupesi jo luulemaan, että Josua turhanpäiten oli säikähyttänyt kylää olemattomilla vaaroilla, kun hän vähän matkan päässä tien pohjoispuolelta kuuli hevosen hirnuntaa. Pian vastasi hirnuntaan toinen, ja ennen pitkää Taavi näki savua puitten välistä. Hän hiipi nyt ääneti ja varovaisesti eteenpäin ja huomasi heti, että Josua oli erehtynyt laskuissansa, mutta ei erehtynyt niistä vieraista, jotka olivat lähestyneet Myllyrantaa.

Pienellä avoimella ruohikolla metsässä seisoi yksitoista satuloittua hevosta puihin sidottuina ja vähän matkan päässä lähellä tien reunaa, oli joukko aseellisia huoveja asettunut sytytetyn tulen ympärille. Taavi laski, että niitä oli kymmenen luvultansa. Yksi oli siis lähetetty vakoomaan tai tähystämään.

Nämä miehet näyttivät hurjilta ja rosvomaisilta ja heidän aseensa olivat ruosteiset. Hevoset niinkuin he itsekkin, näyttivät laihoilta ja nälkäisiltä. He olivat toisellaista väkeä kuin Bo herran reippaat, hyvin puetut ja hyvillä aseilla varustetut miehet. Taavi tunsi muutamia heistä, jotka hän tiesi olevan Sten herran palveluksessa, erittäinkin johtajan, jonka kasvot kirveenisku oli hirveästi rumentanut, ja jota yleisesti sanottiin halkinenäiseksi Sveniksi. He näyttivät teurastaneen pari lammasta, jotka he varmaankin olivat näpistäneet Ljungarsin laitumilta, ja he loikoilivat nyt aterian päätettyänsä mukavasti ruohikossa.

— Katsoppas, missä Kukko viipyy! — lausui johtaja kärsimättömästi. — Myllyn roskaväki on jo aikoja sitten vaipunut unen helmaan, ja on aika ryhtyä toimeen, ennenkuin aurinko nousee.

Taavi rupesi epäilemään, ettei ruisrääkän ääni kylän pellossa ollut oikeata laatua. Kukko oli Sten herran sukkelin vakoilia, joka lähetettiin aina edeltäpäin tunnustelemaan, oliko ilma puhdas, kun jokin konnantyö oli tekeillä. Nimensä oli hän saanut harvinaisesta taidostansa osotella kaikkien eläinten ääniä, erittäinkin kukkoa.

Yksi ratsumiehistä ojentelihen vastahakoisesti haukotellen ja nousi ylös seuratakseen päällikön käskyä.

Taavi ei siekaillut kauempaa, vaan ryömi nopeasti takaisin sille paikalle, minne hevoset olivat kiinni sidottuina, noin kolmenkymmenen askeleen päähän ratsumiesten leiripaikasta. Onneksi estivät muutamat puut ja pensaat heitä esteettömästi näkemästä sille taholle.

Hevoset huomasivat hänet, nostivat korvansa pystyyn ja osottivat levottomuutta. Mutta heti, kun ne huomasivat, ettei mikään peto hiipinyt heidän luokseen, sallivat ne hänen lähestyä ilmaisematta hänen läsnäoloansa tai panematta häneen vähintäkään huomiota.

Nopeasti tarttui nyt Taavi pieneen veitseensä, jota hän aina kantoi vyöllänsä, ja katkoi satulavyöt hevosilta toisen toisensa jälkeen. Se oli nopeaa työtä ja kävi mestarillisen kiireesti. Kun tämä oli tehty, juolahti hänen mieleensä, että ratsumiehet hätätilassa saattoivat tulla satuloittakin toimeen. Hän rupesi sen vuoksi katkomaan myöskin ohjaksia ja riimuja, kuitenkin sillä tavalla, etteivät hevoset heti voineet riuhtoa itsensä irti. Kun hän vielä oli siinä toimessa, kuului huuhkajan huuto aivan läheltä metsästä. Taavi ymmärsi, että se oli sovittu merkki, sillä ratsumiehet nousivat ylös leiripaikaltansa ja valmistautuivat jatkamaan matkaa.

Taavi ei ollut mikään houkkio, että hän olisi ruvennut odottamaan heiltä palkkaa teostansa. Hän juoksi pakoon ja oli juuri ehtinyt kohtalaisen nuolenkantaman päähän, kun häntä vastustamattomasti halutti nähdä, mihinkä toimiin metsäritarit nyt ryhtyisivät. Hän kiipesi korkeaan kuuseen, josta hän saattoi pitää heitä silmällä, mutta itse hän pysyi hyvässä piilossa.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän kuuli halkinaisen Svenin kiroilevan mitä kauheimmasti, johon muu joukko hartaasti yhtyi. Neljä, viisi miestä ryntäsi metsään ja he löivät ja pistivät joka pensaasen. Mutta vakoilia, jota sanottiin Kukoksi, virkkoi niin kovalla äänellä, että se kuului aina kuuseen asti: — Tämän on myllärin Taavi tehnyt. Minä näin hänen hiipivän kylästä ja kaukana ei hän voi olla. Pahus sen pojan periköön, hän voi tehdä meille enemmän haittaa, kuin kymmenen muuta koko kylässä.

— Hänen ei tarvitse kiittää kyydistä, kun saamme hänet korvasta kiinni, — vastasi Sven julmistuneena. — Kun hän kylästä lähtee ensi kerralla, saa hän roikkua minun mustan hevoseni hännässä.

Sitten jatkettiin neuvottelua hiljemmällä äänellä, ja Taavi ymmärsi, ettei hän saanut enempää aikaa tuhlata. Mutta ennenkuin hän kapusi alas tähystyspaikastansa, niin hän päätti lähettää vielä pienen tervehdyksen palkaksi Svenin ystävällisestä lupauksesta, että hän pitäisi häntä suosiollisessa muistossa. Hän siirsi oksia hiukan sivummaksi, jännitti jousensa ja päästi, niin hyvin kuin hämärässä saattoi, pitkän nuolen keskelle ratsumieslaumaa. Huudahdus ja kirous todistivat, että hän oli maaliin osannut.

Nyt kiipesi Taavi, ketterästi kuin orava, alas kuusesta ja lähti käpälämäkeen, minkä ennätti. Mennessänsä hän vielä halusi poikamaiseen tapaansa ärsyttää vihollisiansa ja kukkui, niin että metsä kaikui. Raivostuneet ratsumiehet ajoivat häntä jalkaisin takaa, mutta turhaan. Taavi tunsi siksi hyvin kaikki sellaiset polut ja loukot tässä metsässä, että oli mahdotonta häntä nyt enää saada kiinni ja ennen pitkää hän oli päässyt hyvän matkaa heidän edellensä Ljungarsiin vievällä tiellä.

Aamurusko rupesi jo taivaan koillista kulmaa punaamaan, kun Taavi vaivalloisesti samottuansa erämaiden läpi saapui vanhaan herraskartanoon, jonka lukija jo tuntee Ljungarsin linnan nimellä. Ei kuitenkaan pidä luulla, että se olisi ollut mikään säännöllinen linnoitus, niinkuin ruunun linnat keskiajalla Suomessa ja kuin esimerkiksi vanhat ritarilinnat Rein-virran varrella. Suomen maa-aateli ei ollut niin rikas eikä väestö niin lukuisa, että olisi voitu rakentaa niin kalliita rakennuksia kuin Turun linna, Kuusisto, Raasepori, Hämeen linna ynnä muut isommat linnoitukset olivat, joiden rakentaminen ja ylläpito tavallisesti köyhdytti koko ympäristön. Mutta rauhattomat ajat ja itsensä suojelemisen pakko olivat tehneet jokaisen herraskartanon pienen linnoituksen kaltaiseksi, joka riitti suojaamaan äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä, jos kohta ei oikeata piiritystä kestämään. Tavallisesti kuului näihin niin sanottuihin linnoihin päärakennus kivestä tai puusta, vahva raudoitettu portti muuri, joka ympäröi sekä päärakennusta että muutamia pienempiä huonerivejä, välistä myöskin multavalli tai aniharvoin vedellä täytetty vallihauta. Tämän harvinaisen edun olivat Ljungarsin herrat osanneet hankkia itselleen käyttämällä hyväksensä läheistä virtaa. Päärakennuksen kaksi kerrosta oli tiilestä ja maakerros hakkaamatonta graniittia. Sen pitkäpuoli oli kohden virtaa, joka vuolaana koskena kohisi rakennuksen akkunoitten tai oikeammin ampumareikien alatse. Tätä jokseenkin kömpelösti rakennettua, mutta lujaa rakennusta ja sen ulkohuoneita, joiden joukossa oli talli ja rehuladot 50 hevosta varten, ympäröi kolmelta taholta 8 jalan korkuinen kivinen muuri, jota ylinnä peitti multakerros ja joka oli varustettu rintavarustuksella ja kolmella tai neljällä pitkällä sotaputkella. Johtamalla vettä kosken yläosasta syvään kaivokseen eli juopaan muurin ympärille oli siihen saatu raitista ja alituisesti juoksevaa vettä ja vihollisen ylipääsöä vaikeuttivat vielä terävät paalut eli niin kutsutut espanjalaiset ratsumiehet. Muurin läpi kulki portti ja vallihaudan yli nostosilta, jota vielä suojasi pieni torni, jonka ampumarei'istä jousimiehet saattoivat hallita linnan valtatietä. Ollakseen, niinkuin me sanoisimme, suurempi herraskartano, oli Ljungarsin linna jotenkin lujasti varustettu, ja lujempikin kuin moni muu aatelisrakennus maassamme tähän aikaan. Kaiken muun lisäksi se oli vielä hyvin sotaisan suvun hallussa ja oli siinä miehistö, joka tavallisissa oloissa oli 40 jopa 50 varustetun miehen suuruinen. Tätä nykyä oli sentään tämä miesvoima, kuten muistamme, Ljungarsin herran Ruotsinmatkan tähden puolta pienempi.

Taavi tuli nyt tähän linnaan ja tapasi niinkuin oli arvannutkin, nostosillan ylhäällä.

10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa.

Samoin kuin useimpien muittenkin aatelishovien oli myös Ljungarsin linnan ympärillä kylä, joka oli asettunut ikäänkuin linnan turviin. Mutta sen rappeutunut ulkomuoto, huonosti hoidetut kaskimaat ja aitaamattomat laitumet osottivat kyllin selvästi, ettei rauhallinen viljelys viihtynyt tässä sotaisessa naapuristossa.

Taavi oli menehtyä janosta, mutta hän ei malttanut edes juoda vallihaudasta, vaan huusi heti vartiaa, joka oli pienessä tornissa portin vieressä. — Päästäkää minut sisään, — hän sanoi, — minun täytyy heti paikalla saada puhutella Goliatia.

— Mene matkaasi, ja anna ihmisten maata rauhassa, taikka minä paikkaan sinun nuttusi teiren sulilla, — ärjäsi vartia äkäisesti murtamalla puhuen suomea, samassa kuin hän kurkisti ulos tornin reiästä.

— Ja minä paikkaan sinun kurkkusi korpin sulilla, ellet paikalla laske minua sisään, — huusi poika takaisin, näyttäen säikähtämättä kahta sulkaa, jotka hänellä oli vyössänsä. Hän tunsi miehen, se oli Malko niminen liivinmaalainen, joka vuosi sitten oli tullut Ursula rouvan muassa linnaan.

Joko vahti tunsi tämän merkin, jota monasti käytettiin sen laatuisia sanomia lähettäissä, taikka hän huomasi Taavin päättäväisestä äänestä, että jotakin oli tapahtumassa, oli miten oli, hän laski mutisten pitkät tikapuut alas, joita toisinaan käytettiin tähän tarkoitukseen, kun ei viitsitty laskea siltaa alas. Niiden avulla kapusi Taavi pian muurin sisäpuolelle.

— Nyt sinä olet sisällä, — sanoi mies häijysti irvistellen. — Laita että pääset yhtä hyvin ulos.

— Herätä heti vouti, — käski Taavi mahtavasti, — olen Bo herran käskystä täällä.

— Jopa jotakin! — ivaili mies. — Ikäänkuin voudilla ei olisi muuta tehtävää, kuin nousta vuoteeltaan kaikkien kananvarkaitten takia! Mitä sinä tahdot? Mikä on asiasi?

— Olen jo sanonut sinulle, että olen täällä Bo herran käskystä, ja jollet heti vie minua voudin luo, niin varo päätäsi, — vastasi poika.

— No, no, nykyaikaan luulee jokainen piimäsuu voivansa vetää miestä parrasta. Seuraa minua, niin vien sinut linnaan.

Vartia ravisti nyt toista miestä, joka makasi tornissa, ja pani hänet vartioimaan, jonka jälkeen hän ohjasi Taavin takaoven kautta siihen korkeaan pimeään sokkeloon, joka oli Ljungarsin linnan päärakennuksena.

Taavi ei ollut koskaan ennen käynyt tämän suuren kartanon sisällä. Varhaisimmasta lapsuudestaan alkain se ollut hänen pelkonsa ja kunnioituksensa esineenä, ja sentähden häntä melkein kammotti astua valoisasta kesäyöstä pimeyteen, jossa vain hänen ohjaajansa raskaitten askelien ääni johti häntä ahtaissa käytävissä. He astuivat ylös kapeita kiertoportaita, kunnes he tulivat pieneen etuhuoneesen toisessa kerroksessa.

— Odota täällä, — sanoi hänen seuralaisensa ja jätti hänet yksin pimeään.

Taavi odotteli ja odotteli; odotus tuntui niin pitkältä hänen malttamattomasta mielestänsä, mutta vihdoin tuli mies takaisin.

— Seuraa minua, — sanoi iän taaskin.

— Onko tämä Goliatin huone? — kysyi poika.

— Seuraa vaan minua! — toisti mies yhtä harvapuheisesti ja vei hänet kahden kamarin läpi erään kulmahuoneen ovelle, jonka hän aukaisi, työnsi pojan sisään ja jäi itse ulkopuolelle odottamaan. Kirkas valo häikäisi Taavin silmiä, ja samassa hän huomasi olevansa aivan yksin, ei, kuten hän oli luullut, linnanvoudin Goliatin kanssa, vaan Ursula rouvan kanssa, jota hän kaikista vähimmin olisi halunnut kohdata.

Ursula rouva istui valvoen kaiken yötä kahden vahakynttilän valossa, mustassa samettipuvussa, jota hän aina käytti, ja joka niin omituisella tavalla lisäsi hänen kauneuttansa, mutta samalla teki hänet niin synkän, miltei epäilyttävän näköiseksi kansan silmissä. Huone, johon Taavi niin äkkiarvaamatta tuli, ei liioin ollut omansa poistamaan hänen epäilyksiänsä ja lisäämään hänen luottamustansa tähän pelottavaan rouvaan. Siinä oli vain yksi ainoa pieni kulmaikkuna, ja sekin oli mustan verhon, peitossa. Tavallisen pyhän neitsyen kuvan sijasta riippui seinällä kummallisia metalliesineitä, joista toiset olivat pyöreitä, toiset kolmikulmaisia, ja joiden tarkoitusta Taavi ei tiennyt. Ikkunan vieressä oli korkealla telineellä pitkä musta putki, joka oli samantapainen kuin umpiputket ulkona muurilla. Pöydällä oli toisella hopeisella telineellä maalattu pallo, joka oli täynnä kaikenmoisia eriskummaisia kuvioita — varmaankaan ei mikään messukirja. Taavi ei ollut koskaan edes aavistanutkaan, että maailmassa voisi muita kirjoja olla. Muutamat pergamenttikääröt ja vahataulu, joka myöskin oli piirustettu täyteen merkkejä, täydensivät kokoelmaa. Yhdessä Ursula rouvan koko olennon kanssa teki se Taaviin jotenkin saman vaikutuksen, kuin jos hänet yhtäkkiä olisi viety ilkeän noita-akan salaiseen työpajaan, juuri sinä hetkenä kuin hän yön yksinäisyydessä paraikaa olisi valmistamassa jotakin ilkityötä lähimäistensä vahingoksi.

Taavi ei voinut tietää, että Ursula rouva, samoin kuin niin moni muukin tänä aikana ja vielä kauan jälkeenkin päin, harjotti astrologiaa eli tähti-ennustamistaitoa. Joskin tämä salainen tiedonhalu ei aina ollut aivan vapaa, maallisista tarkoituksista, niin oli se kumminkin tutkimusta, jota näinä aikoina harjoitti moni jumalinen ja oppinut henkilö yhtä hyvin kuin Ursula rouvakin.

Mustapukuinen rouva katsahti ylös ja loi Taaviin mustat, läpitunkevat silmänsä kysyen:

— Mitä sinä täällä teet?

Taavi kokosi kaiken rohkeutensa, mikä hänellä vielä oli jäljellä ja vastasi: — Tahdon puhutella linnanvoutia ja ilmoittaa hänelle, että Junkkarin lähde kuivui kello seitsemän tänä iltana.

— Mitä sitten? Mitä se voutiin koskee, jos lähde onkin kuivunut?

— Ajattelin vaan, — jatkoi Taavi hämillään, — että se aina on ennustanut pahaa Ljungarseille, ja päätin sentähden antaa siitä tietoa, jos se ehkä jotakin merkitsisi.

— Mitä hullua puhetta tuo on? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa?
Vartia sanoi, että Bo herra oli sinut lähettänyt.

— Bo herra onkin lähettänyt minut, koska hän pyysi minua antamaan yhden tai kaksi korpin sulkaa Goliatille merkiksi, jos jokin vaara uhkaisi nuorta Birger herraa ja Beata neitiä. Ja nyt aikoo halkinenäinen Sven, ja kymmenen Sten herran huovia hyökätä kylään ja me tarvitsemme apua, Teidän armonne, sillä muuten en minä voi vastata Ljungarsin lapsista.

— Hullutuksia! Luuletko sinä, että Sten herran huovit uskaltaisivat hyökätä kylään niin kauan kuin se on Bo herran suojeluksen alaisena?

— Luulen kyllä, — vastasi Taavi reippaasti. — Ja siitä syystä, Teidän armonne, kaikkien pyhimysten tähden, älkää salliko minun kauemmin odottaa, vaan antakaa heti käsky kymmenelle miehelle, että he nousevat hevosen selkään ja seuraavat minua kylään, sillä muuten en tiedä, mitä saattaa tapahtua.

Ursula rouva näytti tuumivan hetken aikaa. Sitten soitti hän kelloa, ja vartia, joka oli jäänyt ulos, astui sisään. — Malko, — sanoi hän kylmästi, — vie poika määrättyyn paikkaansa, ja odota kunnes saat tarkempia käskyjä.

— Armollinen rouva, — pyysi Taavi innokkaasti ja hellittämättä, — jos kymmenen miestä on mielestänne liiaksi, niin lähettäkää viisi, ja minä lupaan, ettei mitään pahaa tapahdu nuorelle herralle eikä neidelle.

Ursula rouva ei vastannut mitään, viittasi vain kädellään, ja heti sen jälkeen oli Taavi taaskin pimeässä porraskäytävässä. Mutta tällä kertaa talutti liiviläinen Malko häntä käsivarresta.

— Minä tahdon puhua Goliatin kanssa! — huusi poika, sekä koetti epäröiden päästä irti.

— Tule vaan, — sanoi hänen saattajansa, — Goliat on täällä alhaalla, saat kohta tavata häntä.

Vähän tyyntyneenä tästä lupauksesta, seurasi Taavi alas rappusia, kunnes he alikerrassa tulivat suurelle raudoitetulle ovelle, johon aamuaurinko loi säteensä raollaan olevasta ulkopuolisesta takaovesta. — Täällä Goliat asuu, astu sisään vaan! — sanoi Malko ja avasi ruosteisen lukon. Ja ennenkuin Taavi ehti kysyäkkään, kuinka linnanvouti oli valinnut niin kummallisen asunnon, oli Malko työntänyt hänet pilkkosen pimeään kellariin, mistä ummehtunut, jääkylmä ilma löyhkähti häntä vastaan.

Liian myöhään huomasi petetty poika, ettei hänen "määrätty paikkansa", johonka hän nyt oli tullut, ollut muuta kuin yksi noita pimeitä vankilaholveja, joita ei koskaan puuttunut keskiajan ritarilinnoissa. Mutta samassa kuin hän sen huomasi, meni raskas ovi hänen takanansa lukkoon, ja hän kuuli saattajansa sanovan ivallisella äänellä: — Hyvää yötä nuori herra! Hyvää yötä, Taavetti jalopeuran luolassa! Kun vastedes pistät nokkasi tänne, niin varo, ettet jätä häntääsi satimeen!

Taavi ei ollut mikään pelkuri, mutta nyt hän oli kadottaa kaiken rohkeutensa. Hän oli kuullut sanottavan Ljungarsin vankilaholveja toivottomiksi muureiksi ja nyt hän itse oli elävältä haudattu näihin puolittain maanalaisiin luoliin, joissa niin moni vanki ennen häntä oli henkäissyt viimeisen henkäyksensä keskinäisten taisteluiden aikana. Mikä olisi hänen äitinsä kohtalo, ja Ljungarsin lasten ja koko kylän? Sten herran ratsumiehet olivat varmaankin jo saaneet katkaistut hihnansa korjatuiksi ja olivat valmiit murhaten ja polttaen hävittämään Myllyrantaa. Eikä hän voinut auttaa heitä! Tämä ajatus oli hänelle niin kiusallinen, että hän ikänsä koko lapsellisella kiivaudella heittäytyi rautaovea vastaan, ja puoliksi uhkasi, puoliksi rukoili siinä turhassa toivossa, että pahansuopa vartia olisi vain tahtonut ilvehtiä hänen kanssaan ja seisoisi vielä oven ulkopuolella päästääkseen hänet ulos. Mutta turhaan. Malko oli välittämättä hänen uhkauksistansa, sekä rukouksistansa lähtenyt jo pois ja luultavasti mennyt korvaamaan vahinkoansa, nukahtamalla makeasti nostosillan tornissa.

Kun Taavi huomasi, ettei kukaan hänelle vastannut, ja että rautaovi kesti kaikki hänen ponnistelunsa, niin hän istahti kostealle lattialle ja purskahti katkeraan itkuun, niinkuin jokainen poika hänen asemassansa olisi tehnyt, pettyneenä ja tietämättä mitään pelastuskeinoa.

Kun hän siten oli itkenyt hyvän aikaa, rupesi hän lukemaan kaikkia niitä rukouksia pyhimyksille ja neitsyt Maarialle, jotka hän oli äidiltänsä oppinut, ja sen tehtyänsä hänestä tuntui paljoa rauhallisemmalta. Hän ryhtyi nyt, pimeässä hapuillen tutkimaan vankilaansa. Se oli matala, mutta avara holvi, kahta- tai viittätoista askelta pitkä ja leveä, sekä näytti olevan etuhuone sisempään vankikoppiin, jonka lukittu ovi aukeni ulospäin. Taavi jyskytti tätä ovea; eihän hänellä ollut muutakaan tehtävää. Suureksi hämmästykseksensä vastattiin hänen koputukseensa sisäpuolelta.

— Sinäkö se olet, Malko? Avaa ovi ja tuo minulle vettä, minä kuolen janoon, — huusi surkea ääni sisäholvista.

Vettä? Nyt vasta tunsi Taavikin polttavaa janoa. — Kuka sinä olet? — kysyi poika ja painoi päänsä oveen.

— Kuka itse sitten olet? — kysyi ääni, pettyneenä toivossaan.

— Minä olen Myllyrannan Taavi, — vastasi poika — ja minut on konnamaisesti vangittu, kun tulin apua pyytämään Sten herran huoveja vastaan.

— Sitten saat kauan odottaa, poika parka, — toisti ääni. — Minä olen Goliat, Bo herran uskottu palvelia ja linnanvouti. Kaksi viikkoa olen minä jo kitunut tässä vankilassa, sentähden että tottelin herrani käskyjä. Ursula rouva ja Malko ne tässä linnassa nyt vallitsevat. He ovat lähettäneet pois ja raivanneet tieltänsä jokaisen, joka on ollut Bo herralle uskollinen, ja pyhimykset tietäkööt, mitä heillä on mielessä, mutta hyvää se ei ole. Sten herran huoveja vastaan sanoit? Jumala suokoon, Taavi, että voisimme suojella herramme lapsia!

— Me murtaudumme ulos, Goliat, meitä on kaksi, me murtaudumme ulos! — sanoi Taavi rohkeammalla mielellä, kun hän huomasi, että hänellä oli toveri onnettomuudessaan. Hän rupesi aavistamaan, että Ursula rouvan petos, hänen oma vankeutensa ja Sten herran aikeet olivat jossakin salaisessa yhteydessä toistensa kanssa.

— Ulos me emme voi murtautua, se on aivan mahdotonta, — vastasi vanki. — Kyllä minä muurit tunnen; ennen voisi korppi nokkia Ljungarsin kallion kappaleiksi. Sitä paitsi on tämä holvi puoleksi virran pinnan alla. Mutta, — jatkoi hän hiljemmällä äänellä, — pitäkäämme varamme, Taavi, kun Malko ensi kerralla tuo meille ruokaa, elleivät he aio antaa meidän nälkään ja janoon kuolla. Heti kun hän avaa minun oveni, niin ota häntä jaloista kiinni, poika, minä tiedän, että sinä olet vahva, ja sitten pyhä Priita pitäköön lopusta huolen. Olkaamme kärsivälliset, siksi ja älkäämme enää puhelko. Seinilläkin on korvat.

Taavi lupasi tehdä parastansa, ja taas vallitsi pimeässä holvissa haudan hiljaisuus. Minuutit tuntuivat tunteja pidemmiltä, ja tunnit kuluivat niin vitkalleen, kuin olisivat ne olleet viikkoja. Poika löysi yhdeltä seinältä kivilavitsan ja olkilyhteen. Väsymys sai vallan edellisen päivän ja yön vaivalloisten jalkamatkojen jälkeen ja hän nukahti sikeästi, niinkuin neljäntoista vuoden vanhana voipi nukkua se, jolla on raitis ruumis ja hyvä omatunto.

11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa tapahtui.

Taavi oli luultavasti maannut useita tunteja hyvän omantunnon unta, kun eilispäivän tapahtumat rupesivat hämärästi hänen aivoissaan kummittelemaan. Hän luuli taas olevansa Junkkarin lähteellä. Hän aikoi juoda siitä mutta lähde oli niin kuiva, etteivät edes kivetkään sen pohjalla olleet kosteita. Vähän matkan päässä kunnaalla seisoi tuo salaperäinen tyttö ja viittoi häntä seuraamaan itseänsä. Mutta hän ei voinut liikuttaa ei kättä eikä jalkaa; hän oli ikäänkuin kiinni kasvanut kallioon. Pikku tyttö viittasi yhä kiivaammin ja maltittomammin hän ymmärsi kyllä, että hänen olisi pitänyt lähteä, mutta se oli aivan mahdotonta. Vanhan männyn takaa häämöittivät mustan samettihameen liepeet. Se oli Ursula rouva, ja hän loihti hänet mustilla läpitunkevilla silmillään. Kaukaa metsästä kuului huutoa, ja taivaalle nousi sakea savu Hän ei voinut kauemmin epäillä, Myllyranta se paloi, ja hänen äitinsä ja Beata ja Birger huusivat apua.

Tuskan vallassa Taavi riuhtasihen unen käsistä. Lumous oli kadonnut! Hän heräsi ja istui kivilavitsalla pilkkopimeässä kammottavassa vankilaholvissa.

Ensi hetkessä hän aikoi huutaa Goliatia, jotta hän voisi turvautua edes yhteen ihmisolentoon. Mutta kääntyessään sinne päin hän näki jotakin, joka täytti hänet uudella kauhulla.

Pimeän holvin vastaiselle seinälle näkyi kalpea, hämärä loiste heijastuvan, jotenkin samaan tapaan, kuin syysyönä näkee heikon kuun valon kaukana järvellä. Mitä kauemmin Taavi katseli valoa ja ihmetteli, mitä se voisi olla, sitä selvemmäksi se tuli ja näytti käyvän yhä kirkkaammaksi. Hän ei uskaltanutkaan koputtaa ovelle. Hän istui liikahtamatta ja katseli tuota käsittämätöntä valopilkkua etäällä pimeässä.

Hetken päästä loistava pilkku tuli yhä kirkkaammaksi ja hän huomasi, että Ljungarsin valkoisen tytön haamu vähitellen ilmestyi kiviseinälle. Hän saattoi jo erottaa sen hameen, sitten pään ja käsivarret, hopeaisen otsanauhankin, ja kultavyön hänen uumillansa ja lopuksi punaiset sukatkin. Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä varmemmaksi hän tuli, että se oli hän. Nyt hän näki myöskin hänen kalpeat poskensa, kauniit lapselliset silmänsä, jotka muistuttivat Beatan silmiä, ja samalla sekä suruisen että veitikkamaisen hymyn hänen hienoilla pienosilla huulillaan. Usein hän oli ennenkin nähnyt hänet lähteellä ja metsässä, mutta niin lähellä häntä ei hän ollut koskaan ollut, ja mihinkä hän voisi häntä paeta? Noin kymmenen minuutin kuluessa haamu selveni selvenemistään, kunnes se vihdoin aivan selvänä seisoi kuuden tai seitsemän askelen päässä hänestä. Taavi huomasi ihmeeksensä, että vaikka itse kuva seisoikin niin loistavana hänen edessään, niin ei siitä kuitenkaan heijastunut vähintäkään valoa lattialle hänen jalkojensa juureen, vaan kaikki hänen ympärillänsä oli yhtä pimeää kuin ennenkin. Poika hieroi silmiään; tokkopa hän vielä näki unta?

Voimatta liikahtaa paikaltansa tai suutansa avata, ei hänellä ollut muuta tehtävää, kuin kärsivällisesti odottaa, mikä olisi tämän ilmestyksen loppuna. Silloin hänestä tuntui, kuin hän kuulisi kaukana Junkkarin lähteen lorisevan. Tämä hiljainen, yksitoikkoinen lorina kävi yhä äänekkäämmäksi ja muuttui vähitellen säveleksi — samaksi vanhaksi säveleksi, jolla hän niin usein oli tullut Hirvi-Jaakon laulavan Marjatan laulua. Taavista näytti, kuin haamun huulet olisivat liikkuneet. Vihdoin hän huomasikin, että haamu lauloi ja hän erotti jo sanatkin:

    Mustat on hamehen helmat.
    Mustempi sydän pahalla.
    Rikottu on lasten rauha,
    Uhattu elämä nuorten.
       Väki lyöty!
       Lapset viety!
    Mustat on hamehen helmat,
    Mustempi sydän sitäkin.

Näistä pelottavista sanoista huolimatta oli sävel tuttu ja herätti Taavissa niin suurta luottamusta, että hän vähitellen tointui ja uskalsi epäröivällä äänellä kysyä: — Mitä sinä tahdot, että minä tekisin?

Haamu jatkoi lauluansa:

    Ketulla on käytävänsä
    Saukolla salaovensa;
    Eikä tiedä tornin haukka,
    Eikä muista musta korppi.
       Ulos! koeta!
       Uljas poika!
    Ketulla on käytävänsä,
    Saukolla salaovensa.

Taavin rohkeus kasvoi yhä, ja kun haamu viimeiset sanat laulettuaan kääntyi oikealle holvissa, niin hän tunsi itsellänsä olevan voimaa sitä seurata. Mutta samassa juolahti hänen mieleensä, että Ljungarsin valkoinen tyttö niin usein ennen oli vienyt hänet metsässä harhateille. Hänen vanha epäluulonsa heräsi, ja hän pysähtyi sen ajatuksen hämmentämänä, että hän oli aikeessa seurata pakanallista kummitusta. Äiti oli sanonut hänelle, että se oli synti pyhimyksiä vastaan.

Valkoinen tyttö näytti arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hänen pienet huulensa liikkuivat jälleen ja hän lauloi viitaten häntä kädellään:

    Valkea on kosken vaahti,
    Valkeammat vaatteheni.
    Min' olen turvana, tukena
    Lapsilla oman sukuni.
       Huolet' ollos!
       Tänne tullos!
    Valkea on kosken vaahti,
    Valkeammat vaatteheni.

Näin laulaen katseli haamu häntä hopeanhohtavilla kirkkailla silmillänsä, niin että Taavi tahtomattansakin taas tuli ajatelleeksi Beataa. Hän luuli nyt voivansa epäröimättä seurata tuota salaperäistä olentoa, koska se niin selvästi sanoi tahtovansa suojella noita rakkaita lapsia, jotka Bo herra oli hänen haltuunsa uskonut. Haamu kiiti nyt holvin perimmäiseen nurkkaan ja näytti siellä yhtäkkiä katoavan. Taavi seurasi sitä sykkivin sydämin ja tunsi enemmän kuin näki, että suuri kivi oli vieritetty paikaltansa. Sen takana oli pimeä luola tai käytävä, jota myöten tuo valkoinen haamu leijaili eteenpäin. — Odota! — huusi Taavi. — Vapauta myöskin linnanvouti Goliat, joka istuu vangittuna sisemmässä holvissa.

Haamu ei vastannut; se vain leijaili eteenpäin. — Goliat, Goliat! — huusi Taavi ja jyskytti rautaovea. Ei kukaan vastannut. Goliat oli joko nukahtanut, tai ehkä hän oli jo kuollut nälkään. Surusydämin täytyi Taavin jättää hänet oman onnensa nojaan ja hapuilla eteenpäin pimeässä käytävässä.

Luultavasti oli joku Ljungarsin entisistä herroista kaivattanut tämän salaisen tien, kuten usein oli tapana tehdä näinä rauhattomina aikoina, joko sitä varten, että voitaisiin lähettää vakoojia linnan lähistöön taikka itse pelastaakseen, jos ylen voimakas vihollinen ryntäisi linnaan ja valloittaisi sen. Taavi oli usein kuullut äitinsä kertovan salaisesta maanalaisesta käytävästä, joka kulki Turun tuomiokirkosta joen alitse piispan taloon. Hän oli kuulevinansa kosken kohinaa päänsä päällä ja kauhistuen hän ajatteli, että tämä käytävä mahdollisesti kulki virran alitse; sillä mitä suuntaa hän kulki, oli hänen mahdoton arvata. Paikka paikoin, missä kallio sattui tiellä olemaan, oli käytävä niin matala, että Taavin täytyi nelinkontan ryömiä eteenpäin. Toisin paikoin oli se korkeampi, niin että hän saattoi kulkea melkein suorana. Joka askeleella hän kompastui kiviin ja sorakasoihin. Ilma oli paksu, kylmä ja kuitenkin hikinen. Vettä tippui alas seinämiltä, ja Taavi saattoi sammuttaa sillä janonsa. Näytti siltä kuin käytävää ei olisi moneen aikaan käytetty. Se oli sentähden hyvin rappeutunut ja mahdollisesti aivan unohtunut nykyisiltä Ljungarsin asukkailta.

Matka oli pitkä ja vaivalloinen. Rotkojen kohdilla, joita sattui toisinaan olemaan pääkäytävän sivuilla, ei Taavi mitenkään olisi voinut oikeata tietä löytää, jollei valkoinen haamu vaaleansinertävänä hohteena alati olisi liidellyt hänen edellään, niinkuin eilenkin metsässä vähääkään välittämättä esteistä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Vanhempi tai kömpelömpi kulkia kuin Taavi tuskin olisi kestänyt tämän matkan vaivoja. Mutta ajatellessaan Ljungarsin lapsia pysyi hänen rohkeutensa vireillä, eikä se jäänyt palkkaansa vaille.

Hetken päästä Taavi aavisti, että hän läheni käytävän suuta, sillä raittiimpaa ilmaa virtaili häntä vastaan ja pian hän näkikin edessänsä heikon päivänvalon. Hän kiiruhti askeleitansa uudistunein voimin. Haamu leijaili hänen edellään aukosta ulos, ja Taavi seurasi sitä. Ihanan kesäaamun kirkas loiste häikäisi hänen silmiänsä. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa tiheässä metsässä noin neljännespenikulman päässä Ljungarsin linnasta.

12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin lapsia.

Kun Taavi huomasi olevansa vapaana vankeudestansa ja keskellä metsää, kappaleen matkan päässä Ljungarsin linnasta, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kello saattoi olla noin 8 aamulla. Kaikki hänen ympärillään oli päivänpaisteista ja vihertävää. Linnut visertivät, oravat hyppelivät iloisina kuusissa ja etäältä kuului koskien tuttu kohina, tuon ikuisen taistelun ääni, joka kaikessa rauhattomuudessaankin aina vaikuttaa unettavan rauhoittavasti. Vain kaukana etelässä leijaili mustanharmaja kotka mahtavan leveillä suvillansa vaalean vihreän koivumetsän yläpuolella.

Taavi katsahti taakseen. Hän tunsi paikan suuresta kaatuneesta hongasta, jonka juurien alta hän viime talvena oli herättänyt karhun pesästään. Hän pani tarkoin merkille maanalaisen käytävän suun. Se oli helppo tuntea väärästä tuomesta, joka kasvoi sen päällä ja jonka yläpuolella oli pieni orjantappurapensaita kasvava kunnas. Mutta kun Taavi oli tarkoin painanut nämät merkit mieleensä, niin hän muisti äkkiä, että aika kului ja ettei hän tiennyt, mitä Myllyrannassa hänen poissa ollessaan oli tapahtunut.

Hän katseli, mihin valkoinen tyttö oli joutunut, mutta hän oli kadonnut. Vain vaalean harmaa pilvi ajelehti tuulen mukana kuusien ja koivujen välitse siihen suuntaan, missä mylly sijaitsi.

Taavi ei mietiskellyt kauan. Hän oli neljäntoista vuoden vanha, eikä hän ollut syönyt sitten eilisen päivällisen, mutta sitävastoin juossut ja kävellyt monta penikulmaa. Kumminkaan ei hän kumartunut syödäkseen mustikkaakaan mättäältä. Hän läksi juoksemaan, minkä jaksoi, oikoteitä metsän läpi Myllyrantaa kohti.

Sykkivin sydämin hän saapui aukealle kentälle myllyn eteen. Hienoa savua nousi virran rannalta, eikä se hyvää ennustanut. Taavi avasi silmänsä selkosen selälleen: hän tunsi kylän, tunsi myllyn, mutta äitinsä taloa, tuota hauskaa ja hyvin rakennettua myllytupaa, ei hän voinut erottaa.

Tuska joudutti hänen askeleitansa, ja pian hän seisoi tutunomaisella ja rakkaalla pihamaalla. Tupaa ei enää ollut; sen tuhasta savu nousi. Se oli palanut eikä hänen tarvinnut epäillä, kuka tämän konnantyön oli tehnyt. Hän ymmärsi, että Sten herran huovit olivat täyttäneet tehtävänsä.

Hän juoksi kylään. Sieltä, Hirvi-Jaakon köyhästä mökistä, hän löysi äitinsä ja Renatan, joka oli vielä puolikuolleena pelästyksestä. Hän sai nyt kuulla, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, ja se riitti selittämään hänelle, missä ilkeämielisessä, petollisessa tarkoituksessa häntä oli pidätetty linnan vankilassa. Kahta tuntia auringon nousun jälkeen olivat Sten herran huovit ratsastaneet kylää kohti. He olivat lyhyen mutta ankaran ottelun jälkeen lyöneet tappiolle aidan luokse kokoontuneet kyläläiset, sitten ratsastaneet myllytuvalle, ryöstäneet nuoren Birger herran ja Beata neiden ja sytyttäneet tuvan tuleen, kuitenkin ensin riistettyänsä kaiken irtaimen omaisuuden, jolla oli jotakin arvoa. Poissa olivat kauniit kankaat, joista Inkeri oli ollut niin ylpeä, poissa hyvin ladotut lohitynnörit, jotka olivat aiotut makupaloiksi Naantalin arvoisille veljille ja sisarille; poissa kaikki kauniit ketun ja näädän nahat, jotka Taavi oli riipustanut vinnille kuivamaan ja joilla suoritettiin suuri osa luostarin veroa. Talli ja navetta oli palaneet poroksi, mutta hevoset ja karja olivat olleet ulkona laitumella ja siten pelastuneet. Mylly seisoi koskematta paikallansa. Senkin ilkiöt olivat sytyttäneet tuleen, mutta Josua, joka oli piiloutunut myllynkourun alle, oli rosvojen lähdettyä saanut tulen sammumaan. He olivat koettaneet tehdä niin suurta vahinkoa kuin suinkin; ryynit, jauhot ja viljat he olivat kaataneet maahan, ratsastaneet hedelmöivien ruispeltojen läpi, sotkeneet laihon, ja siellä täällä hurjan hävityksen keskellä näkyi veren jälkiä. Kaksi kylän väestä oli kaatunut ensimäisessä hyökkäyksessä ja kolme tai neljä haavoittunut. Luultavasti ratsumiehetkin olivat saaneet vammoja ilkityössään, sillä kaksi oli vaivoin pysynyt hevosen selässä ja toverit saivat laahata heidät mukanansa. Sanalla sanoen, tämä oli yksi noita verisiä väkivallan töitä, joita tapahtui usein näillä laittomilla seuduilla, jonne ei maallisen vallan heikko käsivarsi ulottunut ja missä ei edes luostarien ja kirkkojen alusmaitakaan aina säästetty.

Suurella vaivalla sai Taavi äidiltään ja Renatalta selvät tiedot tapahtumasta, sillä molemmat nyyhkivät ja kertoivat yhtä haavaa huutaen toinen toistaan kovemmalla äänellä, eivätkä suinkaan antaneet kertomukselle soisempaa väritystä. Mutta koska nämät urheat naiset eivät olleet tyytyväiset vain turhaan valitukseen, tarvitsivat he jonkun, jolle he voisivat purkaa kaiken harminsa ja vihansa, ja siksi he valitsivat viattoman Taavin.

— Jos sinä olisit ollut täällä, kelvoton, — toruili äiti, — niin olisit ainakin voinut pelastaa kankaat, sammuttaa tulen ja kärventää noiden roistojen nenät, kun he kokoilivat tuoreen leipämme ja kauniit lohemme myttyihin hevosten selkään. Pyhä Priita meitä armahtakoon! Sen sijaan että auttaisi köyhää äitiänsä vihollisen kynsistä, juoksee poika kuin hupsu mustan rouvan luo, joka varmaan olisi antanut meidän kaikkien vaikka maahan tupertua, ennenkuin olisi edes kanankaitsijaansa apuun lähettänyt.

— Ja sen sijaan että suojelisi rakkaita lapsia, jotka Bo herra typeryydessään jätti hänen hoitoonsa, paneutuu tuo vetelys mäelle maata! — pauhasi Renata, joka sivutuksissaan pojan luullusta petostyöstä, oli unohtamaisillaan kaikki pyhimykset, joita hän äsken juuri oli rukoillut kurittamaan ryöväriroistoja.

— En minä ole maannut mäellä, enkä myöskään olisi tullut yksin takaisin, jos Goliatilla olisi jotakin sanottavaa linnassa, — vastasi Taavi hiljaisesti. — Mitä on tapahtunut, se on tapahtunut, äiti, ja mielemmin minä olisin suonut tulevani elävänä haudatuksi Ljungarsin kellariin, ja mielemmin olisi mylly ja talo saanut palaa, kuin Birger ja Beata joutua rosvojen valtaan. Mutta mitä apua nyt lähtee itkusta? Sanokaa, minne päin he ratsastivat, ja ennenkuin aurinko ensi kerran nousee, vien minä Bo herran lapset turvaan, taikka, äiti, ette enää koskaan saa Taavianne nähdä tässä maailmassa.

— Sinäkö? Oletko sinä mieletön?

— Juuri minä, äiti. Bo herra ei saa sanoa, että minä olisin pettänyt hänen luottamuksensa. Mutta aika joutuu. Minä tahdon tietää, minnepäin ratsumiehet ajoivat lasten kanssa?

— Minnekö ajoivat? Minnekä he olisivat ajaneet, elleivät Ljungarsiin päin, taikka oikeammin Lettoon, Sten herran kartanoon tuonne yläkoskien varrelle?

— Siitä on varmaan jo kulunut enemmän kuin tunti, muuten he olisivat tulleet vastaan minua tiellä.

— Siitä on jo enemmän kuin kolme tuntia, kuin he riistivät lapset meidän sylistämme ja ajaa nelistivät tiehensä. Mutta tuskin he ovat vielä ehtineet Ljungarsia kauemmaksi. Heidän hevosensa olivat väsyneet, ja he kiroilivat kauheasti, että jotain heidän satuloissansa oli joutunut epäkuntoon.

— Sepä hyvä. Nyt minun täytyy saada kuusi kylän parasta hevosta.
Hirvi-Jaakko, Antti ja Eljas seuraavat minua.

— Taavi, rakas poikani, — huudahti Inkeri hämmästyneenä, — ajattele, mitä sinä teet! Aiotko sinä kolmen pojan ja yhden ukon kanssa hyökätä koko rosvojoukon kimppuun?

— Se on minun asiani, äiti. Me annamme tuolle naapurin rouvalle ja Sten herrallekin, jos siksi tulee, sellaisen löylytyksen, että he eivät toisten enää halua polttaa taloja ja rosvota lapsia.

— Ursula rouvalle! Kaikki hyvät pyhimykset sinua varjelkoot, lapseni, ettet koskaan joutuisi riitaan mustan rouvan kanssa!

— Saadaanpa nähdä. Mutta nyt toimeen, äiti. Muutama leipäkyrsä on meille kylliksi, ja niin paljon on kai vielä tulipalosta jäljellä.

Ihmetellen kuunteli Inkeri poikansa päättäviä, miehekkäitä sanoja. Hän ei enää tuntenut Taaviansa. Poika oli kasvanut häntä päätä pitemmäksi, ja hänestä näytti, kuin hän olisi taas, tänä ainoana yönä, tullut monta vuotta vanhemmaksi. Huokaillen lähti Inkeri toimittamaan tarvittavaa evästä, ja Taavi keräsi pienen seuransa, johon kuului kylän reippaimmat ja neuvokkaimmat miehet. Ei kestänyt kauan ennenkuin kostajat lähtivät matkalle innolla, joka vastasi kaikkien katkeroitunutta mieltä. Tosisuomalaisten tapaan olivat Myllyrannan asukkaat tarvinneet melkoisen ajan voittaakseen hidasmielisen tyyneytensä, ja kun vihdoin myllytupa oli tuhkana ja useat heidän ystävänsä ja sukulaisensa kuoleman kielissä, oli heidän vihansa vähitellen kohonnut niin korkealle, että he mielellänsä suostuivat auttamaan Taavia hänen uhkarohkeassa yrityksessänsä. Ei ainoastaan kolme, vaan kaikki, jotka kykenivät käyttämään keihästä ja kirvestä, halusivat häntä seurata. Niin suuren arvon hän oli saavuttanut kylässä rettelönsä jälkeen Bo herran kanssa. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, että hän pani enemmän arvoa retkikuntansa nopeuteen ja hiljaisuuteen, kuin mieslukuun, joka olisi hänelle ollut vain esteenä. Sitäpaitsi oli sama miesvoima äskettäin niin loistavalla tavalla osottanut huonoa sotakuntoisuuttaan suomalla niin täydellisen voiton vähempilukuiselle viholliselle.

Nuo neljä ratsastajaa ottivat aluksi kaksi vakoojaa mukaansa, jotka hiipivät heidän edellänsä metsän laidassa, jotta varoisivat väijymysyrityksiä. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Päättäen kavioitten jäljistä olivat Sten herran huovit pysähtymättä ajaneet nelistäen Ljungarsin linnaa kohti.

Mutta Taavilla oli omat syynsä miksi hän ei valinnut samaa tietä, vaan kääntyi vasemmalle lähdetielle, samalle tielle, jota pitkin hän eilen aivan toisenlaisissa oloissa oli kulkenut, — silloin huolettomana poikana, joka ratsasti näyttämään kahdelle lapselle Junkkarin lähdettä; nyt verenkostajana, joka aikoi henkensä uhalla otella hurjien rosvojen kanssa näiden samojen kavalasti ryöstettyjen lasten tähden. Taavi oli tänä yönä ollut niin monenlaisten tunteitten vallassa, että häntä tuskin kummastuttikaan, kun Ljungarsin tytön valkoinen haamu taas liiteli hänen edellään, heti kun hän vähän oli syventynyt metsään. Hänen tahtomattansakin teki tämä näky häneen turvallisen vaikutuksen. Hänellä oli kumppaninansa olento, yhdentekevä mitä laatua se oli, joka toivoi samaa kuin hänkin ja joka kenties nytkin, samoinkuin vankilaholvissakin, osottaisi hänelle pelastuksen tien siinä, missä kaikki inhimillinen voima ja viisaus näytti olevan turhaa. Sitä, joka vankilan kolkossa pimeydessä ja hiljaisuudessa oli nähnyt sellaisen olennon aivan vieressänsä ja kuullut hengen salaperäisiä kuiskauksia, sitä ei voinut saman hengen läsnäolo keskellä päivää ja ihmisten seurassa mitenkään pelottaa. Taavi päätti tällä kertaa epäilemättä seurata haamun johdatusta, ollen varma siitä, että hän siten kaikkein pikemmin ja varmemmin löytäisi kadonneet turvattinsa.

Valkoinen tyttö näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa. Se pysähtyi toisinaan, käden viittauksella kehottaen häntä seuraamaan, ja johdatti hänet siten metsän läpi Ljungarsin päätien vieritse.

13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui.

Jos suosiollinen lukija tuntee jotakin ystävyyttä paria turvatonta lasta kohtaan, jotka ovat joutuneet rosvojen käsiin, niin voimme nyt hetkeksi jättää Taavin seuralaisineen valkoisen tytön huostaan ja sen sijaan silmäillä, Mitä nuorelle Birger herralle ja Beata neidelle tapahtui tuon rajun hyökkäyksen jälkeen, jonka alaisena Myllyrannan kylä oli ollut.

Molemmat lapset nukkuivat, väsyneinä pitkästä metsämatkastaan, juuri makeimmassa unessaan, kun heidät äkkiä temmattiin ylös vuoteistaan ja nostettiin, vielä puolinukuksissa hevosen selkään ja vietiin aika ravia pois palavasta talosta. Hämmästyneinä ja unimielissään eivät he edes koettaneet vastustella, ja mitä apua siitä olisikaan ollut? Heidän silmänsä sidottiin heti, eivätkä he sentähden voineet nähdä, mihinkä heitä vietiin, tai kuka heitä piti sylissään hevosen selässä. Ainoa mitä he muistivat, kun he vähitellen heräsivät unestansa, oli, että he olivat nähneet tulen hohteen, ja kuulleet vieraitten ihmisten meluavan heidän ympärillänsä ja Inkerin ja Renatan huutavan heitä nimeltä. He koettivat riistää siteen silmiltään, mutta heitä estettiin siitä. He kokivat riuhtoa itsensä irti; turha vaiva. He itkivät ja rukoilivat saadaksensa tietää, minne heitä vietiin; ei kukaan vastannut. Ja kun he sitten olivat istuneet hetkisen aikaa ja kuunnelleet yksitoikkoista kavionkapsetta, sai väsymys taas vallan heissä, ja he nukkuivat kumpikin uudestaan ryövääjiensä satuloissa.

Kun he heräsivät, pysähtyivät ratsumiehet, jotta hevoset saisivat levähtää, ja antoivat lapsille maitoa juoda. Olihan toki joku, joka tahtoi heille hyvää. Beatan onnistui hetkeksi työntää side sen verran ylös, että hän vilaukselta saattoi nähdä miehen, joka piteli häntä kiinni. Hän oli rautapuvussa kiireestä kantapäähän asti ja hänen ruosteisessa asussansa oli veripilkkuja. Kypärin alta näki Beata partaiset kasvot, joiden julma muoto näytti vieläkin iljettävämmältä, kun nenä oli ikäänkuin kahtia halkaistu.

Tämä ruma mies antoi hänelle maitoa. — Juo niin paljon kuin tahdot, — sanoi hän ystävällisemmin, kuin mitä ulkomuodosta päättäen olisi voinut luulla, — mutta sulje korpinluukkusi. — Ja sitten veti hän taas siteen tytön silmille. Beata oli vaiti.

— Olisinpa luullut, että enemmin Turun piispa rupeaisi palkkasoturiksi kuin Sven lapsenpiiaksi, — nauroi hänen vieressänsä toinen ratsumies, joka piteli Birgeriä.

— Älä juo, Beata, — sanoi poika suutuksissaan. — Kuollaan mielemmin janoon, kuin otamme mitään noilta häijyiltä rosvoilta. Isä tulee kyllä takaisin, ja silloin he saavat nähdä, mitä hänen lastensa rosvoaminen heille maksaa.

— Ole vaiti, nulikka, — ärjäsi nyt toinen ratsumies. — Sven, heitetään kakarat koskeen, niin pääsemme koko hommasta vähimmällä vaivalla.

Sven ei viitsinyt vastata mitään. Mutta olipa sitten ehdotus pilaa tai todentekoa, niin sai se tarkoitetun vaikutuksensa aikaan, sillä Birger ei enää avannut suutansa eikä Beata kurkistanut siteen alta.

Matkaa jatkettiin nyt keskeyttämättä, kunnes koskien kohina kuului yhä lähempää, ja lopulta ihan hevosten kavioiden alta, kun ne astuivat epätasaista ja horjuvaa puusiltaa myöten. Heti senjälkeen avautui portti, ratsumiehet seisauttivat hevosensa, lapset nostettiin satulasta ja vietiin, yhä vieläkin silmät sidottuina, taloon. Täällä talutettiin heitä jyrkkiä, kurjia rappusia taikka oikeammin tikapuita myöten ylös, ja jätettiin yksikseen huoneesen, jonka ovi suljettiin ulkopuolelta hakaan.

Nyt vasta he saattoivat riistää siteet silmiltään ja uteliaina he katselivat ympärilleen. He olivat kurjassa ullakkohuoneessa, ihan korkean tuohikaton alla, joka kuului suurenpuoleiseen rakennukseen. Huoneen ulkoseinässä oli yksi ainoa pieni avoin luukku. Lattia ja seinät olivat veistämättömistä honkahirsistä, ja huonekaluja ei ollut muita kuin kaksi korkeaa höyläämätöntä jakkaraa. Muuten saattoi huoneesta päättää, että rakennus oli toiseen malliin rakennettu, kuin tavalliset pirtit.

Veli ja sisar riensivät nyt kumpikin luukulle ja jakkaroiden avulla he kurkistivat ulos, nähdäksensä, missä he nyt olivat. Heidän eteensä aukeni kolkko, autio ja tuntematon seutu, jonka läpi virtasi joki. Se näytti juoksevan juuri talon perustuksien vieressä.

Lapset katsahtivat toisiinsa surumielin ja pettynein toivein. — Minä luulin, että ne veivät meidät myllyyn takaisin, kun kuulin kosken pauhaavan, — sanoi Beata.

— Ei, — sanoi Birger, — miksi he sitten olisivat vieneet meidät pois sieltä? Minä luulin, että äitipuolemme olisi tehnyt meille häijyn kepposen, ja että nyt olisimme taas Ljungarsin linnassa.

Ja molemmat turvattomat lapset purskahtivat katkeraan itkuun.

— Tiedätkö mitä? — sanoi hetken päästä Beata, pyhkien pois kyynelensä; hänen kasvonsa saivat jälleen päättäväisen ilmeen, joka sopi hänelle niin erittäin hyvin. — Minä luulen, että on parempi olla rosvojen käsissä, kuin kotona Ljungarsissa, niin kauan kuin isä on poissa.

— Mutta siellä meillä ainakin oli Goliat, — vastasi Birger murheissaan.

— Hoh, — sanoi tyttö, — nyt me olemme heidän vallassansa, mutta me karkaamme. Mitä pikemmin sitä parempi.

— Luukku on niin pieni ja koski kohisee allamme. — Kun yö tulee, niin me kiipeemme katolle.

— Mutta kuinka me sinne pääsemme?

— Koettakaamme. — Ja hän koetti kiivetä ylös seinän epätasaisia hirsiä myöten, mutta se ei ottanut onnistuakseen.

— Ah, — huokasi Birger, — jos Taavi nyt olisi täällä. Hän aina keksi jonkun neuvon.

— Hiljaa! — kuiskasi tyttö. — Etkö kuule jonkun puhuvan huoneessa meidän allamme?

Molemmat kuuntelivat. He kuulivat epäselviä ääniä huoneesta, joka oli heidän allansa. Beata huomasi, että yksi permannon hirsistä keinui hänen jalkojensa alla. Se oli naulojen puutteessa kiinnitetty puisilla vaarnoilla, mutta nämä olivat lahonneet, ja tukki päässyt irti.

Yksin voimin nostivat lapset hiljaa tukin ylös. Kun sen alla oli vain harvassa hirsiä, niin saattoi aukosta sekä kuulla että nähdä, mitä alhaalla huoneessa tapahtui. Tukki pysyi helposti pystyssä toisen jakkaran avulla, joka työnnettiin sen alle, ja molemmat lapset kävivät pitkäkseen lattialle, missä he hämmästyksekseen saivat näkymättöminä todistajina kuulla keskustelua, jonka esineenä he itse etupäässä olivat.

He näkivät alhaalla suuren, pitkän huoneen, johon valo pääsi vain kahdesta tai kolmesta kapeasta ampumareiästä huoneen alaseinässä, joka oli muurattu, tai oikeammin kokoon ladottu hakkaamattomasta harmaasta kivestä. Tämä huone näytti olevan jonkun tavallista talonpoikaa arvokkaamman henkilön keittiö, ruokasali, vastaanotto- ja makuuhuone samalla kertaa. Huoneen perällä jykeätekoisessa takassa paloi tuli, jonka ääressä nuori ja kaunis, mutta kalpea ja alakuloinen nainen puuhaili valmistaen ateriaa äsken ammutusta riistasta. Keskellä huonetta seisoi pitkänlainen ruokapöytä, jonne oli heitetty sikin sokin aseita, valjaita ja edellisen aterian jätteitä. Puoleksi mustuneet penkit, hirvensarvia, keihäitä, vanhoja haarniskoja seinällä, sekä kauempana perimmäisellä seinällä, juuri lasten kohdalla, kömpelötekoinen vuode repaleisine uutimineen, jossa vielä saattoi erottaa entisten kultausten jälkiä, — siinä huoneen koko siivoton sisustus, joka selvästi todisti asukkaitten köyhyyttä, huolimattomuutta ja raakaa, hillitöntä elintapaa. Puoleksi istuallaan lepäsi vuoteessa jättiläisen pituinen mies, joka näytti olevan talon herra. Hän ei saattanut olla 35 tai 40 vuotta vanhempi, mutta hänen muotonsa oli kalvakka, laiha ja kovin villiytynyt. Hänen jalkansa oli haavoittunut; luultavasti nuolen tapaamasta; se näytti tuottavan hänelle tuskaa, sillä hän huudahti usein kärsimättömästi ja kiroili hurjasti. Nuori nainen astui silloin takan luo, ja tarjosi nöyrästi apuansa, mutta hän työnsi hänet tuimasti luotaan ja jatkoi keskusteluaan kahden miehen kanssa, jotka seisoivat hänen edessään ja näyttivät vieläkin hurjemmilta kuin hän itse.

Birger tunsi tämän miehen. Hän oli nähnyt hänet vain yhden ainoan kerran ennen, mutta sellaisissa olosuhteissa, jotka olivat painuneet syvälle hänen lapsen mieleensä. Eräänä syys-iltana kaksi vuotta sitten, oli illan hämärässä eräs ritari seisonut neljän sotamiehen kanssa Ljungarsin linnan nostosillan edessä ja pyytänyt yösijaa. Bo herra oli silloin itse mennyt vierasta vastaan, ja Birger oli uteliaana hiipinyt perässä. Mutta heti kun Bo herra tulisoihtujen valossa näki vieraan kasvot avoimesta kypärinsilmikosta, niin käänsi hän hänelle selkänsä ja jätti hänet ulos sateesen seisomaan. Niin, Bo herra oli heti käskenyt huolellisesti vartioida nostosiltaa ja asettaa vartioita muurille, ja sinä yönä oli linnan miehistö valvonut täysissä varuksissa ikäänkuin verivihollinen olisi seisonut portilla. Vieras ritari oli silloin ratsastanut pois pimeässä, uhaten kostaa tämän häpeän Bo herralle ja hänen suvullensa. Mutta sotamiehet olivat kuiskailleet keskenään, että Bo herra oli menetellyt oikein, vaikka hän olikin kieltänyt omalta veljeltänsä Steniltä, Leton herralta yösijaa linnassaan ja jättänyt hänet sateesen ja syyspimeään.

Birger nykäisi sisartansa hameesta ja kuiskasi:

— Beata, Beata, tuo on meidän setämme Sten herra, ja me olemme hänen talossaan Letossa, peninkulman päässä Ljungarsista.

— Ja tuo ilkeä mies, jonka nenä on halki, on juuri sama, joka piti minua edessään hevosen selässä, — kuiskasi Beata veljelleen.

— Tuo kolmas, pieni hoikka mies, joka puhuu ja yhtä päätä räpyttelee ilkeitä silmiään, — kuiskasi Birger, — hän, se uhkasi heittää meidät koskeen; minä tunnen hänet äänestä. Mutta kuunnellaanpa mitä ne sanovat.

Haavoitettu ritari, jota nyt tahdomme nimittää Sten herraksi, ei näyttänyt olevan tyytyväinen siihen kertomukseen, jonka hänen huovinsa antoivat kylässä käynnistään. — Hiisi vieköön luostarin roistot lohipadon ja paljon muunkin tähden, — ärjäsi ritari kiivaasti. — Miksi ette polttaneet koko kylää viimeiseen nurkkaan asti heidän kirottujen, ulkokullaisten päittensä päälle?

Halkinenäinen Sven vastasi tähän, vähän häpeissään, että eräs poika oli päässyt hiipimään ulos kylästä, eikä voitu tietää, vaikkapa hän olisi voinut hankkia jostakin apua, heiltä kun oli kulunut kaksi tuntia satulain korjaamiseen, ja sen vuoksi oli ollut pakko kiireesti toimittaa itse pääasia.

— Olisittehan voineet ottaa puolen tusinaa luotettavia miehiä
Ljungarsista, — vastasi ritari.

— Anteeksi, teidän armonne, — virkahti silmiään räpyttelevä hoikka mies, joka ei ollut kukaan muu kuin vakooja Kukko, — Goliat on kyllä hyvässä tallessa, mutta enpä luule, että Ljungarsin rouva tällä kertaa olisi tahtonut auttaa meitä muulla tavalla kuin ummistamalla silmänsä, ratsastaessamme siitä ohitse.

— Hitto vieköön sen mustan rouvan mitä pikemmin sitä parempi, kerran se kuitenkin siksi tulee, — sanoi ritari nyreästi ja kärsimättömästi. — Ja miksi te toitte nuo kakarat minun niskoilleni? Niinkuin ei täällä olisi puuhaa ja vaivaa jo muutenkin.

Miehet katselivat merkitseväisesti toisiinsa. — Sitäpä minäkin sanoin
Svenille, — virkahti Kukko arvokkaasti.

— Minä luulin, että teidän armonne Bo herran vuoksi…ja että teidän armonne tahtoisi lähettää ne pois tieltä ystäviemme luo Hämeesen, — virkahti halkinenäinen Sven, ja raappi neuvotonna korvallistansa.

Ritari puri äkäisenä huultansa. — Aasit! — huudahti hän. — Ellette olisi tyhmempiä kuin Hämeen pässit, niin ymmärtäisitte puolinaistakin sanaa. Mitä minä teen noilla käärmeen sikiöillä? Siitä saan kiittää tuota kirottua nuolta, jonka Laukossa sain. Marjaana, onko tämäkin olevinaan side, senkin velho? Ulos, nainen, tuo parempia yrttejä! Ja — odotas, voit tuoda noita-akan Siveristä jalkaani lukemaan. Sano hänelle, että minun täytyy olla jaloillani ylihuomenna, ja ellei hän tule sinun seurassasi, niin annan minä nipistää tulisilla pihdeillä hänen punaista nenäänsä, ymmärrätkö? No, mars, mitä sinä siinä ällistelet?

— Mutta Siverin noita-akka on liitossa pirun kanssa, ja se on syntiä, — lausui nuori naisparka nöyrästi ja pelokkaasti, uskaltamatta kuitenkaan ilmaista ajatustansa.

— Syntiäkö? Hullutusta!

Ritari nauroi tuimasti. — No, mene sitten Ursula rouvan luo, jos se on vähemmän syntistä! Laita itsesi ulos ja muista, että minä tahdon ylihuomenna olla jaloillani, muuten…

Marjaana ei kuunnellut uhkausta loppuun, vaan riensi ulos, jättäen paistit jäntterän piian hoidettavaksi. Mutta sillä aikaa kuuli Birger hoikan miehen kuiskaavan Svenille: — Parasta lienee heittää ne nyt kohta veteen.

— Ei, kuiskasi Sven vältellen; — odottakaamme mielemmin yötä. He ovat sentään Bo herran lapsia.

14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjaanan Siverin mökillä.

Kun Birger Bonpoika Ljungars kuuli halkinenäisen Svenin kuiskailevan ilkeän toverinsa kanssa, valtasi hänet määrätön pelko ja hän antoi lattiahirren laskeutua hiljaa alas, niin että se peitti aukon. Birger oli siksi vanha, että hän saattoi Svenin sanojen johdosta pelätä jotakin salaista juonta, jonka Sten herra ehkä hyväksyisi, vaikka hän ei tahtonutkaan antaa siihen suoranaista käskyä, ja hän päätti siitä syystä olla varuillansa. Ihmeeksensä hän huomasi, että Beata jäi paikoillensa makaamaan. Lapsi rukka oli nukahtanut makeasti ja unohtanut kaikki huolet ja vaarat, loikoessaan pitkänään lattialla ja katsellessaan julmaa setäänsä.

Birger riisui takkinsa ja levitti sen sisarensa alle, ja nosti hänen päänsä jakkaran nojaan, niin että hänellä olisi niin mukava makuupaikka kuin suinkin. Sitten hän istahti vartioimaan siltä varalta, että jotain epäilyttävää tapahtuisi, ja vastusteli hetkisen urheasti unta, joka ratsastuksen ja yövalvonnan jälkeen raskaasti painoi hänen silmäluomiansa. Mutta väsymys, hiljaisuus ja yksinäisyys tekivät hänen hyvät aikeensa tyhjiksi. Ennen pitkää hän itsekkin, nojaten pienen huoneen nurkkaan, nukahti aiotusta vartiotoimestansa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui mies; se oli tuo julma Sven. Tuokion aikaa hän seisoi ääneti ja katseli nukkuvia lapsia, ja mutisi itsekseen kuten alhaallakin, että "he ovat sentään Bo herran lapsia." Sitten hän laski permannolle ison kivivadin, joka oli täynnä kaurapuuroa, ja pienen maitoruukun. Sen jälkeen hän otti pienet neli-, viisinappulaiset tikapuut esille, nosti ne pystyyn seinää vasten, kiipesi ylös ja työnsi voimakkaalla kädellä tuohet ja malat yhdestä nurkasta pois tieltä, niin että kattoon jäi reikä. Sitten hän otti pitkän niiniköyden, joka ympäröi hänen vyötäisiään, sitoi toisen pään kiinni lattiahirteen ja työnsi köyden toisen pään ulos reiästä, jossa hän kiinnitti sen vielä kattoriuvun ympäri. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, niin hän taas seisoi hetkisen neuvottomana, ikäänkuin odottaen että lapset heräisivät. Mutta koska he yhä edelleen nukkuivat, niin hän meni pois ja mutisi, että hän kyllä palaisi takaisin oikeaan aikaan.

Niin pitkältä oli salaperäinen kohtalo kehrännyt lankansa Ljungarsin lasten ympärille, kun me taaskin, hyväntahtoisen lukian suostumuksella, jätämme heidät Leton rosvolinnaan nukkumaan, ja palaamme katsomaan mihin toimiin Taavi sillä aikaa oli ryhtynyt heitä pelastaaksensa.

Taavi ja hänen seuralaisensa olivat ratsastaneet Junkkarin kuivuneen lähteen ohitse ja sieltä lähenneet linnaa tavallista ratsutietä pitkin. Mutta he olivat varovaisuuden vuoksi kuljettaneet hevosensa sivuteitse pelätyn Ursula rouvan linnan ohi, niin ettei tornin vartia voinut heitä huomata, ja sitten he olivat jatkaneet matkaansa ylimaantietä myöten, joka vei Lettoon. Taavilla oli opas, johon hän nyt täysin luotti. Valkoinen, salaperäinen tyttö liiteli alati hänen edellään. Vaikka olikin ilmipäivä ja aurinko loisti korkealla taivaalla, näki hän utuhaamun aivan selvästi leijailevan kanervikon yli, samoinkuin aamutuuli ajaa edellään öisen sumun jätteitä. Poika seurasi arvelematta tätä viittausta, varsinkin kun tuoreista kavioitten jäljistä saattoi päättää, että hänen takaa-ajamansa rosvot olivat kulkeneet samaa tietä. Siten hän läheni puolenpäivän aikana sitä pahanmaineista seutua, jossa Sten herra joukkoinensa asui.

Noin neljännespenikulman päässä Letosta oli Siverin mäki, joka oli huonossa huudossa sen vuoksi, että siinä oli pakanuudenaikuinen uhripaikka ja senpä tähden tällä kohdalla yksinäinen matkamies mielellään kiirehdytti askeleitansa iltahämärässä. Kukkulan laella oli vielä pieni tasainen kivitetty paikka, joka muodosti ympyrän suuremman laakean kallion ympärille. Tällaisilla kivitetyillä paikoilla, joita tunnetaan "Jatulin tarhojen" nimellä, uhrasivat pakanat ennen muinoin epäjumalillensa. Mutta ikäänkuin poistaakseen tästä epäpyhästä paikasta sen ikivanhan taikavoiman, olivat kristityt myöhempinä aikoina pystyttäneet ristin juuri mäen alapuolelle, tien viereen. Ani harvoin kulki kukaan matkamies siitä ohitse mutisematta hurskasta rukousta, vaikka hänellä olisi ollut suurikin kiire. Eräs vanha vaimo, jota paikan mukaan nimitettiin Siveriksi, oli asettunut tänne asumaan, joko sitte paikan omituinen vetovoima lie häntä viehättänyt, tai ehkäpä hän halusi herättää pelkoa ja kunnioitusta ympäristössänsä. Mäen rinteessä, noin ristin ja uhripaikan keskivälillä, oli hänellä pieni rappeutunut mökki. Hänen siinä asuessansa niin sanoaksemme kristinuskon ja pakanuuden keskivälillä, arvelivat toiset että hän oli jonkinlainen erakko tai pyhimys, toiset taas julkisesti syyttivät häntä pakanalliseksi noita-akaksi, joka taikakeinoillansa osasi lääkitä haavoja, parantaa ja nostaa tauteja, hankkia takaisin varastettua tavaraa ja yleensä harjoittaa sellaista tointa, joka ei ollut liioin ylentävää hurskaille kristityille.

Taavi ja hänen kumppaninsa olivat juuri ehtineet tälle mäelle ja valmistautuivat lukemaan tavallista rukousta ohi ratsastaessansa, kun poika huomasi, että Ljungarsin tyttö poikkesi tieltä vasemmalle ja katosi matalan turvemajan luona mäen rinteesen.

Taavi seurasi tätä viittausta sitä mielemmin, kun oli jo ratsastettu siksi pitkältä, että täytyi antaa hevosten syödä ja levätä hetkisen aikaa. Hän poikkesi siitä syystä majaan päin ja rohkaisi pelästyneitä seuralaisiaan vakuuttamalla, ettei paikan pahalla asukkaalla ollut mitään valtaa niiden ylitse, jotka antautuivat pyhän neitsyen ja pyhän Priitan suojaan. Ratsastajat astuivat alas ja antoivat hevosten syödä tuoretta viheriäistä ruohoa rinteeltä, mutta itse he välttivät lähestymästä majaa ja istahtivat aterioimaan evästänsä.

Vähän epäröityänsä päätti Taavi astua majaan, toivoen että valkosen tytön ohjaus ehkä antaisi hänelle jotakin tietoa hänen matkansa päämäärästä. Mutta aikoessaan avata matalaa ovea, hän kuuli sieltä ääniä ja hän jäi ulkopuolelle kuuntelemaan. Hän tunsi äänestä Siverin noita-akan, joka puhui hyvin kiivaasti, sekoittaen yhteen pakanallista taikauskoa ja katolilaista jumalisuutta melkein tähän tapaan:

— Sano herrallesi, että Hiiden nuolet puhkaiskoot hänen jalkansa ja pyhän Henrikin verinen peukalo repiköön silmät hänen päästänsä. Uskaltaako hän, tuo kadotettu ja pyhimyksien kirooma, joka on tahrannut kätensä verellä ja hakannut maahan jumalien lehdot, ja koonnut Ukon salamat rikoksellisen päänsä päälle, uskaltaako hän uhkailla Siveriä tulisilla pihdeillään ja murhakeihäillään? Voi häntä! Murtukoon hänen miekkansa kahvan kohdalta, menköön hänen sotisopansa tuhansiksi pirstaleiksi ja kyykäärme pistäköön hänen hevostansa takajalkaan. Koirat karkoittakoot hänet sudenluolastansa. Tuli ja vesi hänet hukuttakoot. Lemmon liekkiöt kärventäkööt hänen karvansa tuli vastoilla. Pyhä Henrikki kuulkoon minua! Leton sudet uhkaavat minua hehkuvilla pihdeillänsä, mutta minä syöksen heidät palavaan järveen.

— Älä suutu, hyvä eukko, — kuului mökistä nuoremman naisen ääni, joka huomattavasti värähteli pelosta ja nöyryytyksestä. — Kuka sen on sanonut, että Sten herra olisi uhannut sinua palavilla pihdeillä? Kultaa hän antaa sinulle, paljon kultaa, jos parannat hänen jalkansa jonka nuoli on haavoittanut.

— Hyvä eukko! — toisti noita-akka pilkallisesti. — Kuka on sanonut sinulle, että minä olen hyvä? Korppi on hyvä, kun se on puhkaissut pikkulintujen silmät. Sinulla on kauniit silmät, sinulla, ja vielä kauniimmat ne olivat ennenkuin tulit Leton suden luo. Minullakin oli tytär, ei hän ollut paljoakaan sinua vanhempi, mutta paljoa kauniimpi, sataa vertaa kauniimpi. Hänen poskensa olivat kuin nurmineilikat ja hänen silmänsä loistivat kuin kesäinen kuutamo viheriäisillä lehvillä Laurin messun aikana. Sten herra otti hänet minulta samoinkuin hän on ottanut sinutkin ja monta muuta maan tytärtä ja poikaa ja laahannut ne rosvoluolaansa Kokemäenjoen koskien rannalle, kunnes neilikat kuihtuivat ja kuutamo katosi yön pimeyteen. Vai kiellätkö sinä, ettei hän ole uhannut minua hehkuvilla pihdeillä? Vai tarjooko hän minulle kultaa? Hiiden kultaa, lemmon kultaa, pirun kultaa! Manalan mustia kiviä! Tuonen rautasormia! Kultaako? Minä annan hänelle rautaa sen sijaan, hyvää rautaa kristityn jousesta. Eilen se sattui hänen jalkaansa; huomenna se osuu hänen sydämeensä ja puhkaisee hänen haarniskansa kuin sukkapuikko taulanpalan… Mene matkaas, sinä näivettynyt ruoho; huomenna sinut viskataan tuleen.

Ovi aukeni ja Leton nuori kalpea nainen, jota lapset olivat kuulleet Marjaanaksi kutsuttavan, kiiruhti ulos, kintereillä mielipuoli noita-akka, joka yhä sätti häntä herjauksillaan. Marjaana olisi paennut, mutta pelko, ja kenties myöskin omantunnon soimaukset, veivät hänen voimansa, niin että hän mäen alla vaipui tunnottomana kapealle polulle.

Kohta kun Siveri näki Taavin, niin hän hillitsi raivonsa, otti häntä käsivarresta kiinni ja tuijottaen häntä silmiin kuiskasi: — Etsitkö sinä Ljungarsin lapsia?

— Etsin, — sanoi Taavi saman taikauskoisen kauhun vallassa, jolla koko ympäristö tätä noita-akkaa katseli.

— Minä tiesin kyllä, että sinä tulisit, — jatkoi noita riemuiten. — Neitsyt Maaria ja Hiisi ovat valinneet sinut aseekseen rankaisemaan Leton ritaria naisten kyynelten ja lasten ruikutusten tähden. Mutta aika ei vielä ole tullut, poikaseni, ei vielä tänään. Sinä tulet liian myöhään. Aurinko oli jo alhaalla taivaalla, kun Ljungarsin lapset ratsastivat Siverin majan ohitse.

— Pyhimykset varjelkoot, etten tulisi liian myöhään heitä pelastamaan, — vastasi Taavi. — Mutta mitä sinä heistä tiedät? Minkä neuvon voit minulle antaa?

Siveri sanoi: — Susia pyydetään hautoihin eikä jouhisatimiin. Jos tahdot kuin houkkio ennen iltaa riippua niiniköydessä Leton muureilla, niin ratsasta suoraa päätä perille ja kiiruhda, jos olet elämääsi kyllästynyt. Mutta jos tahdot pelastaa lapset, niin odota täällä, kunnes aurinko laskee tuolla kunnaalla näkyvän mustan kuusen taakse. Ratsasta sitten huoletta nuolen kantaman päähän Letosta, ja lapset tulevat sinua vastaan, silloin kuin vähimmin heitä odotat.

— Mutta nainen, joka äsken oli sinun luonasi, hän antaa meidät ilmi.

— Minä olen sitonut hänen jalkansa, — lausui Siveri halveksivaisesti, ikäänkuin Marjaana hänen taikakeinojensa vaikutuksesta olisi mennyt tainnoksiin. Näivettynyttä ruohoa, näivettynyttä ruohoa; antaa hänen maata!

Taavi ei kuitenkaan hennonnut jättää onnetonta avutta. Hän juoksi hakemaan vettä lähteestä mäenrinteeltä ja kostutti sillä nuoren naisen kalpeata otsaa, jonka valkeutta vielä kohotti tuuhea ja tavattoman kaunis tumma tukka. Hän virkosi vähitellen ja katseli Taavia epäilevin silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: — ansaitsenko minä, että joku ihmisolento osottaa minulle lempeyttä?

— Olet liiaksi heikko voidaksesi käydä, — sanoi Taavi hänelle. — Saat minulta hevosen lainaksi, jos tahdot paeta Leton ilkeän ritarin luota?

Marjaana nousi ylös ja hänen mieleensä muistui jotain. — Ei, — sanoi hän kiivaasti, — minun täytyy heti lähteä Lettoon. Sten herra on haavoittunut, eikä kukaan muu kuin minä osaa hänen haavaansa hoitaa.

— Kohteleeko Sten herra sitten niin hyvin sinua? — kysyi Taavi sääliväisesti, sillä hänellä oli syytä epäillä sitä.

— Se on yhdentekevää. Niin, kyllä hän osaa olla hyväkin, kun hän vain on terve. Minun täytyy lähteä takaisin, nyt kohta minun täytyy mennä Lettoon takaisin, Sten herra odottaa minua. — Ja näin sanoen hän yritti astua muutaman askeleen, mutta hän horjui ja olisi kaatunut, ellei Taavi olisi häntä tukenut.

— Näethän, ettei se käy päinsä, — sanoi Taavi ja vei hänet puoliväkisin pehmeälle nurmikolle, jossa hän levitti hevosloimen hänen allensa ja valmisti hänelle tuota pikaa mukavan lepopaikan. — Lepää tässä hiukan, kunnes olet vähän voimistunut, minä vien sinut sitten ritarin taloon takaisin.

Marjaanan täytyi vihdoinkin suostua tähän vastentahtoiseen odottamiseen, joka tuotti hänelle niin suurta levottomuutta. Toisinaan vain kuultiin hänen vielä valittelevan: — Ritari odottaa minua! Kuka hoitaa Sten kerran haavaa?

— Jospa hän olisi edes kahdenneksikymmenenneksi osaksi niin kaunis kuin minun Appuni, niin sanoisin, että olet tehnyt laupeuden työn, — lausui noita halveksivasti. — Mutta miksi täytyy toisen kukan kuihtua ennen kuin toisen? Kuivunutta ruohoa, kuivunutta ruohoa, eikä se kelpaa edes ensi kevääksi säästettäväksi!

15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin tapahtui.

Taavi neuvotteli seuralaistensa kanssa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että oli iltaa odotettava, ennenkuin yritettäisiin lähetä Lettoa. Tiedettiin, että vanha Siveri kantoi leppymätöntä vihaa Sten herraa kohtaan. Sen jutun kaikki tunsivat. Siveri oli erään Bo herran soturin leski; mies oli kaatunut taistelussa, ja heille jäi tytär, joka oli niin kaunis, ettei hänen vertaistansa tavattu seitsemässä pitäjässä. Silloin jo ihmiset sanoivat, että Siveri oli joka aamu hieronut tytärtänsä Appua karhun silmistä keitetyllä voiteella; se hänet niin kauniiksi teki. Mutta se ei estänyt, että Sten herra, taikka oikeammin hänen kätyrinsä, eräänä talvi-iltana tytön mennessä avannolta vettä noutamaan, tarttuivat häneen uumista kiinni, heittivät hänet hevosen selkään ja ratsastivat hänen kanssaan Leton kartanoon. Turhaan raappi äiti kyntensä rikki Leton kivimuuriin. Turhaan hän valitti Bo herralle, joka silloin oli sotatoimissa, ja Turun piispalle, jolla siihen aikaan oli muuta ajateltavaa. Appu oli kadonnut, ja Siveri asettui asumaan tuohon pahamaineiseen mökkiin, ollakseen lähempänä Lettoa. Mutta tästä ajasta alkaen tuli Siveri mielipuoleksi ja sekoitti kristillistä ja pakanallista taikauskoa yhteen, vaikka hänellä itse asiassa oli vain yksi ainoa ajatus, nimittäin miten hän voisi löytää kadonneen lapsensa ja kostaa Sten herralle. Mökin huono maine siirtyi luonnollisesti Siveriin itseensä ja hulluudessaankin hän käsitti sangen hyvin, että tämä maine oli hänen ainoa puolustuskeinonsa tässä vaarallisessa naapuristossa, jonka vuoksi hän ei ensinkään tahtonut sitä kieltääkkään.

Päivä kului. Hirvi-Jaakko ja nuo kaksi kylän nuorukaista paneutuivat makuulle metsikköön, ja sillä aikaa Taavi oli vartioimassa. Marjaana rukka istui vielä mäellä. Hän luuli aivan varmasti, että Siveri oli noitunut hänet ja hänen mielikuvituksensa voima oli niin suuri, että vaikka hän kärsimättömästi halusi päästä takaisin Leton hirmuvaltiaan luokse, hän ei kumminkaan voinut astua neljää askeltakaan, maahan vaipumatta.

Iltapäivällä tuli Letosta linnan soturi hakemaan Marjaanaa. Sten herra oli ankarasti käskenyt, että hänen piti heti rientää kotiin. Taavi kätkeytyi majaan, eikä tarvittu muuta kuin että Siveri meni uhkaellen tulijaa vastaan, niin hän pötki käpälämäkeen, uskaltamatta edes taaksensa katsoa. Useampia sanantuojia ei tullutkaan. Ensimäinen oli luultavasti kertomuksellaan pelottanut toiset, niin ettei kukaan enää halunnut häiritä pelottavaa noita-akkaa.

Vähitellen laski heinäkuun aurinko alemma taivaanrantaa kohti ja vihdoin se oli puolittain ehtinyt kunnaalla kasvavan synkän petäjän peittoon. Silloin varustautui pieni joukko lähtöön. Siveri rukoili vuoroin neitsyt Maariaa, vuoroin metsän jumalan Tapion emäntää suojelemaan heidän yritystään; Marjaana pantiin toisen irtonaisen hevosen selkään ja sitte lähdettiin matkaan.

Oikealla puolella valtatietä, joka johti sisäiseen Satakuntaan, kulki kurja ratsutie alas virran vartta myöten ja vei Lettoon. Metsä oli täällä niin tiheätä, että saattoi aivan huomaamatta lähestyä taloa noin nuolen kantahan päähän. Se olisi kuitenkin muuten tuskin ollut mahdollista, ellei Sten herra olisi ollut kykenemätön pitämään silmällä huolimatonta väkeään.

— Marjaana, — sanoi Taavi, joka tunsi syvää sääliä onnetonta naista kohtaan, — sinä voit nyt palata Sten herran taloon. Mutta jos tahdot seurata hyvää neuvoa, niin käänny mielemmin takaisin, ja ratsasta, minkä ehdit, Myllyrantaan, ja sitten minä pidän huolta siitä, että pääset muuttamaan niin kauaksi täältä, jottei Sten herra koskaan enää saa sinua valtoihinsa.

Marjaana hyppäsi hevosen selästä, ja riensi vastaamatta taloa kohti, ikäänkuin hän olisi itsekkin pelännyt, että hän antaisi vietellä itsensä pakoon. Hirvi-Jaakko katseli ihmeissään hänen jälkeensä, otti sitten aivan tyynesti jousensa ja pani nuolen kouruun, mutisten: — Tyhmä poika! Hän antaa meidät kaikki ilmi.

Taavi tarttui hänen käsivarteensa. — Anna jousen olla, kunnes sitä paremmin tarvitsemme, — sanoi hän. — Häpeä, Jaakko! Turvatonta naista!

— Sinun olisi pitänyt neuloa hänen kielensä kiinni, ennenkuin päästit hänet irti, — vastasi kalastaja suuttuneena. — Katsos vaan kuinka nopsasti hän luikertelee tuonne sudenpesään. Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikamiehet. Mitähän sinä nyt aiot tehdä?

Taavilla oli ollut hyvä aikaa valmistautua tähän kysymykseen, mutta sittenkin hän jäi vanhalle seuraajalleen vastauksen velkaan. Hän häpesi tunnustaa, että hän salaa luotti Siverin lupaukseen. — Täytyy odottaa yötä, — sanoi hän vihdoin, jotakin sanoakseen.

— Odottaa? Niin, odottaa kunnes koko vaapsahaisparvi ryntää niskaamme, — tiuskasi Jaakko. — Olinpa minä oikea pässinpää, kun tulin sinun kanssasi tänne, että halkinenäinen Sven saisi teurastaa minut kuin jouluporsaan ennen huomisaamua!

— Hiljaa, — sanoi Taavi, — tuolla tulee hän itse!

Sillä aikaa kuin toiset pitelivät hevosia kiinni, olivat Taavi ja Jaakko astuneet maahan, ja puitten ja pensaitten suojassa hiipineet kenenkään huomaamatta niin lähelle taloa kuin suinkin. Heidän edessään kohosi tuo yksinäinen, koko seudussa pelätty ja kammottu kartano taikka linna, jos sitä siksi tahtoo nimittää, vaikka Letto paljon vähemmän kuin Ljungars ansaitsi tätä kunnianimeä. Letto oli ruma ja rappeutunut rakennus, jykevistä hirsistä rakennettu saarelle keskelle virtaa, joka tällä kohdalla oli sangen vuolas. Kapeamman virranuoman yli kävi vitsaksilla liitetty kaarisilta, joka yhdisti saaren mantereesen. Ainoa varsinainen varustus, minkä saattoi nähdä, oli pieni neljän tai viiden kyynärän korkuinen kivimuuri, joka oli rakennettu saarelle juuri sillan eteen ja varustettu kapealla portilla, joka tällä hetkellä oli auki ja ilman puolustajaa. Nähtävästi Leton asukkaat etupäässä luottivat siltaansa, jonka helposti saattoi hajoittaa, niin pian kuin vihollinen tuli näkyviin, ja taas laskea ulos, kun vaara oli väistetty.

Tälle sillalle astui nyt vanha tuttavamme halkinenäinen Sven, ja talutti kuormahevosta. Tämä toimi olisi paremmin sopinut jollekin Myllyrannan ajomiehelle, kuin Leton rosvolle, sillä hevosen selkään oli sälytetty rauhallisia viljasäkkejä. Ei ollut lainkaan tavatonta, että nämät maantieritarit, juuri kun he olivat tehneet, taikka olivat aikeessa tehdä jonkin oikein ilkeän kujeen, näyttäytyivät aivan rauhallisiksi ja toivat jauhettavaa Myllyrannan myllyyn. Mutta he olivat siksi varovaisia, etteivät he koskaan lähteneet sellaiselle retkelle ilman riittävää miesvoimaa, ja ilman rautavuorisia lakkeja ja rautapaitoja nuttujensa alla. Se oli vain ihmeellistä, että Sven näytti lähtevän matkalle yksinänsä, ja heti sellaisen ilkityön jälkeen, joka varmaan oli herättänyt sitä suurempaa huomiota, kun se oli kohdannut Bo herran lapsia ja luostarin rauhoitettua omaisuutta.

— Kenenkähän merkillä nuo säkit lienevät merkityt, — kuiskasi Jaakko Taaville pensaassa. — Jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin ratsastamme heti samaa tietä takaisin kuin olemme tulleetkin. Sveniä ei ole hyvä peijata. Annanpa ajaa päälakeni yhtä paljaaksi, kuin kerjäläismunkin, ellei tuo ilkiö ole kätkenyt tusinan lurjuksia metsään selkämme taakse, ja nyt hän aikoo vietellä meitä sievästi satimeen.

— Ritari on haavoittunut, ja Sven on hänen oikea kätensä, — sanoi
Taavi mietiskellen. — Annetaan hänen tulla meidän ja noiden toisten
väliin, ja otetaan hänet sitten kiinni joko hengissä tai hengettömänä.
Hänet me otamme panttivangiksi Ljungarsin lasten varalta.

Näin sanoen Taavi hiipi takaisin odottavien ystäviensä luo antamaan heille tarpeellisia ohjauksia ja oli muutamien minuuttien kuluttua taaskin etumaisella paikallaan. Vanha kalastaja oli liian hidasluontoinen ruvetakseen vastustamaan tätä, vaikka se ei lainkaan ollut hänelle mieleen. Salaisena syynä siihen, että Taavin kumppanit, jotka olivat häntä niin paljoa vanhemmat, suostuivat alistumaan hänen valtansa alle, oli se, että luonto oli suonut Taaville niin paljon suuremmassa määrässä reippautta ja päättäväisyyttä, kuin Myllyrannan muille asukkaille.

Aurinko oli sillä välin laskenut, ja puitten varjot kävivät yhä tummemmiksi. Sven jatkoi hiljalleen matkaansa kaarisillan yli ja sitten metsään, monta kertaa salavihkaa katsahtaen taaksensa, ikäänkuin hän olisi pelännyt ritarin kartanoa enemmän, kuin sitä asumatonta seutua, jota kohti hän kulki näin myöhään illalla. Hän kulki aivan Taavin ja Jaakon ohi, mutta ei huomannut heitä. Jaakko pisti taaskin nuolen jouseensa, mutta Taavi tarttui jälleen hänen käsivarteensa kiinni. — Ei verta! Meidän täytyy saada hänet kiinni elävältä, — kuiskasi poika, vaikka hänen sydämensä sykki nuoruuden koko kiihkolla nähdessään tuon inhottavan rosvon, joka niin äskettäin oli polttanut hänen äitinsä talon ja ryöstänyt hänen turvattinsa.

Oli tärkeätä antaa Svenin rauhassa kulkea niin syvälle metsään, ettei häntä voitu talosta nähdä eikä kuulla, ja heti kun hän oli ehtinyt ohi, hiipivät Taavi ja Jaakko varovasti perässä. Antti ja Eljas olivat saaneet käskyn vetäytyä taaksepäin hevosineen ja siten pitkitettiin hiljaista takaa-ajoa, kunnes taas oli tultu Siverin mökin kohdalle.

Nyt oli aika tullut. Myllyrannan pieni parvi ryntäsi esiin kahdelta taholta yht'aikaa, etumaiset ratsain, takimaiset jalkaisin, ja sulkivat tien Sveniltä. — Antaudu, — huusi Taavi, — taikka muuten saavat korpit työtä tänä yönä Siverin mäellä!

— Mitä ihmettä? Ketä roistoja te olette, kun käytte ihmisten kimppuun aukealla maantiellä! — vastasi Sven aivan huolettomasti, torjuen tapparallaan neljää keihästä, jotka tähtäsivät hänen rautaista nuttuansa.

— Me olemme Myllyrannasta, — vastasi Taavi, voimatta kauemmin hillitä suuttumustaan. — Murhapolttajia ja lasten ryövääjiä me rankaisemme niinkuin he ansaitsevatkin ja jollet heti paikalla heitä pois aseitasi, niin lävistämme nuttusi.

— Neljä yhtä vastaan, se on sangen sopivaa parrattomille pojille, — ivaili Sven. — Vai tulette te Myllyrannasta? No sittenhän te voitte säästää vaivojani ja viedä säkkini myllyyn. — Näin sanoen hän irrotti säkit hevosen selästä ja nosti ne vasemmalla kädellään varovasti maahan, oikealla kädellään yhä torjuellen keihäitä.

— Pois paistinvartaasi! — huudahti Taavi raivostuneena ja tähtäsi kopeata rosvoa kohti voimakkaan iskun, samassa kuin Jaakko tarttui hänen toiseen jalkaansa aikoen vetää hänet alas hevosen selästä.

— Joutuupa sitä hyttysten käsiin näin iltahämyssä! — huusi Sven halveksivasti, torjui iskun ja antoi väkevän, hyvin opetetun hevosensa hypähtää taaksepäin, niin että se kaasi Jaakon maahan. Samassa lämähytti hän tapparansa varrella Anttia ja Eijasta korville, tarttui kuormahevosensa ohjiin, kannusti omaansa, ja ivallisesti nauraen hän ajoi täyttä nelistä hämmästyneiden ahdistajiensa käsistä.

Taavi, joka vielä oli jalkaisin, ei voinut ajaa häntä takaa, vaikka hänellä olisi ollut siihen haluakin, ja toiset seisoivat ällistyneinä ja puolitainnuksissa saamistansa aimo sivalluksista. He olivat joutuneet tekemisiin miehen kanssa, joka oli paljoa tottuneempi sellaisiin seikkailuihin kuin he, ja sentähden hän oli tehnyt kaikki heidän tuumansa tyhjiksi.

— Nyt minä ratsastan kotiin, — sanoi Jaakko äreästi. Hän oli mielestänsä jo tehnyt kylläksi tämän kunnian vuoksi.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja hämärä lisääntynyt. Taavi oli kumminkin lujasti päättänyt palata Lettoon, vaikka hänen täytyisi lähteä yksin, kun aivan äkkiarvaamatta tuttu ääni, joka tuntui tulevan maan alta, huusi hänen nimeään.

He olivat Siverin mökin edustalla. Ei kukaan voi moittia tuota oppimatonta poikaa siitä, että hän nyt luuli pahan hengen puhuttelevan häntä maan alta. Mutta kohta toisti vienompi ääni hänen nimensä samaan tukahutettuun tapaan, ikäänkuin olisi se tullut kaukaa syvyydestä.

— Birger, Beata! — huudahti hän. Kenties joutuivat he juuri tällä hetkellä Sten herran julmuuden uhreiksi, ja ehkäpä heidän hätähuutonsa etäisyydestä huolimatta kaikuivat hänen korvaansa.

Silloin hän näki hämärässä ne säkit, jotka Sven oli jättänyt tielle. Perin hämmästyksissään hän aukaisi nauhat, ja katso, nuo rakkaat, kauan kaivatut, kadonneet lapset hyppäsivät kuin vapauteen lasketut linnut ylös säkeistä ja heittäytyivät hänen kaulaansa!

16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he lopuksi joutuivat.

Taavin hämmästys, kun hän niin aavistamatta sai takaisin kadonneet turvattinsa, lisääntyi vielä melkoisesti, kun he vilkkaasti ja sikin sokin kertoivat, miten he olivat joutuneet tähän omituiseen asemaan. Kun he olivat heränneet ullakkohuoneessa, olivat he löytäneet puurovadin ja maitoruukun vierestänsä lattialta. Vasta sitten kun he olivat nauttineet hyvät herkut, oli Birgerin mieleen juolahtanut, että ruoka mahdollisesti oli myrkytettyä. Kaikeksi kauhistukseksi astui vielä halkinenäinen Sven samassa huoneesen, kantaen olallansa kahta tyhjää säkkiä. Lapset luulivat silloin, että heidän viimeinen hetkensä oli tullut ja koettivat saada tuon julman miehen sydäntä heltymään. Hän oli lohdutellut heitä lempein sanoin ja kertonut heille, että hän oli palvellut Ljungarsin linnassa heidän äitinsä aikana, mutta nyt hän palveli Sten herraa ja oli herransa käskystä tuonut heidät Lettoon, luullen, ettei heille siellä mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siihen hän ei enää voinut luottaa, ja siitä syystä hän tahtoi nyt auttaa heitä pakenemaan, heidän äitinsä tähden. Heidän piti vaan astua säkkeihin ja olla hyvällä mielellä. Hän lupasi asettaa niin, ettei kukaan epäilisi heidän pakoansa, ja kun se tulisi huomatuksi, niin luultaisiin, että he olisivat repineet reiän heikkoon kattoon ja kiivenneet niiniköyttä pitkin alas, jonka hän juuri sitä varten oli kiinnittänyt kattoon. Sitä paitsi oli hän tehnyt läven säkkeihin, niin että he saisivat pistää päänsä ulos, koska vaan halusivat, mutta hän varotti heitä tekemästä sitä ennenkuin he olisivat päässeet hyvän matkaa eteenpäin. Ja kun he pääsisivät takaisin Bo herran luo, niin hän pyysi heitä muistamaan halkinenäistä Sveniä. Ei voinut niin tarkoin tietää, milloin he voisivat palkita hänelle sen ystävyydentyön, jonka hän nyt teki heille henkensä uhalla.

— Ei Sven näyttänyt ollenkaan pahalta, kun hän puhui sitä meille, — virkahti Beata innokkaasti. — Hänet on kerran tuomittu hirtettäväksi siitä syystä, että hän ajoi Bo herran parhaan hevosen piloille suohon. Sillä kertaa äidin rukous pelasti hänen henkensä, eikä Sven ole niin julma kuin miltä hän näyttää. Hän muisti äitiämme ja auttoi meitä pakenemaan.

— En minä oikein uskonut häntä, — lisäsi Birger, — mutta mitä me olisimme tehneet? Me teimme niinkuin hän pyysi ja hän nosti meidät hartioillensa ja pani meidät hevosen selkään. — Minnekkä sinä näin myöhään menet, Sven? kysyivät miehet kartanolla. — Minä menen ystäviäni tervehtimään Myllyrantaan, vastasi Sven. — Oletko sinä hullu? sanoivat toiset; — missä on myllyntullisi? Silloin työnsi Sven pitkän sotatapparansa maahan, niin että se helisi ja sanoi: tässä on minun myllytullini! Mutta toiset nauroivat ja sanoivat: kyllä Sven tuo useamman säkin takaisin, kuin mitä hän viepi.

— Niin, — sanoi Beata, — me heiluimme niin hirveästi, kun riipuimme hevosen kyljessä, mutta minä en uskaltanut pistää päätäni ulos, ennenkuin kuulin sinun äänesi, Taavi!

— Ja nyt me ratsastamme Ljungarsiin, — lausui Birger. — Äitipuolemme tosin ei liene liioin suopea meille, mutta onhan siellä rehellinen Goliat, hän suojelee meitä kyllä, ja sitten olet sinä, Taavi, ja sinun äitisi ja Renata. Teidän täytyy nyt kaikkien muuttaa Ljungarsiin, kunnes isä tulee kotiin.

Taavi ei vastannut mitään. Hän tiesi paremmin, miten asian laita oli ja hänellä oli tuuma, jonka hän piti vastaiseksi salassa. Ei hetkeäkään ollut hukattavana, sillä ei voinut tietää koska Sten herra ja kavala Kukko, joka oli sataa vertaa Sveniä pahempi, huomaisivat kepposen ja silloin olisi Leton rosvojoukko heidän kintereillään. Lapset nostettiin heti heille varattujen hevosten selkään, Taavi tarttui Beatan hevosen ohjaksiin ja matkaa jatkettiin viipymättä.

Kauhuksensa pakolaiset kuulivat noita-akan kimakan äänen takanansa mäeltä huutavan: — Ajakaa, ajakaa, — huusi hän heidän jälkeensä, — ajakaa niin että kivet säkenöivät! Susi nukkuu, ja karhun pennut ryömivät ulos hänen luolastansa. Ajakaa! Ajakaa! Neitsyt Maaria istuu pilven reunalla ja kehrää pitkää, pitkää lankaa silkistä ja kullasta. Kun lanka valmistuu, kutovat maahiset siitä verkon, ja siitä tulee sudenverkko. Ajakaa, ajakaa! Pikemmin ajaa onni, nopeammin ajaa terveys ritarin talosta. Jo istuu Kivutar, tuskan tyttö, kaukana rautavuorella ja keittää kaikki hänen tekonsa vaskikattilassa, Kattila kuohuu yli reunojen, pihisee ruohikossa, se virtaa kuin tulipuro pitkin vuoren rinteitä. Aja, Taavi, aja, takanasi savu nousee, Leton työt suitsuavat taivasta kohti!

Ja hän seisoi iltahämärässä kunnaalla molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti, ikäänkuin loihtiakseen ukkosen esiin ja lauloi loitsua, joka kauan pysyi kansan muistossa ja nimitettiin

Siverin loitsurunoksi.

    Ukko ylinen jumala
    Työnnytti tulisen nuolen,
    Ampui vaskisen vasaman
    — Tulinuoli, minne lennät,
    Minne, vaskinen vasama?
    — Menen louhta louhtamahan,
    Kalliot katkomahan.
    — Ei kivi kipuja itke,
    Paasi vaivoja valita,
    Riennä rintahan inehmon,
    Ukkospoikien povehen,
    Heihin leima leimahuta,
    Iske heihin hiiden haava,
    Aseta ikuinen arpi,
    Vihan vimma viihtymätön!
    Oi on vaskinen vasama,
    Sinä paaduta sydämet,
    Sinä rinnat raukaisuta,
    Suet suista kankahalla,
    Korven kontiot kesytä.
    Oi Ukko ylijumala,
    Rakenna rajuinen ilma,
    Nosta suuri säiden voima,
    Salamasi säihkyttele,
    Lausuttele lausehesi.
    Ken suulla suurenteleksen,
    Hältä mahti murtukohon,
    Maan madoksi maatukohon.
    Yksi on ylijumala,
    Yksi valtias väkevä.

Siten purki mielipuoli kirouksiansa, kunnes hänen äänensä katosi etäisyyteen ja sekoittui yötuuleen, joka suhisi pitkien puitten latvoissa tien varrella. Taivas oli mennyt yhä enemmän pilveen, rajuilma oli tulossa, ja yö oli tähän vuodenaikaan nähden tavattoman pimeä. Ei mikään kuitenkaan olisi voinut olla suotuisampaa Taavin tuumille, sillä nyt hän saattoi kulkea aivan läheltä Ljungarsin linnaa, pelkäämättä, että tornin vartia tuntisi ja huutaisi heitä.

Tämän toiveen teki kuitenkin Birger turhaksi, joka, nähdessään että Taavi pysähtämättä ratsasti nostosillan ohitse, huusi hänelle, että hän ajoi väärään; he olivat nyt muka perillä ja pitäisi pysäyttää ja ilmoittaa heidän tuloansa.

— Tahdotko saattaa meidät kaikki onnettomiksi? — kuiskasi Taavi kiirehtien seuruetta.

— Mutta minä tahdon puhua Goliatin kanssa; hän kyllä suojelee meitä, — jatkoi poika itsepäisesti.

— Goliat istuu vangittuna linnan syvimmässä holvissa eikä voi auttaa meitä, ei sinua eikä minua. Mutta yhden minä tiedän, joka on valveilla, ja hänen ohitsensa meidän on paras ratsastaa, — vastasi Taavi.

Birger vaikeni. Mutta kovaksi onneksi oli se jo liian myöhäistä. Vartia oli luultavasti tuntenut hänen äänensä, sillä muurilta kuului huutoja ja hämärässä nähtiin ihmishaamuja kiireesti häärivän siellä.

— Nyt minä toivon, että Siverin sanat toteutuisivat ja me voisimme ratsastaa, niin että kivet kipinöisivät, — huudahti Taavi, ja hänen pelkonsa tarttui pian koko seuraan. Ajettiin niin nopeaan kuin suinkin voitiin noita kankeita myllykoneja saada menemään, mutta he eivät olleet ehtineet vielä puolitiehenkään Myllyrantaan, kun jo Taavin tottuneet korvat kuulivat hevosten kopinaa takaapäin. Onneksi olivat pakolaiset vielä sen verran edellä, että he ehtivät pujahtaa läheiseen metsään. He valitsivat ainoan keinon, mikä heillä vielä oli tarjona, astuivat alas hevosten selästä, päästivät ne irti omin päin hakemaan kotiansa, ja poikkesivat kiireesti tieltä raivaamattomaan metsään, missä ei ollut helppo heitä löytää ja ajaa takaa.

Pian kuulivatkin he iloksensa ratsumiesten laukkaavan ohi, ja kiiruhtivat Myllyrannan irtonaisten hevosten jäljissä, jotka saivat jalat allensa, kun he yöilmassa tunsivat tuttujen syöttöhakojen heinän tuoksun. Silminnähtävästi ratsastajat olivat Ljungarsista, ja Ursula rouva oli varmaan lähettänyt heidät hakemaan lapsia takaisin linnaan. Mutta tätä Taavi tahtoi ehkäistä ja suunnitteli mielessänsä, miten hän veisi heidät sellaiseen turvapaikkaan, jonne heidän epäiltävän ja pelätyn äitipuolensa käsi ei enää ulottuisi.

Silloin rupesi tuulemaan ja satamaan. Etäältä kuului heikko ukkosen ääni, ja siellä täällä kuusien välistä näkyi salama välähtävän mustaa pilviseinää vasten. Hirvi-Jaakko mutisi, että sitä hän oli jo kauan odottanutkin. Sitä ei muka koskaan puuttunut, kun Ljungarsin väki oli seikkailuretkillä.

Taavi otti Beatan syliinsä ja kuljetti pientä joukkoansa yksinäisiä metsäpolkuja pitkin Myllyrantaa kohti. Mutta sen sijaan että hän olisi lähestynyt kylää, missä ratsumiehet turhaan etsiskelivät, vei poika joukkonsa kiertoteitse kylän ohitse ja tuli siten virran rantaan kappaleen matkaa lohipatojen alapuolelle. Täällä hän kuiskasi jotakin Jaakolle korvaan ja lähetti luotaan pienen armeijansa, joka tähän asti oli uskollisesti häntä seurannut sekä vaaroissa että vastuksissa.

— Vie äidille terveiset, — sanoi hän, — ja kiellä häntä huolehtimasta! Hän saapi meistä tietoja sieltä, mistä Leton vainukoirat eivät löydä meitä, eivätkä Ljungarsin haukat havaitse.

— Minnekkähän hän aikonee laahata heidät, — ärisi Jaakko palatessaan kylään molempien nuorukaisten kanssa. — Ikäänkuin Bo herran lapset olisivat kissanpoikasia joita voi langan pätkällä viekotella ja pistää minne van haluaa, niiden sätkyttelemättä takakäpäliään! Mutta semmoista se on, kun pojat ovat ymmärtävinään enemmän kuin aikaihmiset ja sekaantuvat asioihin, joita he eivät käsitä.

Jaakko oli yksi niitä, jotka voimatta itse tehdä ripeätä päätöstä, eivät voi sietää, että joku toinen rohkeasti tarttuu asioitten kulkuun, mutta seuraavat sittenkin, joskin vastahakoisesti lujempaa tahtoa, melkeinpä kuin härkä, joka sarvistaan sidottuna työrattaihin, vastaanponnistellen ja mylvien seuraa johtajaansa vaikka minne, yksin teurastuspenkkiinkin. Nyt oli Jaakko saanut sarvensa irti, mutta hän oli tottunut puskemaan ja oikeaan suomalaiseen tapaan hän tunsi vasta silloin, kun hän oli päässyt vapaaksi riippuvaisesta asemastansa, nöyryytystä siitä, että hän oli antanut pojan käskeä itseänsä. Nyt oli hänen vuoronsa käskeä: hän ojensi selkänsä suoraksi ja marssi voittoisan sotapäällikön juhlallisilla askelilla takaisin Myllyrantaan.

Virran rannalla oli vanha rappeutunut nuottakota, josta kalastajat etsivät katon suojaa, kun he monena lokakuun pimeänä ja sateisena yönä vetivät siikanuottaa. Tähän yksinäiseen ja kätkettyyn suojukseen vei Taavi turvattinsa. Täällä heillä oli tarjona mitä he kipeimmin kaipasivat: varma piilopaikka, sateensuoja sekä pehmeä ja kuiva nuottavuode. Nuotat riippuivat siellä leveissä ja syvissä poimuissa, ja he laskivat takimaiset alas ja levittivät ne vuoteeksi. Kalastajat voivat vakuuttaa, että moni on saanut maata huonommalla vuoteella märällä ilmalla, eivätkä lapset tarvinneetkaan liiallisia houkutuksia tyytyäksensä siihen, mitä talo tarjosi. He haukkasinet hiukan Taavin eväästä ja rupesivat sitte levolle.

Mutta heidän nuori suojeliansa — itsekkin vielä miltei lapsi —, joka oli ottanut tuon tärkeän toimen tehtaaksensa, päätti vartioida nuottakodan ovella. Ukkonen oli laannut, mutta sade vuosi vielä virtanaan ja hurja myrskytuuli taivutteli koivujen latvoja, pauhullansa yhtyen kosken kohinaan. Kerran oli Taavi näkevinänsä Ljungarsin valkoisen tytön leijailevan kosken yläpuolella. Mutta se olikin vain veden vaahtia, joka pirskui kiviä vasten ja kimalteli omituisesti nousevan aamuruskon ensi säteissä.

17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui sekä ystävien että vihamiesten pariin.

Taavi ja hänen turvattinsa pysyivät neljä yötä ja neljä päivää syrjäisessä suojapaikassaan piilossa. Sinä aikana varusti heidän vanha ystävänsä Jaakko heitä öiseen aikaan kaikella, mitä he tarvitsivat, mutta hän ei ilmoittanut edes Myllyrannan ystävällisille, mutta puheliaille naisille heidän piilopaikkaansa. Taavi oli varmuuden vuoksi irroittanut muutamia hirsiä nuottakodan permannosta ja niiden alle tehnyt komeron, johon kaikki kolme mahtuivat, jos vaara heitä uhkasi. Onneksi pääsivät pakolaiset vain pienellä pelästymisellä. Vakoilevia ratsumiehiä, milloin Sten herran, milloin Ursula rouvan väkeä, samoili seudussa ristin rastin ja he lähestyivät pari kertaa nuottakotaakin. Mutta vilkaistuaan sinne sisään ja nähtyään sen autioksi, he taas ratsastivat tiehensä ja jatkoivat etsimistänsä metsissä. Ettei se heille onnistunut on helppo arvata, ja muutamia päiviä harjoitettuaan pikku vierailuansa kylässä kaikenmoisten tekosyiden nojalla ja anastettuansa kaikki, mitä käsiinsä saivat, he vihdoinkin lähtivät kotiinsa ilmoittamaan turhasta etsinnästään.

Neljäntenä yönä heidän tultuansa piilopaikkaansa virran varrelle, toi Jaakko sen ilosanoman, että tie oli vapaa. Hänellä oli mukanansa talonpoikaispukuja ja puhtaita liinavaatteita lapsille sekä voita, leipää, kutunjuustoa, lohta ja maitoa Inkerin ruoka-aitasta. Samalla kertaa hän toi vähän Turun rahaa Inkerin ja Renatan pienistä säästövaroistakin sekä kolme hevosta, ilmoittaen, minnekkä ne saisi jättää perille tullessa. Ne olivat tosin kylän huonoimmat hevoset, yksi oli ontuva, toinen satulan lyöttämä, kolmas paha pattikontti. Sillä Sten herran väki oli ottanut paraimmat hevoset ja jäljelle jääneistä tarvittiin vetojuhdat maanviljelyksen tarpeihin. Joka tapauksessa oli apu tervetullut ja lapset erosivat vanhasta liittolaisestaan hellästi puristaen hänen kättänsä. Turvautuen Jumalaan, pyhään Henrikkiin ja pyhään Priittaan he lähtivät öiselle matkalleen virran vartta pitkin länteenpäin Ulvilan kaupunkia kohti.

Vaikka pakolaiset olisivat voineetkin turvallisuuttaan alttiiksi panematta kulkea kuin muut matkustajat, eivät he sittenkään olisi tiellänsä tavanneet kyytihevosia eikä kestikievareita, sillä siihen aikaan ei tunnettu sellaisia mukavuuksia. He sanoivat olevansa orpolapsia, matkalla erään kaukaisen sukulaisen luo, ja he poikkesivat milloin mihinkin taloon tai kylään tien varrelle. Koska seutu lähempänä rannikkoa oli tiheämmin asuttu ja tie samassa määrässä turvallisempi sissien ja rosvojen hyökkäyksiltä, jotka häiritsivät ylimaan seutuja, päättyi matka enemmittä vaaroitta.

Pyhän Henrikin saarnahuoneessa Ylistaron kylässä pitivät he hartaushetkensä ja antoivat hurskaan lahjan kuparimaljaan, joka oli siellä esillä köyhien toivioretkeläisten hyväksi, ja jo seuraavana päivänä illalla he saapuivat Ulvilan kaupunkiin.

Nykyisestä rikkaasta ja uhkeasta Porista ei tämän kertomuksen aikana ollut edes nimeäkään. [Pori oli kuninkaankartano, joka sijaitsi luoteesen päin silloisesta kaupungista, ja vasta vuonna 1558 Juhana herttuan toimesta muutettiin kaupunki lähemmä satamaa ja sai sittemmin nimensä kartanosta.] Mutta jo kaksi sataa vuotta aikasemmin oli Kokemäen joen väkirikkaalla rannalla, Ylistaron kylässä, viisi penikulmaa kaakkoon päin nykyisestä Porista, vanha kaupunki tai kauppala, jota nimitettiin Teljän kaupungiksi. Se oli sittemmin muutettu lähemmäksi rannikkoa ja saanut nimeksensä Ulvilan Olavi pyhimyksen mukaan. Koska tällä seudulla oli runsaasti laivanrakennusaineita ja turkiksia, oli Ulvila Albrecht kuninkaalta ja seuraavilta hallitsioilta saanut edullisempia kauppaoikeuksia, kuin mikään muu Suomen kauppakaupunki, Turkua lukuunottamatta. Unioonin aikana se olikin siihen määrään vaurastunut, että Tukholma rupesi sitä kadehtimaan ja sai aikaan sen, että valtionhoitaja Sten Sture vanhempi supisti Ulvilan vanhoja kauppaetuja. Tämä tapahtui vuonna 1502, ja siitä ajasta aikain vähentyi kaupungin entinen varallisuus melkoisesti. Vieläkin se korjaili ja keräili, mitä valtava virta toi sinne muassaan, mutta nämät tuotteet olivat nykyään vietävät Turkuun tai Tukholmaan, ja koska molemmat nämät kaupungit olivat joutuneet rappiolle sisällisten sotien kautta, eivät ne voineet edes omaksi hyödyksensä käyttää sitä vientitavaraa, jota Ulvila parkaa niin kohtuuttomasti pakotettiin niille tarjoamaan.

Lasten tullessa kaupunkiin, saattoikin siellä kaikkialla nähdä alkavan rappeutumisen merkkejä. He ratsastivat kaupunkiin ahtaita ja vääriä katuja pitkin. Rakennukset olivat aikaan nähden sangen kauniit ja hyvin rakennetut, kaikki yksikerroksisia, päädyt kadun puolella; huoneita ei niissä ollut kuin kauppapuoti, tupa ja kamari. Suurempaa ylellisyyttä ei vielä silloin, ja kauvan jälkeenkäänpäin Suomessa tunnettu. Rannassa oli kosolta aittoja, laivaveistämöitä ja säilytyspaikkoja, joissa oli lahonnutta, lastaamatta jäänyttä puutavaraa. Veistämöt ja aitat olivat enimmäkseen tyhjinä, liike kaduilla oli vähäinen eikä sinnepäinkään sama kuin kaupungin vaurauden aikana. Yhdestä veistämöstä vain kuului vielä kirveeniskuja ja vasaranlyöntejä, mutta ei sielläkään työskennelty Ulvilan omaa laivastoa varten. Uusi valtionhoitaja oli Ivar Flemingin, Kokemäen kartanon, kautta tilannut muutamia kuljetus- ja sotalaivoja, jotka olivat aiotut silloisina vaarallisina aikoina vahvistamaan valtakunnan laivastoa tanskalaisia vastaan.

Ensi kertaa Taavi ja hänen nuoret ystävänsä näkivät kaupungin. Niin vähäpätöiseltä kuin Ulvila olisi näyttänytkin uudempien aikojen ja toisien katselioitten silmissä, niin olivat nämät kapeat, likaiset kadut, lukuisat rakennukset, joista isoimmat olivat varustetut oikeilla savupiipuilla ja muutamat pienillä lasi-ikkunoillakin, niin ihan uutta metsäseutujen kokemattomille lapsosille, etteivät he ihmeissään ja ällistyksissään tienneet, minnepäin kääntyä. Erittäinkin herättivät myymälät heissä suurta ihmetystä. Useimmat olivat hyvin yksinkertaisia, pieni suojus vain talon kadunpuoleisessa päässä, johon oli ripustettu tai levitetty esille halukkaiden ostajien houkuttelemiseksi kaikenmoisia hyödyllisiä, mutta koruttomia esineitä, kuten saviastioita, satuloita ja hihnoja, vaski- ja tina-astioita, kirveitä ja veitsiä, naskaleita ja höyliä, anturanahkaa ja rukkasia, Ruotsin liinaa, saukonnahkaisia röijyjä, sukkia ja lammasnahkaisia takkeja, hamppua, suolaa, pippuria, tulikiveä ja kaikenlaista muuta tavaraa. Kalleimpia mutta samalla harvinaisimpia tavaroita olivat flandrilaiset verat, joita tänne asettuneet saksalaiset kauppiaat olivat tuottaneet, sitä paitsi kaikenlajisia aseita aatelistoa ja huoveja varten, joilla oli varaa tai halua hankkia itsellensä parempaa tämänlaatuista tavaraa. Hunajaa oli kaupan sekä suuremmissa että pienemmissä ruukuissa, samoinkuin palsamia ja suitsutusainetta. Harvoin puuttui hyvinvarustetuista puodeista suurempia sekä pienempiä vahakynttilöitä, joita hartaat seurakuntalaiset käyttivät jumalanpalveluksissa, kaikenlaisia ja monenhintaisia rukousnauhoja suuriarvoisista kalleuksista alkaen, joissa helmet olivat kullasta, hopeasta, helmistä ja merenkullasta, aina sellaisiin saakka, joita köyhäkin rovollansa saattoi lunastaa ja joihin oli pujoteltu värillisiä puukuulia, pähkinöitä tai kirsikan sydämiä; sitä paitsi vielä ristiinnaulitun ja pyhäin kuvia, suurempia ja pienempiä ynnä monenlaatuisia: hopeaisia, vaskisia, puisia tai savisia, pergamentille painettuja ja kömpelöitä saksalaisia puupiirroksia. Ilman näitä esineitä ei kukaan tahtonut olla, ja kukin valitsi varansa ja aistinsa mukaan. Ei liioin ollut ainoatakaan myymälää, jonka ovella ei olisi ollut suojelevana kotijumalana neitsyt Maarian, pyhän Priitan, pyhän Olavin tai pyhän Henrikin kuvaa. Kylttejä oli monenmoisia, joissa kussakin oli suojeluspyhimyksen kuva, mutta ei ainoassakaan omistajan nimeä tai muita kirjoituksia. Ne olisivat olleet aivan tarpeettomia, sillä paitsi pappeja ja munkkeja ei kukaan olisi osannut lukea niitä, vielä vähemmin niitä kirjoittaa.

Beata ihastui niin kaikkeen tähän komeuteen, varsinkin helminauhoihin ja hunajaruukkuihin, että hän päästi ohjakset irralleen ja antoi hevosen mennä, minne tahtoi. Taavin ja Birgerin konit arvelivat voivansa seurata toverinsa esimerkkiä, ja ne kaikki poikkesivat omin päinsä eräälle pihalle, missä näkivät kuusi tai seitsemän muuta hevosta heinäkasan ja muutamien kaurapussien ympärillä, ja missä näytti tarjoutuvan lepoa matkan vaivoista.

Tuskin olivat matkustajamme päässeet pihalle, kun Taavi, joka ensiksi virkosi ihmetyksestänsä, oli tuntevinansa lyhytkasvuisen, hoikan ja kavalannäköisen miehen, joka tarkkaavasti katseli häntä vanhan talon ikkunareiästä.

— Tulkaa pian pois täältä toivioretkeläisten majataloon, — sanoi hän ja käänsi pikaisesti hevosensa kadulle päin. — Inkeri oli neuvonut heille tämän majatalon, johon sekä luostarin väki että hartaat toivioretkeläiset tavallisesti poikkesivat, ja jonka emäntä oli hänen sukulaisensa.

Beata ja Birger vitkastelivat. Heidän mielestään saattoi kaupungissa hakea majataloa, mistä vain halutti. — Tulkaa! — toisti Taavi kiivaasti; — minä näin jonkun tuolla, joka huomasi meidät, pahimman, jonka voimme täällä tavata; se oli Kukko, Sten herran vakooja. Hän on arvannut minne me suuntasimme matkamme ja on varmaan ratsastanut edeltäpäin ottaakseen meidät täällä kiinni.

Tämä nimi jo riitti peloittamaan lapset pakoon. Ulvila, joka äsken näytti heistä niin ihmeelliseltä ja ihastuttavalta, tuntui nyt ainoastaan pelottavalta, sitten kun he niin äkkiarvaamatta olivat tavanneet siellä vaarallisimman takaa-ajajansa. Mistä he nyt saisivat varman turvapaikan? He kyselivät tietä toivioretkeläisten majataloon; heitä neuvottiin kaupungin toiseen päähän. He kiirehdyttivät vastahakoisia hevosiansa ja ravasivat aika vauhtia osotettuun suuntaan.

Mutta kadut, niinkuin jo sanoimme, olivat kovin kapeat, ja oli kielletty ajamasta kovaa vauhtia kaupungissa, joka olikin sangen tarpeellinen kielto. Pakolaisillamme ei ollut aavistustakaan siitä, ja Birger ja Beata, jotka eivät liioin olleet taitavia ratsastajia, eivät osanneet välttää eteensattuvia esineitä, ja seurauksena oli, että he ajoivat milloin minkin yli, joka heidän tiellensä sattui. Missä kirkui akka, jonka maitokiulun he olivat kaataneet, tuolla savenvalaja, jonka saviastia oli rikki lyöty. Lopuksi olivat he ajamaisillaan kumoon erään mahtavan ja hartiakkaan henkilön, joka tuntien loukkaamattoman arvonsa, vaelsi huolettomana heidän edellänsä, aavistamatta sitä vaaraa joka ratsastajien varomattomuuden takia oli uhkaamassa hänen leveätä selkäänsä.

— Mitä nyt, hävyttömät katupojat, ettekö näe, että ihmisiä kulkee edellänne? — karjasi mies äkäisesti katsoen taaksensa ja huomaten että hänen kaunis sininen sarkanuttunsa, jossa oli nahkakölteri rinnalla ja miekka vyöllä, oli katuliassa.

— Mestari Gervasius! Mestari Gervasius! — huudahti Taavi, kovin iloissaan tästä toisesta aavistamattomasta kohtaamisesta.

— Sinäkö se oletkin, veijari? — ärähti vanha tuttumme, luostarin vouti, jonka mielessä yhtymisen iloa jonkun verran hämmensi tunto selkäänsä sattuneesta töytäyksestä. — Eikö sinulla ole parempaa tehtävää kuin ajella hullun tavoin pitkin Ulvilan katuja?

— Älkää olko vihainen! — pyysi poika hartaasti. — Kaikkien pyhimysten nimessä, mestari, suojelkaa Ljungarsin lapsia, sillä tuolla kadun toisessa päässä on Sten herran väkeä, jotka ovat tulleet meitä takaa-ajamaan!

18. Kuinka mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä sitten vielä tapahtui.

Kohta kun mestari Gervasius näki Sten herran miehet, jotka tulivat ratsastaen kadun toisessa päässä, niin hän joudutti askeleitaan ja sai siten pakolaiset viedyksi "toivioretkeläisten majataloon", jossa hän tavallisesti itsekkin asui kaupungissa käydessään. Majatalon pihan ympärille oli, niinkuin useimmissa muissakin Ulvilan taloissa, rakennettu korkea aita, ja sen portin päällä komeili muodoton, kaikenmoisilla aistittomilla koruilla koristeltu pyhimyksenkuva, joka oli kuvaavinaan pyhää Birgittaa. Sen oli määrä osottaa, että paikka oli aiottu lepopaikaksi niille hartaille ihmisille, jotka sisä- ja pohjoisosista maata vaelsivat Turun tuomiokirkkoon tai Naantalin luostariin. Mutta jos joku luuli että majatalossa vallitsi luostarimainen hiljaisuus ja äänettömyys, niin hän pettyi suuresti, sillä kartano oli täynnä väkeä ja sieltä kuului niin kova hälinä, että se enemmän muistutti metelistä markkinaelämää, kuin toivioretkeläisten rauhallista lepopaikkaa pyhiinvaellusmatkallansa.

Keskellä kartanoa seisoi lyhyt, paksu dominikaanimunkki paljain päin, likaisessa mustasta kamlottikankaasta tehdyssä kaavussa, nuora vyöllä, niinkuin kerjäläismunkkien oli tapa pukeutua, ja tarjoili kaupaksi omituista tavaraa, jota hän säilytti lujasti raudoitetussa arkussa valjaista päästetyillä rattaillansa. Päättäen hänen murtavasta puheestansa, oli arvoisa isä ulkomaalainen, luultavasti saksalainen, mutta hän oli oppinut suomea sokertamaan ja muutamia ruotsin sanoja, joita hän ahkerasti käytti yhdessä latinalaisten sujuvien lauseparsien kanssa, jota rahvas silloin kunnioitti yhtä paljon, ellei enemmänkin, kuin moni nykyään vanhan virsikirjan suomea. Hänellä oli sitäpaitsi tulkki mukanansa, rappiolle joutunut saksalainen rihkamakauppias Müller, joka kilvan munkin kanssa ylisteli tavaraa ihmettelevälle joukolle, jolle tällaiset markkinat näkyivät olevan jotakin aivan outoa.

Benedicite, filii, pagani atque barbari, imo barbarissimi, et vos quoque, filiae et mulieres stupidissimae! [Jumala siunatkoon teitä, pakanat!] — huusi munkki sujuvalla saarnannuotilla, varmana siitä, että hänen latinankielisiä haukkumasanojansa pidettäisiin yhtä mieltä-ylentävinä, kuin ne olivat käsittämättömiä. — Kuka tahto osta se autuus sen pienen maallisen kultan und hopjan edest, för gold und silfver, se tulkko kiirust, per Sanctum Petrum, ostama margaritas ex profundo suibus. Se ise ja eiti huutta in purgatorio misericordia. [Ostamaan omaisilleen helmiä syvyydestä. Isä ja äiti huutavat kiirastulessa sääliväisyyttä.] Und se piene Turku pfennig osta ne vappaks; se piene pala hopja vapatta kuolluit ja elävit, syntynei ja syntymättömi, päistikka gerad ins himmelrike! Per sanctum Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum et in gloriam sanctae virginis, salvete animas! [Pyhän Dominicuksen, Olavin, Eerikin, Henrikin ja pyhän neitsyen kunnian tähden; pelastakaa heidän sielunsa.]

— Hän sanoo, — tulkitsi rihkamakauppias vapaasti suomentaen, — että Rooman pyhä isä armahtaa hurskaita lapsiansa täällä pohjolassa ja lähettää heille autuuden halvasta hinnasta. Täällä te voitte pienellä rovolla pelastaa isänne ja äitinne kiirastulesta, ja pienellä hopearahalla te voitte ostaa kaikki synnit anteeksi sekä itsellenne että kelle tahansa, sekä kuolleille että eläville, syntyneille ja syntymättömille, tarvitsematta ripittää itseänne Turussa tai Naantalissa, missä munkit teitä nylkevät ja pettävät. Voivatko he teitä auttaa? Eivät voi, yhtä vähän kuin nilkku akka voi kengittää äksyä hevosta. Per sanctnm Dominicum, Olavum, Ericum, Henricum, Brigittam, Parasitum ja niin edespäin, ja niin edespäin, salpeter spradibas!

— Kuulkaa, kuulkaa, hyvät ihmiset! Niin totta kuin minä olen kunniallinen mies, olette te joutuneet tekemisiin valehteliain ja petturien kanssa, jotka teitä ryöstävät ja riistävät, niin, he ovat susia lammasten vaatteissa, jotka häpeämättömästi panettelevat meidän pyhiä isiämme Turussa ja Naantalissa! — huusi nyt pontevalla äänellä mestari Gervasius. Hän oli yhtä suuresti hämmästyneenä kuin vihastuneena kuunnellut tätä julkeata puhetta ja arveli, että hänen puoleksi hengellinen arvonsa luostarin taloudenhoitajana valtuutti hänet pitämään esimiestensä puolta. Mahdollista on myös, että tuo tarmokas vouti, vaikkei hän ollutkaan oikeutettu siihen mestarin eli maisterin arvonimeen, jolla hänen alaisensa häntä kunnioittivat, oli sivumennen sen verran oppinut latinaa, että hän huomasi, millä vähän sopivalla tavalla häpeemätön kerjäläismunkki ja hänen arvoisa toverinsa käyttivät tätä kieltä. Jätämme sanomatta, eikö hänen oikeutettu suuttumuksensa johtunut samalla siitä sopimattomasta kilpailusta, jolla anekauppias uhkasi ryöstää luostarilta yhden sen paraimmista tulolähteistä.

Hänen ankara vastalauseensa tekikin tehtävänsä. Suurin osa kokoontuneesta kansasta tunsi syvää kunnioitusta luostaria ja tuomiokirkkoa kohtaan, ja sentähden tulkin hyökkäys pyhiä isiä vastaan enemmän vahingoitti kuin hyödytti hänen asiaansa. Väki rupesi jo vetäytymään pois, huutaen, että vouti oli oikeassa ja että kerjäläismunkki olisi ajettava ulos portista. Toiset taas, joiden silmissä katolinen kirkko väärinkäytöksiensä vuoksi oli kadottanut kaiken arvonsa, näyttivät haluavan pitää munkin puolta, vain siksi että heitä huvitti nähdä kahden niin suuren kirkollisen mahtimiehen, kuin voudin ja anekauppiaan, rupeavan tukkanuottasille. Väkijoukko jakaantui huutaen, meluten ja elämöiden, kahteen puolueesen. Mutta kun useimmat näyttivät yhtyvän mestari Gervasiukseen, olisi voitto nähtävästi kallistunut hänen puolellensa, jollei hänen säikähtämätön vastustajansa olisi ratkaisevalla mahtitempulla kääntänyt asiata päinvastaiseksi, joten voitto yhtäkkiä siirtyi roomalaiselle puolelle.

Pieni munkki kiipesi näet rattaillensa, niin että hän näkyi kaikkien muitten yli, ja veti juhlallisesti esille suuren pärmäkirjan, jossa riippui monta keltaista ja punaista vahasinettiä, ylinnä paavin suuri sinetti ikäänkuin täysikuu taivaanlaella. Ja nyt tulvaili tuon kaunopuheisen isän huulilta loukkaantuneen hengellisen arvon koko voimalla latinaa, saksaa ja suomea, enimmin toki latinaa, ja tulkki oli heti valmis omalla tavallansa kääntämään tätä sanatulvaa. Hän uhkasi kirkon pannalla sekä ajallisella ja ijankaikkisella kirouksella kaikkia niitä, jotka uskalsivat epäillä tätä kieltämätöntä asiakirjaa, jonka pyhä isä korkeanomakätisesti oli allekirjoittanut. Se oli siis siihen määrään pyhä, että hänen mielestänsä heidän pitäisi suudella hiekkaa niiden kärryjen pyörien alta, jotka olivat saaneet kunnian kuljettaa tätä ihmeteltävää asiakirjaa ja niin arvokasta henkilöä, kuin paavin lähettilästä. — Mutta tässä, — jatkoi tulkki, sovittaen sanansa kuulioitten mukaan, — tässä seisotte te kuin elukat ja mulkoilette aurinkoa, vaikka taivaan lintusetkin osottavat kunnioitustansa sille, jolle kaikki valta on annettu sitoa ja päästää maan päällä. Ymmärrättekö, pöllöpäät? Salibassi farifas!

Viimeinen todistus oli taitavasti temmattu niin sanoaksemme tuulesta, sillä samassa maahan varisseet jyvät viekottelivat koko parven varpusia rattaitten ympärille. Enempää ei tarvittukaan lisäämään pärmäkirjan vastustamatonta vaikutusta, pärmäkirjan, joka oli itse Rooman; paavin allekirjoittama, ja tämän valtahan oli uskonkappale, sitä enemmän uskottu ja kunnioitettu, mitä etäämpänä Roomasta oltiin. Uskonpuhdistuksen historian ajoilta tiedetäänkin, että paavi Leo X, joka lähetti anekauppiaansa kokoilemaan varoja Pietarinkirkon rakentamista varten Roomaan, sai suurimmat tulonsa etäisimmistä maista. Täällä tämä kaupustelu, aivan uusi ja tuntematon kun se oli, vähäksi aikaa ällistytti rahvaan mielet uskomattomalla julkeudellansa, mutta samalla se toi myöskin tavattoman hävyttömyytensä takia uskonpuhdistuksen jäljessänsä.

Mestari Gervasius näki nyt, että hänen puoluelaisensa hänet äkkiä hylkäsivät ja tulvailivat joukottain anekauppiaan luo suutelemaan hänen käsiänsä ja hänen likaisen kaapunsa liepeitä. Lempeänä ja anteeksiantavana paimenena munkki soi heille tämän oikeuden ja saivatpa vielä muutamat valitut osakseen sen kadehdittavan onnen, että heidän sallittiin suudella tuon kallisarvoisen asiakirjan takapuolta, tietysti ei kuitenkaan ilmaiseksi, vaan oli siitä suuresta armosta suoritettava runsaat antimet kirkolle. Nämät lahjat sekä anekirjojen hinnat kilahtelivat suureen ja täysinäiseen kukkaroon, joka riippui nuorasta pyhän miehen vyötäisillä. Kauppa kävi ihmeen hyvin. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset kaivoivat kiireesti esille kaikki rahansa, niin, monet juoksivat kaupunkiin hakemaan tai lainaamaan toisilta enemmän rahaa, voidakseen lunastaa omaisensa kiirastulesta ja ostaa itsellensä synninpäästön pyhimysten ylimääräisten hyvien töiden perustuksella. Painetut liput, jotka sisälsivät paavin anteeksiannon latinan kielellä sekä neitsyt Maarian tai jonkun muun kirkon pyhimyksen kuvan, vaelsivat toinen toisensa perästä munkin kirstusta yhä kasvavaan kansajoukkoon, joka joutui vastustamattoman huumauksen valtaan. Kellä ei ollut rahaa, hän toi vaatteita, ruokatavaroita, aseita, työkaluja ja kaikkea, millä arveltiin olevan rahanarvoa, munkin kärryille, kerjäten kyynelsilmin synninpäästöä; vieläpä ne, joilla ei ollut mitään rahanarvoista, halusivat kilvan edes kosketella pyhiä anekirjoja. Vanhat akat ryömivät polvillaan rattaitten luoksi, saadakseen edes suudella pyhää maata pyörien alta ja äidit kurottelivat kirkuvia lapsiansa munkkiin päin rukoillen, että pyhän isän lähetti ainakin tekisi ristinmerkin heidän ylitsensä. Toiset, vähemmin hartaat, mutta yhtä taikauskoiset, tappelivat anekirjoista, repivät ne rikki ja säilyttivät palaset, siinä luulossa, että joka palassa piili ihmeitätekevä voima. Yhteen pihan nurkkaan oli istahtanut muutamia Fleming herran sotureita aitan portaille ja he pelasivat arpapeliä paavin kirjeistä, jotka siten kävivät kädestä käteen, kuten setelit meidän päivinämme, — pilkkaavia seteleitä, jotka vähäisen parannuksen ehdolla lupasivat omistajalle, vaikka hän olisi mitä paatunein konna, viattoman omantunnon ja taivaan autuuden!

Taavi ja hänen nuoret seuralaisensa joutuivat saman huumauksen valtaan kuin kaikki muutkin. He ottivat esille pienet matkarahansa, ja koettivat hekin tunkeutua esiin saadaksensa noita ihmeitätekeviä paperiliuskoja. Onneksi oli mestari Gervasiuksella, vaikka hän olikin suuresti hämmennyksissään, kun paavin sinetti hänet siten oli ryöstänyt aseettomaksi, vielä siksi suuri määrä harrasta virkaintoansa jäljellä, että hänen oli vaikea kateellisin ja tyytymättömin silmin jäädä katselemaan tuota julkeata muukalaista, joka kursailematta tempasi leivän Naantalin rippi-isien suusta. Hän koetti siksi päästä sievästi peräytymään, ja siihen hänellä olikin monta syytä. Hän huomasi näet pian, että Sten herran ratsumiehiä oli yhtynyt väkijoukkoon, ja koska oikeudenkäynti Ulvilassa oli yhtä horjuvalla kannalla kuin muissakin osissa maata, ei ollut takaamista, mitä näillä laista välittämättömillä veijareilla oli mielessä Ljungarsin lasten turmioksi.

Odottamaton tapaus, joka anekaupan aikana ei ollut niinkään harvinainen, tuli tässä pulassa voudin avuksi Pöyhistyneenä sitä suunnattomasta arvosta, jonka paavin sinetti oli hänelle tuottanut, rupesi munkki yhä häpeemättömämmin kaupittelemaan tavaraansa. Hän myi halvasta hinnasta synninpäästön, ei vain jo tehdyistä synneistä, vaan vielä niistäkin, joita vastedes aiottiin tehdä. Varsinkin soturit halusivat hartaasti tätä tavaraa, epäilemättä siinä toivossa, että talonpojat ja matkustajat saisivat monin kerroin korvata siitä maksetun hinnan. Kiusaus tuli yhä suuremmaksi. Mestari Gervasius, joka tunsi väkensä, huomasi salaisella vahingonilolla, kuinka Sten herran ratsumiehet, jotka olivat työntäytyneet aivan kärryjen luo, tuon tuostakin loivat ahneita silmäyksiä munkin täysinäiseen kukkaroon. Eikä hän pettynytkään. Yksi sotureista, joka oli tunnettu Nahkasiiven nimellä, rohkein ja neuvokkain koko rosvojoukosta lähinnä Stenin vakoilija Kukkoa, oli juuri ostanut itselleen päästökirjan vastedes kokonaisen kuukauden aikana tehtävistä synneistä. Mutta kun toverit, kenties tahallansa, tunkivat ja työnsivät minkä jaksoivat, oli Nahkasiipi kompastuvinaan kärryihin, samalla kuin hän oli poislähdössä. Langetessaan hän tarttui munkin kaapuun kiinni, veti hänet maahan ja kopeloitsi niin taitavasti hänen köysivyötään, että tuo raskas rahakukkaro sattui epähuomiosta siirtymään munkin vyöstä Nahkasiiven vahvoihin kouriin. Tuskin mies oli tämän runsaan saaliin saanut anastetuksi, niin hän ketterästi kuin kissa luikahti tiehensä toveriensa jalkojen välitse, työnsi syrjään kaikki, jotka olivat hänen tiellänsä, hyppäsi valmiina odottavan hevosensa selkään ja oli muutamassa sekunnissa kadonnut ällistyneen väkijoukon ja kirkuvan munkin näkyvistä.

Kauhea meteli nousi pihalla. Kaikki syöksivät sikin sokin, huutaen, että varas oli kiinni otettava, ja kaikista enimmin huusivat juuri Sten herran soturit ja samalla he ratsastivat toisten tielle ollen ajavinaan pahantekiää takaa ja estivät siten toisia häntä seuraamasta. Turhaan päästeli munkki, jolta niin häpeällisesti oli viety hänen runsas saaliinsa, kirkon hirmuisimpia pannansalamoita kaikilla tunnetuilla kielillä julkeata rosvoa ja koko tätä kurjaa ja harhaoppista maata vastaan. Turhaan yhtyi hänen kirouksiinsa akkojen ulvonta, lasten itku ja saksalaisen rihkamakauppiaan haukkumasanat. Varas oli poissa, poissa hurskaan isän koko suomalainen kolehti Rooman Pietarinkirkkoa varten, ja toistaiseksi ei hänellä ollut muuta jäljellä kuin toivo saada tappio pian korvatuksi uusilla kaupaksi tarjotuilla paperinipuilla.

Mestari Gervasius huomasi parhaaksi vetäytyä pois koko pelistä; hän sai vaivalla palveliansa käsiinsä, vei Taavin, Beatan ja Birgerin mukaansa, sekä hiipi kaikessa hiljaisuudessa rantaan, missä oli alus valmiina purjehtimaan hänen ja hänen keräämänsä luostariveron kanssa Naantaliin.

19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin.

Kauniina lauantaiaamuna heinäkuun lopulla armon vuonna 1512 purjehti se pieni alus, jossa mestari Gervasius ja Myllyrannan pakolaiset kulkivat, onnellisesti Naantalin satamaan ja laski laituriin, hiukan luostarin alapuolelle. Jos Taavin ja hänen ystäviensä mielestä Ulvila oli ollut kovin ihmeteltävä, niin nyt vielä suuremmassa määrässä heidän kunnioitustansa herätti muhkea luostarin kirkko sekä ne monet ja pitkät, sekä kiviset että puiset rakennukset, jotka kohosivat mäellä kirkon vasemmalla puolella ja muodostivat varsinaisen luostarin. Brigittalais-luostarikunnan sääntöjen mukaan oli luostarissa kaksi osastoa, toinen nunnia ja heidän abbedissaansa varten ja toinen munkkeja ja heidän ylikonfessoriansa eli yliripittäjäänsä varten. Kumpikin osasto oli kuitenkin eri rakennuksessa, ja nunnilla oli se etu, että heidän asuntonsa oli rakennettu kirkon yhteyteen, jotta messuja voitaisiin pitää kautta koko vuorokauden kaikkina vuoden aikoina.

Sataman oikealla puolella sijaitsi pieni kaupunki tai kauppala, joka oli melkoista laajempi ja varakkaampi kuin myöhempien aikojen Naantali. Siellä tarvittiin majataloja monelle hurskaalle ihmiselle, jotka tekivät toivioretkiä luostariin kaikista Suomen eri seuduista, joko itse saadaksensa rippiä ja synninpäästöä, taikka pyytääksensä messujen lukua kuolleitten omaistensa puolesta. Naantalin messuja, jotka olivat Brigitta pyhimyksen erityisen suojeluksen alaisina — puhumattakaan neitsyt Maariasta ja Johannes kastajasta, jotka myöskin kuuluivat luostarin suojeluspyhien joukkoon, — pidettiin sekä komeampina ja täydellisempinä, kuin useampien muitten Suomen kirkkojen, että myöskin erityisesti pyhinä ja vaikuttavina. Ja nämät monet toivioretkeläiset eivät suinkaan tulleet tyhjin käsin. Tosin ei koskaan kielletty köyhältä ripitystä eikä muita kirkon hyviätöitä. Päinvastoin jaettiin paljon almuja, varsinkin niinä päivinä, joita vartavasten vietettiin suojeluspyhimysten kunniaksi, nimittäin kesäkuun 24 päivänä, lokakuun 6 päivänä, lukuisina Maarian päivinä ja myöskin, sukulaisuuden vuoksi, Kaarinan messuna elokuun 2 päivänä, koska ruotsalainen Katarina pyhimys oli pyhän Brigitan tytär. Mutta aikakauden yleinen usko oli, että rakkaat pyhimykset, tai totta puhuen heidän maalliset edustajansa, pitivät kaikenlaisia lahjoja luostareille ja kirkoille sangen ansiollisina ja otollisina; ja sentähden toivat kaikki varojensa mukaan jotakin mukanansa. Rikkaat lahjoittivat tiluksia, kartanoita ja hopeakannuja. Vähempivaraiset toivat voita, viljaa, turkiksia ja muuta tavaraa. Ne, joilla ei ollut muuta kuin hurskaat sydämensä ja terveet käsivartensa, tekivät elonkorjuun aikana työtä päiväpalkatta luostarin tiluksilla, vetivät kiviä sen rakennuksia varten ja kitkivät rikkaruohoja sen puutarhoista. Siten tuli kuitenkin koko seutu varakkaaksi, kaupusteliat ja käsityöläiset asettuivat luostarin läheisyyteen, jolle he maksoivat vuotuista veroa, ja harjoittivat kannattavia ammatteja monenlaisia tavaroita myöskennellen, vaikka kaikki ulkomaan kauppa oli Turun kaupungille pidätetty.

Samoin kuin monet muut ylhäisessä asemassa olevat miehet, ei mestari Gervasiuskaan ollut välinpitämätön siitä vaikutuksesta, minkä kaikki tämä komeus teki hänen nuoriin matkakumppaneihinsa. Vieläpä hän suvaitsi näyttää heille luostarin lukuisia pitkulaisia rakennuksia, jotka kaikki olivat varustetut savupiipuilla ja lasi-ikkunoilla, selittää niiden tarkoitusta ja edeltäpäin kuvaili sitä juhlallista jumalanpalvelusta, jonka he omin silmin saisivat huomenna nähdä Olavinmessussa. Mutta hän ei huolinut heille kertoa, että luostarin paraimmat päivät jo olivat olleet ja menneet, sitten kuin aikakauden yhä kasvava epäusko ja jumalattomuus oli vaikuttanut sen, että lahjoitukset yhä vähenivät ja toivioretket yhä harvenivat. Luostaria oli sitäpaitsi, niinkuin kaikkina merkillisinä ajanvaiheina, kohdannut kova isku, jonka moni selitti lähenevän perikadon enteeksi, nimittäin tuo suuri rutto syksyllä 1508, jonka uhreiksi oli joutunut kokonaista 35 veljeä ja sisarta molemmilta osastoilta. Tosin oli Vadstenan emäluostari seuraavana vuonna lähettänyt kuusi sisarta ja oman ylikonfessorinsa Naantaliin vahinkoa kärsineen laitoksen avuksi, ja jos ajat olisivat olleet samat kuin ennen, niin luultavasti olisi kaikki taas voinut tulla entiselleen. Mutta niinkuin asianlaita nyt oli, ei Naantali enää koskaan voinut täydellisesti toipua tästä hirmuisesta iskusta, ja vaikka luostari kaikissa suhteissa vielä säilytti ulkonaisen loistonsa, niin oli mestari Gervasius kyllin perehtynyt kaikkiin sen salaisuuksiin, että hän selvästi ennakolta tunsi sillä olevan alkavan rappion edessään.

Yksi toive piti vielä Naantalin alenevaa rohkeutta vireillä ja se oli Turun uusi piispa Arvid Kurki. Luostari oli nimittäin ollut pitkissä ja kiivaissa riidoissa edellisten Turun piispojen kanssa, sillä kaksi suurta herraa ei sovi saman katon alle, ja Naantali oli siksi lähellä Turkua, että se hengellisillä markkinoilla tuotti paljon haittaa sikäläiselle tuomiokirkolle, luostarille ja piispalle. Vaikka Naantalilla olikin hyvänä selänsuojana Vadstena ja Sturet, joiden mielestä Turun mahtavat piispat toisinaan olivat liian itsevaltaisia herroja, niin oli ruotsalaisilla ystävillä viime aikoina ollut kylliksi tekemistä omissa huolissansa, ja siitä syystä oli pyhän Priitan konventti Suomessa viime aikoina joutunut alakynteen. Mutta tämä hengellinen sota näytti nyt säätyvän sovinnoksi. Piispa Arvid oli viisas herra. Hän tiesi jotakuinkin mitä tiimaa ajan kello näytti. Hän tunsi varmaan jo etäältä tulevan maailmanpalon hajun, syttyaineet olivat valmiina, kun kipinä viisi vuotta myöhemmin leimahti Wittenbergissä. Hän käsitti kenties myöskin, että näinä tukalina aikoina oli parempi pitää Naantalia, joka vielä oli suuressa arvossa, ystävänä, kuin vihamiehenä. Ja luostari, jonka ylpeys oli suuresti lannistunut äskeisen onnettomuuden takia, näytti omasta puolestansa taipuvaisemmalta nöyrtymään piispan valtikkaan alle kuin ennen.

Jotenkin semmoisella kannalla olivat asiat siihen aikaan, kun mestari Gervasius vei pakolaisensa luostarin turviin. Tuo hyvä mies ei unohtanut teroittaa heidän mieliinsä sitä kunnioitusta, jota he olivat velkapäät osottamaan niille mahtaville henkilöille, joille heidät täällä esitettäisiin. Hän neuvoi heitä tekemään ristinmerkkiä astuessaan luostarin portista sisään, polvistumaan abbedissan eteen ja pyytämään hänen siunaustaan, nimittämään ylikonfessoria kunnianarvoiseksi isäksi, sekä pyyhkimään, tomun kengistänsä eteiseen tullessansa. Taaville hän erittäin muistutti, ettei hän saanut millään muotoa luostarissa niistää nenäänsä sillä yksinkertaisella ja luonnollisella tavalla, johon hän Myllyrannassa oli tottunut.

Tätä kaikkea lupasivat lapset tarkasti noudattaa, ja sitten vei heidän suojeliansa heidät, ällistyneinä ja uteliaina, luostarin suureen odotussaliin.

Täällä joutui heidän kärsivällisyytensä aluksi kovan koetuksen alaiseksi, sillä vouti jätti heidät yksikseen ja meni ilmoittamaan matkastansa ja antamaan talonmestarille ohjeita hänen aluksensa lastin purkamisesta. Lapsia kummastutti, etteivät luostarin palveliat, jotka hiljakseen astuskelivat huoneen läpi, ensinkään näyttäneet huomaavan heitä. Kaikki, jotka heidän näkyviinsä tulivat, näyttivät mahtavilta ja salaperäisiltä. Suuri tiimalasi keskimäisen ikkunan komerossa juoksi niin hiljaa ja yksitoikkoisesti, hiekkajyvä toisensa perästä, kuin olisi aikakin tahtonut pysäyttää kulkunsa. Vanha palveleva sisar tuli ulos vasu käsivarrellaan, jossa oli rohtoja ja tuoretta spenaattia eräälle sairaalle kaupunkiin vietäväksi, ja vastasi lasten nöyrään tervehdykseen hiljaisesti lausumalla; benedicite. Kaksi nuorta luostarin palvelustyttöä pyyhki tomua ikkunoista ja kuiskailivat salavihkaa toisillensa ikäänkuin heillä olisi ollut joku valtiosalaisuus takanaan. Kaksi kalpeata ja ryhditöntä kuoripoikaa, noin Taavin ja Birgerin ikäisiä, odotteli uskaltamatta sanaakaan virkahtaa, kirkkolaulajan käskyjä huomispäivän varalle. Väliin kulki huoneen läpi sanantuoja kapitulin istunnosta: silloin kaikkien silmät kääntyivät säikähtyneinä sille taholle, ikäänkuin he olisivat odottaneet jotakin onnettomuuden sanomaa. Suuressa salissa, jossa ikkunat olivat sangen pienet, vallitsi hämärä, vaikka oli valoisa kesäinen aamu. Ilmakin olisi tuntunut lapsista tukahuttavalta, jollei yksi ikkunoista olisi ollut auki puutarhaan päin, jonka raittiit kesätuoksun-tuulahdukset muistuttivat pakolaisille sitä nuoruutta ja terveyttä uhkuvaa luontoa, josta he äskettäin olivat lähteneet.

Luostarissa vallitsi ikäänkuin ahdistuksen tunne ja perikadon aavistus. Taavi ja hänen ystävänsä olivat tietämättänsä joutuneet näkemään tämän loistavan ja mahtavan laitoksen juuri kesken sen kotoisia huolia, joita oli maailmalta salattava. Metsän kokemattomat lapset eivät sitä ymmärtäneet. Heistä luostarin ilma tuntui tukahuttavalta ja painostavalta. Tuskin he olivat muurien sisään astuneet, ennenkuin he taas halusivat päästä sieltä pois.

Vihdoin tuli mestari Gervasius ilmoittamaan, että kapitulin istunto oli päättynyt, ja että lapset nyt esiteltäisiin abbedissalle, jolle oli ilmoitettu heidän tulonsa ja pyyntönsä päästä luostarin turviin. Tätä tärkeätä esittelyä varten vouti oli toimeliaisuudessaan tuonut kamman ja harjan mukanansa, joilla lapset hätäpikaa siistittiin ja hän varoitti heitä, etteivät vaan unohtaisi tuiki tarpeellisia kunnianosotuksia.

Sen jälkeen kuljetettiin heitä pitkää pimeätä käytävää myöten, josta sivuovet veivät nunnien kammioihin; heidän mielestään se näytti pikemmin hautaholvilta, kuin ihmisasunnolta. Tämän käytävän päässä avautui suurenlainen ovi, joka aukeni kahteen isonpuoleiseen ja odottamattoman komeasti kalustettuun huoneesen, joissa asui Naantalin silloinen mahtava abbedissa, "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", niinkuin häntä nimitettiin eräässä siltä ajalta säilyneessä pärmäkirjassa.

Näiden huoneitten sisustus — jykevä, hopealla ja norsunluulla koristeltu pöytä, puuleikkauksilla kaunistettu avainkaappi, jossa säilytettiin luostarin pääavaimia, korkeanojaiset suuret tammituolit, täyshopeinen ristiinnaulitun kuva, jonka alla oli rukousjakkara ja koruompeleinen tyyny abbedissan yksityistä hartautta varten, sekä syvät ikkunakomerot ja maalatut ikkunaruudut, joista vain heikko ja värillinen valo pääsi huoneesen, kaikki tämä oli aiottu tekemään valtavaa vaikutusta niihin uskovaisiin ja uskomattomiin, jotka saivat kunnian yksityisesti päästä paikan hengellisen haltiattaren puheille. Myllyrannan lapsista tuntui kuin he seisoisivat Rooman pyhän isän edessä, ja vain vapisevin polvin he kykenivät noudattamaan niitä tarkkoja määräyksiä, joita heidän suojeliansa, vouti, niin suurella huolella oli ennakolta painanut heidän päähänsä.

20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esiteltiin Naantalin abbedissalle.

Jalosukuinen, hurskas ja apostolinen "Neitsyt sisar Margareta Juhanantytär", Naantalin brigittalaisluostarin abbedissa, on Suomen kirkkohistoriassa ainoasti nimeltä tunnettu, mutta jos saa uskoa tätä kertomusta, niin hän oli siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, kunnianarvoisa, hienohipiänen ja vielä sangen kaunis nainen, iältään neljän, viidenkymmenen vuoden välillä, sekä jonkun verran lihavampi, kuin mitä olisi luullut hänen olevan hänen painavien huoliensa vuoksi; muuten hän näytti pikemmin hyväsydämiseltä, kuin ankaralta. Hän oli juuri ollut puheenjohtajana kapitulin neuvottelussa, ja hänellä oli vielä yllään se pitkä valkoinen huntu, jota sellaisissa juhlatiloissa käytettiin. Hänen rinnallansa riippui hienoissa kultavitjoissa hopearisti, eivätkä luostarin säännöt kieltäneet häntä käyttämästä suurta luostarin sinetillä varustettua kantasormusta harvinaisen kauniissa kädessään, jota hän — ehkä jokin vielä kuolettamaton maailmallisen turhuuden jäännös sydämessään — kuului pitävän enemmän nähtävissä, kuin mikä sopi hänen hengelliselle arvollensa. Epätietoisesti, melkeinpä pelokkaasti hän usein katsahti pitkään ja laihaan, ankaran- ja epämiellyttävännäköiseen mieheen, joka nyt seisoi hänen rinnallaan. Näistä katseista päättäen ei kaitselmus ollut suonut hanalle sitä lujaa ja käskevää luonnetta, jota niin tärkeässä asemassa olisi tarvittu näinä kovina aikoina. Ja se väsymyksensekainen kärsimättömyys, jolla hän näytti hoitavan hallitustoimiansa, osotti pikemmin, että tämä hyvä abbedissa olisi mielemmin kuin loistavassa asemassaan luostarissa, ollut kunniallisena papinrouvana maalla, ympärillä tusina reippaita lapsia ja joukko toimekkaita palvelioita, sekä porsaita ja nautakarjaa hyvinhoidetussa navetassa, niitä kun on helpompi hallita, kuin hurskaita luostarikonventteja ja uppiniskaisia pappeja.

Pitkä munkki hänen rinnallaan ei ollut kukaan vähemmänarvoinen mies, kuin ylikonfessori Sven Thordinpoika, joka kolme vuotta sitten oli eronnut samasta korkeasta virasta Vadstenassa ja siirtynyt Naantaliin uudelleen kohottaakseen puoleksirappeutunutta tytärluostaria. Tämä mies, sanoo kertomuksemme, oli sitä ainetta, josta katolinen kirkko oli rakentanut peruspylväänsä. Koko hänen ryhdissään oli jotakin raudankovaa, joka ehdottomasti pakotti tottelemaan ja pelkäämään. Ja jos uskalsi katsoa häntä suoraan silmiin, niin näki niissä uskoninnon tulen, joka asianhaarain mukaan saattoi lämmittää hänen ympäristöänsä taikka leimahtaa tuhoatuottavaksi vimmaksi. Abbedissaa kohtaan hän säntillisesti osotti sitä kunnioitusta, joka hänen arvolleen tuli. Mutta Taavinkin tottumaton silmä huomasi helposti, että ylikonfessori se täällä hallitsi ja ohjasi kaikkea, ja että abbedissalla oli vain sen vallan ulkokuori, joka todellisuudessa oli hänen tarmokkaamman virkaveljensä käsissä.

Kun lapset olivat tavan mukaan polvistuneet ja saaneet abbedissan siunauksen, niin hän viittasi kädellään Birgeriä ja Beataa istumaan nojatuoleihin, mutta Taavi sai jäädä ovensuuhun seisomaan. Poika paran poskille kohosi tumma puna. Hän oli melkein jo unohtanut, kuinka suuri ero oli köyhän myllärin pojan ja maan milteipä vanhimman aatelisperheen ylhäisten perillisten välillä. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että häntä siitä juuri täällä muistutettaisiin, ja mitä joku muu olisi pitänyt luonnollisena asiana, se loukkasi ja nöyryytti Taavia koskettaen hänen neljäntoista-vuotiaan sydämensä arinta kohtaa.

— Hyvät lapset, — sanoi abbedissa suopeasti, — minulle on kerrottu, että jumalattomat ihmiset ovat riistäneet teidät isänne määräämästä asunnosta, ja että te pyydätte päästä luostarin ja pyhimyksien turviin, kunnes Bo Knuutinpoika Ljungars palaa takaisin Ruotsista.

Birger vastasi myöntävästi, hämillään sammaltaen puhettaan.

— Minua ihmetyttää, — jatkoi abbedissa, — ettette mieluummin hakeneet turvaa isänne kartanosta, joka kuuluu olevan hyvin varustettu rosvoja vastaan ja jossa emintimänne varmaankin olisi tarjonnut teille turvaa ja hoitoa.

Birger oli vaiti. Beata, joka jo oli osaksi ehtinyt saada takaisin rohkean mielensä, vastasi säikähtämättä: — En minä tahdo lähteä Ljungarsiin, niin kauan kuin isämme on poissa. Ursula rouva on niin paha meille. Ursula rouva on noita-akka.

— Mieletön lapsi, — sanoi abbedissa, — niinkö sinä olet oppinut, kunnioittamaan häntä, joka on sinulla äidin siassa? Mitä isäsi on sanova sellaisesta tottelemattomuudesta?

Birger punastui. — En minä tiedä, onko äitipuolemme noita, — sanoi hän, — mutta sen minä tiedän, että hän vihaa meitä, että hän on antanut vangita uskollisen Goliatimme linnan holviin, ja että hän on liitossa niiden kanssa, jotka ryöstivät meidät. Sen voi Taavi todistaa.

Abbedissa katsahti neuvotonna neuvonantajaansa, ja kun hän oli saanut tämän suostumuksen, niin hän kääntyi Taaviin ja käski hänen tarkasti selittää mitä lapsille oli tapahtunut, ja mitä syytä heillä saattoi olla niin loukkaaviin epäluuloihin omaa äitipuoltaan kohtaan.

Taavi selitti lyhyesti, mitä oli tapahtunut, eikä salannut, mitä luuli tietävänsä Ursula rouvan osallisuudesta Sten herran petokseen ja hyökkäyksestä myllykylään. Hän ei salannut muuta kuin Ljungarsin valkoisen tytön osallisuuden hänen seikkailuihinsa.

Abbedissa kuunteli äänetönnä tätä kertomusta ja meni sitten ylikonfessorin kanssa sisähuoneesen neuvottelemaan, mikä vastaus lasten pyyntöön olisi annettava.

— Arvoisa isä, — sanoi hän huolissaan, — teidän viisautenne ymmärtää kyllä, kuinka vaarallista näinä rauhattomina aikoina on loukata niin mahtavaa, vaikka jumalatonta sukua, kuin Ljungarsin herroja. Jos Bo herralla olisikin syytä olla kiitollisuuden velassa meille siitä suojeluksesta, jota me annamme hänen lapsillensa, niin vaatii varmaan Ursula rouva heidät takaisin, ja minä pelkään pahoin, etteivät lasten kertomukset ole vallan perättömiä. Jos hän todellakin on liitossa paholaisen kanssa, niin iän koettaa kaikin tavoin vahingoittaa meitä, ja Bo herra, jota hän rajattomasti vallitsee, on lukeva meille viaksi sen, josta olisimme ansainneet hänen kiitollisuutensa.

Ylikonfessori hymyili halveksien sanoessansa: — te tiedätte, kunnianarvoinen sisar, epäilemättä, että koko meidän tehtävämme on taistelua perkelettä vastaan, ja hänen kiusauksensa saattavat ainoastaan tuottaa pyhälle Brigitallemme uutta kunniaa ja luostarille uutta mainetta.

— Arvoisan veljen mielipide on siis se, että me otamme lapset vastaan?

— Sitä minä en sano. Pyhimykset valistakoot meitä, sisareni. Jos heidän tarkoituksensa on, että paha suku hävittää itse itsensä, niin ei meidän sovi ryhtyä sitä estämään.

— Siis tarkoitatte, arvoisa veli, että meidän ei tule myöntyä lasten pyyntöön?

— Minä jätän sen kokonaan kunnianarvoisen sisaren viisauden harkittavaksi, — jatkoi konfessori, melkein ilkeästi, näyttäen tuntevan huvia heikon ja hämmentyneen virkasisarensa neuvottomuudesta.

— Ilmeistä väkivaltaa on ainakin tehty luostarin omaisuutta ja alustalaisia vastaan Myllyrannassa. Ja koska se on Sten herran tekoa, joka on vihassa Bo herran kanssa, niin pitäisi meidän ehkä koettaa tehdä jotakin saadaksemme Bo herralta apua väkivallantekiöitä vastaan!

— Nouskoot jumalattomat toisiansa vastaan ja hukuttakoot toisensa. Pereant inimici Dei in peccatis suis. Dominus caecos eos faciet; pervastabunt se invicem. [Hukkukoot Jumalan vihamiehet synneissänsä. Herra on tekevä heidät sokeiksi; hävittäkööt he keskenään toinen toisensa.]

— Siis tulee meidän sittenkin suostua lasten pyyntöön ja suojella heitä?

— Kunnianarvoinen rouva sisar, tehkää, mitä parhaaksi näette, mutta minä en voi kehottaa siihen, — vastasi taipumaton neuvonantaja.

— Mutta taivaan ja siunatun pyhän Brigitan nimessä, arvoisa veli, sanokaa sitten suoraan ajatuksenne, viimeisen kerran minä rukoilen sitä teiltä, — puhkesi abbedissa raukka lausumaan samalla sekä huolestuneena että suuttuneena ja kärsimätönnä. Hän oli niin kauan tottunut ajattelemaan veli Svenin selvemmällä päällä, että hän nyt oikeutetulla suuttumuksella luuli huomaavansa, että tämä oli jättänyt hänet pulaan.

Ylikonfessori oikaisi vartensa, heitti sen teeskennellyn nöyrän äänen, jolla hän vast'ikään oli puhunut, ja vastasi matalalla, terävällä, käskevällä äänellä:

— Olen jo monta kertaa sanonut teille, sisar Margareta, että Herran tahto ei edisty ontumalla kummallekin puolelle, kuten te ja teidän edeltäjänne olette tehneet, meidän pyhän asiamme korvaamattomaksi vahingoksi. Te olette kumartaneet milloin piispaa, milloin maailmallisia herroja; milloin pelosta, milloin väärän voiton himosta, milloin taas mukavuudesta, päästäksenne taistelemasta sitä taistelua, jonka Herra on pannut pyhiensä taisteltavaksi. Ja nyt te tahdotte samalla olla ystävyydessä sekä toisen että toisen herran kanssa, niinkuin sanotaan: eum apellamus vere politicum, qui Demn ita colit, ut Diabolum nullo modo offendat. [Se vasta on oikea valtioviisas, joka niin palvelee Jumalaa, ettei hän perkelettäkään millään tavalla loukkaa.] Mutta minä sanon teille: tämä on ulkokultaisuutta, joka tuottaa luostarille taivaan vihan, heikontaa pyhimysten esirukouksien voiman ja saattaa meidät riitaan maallikkojen kanssa. Eivätkö nämät Ljungarsin herrat jo monessa miespolvessa ole murhanneet, vainonneet ja häväisseet Jumalan pyhiä, ryöstäneet kirkon omaisuutta, minkä vain ovat voineet, ja koonneet päänsä päälle kauheita veljesvainoja, jotka ovat suvusta sukuun kohdanneet heitä, kuin taivaan pannanuolet? Eikö tämän suvun kanta-äiti ollut vihitty nunna, joka ryöstettiin Roeskilden luostarista, ja eikö sen vuoksi tämä jumalaton suku kaikkina aikoina ole ollut kummituksien ja noituuden vallassa? Ja te epäilette heittää heitä perikatoon! Tahdotteko te vielä lisäksi olla liitossa ja ystävyydessä näiden kirouksen sikiöiden kanssa? Sisar Margareta, sisar Margareta, varokaa pyhää Brigittaa, ettei hän ikipäiviksi tempaisi teiltä pois auttavaa kättänsä! Karkoittakaa nämät kauhistuksen lapset kynnykseltänne. Mutta jos te välttämättä tahdotte pitää heidät luonanne, niin olkoot he vain panttina, jonka heidän isänsä saa ostaa takaisin koko omaisuudellaan ja lupaamalla vastedes ruveta kirkon vasalliksi.

21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia vieraita.

Abbedissaa hänen ankaran ja taipumattoman virkaveljensä esiintuomat syyt enemmän pelottivat kuin vakuuttivat. Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi olla suoraan vastustamatta hänen mielipidettään, sillä hän ajatteli niinkuin heikkojen ja epävakaisten sielujen tapa on, että aika neuvon tuopi. Suomi oli käynyt ylikonfessorin levottomalle ja vallanhimoiselle hengelle liian ahtaaksi, ja vaikka hän olikin kyllin viisas huomatakseen, että Naantalille olisi edullista olla paremmissa väleissä Turun piispan kanssa, niin hän oli itse liian ylpeä kumartaakseen kankeata papinniskaansa tälle hengelliselle yliherralleen. Veli Sven Thordinpoika oli sen vuoksi ilmoittanut, että hän muutaman päivän kuluttua palaisi Vadstenaan, suureksi suruksi abbedissalle ja Naantalin molemmille konventeille, sekä munkeille että nunnille, jotka saivat tuota tarmokasta miestä kiittää monesta toimenpiteestä luostarin vaurastuttamiseksi.

Turhaan he olivat monissa tärkeissä neuvotteluissa koettaneet saada häntä pysymään toimessaan, luostarin varsinaisena hallitusmiehenä. Hän oli puolustuksekseen maininnut tärkeitä toimia Ruotsissa ja pysyi lujasti päätöksessään. Kenties hän ymmärsi sangen hyvin, ettei hänen lähtönsä niin syvästi surettanut hurskaita veljiä ja sisaria, kuin miltä se nyt näytti, kaikista vähimmin abbedissaa, joka tunsi hänen anastamansa vallan enemmän häntä nöyryyttävän kuin miellyttävän. Samalla kertaa kuin hän tunsi itsensä turvattomaksi ja avuttomaksi menettäessään tämän vahvan tuen, ei hän saattanut olla tuntematta salaista tyytyväisyyttä, päästessään vapaaksi kurittajastansa, ja tätä ajatellessaan hän päätti toistaiseksi suoda Ljungarsin lapsille turvapaikan luostarissa. — Me pidämme heidät panttivankeina, — hän sanoi, — ja teemme sillä välin valituksen Arvid piispalle siitä väkivallanteosta, joka on kohdannut alustalaisiamme Myllyrannassa.

Neitsyt Margareta tiesi varsin hyvin, että jokainen sana, jonka hän piispasta lausui oli kuin neulanpistos ylikonfessorille, ja hengellisessä pukimessaankin oli hän liiaksi nainen voidakseen luopua tästä kostosta. Mutta veli Sven kohautti vain olkapäitään tämän nuppineulan pistoksen johdosta, jota hän katsoi arvoansa alentavaksi, ja vastasi:

— Minä olen nyt sanonut vähäpätöisen mielipiteeni; kunnianarvoinen sisar tekee minkä parhaaksi näkee. Sten herra on ryöväri ja verikoira, joka vetää yhtä köyttä tanskalaisen puolueen kanssa ja on sitäpaitsi riidassa piispan sukulaisten kanssa. Arvoisan sisaren ei siis liene vaikea viekoitella sitä, jonka ilmankin mieli tekee, ja ehkäpä jonakin päivänä Leton kartano tasoitetaan maan tasalle. Mutta samalla kertaa olette, arvoisa sisar, tehnyt Bo herran kahta vertaa entistään mahtavammaksi, hakkaamalla poikki sen vitsan, jonka taivas itse on asettanut hänen varallensa. Tämä vitsa on hänen veljensä Sten herra. Toivotan onnea että luostarin alusmaat saavat niin hyvän naapurin.

— Arveletteko siis, arvoisa veli, ettei minun pitäisi valittaa? — virkahti abbedissa, uudelleen äskeisen neuvottomuuden vallassa.

— Valittakaa, sisar hyvä, nöyryyttäkää itsenne, lannistakaa ylpeytenne tottelemaan hengellistä isäämme Turussa! Olinpa unohtamaisillani, että Bo herran varalla on vieläkin korkeampi vitsa, kuin hurja veli; hänellä on nainen, hänen vaimonsa, se ehkä riittänee. Ja nyt hyvästi, sisareni; pyhät valaiskoot meidän heikkoa ymmärrystämme. Minä menen kuulemaan voudin tilintekoa hänen viime veronkannostaan.

Näin sanoen ylikonfessori poistui, jäykkänä, ryhdikkäänä, varmana omasta paremmuudestaan, suomatta ainoatakaan silmäystä etuhuoneessa odottaville lapsille. Abbedissa sitä vastoin puhutteli heitä ystävällisesti, lupasi suojella heitä ja käski osottaa Birgerille ja Beatalle paikan sisarten pöydässä, sekä luostarikammion asuinhuoneeksi, mutta Taavi majoitettiin pihan toiselle puolelle luostarin renkien joukkoon.

Margareta sisar palasi nyt yksityiseen huoneesensa, missä hän helpotusta tuntien riisui virkapukunsa, joka lämpimänä vuodenaikana tuntui liian rasittavalta, puki ylleen kevyemmät vaatteet ja meni sitten alas puutarhaan, joka oli hänen mielipaikkansa. Siellä hän tarkasteli kaali-istutuksia ja marjapensaita, poimi madot pois lehdiltä, ja katseli puhtaalla ilolla kauniita omena- ja kirsikkapuita sekä käski palvelevia sisaria pitämään huolellisesti taimilavoja auki, ja kitkemään rikkaruohot persiljoista, dillistä, meiramista ja porkkanoista. Itse hän vihdoin suloisella mielihyvän tunteella pysähtyi parin kukkapenkereen ääreen, joihin oli istutettu ihania ruusuja, tulpaaneja ja neilikoita, jotka luostari vartavasten oli tuottanut Alankomaista. Tässä rauhallisessa ja mieluisassa toimessa pelästytti hänet kuitenkin pahanpäiväisesti eräs luostarin palvelia, joka oli lähetetty jollakin asialla Turkuun ja joka nyt veräjän edustalla hyppäsi vaahtoisen hevosen selästä sekä tuli suoraan haltiattarensa luo, kun näki tämän olevan puutarhassa.

Jo kaukaa hän huusi: — Teidän arvoisuutenne, kiiruhtakaa heti luostariin, piispa on matkalla tänne neljänkymmenen palvelian seurassa! Minä ratsastin heidän ohitsensa Raision kirkon kohdalla, ja puolen tunnin kuluttua he ovat täällä!

Margareta sisar parka! Hänen ainoa ilonsa, joka hänellä oli hedelmistään ja kukistaan, ainoa maallinen korvaus kaikista hänen vaivoistaan ja huolistaan, oli nyt kokonaan häiritty! Hänellä oli kyllä syytä kummeksua tätä odottamatonta sanomaa, sillä kun piispa joskus kunnioitti luostaria käynnillään, mikä ei koskaan tapahtunut ilman tärkeitä syitä ja lukuisaa seuruetta, oli ollut sekä tavan että kohteliaisuuden mukaista, että vartavasten lähetetty sanantuoja paria kolmea päivää ennen oli ilmoittanut asian, jotta vastaanotto tulisi niin arvokkaaksi kuin sellainen korkea-arvoinen vieras saattoi odottaa. Joko Arvid piispa nyt tahtoi osottaa valtaansa laiminlyömällä tämän muodollisen vaatimuksen, taikka hän aikoi äkkiarvaamatta tarkastaa luostaria. Jos selitti tätä äkkinäistä käyntiä millä tavalla hyvänsä, niin ei piispan laiminlyönti saattanut muuta kuin loukata ylpeätä luostaria, joka tähän asti, ainoana brigittalaiskunnan edustajana Suomessa ja Vadstenan haaraosastona, oli sangen vähän ollut hänen valtansa alainen. Ja mitäpä ylikonfessori tästä sanoisi, hän joka piti itseänsä melkein yhtä suurena herrana kuin itse piispakin. Mikä onni, jos hän jo olisi ollut tiessänsä matkalla Ruotsiin, niin ettei abbedissan tarvitsisi kiusaantua kahden tulen välissä, niinkuin varmaan oli käypä, jos nämät pappismiehet joutuisivat riitaan, kuten syystä kyllä saattoi pelätä!

Mutta nyt oli todellakin muuta ajateltavaa, ettei liemi ja velli palaisi pohjaan päivälliseksi, niinkuin aina sanotaan käyvän, kun piispa pistäytyy kyökkiä katsomassa.

Syvään huoahtaen kiirehti Margareta sisar uudestaan pukeutumaan juhlapukuunsa, jaellen käskyjä joka taholle; ja hänen kunniakseksensa on myönnettävä että hän hoiti melkoista paremmin hyvän emännän toimia kuin huolettavaa hengellistä hallitusvirkaansa. Luostarissa syntyi kova hälinä. Sisaret ja naispalveliat juoksivat kilvan hätä pikaa kiilloittamaan ja puhdistamaan kaikkea, minkä ehtivät. Munkit kiiruhtivat hädissänsä, hälyytettyinä siitä lyhyestä levosta, jonka he olivat suoneet itsellensä kapitulin kokouksen jälkeen kuumana kesäpäivänä, järjestämään messupaitojansa, tuulettamaan kammioitansa, tomuttamaan luostarin kirjastoa, ja ajamaan ulos ovesta ne teinit ja sairaat, jotka tavallisuuden mukaan olivat tulleet sinne, edelliset saamaan henkistä ravintoa ja jälkimäiset ruumiillista lääkettä. Ylikonfessori oli ainoa, jota tuo suuri uutinen ei näyttänyt erittäin liikuttavan. Hän jatkoi kirjettänsä Vadstenaan, jonka hän juuri oli alottanut, mutta jakeli sitä tehdessään, ikäänkuin ohimennen, muutamia lyhyitä, tarkkoja määräyksiä, jotka olivat aiotut asettamaan hänen alueensa mitä paraimpaan valoon ja poistamaan näkyvistä kaikkea semmoista, joka ei ollut aiottu asiaankuulumattomien silmien nähtäväksi.

Toimekkaimmin puuhasivat mestari Gervasius ja hänen kovaonninen talonmestarinsa, jota huudettiin kahdeltakymmeneltä eri taholta yhtähaavaa. Hänen tuli laittaa talli kuntoon hevosia varten, hankkia tuoretta kalaa ja metsänriistaa päivälliseksi, siistitä pihaa, ripottaa lehtiä portille ja pihalle, tiuskia rengeille, joista ei koskaan näyttänyt tulevan valmista, tuoda olutta luostarin kellarista, olla poliisina uteliaassa ihmisjoukossa, joka koko kaupungista oli kokoontunut tänne katsomaan vieraitten tuloa, sekä suorittaa sadoittain muita toimia, jotka panivat mies paran pään kerrassaan pyörälle. Vouti hikoili ja puhkui, sai toruja esimiehiltään ja jakeli niitä runsaasti alaisilleen. Hänen pulansa vielä paheni, kun hän sai käskyn lähettää jonkun luotettavan henkilön tähystelemään Raision tielle ja hankkimaan tarkempia tietoja piispan tulosta. Kaikki palveliat olivat kiinni valmistuspuuhissa, eikä sinä hetkenä ollut ketä lähettää; silloin vouti huomasi Taavin, joka seisoa töllisteli toimetonna renkituvan rappusilla.

— Taavi, reipas poikani, otappa laukki, jonka nuo tolvanat ovat jättäneet kiinni kaivon luo, ja ratsasta heti pitkin Turun tietä. Odota vähän matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, ja kohta kun näet tomun nousevan maantiellä piispan hevosten astunnosta, niin aja henkesi tiestä, poika, niin että saamme juhlakulkueen järjestykseen, muuten minä olen onneton ihminen! — huudahti vouti, pyyhkäisten hikeä päivettyneeltä otsaltaan. — Odotas vähän, — lisäsi hän; — sano miehille, jotka poraavat kiviä tuolla satamavuorella, etteivät he ammu, silloin kun hänen pyhyytensä ratsastaa ohi. Eivät ne aasit välitä ihmisten silmistä eikä korvista, vaikka itse pyhä Priita ratsastaisi heidän ohitsensa tietä pitkin.

Taavi ei toista käskyä kaivannut. Vilauksessa hän oli hevosen selässä ja ajoi nelisti niin nopeaan, kuin lihava luostarin koni sai koipensa liikkumaan, osotettua suuntaa kohti, ja pian hän oli jättänyt taaksensa Naantalin pienen keltaiseksi maalatun tulliportin, jonka ylimmällä kaarella komeili Priita pyhimyksen kuva.

Kauaksi ei hän kumminkaan ehtinyt, niin hän jo näki pikaviestin ilmoittaman komean saaton, jossa oli noin neljäkymmentä hevosta, hiljaista karkua ajaen lähestyvän kaupunkia. Etunenässä ratsasti kaksi uljasta aseilla varustettua palveliaa, jotka vanhan tavan mukaan tarkastelivat, oliko tie avoinna. Näiden jäljessä seurasi säysyllä ratsullansa piispa itse, yllä yksinkertainen, tummanvärinen, villainen matkakaapu, joka peitti hänen papillisen pukunsa, sekä päässä matala turkkireunuksinen päähine, jota hänellä oli tapana tällaisilla matkoilla käyttää arvokkaan, mutta epämukavan piispanhiipan asemesta. Hänen molemmilla puolillansa ratsasti kaksi hänen ylintä kaniikkiansa samassa puvussa kuin hänkin, ja aivan hänen takanansa rautapuvussa kypärinsilmikko avoinna, eräs ritari jonka raskaampia aseita, kilpeä ja keihästä, kantoi hänen seurueesensa kuuluva aseenkantaja. Sitten seurasi koko joukon sekä hengellisiä että maallisia palvelioita, kaikki ratsain. Näistä oli kaksi- tai viisitoista samoin täysissä aseissa; nämät muodostivat jonkinlaisen henkivartioston, taikka, niinkuin luultavampaa oli, kuuluivat ritarin yksityiseen seurueesen.

Ennenkuin Taavi malttoi uteliaisuudeltaan noudattaa voudin käskyä ja heti kääntyä takaisin luostariin sanaa viemään, sattui odottamaton tapaus, joka saattoi hänet kokonaan unohtamaan tärkeän tehtävänsä.

Tämän kertomuksen aikana käytettiin jo ruutia yleisesti vuoren särkemisessä, ja voudin pelko toteutuikin, ennenkuin Taavi ehti onnettomuutta ehkäisemään. Vuorensärkiät satamavuorella kävivät juuri, huolettomuudessaan ja aavistamatta korkeitten vieraitten tuloa, laskemaan laukauksiaan, ennenkuin lähtivät päivällisaterialleen. Koska tämä tapahtui aivan lähellä tietä sinkoilivat kivenpalaset ratsumiesten päähän, heidän hevosensa pillastuivat ja jotkut lähtivät nelistämään täyttä karkua. Säyseimmätkin ratsut kävivät levottomiksi. Arvid piispa, joka muuten oli hyvä ratsumies, puheli paraikaa lähimmän naapurinsa kanssa, ohjakset luiskahtivat hänen kädestään, ja hevonen lähti kiitämään sellaista kyytiä, että se näytti uhkaavan turmiota Turun piispanistuimen silloiselle haltialle.

22. Kuinka piispa Arvid Kärki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui ylikonfessorin kanssa.

Luostarin rehevät ja huolella hoidetut tilukset tarvitsivat monta veräjää ja aitaa suojaksensa. Eräältä tämmöiseltä veräjältä näki Taavi piispan seuralaisineen ratsastavan täyttä lentoa pillastuneitten hevosten selässä ja suurimmassa sekasorrossa kaupunkia kohti.

Reipas poika tietää, mitä hänen on tehtävä. Taavi hyppäsi maahan, sulki veräjän ja pysähdytti ensimäisen hevosen, jonka selässä istui itse Turun arvokas piispa. Säikähtynyt eläin hypähti sivulle ja näytti haluavan kiitää yli aidan, mutta Taavi kaappasi samassa hetkessä riippuvat ohjat ja esti hevosen aikeet, joka korvat pystyssä ja sieramet levällään kuunteli vuorensärkiäin laukausten jatkuvaa jyrinää.

Te Deum laudamus! — huudahti Arvid piispa, toinnuttuansa ensi säikähdyksestään. — Totta tosiaan, mi fili, pyhä Brigitta on sinut lähettänyt, sillä sinun hengellinen ylipaimenesi olisi ilman sinun reipasta tekoasi ratsastanut hyvin surkeassa tilassa Naantalin kaupunkiin. Mutta kuinka teidän laitanne on, domine Henrice? Pelkään pahoin, ettei kukaan meistä enää pääsisi voitolle turnauspelissä taikka saisi palkintoa kilpa-ajossa.

Viimeiset sanat hän lausui Turun tuomioprovastille, mestari Henrik Vennelle, vanhalle kirkon palvelialle, joka oli vielä surkeammassa tilassa kuin piispa itse. Hän oli näet suullansa hevosen selässä, ja piti kiinni sen kaulasta samalla kuin hänen pullea ruumiinsa kieppuili kuin villasäkki milloin toiselle, milloin toiselle puolelle. Voimatta vastata hän viittasi lähintä naapuriansa ja käskynalaistansa, Turun pääteiniä, mestari Paavalia, joka kesti melkoista urheammin kovaa leikkiä ja joka vuorostaan taas kutsui muutamia kirkonpalvelioita apuun, niin että arvoisa provasti saatiin varovasti nostetuksi alas hevosen selästä ja asetetuksi omille jaloillensa. Mutta tuskin mestari Henrik tunsi maata jalkainsa alla, niin hän rupesi omin neuvoin, liikkaamaan kaupunkia kohti niin nopsaan kuin vain saattoi.

— Mikä tulinen kiire, arvoisa veli? — huusi piispa hänelle.

Mutta Henrik mestari astui vain eteenpäin, mutisten:

Conquassabunt terram sub pedibus nostris, he järistyttävät maan meidän jalkaimme alta. — Niin suuresti oppinut ja korkea-arvoinen kuin Henrik mestari olikin — häntä pidettiin kylläkin saksalaisen valtaruhtinaan arvoisena — muisti hän heti äsken tapahtunutta Viipurin pamausta ja oli aivan varma siitä, että se jyrinä, jonka hän nyt kuuli, oli ilkeiden taikakeinojen työtä, ehkäpä kerrassaan kavala salajuoni häntä vastaan, jonka alkuunpanioina olivat Naantalin luostariveljet ja erittäinkin ylikonfessori Sven Thordinpoika, jonka kanssa Turun tuomiokapituli ei ollut kaikista paraimmissa väleissä. — Siste, quaeso, et moderare passum, donec sequamur [Seisahdu, tee hyvin ja hiljennä vauhtisi, kunnes mekin ennätämme.] — jatkoi piispa pikemmin huvitettuna, kuin pahoillansa tästä tavattomasta tottelemattomuudesta. Mutta tuomioprovasti laukkasi eteenpäin niin että hiki tippui, kunnes hän arveli olevansa räjähdyksen piirin ulkopuolella. Silloin Henrik mestari pysähtyi kaupungin portille ja katsahti taakseen. Koko saattojoukko seurasi häntä jalan jonkun matkan päässä. Arvid piispa oli näet katsonut paraaksi kävellä jäljellä olevan lyhyen matkan, ja kun hän kävi jalan, niin ei seuratapa sallinut kenenkään hänen seuralaisensa istua hevosen selässä. Ainoa, joka ei katsonut tarvitsevansa noudattaa sellaisia kursailuja, oli Taavi, joka vihdoinkin muisti varsinaisen tehtävänsä ja koetti nyt korvata vitkailunsa ratsastamalla oikotietä aitojen ja niittyjen poikki voidakseen ajoissa tuoda sanaa vieraitten tulosta.

Oikeastaan tämä huoli oli jotenkin tarpeeton, sillä Naantalin väestö oli jo jalkeilla ja keräytyi kaupungin portille mitä kunnioittavaisimmasti odottaen. Henki kurkussa tuli myöskin muutamia munkkeja piispaa vastaanottamaan heidän alueensa rajalla. Mutta ylikonfessori oli, täysin tajuten oman tärkeytensä, pysähtynyt luostarin portille, siinä lujassa päätöksessä, ettei hän astu askeltakaan enemmän, kuin mitä hän katsoi kerrassaan välttämättömäksi, nöyrtyäkseen Suomen kirkon ja oman ylipaimenensa edessä.

Arvid piispa oli riisunut yltänsä matkavaipan ja pannut päähänsä korkean kullatun hiippansa. Tämä hänen piispallinen pukunsa, sekä Kurjen suvulta perimänsä ylevä ryhti tekivät hänet sangen uljaannäköiseksi, ja kun hän jalkaisin astui portista kaupunkiin, lankesivat nuo sadat katseliat itsestänsä polvillensa ja Naantalin pormestari astui esiin ja tarjosi, hänkin polvea notkistaen, alamaisuutensa osotukseksi piispalle kaupungin avaimet.

Suopea hymy, joka niin äskettäin oli väreillyt hengellisen herran huulilla, oli nyt väistynyt ja se mitä näkyi, se oli vain arvokkuutta ja majesteetillista ryhtiä. Siinä oli kirkon ruhtinas, joka armollisesti tervehti uskollista kansaansa, ja kun hän vitkalleen astui eteenpäin, jaellen siunaustansa oikealle ja vasemmalle, tunsi kukin, että hän edusti valtaa, jonka edessä keisarit ja kuninkaat vuosituhansien kuluessa olivat polvistuneet. Itse tuo äskettäin niin pelkuri tuomioprovasti Henrik, nosti tämän loiston heijastuksen valossa harmaan päänsä koko joukon korkeammalle. Paavali mestari koki niin tarkasti kuin suinkin jäljitellä esimiehensä juhlallista käyntiä, ja vähäpätöisinkin palvelia loi nöyriin Naantalilaisiin jotenkin samanlaisia katseita, kuin millä Rhodus saaren kolossi katseli kalastajaveneitä, jotka soutivat sen jalkojen juuressa.

Piispa oli kyllä huomannut, ettei ylikonfessori ollut saapuvilla hänen kaupunkiin astuessaan, mutta hän ei ollut siitä tietävinään. Mitä lähemmäksi hän tuli luostaria, sitä juhlallisemmaksi kävi vastaanotto, mikä kaikki oli väsymättömän uutteran voudin ansiota. Nuoret tytöt sirottelivat piispan tielle viheriöitä koivun lehtiä ja ja luostarin puutarhassa kasvaneita ruusuja. Kirkonkellot alkoivat soida. Abbedissa, nunniensa etunenässä, tuli hänen korkea-arvoisuuttansa vastaan vähän matkan päässä luostarista, veisaten virttä Benedictus ille. Niin pitkälle oli kaikki saatu kiitettävään järjestykseen. Mutta ne, jotka tyystemmin tarkastelivat korkeata vierasta, saattoivat ehkä huomata, että hänen ylevää otsaansa pimensi pilvi. Abbedissa ei sittemmin, kertoessaan tästä elämänsä tärkeästä tapahtumasta, milloinkaan jättänyt kuvailematta kuinka hämmästynyt hän oli, kun katu oli niin huonosti lakaistu, että korkea-arvoinen vieras astui toisella jalallaan lehmänjälkeen, ja kuinka hän häpesi luostarin puutteellisen järjestyksen valvonnan vuoksi, kun kaksi pellavatukkaista poikaa oli päässyt kiipeämään raitapuuhun kadun varrelle, missä he tukkanuottaa vetäen riitelivät paraasta paikasta, juuri piispan ohi kulkiessa.

Tarkkanäköisemmät katseliat olisivat kuitenkin helposti huomanneet, ettei piispa kiinnittänyt suurta huomiota näihin abbedissan mielestä niin huolettaviin seikkoihin. Hänen katseensa etsi erästä, joka ei ollut mukana juhlakulkueessa, luostarin miehistä päämiestä, ylikonfessori Sven Thordinpoikaa.

Tämä mahtava herra odotti useimpien munkkiensa kanssa luostarin portilla ja teki omasta puolestaan töin tuskin sen kunniatervehdyksen, jonka veljeskunnan säännöt määräsivät. Munkit virittivät virren In gloriam.

Piispa vastasi tähän tervehdykseen, samoinkuin kaikkiin muihinkin, siunauksella ja astui luostariin. Kaikesta näki että lääniherra se tässä astui vasalliensa asuntoon.

Hänelle tarjottiin tavallinen tervetulijaismalja, viiniä ja vettä. Hän työnsi sen luotaan. Välittämättä niistä ikävöivistä katseista, joita hänen seuralaisensa loivat sille taholle, missä arvelivat luostarin keittiön ja ruokasalin siaitsevan, suuntasi piispa heti askeleensa kirkkoon, joka oli koristettu lehdillä ja kukkasilla niin hyvin kuin kiireessä oli voitu aikaansaada. Väkeä tulvasi sisään, ja ylikonfessorin oli pakko lukea messu.

Sen loputtua kuului juhlamenoihin, että hän kantoi vihkivesi-astian piispan luoksi, joka sen siunasi, ja sitten oli ylikonfessorin vielä pirskottaminen läsnäolioita, muiden muassa piispan koko seuruetta, vihkivedellä. Isä Sven Thordinpoika sai vaivoin salatuksi epäpyhän kiukkunsa, joka kiehui hänen sisässään.

Kun tämä juhlameno oli suoritettu, vietiin piispa munkkien osaston paraimpaan huoneesen, ja täällä vaati seuratapa, että häntä lähimmän miehen, siis taaskin ylikonfessorin, tuli tarjota hänelle hopeainen pesuvati ja vesikannu. Tähänkin nöyryyttävään velvollisuuteen täytyi tuon uppiniskaisen pääpapin alistua. Kardinaali pitää jalustinta paaville, ruhtinaspiispa kardinaalille; luostarin esimiehen tuli osottaa piispallensa samaa alamaista nöyryyttä, ja hän taas vuorostaan vaati samaa käskynalaisiltansa. Sellainen oli tuo tarkoin määrätty pappisvaltainen arvoaskelma; ehdotonta kuuliaisuutta ja alistumista askel askeleelta, aina pyhän Pietarin istuimelle asti.

Mutta olipa sitten niin, että kiukku Sven Thordinpojan rinnassa kiehahti yli reunojensa, taikka että hän ehdollansa haki tilaisuutta voidakseen osottaa esimiehelleen halveksumistaan, joka tapauksessa hän käyttäytyi toimessaan niin kömpelösti, että kaasi suuren osan kannun sisällystä piispan jaloille.

Arvid piispa sanoi tyynesti latinaksi: — Poikani, ota käsiliina ja kuivaa meidän kenkämme!

Mutta tämä kävi yli sen määrän, mitä ylikonfessori jaksoi sulattaa, varsinkin kun Turun kaniikit olivat huoneessa läsnä. Hän ei koukistanut hiuskarvankaan vertaa jäykkää niskaansa noudattaakseen käskyä. Hän viittasi vain eteisessä seisovaa munkkia luoksensa ja sanoi hänelle: — veli Martin, pyyhi korkea-arvoisen isän kengät! Arvid piispa käski sulkea ovet ja jatkoi, näyttämättä pienintäkään yllätyksen tai vihan merkkiä, yhä latinaksi: — Poikani, pyhä kirkko opettaa meille, että nöyryyttäisimme maailmallisen ylpeytemme ja pesisimme yksin kerjäläistenkin jalat. Me pyydämme sinua, täytä velvollisuutesi!

Mutta Sven Thordinpoika ei ollut se mies, jota tämä tyyni arvokkaisuus olisi saattanut hämille. Hän ei hievahtanut paikaltansa ja vastasi väkinäisesti teeskennellen ulkonaista kunnioitusta: — Minä en kieltäydy täyttämästä velvollisuuttani kaikille niille, joille olen velkapää sitä tekemään. Mutta teidän kunnianarvoisuutenne ei ole minun esimieheni. Minä olen Jumalan, pyhän Brigitan, hänen armonsa arkkipiispan ja hurskaan äitimme, Vadstenan abbedissan arvoton palvelia.

— Mitä, poikani? — lausui piispa. — Emmekö me ole uskoneet sinun hoitoosi Naantalin luostarimme veljeskonventtia?

— Olen suostunut tähän toimeen curam gerens'inä, siksi aikaa kuin itse haluan, — vastasi isä Sven. — Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, missä tilassa luostari oli, kun minä otin sen johdon käsiini, mutta nyt, kun asiat ovat kääntyneet paremmalle kannalle, olen minä tänään veljien ja sisarten osastoille ilmoittanut aikovani ensi tilassa palata Vadstenaan.

— Me otamme sinun alamaisen anomuksesi harkintamme alaiseksi, — vastasi piispa. — Me tunnemme, niinkuin itsekkin sanot, ne murheet, jotka Korkeimman tahdosta ovat kohdanneet teidän veljeskonventtianne 1509 vuoden ruttotaudin aikana. Mutta sitä vastoin sen nykyinen tila ja sinun hallintosi, poikani, ovat meille tietymättömiä. Me olemmekin tulleet tänne, propter visitationem, siinä tarkoituksessa, että itse persoonallisesti vakuuttautuisimme sinun uutteruudestasi ja tunnollisuudestasi; mutta meidän täytyy tunnustaa, että sinä olet ottanut meitä vastaan tavalla, joka ei juuri ole sopusoinnussa sen tottelevaisuuden kanssa, jota olet velkapää osottamaan kirkolliselle päämiehellesi, dum hic moraris, sub tegmine nostro. [Niin kauan kuin viivyt täällä meidän kattomme alla.]

— Hänen armonsa arkkipiispa — yritti isä Sven sanoa.

— Meidän kunnianarvoinen veljemme Upsalassa saa meiltä osaksensa kaiken sen kunnian kuin hänelle tulee, — vastasi Arvid piispa arvokkaasti. — Mutta niin kauan kuin Rooman pyhä isä on uskonut Suomen kirkon meidän, halvan palveliansa hoitoon ja suojaan, olemme me hänen sijaisenansa kirkkomme palveliain yliherrana; ja minä kysyn sinulta, poikani, vieläkin kerran, tahdotko täyttää velvollisuutesi?

Ylikonfessori punastui ja kalpeni vuoroin. Hän tiesi epäilemättä, että Arvid piispa oli persoonallisesti tunnettu ja hyvissä kirjoissa Roomassa ja että hän saattaisi, arkkipiispan ja abbedissan suojeluksesta huolimatta, vaikuttaa sen että hän menettäisi virkansa, jos hän liiaksi kauan vastustelisi. Sentähden hänestä oli parasta totella käskyä ja näön vuoksi pyyhkiä käsiliinalla piispan kenkiä. — Do tibi absolutionem [Minä annan sinulle synninpäästön.] — sanoi piispa ja levitti kätensä polvistuneen yli. — Mene rauhaan; sinun tulee sovittaa tottelemattomuutesi kolmen päivän paastolla.

23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta.

Sääli että niin monta Naantalin luostarin päivä- ja talouskirjaa sekä muita tärkeitä asiapapereita on kadonnut seuraavien aikojen levottomissa vaiheissa. Muuten ehkä muinaistutkija olisi voinut löytää niistä aineksia täydelliseen teokseen, joka olisi käsitellyt sitä yksinkertaista ateriaa, jonka Naantalin abbedissa, Margareta Juhanantytär tarjosi tänä merkillisenä päivänä piispa Arvid Kurjelle sekä hänen kunnianarvoisille, jalosukuisille, kunniasyntyisille, hyvinymmärtäväisille ja urhoollisille seuralaisilleen. Luultavaa, on ettei siitä puuttunut luostarissa kasvatettuja lihavia vasikoita, lampaita, kananpoikia, tai hirvenpaistia läheisimmästä metsästä, lohia ja kampeloita luostarin runsaista kalavesistä, kaikenlaisia maukkaita kasviksia luostarin puutarhasta, hunajaa sen mehiläispesistä tai harvinaisia ryytejä Turusta, joista sokuri oli mitä harvinaisin, koska vielä siihen aikaan yhtä tai kahta sokurinaulaa näkyy pidetyn suurena ylellisyytenä juhlallisissa tilaisuuksissa. On myöskin luultavaa, että väkevän kotipanoisen oluen ohessa tyhjennettiin luostarin kellarista muutamia tynnyreitä espanjalaista ja reiniläistä viiniäkin. Veljeskunnan säännöt eivät myöskään kieltäneet tämmöisissä tärkeissä tilaisuuksissa tarjoamasta ruokaa hopea-astioista, jommoisia luostari oli saanut lahjaksi suuret määrät, vaikka sisaret ja veljet jokapäiväisessä olossa säännöllisesti yhteisessä ateriapöydässänsä käyttivät vain tinalautasia, tinalusikoita ja ruukkuja. Sanalla sanoen, vaikka panetteliat eivät olisi voineet moittia Naantalin hurskasta luostaria liiallisesta ylellisyydestä toisten luostarien rinnalla, joissa kyökkiä ja kellaria pidettiin ainakin yhtä tärkeinä kuin sakaristoa, niin emme, sen hyvinvarustettuihin aittoihin ja tunnettuun vieraanvaraisuuteen nähden, saata muuta olettaa, kuin että piispa Arvidia ja hänen joukkoansa kestitettiin sinä päivänä tavalla, jolle ei moni linna eikä varmaankaan mikään muu luostari Suomessa siihen aikaan olisi voinut vetää vertoja.

Totta puhuaksemme olikin hurskas sisar Margareta oikeassa mielityössänsä, kun hän sai istuttaa porkkanoita, valmistaa kastiketta tai vispilöidä tusinan munankeltuaisia kerman ja vehnäjauhojen sekaan. Keskellä puuhiansa hän viihtyi erinomaisesti; kaikki luonnistui häneltä mainiosti, hän sai aikaan suorastaan mestariteoksia. Oi, jospa suotuisa kohtalo oli sallinut hänen tulla vireäksi emännäksi, joksi luonto oli hänet aikonut, niin ei arvatenkaan hänen nimensä olisi säilynyt jälkimaailman tiettäväksi, mutta hänen elämänsä olisi kulunut kuin hiljaisesti pyreilevä kastike, sen sijaan että nyt ajan leimuava tuli usein ja pahoin poltti sen pohjaan.

Päivällisen jälkeen alotettiin tarkastusta, joka kesti aina iltaan saakka. Arvid piispa oli ankara herra, joka väsymättömällä innolla rankaisi kaikkia väärinkäytöksiä, jotka hänen edeltäjiensä aikoina olivat saaneet juurtua. Hän tahtoi saada selkoa kaikesta, kirkosta ja kirjastosta alkaen aina munkkien kammioihin saakka, sekä veronkantokirjoista että rästiluetteloista. Hänen kaniikkinsa pitivät niinikään tiukkaa tarkastusta kaikesta, mitä saattaisi lukea luostarinhallinnon viaksi. Mutta jos he olivat ennakolta arvelleet, että luostarissa vallitsisi epäjärjestys ja huono hoito, niin he erehtyivät suuresti. He eivät voineet löytää vähintäkään syytä moittia ylikonfessoria, Sven Thordinpoikaa. Huonon ajan luonnollisena seurauksena oli se, että luostarin tulot viime vuosina olivat vähenneet; ei liioin voinut hallinnon viaksi lukea sitä, että muutamat pyhimysten kuvat olivat vanhuuttaan haljenneet; ja kulunut maalaus rippituoleissa osotti vain uutteraa käytäntöä. Kaikki muu — rukoushuone, kellotapuli, sairashuone, luostarikoulu, y.m. oli hyvässä kunnossa. Isä Sven oli pitänyt sekä munkkeja että nunnia ankarassa kurissa.

Se mikä eniten miellytti piispaa ja miltei herätti kateutta hänessä, oli luostarikirjasto. Tanskalaiset olivat vast'ikään ryöstäneet Turun tuomiokirkolta suurimman osan sen kirjoista, paitsi niitä, joita säilytettiin Kuusiston linnassa. Naantalin oli onnistunut säilyttää ja joka sisälsi noin kuusi- tai seitsemänkymmentä nidosta — määrän, joka siihen aikaan Suomessa oli tavattoman suuri. Siellä oli kirkko-isien rinnalla ruotsalaisiakin kirjoja: pyhän Katarinan elämän vaiheet, Makkabealaisten kirjat, Judithin, Esterin ja Ruthin kirja, Lucianus, Tyndalus, pyhä Justina ja taikuri Cyprianus sekä useita huvittavia ja ihmeellisiä legendoja, jotka kaikki oppinut ja uuttera veli Johannes Budde oli Naantalissa kääntänyt ja käsinkirjoittanut. Suomessakin kirjallisuuden ensimäinen kehto oli luostarikammioissa.

Näyttipä siltä kuin tarkastus olisi päättynyt odottamattoman rauhallisesti, kun piispa huomasi päiväkirjassa vereksen muistiinpanon siitä väkivallasta, joka oli kohdannut luostarin alustalaisia Myllyrannan kylässä.

— Mitä tämä tietää? — huudahti hän otsa rypyssä. — Taloja poltetaan, tiloja ryöstetään, lapsia rosvotaan, eikä valitusta tehdä siitä, ei hengelliselle eikä maalliselle esivallalle?

Ylikonfessori kertoi tapauksen voudin ilmoituksen mukaan, eikä jättänyt mainitsematta, että Ljungarsin molemmat herrat, sekä Bo että Sten herra olivat kirkon ja luostarin verivihollisia.

Piispa tuli vihan vimmoihin. Kirkon päämiehenä hän tahtoi rankaista jokaista, joka loukkasi sen oikeuksia; Kurjen suvun jäsenenä hän ei liioin voinut unohtaa sitä vanhaa vihamielisyyttä, joka oli vallinnut hänen ja Ljungarsin suvun välillä. Hetken aikaa hän näytti taipuvaiselta lykkäämään asian Jooseppi Pietarinpojan, Julan herran ja Turun linnanvoudin ratkaistavaksi. Mutta näinä rauhattomina aikoina ei voinut toivoa paljoa apua sieltäkään. — Kutsukaa tänne sukulaiseni, ritari Lydik Klaunpoika Djekne, — sanoi hän hiukan mietittyään.

Tämä nuori herra, joka oli seurannut piispaa hänen Naantalin matkallansa, oli päivällisen jälkeen lähtenyt kävelemään kaupungille, mutta kun se kävi hänestä yksitoikkoiseksi, niin hänen päähänsä pisti heittäytyä ruohopenkereelle puutarhaan ja lauleskella siellä hyvinkin maallisia lauluja luutun säestyksellä, jonka hänen asepalveliansa olivat tuoneet muitten tavaroitten keralla. Ei ole muistoonpantuna, mitä nunnat tästä pilasta arvelivat, mutta luultavaa on, etteivät hänen laulunsa olleet vaikutustaan tekemättä hurskaan talon nuorempiin jäseniin, varsinkin kun hän istui aivan heidän kammioinsa pienten ikkunain alla. Sitä paitsi oli ritari nuori, iloinen herra, jonka siniset silmät ja leikattu vaalea tukka näyttivät niin somilta ruskean samettihatun alta ja jonka vaaleansininen, keltaisella silkillä vuorattu verkakauhtana niin keikailevasti liehui tuulen hengessä hänen solakan vartalonsa ympärillä. Itsekkin hän näytti jotain sellaista varovan, sillä hän katsahti usein salavihkaa erääsen ikkunaan, ja jos tarkoin tarkasteli, niin saattoi huomata ristikon takaa kaistaleen valkoista huntua, jonka alta pilkoitti kaksi tummaa silmää. Näytti siltä kuin nuo silmät olisivat olleet kiintyneet johonkin kirjaan, mutta mitä ne lukivat sitä ei tiedä kenkään. Onneksi — tai onnettomuudeksi — oli abbedissa siksi kiinni maallisissa toimissa ja vanhat sisaret odottivat siksi uteliaina tarkastuksen päätöstä, että nuori, ylhäinen ja kaunis uusikko, neitsyt Ingeborg Bitze saattoi jokseenkin rauhassa kuunnella joutilaan ritarin hellää soittelua puutarhassa.

Lydik ritari oli juuri alottanut laulua "Iisa neidosta", kun hänet kutsuttiin piispan luo. Huoaten hän laski luuttunsa penkereelle, painoi kätensä sydämelleen osottaakseen, että nuo tummat silmät, jotka katselivat häntä ristikon takaa, olivat haavoittaneet hänen sydäntänsä, ja totteli sitten käskyä.

Sillä välin piispa Arvid oli kutsuttanut Ljungarsin lapset luoksensa ja kyseli mitä tarkimmin kaikkea, mikä koski heidän ryöstöänsä. Suurimmalla varovaisuudella hän otti selkoa Ursula rouvan osallisuudesta tähän seikkailuun. Hän rypisti otsaansa ja vaihtoi muutamia sanoja latinankielellä kaniikkiensa kanssa ja lupasi sitten lapsille suojelusta sekä omasta että luostarin puolesta, kunnes Bo herra palaisi takaisin.

Birger ja Beata saivat mennä ja he olivat suuresti hämmästyksissään siitä, että niin suurellinen herra oli ruvennut heitä tutkimaan.

Sen jälkeen piispa lausui:

— Veljeni, tämä asia on sangen tärkeä sekä maalliselle että hengelliselle järjestykselle. Te tiedätte kaikki, kuinka laki ja oikeus tässä maassa, Jumala nähköön, on näinä surkeina aikoina joutunut rappiolle ja kuinka muutamat herrat maaseuduilla käyttäytyvät kuin pakanat ilman lakia ja oikeutta, milloin toisiansa, milloin köyhiä talonpoikia ja yhteistä kansaa vastaan, miten vain heidän mielensä tekee. Toiselta puolen on kuultu, että perkele näinä aikoina on tuonut noituutta ja pahuutta maahan, heikkojen sielujen lankeemukseksi ja hurskaiden suureksi vastukseksi. Meidän rakas ja kunnioitettava veljemme, valtionhoitaja herra Sten ei kykene suojelemaan tätä kaukaista maanäärtä sen ulkonaisilta, saati sitten sisäisiltä vihollisilta, ja päälliköt ja voudit saavat ummistaa silmänsä asioilta, joita he eivät kykene rankaisemaan. Sentähden Me tahdomme, apostolisen virkamme voimalla, suojella tätä köyhää maata ja vapauttaa sen pahantekiöistä ja noituudesta, mikäli Me siihen kykenemme, johon Jumala ja hänen pyhimyksensä Meitä armollisesti auttakoot. Viime keväänä Me hyväksi aluksi rankaisimme Didrik Hanssonia sen johdosta, että hän uskalsi harjoittaa rosvousta Rauman kaupungissa: ja nyt Me Jumalan avulla tahdomme kurittaa noita Leton ryöväreitä sekä Ljungarsin pimeyden henkiä. Meidän sukulaisemme Lydik lähteköön huomenna messun jälkeen viidentoista asepalvelian seurassa ja ratsastakoon Leton kartanoon. Siellä hän naulatkoon portille haasteen, joka sisältää, että herra Sten Knuutinpojan tulee yhdeksän päivän kuluessa saapua Turkuun vastaamaan siitä väkivallasta, jota hänen joukkonsa on harjoittanut luostarin alustalaisia vastaan Myllyrannan kylässä. Mitä taas lapsiin tulee, tahdomme toistaiseksi odottaa Bo herran kotiintuloa. Mutta te, arvoisa veli ja mestari Paavali, ratsastakaa Lydik herran mukana ja seuratkaa häntä Letosta Ljungarsiin, jonne te Jumalan ja pyhän kirkon nimessä vaaditte sisäänpääsöä ja otatte tarkan selon rouva Ursulasta ja hänen taikatempuistaan, joista teidän on sitte Meille tili tehtävä. Ja jos, josta Jumala varjelkoon, teitä kohdeltaisiin väkivallalla tai osotettaisiin teille ja teidän sanantuojallenne semmoista halveksimista, joka vahingoittaisi meidän pyhän kirkkomme valtaa ja arvoa, niin annamme Me teille edeltäkäsin täyden synninpäästön kaikesta, mitä siinä saattaisikin tapahtua. Kaiken tämän Me vahvistamme teille piispallisella kirjeellämme ja sinetillämme. Jumalan haltuun! Ja nyt arvoisa veli Sven, anna soittaa iltamessuun.

Arvid piispa antoi käskynsä ruhtinaan arvokkaisuudella, niinkuin hän itse asiassa olikin tähän aikaan Suomen todellinen ruhtinas ja herra. Joka kerta kun kuningasvalta Ruotsissa oli voimakas, veti se ohjakset kireälle ja koetti kaikella tavalla masentaa kirkon mahtavia ruhtinaita Turussa. Mutta jos sen voima oli murtunut ja heikko, niinkuin nyt, jolloin maa ei tunnustanut tanskalaista kuningasta omaksensa ja nuoren valtionhoitajan oli pakko kaikin keinoin tavoittaa kirkon ystävyyttä ja kannatusta, niin tarttuivat Turun piispat itse ohjaksiin. Arvid piispa oli viisas ja toimelias herra ja hän tiesi mitä ajat vaativat. Ei kukaan uskaltanutkaan vastustaa hänen käskyjänsä. Hän istui siinä vartevana, suorana ja ylhäisenä parhaassa miehuuden ja mahtinsa voimassa. Hän oli tuskin viidenkymmenen vanha iältänsä, komea vartaloltansa, komea piispallisessa puvussansa, täysin tajuten rajattoman mahtinsa ja valtansa koko kansan yli. Hän oli katolisuuden iltaruskon viimeinen loiste tässä pohjoisessa maassa ja yksi kirkon kunniakkaimpia sotureita; loistava tähti, joka kerran oli vajoava meren syvyyteen, mutta joka läpi aikojen hämärän loi loistonsa aina etäisimpiin sukupolviin asti, joille hänen mahtavuutensa ja oppinsa oli muuttunut vain vanhaksi taruksi.

24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua, sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta.

Iltamessu oli päättynyt, illallinen syöty ja vähitellen hiljeni monien vieraitten tuottama hälinä Naantalin luostarissa. Kesäyö pimeni myöhään, mutta vihdoin kuitenkin peittyivät pitkät asuinrakennukset, arvokas temppeli sekä puutarhan tuuheat tammet yön hämärään vaippaan. Pieni kaupunki lepäsi unen helmassa. Hiljainen maininki loiski läheistä rantaa vasten, ja kaukaa synkältä selältä loisti iltaruskon viimeinen kalpeneva siinne. Yhdestä ikkunasta vain tuikki himmeä ja juhlallinen valonsäde; se oli ikuisen lampun valo, joka yöt päivät paloi Jumalan äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.

Aivan autiota ei kuitenkaan ollut eräässä luostarin kylkirakennuksessa, sillä sinne oli lyöttäytynyt yhteen kolme hyvää veljestä, mestari Gervasius, kirkkolaulaja veli Markus ja piispan hovimestari Cleopkas Gerde. Kaikessa hiljaisuudessa he olivat, sulostuttaaksensa päivän vaivoja, istahtaneet pöytään, jossa oli tarjona kylmää ruokaa sekä salaa kuljetettu ruukku tuota kuuluisata kirsikkajuomaa. Nämät järjestyksen valvojat eivät uskaltaneet sytyttää kynttilää siitä täysin oikeutetusta pelosta, että he tulisivat siten osottaneeksi käskynalaisillensa esimerkkiä, jota ei oikein kävisi kehuminen. Senpä tähden he istuivat melkein pimeässä, mutta siitä huolimatta heidän tottuneet kätensä löysivät helposti haarikan, ja heidän liukkaat kielensä liikkuivat päivän tapahtumien alalla. Heidän asemassaan olevat henkilöt tuntevat tavallisesti tarkalleen esimiestensä salaisuudet, ja jos meidän vuosisatamme pitkät korvat olisivat voineet ulottua kuuntelemaan tämän salaperäisen kolmimiehistön keskustelua, niin on luultavaa että tietäisimme paljoa enemmän kuin mitä nyt tiedämme 1500-luvun piispain sekä luostarin aikakirjoista.

Hovimestari selitti ystävillensä painavasti, niinkuin ainakin mies, joka tuntee mahtavien neuvottelut viidellä sormellansa, että syynä piispan äkilliseen käyntiin oli se, että valtionhoitajaa herra Steniä odotettiin ensi syyskuussa Turkuun, jolloin hän halusi persoonallisesti neuvotella Arvid piispan kanssa, miten valtakunta ja Suomi parhaiten puolustautuisi tanskalaisia ja venäläisiä vastaan. Sen ohessa että piispa katsoi tärkeäksi, että hänellä oli käytettävänä luotettavaa väkeä kaikkialla maassa, tahtoi hän samalla ottaa selkoa myös luostarin varallisuudesta, sen tapauksen varalta, että kirkon täytyisi, alistua sotaveroa maksamaan näinä huonoina raha-aikoina. — Ja sentähden, — jatkoi Cleophas Gerde, joka tavallisesti haarikan pohjaa kallistaessansa pisti hiukan latinaa joukkoon — sentähden kolikat pöytään, Gervasi! Tibi frater! Bonum potum, bonam sitem et bonum appetitum! [Maljasi, veikko! Hyvää juomaa, hyvää janoa ja hyvää ruokahalua!]

— Hänen korkea-arvoisuutensa saisi mielemmin ajaa maasta kaikki kerjäläismunkit ja anekauppiaat, jotka hävyttömästi ryöstävät meidän köyhältä luostariltamme sen lailliset tulot, — vastasi vouti. — Hirtettäköön minut karsimattomaan koivuun, jos meillä koko tällä viikolla on ollut enemmän kuin viisitoista markkaa tuloja ripityksestä ja synninpäästöstä, sen jälkeen kuin tuo saksalainen peijari on ruvennut kuljeksimaan pitkin maata. Ja paljonko proventteja te luulette meillä nykyään olevan? [Proventeiksi sanottiin sitä maksua, jonka uusikot suorittivat elatuksestansa, ennenkuin heidät vihittiin nunniksi.] Yksi ainoa tyttönen tänä vuonna, pieni sievänaamainen neiti Bitze, on lahjoittanut meille talontontin ja muutamia laihoja niittyjä. Mutta mitä luulette ansaitsevamme muutamista köyhtyneistä leskistä ja ruotivaivaisista lapsista? Kauniita tuloja, veli Gerde, ja niitäkö hänen kunnianarvoisuutensa ei soisi meille köyhyydessämme ankaraa paastoa ja jokapäiväistä kidutusta kestäessämme.

Vouti mutisi nämät sanat epäselvällä äänellä, sillä hänellä sattui olemaan suu täynnä kinkkua ja juustoa, jotka erinomaisen lajinsa puolesta olisivat olleet omansa tyydyttämään hienointakin herkkusuuta.

— Meillä ei ole edes ollut varaa lunastaa sitä uutta taulua, joka tilattiin Danzigista kuoria varten. Meidän priorimme, isä Mathias on parasta aikaa toivioretkellä Jakob Compostellalaisen luo anoen hänen esirukouksiensa apua meidän surkuteltavaan köyhyyteemme, — huokasi kirkonpalvelia pannen haarikan pöydälle ja pyyhkäisi aimo kulauksen jälkeen tyytyväisesti suutaan.

— Loruja, — väitti hovimestari, jonka leukasaranat kirsikkajuoman ja siihen lisätyn erinomaisen ranskalaisen viinin vaikutuksesta rupesivat hiukan hitaasti toimimaan. — Ikäänkuin me emme Turussa tietäisi, että te otatte kultavitjat jokaisesta benedicitestä ja ritaritilan jokaisesta sielumessusta. Kuules, maisteri tai tohtori, mikä lienetkin, veli Bulvasi, ut ita clicam; — te paistatte omenanne perhanan hienosti itse kiirastulessa.

— Minä toivon ettet itse tule siellä paistetuksi, — vastasi vouti suuttuneena. — Siitä saakka kuin Kreeta Juhontytär antoi meille Bölen Maskussa, emme ole muita lahjakirjoja saaneet, kuin muutamia poltettuja kaskia ja kalavesiä, joissa ei ole muita kaloja kuin kiiskiä ja muikkuja ja päälle päätteeksi olemme saaneet riidellä niistä perillisten kanssa.

Taceat hereticus, dum fideles laborant in vineto [Kerettiläinen olkoon vaiti kun uskolliset työskentelevät viinitarhassa.] — jatkoi hovimestari yhä vallattomampana. — Sanoppas, mitä muuta uutta te olette oppineet Vadstenassa, sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme toisemme tässä hurskaassa talossa? Sanotaan että brigittiläiskunta on niin helläsydäminen, ettei ole vaikea saada synninpäästöä joistakuista pienistä rakkaudenseikkailuista, vai mitä arvelet, domine Abulfasi? Tämä juoma on tosiaankin parempaa, kuin mitä olisimme voineet toivoa saavamme täällä sydänmaassa ja me sallimme sinun sentähden tarjota meille vieläkin haarikan.

Mestari Gervasius huomasi, että hän jo oli harjoittanut vieraanvaraisuutta suuremmassa määrässä, kuin mitä luostarin maine ja hänen oma turvallisuutensa salli. Hän aikoi sentähden vastata kiertelevästi, kun samassa hiljainen ääni läheisestä puutarhasta sai sanat hänen huuliltaan mykkenemään ja hän painoi korvansa pieneen ikkunaruutuun kuulostellaksensa.

Ehkäpä hovimestarinkin satunnaisesti huonontunut kuulo teroittui pimeässä ja hiljaisuudessa, sillä hän nykäisi salavihkaa voutia takista ja koetti kuiskuttaa niin hiljaa, ettei veli Markus kuulisi sitä: — Pyhän Jaakopin nimessä, puutarhasta kuuluu luutun soittoa!

— Tässä on vuoteeni, Gerde; toivon sinulle hyvää yötä ja että arvoisa herrasi tapaa sinut selväpäisenä huomenna, — sanoi isäntä, mestari Gervasius ja jätti hovimestarin sekä kolmannen juomaveikon sopimaan mielensä mukaan tyhjästä haarikasta sekä ruuanjäännöksistä.

Varmuuden vuoksi kääriytyi vouti käsillä olevaan munkkikaapuun. Tultuaan ulos pihalle ei hän enää kuullut mitään epäilystä herättävää. Koko luostari tuntui niin hiljaiselta kuin holvattu hauta. Mutta mestari Gervasius ei luottanut siihen, vaan veti saappaat jalastansa ja hiipi varpaillaan lähemmäksi puutarhaa, jonka takaporttiin hänellä oli avain.

Ennenkuin hän pääsi portille, täytyi hänen kulkea munkkien kammioiden ohi, jotka sijaitsivat vastapäätä kylkirakennusta. Rakennukset loivat tumman varjon luostarin pihalle, mutta ikkunoita vastakkaisella seinällä valaisi öinen hämy. Viimeinen ikkuna oikealla oli Sven Thordinpojan huoneen ikkuna. Musta vartalo kuvastui selvästi ahtaasta, ikkunareiästä, eikä ollut vaikea tuntea ylikonfessorin kaljupäätä, joka nojautui ulos avonaisesta ikkunasta ja kuunteli.

Mestari Gervasiuksen voudinsydän säpsähti ja hän kiirehdytti askeleitansa. Tuskin hän ehti kääntyä kulman ympäri ja astua puutarhaan; niin hän jälleen kuuli saman äänen, joka oli herättänyt hänen epäillystään. Humalikkolehdosta aivan nunnien ikkunoitten alta kuului hiljaista luutun soittoa. — Suomi on varmaankin Naantalin luostarille kiitollisuuden velassa ensimäisistä humalikoista, samoin kuin myöskin liinaa ja hamppua ensiksi ruvettiin viljelemään luostarin mailla, — pysyväisimmät hyvät työt mitä luostari on jättänyt jälkeensä pohjoismaihin.

Vouti kyykistyi alas ja kulki huomaamatta karviaismarjapensaitten suojassa aina humalikkolehtoon saakka. Hän taivutti varovaisesti suuret lehdet sivulle ja hämärässä hän silloin huomasi jotakin, joka täytti hänen mielensä ihmetyksellä, hämmästyksellä ja oikeutetulla suuttumuksella.

Ylhäällä pienessä ristikkoikkunassa istui kaunis neiti Ingeborg Bitze uusikkopuvussansa kosketellen luutun kieliä ja ikkunan alla istui ritari Lydik Klaunpoika Djekne antaen hänelle opetusta soitannossa. Senkaltaisia opetustunteja sellaisten olosuhteiden vallitessa on kaikkina aikoina pidetty vaarallisina nunnaluostareissa, ja vaikka huhu joskus ennen oli tiennyt kertoa, etteivät tämmöiset kohtaukset olleet aivan kuulumattomia hurskaassa Naantalissakaan, niin oli ankara ylikonfessori viimeisenä kolmena vuonna saanut kaikki pahat kielet vaikenemaan. Naantali oli hänen johtonsa aikana, ja verrattuna kevytmieliseen Vadstenaan, oikea esikuva brigittiläiskunnalle, ja vouti, joka omasta puolestansa oli jättänyt taaksensa intohimojen ajan, oli siksi viisas, että hän käsitti mikä suuri etu laitoksella oli hyvästä maineestansa sellaisena aikana, jolloin kaikki sen muut tuet horjuivat. Lydik ritari oli juuri laulanut laulun pikku Liisasta:

    Pieni Liisa lian istuvi tammella
    Ja laulavi laulua kaunista,
    Viheriöivien lehmusten alla.

    Ja kuningas korkeessa tornissaan
    Nyt kerääpi lauluhun ihanaan,
    Viherjöivien lehmusten alla.

— Rakkahin neiti, — kuiskasi ritari, — nyt minä olen laulanut teille kaikki ne laulut, jotka opin ollessani hovipoikana herra Sten Svantenpojan luona Vesteråsin linnassa. Laulakaa te nyt minulle, kaikkein suloisin kukkani, suomalaisia lauluja, joita olette Turussa oppinut. Minä tiedän, että te osaatte useitakin.

— Kyllähän minä olen kuullut enemmän lauluja kuin lintujen ääniä, — vastasi neiti Ingeborg ujosti, — ja kyllä minä vielä muistan sekä "Elinan surman", "Inkerin sulhot", sekä uuden laulun Viipurin pamauksesta. Mutta ne ovat talonpoikaislauluja, rakas herra Lydik, ja mielemmin minä tahtoisin uudestaan kuulla laulua herra Hillebrandista ja pikku Leenasta.

— Sallikaa minun kuulla teidän laulujanne, ruusutarhan kaunihin lilja! — huokasi ritari senaikuisella kukkaskielellä ja samassa hän luultavasti loi neiteen himosta hiukeevan katseen, vaikkei sitä voinut pimeässä erottaa. — Kuinka tuo hupainen laulu olikaan, jonka kuulin teidän laulavan kaksi vuotta sitten Turussa:

Älä itke, neiti rukka!

— Ja sitäkö te, herra Lydik, sanotte hupaiseksi lauluksi! Minä toivoisin etten koskaan olisi oppinut sitä, sillä se on niin surullinen, — sanoi neiti Ingeborg surunvoittoisesti.

— Jos se on surullinen, niin minun rakkahin kyyhkyni ja paratiisilintuni ei saa sitä koskaan enää laulaa, — vastasi ritari. — Iloisesti satakieleni viserrelköön viheriässä lehdossa. Silkillä ja helmillä levätköön hänen sydämensä kukkasvankeudessa.

— Siihen minä en kehottaisi, — puuttui mestari Gervasius puheesen, jonka mielestä oli aika veisata toista virttä, sillä hän oli kuulevinansa pelättävän ylikonfessorin hiipivän esiin karviaismarjapensaiden ja hernemaitten takaa.

Molemmat nuoret hypähtivät ylös ikäänkuin käärme olisi heitä puraissut.
Ritari pudotti luuttunsa ja tarttui kiinni miekankahvaan.

— Niinpä se vaan on, — jatkoi vouti puhettaan, astuen esiin. — Minä neuvoisin sitä, jolle vapaus ja kunnia on kallis, soittamaan luuttuaan siellä, missä korvat eivät sitä kuule, sillä isä Sven ei ole kaukana, eikä Arvid piispa ymmärrä Vadstenan tapoja.

Ingeborg neiti lensi kuin pelästynyt lintu pois ikkunasta. Ritari suostui synkentynein mielin lainaamaan munkinkaavun ja katosi varjojen joukkoon.

Kahta minuuttia myöhemmin oli ylikonfessori puutarhassa. — Mitä on tekeillä? — kuiskasi hän vastaantulevalle voudille.

— Täällä oli poikia kaupungista herneitä varastamassa, — vastasi vouti.

— Eikö muuta? — vastasi isä Sven pettyneenä. Hän olisi niin mielellänsä tahtonut nöyryyttää Arvid piispaa aikaansaamalla häväistystä hänen sukulaisellensa, tuolle nuorelle keikarille, jolla oli silkkivuorinen samettivaippa.

25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui.

Luostarikirkon suuri kello ilmoitti sydänyön tuloa ja sen syvä, juhlallinen kaiku, jonka sanottiin hajoittavan rajuilmat ja ajavan pahat henget pakosalle, ei vielä ollut ehtinyt haihtua kallioiden ja muurien lomiin, kun kirkon maalatuista ikkunoista tulet alkoivat tuikkia ja messunsävelet seurasivat heti kellojen ääntä. Nunnat kulkivat juhlasaatossa kirkkoon tavalliseen sydänyön messuun, jota tällä kertaa vietettiin tavallista juhlallisemmin alkavan Olavinpäivän sekä piispan kunniaksi.

Melkein samaan aikaan tuli toinen saatto munkkien puolelta. Sen etupäässä astui piispa ja hänen kaniikkinsa, jotka eivät uskaltaneet rasittavan matkankaan jälkeen rikkoa luostarinsääntöjä ja nauttia rauhallisen levon suloutta, sekä ylikonfessori, joka ei ollut yhtään paneutunut levolle. Kaikki olivat täydessä juhlapuvussa, yksin kirkkolaulajakin, Markus veli, oli äkkiä muuttunut haarikan kallistajasta arvokkaaksi virkamieheksi ja uniset munkitkin kokosivat kaiken arvokkaisuutensa, johon hetken tärkeys ja korkean ylipapin läsnäolo heitä velvoitti.

Mestari Gervasius ei juuri luottanut väkeensä ja senpätähden hän piti vartiota kaiken yötä estääkseen äkkiyllätyksiä tapahtumasta. Mutta hänen pelkonsa tyyntyi suuresti, kun hän vartalosta ja käynnistä tunsi neiti Ingeborgin nunnan hunnun alta. Hän saattoi olla rauhassa luostarin hyvästä maineesta.

Turha toivo! Kun munkkien saatto kulki hänen sivutsensa hänen seisoessansa kirkon muuria vasten, kumartui viimeinen rivissäkulkia hiukan eteenpäin ja kuiskasi hänen korvaansa: pax vobiscum! Se oli ritari Lydikin maallinen ääni, siitä hän oli varma. Kevytmielinen nuorukainen oli käyttänyt lainaamaansa kaapua tavalla, jota vouti hyväntahtoisuudessaan ei lainkaan ollut tarkoittanut.

Sillä välin alkoi messu siunattujen vahakynttilöiden valossa, jotka kirkkaasti valaisivat luostarikirkkoa. Vaikka vouti olikin niin useasti välinpitämättömästi katsellut näitä juhlallisuuksia, niin tekivät ne nyt häneen harvinaisen vaikutuksen. Yö oli yhä enemmän pimennyt, ukkosilma oli tulossa, eikä kestänyt kauan ennenkuin salama aika-ajoin leimahti ikkunaruutuja vasten ja kumeat jyrähdykset, jotka paukkuivat yhä lähempänä, olivat voittaa urkujen hillityn äänen, kuoripoikien laulun ja pappien juhlallisen messun kirkossa.

Voudin ajatukset kiintyivät vaistomaisesti siihen päivään, jolloin hän viimeksi näki mahtavan ukkosilman Myllyrannan myllyllä. — Voisipa luulla, — sanoi hän itseksensä, — että joku Ljungarseista taas on liikkeellä. Turhia haaveita! Varmaankin olen hiukan liiaksi kallistellut haarikkaa.

Rajuilma yltyi, sade virtaili virtanaan ja mestari Gervasius pakeni porttiholvin suojaan. Mutta hän ei jättänyt vartiotointaan; yhä edelleen hän piti silmällä epäiltävää kaapua.

Vihuri kävi läheisen selän yli, vaahtopäiset aallot loistivat valkeina salaman valossa ja vanhat tammet puutarhan muurin reunassa suhisivat niin ihmeen synkästi. Huikeat, paukahtavat jyrinät, ikäänkuin raskaat vaunut olisivat hirveällä vauhdilla ajaneet kivetyllä kadulla, osottivat että synkät, mustat pilvet vähitellen keräytyivät lauetakseen aivan kirkon kohdalla. Messua jatkettiin: luonnon raivolla ei näyttänyt olevan mitään vaikutusvoimaa noihin kirkkaihin, syviin ja juhlallisiin säveliin, jotka kohosivat temppelistä, samoinkuin se, mikä on pyhää maailmassa, tyynenä luopi katseensa tämän katoavaisen maailman pimeyteen ja myrskyihin, synteihin ja intohimoihin.

Suuren kellon ääni kajahteli jälleen. Se ikäänkuin kutsui avuksi korkeampia voimia. Salama iski torniin, sulatti uurteen kuparikattoon — niinkuin jäljestäpäin huomattiin — ja tärisytti kirkkoa perustuksia myöten. Mutta kellon ääni ei vaiennut, ja Arvid piispa nähtiin valkoisessa juhlapuvussa seisovan loistavalla pääalttarilla.

Silloin vouti, kesken kärsivällistä odotustaan, säpsähti äkkiä ja teroitti korvansa kuunnellakseen ääniä myrskyn pauhinassa. Hän oli kuulevinansa, että joku kolkutti luostarin lukittua porttia.

— Luultavasti minä erehdyin, — ajatteli hän itseksensä. — Varmaan myrsky repäisi jonkun ikkunaluukun ja heitti sen seinää vasten tuolla alhaalla kylkirakennuksessa.

Mutta kolkutus kuului uudelleen: raskaita, määräkkäitä lyöntejä, niinkuin joku kärsimättömästi haluaisi päästä sisään, mutta pitää velvollisuutenaan kunnioittaa talonväen yörauhaa.

Mestari Gervasius riensi portille. — Kuka siellä? — kysyi hän aukaisematta porttia.

— Sairas, joka on avuntarpeessa, — vastattiin ulkoa.

— Menkää kaupungin majataloon ja tulkaa huomenna uudelleen! — tiuskasi vouti.

— Me emme voi odottaa, — vastattiin taaskin ulkopuolelta. — Pyhän Henrikin ja pyhän Brigitan tähden, päästäkää meidät sisään! Meidän mukanamme on ritari, joka varmaan kuolee tässä hirveässä rajuilmassa, jos hänelle ei anneta yrttejä, voiteita ja lääkkeitä luostarissa.

— Ritariko? — toisti vouti vihaisena. — Kaikki maankuljeksiat nykyään sanovat olevansa ritareita. Mikä hän on nimeltään?

— Sen saatte aikoinaan kuulla; mutta jos ette laske meitä heti sisään, niin valitamme huomenna piispalle, sillä me tiedämme, että hän paraillaan oleskelee luostarissa.

Se auttoi. Mestari Gervasius veti vastahakoisesti telkimen pois portista ja laski sisään odottavat, jotka seisoivat portin edessä aivan läpimärkinä.

Neljä aseellista miestä ratsasti luostarin pihalle. Heidän hevosensa olivat nääntyneet väsymyksestä, ja he itse näyttivät masentuneilta ja alakuloisilta. Kolme heistä tuki neljättä, joka vaivoin pysyi satulassaan ja tuo neljäs oli kookas ritari.

Sen verran kuin pimeässä saattoi erottaa, oli hänen varustuksensa tahrattu ja särkynyt, hänen käsivartensa riippui voimatonna ohjaksissa, hänen päänsä oli sidottu osottaen että se oli pahasti haavoitettu, ja raskaan kypärän asemesta oli hänellä kevyt hattu päässä, sekin veressä, niinkuin kaikki muukin.

Veljeskunnan säännöissä oli nimenomaan määrätty, ja se olikin luostarin kauneimpia puolia, että vieraanvaraisuutta oli osotettava ilman erotusta kaikille vieraille, mutta erittäinkin kodittomille, köyhille ja sairaille. He saivat vapaan asunnon, ruuan ja lääkärin hoidon, eikä kukaan tiedustellut heidän nimeänsä eikä säätyänsä, jos he eivät itsestänsä halunneet sitä ilmaista. Rauhattomien aikojen tähden ei mestari. Gervasius heti tahtonut avata porttia, mutta kun hän huomasi, että tuliat todellakin olivat suuresti luostarin vieraanvaraisuuden tarpeessa, saattoi hän heidät, sen enempää kyselemättä, sairaita ja vieraita varten varattuihin vierashuoneihin, samalla pyytäen kohteliaasti anteeksi, ettei hän voinut tarjota heille mukavampaa asuntoa, sillä paremmat huoneet olivat piispan ja hänen seurueensa käytettävinä.

Kun ritari oli päässyt levolle yksinkertaiseen vuoteesensa, hevoset viety talliin, palveliat saaneet virvoitusta ja takkavalkea oli sytytetty, jonka ääressä he saattoivat kuivata märkiä vaatteitansa, läksi voutikin pariksi tunniksi levolle kootaksensa voimia huomispäivän puuhien varalle. Sadetta kesti yhä, mutta ukkosilma oli tauonnut; messu oli päättynyt, koko luostari uinui unen helmassa aamuvartioon saakka ja ainoastaan ikuinen lamppu loisti taaskin yksinänsä ja hartaana Jumalan äidin kuvan edessä luostarikirkon kuorissa.

Mutta tuskinpa oli virkeä aamuaurinko ehtinyt nousta kuusten latvoihin koilliselle taivaankulmalle ja tuhannet pikkulinnut riemulla tervehtiä ihanaa päivää, niin pikku kaupunki jälleen elpyi eloon, ja eloa heräsi luostarinkin synkkien muurien sisäpuolelle. Öinen rajuilma oli useita viikkoja kestäneen kuivuuden jälkeen virkistänyt janoavaa luontoa, vesipisarat kimmelsivät kukissa ja vihreillä lehdillä, kauniit tammet luostaripuutarhassa levittelivät tuuheata lehväkupuansa auringonpaisteessa, herneenvarret näyttivät kohonneen pystyyn virvoittavan kylvyn jälkeen, pellava kukki, mehiläiset luostarin mehiläispesistä kilvan kimalaisten kanssa nauttivat aamiaistaan ruusupensaissa ja pääskyt kiertelivät sukkelasti pyörähdellen tornin ympärillä, ikäänkuin he olisivat vaatineet uneliaita lokkeja kilpasoutuun sinertävällä ilmaulapalla. Koko luonto loisti terveyttä ja nuoruutta, kaikesta päättäen oli päivänpaisteinen, rauhaisa ja ihana kesäpäivä tulossa.

Mutta silloin alkoi tavatonta liikettä näkyä nunnien puolelta. Ovissa juostiin, kurkisteltiin ristikkojen takaa, portailla näyttäytyi nunnia, alussa yksitellen, lopulta yhä useampia, ja vihdoin siellä näkyi itse abbedissakin hämillänsä ja neuvotonna. Jotakin oli tapahtunut, jotakin haettiin, koetettiin etsiä puutarhasta; sitten herätettiin vouti, hän ravisteli luostarin rengit hereille, muutamia hevosia satuloittiin ja ratsumiehiä läksi rientämään eri tahoille. Kaikki kävi niin hiljaa ja salaperäisesti kuin mahdollista. Varsinkin varottiin, ettei pidettäisi vähintäkään melua munkkien osaston puolella, jossa piispa nukkui.

Mutta eipä kestänyt kauan ennenkuin asia tuli ylikonfessorin kuuluviin, joka alituisesti valvoi ja vakoili kaikkea. Sittenkun hän itse oli ottanut selkoa asiasta ja huomannut sen todeksi, niin hän suuntasi askelensa rohkeasti piispan huoneihin ja vaati että etuhuoneessa vartioiva palvelia päästäisi hänet heti sisään.

Arvid piispalla oli, samoin kuin muillakin kirkon ruhtinailla mukavuusvaatimuksia, jotka olivat hänen arvonsa mukaisia. Koska hän sydänyön aikana oli alistunut seuraamaan rasittavia sääntöjä, oli hänellä mielestänsä oikeus maata rauhassa ja hän oli käskenyt palveliaa herättämään häntä vasta seitsemältä. Mutta nyt oli kello vasta viisi aamusella. Palvelia kieltäytyi sen johdosta päästämästä häntä makuusuojaan.

— Sano hänen korkea-arvoisuudellensa, että eräs hänen seuralaisistansa on törkeästi loukannut luostarin pyhyyttä ja palkinnut sen vieraanvaraisuuden jumalattomalla solvauksella! — huudahti suuttunut munkki niin kovalla äänellä, että se välttämättä kuului sisempään huoneesen.

Tarkoitus saavutettiin täydellisesti, sillä piispa näyttäysi heti yöpuvussaan huoneensa ovella ja kysyi mitä oli tapahtunut.

— Ei mitään muuta, — vastasi ylikonfessori riemuiten, — kuin että ne, joitten etupäässä tulisi olla luostarin suojelioita, ovat solvaisseet sitä ja polkeneet sen lait jalkojensa alle. Teidän korkea-arvoisuutenne oma sukulainen ja seuralainen, ritari Lydik Klaunpoika Djekne on tänä yönä salaisesti luostarista ryöstänyt jalosukuisen neitsyen Ingeborg Bitzen, joka ennen pitkää oli saapa hunnun ja tuleva vihityksi pyhän neitsyen ja pyhän Birgitan palvelukseen.

36. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja haavoitettu ritari kohtasivat toisensa.

Uhkamielinen munkki luuli epäilemättä syvästi nöyryyttäneensä ja loukanneensa vihattua esimiestänsä. Mutta mitä tahansa Arvid piispa tunsikin kuullessaan tuon odottamattoman tiedon sukulaisensa rikoksesta, joka tapauksessa hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi heti: — Me pidämme varmana, veljeni, että vain teidän intonne luostarin edun puolesta on saattanut teidät unohtamaan, millä tavalla teidän on asianne esitettävä. Me sallimme teidän kapitulisalissa odottaa käskyjämme.

— Teidän korkea-arvoisuutenne antaa kai käskyn ajaa takaa jumalatonta rikollista, sukulaistanne herra Lydikiä, ja väkivallalla tuoda hänet takaisin…?

— Kurt, — sanoi piispa henkipalveliallensa, — saata kunnianarvoista veljeä; tätä nykyä me tulemme toimeen ilman hänen palvelustansa.

Näin sanoen Arvid piispa sulki oven ja palvelia oli heti valmis kiivaalla, mutta samalla merkitsevällä liikkeellä seuraamaan herransa käskyä. Jos ylikonfessori tällä hetkellä olisi istunut pyhän Pietarin istuimella, niin piispa Arvid ei olisi kovin vakavasti istunut pyhän Henrikin istuimella.

Sillä välin oli koko luostari liikkeellä. Varmaankaan ei mikään nykyajan pikkukaupunki ole saavuttanut yhtä suurta taitoa juorujuttujen keksimisessä, kuin keskiajan luostarit. Mutta mitenkä nuo vangitut nunna ja munkki raukat saisivatkaan pitkät väliajat kulumaan hengellisten rukoushetkiensä ja yksitoikkoisten maallisten askareittensa välillä? Niinpä jo tiedettiin Ingeborg neiden sinne tullessa, ettei hän omasta tahdostaan halunnut huntua, ja syyksi siihen luultiin, että hän iloisina nuoruudenpäivinänsä Turussa oli salaisesti rakastunut. Ja aivan aiheeton tämä luulo ei tainnut ollakkaan. Mutta hänen kunnianhimoinen sukunsa oli toivonut aikaa voittaen saavansa jonkun omaisistansa Naantalin mahtavan luostarin johtoon, eikä luostarillakaan tietysti ollut mitään sitä vastaan, koska sille, paitsi suurta proventtia, oli eduksi että sen sisarien ja veljien joukossa oli maan ylhäisiäkin. Tämä toive oli nyt rauennut ja kaikki liukkaat kielet joutuivat lipeään liikkeesen. Etenkin ne nunnat, jotka ehkä suurimmalla mielihyvällä olisivat sallineet jonkun nuoren kauniin ritarin hevosellaan ryöstää heidät pois, tuomitsivat kaikista kovimmin nuoren uusikon pakoa, ja he kiistelivät jo edeltäkäsin, minkälainen rankaistus olisi säädettävä senkaltaisesta rikoksesta varoitukseksi vastaisen varallekin. Abbedissa itse ei kuulunut niiden joukkoon. Tosin oli hyväsydäminen Margareta sisar niin pahoillaan ja hämmästyksissään, kuin hänen hiljainen luonteensa suinkin salli; mutta ajatellessansa, mitä piispa sanoisi ja veli Sven arvelisi, hän huokasi itsekseen kaiken sen turhan puuhan tähden, joka nyt jälleen oli seuraava tätä tapausta ja rasittava abbedissa raukkaa, joka ei muuta halunnut kuin saada elää rauhassa.

Huolestuneena Margareta sisar läksi aamumessuun. Hän hengähti kepeämmin, kun hän huomasi että piispa kaikeksi onneksi ei ollut läsnä. Harvoin on messua suoritettu suuremmalla kiireellä ja hajamielisyydellä. Kuoripojat lauloivat tavallisen läksynsä, latinaiset rukoukset luettiin hirveällä vauhdilla, mutta kaikkien ajatukset olivat valloillaan ratsastamassa pakolaisten perässä. Pyhän Brigitan kuva, joka oli veistetty puksipuusta ja koristettu hopealla ja norsunluulla, silmäili synkkänä ja uhkaavana korkealta asemaltansa alttarin oikealta puolelta pyhään Johannekseen, vasemmanpuoliseen naapuriinsa. Urut yksin eivät antaneet hartauttaan häiritä. Ne eivät teeskennelleet, vaan kaiuttivat Gloria in excelsis lauluansa yhtä tyyninä ja juhlallisina kuin ainakin, vähääkään välittämättä elämän pikkuhuolista.

Sillä välin pantiin toimeen tiedusteluja, jotka eivät kuitenkaan tuottaneet mitään tulosta. Ritarin hevonen seisoi rauhallisesti tallissa, mutta yksi hänen aseenkantajistansa ja Ingeborg neiden vanha imettäjä, joka oli seurannut häntä luostariin, olivat kadonneet. Tutkittiin satamassa olevat alukset ja silloin huomattiin että yksi oli purjehtinut rannasta kello 3 ja 4 välillä aamulla. Selvää oli, että pakolaiset olivat meritse paenneet, ja koska ukkosilman jälkeen oli noussut navakka tuuli, ja alus jo oli ehtinyt pitkälle, täytyi toistaiseksi luopua kaikista takaa-ajon yrityksistä.

Arvid piispa johti puhetta munkkien konventissa, näennäisesti tyynenä mutta mieleltään synkkänä. Hän ajatteli ehkä pitkällisten sotien ja maan sisällisten levottomuutten onnettomia seurauksia; kuinka kuuliaisuuden, siveyden ja uskonnon siteet olivat tulleet yhä löyhemmiksi ja voimattomammiksi pitämään koossa irtaantuneita intohimoja. Kehenkä hän enää voisi luottaa, kun hänen oma sukulaisensakin niin ilmeisesti uhmaili luostarin lakeja vieläpä hänen läsnäollessansa? Kukapa nyt enää kunnioittaisi hänen pilkattua arvoansa? Surumielin hän valmistautui tarkastuksen lopetettuansa palaamaan Turkuun.

Silloin hänelle ilmoitettiin, että tuntematon, haavoittunut ritari, joka yöllä oli etsinyt suojaa luostarista, pyysi saada tavata piispaa eräässä luostarin yksinkertaisimmista vierashuoneista.

Haavoittuneiden ja sairaitten pyynnöt olivat käskyjä Arvid piispalle.
Hän läksi sentähden heti mestari Paavalin kanssa mainittuun huoneesen.

Pieni ikkuna oli verholla peitetty ja valaisi vain hämärästi huonetta. Kolme palveliaa, jotka olivat olleet haavoittuneen seurassa, poistuivat piispan tullessa sisään ja asettuivat vartioimaan oven ulkopuolelle, ikäänkuin estääkseen asiaankuulumattomia sisälle pääsemästä.

Huoneen perällä oli vaatimaton vuode ja siitä kohousi vaivoin istualleen korkeavartaloinen mies, joka sanoi äreästi ja kärsimättömästi: — Älkää pahastuko, teidän armonne, mutta kahden keskustellessa on kolmas liikaa.

— Mene, Paavali, — sanoi piispa heti seuralaisellensa. — Hän tahtoo ripittäytyä.

— Suokaa anteeksi, — kuiskasi mestari latinaksi; — teidän armollanne on vihollisia sekä luostarin sisä- että ulkopuolella. Nuo kolme miestä, jotka äsken menivät ulos, asettuivat vahtiin ovelle.

— Mene, poikani, — jatkoi piispa levollisena. — Etkö häpeä pelätä haavoittunutta miestä?

Arkkidiakoni poistui vastahakoisesti, mutta päätti salaa kutsua muutamia piispan aseellisia palvelioita pitämään silmällä vieraita.

— Olemmeko kahden? — kysyi mies vuoteeltaan.

— Emme, — sanoi piispa. — Paitsi meitä on vielä yksi läsnä: —
Jumala!

Haavoittunut oli hetkisen ääneti, pyyhkäisi puoleksi harmaantuneet hiuksensa siltä puolelta otsaa, joka ei ollut siteen peitossa ja kysyi: — Arvid Jaakonpoika, tunnetko minut?

Piispa tarkasteli häntä hämärässä huoneessa ja vastasi: — En.

— Vedä verho tuon kurjan luukun edestä ja katsele minua tarkemmin, — jatkoi mies.

— Bo Knuutinpoika Ljungars! — huudahti piispa.

— Tiesinhän minä, että sinä tuntisit minut, — jatkoi ritari hymyllä, joka näytti hurjansekaiselta. — Muistatko vielä, kun me hiihtelimme yhdessä Laukossa? Ja muistatko niitä kahta sudenpenikkaa, jotka me löysimme kuusen juurelta metsässä? Me jaoimme saaliin veljellisesti: sinä otit toisen ja ruokit sitä kuorimattomalla maidolla kesyttääksesi sitä. Sinun hellää immensydäntäsi! Penikka kasvoi ja puri kuoliaaksi sinun lempikoirasi Hussin, — tuon, jota me muut sanoimme abbotiksi, muistatkos; sillä oli valkea hiippa päässä. Meidän olisi pitänyt sanoa sitä piispaksi. Se oli siivosti tehty sudelta: se olisi voinut puraista sinua itseäsikin kurkkuun. Mutta minä heitin pentuni koirille, ja siinä minä tein oikein.

— Me olimme siihen aikaan vallattomia poikia, veli Bo.

— Meidän isämme olivat ystäviä, niin kauan kuin sitä kesti, ja he olivat yksissä neuvoin Flemingejä ja Frillejä vastaan. Mutta sinun suonissasi on vaan maitoa, Arvid! Sinä valitsit huonoimman toimen, mihin aatelismies voi ryhtyä; sinä rupesit lukemaan. Kukapa sitä olisi luullut niin reippaasta hevosmiehestä? Lempo soikoon, mies, — miksikä rupesit papiksi?

— Jättäkäämme nuo muistot, — sanoi piispa vältellen, — ja sano minulle mielemmin, vanha ystävä, miten voin olla sinulle avuksi. Minä luulin sinun tähän aikaan olevan Tukholmassa.

— Sinä olet oikeassa, — vastasi ritari ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. — Sen sijaan minä olen täällä, niinkuin näet, — haavoittuneena, kurjana, hyljättynä, vaivalla päästen pakoon kuolemaa ja vankeutta. Oi, Knuuttini! Poikani! Silmieni ilo! Nuori kotkani! Nuo roistot karkasivat sinun kimppuusi, kun olit haarniskatta, muuten sinä olisit rutistanut ne mäsäksi kuin sammakot! Mutta se on mennyttä, kaikki mennyttä!

Onneton ritari heittäytyi tuskansa vallassa vuoteelleen ja näytti nyyhkyttävän, mutta kyynel ei puhjennut esiin kostuttamaan hänen silmäluomiaan ja huojentamaan isänsydämen surua.

Kun hän oli hiukan tointunut, koetti Arvid piispa todellisen sielunpaimenen hellyydellä tarjota uskonnon lohdutusta entiselle leikkikumppanilleen. Hänen onnistui ainakin tyynnyttää hänen kuohuvaa mieltänsä, niin että hän hämmentymättä saattoi kertoa onnetonta kohtaloaan. Väliin hän kuitenkin hurjilla huudahduksilla keskeytti kertomustansa.

— Me olimme vuokranneet aluksen Turusta, — kertoi hän, — ja olimme matkalla Tukholmaan, mutta saimme vastatuulen tähden viipyä kaksi viikkoa Ahvenanmaana. Minä kävin Eerikki Juhananpoika Wasen luona Kastelholmassa. Waset ja me olemme ennen yhdessä vastustaneet Stureja, nyt me olemme samalla puolella, sillä Juutilainen petti meidät. Lyhyesti, me kävimme yhdessä hirvijahdissa; aika ei ollut luvallinen, mutta jotakin meidän piti tehdä. Minun Knuuttini ja nuori Kustaa Eerikinpoika lensivät kuin kotkapari metsässä. Olisitpa nähnyt heidät, piispa! He olivat sellaista puuta, josta kuninkaita tehdään! Minä sanoin Eerikki herralle: jospa me lyöttäytyisimmekin yhteen ja anastaisimme valtakunnat pojillemme? Sinun Kustaasi ottaa Ruotsin, minun Knuuttini Suomen. Herra Eerikki nauroi, niinkuin hänen tapansa on; hurskas sielu, herra piispa; hänestä voisi tulla pappi. Vihdoin tuuli kääntyi koilliseen; me erosimme Waseista ja purjehdimme pois. Signilskärin luona me laskimme yöksi ankkurin. Silloin nousi myrsky ja ukkosenilma; ukkonen seuraa meitä maalla ja merellä. Meidän nukkuessamme ja salamoiden leimutessa mastoissamme hyökkäsivät tanskalaiset niskaamme aivan aavistamattamme. Ne olivat Otto Rudin joukkoa; minä tunsin, heidät punaisista hankkiluksistaan, mutta itse hän ei ollut mukana. Muuten minä olisin sinun puolestasi, piispa, saanut kiittää häntä viimeisistä Turussa. Vaikka he yllättivät meidät unessa, haarniskoitta, kypärittä ja kiivittä, puolustauduimme me kuin karhut jousimiehiä vastaan. Toista tuntia taistelu kesti, ja minun kuninkaallinen, komea kotkanpoikani oli kaatanut kuusi vihollista hurmeiselle kannelle, kun hän sai keihäänpiston suojattomaan kylkeensä ja syöksyi mereen. Oi, sinä yönä Junkkarin lähde varmaan kuivui viime pisaraansa saakka!

Tässä ritari vaikeni ja hetki aikaa kului, ennenkuin hän taas saattoi jatkaa:

— Taikauskoa, piispa, kurjia eukkojen satuja, älä niihin pane huomiota!… Ei maksa juuri vaivaa kertoa, mitä sitten tapahtui. Tanskalaiset voittivat minut ja jäljellejääneen joukkoni ylivoimallaan ja veivät meidät vangittuina laivaan. Me luovailimme muutaman viikon ajan merellä ja hävitimme useita suomalaisia laivoja. Me vietimme erään myrskyisen yön Paraisten saaristossa. Minun oli onnistunut keskustella muiden vankien kanssa. Me hyökkäsimme vuorostamme tanskalaisten kimppuun, löimme heidät viimeiseen mieheen asti ja heitimme muutamat elävinä mereen. Sen jälkeen me suuntasimme Turkua kohti mutta tuuli ajoi meidät Naantalin rantaan ja me saimme kuulla, että sinä olit täällä. Kun minä sain hevoseni tänne Turusta, päätin minä etsiä sinua. Naarmu, jonka viime löylyssä sain, vaivaa minua enemmän, kuin mitä olisin luullut. Mutta nyt minä olen täällä, piispa, — minä olen täällä pyytämässä sinun apuasi voidakseni kostaa poikani kuolemaa!

27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana.

— Selitä, Bo Knuutinpoika, — sanoi piispa Arvid hiljaisesti. — Kuinka minä voisin kostaa sinun poikasi kuolemaa? Ylettyisikö minun heikko käsivarteni kauas meren toiselle puolelle ja voisiko se masentaa tanskalaisten valtaa?

Ritari nousi istualleen, tarttui piispan käteen ja katsoi häntä jäykästi kasvoihin. — Kuule minua, sanoi hän. — Minun isoisälläni Bo Ollinpojalla oli verivihollinen, se oli hänen ainoa veljensä Alrik, liialta nimeltä Raajarikko, sentähden että hänen vasen käsivartensa oli lyhyempi kuin oikea. Minun isoisäni oli kuningas Kristianin puoluelainen, mutta Alrik Raajarikko puolusti Kaarle Knuutinpoikaa. Aina sen mukaan, kellä herralla oli valta Suomessa, ryösti Alrik Bon taloa tai Bo Alrikin taloa. Vihdoin tahtoi piispa Olavi rakentaa sovintoa heidän välillensä ja kutsui heidät Turkuun. He tulivat kumpikin aseellisen joukkonsa kanssa ja lähenivät eri teitä kaupungin porttia. Silloin kannusti Bo herra hevostansa, ehtiäksensä edelle, mutta samassa kannusti myös Alrik hevostansa ja he tulivat portissa vastakkain. Raajarikko Alrik vetäisi pitkällä käsivarrellansa miekkansa ja löi isoisäni hevoselta kaulan poikki, niin että se kaatui maahan, ja silloin minun isoisäni löi miekallaan herra Alrikin käden poikki. Alrikilla oli silloin vielä lyhyempi käsivartensa jäljellä ja hän löi isoisääni olkapäähän rautapaidan läpi, niin että hän paikalla kaatui. Mutta samana iltana juoksi Raajarikko Airikin veri kuiviin lähimmässä talossa. Minun isoisäni jätti jälkeensä kaksi poikaa Knuutin ja Åken. Minun isäni Knuutti oli Sten Sturen miehiä, setäni Åke taas kuningas Kristianin. Åke karkoitettiin maanpakolaisuuteen, mutta hän tuli takaisin tanskalaisten kanssa ja kohtasi isäni Brunkebergin taistelussa. Siellä Åke herra lävisti keihäällä isäni, Knuutti herran. Mutta samassa hetkessä löi Knuutti herra veljeänsä sotatapparalla suoraan kypäränkupuraa kohti, niin että tapparan varsi katkesi. Sinä hetkenä taaskin kaksi Ljungarsin veljeä tuotti toisilleen surman. Mitä sinä siihen sanot, pappi? Ljungarsien suonissa ei juokse maitoheraa.

— Minä sanon siihen, — vastasi piispa arvokkaasti, — että nämät veriset ja inhottavat veljesvihat ovat häpeäpilkkuna koko maalle. Ja jos sinä toivot, että minä kirkon paimenena ihailisin tai hyväksyisin näitä hurjia väkivallantöitä, niin sinä erehdyt suuresti. Minä tahdon päinvastoin Jumalan ja pyhän Henrikin avulla koettaa estää teidän mielettömiä taistelujanne. Minä kuulutan jumalanrauhan yli koko maan, enkä minä kehota ketään aatelismiestä rikkomaan tätä rauhaa, niin totta kuin hän haluaa välttää sekä kirkon että maallisen vallan rankaisevaa käsivartta.

— Kuulehan vielä, — jatkoi ritari, joka tuskin näytti kuuntelevan piispan sanoja. — Minun isäni, Knuutti herra, jätti myös jälkeensä kaksi poikaa, minut ja veljeni Stenin. Minä, joka olin vanhempi, sain isiemme linnan osakseni ja sitä veljeni ei ole koskaan voinut antaa anteeksi. Hän läksi erämaihin ja rakennutti tien varrelle Leton kartanon, jossa hänestä piankin tuli kaikkien matkustajien vitsaus. Jos minä pidin yhtä tanskalaisten kanssa, niin hän yhtyi Stureihin, tai päinvastoin. Minun hevoseni katosivat laitamiltaan, minun lohipatoni hävitettiin kesäöinä. Eräänä syysiltana tuli Sten herra portilleni; silloin satoi ja salamoitsi, mutta sen sijaan että olisin avannut hänelle porttini, minä asetin mieheni muureille, keihäät ojossa, nuolet jousissa. Sten vannoi kostoa, ja hän on pitänyt lupauksensa. Hän lähetti minun luokseni erään karkurin, Hurrin, yksikorvaisen miehen, ja se lurjus uskotteli minua, että hänen isäntänsä oli häpeällisesti hakannut toisen häneltä pois. Mies oli taitava jousimies, ja minä tarvitsin sellaisia. Minä otin hänet palvelukseeni. Hän se juuri oli, joka kavalsi meidät tanskalaisille Signilskärin luona. Sitten, kun me jälleen otimme laivan haltuumme Paraisissa, silloin minä hirtätin konnan pää alaspäin ja panetin painoja miehen ranteihin. Kurja, viheliäinen kosto! Hän tunnusti, että veljeni Sten oli palkannut hänet. Tiesinhän sen, että niin lopuksi kävisi. Ja nyt, Arvid Jaakonpoika, minä pyydän sinulta apua kostaakseni, sillä minun väkeni on kaatunut taistelussa, itse minä olen haavoitettu ja voimaton, mutta sinä olet rikas, Arvid; sinulla on sotilaita, vaikka oletkin piispa, ja sinä olet yhä vieläkin aatelismies, vaikka oletkin ajattanut päälakesi.

Uupuneena kiivaasta mielenliikutuksesta ritari taas heittäytyi vuoteellensa. Mutta piispa Arvid oli hetken aikaa ääneti ja näytti miettivän. Vihdoin hän sanoi: — Kostoa en voi sinulle luvata, onneton veljeni, sillä se sotii pyhää virkaani vastaan, jonka tulee rakentaa rauhaa ja sovintoa maan päällä. Mutta hengellistä ja maallista oikeutta minä voin luvata sinulle ja sitä tarvitaankin enemmän, kuin mitä sinä voit aavistaa. Mutta ennen kaikkea rauhoita ja hoida haavojasi; minä lähetän luoksesi veli Mattiaksen, joka on taitava valmistamaan hyviä lääkkeitä. Sinun vuoksesi tahdon viipyä vielä päivän luostarissa ja sitten me voimme tuumia, mitä olisi tehtävä. Pax tecum, veljeni; minä menen puolipäivämessuun.

Kun piispa läksi ritarin luota jumalanpalvelukseen, jossa häntä jo kauan oli odotettu, antoi hän käskyn sulkea Birgerin ja Beatan huoneihinsa, jottei haavoittunutta ennen aikojaan uusilla huolilla häirittäisi. Heti pantiin luostarin senaikuinen kuuluisa lääkkeitten valmistustaito koetteelle, ja Bo herra sai nauttia rauhoittavaa juomaa, jonka vaikutuksesta hän nukkui koko päivän ja herätessänsä tunsi itsensä melkoista virkeämmäksi.

Messua vietettiin tavallisella komeudella. Ei ainoastaan Naantalin kaupungin koko väestö, vaan myöskin aatelisia, pappeja ja talonpoikia lähiseuduilta tulvaili sinä päivänä luostariin ja sen edustalle. Kaikki tahtoivat nähdä mahtavaa piispaa loistavassa juhlapuvussansa ja kullatussa messupaidassa pääalttarin edessä, tai ihmetellä pyhien jäännöksiä, joita jumalanpalveluksen jälkeen juhlakulussa kannettiin kaupungin läpi. Useat näistä jäännöksistä olivat semmoisten pyhimysten luita, joita ainoastaan kirkkoisät tunsivat; ne olivat suurilla summilla ostetut Roomasta ja niitä säilytettiin nyt pienissä hopea- tai norsunluurasioissa. Kallisarvoisin näistä oli kultarasia, jonka sisällä ei ollut mitään vähäarvoisempaa kuin apostoli Paavalin järeä poskihammas. Muunkinlaisia hyvin pyhiä jäännöksiä kuljetettiin saattokulussa mukana, esimerkiksi pyhän Priitan rukouskirjaa; tämä kallisarvoinen muisto, joka oli kätkettynä kalliisen, kultaha'oilla kiinnitettyyn koteloon, oli lahja Vadstenan emäluostarilta. Vielä nähtiin saattokulussa pyhän Eerikin kannukset, joiden luultiin parantavan hammastautia; sen hevosen kuolaimet, jolla pyhä Henrikki oli ajanut, kun Lalli hänet murhasi, pyhän piispa Hemmingin villasukat, jotka aivan varmasti paransivat ontuvia ja rampoja, kun he vain niitä koskettivat varpaanpäillä, j.n.e. Pyhien jäännösten edellä kannettiin hopea-astioissa vihkivettä, jota pirskotettiin läsnäolevien päälle, sekä suitsutusastiaa, josta hyvä tuoksu levisi kautta koko kaupungin. Kaksitoista kuoripoikaa, valkoisiin paitoihin puettuina, kävi laulaen munkkien kulkueen edellä, ja nunnien edellä kulki yhtä monta valkeapukuista tyttöä, jotka sirottelivat kukkia ja lehviä luostarissa tehdyistä somista vasuista. Ja heti kun vasut tyhjenivät, täyttivät naiset ja lapset katseliajoukosta ne uudelleen. Komeutta lisäsi vielä kuusi suurta, poikittain riipustettua lippua, jotka olivat tehdyt keltaisesta, punaisesta ja sinisestä silkistä ja koristetut pyhän neitsyen, Johannes kastajan, pyhän Olavin, pyhän Eerikin, pyhän Henrikin ja pyhän Birgitan kuvilla. [Nimeä kirjoitettiin vaihdellen muodoissa Brigitta ja Birgitta.] Tämmöinen loisto ja prameus oli omansa kansassa herättämään suuria ajatuksia kirkon ja sen paimenten määrättömästä vallasta.

Kirkko oli, niinkuin ainakin juhlapäivänä, koristettu kukilla ja lehvillä lattiasta kattoon saakka ja vahakynttilät, jotka paloivat kuorissa ja pääalttarilla keskellä valoisata päivää, valaisivat vain heikosti kirkkoa ja sen pieniä maalatuita ikkunaruutuja. Kirkon sisäänkäytävissä oli uhrimaljoja, joihin hurskaat saattoivat panna antimensa pyhän Priitan kunniaksi.

Jumalanpalveluksen jälkeen antoi piispa omalla kustannuksellansa kaupungin ja paikkakunnan kaikille köyhille runsaan aterian, jota tarjoiltiin varta vasten pystytetyissä teltoissa. Hänen hovimestarinsa laski suurista tynnyreistä mietoa, mutta makeata olutta. Almujenjakaja jakeli täysin kourin — ei kuitenkaan rahaa, sillä siitä oli suuri puute — vaan pieniä n.s. penninki-kynttilöitä, joita käytettiin juhlakulkueissa, sekä jalkineita ja sukkia köyhille lapsille, lähenevän talven varalle. Iltapäivällä alkoi sitä paitsi kaupungilla suuret markkinat, joiden ei katolisuuden aikana katsottu häiritsevän juhlapäiviä, vaan ne päinvastoin vetivät paljon kansaa kirkkojen läheisyyteen. Lukemattomat matkustajat tulivat luostariin kahtalaisessa tarkoituksessa, sekä rippiä käymään että kauppaa tekemään. Markkinoilta he menivät rippituoliin, ja kun he siellä olivat itsensä ripittäneet, uhranneet rovon pyhimyksille ja saaneet synninpäästön, niin he palasivat markkinoille, monikin ehkä aikoen pettää lähimäisensä ja ansaita niin paljon, että hän taaskin saattaisi ostaa synninpäästön ja kuitenkin kaupallansa voittaa jonkun rovon säästöön. Minkäarvoinen tämä tulonlähde oli luostareille, näkyy siitäkin, että jo sataa vuotta aikaisemmin kuningatar Philippa oli vastannut paavi Martti I:selle, kun oli ollut puhe anekaupan poistamisesta, että sen lakkauttaminen syöksisi brigittalaisluostarit häviön partaalle. Ja kuinka suuressa määrässä olikaan tämä kaupanteko ihmisten synneistä ja omistatunnoista lisääntynyt kuningatar Philippan ajoilta!

On siis helposti ymmärrettävä, että mestari Gervasius hämmästyi ja suuttui pahanpäiväisesti, kun hän iltapäivällä kävellessänsä virkatoimillaan kaupungilla huomasi saman lihavan, inhottavan dominikaanimunkin, jonka kanssa hän oli riitaantunut Ulvilassa, ja jonka hävyttömyys oli siihen määrin kasvanut, että hän oli asettunut anekauppoineen tuskin kolmensadan askelen päähän luostarin portista. Tietysti oli munkilla tulkkinsakin mukana ja tämä koki päivänselväksi todistaa kansalle, kuinka narrimaista oli turhanpäiten ripittää itseänsä luostarissa, koska heillä täällä oli tilaisuus ostaa paljoa voimakkaampaa synninpäästöä, vieläpä saada Rooman pyhän isän omakätinen synninpäästökirjakin. Ja verraten siihen, mitä he luostarissa saivat maksaa kelvottomasta tavarasta, oli kaikki tämä saatavana todellakin polkuhinnasta. Vouti huomasi tosi-iloksensa, että tämä puhe herätti nurinaa Naantalin asukkaiden joukossa, sillä he olivat kaikki kiintyneet luostariin ja pitivät hyvällä syyllä sen etuja ominaan. Mutta useihin matkustajiin, ja etenkin Turkulaisiin, jotka jo kauan aikaa olivat kateudella huomanneet Naantalin rikkauksien yhä lisääntyvän, teki tämä puhe sitä paremman vaikutuksen, eikä kestänyt kauan, ennenkuin dominikaanin vyötäröllä riippuva uusi kukkaro alkoi paisua yhä pulleammaksi, ja hänen pienet painetut paperiliuskansa levisivät yhä tiheämmin kasvavan kansajoukon riveihin. Mestari Gervasius piti varansa, ettei hän toistamiseen joutuisi tekemiseen kaikkivaltiaan paavinkirjeen kanssa. Hän tiesi, mitä hän teki; hän meni esimiehensä, ylikonfessorin luo.

— Mene tiehesi ja anna munkin kaupitella, — vastasi Sven Thordinpoika rypistäen otsaansa. — Se on piispan tahto.

Vouti totteli epäillen ja ihmetellen. Hän huomasi kyllä että asiassa oli jokin mutka. Mutta hän ei voinut kärsiä, että hänen rakas luostarinsa saisi tänä päivänä kärsiä toisen häväistyksen toisensa jälkeen. Hän kertoi tuumansa kaikessa hiljaisuudessa muutamille lujakouraisille kaupungin porvareille, ja ennenkuin tunti oli kulunut, nousi hirveä meteli kansajoukossa luostarinportin ulkopuolella.

— Hän ryöstää paljaaksi luostarimme ja häpäisee pyhää Priitaa! — huusivat naantalilaiset ja tunkeilivat seipäineen ja kivineen anekauppiaan rattaiden ääreen.

— Se on noitaukko, joka myö sieluja perkeleelle! — huusivat toiset.

— Mutta hänellä on paavin omakätinen kirje ja sinetti! — väittivät toiset.

— Hävetköön paavi, jos hän lähettää meidän niskoillemme mokomia konnia! — vastasivat uudet äänet, joissa saattoi jo erottaa uskonpuhdistuksen ukonjyrinän etäistä kaikua.

— Heittäkäämme munkki rattaineen mereen! — huusivat rohkeimmat ja siten alkoi käsikahakka, joka helposti olisi voinut verenvuodatuksellakin päättyä, koska useat matkustajat puolustivat munkkia. Nyrkit heiluivat jo usealla taholla ja kohotettujen karttujen keskellä kiilsi jo joku miekkakin. Naiset pakenivat, lapset itkivät ja dominikaani antoi latinaisten kirousten jyrähdellä ilmassa. Mutta äkkiä väistyivät joukot itsestään sivulle ja kaikki hiljenivät, niin että selvästi saattoi kuulla kaukana lännessä meren hyrskyävän etäisiin kallioihin.

Arvid piispa lähestyi korkea hiippa päässä, pappiensa ympäröimänä. Hän kohotti käsivartensa puoleksi uhaten, puoleksi siunaten, ja aseet laskeutuivat taistelevien käsistä. Hän puhui muutamia sanoja kansalle, puhui voimakkaasti, puhui lempeästi, ja tuhansiin nouseva, äsken niin hurjistunut ja vimmastunut ihmisjoukko laskeutui vaistomaisesti polvilleen ja hiljainen kuiske kävi miehestä mieheen tiheitten rivien läpi:

— Pyhä isä, anna meille siunauksesi! —

— Benedicite! — sanoi piispa kuuluvasti ja vakaasti. — Pyhän kirkon nimessä kehotan teitä rauhaan ja sovintoon. Menkää, lapseni, älkääkä täst'edes syntiä tehkö! —

28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista.

— Arvoisa veli, — sanoi piispa latinan kielellä anekauppiaalle, — suvaitsetteko näyttää meille valtakirjan, joka tuottaa meille sen edun, että saamme nähdä teitä Suomessa?

Munkki astui esiin pöyhkeänä ja ojensi esiin paavinkirjan suurine sinetteineen, mutta varovaisuuden vuoksi hän ei päästänyt sitä irti kädestänsä.

— Aivan oikein, — jatkoi piispa äkkiä silmäisten sen sisällystä. —
Meidän pyhä isämme Roomassa on antanut teidän myötäväksenne aneita
Ruotsissa ja Suomessa, ja meidän, hänen halpojen palveliainsa, tulee
noudattaa hänen sanaansa ja käskyänsä.

Munkki oikaisi lihavaa ruumistansa ja vastasi röyhkeästi, että kaikki ne, jotka ovat tuottaneet hänelle rauhattomuutta, olisivat julistettavat kirkon pannaan. Ja hän varoitti ketään estämästä hänen pyhää toimintaansa. Hän oli tullut pohjoista tietä Ruotsista ja oli nyt aikeissa lähteä Turkuun jatkaakseen kauppaansa itse tuomiokirkon portilla.

— Ja siihen teillä on täysi oikeus, arvoisa veli, — sanoi piispa järkähtämättömällä tyyneydellä. — Pyhä isä on antanut teille oikeuden myödä aneita kaikkialla maassa, mutta koska hän ei ole teidän tointanne varten määrännyt mitään määräaikaa, niin me näemme kohtuulliseksi määrätä, kaiken rauhattomuuden estämiseksi, että te tästä lähtien saatte kaupita tavaraanne kello kymmenestä illalla neljään aamulla. —

Ääretön ilo, jota tuskin piispan läsnäolokaan saattoi hillitä, syntyi tämän määräyksen johdosta läsnäolevien joukossa — Onnea hyville markkinoille, arvoisa veli! — huusivat naantalilaiset. — Herran tähden, älkää petkuttako yölepakoita! Ja sallikaa toki pöllöparkojen hiukan tinkiä synninpäästöstä!

Dominikaani säpsähti. Oliko todellakin olemassa piispa, joka uskalsi sortaa hänen oikeuksiansa, panematta vaaralle alttiiksi hiippaansa ja sauvaansa. Ja hän mutisi jotakin sentapaista, että hän kirjoittamalla yhden ainoan kirjeen Roomaan voisi panna koko Suomen, piispoineen ja tuomiokapituleineen kirkon kiroukseen.

Mutta niin pitkälle ei Arvid piispa aikonut asiata ajaa. Hän oli viisas mies; hän tiesi aivan hyvin, että tuollainen häpeemätön lurjus, jolla oli paavinkirje taskussansa, voisi saada arveluttavia sekaannuksia aikaan. Hän viittasi sentähden munkin luoksensa ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan. — Varo itseäsi, ettei paha vihollinen saa sinua valtoihinsa, veljeni, sillä siinä suhteessa ei ole suomalaisiin luottamista! Tahdotko ottaa viisikymmentä markkaa Turun rahaa ja lähteä minun aluksellani huomenna Riikaan?

Dominikaani katsahti salavihkaa ensin ympärillä seisoviin, joiden kasvot eivät ennustaneet mitään hyvää, ja sitte piispaan, joka seisoi siinä korkeana, levollisena ja vakavana juhlapuvussansa. Luultavasti hän tunsi tällä kertaa oman voimattomuutensa, sillä hiukan mietittyänsä hän oli taipuvainen ottamaan tarjouksen vastaan. Siten saatiin hyvällä hinnalla poistumaan yksi pahimpia iilimatoja, jotka imivät maan kuivilleen. Mutta kalliimmaksi kävi Sten Sture nuoremmalle eräs toinen anekauppaneuvos, paavin lähettiläs Archimboldus. Tätä herraa ei käynyt ostaminen vähemmällä kuin suurilla rahasummilla, täyshopeisella pöydällä ja salaisella lupauksella Upsalan arkkipiispanistuimeen.

Mutta tuskin oli Arvid piispa hyvällä tavalla vapautunut tästä rasittavasta vieraasta, niin hän palasi takaisin huoneesensa ja istahti omakätisesti kirjoittamaan Rooman pyhälle isälle kirjettä, tekoansa siinä puhdistaen. Niin vaarallisia olivat nämä pienet sekä suuret verenimijät, joita Rooma lähetti ylt'ympäri koko kristityn maailman, ja moni piispa oli saanut keikahtaa istuimeltansa sentähden, että oli uskaltanut vastustaa hävytöntä kerjäläismunkkia, joka oli varustettu samalla kaikkivaltiaalla paavillisella kirjelmällä, jonka edessä kuninkaat ja keisarit kumartuivat maahan saakka.

Tuon tärkeän kirjeen konsepti oli juuri valmiiksi kirjoitettu ja jätetty puhtaaksikirjoittajalle pergamentille piirrettäväksi, kun piispa kuuli kavion kapsetta luostarin pihalta ja aseitten helinää käytävästä. Selittääksemme tätä, täytyy meidän siirtyä pari tuntia taaksepäin.

Nuori ystävämme, Myllyrannan Taavi oli tietysti ihmeissänsä katsellut kaikkea sitä tavatonta komeutta ja ihanuutta, jota hän omin silmin sai täällä nähdä ja joka oli niin paljoa suurenmoisempaa, kuin mitä hän yksinäisellä kotiseudullansa oli voinut edes aavistaa. Hän oli kuljeskellut markkinoilla, ihastellut kaikkea ihmeellistä, mitä siellä oli nähtävänä, niinkuin tanssivia karhuja, kömpelöitä ilveilykaappeja ja irvistäviä marakatteja, joista toiset olivat puetut ritareiksi, toiset taas munkeiksi. Hän oli myöskin ollut mukana anekauppiaan kahakassa: kuka ei tahtoisi olla mukana sellaisessa ilossa? Taavi huusi yhdessä toisten kanssa; mutta kun hän ei vielä ollut päättänyt, kumpaa puoluetta hän kannattaisi, niin hän punnitsi käsissänsä paria rannasta löytämäänsä pilaantunutta munaa, ja mietti itseksensä, antaisiko hän niiden tuoksun tulla anekauppiaan kaavun osalle, vai ampuisiko hän niillä hänen vastustajiansa. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että Birger ja Beata olivat koko päivän istuneet pimeässä kammiossa. Se tuntui Taavin mielestä kohtuuttomalta ja hän hiipi takaisin luostariin vapauttamaan vankeja, joka hänelle hyvin onnistuikin, sillä ei kellään ollut aikaa ajatella heidän vartioimistansa.

Mutta sattuman kautta oli Bo herra juuri herännyt pitkästä, vahvistavasta unestansa ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena ulos pienestä ikkunasta, kun hän hämmästykseksensä huomasi lasten hiipivän luostarin takaportista ulos. Ja hän lähetti palveliansa kutsumaan heidät sisään. Lapset luulivat luostaripalvelian ajavan heitä takaa ja juoksivat minkä jaksoivat markkinoille, kun he kuulivat heitä nimeltä huudettavan ja tunsivat Bo herran huovin.

— Birger herra! Neiti Beata! — huusi sotamies. — Bo herra tahtoo puhutella teitä!

Birger ja Beata lensivät kuin lintuset takaisin häkkiinsä, mutta Taavi jäi ällistyneenä ulkopuolelle ja heitti suutuksissaan oivat ampumavaransa luostarinmuuriin.

Ljungarsin lapset riensivät ilosta huudahtaen isänsä syliin. Lapsi parat tunsivat olevansa niin hyljätyt ja olivat kokeneet niin paljon, siitä saakka kuin he erosivat isästänsä, että he eivät yhtään muistaneet pelätäkkään häntä. Ankara ritarikin heltyi. Muistelossansa vanhimman poikansa kuolemaa, vuosi hänen isänsydämensä verta, ja salainen kyynelkin tunki vastahakoisesti esiin hänen tuiman silmäluomensa alta.

Ritarin ihmetellessä että hän niin odottamatta tapasi heidät Naantalissa rupesivat Birger ja Beata yhtä haavaa kertomaan ihmeellisiä vaiheitansa. Ritarin katse synkistyi; ukkospilvi nousi yhä uhkaavampana hänen otsalleen. Lopuksi hän kutsutti Taavin sisään.

— Etkö sinä ole sama rohkea poika, joka löit minun sotilastani ja jonka minä armahdin sillä ehdolla, että sinä palvelisit ja suojelisit minun lapsiani kesän kuluessa?

— Olen, — vastasi Taavi.

— Ja kuinka sinä olet täyttänyt käskyni? Sinä olet sallinut ryöstää lapset?

— Mutta minä olen vapauttanut heidät ja tuonut heidät luostarin suojaan.

— Vastaa, poika, miksi sinä et vienyt heitä Ursula rouvan luo linnaan?

— Sentähden, että Ursula rouva on sulkenut Goliatin vankilaholviin. Ja sentähden, että hän käski pitkää Malkoa pistämään minut kellariin, kun minä pyysin apua Birgerin ja Beatan puolesta, ja että hän antoi sotilaansa ajaa meitä takaa, kun me pääsimme Sten herraa pakoon.

Ritari katseli häntä tylysti ja sanoi: — Minä otan itse selkoa asian laidasta. Me ratsastamme vielä tänä yönä Ljungarsiin, ja sinä seuraat minua. Jos olet puhunut totta, niin pidän minä sinut henkipalvelianani. Mutta jos olet valehdellut, niin heitän minä sinut jalat ja kädet sidottuina koskeen.

Arvid piispa oli juuri lopettanut kirjeensä paaville, kun Bo herra astui ilmoittamatta hänen huoneesensa.

— Minä olen, — sanoi hän, — saanut sellaisia tietoja, että minun täytyy ratsastaa yötä päivää, ennenkuin Ljungarsissa ja Letossa saadaan vihiä takaisintulostani. Tahdotko kahdeksi viikoksi lainata minulle kymmenen tai kaksikymmentä huovia?

— Sinun turvaksesi teen kaikki mitä voin; mutta kostoasi varten en mitään, — vastasi piispa.

— Kuinka, — sanoi ritari suuttuen. — Sinä kieltäydyt auttamasta minua oikeutettuun kostooni?

— Minä autan sinua haastamaan Sten herraa, tai ketä sinä vain haluat, pohjois-Suomen laamannin tai Turun hengellisen tuomioistuimen eteen. Mutta jos lupaat minulle, ettet rupea kostamaan oman käden oikeudella, niin ovat kaikki huovini sinun käskettävinäsi.

— Ja sinä olet aatelismies! Sinä kärsit petosta, kärsit kuolettavaa häpeää ja jättäisit kostosi parin kirjurin käsiin!

— Kostoni minä jättäisin Jumalan käsiin; maallisen oikeuden maan lain alaiseksi.

— Olenpa houkkio, kun seison tässä kuuntelemassa pelkurimaisen ja ulkokullatun papin pakinoita! — huudahti ritari voimatta hillitä vihaansa. — Jää hyvästi, Arvid Jaakonpoika, taidatpa muistaa nuoruuden ajoiltamme, että Bo Knuutinpoika Ljungarsilla on hyvä lainsäätäjä vasemmalla kupeellansa, ja se laamanni on tuomitseva kysymättä sinulta neuvoa.

— Varo itseäsi, veljeni, — varoitti piispa. — Älä tee väkivaltaa, älä pakota minua puolustamaan lain pyhyyttä! Ja sitä paitsi et ole vielä tointunut haavastasi. Odota huomiseen, niin annan sinulle sopivan seurueen.

— Poikani, Knuutti, lepää kostamatta Itämeren syvyydessä ja sinä tahtoisit, että minä lepäisin luostarisi höyhenpatjoilla! Kuitenkin yhdessä asiassa voit olla minulle avuksi. Anna lapsilleni pari luotettavaa palveliaa turvaksi, ja anna heidän hiljalleen seurata minua Ljungarsiin.

— Sen lupaan mielelläni, — vastasi piispa. - Bo Knuutinpoika, eroammeko me vihollisina? Etkö sinä huomaa, että korkean samoin kuin alhaisenkin täytyy alistua lain voiman alle?

Ritari Bo ei häntä kuullut. Hän seisoi jo pihalla, puristi lastensa käsiä, nousi hevosen selkään, ja ratsasti heti pois kaupungista neljän palveliansa seurassa, Taavi neljäntenä. Arvid piispa katsahti hänen jälkeensä surumielin. — Milloin, — sanoi hän itseksensä, — milloinkahan tuo hillitön aateli on lakkaava viskaamasta veristä, velimurhaista miekkaansa lain vaa'alle?

29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa.

Ursula rouva istui eräänä aamuna tornihuoneessansa suuren tammipöydän ääressä taivaanpallo edessänsä. Hän oli hyvin kalpea; saattoi huomata, että hän oli valvonut suuren osan yötä. Hänen pitkät mustat hiuksensa valuivat huolimattomasti alas hänen pyöreille olkapäillensä ja hänen mustassa, ruumiinmukaisessa samettipuvussansa kimmelsi, kuten ainakin, tuo salaperäinen kivi. Hänen edessänsä seisoi hänen uusi linnanvoutinsa, liiviläinen Malko.

— Sinulla on siis tarkka tieto siitä, että he ovat päässeet pakenemaan
Naantaliin.

— Aivan varma, armollinen rouva. Sten herraan miehet ajoivat heitä takaa Ulvilaan asti ja olisivat ottaneet heidät siellä kiinni, jollei Nahkasiipi olisi mieltynyt erään anekauppiaan kukkaroon. Mir nix, dir nix, alles unter einander, niin luostarivouti sai viedyksi Birger herran ja Beata neiden laivaansa ja purjehti heidän kanssansa Naantaliin.

— Pitäisi tehdä sitä, mitä on saanut toimeksensa, eikä puuttua muuhun.
Sano Sten herralle, että hän hirtättää varkaan.

— Sten herra ei ole jättävä teidän armonne käskyjä täyttämättä.

— Ja sitten tuo anekauppias. Parempi olisi ollut anastaa hänen anekirjeensä, niistä meillä olisi ollut enempi hyötyä. Meillä ei ole synninpäästöä enää muuta kuin yhdeksi viikoksi jäljellä. Malko, minä olen tänä yönä tutkinut tähtiä. Ne eivät ennusta meille hyvää; ne varoittavat minua piakkoin uhkaavasta vaarasta. Meidän täytyy olla varovaisia. Valmistaudu matkaan. Minä kirjoitan Naantalin abbedissalle ja vaadin lapset takaisin. Mahdollisesti he panevat vastaan, mutta sano heille, että Goliat on taaskin linnanvoutina ja että heidän isäänsä odotetaan joka päivä kotiintulevaksi.

— Luottakaa minuun, armollinen rouva.

— Odotahan, joka tapauksessa voit vapauttaa meidät tuosta hävyttömästä myllärinpojasta. Hän on viekas ja uhkarohkea, hän voi käydä meille vaaralliseksi. Olisit ansainnut riippua hirsipuussa, Malko, kun päästit hänet pakenemaan kellarista.

— Voin antaa hirttää itseni, armollinen rouva, jos rautaovi ei ollut pönkitetty kiinni, ja paksujen muurien läpi hän ei ole voinut murtautua ulos. Minä olen tutkinut jok'ainoan kiven kellarissa. Se on noiduttu, täällä ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla.

— Pidä varasi, ettet anna pettää itseäsi. Minkä valkoisen aaveen Jonas sanoo nähneensä linnanmuurilla? Petosta on mukana pelissä, tähtien nimessä, minä otan siitä selon ja heitätän petturit elävältä hehkuvaan uuniin.

— Armollinen rouva, sanotaan…

— Mitä sanotaan?

— Kansa sanoo, että Cecilia rouvan haamu leijailee linnanmuurilla.

Ursula rouva nauroi pilkallisesti.

— Jos tämä näky uudistuu vielä, niin on minulle siitä heti ilmoitettava. Olkoon se rouva Cecilia tai joku kadotuksen henki, minä tahdon tutustua siihen. On kohtuullista, että niin läheiset sukulaiset oppivat tuntemaan toisensa. — Vielä yksi asia, elääkö Goliat vielä?

— Teidän armonne käskyn mukaan on hän saanut ruokaa, mutta ei vettä. Vielä eilen minä kuulin hänen ähkyvän siellä. Jano tekee hänet hulluksi. Luullakseni ei hän huomenna enää ole meidän vastuksinamme.

— Mene, orja, äläkä puhu meistä, kun sanot täyttäväsi minun käskyni.
Kahden tunnin kuluttua sinun pitää olla valmis lähtemään matkalle
Naantaliin.

Malko läksi selkä syvästi kumarruksissa, kunnes ovi sulkeutui hänen ja hänen emäntänsä välille. Sitten hän katsahti kierosti taaksensa ja mutisi äkeissänsä: — Niin kopea, armollinen rouvani! Jos Malko onkin ennen ollut orjasi, niin tuntee hän nyt liiankin paljon sinun keinojasi, antaakseen hirttää itseänsä. Malkoko hirtettäisiin? Kukapa sitte hirttäisi armollisen rouvan? Mutta Malko tahtoo odottaa. Malko tahtoo nähdä, kuka paraiten maksaa.

Sillä aikaa kuin palvelia sellaisella mielellä läksi täyttämään rouvansa käskyjä, heittäytyi Ursula rouva pienelle vuoteellensa tornikamarissaan levätäkseen pari tuntia väsyttävän yövalvonnan jälkeen. Mutta uni pakeni hänen silmistänsä. Tuhannet kunnianhimoiset aikeet ja rauhattomat ajatukset risteilivät hänen mielessään. Oi, hänen poikaansa, hänen poikaansa, joka oli hänelle kaikki kaikessa ja joka tuli maailmaan vain kuollaksensa! Siitä hetkestä saakka hän ei voinut kärsiä Ljungarsin lapsia. He eivät saisi periä sitä, mikä ei tullut hänenkään poikansa osaksi!

Hän oli laskenut uutimet pienen ikkunan eteen, huone oli melkein pilkkoisen pimeä ja kosken kohina kuului niinkuin ainakin linnanmuurin alapuolelta. Sen yksitoikkoinen ääni oli jo lopulta vaivuttaa uneen tuon kunnianhimoisen naisen ajatukset, kun hänet äkkiä herätti horroksestansa kylmä viima, joka riensi läpi huoneen ja jäähdytti hänen kuumat poskensa. Hän avasi silmänsä. Kuuden askeleen päässä hänestä, aivan verhotun ikkunan ääressä seisoi valkoinen haamu, ei kuitenkaan sureva äiti, vaan hento, valkoinen tyttö, noin neljän tai viiden vuoden vanhan lapsen kaltainen. Hänen valkoisen hameensa alta, joka oli kultaisella vyöllä vyötetty, pisti esiin punaiset sukat ja pienet hopeasolkiset punakengät. Haamu katseli Ursula rouvaa puoleksi surullisena ja puoleksi ynseänä ja pilkallisena, ja vaikka hänen vieno äänensä tuntui ikäänkuin sekaantuvan kosken kohinaan, saattoi kuitenkin selvästi erottaa seuraavat sanat, joissa linnanrouvan omat ajatukset kuvastuivat:

    Poiss' on linnut paulastasi,
    Viattomat vallastasi;
    Kevät-aikas on kulunut.
    Kadonnut kukoistuksesi.
       Vaalene!
       Vapise!
    Poiss: on linnut paulastasi.
    Viattomat vallastasi.

Vain hetken aikaa vastustamaton kauhistus masensi ylpeän linnanrouvan, niinkuin jokaisen ihmisen käypi nähdessänsä tuntemattoman, yliluonnollisen olennon vieressänsä. Mutta hän rohkaisi äkisti mielensä, kohosi istualleen ja kysyi rohkeasti: — Ken olet, ja mitä tahdot minulta?

Olento vastasi:

    Ken olen, älä kysele,
    Älä turhin tiedustele;
    Oman suojelen sukuni,
    Pienoisia puolustelen.
       Kostoa
       Kavahda!
    Ken olen, älä kysele,
    Älä turhin tiedustele.

— Minä en pelkää sinua, kurja kummitus! — huudahti Ursula rouva, repäisi rinnastansa keltaisen topaasin ja ojensi sitä haamua kohti. — Tunnetko tämän merkin, jolla kuningas Salomon aikoinansa hallitsi henkiä? Polvistu minun eteeni, voimaton valekuva, ja alistu minun tahtoni alle, sillä minulla on voima murtaa tuo vyö, jota pidät uumillasi!

Kun hän uhkaillen lähestyi haamua, väistyi tämä tieltä, tai oikeammin hän haihtui pois, ja lopulta hän häämötti vain kuin valkea harso ikkunaverhojen välistä, Mutta sama vieno, kohiseva ääni kuiskasi tai lauloi pilkallisesti:

    Kytke tuuli taivahalla,
    Estä virta kosken alla;
    Ilman impeä utuista
    Et pelota, et pidätä.
       Tehoton
       Taikas on.
    Kytke tuuli taivahalla,
    Estä virta kosken alla!

Viimeiset sanat eivät vielä olleet lakanneet kuulumasta, kun haamu jo oli tietymättömiin kadonnut, ikäänkuin uudinten läpi haihtunut pois. Ursula rouva oli vieläkin kuulevinaan sen pilkallista ääntä, työntäessään uutimet sivulle ja nähdessään kosken kuohun kimmeltävän auringonpaisteessa ja yhä kuullessaan sen yksitoikkoista, uuvuttavaa, sanatonta kohinaa.

— Olisikohan tuo vanha juutalainen voinut pettää minua? — huudahti hän, tahtomattaankin vapisten ja epäröiden. — Minä kuitenkin annoin tämän kallisarvoisen kiven lunastukseksi isäni linnan, niin kunniani ja omantuntonikin, jotta kerran voisin alistaa jalkojeni alle kaikki olennot, niin elävät kuin kuolleetkin. Olisikohan yksinkertainen kansa oikeassa? Olisikohan todellakin olemassa henki, minun noitakeinojani voimakkaampi, joka suojelisi tätä vihattua sukua, jonka kohtalolla minä leikittelen niin kauan kuin minua haluttaa, kunnes aika kukistaa sen? Ja mitä merkitsevät tähtien salaperäiset varotukset? Vanki kadonnut tietämättömiin suljettujen ovien ja sylenpaksuisten muurien läpi! Onko siis tämä linna toisten vallassa kuin minun? Kärsivällisyyttä! Suuren Salomon Benhasin oppilas ei ole turhaan uhrannut poskiensa punaa ja kuluttanut viittätoista vuotta elämästänsä oppiaksensa kesyttämään luontoa ja henkiä. Minä tarvitsen vain synninpäästöä, enemmän synninpäästöä; on hirveätä ajatella kiirastulta. Toistaiseksi tarvitsen pyhimystenkin suosiota. Mitä? Jospa lähettäisin timanttisen helminauhani pyhälle Birgitalle Naantaliin? Olipa se hyvä ajatus. Sanotaan hänen kernaasti ottavan lahjoja vastaan, kysymättä keneltä lahja tulee. Niin, hän auttaa minua, ja kun hän kerta on puolellani, niin minä uhmaan Ljungarsin vihaa, vaikkapa he lähettäisivät minun kimppuuni legioneja haamuja.

Tämän taikauskoisen ajatuksen elähyttämänä heitti Ursula rouva kopean silmäyksen torninikkunasta ulos ja keksi kymmen- tai kaksitoistahenkisen ratsastajajoukon, joka ajoi nelistä Myllyrannasta Ljungarsiin vievällä tiellä.

30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää.

Ratsastajat pysähtyivät Ljungarsin linnan portille ja pyysivät päästä sisään. Etumaisena ratsasti pitkä, laiha ja ahavoittunut ritari, joka oli helposti tunnettava kauniista vartalostansa. Se oli herra Sten Knuutinpoika, Leton kartanon herra ja Ljungarsin herran nuorempi veli.

Sten herra oli noin neljänkymmenen vuoden vanha, voimakas, notkea, kauniskasvuinen mies. Hänen tukkansa oli pitkä ja tumma, hiukan kulunut kypäränreunasta, parta tumma, silmät siniset ja vilkkaat ja kasvot itsestään miehuullisen kauniit, mutta niitä rumensi kaksi suurta arpea otsassa ja vasemmalla poskella. Kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat päättäväisyyttä ja rohkeutta. Tapa, millä hän ohjasi hevostansa, osotti taitavaa ratsastajaa; ja ääni, millä hän pyysi päästä sisään, todisti hillitsemätöntä kiivautta. Hän oli nyt parantunut nuolenhaavasta, joka niin kauan oli koetellut hänen malttiansa, ja paluumatkallaan Ulvilan tienoilta hän oli kulkenut Myllyrannan läpi, ohimennessänsä revittänyt lohipadon ja ryöstänyt taloista kaiken, mitä hän kiireessä oli voinut ottaa mukanansa.

Sten herra sekä hänen joukkonsa näyttivät tällä kertaa paljoa muhkeammilta ja säädyllisemmiltä kuin tavallista. Sten herran varustus oli kiilloitettu, kypärässä hänellä oli höyhentöyhtö ja satula oli uusi ja kaunis. Hänen huovinsa olivat parhaan taitonsa mukaan paikanneet vanhoja tamineitaan. Kaikki olivat puhtaat kasvoiltansa, niin, olipa usealla uudet viitatkin, jalustimet ja hihnat, jotka luultavasti joku matkustava kauppias oli saanut kunnian lainata kunnianarvoiselle seurueelle, saamatta penniäkään korvausta.

Sama portti, jonka Bo herra kerran syyssateessa niin kylmästi oli sulkenut veljeltänsä, avautui nyt selkosen selälleen Sten herralle ja hänen huoveillensa, jotka kursailematta anastivat asunnon itsellensä linnassa ikään kuin olisivat olleet siellä kotonansa. Ursula rouva vastaanotti lankonsa juhlallisella arvokkaisuudella ritarisalissa ja tarjosi hänelle tavallisen tervetuliaismaljan. Sten herrakin koetti hiukkasen mukautua ajan kohteliaihin tapoihin; alistuipa hän suutelemaankin linnanrouvan ojennettua kättä ja kohteliaasti kehumaan hänen lakastumatonta kauneuttansa. Mutta tämä herra ei ollut juuri tottunut hovitapoihin, vaikka vanhastaan hänen muistissaan oli säilynyt muutamia lauseparsia sinnepäin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän ilmoitti tuovansa tärkeätä sanomaa ja pyysi saada kahdenkesken keskustella rouvan kanssa.

Ursula rouva vaihtoi pikaisen silmäyksen hänen kanssaan; hän näytti odottaneen sitä ja vei hänet sisempään huoneesen, Bo herran asesaliin.

— Bo herra ja hänen poikansa Knuutti ovat kuolleet, — sanoi ritari välinpitämättömästi ja ilman mitään valmistuksia, heittäytyen huolimattomasti istumaan vanhalle tammituolille, jonka selkänojaan oli Ljungarsin vaakuna leikattuna.

Vaikka Ursula rouva oli odottanutkin tätä sanaa, niin hän kuitenkin kalpeni ja näytti hetken epäröivän, vaatisiko säädyllisyys, että hän näyttäisi murehtivalta leskeltä saadessaan niin odottamattoman surusanoman.

Sten herra huomasi hänen epäröimisensä, nyökkäsi hänelle tutunomaisesti päätä ja sanoi puoleksi ilvehtien: — Hämmästyttääkö se teitä, rouvani! Enpä luullut, että vapaus tuntuisi teistä vastenmieliseltä.

— Minä vastaan teille, kun voitte todistaa minulle ettei sanomanne ole väärä, — vastasi Ursula rouva kopeasti. Hänellä ei ollut halua vaihtaa toista herraa toiseen.

Sten herra hymyili katkerasti. — On turhaa, kaunis rouvani, — sanoi hän, — että me koetamme olla vieraat toisillemme. Te olette suvainnut ottaa vastaan ihailuni, enkä minä ole salannut, millä tavalla minä olen kokenut ansaita sitä. Te tiedätte siis, että minulla on palveluksessani muutamia sukkelia miehiä ja niiden joukossa eräs Hurri, joka hämäläiseksi on aika viisas. Te tiedätte myöskin, että tuo Hurri antoi leikata toisen korvansa — joka maksoi minulle kauniit summat — uskotellaksensa Bo herralle jos jotain minun julmuudestani. Se onnistuikin niin hyvin, että mies sai selon Bo herran matkasuunnitelmasta, ja hän luonnollisesti antoi siitä vihiä tanskalaisille ystävillemme. Ulvilassa minä tapasin erään laivurin, joka äskettäin oli palannut Tukholmasta. Tuo mies sai kerta myrskyn tähden laskea ankkuriin Signilsskärin edustalla, ja siellä hän sai nähdä oikean mestarityön, jonka kaksi Otto Rudin kaleerilaivaa sai aikaan, lyhyesti, hyvä rouva, tanskalaiset valloittivat yöllä Bo herran laivan, ja koko miehistö, niin hyvin rakas veljeni kuin veljenpoikanikin surmattiin kovan ottelun jälkeen viimeiseen mieheen saakka. Oletteko nyt tyytyväinen?

— Huhu ei vielä ole mikään todistus.

— Ja miksi te tätä sanotte? — Ritari otti pienen, kultaisen kantasormuksen esiin.

Ursula rouva tarkasti sormusta ja sanoi kylmästi: — Tämän sormuksen sai poikapuoleni Knuutti lapsena kumminlahjaksi Sten Sture vanhemmalta.

— Aivan niin. Laivuri jäi tanskalaisia peläten kokonaiseksi viikoksi Signilsskäriin. Sillä aikaa heitti hyrsky useita ruumiita rannalle, ja niiden joukossa oli nuori mies, jonka keihäs oli lävistänyt. Laivuri hautasi hänet, luki muutaman pater nosterin hänen haudallansa ja piti palkkanansa tämän sormuksen, joka oli kuolleen sormessa.

Ursula rouva veti syvään henkeänsä ja sanoi hymyillen: — Minun täytyy kai vihdoin uskoa, että olen leski, koska te, herra ritari, näytte sitä niin suuresti haluavan. — Enkö minä ikävöitsisi sitä päivää, joka yhdistäisi meidät, kaunis rouvani? Mikä nyt enää estäisi meitä hallitsemasta tätä linnaa ja kaikkia siihen kuuluvia maita, te kauneudellanne ja minä miekallani.

— Kaksi estettä, herra ritari, ja tätä nykyä ne eivät ole meidän vallassamme.

— Oi, nuo lapset! Mutta te olette oikeassa, he voivat aikaa myöten käydä meille vaarallisiksi. Minun voutini Sven vakuutti, ettei hän koskaan ole nähnyt niin uhkarohkeita lapsia. He murtautuivat katosta ulos Letossa, hinasivat itsensä nuoran avulla alas ja luiskahtivat minun käsistäni.

— Olkaa huoletta, urhokas ritarini. Te olette pitänyt huolta toisesta puolesta, nyt minä otan toisen huolekseni. Älkäämme ajatelko koko asiaa. Teidän väkenne tulee viettää hauska päivä Ljungarsissa. Koettakaamme nöyrästi kantaa suruamme.

Ritari naurahti ja hänen muutenkin niin tuimat kasvonsa tulivat vieläkin tuimemmiksi. Ja sinä päivänä valmistettiin Ljungarsin linnassa suuret kemut.

Kaksi tuntia päivällisten jälkeen, kun kaikkialla vallitsi hilpeä mieliala, kuului odottamatonta torventoitotusta portilta ja puoleksi päihtynyt vartia ilmoitti, että eräs vieras ritari, jolla oli kaksikymmentä huovia seurassansa, halusi puhutella linnanrouvaa.

— Millainen vaakuna on hänen kilvessänsä? — kysyi Ursula rouva.

— Veripunainen enkeli, jolla on musta kotkanpää ja ihonväriset kädet valkealla pohjalla, — vastasi Malko, joka oli tähystänyt vartiotornissa.

— Se on Djeknen suvun vaakuna. [Tällainen vaakuna riippui Nousiaisten ja Porvoon kirkoissa. Toisilla tämän kuuluisan suvun haaroilla oli kilvessä kolme lumpeenlehteä tai kolme kuusikärkistä tähteä.] Ja koska he ovat piispan sukulaisia, niin tiedustelkaamme, mitä papeilla on meille sanottavaa, — sanoi Sten herra.

Asian laita oli seuraava. Kun ritari Lydik Klaunpoika oli vienyt neitosensa Naantalin luostarista hyvään turvaan ystävänsä ja sukulaisensa, ritari Iivari Flemingin luo Kokemäen kartanoon, niin hänen mielestään hänen ritari-velvollisuutensa ja kunniansa vaati häntä täyttämään sitä tehtävää, jonka piispa oli antanut hänelle toimeksi. Sitä tarkoitusta varten luovutti herra Fleming hänelle kaksikymmentä huovia, ja kuultuansa, että Sten herra oli Ljungarsin linnassa, niin hän tuli nyt sinne toimittamaan asiaansa.

Ursula rouva läksi heti Sten herran ja muutamien aseellisten miesten seuraamana muurille ja kysyi vieraalta ritarilta, mitä asiaa hänellä oli.

Ritari, jonka kilvessä oli tuo kuuluisa Djeknen suvun vaakuna, antoi
uudestaan puhaltaa torvea ja kysyi, oliko hänellä kunnia puhutella Sten
Knuutinpoikaa, Leton herraa ja korkeasukuista Ursula rouvaa, ritari Bo
Knuutinpoika Ljungarsin puolisoa?

Sten herra vastasi, että sanantuoja oli oikeassa ja lisäsi ivallisesti, että hän olisi hyvin mielissänsä, jos Turun piispa lähettäisi hänelle säkillisen synninpäästöä, sillä juuri tänään hän oli syönyt luostarin lohta, ja ensi tilassa hän joisi luostarin oluttakin, jos piispalla ei olisi mitään sitä vastaan.

Vieras ritari ei ollut kuulevinaan tätä ivapuhetta, vaan painoi keihäänsä maahan ja puhui niin kovasti että hänen äänensä kaikui linnanpihalle saakka:

— Minä Lydik Klaunpoika, Kankaisten herra [Djeknen suku käytti Kankaisten herran nimeä ennenkuin tämä säterikartano, luultavasti naimisen kautta, joutui Hornin suvulle], ritari Jumalan, pyhän neitsyen, pyhän Olavin ja pyhän Henrikin palveluksessa, teen sinulle tietäväksi, Sten Knuutinpoika, joka sanot itseäsi Leton herraksi, sekä ritariksi ja aatelismieheksi, joka kuitenkin olisi vielä todistettava: minun korkea, armollinen ja kunnianarvoinen herrani, Turun piispa Jumalan armosta ja pyhän isän määräyksestä, ilmoittaa sinulle minun kauttani, että sinä olet syytetty rikoksesta maan rauhaa ja kirkon omaisuutta vastaan: koska olet kavalasti ja väkivallalla ryöstänyt jalosukuisen ja korkeasyntyisen herra Birger Bonpojan sekä neiti Beata Bontyttären heidän oikeasta ja laillisesta asuinpaikastansa ja kätkenyt heidät ryöväripesääsi, koska olet väkivaltaa ja vääryyttä harjoittanut rauhallisia matkustajia kohtaan, jotka ovat asioissansa kulkeneet, ja lopuksi koska olet polttanut, haavoittanut, murhannut ja rääkännyt kirkon alustalaisia Myllyrannan kylässä, ja rosvon ja ilkimyksen tavoin riistänyt heiltä heidän omaisuuttansa, joka on kaikille tiettyä. Tämän kaiken tähden minun armollinen herrani, kirkon suojeliana ja maan rauhan vartiana haastaa minun kauttani sinut oikeuteen ja kutsuu sinut yhdeksän päivän kuluessa vastaamaan teoistasi korkeasti-ennenmainitun herran ja piispan luo Kuusiston linnaan Turun kaupungin läheisyyteen. Ja jos sinä et seuraa tätä haastoa, niin julistan minä sinut jokaisen jalkaportaaksi sekä mahdottomaksi kantamaan ritarin nimeä ja kunnianmerkkiä; tämän minä todeksi näytän kelle tahansa hengellä ja verellä, keihäällä ja miekalla, ratsain tai jalkaisin, Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen; niin totta kuin minua Kristus ja pyhä Henrik auttakoot ruumiin ja hengen puolesta.

Näin sanoen heitti ritari Lydik hansikkansa maahan, kohotti keihäänsä ja odotti vastausta.

Sten herran mielestä oli hänen puheensa liian pitkä ja Ursula rouvan läsnäolo sekä tervetuliaismaljat eivät olleet juuri omansa lauhduttamaan tämän herran hurjaa mielialaa. Sen sijaan että hän olisi vastannut, repäsi hän lähimmän joutsimiehen kädestä joutsen, tähtäsi ja lennätti samassa vingahtavan nuolen herra Lydikin päätä kohden. Heleästi kilahtaen lensi nuoli ritarin ojennettua kilpeä kohti, lävisti veripunaisen enkelin sydämen ja tunkeutui yhä syvemmälle haarniskan läpi hänen vasempaan olkapäähänsä. Tätä kavalaa laukausta tervehdittiin toiselta puolen ilon, toiselta kostonhuudolla, mutta samalla se nopeudellaan ja voimallaan herätti jokaisen jousimiehen ihastusta.

31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui paikalle.

Ritari Lydik Klaunpojan kauniit kasvonpiirteet jotka näkyivät avatusta kypäräsilmikosta vääntyivät hetkeksi, kenties pikemmin vihasta kuin tuskasta. Hän veti nuolen olkapäästänsä, mursi sen moneksi palaseksi, viskasi sen muuria vasten ja huusi:

— Samalla tavalla kuin nyt minä muserran tämän hauraan, petollisen nuolen, niin minä muserran täten Sten Knuutinpojan kunnian ja julistan hänet vilpilliseksi konnaksi. Kaikki läsnäolevat minä otan todistajiksi, että olen haastanut Sten Knuutinpojan oikeuteen ja miten hän on siihen vastannut. Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee…

— Ampukaa hänet! Hän häpäisee linnanrouvaanne! — kuului Sten herran ääni muurilta ja samassa lennätti miehistö taaskin jousistansa kolme, neljä nuolta. Lydik herra, joka tällä kertaa piti paremmin varansa, väisti taitavasti nuolet kilvellänsä ja jatkoi sitten vakavalla äänellä:

— Mitä kunnioitettuun Ljungarsin rouvaan tulee, niin lähettää minun armollinen herrani hänelle kunnioittavan tervehdyksensä ja pyytää että hän suvaitsisi ottaa vastaan yhden hänen papeistansa, joka tulee pyytämään kahdenkeskistä keskustelua hänen kanssansa.

— Tervehdi armollista herraasi, — vastasi Sten herra, — että jos hän omassa persoonassansa haluaa käydä täällä, niin me koetamme parhaan taitomme mukaan kestitä häntä. Mutta koska me emme aio ripityttää itseämme hänen papeillansa, niin on hyvin luultavaa, että semmoinen herrasmies täältä lähtiessänsä on sileämmäksi ajettu, kuin tänne tullessaan.

Sillä välin olivat Flemingin soturit, epäröiden ja kiihottuneina väistyneet muurien luota niin kauaksi, että joutuivat ampumamatkaa ulommaksi. Heillä ei ollut jousia, eivätkä he voineet vastata kavalaa tervehdystä. Lydik herra yksin piti paikkansa nuolen kantomatkan piirissä, vähääkään välittämättä nuolista, jotka tuon tuostakin lensivät hänen kilpeensä. Eikä hän odottanutkaan turhaan. Mitä tahansa herra Stenistä oli sanottukin, niin hän ei todellakaan olisi ansainnut pelkurimaisuuden syytöstä. Hänen hiukan päihtynyt väkensä tarvitsi aikaa satuloidakseen hevosensa ja pukeutuakseen uudelleen varuksiinsa. He olivat nyt valmiit ja yhdessä Ursula rouvan väen kanssa, oli heitä noin kolmekymmentä aseellista huovia, joten he siis olivat lukuisammat päällekarkaajia. Mutta koska Flemingin soturit olivat tunnetut kelvostansa ja sotataidostansa, päätti Sten herra vain hätätilassa sallia käsikahakkaa. Hän antoi siis joukkonsa marssia vihollista vastaan hyvässä sotajärjestyksessä, mutta pysähdytti sen alaslasketulle nostosillalle, nosti keihäänkärjellä Lydik herran hansikan maasta ja ratsasti sitten odottavan vihollisen luo yksinänsä, ilman muita aseita kuin miekka kädessä.

— Tunnusta nyt syntisi, suurisuinen poikanulikka, sillä elävänä sinä et tältä paikalta pääse! — huusi Sten herra hirvittävällä äänellä.

Taistelu hevosen selässä alkoi taistelusääntöjen mukaan peitsellä, mutta kun Lydik herra huomasi vastustajansa tarttuvan miekkaan, niin hän heitti peitsen pois ja paljasti miekkansa. Tällaisessa miekkailussa oli päävaikeus siinä, että täytyi yhtä aikaa vasemmalla kädellä ohjata hevosta ja käyttää kilpeä, ja voitto riippuu suureksi osaksi hevosen tottumuksesta ja ratsastajan taitavuudesta. Se taistelioista, joka päästi vihollisen kupeellensa tai selkänsä taakse, oli melkein aina mennyttä kalua.

Pian kävi selväksi, ettei Lydik herra tuottanut häpeätä Svante Sturen asekoululle, jonka oppilas hän oli. Vaikka hänen olkapäänsä oli haavoitettu, käytti hän asettansa niin notkeasti ja taitavasti, että hän olisi ollut paljoa vahvemman vihollisensa kanssa täysin tasavoimainen, jos hänellä vain olisi ollut oma hevosensa, joka oli tottunut hänen ohjaamiseensa. Pahaksi onneksi hänen oli täytynyt se jättää paetessansa Naantalista ja nyt hän ratsasti Flemingin sotaratsulla, joka oli kömpelö ja tottumaton tämänkaltaisiin seikkailuihin.

Sten herra pettyi toiveessansa, että hän jo ensi hyökkäyksellä voisi lyödä nuorukaisen maahan. Senpä tähden hän käänsi hevosensa sivulle, pyöräytti äkisti ympäri ja ajoi sellaisella vauhdilla vasten vastustajaansa, ettei Lydik herra ehtinyt ajoissa kääntyä, vaan sai samassa hirveän, musertavan miekaniskun kilpensä sisäpuolelle, suoraan ennestään jo haavoittuneesen vasempaan olkapäähänsä. Tämä isku, joka olisi voinut lyödä häränkin maahan, oli voimakkaampi kuin mitä hänen hyvä flandrilainen varusteensa saattoi kestää. Maailma musteni hänen silmissänsä, kilpi tulipunaisine enkeleineen vaipui maahan hänen hervottomasta kädestänsä ja uusi isku, joka tällä kertaa kohtasi hänen kypäränsä sivua, heitti hänet tunnottomana ja suinpäin satulasta maahan. — Näin käyköön jokaisen, joka kajoaa Sten Knuutinpojan kunniaan! — huusi Sten herra voitonriemulla ja hyppäsi hevosensa selästä täyttääkseen vieläkin yhdellä loppuiskulla verisen työnsä, kun samassa yksi Flemingin sotilaista laukkasi paikalle pelastamaan johtajaansa. Tähän asti olivat molemmat puolueet katselleet asiaan sekaantumatta hurjaa kaksintaistelua; mutta nyt ratsasti Sten herran väki linnan puolelta hänen apuunsa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin taistelu oli täydessä vauhdissa, — yksi noita hurjia, yksityisiä taisteluita, jotka niin useasti verellä tahrasivat maata Sturein aikakautena. Kummaltakin puolelta tehtiin hyökkäyksiä peitsillä ja tapparoilla, ja huudettiin korkealla äänellä. Sten herra tungettiin erilleen kaatuneesta vihollisestansa ja hänen täytyi uudelleen nousta hevosensa selkään.

Muurilla seisoi Ursula rouva ja katseli taistelua uhmamielin, halveksivasti hymyillen. Keltainen topaasi kimalteli hänen rinnassansa ilta-auringon loisteessa; hänen tummat silmänsä salamoivat, ja ikäänkuin taivas olisi tahtonut todeksi tunnustaa taikauskoista tarua, joka kertoi Ljungarsin suvun polveutuvan salamasta, nousi läntiselle taivaanrannalle synkkä pilvi ja metsäisillä kunnailla alkoivat kalpeat tulikielet risteillä.

Sten herran miehet ryntäsivät kiivaasti ja heidän johtajansa taisteli sellaisella urheudella, joka olisi kelvannut suuremmallekin taistelutantereelle ja puolustamaan parempaakin asiaa. Hänen suunnaton miekkansa kaasi säälimättä toisen toisensa jälkeen Flemingin miehistä, jotka askel askeleelta vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä, kuljettaen haavoittunutta ritaria keskellänsä.

Mutta tuskin he olivat päässeet linnanportin näköpiiristä, niin ylivoima ahdisti heitä niin valtavasti että heidän rivinsä murtui ja näytti siltä, kuin heidän tappionsa olisi ollut varma. Neljä hevosta karkasi pois tyhjin satuloin; neljä haavoittunutta sotilasta pysyi vaivoin satulassa ja Sten herra raivasi yhä edelleen itsellensä tietä haavoittuneen luo, josta kukaan ei enää näyttänyt voivan häntä estää.

Silloin ilmestyi Myllyrantaan vievälle tielle pieni, viisimiehinen joukko, jonka johtajana näytti olevan munkki, sillä kookas mies, joka ratsasti joukon etunenässä, oli päätä myöten mustan kaavun peitossa. Kun nuo ratsastajat huomasivat taistelun, kannustivat he hevosiansa ja ajoivat kiivasta karkua taistelupaikalle, jossa he heti peitsinensä syöksyivät Sten herran väen kimppuun. Flemingin miehet saivat hetken hengittämisen aikaa, kääntyivät takaisin ja ryhtyivät taas vuorostansa hyökkäämään.

Vaikka tämä apujoukko olikin niin pieni, niin vaikutti sen tulo ratkaisevasti taistelun menoon. Sten herran väki luuli tulokkaita Arvid piispan etujoukoksi, joka tuli Lydik herran apuun ja lyhyen taistelun perästä he laukkasivat ohjakset valloillaan takaisin linnaan.

Ljungarsin ja Leton väki vahvistui tässä luulossa vielä senkin johdosta, että munkki, joka johti vieraita ratsumiehiä, jäi alussa välinpitämätönnä metsänlaitaan. Hänen otaksuttiin olevan piispan lähettilään, jonka tulon Lydik herra jo edeltäpäin oli ilmoittanut.

Tämä äänetön katselia oli asettunut tien laitaan Ljungarsin puolelle, niin että jokaisen joka sinne aikoi, täytyi kulkea aivan hänen ohitsensa. Liikkumatta ja välinpitämätönnä hän näki toisen toisensa jälkeen pakenevan hänen ohitsensa. Sten herra yksin vain uhmaten taisteli Flemingin sotureita vastaan.

Silloin ratsasti munkki hitaasti paikalle ja viittasi ratsumiehille että lakkaisivat taistelusta. Ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta vetäytyivät kaikki pois ja jättivät Sten herran tielle tuntemattoman ratsumiehen kera.

Mutta Sten herra näytti tyytyvän kaksintaistelussa äsken saamaansa voittoon ja kannusti hevostansa seuratakseen muita linnaan. Mutta kookas munkki asettui hänen tiellensä.

— Mitä, pappi, onko sinulla muuta kuin yksi henki menetettävänä?

Vastauksen asemesta veti munkki pitkän miekkansa kaapunsa alta ja iski Sten herran hevosta niin kovasti niskaan, että pää melkein irtaantui ruumiista ja hevonen sekä ratsumies pyörähtivät toistensa yli keskellä verivirtaa.

Mies, joka saattoi antaa senkaltaisia iskuja, olisi nyt ilman mitään vaivaa voinut kaataa Sten herrankin maahan. Mutta munkki ei käyttänyt etua hyväksensä, hän ei liikahtanut paikaltaankaan, ennenkuin ritari vihan vimmoissansa oli irroittautunut jalustimistaan. Silloin hänkin hyppäsi hevosensa selästä ja niin he seisoivat hetken vastatusten, katsellen vihaisin katsein toisiansa.

— Kaljupää konna! — huusi Sten herra, — sinä tapoit hyvän hevoseni, ja nyt minä heitän sinun pääsi sen pään viereen.

— Säästä sanasi, Sten Knuutinpoika, ja käytä mielemmin miekkaasi, sillä pyhän Henrikin luitten kautta, ei se koskaan ole ollut sinulle niin tarpeen kuin tänään! — vastasi munkki, heittäen päähineensä pois ja paljastaen sen alta ritarin kypärän.

32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta.

— Oletpa munkki tai maallikko, niin tänään saat maistaa Ljungarsin säilää! — huudahti Sten herra ja antoi vastustajalleen toisen iskun toisensa jälkeen, niin että hän, jolla ei ollut kilpeä, vain mitä suurimmalla taitavuudella saattoi suojella itseään. Mutta Sten herra ei siten saavuttanut mitään erityistä etua; päin vastoin hän tunsi kätensä väsyvän ja kaikki hänen iskunsa kilpistyivät tuntemattoman ritarin varusteesta ja miekasta, ikäänkuin lasipinnasta.

— Saat viisi minuuttia hengähtääksesi, — sanoi vieras.

Vastauksen asemesta iski Sten herra niin voimakkaasti vieraan päätä kohti, että leukahihna katkesi ja kypärä putosi maahan. Munkkikaapuun puettu ritari seisoi nyt siinä paljain päin, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja tuimat ja harmaantuneet kiharat ympäröivät hänen päätään. Se oli Bo Knuutinpoika, Ljungarsin herra.

Tämä odottamaton näky sai Sten herran kauhun valtaan. Hän tuijotti hetken aikaa veljeensä, ikäänkuin hän olisi ollut haamu kuolleitten mailta.

— Sinä olet tapattanut Knuutti poikani, — sanoi Bo herra. — Mutta sinä olet veljeni, ja minä suon sinulle viiden minuutin ajan valmistaaksesi kuolemaan ja minä luetan messuja sinun sielusi puolesta.

Sten herran jäsenet tulivat nyt äkkiä liikkeesen, ei kuitenkaan taistellaksensa, vaan paetaksensa. Hän heitti kilpensä pois ja juoksi pakoon metsään päin, toivoen voivansa kiertämällä päästä linnaan.

Bo herra seurasi häntä hitaammin, mutta vähemmin väsyneenä. Ratsumiehet näkivät heidän katoavan puitten suojaan; Bo herran väki, Taavi etumaisena, seurasi kaukaa molempia ritareita. He ajoivat toisiaan takaa niinkuin susi paimenkoiraa ja he tunkeutuivat yhä syvemmälle tiheään metsään.

Hetken kuluttua huomasi Taavi joutuneensa kauas erilleen seuralaisistaan, ja kuusien kahinasta hän saattoi väin aavistaa, mitä tietä veljekset, takaa-ajaja ja pakolainen kulkivat metsän tiheikössä. Poika parka ei ajatellut mitään muuta, kuin miten hän voisi auttaa Bo herraa ja tietämättänsä hän vihdoin joutui Junkkarin lähteelle. Lähde oli kuiva, niin kuiva kuin ei koskaan vesipisaraakaan olisi sirahdellut sen sammaltuneella kivipohjalla. Vanha, koukkuinen mänty loi varjonsa punertavalle, ukonnuolen halkaisemalle kivilohkareelle. Iltasumu kohousi harsona suoperäisestä maasta ja kaste kimalteli jo heinänkorsissa. Kaikki muistutti sitä iltaa, jolloin Taavi viimeksi oli käynyt siellä Ljungarsin lasten kanssa. Taavin sydän tykytti kiivaasta juoksusta. Bo herraa ei kuulunut; Sten herraa ei näkynyt. Hiljaisuus ja rauha näytti vallitsevan tässä laaksosessa.

— Mutta varmaan he juoksivat tänne päin, — sanoi hän itseksensä.
— Kas tuossa on jälki märässä sammalessa! Ja tuossa katkennut oksa.
Tuossa miekanhuotra! Se on Bo herran! Ja tuossa…

Taavi ei rohjennut sanoa sitä sanaa suustaan. Hän seisoi tuskin kahdenkymmenen askelen päässä kivilohkareesta ja näki selvästi näön, joka ei ollut hänelle vieras. Kun mailleen menevä aurinko loisti lehtien ja usvan läpi kallioseinälle, ilmaantui siihen sama valkoinen olento, jonka oikea koti näytti olevan tässä yksinäisessä laaksossa. Hän ei voinut erehtyä; se oli Ljungarsin tyttö valkoisessa verhassansa, kultavyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa. Hänen tavallinen uhmaileva ja pilkallinen katseensa oli nyt entistä tuimempi, ikäänkuin itsepäisen lapsen, joka on polkenut rikki lempinukkensa. Hän seisoi liikkumatta puoleksi poiskääntyneenä ja Taavi oli kuulevinansa seuraavat sanat tai laulun, joka ehkä ei ollut muuta kuin öisen tuulen hiljaista huminaa vanhan männyn nystyräisissä oksissa:

    Kuka kaatoi kankahalta
    Hongan pilviä pitävän;
    Kuka syöksi hongan päältä
    Kotkan ilmojen isännän?
       Sukuni
       Sortuvi.
    Kuka kaatoi kaukahalta
    Hongan pilviä pitävän?

    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi,
    Ei tunne pimeä pilvi,
    Mitä kohti kulkenevi.
       Tiedoton,
       Tunnoton.
    Ei tiedä teräs sokea,
    Mihin maalihin osuvi.

Vaikka tämä laulu tuntuikin niin hurjalta, puoleksi valittavalta ja puoleksi pilkalliselta, oli Taavi jo siksi tottunut tähän ihmeelliseen olentoon, että hän rohkaisi mielensä ja uskalsi kysyä, mistä hän löytäisi Bo herran. — Sinä sen kyllä tiedät, sinä! — lisäsi hän. — Jos olet Ljungarsien ystävä, niin suojele herraani, äläkä salli hirveän Sten herran tappaa häntä!

Usvakuva ei näyttänyt panevan mitään huomiota hänen kehotukseensa, vaan jatkoi — jos se todellakin oli hän — hämmentäen seuraavat sanat puitten oksissa yhä kiihtyvän tuulen suhinaan:

    Syöksy taivahan salama.
    Säkenöivä ilman säilä;
    Pahuuden pesät kukista.
    Väkivallan suojat särje!
       Sytytä,
       Hävitä!
    Syöksy taivahan salama,
    Säkenöivä ilman säilä!

Haamun kasvot vääntyivät hänen näin sanoessaan ja kävivät yhä epäselvemmiksi, ja lopulta ei silmä voinut erottaa muuta kuin paljaan kallioseinän. Näytti siltä kuin synkät ukkospilvet olisivat kiirehtien totelleet manausta, sillä tuskin olivat viimeiset sanat kajahtaneet tuuleen, niin kirkas salama valaisi korkeimman männyn, joka seisoi lähteen toisella puolen olevalla kunnaalla, ja sen mukana seurasi räikeä jyrähdys, joka tavallisesti merkitsee että ukkonen on iskenyt maahan. Taavi joutui uudelleen tuskan valtaan. Hän ei voinut jäädä paikalleen, paeta hän ei myöskään tahtonut, ennen kuin hän oli löytänyt herransa. Hän kiipesi vastakkaiselle kukkulalle: ei mitään jälkeä, ei vähintäkään ääntä. Hän palasi takaisin laaksoon, hän tutki uudestaan sammalessa näkemiänsä jälkiä. Ne johtivat kallion toiselle puolelle, samalle nurmikolle, missä Birger ja Beata kaksi viikkoa sitten olivat iloisina nauttineet illallisensa. Ruoho oli poljettu ja veressä. Vähän kauempana, kallion vieressä olevan käyrän männyn takaa löysi Taavi etsittävänsä, mutta sellaisessa tilassa, että hämmästys ja kauhistus täytti hänen mielensä.

Molemmat veljekset, Bo herra ja Sten herra, makasivat verissänsä kanervikolla. Kun Sten herra ei mitenkään enää voinut paeta, oli hän luultavasti epätoivossansa koettanut puolustautua. Hän makasi siinä olkapää halaistuna ja hänen hurjissa, ruhjoutuneissa kasvoissansa asui viha. Mutta Bo herrakin makasi hänen vieressänsä syvissä haavoissaan, ja hänen kauniit, harmaantuneet kiharansa olivat poikkileikatut, sillä isku oli kohdannut häntä vasempaan ohimoon sellaisella voimalla, että Sten herran miekka oli siihen katkennut. Kaksi urhokasta miestä, kaksi etevätä tottunutta soturia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat voineet voittaa ja vuodattaa kunnialla verensä isänmaan eteen, olivat tässä kunniatta ja voittoriemutta kaatuneet, veljesmurhaisessa kaksintaistelussa, yksityisen vihan ja koston uhreina. Tämä laiton ja verinen aikakausi ei vielä ollut kyennyt sitomaan oman käden kostoa lailla ja oikeudella, vaan oli ikäänkuin koonnut itseensä kaikki keskiajan sotaisat levottomuudet, jotta nuo tulossa olevat ensimäisen Kustaan päivät esiintyisivät sitä kirkkaammassa valossa.

Taavi heittäytyi kaatuneen herransa yli ja koetti kaikin neuvoin saada häntä henkiin. Mutta se oli turhaa. Bo herra oli päättänyt maalliset taistelunsa ja lähtenyt tapaamaan vanhinta poikaansa, jonka kuoleman hän omaksi turmioksensa oli niin katkerasti kostanut.

Sillä välin oli kova rajuilma puhjennut, jommoinen yksin näissä kallioisissa seuduissakin, joissa ukkosilmat niin useasti raivoavat, oli harvinainen. Ukon iskemän männyn latva oli syttynyt tuleen ja myrsky oli heitellyt palavia havuja lähimäisiin kuusiin ja mäntyihin. Niistä tuli levisi kuivaan kanervaan, joka paloi kahisten kuin oljet, ja näiden runsaiden sytykkeiden kasvattamina liekit leveänä kolmikulmiona, kapea tulikieleke huippuna, kohosivat ilmaan; sade niitä vain vähän hillitsi, mutta ei sammuttanut. Hetken kuluttua oli aivan mahdotonta kestää tukahduttavaa savua, joka painui sille puolelle, missä Taavi seisoi ja koki viimeiseen saakka pelastaa liekistä kuolleen herransa ruumista. Mutta hänen täytyi surusydämin luopua tästä yrityksestä, ja hän otti vain Bo herran miekan mukanansa ja kiiruhti etsimään metsään eksyneitä seuralaisiansa.

33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen asukkaiden kohtalot.

Sillä välin olivat paenneet soturit kertoneet Ursula-rouvalle, jolla ei ollut aavistustakaan, että hänen kuolleeksi luultu miehensä oli ollut häntä niin lähellä, sen väärän huhun, että Arvid piispa oli suurella sotavoimalla tulossa linnaa piirittämään. Hän oli heti käskenyt nostaa sillan, ladata sotaputket kivillä, korjata rappeutuneet kohdat muurissa ja ylipäänsä ryhtyä sellaisiin toimiin linnan puolustukseksi, joita aika myönsi. Sten herran viipyminen huolestutti häntä, mutta kun hän tiesi hänen olevan yhtä viekkaan kuin uhkarohkeankin, niin hän toivoi hänen vielä tulevan hänelle apuun niiden seuralaistensa kanssa, joita hänellä saattoi olla siellä täällä metsässä.

Illalla nousi rajuilma ja kulovalkean savu tunkeutui linnaan saakka. Ursula rouva lähetti tiedustelioita, mutta he palasivat tyhjin toimin, sillä Flemingin soturit vartioivat tarkasti kaikkia käytäviä. Niin kului yö ja koko seuraava vuorokausi.

Kolmantena päivänä kahakan ja kaksintaistelun jälkeen toteutui sattumalta tuo väärä huhu ainakin osittain. Arvid piispa läheni, tosin ei suurella sotavoimalla, mutta hän oli Bo herran lähdettyä Naantalista suuresti huolehtinut, miten tämä taistelu päättyisi, joka koski niin läheisesti kirkonkin etuja. Ja kun hän sitäpaitsi kuuli että ritari Lydik oli kulkenut Kokemäelle päin, niin hänelle muistui mieleen, että hänellä oli syytä lähteä tarkastusmatkalle näille seuduille sekä paluumatkalla käväistä Rauman luostarissa ja koulussa. Hän läksi viipymättä matkalle, 40 henkeä seuranansa niistä, toinen puoli aseellisia; sitä paitsi seurasivat Birger ja Beata hänen suojassansa Ljungarsin linnaan.

Sillä välin oli Taavi pikalähetillä ilmoittanut piispalle Junkkarin lähteellä tapahtuneesta onnettomasta kaksintaistelusta. Tämä uutinen kiirehdytti siihen määrään piispan matkaa, että hän jo kolmannen päivän illalla saapui Myllyrantaan ja levättyänsä siellä yön, seuraavana aamuna läksi Ljungarsin linnaan aseellisine miehineen, joihin oli liittynyt noin kaksikymmentä miestä Myllyrannan kylästä.

Ursula rouva oli viettänyt rauhattoman yön. Sten herra viipyi poissa, hämäriä huhuja kulki, että Bo herra oli palannut takaisin, Malkoon ei ollut luottamista, miehistö tuntui pelonalaiselta ja keskusteli antaumisesta, sillä linna ei voinut kestää ylivoimaista piiritystä. Mutta uhkarohkea linnanrouva luotti epäilemättä salaiseen taikakeinoon, jota hän oli jo lapsuudessaan isänsä linnassa Liivinmaalla oppinut eräältä vanhalta juutalaiselta taikurilta ja joka oli täydelleen sopusoinnussa aikakauden taikauskon kanssa.

Näin oli asiain laita, kun Ursula rouva, joka jo oli saanut kuulla kaksintaistelusta lähteen luona, näki neljäntenä aamuna taistelun jälkeen piirittäjien pienen joukon äkkiä lisääntyneen noin 60 aseelliseen mieheen, jotka piirittivät linnaa joka puolelta. Heti sen jälkeen tuli tavanmukainen torventoitottaja kehottaen linnaa antautumaan.

Vastaus kuului: — Tervehdä hänen armoansa ja kysy, milloinka on tullut tavaksi, että piispat väkivallalla murtautuvat rauhallisiin asuntoihin ja uhkaavat aatelisnaisia aseilla ja verenvuodatuksella. Tervehdä häntä ja sano, että kaikki väkivalta on turhaa, sillä koko linna on hänen armonsa käskettävänä.

Heti sen jälkeen laskettiin nostosilta ja Arvid piispa astui henkivartioineen Ljungarsin linnaan.

Ursula rouva oli linnan avainten kanssa jo portilla häntä vastassa. Hän oli pukeutunut kallisarvoisimpaan surupukuunsa; hänen suunsa oli mitä herttaisimmassa hymyssä, mutta hänen sydämessään vallitsi samalla pelko ja katkeruus. Kaikki hänen väkensä oli laskenut aseensa linnan pihalle; kaikki linnan ovet seisoivat selkosen selällään ja linnansaliin oli katettu juhlallinen ateria. Näytti siltä kuin olisi tahdottu viettää juhlaa suuren ja tervetulleen vieraan kunniaksi.

Arvid piispa ei antanut pettää itseänsä. Hän pani miehiä seisomaan joka ovelle, asetti vartioita muureille ja otatti miehistöltä yksin puukotkin pois, jotka heillä maan tavan mukaan oli vyössänsä. Ursula rouva ei osottanut tyytymättömyyttä; hän oli nöyrä ja alistuvainen ja myöntyi kaikkeen. Aivan huomaamatta hän vain laitti niin, että hänen kauneutensa esiintyi edullisimmassa valossa, eikä se voinut olla vaikuttamatta edes piispankaan seitsenkertaisesti pansaroittuun sydämeen.

Ja millä äidillisellä hellyydellä hän iloitsi nähdessään lapsensa! Ei milloinkaan enää hän tahtonut lähettää heitä noiden jumalattomien ihmisten pariin, jotka olivat tuottaneet hänelle ja heille niin paljon huolta. Oi, hän oli itkenyt yöt päivät, kun kuuli, että heidät oli ryöstetty. Ja sen lisäksi oli kohtalo tuottanut hänelle vielä senkin koettelemuksen, että, hän oli kadottanut parhaan, urhokkaimman puolison, ritarikunnan kunnian ja kaunistuksen, tuon uljaan Bo herran, jota hän ilolla oli seurannut rikkaammasta kotimaastansa, elääksensä hänen kanssansa näissä yksinäisissä, metsäisissä erämaissa! Sten herra oli pyytänyt häntä rakentamaan sovintoa veljensä kanssa; kuinka hän olisi voinut olla suostumatta niin kiitettävään pyyntöön? Mutta, — ja hän huokasi syvään — hirveä erehdys teki hyvän aikeen tyhjäksi ja oli syynä onnettomaan loppuun, jota hän ei voisi lakata suremasta koko elämänsä aikana.

— Hyvä rouva, — sanoi piispa, jonka sydän ei kuitenkaan sekään ollut kokonaan kiveä, — jos teidän puheenne on tosi, niin teitä on julmasti paneteltu, enkä minä kiellä teiltä ansaitsemaanne hyvitystä. Mutta sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, että Bo herran lapset eivät enää saa jäädä teidän turviinne. Beata neiti kasvatetaan Naantalin luostarissa ja Birger herra saapi oman valintansa mukaan joko olla mukana aatelisissa harjoituksissa herra Flemingin johdolla Kokemäen kartanossa, taikka nauttia opillista kasvatusta minun valvontani alla Rauman luostarikoulussa.

— Siis, armollinen herra, — sanoi Ursula rouva hymyillen, — te ette pidä minua enää noitana eikä miehenmurhaajana?

— Toivoakseni, — vastasi piispa, — ja sitä paitsi voitte te täällä häiritsemättömässä rauhassanne osottaa jalomielisyyttänne hoitamalla hyvin isättömien lastenne laillista perintöä.

Ursula rouva puri huultansa; hän ei saanut kirkkoruhtinasta johdatetuksi sinne, minne hän tahtoi, mutta hän ajatteli; aika neuvon keksii.

— Taavi, — sanoi Arvid piispa tuolle reippaalle pojalle, — sinä olet uskollisesti palvellut Bo herraa hänen viimeisinä päivinänsä. Sitä paitsi olet eräässä tilaisuudessa ansainnut kirkon kiitollisuutta. Tahdotko tulla minun palvelukseeni?

— Pitääkö minusta siinä tapauksessa tulla pappi? — kysyi poika.

— No, eihän se kai olisi niin vaarallista, luullakseni. Mutta ole huoleti; ei hevosen selässä papiksi lueta.

— Saanko minä uhrata henkeni ja ruumiini teidän armonne palvelukseksi?

— Ehkäpä kyllä; ajat ovat kovat ja rauhattomat, poikani.

— Saanko minä haarniskan, selkäkilven ja teräskypärän, niinkuin muutkin huovit?

— Sinulla on monta ehtoa; mutta sehän on itsestäänkin selvä.

— Saanko minä myöskin avaimen vankilaholviin, joka on kellarin sisäpuolella?

— Ota vain, narri. Ursula rouva on sanonut minulle, että siellä on vaan rottia.

Taavi riensi pois ja tuli hetken perästä takaisin pienen harmaan ukon kanssa, joka oli enemmän aaveen kuin ihmisen näköinen.

— Goliat! — huudahti Ursula rouva. — Minä luulin, että olisit aikoja sitten kuollut.

— Eipä se ihme olisikaan, — sanoi Taavi, — kahteen viikkoon hän ei ole saanut muuta kuin suolaista leipää, eikä tippaakaan vettä. Onneksi oli Goliatilla ystävä hädässä, nimittäin virta, josta aina välistä sirahteli joku pisara muurin halkeaman läpi.

— Ensi kertaa näen tämmöisen Taavetin tuollaisen Goliatin rinnalla, — vastasi piispa hymyillen. — Mutta te, jalo rouva, — jatkoi hän vakavammin, — mitä te voitte tähän syytökseen vastata?

— Että Goliat on petturi ja tuo poika valehtelia, teidän armonne.

— Kyllin, rouvani! Teillä on vielä jalansiaa tässä linnassa; niin kauan kuin mahdollista minä tahdon kunnioittaa teitä Bo herran puolisona. Mutta muistakaa, että teidän kerran vielä on tehtävä tili Ljungarsin lasten perintö-osuudesta!

Ursula rouva kohotti olkapäitänsä. Mitä hän ajatteli, on tietymätöntä, mutta ehkäpä se vielä selviää tämän kertomuksen jatkossa.

Edellisen osan loppu.

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa.

Useinkin sattuu maailmanhistoriassa, että vaihtuva aikakausi, ennenkuin se väistyy toisen tieltä, vielä kerran puhkeaa täyteen kukoistukseensa siten, että jossakin jalossa, loistavassa henkilössä kuvastuu sammuvan ajan parhaimmat ja kunniarikkaimmat ominaisuudet. Niinpä ilmestyi keskiajan iltapuhteena Ruotsissa mies, joka oli puhtaimpia luonteita, mitä tämä ritarillinen aika on tuottanut, ritariston kukka ja kaunistus, tuo urhokas, ylevä ja jalo Sten Sture nuorempi. Ja sattuipa samaan aikaan Suomessa, juuri niinä päivinä, jolloin katolisen aikakauden aurinko oli laskemaisillaan, että pyhän Henrikin istuimella istui mies, joka oli arvokkaimpia ja voimakkaimpia mitä pohjolassa milloinkaan on ollut edustamassa Rooman pappisvaltaa, jalomielinen ja samalla valtioviisas Arvid Kurki. Molemmat nämä miehet koettivat sekä yksin voimin että eriksensä pitää voimassa heikkonevaa isänmaatansa; molemmat he joutuivat kohtalonsa uhriksi ja sortuivat, niinkuin silloin arveltiin, korvaamattomaksi vahingoksi maallensa. Mutta he sortuivat oikealla ajalla ja siirtyivät uuden ajan miesten tieltä ja molemmat he saattoivat ylpeydellä sanoa, että he ottivat aikakautensa mukanaan hautaan.

Sten Sture oli kuollut Bogesundin taistelussa saamiinsa haavoihin Mälarin jäällä, ja verinen Kristian oli lähettänyt palkkasoturinsa panemaan valtansa alle Ruotsia ja Suomea, kun eräänä syyspäivänä vuonna 1520 yksinäinen vanha vaeltaja lähestyi hämärissä hyvin varustetun Kuusiston linnan porttia ja pyysi päästä sisään. Päivä oli ollut sateinen, ja vaeltajan, joka oli läpimärkä, väsynyt ja viluinen, ei olisi luullut voivan herättää portinvartian epäilyksiä. Kuitenkin vastattiin, että ei kukaan muu kuin linnan oma väki päässyt portista sisään, jos hänellä ei ollut kirjettä tai sinettiä todisteena, että hän kulki oikeissa asioissa ja että hänellä oli jotakin toimitettavaa linnassa. Se huolellisuus, jolla piispa Arvid Kurki oli korjauttanut vanhat muurit, ne tuliputket, joilla muurit olivat varustetut, ja etuvartiat, jotka yöt päivät vartioivat kaikkia käytäviä, olivat selvänä todistuksena siitä, että epävarmat ajat vaativat tavatonta varovaisuutta. Mahdotonta oli tietää, minkälaisessa valepuvussa tanskalainen vakooja voisi salaa hiipiä linnaan ja kavaltaen ilmaisisi viimeisen varustuksen, jossa saattoi olla suojassa vieraalta valtaajalta.

Vaeltaja, jonka pyyntö hyljättiin semmoisella kovuudella, joka ei juuri näyttänyt soveltuvan kristillisen ylipaimenen palvelialle, kohotti vielä kerran vapisevan äänensä ja pyysi saada puhutella junkkeri Birger Bonpoikaa, joka oleskeli linnassa.

— Junkkeri Birgeriäkö? — toisti vartia äkäisesti. — En tunne sen nimistä junkkeria. Menkää tiehenne, niin ehditte vielä kaupunkiin ennenkuin pimeä teidät yllättää.

— Minulle on sanottu, että junkkeri Birger, Ljungarsin herra, on parast'aikaa Kuusiston linnassa, — vastasi vaeltaja itsepäisesti.

— Jos tarkoitatte teiniä, niin hänellä tuskin on halua jutella maantienkuleksian kanssa juuri nyt kun hän huomenna vihitään papiksi, — vastasi vartia.

Vastaus oli hiukan pilkallinen ja näytti kuohuttavan vaeltajan mieltä. — Vihitään papiksi! — huudahti hän tuskaisesti. — Pyhä neitsyt, se on siis totta, ja minä tulen liian myöhään voidakseni ehkäistä onnettomuutta!

— No, eipä näinä aikoina se lie niinkään onnetonta, jos voipi lihota luostarissa tai tuomiokapitulissa, jota vastoin me muut paljoa vähemmästä saamme panna nahkamme alttiiksi, — jatkoi sotamies samaan tapaan. — Mutta menkää jo tiehenne, tallimestari tulee tuolta. Hän ei kärsi turhaa juttelua palvelustoimissa.

Samassa tuli kookas nuori mies, jolla pukuna oli teräskypärä ja hirvennahkainen költeri sekä lisäksi valkoinen sotavyö, joka oli piispan väen tunnusmerkkinä. Hän näytti pitävän vahtien tarkastusta ja pysähtyi muurille luultavasti sen johdosta, että hän kuuli ääniä nostosillalta. — Mikäs nyt? — sanoi hän nopeasti katsahtaen tuliaa. — Sinäkö se olet, vanha Goliat, ja yksinkö sinä, seitsenkymmenenvuotias vanhus, kuljeskelet? Mitä sinä täältä etsit? Miksikä et pysy Kokemäen kartanossa, herra Flemingin luona?

— Sen minä sanon sille, jota asia koskee, — sanoi vanhus varovasti. — Mutta te olette oikeassa, nuori mies, minä olen vanha ja näköni on hämärtynyt. Te tunnette minut, mutta minä en voi hämärässä tuntea teitä.

— Päästäkää ukko sisään, minä vastaan hänestä, — käski tallimestari.

Nostosilta laskettiin alas ja Ljungarsin entinen linnanvouti ja uskottu palvelia Goliat pääsi Kuusiston linnaan.

— Katsele minua nyt tarkemmin, kunnon ystäväni, ja muisteleppa mielessäsi nälkävankeuttasi Ljungarsin linnan kellariholveissa, — sanoi hirvennahkakölterinen nuorukainen, ystävällisesti johdatettuaan vanhuksen pimeästä porttiholvista linnanpihalle.

— No, kiitos pyhimysten, onpa se Myllyrannan Taavetti! — huudahti Goliat. — Vanha muistini alkaa pettää minua. Miten ihmeessä olet sinä tänne joutunut?

— Hevosen selässä, ukko, ymmärtääkseni. Etkö sinä enää muista, että minä kahdeksan vuotta sitten tulin korkea-arvoisan piispa-isän palvelukseen ja sain valita sileäksi ajetun kalotin ja tiviin rautakypärän välillä. Ja koska minulle aina on kannusten kilinä ollut mieleisempää kuin tillitellä messuja munkkien kanssa, niin minä valitsin kypärän. Ja koska piispa, jota Jumala siunatkoon, oli niin ymmärtäväinen, ettei hän sentähden minusta vähemmän pitänyt, niin olen puhdistanut myllyntomun itsestäni ja palvellut häntä hevosenselässä paremmin kuin mitä kuorissa olisin voinut häntä palvella. Kaksi vuotta sitten minä tulin hänen armonsa tallimestariksi ja kukapa tietää, Goliat, jos yhä edelleenkin yhtä reippaasti täällä meillä otellaan, niin… Mutta sama se. Äiti on nyt Kuusistossa; Myllyrannassa hänellä oli niin pahoja unia aina siitä saakka kuin Ursula rouva sai komentovallan Ljungarsin linnassa, ja meidän aikanamme on parempi nukkua kivimuurin kuin puuseinän takana. Seuraa nyt minua; ehkäpä tapaat täällä useampiakin tuttuja kuin mitä luuletkaan. Pyhän Priitan luitten nimessä, Goliat, sinä et ole lihonnut Flemingin ruuassa; näytätpä melkein yhtä surkealta kuin ollessasi Ljungarsin rottien seurassa.

Tämän keskustelun kestäessä Taavi vei vieraansa pieneen huoneesensa linnan torniin, ja Goliat huomasi että tuo entinen hurja ja rohkeamielinen myllärinpoika oli näinä kahdeksana vuonna piispan palveluksessa varttunut reippaaksi nuoreksi soturiksi. Se seikka, että Taavi joka päivä oli ollut tilaisuudessa näkemään mitä Suomessa siihen aikaan oli korkeasyntyisintä ja sivistyneintä, ei ollut tietenkään ollut vaikuttamatta Taavin avonaiseen mieleen ja hän oli, esiintymättä millään tavoin turhilla vaatimuksilla, jotka eivät sopineet luostarin yksinkertaisen vouraajan pojalle, itsetiedottomasti omistanut sen kohteliaan käytöstavan ja ritarillisen ryhdin, joka oli häntä paljoa ylempien yhteiskuntaluokkien tunnusmerkkinä. Goliat ymmärsi sangen hyvin Taavin hienotunteisuuden, kun tämä ei tahtonut viedä häntä uteliaan linnanväen katseltavaksi siinä surkeassa tilassa, johon raihnainen vanhus pitkän jalkamatkan ja epäedullisen vuodenajan vaikutuksesta oli joutunut, vaan ensiksi hankki hänelle kuivia vaatteita, leimuavan takkavalkean ja haarikan lämmitettyä, ja inkiväärillä maustettua olutta, jota useasti käytettiin tämmöisissä tapauksissa elinvoimien virkistykseksi.

Kun sitten vanha linnanvouti tunsi mieluisan lämmöntunteen vähitellen pehmittävän hänen jäseniänsä, päätti hän varovaisesti tiedustella jotain, joka näytti olevan hänen sydämellään ja joka luultavasti oli hänen vaivalloiset matkansa tarkoituksena.

— Sinun on täällä hyvä olla, poikani, — sanoi hän. — Piispa ei olekkaan milloinkaan ollut mikään saivarennylkiä, ja minä olen kuullut että hän on ollut aivan isän sijaisena minun rakkaan herra vainajani lapsille. Sanoppas, junkkeri Birger on kai tätä nykyä Kuusistossa?

— On kyllä, ja samoin Beata neitikin. Hepä tulevat iloisiksi sinut nähdessänsä, Goliat.

— Ne rakkaat, siunatut lapset! Pyhä neitsyt, minä saan siis vielä kerran nähdä heitä, ennenkuin ummistan silmäni lepoon! Onko pikku Beata vielä yhtä iloinen ja vallaton kuin ennenkin? Hyppääkö hän vieläkin yhdellä ainoalla hyppäyksellä satulaan, ja juokseeko hän vieläkin yhtä uhmaavalla kasvojenilmeellä karkuun, kun Renata häntä toruu? Muistaakseni hän lähetettiin hurskaan rouvamme, Naantalin abbedissan kouluun!

— Niin kyllä, ja siellä hän oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, ompelemaan ja kutomaan, mutta katsoppas, huntuun he eivät saaneet häntä suostumaan, vaikka nuo hyvät sisaret eivät vaivaansa säästäneet. Ljungars on Myllyrannan lähin naapuri ja tekee alinomaa haittaa luostarin lohipadoille. Luostari ja mestari Gervasius kyllä kovin mielellänsä ottaisivat palasen rantaa myllykosken yläpuolelta. Mutta tiedä, Beata neiti on nyt kuudentoista vanha ja on jo vapautunut Renatan torumisista. Mutta kyllä hän osaa ratsastaa ja heiluttaa peistä, jos niiksi tulee, ja jousta hän käyttää niin taitavasti, että — siitä minä voin kerskailla, joka olen ollut hänen opettajansa — että, ennenkuin kotka tähyää teeren metsässä, on sen jo ennättänyt lävistää Beata neiden nuoli. Siinä syy, miksikä ei abbedissa voinut enää pitää häntä aisoissa, vaan lähetti hänet viime kesänä Arvid piispan turviin. Mitä etua siitä koitunee luostarille, sen saamme kai nähdä.

— Ljungarsin verta! Ljungarsin nuolia! — huudahti vanhus tyytyväisenä ja siveli partaansa. — Mutta sanoppa, jos Beata on oppinut sellaisia tapoja luostarissa, niin on kai junkkeri Birgeristä, joka on nimenomaan saanut harjaantua miekkaa ja peistä käyttämään tullut nopsa asepalvelia, ja hän kai on pian valmis saamaan kultaiset kannuksetkin, jos hän hiukankin tulee isäänsä, Bo herraan.

— Birger tulee äitiinsä, lempeään Cecilia rouvaan, josta äitini vielä puhuu kyynelsilmin, — vastasi Taavi vältellen.

2. Katumuksentekiä.

— Mutta se ei ole mahdollista, — jatkoi vanha linnanvouti nähtävästi
levottomana; — ei ole mahdollista, että minun herrani poika,
Ljungarsin suvun jäsen voisi aikoa jotain niin mieletöntä, kuin… —
Sana tarttui hänen kurkkuunsa.

— Kuin ruveta papiksi, sitäkö tarkoitat? — sanoi Taavi leikillisesti. — Kyllä, se on sekä mahdollista että totta, ja ennenkuin toista kertaa puhut ylenkatseella hengellisestä säädystä, niin pyydän minä sinua muistamaan, Goliat ystäväni, että olet piispan linnassa ja puhuttelet korkea-arvoisen isän uskollista palveliaa, joka voisi pitää velvollisuutenaan vaatia sinulta sellaisen häpäisevän puheen tähden ankaraa katumusharjoitusta — esimerkiksi juomaan hänen kanssaan haarikallisen pursuolutta.

— Ei, Taavi, ei, rakas poikani, se on mahdotonta, sitä ei kukaan voi saada minun päähäni, vaikka kuulinkin jo tuon paksupäisen vahdin pälpättävän jotain sentapaista. Junkkeri Birgerkö pukeutuisi kaapuun ja laulaisi messuja paljaspäisenä sen sijaan että hän eläisi ja kuolisi ritarina miekka kädessä, niinkuin hänen esi-isänsäkin? Sanoppa, onko piispa pannut poika paran pään pyörälle?

— Minä luulen, — sanoi Taavi, että piispa sangen mielellään sitoo Birgerin kirkkoon, sillä Ljungarsin suku on aina ollut riidassa hengellisten isien kanssa ja tuottanut heille enemmän haittaa kuin kymmenen muuta herrassukua yhteensä. Piispa itse on korkeata sukua ja sukulaisuussuhteissa maan etevimpien sukujen kanssa. Ehkäpä hän ajoissa tahtoo etsiä itselleen yhtä korkeasukuista seuraajaa, ja kukapa tietää, vaikka Ljungarsin Birger herrasta kerran voisi tulla yhtä hyvä Kuusiston linnanherra, kuin Arvid Kurjestakin. Mutta tällä en tahdo sanoa, että Birgeriä on tarvinnut kovin viekotella. Muistathan, kuinka hän jo poikana istui nenä tuossa koreassa kirjassa, jossa oli niin kauniita pyhimysten kuvia, eikä kyennyt edes kunnolleen hevosta hoitamaan. Olipa Beata, niin pieni kuin hän olikin, kerran vähällä ratsastaa hänet kumoon, sillä aikaa kuin hän ratsasti unessa ja tavaili ajatuksissaan mustia kirjainkoukeroitaan? Juo, Goliat, ja muista katumusharjoitustasi!

— Mutta saihan poika oppia sekä ratsastamaan että miekkailemaan, — sanoi vanhus surkealla katseella.

— No niin, juuri sen verran, ettei häntä voitu puhaltaa kumoon. Mutta viisitoistavuotiaana hän omasta pyynnöstänsä lähetettiin Rauman luostarikouluun, ja siellä on viiden vuoden kuluessa päntätty häneen litaniaa ja ajettu hänestä käsivoima ulos. Pyhä Priita tietäköön, että minä pidän junkkeri Birgeristä ja uhraisin hänen tähtensä kurjan henkeni, jos hänellä olisi siitä hyötyä, mutta ratsumieheksi ja miekkailiaksi, — ei vanha Goliat, siksi sinä et kuuna päivänä saa häntä, vaikka asettaisit hänet päälaellensa seisomaan, ja siksipä luulen, että lopulta kuitenkin on parasta niinkuin asia nyt on. Piispalla, katsos, on makeanleivän päivät, vaikka, Jumala paratkoon, hänelläkin on paljo päänvaivaa, sen minä voin todistaa, joka olen näinä aikoina nähnyt Arvid piispan riitelevän tanskalaisten kanssa.

— Sitäpä minä pelkäsinkin, että asiat niin olisivat. Minä sanon sinulle jotakin näin meidän kesken, Taavi. Minä tulin tänne saadakseni puhua rakkaan herrani pojan kanssa, ennenkuin minun silmäni painuvat umpeen, ja siihen minun täytyy saada tilaisuutta vielä tänä iltana. Huomenna, katsos…

— Huomenna hän tekee valansa, kyllä ymmärrän. Mutta minä pelkään, ettei hän ota sinua vastaan. Hän on paastonnut koko yön ja eilisestä saakka hän on sulkeutunut huoneesensa, jossa hän rukoilee ja harjoittaa katumusta. Näetkö lampun tuolla? Hänen ikkunansa on tässä vastapäätä. Useana yönä, kun olen tarkastanut vahteja, olen nähnyt tuon lampun palavan kaiken yötä.

— Mutta minun täytyy saada puhutella häntä! Oi, Ursula rouva, Ursula rouva! Ehkäpä hänen lopulta tavalla tai toisella onnistuu perinjuurin hävittää Bo herran lapset!

— Luuletko todellakin, että Ursula rouva on pelissä mukana? —; huudahti Taavi hämmästyneenä, sillä se kauhu ja inho, jota hän aina lapsuudestaan saakka oli tuntenut Ljungarsin linnan kuuluisaa rouvaa kohtaan, oli ainoastaan uinahtanut, mutta ei kadonnut hänen muistissansa ja mielikuvituksestansa.

— Tokko minä luulen? — toisti Goliat. — Minä olen siitä aivan varma. Ei se ole muuta, — ja vanhus katseli epäilevästi ympärilleen ja sanoi kuiskaten: — ei se ole muuta kuin noitajuomaa, tiedäthän. Minä epäilin sitä jo pojan pienenä ollessa. Ljungarsin herroja on kyllä usein pidetty pakanoina, mutta ei kukaan heistä ole käynyt mustassa kaavussa.

— Sano mielemmin, että rouva on noitunut tuon kirjan, muistathan, kun hän vielä oli lapsi! — huudahti Taavi, joka uskoi yhtä lujasti kuin muutkin senaikuisia taikauskoisia luuloja. Kuullessaan jo yksin Ursula rouvan nimenkin, unohti Taavi kaikki ne järkevät syyt, joilla hän itse oli koettanut vakuuttaa Goliatia, että Birgerin antauminen hengelliseen säätyyn oli sangen ymmärrettävää. — Odotappa, — jatkoi hän, — niin minä koetan, saako junkkerin suljettua ovea avatuksi.

Näin sanoen hän jätti vieraansa yksin ja kiiruhti ulos. Goliat sai odottaa kauan. Hän seisoi pienen torni-ikkunan ääressä ja tarkasteli vastapäistä ikkunaa. Lamppu sieltä lekutteli niin himmeästi pimeään syysyöhön. Välistä sen valoa himmensi varjo, joka jälleen katosi. Goliat kuunteli. Hän oli väliin kuulevinansa syviä huokauksia, jotka tunkeutuivat paksujen kivimuurien läpi. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minun, vanhan palvelian, ajoissa karkoittaa onnettomuus herrani talosta ja estää sitä joutumasta perikatoon!

Vihdoin tuli Taavi takaisin. Hän oli kolkuttanut ovea, mutta sisään hän ei ollut päässyt. Hän oli ulkopuolelta ilmoittanut, että Goliatilla oli hyvin tärkeätä asiaa hänelle, mutta häntä oli käsketty odottamaan huomis-iltaan. Oli tuiki mahdotonta, arveli Taavi, nyt puhutella heidän yhteisten huoliensa esinettä.

— Mitä? Mahdotontako? — sanoi itsepäinen ukko. — Seuraa minua, Taavi, minä aion itse koettaa, mitä vanhan uskollisen palvelian rukous saa aikaan.

— Tule, — sanoi tallimestari.

He astuivat kapeita torninportaita alas, menivät linnanpihan poikki ja tulivat vastakkaiseen linnan-kylkirakennukseen. Kun he siellä olivat kulkeneet jonkinmoisen päävartion läpi, niin he tulivat käytävää myöten kapealle ovelle. — Me olemme perillä, — kuiskasi Taavi.

He kuuntelivat hetkisen. Sisältä kuului lyhyitä, katkonaisia askeleita ja väliin viuhuvaa ääntä, joka sai Goliatin värisemään.

Hän kolkutti ovea. — Birger herra! — hän huusi. — Avatkaa, minä se olen, Goliat, isänne uskollinen palvelia, jolla on teille sangen tärkeätä asiaa.

— Tule huomenna uudelleen! — vastattiin sisäpuolelta. Se oli Birgerin ääni, mutta sillä ei ollut nuoren miehen raitista metallinhelähdystä, vaan pikemmin se tuntui ukon raukealta, mörisevältä ääneltä.

— Jumalan ja kaikkien pyhimysten tähden, avatkaa! Minun asiatani ei voi jättää toiseksi kertaa. Minä vannotan teitä, Birger herra, oman menestyksenne ja isänne muiston nimessä…

— Minä pyydän, älä häiritse minua; odota huomiseeni, minä en voi nyt ottaa sinua vastaan, — vastasi taaskin ääni sisästä.

— Ei, teidän täytyy kuulla minua, Birger herra, minä en mene pois, vaikka minun pitäisi valvoa kaiken yötä teidän ovenne ulkopuolella. Minulla on teille tervehdys isävainajaltanne!

Hetken äänettömyyden ja epäillyksen jälkeen ovi avautui. Vanha vouti pääsi yksin sisään, ja Taavi palasi toimiinsa linnaan.

Huone oli pieni ja pimeä ja sen kapea ikkuna, jossa kuitenkin oli lasiruutuja, oli syvällä vahvassa muurissa. Olkivuode, yksinkertainen tuoli, maalaamaton pöytä, pöydällä kaksi kirjaa, nurkassa ristiinnaulitun kuva ja sen alla lamppu, siinä koko kalusto, joka kohtasi Goliatin silmää tässä synkässä, luostarimaisessa kammiossa.

Goliatin edessä seisoi nuorukainen; hänen kasvonsa olivat käyneet kalpeiksi ja laihoiksi paastosta ja yövalvonnasta ja vaivoin vain Goliat tunsi hänet tuoksi entiseksi kauniiksi, lempeäksi ja haaveilevaksi pojaksi, joka viihtyi niin hyvin kukkien ja perhosten parissa Kokemäenjoen rannalla. Hänellä oli yllään harmaaveljesten puku, hallava, ruma villakaapu, karkea nuora vyötäisillä ja alaskäännetyn huppukauluksen alta pilkisti esiin jouhipaita. Goliatin astuessa sisään oli hänellä kädessänsä tuollainen lyhyt teräväsiimainen ruoska eli solmupiiska, jota käytettiin ankarissa katumusharjoituksissa, ja vanhan uskollisen palvelian tutkistelevalta silmältä ei jäänyt huomaamatta, että siimat olivat verentahrassa.

Goliat purskahti itkuun, eikä saanut hyvään aikaan sanaakaan suustansa.

— Mitä sinä tahdot? — kysyi poika lyhyesti ja kärsimättömästi, eikä tuntunut erittäin liikutetulta nähdessänsä vanhan ystävänsä. Hän näytti häiriytyneeltä ja silminnähtävästi hän oli kiusaantunut, kun hän ei saanut rauhassa suorittaa katumusharjoituksiansa.

— Mitäkö minä tahdon? — huokasi Goliat nyyhkyttäen. — Minä tahdon kysyä, puhuttelenko minä rakkaan isäntäni poikaa, Birger Bonpoikaa, Ljungarsin herraa, sukunsa nuorinta jäsentä, joka on syntynyt kantamaan miekkaa sivullansa?

— Hyvä, hyvä, näethän että minä olen edessäsi. Mutta sano asiasi lyhyesti, sillä luullakseni se on maallista laatua.

— Maallista laatuako? Jos niin tahdotte. Minä olen vanha mies haudan partaalla, ja puhuttelen nuorukaista, joka nyt vasta astuu elämään. Jos niinä puhun maallisia asioita, niin minä teen sen teidän tähtenne, herra. Minä tahdon estää suurta onnettomuutta ja sanon teille: te ette voi, ettekä saa ruveta hengelliseen säätyyn.

Nuorukainen pudisti surumielisesti päätään. — Minä kuuntelen sinua kärsivällisesti, — hän sanoi, — sillä se on velvollisuuteni, mutta minä pyydän sinua vieläkin, puhu lyhyesti, sillä Jumalan äidin tahto on, että minä rupean hänen palvelukseensa ja minun päätöstäni et sinä, eikä kukaan kuolevainen saa järkähytetyksi.

— Jumalan äidin tahto! — toisti taaskin vanhus, tapansa mukaan itsepäisesti takertuen toisen sanoihin. — Jumalan äidin tahto! Älkää sitä sanoko, herra! Perkeleen tahto se on, eikä kenenkään muun, kyllä minä tiedän mistä se tulee. Jumalan äiti ei voi koskaan vaatia, että Suomen urhoollisimman ritarin poika tulisi aseettomaksi, pelkurimaiseksi, tekopyhäksi munkiksi ja että hänen loistava sukunsa vapaaehtoisesti sammuisi kurjassa munkinluolassa. Oi, jalo herrani, ajatelkaa nuoruuttanne, muistakaa sisartanne ja isänne muistoa! Kaatukaa sodassa, jos se on Jumalan ja pyhimysten tahto, niinkuin kaikki teidän esi-isännekin ovat kaatuneet, miekka kädessä ja urhomielin, niin vanha Goliat, jos hän silloin elää, ei sure katkeralla mielellä teidän nuorta henkeänne ja nimeänne. Mutta kaiken sen nimessä, mikä on teille rakasta, älkää haudatko itseänne elävältä, olkaa uskollinen isienne perinnölle ja älkää salliko voitonhimoisten luostarien, ryöstäessään perintö-osuuttanne, ulkokultaisesti osottaa teeskenneltyä osanottoa Ljungarsin jalon veren sammumiseen, — sen suvun, jota he eivät milloinkaan ole voineet sietää!

3. Tervehdys herra Bo vainajalta.

Goliat vaikeni, ikäänkuin odottaakseen, minkä vaikutuksen hänen kaunopuheisuutensa olisi tehnyt kuuliaansa. Mutta hän jäi vastausta vaille. Birger tuijotti häneen mietteihinsä vaipuneena, eikä varmaankaan ollut kuullut muuta kuin ensimäiset sanat.

— Sinä olet oikeassa, — sanoi hän; — taivaan tahdon alle täytyy alistua. Mutta liha on heikko, Goliat. Lihaa ja verta vastaan ihmisen täytyy taistella…

— Kuinka? — vastasi vanha palvelia. — Ettekö ole ymmärtänyt minua? Sanotteko, että ihmisen täytyy taistella omaa vertansa vastaan? Niin, tuo ruoska on veressä, teidän veressänne, herra, ja se on teidän oman kätenne vuodattamaa! — Näin sanoen hän työnsi huppukauluksen pois nuorukaisen olkapäiltä ja huomasi hänen selässänsä selviä ruoskan jälkiä.

— Niin pitkällekö, — huudahti hän, — on kirous seurannut Ljungarsin sukua, että sen jälkeläiset vuodatettuaan toistensa verta, vihdoin vuodattavat omaansakin.

— Mene tiehesi! — huudahti nuorukainen, työntäen äkkiä ja kiivaasti neuvonantajan luotaan.

— En, minä en mene, ennenkuin olen puhunut teille, — vastasi vanhus päättävästi. — Ja jollette kuuntele minua, niin täytyy teidän kuolleita kuunnella. Minulla on teille tuotavana tervehdys Bo Knuutinpojalta, Ljungarsin herralta, isältänne, joka nyt on maan multana.

— Puhu! Mutta lyhyesti!

— Kas niin, herra, aivan niin, lyhyesti ja käskevästi, niin kuin isännekin, siitä minä pidän; tuota surkeata ilmettä, joka teillä äsken oli, en voi kärsiä, kun ette edes kuullutkaan mitä teille sanoin. Työntäkää minut luotanne, niinkuin äsken, lyökää minua, heittäkää minut alas portaista, jos niin tahdotte, sallikaa minun nähdä Ljungarsin kiivasta verta vihastuneilla poskipäillänne, mutta ei ruoskassa, jolla orjia piiskataan! No niin, minä puhun. Te olette nyt kahdenkolmatta vuoden vanha. Minun olisi pitänyt tulla teidän luoksenne kun täytitte yhdennenkolmatta ikävuotenne, mutta siihen aikaan minä sairastin. Minä sain muistelman Ljungarsin linnan holveista.

Birger kohotti maltittomasti olkapäitään.

— Malttia. Minä tulen nyt itse asiaan. Birger Bonpoika Ljungars, tunnetteko sukunne historian? Oletteko koskaan tarkastellut Ljungarsin vaakunaa?

Goliat muisti että Birger jo lapsuudessansa oli suurimmalla uteliaisuudella katsellut tuota ihmeellistä vaakunaa ja oli ollut hyvin huvitettu niistä kummallisista taruista, jotka olivat tämän vaakunan yhteydessä. Tämä lapsuudenmuisto leimahti äkkiä ihka elävänä nuorukaisen mieleen.

— Ne ovat maallisia, turhia asioita, joita sinulla ei ole oikeutta tänä hetkenä muistuttaa minun mieleeni. Mutta kerro minulle kuitenkin, mitä siitä tiedät. Minä olen usein ihmetellyt niiden kuvien merkitystä, eikä kukaan ole vielä voinut minulle niitä oikein selittää. Kilpeä kannattaa kaksi kruunattua jalopeuraa ja niiden yläpuolella on Ruotsin valtiovaakunan kolme kruunua. Keskikilpi on poikkivyöllä jaettu kahtia. Vasemmalla… mutta sehän on pelkkää hullutusta, josta ei maksa vaivaa puhua.

— Miettikäämme. Vasemmalla, sanoitte?

— Vasemmalla on lapsen kuva, pieni noin nelivuotias tyttö valkeassa puvussa, päässä hänellä on hopeainen nauha, kultainen vyö uumillansa ja punaiset sukat jalassa, aivan kuin…

— Aivan oikein. Aivan samanlainen, kuin sanotaan Ljungarsin tytön vielä tänäpäivänäkin olevan. Ja oikeassa kädessään…

— Oikeassa kädessään hänellä on ukonnuoli.

— Oikealla puolella poikkivyön alapuolella on lähde, joka kumpuaa esiin haljenneen kallion juurelta.

— Junkkarin lähde! Mutta kalliolla on käyrä mänty…

Ja vaakunan alla on latinalainen kirjoitus.

Fulminat, Fulget, refulget! [Salamoi, välkkyy, välkähtää.] Oi, Goliat, älkäämme enää ajatelko sitä. — Näin sanoen Birger istahti olkivuoteelleen, ja viittasi, niinkuin lapsi, joka haluaa kuulla satuja, Goliatia viereensä istumaan.

Goliat ei ollut kuulevinansa hänen viimeisiä sanojaan ja koetti yhä enemmän kiinnittää kuuliansa huomiota.

— Olipa, — jatkoi hän, — syysilta niinkuin nytkin, mutta yksitoista vuotta sitten. Otto Rud oli ryöstänyt ja polttanut Turun kaupungin Kaarinan yönä ja kaikki ritarit sekä läheltä että kaukaa olivat kutsutut maata puolustamaan. Sinä päivänä oli meillä ollut kiivas ottelu tanskalaisten kanssa. Bo herran hevonen oli saanut rintalevyyn keihääniskun; Bo herra itse taisteluun kykenemättömänä oikeaan käsivarteen saamansa iskun vuoksi oli vähällä joutua vangituksi ja tapetuksi, kun minun, hänen halvan palveliansa, onnistui pelastaa herrani lainaamalla hänelle hevoseni. Illalla minä tapasin hänet uudestaan. Meitä oli silloin kolmekymmentä miestä metsässä Lemun niemellä, emmekä uskaltaneet virittää valkeata syyssateessa, sillä meidän pieni joukkomme pelkäsi vihollista, joka milloin tahansa saattoi kiertää meidät kymmenkertaisella voimallansa… Mutta ehkä minun pitkät puheeni väsyttävät teitä?

— Jatka, jatka!

— Silloin sanoi Bo herra minulle, kun olin sitonut hänen käsivartensa niin hyvin kuin saatoin sitä pimeässä tehdä, sillä minä osaan jotakuinkin hoitaa sellaisia haavoja, joita terävät aseet ovat iskeneet, mutta nuijan ja sotatapparan jälkiin minä en mielelläni puutu — silloin sanoi Bo herra: mitä arvelet, Goliat, näemmeköhän vielä kerran auringon nousua? Ja ennenkuin tiesin, mitä siihen vastaisin, tarttui hän käteeni ja sanoi: lupaa minulle, jos pääset pakoon ja elät minua kauemmin, että kerrot pojilleni, mitä minä en itse ole voinut heille kertoa, koska he vielä ovat niin pienet. Mutta älä kerro heille sitä, mitä nyt sinulle sanon, ennenkuin he ovat täysi-ikäiset miehet ja ovat saaneet kultakannukset, taikka ovat täyttäneet yksikolmatta vuotta, sillä se on meidän sukusalaisuutemme; vaikka se tuntuukin lapsensadulta, kysytään sen kestämiseen miehen mieltä. Kuuletteko, Birger herra? Miehen mieltä!

— Minä kuulen. Mutta jatka, Goliat! Kerro minulle kaikki!

— Kun olin luvannut täyttää Bo herran tahdon, niin hän puhui seuraavaan tapaan meidän istuessamme synkän kuusen suojassa, ja kun taivas vähitellen selkeni, loisti kuu kuusen oksien lomitse ja kimalteli kirkkaasti isäntäni haarniskassa. Goliat, sanoi hän, sano pojilleni, että he rakastaisivat eivätkä vihaisi toisiansa, sillä veljesvihan kirous seuraa sukuamme aina sen alusta alkain. Sano heille, että me olemme liitossa salaman ja elementtien kanssa ja että nimemme on saanut alkunsa leimauksesta kauhealla ja hirvittävällä tavalla, sillä me emme voi hallita niitä voimia, jotka palvelevat meitä, emmekä tiedä milloin salama kääntyy meitä itseämme kohti. Sano heille, että he pysyisivät kristinuskossa, vihittäisivät itsensä vaimoihinsa, antaisivat kastaa lapsiansa ja luettaisivat messuja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, sillä siihen täytyy noiden tuntemattomien, salaisien voimien pakosta alistua, vaikka se ei olekkaan heille mieleen. Sano myös lapsilleni, ettei heidän tule kuin pahimmassa hätätilassa lähestyä kirkkoa, tehdä ristinmerkkiä tai pirskoittaa vihkivettä päällensä, kun ukkosilma raivoaa. Ja ennen kaikkea, paina se heidän mieleensä, Goliat, ja käske heidän sanoa samaa lapsillensa, lastensa lapsille ja lastensalasten lapsille, aina meidän sukumme viimeiseen saakka, ettei kukaan heistä, ei mies eikä nainenkaan rupeaisi hengelliseen säätyyn…

— Vaiti! Aiotko pilkata pyhää kirkkoa?

— Älä keskeytä minua! Varoita heitä, sanoi Bo herra, ettei kukaan heistä rupeaisi kirkon palvelukseen, ei munkiksi eikä nunnaksi, ei papiksi eikä kirkon vasalliksi, sillä siitä koituisi sukumme varma kadotus. Ja jos joku tulisi viekoitelluksi siihen, vaikka minä sitä suuresti epäilen, niin sano hänelle, että se on vain noitakeinojen ja pahan vaikutusta; sillä samoin kuin meillä on tuntematon suojelushenki, niin on toisia henkiä, jotka toimivat meidän perikadoksemme. Anna heille vettä Junkkarin lähteestä juodaksensa, sillä siitä vedestä on meidän veremme luotu, ja sitä vettä me vielä tänä päivänä juomme terveydeksemme ja onneksemme.

Näin sanoen Goliat otti kuluneen takkinsa povitaskusta pienen sarvesta tehdyn pullon esiin ja ojensi sen rukoilevasti katsoen nuorelle herrallensa. Mutta Birger hypähti ylös istualtansa, ikäänkuin käärme olisi pistänyt häntä ja käveli kiivaasti edes takaisin. Nähtävästi hän taisteli kiivaasti itsensä kanssa; hän mutisi itsekseen jotain manausta, jolla kirkon miehet tavallisesti koettivat karkoittaa pahoja henkiä.

— Lapsena te usein joitte tätä vettä, — sanoi Goliat sävyisästi. —
Se on niin läpinäkyvää kuin keväinen ilma ja vilvoittavaa kuin yötuuli.
Teidän äitinne haetti tätä vettä joka aamu lähteestä, mutta Ursula
rouva ei koskaan tahtonut sitä juoda. Pankaa mieleenne, Ursula rouva!
Rakas, hyvä Birger herra, ettekö tahdo juoda äitinne juomaa?

— Mene pois, kiusaaja, mene pois, julma kummitus, — huudahti nuorukainen ja viuhtoi käsillään. — Etkö ole seurannut minua tänne saakka ja joka yö seisonut vuoteeni ääressä? Sinun kultavyösi se on kiirastulesta, ja helvetistä ovat punaiset sukkasi! Etkö ole lukemattomia kertoja laskenut kättäsi messukirjalleni ja levittänyt valkoista hamettasi harsona pyhimysten kuville! Etkö ole, joka kerta kun olen koettanut rukoilla Pater peccavi ja In te speravimus rukousta, huutanut korvaani: fulminat, fulget! ja toisen kerran taas: refulget, refulget! Etkö ole sekottanut kirottua lauluasi yksin pyhän messunkin säveleihin ja laulanut korvaani: "Syöksy taivahan salama, säkenöivä ilman säilä." Joka kerran kun minä lauloin Sancta Maria, ora pro nobis! [Pyhä Maaria, rukoile puolestamme] väänsit sinä yksin Jumalan äidinkin nimen ja viekottelit minua laulamaan Mariatta, Mariatta! Ja nyt sinä seisot ristiinnaulitun kuvan edessä ja himmennät ristin valkoisella hameellasi! Pois, pois syvyyteen! Uskallatko uhkailla minua, vaikka näet, että minä halveksin sinua? Pelasta minut, Taavi, pelasta minut! Etkö näe kuinka hopeanauha hänen hiuksissaan kimmeltää kuin tuli?

Ja onneton nuorukainen heittäytyi olkivuoteelleen väsyneenä paastosta ja yövalvonnasta, joka oli pingottanut hänen mielikuvituksensa aina hulluuten saakka, ja kätki kasvonsa käsiinsä.

— Hänen täytyy juoda vettä, hänen täytyy juoda Junkkarin lähteestä, vapaaehtoisesti tai tahtomattansakin, — mutisi Goliat hiljaa itseksensä.

4. Tarina Ljungarsin vaakunasta.

Birger lepäsi hetken aikaa ääneti ja liikkumatta kasvot painuneena olkivuoteesen, päästäkseen sitä hirmukuvaa pakoon, joka näytti seuraavan häntä. Tätä tilaisuutta vanha palvelia käytti hyväksensä ja kaatoi veden pullostansa vanhaan hopeapikariin, joka oli pöydällä. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän pisti muutaman halon uuniin ja hetken kuluttua leimusi uunissa iloinen takkavalkea, joka valaisi kirkkaasti pimeän huoneen.

— Minun täytyy pelastaa hänet vastoin tahtoansakin, — sanoi Goliat itseksensä. — Mutta kuinka? Jos voisin tuottaa tanskalaiset tänne ja hankkia kovan piirityksen niskaamme? Se antaisi poika paralle muuta ajattelemista. Saadaanpa nähdä, saadaanpa nähdä. Toistaiseksi täytyy saada papiksivihkiminen lykätyksi. Ja kuinka se käypi laatuun? En minä mielelläni taittaisi herrani pojan jalkaa tai kättä, mutta jollei ole muuta neuvoa, niin… ei hätä lakia lue. Joka tapauksessa ei se ole juuri paljoa pahempaa kuin itsensä ruoskiminenkaan… Tuossa on tuo kirottu kiusankappale! Se ei ainakaan enää saa vahingoittaa kärpästäkään!

Ja lapsellisella vahingonilolla Goliat otti pelottavan ruoskan lattialta, heitti sen takkavalkeaan ja katseli kuinka se hitaasti paloi. — Rätisetkö, nylkyri? — mutisi hän. — Rätise kiirastulessa, inhottava hirviö; minä lämmitän sinua, niin ettet toista kertaa himoitse aatelista verta! — Näin sanoen hän työnsi ruoskan edemmäksi kekäleitten joukkoon, jossa liekit sen vastahakoisesti nielaisivat, mutta vielä hiiltyneenäkin se seisoi pystyssä uhaten neljällä voimattomalla siimallansa, jotka olivat enää vain hiipuvaa tuhkaa.

Takkavalkean voimakas valo herätti Birgerin vähitellen tuntoihinsa. Hän nousi ylös, katsoi epäröiden ympärillensä ja näytti rohkaisevan mielensä, kun hän ei enää nähnyt tuota pelottavaa harhanäkyä. — Oletko vielä täällä, vanha uskollinen ystäväni? — sanoi hän tyytyväisenä, kun hänellä oli liittolainen vastustamassa kapinallista mielikuvitustansa.

— Rakas herra, sallikaa minun valvoa teidän luonanne tänä yönä, sillä te ette ole hyvissä voimissa, — sanoi Goliat.

— Minä voin jo paremmin. Mutta usko minua, että veri ja hermot kärsivät kovasti, kun sama näky on seurannut minua kuutena yönä perätysten… Minun ei tarvitse selittää sinulle mikä se on. Turhaan minä olen paastonnut, kiduttanut ruumistani ja rukoillut kaikilta pyhimyksiltä apua… Mutta älkäämme enää sitä ajatelko, minun voimani eivät kestä sitä kauvemmin. Jää minun luokseni, Goliat, ja suojele minua omalta itseltäni!

— No, kiitetty olkoon pyhä Henrikki, nythän te taas puhutte niinkuin ymmärtäväinen, nuori mies ainakin. Niin, rakas herra, minä makaan niinkuin koira teidän jaloissanne enkä poistu paikaltani, vaikka potkisittekin minut luotanne. Goliat on vanha ja väsähtänyt, mutta osaapa hän vielä haukkua ja purrakin. Muistatteko isänne vanhaa paimenkoiraa, Thoria, jolla oli niin pitkät korvat ja joka peninkulman päästä saattoi erottaa Ljungarsin sotilaan Leton ratsumiehestä, kun tuuli kävi siltä puolen? Muistatteko, kuinka Ursula rouva tuli aivan punaiseksi kasvoistansa, kun te sidoitte hänen mustan samettihattunsa Thorin pörröiseen päähän…?

— Niin, ja etukäpälissä hänellä oli Knuutin polussaappaat ja takakäpälissään Beatan kengät. Näytti niin hullunkuriselta, kun hän tallusteli lihavan tallipässimme perässä.

— Ja silloin Ursula rouva kerrassaan tuprusi tulta…

— Mutta sinä kätkit minut vahtikojuun, kunnes myrsky oli tauonnut ja isäni tuli kotiin metsästysretkeltään. Etpä sinä silloin ensi kertaa pitänyt puoliani, Goliat.

— Ja Jumalan avulla en viimeistäkään kertaa. Ursula rouva ei voinut koskaan antaa minulle anteeksi niitä kepposia, joita tein hänelle.

— Sentähden hän heittikin sinut vankilaholviin. Beata ja minä olimme siihen syypäät, uskollinen Goliatini. Kuinka voisinkaan palkita uskollisuutesi?

— Älkäämme puhuko siitä, herra. Hän on niin vähän saanut minua lannistumaan, että tekisi mieleni vielä vanhoilla päivilläni tehdä hänelle kepposet.

— No, mitenkä sitten?

— Niin, siten, että saattaisin teidät linnanherrana takaisin Ljungarsiin. Kylläpä emintimänne hämmästyisi, hän joka luulee teitä luvuista rasittuneeksi raukaksi ja pelkuriksi! Mutta me peijaamme häntä. Te olette nyt täysi-ikäinen ja voitte milloin tahansa vyöttää sivullenne isänne miekan, ratsastaa isienne linnaan, kolkuttaa porttia ja sanoa: Ljungars, avaa porttisi, herrasi tulee!

Nuorukainen huokasi ja astui pitkin askelin lattian poikki. Hänen kalpeat poskensa punehtuivat, konemaisesti hän tarttui pikariin, kohotti sen huulillensa sammuttaakseen sillä janoansa ja joi mielihyvällä. Goliat hymyili harmaasen partaansa. — Niin, — sanoi hän luottavaisesti, — kaikki kääntyy vielä parhaaksi, isänne miekka ei ruostu huotrassansa, teidän kaunis perintötilanne ei lihota ahnaita munkkeja eikä siitä liioin tule noita-akan tyyssijaa. Sen päivän, jolloin te ratsastatte linnaan nuoren, jalon puolisonne kanssa, joka on suloinen kuin taivaan enkeli ja aivan äiti vainajanne kaltainen, sen päivän toivon minäkin vielä näkeväni, ja sinä päivänä, Birger herra, on Ljungarsin suku uudestaan kohoava suuruuteen ja kunniaan.

— Isäni miekka, — toisti nuorukainen säihkyvin silmin. Tänä hetkenä oli hänessä jotain, joka muistutti hänen urhoollista isäänsä, Bo herraa.

— Taavi on sen teille pelastanut, huomenna te vyötätte sen vyöllenne ja lähdette sotaan tanskalaisia vastaan voittamaan itsellenne kannukset, — huudahti Goliat vilkkaasti. Itseksensä hän lisäsi: — Pyhä Priita siunasi pakanallisen juoman; se tekee saman vaikutuksen Ljungarsin vereen, kuin vesi sepän sangossa: se karaisee terästä.

— Mutta sinä et vielä kertonut minulle Ljungarsin vaakunasta, — jatkoi nuorukainen.

— Te ette tahtonut kuunnella minua, jalo herra. Mutta nyt, kun näen kuninkaanveren punaavan nuoria poskianne, nyt voin jatkaa Bo herran kertomusta.

— Kuninkaanko veren, sanot?

— Ettekö ole aavistanut, mitä nuo kolme kruunua sukuvaakunassanne merkitsevät? Rohkeutta, herra! Nyt te olette vahva, ettekä enää vapise kuin lapsi ämmänjutuista.

— Se on ihmeellistä, Goliat, minusta tuntuu aivan kuin haluaisin nousta hevosen selkään. Mutta jatka!

— No niin, istuessamme korkean kuusen suojassa ja kuun valaessa loistoaan Ljungarsin kiiltäviin teräskypäröihin, jatkoi Bo herra kertomustansa seuraavalla tavalla:

Birger Jarlilla, Bjelbon herralla, joka kuului tuohon mahtavaan, ja sittemmin onnettomaan Folkungasukuun, oli neljä poikaa; Valdemar ja Magnus tulivat Ruotsin kuninkaiksi, mutta Bengtistä tuli Suomen herttua ja Eerikistä Smålandin herttaa. Kuningas Valdemarilla oli suloinen puoliso, Sofia, joka oli tanskalaista syntyperää, mutta hänen kälynsä, prinsessa Jutta, oli vieläkin suloisempi. Jutta oli ollut vihitty nunna ja Roeskilden luostarin abbedissa, mutta hän oli kääntynyt takaisin maailman turhuuteen, sillä hän rakasti sitä enemmän kuin Jumalaa, kunniatansa ja omaatuntoansa. Mutta kävipä niin, että kuningas Valdemar, joka oli aikansa kaunein mies, rakastui prinsessa Juttaan, joka oli sen ajan kaunein nainen.

Eräänä päivänä, kun kuningas ja prinsessa olivat metsästysretkellä, nousi kova ukkosilma, ja heidän täytyi viettää yötä luolassa. Ukkosilma lakkasi, mutta kuninkaalla, kuningattarella ja prinsessalla oli sittemmin tapana sanoa, että heidän onnettomuutensa saivat alkunsa tänä yönä. Ja sattuipa myöskin joka kerta, kun prinsessa Jutta läksi kesällä ratsastamaan, että ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat.

Kuningatar Sofia kävi päivä päivältä kalpeammaksi ja kuningas itse tuli surumieliseksi ja katuvaiseksi. Sitä ei prinsessa voinut kärsiä, vaan hän itsekkin tuli synkkämieliseksi ja läksi Bengt herttuan kanssa Suomeen hirviä pyytämään.

Herttua Bengt Birgerinpoika oli Linköpingin piispa, mutta mieleltänsä hän oli enemmän maailmallinen kuin hengellinen ja hän koetti huvituksilla karkoittaa prinsessan synkkämielisyyttä. Koska hän piti paljon hurjista metsästysretkistä, niin hän ajatti esille karhuja ja metsästi niitä kaukana Satakunnan erämaissa. Herttualla oli Sam niminen lappalainen kääpiö, ja hän osasi noitua. Sam sai seurata herttuata hänen metsästysretkillänsä, sillä hän tiesi karhujen piilopaikat ja niinpä tuli koko seurue kerta sille paikalle, jota sittemmin nimitettiin Junkkarin — se on Ljungarsin lähteeksi. Prinsessalla oli sinä päivänä valkoinen puku, tanskalainen kruunu tummilla hiuksillaan, hopeanauha kulmillaan, kultavyö vyötäisillään ja punaiset sukat ja kengät jalassa. — Mutta te ette kuuntele minua, Birger herra.

— Jatka! — vastasi nuorukainen ja katsoi arasti ympärilleen hämärässä huoneessa. — Tuon puvun tunnen minä liiankin hyvin.

— Ei ole hyvä, — jatkoi Goliat, — kertoa sellaisia asioita pimeässä; minä lisään puita uuniin, niin että kaikki kummitukset pakenevat. Mihinkä me jäimmekään? Niin, kaikki jotka tunsivat prinsessa Jutan, olivat ihmeissään että metsästysretkeä tähän asti oli suosinut mitä ihanin kesäilma. Seurue istahti ruohikkoon koukkuisen männyn siimekseen tuon suuren kallion luo, tiedättehän, ja prinsessa Jutalle tuli kova jano, mutta vettä ei ollut peninkulman matkalla.

Silloin Bengt herttua veti paksun kultasormuksensa sormestaan, kutsui Samia ja käski hänen hankkia prinsessalle vettä. Jos se hänelle onnistuisi, niin hän saisi sormuksen, muussa tapauksessa hän ripustettaisiin lähimpään puuhun. Sam otti sormuksen, luki veden luvut ja löi sauvallansa kallioon. Heti kumpusi kalliosta kirkas lähde esiin ja kääpiö kiiruhti tarjoamaan prinsessalle virkistävää juomaa. Mutta prinsessa oli sinä päivänä synkällä mielellä, työnsi kääpiön luotaan ja huudahti: kuinka sinä uskallat, muodoton hirviö, käsilläsi tahrata kuninkaantyttären juomaa? Jos olet niin taitava taikatempuissasi, kuin kehut olevasi, niin lähetä minulle juomaani tarjoamaan palvelia, joka on minun arvoiseni!

Silloin, kerrotaan, hymyili muodoton kääpiö ja vakuutti lähettävänsä hienon, soman tyttösen, joka olisi aivan prinsessan kaltainen sekä ulkomuotonsa että pukunsa puolesta, tytön, joka ei ainoastansa tarjoisi hänelle juomaa, vaan joka palvelisi häntä ja hänen jälkeläisiänsä, niin kauan kuin olisi olemassa joku hänen veriheimolaisensa. Hänen tuli antaa hänelle vain pieni kaistale puvustansa.

Uteliaana ihmetellen voisiko hän pitää sanansa, prinsessa Jutta ojensi kääpiölle kaistaleen valkoisesta puvustansa, joka oli repeytynyt orjantappurapensaasen.

Sam mutisi loihtulukunsa ja heitti valkoisen kangaskaistaleen lähteesen. Se kellui veden varassa; se näkyi silmään vielä nurmikon luona, mutta sitten alkoi sumua kohota lähteestä ja sumusta nousi mitä sievin valkoinen tyttö, prinsessan täydellinen kuva, paitsi että tyttö oli niin pieni, hento ja hoikka kuin nelivuotias lapsi. Tuo valkoinen tyttö astui prinsessan luo, tarjosi hänelle lähdevettä hopeamaljasta ja prinsessa joi. Mutta tuskin hän oli saanut juoduksi, niin taivas synkistyi ja kauhistuttava ukonilma nousi, jottei senkaltaista koskaan ole nähty. Prinsessa olisi paennut, mutta hän ei voinut, hänen kamarineitsyensä hajaantuivat ja Bengt herttuan, joka oli aikeessa pelastaa häntä, raasti myrskytuuli kauas pois. Kun rajuilma vihdoin tyyntyi ja herttua palasi takaisin sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinsessan, oli ukonnuoli halaissut suuren punertavan kallion ja sen juurella makasi prinsessa Jutta kuolleena, mutta hänen jaloissansa lepäsi pieni elävä poikalapsi unen helmassa ruohistossa.

Bengt herttua olisi mielellänsä suonut prinsessalle kuninkaalliset hautajaiset, mutta koska hän oli ollut vihitty nunna, joka oli rikkonut luostarilupauksensa, ei kukaan pappi tahtonut siunata hänen ruumistansa, eikä liioin kastaa hänen lastansa. Herttua kasvatti pojan linnassansa, nimitti hänet Knuutiksi ja antoi hänelle Ljungarsin nimen, vaakunan ja tilukset muistoksi hänen sukuperästänsä. Kun poika oli viidentoista vuoden vanha, niin hän kuuli linnanpihalla leikittelevien lasten sanovan toisillensa: "tuossa käy Knuutti Ei-kenenkään poika, joka on kastamaton." Knuutti otti kiven ja löi sillä lapsia, sitten hän meni linnankappalaisen luo ja pyysi kastetta. Matta sitä hän ei voinut saada, sillä hänen kätensä olivat veressä. Sen jälkeen Knuutti kulki kirkosta kirkkoon, kaupungista kaupunkiin ja pyysi kastetta, mutta yksi pappi kysyi häneltä: kuka isäsi oli? ja toinen kysyi: ken oli äitisi? Kun Knuutti ei tahtonut antaa vastausta näihin kysymyksiin, niin ei kukaan tahtonut häntä kastaakkaan ja niin hän vihdoin tuli samalla pyynnöllä Rooman pyhän isän luo. Paavi kysyi niinkuin kaikki muutkin: kuka oli isäsi? ken äitisi? Knuutti vastasi: metsänmänty oli isäni ja hopealähde äitini, mutta jos tahdotte vielä lisää tietää, niin olen prinsessa Jutan poika. Silloin sanoi paavi: mene pois, sinä kadotettu; minäkö siunaisin luostarilainrikkojan pojan! Ja Knuutti läksi vihoissansa pois, kastoi itse itsensä Junkkarin lähteessä ja kirosi itsensä ja koko sukunsa, niin että jos joku heistä rupeaisi kirkon tai luostarin palvelukseen, siitä koituisi hänelle vain onnettomuutta ja varma perikato. Sitten hän rakensi Ljungarsin linnan ja tuli sukunsa kantaisäksi, suvun, joka aina on ollut kirkon vihollisia. Mutta kaikkialla minne hän vain kulki, seurasi häntä ukkonen ja Folkunga suvun verinen sukuviha kulki perintönä hänen jälkeläisillensä.

Goliat lopetti Bo herran kertomuksen, tarttui Birgeriä käteen kiinni ja sanoi: — Olette nyt kuullut sukunne tarinan; vieläkö haluatte ruveta kirkon palvelukseen?

Birger vastasi vain: — En ainakaan huomenna! Se olisi mahdotonta.

5. Valtiomies tukalina aikoina.

Ruotsin aikakirjoissa murhemuistoinen verinen marraskuu vuonna 1520 oli jo keskivaiheilleen kulumassa, ja Suomessa odotettiin kiihkoisasti ja kärsimättömästi uutisia Tukholmasta. Tiedettiin, että kuningas Kristianin kruunausta marraskuun 4 päivänä sekä seuraavia päiviä vietettäisiin suurilla juhlallisuuksilla. Niinikään tiedettiin, että kuningas Tukholman antaumuksessa syyskuun 5 päivänä oli luvannut entisille vihollisillensa, sekä ruotsalaisille että suomalaisille herroille, antaa anteeksi ja unohtaa, mitä ennen oli tapahtunut. Olipa hän luvannut Sturen leskellekin, Kristiina Gyllenstjernalle suuria läänityksiä, muun muassa Hämeen linnan ja läänin sekä Kokemäen kartanon Suomessa. Eihän siis ollut muuta kuin hyvää odotettavissa. Mutta suomalaiset kuitenkin olivat olleet kuninkaan käskylle tottelemattomia: kuningas oli pyytänyt ja käskenyt kruunaukseen Suomen etevimmät miehet, mutta he eivät totelleet käskyä. Turhaan oli vanha Hemming Gadd, joka oli tullut maahan tanskalaisten sotajoukkojen kanssa ja antanut suun täydeltä hyviä lupauksia, koettanut selvittää suomalaisille, kuinka tarpeellista ja edullista heille olisi noudattaa kuninkaan kutsua. Käsky oli toistamiseen uudistettu, mutta ei sitä sittenkään toteltu. Tuntui ikäänkuin käryn hajua ilmassa. Mitähän kuningas tähän sanoisi? Sitä erittäin haluttiin tietää.

Mutta pimeät ja myrskyt Ahvenanmerellä estivät sanomia saapumasta. Levottomana, mutta hiljaa ja varovasti oli Arvid piispa sulkeutunut Kuusiston linnaan, jonne hän tanskalaisten tullessa oli kuljetuttanut omat ja kirkon paraimmat kalleudet. Hän ei uskaltanut enää lähteä Turkuun, sen jälkeen kuin linna oli miehitetty tanskalaisilla, mutta hän ei näyttänyt pelkoansa. Hän oli huonovointinen, eikä voinut lähteä ulos huoneistansa koleaan syysilmaan, mutta se ei estänyt häntä suurimmassa salaisuudessa tarkastamasta linnan puolustusvarustuksia ja aika-ajoin pitämästä silmällä vahteja, jossa toimessa häntä uskollisesti avusti hänen tallimestarinsa Taavi. Kenties kuiskailivatkin hänen kadehtiansa ja soimaajansa, että juuri hän ennen muita oli yllyttänyt suomalaisten herrojen epäluuloja kuningasta vastaan ja varoittanut heitä lähtemästä kruunaukseen. Mutta toiset taas sitä vastoin kuiskailivat, että hän oli ollut niin valmis ottamaan vastaan tanskalaisia sotajoukkoja ja pitänyt huolta siitä, että heitä runsaasti kestittiin Turussa. Niin, olipa hän jo kesäkuussa tänä vuonna, samalla kuin hän vakuutti tuntevansa sydämellistä iloa ja muuttumatonta ystävyyttä, toivottanut onnea maankavaltajalle piispa Kustaa Trollelle, sen johdosta, että hän oli uudestaan päässyt Upsalan piispanistuimelle. Panetteluunhan siis täytyi perustua kaikkien semmoisten epäluuloisten arvelujen, ettei Arvid piispa muka tuntisi kaikkein nöyrintä mielialaa Kristian kuningasta kohtaan.

Olihan piispa vain rauhallisimmassa tarkoituksessa ja estääksensä turhaa verenvuotoa, antanut kuljettaa Kuusistoon suuren joukon aseita ja vieläkin suuremmaksi varmuudeksi haudannut ne linnan kellareihin. Taavi oli ymmärtänyt niin hyvin harjoittaa tätä salakuljetusta, ettei edes linnan uskollinen miehistökään tiennyt muuta, kuin että piispa oli koonnut suunnattoman määrän ruokatavaroita ja olutta kellareihin, eikä se tieto perätön ollutkaan. Täytyihän varata talvitarpeita, ja kukapa tiesi, vaikka ensi vuonna sattuisi kato ja kallis aika?

Arvid piispa istui eräänä aamupäivänä huoneessansa Kuusistossa ja järjesteli innokkaasti kirkon arkistoa sekä varovaisuuden vuoksi kopioitutti muutamia tärkeimpiä asiakirjoja. Tässä työssä hänellä oli apuna kaksi nuorta teiniä, tai uusikkoa eli latinaksi novitii, jotka aikoivat pappissäätyyn. Piispa vertasi parasta aikaa erästä paavin bullan jäljennöstä, kun hän äkkiä keskeytti lukemisensa ja katsoi terävästi toiseen apulaiseensa.

— No, Birger Bonpoika, — huudahti hän, — oletko hullu? Jo kolmatta kertaa sinä vääristät pyhän neitsyen siunattua nimeä! Katsos tässä; etkö ole taaskin kirjoittanut: in gloriam sanctissimae et beatissimae Mariattae, matris Dei? [Pyhän ja autuaan Mariatan, Jumalan äidin kunniaksi.]

— Armoa, arvoisa isä, armoa! — huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi vimmastuneen esimiehensä jalkoihin.

— Poikani, — jatkoi piispa, — minä huomaan nyt, että sinä et ole valmis — kaukana siitä — pukeutumaan pyhän kirkon juhlapukuun, niin kauan kuin sinun mielesi riippuu kiinni maallisissa asioissa, ja sen vuoksi sinä olet joka päivä altis perkeleen kiusauksille. Mene, — lisäsi hän lempeämmällä äänellä, — mene, poika parkani, ano anteeksi pyhältä neitsyeltä ja koeta lepyttää häntä kolmen päivän ankaralla paastolla…

— Arvoisa isä, — huokasi Birger, — te olette sallinut minun ripittää itseni teille. Te tiedätte kaikki ja tiedätte siis myöskin, että minä olen kaikkein halvin teidän uusikoistanne. Te tiedätte, että kummitus seuraa minua, enkä minä voi päästä siitä erilleni. Mitä enemmän minä paastoan ja kidutan ruumistani, sitä uutterammin tuo hornan harhakuva laulaa lauluansa korvaani. Ei minulla ole rauhaa, ei yöllä eikä päivällä. Päivällä en voi nähdä mitään valkoista näkemättä punaiset sukat sen alla ja yöllä minä usein nousen istumaan vuoteellani, sillä minusta tuntuu kuin salamat leimahtelisivat kammioni ikkunaan. Minä kuulen hevosten hirnuvan, kannusten kilisevän ja miekaniskujen viuhuvan linnanmuurien ulkopuolelta.

Piispa pudisti päätänsä. — Epäilemättä, — hän sanoi, — paholainen juonittelee herkkäuskoisen ja maailmaa rakastavan sielusi kanssa. Ota tämä pyhänjäännös ja pidä sitä povellasi; se on pyhän Henrikin katkenneen peukalon kynsi, joka on kultaan puutetta; se varmasti suojelee kaikilta kiusauksilta. Mutta minä huomaan, että tarvitset jotain ulkonaista tointa… jonkun vaarallisen ja vaivalloisen tehtävän, joka vaatii kaikki sielunvoimasi. Mene, poikani, minä ajattelen asiata.

Samassa Taavi astui kiiruulla sisään ja ilmoitti, että Turusta päin läheni noin kuudenkymmenen ratsumiehen suuruinen joukko.

— Kutsu Niilo herra tänne. Ladatkaa tuliputket. Anna miehistölle aseita. Miehitä muurit. Mutta toimita kaikki hiljaisesti. Sano sotamiehille, että he pysyvät piilossa. Pidä nostosiltaa silmällä. Kutsu papit ja Olavi mestari tänne. Sano hovipojille, että he pukeutuvat juhlapukuihinsa. Odotahan, pyydä myöskin Beata ja Elina neiti tänne!

Piispa jakeli käskynsä levollisesti, lyhyesti ja varmasti. Niilo ritari, Kuusiston linnan päällikkö tuli ja sai määräyksensä. Piispa itse järjesti pukunsa ja huoneensa sen osan mukaiseksi, jonka hän oli ottanut näytelläksensä. Hetken kuluttua kuului torventoitotusta ja ilmoitettiin, että herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, Kristian kuninkaan asettama Turun päällikkö, halusi seurueineen päästä linnaan.

Niilo herra näyttäytyi nostosillalla, tervehti kohteliaasti saksalaista ritaria ja valitti, että hänen korkea-arvoinen herransa piispa parasta aikaa oli hyvin sairaana ja heikkona voimiltansa ja että linnassa oli suuri tilanpuute. Piispa pyysi kuitenkin ritari Wulfia ja kahta hänen seuralaistansa luoksensa, mutta ikävä kyllä hän ei voinut ottaa vastaan muita ritari Wulfin seuralaisia, joka hänelle olisi ollut suuri kunnia ja ilo. Ritarin väkeä koetettaisiin niin hyvin kuin suinkin mahdollista kestitä lähimäisissä taloissa, ja jos ritari halusi vakuutta oman persoonansa turvaksi, niin annettaisiin neljä piispan palveluksessa olevaa nuorta aatelismiestä pantiksi.

Viimeinen tarjous oli muodonasia, jota tapa vaati, joka liiankin usein näinä epäluotettavina aikoina huomattiin hyvinkin tarpeelliseksi. Ritari Wulf — lihavanlainen, vanhanpuoleinen herra, jonka väijyvät, viekkaat silmät eivät olleet sopusoinnussa sen lystikkään suoruuden kanssa, jota hän mielellänsä tahtoi näyttää — kielsi iloisesti tarjouksen jälkipuolen ja sanoi vain väellensä saksaksi niin ääneen, että Niilo herra sen kuuli: "Enkö ole sanonut teille, senkin penikat, että te kiroilette niin riivatusti, ettei hurskas piispa teitä kärsi pyhässä talossansa! Korjatkaa luunne peijakkaan haltuun ja natustelkaa sianlihaa, missä voitte sitä saada varastamatta."

Tämän matkapassin saatuansa vetäytyivät sotamiehet takaisin. Kun ei enää ollut pakko pelätä päällekarkausta, laskettiin nostosilta alas ja ritari Wulf ratsasti linnaan kahden miehensä seurassa.

Pian näkyikin, että ahtaassa linnassa oli paljo asukkaita. Piispan arvo vaati, että kuninkaan edustaja Suomessa oli otettava arvonsa mukaisella komeudella vastaan. Ritari Wulf kulki ensin kaksinkertaisten aseellisten sotamiesrivien läpi, jotka seisoivat linnanpihalla kahden piispan väreihin puetun ritarin komennettamina. Pääkäytävällä oli Niilo herra häntä vastassa, ja Niilo herran takana joka neljännellä portaalla seisoi kaksi hovipoikaa, kaikkiansa kuusitoista, sinivalkoisiin samettipukuihin puettua nuorukaista, jotka kuuluivat Suomen korkeimpiin perheihin. Asesalissa odottivat papit, dekaanuksen, mestari Konradin johtamina, ja tänne saivat vieraan ritarin seuralaiset jäädä odottamaan ja hän yksin pääsi tuomioherran saattamana piispan yksityisiin huoneihin salin sisäpuolelle.

Se, joka puoli tuntia sitten oli silmäillyt tähän työhuoneesen, huomasi nyt ihmeeksensä sen muuttuneen sairashuoneeksi. Kadonneet olivat kaikki jäljet kirkkoarkistosta, kirjoitusneuvoista ja muista töistä, joiden ääressä piispa äsken vielä oli innokkaasti työskennellyt. Väkevä kamfertin haju pisti kuningas Kristianin lähettilään nenään heti hänen sisään astuessaan. Arvid piispa itse oli puoleksi makuulla leposohvalla ja yllä hänellä oli komea juhlapuku, jonkinlainen sekoitus sairas- ja piispallisesta virkapuvusta. Hän näytti todellakin niin kuihtuneelta ja vanhentuneelta, tuo arvoisa isä, että olisi melkein — jos se ei olisi ollut loukkaavaa hänen hengelliselle arvollensa — voinut epäillä hienoa harmaata ja kellertävää poskimaalia käytetyn. Hänen toisella puolellansa seisoi huolistuneena hänen lääkärinsä, Olavi mestari, ja toisella puolella sairaanhoitajina ne molemmat aatelisneidet, jotka olivat paenneet Kuusiston linnan turviin, tummakutrinen kuusitoistavuotias Beata Bontytär Ljungars, jonka silmät iskivät tulta ja jolla oli veitikkamainen uhmaava ryhti, sekä niinikään nuori, mutta vaaleaverinen, helläsydäminen ja ujo Elina Kurki, piispan läheisen sukulaisen tytär.

Ritarin astuessa sisään poistuivat nuoret neitoset, täytettyänsä ainoan ja helpon tehtävänsä esiintyä koristuksena taulussa. Olavi mestarikin poistui, asetettuaan pöydälle virkistävän juoman, jonka hän juuri oli valmistanut, ja piispa jäi yksin kuningas Kristianin palvelian kanssa; kettu ja jalopeura samassa luolassa, — sanottakoon se piispa Arvidin valtioviisasten ominaisuuksien ylistykseksi. Hänessä yhtyi ketun viekkaus jalopeuran sydämeen.

6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta.

— Was tausend, korkea-arvoinen herra, schlecht gebraten, schlecht geschlafen, — huudahti ritari Wulf astuessaan huoneesen semmoisella oikopäisellä tavalla, jota helposti saattoi käsittää soturin suoruudeksi, ja puhui suurella varmuudella saksan ja tanskan sekaista sotkua, jota on aivan mahdotonta jäljitellä.

Piispan jaloista kasvonjuonteista välähti esiin ilme, joka osotti että hän tunsi kirkkoruhtinas-arvonsa loukatuksi, mutta hän hillitsi vihansa ja vastasi vain.

— Terve tultuanne, korkeasti kunnioitettava herra, halpaan linnaani, ja ottakaa samalla vastaan kiitokseni siitä, että sallitte minun tarjota armolliselle herrallemme Kristian kuninkaalle uskollista palvelustani, niin pitkälle kuin heikot voimani myöntävät.

Tämän tervehdyksen kursasteleva ja määräkäs laatu lannisti heti suuresti ritarin julkeutta ja hän jatkoi kohteliaammin:

— Danke, danke, teidän korkea-arvoisuutenne. Thut mir leid, että terveydentilanne on niin huono. Hoffen bessere Zeiten, toivokaamme parempia aikoja, teidän korkea-arvoisuutenne.

— Olen tosiaankin hyvin pahoillani, — vastasi piispa, — että onneton sairauteni juuri näinä aikoina on estänyt minua seuraamasta armollisen kuninkaamme kutsua ja käskyä ja olemasta läsnä hänen kunniakkaassa kruunauksessansa Tukholmassa. Suvaitkaa vieläkin vakuuttaa hänen armoansa, että ainoastaan minun täydellinen kykenemättömyyteni on ollut syynä siihen, että minä en voinut olla mukana yhdessä kunnioitettavan ja hurskaan veljeni, korkea-arvoisen arkkipiispa Trollen ja valtakunnan muitten pappien kanssa osottamassa kunnioitustani hänen armollensa tässä onnellisessa ja iloisessa tilaisuudessa.

Ritari Wulf puri huultansa ja näytti vasten tapaansa olevan hämillänsä.

— Allerdings, — sanoi hän, — allerdings. Hänen armonsa tietää kyllä, että Turun korkea-arvoinen piispa on ein herzensguter Mensch und getreuer Unter — than, — hyväsydäminen mies ja uskollinen alamainen, ja sentähden… on suuresti ilahduttava teidän korkea-arvoisuuttanne, että juuri tänä yönä on tullut hyviä tietoja Tukholmasta… voinpa sanoa, erittäin onnellisia tietoja — sehr gute Nachrichten.

— Minä en ole vielä saanut minkäänlaisia tietoja kruunausjuhlallisuuksista, ja minä olisin hyvin kiitollinen teille, jos tahtoisitte kertoa minulle jotain, — sanoi piispa tutkistelevasti katsoen sanansaattajaan. — Minä olen aivan varma, — lisäsi hän, kun Wulf ei heti vastannut, — että hänen armonsa on suosiollisen lupauksensa mukaan osottanut lempeyttä ja antanut anteeksi niille Ruotsin piispoille ja ritareille, jotka tähän asti onnettomuudeksensa olivat joutuneet hänen armonsa epäsuosion ja tyytymättömyyden alaisiksi.

— Kyllä, kyllä, hänen armonsa on hyvin armollinen, hyvin lempeä ja anteeksiantava, — vastasi ritari sanoja tapaillen. — Kolme päivää perätysten tanssittiin Tukholman linnassa: viel Schmaus, ungeheuer Bier und Wein getrunken… [Suuret syömingit, äärettömät oluen ja viinin juomingit…]

— Onko siis vietetty yleistä sovintojuhlaa? Toivottavasti kaikki loppui hyvin ja kaikki erosivat iloisina ja kiitollisina kuninkaan osottamasta armosta?

— Hagelwetter! Warum sollten sie nicht frölich sein? [Miksikä he eivät olisi iloinneet?] Kaikki ihmiset olivat niin hiivatun iloisia ja kiitollisia. Niin, tietenkin kaikki kuninkaan uskolliset alamaiset ja oikeat ystävät.

— Mutta neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, herra ritari, te sanotte tätä kaikkea äänellä, joka herättää minussa pelkoa, ettei kaikki olekkaan käynyt niin onnellisesti, kuin mitä olisi odottanut! Ei suinkaan Sturen leskelle ja valtakunnan aatelismiehille ja papistolle ole mitään pahaa tapahtunut?

— Was, donner! Onhan teidän korkea-arvoisuutenne kuninkaan ystävä ja hänen puoluelaisensa?

— Juuri sentähden, herra ritari, en voi koskaan luulla, että hänen armonsa olisi rikkonut lupaustansa, jonka hän pyhästi vannoi kun Tukholma teki sopimuksen pyhän Egidin päivän jälkeisenä keskiviikkona.

— Oh, bitte, eihän se ollut kuningas, vaan Upsalan piispa, joka paljailla polvillansa rukoili oikeutta kerettiläisille ja kapinoitseville paavinhäväisiöille. Versichere, alles gerichtlich abgethan. [Vakuutan teille, kaikki on käynyt oikeudenmukaisesti.] Piispa valittaa; kuningas kysyy: voitteko sanoa minulle, rakkaat lapseni, ovatko kaikki nämät hyvät miehet kerettiläisiä? Ruotsin hyvät herrat ja neuvosto vastaavat siihen: ovat, ovat. Nun, also nichts weiter; alle kaputt. [No niin, ei muuta: kaikki he ovat mennyttä kalua.]

— Se ei ole mahdollista! Kuinka on Strengnäsin Mathias piispan laita?

— Kaputt.

— Skaran Vincentius?

— Kaputt.

— Knuutti Kurki?

— Kaputt.

— Eerikki Juhananpoika Wase?

— Kaputt.

— Linköpingin piispa Brask?

— Oh, der Fuchs ist aus der Falle gelaufen. [Se kettu karkasi satimesta.]

— Joachim Brahe?

— Kaputt.

— Eerikki Gyllenstjerna?

— Kaputt.

— Mutta hänen sisarellensa, Kristiina rouvalle, eihän hänelle ole mitään pahaa tapahtunut?

— Oh, nichts, nichts. Meidän armollinen kuninkaamme on sallinut hänen vapaasti valita veteen nukuttamisen, polttamisen tai elävänä hautaamisen välillä.

— Taivainen taatto! Entä muut Tukholman ylhäiset rouvat? Rouva Cecilia af Eka? Rouva Sigrid Baner?

— Minä tiedän vain, että Sigrid rouva pistettiin säkkiin ja heitettiin virtaan, — vastasi ritari Wulf hiukan hämillänsä leikillisellä äänellä.

— Se on tarua, perätöntä juttua! Herra ritari, pilkkaatteko te herkkäuskoisuuttani?

— Donnerwetter, tiedänhän minä, että hän heitettiin niinkuin kissanpoika Norrströmiin, mutta hän vedettiin sieltä ylös jälleen, jota tavallisesti ei tehdä kaikille kissanpojille.

Niin jatkoi ritari Wulf kertomustansa salaamatta vahingoniloansa ja antoi kuuliallensa pisara pisaralta näitä myrkyllisiä uutisia, joista suurin osa oli liiankin totta, ottamatta lukuun Kristiina Gyllenstjernaa, joka niinkuin tunnettu, sai nääntyä Kööpenhaminan hirvittävässä sinisessä tornissa. Arvid piispa tarvitsi koko uljuutensa ja itsensähillitsemis-taitonsa voidaksensa peittää ilvehtivältä sanantuojalta niitä inhon, surun ja katkeruuden tunteita, jotka liikkuivat hänen jalossa sielussansa. Ylpeä Kurjen suvun veri kuohui valtavasti hänen suonissansa. Hetkeksi lensi se pikainen ajatus hänen mieleensä, että hän pidättäisi Kristian kuninkaan päällikön vankinansa, nyt kun hän oli hänen vallassansa, karkaisi sitten Turkuun tanskalaisen sotavoiman kimppuun, — jota ei pitäisi olla vaikea voittaa, ilman johtajaa ja avuntoivetta kun se oli tähän vuodenaikaan, — ja sitten lopulta astuisi yleisen kapinan etupäähän, karkoittaisi tanskalaiset Suomesta ja sitten…? Niin sitten ei Suomella olisi hallitsiaa Sten Sturen kuoleman jälkeen, ja kuka olisi siihen tehtävään enemmän oikeutettu kuin Suomen kirkon hallitusmies, hän, joka tiesi kahdella tavalla olevansa kansan pää? Eihän se olisi muuta kuin hänen edeltäjiensä, Turun piispojen, pyhän Hemmingin ja suuren Maunu Olavinpoika Tavastin rohkeiden unelmien toteuttamista! Suomi pappisvaltaisena tasavaltana, kirkkovaltiona, paavin suojeluksen alaisena, omavalitsema elinajaksi asetettu piispa hallitsiana, — siinä perusajatus ja suunnitelma, jota ei koskaan selvästi sanoin lausuttu, mutta joka ilmeni kokonaisessa siihen suuntaan viittaavassa toimintajärjestelmässä. Ja milloinka hetki olisi ollut suotuisampi, kuin juuri tässä epäjärjestyksen, herrattomuuden ja sekasorron aikana, kun maallinen valta oli tullut niin vihatuksi Kristianin verisen pyövelinmiekan takia ja kirkolla yksin, — tuolla iankaikkisella, joka seisoi kalliolla valmiina uhmaamaan kaikkien aikojen myrskyjä, — näytti olevan voimaa tarjota suojelusta uhkaavaa kukistusta vastaan.

Vallan perkele seisoi temppelin harjalla ja kuiskasi Arvid Kurjelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua!

Mutta Arvid piispa oli liian viisas antaakseen tunteitten valtioviisauden hurmata itseänsä. Hän rakasti siksi paljon isänmaatansa, ettei hän tahtonut suin päin ja ilman valmistuksia heittää sitä epätoivoisiin taisteluihin. Ei täällä, eikä Ruotsissakaan voinut olla mitään apua vallanhimoisesta aatelista, joka keskenänsä oli kateellinen ja vihamielinen. Ja mitä oli aatelin yläpuolella? Harvalukuinen, suureksi osaksi oppimaton ja kautta koko maan sirotettu papisto. Mitä oli taas aatelin alapuolella? Vieläkin oppimattomampi, harvalukuinen ja hajaantunut kansa, joka lapsuudesta saakka oli tottunut kulkemaan mahtavampien talutusnuorassa. Ei, tällä kertaa ei voinut mitään tehdä. Mutta ehkäpä lähin tulevaisuus pimeästä povestansa synnyttäisi miehen, joka kykenisi tuohon suureen työhön ja onnistuisi yhdistämään yhdeksi voimanilmaukseksi kaikki särkyneet tahdot, kaikki hajonneet, pitkissä taisteluissa verta vuotaneet voimat…

Arvid piispa päätti odottaa!

Ja tehtyään tämän päätöksen, jonka hän oli punninnut ja päättänyt lyhyemmässä ajassa, kuin mikä tässä on tarvittu sen kirjoittamiseen, sai piispa takaisin koko voimansa ja päättäväisyytensä. Vihattu sanantuoja ei saisi riemuita, hänen silmänsä oli vain sokaistava, hänen epäilyksensä uuvutettavat uneen, kunnes hetki tulisi, jolloin itsevaltiaan vihattu valta tallattaisiin jalkojen alle. — Älkää ihmetelkö, herra ritari, — sanoi nyt piispa arvokkaasti ja aivan levollisesti, — älkää ihmetelkö, että niin odottamattomat uutiset kuohuttavat vanhan, heikon miehen mieltä, jonka vähäisiä jäljellä olevia voimia pitkällinen sairaus on kuluttanut. Ihmisenä ja rauhallisena kirkon palveliana minun täytyy syvästi surkutella onnetonta kohtaloa, joka on tullut niin monen korkean henkilön, entisen ystävän ja ruotsalaisen sukulaisen osaksi. Mutta kansalaisena ja uskollisena alamaisena on minun velvollisuuteni kunnioittaa kuninkaani päätöstä ja neuvoston tuomiota. Pyhän roomalaisen istuimen halpana sijaisena tässä maassa voin minä vain toivoa, että Upsalan arkkipiispa on toiminut omantuntonsa ja kanonisen oikeuden mukaan, jonka alle kirkon paimenten täytyy alistua, ja rukoilla Jumalaa, pyhää Eerikkiä ja pyhää Brigittaa, että tämä tapaus tuottaisi isänmaalle todellista hyvää. Ja nyt — kun olette suvainnut ilmoittaa minulle nämät uutiset ja tunnette mielipiteeni niiden johdosta, — sallikaa minun kysyä, mitenkä vielä voin palvella armollista kuningastamme ja teidän jalosukuisuuttanne?

— Haue mich in tausend Stücken [Hakatkaa minut tuhansiksi paloiksi!], — huudahti raaka soturi ällistyneenä ja kahdenvaiheilla, miltä kannalta hänen tulisi katsoa sellaista valtiollista uskontunnustusta, — minun täytyy sanoa, että teidän korkea-arvoisuutenne on sangen ymmärtäväinen mies, joka mielellään suopi noille kirotuille kerettiläisille ansaitun palkkansa. Ja jos teidän korkea-arvoisuutenne nyt tahtoisi muuttaa Turkuun ja tuottaa minulle sen kunnian, että teidän korkea-arvoisuutenne rupeaisi minun naapurikseni, niin olisi teidän korkea-arvoisuudellanne siellä paljoa parempi olla kuin täällä, se totta puhuakseni olikin minun todellinen asiani. Näinä aikoina, verdamme mich, ei puutu pahoja kieliä varsinkin kapinoitsevan aateliston joukossa, jonka kuninkaamme kerran on lannistava, mutta teidän korkea-arvoisuutenne voipi sillä välin saarnata heille rauhaa ja sovintoa. Teidän korkea-arvoisuutenne voi takoa näitä suomalaiskoiria ympäri korvia, että ne pysyisivät nahoissaan niinkuin hyvät lapset, jolleivät he tahdo vitsaa in posterioribus [takaosiinsa]. Joka tapauksessa on teidän korkea-arvoisuudellanne siitä suurta hyötyä. Kuningas saapi tietää, ettei teidän korkea-arvoisuudellanne ole osaa suomalaisen aatelin uppiniskaisuudessa, vaikka kielitteliät sanovat teidän korkea-arvoisuutenne olleen Sturen parhaan ystävän ja kuninkaan vihollisen.

Ritari Wulf vilkutti viekkaita silmiänsä ikäänkuin hän olisi tahtonut lisätä: älä ole liian kopea, ukkoseni, näethän että olet käsissäni!

Arvid piispa hymyili lempeästi, vaikka hänen rintansa kiehui vimmasta. — Teidän jalosukuisuutenne, — sanoi hän, — osaa koskettaa meitä, kirkon rauhallisia miehiä arkaan kohtaan, ja minua ilahuttaa, että teidän jalosukuisuutenne on sellainen kuninkaan palvelia, että teidän kanssanne saattaa sanoa viisaan sanan kahden kesken. Lyhyesti, me ymmärrämme toisemme. Minä en huomaa todellakaan mitään syytä, miksikä me olisimme vihollisia, koska meillä kummallakin on hyötyä siitä, että olemme ystävykset. Tehkäämme sentähden liitto keskenämme. Minä lupaan käyttää kaiken vaikutusvoimani Kristian kuninkaan eduksi, ja te taas puolestanne lupaatte hävittää jäljet siitä, mitä te sanotte minun ystävyydekseni Sturein kanssa. Ehkäpä minulla olisi joku muukin ehto, esimerkiksi joku kannattava pastoraatti, jonka tulot olisivat hyvin tervetulleet näinä köyhinä aikoina. Mutta siitä me voimme sittemmin puhua, samoin kuin muutostani Turkuun. Te olette yhtä viisas, kuin olette urhoollinenkin, ritari Wulf; älkää sentähden ihmetelkö, että toistaiseksi nukun paremmin Kuusiston linnassa, kuin teidän keihäittenne suojassa. Sitä paitsi huomatkaa, että liittomme on pidettävä salassa. Voidakseni toimia yhteisen asiamme hyväksi, täytyy minun näyttää aivan vilpittömältä. Ei haittaisi, jos te joskus sanoisitte jonkun kovan sanan minusta, ikäänkuin minä vielä olisin epäsuosiossa ja tanskalainen puolue minua vainoisi. Minun sanoillani olisi silloin parempi kaiku. Siis, teidän jalosukuisuutenne, me olemme tästä hetkestä alkain julkisia vihollisia, mutta salaisia ystäviä. Ymmärrättekö minua?

— Oh ganz schön. Potztausend, teidän korkea-arvoisuutenne on hyvin viisas mies, hyvin ymmärtäväinen mies.

7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin.

Tuskin oli ritari Wulf von Grewensdorp seurueineen lähtenyt Kuusistosta, niin Arvid piispa sulkeutui huoneesensa ja kutsutti luoksensa tallimestarinsa Taavin, sekä nuoren Birger Bonpoika Ljungarsin. — Aika on sellainen, — sanoi hän heille, — että maa etusijassa tarvitsee pyhimysten esirukouksia, mutta sitä lähinnä miehiä, jotka kykenevät sekä viisasta päätä että terävätä miekkaa käyttämään. Birger Bonpoika, minä suon sinulle nyt tilaisuuden näyttää miehuudenkokeen ja annan sinulle muuta ajateltavaa kuin pahojen henkien vainoamista. Ota nämä kirjeet ja vie ne varmasti perille, niin pian kuin vain voit. Minä uskon siten oman onneni ja isänmaan menestyksen sinun käsiisi. Anna lyödä itsesi mielemmin palasiksi, ennenkuin jätät kirjeet jonkun muun käteen, kuin kelle ne ovat aiotut!

Birgerin silmissä leimahti vilahdukselta Ljungarsin tuli, mutta hän näytti epäilevän. — Arvoisa isä, — sammalsi hän, — henkeni on teidän käytettävänänne, ja minä koetan parhaan taitoni mukaan täyttää toimenne. Mutta älkää pahastuko, jos minä, nähtyäni, kuinka ystävällisesti te otitte vastaan tyrannin päällikön, kysyn teiltä, hänenkö asioissansa ja hänenkö eduksensa minun tulee viedä kirjeet perille.

— Mene, poikani, äläkä utele asioita, joita sinä, niin nuori ja kokematon kuin olet, et voi käsittää. Olethan sinä niin kauan tutkinut kirkkomme lakeja, etkä vieläkään tiedä, että palvelian ensimäinen velvollisuus on ehdottomasti totella hengellistä yliherraansa? Mitä sinuun tulee, Taavi poikani, — jatkoi piispa, eikä ollut huomaavinaan, kuinka nuorukainen punastui, — niin sinulle minä annan toisen tehtävän. Anna heti satuloida kymmenen hevosta ja valjastaa toiset hevoset neljän reen eteen. Laittaudu sitten valmiiksi kahdeksan parhaimman sotilaani kanssa saattamaan neiti Elinaa ja Beataa sekä äitiäsi ja muita naispalvelioita hurskaan sisaremme luo Naantaliin, jossa heillä on sopivampi ja varmempi turvapaikka näinä rauhattomina aikoina.

Taavi, jolle palvelus oli kaikki kaikessa, oli heti valmis ja notkisti, niin kuin tapa vaati, polvea piispalle, saadakseen hänen siunauksensa ennen matkallelähtöä.

— Ettekö anna minullekin siunaustanne? — kysyi Birger.

— Sen teen, — sanoi piispa juhlallisesti ojentaen kätensä, — mene, poikani, mene, sinä veristen väkivallanmiesten ja kirkon vihollisten vielä tahraton jälkeläinen, mene, sovita heidän erehdyksensä ja palvele uskollisesti hyvää asiaa sillä tavoin kuin olet kutsuttu. Polvistu; minä siunaan sinua Jumalan, Pyhän Eerikin ja pyhän Henrikin nimessä!

Nuorukainen polvistui; hänen rintaansa ahdisti, mutta samassa hän hengähti jo helpommin. Solki, joka piti hänen vyötänsä kiinni, katkesi ja hänen isänsä miekka, jonka hän tanskalaisten saapuessa oli vyöttänyt vyöllensä, putosi kilisten lattialle.

— Tiesinhän sen, — sanoi piispa hymyillen, — ettei Ljungarsin teräs heti suostu pyhän Henrikin palvelukseen. Sinun asiasi on nyt, poikani, opettaa sille uusia tapoja. Voit alottaa matkasi Taavin seurassa ja saattaa sisartasi Naantaliin. Sieltä sinä ratsastat niin nopeaan kuin ratsusi vain kestää Kankaisiin ja sieltä kirjeitten määräpaikkaan. Pyhimykset seuratkoon teitä; menkää rauhaan!

Vaikka Kuusiston linnanherra vast'ikään oli tehnyt sopimuksen tanskalaisen päällikön kanssa, epäili hän sittenkin tanskalaisten rauhallisia aikomuksia, ja hän antoi heti kahta kiivaammin korjata muureja, etenkin meren puolelta ja tuotti linnaan yhä enemmän ruokavaroja lähiseuduilta. Kristian kuninkaan ja hänen lähettiläidensä ystävyydenvakuutukset olivat sitä laatua, ettei Arvid piispa pitänyt salaista hyökkäystä linnaan mahdottomana, kenties jo ensi yönä, ja senvuoksi ei myöhäinen vuodenaika eikä liioin lähenevä ilta voinut estää häntä suinpäin lähettämästä nuoria neitosia ja heidän palvelusväkeänsä pois luostarista. He erosivat isällisestä ystävästänsä jättäen sydämelliset ja liikuttavat hyvästit; mutta oleskelu ahtaassa linnassa, jonne oli kokoontunut yhä enemmän sotaväkeä, oli käynyt näille nuorille naisille niin rasittavaksi, että he mielellänsäkin vaihtoivat nämät kivimuurit raittiisen ajomatkaan ja siihen toivoon, että saisivat mukavampaa asuntoa rikkaassa ja hyvinvarustetussa luostarissa.

Jo tunnin kuluttua tanskalaisten lähdöstä he istuivat reessä. Heidän saattojoukkonaan oli Birger ja Taavi ja kahdeksan muuta ratsumiestä sekä vanha Inkeri, Renata ja kolme kamarineitsyttä. Nostosilta vedettiin rätisten ylös heidän jälkeensä ja pian pikku joukko ajoi täyttä nelistä Naantalia kohti semmoisella vauhdilla, joka ei lainkaan ollut seurueen vanhojen, mutta sitä enemmän nuorten mieleen.

Oli raitis ja kylmä joulukuun päivä, jommoisia joskus sattuu tänä pimeänäkin vuodenaikana, kun aurinko raivaa itselleen tien paksujen talvipilvien läpi. Maa oli jäässä, hienon lumivaipan peitossa ja kumisi hevosten kavioitten alla. Huude koristeli koivun lehdettömiä oksia ja kimmelteli tuhansissa värivivahduksissa levittäen loistoaan taempana kasvaville ikuisesti viheriöiville kuusillekin. Pyyt pyrähtelivät puissa, oravat kiipeilivät notkeasti honkien lumisia runkoja myöten ja kantojen takaa tirkisteli jänis harmahtavan valkeassa talviturkissansa pelästyneenä ja uteliaana ohitsekiitävää seuraa. Kulku kääntyi piakkoin jäljettömälle jäälle, jossa tienviittana vain silloin tällöin oli äskettäin sinne pistetty kuusenhavu. Taavi oli ymmärtänyt hoitaa hyvin tallimestarinvirkaansa, sillä hevoset olivat hyvin kengitetyt ja laukkasivat kompastumatta täyttä vauhtia hienon valkoisen lumiharson peittämillä jäillä.

Taavi ja Birger ratsastivat nuorten neitosten reen kupeilla ja matkan kuluksi he vaihtoivat monta iloista sanaa. Onnellinen ikä, kun kovimmat ajat ja uhkaavat vaarat eivät kykene lannistamaan mielen jäntevyyttä eikä ryöstämään raittiilta luonnon kuvalta sen viehättävää suloutta! Nuoret tytöt eivät osottaneet mitenkään haluavansa takaisin. He laskivat leikkiä milloin matkastansa, milloin toisistansa. Ja kun sattumalta — jos se lie sattumus ollut — Birger oli joutunut Elina neiden viereen ja Taavi Beatan puolelle, ei toiselta puolelta puuttunut ujoja ja vakavia sanoja, eikä toiselta vallattomia pistopuheita ja pilaa.

— Onko se totta, että aurinko on paljoa lämpimämpi kaukana Vaalinmaalla, etteivät järvet siellä koskaan jäädy, ja ettei siellä koskaan voi ajaa reellä? — kysyi Elina neiti.

— Se on totta, — vastasi Birger, — ja vielä etelämpänä, lähellä
Egyptiä ja pyhää maata kuuluu olevan maa, jota sanotaan Morianmaaksi.
Siellä on kesä koko vuoden umpeensa, ihmiset ovat mustia ja sieltä
tuodaan kalliita mausteita, niinkuin kanelia ja inkivääriä.

— Kuinka te olette viisas, Birger herra! — huudahti Elina viattomasti. — Voiko tuollaista lukea kirjoista?

— Paljoa enemmänkin, paljoa enemmän, Elina neiti!

Minä olen vaan oppimaton teini, mutta kuulisittepa isä Vincentiä Raumalla! Hän osaa selittää pakanallisia kieliä ja hän tietää edeltäkäsin, milloin aurinko ja kuu pimenee! — Mutta eikö ole epäkristillistä tietää niin suuria Jumalan ihmeitä edeltäkäsin? Auringon- ja kuunpimennyshän aina ennustaa suurten miesten kuolemaa tai sotaa ruttoa ja nälänhätää. Silloinhan isä Vincent voinee edeltäpäin määrätä viimeisen tuomiopäivänkin.

— Sitä minä en usko, — vastasi nuorukainen, — mutta Jumala yksin tietää, ovatko sellaiset tiedot oikeita ja kristillisiä. Lauri isä, joka osaa ulkoa kaikki kirkkoisät, sanoo, että se tieto on pahaksi. Hän sanoo että nyt varmaan on maailman viimeiset päivät, koska ihmiset ovat niin viisaita ja tahtovat mestaroida Jumalan luomista, ikäänkuin he ymmärtäisivät sen asian paremmin. Saksassa Wittenbergissä kuuluu olevan eräs augustiinilaismunkki, nimeltä Martti, joka on kieltänyt paavin erehtymättömyydenkin, eikä se ole juuri vähempää kuin Jumalan kieltäminenkään. Lauri isä sanoo, että tuo Martti isä on itse Antikristus, josta puhutaan Ilmestyskirjassa.

— Sepä olisi paha, se, — sanoi Elina alakuloisesti.

— Sanokaas muuta! — huudahti nuorukainen innokkaasti. — Hän kieltää pyhän katolisen kirkon! Sanoo ripitystä sopotukseksi! Kiirastulta lastensaduksi! Synninpäästöä ja hyviä tekoja tarpeettomiksi autuuden saavuttamiseksi! Niin, se on tosiaankin hyvin pahaa. Saadaanpa nähdä, että tuo Martti, tai Lutherus, joksi hän nimittää itseään, tulee poltetuksi, niin kuin niin monen hänen edeltäjänsä kerettiläisen on käynyt.

— Minä tarkoitan, — sanoi Elina teeskentelemättä, — että on paha, kun kirjoissa on niin paljon väärää. Minä olisin muuten pyytänyt teiltä jotakin.

— Tehkää se, Elina neiti! Pyytäkää minulta jotakin oikein suurta ja vaarallista tointa, joka voisi osottaa kuinka paljon minä… Pyytäkää henkeäni!

— No, mitä te sanotte! Mitäpä minä tekisin teidän hengellänne? Mutta minä olen niin kauan ajatellut jotakin, joka olisi niin huvittavaa, tiedättekös, mutta nyt minä en uskalla sitä sanoa.

— Sanokaa toki, rakas neiti, sanokaa toki!

— Se on varmaan hyvin syntistä ja pahaa, mutta minä en saa sitä päästäni… Minä oppisin niin mielelläni lukemaan!

— Kuinka mainiota! Minä opetan teitä, Elina neiti. Me luemme sitte yhdessä tuon ihanan kirjan marttyyrien elämästä, jonka olen perinyt äidiltäni. Minä selitän teille niitä rakkaita kauniita kuvia ja sitte me luemme mestari Tuomaan kauniin laulun uskollisuudesta…

— Mutta se on varmaan latinankielinen?

— Laulu uskollisuudesta on ruotsinkielinen. Me voimme myöskin lukea
Herman piispan ihanan runon pyhästä Elisifistä.

— Eikö ole mitään suomenkielistä luettavaa? Sitä minä parhaiten ymmärtäisin, ja se olisi minulle rakkainta. — On muistettava, että koko tämä keskustelu kävi suomeksi. Tähän aikaan Suomen korkeinkin aateli käytti seurustelukielenänsä tavallisesti suomen kieltä, vaikka useimmat, joskaan ei kaikki, ymmärsivät ja puhuivat ruotsia omituisesti suomeksi murtamalla.

— Ei, — sanoi Birger, — on vain suomalaisia rukouksia. Messukirja ja käsikirja, jotka ovat painetut tuolla uudella saksalaisella keinolla, ovat latinankielisiä.

— Lukekaamme sitte yhdessä uskollisuudesta, — kuiskasi Elina Kurki.

Reen toisella puolella kävi keskustelu toiseen suuntaan.

— Te ajatte niin kovaa, Beata neiti. Ettekö pelkää ajavanne kumoon?

— Vai ajanko mielestäsi liian kovaan? Jos pelkäät kompastuvasi jäällä, niin jättäydy jälkeen, me hoidamme itsemme ilmankin semmoista hevos-itkuria kuin sinä olet. — Ja samassa Beata, joka itse ohjasi hevosta, läimähytti reippaasti piiskallaan kylmään talvi-ilmaan. Hevonen riuhtasi juoksuun, ja lennossa kiidettiin liukasta jääkenttää.

— Muistaako Beata vielä, kuinka me ratsastimme Junkkarin lähteelle?
Sillä kertaa taisi Beata pelätä?

— Sinähän se näit aaveita, enkä minä. Kuinka sen oravan kävi, jonka minulle lupasit? Sitä en ole koskaan saanut.

— Beata muistaa kyllä, että sillä kertaa tuli muuta ajateltavaa. Minä pidän lupaukseni mielessä.

— Sitä en usko, ennen kuin näen. Sinä ajattelet vain hevosia, sinä. Ja sinä olet käynyt niin kopeaksi, Taavi. Ikäänkuin tallimestari ei olisi tavallaan ihminenkään.

— Olenko minä tullut kopeaksi?

— Se sinä kyllä olet. Sinä et sinuttele minua enää. Sinä luulet olevasi minun suojeliani. Ehkäpä haluaisit antaa minut Kristian kuninkaan käsiinkin, vain osottaaksesi minulle, kuinka mahtava sinä olet!

— Minäkö antaisin teidät Kristian kuninkaan käsiin! Kyllä Juutilainen saisi ennemmin pilkota minut palasiksi niinkuin kuivan heinän! Mutta te olette nyt korkea aatelisneito, Beata, ja minä olen vain alhainen soturi, jonka tulee pitää suurimpana kunnianansa, kun saa pitää teidän jalustintanne tai nostaa teidän rekenne kuopasta, jos suvaitsette ajaa kumoon.

— Sinä olet inhottava. Silloin kuin sinä istuit vielä äitisi sylissä, kykenit sinä painimaan karhun kanssa metsässä. Mutta kun olet tullut pitkäksi ja voimakkaaksi ja sait kelpo miekan kupeellesi, et toivo suurempaa kunniaa kuin olla kaiken ikäsi tavallisena tallirenkinä!

— Ja kuitenkin te sanoitte vast'ikään, että olin kopea! — huokasi
Taavi.

8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin.

Kun matkamiehet olivat päässeet jäältä metsään, tarttui Taavi jouseensa, jota hän aina kuljetti mukanansa ja otti povestansa pienen tylppäpäisen lintunuolen, tähtäsi korkeata kuusta kohden ja ampui. Tuuheitten oksien lomista putosi maahan soma orava, joka oli mennyt tainnoksiin ja tämän saaliinsa tallimestari ojensi naapurillensa rekeen.

— Tässä on mitä lupasin, — sanoi hän. — Jos Beata haluaa useampia, niin metsässä on niitä tuhansittain.

— Mitä minä huolin sinun kuolleista oravistasi, — vastasi nuori tyttö, joka tänään oli oikullisella tuulella.

— Sanokaa vain sana, niin minä teen kuolleet eläviksi, — huudahti nuorukainen ja hieroi tunnotonta eläintä lumella sydänalaan. Orava virkosi ja osotti kiitollisuuttaan jousimiehelle puraisemalla häntä sormeen. — Näettekö? — sanoi Taavi, — minä vuodan verta teidän tähtenne!

— Mikä sankari sinusta on tullut, — pilkkasi tyttö.

— Mikä kunniakas haava! Minun tähteni sinä antaisit vaikka ketun puraista itseäsi tuolla lumisen kallion juurella.

Toinen suurempi ja terävämpi nuoli lensi Taavin jousenjänteestä. Kettu kiepsahti kumoon ja punasi lumen verellänsä.

— Jos minä teidän tähtenne, Beata, voin herättää kuolleita, niin minä voin toisella kertaa tappaa eläviäkin! — huudahti nuorukainen harmistuneena. — Mutta kiiruhtakaamme nyt, sillä Ljungarsit ovat liikkeellä ja silloin tavallisesti rajuilma puhkeaa esiin.

Taavi oli oikeassa. Raskas, harmahtavan musta pilvi peitti jo kalpean joulukuunauringon, kirkas ilma sumentui ja kuusien suhina ennusti lähenevää myrskyä. Lyhyin talvitie Naantaliin kulki vielä puolen peninkulman matkan jäätä myöden, mutta Taavi epäili lähteä, sillä ilta jo pimeni.

Beata huomasi sen. — Onko mahdollista, — sanoi hän ivaten, — että urhoollinen sankari, joka on voittanut kettuja ja oravia, pelkäisi lyhyttä jäämatkaa! — Hän ei aavistanut vaaraa, jonka alaiseksi hän saattoi toiset näillä sanoillansa. Nuorukainen oli jo ennestään kyllin ärsytetty. Hän ratsasti jäälle ja toiset seurasivat häntä.

He eivät olleet ehtineet vielä kauas rannasta, niin rajuilma puhkesi täyteen voimaansa. Sumea ilma kävi vieläkin pimeämmäksi sakeasta lumipyrystä, niin että matkamiehet ikäänkuin kääriytyivät valkoiseen taljaan ja saattoivat tuskin nähdä kolmen kyynärän vertaa eteensä. Samassa tuli kylmä tuuliaispää pohjoisesta, joka kiivaasti ruoski lunta heidän kasvoihinsa, sokaisi hevosilta silmät ja kokosi niin korkeita nietoksia jäljettömälle jäälle, että seurue mitä suurimmalla vaivalla ja vain askel askeleelta saattoi liikkua eteenpäin. Olisi ehkä vielä voitu kääntyä takaisin, mutta Taavi ratsasti vain etumaisena eteenpäin. — Saadaampa nähdä, kuka meistä ensiksi kadottaa rohkeutensa, — mutisi hän.

Hänen äitinsä Inkeri ja Renata huusivat hänelle kovalla äänellä ja pyysivät häntä kääntymään takaisin rantaan. Taavi ei kuullut heitä, vaan ratsasti eteenpäin.

— Vaikkapa hän olisi kymmenen kertaa Ljungarsin sukua, niin opetan minä hänelle mikä pelko on, — sanoi hän hiljaa itseksensä.

Pimeä ja rajuilma lisääntyi yhä ja hevoset kaahlasivat kylkiään myöten kinoksissa; pian oli mahdotonta päästä paikalta. Ratsumiehet alkoivat ääneen nurista, naiset itkeä. Taavi pysähtyi hetkeksi, mutta Beata ei näyttänyt pelon merkkiäkään. — Minä en käänny ennenkuin hän pyytää, — ajatteli Taavi ja itsepäisenä kuin suomalainen ainakin hän koki tunkeutua eteenpäin.

Pian oli yhtä mahdotonta kääntyä takaisin kuin jatkaa matkaakin. Muutamien ratsumiesten täytyi nousta hevosten selästä ja nostaa rekiä, jotka joka hetki olivat hukkua kinoksiin. Sakeassa lumituiskussa ei kukaan tiennyt minnepäin suunnata kulkua; kahlattiin umpimähkään eteenpäin ja ajettiin pyörössä, niin kuin usein tällaisissa tapauksissa käypi.

Birger oli jo hyvän aikaa kulkenut Elinan vieressä. Taavikin jätti hevosensa sotamiehelle ja meni nostamaan nuorten neitosten rekeä. — Mitä Beata arvelee retkestä? — kysyi hän.

— Sen minä sanon, kun tulemme perille, — vastasi Ljungarsin neiti uhmailevasti.

— Eteenpäin! — huusi Taavi.

— Se ei käy, — vastasivat ratsumiehet.

— Täytyy käydä! — käski suuttunut johtaja.

— Se on mahdotonta, — vastasivat taaskin ratsumiehet.

Eikä se käynytkään. Lumi oli paikoittain miehen korkuista, hevoset ja väki väsyneet. Taavi kiroili Beatan uppiniskaisuutta ja omaa itsepäisyyttään.

Pidettiin neuvottelua. Useimmat arvelivat, että oli asetuttava varus-asemaan jäälle ja odotettava päivän tuloa. Kuusitoista tuntia tässä pimeydessä, pakkasessa ja rajuilmassa, ilman katon suojaa, tulta, ravintoa niin ihmisille kuin hevosillekin, eiköhän siitä koituisi kaikkien surma?

— Se on mahdotonta! — huudahti Taavi.

— Meidän täytyy irroittaa hevoset reistä ja raivata itsellemme tie ratsain!

— Se on yhtä mahdotonta! — väittivät ratsumiehet. — Hevoset eivät jaksa kantaa meitä kahtakymmentä askelta kauemmaksi.

— Sitte me käymme jalan ja kannamme naisia.

— Yhtä mahdotonta! Tuskin me pääsemme itsekkään liikkeelle. Meidän jäsenemme ovat jäykistyneet pakkasesta.

— Mutta rajuilma asettuu.

— Ei niin kauan kuin kaksi Ljungarsia on seurassamme tänä yönä!

Aika isku, jonka Taavi antoi tapparansa varrella, olisi varmaankin heittänyt julkean puhujan kinokseen, josta hänen olisi ollut vaikea enää nousta ylös, jollei isku onneksi olisi pimeässä mennyt harhaan.

Mutta joku keino oli keksittävä. Hevoset päästettiin valjaista, reet asetettiin kyljelleen ja peitettiin vällyillä, niin että seurueen naispuoliset henkilöt edes pääsivät hiukan suojaan jäiseltä myrskytuulelta. Taavi läksi neljän reippaimman soturin seurassa jalkaisin etsimään rantaa ja hankkimaan apua.

He eivät olleet päässeet kauaksi, kun he kuulivat ääniä ja heitä kohti läheni jotain, joka pimeässäkin näytti varjolta.

Taavi kyykistyi miehineen varovaisesti kinoksiin ja kuunteli. Pian he puheesta tunsivat heidät tanskalaisiksi sotureiksi, jotka varmaan olivat käyneet Turussa ruokavaroja hankkimassa, ja heidätkin oli rajuilma yllättänyt jäällä. Ratsumiehet lähestyivät vaivalloisesti pyrkien eteenpäin ja huomaamatta matkamiehiä.

— Kuinka monta sinä erotat? — kuiskasi Taavi naapurillensa.

— Yksi, kaksi, kolme, kuusi, kahdeksan… Joko niitä on kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä hevosta; en minä ole kissa, että pimeässä näkisin, — vastasi vieruskumppani.

— Vaikkapa heitä olisi viisikymmentä, niin he saavat tänään tanssia meidän pillimme mukaan; itse pyhä Priita on lähettänyt heidät avuksemme. Mutta nuo jääkarhut haluavat yhtä paljon kuin mekin takkavalkean ja oluthaarikan ääreen; he eivät hyväntahtoisesti rupea turhaan vaivaan. Pitäkää nyt varanne, pojat! Sinä, Matti, kierrä heidän oikealle puolellensa, ja sinä, Antti, vasemmalle; sinä, Kekri, hiivi heidän taaksensa ja Aaron ja minä ahdistamme heitä edestäpäin. Kun minä huudan, huudatte te kukin taholtanne, niin että he luulevat piirittäjiänsä kymmenkertaisesti lukuisammiksi. Sitten me anastamme heidän aseensa ja pidämme vain niin monta hevosta, kuin voimme hoitaa. Ei verta, pojat, jos he eivät rupea tekemään vastarintaa! Nuo raukat ovat yhtä viluiset kuin mekin, ja pyhimysten täytyy olla meidän puolellamme. Jollemme onnistu, niin tervehtikää äitiäni! Mutta jos onnistumme, saatte te tynnyrillisen Naantalin parasta olutta ja sitä paitsi kymmenen Turun hopeapenninkiä kukin, että voitte paremmin sisustaa lakkinne ensi talvena.

— Olkoon menneeksi, — sanoivat miehet. — Me hakkaamme kätemme lämpimiksi juutilaisten selkään!

Suunnitelma pantiin toimeen. Ratsumiesten kulku kävi niin hitaasti, että heidän piiloutuneet vihollisensa helposti ehtivät hajaantua kulkueen kaikille puolille. Kun se oli tehty, ryntäsi Taavi kumppaninsa kanssa tanskalaisten etujoukkoa vastaan ja toiset ahdistivat heitä takaa ja sivulta kovasti huutaen, siten salaten vähäisen joukkonsa.

Tanskalaisraukat, jotka paleltuneina ja lumisina laahasivat itseään eteenpäin puolikuolleina lumiukkoina, olisivat ennemmin odottaneet jään halkeavan heidän allansa, kuin vihollisen ahdistavan heitä pimeässä ja rajuilmassa. Taikauskon valtaamana he luulivat pahojen henkien koko sotavoimalla käyvän heidän kimppuunsa, myrsky ja lumituisku liittolaisinansa. Hämmästyneinä ja ymmällä he kokoontuivat yhteen joukkoon, koettamatta edes vetää miekkaa esille tai kohottaa sotatapparaa paleltuneilla sormillaan.

— Aseet pois, taikka olette kuoleman omat! — huusi Taavi heille ruotsiksi, jota he kaikki ymmärsivät. Samalla kertaa kajahuttivat hänen seuralaisensa uusia huutoja ja pari heistä pysytteli paremman vaikutuksen vuoksi jonkun matkan päässä taistelupaikasta.

Käskyä toteltiin; ensi sekaannuksessa ei kukaan ajatellut vastarintaa tehdä. Taavi ja hänen miehensä anastivat aseet toiselta toisensa jälkeen ja heittivät aseet kauaksi kinoksiin. Samalla he heittivät miehet hevosten selästä ja valitsivat itselleen vahvimmat joukosta.

Aluksi kävi kaikki onnellisesti ja hyvin. Mutta tanskalainen joukko oli kolmenkymmen miehen vahvuinen ja aseitten anastaminen vei liiaksi aikaa. Vaikka olikin pimeä, rupesivat ratsumiehet epäilemään, että heidän vihollisensa olivat kovempiääniset kuin lukuisat ja lopulta vähimmin säikähtäneet tarttuivat keihäihinsä, jotka riippuivat satulannupeissa. Taistelu syttyi; tanskalaisetkin rohkaisivat toisiaan huudoilla. Aseettomat etsivät aseitaan ja tulivat tovereittensa avuksi. Taavin ja hänen uhkarohkeitten tovereittensa onneksi oli melkein mahdotonta pimeässä erottaa ystävää vihollisesta. Sieltä täältä kaikui sotahuutoja: pyhä Eerikki apuun! pyhä Henrikki apuun! Tanskalaiset löivät toisiansa, pakenivat toisiansa ja tallasivat toisiaan kinoksissa. Kun lopulta kuului huuto "pyhä Henrikki apuun" kauempaakin Birgerin ja jäljellejääneitten Kuusiston soturien joukosta, jotka olivat kuulleet melun ja kiiruhtivat apuun, arvelivat tanskalaiset vastarinnan turhaksi ja antautuivat vangeiksi.

Ennenkuin Birger väkinensä oli ehtinyt kahlata taistelupaikalle, oli Taavi riisunut vihollisilta aseet ja ajoi heitä edellään jalkaisin kinoksen halki. Kuusi haavoittunutta täytyi toistaiseksi jättää paikalle. Taavilta vuosi verta vasemmasta poskesta keihään haavasta ja Kekri oli saanut ankaran nuijaniskun käsivarteensa, mutta oluttynnyriä ajatellessansa hän kuitenkin kykeni ajamaan viisi tai kuusi paleltunutta vihollista edelläänsä niinkuin karjalaumaa.

Kulkue saapui varus-asemalle. On turhaa koettaa kuvata hämmästystä ja heti sen jälkeen seuraavaa iloa, joka valtasi nuo puoleksi paleltuneet ja masentuneet Naantalin toivioretkeläiset. Heti lähdettiin matkaan. Osa tanskalaisista pakotettiin polkemaan tietä, toiset saivat työntää rekiä ja taluttaa hevosia ohjaksista. Onneksi raskaat lumipilvet hajaantuivat vähitellen, myrsky lakkasi ja tähtiä ilmaantui taivaalle. Maatakin saattoi jo erottaa kaukaa ja parin tunnin vaivalloisen työn jälkeen saavuttiin erääsen kylään. Täällä päästi Taavi vankinsa irti, kun vielä oli siksi pimeätä, ettei ollut helppoa tuntea häntä ja hänen väkeänsä. Mutta Kuusiston seurue ei pysähdyttänyt kulkuansa ennenkuin se aamumpana viluissaan ja väsyneenä saapui Naantaliin, jossa matkamiehet otettiin vieraanvaraisesti vastaan luostarissa.

— Sinä olet verissäsi, Taavi! — huudahti Beata, kun he vihdoin pääsivät lämpimään ja valoon.

— Kettu puraisi minua poskeen kallion juurella, — vastasi nuorukainen. — Mitä piditte matkasta Beata neiti?

— Niin, — sanoi Ljungarsin neiti, — minä tunnen itsepäisen pojan, jolle parta alkaa kasvaa.

9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa.

Tanskalaiset päälliköt Suomessa olivat koettaneet niin kauan kuin mahdollista pitää salassa Tukholman verilöylyä, voidakseen ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin, ja sitten vasta kun ritari Wulf von Grewensdorp oli varma aikeistansa, suvaitsi hän ilmoittaa Arvid piispalle tämän hirvittävän uutisen.

Turusta levisi vähitellen huhu ja hämmästys, sillä siihen aikaan ei ollut postinkulkua. Joulun aikana kuului kauhistuksen huuto etelä-Suomeen ja vasta keskitalvella se oli ulottunut maan kaukaisimpiin osiin. Kaikkialla, niin kaupungeissa kuin kylissä, tämä uutinen herätti kauhistusta ja tuskaa. Kristian kuningas ei voinut täällä, niinkuin Ruotsissa, jaella talonpojille suolaa ja silliä; eivät he liioin olleet kuulleet hänen kaunista puhettansa, jossa hän selitteli talonpoikais-ystävällisistä aikeistansa ja jossa puheessa kai todella oli jonkun verran perääkin. Täällä oli päinvastoin ainoa, mitä talonpojat tiesivät tanskalaisten vallasta, että he ryöstivät rannikoita, kaappasivat kauppalaivoja ja estivät meriliikettä Ruotsiin, jonka johdosta maa sai kärsiä suolan puutetta ja tavaranvienti keskeytyi. Samasta syystä olivat kaupungitkin vihastuneet tanskalaiseen valtaan. Molemmat viimeiset Sturet olivat rakkaassa muistossa; ensimäistä ei ollut Suomessa suosittu, sillä hän ei pitänyt maasta huolta, vaan jätti sen alttiiksi venäläisten hyökkäyksille. Ensimäinen vaikutus, jonka Tukholman verilöyly siis täällä teki, oli teeskentelemätön pelonsekainen inho kaupungissa ja kylissä, ja se haava, joka oli isketty Ruotsiin, vuosi meren tällä puolen melkein yhtä runsaasti verta, kuin niillä Ruotsin seuduilla, joissa vihamielisyys tanskalaisia kohtaan oli korkeimmilleen kohonnut.

Etenkin herätti eräs tapaus suomalaisissa surua ja katkeruutta, nimittäin se, että Kristian kuningas halpamaiseksi kostoksi kaivatti ja poltatti suositun Svante Sturen kuolleen ruumiin. Katolisena aikakautena kansa syvästi kunnioitti hautoja ja vihittyä maata, samoin kuin pyhimysten jäännöksiä, ja kun haudan pyhitettyä lepoa ei enää voitu turvata häpäisevältä väkivallalta, tuntui kaikista siltä kuin ei kukaan eläväkään enää olisi suojassa mestaajien raivolta.

Ihmeellistä kyllä, ei Suomen aatelisto, jonka olisi pitänyt syvimmin tuntea valtakunnan häpeää ja joka lähinnä sai pelätä omaa turvallisuuttansa, näyttänyt ensi alussa paheksuvan tätä veristä sanomaa. Niitä, jotka jäivät ruotsalaisia sukulaisiaan ja ystäviään suremaan — ja niitä oli useitakin — ei ensi alussa saatu uskomaan huhua; toiset uinailivat väärässä suruttomuudessa. Hemming Gadd, jota Suomessa pidettiin suuressa arvossa, oli koko kesän ja syksyn siihen määrään ylistellyt Kristian kuninkaan lempeyttä, että suomalainen aatelisto, jonka keskuudessa varmaankin iti paljo kateutta Ruotsin vallanhimoista, usein röyhkeätäkin ritaristoa kohtaan, taaskin antoi kannatusta tanskalaiselle puolueelle. Suomalaiset aatelismiehet olivat kieltäytyneet tottelemasta kuninkaan kutsua kruunaukseen; he olivat siksi viisaat, että he tahtoivat odottaa asiain menoa. Mutta salaisena syynä monellakin oli se, että heistä oli vastenmielistä esiintyä niin juhlallisessa tilaisuudessa liian vähällä loistolla ja sallia sekä tanskalaisten että ruotsalaisten voittaa heidät komeudessa. Jonkunlaisen itsenäisyyshengen siemeniä oli kauan itänyt suomalaisessa maa-aatelissa, joka kuninkaista ja laeista välittämättä, eleli vapaina herroina etäisillä tiluksillansa ja esiintyi kruunun palveluksessa vain milloin mieli teki tai milloin yksityiset taistelut eivät vieneet sen aikaa. Mitä heihin koski, kuka Ruotsissa hallitsi kuninkaana tai kuinka häntä kruunattiin, kun vain itse saivat elää herroiksi ja ruhtinaiksi tiluksillaan?

Arvid piispan salaiset varoitukset kohtasivat siksi monella taholla kuuroja korvia. Yksinään ja yksinkertaiseksi sotilaaksi puettuna nuori Birger Bonpoika ratsasti yöt päivät ja kuljetti näitä salaisia kirjeitä säterikartanoihin suomatta itselleen muuta kuin välttämättömintä lepoa. Kankaisten ja Suitian herrat, Villniemen, Kuitian, Laukon ja Kokemäen kartanon herrat, kaikki he ja monet muutkin ottivat piispan kirjeet niin kylmäkiskoisesti vastaan, ettei kirjeentuoja voinut toivoa erinomaisia seurauksia toimestansa.

Tulipa sitten Birger päivää ennen joulua syntymäseuduillensa ja lepäsi tuntemattomana tunnin aikaa Myllyrannan kylässä. Taavin vanhemmalla veljellä Josualla oli nyt luostarin mylly ja lohipato arennilla. Ja huonompiin käsiin olisi hurskaitten sisarten omaisuus voinut joutua. Josua oli yhtä vakava, jörömäinen ja harvapuheinen kuin tämän kertomuksen alussakin, mutta poltettu talo oli uudestaan rakettu, navetta laajennettu, myllyssä oli kahta vertaa suuremmat jauhinkivet Sakkulasta, pato oli mainiossa kunnossa, vaikka se tällä haavaa oli jään peitossa, ja entisten hävitettyjen peltojen lumipeitteen alta pisti esiin sieltä täältä vihreä rukiinoras, todistaen että nykyisellä vuokraajalla oli kykyä hoitamaan sekä vettä että maata.

Jouluolut kävi kuurnassa, tuore leipä höyrysi uunissa, varpuset visertelivät myllynkatolla ja näyttivät odottavan ikivanhaa oikeuttansa, heille jouluaamuna tulevaa olkilyhdettä. Hyvällä mielellä Birger pudisteli lumen viluisista jäsenistänsä leimuavan takkavalkean ääressä; kaikki näytti kutsuvan häntä levähtämään täällä vanhojen lapsuudenystäviensä parissa vaivalloisen matkan jälkeen. Mutta nuorukaisen rinnassa heräsi omituisia ajatuksia. Nähdessään lapsuudenystävänsä hän äkkiä sai halun lähteä vanhaan isiensä linnaan, Ljungarsin linnaan, jota hän ei ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen ja omin silmin ottaa selkoa sen nykyisestä tilasta. Linnahan oli hänen omansa, hän oli nyt täysi-ikäinen ja saattoi milloin taliansa vaatia takaisin perintötilansa. Sitä hän ei ollut ajatellut lukujensa aikana, valvoessansa ja paastotessansa hengelliseen säätyyn valmistuakseen. Mihinkä hän, kirkon opetuslapsi, käyttäisi tätä yksinäistä linnaa raivaamattomassa metsässä, tätä isiensä turvapaikkaa verisien taistelujen aikana? Hengelliset tuumansa hän nyt oli toistaiseksi jättänyt syrjään, ja niiden paikan olivat kannukset, rautalakki ja miekka anastaneet. Lapsuudenmuistojen kera alkoi Ljungarsin nuori veri kuohua nuorukaisen suonissa; hän tahtoi ainakin nähdä perintötilansa ja päättää sitten, vaatisiko hän takaisin isiensä linnan ja milloinka hän sen tekisi.

— Mitä Ljungarsista kuuluu? — sanoi vieras sotamies aterioidessaan
Josuan tuvassa Myllyrannan myllyllä.

— Ei mitään, — vastasi Josua lyhyesti ja terotti innokkaasti myllynkarinta kovasimella.

— Onko Ursula rouva entisellään? Pitääkö hän vieläkin yhtä kovaa komentoa linnassa?

— Niin sanotaan.

— Eikö tiedetä mitään herra Bo vainajan lapsista?

Josua kiinnitti suuret harmaat silmänsä kysyjään, katseli häntä epäilevästi ja pudisti päätänsä. — Ei mitään, — vastasi hän.

Kun Birger pettyi toiveessaan saada mitään irti tältä taholta, niin hän kääntyi Josuan nuoren vaimon puoleen, joka pesi penkkejä, puuastioita ja saviruukkuja jouluksi. Hän kiitteli talon tuoretta leipää, mainiota voita ja kehui Myllyrantaa onnelliseksi, se kun oli luostarin suojeluksen alaisena, jota vastoin aatelisten tilukset saivat kärsiä sortoa ja kiskomisia.

Silla, myllärin nuori vaimo, oli taipuvaisempi kuin hänen miehensä ja katseli ystävällisellä uteliaisuudella kaunista nuorukaista. — Emmepä me ainakaan haluaisi vaihtaa Ljungarsien kanssa, — sanoi hän, — mutta linnassa onkin nyt toiset tavat kuin Bo herran ja Cecilia rouvan aikana.

— Tunsitteko te Bo herran ja Cecilia rouvan? — kysyi Birger sykkivin sydämin.

— Tunsinko minä heidät? Olenhan minä syntynyt Ljungarsin kylässä, Cecilia rouva oli minun kummini ja hänen mukaansa minulle nimikin annettiin. Jumala siunatkoon häntä, hän oli hyvä rouva, kyllä minä häntä vielä muistan, vaikka olinkin lapsi, kun Jumala kutsui hänet luoksensa. Ja rakas pikku Beata neiti ja ystävällinen Birger herra, enkö minä muistaisi kuinka me yhdessä kokoilimme kiviä virran rannalta ja rakensimme veteen tokeita pikku kaloille. Pitkään aikaan emme ole heistä mitään kuulleet. Sanotaan että Beata on korkea-arvoisen piispan kasvattitytär ja Birger herra kuuluu olevan pappi; hän oli liian hurskasmielinen tätä maailmaa varten. Kun hänen veljensä, Knuutti herra, heitteli kivillä meitä kylänlapsia, niin Birger herra asettui väliin, niin että kivet osuivat häneen eikä meihin.

— Ette te suinkaan tuntisi häntä, jos hän joskus tulisi näille tienoille? — kysyi nuorukainen lämpimästi.

— Se on mahdollista, — vastasi nuori vaimo. — Varsinkin jos hän paremmin osaisi peittää hienon paidankauluksensa karhean sotamiestakin alle, — lisäsi hän kuiskaten, katsahtaen viekkaasti häneen, samalla kun hän kävi aivan läheltä hänen ohitsensa asettaaksensa hyllylle puhdistetut astiat.

Birger odotti hetken, kunnes Josua oli lähtenyt myllyyn. — Kuinka,
Silla? — kysyi hän. — Minä en tuntenut sinua, mutta sinä tunsit minut?

— Jos minun muistini olisikin ollut niin huono, niin olisi teillä pitänyt olla enemmän teeskentelemiskykyä eikä heti ruveta kyselemään Ljungarsin linnaa. Voi, rakas herra, kuinka te tulette siunattuun äitiinne! Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, minä pyydän, älkää ilmaisko kuka olette, sillä Josua katsoo karsain silmin kaikkeen, mikä Ljungarsin nimellä käy, sen jälkeen kuin Ljungarsit polttivat hänen talonsa ja elämöivät täällä niinkuin te ehkä muistatte, kahdeksan vuotta sitten. Hän voisi vaikka antaa teidät ilmi tanskalaisille, jotka tulivat eilen Ursula rouvan luo linnaan.

— Linnaanko sinä sanot? Ja sinne minä juuri aion lähteä tänä iltana.

— Lähtisittekö te Ljungarsin linnaan? Tekö?

— Ihmetyttäisikö se sinua, jos mielelläni tahtoisin nähdä isäni tilaa, joka kai oikeudenmukaisesti on vielä minun?

— Juuri siksi, katsokaas, juuri siksi! Tekö aikoisitte lähteä Ljungarsiin! Birger herra, kaikkien pyhimysten nimessä, oletteko suunniltanne? Ettekö ymmärrä, että Ursula rouva sanoisi sitä päivää onnenpäiväksi, jolloin hän saisi teidät valtaansa?

10. Ursula rouvan hovipoika.

— Mitä sinä tiedät Ursula rouvasta? — kysyi Birger. — Kenpäties hän ei lopulta olekkaan niin paha, kuin ihmiset luulevat?

— Mitäkö minä tiedän? — toisti nuori vaimo suutuksissaan. — Minä tiedän vaan, että vanhoilla rotilla on terävät hampaat. Minä tiedän, että luuta joka uunissa on nokeentunut, ei puhdistu iltakasteessa. Minä tiedän, että karhun pennut eivät mielellään mene siihen pesään, jossa heidän isänsä on tapettu. Sitäpaitsi — ja hän teki ristimerkin — minä tiedän myöskin, ettei saa puhua pahasta, sillä siinä paha missä puhutaan.

— Jos olet ystäväni ja tahdot tehdä minulle hyvän työn, josta minä olisin sinulle hyvin kiitollinen, niin hanki minulle tilaisuutta päästä tuntemattomana linnaan.

— Juuri sentähden että olen teidän ystävänne, sanon minä: nouskaa heti satulaan ja ratsastakaa niin pitkälle kuin tietä piisaa, mutta älkää ratsastako Ljungarsiin! Ymmärrättekö, vai mitä? Eikö herra usko minua? Ratsastakaa sitte vain linnaan, niin että opitte toisen kerran tottelemaan viisaitten ihmisten neuvoja. Mutta mikä Josuata vaivaa? Enkö sitä sanonut? Se käy aina toteen: jos paholaista puolellakin sanalla mainitsee, niin ei hänen joukkonsa ole kaukana. Pitäkää nyt huolta itsestänne, herra, minun seinäni ovat vielä koristamatta.

Näin sanoen nuori emäntä läksi valmistamaan monimutkaisia, väliin hyvin koristavia päreristejä ja tähtiä, joita Satakunnassa yleisesti käytettiin seinäkoristeina joulun aikana. Tuvan ulkopuolella kuului tuo muuten niin hiljainen isäntä kiivaasti keskustelevan jonkun kanssa, joka yhtä kiivaasti hänelle vastasi. Heti sen jälkeen hän astui tupaan, heitti kintaansa penkille ja mutisi: — Sinnekö sitä pitäisi lähteä jouluaattona!

— Ohhoo, — sanoi vaimo, — pitäisikö lähteä noidan luo! Mitä
Ljungarsin väki tahtoo?

— Kukko on täällä poikasensa kanssa ja tahtoo tällä elävällä hetkellä saada heiniä ja olkia. Tanskalaisten hevoset ovat tyhjentäneet ladot.

— Maksavatko he?

— No kerrankin ihmeen vuoksi.

— Anna heille sitte mitä he tahtovat.

— Mutta minä en jätä lihavaa valakkaani heidän käsiinsä, jotta huomenna saisin linnasta takaisin laihan luuskan. Enkä minä itse sinne jouluaattona lähde, eikä liioin kukaan rengeistä.

Vaimo epäili hetken aikaa. Sitten hän sanoi välinpitämättömästi: — Voithan pyytää tuota sotamiestä, joka istuu tuossa takan ääressä. Hänellä on asiaa linnaan. — Niin, — sanoi Birger, — minä lähden sinne joka tapauksessa ja vastaan siitä, että huomenaamuna saatte valakkanne eheänä takaisin.

Josua tarkasteli häntä halveksivasti. — Sitä sanovat kaikki hevosvarkaat, — murisi hän.

— Minä jätän siksi aikaa oman hevoseni talliin ja tässä on maksua ruuasta ja rehusta, — sanoi nuorukainen ja laski pari Turunpenninkiä pöydälle.

Ehdotus oli helähtelevä ja pehmitti myllärin sydämen, varsinkin kun hän juuri äsken oli asiantuntian katseella tarkastanut Birgerin hyvää hämäläistä hevosta. Hän läksi nyreänä panemaan heiniä häkkiin, mutta ovessa hän vielä mutisi jotain petkuttajista, jotka Jumala tiesi mistä kuljeksivat ympäri maata parempien ihmisten hevosilla.

— Minä tein teille mieliksi, Birger herra, — sanoi myllärin vaimo, — ja jos teillä on siitä vahinkoa ruumiin tai menestyksenne puolesta, niin älkää minua syyttäkö. Pistäkää paidankauluksenne piiloon, sanon minä. Ottakaa mieheni takki ja jättäkää sotilasnuttunne tänne; älkääkä unohtako kirvestä, koska jätätte miekkanne tänne, ja kas tässä, ottakaa vyö ja puukko, ei sitä tiedä, mikä voipi olla tarpeen. Muistakaa, että olette renki, jonka me äskettäin olemme ottaneet Ulvilasta palvelukseemme; mutta pitäkää suunne kiinni, jos mahdollista ja vannokaa pyhän Olavin, älkääkä mitenkään pyhän Priitan nimeen, jos ette tahdo vannoa jonkun pahemman nimeen, niinkuin linnassa on tapana. Vielä yksi asia: varokaa, ettette liiaksi katsele sitä keltaista rintaneulaa, joka on aina Ursula rouvan povella, sillä se kääntää silmät, viettelee pahaan ja koko hänen valtansa on siinä. Koettakaa mielemmin kaikin tavoin saada se valtaanne, Birger herra, sillä silloin ei mikään vaara voi uhata teitä, ei Ljungarseja eikä liioin meitä. Sentähden minä sallin teidän lähteä. Minä ajattelen, ehkä pyhimykset sitä tahtovat. Mutta olkaa kaiken mokomin viisas ja varovainen, sillä jos Ursula rouva hiukankin huomaa teidän haluavan kiveä, niin te olette myöty, vaikkapa teillä olisi Arvid piispan kaikki soturit vartiapiirinä ympärillänne. Jääkää hyvästi, älkää antako meidän odottaa itseänne. Jumala teitä siunatkoon ja antakoon minulle anteeksi, jos tämä tekoni on syntiä.

Kun Birger oli vaihtanut takkia, niin hän läksi ulos kuormansa luo. Suuri heinähäkki, jossa oli sekä heiniä että olkia, seisoi valmiina pihalla ja kaksi Ljungarsin ratsumiestä oli valmiina seuraamaan sitä. Jos Birger ei olisi ollut haaveileva lapsi viimeksi kotiseudullansa käydessään, niin hän olisi ehkä tuntenut toisen ratsumiehen Sten herra vainajan vaarallisimmaksi vakoiliaksi, Kukoksi, ja olisi sen johdosta ehkä lykännyt matkansa toistaiseksi. Sen sijaan kääntyi hänen huomionsa yksinomaan toiseen Ljungarsin lähettilääsen, vallattomaan mustatukkaiseen pieneen poikaan, noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotiaasen, joka ratsasti nuoren varsan selässä. Hevonen olisi kyllä ollut sopiva hänelle, jollei se olisi ollut kovin raju sellaiselle ratsumiehelle. Poika, niinkuin Birger myöhemmin sai kuulla, oli jonkinlaisena kasvattipoikana Ursula rouvalla ja kun hän usein seurasi Kukon mukana, oli hän saanut Kukonpojan pilkkanimen. Mutta heti hypätessänsä satulaan hän osotti sellaista reippautta ja varmuutta, että hän ensi hetkestä voitti uuden kumppaninsa ihailun ja ystävyyden.

Birger hyppäsi kuorman päälle ja aikoi ajaa.

— Alas, tyhmyri; aiotkos painaa olkia, ikäänkuin kuorma ei muutenkin olisi tarpeeksi raskas! — huusi myllärin vaimo emännän mahtavuudella ja jotta hänen sanoillansa olisi vieläkin enemmän painoa, sivalsi hän Birgeriä olkapäähän pärenipulla, joka hänellä oli kädessään. Nuorukainen hyppäsi vähän hämillään alas, ja samassa kuin emäntä kulki ohitse, niin hän kuiskasi kiireesti: — Varokaa Kukkoa!

Oli liian myöhäistä kääntyä takaisin. Joukko lähti liikkeelle ja Birger jäi yksin olkikuormineen kulkemaan Ljungarsin väen kanssa.

Myllyrannasta Ljungarsiin oli noin puolen peninkulman matka sen aikuista huonoa tietä, joka kulki pitkin Kokemäenjokea Ulvilasta sisäiseen Satakuntaan. Tie oli ahteinen, joki ei vielä kannattanut hevosta ja olkikuorma liiti epäilyttävällä tavalla mäissä. Birgerin sydän tykytti: hänen tottumattomuutensa voisi antaa hänet ilmi; kaikin voimin hän piti vastaan ja oli vähällä saada koko kuorman päällensä.

— Oletko kauan ajanut Josuan valakalla, toveri? — kysyi ratsumies, jota nimitettiin Kukoksi ja joka oli hoikka, vaaleaverinen ja kierosilmäinen mies.

— Minut pestattiin myllyyn eikä hevosia hoitamaan, — vastasi Birger vältellen.

— Minä huomaan sen, — sanoi Kukko. — Aja suoraan mäkeä alas ja käänny varovasti sivulle, muuten kaadat.

— Myllärin renkinä on kurjaa olla! — huudahti pikku Kukonpoika ja niisti pöyhkeästi nenäänsä luonnollisella nenäliinallansa. — Rupea meidän rouvamme palvelukseen, niin minä opetan sinua ratsastamaan ja ajamaan!

Birger ei vastannut. Hän toivoi vaitiolonsa kautta voivansa välttää enempiä kysymyksiä, mutta siinä hän erehtyi. Kukonpoika näkyi mieltyneen myllärinrenkiin, luultavasti sentähden, että hän tunsi olevansa niin paljon häntä etevämpi. Hän piti hyppivää varsaansa kuorman rinnalla ja jatkoi:

— Mitä sinä pidät minun hevosestani? Sitä sinä et saisi valjastaa olkikuorman eteen. Ja mitä pidät takistani? Katsoppas, siinä on musta lampaannahkainen sisuste; sellainen sinulla pitäisi olla, poika parka, tuon surkean sarkanutun asemesta. Minkälaista ruokaa sinä saat, viheliäinen raukka? Et sinä varmaan ole nähnyt lihaa tai kalaa viime joulusta saakka, mutta meillä, herrasväellä, on silavaa kerran viikossa ja kalaa perjantaisin. Saatko sinä usein selkääsi?

— Kotitarpeeksi aina välistä, — sanoi luultu renki.

— Kyllä mekin saamme selkäämme, — jatkoi poika, — mutta meidän laitamme on toinen, me annamme enemmän kuin mitä saamme. Kaikilla herraspalvelioilla on oikeus piiskata talonpoikia, mutta jos talonpoika lyöpi meitä, niin me lyömme häneltä ensin käsivarret ja jalat ja sitten pään poikki. Me voimme hänet upottaakkin, jos vain avanto sattuu tielle. Sentähden — mutta mikä on nimesi?

— Nikku.

— Sentähden, Nikku, pitää sinun olla kohtelias niin kauan kuin olet myllärinrenkinä, mutta jos tahdot liittyä meihin, niin minä opetan sinua kohtelemaan talonpoikia. Katsos minulla on keihäs.

— Minä näen sen. — Pojalla oli selässään ratsumiehen keihäs, jonka varsi oli katkennut.

— Minä olen pian yhdeksän vuoden vanha, — jatkoi hän ylpeästi, — ja kun minä täytän kaksitoista vuotta, niin on Ursula rouva luvannut minulle miekan kupeelleni. Tiedätkös, minä olen hänen hovipoikansa.

Birger, jota tämä pöyhkeä sankari suuresti huvitti, ei voinut olla kysymättä häneltä: — Kannatko sinä joskus hänen laahustansakin?

Kukonpoika tarttui piiskansa varteen ja kysyi: — Mitä sinä tarkoitat, moukka?

— Minä luulin, että sekin kuuluisi virkaan, — vastasi renki typerästi.

— Se on sinun onnesi, — sanoi poika, — että olet niin hirveän tuhma.
Jos sinä teet pilkkaa minusta, niin naulaan sinut tuohon kuuseen.
Tiedätkös, mitä minä tein eräälle Ljungarsin kylän pojalle, joka
uskalsi sanoa minua kukonpojaksi?

— Mitä sinä teit hänelle?

— Minä olisin lyönyt hänet kuoliaaksi, jos minulla olisi sattunut olemaan keihäs mukana. Mutta minä sanoin hänelle: odotahan, sanoin minä, kun ensikerralla tavataan! Olisitpa nähnyt, kuinka hän juoksi käpälämäkeen.

— Sitä minä en ihmettele, — sanoi Birger, ja ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaankaan, oli hänen onnistunut täydellisesti voittaa Kukonpojan suosio pyytämällä häneltä ensi tilaisuudessa opetusta ratsastamisessa, jousella-ammunnassa, miekkailussa ja muissa ritarillisissa harjoituksissa, josta pieni toivorikas talonpoikien kiusaaja suuresti ylpeili. Ystävyys tuli vieläkin lujemmaksi, kun Birger sai kiinni tienvierestä pienen jäniksen, jonka hän antoi suojeliallensa.

— Jos sinä rupeat meidän rouvan palvelukseen, niin voit aikaa voittaen tulla minun tallirengikseni, — sanoi Kukonpoika suosiollisella päännyökkäyksellä, joka sopi hänelle mainiosti.

Kolmas toveri ratsasti ääneti, ja välinpitämätönnä edeltä, ja niin seura lähestyi Ljungarsin linnaa. Pieni kylä, jossa linnan talonpojat asuivat, oli niin kauan kuin Birger saattoi muistaa, ollut köyhä ja kurja, mutta ei se nyt ollut entistään kurjempi. Olipa siellä muutamia uusia talojakin ja takoissa palavat jouluvalkeat leimuilivat niin iloisesti hämärässä pienistä avonaisista luukuista, jotka tekivät ikkunoitten virkaa silloin kuin ne eivät olleet oljilla tukitut. Linna näytti nyt lujemmin varustetulta kuin Bo herran aikana. Vastapäätä vanhaa tornia nostosillan luona oli rakennettu uusi vallinnurkka, jossa jousimiehet saattoivat puolustautua. Muurit näyttivät korotetuilta ja olivat hyvässä kunnossa. Rannanpuolella, jossa pettämätön virta aina oli linnan suojana, näkyi vilaukselta tuliputkia, jotka saattoivat pyyhkäistä koko vastakkaisen rannan puhtaaksi. Kaikesta näkyi, että Ursula rouva piti komentoa voimakkaalla kädellä eikä huolinut vastaanottaa kutsumattomia vieraita. Kuitenkin hän nyt oli päästänyt tanskalaisia linnaan ja muurilla, näkyi linnansotilaan sivulla tanskalainenkin vahtisoturi. Mitä Ursula rouva sillä tarkoitti?

Kun sovittu tunnussana oli huudettu, laskettiin nostosilta alas ja Birger, Ljungarsin herra marssi isiensä linnaan. Hänen sydämensä tykki valtavammin, kun hänen mieleensä johtuivat kaikki ne muistot, jotka täällä olivat saaneet hänen povensa kohoomaan, mutta hän päätti tuntemattomana ottaa selkoa, miten Ursula rouva hoiti hänen perintötilaansa ja sen mukaan päättää, vaatisiko hän itselleen oikeutensa takaisin ja milloinka hän sen tekisi.

Ei kukaan näyttänyt panevan huomiota häneen. Piha oli täynnä sotilaita, tallit täynnä hevosia ja Myllyrannan renki saattoi häiritsemättä katsella ympärillänsä vallitsevaa hälinää. Tanskalaiset tahtoivat olla herroina, ja se näkyi suututtavan Ljungarsin väkeä. Vasta tullut heinä- ja olkikuorma sai riidan puhkeamaan. Se ei riittänyt kaikille ja kumpikin puolue koetti anastaa niin paljon kuin mahdollista hevosillensa. Kuorman ympärillä tuupiskeltiin, linnan sotamiehet sysättiin sivulle ja kiireessään he lausuivat jonkun sanan kuokkavieraista, jotka eivät hävenneet ottaa rehua talon omien hevosten suun edestä. Muuta ei tarvittukaan tanskalaisten ärsyttämiseksi. He muka kyllä näyttävät, he sanoivat, suomalaiselle roskaväelle, kuka oli herra maassa, ja sitten he rupesivat armottomasti pieksemään vastustajiansa. He tekivät vastarintaa ja tappelu tuli yleiseksi. Melua ja huutoa kuului joka kulmalta linnanpihaa.

11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa.

Jättäkäämme hetkeksi Birger Ljungars kenenkään huomaamatta seisomaan isiensä linnan portaitten ääreen ja silmäilkäämme ylempään linnansaliin, jossa Ursula rouva oli äsken pitänyt hämärätä keskustellen tanskalaisen joukon päällikön, nuoren upseerin ja ritarin Esbjörn Svarten kanssa.

Kopea ja kuuluisa Ljungarsin rouva ei ollut juuri vanhentunut näinä kahdeksana vuonna, ja vaikka hän oli lähes neljänkymmenen vuoden vanha, saattoi hänen puvustansa ja koko olemuksestansa huomata, että hänellä oli vielä aivan liiankin hyvin muistissaan kaikki ne kohteliaisuudet, joita oli hänen kauneudestansa lausuttu, mukautuaksensa hyväntahtoisesti ajan hävityksen alaiseksi. Hänellä oli yllään musta samettinen verha, joka tosin ei ollut niin leveä, kuin uudempi kuosi olisi vaatinut, mutta jota koristamassa oli laahus. Verhaa peitti ruumiinmukainen talviröijy, joka oli sisustettu suopelinnahalla, ja päässä hänellä oli tuommoinen meidän aikuistemme mielestä jotenkin vähän aistikas seppele helmiä ja hiussykeröitä, jommoisessa asussa hänen aikalaisensa Sten Sture nuoremman puoliso Kristiina Gyllenstjerna nähdään kuvattuna. Rinnassa piti röijyä kiinni tuo suuri keltainen topaasineula, joka oli herättänyt kylänväessä taikauskoisia luuloja ja joka todellakin leimuavan takkavalkean valossa loisti ihmeellisissä värivivahduksissa.

— Te luulette siis, — jatkoi ritari Esbjörn, — että korkea-arvoinen
Kuusiston piispa juonittelee kuningasta vastaan?

— Minä olen siitä aivan varma, — vastasi Ursula rouva matalalla äänellä. — Eräs minun vakoojistani, joka toissapäivänä kävi Kokemäen kartanossa, vakuuttaa että Fleming samana päivänä sai kirjeen piispalta. Sanotaan, että salainen lähettiläs Kuusistosta ratsastaa pitkin maata ja yllyttää herroja oikeudenmukaista hallitusta vastaan.

— Mitä herroihin tulee, — huomautti ritari hymyillen, — niin ei kuninkaalla liene paljon syytä heitä pelätä.

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Minä tarkoitan, — mutta suokaa anteeksi, kaunis rouvani, minä en tahdo ajatella mitään pahaa suomalaisesta aatelistosta, niin kauan kuin sillä on kunnia lukea Ljungarsin suvun edustaja kauneimpien koristustensa joukkoon. Minun mielipiteeni on se, että Arvid piispaa on silmällä pidettävä, hän yksin voi vahingoittaa kuninkaan asiaa enemmän, kuin kaikki muut yhteensä. Hänen röyhkeytensä käy todellakin liian pitkälle. Mitä te siitä arvelette? Joku viikko sitte hyökkäsi erään komennuskuntani kimppuun lumituiskussa jäällä lähellä Naantalin luostaria useita satoja kuljeksivia rosvoja, jotka anastivat heidän aseensa ja muun omaisuutensa sekä pakottivat heitä olemaan avullisina kuljettamaan saalistansa lähimpään kylään. Näiden rosvojen joukossa epäillään olleen useita piispan sotilaita.

— Se ei yhtään ihmetytä minua. Minä voisin kertoa teille erään tapauksen, miten piispa itse samankaltaisen rosvojoukon etunenässä julkisesti tunkeutui tähän kurjaan pieneen linnaan, jossa minulla nyt on kunnia ottaa teidät vastaan. Hän ryösti minulta rakkaat lapsipuoleni kasvattaaksensa heidät hengelliseen säätyyn ja ottaakseen heidän omaisuutensa haltuunsa. Onneksi ei hän vielä ole uskaltanut tuoda esiin laittomia vaatimuksiansa. Oi, herra ritari, auttakaa minua vaatimaan takaisin lapsi parkani, jotka menehtyvät piispan hirmuvallan alla ja jotka niin hartaasti haluavat takaisin minun syliini. Siten te palvelisitte kuningastannekin, sillä, tarvitseeko minun sitä sanoakkaan, syynä minun kärsimääni vainoon on ollut vain se, että olen aina ollut armollisen Kristian kuninkaan ja hänen kunniakkaan edeltäjänsä uskollinen ja harras puoluelainen.

— Teillä on täysi oikeus, — sanoi ritari, — saada minun ja kaikkien uskollisten alamaisten apua niin oikeassa asiassa. Ryöstää äidiltä hänen lapsensa! Luulevatko nuo hurjat suomalaiset ylimyspapit, että he voivat vieläkin mellastaa samalla tavalla kuin maankavaltajain Sturein aikana? Oi, te pyhän kirkon ruhtinaat, ylpeämmät niskat kuin teidän ovat vast'ikään saaneet notkistua mestauskirveen alle Tukholman torilla! Odottakaahan hiukan, kyllä teidänkin vuoronne tulee! Minä lupaan teille, että uudet markkinat alkavat nyt Suomessa ja alku tehdään Hämeenlinnassa, jonne minä nyt aion lähteä joukkoineni.

— Hämeenlinnassako? — huudahti Ursula rouva uteliaana.

Ritari aikoi vastata, mutta samassa kuului melua pihalta, tanskalainen alapäällikkö astui sisään ja ilmoitti päälliköllensä, että kahakka oli syttynyt tanskalaisten ja suomalaisten sotilaitten välillä. Ritari Esbjörn nousi ylös ja läksi salista.

Ursula rouva jäi yksikseen ja katseli miettivänä takkavalkeaan. — Kaikki käy hyvin, kaikki käy hyvin! — sanoi hän riemuiten itsekseen. — Kun tahtoo ottaa humalia, niin pitää ensin kiskoa salot maasta. Ja meidän ylpeä humalikkosalkomme Kuusistossa on pian makaava päätönnä maassa, niinkuin kaikki muutkin. Kun hän on käsissäni, niin ovat myös lapset vallassani, ja kun he kerran ovat minun, niin minä olen turvassa, eikä minun tarvitse vakoilla jokaista ohitse kulkevaa ratsumiestä, joka mahdollisesti voisi riistää minulta leskentilani. Entä sitten? Sitten! Eikö vanha juutalainen isäni linnassa luvannut minulle, että minä kerran kohoaisin niin korkealle, että voisin halveksien luoda silmäni tähän kurjaan maahan ja koko tähän surkeaan ihmissukukuntaan, jota minä ole syntynyt hallitsemaan? Niin, sitte minä kiipeän tanskalaisten olkapäille. Minä olen nuori, kuningas Kristian on kerran ennenkin lumottu ja kaunis Dyvika on jo maannut kolme vuotta haudassa. Sigbrit, Sigbrit, sinun valtasi oli suuri, mutta se ei ollut kuitenkaan niin suuri kuin minun, sillä sinulla ei ollut hornan tulessa kuumennettua taikakalua. Tämän pienen kiven voimalla minä voitan sinut ja poljen sinut, poljen koko maailman jalkojeni alle!

Näin sanoen Ursula rouva irroitti keltaisen neulan rinnastansa, piti sitä tulta vasten ja katseli sen loistoa. — Mitä? Erehtyisinkö, vai miksi loistosi on tänä iltana niin himmeä? Olisikohan joku tai jotain, joka himmentää kirkkautesi, odottamatta tullut linnaan? Minun pitää tiedustella tähdiltä. Vielä tänä iltana tulee niiden ilmaista minulle, kuinka monta elonpäivää Arvid piispalla vielä on. Äkkiä huusi iloinen lapsenääni hänen takaansa:

— Kas, kuinka kaunis kivi, ristiäitini. Sen sinä voit antaa minulle, niin saat sen sijaan lentävän oravani!

Ursula rouva säpsähti ja kääntyi taaksensa. Hänen takanansa seisoi pikku Kukonpoika varpaillansa ja katseli rohkeasti salaperäistä ja vaiheväristä rintaneulaa.

— Mitä nyt? — huudahti mahtava rouva kiivaasti. — Kuinka sinä uskallat, nulikka, hiipiä noin nenäkkäästi minun taakseni?

— Pelästyitkö? — kysyi poika yhä ujostelematta, joka selvästi osotti, että hänellä oli tunnustetun suosikin kaikki luvalliset sekä luvattomat oikeudet. — Oi, ristiäitini, minä en luullut, että sinä olisit niin helposti pelästyväinen. Sano minulle, mikä kivi tuo on? Onko se piikiveä? Mistä sinä olet sen saanut, ristiäiti? Löytyykö sellaisia metsissä? Kesällä minäkin löysin koreita punaisia kiviä Junkkarin lähteeltä, ja kansa sanoi, että Ljungarsien veri on painanut ne punaisiksi. Vaihdappa tuo keltainen minun kanssani, niin saat punaisia sijaan. Ursula rouva pisti neulan rintaansa, työnsi pojan kärsimättömästi luotansa ja käski hänen mennä pois.

Mutta Kukonpoika ei antanut niin nolosti ajaa itseään pois. — Oletko sinä taas pahoillasi, ristiäiti? — kysyi hän hyväilevällä äänellä. — Miksi sinä olet vihainen minulle? Enhän minä ole tehnyt mitään pahaa ja sanothan sinä usein itsekkin, että minä olen ainoa, joka sinua rakastan.

— Mene nyt, mene! — huudahti ankara rouva, mutta sellaisella äänellä, että viekas poika ymmärsi, ettei hänen vihansa kauan kestäisi. Hän ei jättänyt myöskään käyttämättä voittoansa.

— Nyt sinä olet taas kiltti, — sanoi hän. — Kun sinä olet noin vihaisen näköinen, niin minä muistan aina pyhää Priitaa kirkonovella, sitä joka on puusta veistetty ja irvistää niin ilkeästi. Onko se mahdollista, ristiäiti, että hän olisi pyhimys? Mutta silloin kuin sinä näytät kiltiltä, — niin juuri noin, kun naurat hiukan, niin sinä olet oikein kaunis, silloin sinä muistutat kuningas Herodeksen tytärtä, joka tanssii kuninkaan edessä Johannes kastajan kuvan alla suuressa taulussa kirkossa. Ei, kas vaan, nyt olit taas pyhä Priita. Jos minä olisin kuningas Herodes, tekisin sinut kuningattareksi; sepä vasta olisi komeata, ristiäiti, jos sinulla olisi kruunu päässä!

Ursula rouva hymyili. Hänenkin musta sielunsa oli rakkauden tarpeessa.
Hän pyyhkäisi pojan kauniit tummat kiharat otsalta ja sanoi hymyillen:
— Sinulla aina puhetta piisaa, kun kerran alkuun pääset. Missä olet
taaskin lentänyt pitkin vuoria ja kukkuloita?

— Minä olin Kukon kanssa heiniä hakemassa Myllyrannasta. Ja sitte minä pestasin sinulle rengin. Tosin hän on typerä niinkuin kaikki muutkin, mutta kyllä hänestä hyvä tulee, kun minä saan häntä opettaa. Ristiäiti, ota hänet minun tallirengikseni. Tahdotko häntä nähdä?

Kukko astui nyt sisään ja kuiskasi emännällensä pari sanaa, joita Kukonpoika turhaan koetti kuunnella. Ursula rouva punastui huomattavasti ja kuiskasi jotain vastaukseksi, jonka jälkeen vakooja läksi pois.

— Jos lupaat, ettet käy liian kopeaksi ja nenäkkääksi, — sanoi hän, — niin minä ehkä voisin pestata sinulle tallirengin. Mene, vie hänet huoneesesi, niin minä ilmoitan sitten, milloin minulla on aikaa jutella hänen kanssansa palveluksesta.

Kukonpoika hypähti ilosta, suuteli Ursula rouvan kättä, niinkuin häntä oli opetettu tekemään juhlallisissa tilaisuuksissa ja hyppäsi yhdellä jalalla ulos huoneesta, eikä enää muistanutkaan keltaista kiveä, joka niin suuresti oli huvittanut häntä hänen tullessansa.

Ljungarsin rouva käveli edestakaisin lattialla ja hänen mustista silmistänsä loisti pelonsekaista, salaista voitonriemua. — Siksi, — mutisi hän, — siksi siis loistosi himmeni, hyvä liittolaiseni! Mutta älä pelkää, voitto on meidän, hän tulee vapaaehtoisesti meidän käsiimme ja tästä päivästä alkain ei meillä ole syytä vapista!

Sillä välin oli ritari Esbjörn vaan vaivoin saanut melun asettumaan pihalla, ja koska ritari tahtoi olla oikeudenmukainen tuomari, päättyi käsikahakka siten, että kolme tanskalaista ja yhdeksän suomalaista sai jouluaattona ylimääräiseksi kestitykseksi kolmekymmentä paria raippoja kukin. Välttääkseen sellaisten huvitusten uudistumista, suljettiin puolet Ljungarsin sotilaista erityiseen linnankylkirakennukseen ja toiset lähetettiin vahtiin; sitä vastoin vastatulleita, joista suurin osa oli saksalaisia palkkasotureita, kestitettiin juhlan kunniaksi kinkulla ja oluella.

Hillitsemätön ilo vallitsi tässä osassa linnaa, jossa suomalaista olutta juotiin vuoroin Kristian kuninkaan, ja vuoroin hänen mahtavan lankonsa, keisari Kaarlo V:nnen onneksi. Linnan toisella puolella naispuoliset palveliat sulkivat levottomina ovensa peläten tunkeilevia vieraita. Ja linnan saliin katettiin hienompi pöytä, jonka päässä Ursula rouva ja ritari Esbjörn istuivat; heidän ympärillensä asettui kolme tai neljä tanskalaista alapäällikköä sekä linnan nykyinen vouti Veit Holtzbauer, joka oli liiviläinen samoin kuin hänen edeltäjänsä Malkokin.

Ursula rouvan takana seisoi hänen hovipoikansa, joka oli saanut toimeksensa ojentaa hänelle pyyhintä, kun palveliat tarjoilivat vadeista. Palkaksi siitä sai hovipoika useinkin makupaloja, joita hänen emäntänsä ojensi hänelle terävän veitsensä päästä. Haarukka ei ollut käytännössä: lusikat olivat hopeiset, samoin vadit ja lautasetkin pöydän yläpäässä, mutta alapäässä oli tina-astioita ja palvelioilla ruukkuja.

Sen vanhan yleisesti Suomessa käytännössä olleen tavan, että isäntäväki ja palveliat aterioitsivat, etenkin juhlatilaisuuksissa, saman pöydän ääressä, oli Ursula rouva poistanut linnastansa, ja varsinkaan tänä jouluaattona ei se lainkaan olisi käynyt laatuun. Ei mikään noista iloisista joululeikeistä, jotka olivat yleiset koko maassa, tullut kysymykseenkään Ljungarsin linnassa. Ainoastaan tuo alkuansa saksalainen tapa panna papu puuroon ei saanut puuttua, sillä sen arveltiin ennustavan tavatonta onnea sille, jonka lautaselle se joutui. Siksi Kukonpoika seurasi silmät selällään vieraitten liikkeitä nähdäksensä, kenenkä osalle papu tulisi ja kellä siis olisi syytä odottaa kaikkea mahdollista onnea.

— Pyhä Olavi, — huokasi pikku puuronsyöjä, niinkuin hän oli kuullut toistenkin sanovan, kun he jotakin hyvin kernaasti halusivat, — anna pavun tulla minun osalleni ja anna Nikku tallirengikseni, niin minä lahjoitan sinulle minun vanhan piiskani, jota minä en enää tarvitse, ja jos sinä olet vihoissasi pyhälle Priitalle, niin minä napsahutan hänen nenänsä poikki kirkonovella, niin pian kuin pääsen sinne.

Jos jokin olisi voinut hellyttää pyhän Olavin kovaa sydäntä, niin olisi pikku Kukonpojan hurskaan rukouksen pitänyt se tehdä. Mutta ikävä kyllä ei pyhimys tällä kertaa osottanut sääliväisyyttä, vaikka poika lupasi kostaa niin pelottavalle kilpailialle kuin itse pyhälle Priitalle, sillä kun kaikki vadit oli tarjottu ympäri pöytää, huomattiin että onnenpapu ei ollut joutunut kenellekään vähemmälle kuin pöydän päässä istuvalle, Ursula rouvalle itselleen.

12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa.

Ilta-ateria alkoi kello kuudelta ja päättyi seitsemältä. Talonpojan tuvassa alkoivat samaan aikaan joululeikit ja melua ja naurua kesti aina myöhään iltaan saakka. Mutta Ljungarsin synkässä linnassa ei ollut jouluiloa muualla kuin Kukonpojan tempuissa ja pilanteossa kartanonväen kanssa. Puoleksi päihtyneet sotamiehet huvittelivat itseään alisalissa tunnetulla joulunuijalla, joka leikki kävi siten, että nuija ripustettiin nuorasta kattoon ja läsnäolevat kävivät vuoroin pitkäkseen lattialle ja koettivat toisella kädellänsä pyörittää nuijaa tasaisesti ympäri, samassa kuin he kokivat juoda haarikasta olutta läikyttämättä siitä pisaraakaan maahan. Birger oli seisonut kauan aikaa linnanpihalla kaihomielin. Hän ajatteli ensimäistä lapsuuttansa, jolloin hänen äitinsä vielä eli ja niitä iloisia joulujuhlia, joita silloin Ljungarsissa vietettiin. Hän muisti leikkejä, joulukynttilöitä, joulupukkia, jota ei koskaan puuttunut, olkia ja äärettömän suurta kakkua, joka asetettiin keskelle pöytää ihailtavaksi ja jota sanottiin joulukarjuksi. Hän yksin täällä nyt muisteli näitä iloisia tapoja. Ei karja eikä edes varpusetkaan saisi nyt, niin kuin ennen, osaa joulun ylellisyydestä. Kas vaan, — tuolla hiipii eräs vanha vaimo pelokkaana ja varovaisesti, ikäänkuin hänellä olisi jotain pahaa mielessä, pihan poikki. Birger tunsi hänet: se oli vanha raihnainen karjapiika, joka oli palvellut linnassa aina Cecilia rouvan ajoilta asti ja pidetty edelleen palveluksessa, sillä hän rakasti lehmiä ja emäntä oli huomannut, ettei kukaan muu saanut lehmiä niin runsaasti lypsämään. Mitä hänellä nyt oli kädessänsä ja miksi hän hiipi niin salaperäisesti navettaan?

Tuo hyvä vaimo ei saanut rauhaa, ennenkuin hän oli pannut kellokkaan sarviin seppeleen, jonka hän oli sitonut juhannusyönä yhdeksästä eri lajista kukkia. Kädessä hänellä oli puurokuppi: sen hän asetti haltiaa varten, sillä jos haltia ei saanut puuroa jouluyönä, niin ei tullut onnea seuraavana vuonna. — Niin, — ajatteli Birger, — äiti asetti aina jouluiltana meidän pöydällemme kipposen olutta enkeleille! Ei kukaan enää ajattele enkeleitä Ljungarsin linnassa.

Samassa kulki vanha palvelia aivan hänen ohitsensa näkemättä häntä pimeässä. Hänen uskollisuutensa liikutti Birgerin hellää sydäntä. Hän otti kultarahan taskustansa ja pudotti sen huomaamatta vaimon hameentaskuun. Jouluaamuna hän luulisi sitä tontun lahjaksi.

Tämä ajatus elähytti Birgerin alakuloista mieltä; samassa hän kuuli Kukonpojan huutavan häntä ja tämä vei hänet suojelian tavoin pieneen huoneesensa yläkerrokseen ja näytti hänelle varushuoneensa, jossa oli jos joitakin katkenneita ja ruostuneita vanhoja aseita, jotka poika oli koonnut linnan romukätköistä. — Mitä pidät miekastani? — kysyi hän.

Birger tunsi huoneen: se oli hänen oma entinen pieni kamarinsa. Hän tunsi myöskin ruosteisen leikkikalun: se oli hänen oma pieni miekkansa, jonka Bo herra oli antanut erään kuuluisan asesepän Tukholmassa valmistaa hänelle, kun hän oli kahdeksan vuoden vanha.

— Se on kaunis miekka, kun sen puhdistaa, — sanoi Birger ja rupesi hieromaan ruostetta pois.

— Eikö totta? — huudahti poika ihastuneena. — Miekan lape on silattu hopealla ja lähellä kahvaa on jotain kuvan tapaista.

— Se on Ljungarsin vaakuna.

— Luuletko niin? Mutta sen alla on viivoja; mitähän ne merkinnevät?

— Ne ovat kirjaimia ja ne merkitsevät nimeä: Birger.

Kukonpojan silmät suurenivat. — Osaatko sinä lukea? — kysyi hän salaamatta hämmästystänsä.

— Kyllä kai minä opin selittämään joitakuita viivoja, sinä aikana kun minä palvelin pyhää Priitaa Naantalissa, — vastasi Myllyrannan oppinut myllynrenki.

Poika kohotti olkapäitään niin kuin hän oli nähnyt aikaihmisten tekevän. — Kyllä näkyy että olet talonpoika, — sanoi hän halveksivasti, — ja kyllä minulle tulee vaikeaksi opettaa sinulle jotain kunnollista. Oletko koskaan kuullut, että paremmat ihmiset oppisivat lukemaan? Mutta minä koetan olla kärsivällinen, jos sinä hoidat hyvin toimesi. Puhdista nyt minun aseitani sill'aikaa kuin minä käyn ristiäitini luona.

Birger kiillotti iloisella mielellä entistä leikkimiekkaansa. Tämä pieni miekka oli ollut hänen ensimäinen ihastuksensa. Oi, aikoja sitte hän oli unohtanut sen, mutta kun hän nyt jälleen punnitsi sitä kädessänsä ja tarkasteli nimeänsä ja vaakunaansa miekan lappeessa, niin hänestä tuntui, kuin hän ei enää tahtoisi siitä luopua. Runoissa lauletaan joskus puhuvista miekoista. Tämä pieni hopealla silattu säilä näytti sanovan entiselle omistajallensa: — Miksi sinä et vaadi perintöäsi takaisin? Ota ainakin minut. — Ja hän piilotti pienen miekan takkinsa alle.

Sisään tuotiin leipää, juustoa ja olutta. Hetken perästä tuli Kukonpoikakin ja ilmoitti, että Ursula rouva tahtoi pukua uuden tallirengin kanssa hänen uudesta toimestansa.

Birger seurasi sykkivin sydämin, ja tuli samaan puoliympyrän-muotoiseen tornihuoneesen, jossa Taavi oli kerran nähnyt Ljungarsin mustan rouvan tutkivan tähtiä. Huone oli entisellään, Birger tunsi sen aivan hyvin, Kulmaikkuna jossa oli suuri kaukoputki, musta uudin, madonnankuva seinällä, tähtikarttapallo hopeisine telineineen ja kummalliset pergamenttikääröt osottivat, että Ljungarsin oppinut ja tähtitietoinen rouva yhä edelleen tutki samoja salaisia tieteitä, jotka olivat levittäneet hänestä sen yleisen huhun, että hän osasi noitua ja oli liitossa paholaisen kanssa. Birgerin astuessa huoneesen oli hän epäilemättä juuri neuvotellut tähtien kanssa ja saanut tyydyttäviä merkkejä, sillä hänen huulillansa oli hymy, jota hän tuskin koetti salata.

— Mene tiehesi! — sanoi hän Kukonpojalle.

— Enkö minä saa olla läsnä, kun ristiäiti pestaa minulle tallirengin? — kysyi poika pahoillansa.

— Et, — sanoi Ursula rouva. — Sinun on aika panna maata.

Poika meni ja heitti pitkän, tyytymättömän ja epäilevän katseen ankaraan emäntäänsä. Ursula rouva jäi yksin poikapuolensa kanssa.

Nuorukainen koetti rohkaista mielensä, sillä hän aavisti, että valepuku ei voisi pettää hänen viekasta äitipuoltansa. Hän odotti myrskyävää kohtausta, mutta samapa se; hän toivoi suoraa peliä.

Ursula rouva katseli häntä hetken aikaa ääneti ja hänen kasvoissansa kuvastui kysyväinen, melkeinpä ilveilevä ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut ensin tutkia, olisiko entisestä pojasta tullut mies, jota hänellä olisi ollut syytä pelätä, vai lukenut teini, jota hän saattoi pilkata.

Sitten hän sanoi hyvin ystävällisesti: — Birger Bonpoika, tervetuloa
Ljungarsiin!

Hän ei ollut siis erehtynyt: Ursula rouva tiesi kaikki.

— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, — vastasi Birger käyden istumaan.

— Minun jalosukuinen poikani suonee kai anteeksi, ettei häntä ole otettu vastaan halpaan linnaamme kaikella sillä kunnioituksella ja kunnianosotuksella, johon hänellä olisi ollut täysi oikeus ja jota minä en olisi jättänyt tekemättä, jos minulla olisi ollut aavistusta rakkaasta käynnistänne. Minä huomaan, että hän jonkun erehdyksen kautta on vaihtanut itselleen myllärin takin ja minulle sanottiin, että hän omassa persoonassansa on suvainnut tuoda meidän hevosillemme rehua.

— Hyvä rouva, — vastasi Birger, jota Ursula rouvan pilkkaava ääni ärsytti, — minä olen tullut tänne, koska toiset asiat vaativat minua teidän naapuristoonne ja koska minä mielelläni tahdoin nähdä isieni linnaa. Minä olen tullut tänne tässä puvussa ja tällä tavalla, koska tahdoin säästää teiltä vastaanottoa, joka ehkä olisi tuntunut teiltä vastukselliselta. Te olette ennättänyt minun edelleni, ja minä olen kiitollinen, jos sallitte minun levätä yhden yön tämän katon alla.

— Joka oikeudenmukaisesti on sinun omasi? Etkö sinä sitä tarkoittanut?

— Se on kaikkien isieni perillisten oma ja minä kunnioitan hänen muistoansa siksi paljon, etten koskaan voi katsoa hänen leskeänsä vieraaksi hänen linnassansa.

— Hyvin sanottu Rauman luostarikoulussa opituksi! Mutta annas kun katselen sinua, poikani, siitä on pitkä aika, kun näimme toisemme. Niin, rupeatpa todellakin jo saamaan haivenia leukaasi. Sitä enemmän vaivaa sinulla on siitä, kun saat jokaista messunlukua varten ajaa partasi. Mitä? Eikö sinun tukkasi olekkaan vielä ajettu? Mutta onhan minulle kerrottu, että sinä olet piispan lempilapsi; eikö sinun tule olla kaikessa arvoisien esimiestesi kaltainen? Ajettu päälaki on pyhimysten sädekehän vertauskuva, ja sinä, rakas Birgerini, olit jo lapsuudestasi saakka määrätty pyhimykseksi.

— En tiedä, hyvä rouva, miksi olen määrätty, mutta en ainakaan teidän pilkkanne esineeksi. Minä pyydän teitä muistamaan, että se veri, joka minun suonissani virtaa, ei ole tunnettu jäiseksi.

— Niin, se on totta, sinun äitisi, Cecilia rouva, kuuluu olleen mm laupias kuin lammas. Siinä teet oikein kun tahdot olla hänen kaltaisensa. Maailma on paha ja hullutuksia täynnä. Onnellinen hän, joka luostarin hiljaisessa rauhassa ja kirkkoherrakunnan tyyneessä valkamassa voi säilyttää nahkansa naarmuitta ja omantuntonsa nuhteitta! Mutta sanehan, mitä hyvälle piispalle nykyään kuuluu? Onko totta, että hän sauvoineen hiippoineen on vannoutunut Kristian kuninkaan ja tanskalaisten liittoon?

— Sitä en minä tiedä.

— Sanotaan, — niin, sanotaan niin ihmeen paljon! — että piispa on luvannut kuninkaalle viekotella herrat paulaan pelastaaksensa oman nahkansa. Hän kuuluu lähettäneen kirjeitä pitkin maata erään nuoren pojan mukana ja sanotaan hänen edeltäpäin suostuneen ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa Turussa, että hän näissä kirjeissä kehottaisi herroja julkeaan kapinaan saadakseen heidät siten paulaan.

— Se on halpamaista valhetta. Arvid piispa ei ole petturi.

— Oh, kuinka sinä voit sen tietää? Ehkäpä sinä tiedät, mitä kirjeetkin sisältävät?

— En, hyvä rouva.

— Kyllä kai se niin on, sillä ritari Esbjörn Svarte sanoi tavanneensa piispan lähettilään Kokemäen kartanossa ja päättäneen hänen kanssansa pettää Flemingiä, saadakseen niin pian kuin mahdollista Flemingin pään.

— Sen Esbjörn valehtelee kuin kunniaton konna!

— Vai niin? Kuinka sinä sen tiedät? Kuuleppas Birger, — ja Ursula rouva muuttui nyt sekä sydämelliseksi että helläksi — sinä koetat turhaan pettää minua, sillä minä luen tähdistä ja sentähden minä tiedän kaikki; niin, usko minua, minä tunnen sinun sisimmät ajatuksesi. Sinä olet piispan lähettiläs: sinä luulet varoittavasi herroja, etkä aavista, että sinä syökset näiden petollisten kirjeitten kautta meidän maamme parhaat miehet varmaan perikatoon. Mutta minä tahdon sinun parastasi, — minä rakastin sinun isääsi, kuinka minä en rakastaisi hänen lapsiansa! Minä en tahtoisi sinusta sanottavan, että olet tuottanut onnettomuutta maallesi. Sinä aiot lähteä täältä Laukkoon, ja viet kirjeen piispan sukulaiselle, Juhana Kurjelle. Anna tuo kirje minulle, niin minä voin näyttää sinulle toteen, että se on yhtä petollinen kuin ne toisetkin.

— Mutta te erehdytte, — sammalsi nuorukainen punastuen; samassa hänen mielensä täyttyi epäilyksellä ja levottomuudella, kun hän muisti piispan pitkää, epäilystä herättävää keskustelua ritari Wulf von Grewensdorpin kanssa.

— Minä en olisi uskonut, — huokasi Ursula rouva katsoen hellästi moittien häneen, — että nuo kavalat papit olisivat jo niin varhain turmelleet Birgerin tahrattoman sielun! Koko sukusi on taistellut kirkon vehkeitä vastaan, ja sinä kehtaat ajaa tämän kirkon asioita! Piispan viekkaan kavaluuden tähden sinä tahdot pettää maasi ja valehdella isäsi leskelle?

— No hyvä, kirje minulla on; mutta älkää pyytäkö, minä en voi sitä teille näyttää.

— Sinun, meidän kaikkien onnen tähden, Birger, rakas poikani, anna tuo kirje minulle, todelliselle ystävällesi, toiselle äidillesi!

Ursula rouva pyysi niin sydämellisesti, hän kiinnitti suuret, mustat silmänsä nuorukaiseen ja katseli häneen niin hellästi ja rukoilevasti, että Birger tunsi päätöksensä horjuvan ja vaivoin hän sai sanotuksi:

— Minä olen luvannut, ja lupaus on pyhä.

— Mutta, — jatkoi kaunis, rukoileva rouva kahta kiihkeämmin, — onko mitään pyhempää kuin äidin rukous ja isänmaan onni? Tiedä, minä olen tutkinut kohtaloasi tähdistä ja ne ennustavat että sinä voit joko pelastaa maasi tai tuottaa sille ja itsellesi perikadon!

Birgerin silmiä huimasi; hän tunsi olevansa enemmän huumautunut, hurmaantunut ja soaistu kuin vakautunut. Hän pisti kätensä poveensa, jossa hän säilytti kirjeitä ihopaitaan ommeltuina… Silloin hänen katseensa kiintyi neulaan, joka loisteli niin ihmeellisissä vivahduksissa Ursula rouvan rinnassa aivan hänen läheisyydessään… Hän muisti kauhulla myllärin vaimon varoituksen, rohkaisi mielensä, tempasi neulan samettiröijystä ja heitti sen kauas pois lattialle, ja keltainen kivi se vielä pudotessaankin kimalteli niin ihmeellisesti. — Tuossa, — huudahti hän harmistuneena, — tuossa on lemmon lentäväsi, musta noita-akka, ja nyt sinulla ei enää ole voimaa noitua minua ja vietellä minua pettämään herraani!

Ikäänkuin toteuttaakseen hänen sanojansa vääntyivät kauniin linnanrouvan kasvot äkkiä ja ilmaisivat hirveää vihaa ja raivoa. Hän peräytyi useita askelia, hänen äsken niin hellät silmänsä muuttuivat äkkiä hirveän synkiksi ja onnettomuutta uhkaaviksi ja vastauksen asemesta hän kiivaasti jalallaan polki lattiaa. Se osa huonetta, jossa Birger seisoi, vajosi äkkiä hänen jalkojensa alta ja ennenkuin hän ehti tehdä vastarintaa tai koettaa paeta, hän painui nopeasti alas pimeään, tuntemattomaan syvyyteen. Korkealla päänsä yläpuolella hän vielä näki heikon valonsäteen ja kuuli Ursula rouvan pilkkaavalla äänellä kuiskaavan: — Nuku, Birger Bonpoika, Ljungarsin herra, nuku isiesi linnassa! Tänä yönä saat vierailla mustan noita-akan luona.

Ääni vaikeni, valo katosi, kaikkialla oli pilkkosen pimeää.

13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd.

Veren ja kauhistuksen vuonna 1520, kun isänmaa seisoi surevana leskenä Sten Sture nuoremman haudan partaalla, kun valtion ohjaton alus ajelehti haaksirikkoisena tuuli-ajolla ja ylt'ympäri ei näkynyt muuta pelastusta vierasta hirmuvaltaa vastaan kuin häpeällinen alistuminen tai kunniakas kuolema, — silloin ilmestyi kaksi miestä, jotka ryhtyivät ajattelemaan ja toimimaan toinen Suomen, toinen Ruotsin ja samalla myös Suomen puolesta. Nämät miehet olivat Turun piispa Arvid Kurki ja Linköpingin electus Hemming Gadd. [Häntä nimitettiin nimellä electus eli valittu sentähden, ettei hän ollut saanut paavin vahvistusta Linköpingin piispanvirkaan.]

Molemmat he olivat rohkeita, sukkelia, älykkäitä miehiä, jotka selvästi tajusivat aikansa tilan ja molemmat he kohosivat kuin kaksi kirkasta iltatähteä pohjoismaiden katolisen aikakauden taivaanrannalle, juuri silloin kuin katolisuuden aurinko laski veripunaisiin pilviin. Molemmat he valtioviisaasti notkistautuivat vaaran hetkenä rajuilman lähetessä, ja molemmat myrsky lopulta pyyhkäisi pois maan päältä. Mutta he kumartelivat eri tavalla: toinen kohotti heti taas päänsä pystyyn, mutta toinen koki saavuttaa päämaalinsa tomussa matelemalla, ja sentähden, kun he kumpikin kaatuivat, kaatui toinen siinä, mihin hän oli kohonnut pystyssä seisomaan, mutta toinen jäi makaamaan, siihen missä hän makasi.

Kun Hemming Gadd, kaunopuheisuutensa voimalla, joka niin usein oli voittanut Rooman paavit ja kardinaalit, syyskuun alussa oli houkutellut Tukholman ja Kristiina Gyllenstjernan antautumaan, niin Kristian kuningas lähetti hänet sotajoukolla todennäköisesti jo kesällä valloitettuun Suomeen, jotta hän sielläkin "toteuttaisi unionin". Hän oli silloin kahdeksankymmenen vuoden vanha, mutta ei koskaan viisikolmatta-vuotias nuorukainen ole väsymättömämmällä innolla voittanut kaikkia vastuksia itsensä ja lemmittynsä väliltä, kuin tämä vanhus tuskin kahta kuukautta pitemmässä ajassa käänsi kaikki, mitä hänen tiellensä sattui, Kristian kuninkaan ja tanskalaisen vallan eduksi. Hänen nerollansa oli enää vain lyhyt loistoaika jäljellä, hänen täytyi käyttää aikaa hyväksensä ja hän kulki ristin rastin etelä-Suomen tänä syksynä. Marraskuun 10 p:nä, kaksi päivää Tukholman verilöylyn, jälkeen, hän Viipurin raastuvassa vahvisti kaupungin erioikeudet ja kuukautta myöhemmin hän oli taas länsi-Suomessa, aavistamatta että hän sieltä löytäisi hautansa.

Eräänä päivänä, kertoo kertomuksemme, tuli Kuusistoon Arvid piispan luo vastenmielinen vieras. Tohtori Hemming, joka oli puhunut kumoon koko Suomen, koetti nyt kaunopuheisuudellaan vihdoin voittaa viimeisenkin varustuksen. Mutta hän kohtasikin mestarinsa.

Kun näki nämä molemmat merkilliset miehet, — Suomen kirkon korkeakasvuisen, voimakkaan, ritarillisen, mutta viisaan ja varovaisen ruhtinaan ja ylipaimenen tuon pienen, hopeahapsisen, kahdeksankymmen-vuotiaan luopion rinnalla, jonka silmät liikkuivat vilkkaasti päässä, jolla oli lipeä kieli suussa, ja joka korkeasta iästänsä huolimatta oli vielä vilkas liikkeiltänsä — kun näki heidän seisovan silmä silmää vasten ja tuovan esiin kaiken kaunopuheisuutensa, kaiken valtioviisautensa, niin ilmeni heidän olennoissansa pappisvaltainen korkeus, joka Jumalan korkeimmassa nimessä vallitsi maailmaa hänen valtionhoitajanansa, ja samalla kertaa yhtäsuuri pappisvaltainen viekkaus, joka myöskin Jumalan nimessä hiipi uskonkappaleena kristilliseen uskoon, poltti kansanraamatun, sitoi omattunnot ja nimitti itseänsä kerskaillen servus servorum Dei, Jumalan palveliain palveliaksi. Pappisvalta, jonka tunnuskuvana oli hiippa, sauva ja purppurakaapu — se oli Arvid piispa; pappisvalta mustassa tohtorinkaavussa, jesuiittojen edeltäjä, joka kumaraselkäisenä väijyi neuvoskamarissa maailmanvaltaa — sen edustaja oli Hemming Gadd. Nämät molemmat katolisen kirkon maallisen vallan pääainekset seisoivat nyt vastatusten vihamielisinä täällä pohjoisessa. Jos ne olisivat yhtyneet, niin ne ehkä olisivat hetkeksi voineet pidättää ajan pyörivää ratasta, mutta erillänsä niiden täytyi molempien ruhjoutua sen vauhdista.

— Mitä, viisas ja korkea-arvoinen veljeni? — sanoi oppinut tohtori, uudistaen vieläkin kerran ne todisteet, joilla hän turhaan oli koettanut järkähyttää piispan varovaista kieltoa. — Epäilyttääkö teitä vieläkin isänmaamme pelastus? Tahdotteko yhä edelleenkin sen heittää hillittömän aatelin ilkivallan ja vallanhimon alaiseksi? Te, joka itse kuulutte synnyltänne tähän aateliin, vaikka viisautenne ja isänmaanrakkautenne kautta olette kohonnut sitä paljon korkeammalle, ettekö te pelkää sitä syytöstä, että olisitte uhrannut kansan onnen säätyetujen- ja puolue-ennakkoluulojen tähden? Teitä syytetään, korkea-arvoinen veli, — ja Jumala tietää, mitä vääryyttä teille tehdään, — siitä, että te itse olette tahtonut sortaa Suomea ja erottaa sen Ruotsin valtakunnasta.

— Minun tietääkseni, — vastasi piispa hymyillen, — on ollut aina edullisempaa Suomelle, kun sitä on Turusta hallittu kuin Kööpenhaminasta. Mutta arvokas veljeni unohtaa, että olen tehnyt uskollisuudenvalan Kristian kuninkaalle. Mitä vaaditaan sen lisäksi? Tahdotaanko, että minä antaisin laulaa tedeum'ia Turun tuomiokirkossa sen johdosta, mitä Tukholmassa on tapahtunut? Vai tahdotaanko, että minä rupeaisin tanskalaisten sotamiesten päälliköksi Turun linnaan? Vestigia terrent. [Jäljet kauhistuttavat.] Meidän armollisella kuninkaallamme on todellakin omituinen tapa palkita uskollisia linnanpäälliköitään. Vastikään sain todistuksen siitä. Åke Yrjänänpoika Tott mestattiin Hämeenlinnassa marraskuun 27 päivänä. Tahdotaanko ehkä, että minä laskisin sauvan kädestäni ja tarttuisin mestauskirveesen?

— Ei mitään senkaltaista, — vastasi tohtori. — Tiedättehän, korkea-arvoinen veljeni, varsin hyvin, että maallisella vallalla on kerettiläisensä, samoin kuin kirkollakin. Kirkko polttaa heidät, kuningas mestauttaa heidät, ja kun rikkaruoho on kitketty, niin vehnä rehottaa. Aatelisten valta on masentunut. Meillä on nyt ainoastaan kuningas ja kansa. Talonpojat ovat oppineet puhumaan.

— Minä tiedän, että arvoisa veli on suonut heille sananvuoron. Ehkäpä uusi Engelbrekt antaa heille miekan.

— Kristian kuningas on, sanotaan, talonpoikaiskuningas. Minä sanon: se tekee hänet kirkon suojeliaksi.

— Epäilemättä. Todisteena siitä ovat ne piispat, jotka äsken kumarsivat hänen armollensa niin syvään, että he unohtivat päänsä Tukholman suurtorille.

— Kuunnelkaa minua loppuun asti, ja teidän viisautenne, vaikka se sekottaakin koiruohoa hunajaan, on myöntävä, että olen oikeassa. Meidän armollisella herrallamme ei ole kapinallista aatelistoa valtakunnassansa, eikä hän semmoista tahdo uudelleen saada; sentähden on hänen sitä vaikeampi olla vailla kirkon kannatusta. Kansa se on nykyään kirkko, sillä sen, minkä kirkko tahtoo, tahtoo kansakin. Kuningas hallitsee, mutta kirkko johtaa.

— Kirkko on Jumalan armosta, eikä kuninkaitten tai herrojen suosiosta, sen tiennee arvokas veljeni itse! — vastasi Arvid piispa ylevästi. Paavin vahvistama, laillinen kirkkoruhtinas siinä puhui valtionhoitajan nimittämälle, mutta paavin pannaan panemalle Linköpingin electus'elle.

Tohtori Hemming puri huultansa. — Älkäämme kiistelkö opinkappaleista, — vastasi hän. — Minä tarjoan teille kuninkaani ja herrani puolesta rajoittamatonta hengellistä valtaa, jota ei edes paavi voi teiltä pois ottaa, ja maallista maaherruutta. Minä lasken Suomen teidän jalkojenne juureen; teillä on sen omantunnon avain; minä tarjoan teille sen maallisen vallan avainta. Tukholma on etäällä ja teidän edeltäjänne ovat käyttäneet sitä hyväksensä. Mutta Kööpenhamina on vieläkin kauempana ja siitä teillä on oleva vieläkin enemmän hyötyä, kuin edeltäjillänne. Minä kysyn siis teiltä: tahdotteko te, tosin ei nimeltä, mutta itse asiassa, tulla Suomen kuninkaaksi?

— Ja mitä ehtoja minulta vaaditaan tästä kunniasta…?

— Se ehto vaaditaan teiltä, että te käytätte side- ja päästönavainta Kristian kuninkaan eduksi; että te käännätte kansan mielen hänen puoleensa ja vieroitatte sen hänen vihollisistansa kaikilla niillä keinoilla, jotka teillä on vallassanne ja turvaatte kaikiksi ajoiksi Kalmarinliiton Suomessa.

— Eikö mitään muuta?

— Se riittää.

— Kuulkaa sitte vastaukseni. Sanokaa armolliselle Kristian kuninkaalle, että hän arvostelee liian suureksi minun vähäistä vaikutusvoimaani. Minä olen vain Jumalan, enkä ruhtinaitten palvelia. Jos minulla on Suomen omantunnon avain, niin olkaa varma siitä, että minä lasken sen Hänen valtaistuimensa juureen, joka on minulle sen uskonut. Minä olen Suomen paimen; möisinkö minä laumani? Ja jos minä unohtaisin velvollisuuteni siihen määrään, että vaihtaisin laillisen valtani laittomaan, jota te minulle nyt tarjoatte, ja joka olisi selvää kapinaa Rooman pyhää isää vastaan, jos minä, Suomen kirkon laillinen maallinen päämies Jumalan, pyhän Henrikin ja pyhän isän nimessä, rupeaisin tänäpäivänä Kristian kuninkaan käskynhaltiaksi, niin millaisen takuun te voisitte antaa minulle, etten minä huomenna menetä päätäni samoin kuin Skaran Vincentius, Strengnäsin Mathias ja muut veritodistajat tänä kauhistuksen aikana? Kuka voi minulle sanoa, saatteko te, arvoisa veljeni, joka tänään laskette Suomen jalkojeni juureen, saatteko te itse huomenna hallita edes omaa harmaata päätänne?

Pieni valkotukkainen ukko nousi ylös ja sanoi haukankatse silmissänsä:

— Kuka voi sen meille sanoa? Ei ainakaan pergamentit, jotka valehtelevat, eikä liioin ruhtinaitten suosio, joka vaihtuu yhtä usein kuin uusi- ja loppukuu, vaan tuo taivaallinen kipinä meidän otsassamme, teidän ja minun, joka hallitsee asioitten kulkua ja pakottaa ruhtinaat oman etunsa tähden säästämään ja suojelemaan meitä. Me olemme aikakauden miehiä; se lepää meidän olkapäillämme, ikäänkuin kahden pylvään varassa, joista toinen on idässä ja toinen lännessä, eikä näitä pylväitä voi murtaa murskaksi ilman kaiken muun sortumatta niiden mukana. Te olette Suomen piispa, se on vähäpätöinen asia, sillä siinä toimessa on kaksikolmatta ollut ennen teitä. Mutta te olette vieläkin enemmän, te olette Suomen sielu ja omatunto; Suomi ajattelee teidän päällänne, tuntee teidän sydämellänne. Siksi teille sanotaan: ruvetkaa Suomen käsivarreksi! Mitä minun halpaan itseeni tulee, niin huhuillaan minusta, että olen jonkinlainen kuninkaantekiä.

Arvid piispa vastasi haukankatsetta kotkankatseella. — Sokaistu! — hän huudahti. — Ettekö käsitä, että tuuliaispään, joka käy maan yli, ensin täytyy kohdata korkeimpia vuorenhuippuja? Te olette antanut Ruotsille kaksi valtionhoitajaa ja yhden kuninkaan. Teidän kaunopuheisuutenne on koonnut sotajoukkoja, valloittanut linnoituksia ja pääkaupunkeja — niin, vieläpä taluttanut nuorasta kolmea paavia ja heidän kardinaalejaan. Te olette kahdesti pelastanut isänmaanne, mutta kolmannella kerralla te kaupittelette sitä ja myötte sen enimmän tarjoovalle. Ja te tunnette itsenne levolliseksi korkealla asemallanne, vaikka viha alhaalta pistelee kantapäihinne ja itsevaltiaan pelko ylhäältäpäin terottaa piilua päälakeanne kohti.

— Jos minä jätin valtakunnan unionille, — vastasi tohtori Hemmig kiivaasti, — niin tein sen kolmannen kerran pelastaakseni isänmaan, silloin kuin te ja kaikki muut epäröitte. Minä olen Ruotsin kansa, ja sentähden ei kenkään uskalla hiuskarvaakaan notkistaa minun päästäni. Varokaa, ylpeä piispa; tuollaisen puheen ja suomalaisen itsepintaisuutenne kautta te saatte notkistaa päänne ennenkuin minä!

— Se on totta, — vastasi Arvid piispa ylevän levollisena, — me seisomme kumpikin kurimuksen äyräällä, ja molemmat me varmaankin sinne putoamme, sillä teidän ylistämänne kuningas ei kärsi mitään valtaa, ei miekan eikä ajatuksen valtaa, rinnallansa. Mutta jos minä kaadun, niin minä kaadun yhdessä isänmaani kanssa ja sen eteen; se on hyvä seura, veljeni. Minä toivon että te voitte toivoa samaa itsellenne. Sillä jos te kaadutte, tohtori Hemming Gadd, niin ei kokonainen kunniakas ja uskollisuudelle pyhitetty elämä voi vapauttaa teitä jälkimaailman tuomiosta, ja te kaadutte kahteen kertaan: ajan ja historian tuomion edessä!

— Onko se teidän viimeinen sananne, korkea-arvoinen veli?

— Viimeinen sanani.

— Jääkää hyvästi. Käykäämme kumpikin kohtaloamme kohti; Ruotsi minun,
Suomi teidän seurassanne!

14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemming Gaddia.

Kolmantena adventtisunnuntaina joulukuun 16 p:nä aamumessun jälkeen tohtori Hemming istui Raaseporissa ja ajatteli innokkaasti, miten hän toteuttaisi suuret aikeensa unionin eduksi. Samassa hänelle ilmoitettiin hieno aatelisnainen, joka oli tullut sinne saadakseen puhutella tätä mahtavata herraa. Sisään astui kookas, mustapukuinen nainen, tavattoman kaunis ja kovin ylpeä. Se oli Ursula rouva, ritari Bo Knuutinpoika Ljungarsin leski. Korkea-arvoinen tohtori, joka oli enemmän seuramies kuin pappi, ei tuntenut minkäänlaista kauhua naisia kohtaan, mutta kiireellisten töittensä tähden hän päätti suorittaa käynnin niin nopeasti kuin mahdollista, sillä hän arveli saavansa kuulla uusia valituksia ajan rasituksista ja tanskalaisten kiskomisista. — Hyvä rouva, — sanoi hän, — millä minä voin teitä palvella?

— Minua vähäisen, mutta kuningasta ja Suomea suuresti, — vastasi
Ursula rouva rohkeasti.

Tohtori kävi tarkkaavaiseksi. — Puhukaa! - hän sanoi.

Ursula rouva rupesi kuvaamaan — eikä suinkaan kaikkein miedoimmilla väreillä — kaikkea sitä vainoa, mitä hänen tanskalaisen puolueen uskollisena palveliana oli täytynyt kärsiä, ja selitti sitten, että hänen suurella ponnistuksella on onnistunut hankkia tärkeitä papereita, jotka hän mielellänsä jättäisi tohtorin käytettäviksi. Palkkioksi hän pyysi saada tytärpuolensa Beatan luoksensa, jota hän sydämellisesti rakasti ja jonka Arvid piispa vääryydellä oli ryöstänyt hänen luotansa.

— Ei mikään ole kohtuullisempaa ja luonnollisempaa, — vastasi tohtori Hemming. — Puhukaa, hyvä rouva! Armollisen herramme ja kuninkaamme nimessä minä lupaan, että toivomuksenne tulee jo huomispäivänä täytetyksi.

— Aluksi, — jatkoi tuo viisas rouva, — jätän minä tässä teidän arvoisuudellenne luettelon kaikista niistä ritareista ja aatelismiehistä, jotka ovat vannoutuneet vastustamaan tanskalaista valtaa ja karkoittamaan sen Suomesta.

— Hyvä, rouva, hyvä! — ja tohtori silmäili paperia. — Eerikki Fleming; sen kyllä uskon; — Åke Tott; hän ei voi enää vahinkoa tehdä; — Henrik Steninpoika Renhufvud; vai hänkö myöskin? — Niilo Eskilinpoika Baner; mehän olimme vast'ikään yhdessä messua kuuntelemassa; — Juhana Kurki, se oli luultavaa; — Tönne Eerikinpoika Tott; mitä? Itse Raaseporin päällikkökö? Mutta oletteko varma siitä?

— Aivan varma, teidän arvoisuutenne.

— Te olette oikeassa, petos väijyy meitä joka puolelta niinkuin käärmeet. Mutta minä kaipaan tässä nimiä… vaikuttavia nimiä.

— Olkaa huoleti, teidän arvoisuutenne. Jos tästä paperista puuttuu salaliiton pää, niin on se vain sentähden, että minulla on varmoja todisteita piispan petollisuudesta.

— Tyttäreni, mitä sinä uskallat sanoa korkea-arvoisesta veljestäni, Turun piispasta! — huudahti tohtori Hemming hyvin näytellyllä hämmästyksellä.

— Minä sanon vain, että linnankellarit Kuusistossa ovat reunojaan myöten täynnä ruutia ja kaikenlaisia aseita, ja minun sanani voi todistaa todeksi eräs piispan oma palvelia, joka on ollut avullisena kätkemistyössä.

— Se on mahdotonta, uskomatonta! Kuinka voisi ajatella sellaista niin hurskaasta ja pyhästä miehestä! Ei, hyvä rouva, poispannut sotamiehet valehtelevat usein hirvittävästi herroistansa.

— Jos teidän arvoisuutenne lupaa suosiollisesti muistaa halpaa palveliatansa kuninkaan luona, niin minä voin antaa piispan omakätisen kirjallisen todisteen teidän käsiinne.

— Sepä olisi todellakin kauheata, niin, aivan odottamatonta! Mutta puhukaa, tyttäreni, antakaa minun käsiini valtakunnan turvan vuoksi tuo todiste, niin saatatte, niin totta kuin minulla on onni ja ilo nauttia kuninkaamme erityistä suosiota ja armoa, saatatte sellaisesta todisteesta vaatia loistavimman palkinnon kuninkaan omasta kädestä.

Ursula rouva ojensi pienen siron paperin, joka oli piispan omakätisesti kirjoittama. — Lukekaa! — sanoi hän.

Tohtori Hemming luki: "Jalosukuiselle ja kunnioitetulle Juhana Knuutinpojalle, rakkaalle sukulaiselleni Laukon kartanossa. Rakas veli, olkaa varoillanne, sillä pahat ajat ovat tulossa. Jumala on sallinut tuon väärän, valapattoisen ja jumalanpilkkaajan, Kristian kuninkaan harjoittaa kauheata hirmuvaltaisuutta ja vuodattaa viatonta verta Tukholmassa… Ja vähällä me itsekkin joudumme saman kohtelun alaiseksi…"

— Pyhän neitsyen nimessä! — huudahti Hemming voimatta salata iloansa, — tämä paperi on kreivikunnan arvoinen! Minun käy piispaa sääliksi; mutta sanokaa, kuinka te olette saanut tämän paperin käsiinne?

— Sen lähettilään kautta, jonka piispa on lähettänyt pitkin maata aateliskartanoihin. Minä olen sulkenut hänet Ljungarsin linnan kellareihin ja anastin kirjeen häneltä hänen nukkuessansa.

— Tyttäreni, te olette tehnyt niin suuren palveluksen valtakunnalle, että te ansaitsette ruhtinaallisen palkinnon. Kuningas on vast'ikään ottanut kapinallisen Sturen leskeltä hänen läänityksensä, Hämeen linnan ja läänin. Valitkaa puolisoksenne joku kuninkaan uskollisista päälliköistä Suomessa, niin Kristiina Gyllenstjernan rikas läänitys on teistä saava arvokkaan omistajan!

Ursula rouvan silmät säihkyivät. — Hartain haluni olisi, — sanoi hän, — että teidän suosionne kautta, korkea-arvoinen herra, saisin tilaisuuden persoonallisesti vakuuttaa kuninkaalle alamaiset mielipiteeni.

— Kuningas oleskelee vielä Ruotsissa, ja te seuraatte minua sinne. Vuodenaika on epäedullinen, tyttäreni, mutta kyllä meri jäätyy; silloin me lähdemme sinne. Minä haluan päästä pois täältä; Suomessa näkee niin pahoja unia. Ajatelkaahan, tänä yönä… Mutta unia kuin lumia; ei niitä maksa vaivaa ajatella.

— Suvaitsisitteko, teidän arvoisuutenne, kertoa minulle unenne? Minä olen hiukan harjoitellut unien selittämistä.

— Minä ymmärrän, te olette seurannut maan tapaa; täällä ei tosiaankaan tiedetä muusta kuin taikauskosta. Mutta olkoon menneeksi, minä uneksin että kuningas lähetti minulle hopeisen, jalokivillä koristetun kaulanauhan, jonka Viipurin maaherra, Rolf Matinpoika antoi minulle, hän joka saattoi minua tänne. Mitä te sellaisesta unesta arvelette?

— Teidän arvoisuutenne saapi epäilemättä pian vastaanottaa jonkun uuden, loistavan armonosotuksen, — vastasi Ursula rouva vältellen.

— Minä uskon sen. Varsinkin jos sen minulle ojentaa Rolf Matinpoika, ystäväni ja luotettavin mieheni, joka minun avullani on kohonnut yksinkertaisesta, sotilaasta nykyiseen kunniaansa. Uskollinen, rehellinen Rolfini, se sinua ilahduttaisi! Hyvä, hyvä, älkää välittäkö tällaisista turhista loruista; tiedättehän että vanhukset ovat puheliaita. Näyttääpä siltä kuin kova pakkanen olisi tulossa… Kas, pyhän Eerikin luitten kautta, linnanpihalle karahuttaa juuri ratsumies! Tunnen soturimerkin; hän on kuninkaan omia sanantuojia. Hänellä on varmaan jokin tärkeä sanoma tuotavana, sillä hevonen on vaahdossa ja höyryää niinkuin kattila.

— Katsokaa, teidän arvoisuutenne, uni toteutuu! Mutta minä en tahdo kauemmin teitä vaivata.

— Ei, jääkää, hyvä rouva! Te olette selittänyt uneni; teidän tulee myös olla todistajana sen toteutumisesta. Armolliset pyhimykset, aikoisikohan kuningas todellakin tuottaa minulle iloisen yllätyksen? Niin, se on mahdollista, se on luultavaa. Eikö hän saa minua kiittää Tukholman kaupungista ja Ruotsin kruunusta? Enkö minä ole vast'ikään ihmeteltävällä menestykselle alistanut koko Suomen hänen valtansa alle? Niin, niin, hän tietää, että minä pitelen hänen valtakuntansa avaimia käsissäni, ja hän on niin usein vakuuttanut minulle, ettei niin suuria palveluksia millään tavalla voi kylliksi palkita. Lempeä ja armollinen herrani! Mitä hän minulle aikonee? Ehkäpä Turun piispanistuimen? Vaan ei, se olisi liian halpa paikka Hemming Gaddille. Ehkäpä Upsalan arkkipiispanistuimen? Vaan ei, ei vielä voi Trollea päähän lyödä. Kardinaalinhattuako…? Miksikä ei kardinaalinhattua? Kristian kuningas voi paljon vaikuttaa lankoonsa keisari Kaarloon, ja mitä keisari pyytää, sitä ei Rooman pyhä isä uskalla kieltää. Kun kerran olen päässyt kardinaaliksi, niin seison jo paavinistuimen portailla… Ruotsi, joka minua nyt herjaa, on oleva onnellinen saadessaan sanoa itseään minun isänmaakseni. Minä kostan sille tekemällä sen onnelliseksi vastoin sen omaa tahtoa; minä panen perustuksen uudelle aikakaudelle, jonka tunnusmerkkinä on vapaa kansa voimakkaan kuningasvallan alla. Mutta te, kirkon armolliset ruhtinaat, te joiden ivanaurun esineenä niin usein on ollut halpa electus, kun hän vaati teitä esiin leimahtelevalla puheellansa, te saatte ehkä vielä kerran suudella hänen purppurakaapunsa lievettä, ja sen pannakirouksen, jonka te uskalsitte singahduttaa minua vastaan silloin kuin minut työnnettiin Linköpingin kurjalta piispanistuimelta, sen pannan minä singahdutan seitsenkertaisesti teille takaisin. Kun kerran olen kirkon ja kristikunnan herrana, luon uutta onnea maailmaan ja annan historialle uuden käänteen…

Ja tuo pieni, hopeahapsinen vanhus, joka kahdeksankymmenen vuotiaana oli uudelleen tullut lapseksi, mutta joka kuitenkin oli säilyttänyt neronsa, uhkarohkeutensa ja korkealle tähtäävän kunnianhimonsa, näytti näin puhuessaan kohoavan jättiläiseksi, muuttuvan nuorukaiseksi! Hänen soinnuton äänensä muuttui heleäksi, hänen kellahtaneet poskensa saivat nuoruuden punan, hänen katseessaan ilmeni ylpeää innostusta; — ei koskaan tuo kuuluisa ja maailmanviisas Hemming Gadd ollut nuoruutensa ja kunniansa voimakkaimpina päivinä puhunut tulisemmin, ei hurmannut kuulijataan suuremmalla nerolla, eikä silmäillyt tulevaisuuteen purppurahohteisemman valon läpi kuin…

Silloin astui Rolf Matinpoika sotamiesten seurassa huoneesen, ja huusi tuimalla äänellä:

— Tuossa on petturi! Ottakaa hänet kiinni kuninkaan nimessä!

— Kenet? Minutko? — sanoi vanhus enemmän kummastuneena kuin säikähtäneenä. Hän ei ehtinyt sanoa muuta, niin sotamiehet jo tarttuivat lujasti kiinni hänen olkapäihinsä ja laahasivat hänet mukanansa.

— Katalat, uskallatteko te käydä käsin kuninkaan valtuusmieheen Suomessa? — huudahti tohtori Hemming arvokkaasti. — Ettekö tiedä, että minä yhdellä sanalla voin saattaa päänne vaaraan? Ja oletteko te niin hävyttömät, että tällaisessa ilkiteossa vetoatte kuninkaan nimeen?

— Mitä hän lörpöttelee, tuo vanha narri? — ärjäsi Rolf Matinpoika kärsimättömästi. — Katsos tässä, lue! Jos olet tohtori, niin kai osaat lukea kuninkaan kirjeen. — Ja hän piteli vankinsa edessä kirjettä, joka oli kuninkaan omakätisesti allekirjoittama ja jossa oli käsky Viipurin maaherralle heti vangita ja mestata tohtori Hemming Gadd.

Nyt vasta selvisi totuus koko hirvittävässä todellisuudessansa Kristian kuninkaan onnettomalle, sokaistulle puhemiehelle. — Voi minua, — huudahti hän, — voi sitä päivää, jolloin minä opin kirjaa lukemaan, lukemaan kuninkaan allekirjoitusta! Voi niitä ruhtinaita, jotka varastavat kruunuja! Voi niitä kansoja, jotka sallivat ne ryöstää itseltänsä! Voi niitä hulluja, jotka odottavat kiitosta kuninkaanpalveluksista ja unohtavat, että kuluneet työkalut heitetään tuleen! Voi maatani, jonka olen laskenut mestaajan käsiin! Ja voi minua, seitsenkertaisesti onnetonta, joka kylvin tuulta ja niitän myrskyä, minua mieletöntä hupsua, joka ryömin hautaani, silloin kuin luulin kohoavani kunnian kukkuloille ja jonka pitkä kunniakas elämä isänmaan hyväksi loppuu kurjaan kuoloon muukalaisten palkassa.

Onneton vanhus jatkoi valituksiaan, kunnes hän kuulustelutta ja tuomiotta vietiin mestauspaikalle Raaseporin muurien ulkopuolelle. Siellä hänessä heräsi toinen huoli. — Rippi-isä! — huusi hän. — Antakaa minulle rippi-isä! Minä olen tehnyt syntiä pyhää roomalaista kirkkoa vastaan! Minulla on ollut kirkon palvelian nimi, mutta sydämessäni ovat asuneet kaiken maailman halut!

— Ripitä itsesi minulle, vanha hupsu, mutta tee se nopeasti, sillä minulla on kiire, minä en aio sinun tähtesi antaa hirvenpaistini jäähtyä päivälliseksi! — vastasi Rolf Matinpoika, joka oli oppinut mestariltansa olemaan harras kuninkaan palveluksessa.

— Sinä, sinä, sinä, ystäväni, poikani! — huudahti epätoivoinen vanhus. — Sinä, jonka minä loin tyhjästä, sinuun minä luulin voivani luottaa, vaikkapa koko maailma minut hylkäisi, ja nyt sinä olet pyövelini ja pilkkaat hyväntekiääsi hänen viime hetkenänsä! Mitta on täysi, minä olen valmis… Jää hyvästi, maani! Älä minua vihaa, surkuttele kohtaloani! Minun vereni tulkoon Kristian kuninkaan pään päälle ja tahratkoon yhdessä monen muun veren kanssa ainaiseksi Kristian kuninkaan nimeä. Jää hyvästi, jää hyvästi, Kuningas Kristian Tyranni!

Heti sen jälkeen katkaisi kirves tohtori Hemmingin valkoisen pään, ja yhdessä hänen kanssansa samalla hetkellä ja paikalla mestattiin Niilo Eskilinpoika Baner. Historioitsia Tegel kertoo, että Kristian kuninkaalla ja hänen kätyreillänsä oli niin kova kiire työssänsä, ettei heillä ollut aikaa hankkia mestauskirvestä, vaan että kuuluisan ja aikanansa niin suuresti ihaillun Hemming Gaddin henki sammui tavallisen salvukirveen iskusta.

Mutta Ursula rouva palasi kauhistuksissaan takaisin linnaansa.

15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa.

Useita viikkoja oli kulunut. Birger Bonpoika Ljungars istui vangittuna ja suruissansa kellariholvissa isänsä linnan alla. Oli kylmä talvi; useimmat Kokemäenjoen kosket jäätyivät. Vangilla ei ollut tulisijaa ja vuoteena hänellä oli karhea matto, joka oli oljille levitetty. Mutta ei hänen sittenkään ollut kylmä. Joka päivä hän sai kovan leipäkakun, joka oli suolaveteen kastettu, mutta ei pisaraakaan vettä juodaksensa. Mutta ei hänellä sittenkään ollut jano eikä nälkä.

Suosiollinen lukija, joka on tavannut niin paljon selittämättömiä, melkeinpä yliluonnollisia tapahtumia tässä kertomuksessa, ehkäpä ei pidä tätä seikkaa ihmeellisempänä, kuin paljoa muutakaan. Aika oli niin sydänjuuriaan myöten täynnä kaikenlaista taikuutta, pakanallista ja katollista harhauskoa, että juuri siinä on kaikkein näiden tapahtumien todellisuus.

Usko, joka siirtää vuoria, pystyy siis myöskin järkähyttämään luonnon tunnettuja lakeja, ja se mitä aika tai joku henkilö lujasti ja varmasti uskoo, se on sille ajalle tai henkilölle täyttä todellisuutta.

Kun nuori Birger, Ljungarsin herra, joutui vankeuteen pudotessaan tuollaisen kavalan luukun läpi, jommoisia tänä petollisena aikakautena usein käytettiin, niin hän oli aivan varma siitä, että hän täällä isiensä linnassa tapaisi uudelleen saman kummituskuvan, joka niin kauan oli häntä seurannut, tuon saman Ljungarsin valkoisen tytön, jonka kansa luuli suojelevan hänen sukuansa aina kantaisän syntymästä saakka, jolloin lappalainen noitaukko loitsi valkoisen tytön esiin tarjoomaan Jutta prinsessalle hopeapikarin. Ja hän tuli. Hän ei tullut ainoastaan sinä yönä, vaan hän kävi joka yö hänen luonaan vankeudessa. Hän tuli joka kerta samaan aikaan, vaikka Birgerillä ei ollut muuta ajanmäärääjää, kuin heikko valonsäde, joka loisti sisään pienestä ristikolla varustetusta muurinluukusta. Silloin aina ilmestyi vastakkaiselle seinälle vaalea valo, joka vähitellen yhä vahvistui, muodostui vanhaksi tutuksi valkoiseksi tytöksi, jolla oli hopeanauha otsalla, kultavyö uumillaan, punaiset sukat ja valkoiset kengät jalassa. Joka kerta humahti hiljaa holvissa ja humina vähitellen muodostui sanoiksi ja lauluksi, samalla puoleksi surun-, puoleksi pilansekaisella säveleellä:

    Ole poikani peloton,
    Pian katkot kahlehesi.
    Mutta heitä mustat munkit,
    Palaja, tule takaisin!
    Hätäsi
    Loppuvi.
    Ole poikani peloton
    Pian katkot kahlehesi.

— Ei, — vastasi Birger, — mene pois luotani, paha olento! Ehtoasi minä en voi täyttää; uskostani en voi luopua; ennemmin kuolen.

Ja silloin joka kerta laulu suli huokaukseksi ja olento haihtui pimeään, mutta suloinen lämpö tunkeutui holviin, tyhjä vesiastia täyttyi maidolla, ja suolainen leipä vaihtui tuoreesen leipään ja juustoon. Birgerillä oli omat ajatuksensa tästä hyväntahtoisuudesta, jota ilman hän aikoja sitten olisi paleltunut ja kuollut janoon. Hän aavisti, että hän sai samaa ruokaa, jota vanha karjakko nyt joka ilta asetti tonttua varten, varmana siitä, että hänen lahjansa otettiin mielihyvällä vastaan, koska vasu ja ruukku joka aamu olivat tyhjät.

Siten kului vuorokausi toisensa jälkeen, viikko viikon jälkeen. Aika tuntui niin kuolettavan pitkältä, mutta Birger ei antautunut kiusauksen valtaan. Hän tahtoi paeta, mutta omin voiminsa. Hän tutki holvia. Yhdessä nurkassa oli muuri vierinyt alas, niin että siihen oli syntynyt aukko. Hän ryömi aukosta sisään ja tuli toiseen holviin, joka oli täynnä ruutitynnyreitä. Ei ulospääsöä missään ja millainen naapuruus!

Kun Ursula rouva palasi Raaseporista, niin hän luuli poikapuolensa jo kauan sitten nääntyneen, mutta ihmeeksensä hän tapasikin hänet terveenä ja reippaana. Hän tutkisteli tähtiä ja luuli huomaavansa, että ne ennustivat suurta muutosta. Hyvä, ajatteli hän, pojalla on vielä yksi elinpäivä jäljellä.

Seuraavana aamuna ajaa karautti linnanpihalle kaksi rekeä muutamien ratsumiesten saattamina Myllyrannan puoleiselta tieltä. Tuliat olivat Ursula rouvan tytärpuoli, Beata neiti ja hänen seuranansa hänen imettäjänsä, vanha Renata, ja heitä saattamassa oli tallimestari Taavi sekä muutamia piispan sotilaita. Ei ole vaikea arvata matkan syytä. Kaikkialta oli etsitty ja kyselty kadonnutta Birgeriä. Vihdoin oli Myllyrannan Josuan vaimon kautta päästy oikealle jäljelle, ja Beata neiti, joka suurimmalla levottomuudella halusi löytää veljensä, oli rohkeasti päättänyt itse lähteä häntä etsimään. Kuitenkin hän oli ollut siksi huolenpitäväinen, että hän oli hankkinut itselleen piispalta luvan, saattojoukon sekä turvakirjan, jossa ankarasti uhattiin ja varoitettiin jokaista estämästä tai loukkaamasta häntä hänen luvallisessa toimessansa.

Ursula rouva hieroi käsiänsä salaisesta vahingonilosta. — Kaikki käy hyvin, — sanoi hän itseksensä, — niin, tosiaankin, täällä tapahtuu suuri muutos, sillä nyt he ovat kaikki käsissäni.

Hän vastaanotti tytärpuolensa kaikella kunnioituksella, sulki hänet hellästi syliinsä, eikä hän voinut kyllin ilmaista iloansa nähdessään jälleen rakkaan, kauan kaivatun tyttärensä.

— Hyvä rouva, — sanoi Beata kärsimättömästi, — minä tulin tänne tiedustelemaan veljeäni, joka neljä viikkoa sitte saapui tänne talonpojanpuvussa, tuoden olkikuormaa Myllyrannasta. Hevosen ja reen te olitte lähettänyt takaisin, mutta ajuri on kadonnut.

— Mitä? — huudahti Ursula rouva. — Olisiko tuo onneton nuori mies ollut Birger? Mutta ei se voi olla mahdollista?

— Miksi te sanotte häntä onnettomaksi? — kysyi Beata levottomasti. —
Mitä on tapahtunut?

— En minä häntä nähnyt, —; vastasi äitipuoli, — sillä hän oli vain yötä renkituvassa. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että hän oli aikonut mennä kosken yli, mutta jää oli heikko; hän putosi virtaan.

— Pyhimysten nimessä! — huudahti tyttö kauhistuksissaan. — Mutta minä en usko sitä; te olette murhannut hänet!

— Tule, tyttäreni, äläkä anna surun sinua harhauttaa. Tule huoneeseni, niin minä kerron sinulle tarkemmin tuosta surullisesta tapahtumasta. — Ja hän vei hellästi Beatan huoneesensa, jota vastoin Renata, Taavi ja muut seuralaiset jäivät hämmästyneinä alasaliin.

Sillä välin kuin tämä tapahtui linnan yläosissa, tuli Birgerin maanalaiseen vankilaan odottamaton vieras. Joku kopeloi kauvan aikaa oven lukkoa; vihdoin se avautui ja hyvä ystävämme, pikku Kukonpoika, astui sisään.

— He luulivat etten minä kuullut, — sanoi hän mielissänsä, kun hänen kujeensa oli onnistunut, — mutta minä kuulin Ursula rouvan sanovan Kukolle, ettei sinulle enää saisi antaa ensinkään ruokaa tänne holviin. Ja kun Kukko oli sattunut laskemaan kädestänsä avainkimpun, niin minä ajattelin: Ei, hänen pitää ainakin saada minun aamiasvoileipäni! Tiedätkös, minun on ollut niin ikävä sinua! Kun sinä katosit, niin ei kukaan ole viitsinyt kiilloittaa minun aseitani, eikä minulla ole tallirenkiäkään. Rengit ovat niin laiskoja ja typeriä, ne katkaisivat eilen minun satulavyönikin. Sinusta minä pidän paljoa enemmän, vaikka sinäkin olet hieman tuhma ja taitamaton, mutta sinusta ehkä voisi tulla ihminen aikaa myöten.

— Kiitos, — sanoi Birger ystävällisesti, — mutta syö vaan itse voileipäsi, sillä minun ei ole nälkä.

— Sitten me panemme sen kahtia, — sanoi poika ja natusteli reippaasti palaansa. — Minä otan toisen puolen ja sinä säästät toisen, siltä varalta, että kuolisit nälkään. Eikö se ole kovasti ikävää, että pieni hopeinen miekkani on varastettu? Minä maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen takaisin. Katsos, tämän keltaisen kiven, jota ristiäiti aina pitää rinnassansa, hän pudotti äsken, kun hän juoksi vierasta neittä vastaan. Lystikseni otin sen ylös, katsos kuinka se pimeässä kimaltelee!

— Tuliko joku vieras neiti linnaan?

— Niin, aivan äsken. Heillä oli kaksi hyvää hevosta, toinen oli punainen ja toinen valkoinen, mutta muut vain nahkakoneja. He sanoivat, että tuo neiti on ristiäitini tytärpuoli.

— Anna minulle tuo kivi, niin saat hopeamiekkasi! — sanoi Birger vaivoin hilliten kärsimättömyyttään.

— Mitä? Sinäkö oletkin varastanut miekkani? — huusi Kukonpoika kiivaasti. — Anna se heti takaisin, taikka minä hirtätän sinut, kun olet nälkään kuollut!

— En minä ole varastanut miekkaasi; säilä on minun ja minun nimeni on piirretty siihen selvillä kirjaimilla. Minä olen Birger Bonpoika Ljungars. Mutta minä lahjoitan sinulle miekan, jos sinä annat tuon keltaisen kiven minulle.

Jollei holvissa olisi ollut niin pimeä, niin olisi voinut huomata kuinka hämmästyneenä Kukonpoika töllisteli Birgeriä. Mutta hänen ajatuksensa kääntyivät heti toisaalle, kun hän tunsi kauan kaivatun säilän koskettavan kättänsä. Kiusaus oli liian suuri. — Annas miekka tänne, — sanoi hän, — olipa se ennen sinun tai minun! Ja tässä saat kiven; tuollaisia roskakiviä minä voin milloin tahansa poimia ristiäidille kosken partaalta.

Birger tarttui kuuluisaan taikakaluun; se tuntui polttavan hänen kättänsä. — Nyt sinä lasket minut uloskin, — sanoi hän reippaasti ja läheni puoleksi avointa ovea.

Mutta Kukonpoika kerkesi ennen häntä. — Ohoo, sanoi hän, — luuletko sinä, että minä sinun tähtesi huolisin saada selkääni Kukolta? — Samassa hän luikahti notkeasti ohitse, juoksi ulos ja paiskasi oven lukkoon. Turhaan ponnisti Birger voimiansa. Ovi kesti kaikkia kokeita, eikä Kukonpoikaa enää kuulunut. Vanki oli taaskin holviinsa suljettuna, ja juuri sinä hetkenä, kun hänen sisarensa ja ystävänsä olivat hänen yläpuolellansa linnassa, aavistamatta hänen täällä oloansa!

Silloin kuului ratisevaa ääntä ylhäältä katosta. Sama laskuluukku, jonka läpi Birger oli pudonnut, vajosi äkkiä alas ja hänen sisarensa Beata vaipui puoleksi tiedotonna kellariholviin. Tuttu, ilveilevä ääni huusi ylhäältä: — Hyvästi, tyttäreni, terveisiä veljellesi!

Molemmat sisarukset, jotka niin odottamatta kohtasivat toisensa, vaipuivat itkien toistensa syliin.

Tuskin he olivat ehtineet kertoa toisilleen jonkun osan vaiheistansa, niin heidän huomionsa kiintyi kelmeään valoon holvin vastakkaisella seinällä ja tavallista pikemmin seisoi Ljungarsin tyttö heidän edessänsä. Hänen hennoissa, uhmailevissa ja oikullisissa lapsenkasvoissansa kuvastui tavattoman raju ja riemustunut ilme. Tavallista nopeammin huminakin muodostui lauluksi ja molemmat vangit erottivat selvästi seuraavat sanat:

    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!
    Onnesi kivi katosi,
    Tuli surmaksi sinulle.
       Taikas' on
       Tehoton.
    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!

Sitten haamu liikkui viittoen ovelle päin ja jatkoi lauluansa:

    Rautaiset ovet avajan,
    Kiviseinät tieltä siirrän.
    Mikään ei minua estä
    Pois sinua päästämästä.
       Vapaudu,
       Pelastu!
    Rautaiset ovet avajan,
    Kiviseinät tieltä siirrän.

Vielä laulaessansa kosketti valkoinen tyttö hiljaa rautaovea, joka ääneti kääntyi saranoillaan ja päästi vangit vapaasti ulos. Kun he tulivat linnanpihalle, niin siellä oli kaikki sikinsokin. Sinne oli saapunut tanskalainen joukko ja piti ylvästelevää puhetta. Linnanväki näytti pelokkaalta; jotain tapahtui sisällä, joka saattoi kaikki salaisen vavistuksen alaiseksi.

Kesken tätä yleistä sekasortoa onnistui Birgerin ja Beatan löytää väkensä ja hevosensa sekä huomaamatta päästä pakoon avonaisesta portista, jonka vartiat näyttivät jättäneen vartioimatta. Vielä metsässäkin he olivat näkevinänsä omituisen hohteen häilyvän lumella ja siitä huomaavinansa Ljungarsin tytön heitä seuraavan, mutta pian hän katosi ja molemmat sisarukset kiitivät eteenpäin iloisina ja kevein mielin Naantaliin vievällä tiellä.

16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa.

Kun Ursula rouva oli pannut tytärpuolensa katoomaan samalla tavalla kuin Birgerkin aikaisemmin oli hautaantunut Ljungarsin vankilaholviin, levisi synkkä ja halveksiva hymy ylpeän linnanrouvan huulille. Hän ei ajatellut nuoren tytön surullista kohtaloa, hän tuumiskeli vain mitä seurauksia piispan turvakirjeen rikkomisesta voisi olla. — Minä olen nyt astunut täyden askelen, — sanoi hän itseksensä. — Minun ja uhkamielisen pappiylimyksen välillä on nyt syttynyt ilmisota elämästä ja kuolemasta. Onneksi on valta minun puolellani ja se palvelus, jonka minä olen tehnyt tanskalaisille, on niin suuri, ettei Kristian kuningas voi mitään pyyntöä minulta kieltää. Kylläpä maksaakin vaivaa puuhata niin paljon tämän kurjan metsähökkelin tähden! Korkeammalle minä tahdon kohota. Päivä on koittava, jolloin minä kuninkaan intohimojen avulla vallitsen pohjolassa… — Pohjolassako? — jatkoi hän. — Kuka sen sanoo, että minä tyydyn näihin kolmeen kurjaan lumivaltakuntaan ja niiden jääkruunuihin? Kristian kuningas on oleva minulle vain astinlautana keisarin suosioon. Sanotaan, ettei aurinko koskaan mene mailleen Kaarlo keisarin valtakunnassa. Sellainen valta, se olisi minulle omiansa; se yksin olisi minun hallitsiahaluni arvoinen!

Hänen näin sanoessaan kävi humina läpi huoneen, jommoista Ursula rouva kerran ennenkin oli kuullut ja kun hän kääntyi, seisoi Ljungarsin valkoinen tyttö hänen takanansa. Omituinen, pilkkaava, uhkaileva ja uhmaava hymy hennon kummituksen oikullisissa kasvonjuonteissa näytti ikäänkuin kuvastavan linnanrouvan omaa hymyä. Mutta Ursula rouva ei siitä, säikähtynyt: hän astui askelen taaksepäin ja kysyi rohkeasti: — Mitä tahdot, ilkeä haamu? Kuinka sinä uskallat uhmailla voimaani?

Tyttö lauloi:

    Kuningatar, keisarinna,
    Ylhäisyydessä ylinnä!
    Kaiken vallan jos sa veisit,
    Maailman murenteleisit.
       Aikees' on
       Verraton.
    Kuningatar, keisarinna,
    Ylhäisyydessä ylinnä!

— Mitä tuo äkillinen uhkarohkeus merkitsee? — huudahti linnanrouva suutuksissaan. — Kurja haamu, uskallatko pilkata sitä, joka on sinua voimakkaampi? Etkö tiedä että minulla on hornan tulessa kuumennettu taikakalu, jolla kuningas Salomo sitoi alkuaineitten henget? Polvistu, voimaton utukuva ja lauhduta vihaani, etten sitoisi sinua meren pohjaan tai kahlehtisi sinua kauaksi pohjoiseen Pohjolan kipumäkeen!

Haamun kasvot vääntyivät vieläkin uhkaavammiksi ja pilkallisemmiksi, ja hän lauloi uudelleen:

    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!
    Onnesi kivi katosi,
    Tuli surmaksi sinulle.
       Taikas' on
       Tehoton.
    Itke, ylpeä emäntä,
    Kuopille punaiset posket!

Ursula rouva tarttui kädellään rintaansa ja joutui kauhistuksen valtaan. Rintaneula oli poissa, keltainen kivi kadonnut… Hän saattoi sitä tuskin uskoa… hän raasti mustan röijynsä rikki, hän juoksi kulmakaappinsa luo, jossa hän säilytteli kalleuksiansa, mutta koristetta ei löytynyt… Voimatta kauemmin kestää haamun ivaavaa katsetta hän syöksyi ulos.

Viereisessä huoneessa hän kohtasi Kukonpojan, tarttui kovasti häntä käsivarteen ja vaati häneltä kadonnutta koristetta. — Sinulla se täytyy olla! Tunnusta, viekas nulikka! Sinä olet kauan halunnut koristettani! Sinä olet sen varastanut!

— Tarkoittaako ristiäiti sitä keltaista kiveä? — kysyi poika, joka tunsi omantunnon soimauksia.

— Juuri sitä. Missä se on? Annas tänne?

— En minä sitä varastanut. Minä löysin sen lattialta. Mutta, katsos, se… minä olen sen lainannut.

— Oletko lainannut? Kenelle?

— Myllyrannan nuorelle rengille, tulevalle tallirengilleni, joka nyt istuu vankina holvissa. Hän antoi minulle takaisin hopeasäiläni. Älä ole pahoillasi, ristiäiti; saathan sinä heti kiven takaisin, tai minä etsin sinulle uuden kosken partaalta.

— Minkä käärmeen minä olen elättänyt povellani! — huudahti Ursula rouva ja tarttui niin kovakouraisesti poikaa käsivarteen, että hän huusi tuskasta. — Onneton poika, sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Ja sinun, sinunko piti ryöstää minulta taikakaluni, — sinä Sten Knuutinpojan kurja sikiö, jonka minä pelastin maantieltä ja jota heikkoudessani rakastin kuin omaa lasta! Mutta minä sen ansaitsen, — jatkoi hän väännellen käsiänsä, — minun olisi pitänyt hävittää koko tuo kirottu suku, joka tuopi onnettomuutta mukanansa. Minä hakkasin toisen haaran poikki, mutta minä kastelin ja hoidin toista. Vastaa, kummitusko se sinua vietteli minua pettämään?

— Hyi, ristiäiti, nyt sinä olet taas ilkeä, — vastasi poika koettaen uudelleen voittaa lemmikin entisen vallan. — Sanotko sinä kummitukseksi sitä pientä valkoista tyttöä, jolla on hopeanauha päässä ja punaiset kengät jalassa? Hänet minä olen usein tavannut, ja hän se vast'ikään pyysi minua menemään holviin. Minä luulin häntä kyläntytöksi.

— Enkö sitä sanonut! Minä olen petetty, hukassa ja sinä sen olet aikaansaanut! Iloitse, onneton lapsi! Sinä olet puolustanut sukuasi; sinä olet Ljungars!

— Mitä sinä sanot, ristiäiti? Olenko minä Ljungarsin sukua?

Kostonhimoinen ajatus välähti Ursula rouvan mieleen. — Kuule nyt minua, — hän sanoi, — jos minä en enää saisi tilaisuutta sitä sinulle sanoa! Sinun isäsi oli Sten Knuutinpoika, Leton herra, Bo herran, Ljungarsin perintötilan omistajan veli- ja verivihollinen, sillä se on ollut tämän suvun sukutapa ja sukuperintö. Sinun äitisi oli Sten herran palvelia Marjaana. Säästääkseni sinua tulevaisuuden-aikeitani varten, kehotin minä Sten herraa vihityttämään itseään äitisi kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli, ja tunnustamaan sinua lailliseksi perilliseksensä. Jos minä kuolisin, niin tuolta kulmakaapista sinä löydät todistukset. Mutta lupaa minulle, vanno minulle, että sinä vihaat ja koetat hävittää muut sukulaisesi, niinkuin isäsi teki, ennen sinua ja poikasi on sinun jälkeesi tekevä! Lupaa se minulle; muuten sinun täytyy heti kuolla!

— Kyllä minä teen niinkuin ristiäiti sanoo, — vastasi poika vapisten.

— Vanno pyhän Olavin kautta!

— Minä vannon pyhän Olavin kautta, — änkytti Kukonpoika. Itsekseen hän ajatteli: kyllä pyhä Olavi kuuluu olevan voimakas, mutta toiset sanovat, että pyhä Eerikki on vieläkin voimakkaampi ja pyhä Henrikki, sanotaan, on kaikista voimakkain.

— Mene, äläkä ilmaise sitä, mitä nyt tiedät, jos henkesi on sinulle kallis.

Ursula rouva kiiruhti nyt holviin ottaakseen pois Birgeriltä koristeen, johon hän ajan taikauskon mukaan arveli onnensa tai onnettomuutensa olevan yhdistetyn. Mutta hän ei ehtinyt portaita edemmäksi, ennenkuin tanskalaisjoukko pysähdytti hänet. Tanskalaiset olivat juuri vasta saapuneet Rolf Matinpojan johdolla linnaan, jonne he ilman vastarintaa pääsivät.

— Tässä hän on. Ottakaa maankavaltaja kiinni! — huusi Rolf sotamiehille.

— Tässä on varmaan erehdys tapahtunut, — väitti Ursula rouva kopeasti. — Niin vähän minä olen kavaltaja, että olen armollisen kuninkaamme uskollisin palvella Suomessa ja olen koettanut kaikella tavalla edistää tanskalaisten asiaa.

— Mitä, hyvä rouva? Ettekö te tunne tätä paperia, joka jäi teiltä
Raaseporiin, silloin kuin te teitte salaisen liiton tuon kavaltajan
Hemming Gaddin kanssa, ja jossa on kaikkien teidän liittolaistenne
nimet?

— Mutta minun aikomuksenihan oli antaa tuo lista kuninkaan käsiin hänen asiansa harrastuksen osotteeksi!

— Uskotelkaa meitä! Ehkäpä tahdotte senkin kieltää, että tuo Hemming lurjus lupasi teille palkaksi Hämeen linnan ja läänin? Oi, hyvä rouva, te luulitte olevanne turvassa, mutta teitä on vakoiltu ja tiedetään että olette ollut liitossa Hemmingin kanssa pettääksenne kuningasta.

— Tuhma mies! En kuningasta, vaan suomalaisia minä olen vihannut ja pettänyt!

— Vai niin, te syytätte itseänne kaksinkertaisesta petoksesta? Sitä paremmin te ansaitsette rangaistuksenne. Ottakaa hänet kiinni, sotilaat!

Mutta Ursula rouva ei niin pian antautunut. Hän kääntyi äkkiä ympäri, pakeni portaita ylös tornikamariin ja salpasi oven. Tanskalaiset seurasivat häntä.

Kun he vaivoin saivat oven murretuksi auki niin huone oli tyhjä. He eivät voineet tietää, että Ursula rouva oli salaisesta luukusta paennut kellariholviin ja vielä vähemmän he aavistivat, että hänellä siellä oli tallessa hyvä ruutivarasto, siltä varalta, että Arvid piispan väki tekisi rynnäkön.

Sillä aikaa kuin he innokkaasti etsivät Ursula rouvaa linnasta ristin ja rastin, niin hän aikoi paeta kellarista. Mutta vaikka hänellä oli avain ja lukko sitä totteli vääntäessä, niin hänen oli mahdotonta avata ovea. Hän ponnisti turhaan kaikki voimansa: tuntui siltä, kuin joku häntä voimakkaampi olisi ulkopuolelta pitänyt vastaan. Lopulta hän aavisti syyn siihen; hän oli erottavinansa hiljaista, tuttua säveltä, joka yhä kaikui hänen korvissansa:

"Onnesi kivi katosi…"

Samassa tanskalaiset olivat keksineet luukun ja heidän äänensä kuului holvinaukosta. Ursula rouva ei halunnut antaa pyytää itseään rotansatimeen. Tämä kunnianhimoinen nainen oli niin kauan pelannut elämästä ja kuolemasta, että hän oli valmistunut menettämisen mahdollisuuteen.

— No hyvä, — sanoi hän, — minä kuolen, niin kuin olen elänytkin, ilman pelkoa. Kaikki tai ei mitään, samapa se! Laula, valju haamu, kurjia laulujasi! Minä uhmaan pilkkaasi ja hautaan mukanani koko Ljungarsin suvun. Birger ja Beata eivät ole voineet paeta. He ovat vielä varmaan kellariholvissa.

Hän seisoi ruutikellarin aukolla ja taskussaan hänellä oli tulukset. Kiireesti hän sytytti taulan ja heitti sen aukosta sisään. Osa tanskalaisista hinautui alas holvinaukon kautta, toiset tunkeutuivat ulkoapäin kellariin. Äkkiä holvi täyttyi savulla ja horjui hirveästi ilmanpainosta. Samassa maa vavahti, jää halkesi Kokemäenjoen koskista ja kumealla järinällä raukesi Ljungarsin linna raunioiksi.

17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta.

Kun Birger seuralaisineen oli ehtinyt kappaleen matkaa Ljungarsista, niin he huomasivat Kukonpojan, joka innokkaasti etsi kiviä virran partaalta. — Mitä sinä teet täällä? — kysyi Birger hetkeksi hilliten nopeaa kulkuansa.

— Minä etsin ristiäidille parempaa kiveä, — vastasi pieni mies, jonka omatunto oli herännyt hänen muistaessaan Ursula rouvan vihaa.

Birgerin hyvä sydän heltyi ajatellessaan pojan kohtaloa. — Seuraa meitä! — huusi hän. — Sinun ristiäitisi on noita, ja sinä saat ratsastaa minun hevoseni selässä takanani.

— Etkö häpeä! — vastasi Kukonpoika, jota tämä tarjous suuresti loukkasi. — Minäkö ratsastaisin sinun hevosesi selässä sinun takanasi! Minä panen sinut itsesi ratsastamaan takaperin lehmän selkään.

— Mutta Ursula rouva upottaa sinut koskeen, koska sinä otit hänen kivensä.

— Entäs sitte! Minä löysin paljoa kauniimman. Samassa maa tärisi, virran jää halkesi ja vesi kuohuili esiin halkeamista. Kumea, ukkosen tapainen jyrinä kuului ja koko se seutu, josta vastikään häämötti Ljungarsin linnan torni, peittyi sakeaan, tuhanharmaasen savupilveen.

Pakolaiset pysähtyivät hämmästyksissään ja katsoivat taaksensa. Birger muisti ruutikellaria. — Onnettomuus! — huudahti hän. — Kääntykäämme takaisin!

— Eteenpäin! — huusi Taavi. — Minä näin tanskalaisia linnassa ja minun tulee vastata herralleni piispalle Ljungarsin suvun jälellejääneistä jäsenistä.

— Se on minun linnani! — sanoi Birger isänsä lausumatapaan.

— Mutta minun on vastattava teidän hengestänne! — vastasi Taavi yhtä varmasti.

— Eteenpäin! — sanoi Beata. — Taavi on oikeassa.

Birger epäili. — No hyvä! — sanoi hän vihdoin. — Jää hyvästi,
Ljungars! Mutta Kukonpojan me otamme mukaamme!

— Hän hyppäsi hevosen selästä alas, tarttui poikaan kiinni ja heitti hänet Renatan rekeen, jossa ajaja hänen vimmatuista ponnistelemisistaan huolimatta piti häntä kiinni Renatan hoitaessa ohjaksia.

Pakolaiset jatkoivat enemmittä seikkailuitta matkaansa etelää kohti Naantaliin, ja sinne Taavi heidät jätti tehdäksensä tiliä matkastansa piispalle. Luostari-ilman mukana palasivat Birgerin horjuvat ajatukset jälleen hengelliseen säätyyn. Hän oli kyllästynyt maallisiin seikkailuihin, kyllästynyt oloonsa Ljungarsin linnan kellarissa, joka oli hänelle ollut paastonaika täynnä kummituksia. Hänen uuden kääntymyksensä ensimäisenä seurauksena oli se, että hän lahjoitti Ursula rouvan keltaisen topaasin pyhän Brigitan kruunuun luostarikirkkoon. Pyhimys vastaanotti empimättä tuon epäiltävän lahjan ja piti sitä riemuiten voitonmerkkinä kruunussaan. Legenda kuningas Salomonin sormuksesta, johon tämä kivi oli kiinnetty, oli yleisesti tunnettu ja se lisäsi suuresti pyhimyksen kunniaa. Mutta Ursula rouvan topaasi ei ollut ainoa laatuansa. Samoin kuin tänä aikana oli olemassa useita Pietarin partakarvoja ja Paavalin poskihampaita, niin oli myöskin useita kiviä, joilla kuningas Salomo oli hallinnut henkiä, ja niitä sekä kristityt että juutalaiset ostivat ja möivät suurilla summilla.

Birger Bonpoika pyysi uudelleen saada vihittäytyä munkiksi Naantalin luostariin.

— Ei vielä, poikani, ei vielä, — sanoi piispa. — Valmistaudu vielä vuosi aikaa rukouksilla ja opinnoilla! Aika on nykyään sellaista, että kirkko tarvitsee useampia haarniskoja kuin messuja puolustuksekseen.

Ja vaarat ahdistivat joka taholta; henki, kunnia ja vapaus oli kysymyksessä. Julman Kristian kuninkaan varjo levisi kautta koko Suomen maan, yli sen horjuvan kirkon, riitaisen aateliston ja hajaantuneen, pitkällisten sotien sortaman kansan. Yötä päivää tähystelivät vartiat Kuusiston linnan muureilla epäilyttäviä laivoja merellä ja tanskalaisten peitsiä metsänrannassa. Turku oli auttamattomasti vihollisen vallassa, Naantali pelastautui hädin tuskin myöntyväisellä vieraanvaraisuudella tanskalaisten partioretkeläisten kiskomisista. Arvid piispa kuulusteli jokaista sanomaa, joka tuli Ruotsista. Eikö siellä noussut uutta Engelbrektiä vapaudenasiaa puolustamaan? Niin, eräs nuori mies, Kustaa Eerikinpoika oli, antautumalla monelle vaaralle alttiiksi, asettunut taalalaisten etunenään, puhdistanut pohjoiset maakunnat, ja valtiohoitajaksi valittuna kulkenut Tukholmaa kohti. Mutta merellä tanskalaiset olivat vallassa; Suomelle ei näyttänyt toivoa koittavan.

Vuonna 1521 syyskuun 21 päivänä kirjoitti Arvid piispa kuningas Kristianille uuden vakuutuksen muuttumattomasta uskollisuudestansa ja pyysi vaihtaa Paraisten pitäjän Sauvoon ja Runan kartanoon. Hän tiesi vallan hyvin, etteivät tyrannit usko muita vakuutuksia kuin itsekkäisyyden vaikuttamia. Kuninkaan armollinen vastaus oli yhtä mielistelevä ja teeskentelevä. Ja Birger Bonpoika sekä kaikki piispan vilpittömät ystävät surivat tätä kirkon ja koko maan etevimmän miehen petollisuutta.

He eivät nähneet piispan käden vapisevan, kun hän teeskennellen kirjoitti tämän kirjeen. Vihan huudahdus kävi kautta koko maan, ja kun Kustaa Eerikinpoika myöhemmin syksyllä lähetti Arvid Vestgöten Suomeen, liittyivät monet hänen seuraansa karkoittaakseen vihollista maasta. Marraskuun 24 päivänä suomalaiset ryntäsivät Turun linnaa vastaan, eikä Arvid piispa silloin enää saattanut eikä tahtonut teeskennellä. Salassa olleet aseet otettiin esille Kuusiston linnankellareista ja lähetettiin miehistön kanssa vahvistamaan piiritysjoukkoa. Ainoastaan pieni joukko jäi piispan turvaksi. Naamari oli poistunut: Arvid piispa tahtoi seisoa tai kaatua yhdessä isänmaan kanssa.

Oli mies, joka tämän tiedon kuullessansa naureskeli hyvillään punaiseen partaansa, ja tämä mies oli piispan vanha tuttava, Turun linnanpäällikkö, herra Tuomas Wulf von Grewendorp. Hän oli sitä kauan odottanut. — Potz tausend! Jetzt soll der schlaue Fuchs icke mere lure den dumme Wolf. Jetzt halte ich ihn bei den Ohren; wette, er kommt nicht los uden han levner den Peltz im Sticke. [Tuhat tulimaista! Nyt ei tuo viekas kettu voi enää peijata tuhmaa sutta. Nyt minä pitelen häntä korvista kiinni; lyön vetoa, hän ei pääse pälkähästä jättämättä turkkiansa.]

Tuomas herra olikin siinä asemassa että hän saattoi ivata vihollisiansa. Piirittäjillä ei ollut kanuunia ja Turun linna oli vahvasti varustettu ja siinä oli runsaasti ruokavaroja sekä sotaan tottunut miehistö. Aika-ajoin tehtiin onnistuneita hyökkäyksiä ja otettiin vankeja, jotka Tuomas herra hyväntuulensa osotukseksi riipustutti linnanmuurille. Kristian kuninkaalta tuli käsky, ettei pettureita saisi säästää, ja Tuomas herra oli säilyttänyt muutamia herroja panttivankina kansan uskollisuudesta. Hän oli heti valmis ja mestautti Viipurin maaherran, Tönne Eerikinpoika Tottin sekä pohjois-Suomen laamannin Henrikki Stenpoika Renhufvudin. Silloin herra Tuomas Wulf naureskeli taaskin punaiseen partaansa, ja toivoi jonakuna kauniina päivänä voivansa osottaa Arvid piispallekin saman kunnian.

Kaikesta tästä toi piispan uskollinen tallimestari tietoja herrallensa. Yhä synkemmäksi kävi kaikki Suomen kirkon mainehikkaan päämiehen ympärillä. Vielä hän oli turvassa Kuusiston linnanmuurien sisäpuolella, vielä oli meri jään peitteessä, mutta ensimäinen kevätpäivä oli tuova tanskalaisen laivaston purjeet mukanansa; silloin maa oli hukassa ja hän yhdessä maan kanssa. Eräänä päivänä huhtikuun alussa ilmoitti hänen uskollinen Taavinsa, että Turun tuloväylän ulkopuoliset selät siinsivät sinisinä auringon loisteessa. Silloin piispa kokoili kalleimmat aarteensa ja pakeni dekanuksensa, maisteri Conradin, sekä lukuisan seurueen kanssa rantatietä pohjoiseen Raumalle käsin. Pian sen jälkeen ottivat tanskalaiset suojattoman Kuusiston linnan haltuunsa.

Naantalissa syntyi hirveä häiriö, kun kuultiin, että piispa oli yöllä matkustanut luostarin ohitse. Nunnat itkivät, messu takertui munkkien kurkkuun. Kuka nyt puolustaisi pyhää Birgittaa, kun kirkon ruhtinas jätti lujan linnansa? Monet tahtoivat seurata häntä; mestari Gervasius sulki abbedissan käskystä luostarin portit. Tuo hyvä sisar Margareta Juhanantytär osotti ensi kertaa eläissään rohkeutta, jota muilta tällä hetkellä puuttui. Pyhä Priita oli nainen; jos miehet hänet hylkäsivät, niin tuli naisten häntä puolustaa!

Päätettiin, että Birger ja Beata, jotka olivat orpoja kumpikin, seuraisivat hengellistä isäänsä. Neiti Elina Kurki lähetettiin Laukon kartanoon. Kukonpoika uskottiin mestari Gervasiuksen hoitoon, joka oli ottanut toimeksensa kasvattaa tuosta huimapäästä ihmisen, vaikka se toimi olikin sangen vaivalloinen.

Pian sen jälkeen ilmestyi Severin Norrby voimakkaan tanskalaisen laivaston, kanuunien ja ruokavarojen keralla Turun edustalle. Silloin täytyi huonosti varustetun suomalaisen piiritysjoukon luopua Turun linnan valloitus-aikeesta ja peräytyä Hämeesen. Sen lähtiessä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522 sytytettiin kaupungissa ruutivarasto tuleen, jota ei tahdottu jättää tanskalaisten käytettäväksi ja tulipalo hävitti silloin suurimman osan Turun kaupunkia. Severin Norrbyn väki astui maihin ja ryösti palavan kaupungin. Suomen silloisesta pääkaupungista säilyi vain muutamia autioita taloja, joiden asukkaat olivat paenneet, mutta paikoillensa jäivät seisomaan palamattomina tuomiokirkko ja linna, odottaen uuden kaupungin ja maan uutta ylösnousemusta.

Punapartainen herra Tuomas Wulf von Grewensdorp, hän se vasta riemuitsi! Kaksi vastoinkäymistä harmitti häntä: toinen oli se, ettei hän saanut hirttää piispaa ja toinen, että hän oli antanut herra Eerikki Flemingin karata hirttämättä linnan vankeudesta. Eerikki herra oli valalla vakuuttanut että hän ihaili suuresti Kristian kuningasta ja että hän oli Kustaa Eerikinpojan verivihollinen. Tuomas herra salli hänen seurata mukana eräässä hyökkäyksessä, joka tehtiin linnasta, ja tätä tilaisuutta tuo kiittämätön oli käyttänyt kääntääkseen miekankärkensä tanskalaisia vastaan ja vapautuakseen koko joukosta. Sodassa kyllä voipi tuollaisista onnettomuuksista lohduttautua, mutta Tuomas herra sai uutta syytä katua herkkäuskoisuuttaan.

Eerikki Flemingin onnistunut juoni miellytti näet Kustaa Eerikinpoikaa siihen määrin, että hän antoi hänelle päällikkyyden eräässä pienessä laivastossa, jonka hän oli koonnut Ahvenanmaan saaristoon voidakseen pitää vihollista silmällä. Siihen aikaan oli Tukholmassa, jota ruotsalainen joukko piiritti, ruokavarojen puute, ja Kristian kuningas antoi herra Tuomaalle käskyn hankkia sinne ruokavaroja Suomesta. Tuomas herra purjehti sinne laivastonsa kanssa Turusta, ja kun hän saapui Ahvenanmaalle niin hän lähetti varmuuden vuoksi pienen laivaveneen vakoilemaan, olisiko reitti selvä. Eerikki Fleming oli laivoinensa erään niemen suojassa; he anastivat veneen pukeutuivat miehistön vaatteihin ja suuntasivat kulkunsa tanskalaista laivastoa kohti. Tuomas herra oli utelias hän läksi veneessä vakoilialaivan luo ja kysyi: alles sicher? [Kaikki varmaa?] On kyllä, vastattiin. Tuomas herra astui vakoilialaivaan ja aavistamattaan hän joutui Flemingin vangiksi joka heti purjehti takaisin ystäviensä luo. Ruotsalainen laivasto hyökkäsi tanskalaisen kimppuun, jotka olivat ilman päällikköä, ja pääsi kovan taistelun jälkeen voitolle, tanskalaiset puolustautuivat tappelussa niin miehuullisesti, että eräs heidän laivoistansa "Suomalainen prinssi", oli ammuttava upoksiin, niin että se hukkui kaikkine miehistöineen. Tuomas herra vietiin Kustaa Eerikinpojan luo ja palkaksi siitä kujeesta, että hän oli hirtättänyt vankinsa Turun linnassa, tuomittiin hän samallaiseen kuolemaan ja ripustettiin sopivaan tammeen. Tuomas herra ei pelännyt kuolemaa. Hän olisi nauranut vieläkin punaiseen partaansa, jollei köysi olisi ollut niintä ja ansaitseehan kelvollinen soturi ainakin hamppunuoran!

18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan.

Ljungarsin linna oli sorana ja tuhkana. Sen laillinen perillinen, Birger Bonpoika saattoi nyt Ursula rouvan kuoleman jälkeen ilman mitään estettä lahjoittaa maatilan kalavesineen Naantalin luostarille, johon hän itse aikoi ruveta munkiksi. Mikään ei saattanut olla luostarille mieluisampaa kuin yhdistää tämä vaarallinen naapuri Myllyrannan alusmaihin, joten saattoi luostarille turvata runsaan lohenkalastuksen. Inkeri ei voinut kyllin kiitellä rakkaan nuoren herransa päätöstä, ja Silla kertoi sekä lapsille ja lastenlapsille, kuinka hän kerran oli napahuttanut Ljungarsin herraa olkapäälle. Nyt ei ollut huolta muusta kuin Leton kartanosta, jonka Kukonpoika saisi perinnöksensä kun hän tulisi täysi-ikäiseksi. — Omena ei putoa kauas puusta, — arveli Inkeri. — Isän tavat ovat juurtuneet tuohon käärmeensikiöön. Miksikä hän säästyi, kun paholainen kohosi ilmaan hänen ristiäitinsä kanssa?

— Hän elää kai voidakseen jonakuna yönä sytyttää Myllyrannan tuleen
kaikista neljästä nurkasta, — sanoi Josua, joka kantoi vanhaa vihaa
Ljungarsin väkeä kohtaan. — Menkääpäs, äiti, Siverin noidan luo.
Siveri noituu hänet rammaksi ja sokeaksi.

— Oletko järjiltäsi? Kukonpoika on pyhän Priitan suojeluksen alla.

— Hohoo, kyllä hän karkaa, — arveli Josua.

Näytti siltä, kuin tämä ennustus olisi toteutunut, sillä samana aamuna kun Birger aikoi lähteä, oli Kukonpoika kadonnut luostarista. Turhaan hän oli rukoillut päästä mukaan matkalle, ja siksi hän oli, tuo kymmenvuotias lapsi, luikahtanut pois luostarin orjuudesta ja pelottavan mestari Gervasiuksen käsistä. Samaan aikaan katosi myöskin kallisarvoinen topaasi pyhän Priitan kruunusta.

Birger ja Beata sanoivat luostariin jääville ystävilleen jäähyväiset ja lähtivät matkalle, toivoen tapaavansa piispan Raumalla. Hän ei ollutkaan siellä, hän oli pitänyt vain lyhyen messun luostarissa ja jatkanut matkaansa pohjoiseen päin. Ljungarsin lapset seurasivat hänen jälkiänsä ja tulivat Ulvilaan. Ei sielläkään piispa ollut viipynyt, sillä hän pelkäsi tanskalaisten laivoja, jotka joka päivä saattoivat tulla näkyviin. Pohjoisemmassa ei siihen aikaan ollut ainoatakaan kaupunkia Suomessa; vain Korsholman puoleksi rappeutunut linna saattoi tarjota epävarmaa suojaa. Birger ja Beata jatkoivat yhä matkaansa, ja ennättivät vihdoin kirkon pakenevan isän Pohjanmaan etelärajalla Närpiössä. Täällä hän oli levähtänyt pari päivää, samalla kuin meritoimiin tottuneet ranta-asukkaat vakoilivat alituisesti epäillyttäviä purjeita myrskyisellä ulapalla. Severin Norrby koetti yhtä väsymättömästi kuin herra Tuomaskin, tavoittaa tätä Kristian kuninkaan kostolle niin kallisarvoista saalista.

Närpiö on viljava alankomaa, jonka ruotsia puhuva väestö harjoitti kannattavaa kauppaa vastakkaisen Ruotsin-rannikon kanssa. Kirkkoherra oli koonnut lukuisan joukon seurakuntalaisia vanhaan kirkkoon olemaan läsnä semmoisessa harvinaisessa juhlallisuudessa, jossa piispa itse luki messua. Vielä kerran Arvid piispa seisoi juhlapuvussansa alttarin edessä ja jakoi kirkon siunausta polvistuneelle, itkevälle kansalle. Vielä kerran tämä jäykkäniskainen kansa kumarsi päätänsä Rooman herruudelle ja kaikille sen pyhimyksille. Mutta se oli Rooman ja pyhimysten jäähyväiset pohjolassa: pyhäinmiesten yö, jota seurasi uskonpuhdistuksen huomen.

Norrby saattoi nousta maalle Närpiössä aivan yhtä helposti kuin eteläisemmälläkin rannikolla. Piispa oli vuokrannut Ruotsin matkaansa varten puoleksi katetun jahdin, jommoiset täällä olivat käytännössä. Alus oli ahdas ja epämukava; siihen lastattiin piispan kallein omaisuus, ja siinä oli tilaa 20 hengelle, mutta piispan seurue nousi yli 40 hengen. Aika oli kallis, vaara uhkaava ja kun ei ollut muuta neuvoa, niin sijoitettiin ne, jotka eivät saaneet tilaa jahdissa, suureen kannettomaan verkkoveneesen, ainoaan, joka oli saatavissa.

Eräänä varhaisena kauniina kevätaamuna läksi piispa seurueineen odottaviin aluksiin. Taivas oli selkeä, ilma lämmin, meren pinta karehteli vienon kaakkotuulen puhaltaessa, joka ennusti edullista matkailmaa. Kaikki olivat hyvällä mielellä; toivottiin ennen iltaa päästävän Ruotsin rannikolle.

Silloin Taavi tuli Birgerin luo, joka kävi aivan piispan jäljissä, osotti rantaan ja kysyi hiljaisella äänellä, näkikö hän jotakin erityistä.

Birger vaaleni. Hän seurasi silmällään osotettua suuntaa kohti ja hän näki selvästi Ljungarsin valkoisen tytön, joka leijaili veden yläpuolella rannan ja veneitten välillä. Hän ei ollut nähnyt häntä siitä saakka kuin Ljungarsin linna pamahti ilmaan ja hän luuli iäksi vapautuneensa hänen tungettelevaisuudestaan.

— Älkää lähtekö, Birger herra, älkää tänään lähtekö, vaan jääkää Beatan kanssa tänne, — pyysi Taavi innokkaasti. — Näettehän, kuinka hän torjuen ojentaa molemmat kätensä. Teitä hän varoittaa; ei hän välitä meistä muista.

Birger teki ristinmerkin. — Pelkäisinkö minä pakanallista kummitusta? En, Taavi, en; jos minulla ei olisi muuta syytä seurata hengellistä päämiestäni, niin tämä olisi riittävä olemaan häntä hylkäämättä hänen paetessaan maapakolaisuuteen.

— Ei, älkää lähtekö, älkää lähtekö! Tiedättehän, että ukkonen ja myrsky aina seuraavat Ljungarsin sukua. Ettekö tunne ukkosta ilmassa? Älkää lähtekö, rakas herra; jos ette itsenne tähden, niin piispan ja sisarenne tähden!

— Mitäs nyt? — kysyi Arvid piispa, joka kuuli viimeiset sanat ja kääntyi taaksensa.

Birger vastasi: — Teidän korkea-arvoisuutenne tietää, että minua on pakanallinen kummitus jonkun aikaa vainonnut ja Taavi koettaa nyt uskotella minua, että se varoittaa minua lähtemästä matkalle.

Piispa hymyili. — Harhakuvia! Poikani, sinä olet usein huomaava, että pahat voimat koettavat tehdä tyhjäksi Jumalan tahdon. Tämä ei ole mitään muuta kuin niiden tavallisia taikatemppuja.

— Minä luotan siihen, teidän korkea-arvoisuutenne, ja seuraan teitä, tapahtui sitte mitä tahansa.

— Seuraa minua, poikani. Jos tahdot alistua minun kohtalooni, niin tapahtukoon Jumalan tahto sinulle ja meille kaikille!

Birger ja Beata seurasivat herraansa veneessä laivaan. Valkoinen haamu leijaili yhä varoitellen veden pinnalla ja vene kulki sen läpi ikäänkuin hienon sumuharson läpi. Birger vain tunsi äkkinäisen, viileän tuulahduksen lämpimässä kevätilmassa.

Sekä laivassa että veneessä, jotka kumpikin olivat täydessä lastissa, nostettiin purjeet ja sitte suunnattiin kulku lounaista kohti merelle. Rannalla seisoi taaja ihmisjoukko kyynelsilmin katsellen lähtöä. Vielä kaukaa ulapalta näkyi piispa Arvid Kurki kohottavan siunaavasti käsiänsä rakasta maata kohti, jota hänen katseensa ei koskaan enää ollut tavoittava.

Taavi johti pienempää venettä, jossa muutamat piispan seuralaiset, muuttotavarat ja kaksi soutajaa seurasivat suurempaa alusta. Vanha kalastaja piti perää. Kun vene oli kulkenut sisempien selkien poikki, niin huomattiin aavalla merellä, että tuuli otti paremmin piispan jahdin purjeihin, joten se ennätti toisen veneen edelle. Välimatka eneni yhä. Tuuli rupesi tyyntymään, päivällisen aikana oli tuuli aivan asettunut ja täytyi tarttua airoihin. Myrskyinen Pohjanlahti oli hiljaisesti heijuvana kuvastimena ja yhä mahdottomammalta näytti, että ennen iltaa saavuttaisiin ruotsalaiselle rannikolle.

Taavi vaihtoi pari sanaa vanhan kalastajan kanssa, jonka ammatti ja pakko oli tehnyt ilmanennustajaksi.

— Mitäkö minä luulen? — toisti peränpitäjä äreästi. — Minä luulen, että puolen tunnin perästä nousee ukkonen. Tuuli kääntyy luoteesen.

— Luuletteko, että jahti kestää tuulta?

— Miksikä se ei kestäisi, jos se olisi hyvin lastattu? Mutta niinkuin se nyt on, niin pyhä Priita pidelköön sitä pystyssä kölillänsä. Minun mielestäni me käännymme ajoissa takaisin.

— Mekö kääntyisimme? Emme koskaan! Soutakaa rivakasti!

Ja Taavi tarttui itsekkin airoon, jotta he ennättäisivät jahdin, joka löyhin purjein vaarui hyökyaalloilla.

Kohoavat ukkospilvet synkistyttivät taivaan. Kun vene oli päässyt parin kaapelinmitan [kaapelinmitta = 120 syltä] päähän jahdista, rupesi raskaita sadepisaria tippumaan ja ensimäinen salama halkaisi kaakkoisen taivaanrannan. Pian sen jälkeen röyhelsi eteenpäin kiitävä musta aalto merenpinnan ja luoteistuuli pauhaili torvineen, rumpuineen. Jahti sai uutta vauhtia ja jatkoi kotkansiivin kulkuaan lounaista kohti ja hetken kuluttua se oli ennättänyt kauaksi toisen veneen edelle. Venhe seurasi purjeet pingollaan tyrskyävällä merellä. Tunnin kuluttua näkyi jahdin huippu vain liitelevänä kaarnana valkopäisillä aalloilla. Neljänneksen kuluttua sekin oli kadonnut, eikä toisella veneellä ollut muuta neuvoa kuin ajatella omaa pelastusta myrskyssä ja sateessa.

Vene luovasi tuulessa länteen päin koettaen päästä maihin lähimmälle ruotsalaiselle rannikolle. Tuli ilta, yö saapui, onneksi toki keväinen yö, eikä vielä maata näkynyt. Taavi muisteli Beataa, Birgeriä ja piispaa. Missähän he nyt olivat?

Kerran vene oli aivan kaatumassa. Hyökylaine löi veneen laidan yli tuulenpuolelta ja suojanpuolelta tuli vettä veneesen. Vene kohousi jälleen ja irtaantui johonkin määrin hyökylaineesta, mutta masto oli painunut reunan yli ja laahautui mukana laineilla. Suurella vaivalla irtauduttiin tästä vaarallisesta lisäkkeestä, mutta vene ajelehti nyt kallellaan aaltojen hyrskyssä. Kaikki tarttuivat airoihin ja koettivat päästä tuulen alle. Ja siten jatkettiin tätä tuskallista taistelua aamuun saakka, kunnes aurinko taas nousi koillisessa tyrskyvän meren yli.

Vain se, joka on kokenut sellaisen yön, voi kuvailla mielessään, millä tunteella pakolaiset näkivät auringon kimaltelevan aaltojen harjoilla. Tuulikin vähitellen asettui ja kääntyi koilliseen. Vaatekappaleen saattoi kiinnittää hätäpurjeeksi airoon kiinni ja vene totteli paremmin ruoria. Kello neljän aikana näkyi suoraan edessäpäin joku noita kallioisia kareja, jotka muodostavat sekä ruotsalaisen, että suomalaisen rannikon ulkovarustuksen. Kello viiden aikana noustiin maalle kalliokarille, jossa oli vähän tilaisuutta hoitaa naispuolisia matkustajia. Heitä oli kuusi kaikkiansa, ja koko ajan he olivat maanneet veneen pohjalla aivan läpimärkinä ja vilusta värisevinä.

Rannalta löytyi vesiajopuita, ja sytytettiin tuli. Rohkeus palasi yhdessä lämmön ja toivon kanssa. Pakolaiset kuivasivat vaatteitansa, maistelivat eväitänsä ja ylistivät pyhimyksiä. Milloin arveltiin pyhän Henrikin, milloin pyhän Priitan tai pyhän Eerikin, milloin taas pyhän Olavin pelastaneen heidät. Vanhalla kalastajalla, perämiehellä, oli oma mielipiteensä. — Pitää olla sovinnossa neitsyt Maarian kanssa, — sanoi hän, — ja osata loihtusanat:

    Jeesus aaltoja aseta,
    Maaria ve'en väkeä,
    Ett'ei parsku parraspuille,
    Pääse päälle kaarieni!
    Mene tuuli tuonnemmaksi,
    Ylitse meren yheksän,
    Tahi nouse taivahalle
    Ylös pilvihin ajaite.

Päivällisen aikana nousi tuuli idästä, vene kesti hyvin tuulta ja ennen illan tuloa olivat pakolaiset onnellisesti laskeneet maihin ruotsalaiselle rannikolle nykyisen Söderhamnin läheisyyteen. Ensimäiseksi huoleksi ruvettiin tiedustelemaan piispan, Birgerin ja heidän seuralaistensa kohtaloa. Ei kukaan tässä seudussa ollut kuullut heistä mitään. Taavi läksi eteläänpäin, kyseli pitkin koko rannikkoa. Vihdoin Öregrundissa hän sai varman tiedon siitä, mitä hän niin kauan oli pelännyt, ja joka vaivutti koko Suomen suruun. Pirstaleita ja muutamia ruumiita olivat aallot heittäneet rannalle. Epäilemisen syytä ei ollut enää. Piispa, maisteri Conrad, Birger herra, Beata neiti, kaikki jotka olivat olleet mukana tuossa liiaksi lastatussa, onnettomassa aluksessa, olivat saaneet hautansa rannan tyrskyissä 23 päivänä toukokuuta vuonna 1522, eikä kukaan pelastunut voidakseen kertoa heidän viime hetkistänsä. Piispa Arvid Kurjen mukana vaipui katolinen aikakausi Suomen historiassa meren syvyyteen, mutta hänen maansa ja kansansa eli nähdäkseen uuden ajan koittoa.

19. Juhannuspäivä Myllyrannassa.

Samoin kuin kesäkuun aurinko illalla uudelleen lähenee sitä seutua, josta se aamulla on lähtenyt, samoin palaa tämäkin kertomus monen taistelun ja seikkailun jälkeen ensimäiseen rauhalliseen lähtökohtaansa Satakuntaan Kokemäenjoen varrelle, Myllyrannan myllylle. Kaksitoista vuotta on kulunut siitä, kuin Arvid piispa sai surmansa aalloissa, ja nyt on siis armon vuosi 1534, ja juhannuksen aika taaskin. Paljon on näinä kahtenatoista vuotena muuttunut pohjoismaissa, paljon ihmisten uskossakin, jossa historian sydän sykkii. Uskonpuhdistus oli hyljännyt Rooman paavin ja hänen kirkkonsa ja ottanut häneltä pois ennen kieltämättömän oikeuden tuomita kaikkien omiatuntoja, mutta tarvittiin vielä aikaa ja rauhaa, ennenkuin voitiin löytää uusi ja korkeampi tuomari, kuin kuningas, joka paavin sijaan oli astunut kirkon päämieheksi. Raamattu, jonka Luther oli kääntänyt saksan kielelle, ja uusitestamentti, joka painettiin ruotsiksi vuonna 1526, olivat Suomeen nähden vielä latinaa ja pappien viisautta. Kansa tunsi omalla kielellään vain isämeidän-rukouksen ja pyhimystaruja, ja nyt koetettiin heille uskotella, että pyhimysten palvelus oli harhauskoa. Ketä oli uskottava? Kehen luotettava, kun kaikki tuntui horjuvan?

Myllyrannassa ei voitu huomata muuta rauhattomuuden ulkonaista jälkeä, kuin että toinen puoli sen taistelukykyisistä asukkaista joka yö sai valvoa aseissa, peläten erästä rosvojoukkoa, joka Leton tienoilta levitti kauhua kautta, koko Satakunnan. Mylly, lohipato, aidat, pellot ja rakennukset virran rannalla osottivat hyvää hoitoa. Ja kuitenkin oli suuri muutos tapahtunut tässäkin maailman sopukassa. Vesteråsin resessin jälkeen vuonna 1527 oli Myllyranta, samoin kuin useimmat muutkin luostaritilukset, otettu kruunulle ja lähinnä se oli Satakunnan voudin käskynalainen, jota odotettiin paikalle kuninkaan nimessä ottamaan Myllyrantaa haltuunsa.

Eipä puuttunut puheluaihetta siitä pienestä vanhasta tuttavapiiristä, joka juhannuspäivänä oli kokoontunut talon tammien suojaan yksitoikkoisesti kohisevan kosken partaalle. Kuisti oli koristettu puolikasvuisilla koivuilla ja kukkassalko pihalla kutsui kylän nuorisoa leikkeihin. Inkeri, seitsemänkymmenen-vuotinen eukko, istui iloisena ja reippaana keinulaudallaan. Hänen vieressään oikealla puolella oli mestari Gervasius, joka näytti nyt paljoa raihnaisemmalta kuin arvokkaan mahtavuutensa aikana, ja vasemmalla istuivat Josua ja Silla. Ruohikkoon sekä pihalle kokonaisille sekä puolinaisille myllynkiville oli asettunut suuri joukko kylän asujamia. Kaikkien huomio oli kiintynyt kahdenkymmenen-vuotiseen teiniin, Josuan vanhimpaan poikaan, Eljakseen, joka oli ollut uskonpuhdistajan Pietari Särkilahden oppilaana. Hän oli vastikään palanut kotiin Turusta ja selitteli innokkaasti sukulaisilleen uutta oppia.

— Se on niin, — lopetti nuorukainen esitelmänsä saarnan äänenä ja nuoruuden koko luottamuksella vasta omistamaansa oppiin, — se on niin, katsokaa, me olemme nyt päässeet kirkkaasen auringonvaloon myllykamarin pimeästä, johon vain pieni päivänsäde luukusta tunkeutuu. Pimeys, se on Rooman paavi ja hänen munkkinsa epäjumalanpalveluksineen; auringonvalo on meidän Vapahtajamme armo, joka yksin kirkastaa maailman ja antaa kaikki meidän syntimme anteeksi, ei kullalla eikä hopealla, ei messuilla, ei paastoilla eikä hyvillä töillä, vaan verensä ja laupeutensa kautta, kun me vain uskomme. Paavi ja koko hänen joukkonsa ovat vain syntisiä ihmisiä, jotka joutuvat helvettiin omassa vanhurskaudessaan ja vetävät toisia mukanansa. Pyhimykset pitäkööt huolta siitä, että itse tulevat vapahdetuiksi, sillä heillä ei ole ylimääräisiä hyviätöitä muita syntisiä varten… Minä sanon teille, että kiirastuli on satua, ripitys turhanpäivästä korvaan-sopotusta, ja messun ovat laiskat munkit keskineet vietelläkseen rahoja köyhiltä lähimäisiltään…

Ennenkin oli jo kuultu jotakin, mutta tämä tuntui menevän liian pitkälle. Kuuliat rupesivat napisemaan, toiset tekivät ristinmerkkejä, mestari Gervasius nousi ylös, ja Inkeri rukoili hiljaa itseksensä, että pyhä Priita antaisi anteeksi hänen pojanpojallensa, tuolle nulikalle, joka niin hirveästi pilkkasi Jumalaa. Mutta nuorukainen jatkoi pelotta:

— Pyhä Priita, pyhä Henrikki, pyhä Eerikki, pyhä Olavi, pyhä Fransiscus, ja minkä nimisiä he kaikki lienevätkin, minä sanon teille, hyvät ihmiset, kaikki nuo raukat ryömivät nyt paljailla polvillaan elävien ja kuolleitten tuomarin edessä ja rukoilevat häntä antamaan typerille ihmisille anteeksi heidän epäjumalanpalveluksensa! Kysykää heidän puu- ja kivikuviltansa, voivatko he kuulla teitä? Voivatko ne teille vastata? Mutta te koristelette niitä hopealla ja kullalla ja turhamaisilla koruilla, ikäänkuin ei Jumalalla olisi heille mitään parempaa annettavaa. Te suitsutatte heille pyhää savua ja jos tuli tarttuisi heihin, niin he palaisivat poroksi. Neitsyt Maaria oli heitä kaikkia korkeampi ja kuitenkaan hän ei ollut muuta kuin köyhä syntinen ihminen, niinkuin me kaikki, hänen autuutensa oli hänelle vain armosta annettu. Miksi te polvistutte hänen eteensä? Ettekö ole lukeneet ensimäistä käskyä: Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni!

Hän ei saanut jatkaa. Vihanhuudahdukset keskeyttivät puhujaa. Josua käski häntä vaikenemaan. Mestari Gervasius uhkaili häntä ryhmysauvallansa, Silla kiiruhti suojelemaan häntä. — Antakaa minun puhua, äiti! — huudahti nuori Eljas. — Lyökää minua, kivittäkää minut, niinkuin Stefanus kivitettiin, minä tahdon puhua, julistaa totuutta, eikä helvetin portit voi minua kukistaa!

— Mitä minä sanoin sinulle, Silla, — nyyhkytti Inkeri, — kun sallit pojan tehdä oman tahtonsa mukaan ja mennä teiniksi Turkuun? Milloin olet nähnyt myllärinpojan lukevan latinaa? Toista oli Taavin laita; minä olisin suonut, että Eljas mielemmin olisi valinnut miekan ja kypärän, niinkuin Taavi ja hänen isänsä tekivät. Mutta sinä olit niin turhamainen ja tahdoit kuulla hänen lukevan sielumessua sinun kuolleelle tomullesi.

— Jumalan rauha, äiti! Mistä on kysymys? Minulla on miekka ja kypärä, mutta minä olen oppinut Birger Bonpojalta lukemaan kirjaa, — sanoi odottamatta hänen takaansa rautapukuinen mies, joka melun kestäessä oli kenenkään huomaamatta ratsastanut pihaan.

— Taavi! — huudahtivat yhtä suuta Inkeri, Silla ja Josua.

Niin, Taavi oli nyt taas monen vuoden perästä vanhalla kotiseudullansa, ja lapsuudentunteet sydämessänsä hän syleili äitiään ja sukulaisiaan, niin että hänen rautavaruksensa rämisi. Kun ensi näkemisen ilo oli asettunut ja ensimäiset kysymykset tehty, niin hän tahtoi tietää, mikä oli syynä siihen, että rauhaisassa Myllyrannassa näin tavattomasti meluttiin.

Kymmenen ääntä vastasi yhtä aikaa:

— Eljas, Josuan poika, on tuonut Turusta jumalatonta kerettiläisoppia!
Hän pilkkaa pyhimyksiä, kieltää messun, paavin ja kaiken jumalisuuden.
Hän on Antikristus, joka on tuleva viimeisinä aikoina.

— Mutta ettekö te ole kuulleet, että hurskas piispamme Martti Skytte ja kaikki jumaliset miehet Turussa, niin, itse kuningaskin tunnustaa samaa uskoa kuin Eljaskin?

— Kyllähän me olemme kuulleet niin paljon uudenaikaisia asioita, ettei köyhä kristitty enää voi erottaa latinaista Jumalan sanaa suomenkielisistä ihmisopeista. Mutta meille on sanottu, että uusi usko ei ole mitään muuta kuin vanha vain hiukan parannettuna. [Kuningas Kustaa tahtoi saattaa luterilaisen opin maahan vain katolisen uskon parannettuna muotona.]

— Miksi sitte kiistelette? Vastaa minulle, Eljas, uskotko Jumalaan,
Kristukseen, Jumalan poikaan, ja Jumalan ilmoitettuun sanaan?

— Elämässä ja kuolemassa! — vastasi nuorukainen. — Mutta…

— Se riittää, — keskeytti häntä Taavi.

— Kuulettehan sen itse. Tunnustaisiko Antikristus sellaista uskoa? Ja jos te pääasiassa olette samaa mieltä, niin miksikä te annatte vähemmän tärkeitten kysymysten erottaa teitä? Jumalan sanaa opetetaan nyt ruotsinkielellä; me näemme vielä sen päivän, jolloin Jumala puhuu suomeksikin.

Teiniä ei ahdistettu sen enempää ja väki hajaantui päästäkseen suojaan lähenevältä ukkosilmalta.

Uskonpuhdistus raivasi itselleen tien Suomeen epäilysten ja omantunnon-rauhattomuuden kautta, mutta se ajatus, että Jumala nyt ymmärsi kansankin kieltä, vaikutti yhä tyynnyttävämmin. Agricolan suomalainen uusitestametti painettiin vuonna 1548. Vasta melkein vuosisataa myöhemmin, vuonna 1642, ilmestyi koko raamattu kansan äidinkielellä.

Taavi kertoi vaiheistansa piispan onnettoman haaksirikon jälkeen. Hän oli ruvennut sotilaaksi Eerikki Flemingin laivastossa, oli ollut mukana hirttämässä junkkeri Tuomas Wulfia, valloittamassa Kastelholmaa, Turun ja Kuusiston linnoja ja sen jälkeen palvellut kuningas Kustaata yhtä uskollisesti kuin ennen muinoin Bo Knuutinpoikaa ja Arvid piispaa. Nyt hän oli palannut Suomeen kuninkaan asioissa. — Mutta, — lisäsi hän, — kuinka rakas risti-isäni tulee toimeen tänä uutena aikana?

— Kulunut luuta! — huokasi mestari Gervasius. — Kuningas on anastanut pyhän Priitan leivän ja lihavat lohemme Myllyrannasta. Jumala siunatkoon sisar Margareta vainajaa; hän osasi erottaa taimenen nahkalohesta. Uusi abbedissa, Valpuri sisar, on Flemingin sukua, ja hänen nenänsä on paksunahkainen; mitä hän minua tarvitsisi palveluksessaan? Niin olen minä vanhoilla päivilläni tullut kruunun isännöitsijäksi Myllyrantaan.

— Ajatteles, Taavi, vanhan Renatan elämä loppui, kun hän sai tiedon
Ljungarsin lapsista! — sanoi Inkeri.

— Mutta kerro enemmän itsestäsi ja uudesta virastasi! Sinä olet jo aikoja sitten siinä iässä, jolloin kunnon mies hankkii itselleen hyvän vaimon. Oletko sinä naimisissa, poikaseni?

Taavi oli hetken aikaa ääneti. — Sen asian laita, äiti, on sama kuin Renatan ja Ljungarsin lasten, — sanoi hän vitkastellen. — Myllärinpoikien ei pitäisi koskaan katsella hienoja neitosia. Mutta vanha lempi on lujassa, äiti. Miksikä minä menisin naimisiin?

— No kuulehan! Olet sotilas ja pelkuri! Kyllä sinussa olisi ollut miestä ansaitsemaan kannukset sodassa, ja sitte ei siunattu neitemme koskaan olisi joutunut hukkaan meren hyrskyyn! Mutta mikä virka sinulla nyt on, ja miksi sinä ratsastit tänne kymmenen ratsumiehen seurassa?

— Minä olen kuninkaan läänitysmies pohjois-Satakunnassa ja tulen valvomaan järjestystä läänissä, koska on valitettu sissien tuhotöitä ja herrojen mielivaltaa.

Inkerin silmät suurenivat. — Kuninkaan läänitysmies! Mutta sittenhän sinä olet herrojen arvoinen!

— Ja minun esimieheni! — sanoi mestari Gervasius hämmästyneenä ja nousi ylös osottaaksensa entiselle ristipojallensa velvollisuuden-mukaista kunnioitusta.

— En minä ole ainoa aateloimaton, jolle on uskottu niin korkea toimi, — selitti Taavi. — Kustaa kuningas saa pitää varansa, etteivät piispat ja aatelismiehet kasva hänen päänsä ylitse. Flemingit, sanotaan, aikovat sukulunastuksella saada kruunulta takaisin Ljungarsin ja Myllyrannan. He eivät tiedä, että yksi Ljungarsin suvusta vielä on elossa, ja Myllyrannasta minä pidän huolen.

— Yksi Ljungars vielä elossa!— huudahti Inkeri. — Sitten hän ei ole kaukana, koska ukkonen käypi juhannuspäivänä.

— Hän on minun seurassani, äiti. Ehkä muistatte vielä Kukonpoikaa, jonka minä kerran kuljetin Ljungarsista tänne?

Mestari Gervasius muisti hänet liiankin hyvin. — Oi, tuo hävitön huimapää, joka karkasi minun isällisestä kuristani Naantalissa, ja josta ei sen jälkeen ole kuulunut mitään! Minä luulin hänen kuolleen jo aikoja sitte.

— Tuo sudenpenikka! — huudahti Inkeri. — Hän asettuu varmaankin Kukon väen etunenään, joka mellastaa Ljungarsin metsässä. Asettakaa kahdenkertaiset yövahdit, mestari Gervasius.

— Knuutti Steninpoika ei ole enää mikään huimapää, hän on kahdenkolmatta vuoden vanha, — vastasi Taavi. — Minä vangitsin hänet Aggerhusissa Kristian kuninkaan viimeisellä sotaretkellä, ja aina siitä saakka hän on minua seurannut. Hän on nyt täällä todistaaksensa laillisen perintöoikeutensa Ljungarsin linnaan ja Leton kartanoon, mutta hän tahtoo vielä toistaiseksi olla tuntematon. Antakaa hänen saada yösija muiden ratsumiesten mukana. Huomenna me ratsastamme eteenpäin.

20. Viimeinen Ljungars.

Seuraavana aamuna tapaamme me jälleen Taavin ja hänen kumppaninsa, Knuutti Steninpoika Ljungarsin, jota ennen sanottiin Kukonpojaksi, Ljungarsin linnan autioilla rauniolla. Kun omistajaa ei kuulunut, joutui tila muutaman vuoden kuluttua Naantalin luostarille ja sittemmin se muutettiin kruununtilaksi, mutta näinä ahtaina aikoina ei kukaan ollut ruvennut uudestaan rakentamaan vanhaa herraskartanoa. Muurit olivat raunioina ja tuhkaa ja puoleksi hiiltyneitä hirsiä oli hajallaan kellariholvin ympärillä. Taavin ratsumiehet olivat majoittuneet kylään, jossa oli vain muutamia kurjia hökkeleitä ja jonka asukkaiden epäiltiin olevan liitossa sissien kanssa.

— Knuutti Steninpoika istui ääneti sortuneilla muureilla, joiden herra hän oli. Hän oli kaunis tummatukkainen nuorukainen, kookas ja vahva ruumiinrakenteeltaan, niinkuin koko hänen sukunsa, mutta nuoruudeninto ja terveys oli kadonnut hänen kalpeilta poskiltansa. Hänen katseensa kiintyi raskasmielisenä synkkään ympäristöön. Joko hänen elämänsä oli kulunut liian nopeasti, taikka hän oli kärsinyt liiaksi, mutta nuorella iällänsä hän näytti väsähtäneeltä ratsumieheltä, joka pysähtyy tienhaaraan.

— Miksi ajattelemme menneitä aikoja, — lohdutteli Taavi. — Ljungars on kadonnut, Lettoa ei ole enää olemassa, eikä sitä koskaan olisi pitänytkään olla. Sinussa on tulevaisuus, sinussa on toivo, ja sinun käsiesi alla on uusi Ljungars kohoava tuhasta.

— Kiitos, — sanoi nuorukainen surumielisesti. — Minä kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä uskonut kellekään ihmiselle. Kun sinä löysit minut kahdeksanvuotiaana kosken partaalta ja Birger kaappasi minut mukaansa, niin minä tunsin ensi kertaa eläissäni omantunnon voiman. Tunnetko sinä omaatuntoa?

— Hiukan, — vastasi Taavi.

— Et, sinä et sitä tunne, sinä et tiedä, että se määrää koko meidän elämämme. Minulla oli ristiäiti; sano mitä tahdot Ursula rouvasta, mutta hän rakasti minua, minua yksin koko maailmassa. Minä hukkasin hänen onnenkivensä, joka hänelle oli kaikki kaikessa. Silloin minä käsitin vain, että hän oli minulle pahoillansa; mutta kun minä kuulin Ljungarsin linnan pamahtavan ilmaan, silloin minä ymmärsin, että minä olin syypää hänen kuolemaansa. Tuo ajatus puraisi minua kuin käärme. Birger lahjoitti kiven pyhälle Priitalle. Kun minä karkasin Naantalista, niin otin kiven mukaani ja juoksin yötä päivää Ljungarsiin, toivoen voivani tuolla kivellä herättää ristiäitini haudasta. Minä en löytänyt häntä, hän lepäsi tuhan peitossa, ja minun syyni ei tullut sovitetuksi. Siverin noita löysi minut puolikuolleena metsästä, otti minut luoksensa ja piti minua kaksi vuotta mökissänsä. Silloin minä, kiittämätön, taaskin karkasin sissien luo vuoristoon. Kahden vuoden kuluttua karkasin heidänkin luotaan Turkuun. Sitten minä rupesin merimieheksi tanskalaiseen laivaan, palvelin kuusi vuotta kuningas Kristiania ja loput sinä tiedät.

— Miksikä annat lapsuuden hairahdusten vaivata itseäsi? Etkö ymmärrä, että Jumala on ohjannut sinut niin monen vaaran ja vaiheen läpi, jotta miehenä voisit hyvittää entiset vikasi?

— Ei, Taavi, ei, vielä on jotain, jota en voi hyvittää. Kun ristiäiti nuhteli minua kivestä, niin hän pakotti minut vannomaan pyhän Olavin kautta, että hävittäisin koko Ljungarsin suvun…

— Mutta sehän on nyt mahdotonta!

— Miksikä mahdotonta? Vielä yksi Ljungars elää, vielä tämä kauhea vala sitoo minua. Miksikä minä, onneton, läksin sinä päivänä etsimään uutta onnenkiveä virran rannalta? Miksikä minä en kymmenvuotisena kuollut metsään? Miksikä minua ei surma perinyt sissien luona, miksi en kaatunut yhdessä niin monen kuolleen mukana taistelutantereelle? Vala on minut pelastanut, vala minua sitoo. Ja katsos, Taavi, nyt kääntyy se minuun itseeni, viimeistä Ljungarsia vastaan! Se on meidän sukumme kirous. Minun täytyy surmata, eikä minulla ole, niinkuin isilläni, veljeä, jonka voisin uhrata. Mitä minun tulee tehdä? Minä inhoan itsemurhaa; siihen vain pelkuri turvautuu. Anna minun taistella, mies miestä vastaan, anna minulle kunniallinen kuolema, Taavi, enkä minä enää koskaan valita!

— No niin, — sanoi Taavi, — maamme tarvitsee rauhaa ja järjestystä. Meidän toimenamme on hävittää se rosvojoukko, joka vielä entisten laittomien aikojen perintönä kuljeksii maassa. Nämät sissit taistelevat henkensä uhalla, siinä saat kyllä tilaisuutta taisteluun, mutta sinä elät ja vapaudut valastasi. Sinä hävität väkivallan Ljungarsin ja alotat uuden Ljungarsin suvun, jonka vaakunakilvessä on laki ja oikeus.

Knuutti Steninpoika karkasi ylös. Puna palasi hänen poskipäihinsä, rohkeutta ja elämäniloa loisti hänen nuorukais-silmistänsä. Tämä ajatus oli hänelle niin odottamattoman uusi, niin toiverikas ja hyvittävä, että hän tunsi itsensä äkisti aivan muuttuneeksi. — Sinä olet oikeassa, riemuitsi hän. — Niin minä tahdon elää! Vanhoista Ljungarseista ei ole ketään jäljellä!

Ratsumiehet olivat lähettäneet vakoilioita metsään, ja he palasivat ilmoittamaan,. että sissit oleskelivat kapeassa vuorensolassa puolen peninkulman päässä Ljungarsista. Heitä oli kolmekymmentä aseellista miestä ja he luottivat siihen, että vuoren luo oli mahdotonta päästä. Luultavasti he myöskin tiesivät, kuinka vähäinen luvultansa ratsumiesten joukko oli. Taavi päätti viipymättä saartaa heidät ja mistä hinnasta hyvänsä vapauttaa ylimaan seudut tästä maanrasituksesta, joka jo vuosikausia oli levittänyt kauhistusta ympäristöönsä. Lapsuudestaan saakka Taavi tunsi jok'ainoan rotkon tässä metsässä ja tämän tietonsa nojalle hän perusti koko suunnitelmansa.

Sissit eivät voineet tietää, että kymmenmiehinen nostojoukko Myllyrannan kylästä seurasi jalan ratsumiehiä ja oli saapunut tuntia myöhemmin Ljungarsiin. Ratsumiehet jättivät hevosensa neljän kylämiehen vartioittavaksi ja jakaantuivat toisten kuuden kanssa kolmeen osastoon, jotka eri tahoilta tunkeutuivat raivaamattomaan metsään.

Tuskin olivat Taavi, Knuutti Steninpoika ja neljä ratsumiestä päässeet kuusien suojaan, niin Knuutti huudahti: — Pysähtykää, katsokaa, hän seisoo meidän edessämme ja sulkee tiemme! — Knuutti tunsi Ljungarsin valkoisen tytön, joka monta kertaa ennen oli varoittanut ja ohjannut häntä, mutta kahteen vuoteen hän ei ollut häntä nähnyt.

Taavia värisytti. Hän muisti näkyä, kun Birger ja Beata soutivat piispan kanssa onnettomalle matkallensa Närpiöstä. Mutta, hän ei saanut epäillä, hän jatkoi kulkua. Haamu leijaili polulla ja he kulkivat aivan hänen liepeittensä läpi, tuntematta muuta kuin viileän tuulahduksen.

He kulkivat Junkkarin lähteen ohi. Päivä oli helteinen, ja kova jano vaivasi kulkioita, mutta lähde oli kuiva. Knuutti Steninpoika pysähtyi ja kaivoi miekkansa kärjellä hiekkaa lähteenpohjassa. — Eteenpäin! — huusi Taavi. — Odota vähän, — pyysi Knuutti. — Täällä minä lapsena heitin onnenkiven lähteesen, kun minä en voinut herättää ristiäitiäni haudasta.

Taavi ei kuullut häntä; hän seisoi selin lähteesen. Tässä metsässä täytyi pitää silmät auki. Jotakin liikkui punaisen kallion takana. Taavi jännitti jousensa, mutta hän ei huomannut, että samana hetkenä nuoli suhisi ilmassa ja osui Knuutti Steninpoikaan, hänen seisoessaan kumartuneena lähteen yli.

Mies pakeni juoksujalassa metsään. Hän kaatui Taavin nuolen kaatamana. Kuka hän oli? Kukko! Vanha petturi antoi vielä kuollessaan merkin, kiekahutti kuin kukko, josta hän pilkkanimensä oli saanut. Hän ei ollut yksin. Pensaikoissa väjyi hänen väkensä ja odotti päällekarkaajiaan polulla lähteen luona.

Osat vaihtuivat nyt. Taavin ja hänen seuralaistensa, joita oli yhteensä viisi henkeä lukuunottamatta Knuutti Steninpoikaa, täytyi nyt hyökkäyksen asemesta puolustautua kolmeakymmentä rosvoa vastaan, jotka syöksyivät esiin metsästä.

Taavi puhalsi metsästystorveensa, joka aina riippui hänen sivullansa. Kalliosta kallioon vastasi kaiku toistamalla annetun merkin. Nuo viisi miestä odottivat päällekarkausta punaisen kallion kyljessä, sillä siellä heidän selkänsä olivat turvassa. Tervehdykseksi sateli heitä vastaan nuolia, jotka voimattomina ja räiskien kimpoilivat kallioon. Taavin jousi ei jäänyt vastausta vaille. Hurjat huudot kaikuvat metsässä ja Ljungarsin tuttu ukkonen ilmoitti etäältä läsnäoloansa.

Kun sissit huomasivat, että heidän nuolensa kimpoilivat kallioon, tulivat he lähemmäksi peitsineen ja karhunkeihäineen. Jouset heitettiin syrjään, nuijat kohosivat sotatapparoita vasten. Taavi ja hänen väkensä saivat kiittää hengestään vain haarniskoitaan ja kypäriään, joita ei sisseillä ollut. Mutta kun rosvot vihdoin toinen toisensa jälkeen kiipesivät kalliolle ja sieltä heittelivät kiviä vihollistensa päälle, niin sota uhkasi loppua laillisen järjestyksen varmaan tappioon. Kaksi Taavin väestä oli pahasti haavoittuneena vaipunut maahan, kahdella oli vähempiä haavoja. Taavi yksin ei ollut haavoittunut. Missä oli Knuutti Steninpoika? Ei mitään vastausta kuulunut. Katolisen Suomen sotahuuto: pyhä Eerikki avuksi! kaikui ahdistettujen huulilta, mutta samassa taistelu sai odottamattoman käänteen.

Ne kaksi osastoa, jotka Taavi oli lähettänyt kaartamaan rosvoluolaa, olivat huomanneet sen tyhjäksi, ja metsästystorven merkin johdolla raivanneet itselleen tien vuorien ja pensaikkojen poikki. Heitä oli vain kaksitoista miestä, mutta heidän hajaantuneet huutonsa saattoivat sissit pelkäämään suurtakin sotavoimaa. Hyökkääjien rivit joutuivat sekasortoon. Taistelu loppui, sissit heittivät aseensa pois ja hajaantuivat rajusti juosten piilopaikkoihinsa vuorten lomiin.

Taavi seurasi heitä joukkoinensa. Se oli loppumaton, vaivalloinen ajo, jota kesti suurimman osan päivää. Iltapuolella oli toinen puoli sisseistä vangittu ja sidottu nuoriin, mutta sitte täytyi Taavin keskeyttää ajo, sillä nousi hirveän voimakas ukkosilma. Taivas liekehti, salamat risteilivät ilmassa, vihurit kaatoivat jäykimmät männyt tai salama ne halkaisi kahtia. Ei koskaan kukaan ollut nähnyt tämäntapaista rajuilmaa näillä seuduilla, vaikka kesäisin ukkonen täällä oli melkein jokapäiväinen vieras.

Kuuden aikaan illalla rajuilma asettui ja taivas selkeni. Väsyneinä, märkinä, nälkäisinä läksi Taavi joukkoineen vuortenrotkoista, joista sissit olivat etsineet turvaa, ja palasi vankeineen Ljungarsin kylään. He kulkivat jälleen lähteen ohitse. Sen kuivalla hiekkapohjalla, kallioiden varjossa, lepäsi nuorukainen verissään. Knuutti Steninpoika Ljungars oli kuolettavasti haavoittunut ja hänen verensä oli juossut kuiviin. Hänen kumartuessaan hiekan yli ja etsiessään onnenkiveä oli Kukon nuoli lävistänyt hänen vasemman-olkapäänsä juuri siitä kohdasta, joka oli jäänyt suojaamattomaksi kypärin ja selkähaarniskan välille. Hänen otsallaan ja huulillaan kuvastui tyyni onnellinen rauhanpiirre; ei vähintäkään tuskan eikä surun jälkeä voinut huomata, vaikka kaikki toiveet pettivät juuri sinä elämän aikana, jolloin toivoo kaikkea.

Hän hengitti vielä. Taavi etsi vesipisaraa, millä virvoittaisi kuolevan verettömiä huulia. Aivan kallion juurella hän huomasi Ljungarsin valkoisen tytön tutun haamun. Hän näytti surullisemmalta, hennommalta ja hoikemmalta kuin ennen. Kultainen vyö hänen uumillaan oli kavennut hienoksi langaksi, joka vaivoin näytti pitävän hänen utuista vartaloaan koossa. Puiden latvoissa kävi hiljainen, sanaton humina. Taavin vielä katsellessa utukuvaa katkesi hieno kultalanka hänen uumiltaan ja koko olento haihtui ilmaan. Hän kääntyi taaksensa; kuoleva oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Myrskyistä päivää ja ukkosilmaa seurasi kirkas ja tyyni kesäilta, joka ei pimennyt yöksi. Mutta sellainen ei ollut Suomen kohtalo Kustaa Vaasan ja hänen seuraajiensa hallituksen aikana; sillä myrskyjä ei puuttunut. Se ennusti vain onnellisen tulevaisuuden valoisaa iltaa päivinä, jotka kerran tulevat. Väkivallan laiton, verinen ja mielivaltainen aikakausi oli loppunut. Ja vuorien ja vesien taa laskeva aurinko valaisi kirkkaasti viimeisen Ljungarsin unohdettua hautaa.

Ljungarsin tarun loppu.