Title: Marsin sotavaltias
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: March 20, 2021 [eBook #64884]
Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 47.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
I. Iss-virralla
II. Vuorten sisuksissa
III. Auringon temppeli
IV. Piilolinna
V. Kaolin viertotiellä
VI. Sankarina Kaolissa
VII. Uusia liittolaisia
VIII. Haaskaluolien läpi
IX. Keltaisen kansan keskuudessa
X. Vankilassa
XI. Runsauden holvi
XII. "Kulje nuoraa myöten!"
XIII. Magneettivipu
XIV. Ratkaisu
XV. Palkinto
XVI. Uusi hallitsija
Iss-virralla
Dorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä reunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista rataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti aavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla, sillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.
Kuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan Auringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä komerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa — elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut rakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman vastauksen.
Minun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin päivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle, jossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.
Tämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli kohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja se kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui erottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli vielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja sen jälkeen sattuneet tapahtumat.
Niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä Phaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon vääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen kimppuun.
Näin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään hirmutekoa.
Palavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut murhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani. Senjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän temppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois näkyvistä ja kuuluvista.
Tämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun oli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei häipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti niistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen ensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja maajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani, Heliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.
Mustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaa
Issusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanut
Issuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyiset
olivat repineet hänet kappaleiksi.
Ylvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat suistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja hänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja voittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion jouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia ja parempia sotilaita vastaan.
Ulkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat ratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä puistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä, liittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia kysymyksiä.
Melkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten ikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan tätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli kohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.
Minun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli ollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon, joten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle paikalle.
Kun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat hajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme omaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä Heliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos Morista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista, Heliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.
Toista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista pallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin masentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta tihkuneet huhut heidän kuolemastaan.
Uudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut uskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat kuolleet.
"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes he palaavat!" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani heille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta Oikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi takaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut kuolemantuomioni.
Näin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka seisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.
Kuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainen
hyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhan
Heliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille,
Heliumin uudelle jeddakille.
Hänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen isoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä kysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin seuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin läheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa viruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.
Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja auttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi tukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään hartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen koirani, seurasi minua.
Tänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni. Perässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala pää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa, oli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja kiintymyksen perikuva.
Edellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin saanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin maahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla varushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.
Kuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin oloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen Xodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että hän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä hänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi jonkunlaisia vehkeitä.
Useita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien ympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa kaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla mitään rehellisiä asioita suoritettavana.
Tänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli varmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän poikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle Korus-järvelle.
Alhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun säteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista varuksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa välkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin huonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti uskoi, ettei häntä seurattu.
En uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin hänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää, minne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän liikkui.
Niinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän rantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten kiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin jälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka lepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä syvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena suojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien jalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien kuiden kirkkaassa valossa.
Takanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.
Edessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi salaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka rannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman harhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle valheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.
Kasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka olivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi pesiinsä.
Enää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut pyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun, jotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden kitaan.
Heliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien linnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan ja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen Marsin heidän valheellisesta uskonnostaan.
Muutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä säilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa, thernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet parhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden lähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt jossakin tuntemattomassa paikassa.
Kun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi avautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden välkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa — yhdessä niistä omituisesti veistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä therneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla sijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut helpompi lähteä pitkälle matkalleen.
Järven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista venettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli piikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän kaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja kutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.
Thuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti. Kaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä reunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli laskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten pimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.
Musta soturi jatkoi matkaansa aina Issin suulle saakka. Hetkeäkään empimättä hän sitten voimakkaasti meloen käänsi aluksensa tämän kaamean virran vuolasta juoksua vastaan.
Pysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä nyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa, ettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin rantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.
Ennen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle luolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä eteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.
Minusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en nähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani takaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana takaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin heikkoa kajastusta edeltäni.
Vainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa katossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa valossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.
Liikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on elävästi muistissani kuolemaani saakka.
Niin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut lähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat aikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator Xodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat ihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle, jonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden ihanaan laaksoon.
Virran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli vielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain jyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä oivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa päähän.
Näillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla tappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia kauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla oli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun, heikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat petolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana ajelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.
Thurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat hänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen — hän oli ilmeisesti tottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea ylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran poikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan tasalla olevalle matalalle kielekkeelle.
En rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän olisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni vastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään varjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän näkisi minua.
Mustaihoinen seisoi kielekkeellä veneensä vieressä tähystäen virtaa ylöspäin, ikäänkuin olisi odottanut jonkun saapuvan siltä suunnalta.
Pysytellessäni varjoisan kallion suojassa panin merkille, että sillä kohdalla tuntui voimakas virtaus, joka kävi suoraan joen keskiuomaa kohti, niin että minun oli vaikea pitää venettäni liikkumatta. Meloin syvemmälle pimentoon saadakseni kiinni seinämästä, mutta vaikka etenin useita metrejä, haparoin yhä tyhjää. Kun sitten varsin pian olisin menettänyt mustaihoisen näkyvistäni, oli minun pakko jäädä paikalleni, pysytellen parhaani mukaan asemillani melomalla kiivaasti takaani kallion alta käyvää virtausta vastaan.
En osannut arvata mistä tämä veden syrjittäinen juoksu aiheutui, sillä näin selvästi joen valtaväylän sekä sen ja uteliaisuuttani kiihoittaneen salaperäisen virtauksen väreilevän, pyörteisen yhtymäkohdan.
Mietiskelin yhä tätä ilmiötä, kun huomioni äkkiä kiintyi Thuridiin, joka oli kohottanut molemmat kätensä eteenpäin päänsä yläpuolelle marsilaisten yleiseen tervehtimistapaan, ja hetkistä myöhemmin kuulin hiljaa, mutta täysin selvästi hänen lausumansa barsoomilaisen tervehdyksen: "Kaor!"
Käännyin katsomaan jokea ylöspäin, samaan suuntaan, johon hän tähysti, ja pian sieltä ilmestyi suppeaan näköpiiriin pitkä vene, jossa oli kuusi miestä. Viisi heistä meloi kuudennen istuessa kunniapaikalla.
Miesten valkea iho, kaljua päätä peittävä aaltoileva, keltainen peruukki ja otsalla riippuvaan pyöreään kultalevyyn upotettu komea jalokivi osoittivat, että he olivat pyhiä thernejä.
Kun he laskivat aluksensa kielekkeelle, jossa Thurid heitä odotti, nousi keulassa istunut mies ja astui veneestä. Silloin näin, että hän ei ollut kukaan muu kuin Matai Shang, thernien isä.
Näiden kahden miehen vaihtamien tervehdysten sydämellisyys ihmetytti minua, sillä Barsoomin musta- ja valkoihoiset olivat toistensa perinnöllisiä vihollisia, eikä tietääkseni kaksi näihin kampaankin rotuun kuuluvaa miestä ollut milloinkaan kohdannut toisiaan muuten kuin taistelussa.
Äskeiset mullistukset, jotka olivat kukistaneet heidän kansojensa valta-aseman, olivat nähtävästi saaneet nämä molemmat miehet liittoutumaan keskenään — ainakin yhteistä vihollista vastaan — ja nyt käsitin, miksi Thurid oli niin usein öisin käynyt Dorin laaksossa. Hänen salaiset puuhansa olivat sen luontoisia, että ne koskivat hyvin läheisesti minua ja ystäviäni.
Mielelläni olisin ollut heitä lähempänä, että olisin kuullut heidän keskustelunsa. Mutta nyt en voinut ajatellakaan joen poikki melomista, minkä vuoksi pysyin hiljaa paikoillani pitäen heitä silmällä. Varmastikin he olisivat maksaneet paljon, jos joku olisi ilmaissut heille, kuinka lähellä minä olin ja kuinka helppo heidän ylivoimaisina olisi ollut käydä kimppuuni ja surmata minut.
Useita kertoja Thurid viittasi joen poikki minuun päin, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä, että hänen viittoilunsa olisi tarkoittanut minua. Pian hän ja Matai Shang astuivat jälkimäisen veneeseen, käänsivät sen keulan ympäri ja ohjasivat joen poikki suoraan minua kohti.
Heidän lähestyessään peruutin venettäni yhä syvemmälle kallioulkoneman alle, mutta vihdoin oivalsin selvästi, että he pyrkivät samaan suuntaan. Heillä oli viisi miestä melomassa, ja vaikkakin heidän veneensä oli isompi, lipui se eteenpäin siksi nopeasti, että sain ponnistaa voimiani äärimmilleen päästäkseni samaa vauhtia pois heidän tieltään.
Joka hetki pelkäsin veneeni keulan tärähtävän kallioon. Joelta hohtavaa valoa ei enää näkynyt, mutta kulkusuunnassamme kajasti heikosti kaukaista himmeätä tuiketta, ja yhä oli selvää vettä edessäni.
Vihdoin selvisi minulle oikea asianlaita — olin Issin maanalaisen sivujoen uomassa. Joet yhtyivät juuri siinä kohdassa, jossa olin piillyt.
Thernien vene oli nyt hyvin lähellä minua. Melani loiske hukkui heidän veneensä kohinaan, mutta edellä oleva valo läheni, joten he ennen pitkää huomaisivat minut.
Minun oli toimittava ripeästi ja tehtävä jotakin heti paikalla. Käänsin veneeni keulan oikealle ja painauduin joen kallioista seinää vasten, Matai Shangin ja Thuridin saapuessa keskellä jokea, joka oli paljoa kapeampi kuin Iss.
Heidän tullessaan lähemmäksi kuulin Thuridin ja thernien isän keskustelevan.
"Sanon sinulle, thern", selitti musta dator, "että haluan vain kostaa John Carterille, Heliumin prinssille. En vie sinua loukkuun. Mitäpä etua minulla olisi siitä, jos kavaltaisin sinut niille, jotka ovat syösseet tuhoon kansani ja sukuni?"
"Pysähtykäämme hetkiseksi, niin että voit esittää suunnitelmasi", vastasi hekkador. "Kun sitten jatkamme matkaamme, tiedämme paremmin omat ja toistemme velvollisuudet."
Hän antoi määräyksen melojille, ja nämä ohjasivat veneen kallion kupeeseen tuskin kymmenen metrin päähän minästä.
Jos he olisivat laskeneet alapuolelleni, niin he olisivat varmasti nähneet minut kauempaa hohtavaa heikkoa kajastusta vasten, mutta he menivät ohitseni, joten olin piilossa yhtä turvallisesti käin jos olisin ollut kilometrien päässä.
Ne muutamat sanat, jotka jo olin kuullut, olivat saaneet uteliaisuuteni
vireille, ja halusin kovin kiihkeästi saada tietää, minkälaista kostoa
Thurid suunnitteli minulle. Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa.
Kuuntelin henkeä pidättäen.
"En vaadi sinulta mitään, thernien isä", jatkoi ensisyntyinen. "Thurid, Issuksen dator, ei käy kauppaa. Kun kaikki on tehty, niin olen iloinen, jos huolehdit siitä, että saan ikivanhan sukuni ja korkean arvoni mukaisen hyvän vastaanoton jossakin hovissa, joka on pysynyt uskollisena peritylle uskolleni, sillä en voi palata Dorin laaksoon enkä liioin minnekään muualle, johon Heliumin prinssin valta ulottua. Mutta sitäkään en vaadi — määrätköön oma halusi siinäkin suhteessa."
"Tapahtuu kuten toivot, dator", vastasi Matai Shang. "Eikä siinä kyllin — saat valtaa ja rikkautta, jos hankit tyttäreni Phaidorin takaisin minulle ja toimitat Heliumin prinsessan Dejah Thorisin käsiini. — Oh", jatkoi hän ilkeästi murahtaen. "Maan asukas saa kärsiä pyhien pyhille tuottamansa häväistyksen johdosta, ei mikään loukkaus ole liian halpa eikä liian ankara hänen prinsessalleen. Toivoisinpa, että voisin pakottaa hänet näkemään tämän punaisen naisen alennusta ja kärsimyksiä."
"Saat naisen valtaasi ennenkuin huomispäivä on päättynyt, Matai Shang", sanoi Thurid, "kun vain lausut sanan."
"Olen kuullut puhuttavan auringon temppelistä, dator", vastasi Matai Shang, "mutta tietääkseni ei sieltä voida vankeja vapauttaa, ennenkuin vankeusvuosi on kulunut umpeen. Kuinka voisit sinä sitten tehdä tämän mahdottoman työn?"
"Temppelin jokaiseen koppiin voidaan päästä milloin hyvänsä", vastasi Thurid. "Issus yksin sen tiesi, eikä hänellä ollut tapana paljastaa salaisuuksiaan enempää kuin oli tarpeellista. Hänen kuolemansa jälkeen sain sattumalta käsiini temppelin ikivanhat piirustukset, ja niistä löysin selvästi ja pienimpiä yksityiskohtia myöten ohjeet, joiden mukaan koppeihin päästään koska tahansa.
"— Ja sain tietää muutakin. Usein oli sinne Issuksen käskystä mennyt miehiä, aina tehtävänään vankien surmaaminen ja kiduttaminen. Mutta ne, jotka täten olivat oppineet tuntemaan salaiset tiet, kuolivat salaperäisesti heti palattuaan ja selostettuaan retkensä julmalle Issukselle."
"Lähtekäämme sitten!" sanoi Matai Shang vihdoin. "Minun on luotettava sinuun, mutta samalla on sinunkin luotettava minuun, sillä meitä on kuusi sinua vastaan."
"En pelkää", vastasi Thurid, "eikä tarvitse teidänkään arkailla. Vihamme yhteistä vihollista kohtaan on liittävänä takeena siitä, että olemme vilpittömiä toisillemme, ja häväistyämme Heliumin prinsessan on meillä vieläkin suurempi syy säilyttää liittomme — jollen kokonaan erehdy hänen puolisonsa luonteesta."
Matai Shang lausui sanan soutajille. Vene lähti liikkeelle jokea ylöspäin.
Vaivoin sain hillityksi itseni hyökkäämästä heidän kimppuunsa surmatakseni molemmat halpamieliset vehkeilijät. Mutta pian oivalsin kuinka hullun ajattelematon sellainen teko olisi; silloinhan tappaisin ainoan ihmisen, joka voisi opastaa minua Dejah Thorisin koppiin ennenkuin se olisi pitkän marsilaisen vuoden päätyttyä kiertänyt loppuun ympyränsä.
Jos hän kerran opastaisi Matai Shangin siihen pyhään paikkaan, niin samalla hän opastaisi sinne myöskin John Carterin, Heliumin prinssin.
Äänettömästi meloen ohjasin veneeni hitaasti heidän vanaveteensä.
Vuorten sisuksissa
Kun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden alitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän salaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen kirkkaaksi hohteeksi.
Joki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä kupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin lukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan, näiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.
Valoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki taakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.
Jos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle, olisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata päästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella pimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.
Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.
Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.
Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.
Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.
Thuridia ja thernejä ei näkynyt — mistä tummasta lävestä he olivat menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.
Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita — niin kaita, että veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen kiemurrellessa sinne tänne.
Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi, raivoisaksi pauhuksi.
Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.
Mutta pauhu — maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän huumaavan temmellyksen luota.
Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä, ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään löytäisin heitä.
Tuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle, ja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini kylläkin olisi paljoa nopeampi.
Huokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin uhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes saavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.
Nyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä mistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi minut vehkeilijöiden jäljille.
Mikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin vallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.
Jo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin kohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa — jos vielä uhraisin tunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen, niin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.
Useita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin takaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle kuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän usein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen holviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen jäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri oikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.
Mutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen aalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän kuori.
Saatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton sanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi minulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia marsilaisia.
He olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt kovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät voineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.
Heti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä ja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta laajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.
Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.
Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta, sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet; mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.
Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi, joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.
Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa — vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.
Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja, hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.
Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi molemmat väärät!
Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen — se kuulosti puun hankautumiselta puuta vasten.
Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa. Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan toisen veneen parrasta.
Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä ketään.
Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.
Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi, kuten tavallisesti.
Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen. Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani kahvaa.
Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.
Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka. Se oli tyhjä.
Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.
Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi perässäni vikkelänä kuin kissa.
Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta. Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.
Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa, puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä, jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni, joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.
Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.
Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.
Vähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään valoon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei joen vartta myöten koskien sivuitse.
Neljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle Marsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla ainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla — enää ei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.
Juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean, polun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon eteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla katsoen minua.
Sen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että jonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä vasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme olevaan aukkoon.
Eteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen oli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia korokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen ainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen kuuluvaa therniä.
Miehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä osoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.
"Sanonpa", selitti toinen heistä parhaillaan, "etten luota mustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan tietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua tunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme hajoitetuksi.
"— Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin muualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja surmaa meidät kaikki."
"Niin minäkin luulen, Lakor", vastasi toinen. "Thernin ja ensisyntyisen välillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja ajatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa lörpöttelyä."
"Tämä on todella hullua", vastasi Lakor. "Sillä tavoin emme saa avatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli pakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän menettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi vastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka hekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan."
"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi", puhui toinen thern. "Jos kiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan Matai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä sanot?"
"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana", vastasi Lakor, "ole jättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn täällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle."
Lakorin toveri pudisti päätään.
"Olet minua ylempi", sanoi hän, "en voi tehdä sellaista, mitä et hyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme."
Myöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan eleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat vahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä itseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin, jos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä heille pahaa.
Joka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi minua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni — parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia miekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.
Annoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten eteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan, mutta minä kohotin käteni pidättävästi.
"Etsin Thuridia, mustaa datoria", sanoin. "Hänen kanssaan olen riidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa, sillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin, eikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä."
He antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:
"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen musta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus, niin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea. — Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin laakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut suorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi, jollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä."
Minua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin olevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen tai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti tietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka oli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.
Jos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni, sillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän ikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas taistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään minut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät kuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en yrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin varsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että jokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti verileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani kahvaan, kun vastasin Lakorille:
"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä mitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa vain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten datoria.
"— Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat todistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat ruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin prinssi."
Nimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten heistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.
Hän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi toverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet takaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.
"Seis!" komensi Lakor. "Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos näemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy haluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta antakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin prinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten olisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.
"— Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän palaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien ulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien isällä ole syytä olla meihin tyytymätön."
Hänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja vaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin kuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin turmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun Lakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin hän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.
"Saat mennä, John Carter", sanoi Lakor, "mutta tiedä, että jos Thurid ei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät huolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa."
Keskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni. Silloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi, ikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien miesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana piilevän konnamaisuuden.
Thernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, ja
Lakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.
"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille", hän sanoi.
Mutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi vinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle aukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin vaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.
Katsahdin kysyvästi Lakoriin.
"Eläin erehtyy harvoin", sanoin, "ja vaikkakaan en epäile, että tietosi on parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja uskollisuuden tukeman vaiston ääntä."
Puhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut häneen.
"Kuten tahdot", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. "Loppujen lopuksi se on yhdentekevää."
Käännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja vaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he eivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina jonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita Barsoomissa yleisesti käytetään.
Samat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa käytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa ollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat perin vähän.
Olimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä haarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään tällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen, joka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat — se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus — ja se kuului vähän matkan päästä syrjäkäytävästä.
Woola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen uhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät hammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä piilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.
Jäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä pian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle piilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti — vahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut valppaaksi, ei enää uusiintunut.
Kohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään hämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.
He astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä välkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he pysähtyivät kuiskaillen keskenään.
"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?" sanoi Lakor.
"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle tielle", vastasi toinen, "sillä meidän kulkemamme tie on paljoa lyhyempi tähän kohtaan tultaessa — ken sen vain tuntee. John Carterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi ehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten."
"Niin", selitti Lakor, "vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies hyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä suojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa, päinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä nopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!"
"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja", puheli Lakorin toveri, "joita hän ei niin helposti saa vältetyksi — jos hänen onnistuu selviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi tehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa —"
Olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän keskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua uhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.
Auringon temppeli
Nyt ei ollut jälellä muuta keinoa kuin taisteleminen, eikä minulle tuottanut vähääkään etua se, että hypähdin äkkiä miekka kädessä käytävään thernien eteen, sillä onneton aivastukseni oli varoittanut heitä ja he olivat valmiina ottamaan minut vastaan.
Sanaakaan ei lausuttu, sillä puhuminen olisi ollut vain turhaa keuhkojen vaivaamista. Jo miesten saapuminen tänne osoitti, että heillä oli petos mielessä. Oli liiankin selvää, että he olivat seuranneet minua karatakseen yllättämällä kimppuuni, ja luonnollisesti heidän täytyi ymmärtää, että oivalsin heidän suunnitelmansa.
Taistelu alkoi heti, molemmat miehet vastassani. Ja vaikka inhoan thernien nimeäkin, on minun kuitenkin rehellisyyden nimessä tunnustettava, että he ovat uljaita miekankäyttäjiä. Eivätkä nämä kaksi olleet poikkeuksia, jolleivät siten, että he olivat vieläkin taitavampia ja rohkeampia kuin rotunsa miehet yleensä.
Ottelu venyi pitkäksi ja yhdeksi vilkkaimmista, joissa olin ollut mukana. Ainakin kahdesti pelastin rintani purevan säilän murhaavalta pistolta vain ihmeellisen nopeilla liikkeillä, joita Maan oloihin tottuneet lihakseni kykenivät suorittamaan Marsin vähäisemmän painovoiman ja pienemmän ilmanpaineen johdosta.
Mutta sittenkin olin hyvin vähällä suistua silloin surman suuhun synkässä käytävässä Marsin etelänavan alla, sillä Lakor teki sellaisen tempun, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, niin paljon kuin olinkin taistellut kahdella kiertotähdellä.
Toinen thern ahdisti minua parhaillaan, ja minä pakoitin hänet peräytymään, hipaisten häntä miekkani kärjellä milloin sieltä, milloin täältä, saamatta kuitenkaan hänen ihmeellistä puolustusasentoansa rikotuksi, niin että joku arka kohta olisi paljastunut pieneksi hetkiseksi, joka olisi riittänyt toimittamaan hänet esi-isiensä luokse.
Silloin Lakor irroitti nopeasti varuksistaan hihnan, ja kun minä astahdin taaksepäin väistäen tuhoisaa iskua, sivalsi hän sen toisen pään vasempaan nilkkaani, niin että se kiertyi jalkani ympäri, ja vetäisi samalla rajusti toisesta päästä, kaataen minut selälleni.
Kuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta he eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin kumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen kalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan hengen riivaamana.
Kuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua, jolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon suuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy kolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on yhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä väkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen siitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.
Ennenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin mäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen thernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi arkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja rangaistavaa.
Koskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien vuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran Marsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen rakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat isäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen rääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen kiintynyt se oli minuun.
Lakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että hän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista korua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut yhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin pyhät thernit.
Seisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti mieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman pyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt saattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla tavoin.
Repäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen omaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan, kultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.
Woola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti, mutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se lopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan käytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun thernit keskeyttivät matkamme.
Nyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta tiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta äkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä, ja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.
Saavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat taaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen S-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti valaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten käärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.
Jos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut kuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta sitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen sivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.
Jos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta sitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta astuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi ainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman kuoleman.
Aikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta kun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin sukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan useihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin matelijasukuihin.
Tämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli tarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan ihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen otuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine — niiden myrkkykin on niin kamalan tehokasta, että cobra de capelloa on niiden rinnalla pidettävä viattomana kastematona.
Kun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat matelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion kynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä — ne eivät ilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.
Olin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka en ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka, ettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten olimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne uskaltautuneet sinne.
Vedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti tarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä. Kun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen toisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita oviaukkoja.
Menin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se kiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun sitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni parvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti hyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.
Siellä ei matelijoita ollut — meillä oli tie selvänä kamalan luolan toiseen päähän — ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme toisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.
Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan pyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta upotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.
Tämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan kupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin sen hitaasti pyörivän.
Olin saapunut Auringon temppelin perustuksille!
Jossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat Matai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt, löydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin heidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.
Hitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani toiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman kummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä huomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun merkin.
Olimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini kiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi olla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti senjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen niin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi mennyt mitään aavistamatta sen ohitse.
Kas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki? Näkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen tunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä, mutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli hieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti vain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.
Koetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko se kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen oven lävitse — valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani sitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.
Kokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen hellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni hankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator Thurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri tämän oven kautta.
Pyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen, sitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja koettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän ovesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi, mitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.
Se veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin taaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen kiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä edessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.
Muistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani Thuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, jonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli tullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta saamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?
Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon, jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan. Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä kuin se, joka nyt ilkkui minulle.
Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla pääsisin temppelin vankilaan.
Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.
Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä oli alitusten kolme numeroparia:
3 | — | 50 t 1 | — | i x 9 | — | 25 t
Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia" — ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä — "sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat" — siinä toinen rivi — "ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."
Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina sinkoutuu.
Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään — lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla, Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni — sen oli viholliseni itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.
Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä matkamittaria.
Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa, järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.
Viidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena säteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset kaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi sekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten kuluttua?
Kaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!
Näpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia — lukon koneisto ei näyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?
Mutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi todellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään — se ei ollut harhanäkyä.
Se painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea aukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään. Tuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä läpi — sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.
Jonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti ohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja hieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.
Tämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.
Arvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen keskikohdalla — kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien takaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris, jolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.
Melkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan hyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja varuksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta työnsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se oikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.
En sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin kokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla kädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai terve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen ruumiiseen.
Se kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki päinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen ovi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään empimättä Woola veti minut sinne.
Sitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven väliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko nyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua voimakeinoihin.
Loin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran vankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti tahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla luotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.
Ja hyvä olikin, että minun oli ollut pakko seurata koiraa. Vain vähän matkan päässä pyöreästä huoneesta jouduimme äkkiä kristallilasisten väliseinien erottamien käytävien muodostamaan kirkkaasti valaistuun sokkeloon.
Aluksi se näytti minusta tavattoman avaralta, yhtäjaksoiselta huoneelta, siksi kirkkaita ja läpinäkyviä olivat kiemurtelevien käytävien seinät. Mutta kun olin melkein lyönyt pääni puhki yrittämällä pari kertaa mennä lujan lasiseinän lävitse, opin varomaan paremmin.
Olimme edenneet vain muutamia metrejä saavuttuamme tähän kummalliseen sokkeloon, kun Woola päästi hirvittävän ulvahduksen ja syöksyi vasemmalla puolellamme olevaa kirkasta väliseinää vastaan.
Koiran peloittavan äänen vielä kaikuessa maanalaisessa kammiossa näin syyn uskollisen otuksen käyttäytymiseen.
Kaukana, monien paksujen kristallikerrosten takana, ikäänkuin udussa, joka teki heidät oudon aavemaisiksi, liikkui kahdeksan henkilöä — kolme naista ja viisi miestä.
Nähtävästi säikähtäen Woolan rajua ulvontaa he samassa pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Sitten heistä yksi, nainen, ojensi äkkiä kätensä minua kohti, ja vaikkakin välimatka oli pitkä, saatoin nähdä hänen huuliensa liikkuvan — hän oli Dejah Thoris, iki-ihana ja ikuisesti nuori Heliumin prinsessa.
Hänen seurassaan olivat Ptarthin Thuvia, Matai Shangin tytär Phaidor, Thurid ja thernien isä sekä kolme tämän mukana saapunutta alempaa therniä.
Thurid puristi nyrkkiään minua kohti, ja sitten kaksi therniä tarttui raa'asti Dejah Thorisin ja Thuridin käsivarsiin ja kiskoivat heidät pois. Hetkisen kuluttua he olivat kadonneet lasisokkelon takaiseen kiviseinäiseen käytävään.
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Mutta niin suuri rakkaus kuin Dejah Thorisin, joka tunsi minut huolimatta thernin valepuvusta, kristalliseinien sumentaman pitkän välimatkan takaa, on totisesti kaukana sokeudesta.
Piilolinna
Minulla ei ole vähääkään halua kuvailla niitä ikävän yksitoikkoisia ja vaivaloisia päiviä, jotka vietin kierrellen Woolan kanssa lasisessa harhasokkelossa ja senjälkeen Dorin laakson ja Kultaisten kallioiden alla mutkittelevissa, eksyttävissä käytävissä, nousten vihdoin ilmoille Otz-vuoriston rinteelle. Allamme oli kadotettujen sielujen laakso, manalan esipiha, niiden onnettomien pyhiinvaeltajien asuinsija, jotka eivät uskaltaneet jatkaa keskeyttämäänsä matkaa eivätkä palata ulkomaailmassa oleviin kotimaihinsa.
Sieltä Dejah Thorisin ryöstäjien jäljet veivät pitkin vuoriston juurta, jyrkkien, rosoisten kuilujen poikki, sivuuttivat huimaavia jyrkänteitä ja poikkesivat silloin tällöin laaksoon, jossa saimme yhtä mittaa taistella tässä toivottomuuden tyyssijassa asuvien eri heimoihin kuuluvien sotilaiden kanssa.
Mutta kaikesta siitä selviydyimme kuitenkin ja vihdoin jouduimme kapeaan solaan, joka kävi askel askeleelta jyrkemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi, kunnes näkyviimme tuli ulkonevan kallion suojaan rakennettu luja linnoitus.
Se oli thernien isän Matai Shangin salainen piilopaikka. Siellä tämä ikimuistoisen uskonnon hekkador, jolla aikoinaan oli ollut miljoonia käskyläisiä ja alamaisia, jakeli nyt, ympärillään kourallinen uskollisia kannattajia, hengenravintoa niiden puolenkymmenen barsoomilaiskansan keskuuteen, jotka yhä itsepintaisesti pysyivät valheellisessa ja paljastetussa uskossaan.
Päivä oli juuri laskemaisillaan, kun tulimme tämän vuorivarustuksen valloittamattomilta ja ylipääsemättömiltä näyttävien muurien eteen. Ettei meitä sieltä huomattaisi, vetäydyin Woolan kanssa erään graniittikielekkeen taakse sitkeään ja tiheään, purppuranpunaiseen pensaikkoon, jota kasvaa Otz-vuorten karuilla rinteillä.
Siellä piileksimme, kunnes päivä oli nopeasti muuttunut pimeydeksi.
Sitten hiivin linnoituksen muurien juurelle etsimään sisäänpääsytietä.
Linnan asukkaat joko olivat huolimattomia tai luottivat liiaksi tiettömien taipaleiden takana olevan piilopaikkansa eristettyyn asemaan, sillä kolminkertaisilla teljillä varustettu portti oli longallaan. Pihalla oli kourallinen vahtimiehiä, jotka nauraen ja pilaillen leikkivät erästä käsittämätöntä barsoomilaista leikkiä.
Näin, ettei vahtisotilaiden joukossa ollut ainoatakaan Thuridin ja Matai Shangin mukana saapunutta miestä. Luotin senvuoksi täydelleen valepukuuni ja astuin rohkeasti portista thernejä kohti.
Miehet keskeyttivät leikkinsä ja katselivat minua, mutta eivät näyttäneet epäilevän mitään. Samoin he silmäilivät kintereilläni astelevaa ja murahtelevaa Woolaa.
"Kaor!" lausuin marsilaisten tavallisen tervehdyksen, ja sotilaat nousivat tehden kunniaa. "Olen juuri saapunut Kultaisilta kallioilta", jatkoin, "ja haluaisin päästä hekkadorimme, thernien isän Matai Shangin puheille. Missä voisin hänet tavata?"
"Tule mukaani!" virkkoi yksi vahtimiehistä, kääntyi ympäri ja meni edelläni ulkopihan poikki toiselle vankalle muurille.
En tiedä, minkä vuoksi minussa ei herännyt epäilyksiä, vaikka thernit näyttivät antavan pettää itsensä niin kovin helposti. Mutta kenties mielessäni väikkyi rakkaan prinsessani kuva niin tenhoavana, ettei aivoissani ollut tilaa millekään muulle ajatukselle. Joka tapauksessa marssin luottavasti oppaani jälessä suoraan kuoleman kitaan.
Myöhemmin sain tietää, että thernien vakoojat olivat pitäneet minua silmällä jo tuntikausia ennen kätkettyyn varustukseen saapumistani.
Portti oli tahallaan jätetty raolleen viekoittelemaan minua sisään. Vahtimiehistöä oli opetettu näyttelemään osansa hyvin. Ja minä menin päätä pahkaa satimeen, käyttäytyen kuten koulupoika enkä kuten tottunut sotilas.
Ulkopihan toisella puolella oli kapea ovi muurin ja tukipilarin muodostamassa kulmauksessa. Vahtisotilas avasi oven, astahti taaksepäin ja viittasi minua astumaan sisään.
"Matai Shang on tuolla temppelisalissa", hän sanoi, ja kun Woola ja minä olimme päässeet ovesta sisälle, sulki hän sen nopeasti jälkeemme.
Vasta kun kuulin ilkeätä hihitystä vankkatekoisen oven takaa, välähti ensi kerran mieleeni, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi.
Olin pienessä, pyöreässä huoneessa, jonka toisella puolella oli luultavasti sisäpihalle vievä ovi. Emmin hetkisen, sillä epäluulo oli herännyt minussa äkkiä, vaikka myöhään. Sitten astuin ovesta sisäpihalle.
Suoraan vastapäätä kohosi vahvaseinäinen, lähes sadan metrin korkuinen torni. Se oli rakennettu Barsoomin uudenaikaiseen, kummallisen kauniiseen tyyliin, ja koko sen pinta oli täynnä käsinhakattuja korkoveistoksia ja sekavia, haaveellisia kuvioita. Lähes kymmenen metrin korkeudella pihasta oli laaja parveke, ja siellä oli kun olikin Matai Shang ja hänen seurassaan Thurid ja Phaidor, Thuvia ja Dejah Thoris — molemmat viimemainitut raskaissa kahleissa. Joitakuita thernsotilaita seisoi pienen seurueen takana.
Kun astuin pihalle, kiintyivät kaikkien parvekkeella olijoiden katseet minuun.
Matai Shangin julmat huulet vääntyivät ilkeään hymyyn. Thurid sinkautti minulle pistosanan ja laski kätensä tuttavallisesti prinsessani olalle. Tämä pyörähti kuin naarastiikeri ja antoi hänelle aimo iskun käsiraudoillaan.
Thurid olisi lyönyt takaisin, jollei Matai Shang olisi mennyt väliin, ja silloin näin, etteivät nämä miehet olleet kovinkaan hyviä ystävyksiä, sillä thern käyttäytyi rehentelevästi ja komentavasti selittäessään ensisyntyiselle, että Heliumin prinsessa oli thernien isän henkilökohtaista omaisuutta. Ja Thuridin eleissä taas ei näkynyt jälkeäkään kunnioituksesta entistä hekkadoria kohtaan.
Kun parvekkeella puhjennut jupakka oli rauhoittunut, kääntyi Matai
Shang minuun päin.
"Maan asukas", hän huusi, "olet ansainnut paljoa kurjemman kuoleman kuin minkä nyt voimiemme heikonnuttua voimme sinulle valmistaa. Mutta että kuolema tuntuisi tänä yönä sinusta kaksin kerroin karvaammalta, niin tiedä, että sinun mentyäsi tulee leskestäsi pyhien thernien hekkadorin Matai Shangin vaimo yhdeksi vuodeksi.
"— Sen ajan kuluttua hän, kuten tiedät, saa lakiemme mukaisen eron, mutta hän ei, kuten tavallisesti, joudu viettämään rauhaisaa ja arvossapidettyä elämää jonkun pyhän alttarin korkeana papittarena. Heliumin prinsessasta Dejah Thorisista tulee sensijaan leikkikalu käskyläisilleni — kenties katkerimmalle vihamiehellesi Thuridille, mustalle datorille."
Herjettyään puhumasta hän odotti vaieten, nähtävästi arvellen minun puhkeavan raivoihini, mikä olisi ollut lisää maustetta hänen kostoonsa. Mutta sitä tyydytystä en hänelle antanut.
Sensijaan tein sen ainoan tempun, jolla voin saattaa hänet vimmastumaan ja herättää hänessä entistä katkerampaa vihaa itseäni kohtaan, sillä tiesin, että Dejah Thoris minun kuoltuani kyllä keksisi jonkun keinon kuollakseen, ennenkuin he ehtisivät häntä rääkätä ja häväistä.
Kaikista thernin kunnioittamista ja palvomista pyhän pyhistä esineistä on arvokkain hänen kaljua päätään peittävä keltainen peruukki ja sen jälkeen pyöreä kultalevy suurine, säihkyvine jalokivineen, joka on kymmenennen arvoluokan jäsenten merkki.
Tiesin sen ja riuhtaisin peruukin ja kultalevyn päästäni, singoten halveksien ne pihan kiveykselle. Sitten poljin keltaisia hiuksia, ja kun parvekkeelta kohosi raivoisa huuto, syljin pyhän diademin päälle.
Matai Shang punertui kiukusta, mutta Thuridia huvitti, ja hän hymyili ilkeästi, sillä hänestä ne kappaleet eivät olleet pyhiä. Ettei hän olisi kuitenkaan saanut kovin paljon nauttia teostani, huudahdin: "Ja samalla tavalla tein Issuksen, ikuisen elämän jumalattaren, pyhille esineille, ennenkuin heitin itse Issuksen häntä aikoinaan palvoneelle rahvaalle, joka repi hänet kappaleiksi omassa temppelissään."
Se katkaisi Thuridin virnailun, sillä hän oli ollut Issuksen suosiossa ja korkeassa asemassa tämän valta-aikana.
"Lopettakaamme tämä herjaaminen!" hän kiljaisi thernien isälle.
Matai Shang ojensihe suoraksi ja kumartuen parvekkeen reunalle päästi suustaan samanlaisen kaamean huudon, jollaisella olin aikaisemmin kuullut Dorin laakson yläpuolella olevalla Kultaisten kallioiden parvekkeella seisovien pappien kutsuvan peloittavia valkeita apinoita ja kamalia kasvi-ihmisiä niiden uhrien kimppuun, jotka salaperäisen Iss-virran leveässä uomassa ajelehtivat silianeja kuhisevaa Korus-järveä kohti.
"Päästäkää surma valloilleen!" karjaisi hän, ja heti paikalla avautui kaksitoista tornin juuressa olevaa ovea ja niistä syöksyi pihalle yhtä monta raivoisaa, hirveätä banthia.
En ollut ensi kertaa taistelussa Barsoomin hurjien leijonien kanssa, mutta en koskaan ollut yksin joutunut ottelemaan kahdentoista kanssa yhtä aikaa. Vaikka minulla olikin rohkea Woola apunani, niin näin epätasainen kamppailu ei voinut päättyä muutoin kuin yhdellä tavalla.
Aluksi pedot arastelivat soihtujen kirkasta valoa. Mutta pian niiden silmät tottuivat siihen, ja ne huomasivat Woolan ja minut. Harjat jäykkinä ja kumeasti karjuen ne alkoivat lähestyä meitä pieksäen kellertäviä kupeitaan voimakkailla hännillään.
Minulla oli enää pieni hetki elinaikaa jälellä, ja loin Dejah Thorisiin jäähyväissilmäyksen. Hänen kauniilla kasvoillaan oli kauhistunut ilme, ja kun katseemme sattuivat vastakkain, ojensi hän minua kohti molemmat kätensä, koettaen riistäytyä irti häntä nyt pitelevien vartijoiden otteesta, ikäänkuin aikoen heittäytyä parvekkeelta pihalle kuolemaan kanssani. Kun sitten banthit olivat jo melkein kimpussani, kääntyi hän toisaalle ja peitti kasvot käsiinsä.
Äkkiä huomioni kiintyi Ptarthin Thuviaan. Tämä kaunis neitonen nojautui kauas parvekkeen reunalta silmät loistaen kiihtymyksestä.
Banthit valmistautuivat jo hyppäämään päälleni, mutta en voinut irroittaa katsettani punaisesta neidosta, sillä hänen ilmeistään ei suinkaan kuvastunut riemua sen julman näytelmän johdosta, joka pihalla pian tapahtuisi. Niistä ilmeni jokin syvempi, salattu merkitys, josta koetin saada selvää.
Aluksi tuli mieleeni paeta Maassa kehittyneiden lihasteni ja vikkelyyteni avulla banthien kynsistä ja hypätä parvekkeelle, kuten olisin voinut varsin helposti tehdä, mutta en hennonut jättää uskollista Woolaa kuolemaan yksin nälkäisten banthien kauheissa hampaissa. Niin ei Barsoomissa tehdä, eikä sellainen ole ollut John Carterin tapaista.
Sitten selvisi minulle Thuvian kiihtymyksen syy, kun hänen huuliltaan lähti sama kehräävä ääni, jonka olin kuullut kerran ennenkin, silloin kun hän Kultaisten kallioiden uumenissa kutsui hurjia bantheja luokseen ja ohjaili niitä kuten paimentyttö lauhkeita, vaarattomia lampaita.
Kuullessaan hänen hyväilevän, rauhoittavan äänensä ensimmäisen soinnun banthit pysähtyivät, ja jokainen niistä kohotti päänsä ylös, koettaen saada selville, mistä tuttu kutsu kuului. Pian ne huomasivat ylhäällä parvekkeella olevan punaisen neidon ja pyörähtivät häneen päin päästellen iloisia kiljahduksia tuntiessaan hänet.
Vartijoita juoksi kiskomaan Thuviaa pois, mutta ennenkuin he saivat viedyksi hänet parvekkeelta, oli hän ehtinyt kiireesti huutaa sarjan komentosanoja tarkkaavasti kuunteleville pedoille, ja yhtä aikaa nämä kaikki kääntyivät ympäri ja menivät takaisin luoliinsa.
"Nyt sinun ei tarvitse niitä pelätä, John Carter", huusi Thuvia, ennenkuin hänet saatiin vaimennetuksi. "Nuo banthit eivät ikinä ahdista sinua eivätkä liioin Woolaa."
Se tieto riitti minulle. Nyt ei enää mikään voinut pidättää minua poissa parvekkeelta ja ottaen pitkän juoksuhypyn ponnahdutin itseni ylöspäin, niin että sain kiinni sen alareunasta.
Siellä syntyi heti sekasorto. Matai Shang peräytyi säpsähtäen. Thurid kiiruhti eteenpäin, tempaisten miekkansa iskeäkseen minut kuoliaaksi. Taaskin Dejah Thoris heilautti raskaita kahleitaan häntä vasten, niin että hän horjahti takaisin. Sitten Matai Shang tarttui prinsessaani vyötäisiltä ja kiskoi hänet torniin vievästä ovesta pois parvekkeelta.
Hetkisen Thurid epäröi, mutta sitten hänkin ikäänkuin peläten, että thernien isä livahtaisi Heliumin prinsessan kanssa hänen käsistään, kiiruhti heidän jälessään.
Phaidor yksin pysyi kylmäverisenä. Hän komensi kaksi vartijaa kantamaan Ptarthin Thuviaa, muiden hän käski jäädä estämään minua seuraamasta heitä. Sitten hän puhutteli minua.
"John Carter", hän huudahti, "viimeisen kerran tarjoan sinulle Phaidorin, pyhän hekkadorin tyttären rakkautta. Jos otat sen vastaan, niin prinsessasi palautetaan isoisänsä hoviin ja sinä itse saat elää rauhassa ja onnellisena. Jos kieltäydyt, niin Dejah Thorisia odottaa isäni uhkaama kohtalo.
"— Nyt et kykene häntä pelastamaan, sillä tällävälin he ovat päässeet sellaiseen paikkaan, jonne et sinäkään voi heitä seurata. Jos kieltäydyt, niin häntä ei voi pelastaa mikään, sillä vaikka saapumisesi pyhien thernien viimeiseen varustukseen tehtiinkin helpoksi, niin tästä lähtien on matkan jatkaminen tehty sinulle mahdottomaksi. Mitä sanot?"
"Tiesit vastaukseni, Phaidor", sanoin, "ennenkuin kysyitkään. Pois tieltä!" kiljaisin sotilaille. "Pois John Carterin, Heliumin prinssin tieltä!"
Samassa hyppäsin parveketta ympäröivän matalan kaiteen yli ja seisoin pitkä miekka kädessä vihollisiani vastassa.
Heitä oli kolme. Mutta Phaidor varmaankin arvasi, kuinka taistelu päättyisi, sillä hän kääntyi ympäri ja pakeni parvekkeelta nähtyään, etten halunnut kuunnella hänen tarjouksiaan.
Thern-sotilaat eivät odottaneet hyökkäystäni. Sensijaan he itse karkasivat kimppuuni — kaikki kolme yhtä aikaa. Siitä oli minulle etua, sillä ahtaalla parvekkeella he sotkivat toistensa liikkeitä, joten ensimmäinen heistä kompastui suoraan miekkaani heti ensi ryntäyksessä.
Kun hänen verensä punasi säiläni, niin taistelu-into, joka minussa on aina ollut voimakas, kohosi ylimmilleen ja miekkani viuhui ilmassa niin nopeasti ja tuhoisan täsmällisesti, että molemmat elossa olevat thernit menettivät kokonaan voiton toiveet.
Kun sitten pureva teräs osui toisen sydämeen, lähti toinen pakoon. Arvasin hänen pyrkivän samaa tietä, jota etsimäni henkilöt olivat menneet, ja annoin hänen senvuoksi juosta niin paljon edelläni, että hän luuli pääsevänsä kynsistäni.
Hän kiiti useiden sisähuoneiden läpi kiertoportaille, joita myöten hän riensi ylöspäin, minä hänen kintereillään. Portaiden yläpäässä oli pieni huone, jonka seinät olivat aivan sileät lukuunottamatta yhtä ainoata Otz-vuorten rinteiden ja Kadotettujen sielujen laakson puolista ikkunaa.
Täällä mies alkoi vimmatusti nykiä ikkunan vastapäätä olevaa aivan eheältä näyttävää seinää. Arvasin heti, että siinä oli huoneesta vievä salaovi, ja pysähdyin antaakseni hänen avata sen, sillä en ensinkään halunnut surmata tätä käskyläis-raukkaa — muuta en vaatinut kuin saada esteettömästi kiiruhtaa prinsessani Dejah Thorisin jälessä, josta olin niin kauan ollut erossa.
Mutta ovi ei hievahtanutkaan, vaikka hän kuinka ponnisti taitoaan ja voimiaan, niin että hän vihdoin luopui yrityksistään ja kääntyi minuun päin.
"Mene matkoihisi, thern!" sanoin osoittaen kiertoportaita, joita myöten olimme juuri tulleet. "Minulla ei ole mitään syytä vihata sinua, enkä halua sinua surmata. Mene!"
Vastauksen asemasta hän karkasi miekka kädessä kimppuuni ja vieläpä niin äkkiä, että olin vähällä saada surmani hänen ensi iskustaan. Minulla ei ollut muuta keinoa kuin mahdollisimman pian antaa hänelle, mitä hän kaipasi, ettei minun tarvitsisi viipyä tässä huoneessa liian kauan, sillä aikaa kun Matai Shang ja Thurid kiidättivät Dejah Thorisia ja Ptarthin Thuviaa yhä kauemmaksi.
Mies oli taitava miekkailija, hyökkäili ja väisteli erinomaisesti ja käytteli kaikenkaltaisia juonia. Näytti siltä kuin hän ei olisi koskaan kuullut puhuttavankaan kunnian laeista, sillä hän loukkasi useita kertoja monia barsoomilaisia miekkailusääntöjä, joiden rikkominen on kunnonmiehestä kuolemaakin pahempi.
Menipä hän niinkin pitkälle, että sieppasi pyhän peruukkinsa päästään ja heitti sen silmilleni sokaistakseen minut hetkeksi ja voidakseen siten antaa piston suojattomaan rintaani.
Mutta hänen pistäessään en ollutkaan enää sillä paikalla, sillä olin taistellut ennenkin thernejä vastaan. Ja vaikka heistä ei kukaan ollutkaan aikaisemmin turvautunut juuri tähän temppuun, niin tiesin heidät Marsin halpamielisimmiksi ja petollisimmiksi miekkailijoiksi ja olin senvuoksi joutuessani jotakuta heikäläistä vastaan aina valppaana kaikkien pirullisten konnankujeiden varalta.
Mutta vihdoin hän lankesi omaan paulaansa. Hän vetäisi lyhyen miekkansa ja sinkosi sen heittokeihään tapaisesti minua kohti samalla kertaa hyökäten pistämään minua pitkällä miekallaan. Suhahtaen kaarsi miekkani ilmassa, ja lentävä ase kalahti seinään huoneen toiselle puolelle. Kun sitten astahdin sivulle väistäen vastustajani raivoisan syöksyn, upotin säiläni sivultapäin hänen vatsaansa.
Aseeni painui kahvaa myöten hänen ruumiiseensa, ja hirveästi kiljaisten hän vaipui kuolleena lattialle.
Pysähdyin vain lyhyen hetkisen, jonka tarvitsin kiskoakseni miekkani vastustajani ruumiista, ja juoksin sitten huoneen vastapäiselle seinälle, jonka läpi thern oli yrittänyt mennä. Etsin sen salaista lukkoa, mutta turhaan.
Epätoivoissani koetin saada oven murretuksi auki, mutta kylmä, järkkymätön kiviseinä olisi voinut nauraa surkean tehottomille ponnistuksilleni. Ja olisinkin saattanut vannoa kuulleeni vankan muurin takaa hiljaista ilkkuvaa hihitystä.
Harmistuneena luovuin turhista yrityksistäni ja menin huoneen ainoan ikkunan ääreen.
Otz-vuorten rinteillä ja kaukaisessa Kadotettujen sielujen laaksossa ei mikään voinut silloin herättää mielenkiintoani. Mutta sensijaan silmäilin hyvin tarkasti yläpuolelleni kohoavaa koristettua tornin seinää.
Tuon jykevän muurin takana oli Dejah Thoris. Yläpuolellani oli ikkunoita. Ne olivat ainoa tie, jota myöten voisin kenties päästä hänen luokseen. Tie oli vaarallinen, mutta ei liian vaarallinen, kun kysymyksessä oli taivaankappaleen parhaan naisen kohtalo.
Vilkaisin alaspäin. Siellä, kolmenkymmenen metrin päässä oli tornin vieressä olevan kammottavan kuilun reunalla pykäläinen rivi graniittimöhkäleitä. Ja kuolema väijyi minua kivijärkäleillä ja kuilun pohjalla, jos jalkani vähänkään luiskahtaisi tai otteeni hetkeksikään heltiäisi.
Mutta muuta tietä ei ollut, ja kohauttaen olkapäitäni, mihin, se minun on myönnettävä, sekaantui hieman puistatusta, nousin ikkunan ulkolaudalle ja aloitin vaarallisen nousun.
Minua kammotti, kun huomasin, että seinäleikkauksien reunat, päinvastoin kuin useimmissa heliumilaisten rakennusten koristuksissa, olivat pyöristettyjä, joten otteeni eivät voineet olla muuta kuin perin hataroita.
Noin viisitoista metriä ylempänä alkoi sarja seinästä ulkonevia lieriömäisiä kiviä, joiden läpimitta oli noin puolitoista desimetriä. Niiden muodostamat, noin puolentoista metrin päässä toisistaan olevat rivit kiersivät nähtävästi koko tornin ympäri, ja rinnakkaiset kivet olivat myöskin noin puolentoista metrin etäisyydellä toisistaan. Ja kun jokainen kivilieriö pisti noin viisitoista sentimetriä ulommaksi kuin muut koristukset, niin ne muodostivat verrattain helppokulkuisen portaiston, kun vain ensin olisin päässyt sinne asti.
Vaivaloisesti kiipesin niitä kohti kaartaen eräiden niiden alapuolella olevien ikkunoiden sivuitse, joista toivoin pääseväni torniin ja löytäväni sitten kenties paremman tien jatkaakseni etsimistäni.
Joskus sain korkokuvien pyöreistä reunoista kiinni vain niin heikosti, että aivastus, rykäisy tai hiljainen tuulahdus olisi riittänyt kirvoittamaan otteeni, niin että olisin suistunut alhaalla ammottavaan kuiluun.
Mutta vihdoinkin olin niin korkealla, että parhaiksi yletin tarttumaan alimman ikkunan lautaan, ja olin juuri huokaisemaisillani helpotuksesta, kun avoimesta ikkunasta kuulin ääniä.
"Hän ei saa ikinä avatuksi oven salalukkoa." Ääni oli Matai Shangin. "Rientäkäämme tornin katolla olevalle lentovajalle ehtiäksemme kauas pohjoiseen, ennenkuin hän löytää jonkun toisen tien — jos se olisi mahdollista."
"Kaikki näyttää olevan mahdollista sille kurjalle kalotille", vastasi toinen ääni, jonka tunsin kuuluvan Thuridille.
"Siispä kiiruhtakaamme!" sanoi Matai Shang. "Mutta että olisimme kaksin kerroin turvassa, jätän kaksi sotilasta vahtimaan tätä käytävää. Myöhemmin he saavat tulla jälessämme toisella lentokoneella. He tapaavat meidät Kaolissa."
Ojennettu käteni ei tarttunut ikkunan lautaan. Heti kun kuulin heidän äänensä, vetäisin käteni takaisin ja pysyttelin vaarallisella paikallani, painautuen pystysuoraa seinää vasten uskaltamatta oikein hengittääkään.
Kuinka hirveä olikaan asemani, jos Thurid minut huomaisi! Hänen tarvitsisi vain kumartua ikkunasta lähettääkseen minut miekkansa kärjellä ikuisuuteen.
Äänet häipyivät pian kuuluvistani ja ryhdyin uudelleen jatkamaan vaarallista kapuamistani, joka oli nyt vieläkin vaikeampaa, sillä nyt minun oli pakko kaarrella välttääkseni ikkunoita.
Matai Shang oli puhunut lentovajasta ja lentokoneista, joten oli selvää, että minun oli päästävä aina katolle asti, ja tätä kaukaiselta näyttävää päämäärää kohti ponnistelin.
Vaikein ja vaarallisin osa matkasta oli viimein allani ja huojennuksen tuntein tunsin sormieni puristavan ylimmäistä kivilieriötä.
Totta kyllä, nämä ulkonemat olivat siksi kaukana toisistaan, ettei loppumatkan nouseminen suinkaan ollut mitään lastenleikkiä, mutta olihan joka tapauksessa aina ulottuvissani vakava tuki, johon vahingon sattuessa voisin tarrautua.
Vähän katon alapuolella seinä kallistui hieman sisäänpäin, kenties kolmisenkymmentä sentimetriä viimeisillä kolmella metrillä, joten kapuaminen oli tavattoman paljon helpompaa. Pian tartuinkin jo räystääseen.
Kun nostin silmäni katon reunan tasalle, näin lentokoneen aivan lähtövalmiina.
Sen kannella olivat Matai Shang, Phaidor, Dejah Thoris, Ptarthin Thuvia ja joitakuita thern-sotilaita. Thurid kiipesi parhaillaan koneeseen.
Hän oli vajaan kolmen metrin päässä minusta, selkä minuun päin. Mikä julma kohtalon oikku lieneekään saanut hänet katsomaan taakseen juuri samalla hetkellä, jolloin pääni kohosi katon reunalle!
Hän vilkaisi taakseen. Ja kun katseemme sattuivat vastakkain, levisi hänen ilkeille kasvoilleen riemuisan ilkkuva hymy. Hän syöksähti minua kohti, samalla kun minä ponnistelin saadakseni varman jalansijan katolla.
Dejah Thorisin oli täytynyt nähdä minut samalla hetkellä, sillä hän kirkaisi minulle hyödyttömän varoituksen, juuri kun Thuridin jalka voimakkaasti heilahtaen sattui suoraan vasten kasvojani.
Kellahdin kuten iskun saanut härkä ja suistuin takaperin tornin katon reunalta.
Kaolin viertotiellä
Jos kohtalo joskus onkin minulle julma, niin lempeä ja suopea kaitselmus varmaankin huolehtii minusta.
Kun kierähdin tornin katolta kauheaan kuiluun, pidin itseäni jo kuolleena. Ja samoin ajatteli nähtävästi myöskin Thurid, sillä ilmeisestikään hän ei vaivautunut edes katsomaan, kuinka minun oli käynyt, vaan kääntyi heti takaisin ja meni odottavaan lentokoneeseen.
Putosin vain kolme metriä, ja sitten sattui yksi sitkeiden nahkahihnojeni silmukka tornin seinästä ulkonevaan kivilieriöön — ja se piti. En vielä sittenkään, kun putoamiseni oli keskeytynyt, voinut uskoa, että ihme oli pelastanut minut pikaisesta kuolemasta, ja hetkisen riipuin paikallani kylmän hien kihotessa ihoni jokaisesta huokosesta.
Mutta vihdoin selviydyin ja sain uudelleen lujan otteen; en kuitenkaan uskaltanut heti kavuta takaisin, sillä olisihan Thurid saattanut vielä väijyä minua katolla.
Pian kuulin kuitenkin lentokoneen potkurien surinaa, joka kävi yhä heikommaksi. Arvasin, että seurue oli lähtenyt lentämään pohjoista kohti ottamatta selkoa kohtalostani. Varovasti kiipesin entisiä jälkiäni uudelleen katolle ja tunnustan, ettei minusta tuntunut ensinkään hauskalta nostaessani toistamiseen pääni räystäälle. Mutta ilokseni ei ketään ollut näkyvissä, ja pian olin turvassa avaralla katolla.
Riensin lentovajalle ja muutamissa sekunneissa olin vetänyt esille toisen siellä olevan lentokoneen. Ja juuri kun ne kaksi therniä, jotka Matai Shang oli jättänyt tällaista mahdollisuutta estämään, ilmestyivät tornin sisäosista katolle, kohosin minä ilmaan ilkkuvasti nauraen.
Ripeästi annoin koneen painua sisäpihalle, jossa viimeksi olin nähnyt Woolan, ja tavattomaksi riemukseni uskollinen eläin oli siellä vieläkin.
Kaikki kaksitoista banthia loikoivat luoliensa ovilla, tähyillen Woolaa ja murahdellen uhkaavasti, mutta ne olivat totelleet Thuvian määräystä. Kiitin kohtaloa, joka oli tehnyt hänestä niiden hoitajan Kultaisten kallioiden onkaloissa ja sallinut hänen ystävyydellä ja lempeydellä saavuttaa näiden rajujen petojen uskollisuuden ja kiintymyksen.
Woola hyppi hurjana ilosta huomatessaan minut, ja kun lentokone silmänräpäyksen ajaksi laskeutui pihan kiveykselle, ponnahti koira viereeni sen kannelle, ja sen osoittaessa pursuavaa riemuaan kovakouraiseen tapaansa olin vähällä särkeä koneen lentämällä pihan kivimuuria vasten.
Thernien vahtimiehistön kiljuessa raivoissaan kohosimme ilmaan pyhien thernien viimeisen varustuksen yläpuolelle. Sitten lähdimme kiitämään suoraan koilliseen Kaolia kohti, jonka Matai Shang oli kuulteni sanonut olevan päämääränsä.
Myöhään iltapäivällä sain näkyviini toisen lentäjän, joka näytti vain pieneltä täplältä kaukana edellämme. Se ei voinut olla mikään muu kuin juuri sama lentokone, joka kiidätti rakkaintani ja vihollisiani.
Yön aikana olin saavuttanut heitä melkoisesti. Ja kun arvasin, että heidänkin oli täytynyt nähdä minut eivätkä he senvuoksi sytyttäisi valoja illalla, asetin sitä kohti suuntakompassini — pienen, ihmeellisen marsilaisen kojeen, joka suunnattuna jotakin esinettä kohti näyttää aina siihen päin, huolimatta siitä, miten sen asema muuttuu.
Koko sen yön kiidimme Barsoomin ilmassa matalien kukkuloiden, kuivuneiden merien, ja kauan sitten autioiksi jätettyjen kaupunkien ylitse. Sivuutimme punaisten marsilaisten tiheästi asuttuja viljelysalueita, jotka kiertävät vyömäisesti koko Barsoomin ympäri pitkin vesiväyliä ja joita Maan asukkaat nimittävät Marsin kanaviksi.
Kun aamu valkeni, olimme päässeet tuntuvasti lähemmäksi edellämme olevaa lentäjää. Heillä oli isompi lentokone eikä se ollut niin nopea kuin meidän. Mutta sittenkin se oli jo kiitänyt huikean pitkän matkan.
Maanpinnan kasvullisuudesta päättelin, että lähestyimme nopeasti päiväntasaajaa. Takaa-ajettavani olivat jo siksi lähellä, että olisin voinut käyttää keulatykkiäni. Mutta vaikkakin näin, ettei Dejah Thoris ollut kannella, en kuitenkaan uskaltanut ampua sitä alusta, jossa hän oli.
Thuridia eivät sellaiset epäilyt haitanneet. Ja vaikkakin hänen lienee ollut vaikea uskoa, että heidän takaa-ajajansa olin todellakin minä, ei hän kuitenkaan voinut myöskään olla luottamatta silmiinsä. Omin käsin hän niin ollen tähtäsi aluksensa perätykin minua kohti, ja pian vingahti räjähtävä radiumkuula vaarallisen likeltä lentokoneeni kantta.
Mustaihoisen toinen laukaus osui paremmin. Se iski suoraan alukseni keulaan ja repi räjähtäessään keulassa olevan kannatussäiliön auki ja särki koneiston.
Lentokoneeni keula alkoi painua niin nopeasti, että tuskin ehdin sitoa Woolan kiinni kanteen ja kiinnittää hihnani soljen kaiteen renkaaseen, kun alus jo kellahti ilmassa perä ylöspäin ja vaipui viimeistä kertaa maata kohti.
Perässä olevat kannatussäiliöt estivät sen putoamasta kovin nopeasti. Mutta nyt Thurid ampui kiivaasti koettaen rikkoa nekin, niin että murskautuisin kuoliaaksi pudotessani rajusti maahan, mikä olisi seurauksena, jos hänen kuulansa osuisi.
Kuula toisensa jälkeen viuhahti sivuitsemme tai sattui lentokoneeseemme, mutta kuin ihmeen kautta ei Woolaan eikä minuun sattunut, eivätkä myöskään peräsäiliöt vioittuneet. Näin hyvää onnea ei voisi kestää ikuisesti, ja varmana siitä, ettei Thurid toista kertaa jättäisi minua henkiin, odotin jännittyneenä seuraavaa panosta, joka osuisi alukseemme. Heti sen räjähdettyä nostin käteni ylös ja suistuin rentona riippumaan hihnani varaan, ikäänkuin olisin kuollut.
Juoneni tehosi, Thurid ei enää ampunut meitä. Pian kuulin potkurien äänen häipyvän yhä kauemmaksi, ja olin taaskin pelastettu.
Murskattu aluksemme painui hitaasti maahan, ja kun olin vapauttanut itseni ja Woolan koneen rippeistä, havaitsin olevamme luonnonmetsän reunassa. Metsä on niin harvinainen ilmiö kuolevassa Marsissa, etten ollut kertaakaan nähnyt sentapaista koko tällä tähdellä muualla kuin Dorin laaksossa Korus-järven rannalla.
Olin jonkun verran lukenut kirjoista ja kuullut matkustajilta vähän tunnetusta Kaolista, joka maa Heliumin itäpuolelta lähtien ulottuu päiväntasaajan kahden puolen melkein vastaiselle puolelle Marsia.
Se käsittää syvälle painuneen alanteen, jonka ilmanala on troopillisen kuuma. Asukkaat ovat punaihoista kansaa ja eroavat tavoiltaan ja ulkonäöltään vain vähän muista punaisista barsoomilaisista.
Tiesin, että he olivat niitä ulkomaailman kansoja, jotka vielä jäykästi pysyivät pyhien thernien petokseksi paljastetussa uskonnossa ja että Matai Shang saisi heidän keskuudessaan hyvän vastaanoton ja turvapaikan. John Carterilla taas ei olisi heidän puoleltaan odotettavissa mitään muuta kuin häpeällinen kuolema. Kaolilaiset elävät melkein täydelleen eristettyinä, sillä ei ainoakaan vesiväylä yhdistä heidän maataan muiden kansojen alueisiin, eivätkä he tarvitsekaan vesiväyliä, sillä koko heidän alueensa on matalaa, vesiperäistä maata, jossa riittää tarpeeksi kosteutta heidän runsaille, troopillisille sadoilleen.
Joka puolella kohoavat kolkot kukkulat ja kuivuneiden merien laajat, aromaiset pohjat peloittavat muukalaisia saapumasta heidän luokseen. Ja kun ulkomainen kauppa on melkein tuntematon sotaisessa Barsoomissa, missä kukin kansa tulee toimeen omineen, niin tiedetään verrattain vähän Kaolin jeddakin hovista ja hänen hallitsemastaan oudosta, mutta mielenkiintoisesta kansasta.
Silloin tällöin oli metsästysseurueita edennyt tälle Marsin syrjäiselle kulmalle saakka, mutta ne olivat tavallisesti tuhoutuneet jouduttuaan kosketuksiin vihamielisen väestön kanssa, niin ettei edes Kaolin tiheissä viidakoissa asustavien outojen villieläinten pyydystämisinto ole viime vuosina kyennyt houkuttelemaan sinne pelottomimpiakaan sotureita.
Tiesin nyt olevani kaolilaisten alueen reunassa, mutta minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, miltä suunnalta minun oli etsittävä Dejah Thorisia tai kuinka syvälle minun olisi tunkeuduttava aarniometsän sydämeen.
Mutta Woola ei ollut yhtä ymmällä.
Tuskin olin saanut sen irroitetuksi, kun se jo nosti kuononsa korkealle ilmaan ja alkoi kierrellä metsän liepeellä. Äkkiä se pysähtyi ja vilkaistuaan minuun nähdäkseen, että tulin perässä, se lähti suoraan puiden sekaan siihen suuntaan, johon olimme olleet menossa, kun Thuridin laukaus keskeytti lentomme.
Riensin parhaani mukaan sen jälessä metsän reunasta alkavaa jyrkkää rinnettä alaspäin.
Tavattoman paksujen ja valtaavan korkeiden puiden tiheä lehvistö peitti taivaan kokonaan näkyvistä. Oli helppo oivaltaa, minkä vuoksi kaolilaiset eivät tarvinneet laivastoa. Heidän kaupunkejansa, jotka olivat tämän uhkean metsän keskellä, oli mahdotonta nähdä ylhäältä käsin, eivätkä muukalaiset voineet laskeutua sinne muuten kuin hyvin pienillä lentokoneilla, ja silloinkin oli tapaturman vaara perin uhkaava.
En voinut käsittää, kuinka Thurid ja Matai Shang pääsisivät maahan, mutta myöhemmin sain tietää, että Kaolin jokaisessa kaupungissa on puiden latvojen tasalle kohoava solakka vahtitorni, jossa on vahtimiehiä yötä päivää pitämässä silmällä, etteivät vihollislaivastot pääse salaa kaolilaisten kimppuun. Tällaiseen torniin ei pyhien thernien hekkadorin ollut ollenkaan vaikea pysähtyä, ja sen kautta seurue pääsi turvallisesti maahan.
Kun Woola ja minä saavuimme rinteen alalaitaan, muuttui maa pehmeäksi ja liejuiseksi, joten saimme ankarasti ponnistella voidaksemme liikkua mihinkään.
Kaikkialla ympärillämme kasvoi tiheässä hoikkia, korsimaisia purppuranpunaisia heiniä, joiden latvassa punakeltaiset saniaismaiset lehdet kohosivat korkealle pääni yläpuolelle.
Puiden välissä riippui sulavasti kiemurtelevia köynnöskasveja, niiden joukossa useita muunnoksia Marsin "ihmiskasvista." Tämän lajin kukilla on silmät ja kädet, joilla ne pyydystävät hyönteisiä ruuakseen.
Myöskin inhoittavia kalotpuita oli siellä paljon. Se on lihaasyövä kasvi, suunnilleen yhtä paksuvartinen kuin iso salviapensas, joita kasvaa Pohjois-Amerikan läntisillä tasangoilla. Jokaisen oksan päässä on sarja vankkoja kitoja, joiden tiedetään surmanneen ja ahmineen peloittavia petoeläimiä.
Sekä Woola että minä olimme usein vähällä joutua näiden ahneiden kasvihirviöiden saaliiksi.
Siellä täällä oli maaperässä kiinteäpohjaisia nurmikohtia, joissa liikkuminen oli suoranaista lepoa tarpoessamme tämän uhkeakasvuisen, hämärän suon läpi. Yhdelle tällaiselle kohdalle päätin vihdoin yöpyä, kun kelloni osoitti pimeän olevan pian käsissä.
Ympäristössämme kasvoi runsaasti monenlaisia hedelmiä, ja kun Marsin kalotit ovat kaikkiruokaisia, niin Woola oli piankin saanut runsaan aterian, kun karistelin hedelmiä puista maahan. Syötyäni sitten itsekin laskeuduin levolle nojaten selkäni uskollista koiraani vasten ja vaivuin syvään, sikeään uneen.
Läpitunkematon pimeys kattoi jo metsän, kun Woolan hiljainen murina herätti minut. Joka puolelta ympäriltämme kuului isojen, pehmeiden käpälien hiipivää tassutusta, ja silloin tällöin näin välähdyksen meitä tähyävistä vihreistä silmistä. Nousin makuulta, vedin pitkän miekkani tupesta ja jäin odottamaan.
Äkkiä kajahti melkein vierelläni villieläimen kumea peloittava kiljunta. Kuinka hullu olinkaan ollut, kun en ollut etsinyt itselleni ja Woolalle turvallisempaa makuupaikkaa ympärillämme kasvavien puiden oksilta!
Päivän valossa olisi ollut verrattain helppoa hinata Woola jollakin tavalla puuhun, mutta nyt se oli liian myöhäistä. Nyt ei meillä ollut muuta mahdollisuutta kuin pysyä paikallamme ja kestää mitä hyvänsä tulisikin, vaikka korviahuumaavasta ärjynnästä, joka puhkesi ensimmäisen, ikäänkuin merkkinä odotetun kiljunnan jälkeen, saatoinkin päätellä, että ympärillämme oli satoja, kenties tuhansia Kaolin viidakon hurjia, ihmisiäsyöviä asukkaita.
Hornamainen pauhu jatkui koko lopun yötä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, miksi pedot eivät karanneet kimppuumme. Muuta syytä en osaa vielä nytkään keksiä kuin sen, että ne eivät uskaltaneet tulla metsän keskessä olevalle tulipunaiselle nurmikolle, jolla me olimme.
Aamun koittaessa hirviöt olivat yhä meitä vaanimassa kierrellen ympärillämme, mutta aina nurmikon reunan ulkopuolella. Vaikeata olisi edes mielessään kuvitella kamalampaa kokoelmaa rajuja, verenhimoisia hirviöitä.
Yksitellen ja parittain niitä alkoi poistua tiheikköön kohta auringon noustua, ja kun viimeinenkin oli kadonnut näkyvistä, lähdin Woolan kanssa jälleen taipaleelle.
Pitkin päivää näimme usein vilahdukselta kauheannäköisiä petoja, mutta onneksi oli aina lähellämme nurmiaukio, ja vaikkakin pedot näkivät meidät, niin ne eivät milloinkaan hyökänneet meitä kohti kauemmaksi kuin kiinteän maaperän rajalle.
Keskipäivällä jouduimme hyvätekoiselle viertotielle; se jatkui samaan suuntaan, johon me pyrimme. Kaikista merkeistä päättäen tie oli taitavien insinöörien rakentama. Se näytti hyvin vanhalta, ja kun sitä ilmeisesti vieläkin käytettiin joka päivä, niin pidin varmana, että se vei johonkin Kaolin suurkaupunkiin.
Juuri kun nousimme tielle, ilmestyi sen toiselta puolelta viidakosta tavattoman iso hirviö, joka heti meidät nähtyään syöksyi raivoisasti meitä kohti.
Jos osaatte, niin kuvitelkaa mielessänne Maassa tunnetun herhiläisen tapaista otusta, jonka naama on karvaton ja koko samanlainen kuin palkinnonsaaneella herefordilaisella sonnilla. Silloin saatte heikon aavistuksen siitä kauhistuttavasta, siivekkäästä hirmuotuksesta, joka kiiti kimppuumme.
Pedon ammottavan, kamalan kidan ja takapuolessa olevan myrkkypistimen rinnalla tuntui pitkä miekkani todellakin surkean mitättömältä puolustusaseelta. Ja toivotonta olisi minun ollut koettaa välttää hirviön salamannopeita liikkeitä tai piiloutua sen tuhansilta verkkomaisilta silmiltä, jotka peittivät kolme neljännestä sen kammottavasta päästä, niin että otus voi samalla hetkellä nähdä kaikkiin suuntiin.
Jopa voimakas ja rohkea Woolakin näytti avuttomalta kuin kissan poikanen joutuessaan tätä otusta vastaan. Mutta pakoon ei ollut yrittämistäkään, eikä sitäpaitsi ollut tapaistani kääntää selkääni vaaralle. Jäin niin ollen paikalleni, Woolan sijoittuessa muristen kupeelleni, ja toivoin vain saavani kuolla, kuten olin aina elänytkin — taistellen.
Samalla kun otus oli jo aivan kimpussamme, välähti mieleeni yksi vähäinen voiton mahdollisuus. Jos vain saisin tehottomaksi eläimen myrkkypistimen, joka uhkasi meitä varmalla kuolemalla, niin taistelu ei enää olisi niin epätasainen.
Heti kun tulin sitä ajatelleeksi, käskin Woolan hypätä kiinni hirviön päähän, ja kun koiran valtavat leukapielet pureutuivat otuksen kamalaan naamaan ja välkkyvät hampaat upposivat luuhun ja rustoon sekä toisen ison silmän alaosaan, kumarruin ahdistajamme kookkaan ruhon alle sen kohotessa ilmaan ja vetäessä Woolan ylös maasta voidakseen kääntää pistimensä ruumiinsa alitse ja iskeä sen päässään riippuvaan otukseen.
Laittautuessani myrkyllisen kärjen tielle uhittelin pikaista kuolemaa, mutta se oli ainoa keino. Kun peloittava ase ammahti salamannopeasti minua kohti, sivalsin pitkällä miekallani ripeän iskun, joka katkaisi tuhoisan elimen aivan sen juuresta, läheltä loistavatäpläistä ruumista.
Sitten sattui eläimen toinen vahva takajalka väkivasaran lailla keskelle rintaani, niin että melkein huumautuneena ja henkeäni haukkoen sinkouduin ilmassa leveän viertotien poikki sitä reunustavan viidakon pensaikkoon.
Onneksi lensin puiden runkojen välitse. Jos olisin sattunut niihin, olisin loukkautunut pahasti, jollen suorastaan hengenvaarallisesti; siksi rajun vauhdin oli eläimen tavaton jalka minulle antanut.
Vaikka pääni menikin sekaisin, niin kompuroin kuitenkin seisaalleni ja hoipuin auttamaan Woolaa. Peto liiteli tällöin kolmen metrin korkeudella pieksäen rajusti kaikilla kuudella vankalla raajallaan päähänsä tarrautunutta kalotia.
En edes kiitäessäni ilmassa ollut hellittänyt pitkää miekkaa kädestäni. Nyt juoksin ottelevien hirviöiden alle ja upotin sen kärjen useita kertoja siivekkääseen petoon.
Otus olisi helposti voinut kohota niin korkealle, etten olisi ylettynyt siihen, mutta sille ei vaara ilmeisesti johtunut mieleen sen enempää kuin Woolalle tai minullekaan, sillä se laskeutui äkkiä minua kohti ja iski vankat leukansa olkapäähäni, ennenkuin ehdin väistää.
Yhä uudelleen se survaisi minua jättiläismäisen pistimensä tehottomalla tyngällä, mutta sellaisinaankin iskut olivat melkein yhtä tuhoisia kuin hevosen potkut. Kun niin ollen käytän sanaa "tehoton", niin tarkoitan vain, että katkaistu elin ei enää kelvannut varsinaiseen tarkoitukseensa — nytkin se olisi lopuksi voinut survoa minut muheaksi.
Niin oli vähällä käydäkin, mutta sen tuhoisat ponnistukset saivat sattumalta jyrkän lopun.
Riippuessani arviolta metrin verran koholla ilmassa saatoin nähdä tietä pitkin muutamien satojen metrien päähän, missä se kääntyi itää kohti. Ja juuri kun olin menettämäisilläni kaiken toivon, että voisin selviytyä vaarallisesta tilanteesta, ilmestyi mutkan takaa punainen sotilas.
Hän ratsasti komealla thoatilla, joka oli punaisten kansojen käyttämää pienempää lajia, ja kädessä hänellä oli tavattoman pitkä, keveä keihäs.
Hänen saapuessaan näkyviin hänen ratsunsa astui verkkaisesti, mutta heti kun mies huomasi meidät, hän hoputti thoatinsa kiivaaseen laukkaan meitä kohti. Sotilaan pitkä keihäs tähtäytyi meihin, ja thoatin kiitäessä allemme kärki upposi ahdistajamme ruhoon.
Otus värisi suonenvedontapaisesti ja jäykistyi. Sen leukapielet heltisivät, niin että minä putosin maahan. Sitten hirviö keikahti tasapainostaan ja suistui pää edellä maantielle suoraan Woolan päälle, joka oli sisukkaasti pureutunut sen veriseen päähän.
Noustessani pystyyn punaihoinen oli jo kääntänyt ratsunsa minua kohti. Huomattuaan, että vastustaja oli kuollut, Woola hellitti otteensa ja kutsustani rimpuili sitä peittävän ruhon alta vierelleni, joten seisoimme yhdessä meitä tarkastelevan sotilaan edessä.
Aioin kiittää muukalaista tiukalla hetkellä saadusta avusta, mutta hän keskeytti minut käskevästi.
"Ken olet?" hän tiedusteli. "Olet rohjennut saapua Kaolin maahan ja metsästää jeddakin kuninkaallisessa metsässä."
Sitten hän näki ihoni valkean värin verisen pölykerroksen alta. Hänen silmänsä menivät levälleen, ja hän kuiskasi muuttuneella äänellä: "Oletko kenties pyhä thern?"
Olisin voinut pettää miestä vähän aikaa, olinhan saanut monta muutakin pettymään, mutta olin Matai Shangin näkyvissä heittänyt pois peruukin ja pyhän diademin ja tiesin, että uusi tuttavani ennen pitkää huomaisi, etten ollutkaan thern.
"En ole thern", vastasin ja luopuen kaikesta varovaisuudesta jatkoin: "Olen Heliumin prinssi John Carter, jonka nimi ei liene sinulle aivan tuntematon."
Jos hän olikin katsellut silmät pystyssä luullessaan minua pyhäksi therniksi, niin nyt hänen silmänsä suorastaan näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan, kun hän kuuli, että olin John Carter. Tartuin tiukemmin pitkän miekkani kahvaan, sillä pelkäsin hänen heti karkaavan kimppuuni saatuaan tietää ken olin, mutta sanojeni vaikutus oli ihmeekseni kokonaan toisenlainen.
"John Carter, Heliumin prinssi", toisti mies hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sanojeni merkitystä. "John Carter, Barsoomin uljain sotilas!"
Sitten hän hyppäsi ratsunsa selästä ja läski kätensä Olalleni, mikä on marsilaisten ystävällisin tervehdystapa.
"Velvollisuuteni on tappaa sinut, John Carter, ja mielihyvin sen tekisinkin", hän puhkesi puhumaan, "mutta sisimmässäni olen aina ihaillut kuntoasi ja luottanut vilpittömyyteesi, samalla kun olen epäillyt thernejä ja menettänyt luottamukseni heitä ja heidän uskontoaan kohtaan.
"— Minua odottaisi pikainen kuolema, jos Kulan Tithin hovissa aavistettaisiin, että olen kerettiläinen, mutta jos voin palvella sinua, prinssi, niin Torkar Bar, Kaolin viertotien dwar, on käskettävissäsi."
Sotilaan ylevät kasvot olivat suorat ja rehelliset, joten en ollenkaan voinut epäillä häntä, vaikka hänen olisikin pitänyt olla viholliseni. Se seikka, että hän oli Kaolin viertotien kapteeni, selitti hänen tervetulleen saapumisensa tänne jylhän metsän sydämeen. Barsoomin kaikilla valtateillä liikkuu näet vahdissa urheita, yläluokkaan kuuluvia sotilaita, eikä mitään tehtävää pidetä kunniakkaampana kuin tätä yksinäistä ja vaarallista vartiopalvelusta Barsoomin punaisten kansojen alueiden harvaanasutuilla seuduilla.
"Olen nyt jo suuressa kiitollisuuden velassa Torkar Barille", vastasin osoittaen kuollutta otusta, jonka ruhosta hän parhaillaan kiskoi pitkää keihästään.
Punainen mies hymyili.
"Olipa onni, että osuin tänne juuri parhaiksi", hän selitti. "Vain siten, että sithin sydän lävistetään tällaisella myrkyllisellä keihäällä, voidaan se saada surmatuksi siksi nopeasti, että sen kynsiin joutunut uhri pelastuu. Näillä seuduin Kaolia meillä kaikilla on aseenamme pitkä sithkeihäs; sen kärki on voideltu tämän saman eläimen myrkyllä, jonka surmaksi se on varattu. Tähän otukseen ei mikään muu myrkky tehoa yhtä nopeasti kuin sen oma.
"— Katsos tänne", hän jatkoi, vetäen esiin tikarinsa ja leikaten auki eläimen vatsan noin kolmekymmentä sentimetriä pistimen juuren etupuolelta. Sitten hän kiskoi sisälmyksistä kaksi pussia, joissa kummassakin oli runsaasti neljä litraa kuolettavaa nestettä.
"Tällä tavoin me sitä saamme, vaikkakin nykyisin, jolloin sithit ovat jo melkein sukupuuttoon hävitetyt, meidän tuskin enää tarvitsisi kartuttaa varastojamme, jollei myrkky samalla olisi kauppatavaraa.
"— Vain silloin tällöin tapaamme enää jonkun yksinäisen sithin. Entisaikoina sen sijaan nämä peloittavat hirviöt olivat Kaolissa maan vaivana. Usein niitä syöksyi yläilmoista kaupunkeihimme kaksikymmentä tai kolmekymmentä otusta käsittävissä parvissa, saaden saaliikseen naisia, lapsia, jopa sotilaitakin."
Hänen puhuessaan olin vaivannut päätäni miettien, kuinka paljon voisin mitään pelkäämättä kertoa matkani tarkoituksesta tälle miehelle. Mutta' hänen seuraavat sanansa tekivät minun aloitteeni tässä suhteessa tarpeettomaksi, ja sain olla hyvilläni siitä, etten ollut hätiköinyt ja kiirehtinyt puhumaan.
"Ja mitä sinuun itseesi tulee, John Carter", lausui mies, "en kysy asiaasi enkä halua sitä tietää. Minulla on silmät ja korvat ja kohtalainen ymmärrys, ja eilen aamulla näin seurueen, joka etelästä saapui Kaolin kaupunkiin pienessä lentokoneessa. Mutta yhtä seikkaa sinulta pyydän, nimittäin John Carterin sanaa siitä, ettei hän suunnittele mitään, joka tähtäisi Kaolin kansaa tai jeddakia vastaan."
"Siitä annan sanani, Torkar Bar", vastasin.
"Minun matkani vie poispäin Kaolin kaupungista", jatkoi hän. "En ole nähnyt ketään — John Carteria kaikkein vähimmän. Etkä sinä ole nähnyt Torkar Baria etkä koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Ymmärrätkö?"
"Täydelleen", myönsin. Hän laski kätensä olalleni.
"Tämä tie vie suoraan Kaolin kaupunkiin", hän selitti. "Olkoon onni kanssasi!" Sitten hän nousta heilahti thoatinsa selkään ja ratsasti matkoihinsa vilkaisemattakaan taakseen.
Pimeä oli jo tullut, kun korkeiden puiden välitse näin Kaolin kaupunkia ympäröivät jykevät muurit.
Maantiellä ei meille ollut enää sattunut minkäänlaisia kommelluksia eikä seikkailuja, ja vaikkakin harvat vastaantulijat olivat silmäilleet kookasta kalotiani ihmetellen, niin kukaan ei ollut aavistanut ihoni väriä, jonka olin sivellyt tasaisesti punaiseksi yltympäri ruumistani. Mutta oli kokonaan toinen asia päästä Kaolin jeddakin Kulan Tithin lujasti suojattuun kaupunkiin kuin kulkea sitä ympäröivän maan halki. Kaikkiin Marsin kaupunkeihin saapuessaan on jokaisen tehtävä tyydyttävästi ja yksityiskohtaisesti selkoa itsestään, enkä vähääkään luulotellut voivani pettää niiden vartioupseerien valppautta ja terävyyttä, joiden luokse minut vietäisiin heti, kun ilmestyisin jollekin portille.
En voinut keksiä mitään muuta keinoa kuin koettaa hiipiä kaupunkiin salaa pimeän turvissa ja luottaa keinokkuuteeni, että voisin sitten piileskellä jossakin vilkasliikkeisessä kaupunginosassa, jossa ilmitulon vaara olisi pienempi.
Näitä ajatuksia hautoen kiersin korkeata muuria, pysytellen aina metsän reunassa. Jonkun matkan päähän asti muurista oli kaikki puut hakattu pois, etteivät viholliset voisi lähestyä metsän suojassa.
Useita kertoja yritin eri kohdista nousta vallitukselle, mutta minunkin Maassa kehittyneiden lihasteni ponnistukset raukesivat tyhjiin näihin taitavasti rakennettuihin varustuksiin. Noin yhdeksän metrin korkeuteen saakka muurin ulkoseinämä kallistui ulospäin, sitten se kohosi suunnilleen saman verran aivan pystysuoraan, minkä yläpuolella oli vielä noin neljän ja puolen metrin korkuinen, sisäänpäin kalteva osa.
Ja muurin pinta sitten! Kiilloitettu lasi ei ole sen sileämpää. Lopulta minun oli tunnustettava, että vihdoinkin olin tavannut Barsoomissa sellaisen varustuksen, jonka yli en kyennyt nousemaan.
Alla päin ja masentuneena piilouduin metsään lähelle idästäpäin kaupunkiin vievää leveätä viertotietä ja laskeuduin nukkumaan, Woola vieressäni.
Sankarina Kaolissa
Oli jo valoisa päivä, kun heräsin siihen, että läheisyydestä kuului hiipivää liikettä.
Kun aukaisin silmäni, liikahti myöskin Woola. Se kohosi pystyyn ja tuijotti pensaikon läpi maantielle niskakarvat pörhöllään.
Aluksi en eroittanut mitään, mutta pian näin vilahdukselta sileän kiiltävän, vihreän olennon puiden punakeltaisten lehvien välitse.
Annoin Woolalle merkin pysyä hiljaa paikallaan ja hiivin itse vakoilemaan. Paksun puunrungon takaa näin pitkän rivin kuivuneiden merien pohjalla asustavia kamalia vihreitä sotilaita piiloutuvan tien vieressä kasvavaan tiheään viidakkoon.
Heidän äänetön jononsa, joka toi mukanaan tuhoa ja surmaa, ulottui kauas Kaolin kaupungin läheisyyteen. Vain yksi selitys oli mahdollinen. Vihreät miehet odottivat jonkun punaisen joukko-osaston saapuvan kaupungin lähimmästä portista ja piiloutuivat väijyksiin hyökätäkseen sen kimppuun.
En millään tavoin ollut velvollinen toimimaan Kaolin jeddakin hyväksi, mutta hän kuului samaan jaloon punaiseen rotuun kuin prinsessani, enkä tahtonut kädet ristissä seisoa syrjästäkatsojana, kun Barsoomin aavikkojen sydämettömän julmat paholaiset teurastivat hänen sotilaitaan.
Varovasti palasin jälkiäni myöten Woolan luokse ja yhä varoittaen koiraa pysymään hiljaa annoin sille merkin seurata minua. Tein pitkän kierroksen ollakseni varma siitä, etten joutuisi vihreiden miesten kynsiin, ja saavuin vihdoin jykevän muurin juurelle.
Noin sadan metrin päässä oikealla puolella minusta oli portti, josta punaisen joukko-osaston nähtävästi odotettiin tulevan, mutta sinne päästäkseni minun olisi ollut mentävä vihreiden sotilaiden sivustan ohitse niin läheltä, että he olisivat varmasti nähneet minut, jolloin aikeeni varoittaa kaolilaisia olisi hyvin luultavasti mennyt myttyyn. Päätin senvuoksi kiiruhtaa vasemmalle päästäkseni kaupunkiin toisesta sillä suunnalla noin puolentoista kilometrin päässä olevasta portista.
Uskoin varmasti, että tuomani sanoma kelpaisi erinomaisesti passiksi, jonka nojalla minut laskettaisiin Kaoliin, ja myönnän, että varovaisuuteni johtui enemmän siitä, että palavasti halusin päästä kaupunkiin, kuin siitä, että olisin tahtonut välttää kahakkaa vihreiden miesten kanssa. Onhan taistelu kyllä nautinto, mutta ihminen ei saa aina antautua tyydyttämään halujaan, ja nyt minulla oli paljoa tärkeämpiä tehtäviä kuin muukalaisten sotilaiden veren vuodattaminen.
Kun vain kerran olisin kaupungin muurien sisäpuolella, niin kenties vihreiden sotilaiden hyökkäystä koskevan ilmoituksen johdosta aiheutuvan kiihtymyksen ja hämmingin aikana saisin tilaisuuden livahtaa jeddakin palatsiin, johon Matai Shang seurueineen varmasti oli majoittunut.
Mutta tuskin olin ehtinyt sadan askelen päähän kaukaisempaa porttia kohti, kun kuulin muurin sisäpuolelta marssivan sotilasjoukon askelten töminää, metallivarusten kalahtelua ja thoatien kiljahduksia, mistä kaikesta arvasin, että kaolilaiset olivat jo liikkeellä toista porttia kohti.
Oli toimittava hukkaamatta hetkeäkään. Pian portti avautuisi ja etujoukko marssisi viertotielle, jonka reunalla sitä väijyi kuolema.
Pyörsin ympäri ja lähdin ripeästi juoksemaan turman uhkaamalle portille, suorittaen pitkiä loikkauksiani, joita sain kiittää ensimmäisestä maineestani Barsoomissa. Kymmenen, viidentoista, kolmenkymmenen metrin pituiset hypyt ovat Marsissa lasten leikkiä Maassa kasvaneen, voimakkaan miehen lihaksille.
Kiitäessäni väijyksissä olevien vihreiden miesten sivustan ohitse he näkivät minun tähyävän heitä. He arvasivat heti, että heidän salahankkeensa oli joutunut ilmi, ja lähimmät heistä hypähtivät pystyyn kiiruhtaen katkaisemaan tietäni, ennenkuin saapuisin portille.
Samalla hetkellä vankka portti lennähti auki, ja kaolilaisten etumaiset rivit astuivat siitä ulos. Kymmenkunta vihreätä sotilasta oli ennättänyt portin ja minun välilleni, mutta he eivät aavistaneetkaan, ketä he aikoivat pidättää.
En vähentänyt ollenkaan vauhtiani syöksyessäni heidän keskelleen, ja kun heitä kaatui säiläni iskuista, johtuivat mieleeni iloiset muistot niistä monista taisteluista, jolloin vihreiden marsilaisten mahtavin mies, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli seisonut kylki kyljessä kanssani Marsin pitkän, kuuman päivän ja olimme yhdessä niittäneet vihollisiamme maahan, kunnes ruumisröykkiöt olivat ympärillämme kasaantuneet korkeammalle kuin kookkaan miehen pää.
Kun useita vihollisia oli yhtä aikaa kimpussani, hyppäsin heidän päittensä ylitse ja matkin Kaolin korkokuvin koristetun portin edustalla Dorin laakson kamalien kasvi-ihmisten taistelutemppua, iskien vastustajiani kiitäessäni heidän ylitsensä.
Kaupungista lähteneet punaiset sotilaat riensivät meitä kohti, ja heitä vastaan karkasi viidakosta villi vihreä lauma. Pian olin keskellä hurjimpia ja verisimpiä taisteluja, missä milloinkaan olen ollut mukana.
Kaolilaiset ovat mitä uljaimpia sotureita, eivätkä päiväntasaajan vihreät miehet jää ottelussa vähääkään jälelle lauhkean vyöhykkeen kylmistä ja julmista serkuista. Useita kertoja olisi kumpikin puoli voinut häpeättä peräytyä, joten taistelu olisi päättynyt, mutta kumpikin kiiruhti aina uudelleen leikkiin hurjan alttiisti. Pian olin niin ollen selvillä siitä, että tämä taistelu, jonka ei olisi tarvinnut kehittyä mitätöntä kahakkaa kuumemmaksi, ei päättyisi, ennenkuin jompikumpi sotajoukko olisi perin pohjin tuhottu.
Kun vereni kerran oli lämminnyt, olin innokkaasti ja riemumielin mukana verileikissä, ja ympärilläni usein kajahtaneet hyväksymishuudot osoittivat, että kaolilaiset huomasivat miekankäyttöni.
Jos joskus tuntuu siltä, että liian paljon ylpeilen taistelukunnostani, niin on muistettava, että taisteleminen on kutsumukseni. Jos teidän kutsumuksenne on hevosten kengittäminen tai taulujen maalaaminen ja teette tehtävänne paremmin kuin toverinne, niin narri olette, jollette ole ylpeä kyvystänne. Ja siksipä olenkin varsin ylpeä siitä, ettei kahdella taivaankappaleella ole ikinä elänyt parempaa miekkamiestä kuin John Carter, Heliumin prinssi.
Ja sinä päivänä panin parhaani liikkeelle saadakseni Kaolin asukkaat sen ymmärtämään, sillä halusin aukaista itselleni tien heidän sydämeensä — ja kaupunkiinsa. Enkä pettynytkään toiveessani.
Taistelimme koko päivän. Tie punertui verestä ja täyttyi ruumisläjistä. Rintama siirtyi milloin toisaalle, milloin toisaalle niljaiseksi käyneellä viertotiellä, mutta kertaakaan ei Kaolin portti ollut vakavasti uhattuna.
Hengähdyshetkinä sain tilaisuuden keskustella punaisten taistelutoverieni kanssa, ja kerran itse jeddak, Kulan Tith, laski kätensä olalleni ja kysyi nimeäni.
"Olen Dotar Sojat", vastasin muistaen nimen, jonka tharkilaiset, noudattaen heikäläistä tapaa, olivat monia vuosia sitten minulle antaneet molempien ensiksi surmaamieni sotilaiden mukaan.
"Olet uljas sotilas, Dotar Sojat", hän huomautti, "ja kun päivätyömme on päättynyt, puhelen uudelleen kanssasi suuressa vastaanottosalissa."
Sitten ottelu kiihtyi uudelleen, ja jouduimme eroon toisistamme. Mutta sydämeni toive oli täyttynyt, ja uusin voimin ja riemuisin rinnoin sivaltelin taaskin pitkällä säilälläni, kunnes kiukkuisinkin vihreä mies oli saanut kyllikseen ja vetäytynyt takaisin kaukaisia merenpohjiaan kohden.
Vasta taistelun loputtua sain tietää, mitä varten punaisten sotajoukko oli sinä päivänä aikonut lähteä liikkeelle. Kulan Tith odotti pohjoisesta päin luokseen vierailulle mahtavaa jeddakia, kaolilaisten ainoata liittolaista, ja oli halunnut mennä vierastaan vastaan päivän matkan päähän Kaolista.
Mutta nyt vastaanottoretki siirtyi seuraavaan aamuun, jolloin sotajoukko uudelleen lähti Kaolista. Minua ei oltu taistelun jälkeen käsketty Kulan Tithin luokse, mutta hän oli lähettänyt erään upseerinsa etsimään minua ja saattamaan minut mukavaan majapaikkaan, jeddakin henkivartioston upseereille varattuun palatsin osaan.
Siellä olin Woola mukanani viettänyt rauhaisan yön ja aamulla tunsin itseni virkistyneeksi edellisten päivien raskaista ponnistuksista. Woola oli edellisenä päivänä taistellut koko ajan vierelläni noudattaen harjoituksen vahvistamaa marsilaisen sotakoiran vaistoa. Kuivuneiden merenpohjien villit vihreät heimot pitävätkin niitä hyvin paljon juuri tätä tarkoitusta varten. Ehein nahoin emme kumpikaan olleet selviytyneet leikistä, mutta barsoomilaisten ihmeelliset parannusvoiteet olivat yön aikana ehtineet lääkitä haavamme, niin että olimme kuin uusia olentoja.
Söin aamiaista muutamien kaolilaisten upseerien seurassa. He olivat yhtä kohteliaita ja hupaisia isäntiä käin Heliuminkin ylimykset, joiden sulava käytös ja hienot tavat ovat kuuluisia. Heti aterian jälkeen saapui Kulan Tithin lähetti kutsumaan minua hallitsijan puheille.
Kun astuin kuninkaalliseen saliin, niin jeddak nousi seisomaan, laskeutui suurenmoisen valtaistuimensa korokkeelta ja astui minua vastaan — joka kunnianosoitus harvoin suodaan muille kuin vieraileville hallitsijoille.
"Kaor, Dotar Sojat!" tervehti hän minua. "Olen kutsunut sinua lausuakseni sinulle Kaolin kansan lämpimät kiitokset, sillä ilman sinun sankarillista rohkeuttasi uhmatessasi kohtaloa, varoittaaksesi meitä väijytyksestä, olisimme varmasti joutuneet taitavasti viritettyyn ansaan. Kerro minulle enemmän itsestäsi — mistä maasta olet kotoisin ja mikä asia on saattanut sinut Kulan Tithin hoviin."
"Olen Hastorista", selitin, sillä todellakin minulla oli pieni palatsi mainitussa kaupungissa, joka sijaitsee Heliumin alueen liepeillä kaukana etelässä.
"Kaoliin saapumiseeni on osaltaan syynä tapaturma, sillä lentokoneeni vahingoittui laajan metsänne eteläreunassa. Pyrkiessäni Kaolin kaupunkiin huomasin sotajoukkoasi väijyvän vihreän lauman."
Jos Kulan Tith mielessään kenties ihmettelikin, millä asioilla minä liikuin lentokoneella hänen alueensa reunalla, oli hän kuitenkin siksi tahdikas, ettei vaatinut minulta sen enempiä selityksiä, joiden antaminen olisi totisesti ollut minulle vaikeata.
Ollessani jeddakin puheilla saapui saliin toinenkin seurue. Olin selin tulijoihin, joten en nähnyt heidän kasvojaan, ennenkuin Kulan Tith astui ohitseni heitä tervehtimään, käskien minun seurata itseään esittääkseen minut saapuneille.
Kun käännyin katsomaan tulijoita, sain hädin tuskin kasvonilmeeni hillityksi, sillä edessäni olivat, kuunnellen Kulan Tithin ylisteleviä puheita minusta, katkerimmat vihamieheni Matai Shang ja Thurid.
"Pyhien thernien pyhä hekkador", lausui jeddak, "anna siunauksesi Dotar
Sojatille, kaukaisesta Hastorista saapuneelle urhealle muukalaiselle,
jonka ihmeteltävä sankaruus ja suurenmoinen uljuus tuotti eilen voiton
Kaolille!"
Matai Shang astahti eteenpäin ja laski kätensä Olalleni. Hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut, että hän tunsi minut — valepukuni oli nähtävästi erinomainen.
Hän puhutteli minua ystävällisesti ja esitti minut sitten Thuridille. Ilmeisesti ei mustaihoinenkaan aavistanut mitään. Senjälkeen Kulan Tith suureksi huvikseni kertoi heille yksityiskohtaisesti taistelussa suorittamiani tekoja.
Eniten häneen näytti tehonneen harvinaisen ripeät ja joustavat liikkeeni, ja useita kertoja hän kuvasi ihmeellistä temppuani, kun olin hypännyt suoraan vastustajan ylitse ja halkaissut häneltä kallon sivaltamalla ylhäältä käsin pitkällä miekallani.
Minusta näytti Thurid hieman levittävän silmiään kuullessaan kuvauksen, ja muutamia kertoja yllätin hänet tähystämästä minua kiinteästi kulmat rypyssä. Aikoiko hän epäillä? Ja sitten Kulan Tith kertoi vierelläni taistelleesta villistä kalotista, minkä jälkeen näin epäluulon tuikkivan Matai Shangin silmistä — vai oliko se vain kuvittelua?
Vastaanoton päättyessä Kulan Tith ilmoitti haluavansa minut mukaansa lähtiessään vierastaan vastaan. Kun poistuin erään upseerin seurassa, jonka oli pidettävä huolta siitä, että sain sopivat varukset ja kunnollisen ratsun, olivat sekä Matai Shang että Thurid mitä vilpittömimmän näköisiä vakuuttaessaan iloaan sen johdosta, että olivat saaneet tutustua minuun. Helpotuksesta huoahtaen lähdin salista arvellen, että vain rauhaton mieleni oli saanut minut epäilemään vihollisten arvanneen, kuka olin.
Puolen tunnin kuluttua ratsastin ulos kaupungin portista Kulan Tithin saattojoukossa matkalla hänen ystäväänsä ja liittolaistansa vastaan.
Vaikka olinkin pitänyt silmäni ja korvani valppaasti auki ollessani jeddakin puheilla ja liikkuessani palatsissa, en ollut kuullut enkä nähnyt mitään Dejah Thorisista enkä Ptarthin Thuviasta. Heidän täytyi olla tässä laajassa ja monimutkaisessa rakennuksessa, siitä olin ehdottoman varma, ja olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut jäädä palatsiin Kulan Tithin poistuessa voidakseni etsiä heitä.
Puolipäivän tienoissa kohtasimme saapuvan seurueen ensimmäiset rivit.
Vierailulle lähteneen jeddakin saattue muodosti upean jonon, joka täytti Kaoliin tuovan valkealta hohtavan viertotien penikulmien pituudelta. Etujoukkona oli ratsastavia osastoja, joiden jaloilla metalleilla ja jalokivillä koristetut varustukset välkkyivät auringon paisteessa, ja niiden jälessä tuli tuhatkunta komeita, isojen zitidarien vetämiä vaunuja.
Vaunut olivat matalia ja mukavia, ja niitä oli matkueessa aina kahdet rinnakkain. Niiden kummallakin puolella ratsasti tiivis rivi sotilaita, sillä vaunuissa olivat kuninkaallisen hovin naiset ja lapset. Jokaisen hirviömäisen zitidarin selässä istui marsilainen nuorukainen, ja näky johti mieleeni ensimmäiset Barsoomissa viettämäni päivät, kaksikolmatta vuotta takaperin, jolloin olin katsellut Tharkin vihreän heimon loistavaa karavaania.
Tätä ennen en ollut koskaan nähnyt punaisten ihmisten käyttävän zitidareja. Nämä tavattoman isot mastodonttia muistuttavat eläimet ovat suunnattoman korkeita verrattuina sellaisiinkin jättiläismäisiin olentoihin kuin vihreihin marsilaisiin ja heidän thoateihinsa. Mutta verrattain pienien punaisten ihmisten ja heidän kasvattamiensa thoatien rinnalla niiden brobdingnagilaiset mittasuhteet ovat suorastaan hirvittäviä.
Eläinten valjashihnoissa säihkyi jalokiviä ja satulapatjojen päällykset olivat kirkasväristä silkkiä. Niihin oli ommeltu kauneita kuvioita timanteista, helmistä, rubiineista ja smaragdeista sekä Marsin lukemattomista nimettömistä jalokivistä. Kaikkiin vaunuihin oli kiinnitetty toistakymmentä tankoa, joista liehui viirejä, lippuja ja vaakunamerkkejä.
Vaunujonon etunenässä ratsasti vierailulle saapuva jeddak puhtaan valkoisella thoatilla — toinen harvinainen näky Barsoomissa — ja vaunujen jälessä tuli ratsastavia keihäsmiehiä, pyssymiehiä ja miekkamiehiä silmänkantamattomiin saakka. Se oli todellakin erittäin valtava näky.
Lukuun ottamatta varustusten kalahtelua ja silloin tällöin kuuluvaa kiukkuisen thoatin kiljahdusta tai zitidarin matalaa murahdusta karavaani liikkui melkein äänettömästi, sillä sekä zitidar että thoat ovat kaviottomia ja vaununpyörien leveät renkaat kimmoista ainetta, joka estää syntymästä kolinaa.
Silloin tällöin helähti naisen nauru tahi lapsen hilpeä leperrys, sillä punaiset marsilaiset ovat iloa rakastavia seuraihmisiä kylmän ja juron vihreän rodun jyrkkänä vastakohtana. Jeddakien kohtaukseen liittyviin muodollisiin ja juhlallisiin menoihin kului kokonainen tunti. Sitten käännyimme ympäri ja lähdimme takaisin Kaolin kaupunkia kohti, jonne joukkomme etupää saapui juuri ennen pimeän tuloa. Mutta aamu alkoi varmaankin olla käsissä, ennenkuin jonon loppupää ratsasti portista sisään.
Onneksi olin etumaisissa riveissä, ja uhkean juhla-aterian jälkeen, johon otin osaa kuninkaallisen henkivartioston upseerien seurassa, sain vetäytyä syrjään. Koko yön jatkui palatsissa touhua ja hyörinää, kun vierailevan jeddakin saattueeseen kuuluvia ylhäisiä upseereja saapui yhtä mittaa. En sen vuoksi uskaltanut lähteä etsimään Dejah Thorisia, vaan menin asuntooni niin pian kuin se vain oli mielestäni sopivaa.
Astellessani pitosalin ja minulle määrättyjen huoneiden välisessä käytävässä valtasi minut äkkiä tunne, että minua pidettiin silmällä. Pyörähdin katsomaan taakseni ja näin vilahdukselta olennon, joka minun käännyttyäni hävisi vikkelästi eräästä avonaisesta ovesta.
Vaikkakin juoksin nopeasti sille kohdalle, mistä hiipijä oli kadonnut, en nähnyt hänestä jälkeäkään. Mutta vaikka en ollutkaan nähnyt hänestä muuta kuin vilahduksen, olisin voinut vannoa, että hänellä oli valkeaihoiset kasvot, joita reunusti tuuhea, keltainen tukka.
Tapaus antoi minulle paljon miettimisen aihetta, siliä jos hätäisestä vilkaisusta saamani vaikutelma oli oikea, niin Matai Shang ja Thurid varmaankin aavistivat, ken olin, ja siinä tapauksessa ei edes Kulan Tilhille tekemäni palvelus voisi suojata minua hänen uskonkiihkoltaan.
Mutta epämääräinen pohtiminen ja hyödytön tulevaisuudenpelko eivät ole milloinkaan painaneet mieltäni siinä määrin, etten olisi voinut nauttia levosta. Niinpä heittäydyin tänäkin iltana silkki- ja turkisvuoteelleni ja vaivuin heti sikeään uneen.
Kaloteja ei ole sallittu tuoda varsinaisen palatsin muurien sisään. Minun oli senvuoksi lähetettävä Woola-parka jeddakin thoattalliin. Siellä sillä oli hyvä, jopa loistava majailupaikka, mutta en mistään hinnasta olisi vapaaehtoisesti laskenut sitä luotani. Ja jos se olisi ollut kanssani, niin sinä yönä ei olisikaan käynyt niin kuin kävi.
Olin nukkunut korkeintaan neljännestunnin, kun heräsin siitä, että joku kylmä, tahmea esine hipaisi otsaani. Hypähdin heti seisoalleni ja hapuilin siihen suuntaan, missä arvelin esineen olevan. Käteni sattui sivumennen ihmisen ihoon, mutta kun syöksyin pimeässä suin päin tavoittamaan öistä vierailijaani, sotkeutui jalkani vuodesilkkeihin ja kaaduin sätkytellen lattialle.
Kun olin uudelleen selviytynyt jaloilleni ja löysin valaistusnappulan, oli kävijä jo kadonnut. Tarkastin huoneen perin pohjin, mutta en havainnut mitään, mikä olisi auttanut minua saamaan selville, kuka öinen hiipijä oli ja millä asioilla hän liikkui.
En saattanut uskoa, että hänen tarkoituksensa oli varastaa, sillä varkaus on Barsoomissa miltei tuntematon käsite. Salamurhia sensijaan tapahtuu runsaasti, mutta murhakaan ei voinut olla salaperäisen vieraani vaikutteena, sillä hän olisi voinut tappaa minut varsin helposti, jos olisi halunnut.
Olin luopumaisillani hyödyttömästä tuumiskelusta laskeutuakseni uudelleen levolle, kun huoneeseeni astui kaksitoista kaolilaista henkivartiosotilasta. Heitä komentava upseeri oli yksi aamuisia, miellyttäviä isäntiäni, mutta nyt ei hänen kasvoillaan ollut jälkeäkään ystävyydestä.
"Kulan Tith käskee sinun saapua luokseen", hän lausui. "Tule!"
Uusia liittolaisia
Vartiosotilaiden ympäröimänä marssin Kaolin jeddakin, Kulan Tithin, palatsin käytäviä myöten takaisin laajan rakennuksen keskustassa olevaan vastaanottosaliin.
Kun astuin kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä Kaolin ylimyksiä ja vierailevan jeddakin upseereja, kääntyivät kaikkien katseet minuun päin. Huoneen päässä olevalla juhlallisella korokkeella oli kolme valtaistuinta, joilla istuivat Kulan Tith ja hänen molemmat vieraansa, Matai Shang ja äsken tullut jeddak.
Kuolonhiljaisuuden vallitessa menimme leveää keskuskäytävää myöten valtaistuimien juurelle, johon pysähdyimme.
"Esitä syytöksesi!" lausui Kulan Tith jollekin oikealla puolellaan ylimysten joukossa olevalle henkilölle. Silloin astui esiin ensisyntyisten mustaihoinen dator Thurid.
"Ylevä jeddak", hän alkoi kääntyen Kulan Tithiin päin, "alusta alkaen olen epäillyt tätä palatsiisi saapunutta muukalaista. Hänen pirullinen taistelukykynsä, jota kuvailit, sopi yhteen sen kanssa, mitä tiedämme Barsoomissa toimivasta totuuden päävihollisesta.
"— Mutta tehdäkseni erehdyksen mahdottomaksi lähetin erään pyhän uskosi papin suorittamaan kokeen, joka paljastaisi hänen valepukunsa ja toisi ilmi totuuden. Kas tuossa tulos!" Näin sanoen Thurid ojensi kiihkeästi sormensa otsaani kohti.
Kaikkien katseet seurasivat hänen syyttävää sormeaan — minä yksin olin ymmällä enkä voinut aavistaa, mikä onneton merkki oli otsallani.
Vieressäni seisova upseeri arvasi, että olin hämilläni, ja samalla kun Kulan Tithin kulmat menivät synkkiin, uhkaaviin ryppyihin hänen silmäillessään minua, otti ylimys varuspussistaan pienen peilin ja piti sitä kasvojeni edessä.
Yksi vilkaisu siihen riitti selittämään minulle kaikki.
Pimeyden turvissa makuuhuoneeseeni hiipinyt thern oli pyyhkäissyt suojaavaa punaista väriä otsastani kämmenen levyisen juovan, niin että päivettyneen ihoni vaalea väri näkyi.
Thurid vaikeni hetkeksi, luullakseni korostaakseen paljastuksen dramaattista tehoa. Sitten hän jatkoi:
"Kas tuossa, oi Kulan Tith, on se mies, joka on häpäissyt Marsin jumalien temppelit, joka on henkilökohtaisesti loukannut pyhiä thernejä ja nostattanut taivaankappaleemme asukkaat ikivanhaa uskontoaan vastaan. Edessäsi, vallassasi, Kaolin jeddak, pyhien turvaaja, on John Carter, Heliumin prinssi!" Kulan Tith katsahti Matai Shangiin, ikäänkuin vaatien tätä vahvistamaan syytökset oikeiksi. Pyhä thern nyökäytti päätään.
"Hän on todellakin pääherjaaja", hän selitti. "Nytkin hän on tullut jälessäni palatsisi sisimpään, Kulan Tith, pyrkimyksenään vain murhata minut. Hän —"
"Hän valehtelee!" huudahdin. "Kulan Tith, kuuntele totuutta! Kuuntele, kun kerron, mitä varten John Carter on seurannut Matai Shangia palatsiisi! Kuuntele minua samoin kuin heitäkin ja tuomitse minut sitten, jos tekoni eivät ole ritaruuden ja kunnian vaatimusten mukaisia paremmin kuin noiden kostonhimoisten ja kiihkoilevien, valheellisia oppeja saarnaavien tekopyhien, joiden julmista kahleista olen vapauttanut tämän taivaankappaleen asukkaat."
"Hiljaa!" kiljaisi jeddak, hypähtäen seisomaan ja tarttuen miekkansa kahvaan. "Hiljaa, herjaaja! Kulan Tithin ei tarvitse sallia likaisesta kurkustasi tulvivan kerettiläisyyden saastuttaa vastaanottosalinsa ilmaa osatakseen tuomita sinut.
"— Olet jo itse langettanut tuomiosi. Enää on vain määrättävä kuolintapasi. Ei se palveluskaan, jonka teit Kaolin aseille, auta sinua yhtään. Se oli vain halpamielisyydessä keksitty temppu, jonka avulla pyrit luikertamaan suosiooni päästäksesi tämän vainoamasi pyhän miehen lähettyville. Vankilaholveihin!" karjaisi hän lopuksi vartiotani komentavalle upseerille.
Olinpa totisesti kauniisti kiinni! Mitäpä mahtaisin kokonaista kansaa
vastaan! Kuinka voisinkaan toivoa armoa uskonkiihkoiselta Kulan
Tithiltä, jolla oli sellaiset neuvonantajat kuin Matai Shang ja Thurid?
Mustaihoinen irvisteli minulle pahansuovasti vasten kasvoja.
"Tällä kertaa et selviydy, Maan asukas", hän ilkkui.
Vartijat sijoittuivat ympärilleni. Katseitteni eteen kohosi punaista utua. Virginialaisten esi-isieni sotilasveri alkoi kiehua suonissani. Minut valtasi vimmainen, sokea taistelunhalu.
Yhdellä hyppäyksellä olin Thuridin edessä, ja pirullisen hymyn vielä väikkyessä hänen kauniilla kasvoillaan sattui nyrkkini vasten hänen suutaan. Vanhan amerikkalaisen tavan mukainen kelpo iskuni sinkosi datorin lähes neljä metriä taaksepäin Kulan Tithin valtaistuimen juurelle, johon hän vaipui hervottomana läjään, syljeksien verta ja hampaita suustaan.
Sitten tempaisin miekkani, pyörähdin ympäri ja kävin miekkailuasentoon kokonaista kansaa vastaan.
Vartijat karkasivat heti kimppuuni, mutta ennenkuin ainoatakaan iskua oli ehditty sivaltaa, kajahti kiljuvien sotilaiden melua voimakkaampi, valtava ääni, ja korokkeelta Kulan Tithin viereltä syöksähti jättiläiskokoinen mies pitkä miekka kädessä minun ja vastustajieni väliin. Se oli vierailulle tullut jeddak.
"Seis!" hän huudahti. "Jos pidät arvossa ystävyyttäni ja kansojemme välillä vallinnutta ikivanhaa rauhaa, niin käske sotilaasi takaisin! Sillä missä ja ketä vastaan hyvänsä John Carter taistelee, niin Ptarthin jeddak Thuvan Dihn on aina hänen vierellään viimeiseen hengenvetoon saakka."
Kirkuna lakkasi, ja uhkaavat säilät painuivat alas. Tuhannet silmät kääntyivät ensin ällistyneinä tuijottamaan Thuvan Dihniä ja sitten kysyvinä Kulan Tithiä. Aluksi Kaolin jeddak kalpeni raivosta, mutta ei virkkanut mitään, ennenkuin oli saanut sisunsa hillityksi. Tyynesti ja rauhallisesti, vertaisensa kanssa keskustelevan suuren jeddakin arvon mukaisesti hän sitten puhkesi hitaasti puhumaan:
"Thuvan Dihnillä täytyy olla voimakkaat vaikutteet voidakseen tällä tavoin loukata ikivanhoja tapoja, joita vieraan on noudatettava isäntänsä palatsissa. Etten minä erehtyisi samalla tavoin kuin kuninkaallinen ystäväni, haluan mieluummin vaieta, kunnes Ptarthin jeddak on esittänyt tekonsa syyt, jotka epäilemättä saavat hyväksymiseni."
Ptarthin jeddakia näytti melkein haluttavan sinkauttaa merkkinsä vasten Kulan Tithin kasvoja, mutta hän hillitsi itsensä yhtä hyvin kuin isäntänsäkin.
"Ei kukaan", hän lausui, "tunne paremmin kuin Thuvan Dihn niitä lakeja, jotka määräävät miehen toiminnan naapurin alueella. Mutta Thuvan Dihniä ohjaa korkeampi velvollisuus kuin ne — kiitollisuus. Eikä ainoallekaan ihmiselle koko Barsoomissa hän ole suuremmassa kiitollisuuden velassa kuin John Carterille, Heliumin prinssille.
"— Käydessäsi viimeksi, Kulan Tith, useita vuosia sitten luonani ihailit suuresti ainoan tyttäreni Thuvian suloutta. Näit, kuinka minä hellin häntä, ja myöhemmin sait tietää, että hän oli jonkun käsittämättömän mielijohteen vaikutuksesta lähtenyt viimeiselle pitkälle, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle salaperäisen Issin helmassa, jättäen minut yksin suremaan.
"— Vasta muutamia kuukausia sitten kuulin kerrottavan retkestä, jota John Carter johti Issusta ja pyhiä thernejä vastaan. Korviini saapui hämäriä huhuja siitä, kuinka julmasti thernit muka olivat lukemattomien miespolvien aikana kohdelleet niitä, jotka olivat laskeneet valtavaa Iss-virtaa alaspäin.
"— Kuulin, että oli vapautettu tuhansia vankeja, mutta vain harvat uskalsivat palata omiin maihinsa peläten kauheata kuolemaa, joka perinnäistapojen mukaan odottaa kaikkia Dorin laaksosta palaavia.
"— Pitkään aikaan en saattanut uskoa kuulemiani herjaavia puheita ja rukoilin, että tyttäreni Thuvia olisi kuollut ennen kuin uskontoamme häväisten palannut ulkoiseen maailmaan. Mutta isänrakkaus pyrki sydämessäni oikeuksiinsa, ja vihdoin vannoin juhlallisen valan, että tahdon mieluummin joutua ikuiseen kadotukseen kuin olla enää erossa tyttärestäni, jos vain voisin löytää hänet.
"— Niinpä lähetin tiedustajia Heliumiin ja ensisyntyisten jeddakin Xodarin hoviin sekä uskostaan luopuneiden thernien nykyisen hallitsijan luokse; ja kaikki he kertoivat minulle samalla tavalla sanoinkuvaamattoman julmasta ja hirveästä kohtalosta, jonka turvattomat uskonsa uhri-poloiset saivat osakseen jouduttuaan pyhien thernien käsiin.
"— Monet olivat nähneet ja tunteneet tyttäreni, ja Matai Shangin läheisyydessä olleilta therneiltä kuulin, kuinka loukkaavasti ja alentavasti tämä itse oli käyttäytynyt tytärtäni kohtaan. Ja tänne tullessani sain ilokseni tietää, että myöskin Matai Shang on vieraanasi, sillä olisin etsinyt hänet käsiini, vaikka siihen olisi mennyt koko elämäni.
"— Vielä muutakin kuulin. Sain tietää, kuinka ritarillisesti ja ystävällisesti John Carter oli kohdellut tytärtäni. Minulle kerrottiin, että hän oli taistellut tyttäreni puolesta ja pelastanut hänet ja että hän luopui yrittämästä päästä pakoon villien eteläisten warhoonien kynsistä, lähettäen oman thoatinsa selässä tyttäreni turvaan ja jääden itse jalkaisin vastustamaan vihreitä sotilaita.
"— Voitko ihmetellä, Kulan Tith, että olen valmis panemaan vaaraan henkeni, kansani rauhan, jopa sinun ystävyytesi, jota pidän suuremmassa arvossa kuin mitään muuta, puoltaakseni Heliumin prinssiä?"
Kulan Tith oli hetken vaiti. Hänen kasvonilmeistään saatoin nähdä, kuinka tukalassa asemassa ja neuvoton hän oli. Vihdoin hän keskeytti hiljaisuuden.
"Thuvan Dihn", hän aloitti, ja hänen äänensä sävy oli surullinen, mutta ystävällinen, "kuinka voisin minä käydä tuomitsemaan lähimmäistäni? Minun silmissäni thernien isä on vieläkin pyhä ja hänen saarnaamansa uskonto ainoa totinen usko, mutta jos minun ratkaistavakseni olisi joutunut sama pulma, joka on sinun mieltäsi painanut, niin epäilemättä tunteeni ja tekoni olisivat aivan samanlaiset kuin sinun.
"— Heliumin prinssiin nähden on toimintaohjelmani selvä, mutta Matai Shangin ja sinun väleihisi nähden en voi esiintyä muuten kuin sovittajana. Heliumin prinssi saatetaan turvallisesti alueeni rajalle, ennenkuin huomispäivän aurinko on laskenut, ja sieltä hän saa mennä minne haluaa. Mutta pysyköön hän kuoleman uhalla vastaisuudessa Kaolin maan ulkopuolella.
"— Jos sinun ja thernien isän välillä on riitaa, niin minun ei tarvitse pyytääkään, että sen selvittäminen siirretään siihen asti, kunnes olette molemmat poistuneet hallitsemaltani alueelta. Oletko tyytyväinen, Thuvan Dihn?"
Ptarthin jeddak nyökkäsi myöntäen, mutta äkäinen ja tuikea silmäys, jonka hän loi Matai Shangiin, ei ennustanut hyvää tälle lihavanaamaiselle pyhimykselle.
"Heliumin prinssi ei suinkaan ole tyytyväinen", huudahdin minä, käyden häikäilemättä rikkomaan sarastavaa sovintoa, sillä en missään nimessä voinut suostua rauhaan mainituilla ehdoilla.
"Kymmenkunta kertaa olen välttänyt uhkaavan kuoleman ajaessani Matai Shangia takaa enkä aio tyytyä siihen, että minut talutetaan, kuten kelvottomaksi käynyt thoat teurastuspaikalle, kauaksi päämäärästä, jonka olen saavuttanut oikean käsivarteni ja voimakkaiden lihasteni avulla.
"— Eikä myöskään Ptarthin jeddak Thuvan Dihn ole tyytyväinen kuultuaan kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Tiedättekö, minkä vuoksi olen seurannut Matai Shangia ja Thuridia, mustaa datoria, Dorin laakson metsistä tänne saakka, puolen maailman halki ja suoriutuen miltei voittamattomista vaikeuksista?
"— Luuletteko, että John Carter, Heliumin prinssi, alentuisi salamurhaajaksi? Voiko Kulan Tith olla tarpeeksi hupsu uskoakseen tätä valhetta, jonka pyhä thern tai dator Thurid on kuiskannut hänen korvaansa?
"— En vainoa Matai Shangia surmatakseni hänet, vaikka oman tähteni Jumala tietää, että sormeni syyhyävät päästäkseen kiinni hänen kurkkuunsa. Olen seurannut häntä, Thuvan Dihn, sentähden, että hänen mukanaan on kaksi vankia — minun vaimoni, Heliumin prinsessa Dejah Thoris, ja sinun tyttäresi, Ptarthin Thuvia.
"— Luuletko niin ollen, että nöyrästi sallin viedä itseni Kaolin muurien ulkopuolelle, jollei poikani äiti lähde seurassani ja jollei tytärtäsi ole palautettu sinulle?"
Thuvan Dihn kääntyi Kulan Tithiin päin. Raivo liekehti hänen terävissä silmissään. Mutta hänen itsehillintäkykynsä oli ihailtava, ja hänen äänensä pysyi maltillisen tasaisena.
"Oletko tietänyt tämän, Kulan Tith?" kysyi hän. "Oletko tietänyt, että tyttäreni viruu vankina sinun palatsissasi?"
"Hän ei ole voinut sitä tietää", keskeytti Matai Shang kalpeana varmastikin enemmän pelosta kuin kiukusta. "Hän ei ole voinut sitä tietää, sillä se on valhetta."
Olisin tahtonut surmata hänet heti näiden sanojen tähden, mutta kun syöksähdin häntä kohti, laski Thuvan Dihn kätensä raskaasti olalleni.
"Varro vähän", hän sanoi minulle ja jatkoi sitten Kulan Tithille: "Se ei ole valhetta. Siksi paljon tiedän Heliumin prinssistä — hän ei valehtele. Vastaa minulle, Kulan Tith — olen kysynyt sinulta."
"Thernien isän seurassa saapui kolme naista", vastasi Kulan Tith, "hänen tyttärensä Phaidor ja kaksi muuta, joita sanottiin hänen orjikseen. Jos he ovat Ptarthin Thuvia ja Heliumin Dejah Thoris, niin minä en ole sitä tietänyt — en ole nähnyt kumpaakaan. Mutta jos he todellakin ovat ne, niin heidät palautetaan teille tänä aamuna."
Puhuessaan hän katsoi Matai Shangin silmiin, ei kuten uskovainen ylimmäistä pappia, vaan kuten kansan hallitsija alamaistaan, jota hän käskee.
Thernien isän täytyi olla yhtä selvillä kuin minäkin olin siitä, että hänen oikean karvansa paljastuminen oli ollut omiaan suuresti horjuttamaan Kulan Tithin luottamusta ja että tarvittaisiin enää vain pisara muuttamaan mahtava jeddak hänen katkeraksi vihamiehekseen. Mutta taikauskon juuret ovat niin sitkeät ja syvässä, että suuri kaolilainen epäröi vieläkin katkaista viimeisiä säikeitä, jotka liittivät hänet vanhaan uskontoonsa.
Matai Shang oli tarpeeksi ovela ollakseen alistuvinaan opetuslapsensa määräykseen ja lupasi tuoda molemmat orjattaret aamulla vastaanottosaliin.
"Aamu on melkein käsissä", hän selitti, "enkä mielelläni häiritsisi tyttäreni unta. Muuten käskisin noutaa naiset heti paikalla, jotta näkisitte Heliumin prinssin erehtyneen." Hän korosti viimeistä sanaa koettaen loukata minua niin hienosti, etten voisi avoimesti suuttua.
Aioin juuri panna vastalauseen kaikkinaista viivytystä vastaan ja vaatia, että Heliumin prinsessa tuotaisiin viipymättä luokseni, kun Thuvan Dihn alkoi puhua. Hänen sanojensa johdosta näytti sellaisen vaatimuksen esittäminen tarpeettomalta.
"Tahtoisin nähdä tyttäreni heti", virkkoi hän, "mutta jos Kulan Tith varmasti lupaa, ettei ketään päästetä poistumaan palatsista tänä yönä ja ettei Dejah Thorisille ja Ptarthin Thuvialle tästä lähtien tapahdu mitään pahaa siihen mennessä, kunnes heidät päivän koittaessa tuodaan luoksemme tähän saliin, niin en halua itsepäisesti pysyä vaatimuksessani."
"Ei kukaan saa tänä yönä poistua palatsista", vastasi Kaolin jeddak, "ja Matai Shang kai takaa meille, ettei kummallekaan naiselle satu mitään ikävyyttä?"
Thern nyökkäsi myöntäen. Vähän myöhemmin Kulan Tith ilmoitti, että vastaanotto oli päättynyt, ja Thuvan Dihnin kehoituksesta menin hänen seurassaan hänen huoneistoonsa, jossa istuimme valveilla aamuun asti, hän kuunnellen ja minä kertoen, mitä olin kokenut Marsissa ja mitä hänen tyttärelleen oli sattunut sinä aikana, jonka olimme olleet yhdessä.
Huomasin, että Thuvian isä oli mieleiseni mies, ja sinä yönä sai alkunsa ystävyys, joka on yhä lujittunut, niin että Thuvan Dihn nyt on Tharkin vihreän jeddakin Tars Tarkasin jälkeen läheisin ystäväni.
Heti kun Marsin äkkiä valkeneva päivä sarasti, tuli Kulan Tithin lähetti kutsumaan meitä vastaanottosaliin, jossa Thuvan Dihnin piti saada takaisin tyttärensä vuosikausia kestäneen eron jälkeen ja minun tavata jälleen Heliumin ihana tytär oltuani kaksitoista vuotta melkein yhtä mittaa häntä näkemättä.
Sydän jyskytti rinnassani, niin että katsahdin hämilläni ympärilleni, sillä olin varma siitä, että kaikki huoneessa olijat sen kuulivat. Tuskaisesti odotin saadakseni taaskin kiertää käsivarteni sen naisen jumalaisen vartalon ympärille, jonka ikuinen nuoruus ja kuihtumaton kauneus olivat vain huippuunsa jalostuneen sielun ulkoisena tunnusmerkkinä.
Viimeinkin palasi Matai Shangia noutamaan mennyt lähetti. Kurkotin kaulaani nähdäkseni ensimmäisen vilahduksen niistä, joiden olisi pitänyt saapua hänen seurassaan, mutta lähetti oli yksin.
Pysähdyttyään valtaistuimen eteen hän puhutteli jeddakia siksi äänekkäästi, että kaikki saapuvilla olevat kuulivat hänen sanansa.
"Oi Kulan Tith, mahtavin jeddak", hän huudahti hovitapaa noudattaen, "lähettisi palaa yksin, sillä mentyään thernien isän huoneistoon hän näki, että se oli tyhjä, samoin kuin kaikki Matai Shangin seurueen hallussa olleet huoneet."
Kulan Tith kalpeni.
Kumea voihkaisu pääsi Thuvan Dihnin huulilta. Hän seisoi vierelläni eikä ollut mennyt istumaan valtaistuimelle, joka odotti häntä isännän vieressä. Hetkisen vallitsi kuolon hiljaisuus Kaolin jeddakin Kulan Tithin avarassa vastaanottosalissa. Sitten hän itse katkaisi äänettömyyden.
Hän nousi valtaistuimeltaan ja laskeutuen korokkeelta astui Thuvan Dihnin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa, kun hän laski molemmat kätensä ystävänsä olkapäille.
"Oi Thuvan Dihn", hän valitti, "miksi pitikään tämän tapahtua parhaan ystäväsi palatsissa! Omin käsin olisin kiertänyt nurin Matai Shangin niskan, jos olisin aavistanut, mitä hänen riettaassa sydämessään liikkui. Viime yönä alkoi lapsuususkoni horjua — tänä aamuna se on rauennut kuin tuhka tuuleen; mutta liian myöhään, liian myöhään.
"— Tyttäresi ja tämän ruhtinaallisen sotilaan puolison pelastamiseksi näiden pahojen henkien kynsistä saat käskeä mahtavan valtakunnan kansaa, sillä koko Kaol on käytettävissäsi. Mitä voimme tehdä? Lausu mielipiteesi!"
"Ensiksikin", ehdotin, "ottakaamme selvää, ketkä väestäsi ovat vastuunalaisia Matai Shangin ja hänen seurueensa karkaamisesta. Jolleivät he olisi saaneet apua palatsin vartioston puolelta, niin pako olisi ollut mahdoton. Tiedusta, ketkä ovat syypäät, ja pakota heidät tekemään selkoa, millä tavalla ja mihin suuntaan karkulaiset ovat lähteneet!"
Ennenkuin Kulan Tith ehti antaa määräystä tutkimuksen toimeenpanosta, astui eräs miellyttävä nuori upseeri esiin ja alkoi puhua jeddakilleen.
"Oi mahtavin jeddak Kulan Tith", hän lausui, "minä yksin olen syypää tähän hirveään erehdykseen. Juuri minä olin viime yönä palatsin vartioston päällikkönä. Varhain tänä aamuna, vastaanoton aikana, olin virkatehtävissäni palatsin muissa osissa enkä tietänyt mitään siitä, mitä silloin tapahtui. Kun niin ollen thernien isä kutsui minut luokseen ja selitti, että hänen seurueensa oli sinun tahdostasi kiireisesti toimitettava pois kaupungista, koska tänne oli saapunut pyhän hekkadorin henkeä väijyvä verivihollinen, niin tein sen, mitä minut on lapsuudesta alkaen koulutettu pitämään oikeana — tottelin häntä, jota luulin meidän kaikkien hallitsijaksemme, jopa mahtavammaksi sinuakin, mahtavin jeddak.
"— Anna tästä koituvan rangaistuksen kohdata yksin minua, sillä vain minä olen vikapää. Muut palatsin vartioston jäsenet, jotka avustivat pakoa, tekivät sen minun käskystäni."
Kulan Tith katsoi ensin minua ja sitten Thuvan Dihniä ikäänkuin pyytäen meitä miehen tuomareiksi, mutta tämän hairahdus oli niin ilmeisen anteeksiannettava, ettemme kumpikaan missään nimessä tahtoneet nuoren upseerin saavan kärsiä erehdyksestä, jonka kuka hyvänsä olisi varsin helposti voinut tehdä.
"Millä tavoin he lähtivät?" kysyi Thuvan Dihn. "Ja mihin suuntaan he menivät?"
"He poistuivat kuten olivat tulleetkin", vastasi upseeri, "omalla lentokoneellaan. Jonkun aikaa tarkkasin aluksen lentoa ja vihdoin se hävisi näkyvistä pohjoiseen."
"Mistä voisi Matai Shang löytää turvapaikan pohjoiselta?" tiedusti
Thuvan Dihn Kulan Tithiltä.
Kaolin jeddak seisoi jonkun aikaa pää painuksissa, nähtävästi syvissä mietteissä. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä.
"Sehän on selvää!" hän huudahti. "Juuri eilen Matai Shang vihjaili matkansa päämäärään. Hän kertoi eräästä kaukana pohjoisessa asuvasta ihmisrodusta, joka ei ole samanlainen kuin me. Pyhät thernit ovat muka aina tunteneet sen kansan, ja se on hartaasti ja uskollisesti kiintynyt ikivanhaan uskontoomme. Sen keskuudesta hän saisi pysyvän turvapaikan, josta 'valehtelevat kerettiläiset' eivät voisi häntä saavuttaa. Juuri sinne Matai Shang on mennyt."
"Ja koko Kaolissa ei ole ainoatakaan lentokonetta, jolla voisimme ajaa häntä takaa", valitin.
"Eikä lähempänä kuin Ptarthissa", huomautti Thuvan Dihn.
"Odottakaapa!" puhkesin kiihkeästi puhumaan. "Tämän laajan metsän reunassa on sen therneiltä ottamani lentokoneen hylky, jolla saavuin sinne. Jos saan mukaani miehiä sitä noutamaan ja koneseppiä avukseni, niin se on korjattu kahdessa päivässä."
Olin kovasti epäillyt Kaolin jeddakin äkillisen uskostaluopumisen vilpittömyyttä, mutta hän hyväksyi ehdotukseni niin ilomielin ja määräsi niin ripeästi upseereja ja miehiä käytettävikseni, että epäilysteni viimeisetkin hivenet häipyivät.
Kahden päivän kuluttua lentokone oli vartiotornin laella täysin lähtövalmiina. Thuvan Dihn ja Kulan Tith olivat antaneet kahden kansan apukeinot määräysvaltaani — miljoonia sotilaita oli käskettävissäni. Mutta lentokoneeni kykenin minun ja Woolan lisäksi kantamaan vain yhden miehen.
Kun nousin koneeseen, sijoittui Thuvan Dihn viereeni. Loin häneen kysyvän ja hämmästyneen silmäyksen. Hän kääntyi puhumaan korkeimmalle seurassaan Kaoliin saapuneelle upseerille.
"Sinun tehtäväksesi uskon seurueeni saattamisen takaisin Ptarthiin", sanoi hän. "Siellä kykenee poikani hoitamaan hallitusta poissa ollessani. Heliumin prinssi ei saa yksin mennä vihollismaahan, Olen puhunut. Hyvästi!"
Haaskaluolien läpi
Yötä päivää kiidimme suoraan pohjoista kohti pakenevan lentokoneen suuntaan sovitetun kompassimme ohjaamina, johon ei oltu kajottu sen jälkeen, kun olin sen suunnannut thernien linnoituksesta lähdettyäni.
Aikaisin seuraavana iltana kävi ilma tuntuvasti viileämmäksi. Olimme jo lentäneet siksi kauas päiväntasaajasta, että varmasti lähestyimme pohjoisia arktisia seutuja.
Kaikki se, mitä tiesin tätä tuntematonta maata tutkimaan lähteneiden lukemattomien retkikuntien kohtalosta, oli omiaan tekemään minut varovaksi, sillä ainoakaan lentokone, joka oli uskaltanut jäävyöhykkeen etelärajaa reunustavan jäämuurin taakse, ei ollut koskaan palannut.
Miten sinne menneille oli käynyt, siitä ei kukaan tietänyt mitään muuta kuin että he olivat iäksi kadonneet ihmisten näkyvistä napaa ympäröivään kaamean salaperäiseen maahan.
Jäämuurilta oli navalle siksi lyhyt matka, että nopea lentokone ei tarvinnut sitä varten kuin joitakuita tunteja, minkä vuoksi oletettiin, että joku hirveä onnettomuus väijyi niitä, jotka olivat saapuneet tähän "kiellettyyn maahan", kuten ulkomaailman marsilaiset olivat alkaneet sitä nimittää.
Hidastutin senvuoksi vauhtiamme lähestyessämme jäämuuria, sillä aikomukseni oli lentää jääröykkiön yli varovasti päiväiseen aikaan, joten voisin edeltäpäin nähdä viritetyt satimet, jos pohjoisnavalla todellakin oli asuttu maa, sillä vain siellä voin kuvitellakaan jotakin sellaista paikkaa, jossa Matai Shang voisi tuntea olevansa suojassa Heliumin prinssiltä John Carterilta. Lensimme etanan vauhtia vain muutamien metrien korkeudessa — kirjaimellisesti tunnustellen tietämme pimeässä, sillä molemmat kuut olivat laskeneet ja pilvet, joita Marsissa tavataan vain molemmilla navoilla, tekivät yön sysimustaksi.
Äkkiä oli edessämme korkea valkoinen seinämä, ja vaikka käänsin peräsimen jyrkästi ja panin koneet käymään taaksepäin, en saanut törmäystä enää estetyksi. Hirvittävästi rysähtäen lentokoneemme sattui korkeaan esteeseen vinossa suunnassa.
Alus kallistui melkein kumoon; koneet pysähtyivät; kaikki levyillä päällystetyt kannatussäiliöt särkyivät ja aluksemme suistui keula edellä maahan kuuden metrin korkeudesta.
Onneksi emme kumpikaan loukkaantuneet. Ponnisteltuamme vapaiksi lentokoneemme hylyn pirstaleiden seasta näimme näköpiirin yläpuolella juuri kohoavan pienemmän kuun valossa olevamme valtavan jäämuurin juurella. Siitä pilkisti esiin laajoja suonia graniittikalliota, joka esti jään liukumasta kauemmaksi etelään. Mikä onnettomuus! Emme olleet lähelläkään päämääräämme, ja lentokoneemme tuhoutui tämän äkkijyrkän, ylipääsemättömän kallio- ja jäämuurin väärällä puolella.
Katsahdin Thuvan Dihniin. Hän vain pudisti masentuneena päätään.
Yön loppuosan vietimme vapisten kietoutuneina riittämättömän vähäisiin silkki- ja turkispeitteisiimme hangella jäämuurin juurella.
Päivän koittaessa alkoi lamaannus haihtua mielestäni ja tavallinen toiveikkuuteni palata, vaikka minun olikin myönnettävä, että meillä ei ollut kovinkaan paljon ilon syytä.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Thuvan Dihn. "Kuinka voimme selviytyä tuosta ylipääsemättömästä esteestä?"
"Ensin meidän on todettava, ettei se ole ylipääsemätön", vastasin. "En usko, että sen läpi on mahdoton mennä, ennenkuin olen kiertänyt sen täydelleen ympäri ja pettyneenä saapunut uudelleen tähän samaan paikkaan. Kuta pikemmin lähdemme liikkeelle, sen parempi, sillä muuta keinoa en keksi, ja meiltä kuluu enemmän kuin kuukausi tämän pitkän ja vaivaloisen jäisen tien kulkemiseen."
Viisi päivää ponnistelimme vilua ja nälkää kärsien eteenpäin jäämuurin juurella olevaa röykkiöistä jäätikköä pitkin. Sekä päivällä että yöllä saimme torjua meitä ahdistavia hurjia, paksuturkkisia petoja. Millä hetkellä hyvänsä saattoi joku kammottava pohjolan hirviö karata kimppuumme.
Lukuisimmat ja samalla vaarallisimmat olivat aptien hyökkäykset.
Apti on kookas, valkoturkkinen, kuusiraajainen otus. Kahdella raajaparillaan, lyhyillä tanakoilla jaloillaan, se liikkuu vikkelästi lumessa ja jäällä. Kolmannen parin raajat, jotka ovat kiinni lavoissa kahden puolen pitkää, vankkaa niskaa, päättyvät valkeisiin, karvattomiin käsiin, joilla se tarttuu saaliiseen.
Sen pää ja kita muistuttavat virtahepoa enemmän kuin mitään muuta maapallon eläintä, sillä poikkeuksella, että sen alaleuasta ulkonee kaksi valtavaa, heikosti alas- ja eteenpäin kaartuvaa sarvea.
Sen hirveän isot silmät olivat minusta harvinaisen kummalliset. Kahtena laajana, soikeana täplänä ne ulottuivat pään molemmin puolin sarvien juurelle saakka, joten nämä aseet pistävät esiin silmän alanurkasta Itse silmä on verkkomainen, tuhansien silmujen muodostama kudos.
Tällainen silmänrakenne tuntui minusta merkilliseltä sellaisella eläimellä, joka oleskelee huikaisevilla jää- ja lumikentillä, ja vaikkakin tutkiessani tarkoin useita surmaamiani otuksia huomasin, että kullakin pikkusilmällä oli oma luomensa, joten eläin voi mielensä mukaan sulkea niitä niin monta kuin halusi, pidin kuitenkin varmana, että luonto oli muovannut pedon silmät tällaisiksi sen tähden, että se vietti suuren osan elämästään pimeissä, maanalaisessa onkaloissa.
Pian sen jälkeen kohtasimme kookkaimman näkemämme aptin. Otus oli lapojen kohdalta noin kahden ja puolen metrin korkuinen ja niin kiiltävän sileä, että olisin voinut vannoa sitä äskettäin sui'tun.
Se seisoi paikallaan katsellen meitä, kun lähestyimme sitä. Olimme jo oppineet, että oli ajan tuhlaamista koettaa kiertää näitä pahanhengen riivaamia alituisessa raivon tilassa olevia petoja, joita harhailee kolkossa pohjolassa ahdistaen jokaista elävää olentoa, joka joutuu niiden kauaskantavien silmien näköpiiriin. Silloinkin kun niiden vatsa on täysi eivätkä ne kykene syömään enää mitään, ne kuitenkin surmaavat nauttien tappamisesta. Kun tämä apti ei karannut kimppuumme, vaan sensijaan pyörsi ympäri ja hölkytti tiehensä meidän tullessamme sitä lähemmäksi, olisin senvuoksi ollut hyvin ihmeissäni, jollen olisi sattunut näkemään kultaisen renkaan välähtävän sen kaulassa.
Myöskin Thuvan Dihn huomasi sen, ja molemmille meille se merkitsi toivon pilkahdusta. Vain ihmiset olivat voineet panna renkaan eläimen kaulaan, ja koska ei ainoakaan tuntemamme marsilaisrotu ollut koskaan koettanut kesyttää villejä apteja, niin sen täytyi kuulua pohjolassa asuvalle kansalle, jonka olemassaolostakaan emme tietäneet mitään — kenties Barsoomin tarunomaiselle keltaiselle kansalle, aikoinaan voimakkaalle rodulle, jonka luultiin kuolleen sukupuuttoon, mutta jonka jotkut tiedemiehet olivat arvelleet vieläkin elävän jäisessä pohjolassa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta lähdimme heti seuraamaan isoa petoa. Woolalle selvitettiin nopeasti, mikä oli tarkoituksemme, niin että meidän oli tarpeetonta koettaa pysytellä eläimen näkyvissä tämän vikkelästi kiitäessä rosoisella jäätiköllä, kadoten pian näkymättömiin.
Lähes kaksi tuntia veivät jäljet pitkin jäämuuria kääntyen sitten äkkiä sitä kohti. Näillä paikoin oli maan pinta epätasaisinta ja vaikeakulkuisinta mitä milloinkaan olen nähnyt.
Tavattomat graniittimöhkäleet sulkivat tien joka suunnalla. Jäässä oli syviä halkeamia, joihin olimme vaarassa suistua, jos jalkamme vähänkin lipeäisi. Ja pohjoisesta kantautui heikon tuulen hengen mukana sieraimiimme sanoin kuvaamaton löyhkä, joka oli meidät melkein tukahduttaa.
Taaskin kului kaksi tuntia, ennenkuin olimme ponnistelleet muutamia satoja metrejä eteenpäin päästäksemme jäämuurin juurelle.
Kun sitten käännyimme seinämäisen graniittiulkoneman nurkitse, avautui eteemme toista hehtaaria laaja tasainen aukeama. Sen vierellä kohosi jäinen vuori huimaavan korkeana röykkiönä, jota olimme hämmästellen katselleet jo päiväkausia, ja edessämme ammotti luolan pimeä suu.
Inhoittava katku lähti tästä kammottavasta aukosta, ja nähdessään sen
Thuvan Dihn pysähtyi huudahtaen hämmästyksestä.
"Kaikkien esi-isieni nimessä!" hän ihmetteli. "Totta totisesti olen saanut omin silmin nähdä tarunomaiset Haaskaluolat! Jos tuo on todella niiden suu, niin olemme löytäneet jäämuurin läpi vievän tien.
"— Barsoomin ensimmäisten historioitsijoiden ikivanhoissa kertomuksissa — niin vanhoissa, että niitä on monien miespolvien aikana pidetty taruna — kuvataan keltaisen rodun vaellusta sen paetessa vihreitä heimoja, jotka raivosivat kautta Barsoomin, kun hallitsevien rotujen oli valtamerien kuivuessa poistuttava turvapaikoistaan.
"— Niissä kerrotaan, kuinka tämän aikoinaan voimakkaan rodun tähteet yhtä mittaa ahdistettuina harhailivat, kunnes ne vihdoin löysivät aukon, josta pääsivät pohjoisessa olevan jäämuurin läpi navalla olevaan hedelmälliseen laaksoon.
"— Heidän pakopaikkaansa johtavan maanalaisen käytävän suulla käytiin ankara taistelu, josta keltainen kansa selviytyi voittajana, ja luoliin, joiden kautta heidän uuteen kotimaahansa oli kuljettava, voittajat kasasivat kaatuneiden sekä keltaisten että vihreiden ruumiit, jotta niiden löyhkä estäisi heidän vihollisensa myöhemmin yrittämästä takaa-ajoa.
"— Ja siitä päivästä lähtien on tämän tarumaan kuolleet aina tuotu Haaskaluoliin, että ne vielä kuoltuaankin mädätessään palvelisivat maataan suojaamalla sitä vihollisten hyökkäyksiltä. Tänne tuodaan, niin kertoo taru, myöskin kaikki keltaisen kansan jätteet ja törky — kaikki se, mikä mätänee ja on niin ollen omiaan tehostamaan tätä kamalaa hajua, joka tuntuu sieraimissamme.
"— Ja lahoavien ruumiiden keskellä väijyy kuolema joka askelella, sillä täällä on hurjien aptien tyyssija, jonka saastaa ne lisäävät saaliittensa jäännöksillä. Se on hirvittävä tie määräpaikkaamme, mutta se on ainoa."
"Oletko siis varma, että olemme löytäneet keltaisen kansan maahan vievän tien?" huudahdin.
"Olen niin varma kuin voin olla", vastasi hän, "kun luuloani tukemassa on vain ikivanha taru. Mutta näethän, kuinka hyvin kaikki yksityiskohdat tähän asti ovat sopusoinnussa keltaisen rodun valtakautta koskevan tarun kanssa. Niin, olen varma, että olemme löytäneet heidän muinoiseen piilopaikkaansa johtavan tien."
"Jos niin on, ja rukoilkaamme, että niin olisi", virkoin, "niin täällä selvinnee meille myöskin Heliumin jeddakin Tardos Morsin ja hänen poikansa Mors Kajakin salaperäinen katoaminen, sillä lukuisat retkikunnat ja lukemattomat vakoojat, jotka ovat lähes kaksi vuotta olleet heitä etsimässä, eivät ole jättäneet tutkimatta ainoatakaan muuta kohtaa koko Barsoomissa. Viimeinen heiltä saapunut tieto kertoi, että he lähtivät etsimään Carthorisia, uljasta poikaani, jäämuurin toiselta puolen."
Puhuessamme olimme menneet luolan suulle, ja kun astuimme kynnyksen yli, niin lakkasin ihmettelemästä, että tämän kamalan polun kauhut olivat muinoin pysähdyttäneet keltaisen kansan vihreät viholliset.
Ihmisten luita oli ensimmäisen luolan lattialla miehen korkuisina kasoina, ja kaikkialla oli hajoamistilassa olevaa lihaa mätävellinä, jonka läpi aptit olivat jyrsineet kammottavan uran ensimmäisen takana olevan toisen luolan suulle.
Tämä ensimmäinen onkalo, kuten kaikki seuraavatkin, oli matala, joten inhoittava löyhkä oli tiivistynyt niin voimakkaaksi, että se oli melkein kouraantuntuvaa. Teki melkein mieli vetäistä lyhyt miekka tupesta ja hakata sillä tietä puhtaaseen ilmaan.
"Voiko ihminen pysyä elossa hengittäessään näin turmeltunutta ilmaa?" kysyi tukehtumaisillaan oleva Thuvan Dihn.
"Ei luullakseni pitkää aikaa", vastasin. "Rientäkäämme sen vuoksi! Minä menen edellä, ole sinä viimeisenä, Woola välissämme. Eteenpäin!" Näin sanoen aloin ripeästi tunkeutua katkuavien röykkiöiden välitse.
Kohtaamatta ulkonaista vastustusta menimme seitsemän erikokoisen luolan läpi, jotka kaikki täytti samanlainen ja yhtä pistävä löyhkä. Kahdeksannessa luolassa oli aptien pesä.
Onkalossa oli ainakin parikymmentä isoa petoa. Jotkut niistä nukkuivat, toiset jyrsivät äsken surmaamiaan saaliita tai tappelivat keskenään naaraksista.
Täällä, näiden eläinten pesän himmeässä valaistuksessa olivat isot silmät selvästikin suuriarvoiset, sillä sisemmissä luolissa vallitsi niin synkkä hämärä, ettei se ollut paljoakaan parempi kuin sysimusta pimeys.
Yritys mennä tuon raivoisan lauman keskitse näytti minustakin äärimmäiseltä hulluudelta. Ehdotin senvuoksi Thuvan Dihnille, että hän palaisi Woolan kanssa ulkomaailmaan päästäkseen takaisin sivistyneihin oloihin ja palatakseen mukanaan tarpeeksi voimia voittamaan sekä aptit että muutkin esteet, joita mahdollisesti kohdattaisiin, ennenkuin päästäisiin päämäärään.
"Sillä välin", jatkoin, "voin kenties keksiä jonkun keinon raivatakseni itselleni tien keltaisen kansan maahan, ja jollei se minulle onnistu, niin on vain yksi henki uhrattu. Jos menisimme kaikki eteenpäin ja tuhoutuisimme, niin ei jäisi ketään opastamaan Dejah Thorisin ja tyttäresi avuksi saapuvaa retkikuntaa."
"Minä en palaa jättäen sinut tänne yksin, John Carter", selitti Thuvan
Dihn. "Mene voittoon tai kuolemaan, Ptarthin jeddak pysyy rinnallasi.
Olen puhunut."
Hänen äänensävystään tunsin, että kaikki väittely oli turhaa. Minun oli niin ollen pakko taipua, ja lähetin Woolan takaisin viemään sanaa pantuani sen kaulaan sitomaani metallikoteloon kiireisesti kyhäämäni kirjelipun. Käskin uskollisen eläimen etsiä käsiinsä Carthorisin Heliumista, ja vaikkakin sinne oli matkaa puoli maailmaa ja välillä väijyi lukemattomia vaaroja, niin tiesin Woolan sen tekevän, jos se suinkin olisi mahdollista.
Kun luonto oli sille antanut harvinaisen nopeuden ja kestävyyden sekä peloittavan rohkeuden, joten se kykeni pitämään puoliaan jokaista tiellä sattuvaa yksinäistä vihollista vastaan, niin sen terävä äly ja ihmeellinen vaisto pitäisivät kyllä huolen kaikesta muusta, mikä olisi välttämätöntä tehtävän menestykselliselle suorittamiselle.
Ilmeisen vastahakoisesti tämä iso otus kääntyi poistuakseen luotani totellen käskyäni, ja ennenkuin se lähti, en jaksanut hillitä itseäni, vaan kiersin käsivarteni sen paksun kaulan ympäri jäähyväissyleilyksi. Se hieroi naamaansa poskeani vasten viimeiseksi hyväilyksi ja kiiti hetkistä myöhemmin Haaskaluolien lävitse ulkomaailmaa kohti.
Carthorisille lähettämässäni kirjelipussa annoin hänelle tarkat ohjeet Haaskaluolien löytämiseksi ja teroitin hänelle, kuinka välttämätöntä oli käyttää tätä tietä missään nimessä koettamatta lentää jäämuurin ylitse sotalaivastolla. Kerroin, etten voinut aavistaakaan, mitä kahdeksannen luolan takana oli; mutta olin varma siitä, että jossakin jäämuurin takana oli hänen äitinsä Matai Shangin vallassa ja että hänen isoisänsä ja tämän isä mahdollisesti myöskin olivat siellä, jos he vielä elivät.
Edelleen neuvoin häntä pyytämään Kulan Tithiltä ja Thuvan Dihnin pojalta sotilaita ja laivoja, että retkikunnasta tulisi siksi voimakas, että sen tehtävä onnistuisi ensi iskulla.
"Ja", lopetin kirjeeni, "jos ehdit, niin ota Tars Tarkas mukaasi, sillä jos elän siihen asti, kun te saavutte, en tiedä mikä olisi minusta hauskempaa kuin saada taaskin taistella rinnatusten vanhan ystäväni kanssa."
Woolan mentyä Thuvan Dihn ja minä piileskellen seitsemännessä luolassa pohdimme useita suunnitelmia päästäksemme kahdeksannen onkalon läpi, mutta hylkäsimme ne kaikki. Tähystyspaikaltamme näimme, että aptien keskeinen tappelu alkoi vaimentua ja että monet niistä, jotka olivat syöneet, olivat lakanneet ja käyneet pitkäkseen nukkumaan.
Pian näytti siltä, että nämä hurjat hirviöt olisivat ennen pitkää kaikki rauhallisessa unessa ja että siten saisimme tilaisuuden, vaikkakin vaarallisen, yrittää mennä niiden pesän läpi.
Yksi toisensa jälkeen aptit laskeutuivat makaamaan luolansa lattialla olevia luita peittäville pursuaville jätteille, kunnes niistä oli enää vain yksi valveilla. Tämä tavattoman kookas otus liikkui herkeämättä sinne tänne toveriensa keskellä nuuhkien luolan inhoittavaa sisustaa.
Silloin tällöin se pysähtyi tuijottamaan tiukasti ensin toista, sitten toista luolasta vievää aukkoa. Yleensä sen käyttäytyminen muistutti vahdinpitoa.
Vihdoin meidän oli pakko uskoa, että se ei paneutuisi levolle muiden pesässä olevien petojen nukkuessa, ja koettaa keksiä joku temppu sen valppauden pettämiseksi. Ehdotin lopulta Thuvan Dihnille suunnitelman, ja kun se tuntui yhtä hyvältä kuin mikä muu aikaisemmin pohtimamme hyvänsä, päätimme koettaa sitä.
Sitä varten Thuvan Dihn sijoittui aivan seinään kiinni kahdeksannen luolan aukon viereen, kun taas minä näyttäydyin tahallani vahtiaptille sen katsoessa piilopaikkaamme päin. Sitten juoksin aukon vastaiselle puolelle painautuen seinää vasten.
Päästämättä ääntäkään iso peto siirtyi vikkelästi seitsemättä onkaloa kohti tarkastamaan, minkälainen häiritsijä oli niin varomattomasti tunkeutunut näin kauaksi sen asuma-alueelle.
Kun se pisti päänsä luolien väliseen ahtaaseen aukkoon, odotti sitä kummallakin puolella uhkaava pitkä miekka, ja ennenkuin se ennätti päästää ainoatakaan murahdusta, kieri sen katkaistu pää jalkoihimme.
Heti tähystimme kahdeksanteen luolaan — ei yksikään apti liikahtanut. Ryömimme aukossa viruvan pedon ruhon ylitse ja astuimme inhoittavaan ja vaaralliseen pesään.
Hitaasti kuin etanat etenimme äänettömästi ja varovasti kierrellen kookkaita, nukkuvia otuksia. Hengitystämme lukuun ottamatta ei kuulunut mitään muuta kuin tirskuvaa ääntä, kun nostimme jalkojamme liejumaisesta mädäntyneestä lihasta, jota pitkin hiivimme.
Olimme keskellä luolaa, kun yksi vakaisen iso peto liikahti rauhattomasti, juuri kun nostin jalkaani sen pään ylitse päästäkseni pedon sivuitse.
Odotin henkeä pidättäen ja pysytellen yhden jalan varassa, sillä en uskaltanut hievauttaa ainoatakaan lihastani. Oikeassa kädessäni oli terävä pitkä miekkani, kärki tuuman päässä villiä sydäntä verhoavasta tuuheasta turkista.
Vihdoin aptin jäsenet kävivät jälleen veltoiksi, se huokaisi ikäänkuin selvittyään pahasta unesta, ja alkoi taaskin huokua syvässä unessa olevan eläimen tasaisessa tahdissa. Laskin ilmassa olevan jalkani peloittavan pään toiselle puolelle ja pian olin astunut pedon ylitse.
Thuvan Dihn seurasi kintereilläni, ja ennen pitkää olimme otuksien huomaamatta saapuneet toiselle ovelle. Haaskaluolat ovat muodostuneet kahdestakymmenestäseitsemästä toistensa yhteydessä olevasta onkalosta, jotka näyttävät virtaavan veden kovertamilta. Ammoisessa muinaisuudessa on mahtava virta laskenut etelään tämän ainoan, napaseutua ympäröivän kallio- ja jäämuurin läpi vievän väylän kautta.
Thuvan Dihn ja minä jatkoimme matkaamme jäljelläolevien yhdeksäntoista luolan kautta seikkailuitta ja kommelluksitta.
Perästäpäin saimme tietää, että Haaskaluolien aptit ovat kaikki samassa luolassa vain kerran kuukaudessa. Muina aikoina ne liikkuvat yksitellen tai parittain luolissa ja niiden ulkopuolella, joten olisi jotakuinkin mahdotonta päästä kaikkien kahdenkymmenenseitsemän onkalon läpi kohtaamatta ainakin yhtä aptia melkein jokaisessa. Kerran kuukaudessa ne nukkuvat kokonaisen päivän, ja sattumalta osuimme saapumaan juuri sellaisena päivänä.
Lähdettyämme viimeisestä luolasta olimme autiossa, lumen ja jään peittämässä seudussa, mutta löysimme selvän, pohjoiseen päin vievän polun. Tiellä oli isoja kivilohkareita, samoin kuin oli ollut jäävuorien eteläpuolellakin, joten emme milloinkaan nähneet muuta kuin vähän matkaa eteenpäin.
Parin tunnin kuluttua saavuimme tavattoman isolle kivijärkäleelle, jonka ympäri kierrettyämme jouduimme jyrkälle; laaksoon viettävälle rinteelle.
Suoraan edessämme oli puolitusinaa tummannäköisiä, mustapartaisia miehiä, joiden iho oli samanvärinen kuin kypsä sitruuna.
"Barsoomin keltaisia ihmisiä!" kirkaisi Thuvan Dihn, ikäänkuin hänen olisi vielä nytkin, nähdessään nämä miehet, ollut vaikea uskoa, että se rotu, jonka odotimme tapaavamme piiloutuneena tähän syrjäiseen ja eristettyyn maahan, todella oli olemassa.
Vetäydyimme lähellä olevan kiven suojaan tarkkailemaan pienen seurueen puuhia. Miehet seisoivat yhdessä sikermässä toisen ison kiven juurella selin meihin päin.
Yksi heistä tirkisteli graniittimöhkäleen nurkitse ikäänkuin pitäen silmällä jotakin vastaiselta puolelta saapuvaa henkilöä.
Pian hänen vaanimansa olento ilmestyi näköpiiriini, ja näin, että hän oli myöskin keltainen mies. Kaikilla heillä oli yllään upeat turkit, kuudella ensinmainitulla musta- ja keltaviiruisesta orlukin nahasta, kun taas yksinään lähestyvän miehen tamineet olivat hohtavan valkoisesta aptinnahasta.
Keltaisilla miehillä oli aseinaan kaksi miekkaa, ja kunkin selässä riippui lyhyt heittokeihäs. Vasempaan käsivarteen oli kiinnitetty maljamainen kilpi, joka ei ollut tavallista lautasta suurempi, ja kovera puoli oli ulospäin, vastustajaa kohti.
Nämä kilvet näyttivät surkean pieniltä ja turhanpäiväisiltä puolustusvälineiltä kohtalaistakaan miekkamiestä vastaan, mutta myöhemmin sain nähdä, mikä tarkoitus niillä oli ja kuinka hämmästyttävän taitavasti keltaiset miehet niitä käsittelivät.
Huomioni kiintyi heti kullakin sotilaalla olevaan toiseen miekkaan. Nimitän sitä miekaksi, mutta itse asiassa se oli terävä säilä, jonka päässä oli koukku.
Toinen miekka oli suunnilleen yhtä pitkä kuin koukkupäinen vehje, pituudeltaan pitkän ja lyhyen miekkani väliltä. Se oli suora ja kaksiteräinen. Mainitsemieni aseiden lisäksi kullakin miehellä riippui varushihnoista tikari.
Kun valkoturkkinen mies lähestyi, niin väijyvät tarttuivat lujemmin miekkoihinsa — koukkupäinen oli vasemmassa, suora oikeassa kädessä, kun taas pikku kilpi tanakasti oli vasemmassa ranteessa metallisen renkaan kannattamana.
Kun yksinäinen sotilas saapui toisten kohdalle, niin he kaikki kuusi hyökkäsivät hänen kimppuunsa päästäen hornamaisen kiljunnan, joka eniten muistutti lounaisten valtioiden apashien sotahuutoa.
Ahdistettu paljasti heti molemmat miekkansa, ja sitten sain nähdä niin oivallista miekkailua kuin suinkin saattaa toivoa näkevänsä.
Terävillä koukuillaan taistelijat koettivat tarttua vastustajaansa, mutta salamannopeasti maljamainen kilpi lennähti viuhuvan aseen tielle, ja koukku sattui sen koverrukseen.
Kerran sai yksinäinen sotilas tartutuksi koukullaan erästä vastustajaansa kyljestä, veti hänet lähelleen ja työnsi miekkansa hänen lävitseen.
Mutta ottelu oli liian epätasainen, ja vaikkakin yksinäinen sotilas oli paljoa taitavampi ja uljaampi miekkailija kuin yksikään vastustajansa, niin näin että oli vain ajan kysymys, milloin hänen jäljelläolevat viisi vastustajaansa saisivat hänet harvinaisen reippaasta puolustautumisestaan huolimatta paljastamaan itsensä ja surmaisivat hänet.
Myötätuntoni on aina ollut heikomman puolella, ja vaikkakaan en tuntenut miesten ottelun syytä, en kuitenkaan voinut jäädä kädet ristissä seisomaan ja katsomaan, kuinka lukumäärältään ylivoimaiset vastustajat teurastaisivat uljaan miehen.
Hyvin vähän välitin minkäänlaisen tekosyyn keksimisestä, sillä rakastan kelpo ottelua liian paljon tarvitakseni mitään muuta syytä liittyäkseni siihen mukaan, kun tilaisuus tarjoutuu.
Niinpä, ennenkuin Thuvan Dihn aavisti, mitä aioin tehdä, hän näki minut valkopukuisen keltaisen miehen rinnalla hurjasti taistelemassa tämän viiden vastustajan kanssa.
Keltaisen kansan keskuudessa
Thuvan Dihn ei vitkastellut rientäessään rinnalleni, ja vaikkakin koukkupäiset aseet olivat meistä outoja ja olimme niiden käsittelyyn tottumattomia, niin pian olimme kolmisin selviytyneet viidestä mustapartaisesta vastustajastamme.
Kun taistelu oli päättynyt, kääntyi uusi tuttavamme minuun päin, irroitti kilven ranteestaan ja tarjosi sitä minulle. En tietänyt, mitä hänen menettelynsä merkitsi, mutta arvelin hänen sillä tavoin tahtovan osoittaa kiitollisuuttaan.
Myöhemmin kuulin, että kilven antaja siten kuvaannollisesti osoitti olevansa valmis uhraamaan henkensä vastalahjaksi jostakin suuresta palveluksesta. Ja minun oli odotettu kieltäytyvän, kuten empimättä teinkin.
"Ota sitten Talulta, Marentinan ruhtinaalta", lausui keltainen mies, "tämä kiitollisuuden merkki." Näin sanoen hän pisti kätensä avaran turkkinsa liepeen alle ja veti esille rannerenkaan, jonka hän kiinnitti käteeni. Sitten hän suoritti saman toimituksen Thuvan Dihnille. Senjälkeen hän kysyi nimeämme ja kotimaatamme. Hän näytti olevan hyvin perehtynyt ulkomaailman maantietoon, ja kun selitin olevani Heliumista, hän kohotti kulmiaan.
"Vai niin", hän huomautti, "olet etsimässä hallitsijaanne ja hänen seuruettaan?"
"Mitä tiedät heistä?" kysyin.
"En paljoakaan muuta kuin että he joutuivat setäni Salensus Ollin, jeddakien jeddakin, Okarin, Barsoomin keltaisen kansan maan, hallitsijan vangiksi. Heidän kohtalostaan en tiedä mitään, sillä olen sodassa setäni kanssa, joka tahtoisi musertaa valtani Marentinan ruhtinaskunnassa.
"— Nämä sotilaat, joiden käsistä juuri pelastitte minut, on hän lähettänyt väijymään ja surmaamaan minut, sillä he tietävät, että saavun usein yksin metsästämään pyhiä apteja, joita Salensus Oll innokkaasti palvoo. Hänen vihansa johtuikin osaksi siitä, että kammoan hänen uskontoansa. Mutta pahimmin hän pelkää kasvavaa valtaani ja suurta puoluetta, jolla on kannattajia kautta koko Okarin ja joka pyrkii korottamaan minut Okarin hallitsijaksi ja jeddakien jeddakiksi hänen sijastaan.
"— Hän on julma ja tyrannimainen valtias, ja jollei häntä niin kovasti pelättäisi, niin voisin yhdessä yössä koota armeijan, joka lakaisisi tieltään hänen harvalukuiset uskolliset kannattajansa. Oma kansani on minulle uskollinen, eikä pieni Marentinan laakso ole vuoteen maksanut Salensus Ollille veroa.
"— Eikä hän saa meitä väkivoimalla nujerretuksi, sillä kymmenkunta miestä voi puolustaa Marentinaan vievää ahdasta solaa miljoona-armeijaa vastaan. Mutta nyt sinun asioihisi! Kuinka voin auttaa teitä? Palatsini on käytettävissänne, jos osoitatte minulle sen kunnian, että tulette Marentinaan."
"Kun tehtävämme on suoritettu", vastasin, "noudatamme mielihyvin kutsuasi. Mutta nyt autat meitä parhaiten neuvomalla meille tien Salensus Ollin hoviin ja jonkun keinon, jolla pääsisimme kaupunkiin ja palatsiin tai yleensä siihen paikkaan, missä ystävämme ovat vangittuina."
Talu silmäili vakavana parrattomia kasvojamme sekä Thuvan Dihnin punaista ja minun valkeata ihoani.
"Ensin teidän on lähdettävä Marentinaan", hän selitti, "sillä ulkomuotoanne on tuntuvasti muutettava, ennenkuin voitte toivoa pääsevänne ainoaankaan Okarin kaupunkiin. Teidän on saatava keltaiset kasvot ja musta parta sekä sellaiset tamineet ja varusteet, jotka herättävät mahdollisimman vähän epäluuloja. Palatsissani on mies, joka voi muuttaa ulkonäkönne sellaiseksi, että käytte yhtä puhdasverisistä keltaisista miehistä kuin itse Salensus Oll."
Hänen neuvonsa tuntui järkevältä, ja kun meillä ei näyttänyt olevan mitään muuta keinoa päästä turvallisesti Kadabraan, Okarin pääkaupunkiin, lähdimme Marentinan ruhtinaan Talun kanssa hänen pientä, kallioiden suojaamaa kotimaatansa kohti.
Tie oli vaikeakulkuisimpia mitä olen koskaan nähnyt enkä ihmettele, että marentinalaisten ei tarvitse paljoakaan pelätä hyökkäystä tällaisessa maassa, jossa lisäksi ei ole thoateja eikä lentokoneita. Mutta vihdoin saavuimme määräpaikkaamme, jonka ensiksi näimme matalalta kukkulalta noin kahden ja puolen kilometrin päästä itse kaupungista.
Tämä marsilaisesta sementistä rakennettu kaupunki sijaitsi syvässä, suojaisessa laaksossa. Kadut, torit ja aukiot olivat kaikki lasikaton peitossa. Ympäristö oli kokonaan hautautunut lumeen ja jäähän, mutta kaupunkia kattava pyöreä, kupumainen kristallikatos oli aivan paljaana.
Silloin oivalsin, kuinka sikäläinen kansa suojaa itseään arktisen ilmaston pakkasia ja rajusäitä vastaan, eläen mukavuudessa ja ylellisyydessä ikuisen jään peittämässä maassa.
Heidän kaupunkinsa olivat todellisia lämpöhuoneita, ja astuessani nyt ensi kertaa yhteen heidän kaupungeistaan valtasi minut rajaton kunnioitus ja ihailu tämän maailmalta hautautuneen kansan tieteellistä kykyä ja rakennustaitoa kohtaan.
Heti kun olimme tulleet kaupunkiin, Talu riisui nahkaiset päällysvaatteensa, kuten mekin teimme, ja sain nähdä, että hänen muut tamineensa erosivat varsin vähän Barsoomin punaisten kansojen käyttämistä. Nahkaisia, jalokivien ja metallikoristusten peittämiä varustuksiaan lukuun ottamatta hän oli alaston, eivätkä vaatteet olisikaan olleet mukavia niin lämpimässä ja kosteassa ilmassa.
Kolme päivää viivyimme ruhtinas Talun vieraina, ja hän käyttäytyi meitä kohtaan mahdollisimman huomaavasti ja vieraanvaraisesti. Hän opasti meitä katsomassa kaikkia laajan kaupunkinsa mielenkiintoisia nähtävyyksiä.
Marentinan ilmatehdas kykenisi rajattomasti pitämään yllä elämää pohjoisnavan kaupungeissa, vaikkakin kaikki elolliset olennot kuolevan Marsin muissa osissa tukehtuisivat ilman puutteesta, jos suuren keskustehtaan toiminta taaskin häiriintyisi, kuten sinä muistettavana aikana, jolloin sain tilaisuuden turvata hengen ja onnen tämän jo silloin niin voimakkaasti rakastamani oudon taivaankappaleen asukkaille.
Hän näytteli meille lämmityslaitosta. Auringon säteet kootaan tilaviin, kaupungin alla oleviin säiliöihin, ja tavattoman vähällä voidaan jatkuvasti säilyttää kesäinen lämpö tässä paratiisimaisen upeassa arktisessa puutarhassa.
Leveillä kaduilla, joiden pintaa peitti kylvetty, keltainen kuivuneiden merenpohjien kasvullisuus, liikkui äänettömästi keveitä ja ilmavia lentorattaita, ainoita jättiläismäisen jäämuurin pohjoispuolella käytettyjä liikennevälineitä.
Näiden ainutlaatuisten rattaiden leveät pyöränkehät ovat kumimaisia kaasurenkaita, jotka on täytetty Barsoomin kahdeksansilla eli eteenpäin ajavilla säteillä — Marsilaisten erinomainen keksintö, jonka nojalla valtavat ilmalaivat ovat tulleet mahdollisiksi ja punainen rotu voinut saavuttaa ylivallan ulkomaailmassa. Juuri nämä säteet työntävät tähden omaa tai sen heijastamaa valoa avaruuteen ja säiliöön koottuina ovat Marsin ilma-alusten kannatusvoimana.
Marentinan lentorattaiden automobiilia muistuttavissa pyörissä on näitä säteitä vain niin paljon kuin tarvitaan ohjaamiseen. Ja vaikkakin takapyörät on kytketty koneeseen, joten ne osaltaan auttavat koneen käyntiä, niin rattaiden pääasiallisena eteenpäin työntävänä voimana on pieni perään kiinnitetty potkuri.
Minulla ei ole milloinkaan ollut miellyttävämpää tunnelmaa kuin ajaessani tällaisilla loistavan mukavilla rattailla, jotka keinuivat keveästi kuin höyhen Marentinan pehmeillä sammalkaduilla. Ne liikkuivat aivan äänettömästi tulipunaisten nurmikkosarkojen sivuitse ja Marsin korkealle kehitetyille kasvilajeille ominaisten upeiden kukkien koristamien puiden lehväholveissa.
Kolmannen päivän iltapuolella hoviparturi — en osaa keksiä hänelle sopivampaa maapallolla käytettyä nimitystä — muutti sekä Thuvan Dihnin että minut niin toisennäköisiksi, etteivät omat vaimommekaan olisi ikinä meitä tunteneet. Ihomme väri oli yhtä sitruunankeltainen kuin hänen omansakin, ja sileihin kasvoihimme oli kätevästi kiinnitetty musta parta ja samanväriset viikset. Okarin sotilaiden varustukset täydensivät valepukumme, ja lämpöhuone-kaupunkien ulkopuolella liikkumista varten saimme kumpikin musta- ja keltaviiruisen orlukinnahkaisen turkin.
Talu antoi meille tarkat ohjeet Okarin, keltaisen rodun kansan, pääkaupunkiin Kadabraan vievästä tiestä. Mutta lisäksi tämä kelpo ystävä saattoi meitä vielä jonkun matkaa ja luvattuaan sitten auttaa meitä, milloin ja miten vain tulisi tilaisuutta, sanoi meille jäähyväiset.
Erotessamme hän pujotti sormeeni omituisenmuotoisen sormuksen, johon oli upotettu sysimusta himmeä kivi. Tämä kivi näytti enemmän kivihiilen palaselta kuin rajattoman arvokkaalta barsoomilaiselta jalokiveltä, joka se todellisuudessa oli.
"Näitä on vain kolme lohkaistu emäkivestä", selitti Talu, "joka on minun hallussani. Ne olen antanut erittäin luotetuille ylimyksilleni, jotka kaikki on lähetetty Salensus Ollin hoviin suorittamaan salaisia tehtäviä.
"— Jos joudut viittätoista metriä lähemmäksi jotakuta näistä kolmesta, niin tunnet siinä sormessa, jossa sormus on, äkillistä kihelmöimistä. Toisen sormuksen kantaja tuntee sitä myöskin. Se aiheutuu sähköaalloista, jotka joutuvat liikkeeseen, kun kaksi tällaista samasta emäkivestä lohkaistua kappaletta joutuu toistensa vaikutuspiiriin. Siitä tiedät, että läheisyydessäsi on ystävä, jonka apuun voit tarpeen vaatiessa turvautua.
"— Jos joku toinen, jolla on tällainen jalokivi, pyytää apuasi, niin älä kiellä sitä häneltä, ja jos olet hengenvaarassa, niin nielaise sormus mieluummin kuin annat sen joutua vihollisten käsiin. Pidä siitä vaaria kuin hengestäsi, John Carter, sillä joskus se saattaa olla sinulle henkeäsi arvokkaampi."
Tämän jäähyväiskehoituksen jälkeen kunnon ystävämme kääntyi takaisin Marentinaa kohti. Me puolestamme ohjasimme askeleemme Kadabran kaupunkia ja jeddakkien jeddakin Salensus Ollin hovia kohti.
Jo samana iltana saimme muurien ympäröimän ja lasikatoksisen Kadabran näkyviimme. Se on matalassa, lumipeittoisten kumpujen ympäröimässä notkelmassa lähellä napaa. Siitä solasta, jonka kautta saavuimme laaksoon, oli erittäin hyvä näköala tähän suureen pohjolan kaupunkiin. Sen kristallikupu säihkyi kirkkaassa auringon paisteessa paljon korkeammalla kuin ulkomuuri, joka ympäröi sitä hyvinkin sadanviidenkymmenen kilometrin pituisena.
Kaupunkiin päästään säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan sijaitsevista jykevistä porteista. Mutta niinkin etäältä katsellessamme näimme, että ne kaikki olivat kiinni. Talun kehoituksen mukaisesti päätimme yrittää mennä kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Kuten Talu oli maininnut, oli kukkuloiden rinteissä useita luolia, ja yhteen sellaiseen ryömimme yöksi. Lämpimissä orlukinnahkaisissa turkeissamme oli meidän varsin mukava nukkua, ja erittäin virkistävän unen jälkeen heräsimme seuraavana aamuna vasta päivän valjettua. Kaupungin asukkaat olivat jo jalkeilla, ja useista porteista näimme keltaisia ihmisiä tulevan ryhminä ulos. Noudatimme tarkoin marentinalaisen ystävämme antamia ohjeita ja pysyimme piilossa monta tuntia, kunnes eräs seurue, jossa oli kuusi sotilasta, oli mennyt piilopaikkamme alapuolitse ja kohonnut kukkuloille samaa solaa myöten, jonka kautta me olimme edellisenä iltana saapuneet.
Annoimme heidän ensiksi edetä varmasti pois luolamme näkyvistä, sitten ryömimme ulos ja menimme heidän jäljestään. Saavutimme heidät kukkuloilla.
Päästyämme jotakuinkin lähelle heitä, puhuttelin heidän johtajaansa, jolloin koko seurue pysähtyi ja kääntyi meihin päin. Nyt oli tärkeä hetki. Jos vain saisimme nämä miehet uskomaan, niin kaikki muu kävisi verrattain helposti.
"Kaor!" huudahdin astuen heitä kohti.
"Kaor!" vastasi seuruetta komentava upseeri.
"Olemme Illallista", jatkoin, mainiten Okarin kaukaisimman kaupungin, jonka liikeyhteys Kadabran kanssa oli perin vähäinen. "Saavuimme vasta eilen illalla, ja portin vartioston kapteeni kertoi meille tänä aamuna, että olette menossa metsästämään orlukeja, mihin urheiluun meillä ei ole tilaisuutta kotiseuduillamme. Olemme kiiruhtaneet perästänne pyytämään teitä ottamaan meidät seuraanne."
Upseeri pettyi täydelleen ja antoi hyvin herttaisesti meille luvan tulla siksi päiväksi heidän mukaansa. Umpimähkäinen arvaamisemme, että he olivat menossa metsästämään orlukeja, oli osunut oikeaan, ja Talu olikin sanonut, että kymmenestä seurueesta, jotka lähtivät Kadabrasta meidän kulkemamme solan kautta, yhdeksällä olisi juuri tämä päämäärä, sillä se tie vie suoraan laajoille tasangoille, joilla näitä norsunkokoisia petoeläimiä oleksii.
Metsästykseen nähden meni se päivä aivan hukkaan, sillä emme nähneet ainoatakaan orlukia. Mutta se oli meidän onneksemme, sillä keltaisia miehiä harmitti huono onni niin kovasti, etteivät he tahtoneet palata kaupunkiin samasta portista, jonka kautta olivat aamulla tulleet, sillä he olivat nähtävästi suurennellen kerskuneet portin kapteenille, kuinka taitavia he olivat tässä vaarallisessa urheilussa.
Lähestyimme senvuoksi Kadabraa sellaiselta kohdalta, joka oli useiden kilometrien päässä seurueen aamulla käyttämästä poreista, joten me vältimme vaaran joutua selittelemään ja vastaamaan portin kapteenin kiusallisiin kysymyksiin, jonka olimme kertoneet neuvoneen meitä lähtemään juuri tämän metsästysseurueen jäljestä.
Päästyämme aivan kaupungin lähelle kiintyi huomioni korkeaan, mustaan torniin, joka kohosi satoja metrejä ilmaan, kuten näytti, sekavasta, nyt osittain lumen peittämästä köysi- ja hylkyläjästä.
En uskaltanut kysyä, mikä se oli, peläten herättäväni epäluuloja, jos paljastaisin ilmeisen tietämättömyyteni sellaisista seikoista, jotka minun keltaisena miehenä kenties pitäisi tuntea. Mutta ennenkuin saavuimme kaupungin portille, sain tietää kolkon tornin tarkoituksen ja sen juurella olevan valtavan korkean kasan merkityksen.
Olimme melkein kaupungin portilla, kun eräs seurueen jäsen kehoitti tovereitaan katsomaan, viitaten samalla eteläistä taivaanrantaa kohti. Tähystin hänen osoittamaansa suuntaan ja erotin ison lentokoneen, joka läheni nopeasti laaksoa ympäröivien kukkuloiden ylitse.
"Yhä lisää hulluja, jotka pyrkivät ratkaisemaan kielletyn pohjolan arvoitusta", puheli upseeri puolittain itsekseen. "Eivätkö he koskaan luovu onnettomasta uteliaisuudestaan?"
"Toivottavasti eivät", vastasi eräs sotilaista, "sillä miten sitten saisimme orjia ja kuinka kävisi kisojemme?"
"Se on totta. Mutta kuinka typeriä nautoja he ovatkaan, kun heitä yhtenään saapuu sellaiseen seutuun, josta ei yksikään heistä ole ikinä palannut!"
"Odottakaamme, että näemme tämän lentokoneen lopun", ehdotti miehistö.
Upseeri katsahti kaupunkiin päin.
"Vartiosto on sen huomannut", hän sanoi, "me voimme jäädä tänne, sillä meitä ei tarvittane."
Minäkin silmäsin kaupunkiin päin ja näin useita satoja sotilaita tulevan lähimmästä portista. He liikkuivat verkkaisesti, ikäänkuin ei olisi ollut vähääkään kiirettä — eikä ollutkaan, kuten pian sain nähdä. Sitten vilkaisin taaskin lentokoneeseen. Se kiiti nopeasti kaupunkia kohti, ja kun se oli tullut tarpeeksi lähelle, ällistyin huomatessani, että sen potkurit eivät pyörineet.
Se lensi suoraan kolkkoa tornia kohti. Viimeisellä hetkellä alkoivat potkurin isot siivet pyöriä takaisinpäin, mutta alus meni eteenpäin ikäänkuin jonkun valtavan, vastustamattoman voiman vetämänä.
Sen kannella vallitsi kiihkeä hälinä; miehiä juoksenteli sinne tänne, panostaen tykkejä ja valmistautuen laskemaan lentoon pieniä yhden miehen lentokoneita, joita kuuluu kokonainen laivue jokaisen marsilaisen sotalaivan varustuksiin. Alus kiiti yhä lähemmäksi mustaa tornia. Seuraavalla hetkellä se törmäisi siihen. Samalla liehui laivasta tuttu merkki, jolla pienet lentokoneet lähetetään taajana parvena lentoon emolaivan kannelta.
Heti kohosi alukselta satakunta pientä lentokonetta muistuttaen tavatonta hyttysparvea. Mutta tuskin ne olivat päässeet irti taistelulaivan kannelta, kun jokainen keula kääntyi tornia kohti, ja nekin syöksyivät hirvittävää vauhtia samaa nyt välttämättömältä näyttävää tuhoa kohti, joka uhkasi suurempaa alusta.
Hetkistä myöhemmin tapahtui törmäys. Miehiä suistui laivan kannelta joka suuntaan, ja alus itse syöksyi musertuneena ja vääntyneenä tornin juurella olevaan hylkyläjään.
Yhtä aikaa sen kanssa putosivat sen pienet lentokoneet tiheänä kuurona, sillä kaikki ne olivat rajusti törmänneet vankkaa tornia vasten.
Panin merkille, että turmeltuneet lentokoneet liukuivat maahan pitkin tornin kupeita ja etteivät ne pudonneet niin nopeasti kuin olisi odottanut. Ja silloin selvisi minulle äkkiä tornin salaisuus ja samalla oivalsin, mistä syystä liian kauaksi jäämuurin tälle puolelle uskaltautunut lentäjä ei milloinkaan päässyt palaamaan. Torni oli valtavan voimakas magneetti, ja kun joku alus kerran joutui sen väkevän kaikissa barsoomilaisissa lentoaluksissa runsaasti käytetyn, aluminiumiteräkseen vaikuttavan vetovoiman piiriin, ei mikään voima enää voinut estää sitä saamasta sellaista loppua, jollaisen juuri olimme nähneet.
Myöhemmin sain tietää, että torni on täsmälleen Marsin magneettisen navan kohdalla, mutta en voi sanoa, lisäsikö se seikka ollenkaan tornin ääretöntä vetovoimaa. Olen sotilas enkä tiedemies.
Nyt vihdoinkin sain Tardos Morsin ja Mors Kajakin pitkäaikaisen poissaolon selityksen. Nämä uljaat ja pelottomat sotilaat olivat uhmailleet jäisen pohjolan salaperäisiä vaaroja etsiessään Carthorisia, jonka viipymisen johdosta hänen kauniin äitinsä, Heliumin prinsessan Dejah Thorisin, pää oli painunut surusta kumaraan.
Heti kun viimeinen lentokone oli pudonnut tornin juurelle, kiiruhti parvi mustapartaisia keltaisia sotilaita hylkyläjälle, ottaen vangiksi loukkautumatta säilyneet tulokkaat ja surmaten silloin tällöin miekan iskulla haavoittuneen, johon heidän ilkkuvat ja loukkaavat sanansa eivät näyttäneet pystyvän.
Jotkut vammoilta selviytyneet punaiset miehet taistelivat urhokkaasti julmia vihollisiaan vastaan, mutta enimmäkseen he olivat siksi hölmistyneitä heitä kohdanneesta kauheasta tuhosta, että ilman muuta nöyrästi alistuivat kultaisiin kahleihin, joihin heidät kiinnitettiin.
Kun kaikki vangit oli saatu kahleihin, palasi seurueemme kaupunkiin. Portilla tuli meitä vastaan lauma hurjia apteja, joita kutakin kaksi niiden rinnalla marssivaa sotilasta talutti kultaiseen kaulanauhaan kiinnitetyistä vankoista, myöskin kultaisista ketjuista.
Heti portin ulkopuolelle päästyään kaitsijat päästivät koko kauhean lauman irti, ja kun pedot hyppien kiitivät kolkkoa, mustaa tornia kohti, niin minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mitä varten ne oli tuotu. Jollei Kadabran julmassa kaupungissa olisi ollut ihmisiä, jotka tarvitsivat apuani paljoa kipeämmin kuin tuhansien lentokonehylkyjen muodostamalla kylmällä röykkiöllä viruvat vainajat ja kuolevat haavoittuneet, niin en olisi voinut pidättyä, vaan olisin rientänyt takaisin ottelemaan heitä raatelemaan ja ahmimaan päästettyjen hirvittävien otuksien kanssa.
Mutta asian näin ollen en voinut muuta kuin pää painuksissa seurata keltaisia sotilaita ja kiittää onneani siitä, että voin Thuvan Dihnin kanssa astella näin keveästi Salensus Ollin pääkaupunkiin.
Porttien sisäpuolella meidän ei ollut ensinkään vaikeata päästä eroon aamuisista ystävistämme, ja pian olimme marsilaisessa majatalossa.
Vankilassa
Barsoomin yleiset majatalot ovat, kuten olen huomannut, kaikki jotakuinkin samanlaisia. Niissä ei ole yksityishuoneita lainkaan muuta kuin aviopareja varten.
Miehet, joilla ei ole vaimo muassaan, saatetaan tilavaan huoneeseen, jonka perin tarkasti puhtaana pidetty lattia on tavallisesti valkeata marmoria tai paksua lasia. Siellä on useita pieniä, lattiasta kohoavia lavoja vieraiden vuodesilkkejä ja -turkiksia varten, ja jollei vieraalla itsellään ole niitä puhtaina, annetaan hänelle niitä mitättömästä maksusta.
Mies, jonka tavarat kerran on sijoitettu jollekin lavalle, on silloin talon vieras, ja lava on hänen käytettävissään, kunnes hän poistuu. Ei kukaan kajoa hänen tavaroihinsa, sillä Barsoomissa ei ole varkaita.
Kun salamurha on ainoa varottava rikos, niin majatalojen omistajat palkkaavat aseistettuja vahteja, joita astelee makuuhuoneissa edestakaisin yötä päivää. Vahtien lukumäärä ja heidän varustustensa laatu ovat yleensä merkkinä siitä, missä kunnossa majatalo on.
Itse majataloissa ei tarjoilla ruokaa, mutta tavallisesti on ruokala niiden yhteydessä. Makuusaliin liittyy kylpyhuone, ja jokaisen vieraan on peseydyttävä joka päivä tai lähdettävä tiehensä.
Tavallisesti on toisessa tai kolmannessa kerroksessa avara makuuhuone yksinäisiä naisvieraita varten, mutta sen sisustus ja laitteet eivät olennaisesti eroa miehille varatusta huoneesta. Naisten turvana olevat vahdit ovat makuusalin ulkopuolella olevassa käytävässä, kun taas sisällä nukkujien keskellä liikkuu naispuolisia orjia valmiina tarvittaessa kutsumaan sotilaita saapuville.
Hämmästyksekseni panin merkille, että siinä majatalossa, johon me sijoituimme, kaikki vahdit olivat punaisia miehiä. Tiedusteluuni selitti eräs heistä, että he olivat orjia, jotka majatalon omistaja oli ostanut hallitukselta. Minun makuulavani kohdalla asteleva mies oli ollut mahtavan marsilaiskansan laivaston komentaja, mutta kohtalon oikku oli ajanut hänen lippulaivansa jäämuurin ylitse magneettitornin vetovoimapiiriin, ja useita pitkiä vuosia hän oli nyt ollut keltaisen kansan orjana.
Hän kertoi minulle, että ulkoisen maailman prinssejä, jedejä, jopa jeddakejakin oli orjina palvelemassa keltaista rotua. Mutta kun kysyin häneltä, oliko hän kuullut mitään Mors Kajakista ja Tardos Morsista, hän pudisti päätään selittäen, ettei hän ollut kuullut heidän joutuneen tänne vangeiksi, vaikkakin hän tunsi hyvin vankien entisen arvon ja maineen.
Ei myöskään ollut huhuakaan thernien isän ja ensisyntyisten mustan datorin saapumisesta tullut hänen korviinsa, mutta hän ehätti selittämään, että hänellä oli perin niukat tiedot palatsin sisäisistä tapahtumista. Näin hänen aika lailla ihmettelevän sitä, että keltainen mies niin uteliaasti tiedusteli eräiden jäämuurin takaa saapuneiden punaisten vankien kohtaloa ja että oman rotuni tavat ja olot olivat minulle niin tuntemattomia.
Olin itse asiassa unohtanut valepukuni nähdessäni punaisen miehen astelevan makuulavani edessä, mutta hänen ilmeensä, joista kuvastui yhä lisääntyvä ihmettely, varoittivat minua ajoissa, sillä en missään nimessä halunnut kenellekään ilmaista, ken olin, jollei se olisi eduksi puuhilleni; enkä voinut ymmärtää, miten tämä mies-parka olisi voinut hyödyttää minua, vaikkakin mielessäni arvelin, että myöhemmin minä voisin tehdä palveluksen sekä hänelle että kaikille muille tuhansille vangeille, jotka Kadabrassa toimittelivat tylyjen isäntiensä määräyksiä.
Thuvan Dihn ja minä pohdimme sinä iltana suunnitelmiamme istuessamme rinnakkain silkki- ja turkisvuoteellamme satojen huoneessa olevien keltaisten miesten keskellä. Puhelimme hiljaa kuiskaten, mutta sitähän vaatii kohteliaisuuskin yleisessä majatalossa, joten emme herättäneet epäluuloja.
Mutta kaikenhan täytyi olla vain turhaa haaveilua, ennenkuin saisimme tilaisuuden tarkastella kaupunkia ja yrittää Talun ehdottaman suunnitelman toimeenpanoa. Sanoimme toisillemme hyvää yötä ja paneuduimme levolle.
Syötyämme seuraavana aamuna aamiaista lähdimme katselemaan Kadabraa, ja kun Marentinan ruhtinas oli runsaskätisesti varannut meille Okarissa käypää rahaa, ostimme sirot lentorattaat. Jo Marentinassa olimme opetelleet niitä ohjaamaan ja vietimme päivämme hupaisasti ja hyödyllisesti, tutkien kaupunkia. Myöhään iltapäivällä, jolloin Talun kertoman mukaan tapaisimme hallitusvirkailijat toimistoissaan, pysähdyimme aukion vieressä, vastapäätä jeddakin palatsia olevan upean rakennuksen eteen.
Rohkeasti astuimme sisään ovella seisovien aseistettujen vahtisotilaiden ohitse. Sisällä tuli meitä vastaan punainen orja tiedustamaan asiaamme.
"Sano isännällesi Soraville, että kaksi illallilaista sotilasta pyrkii palatsin vartiostoon", käskin.
Talu oli maininnut, että Sorav oli palatsin vartioston päällikkö, ja kun pidettäisiin todennäköisenä, että Salensus Ollin hovissa jo vuosikausia punottujen juonien saasta olisi tarttunut Okarin kaukaisista kaupungeista — erikoisesti Illallista — saapuneihin miehiin vähemmän kuin muihin, niin hän oli ollut varma, että olisimme tervetulleita eikä meiltä paljoa kyseltäisi.
Hän oli yleispiirtein selittänyt meille kaikki, mitä hänen mielestään meidän oli välttämätöntä tietää selviytyäksemme Soravin kuulustelusta. Sen jälkeen joutuisimme itse Salensus Ollin tutkittaviksi, jotta hän saisi selvän ruumiillisesta kunnostamme ja sotilaskelpoisuudestamme.
Olimme siksi vähän harjoitelleet keltaisten miesten outojen koukkumiekkojen ja maljamaisten kilpien käyttöä, ettemme kumpikaan todennäköisesti selviytyisi lopullisesta kokeesta, mutta mahdollisesti meidät, senjälkeen kun Sorav olisi meidät hyväksynyt, majoitettaisiin useiksi päiviksi palatsiin odottamaan, kunnes jeddakien jeddakilla olisi aikaa panna meidät lopulliselle koetukselle.
Odotettuamme muutamia minuutteja eteissalissa meidät käskettiin Soravin yksityiseen virkahuoneeseen, jossa tämä tuimannäköinen, mustapartainen upseeri tervehti meitä kohteliaasti. Hän tiedusti nimeämme ja asemaamme kotikaupungissamme ja saatuaan vastaukset, jotka ilmeisesti olivat hänestä tyydyttäviä, hän teki meille eräitä kysymyksiä, jotka Talu oli arvannut etukäteen ja valmistanut meitä niihin vastaamaan.
Kuulustelua ei voinut kestää yli kymmenen minuutin, minkä jälkeen Sorav kutsutti luokseen adjutanttinsa käskien tämän merkitä meidät asianmukaisesti luetteloihin ja sitten saattaa meidät palatsissa olevaan, henkivartiostoon pyrkiville tulokkaille varattuun majapaikkaan.
Adjutantti vei meidät ensiksi omaan virkahuoneeseensa, jossa hän yhdellä kertaa mittasi, punnitsi ja valokuvasi meidät tätä tarkoitusta varten älykkäästi sommitellulla koneella. Asiakirjoja ja kuvia syntyy yhtä aikaa viisi kappaletta eri hallitusvirastoissa, joista kaksi on muissa kaupungeissa penikulmien päässä. Sitten hän opasti meidät palatsin alueen halki vartioston päämajaan jättäen meidät siellä päivystävän upseerin huostaan.
Tämä vuorostaan kuulusteli meitä lyhyesti ja lähetti sitten sotilaan saattamaan meitä majapaikkaamme. Se sijaitsi rakennuksen takaosassa, puolittain erillisen tornin toisessa kerroksessa.
Kun kysyimme oppaaltamme, miksi meidät majoitettiin näin kauaksi vahtihuoneesta, hän vastasi, että henkivartioston vanhemmilla jäsenillä oli tapana haastaa riitaa tulokkaiden kanssa koetellakseen näiden kuntoa. Tuloksena oli ollut niin lukuisia kuolemaan päättyviä kaksintaisteluja, että tämän tavan vallitessa oli käynyt vaikeaksi säilyttää vartiostoa täysilukuisena. Salensus Oll oli senvuoksi siirrättänyt kokelaiden majapaikan syrjemmäksi, ja heidät pantiin lukon taakse, joten he olivat turvassa vartioston jäsenten hyökkäyksiltä.
Tämä harmillinen uutinen veti äkkiä ristin kaikkiin kauniisiin suunnitelmiimme, sillä sehän merkitsi sitä, että saisimme itse asiassa olla Salensus Ollin palatsissa vankeina siihen asti, kunnes hän näkisi sopivaksi kutsuttaa meidät lopullisesti näyttämään kuntoamme.
Kun olimme laskeneet juuri tällä väliajalla ehtivämme suorittaa paljon löytääksemme Dejah Thorisin ja Ptarthin Thuvian, niin olimme perin huonolla tuulella, kun vankka lukko kalahti kiinni oppaamme jäljestä, sitten kun hän oli ohjannut meidät meille määrättyihin huoneisiin.
Kasvot kiukusta vääntyneinä käännyin Thuvan Dihniin päin. Toverini vain pudisti päätään masentuneena ja meni huoneen toisessa päässä olevan ikkunan ääreen.
Tuskin hän oli vilkaissut ulos, kun hän kutsui minua, äänessään pidätetyn kiihtymyksen ja hämmästyksen väre. Olin heti hänen vierellään.
"Katso tuonne!" sanoi Thuvan Dihn osoittaen pihalle.
Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin kaksi naista, jotka kävelivät edes takaisin aidatussa puistossa.
Heti paikalla tunsin heidät — he olivat Dejah Thoris ja Ptarthin
Thuvia!
Siellä he olivat, he, joita olin seurannut koko Marsin halki, navalta navalle. Vain kolmen metrin välimatka ja jotkut metallitangot eroittivat minut heistä.
Huutaen kiinnitin heidän huomionsa itseeni, ja kun Dejah Thoris katsahti minuun päin, tein merkin, jolla Barsoomin miehet osoittavat naisilleen rakkauttaan.
Hämmästyksekseni ja kauhukseni hän suoristi niskaansa ja käänsi minulle selkänsä syvän halveksimisen ilmeen levitessä hänen hienoille piirteilleen. Ruumiini on tuhansissa taisteluissa saatujen arpien peittämä, mutta ei koko pitkän elämäni aikana yksikään haava ole koskenut minuun niin kipeästi kuin tällä kertaa naisen pistävän kylmä katse sydämeeni.
Huokaisten käännyin toisaalle ja painoin kädet kasvoilleni. Kuulin Thuvan Dihnin puhuttelevan Thuviaa, mutta heti sen jälkeen häneltä päässyt kummastunut huudahdus osoitti, että häntäkin oli oma tyttärensä hylkinyt.
"He eivät edes tahdo kuunnella", valitti hän minulle. "He ovat sulkeneet korvansa käsillään ja menneet puiston toiseen päähän. Oletko milloinkaan nähnyt näin hullua, John Carter? Heidän täytyy olla noiduttuja."
Rohkaisin mieleni ja palasin ikkunan ääreen, sillä vaikkapa Dejah Thoris halveksien torjuikin minut luotaan, niin kuitenkin rakastin häntä enkä malttanut olla katselematta hänen jumalaisen kauniita kasvojaan ja vartaloaan, mutta kun hän näki minun tuijottavan itseensä, hän kääntyi taaskin poispäin.
Hänen omituinen käyttäytymisensä meni yli ymmärrykseni, ja tuntui uskomattomalta, että Thuviakin vieroi isäänsä. Olisiko mahdollista, että verraton prinsessani olisi yhä kamalan taikauskon vallassa, josta olin hänen taivaankappaleensa pelastanut? Saattaisiko hän kenties kirota ja halveksia minua sentähden, että olin palannut Dorin laaksosta ja että olin polkenut pyhien thernien temppeleiden ja heidän itsensä pyhyyttä?
Mitään muuta syytä en voinut keksiä hänen kummalliseen käytökseensä, mutta se taas tuntui tuiki mahdottomalta, sillä Dejah Thorisin rakkaus John Carteria kohtaan oli ollut suuri ja ihmeellinen — paljoa voimakkaampi kuin rotueroavaisuudet, periaatteet ja uskonto.
Murheellisena katsellessani takaapäin hänen ylvästä, kuninkaallista päätään avautui puiston toisessa päässä oleva portti ja siitä ilmestyi mies. Astuessaan portista hän pisti jotakin keltaisen vahtisotilaan kouraan, ja välimatka oli siksi lyhyt, että erotin hänen antavan sotilaalle rahaa.
Arvasin heti, että tulokas oli päässyt puistoon lahjomalla. Hän lähti astelemaan naisia kohti. Tunsin hänet, hän ei ollut kukaan muu kuin Thurid, ensisyntyisten musta dator.
Hän meni aivan naisten luokse, ennenkuin alkoi puhua, ja kun he sitten kääntyivät ympäri kuullessaan hänen äänensä, astahti Dejah Thoris säpsähtäen taaksepäin.
Inhoittava hymy väikkyi Thuridin kasvoilla, kun hän lähestyi aivan liki Dejah Thorisia ja sanoi jotakin. En erottanut hänen sanojaan, mutta prinsessani vastaus kuului selvästi.
"Tardos Morsin pojantytär osaa kuolla milloin hyvänsä", sanoi Dejah Thoris, "mutta sinun mainitsemaasi hintaa hän ei ikinä voi hengestään maksaa."
Sitten laskeutui mustaihoinen konna polvilleen hänen eteensä ja suorastaan mateli tomussa rukoillen häntä. Kuulin hänen puhettaan vain osittain, sillä vaikkakin hän ilmeisesti oli kiihkeän intohimon raatelema, ei hän siitä huolimatta nähtävästi uskaltanut korottaa ääntään peläten ilmituloa.
"Tahtoisin pelastaa sinut Matai Shangin käsistä", kuulin hänen lavertelevan. "Tiedät, mikä kohtalo sinua odottaa hänen luonaan. Enkö minä ole mielestäsi parempi kuin hän?"
"En huolisi teistä kummastakaan", vastasi Dejah Thoris, "vaikkakin olisin vapaa, niin että voisin sen tehdä. Mutta, kuten hyvin tiedät, en ole vapaa."
"Sinä olet vapaa!" huudahti Thurid. "John Carter, Heliumin prinssi, on kuollut."
"Sitä en usko. Mutta vaikka hän olisikin kuollut ja minun olisi valittava toinen aviomies, niin ottaisin kasvi-ihmisen tai ison valkean apinan mieluummin kuin Matai Shangin tai sinut, sinä musta kalot", vastasi Dejah Thoris pilkallisesti.
Turmeltunut lurjus menetti kaiken malttinsa, karkasi karkeasti kiroten hennon naisen kimppuun ja tarttui raa'asti häntä kurkusta. Kirkaisten riensi Thuvia auttamaan vankeustoveriaan. Myöskin minä tulin hulluksi raivosta ja kiskoin ikkunani ristikkotangot irti koloistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää kuparilankaa.
Heilautin itseni aukosta puistoon. Putosin vain kolmenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä mustaihoinen oli kuristamaisillaan Dejah Thorisin hengettömäksi, ja yhdellä ainoalla aimo hyppäyksellä olin hänen niskassaan. Sanaa sanomatta irroitin hänen saastaiset sormensa ihanasta kaulasta ja ääntä päästämättä sinkautin hänet kuuden metrin päähän itsestäni. Raivosta puhkuen Thurid nousi jälleen seisaalleen ja hyökkäsi hurjistuneen härän tavoin päälleni.
"Keltanahka", hän kiljui, "et tietänyt, kehen satutit kurjan kätesi, mutta pian opetan sinut käsittämään, mitä ensisyntyisen loukkaaminen merkitsee."
Samassa hän oli kimpussani koettaen päästä käsiksi kurkkuuni. Mutta saman tempun, jonka olin kerran tehnyt Issuksen temppelin pihalla, tein nyt uudelleen Salensus Ollin palatsin puistossa. Kumarruin hänen ojennettujen käsivarsiensa alitse, ja hänen syöksyessään sivuitseni, annoin nyrkilläni hirvittävän täräyksen hänen leukaansa.
Hänelle kävi aivan samoin kuin silloinkin. Hän pyörähti kuin hyrrä, hänen polvensa notkahtivat ja hän retkahti maahan jalkojeni juureen. Samassa kuulin takaani ääntä.
Äänessä oli ihmisiä hallitsemaan tottuneen henkilön käskevä sävy, ja kun käännyin ympäri ja näin jättiläiskokoisen, komean keltaisen miehen, tiesin kysymättäkin, että hän oli Salensus Oll. Hänen oikealla kupeellaan seisoi Matai Shang ja heidän takanaan parikymmentä vartiosotilasta.
"Kuka olet?" ärjäisi jeddak. "Ja mitä tarkoittaa tunkeutumisesi naisten puiston alueelle? En muista nähneeni sinua. Miten olet tänne päässyt?"
Jollei hän olisi lausunut viimeisiä sanojaan, olisin tyyten unohtanut valepukuni ja sanonut hänelle suoraan, että olin John Carter, Heliumin prinssi. Mutta hänen kysymyksensä palautti mielenmalttini. Osoitin tornin ikkunan särjettyä ristikkoa.
"Olen pyrkimässä palatsin vartiostoon", vastasin, "ja olin tornissa odottamassa, kunnes minut kutsuttaisiin lopulliseen koetukseen näyttämään kuntoani. Ikkunasta näin tuon raakalaisen ahdistavan — tätä naista. En voinut, oi jeddak, kylmästi katsella sellaista tehtävän itse palatsin alueella tuntiessani, että tässäkin voin palvella sinua."
Suorat sanani olivat ilmeisesti pystyneet Okarin hallitsijaan, ja kun hän tiedusti Dejah Thorisilta ja Ptarthin Thuvialta, jotka molemmat vakuuttivat puheeni todeksi, alkoi Thuridin asema näyttää varsin synkältä.
Näin Matai Shangin häijyjen silmien välähtävän ilkeästi, kun Dejah Thoris kertoi, mitä Thuridin ja hänen välillään oli tapahtunut. Kuvatessaan sitten, kuinka minä tein tyhjäksi ensisyntyisten datorin aikeet, prinsessani oli hyvin kiitollisen näköinen, vaikkakin hänen silmiensä ilmeestä näin, että jokin omituinen seikka saattoi hänet levottomaksi ja hämilleen.
En ihmetellyt, että hän suhtautui minuun tällä tavoin, kun muita ihmisiä oli saapuvilla. Mutta minuun koski vieläkin kipeästi, että hän oli vieroksunut minua, vaikkakin hän oli ollut puistossa yksin Thuvian kanssa.
Kuulustelun jatkuessa loin silmäyksen Thuridiin ja yllätin hänet tuijottamasta itseeni silmät levällään ja ihmetellen. Äkkiä hän sitten purskahti nauramaan suoraan vasten kasvojani.
Vähän ajan kuluttua Salensus Oll kääntyi puhuttelemaan mustaihoista.
"Mitä on sinulla sanomista näiden syytösten johdosta?" hän kysyi syvällä, pelottavalla äänellä. "Tohditko ojentaa kätesi tavoittamaan thernien isän valitsemaa naista, joka olisi sopiva puoliso itse jeddakien jeddakille?"
Tällöin mustapartainen tyranni vilkaisi himokkaasti Dejah Thorisiin, ikäänkuin uusi ajatus, uusi pyyde olisi herännyt hänen mielessään ja sydämessään näiden sanojen johdosta.
Thurid oli juuri aikonut vastata. Ilkkuva, pahansuopa irvistys väikkyi hänen huulillaan ja hän osoitti minua syyttävästi, mutta kuultuaan Salensus Ollin sanat ja nähtyään tämän ilmeen hän nielaisi lauseensa.
Hänen katseensa välähti ovelasti, ja kun hän alkoi puhua, näin hänen kasvoistaan, että hän ei lausunut sitä, mitä oli aikonut.
"Oi mahtavin jeddak", hän selitti, "tämä mies ja nämä naiset eivät puhu totta. Tämä epatto oli tunkeutunut puutarhaan auttamaan heitä karkaamaan. Ulkopuolelta kuulin heidän keskustelunsa, ja kun tulin tänne, niin nainen kirkaisi ja mies karkasi kimppuuni ja oli vähällä tappaa minut.
"— Mitä tiedät tästä miehestä? Hän on muukalainen, ja uskallan väittää, että hän on vihollistesi urkkija. Kohdista tutkimisesi mieluummin häneen, Salensus Oll, kuin ystävääsi ja vieraaseesi Thuridiin, ensisyntyisten datoriin!"
Salensus Oll näytti joutuvan ymmälle. Hän kääntyi jälleen katsomaan Dejah Thorisia. Silloin Thurid meni aivan lähelle häntä ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, mitä en kuullut.
Keltainen hallitsija antoi heti määräyksen eräälle upseerilleen:
"Toimita tämä mies varmaan vankikoppiin odottamaan, kunnes meillä on aikaa lähemmin syventyä tähän asiaan! Ja kun ristikot eivät näy yksin riittävän, niin paneta hänet kahleihin!"
Sitten hän kääntyi ympäri ja poistui puutarhasta vieden mukanaan Dejah Thorisin, jonka olalle hän laski kätensä. Myöskin Thurid ja Matai Shang lähtivät, ja portille päästyään mustaihoinen katsoi taakseen ja nauroi taaskin vasten silmiäni.
Mitähän merkitsi hänessä tapahtunut äkillinen muutos? Saattoiko hän aavistaa, kuka olin? Siinäpä se! Temppuni ja iskuni kaataessani hänet toisen kerran tantereeseen oli paljastanut minut.
Kun vartijat raahasivat minut mukaansa, oli mieleni totisesti synkkä ja katkera, sillä kahden Dejah Thorisia niin kauan ahdistaneen leppymättömän vihamiehen lisäksi oli nyt tullut vielä yksi, heitä mahtavampi. Olisinhan ollut typerä hölmö, jollen olisi tajunnut, että jeddakien jeddakin, Okarin hallitsijan Salensus Ollin kauheaan sydämeen oli äsken äkkiä syttynyt kiihkeä rakkaus Dejah Thorisia kohtaan.
Runsauden holvi
Minun ei tarvinnut virua kauan Salensus Ollin vankilassa. Sinä lyhyenä aikana, jonka siellä olin, aprikoin usein mielessäni, kuinka oli käynyt Ptarthin jeddakille Thuvan Dihnille.
Kelpo toverini oli tullut perässäni puistoon, kun hyökkäsin Thuridin kimppuun, ja kun Salensus Oll oli Dejah Thorisin ja muiden kanssa poistunut jättäen Ptarthin Thuvian jälkeensä, oli Thuvan Dihn myöskin jäänyt puistoon tyttärensä luokse, sillä hänen varustuksensa olivat samanlaiset kuin vartijoiden.
Kun viimeksi näin hänet, hän seisoi paikallaan odottaen, että minua saattavat sotilaat sulkisivat portin, joten hän jäisi kahden Thuvian kanssa. Olivatko he kenties voineet päästä pakoon? En saattanut sitä uskoa, mutta kaikesta sydämestäni sitä kuitenkin toivoin.
Kolmantena vankeuspäivänäni saapui kymmenkunta sotilasta noutamaan
minua vastaanottosaliin, jossa Salensus Oll itse kuulustelisi minua.
Salissa oli suuri joukko ylimyksiä, ja heidän joukostaan keksi katseeni
Thuridin, mutta Matai Shang ei ollut saapuvilla.
Dejah Thoris istui yhtä loistavan kauniina kuin ainakin pienellä valtaistuimella Salensus Ollin vierellä. Sydäntäni vihloi nähdessäni hänen armaiden kasvojensa murheellisen ja toivottoman ilmeen.
Se seikka, että hän oli jeddakien jeddakin vierellä, ennusti pahaa hänelle ja minulle, ja heti hänet nähtyäni heräsi mielessäni vakaa aikomus, etten lähtisi elävänä salista, jos minun olisi pakko jättää hänet tämän mahtavan tyrannin kynsiin.
Olin surmannut uljaampiakin miehiä kuin Salensus Oll oli, surmannut paljain käsin, ja nyt vannoin mielessäni tappavani hänet, jollen keksisi muuta keinoa pelastaakseni Heliumin prinsessan. Siitä tosin koituisi nopea kuolema itsellenikin, mutta se ei minua huolettanut muuta kuin senvuoksi, etten sitten enää voisi toimia Dejah Thorisin hyväksi. Vain siitä syystä turvautuisin mieluummin johonkin muuhun keinoon, sillä vaikkakin surmaisin Salensus Ollin, niin silti en saisi palautetuksi rakasta vaimoani kansansa keskuuteen. Päätin odottaa tuomioistuimen lopullista päätöstä tutustuakseni Okarin hallitsijan aikomuksiin mahdollisimman tarkoin ja toimiakseni sitten asianhaarain mukaan.
Heti kun olin astunut Salensus Ollin eteen, käski tämä myöskin Thuridin astua esille.
"Dator Thurid", lausui jeddak, "esitit minulle omituisen pyynnön. Mutta olen päättänyt suostua toivomukseesi, kun selitit sen olevan yksinomaan minun etujeni mukaista.
"— Väität tietäväsi tästä vangista sellaista, minkä nojalla hänet tuomitaan ja mikä samalla tekee hartaimman toiveeni täyttymisen mahdolliseksi."
Thurid nyökkäsi.
"Siispä julistan asian kaikkien saapuvilla olevien ylimysteni tietoon", jatkoi Salensus Oll. "Vuoteen ei vierelläni valtaistuimella ole istunut kuningatarta, ja nyt aion ottaa vaimokseni naisen, jota pidetään Barsoomin kauneimpana, kuten jokaisen totuudessa pysyvän täytyykin myöntää hänen olevan.
"— Okarin ylimykset, paljastakaa miekkanne ja osoittakaa kunnioitustanne Dejah Thorisille, Heliumin prinsessalle ja Okarin tulevalle kuningattarelle, sillä valmistusajaksi määrättyjen kymmenen päivän kuluttua hänestä tulee Salensus Ollin puoliso!"
Ylimysten vetäistessä miekkansa kohottaen ne korkealle ilmaan, noudattaen vanhaa okarilaista tapaa jeddakin julkaistessa kihlauksensa, Dejah Thoris hypähti pystyyn ja kohottaen kättään huudahti, kehoittaen heitä laskemaan miekkansa.
"En voi tulla Salensus Ollin puolisoksi", hän esteli, "sillä jo ennestään olen vaimo ja äiti. Heliumin prinssi John Carter on vielä elossa. Tiedän, että asianlaita on niin, sillä kuulin Matai Shangin kertovan tyttärelleen Phaidorille nähneensä hänet Kaorin jeddakin Kulan Tithin hovissa. Jeddak ei ota puolisokseen toisen vaimoa, eikä Salensus Oll voi sillä tavoin loukata avioliiton pyhyyttä."
Salensus Oll loi Thuridiin synkän silmäyksen.
"Tämä yllätyskö sinulla oli minun varalleni?" hän karjui. "Vakuutit, ettei mitään sellaista estettä, joka ei olisi helposti voitettavissa, ole minun ja tämän naisen välillä, ja nyt saan kuulla, että sittenkin on olemassa juuri ainoa voittamaton este. Mitä ajattelet, mies? Mitä sinulla on sanomista?"
"Entä jos toimitan John Carterin käsiisi, Salensus Oll? Enkö silloin ole tehnyt enemmänkin kuin lupasin?" vastasi Thurid.
"Älä puhu hullutuksia!" kiljui jeddak vimmoissaan. "En ole lapsi, jotta voisit tuolla tavoin laskea pilaa."
"Puhun kuten ainakin mies, joka tietää mitä sanoo", selitti Thurid, "tietää kykenevänsä pitämään puheensa."
"Hanki sitten John Carter käsiini kymmenessä päivässä! Muuten saat itse osaksesi saman kuoleman, jonka määräisin hänelle, jos hän olisi vallassani", uhkasi jeddak otsa äkäisissä rypyissä.
"Sinun ei tarvitse odottaa kymmentä päivää, Salensus Oll", kerskasi Thurid. Kääntyen sitten äkkiä minuun päin ja osoittaen minua sormellaan hän jatkoi kiihkeästi: "Tuossa on John Carter, Heliumin prinssi!"
"Hullu!" ärjyi Salensus Oll. "Hullu! John Carter on valkoihoinen. Tuo mies on yhtä keltainen kuin minä itsekin. John Carter on parraton — Matai Shang on kuvaillut häntä minulle. Tämän vangin parta ja viikset ovat yhtä pitkät ja tuuheat kuin kenen okarilaisen tahansa. Nopeasti, sotilaat, vankiluoliin tuo musta mielipuoli, joka haluaa päästä hengestään laskettelemalla surkeata pilaa hallitsijallenne!"
"Seis!" huudahti Thurid ja juoksi luokseni. Ennenkuin aavistin mitä hän aikoi, hän oli tarttunut partaani ja repinyt pettävän tekeleen kasvoiltani ja päästäni, niin että sileä paahtunut ihoni ja lyhyeksi leikattu musta tukkani paljastuivat.
Salensus Ollin vastaanottosalissa nousi hornamainen meteli. Sotilaita riensi miekat paljaina minua kohti, peläten minun suunnittelevan jeddakien jeddakin murhaamista, ja toisia tungeksi takaapäin uteliaina pyrkien näkemään miestä, jonka nimi oli tuttu navalta toiselle.
Kun kävi selväksi, kuka olin, näin Dejah Thorisin hypähtävän seisomaan hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoillaan. Tungoksen läpi ja sotilaiden välitse hän raivasi tiensä, ennenkuin kukaan ennätti häntä pidättää. Vain hetkinen, ja hän oli edessäni kädet ojennettuina ja silmät rakkautta uhkuen.
"John Carter! John Carter!" hän hoki, kun kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja painoin hänet rintaani vasten. Silloin minulle äkkiä selvisi, minkä tähden hän oli vieronut minua puistossa tornin juurella.
Kuinka typerä olinkaan ollut! Olin odottanut, että hän tuntisi minut huolimatta Marentinan parturin ihmeteltävän hyvästä naamioimisesta. Hän ei ollut tuntenut minua, siinä kaikki. Ja kun hän näki muukalaisen tekevän hänelle rakkauden merkin, niin hän loukkaantui ja pahastui täydellä syyllä. Olinpa totisesti ollut hölmö.
"Ja juuri sinä", huudahti prinsessani, "puhuttelit minua tornista! Mistä olisin voinut tietää, että rakas virginialaiseni piili tuon kamalan parran ja keltaisen ihon takana?"
Hänen tapanaan oli ollut käyttää minusta hyväilynimeä "virginialaiseni", sillä hän tiesi, että pidin tämän kauniin nimen soinnusta, jonka hänen armaat huulensa tekivät vieläkin tuhat kertaa kauniimmaksi ja pyhemmäksi. Kun nyt, monien pitkien vuosien jälkeen kuulin sen taaskin, niin katseeni sumentui kyynelistä ja ääneni salpautui mielenliikutuksesta.
Vain hetkisen sain puristaa rakkaintani rintaani vasten, ennenkuin Salensus Oll oli vapisten raivosta ja mustasukkaisuudesta tyrkkinyt sotilaat tieltään ja päässyt luoksemme.
"Vangitkaa mies!" hän kiljui ja sadat armottomat kädet raastoivat meidät eroon.
Onneksi Okarin hovin ylimyksille John Carterilta oli riistetty aseet. Nyt sai heistä kymmenkunta tuntea, kuinka raskaita nyrkkini iskut olivat, ja olin jo päässyt puolitiehen valtaistuinta kohti, jolle Salensus Oll oli vienyt Dejah Thorisin, ennenkuin he saivat minut pidätetyksi.
Sitten sorruin taistellen puoltasataa sotilasta vastaan. Mutta ennenkuin he olivat kolhineet minut tajuttomaksi, kuulin Dejah Thorisin huulilta sanat, joiden tähden kärsimykseni tuntuivat keveiltä.
Seisoen kookkaan tyrannin vieressä, joka piti häntä tiukasti käsivarresta, hän osoitti sinne päin, missä minä yksin ottelin niin rusentavaa ylivoimaa vastaan.
"Luuletko sinä, Salensus Oll", hän puhkesi puhumaan, "että tuollaisen miehen vaimo voisi ikinä häväistä hänen muistoaan menemällä jonkun huonomman kuolevaisen kanssa avioliittoon, vaikka hän olisi tuhannesti kuollut? Onko millään taivaankappaleella toista sellaista miestä kuin John Carter, Heliumin prinssi? Onko toista sellaista miestä, joka rakkaudesta naiseen kykenisi taistellen kulkemaan edestakaisin sotaisen maailman äärestä toiseen, selviytyen hurjista pedoista ja villeistä sotalaumoista?
"— Minä, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, olen hänen. Hän taisteli minun tähteni ja voitti minut. Jos olet uljas mies, niin kunnioitat hänen uljuuttaan etkä surmaa häntä. Tee hänet orjaksi, jos tahdot, Salensus Oll, mutta säästä hänen henkensä! Mieluummin tahtoisin olla orjana hänen kaltaisensa kanssa kuin Okarin kuningattarena."
"Ei orja eikä kuningatar sanele määräyksiä Salensus Ollille", vastasi jeddakien jeddak. "John Carter kuolee luonnollisella tavalla Runsauden holvissa, ja hänen kuolinpäivänään tulee Dejah Thorisista kuningattareni."
En kuullut prinsessani vastausta, sillä juuri silloin sain päähäni iskun, joka huumasi minut tajuttomaksi, ja kun tulin jälleen tuntoihini, oli luonani vastaanottosalissa vain kourallinen vartiosotilaita. Kun aukaisin silmäni, niin he pistelivät minua miekkojensa kärjillä ja käskivät minua nousta.
Sitten he veivät minut pitkiä käytäviä myöten kaukana palatsin keskuksessa olevalle pihalle.
Pihan keskellä oli syvä kaivo ja sen reunalla vielä puoli tusinaa vartiosotilaita minua odottamassa. Yhdellä heistä oli kädessään pitkä nuora, jota hän alkoi meidän lähestyessämme selvitellä.
Kun olimme tulleet viidentoista metrin päähän näistä miehistä, tuntui sormessani äkkiä omituinen pistävä tunne.
Aluksi olin ymmällä enkä kyennyt selittämään sen syytä, mutta sitten muistui mieleeni eräs seikka, jonka olin jännittävissä seikkailuissa kokonaan unohtanut — Talun, Marentinan ruhtinaan lahjasormus.
Katsahdin heti edessämme olevaa ryhmää ja nostin samalla vasemman käden otsalleni, että sormusta etsivä henkilö näkisi sen. Samanaikaisesti kohotti myöskin eräs odottavista sotilaista vasemman käden muka pyyhkäistäkseen mustat hiukset otsaltaan, ja hänen sormessaan oli oman sormukseni kaksoiskappale.
Vaihdoimme nopeasti keskinäistä ymmärtämystä osoittavan silmäyksen. Senjälkeen käänsin katseeni sotilaasta enkä enää vilkaissutkaan häneen, etten herättäisi okarilaisissa epäluuloja.
Saavuttuamme kaivon reunalle näin, että se oli hyvin syvä. Ja pian oivalsin, että kohta saisin tarkemmin arvostella, kuinka syvälle pihan pinnan alle se ulottui, sillä nuoraa pitelevä mies kiersi sen pään vartaloni ympäri kiinnittäen sen niin, että se voitiin milloin hyvänsä irroittaa ylhäältä päin. Sitten tarttuivat kaikki sotilaat nuoraan, ja ensiksimainittu heistä tyrkkäsi minua, niin että suistuin ammottavaan kuiluun.
Nuora oli jätetty valloilleen, että voin hyvin pudota kaivon reunalta. Kun se oli ensi nytkähdyksen jälkeen pingoittunut, laskettiin minua ripeästi, mutta tasaisesti alaspäin. Juuri vähää ennen tyrkkäystä oli pari, kolme sotilasta ollut mukana kiinnittämässä nuoraa ympärilleni, jolloin heistä yksi oli lähentänyt suunsa aivan poskeni viereen ja silmänräpäystä ennen kuin minut sysättiin kamalaan aukkoon kuiskannut korvaani yhden ainoan sanan: "Rohkeutta!"
Olin mielikuvituksessani pitänyt kaivoa pohjattomana, mutta se ei ollutkaan kolmeakymmentä metriä syvempi. Mutta kun seinämät olivat kiiltävän sileät, niin se riitti yhtä hyvin, kuin jos syvyys olisi ollut kolmesataa metriä. En voinut toivoakaan selviytyväni sieltä ilman ulkoista apua.
Kokonaisen päivän sain olla pimeässä. Sitten valaistiin kummallinen koppini äkkiä huikaisevan kirkkaasti. Olin silloin luonnollisestikin nälissäni ja janoissani, sillä en ollut maistanut ruokaa enkä juomaa senjälkeen kuin vankilaan joutumiseni edellisenä päivänä. Hämmästyksekseni luolan seinämissä, joita olin luullut sileiksi, oli hyllyrivejä, ja hyllyillä oli herkullisia ruokia ja juomia, parasta mitä Okar kykeni tarjoamaan. Riemusta huudahtaen riensin ottamaan tervetullutta ravintoa, mutta ennenkuin ehdin siihen tarttua, sammui valo, ja vaikka sitten haparoin ympäri koppia, niin sormeni eivät tavanneet mitään muuta kuin kovan, sileän seinän, jollaiseksi olin sen huomannut ensi kerran sitä tutkiessani.
Nyt kävi nälkä ja jano heti tuskalliseksi. Aikaisemmin olin vain lievästi tuntenut ruoan ja juoman tarvetta, mutta nyt kärsin kipeästi niiden puutteesta, mikä kaikki aiheutui siitä, että olin nähnyt ravintoa niin kiusoittavan lähellä, melkein käden ulottuvissa. Uudelleen ympäröi minua äänetön pimeys. Hiljaisuuden keskeytti vain lyhyt pilkkanauru.
Taaskin kului yksi päivä eikä mikään katkaissut vankeuteni yksitoikkoisuutta eikä huojentanut nälän ja janon tuottamia tuskia. Vähitellen kipu laimeni, sillä kärsimys turrutti vatsahermoja. Sitten välähti kammio taaskin valoisaksi, ja edessäni oli sarja uusia, houkuttelevia ruokalajeja, kirkasta vettä ja virkistäviä viinejä isoissa pulloissa, joiden kylmälle pinnalle oli tiivistynyt vesihelmiä.
Hurjasti kuin nälkiintynyt villipeto syöksähdin toistamiseen kaappaamaan viekoittelevia ruokia. Mutta samoin kuin edellisellä kerralla tuli sammui ja minä kolahdin kovaa seinää vastaan.
Uudelleen kajahti sitten pilkkanauru.
Runsauden holvi!
Kuinka julma olikaan se ihminen ollut, joka oli keksinyt tämän pirullisen taitavan rääkkäystavan! Joka päivä uudistettiin sama temppu, kunnes olin mielipuolisuuden partaalla. Mutta samoin kuin olin tehnyt warhoonien vankiluolassa, hillitsin nytkin ajatukseni ja pakotin järkeni pysymään terveillä urilla.
Vain ponnistamalla tahtoani sain sortumaisillaan olevan sielunelämäni säilytetyksi tasapainossa. Ja se onnistui minulle siinä määrin, että kun koppini taaskin kerran muuttui valoisaksi, istuin rauhallisesti paikallani ja katselin välinpitämättömästi melkein käteni ulottuvilla olevia höyryäviä ja houkuttelevia ruokia. Sainkin olla iloinen, että tein niin, sillä siten tarjoutui minulle tilaisuus ratkaista näiden katoavien juhla-aterioiden arvoitus.
Kun en hievahtanutkaan tavoittamaan ruokaa, niin kiusaajani jättivät valon palamaan, toivoen etten lopulta jaksaisi pidättyä, vaan tuottaisin heille saman nautinnon kuin aikaisemminkin turhilla yrityksilläni. Istuessani tarkastellen ylellisiä hyllyjä, oivalsin pian, miten ilveily suoritettiin, ja se oli niin yksinkertaista, että ihmettelin, kuinka olin voinut siihen asti olla sitä huomaamatta. Vankilani seinät olivat kirkasta lasia — lasin takana olivat kiihoittavat ruoat.
Vasta melkein kokonaisen tunnin kuluttua valo sammui, mutta tällä kertaa ei pilkkanaurua kuulunut — ei ainakaan kiusanhenkeni huulilta. Mutta minä, maksaakseni heille samalla mitalla, päästin hiljaisen naurun, jota ei kukaan saattanut pitää sekapäisen hihityksenä.
Kului yhdeksän päivää. Olin hyvin heikkona nälästä ja janosta, mutta tuskia ei minulla enää ollut — ne olin sivuuttanut. Sitten tipahti ylhäältä pimeydestä pieni mytty vierelleni lattialle.
Hapuilin sitä välinpitämättömästi, arvellen, että se oli vain joku uusi vartioitteni juoni kärsimysteni lisäämiseksi.
Löysin sen vihdoin. Se oli vähäinen, paperipeitteinen kääry lujan, ohuen langan päässä. Kun avasin sen, putosi siitä lattialle muutamia kuutioita. Keräsin ne käsiini ja maistoin niitä. Ne olivat tiivistetyistä ravintoaineista tehtyjä tabletteja, jotka ovat varsin yleisiä koko Barsoomissa.
— Myrkkyä! — ajattelin.
No, mitäpä siitä? Miksi en lopettaisi kärsimyksiäni nyt heti mieluummin kuin elää kituuttaisin vielä joitakuita surkeita päiviä tässä pimeässä holvissa? Hitaasti vein yhden pikku kuution huulilleni.
"Hyvästi, Dejah Thoris!" huokaisin. "Olen elänyt sinun tähtesi ja taistellut puolestasi, ja nyt täyttyy toiseksi hartain toiveeni, saan kuolla sinun tähtesi." Otin kuution suuhuni ja söin sen.
Söin ne kaikki toisen toisensa jälkeen, eikä minusta ole koskaan mikään maistunut paremmalta kuin nämä vähäiset ravintomuruset, joissa varmasti luulin kuoleman idun piilevän, kenties kamalan, tuskallisen kuoleman.
Istuessani rauhallisesti koppini lattialla odotellen loppuani, osuivat sormeni sattumalta paperiin, johon käärittyinä kuutiot olivat olleet. Hypistelin sitä hiljaa käsissäni ajatuksieni harhaillessa menneisyydessä, sillä tahdoin ennen kuolemaani mielessäni uudelleen elää joitakuita pitkän ja onnellisen elämäni riemuisia hetkiä. Äkkiä tunsin kädessäni olevan pergamenttimaisen liuskan sileällä pinnalla omituisia kohoamia.
Aluksi en niistä kovin paljoa välittänyt — ihmettelin vain hieman, mistä ne saattoivat johtua. Mutta sitten tuntui minusta, että niillä oli määrätty muoto, ja pian huomasin, että ne kaikki olivat rivissä kuten kirjoitus.
Nyt tunnustelin niitä huolellisemmin. Kohoamia oli neljä selvästi erillistä ryhmää. Olivatko ne mahdollisesti neljä sanaa, joilla tahdottiin antaa minulle joku tieto?
Kuta enemmän sitä ajattelin, sitä kiihkeämmäksi kävin, kunnes sormeni hivelivät rajusti paperipalaa, tunnustellen sillä olevia pieniä, arvoituksellisia kohoamia ja syvennyksiä.
Mutta selvää en niistä saanut, ja vihdoin ymmärsin, että juuri hätäilemiseni esti minut ratkaisemasta niiden arvoitusta. Sitten kävin niihin käsiksi hitaammin. Yhä uudelleen tunnustelin etusormellani ensimmäistä ryhmää.
Marsilaista kirjoitusta on Maan asukkaan verrattain vaikea lukea — se on jonkunlainen pikakirjoituksen ja kuvakirjoituksen välimuoto, ja sen kieli on kokonaan toisenlaista kuin Marsin puhekieli. Barsoomissa on vain yksi puhekieli. Sitä puhuvat nykyisin kaikki rodut ja kansat samoin kuin Barsoomin ihmiskunnan alkuaikoinakin. Se on tiedon ja tieteellisten saavutusten lisääntyessä kehittynyt, mutta se on niin luonteva, että uusien ajatusten ilmoittamiseen ja uusien olojen ja keksintöjen kuvaamiseen tarvittavat uudet sanat muodostuvat itsestään — asiaa, jota varten uusi sana tarvitaan, ei voisi selvittää mikään muu sana kuin se, joka itsestään, kuin luonnonpakosta, syntyy sitä varten. Kuinka kaukana rodut ja kansat asunevatkin toisistaan, niiden puhekieli on sen vuoksi sama.
Mutta niin ei ole kirjoitetun kielen laita. Millään kansalla ei kirjoitettu kieli koskaan ole samanlainen kuin jollakin toisella, ja usein käytetään kaupungeissa kirjoitettua kieltä, joka eroaa suuresti saman kansan muilla alueilla käytetystä kielestä.
Jos paperipalalla olevat merkit niin ollen olivatkin sanoja, olin kuitenkin jonkun aikaa ymmällä kykenemättä niitä tulkitsemaan. Mutta vihdoin sain selvän ensimmäisestä.
Se oli: "Rohkeutta!" ja kirjoitettu marentinalaisilla kirjaimilla.
Rohkeutta!
Juuri sen sanan oli keltainen vartiosotilas kuiskannut korvaani seisoessani Runsauden holvin reunalla.
Tämän sanoman täytyi olla häneltä lähtöisin, ja hän oli ystävä, sen tiesin.
Herännein toivein ponnistin kaiken kykyni saadakseni sanoman loppuosan tulkituksi, ja vihdoin onnistuivat ponnistukseni — luin kaikki neljä sanaa:
"Rohkeutta! Kulje nuoraa myöten!"
"Kulje nuoraa myöten!"
Mitä se saattoi merkitä?
"Kulje nuoraa myöten!" Mitä nuoraa?
Äkkiä muistin nuoran, joka oli kiinni käärössä sen pudotessa vierelleni, ja vähän aikaa hapuiltuani se sattui käteeni. Se riippui ylhäältä, ja kun vedin sitä, niin tunsin, että se oli lujasti kiinni kenties aukon suulla.
Tutkiessani nuoraa huomasin, että vaikkakin se oli ohut, se voi varsin hyvin kestää useiden miesten painon. Sitten tein uuden löydön — nuoraan oli noin pääni korkeudelle sidottu toinen tiedonanto. Sen tulkitseminen kävi helpommin, kun olin kerran keksinyt, mitä kirjoitustapaa oli käytetty.
"Ota nuora mukaasi! Solmujen jälkeen varo vaaraa!"
Siinä koko tämän kirjelapun sisältö. Se oli ilmeisesti kyhätty kiireessä, kun kirjoittaja oli tullut ajatelleeksi sen tarpeellisuutta.
En vitkastellut enää saatuani selville toisen tiedonannon sanat, ja vaikkakaan en voinut aavistaa, mitä loppukehoitus: "Solmujen jälkeen varo vaaraa!" merkitsi, olin kuitenkin varma, että minulle oli auennut pakotie ja että mitä pikemmin käyttäisin sitä hyväkseni, sitä todennäköisemmin pääsisin vapauteen.
Ja eihän asemani missään tapauksessa voisi tulla kovinkaan paljoa pahemmaksi kuin se oli ollut Runsauden holvissa.
Mutta ennenkuin olin selviytynyt tästä kirotusta luolasta, sain kuitenkin nähdä, että asemani olisi saattanut käydä hyvinkin paljoa pahemmaksi, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä vielä pari minuuttia.
Sen verran aikaa minulta kului kiivetessäni noin viisitoista metriä koppini lattialta ylöspäin. Sitten kiintyi huomioni ylhäältä kuuluvaan meluun. Säikähdin nähdessäni, että aukon kansi nostettiin pois ja joukko keltaisia sotilaita kuvastui taivasta vasten.
Ponnistelinko kenties eteenpäin vain joutuakseni johonkin uuteen satimeen? Olivatko saamani sanomat sittenkin petosta? Mutta silloin, juuri kun toivoni ja rohkeuteni olivat painuneet aivan lamaan, näin kaksi seikkaa.
Toinen oli se, että aukon reunalta laskettiin minua kohti isoa, rimpuilevaa ja murisevaa aptia, ja toinen, että kaivon seinässä oli aukko, miehen vartaloa avarampi, ja että nuorani vei sinne.
Samalla hetkellä, jolloin kapusin edessäni olevaan pimeään onkaloon, laskeutui apti sivuitseni koettaen siepata minua valtaisilla käpälillään ja raivoissaan ärjyen ja ulvoen hirvittävästi.
Nyt oivalsin täydelleen, minkä kohtalon Salensus Oll oli minulle suunnitellut. Rääkättyään minua ensiksi nälässä, hän oli sitten käskenyt laskea vankilaani tämän hurjan pedon täydentämään pirullisen mielikuvituksensa keksintöä.
Sitten välähti mieleeni vielä yksi asia — olin elänyt yhdeksän päivää, ja kymmenen päivää oli määräaika, jonka jälkeen Salensus Oll voisi ottaa Dejah Thorisin kuningattarekseen. Aptin tehtävänä oli varmentaa kuolemani ennen kymmenettä päivää.
Melkeinpä nauroin ääneen ajatellessani, että Salensus Ollin varmuustoimenpide oli omiaan osaltaan tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, sillä kun huomattaisiin, että apti oli Runsauden holvissa yksin, niin ei voitaisi arvella muuta kuin että se oli ahminut minut tyyten, joten ei vähääkään epäiltäisi eikä ryhdyttäisi minua etsimään.
Käärin kokoon nuoran, jonka avulla olin päässyt tähän asti kummallisella matkallani, ja etsin sen toista päätä. Mutta kun menin sitä myöten eteenpäin, niin sitä jatkui yhä kauemmaksi. Tätä siis tarkoittivat sanat: "Kulje nuoraa myöten!"
Tunneli, jota pitkin hiivin, oli matala ja pimeä. Olin edennyt joitakuita satoja metrejä, kun tunsin sormissani solmun. "Solmun jälkeen varo vaaraa!"
Nyt liikuin äärimmäisen varovasti. Käännyttyäni hetkistä myöhemmin jyrkästä mutkasta jouduin aukolle, josta päästiin avaraan, kirkkaasti valaistuun huoneeseen.
Kulkemani tunneli oli kohonnut loivasti ylöspäin, ja siitä päättelin, että edessäni olevan huoneen täytyi olla joko palatsin pohjakerroksessa tai juuri sen alla. Huoneen vastaisella seinällä oli paljon omituisia koneita, ja keskellä lattiata oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui kaksi miestä keskustellen vakavasti keskenään. Toisen kasvot olivat minuun päin. Hän oli keltaihoinen, pieni, kuihtunut vanhus, jonka isoissa silmissä näkyi valkuainen ympäri koko silmäterän.
Hänen toverinsa oli mustaihoinen, eikä minun tarvinnut nähdä hänen kasvojaan tietääkseni, että hän oli Thurid, sillä jäämuurin pohjoispuolella ei ollut ainoatakaan muuta ensisyntyistä.
Saapuessani äänenkantaman päähän miehistä puhui Thurid parhaillaan.
"Solan", kuulin hänen sanovan, "vaaraa ei ole ollenkaan, ja palkkio on suuri. Itse tiedät vihaavasi Salensus Ollia, eikä sinusta mikään olisi mieluisempaa kuin tehdä tyhjäksi joku hänen lempisuunnitelmansa. Tällä hetkellä on hänen sydäntään lähinnä ajatus ottaa puolisokseen kaunis Heliumin prinsessa. Mutta myöskin minä halajan häntä ja sinun avullasi saan hänet omakseni.
"— Sinun ei tarvitse muuta kuin poistua tästä huoneesta hetkiseksi, kun annan sinulle merkin. Minä teen kaiken muun, ja minun mentyäni voit palata ja kääntää ison vivun takaisin paikalleen, joten kaikki on ennallaan. Yksi ainoa tunti riittää minulle, sitten olen turvassa tämän pirullisen voiman ulkopuolella, jota sinä hoidat täällä salakammiossa herrasi palatsin alla. Kas näin helposti!" Tämän sanottuaan musta dator nousi istumasta, meni huoneen poikki ja tarttui vankkaan, kiilloitettuun vipuun, joka pisti esiin vastaisesta seinästä.
"Älä! Älä!" hätäili pieni vanhus ja juoksi hurjasti kiljaisten hänen perässään. "Ei sitä! Ei sitä! Se on auringonsäteiden säiliön vipu, ja jos painaisit sen liian alhaalle, niin koko Kadabra tuhoutuisi kuumuudesta, ennenkuin minä ehtisin sen sijoittaa oikealle kohdalleen. Tule pois! Pois sieltä! Et tiedä, kuinka valtaisten voimien kanssa leikit. Tässä on etsimäsi vipu. Paina mieleesi valkoinen tunnusmerkki, joka on upotettu sen kiiltävän mustaan pintaan!"
Thurid meni lähemmäksi ja tarkasti vivun kädensijaa.
"Kas, magneetti!" hän huomautti. "Kyllä muistan. Asia on siis sovittu."
Vanhus empi. Sekava ilme, josta kuvastui ahneutta ja oveluutta, levisi hänen rumille kasvoilleen.
"Anna kaksi kertaa se summa!" hän tinki. "Sekin on mitättömän vähäinen maksu siitä palveluksesta, jota pyydät. Näetkös, panen henkeni vaaraan jo nytkin, kun olen päästänyt sinut tänne toimipaikkani kielletylle alueelle. Jos Salensus Oll saisi sen tietää, niin hän heitättäisi minut aptien luolaan, ennenkuin tämä päivä olisi lopussa."
"Hän ei sitä uskalla, ja sinä tiedät sen varsin hyvin", intti mustaihoinen vastaan. "Kadabran kansan elämä ja kuolema on siinä määrin sinun vallassasi, ettei Salensus Oll ikinä rohkene edes uhata sinua surmata. Ennenkuin hänen kätyrinsä ennättäisivät päästä sinuun käsiksi, voisit tarttua juuri tuohon vipuun, josta äsken minua varoitit, ja pyyhkäistä koko kaupungin olemattomiin."
"Ja itseni muiden mukana", lisäsi Solan vavahtaen.
"Mutta jos sinun olisi joka tapauksessa kuoltava, niin saisit kyllä rohkeutta sen tekemiseen", väitti Thurid.
"Niin", mumisi Solan, "olen usein miettinyt sitä. No hyvä, ensisyntyinen, onko punainen prinsessasi sen palkkion arvoinen, jota pyydän palveluksestani, vai menetkö yksin tietäen, että hän on Salensus Ollin syleilyssä huomisiltana?"
"Ota sitten mitä vaadit, keltanaama!" kivahti Thurid kiroten. "Puolet saat nyt ja loput sitten, kun olet täyttänyt sitoumuksesi."
Näin sanoen dator heitti pullean rahapussin pöydälle.
Solan aukaisi pussin ja laski sen sisällön vapisevin käsin. Hänen kammottavat silmänsä kiiluivat ahnaasti, ja hänen takkuinen partansa ja tukkansa värisivät hänen suupieliensä vavahdellessa. Kaikista hänen eleistään kävi ilmi, että Thurid oli tarkkanäköisesti oivaltanut hänen heikon kohtansa. Myöskin sormien liikkeet, jotka muistuttivat saaliiseen iskevän petolinnun kynsiä, todistivat saiturin itaruutta.
Todettuaan, että rahamäärä oli oikea, Solan työnsi rahat uudelleen pussiin ja nousi pöydästä.
"Oletko nyt", hän lausui, "aivan varma siitä, että tunnet määräpaikkaasi vievän tien? Sinun on liikuttava nopeasti ehtiäksesi luolalle ja sieltä voimapiirin ulkopuolelle yhden ainoan tunnin kuluessa, sillä enempää en uskalla sinulle varata."
"Anna minun toistaa se vielä kerran", vastasi Thurid, "että näet, muistanko kaikki kirjaimelleen."
"Anna kuulua!" kehoitti Solan.
"Tuosta ovesta", aloitti Thurid osoittaen huoneen toisessa päässä olevaa ovea, "menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen: siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun.
"— Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haarautumia. Onko se oikein?"
"Aivan oikein, dator", vastasi Solan. "Ja nyt mene matkaasi! Jo nytkin olet uhitellut kohtaloa viipymällä liian kauan täällä kielletyllä alueella!"
"Tänä iltana tai huomenna saat siis odottaa merkkiä", sanoi Thurid lopuksi lähtöä tehden.
"Tänä iltana tai huomenna", toisti Solan. Oven sulkeuduttua vieraan jäljestä vanhus jatkoi mumisemistaan palaten pöydän ääreen, kaataen rahapussin sisällön jälleen pöydälle ja kourien välkkyviä kolikoita. Hän latoi rahat pieniksi torneiksi ja laski ne yhä uudelleen, hyväillen aarrettaan ja supisten koko ajan hiljaisella, vapisevalla äänellä.
Äkkiä hänen sormensa lakkasivat hypistelemästä rahoja, silmät avautuivat levälleen tuijottaen oveen, josta Thurid oli poistunut. Nariseva ääni muuttui valittavaksi hyminäksi ja vihdoin vihaiseksi murahteluksi. Sitten vanhus nousi seisomaan ja puristi nyrkkiään ovea kohti. Hänen äänensä paisui, ja erotin sanat selvästi.
"Hupsu!" hän ärähti. "Luuletko, että Solan uhraa henkensä sinun onnesi hyväksi? Jos sinä pääsisit livahtamaan, niin Salensus Oll tietäisi, että se saattoi onnistua sinulle vain minun avullani. Sitten hän lähettäisi noutamaan minua. Ja mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä? Polttaa kaupunki ja itseni poroksi? Ei, sinä hupsu, on parempi keino — parempi keino, jonka avulla Solan pitää rahasi ja saa kostetuksi Salensus Ollille."
Hän nauraa hihitti pahanilkisesti.
"Hupsu-raukka! Käännä sinä vain tuo vankka vipu, niin että voit vapaasti lentää Okarin ilmassa, ja lähde sitten narrimaisen luottavana punaisen prinsessasi kanssa vapauteen ja — kuolemaan. Mikä estää Solania kiertämästä vipua entiselle kohdalleen, jossa se oli ennenkuin halpa kätesi kosketti sitä, heti kun olet pakomatkallasi poistunut tästä huoneesta? Ei mikään! Ja sitten vaatii Pohjolan Vartija sinut ja naisesi, ja kun Salensus Oll näkee kuolleet ruumiinne, niin hän ei aavistakaan, että Solanin käsi on ensinkään ollut mukana leikissä."
Sitten hänen äänensä taaskin hiljeni muminaksi, josta en saanut selvää, mutta olin kuullut siksi paljon, että arvasin vielä paljon lisää, ja kiitin lempeätä kaitselmusta, joka oli johdattanut minut tähän huoneeseen Dejah Thorisille ja minulle itselleni näin tärkeällä hetkellä.
Mutta kuinka pääsisin nyt vanhuksen ohitse? Nuora, jota lattialta tuskin voi erottaa, kulki suoraan huoneen poikki vastaisella seinällä olevalle ovelle.
En tietänyt mitään muuta tietä, ja minun oli noudatettava saamaani ohjetta: "Kulje nuoraa myöten!" Minun oli mentävä huoneen läpi, mutta minusta näytti mahdottomalta pujahtaa siitä huomaamatta, kun vanhus oli keskellä lattiata.
Olisin tietysti voinut karata hänen kimppuunsa ja paljain käsin mykistää hänet iäksi, mutta olin kuullut siksi paljon, että tiesin kuulemastani olevan minulle vastaisuudessa hyötyä, jos hän eläisi, kun taas siinä tapauksessa että surmaisin hänet ja hänen sijalleen määrättäisiin toinen mies, Thurid ei saapuisi Dejah Thorisin kanssa tänne, niinkuin hänen aikomuksensa ilmeisesti oli.
Seisoin varjossa tunnelin päässä ja vaivasin päätäni keksiäkseni jonkun mahdollisen suunnitelman, samalla kissan tavoin väijyen vanhuksen kaikkia liikkeitä. Vihdoin hän otti rahapussin, meni huoneen toiseen päähän, kävi polvilleen seinäviereen ja alkoi hypistellä laudoitusta.
Arvasin heti, että siellä oli hänen aarteittensa salainen säilytyspaikka, ja hänen kyyristellessään selkä minuun päin, astuin varpaillani huoneeseen ja koetin äärimmäisen varovasti hiipien päästä huoneen toiselle puolelle, ennenkuin hän olisi lopettanut puuhailunsa ja kääntyisi jälleen huoneen keskustaan päin.
Minun oli astuttava kaiken kaikkiaan tuskin kolmeakymmentä askelta, mutta kiihtyneestä mielikuvituksestani tuntui, että huoneen vastainen seinä oli kilometrien päässä. Vihdoin olin siellä. En hetkeksikään ollut siirtänyt katsettani vanhan saiturin niskasta muualle.
Hän ei kääntynyt, ennenkuin olin tarttunut sen oven käyttönappulaan, josta minun oli mentävä. Ja sitten hän kääntyi toisaalle, ja minä hiivin ovesta ja suljin sen hiljaa jälkeeni.
Pysähdyin hetkeksi ja painoin korvani oven lautoihin kuunnellen, epäilikö hän mitään. Mutta kun huoneesta ei kuulunut hälyttäviä askelia, pyörähdin ympäri ja lähdin astelemaan uudessa käytävässä pitkin nuoraa, jonka edetessäni aina kiersin kokoon ja vein mukaani.
Mutta vähän matkan päässä nuora päättyi viiden käytävän risteyksessä.
Mitä oli tehtävä? Mikä tie oli minun valittava? Olin ymmällä.
Tarkatessani nuoran päätä huolellisesti näin, että se oli tasaisesti leikattu jollakin teräaseella. Siitä seikasta ja varoitussanoista, että vaara väijyi solmujen takana, päättelin, että nuora oli katkaistu senjälkeen kun ystäväni oli sen laittanut minua opastamaan, sillä olin sivuuttanut vain yhden solmun, samalla kun niitä ilmeisesti oli nuorassa ollut kaksi tai useampia.
Nyt olin todellakin pahassa pulassa, sillä en tietänyt, mitä tietä minun olisi ollut lähdettävä, enkä aavistanut, milloin vaara olisi lähelläni. Mutta en voinut muuta kuin jatkaa matkaani jotakin käytävää pitkin, sillä eihän paikalleni jäämisestä olisi ollut mitään hyötyä.
Valitsin keskimäisen aukon ja astuin synkkään tunneliin rukous huulillani.
Käytävän lattia kohosi tuntuvasti ja vähän matkan päässä päättyi äkkiä vankkaan oveen.
En kuullut oven takaa mitään ja totuttuun ripeään tapaani työnsin sen auki astuakseni huoneeseen, joka oli täynnä keltaisia sotilaita.
Ensimmäiseltä mieheltä, joka minut näki, menivät silmät hämmästyksestä levälleen ja samalla tunsin sormessani pistävän tunteen, joka osoitti jonkun sormusystäväni olevan saapuvilla.
Kymmenen muuta sotilasta huomasi minut, ja he hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa tavoittamaan minua, sillä he kaikki kuuluivat palatsin vartiostoon ja tunsivat minut.
Ensimmäisenä pääsi luokseni sormukseni kaksoiskappaleen omistaja. Tultuaan lähelleni hän kuiskasi: "Antaudu minulle!" Sitten hän karjaisi äänekkäästi: "Olet vankini, valkonaama." Samalla hän heristi minulle molempia miekkojaan.
Ja niin antautui Heliumin prinssi John Carter sävyisästi yhdelle ainoalle vastustajalle. Nyt tunkeutuivat toiset ympärillemme, ja minulle sateli kysymyksiä. Mutta en virkkanut heille mitään, ja lopuksi vangitsijani ilmoitti vievänsä minut takaisin koppiini.
Eräs upseeri komensi joitakuita muita sotilaita häntä saattamaan, ja hetkisen kuluttua palasimme samaa tietä, jota olin juuri tullut. Ystäväni asteli rinnallani kysellen monenlaisia typerän yksinkertaisia seikkoja siitä maasta, josta olin kotoisin, kunnes hänen toverinsa eivät lopulta kiinnittäneet vähääkään huomiota häneen eivätkä hänen lörpöttelyynsä.
Puhuessaan hän vähitellen hiljensi ääntään, joten hän piankin voi keskustella matalaäänisesti kanssani kenenkään huomaamatta mitään. Hänen juonensa oli taitavasti suunniteltu ja todisti, että Talu ei ollut erehtynyt pitäessään häntä sopivana siihen vaaralliseen tehtävään, jota suorittamaan hänet oli lähetetty.
Otettuaan varmasti selville, etteivät muut vartiosotilaat kuunnelleet, hän kysyi minulta, miksi en ollut mennyt nuoraa pitkin. Kun kerroin hänelle, että nuora oli loppunut viiden käytävän risteyksessä, niin hän arveli, että jonkun oli täytynyt leikata se poikki tarvitessaan nuoranpätkää, sillä hän ei uskonut, että "typerät kadabralaiset olisivat ikinä arvanneet sen tarkoitusta."
Ennenkuin olimme saapuneet käytävien haaraantumiskohdalle, oli marentinalaisen ystäväni onnistunut jättäytyä minun kanssani pienen joukkueen jälkipäähän, ja kun risteys tuli näkyviimme, hän kuiskasi minulle:
"Lähde juoksemaan lähinnä oikealla olevaa pitkin. Se vie eteläisellä muurilla olevaan vartiotorniin. Minä ohjaan takaa-ajajat sen viereiseen käytävään." Samassa hän tyrkkäsi minut voimakkaasti tunnelin pimeään aukkoon ja kiljaisi muka kivusta ja apua huutaen heittäytyessään itse pitkälleen, ikäänkuin hän olisi kaatunut minulta saamastaan iskusta.
Takanani kajahtelevat vartiosotilaiden kiihkeät huudot kävivät äkkiä heikommiksi, kun Talun urkkija opasti heidät väärään tunneliin muka sinne paenneen vangin jäljestä.
Juostessani henkeni edestä Salensus Ollin palatsin alla kulkevassa holvikäytävässä olisin ollut todella omituisen näköinen, jos joku olisi ollut minua katsomassa, sillä vaikkakin kuolema väijyi minua joka askelella, niin kuitenkin väikkyi kasvoillani leveä hymy ajatellessani henkeni pelastajan, tuntemattoman marentinalaisen sankarin keinokkuutta.
Samanlaista ainesta ovat armaan Heliumini asukkaat, ja kun vain kohtaan jonkun heidän kaltaisensa, olkoonpa hänen rotunsa ja värinsä mikä tahansa, niin sydämeni kiintyy häneen kuten nyt uuteen ystävääni, joka oli pannut henkensä vaaraan pelastaakseen minut vain siitä syystä, että minulla oli samanlainen sormus kuin se, jonka hänen hallitsijansa oli pistänyt hänen sormeensa.
Käytävä, jota myöten juoksin, vei jokseenkin suoraan melkoisen matkan, päättyen kiertoportaiden juurelle. Riensin niitä pitkin ylöspäin ja olin pian tornin ensimmäisessä kerroksessa olevassa pyöreässä huoneessa.
Siellä oli toistakymmentä punaista orjaa puhdistamassa ja korjaamassa keltaisten sotilaiden aseita. Pitkin seiniä oli telineitä, joissa oli sadoittain suoria ja koukkupäisiä miekkoja, heittokeihäitä ja tikareja. Ilmeisesti olin saapunut asevarastoon. Vain kolme sotilasta oli vartioimassa työntekijöitä.
Yhdellä silmäyksellä olin selvillä asemasta. Täällä oli yllin kyllin aseita! Täällä oli jänteviä punaisia sotilaita niitä käyttelemään!
Ja nyt oli täällä myöskin Heliumin prinssi John Carter, joka tarvitsi sekä aseita että sotilaita!
Kun astuin huoneeseen, näkivät sekä vartijat että vangit minut yhtaikaa.
Aivan sen oven vierellä, jossa seisoin, oli telineellä suoria miekkoja, ja tarttuessani sieltä tempaamani säilän kahvaan osui katseeni kahteen rinnakkain työskentelevään vankiin.
Eräs vartijoista syöksähti minua kohti. "Kuka olet?" hän kiljui. "Mitä asiaa sinulla on tänne?"
"Olen tullut noutamaan Heliumin jeddakia Tartos Morsia ja hänen poikaansa Mors Kajakia", huudahdin osoittaen äskenmainittuja punaisia vankeja, jotka nyt olivat hypähtäneet seisoalleen silmät levällään hämmästyksestä tuntiessaan minut.
"Nouskaa, punaiset miehet! Jättäkäämme ennen kuolemaamme Okarin
tyrannin palatsiin itsestämme muisto, joka pysyy kautta aikojen
Kadabran historian lehdillä kohottaen Heliumin mainetta ja kunniaa!"
Olin näet pannut merkille, että kaikki täällä olevat vangit olivat
Tardos Morsin laivastoon kuuluneita miehiä.
Samassa oli ensimmäinen vartiosotilas kimpussani ja taistelu alkoi, mutta tuskin olivat säilämme sattuneet vastakkain, kun näin, että punaiset orjat olivat kahlehditut kiinni lattiaan.
Magneettivipu
Vartiosotilaat eivät välittäneet vähääkään vangeistaan, sillä punaiset miehet eivät päässeet yhtä askelta kauemmaksi jykevistä renkaista, joihin heidät oli kiinnitetty, vaikkakin he kaikki olivat tarttuneet aseeseen, jota kukin parhaillaan oli minun saapuessani käsitellyt, ja olivat valmiina liittymään minuun, jos vain voisivat.
Keltaiset sotilaat ahdistivat kaikki minua, mutta pian he saivat huomata, ettei heitä kolmisinkaan ollut suinkaan liikaa puolustamaan asevarastoa John Carteria vastaan. Jospa oma kelpo säiläni olisi ollut silloin kädessäni! Mutta näinkin ollen annoin kunnostani tyydyttävän näytteen keltaisten miesten oudolla aseella.
Aluksi minulla oli täysi työ torjuessani heidän tuhoisia koukkumiekkojaan. Mutta minuutin, parin kuluttua sain temmatuksi seinävierellä olevalta telineeltä toisen suoran miekan, jolla väistelin vastustajieni koukkuja eivätkä aseeni sitten enää olleet niin paljoa heikommat kuin heidän.
Kun kaikki kolme kävivät yhdessä kimppuuni, sain kiittää vain onnellista sattumaa siitä, etten sortunut hyvin nopeasti surman suuhun. Minun oli pakko peräytyä seinää vasten, ja sitten tähtäsi yksi keltaihoisista koukullaan tuhoisan otteen kupeeseeni. Mutta kun astahdin sivulle ja kohotin käteni, niin hänen aseensa vain hipaisi kylkeäni ja sattui takanani olevaan telineeseen, johon se sotkeutui.
Ennenkuin hän ennätti irroittaa säiläänsä, lävistin hänet. Sitten turvauduin samaan taktiikkaan, joka on tiukassa paikassa pelastanut minut satoja kertoja, hyökkäsin jäljellä olevien vastustajieni kimppuun ja pakotin heidät peräytymään jaellen iskuja ja pistoja satamalla ja antaen säiläni kieppua heidän miekkojensa ympäri, kunnes heidät valtasi kuolemanpelko.
Sitten alkoi heistä toinen huutaa apua, mutta se oli liian myöhäistä heidän pelastumisekseen.
Nyt voin käsitellä heitä mieleni mukaan ja ahdistin heitä puolelta ja toiselta, kunnes he olivat haluamassani kohdassa — kahlehdittujen orjien miekkojen ulottuvissa. Pian viruivat molemmat kuolleina lattialla. Mutta heidän huutonsa eivät olleet menneet aivan hukkaan, sillä nyt kuului vastaushuhuilua, juoksevien miesten askelten töminää, varustusten kalahtelua ja upseerien komennuksia.
"Ovi! Nopeasti, John Carter, telkeä ovi!" kiljaisi Tardos Mors.
Näimme vartiosotilaita jo kiitävän ovesta näkyvän pihan poikki.
Muutamissa sekunneissa he olisivat tornissa. Yhdellä harppauksella olin vankalla ovella ja paiskasin sen kumahtaen kiinni.
"Salpa!" kajahdutti Tardos Mors.
Koetin laskea jykevää tankoa paikoilleen, mutta ponnistelin turhaan.
"Nosta sitä vähän, niin että haka pääsee irti!" huusi eräs toinen punainen vanki.
Kuulin keltaisten sotilaiden juoksevan kiveyksellä aivan lähellä ovea. Kohotin salpaa ja työnsin sen kiinni samalla hetkellä, jolloin ensimmäinen vartiosotilas heittäytyi ulkopuolelta sen paksuja lankkuja vasten.
Ovi kesti — olin ennättänyt ajoissa, mutta en sekuntiakaan liian aikaisin.
Nyt riensin auttamaan vankeja. Ensin kysyin Tardos Morsilta, missä heidän kahleittensa avaimet olivat. "Ne ovat vartioston upseerin hallussa", vastasi Heliumin jeddak, "ja hän on oven ulkopuolella pyrkimässä sisään. Sinun on murrettava kahleet."
Useimmat vangit hakkasivat jo kahleitaan miekoilla. Keltaiset sotilaat paukuttivat ovea keihäillä ja kirveillä. Kävin käsiksi Tardos Morsin kahleihin. Painoin säiläni terän kerran toisensa jälkeen syvälle metalliin, mutta yhä kiukkuisemmin sateli myöskin iskuja oveen. Vihdoin katkesi rengas ja Tardos Mors oli seuraavalla hetkellä vapaa, vaikkakin kahletta laahautui vielä muutamien sentimetrien pituudelta hänen nilkastaan.
Ovesta sinkoutui sälö huoneeseen osoittaen, että vihollisemme olivat murtautumaisillaan kimppuumme.
Vankat lankut vavahtelivat ja notkuivat vimmastuneiden keltaihoisten raivoisista ponnistuksista.
Ovelle satavat iskut ja kahleitaan katkovien punaisten miesten hakkaaminen täytti huoneen huumaavalla melulla. Heti vapauduttuaan Tardos Mors ryhtyi auttamaan erästä toista punaista vankia, ja minä kiiruhdin vapauttamaan Mors Kajakia.
Meidän oli toimittava ripeästi, jos mielimme saada kaikki kahleet poikki, ennenkuin ovi antaisi perään. Jo pudota räiskähti yksi lankku sisälle, ja Mors Kajak syöksyi aukolle puolustamaan sitä, kunnes me saisimme muiden vankien kahleet rikotuiksi.
Seiniltä sieppaamillaan heittokeihäillä hän teki tuhoisaa jälkeä etumaisten okarilaisten riveissä, samalla kun me ponnistelimme elotonta metallia vastaan, joka erotti toverimme vapaudesta.
Vihdoin, kun vangeista kaikki muut paitsi yksi oli saatu irti, ovi kovasti rysähtäen murtui kiireesti kyhätyn muurinsärkijän sysäyksestä, ja keltaihoinen lauma tulvahti kimppuumme.
"Ylähuoneisiin!" kiljaisi vielä kahleissa oleva punainen mies.
"Ylähuoneisiin! Siellä voitte puolustaa tornia koko Kadabraa vastaan.
Älkää minun tähteni vitkastelko! En toivo mitään parempaa kuin kuolla
palvellessani Tardos Morsia ja Heliumin prinssiä."
Mutta mieluummin olisin pannut alttiiksi kaikkien hengen kuin jättänyt yhtäkään punaista miestä pulaan, eritoten tällaista leijonasydämistä sankaria, joka rukoili meitä lähtemään ja hylkäämään hänet.
"Katkaiskaa hänen kahleensa!" huusin kahdelle punaiselle. "Sillä aikaa me muut pidätämme vihollisia."
Meitä oli nyt kymmenen ottelemaan okarilaista vartiostoa vastaan, ja voinpa taata, ettei vanha vahtitorni, jonka jylhien muurien sisällä taistelimme, ole koskaan nähnyt tuimempaa taistelua.
Keltaisten sotilaiden ensimmäinen hyökkäysaalto murtui kymmenen heliumilaisen sotilasveteraanin säihkyviin säiliin. Tusina okarilaisia virui oviaukolla, mutta tämän kaamean esteen yli syöksyi huoneeseen parikymmentä uutta keltaista kajahduttaen kumean ja pelottavan sotahuutonsa.
Verisen vallituksen äärellä olimme kylki kyljessä heitä vastaanottamassa survoen miekoillamme, kun tila oli liian ahdas sivalluksien antamiseen, ja antaen piston, milloin vain vihollinen oli käsivartemme ulottuvissa. Ja okarilaisten hurjan huudon seasta kohosivat mainehikkaat sanat: "Heliumin puolesta! Heliumin puolesta!" Lukemattomien miespolvien aikana ne ovat kannustaneet urhoollisista urhoollisimpia niihin loistaviin tekoihin, joiden johdosta Heliumin sankarien maine on levinnyt ympäri koko Barsoomin.
Pian olivat viimeisenkin punaisen vangin kahleet poikki, ja kolmentoista miehen voimalla torjuimme Salensus Ollin sotilaiden uudistuneet hyökkäykset. Melkein jokaisesta meistä vuoti verta paristakymmenestä haavasta, mutta ainoatakaan ei ollut kaatunut.
Näimme vartiosotilaita rientävän pihalle sadoittain, ja alakäytävästä, jota myöten olin tullut asehuoneeseen, kuului metallivarustusten kalinaa ja miesten huutoja.
Hetkisen kuluttua olisimme kahden tulen välissä emmekä taistelukunnostamme huolimatta voisi toivoakaan pitävämme puoliamme niin rusentavaa ylivoimaa vastaan, kun pienen joukkomme olisi torjuttava vihollisia kahdelta puolen.
"Ylähuoneisiin!" komensi Tardos Mors, ja seuraavalla hetkellä kiiruhdimme ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Siinä ottelimme taaskin verisesti keltaisten miesten kanssa, jotka syöksyivät asehuoneeseen, kun me peräydyimme ovelta. Siellä kaatui meistä ensimmäinen, uljas toveri, jonka menetys oli meille ankara isku. Mutta vihdoin olivat kaikki muut paitsi minä vetäytyneet kiertoportaille. Minä jäin torjumaan okarilaisia, kunnes toiset olisivat turvassa ylhäällä.
Portaiden ahtaalla suulla voi kimppuuni hyökätä vain yksi mies kerrallaan, joten minun ei ollut kovinkaan vaikeata pidättää koko joukkoa sitä vähäistä aikaa, joka tarvittiin. Sitten aloin itsekin hitaasti vetäytyä kiertoportaita ylöspäin.
Vartiosotilaat ahdistivat minua tuimasti koko ajan noustessamme tornin huipulle vieviä pitkiä portaita. Kun yksi kaatui saatuaan iskun säilästäni, kiipesi heti toinen ruumiin yli hänen tilalleen. Jaellen siten surmaa melkein joka askelella pääsin vihdoin Kadabran tilavaan lasiseinäiseen vahtitorniin.
Siellä olivat toverini yhtenä miehenä valmiit käymään tilalleni, ja levähtääkseni hetkisen astuin syrjään heidän torjuessaan vihollisia.
Korkealta paikaltamme meillä oli penikulmia laaja näköala joka suuntaan. Etelässä päin ulottui rosoinen, jääpeittoinen aavikko valtavan muurin reunaan saakka. Idästä ja lännestä ja hämärästi myöskin pohjoisesta erotin okarilaisten muita kaupunkeja, ja etualalla, aivan Kadabran muurien kupeella, kohosi kaamean turvatornin synkkä huippu.
Sitten loin katseeni Kadabran kaduille, joilta alkoi äkkiä kuulua melua. Näin, että siellä raivosi taistelu ja että kaupungin muurien ulkopuolella marssi suuria sotilasosastoja läheistä porttia kohti.
Painauduin kiihkeästi tähystyspaikkani lasiseinää vasten, tuskin uskaltaen uskoa omia silmiäni. Mutta vihdoin oli minun mahdotonta epäillä ja päästäen riemuhuudon, joka kuului oudolta huoneen ovella taistelevien miesten sadatusten ja valitusten keskellä, kutsuin Tardos Morsia luokseni.
Hänen tultuaan vierelleni osoitin Kadabran katuja ja lähestyviä sotilasosastoja, joiden yläpuolella Heliumin värit liehuivat uljaasti napaseudun ilmassa.
Hetkistä myöhemmin oli jokainen vartiotornissa oleva punainen mies nähnyt tämän innostavan näyn, ja he kohottivat niin voimakkaan riemuisan, kiitollisen kiljunnan, ettei sellainen varmasti ole ennen koskaan vapisuttanut tämän ikivanhan tornin seiniä.
Mutta meidän oli yhä jatkettava taistelua, sillä vaikkakin sotajoukkomme oli saapunut Kadabraan, niin kaupunki ei suinkaan ollut vielä antautunut eikä palatsia vastaan oltu tehty edes ainoatakaan hyökkäystä. Vuorotellen puolustimme portaiden yläpäätä toisten riemuiten katsellessa, kuinka urheat maanmiehemme taistelivat alhaalla.
Nyt he hyökkäävät palatsin porttia vastaan! Jykevillä muurinmurtajilla he iskevät sen vankkoja lankkuja. Nyt heidän on pakko peräytyä muurin harjalta lähetetyn murhaavan keihässateen tieltä!
Uudelleen he syöksyvät porttia kohti, mutta syrjäkadulta hyökkää voimakas okarilaisosasto ja murskaa heidän eturivinsä. Heliumin miehet kaatuvat taistellessaan ylivoimaa vastaan.
Palatsin portti lennähtää auki, ja osasto jeddakin henkivartiostoa, Okarin armeijan parhaistosta valittuja miehiä, rientää tuhoamaan heliumilaisten murtuneita rivejä. Hetkisen näyttää tappio varmalta, mutta sitten kiintyy katseeni uljaaseen mieheen, joka ratsastaa valtavan kookkaalla thoatilla — ei punaisen kansan pienellä thoatilla, vaan sen jättiläiskokoisella, kuivuneiden merien pohjilla asustavalla serkulla.
Sotilas raivaa itselleen tien eturiveihin, ja Heliumin hajalleen joutuneet sotilaat järjestyvät uudelleen hänen takanaan. Kun hän kohottaa päätään sinkauttaakseen uhmaavan sanan palatsin muureilla oleville miehille, näen hänen kasvonsa, ja rintani paisuu ylpeydestä ja riemusta, kun punaiset sotilaat kiiruhtavat johtajansa rinnalle ja valtaavat takaisin juuri menettämänsä asemat. Kookkaalla thoatilla ratsastava mies on poikani, Heliumin Carthoris.
Hänen rinnallaan tappelee iso marsilainen sotakoira, eikä tarvinnut vilkaista toista kertaa tietääkseni, että se oli Woola — uskollinen Woolani, joka oli suorittanut vaikean tehtävänsä ja tuonut tänne apuvoimat juuri parhaaseen aikaan.
Parhaaseen aikaan?
Kukapa olisi vielä voinut sanoa, etteivät ne olleet joutuneet liian myöhään meitä pelastamaan! Mutta kostamaan ne varmasti ehtivät! Ja kuinka ankarasti tuo voittamaton armeija rankaisisikaan vihattuja okarilaisia! Huokasin ajatellessani, etten kenties olisi elossa sitä näkemässä.
Käännyin jälleen katsomaan. Punaiset joukot eivät olleet vielä päässeet palatsin ulkomuurille, mutta ne taistelivat rohkeasti Okarin parhaita sotilaita vastaan, jotka uljaasti puolustivat jokaista tuumaa tiestä.
Huomioni kiintyi uusiin, kaupungin muurin ulkopuolelle ilmestyneihin tulokkaihin — suureen ryhmään ratsastajia, jotka olivat verrattomasti kookkaampia kuin punaiset miehet. Ne olivat Heliumin isoja vihreitä liittolaisia, kaukaisen etelän kuivuneiden merenpohjien hurjia asukkaita.
Jylhän äänettömyyden vallitessa he kiitivät porttia kohti, eikä kauhua herättävien ratsujen pehmeistä kavioista kuulunut vähääkään kapsetta. He syöksyivät tuhoon tuomittuun kaupunkiin, ja kun he kaarsivat jeddakien jeddakin palatsin edustalla olevalle avaralle aukiolle, näin heidän etunenässään ratsastavan kookasvartaloisen johtajan — Tharkin jeddakin Tars Tarkasin.
Toiveeni niin ollen täyttyisi, sillä saisin vielä kerran nähdä vanhan ystäväni taistelevan. Ja myöskin minä taistelisin, vaikkakaan en olka olassa hänen kanssaan, saman asian puolesta täällä Okarin korkeassa tornissa.
Eivätkä vihollisemme näyttäneet herkeävän itsepintaisesti hyökkäämästä, sillä heitä tuli yhä, vaikka huoneeseemme tuova tie oli usein tukossa heidän kaatuneittensa ruumiista. Silloin tällöin he pysähtyivät siksi aikaa, että ehtivät raahata pois tielleen kasaantuneet ruumiit, ja sitten taas riensi uusia sotilaita ylöspäin maistamaan kuoleman pikarista.
Olin parhaillaan vuorostani puolustamassa turvapaikkamme ovea, kun Mors Kajakilta, joka oli tarkkaillut kadulla riehuvaa taistelua, äkkiä pääsi kiihkeä huudahdus. Hänen äänessään oli huolestunut sointu, minkä vuoksi kiiruhdin hänen luokseen heti, kun sain luovutetuksi paikkani toiselle. Hän osoitti lumi- ja jääaavikon ylitse eteläistä taivaanrantaa.
"Voi!" hän valitti. "Miksi pitää minun nähdä julman kohtalon pettävän heidät kykenemättä varoittamaan tai auttamaan heitä! Mutta nyt olisikin jo myöhäistä!" Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja oivalsin hänen levottomuutensa syyn. Valtava lentolaivue lähestyi Kadabraa jäämuurilta päin. Se saapui yhä lähemmäksi ja vauhti kävi yhä nopeammaksi.
"Kamala torni, jota keltaiset nimittävät Pohjolan Vartijaksi, vetää laivoja puoleensa", virkkoi Mors Kajak murheellisesti, "samoin kuin se veti Tardos Morsin suuren laivaston. Katsos tuonne! Siellä ovat kaikki aluksemme särkyneinä hylkyinä hirvittävän kaameana todistuksena kauhistuttavasta, tuhoavasta voimasta, jota ei mikään voi vastustaa."
Myöskin minä näin. Mutta näin muutakin, mitä Mors Kajak ei nähnyt. Sieluni silmiin kuvastui maanalainen kammio, jonka seinillä oli kummallisia koneita.
Kammion lattian keskellä oli pitkä pöytä, jonka ääressä istui pieni, mulkosilmäinen vanhus laskien rahojaan. Mutta kaikkein selvimmin näin seinään kiinnitetyn ison vivun, jonka kädensijan mustaan pintaan oli upotettu pieni magneetti.
Vilkaisin uudelleen nopeasti kiitävää laivastoa. Viidessä minuutissa tuo suuri ilma-armeija olisi arvottomaksi romuksi pirstoutuneena tornin juurella kaupungin muurin vierellä, ja keltaisia laumoja rientäisi portista harvojen, hylkyläjällä tyrmistyneinä kompuroivien henkiinjääneiden lentäjien kimppuun. Sitten saapuisivat aptit. Minua puistatti sitä ajatellessani, sillä koko kaamea näky väikkyi elävästi mielessäni.
Päätökseni ja toimintani ovat aina olleet ripeitä. Liikkeellepaneva vaikutin ja teon suorittaminen näyttävät olevan minussa samanaikaisia, sillä jos sielunelämässäni tapahtuu ikävä, muodollinen järkeily, niin sen kaiken täytyy käydä alitajunnassani, jota silloin en itse huomaa. Sielutieteen kannalta alitajunnalla ei ole järkeä, joten, jos sielunelämääni tutkittaisiin perinpohjin, tulos ei suinkaan olisi minua imarteleva. Olkoon sen laita kuinka hyvänsä, joka tapauksessa olen usein onnistunut sellaisessa tilanteessa, jossa ajattelija olisi jäänyt loppumattomasti punnitsemaan ja vertailemaan vastakkaisia järkisyitä.
Ja nyt oli nopea toiminta päättämäni teon menestymisen ensi ehto.
Puristin miekkaani lujemmin ja käskin kiertoportaiden aukolla olevan punaisen miehen väistyä syrjään.
"Tietä Heliumin prinssille!" kiljaisin, ja ennenkuin hämmästynyt keltainen sotilas, joka onnettomuudekseen sattui juuri sillä hetkellä olemaan etumaisena hyökkäysjonossa, ehätti tointua ällistyksestään, oli miekkani halkaissut hänen kallonsa, ja minä karkasin kuin raivostunut härkä hänen takanaan olevien miesten kimppuun.
"Tietä Heliumin prinssille!" huusin raivatessani itselleni uraa
Salensus Ollin typertyneiden henkivartijoiden keskitse.
Sivallellen iskuja oikealle ja vasemmalle tunkeuduin kiertoportaita myöten, jotka olivat ahdettuina täyteen sotilaita. Päästyäni lähelle alapäätä luulivat alempana olevat, että kokonainen armeija oli hyökkäämässä portaita alas, ja lähtivät pakoon.
Ensimmäisessä kerroksessa oleva asevarasto oli tyhjä sinne saapuessani, sillä siellä olleet okarilaiset olivat paenneet pihalle, joten kukaan ei nähnyt minun jatkavan matkaani edelleen kiertoportaita myöten alaspäin maanalaista käytävää kohti.
Sinne päästyäni juoksin minkä käpälistä pääsin viiden tunnelin risteykselle ja sieltä edelleen pitkin vanhan saiturin vartiopaikalle vievää käytävää.
Jätin syrjään kohteliaisuudet ja syöksähdin naputtamatta huoneeseen. Vanhus istui pöydän ääressä, mutta heti minut nähtyään hän hyppäsi pystyyn ja vetäisi miekkansa esiin.
Hädin tuskin vilkaistuani häneen harppasin isolle vivulle, mutta vaikka liikuinkin nopeasti, niin jäntevän sitkeä vanhus oli siellä ennen minua.
Minulla ei ole aavistusta, kuinka se kävi, ja mahdottomalta tuntuu, että yksikään Marsissa syntynyt olento voisi liikkua läheskään niin ripeästi kuin minä Maassa kehittyneine lihaksineni.
Hän karkasi minua vastaan rajusti kuin tiikeri, ja pian oivalsin, minkä tähden Solan oli valittu tämän tärkeän toimeni hoitajaksi.
En eläissäni ole tavannut niin erinomaista ja niin ihmeellisen nopealiikkeistä miekkailijaa kuin tämä vanha luusäkki oli. Hän oli samalla kertaa senkin seitsemässä paikassa, ja ennenkuin älysinkään, kuinka vaarallinen vastustajani oli, hän oli vähällä toimittaa minut tuonelaan.
On kummallista, kuinka ihmisen jouduttua odottamattaan uusiin oloihin hänessä herää ennen aavistamattomia kykyjä, joiden avulla hän voi niistä selviytyä.
Sinä päivänä sain Salensus Ollin palatsin maanalaisessa kammiossa oppia tietämään, mitä miekkailutaito merkitsee ja minkälaisia ennätyksiä kykenin siinä saavuttamaan, kun vastustajani oli sellainen taituri kuin Solan.
Jonkun aikaa hän näytti olevan voiton puolella, mutta piilevät kykyni, joiden on täytynyt koko ikäni olla minussa uinuvina, tulivat pian näkyviin, ja taistelin niin, etten ollut uneksinutkaan ihmisolennon voivan sillä tavoin miekkailla.
Se, että tämä loistava kaksintaistelu tapahtui himmeässä kellariholvissa ilman ainoatakaan asiantuntevaa näkijää, on minusta aina tuntunut melkein koko maailmaa kohdanneelta vahingolta — ainakin barsoomilaisten näkökannalta katsoen, sillä siellä sekä yksilöt että kansat ja rodut pitävät verileikkiä kaikkein tärkeimpänä asiana.
Minä koetin otellessamme päästä käsiksi vipuun, Solan estää minua siitä, ja vaikkakin olimme vajaan metrin päässä siitä, niin ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut lyhentää välimatkaa sentimetrilläkään eikä hän liioin pakottaa minua vähääkään takaisinpäin.
Tiesin, että jos minun oli mieli kääntää se ajoissa pelastaakseni lähenevän laivaston, minun oli se tehtävä lähimpinä sekunteina, ja senvuoksi turvauduin vanhaan syöksytaktiikkaani. Mutta Solan kesti kaiken syöksyni horjumattomana kuin muuri.
Olin itse asiassa ponnistellessani vähällä syöstä itseni hänen miekkansa kärkeen. Mutta oikeus oli minun puolellani ja luulen, että se tekee toiminnan varmemmaksi kuin muutoin, jos tietäisi taistelevansa väärän ja huonon asian puolesta.
Minulta ei ainakaan puuttunut luottamusta, ja kun uudelleen tein hyökkäyksen, tällä kertaa tähdäten pistoni Solan kupeeseen, olin varma, että hänen oli pakko kääntyä torjuakseen uudelta taholta uhkaavat iskuni. Ja hän kääntyikin, joten nyt miekkailimme kyllin haluamaani päämäärää kohti — iso vipu oli oikealla puolellani käteni ulottuvissa.
Rintani paljastaminen hetkiseksikään oli pikaisen kuoleman uhittelemista, mutta minulla ei ollut muuta keinoa kuin uskaltaa se. Sillä siten kenties saisin nopeasti kiitävän apulaivaston pelastetuksi. Ja niinpä minä huolimatta uhkaavasta miekan pistosta annoin säiläni kärjellä äkkiä piston vanhalle vivulle, niin että se heilahti pois paikaltaan.
Solan hämmästyi ja säikähti niin, ettei hän täydentänyt pistoaan. Sensijaan hän pyörähti vipua kohti päästäen äänekkään parkaisun — viimeisensä, sillä ennenkuin hänen ojennettu kätensä kosketti vipua, oli miekkani kärki lävistänyt hänen sydämensä.
Ratkaisu
Mutta Solanin viimeinen äänekäs huudahdus ei ollut tehoton, sillä hetkisen kuluttua syöksähti huoneeseen kymmenkunta vartiosotilasta. Tällä välin olin kuitenkin jo ennättänyt vääntää ja rikkoa ison vivun niin, ettei sillä voitu uudelleen ohjata voimakasta virtaa valtavaan tuhoisaan magneettitorniin.
Kun vartiosotilaat äkkiä saapuivat huoneeseen, oli minun pakko koettaa piiloutua ensimmäiseen tielleni osuvaan käytävään. Se ei harmikseni sattunut olemaan sama, jonka jo ennestään tunsin, vaan eräs toinen, edellisestä vasemmalle.
Viholliseni olivat varmaankin joko kuulleet tai arvanneet, minne päin olin lähtenyt, sillä ehdittyäni vain vähän matkaa kuului takaapäin perästäni tulevia ääniä. En ollenkaan halunnut pysähtyä taistelemaan näiden miesten kanssa, sillä tällä hetkellä saisin Kadabran kaupungissa otella yllin kyllin, ja toisaalla saattaisi taistelustani olla itselleni ja asialleni paljoa enemmän hyötyä kuin tarpeettomasta surmaamisesta syvällä palatsin alla.
Mutta takaa-ajajat olivat kintereilläni, ja kun en ensinkään tuntenut tietä, niin minulle pian selvisi, että he saavuttaisivat minut, jollen onnistuisi pujahtamaan johonkin piiloon, kunnes he olisivat menneet ohitseni. Senjälkeen voisin sitten joko palata samaa tietä takaisin torniin tai pääsisin mahdollisesti jollakin tavoin kaupungille.
Vipukammiosta alkaen käytävä oli kohonnut tuntuvasti, mutta se jatkui tasaisena ja valoisana mutkittelematta silmänkantamiin. Heti kun takaa-ajajani saapuisivat tälle suoralle kohdalle, näkisivät he minut selvästi ja minun olisi mahdotonta huomaamatta livahtaa käytävästä.
Jonkun matkan päässä oli käytävän kahden puolen useita ovia, ja kun ne olivat minusta kaikki samanlaisia, pujahdin sisään ensimmäisestä. Ovi avautui pieneen loistavasti kalustettuun kamariin, joka ilmeisesti oli jonkun viraston odotushuone tai palatsin vastaanottohuone.
Vastaisella seinällä oli raskaiden verhojen peittämä ovi, jonka takaa kuului puheen sorinaa. Menin heti lattian poikki, raotin verhoja ja tähystin avarampaan huoneeseen.
Siellä oli viitisenkymmentä upeasti puettua hoviylimystä käsittävä seurue, seisoen valtaistuimen edessä, jolla istui Salensus Oll. Jeddakien jeddak puhui parhaillaan.
"Määrähetki on käsissä", hän selitti juuri saapuessani, "ja vaikkakin Okarin viholliset ovat kaupungin porttien sisällä, niin mikään ei saa estää Salensus Ollin tahtoa täyttymästä. Suurista juhlamenoista on meidän pakko luopua, ettei ainoankaan miehen tarvitsisi poistua paikaltaan suojavarustuksilta, lukuun ottamatta niitä viittäkymmentä, joiden on vanhan tavan mukaan oltava todistamassa, kun Okarille nimitetään uusi kuningatar.
"— Koko toimitus suoritetaan lyhyessä tuokiossa, ja sitten palaamme taisteluun, nykyisen Heliumin prinsessan jäädessä kuningattaren torniin katselemaan entisten maanmiestensä tuhoa ja puolisonsa mahtia."
Sitten hän kääntyi erään hovimiehen puoleen ja lausui tälle hiljaa jonkun määräyksen.
Tämä riensi huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle, aukaisi sen selko selälleen ja huudahti: "Tietä Dejah Thorisille, Okarin tulevalle kuningattarelle!"
Samassa ilmestyi kaksi vartiosotilasta raahaten vastustelevaa morsianta alttarille. Dejah Thorisin kädet olivat yhä selän taakse sidottuina ilmeisesti itsemurhan estämiseksi.
Hänen pörröttynyt tukkansa ja läähättävä rintansa todistivat, että hän oli kahlehdittunakin ponnistellut keltaisten aikomaa toimitusta vastaan.
Nähdessään hänet Salensus Oll nousi seisomaan vetäisten miekkansa paljaaksi. Samoin kaikki viisikymmentä ylimystä nostivat miekkansa muodostaen kunniakaaren, jonka alitse ihanaa olento-parkaa raahattiin tuomiolle.
Julma hymy väreili huulillani ajatellessani, kuinka kolkko herääminen odotti Okarin hallitsijaa, ja hivelin verisen miekkani kahvaa syyhyisin sormin.
Katsellessani valtaistuinta kohti hitaasti etenevää kulkuetta, jossa oli vain kourallinen Dejah Thorisin ja molempien vartiosotilaiden jäljestä astelevia pappeja, näin ohimennen vilahdukselta mustan naaman tirkistävän morsiantaan odottavan Salensus Ollin valtaistuimen takaa, seinää peittävän verhon raosta.
Parhaillaan vartiosotilaat kiskoivat Heliumin prinsessaa Okarin tyrannin vierelle vieviä porrasaskelmia ylöspäin, ja katseeni ja ajatukseni olivat kiintyneet yksinomaan siihen. Yksi papeista aukaisi kirjan, kohotti kätensä ja alkoi laulavasti lukea juhlallisen toimituksen sanoja. Salensus Oll ojensi kätensä tarttuakseen morsiamen käteen.
Olin aikonut odottaa, kunnes tarjoutuisi sellainen tilaisuus, että minulla olisi jonkun verran menestyksen toiveita, sillä vaikkakin koko toimitus saataisiin suoritetuksi loppuun, niin avioliitto olisi sittenkin mitätön, koska minä olin elossa. Tärkeintä oli minusta Dejah Thorisin pelastaminen — tahdoin viedä hänet pois Salensus Ollin palatsista, jos se suinkin kävisi päinsä. Toisarvoinen seikka oli, tapahtuisiko se ennen tätä valevihkimistä vaiko sen jälkeen.
Mutta kun näin Salensus Ollin ojentavan kurjan kätensä rakkaan prinsessani kättä kohti, en jaksanut enää hillitä itseäni, ja ennenkuin Okarin ylimykset aavistivat mitään, olin ennättänyt heidän harvojen riviensä välitse korokkeelle Dejah Thorisin ja Salensus Ollin vierelle.
Miekkani lappeella iskin syrjään jeddakin häpäisevän käden. Sitten tartuin Dejah Thorisin vyötäisiin ja heilautin hänet taakseni sijoittuen itse selin korokkeen verhoja vasten valmiina uhmaamaan pohjolan tyrannia ja hänen ylimyssotilaitaan.
Jeddakien jeddak oli tavattoman iso, raaka ja häikäilemätön mies. Kun hän seisoi edessäni, paljoa kookkaampana kuin minä, musta parta ja viikset raivosta jäykkinä, niin voin hyvin ymmärtää, että vähemmän karaistunut sotilas olisi saattanut vapista hänet nähdessään.
Karjaisten hän karkasi miekka ojossa kimppuuni, mutta mahdotonta on minun tietää, oliko Salensus Oli hyvä vaiko huono miekkailija, sillä Dejah Thorisin ollessa selkäni takana en ollut enää inhimillinen olento, olin yli-ihminen, eikä yksikään mies kyennyt pitämään puoliaan minua vastaan.
Kuiskasin vain: "Heliumin prinsessan puolesta!" ja upotin miekkani Okarin turmeltuneen hallitsijan saastaiseen sydämeen. Ylimysten katsellessa kalpeina ja naamat pitkinä Salensus Oll kieri, kasvot vääntyneinä kammottavaan irvistykseen, vihkimäkorokkeensa portaiden juureen.
Hetkisen vallitsi häähuoneessa kuolon hiljaisuus. Sitten kaikki viisikymmentä ylimystä hyökkäsivät minua vastaan. Syntyi tuima taistelu, mutta minä olin paremmalla puolella seisoessani heidän yläpuolellaan korokkeella, ja taistelin kauniin rodun kauneimman naisen puolesta.
Ja takaani kajahti hopealta helkkyvän armaan äänen laulamana Heliumin sotalaulu, jota Heliumin kansan naiset laulavat, kun heidän miehensä marssivat voittoon.
Jo se yksin olisi riittänyt minut innostamaan voittoon, vaikkapa vastassani olisi ollut vieläkin peloittavampi ylivoima, ja uskon varmasti, että olisin silloin selviytynyt keltaisista sotilaista, vaikka Kadabran palatsin häähuone olisi ollut heitä täpö täynnä. Mutta odottamattani keskeytyi taistelu, kun sain apua.
Taistelu oli raivoisan tulinen. Salensus Ollin ylimykset ryntäsivät kerran toisensa jälkeen valtaistuimen edessä oleville portaille, mutta aina he suistuivat takaisin, sillä heitä vastassa oli oikea käsi, joka tuntui saaneen lisää taituruutta oltuaan tekemisissä Solan-mestarin kanssa.
Kuului takaani liikettä ja sotalaulun sävelet vaikenivat, mutta juuri silloin ahdisti pari okarilaista minua niin tuimasti, etten voinut kääntyä katsomaan sinne päin. Aikoiko Dejah Thoris sijoittua viereeni taistelemaan?
Sankarillisen taivaankappaleen sankaritytär! Olisi ollut hyvin hänen olemuksensa mukaista, jos hän olisi tarttunut miekkaan ja asettunut vierelleni, sillä vaikkakaan Marsin naisille ei opeteta sotaisia temppuja, niin heidän henkensä on kuitenkin sotainen, ja lukemattomia kertoja tiedän heidän olleen mukana verileikissä.
Mutta häntä ei kuulunut, ja iloissani siitä olinkin, sillä minun olisi ollut varottava kahta vertaa huolekkaammin suojatakseni häntäkin, ennenkuin olisin saanut hänet pakotetuksi takaisin turvalliseen paikkaan. Hän varmaankin mietti jotakin ovelaa juonta, arvelin, ja ottelin edelleen siinä varmassa uskossa, että jumalainen prinsessani oli selkäni takana.
Olin taistellut Okarin ylimyksiä vastaan ainakin puoli tuntia, eikä ainoakaan heistä ollut saanut jalansijaa korokkeella, jolla minä olin. Sitten kaikki hengissä olevat vastustajani järjestäytyivät äkkiä viimeistä, hurjaa, epätoivoista hyökkäystä varten. Mutta kun he juuri valmistautuivat karkaamaan kimppuuni, lennähti huoneen toisessa päässä oleva ovi auki ja siitä syöksähti sisään kiihtyneen ja hurjistuneen näköinen lähetti.
"Jeddakien jeddak!" hän huohotti. "Missä on jeddakien jeddak? Kaupunki on kukistunut, jäämuurin takaiset laumat ovat sen vallanneet. Ja juuri äsken sortui myöskin itse palatsin portti, ja etelän sotilaita tulvii palatsin pyhälle alueelle.
"— Missä on Salensus Oll? Vain hän saattaa uudelleen rohkaista horjuvia sotilaitamme. Vain hän voi nyt pelastaa Okarin tuholta. Missä on Salensus Oll?"
Ylimykset vetäytyivät kauemmaksi hallitsijansa ruumiin ympäriltä, ja yksi heistä osoitti hänen vääristyneitä kasvojaan.
Lähetti hoippui kauhistuneena taaksepäin ikäänkuin hän olisi saanut iskun vasten kasvojaan.
"Paetkaa sitten, Okarin ylimykset!" hän kiljaisi. "Mikään ei voi teitä pelastaa. Kuulkaa! He tulevat!"
Käytävästä kuului kumeita kiukkuisia huutoja, metallivarustusten kalahtelua ja miekkojen kalsketta.
Vilkaisemattakaan enää minuun, joka olin ollut tämän murheellisen kohtauksen näkijänä, ylimykset pyörsivät ympäri ja pakenivat huoneesta toisesta ovesta. Melkein samalla hetkellä ilmestyi joukko keltaisia sotilaita sille ovelle, josta lähetti oli tullut. He peräytyivät huonetta kohti jäykästi puolustautuen. Heitä ahdisti kourallinen punaisia sotilaita, jotka hitaasti, mutta varmasti pakottivat heitä takaisin päin.
Korkealta paikaltani näin ottelevien ylitse vanhan ystäväni Kantos
Kanin kasvot. Hän johti tätä pientä joukkuetta, joka oli tunkeutunut
Salensus Ollin palatsin sydämeen.
Heti oivalsin, että hyökkäämällä okarilaisten kimppuun selästä päin saattaisin heidät perin pohjin epäjärjestykseen, joten heidän vastarintansa olisi pian lopussa. Tämän ajatuksen vallassa hyppäsin alas korokkeelta, selittäen Dejah Thorisille aikomukseni parilla olan yli lausutulla sanalla kääntymättä häntä katsomaan.
Kun olin yhä hänen ja vihollisten välissä Kantos Kanin sotilaineen tunkeutuessa huoneeseen, ei Dejah Thorisia voinut mikään vaara uhata, vaikka hän jäikin yksin valtaistuimen luokse.
Tahdoin näyttää heliumilaisille itseni ja ilmoittaa heille, että heidän rakastettu prinsessansa oli myöskin täällä, sillä olin varma, että se tieto kannustaisi heitä vieläkin uljaampiin sankaritekoihin kuin mitä he olivat jo suorittaneet, vaikka heidän oli totisesti täytynyt tehdä suuria urotöitä raivatessaan tiensä pohjolan tyrannin melkein valloittamattomaan palatsiin.
Juostessani lattian poikki hyökätäkseni kadabralaisten niskaan, avautui vasemmalla puolellani pieni ovi, ja hämmästyksekseni näin thernien isän Matai Shangin ja hänen tyttärensä Phaidorin pilkistävän siitä sisään.
He vilkaisivat nopeasti huoneeseen. Hetkisen he tuijottivat kauhuissaan Salensus Ollin elottomaan ruumiiseen, veren punaamaan lattiaan, valtaistuimen edustalle kasoittain kaatuneihin ylimyksiin, minuun ja ovella taisteleviin sotilaihin.
He eivät aikoneetkaan astua sisään, silmäilivät vain ovella seisoen joka puolelle huonetta. Kun he sitten olivat tarkastaneet koko lattian, levisi Matai Shangin kasvoille hurja, raivoisa ilme ja Phaidorin huulilla väreili kylmä, ovela hymy.
Sitten he katosivat, mutta sitä ennen päästi nainen raikuvan pilkkanaurun minulle vasten kasvoja.
En silloin ymmärtänyt, mistä Matai Shangin raivo johtui ja mitä Phaidorin riemu merkitsi, mutta siitä olin varma, että ne kumpikin olivat minulle pahoja enteitä.
Hetkistä myöhemmin olin keltaisten sotilaiden kimpussa, ja kun Heliumin punaiset miehet näkivät minut vastustajiensa olkapäiden ylitse, kajahti käytävässä voimakas huuto, johon taistelun melu vähäksi aikaa hukkui.
"Heliumin prinssin puolesta!" he huusivat. "Heliumin prinssin puolesta!" Ja kuin nälkäiset leijonat saaliinsa kimppuun he hyökkäsivät pohjolan sotilaiden horjuvia rivejä vastaan.
Kahden tulen väliin joutuneet keltaiset sotilaat taistelivat epätoivoisen rohkeasti, kuten äärimmäisen toivottomaan asemaan joutuneet useinkin tekevät ja kuten minäkin olisin tehnyt, jos olisin ollut heidän sijassaan, koettaen viedä mukanani tuonelaan vihollisia niin paljon kuin suinkin voin.
Ottelu oli loistava, mutta tulos näytti etukäteen varmalta. Mutta äkkiä ilmestyi käytävän alapäästä punaisten miesten taakse suuri joukko keltaisia sotilaita tovereittensa avuksi.
Nyt olivat osat vaihtuneet, ja heliumilaiset vuorostaan joutuneet ahtaalle kahtaalta uhkaavien vihollisten väliseen puristukseen. Heidän oli kaikkien pakko kääntyä puolustautumaan rusentavan ylivoimaisia tulokkaita vastaan, joten valtaistuinhuoneessa olevat ökarilaisten tähteet jäivät minun osalleni.
Ja he pitivätkin minut lämpimänä. Jouduin niin tiukalle, että tuskin enää toivoin heistä selviytyväni. He pakottivat minut hitaasti peräytymään huoneeseen, ja kun kaikki olivat tulleet ovesta sisälle, niin eräs heistä sulki sen laskien salvan eteen, joten se varmasti katkaisi tien Kantos Kanin johtamilta punaisilta miehiltä.
Se oli taitava temppu, sillä siten jouduin minä yksin ottelemaan toistakymmentä vihollista vastaan huoneessa, johon kukaan ei päässyt minua auttamaan, eikä käytävässä oleville punaisille miehille jäänyt pakenemistietä, jos heidän uudet vastustajansa panisivat heidät liian lujille.
Mutta minun vastassani on ollut ylivoimaisempiakin vihollisia kuin tällä kertaa, ja Kantos Kanin tiesin ase kädessä raivanneen itselleen tien vaarallisemmistakin satimista kuin missä hän nyt oli. En niin ollen ollut vähääkään epätoivoinen ryhtyessäni silloin leikkiin.
Ajatukseni pyörivät yhäti Dejah Thorisin ympärillä, ja odotin kaivaten ottelun päättymistä ja hetkeä, jolloin saisin sulkea hänet syliini ja taaskin kuulla rakkautta uhkuvia sanoja, joita olin saanut niin monta vuotta kaivata.
Niin kauan kun taistelua huoneessa jatkui, ei minulla ollut kertaakaan tilaisuutta edes vaivihkaa vilkaista taakseni kaatuneen hallitsijan valtaistuimelle, jonka vierellä Dejah Thoris oli. Ihmettelin, minkä vuoksi hän ei enää kiihoittanut minua laulamalla Heliumin sotalaulua. Mutta enhän tarvinnutkaan muuta kuin tietää, että taistelin hänen puolestaan, pannakseni parhaani.
Verisen ottelun yksityiskohtainen kuvaileminen kävisi pitkäveteiseksi. Siirryimme ovelta huoneen poikki koko ajan taistellen valtaistuimen juurelle, ennenkuin viimeinen vastustajani vaipui lattialle säiläni lävistettyä hänen sydämensä.
Riemusta huudahtaen käännyin sitten ympäri painaakseni prinsessani avoimeen syliini, odottaen kaipaamaani suudelmaa kolminkertaiseksi palkkioksi niistä verisistä otteluista, jotka olin saanut kestää rientäessäni hänen tähtensä etelänavalta pohjoisnavalle.
Iloinen huudahdus kuoli huulilleni, käsivarteni retkahtivat hervottomina sivuilleni, ja kuten surmaniskun saanut hoipuin valtaistuimelle vieviä portaita ylöspäin.
Dejah Thoris oli kadonnut.
Palkinto
Kun minulle selvisi, että Dejah Thoris ei enää ollut valtaistuinsalissa, tulin vihdoinkin ajatelleeksi mustaa naamaa, jonka olin vilahdukselta nähnyt tirkistävän Salensus Ollin valtaistuimen takana olevien verhojen raosta samalla hetkellä, jolloin niin odottamatta saavuin huoneessa tapahtuvien kummallisten menojen näkijäksi.
Kuinka olinkaan voinut olla niin varomaton, vaikka olin nähnyt nuo ilkeät kasvot? Kuinka olinkaan voinut sallia nopeasti vaihtuvan tilanteen haihduttaa niin uhkaavan vaaran mielestäni? Mutta voi! Turha valittelu ei voisi poistaa kohdannutta onnettomuutta.
Vielä kerran oli Dejah Thoris joutunut tuon pääilkimyksen, ensisyntyisten datorin Thuridin, kynsiin. Taaskin oli koko vaivaloinen puuhani rauennut tyhjiin. Nyt ymmärsin syyn siihen raivoon, joka oli niin selvästi kuvastunut Matai Shangin kasvoilta, ja riemuun, joka oli väikkynyt Phaidorin piirteillä.
He olivat tietäneet tai arvanneet, kuinka asian laita oli, ja pyhien thernien hekkador, joka oli tullut tänne tekemään tyhjäksi Salensus Ollin suunnittelemat petolliset aikomukset — sillä ylipappi pyrki saamaan Dejah Thorisin itselleen — oivalsi, että Thurid oli napannut saaliin aivan hänen nenänsä edestä.
Phaidorin iloisuus taas johtui siitä, että hän tiesi, kuinka kipeästi tämä viimeinen karvas isku koskisi minuun, ja että hänen mustasukkainen vihansa Heliumin prinsessaa kohtaan oli tullut osittain tyydytetyksi.
Ensimmäinen ajatukseni oli tarkastaa valtaistuimen takana olevia verhoja, sillä niiden takaa olin Thuridin nähnyt. Yhdellä tempauksella repäisin kallisarvoisen kankaan kiinnikkeistään. Edessäni oli seinässä kapea ovi.
Minusta oli heti ilmeistä, että Thurid oli paennut juuri sitä tietä, ja jos olisinkin sitä epäillyt, niin epäilykseni olisivat haihtuneet, kun näin pienen jalokivikoristeen, joka oli muutamien askelien päässä ovelta käytävän lattialla.
Sieppasin helyn ja tarkastin sitä; siinä oli Heliumin prinsessan merkki. Painoin sen huulilleni ja lähdin kiitämään hurjasti kuin mielipuoli pitkin kiemurtelevaa käytävää, joka laskeutui loivasti palatsin alempia holveja kohti.
Lyhyen matkan juostuani jouduin siihen huoneeseen, jossa Solan oli aikaisemmin hallinnut. Hänen ruumiinsa virui vielä samassa paikassa kuin sieltä lähtiessäni, eikä näkynyt minkäänlaisia merkkejä siitä, että siellä olisi joku toinen käynyt senjälkeen. Mutta tiesin kahden henkilön, Thuridin, mustan datorin, ja Dejah Thorisin, menneen tätä kautta.
Hetkiseksi pysähdyin epävarmana aprikoimaan, mikä huoneeseen avautuvista lukuisista ovista veisi minut oikealle tielle. Koetin muistella niitä ohjeita, jotka Thurid oli kuulteni toistanut Solanille, ja hitaasti kuin sakeasta sumusta ensisyntyisen sanat vihdoin kohosivat muistiini.
"Menen käytävään, jota myöten sivuutan kolme oikealle lähtevää syrjähaaraa; sitten neljänteen oikealle haaraantuvaan käytävään ja kolmen käytävän risteykseen; siinä taaskin oikealle painautuen vasempaan seinään välttääkseni kuilun. Tämän käytävän päässä joudun kiertoportaille, joita myöten minun on mentävä alas eikä ylös. Siitä pitäen on vain yksi käytävä ilman haaraantumia."
Ja muistin myöskin, mitä ovea hän oli puhuessaan osoittanut.
Pian olin rientämässä tuntematonta tietä enkä ollut vähääkään varovainen, vaikka tiesinkin, että siellä saattoi olla suuria vaaroja väijymässä.
Paikoitellen oli käytävä sysipimeä, mutta enimmäkseen se oli kohtalaisen hyvin valaistu. Pimeintä oli sillä kohdalla, missä minun oli liikuttava aivan kiinni vasemmanpuolisessa seinässä välttääkseni kuilun, ja olin jo vähällä suistua jyrkänteen reunalta syvyyteen, ennenkuin älysin saapuneeni vaarallisen paikan läheisyyteen.
Oli jätetty vain kaita, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen reuna; sitä myöten salaisuuden tunteva henkilö pääsi kammottavan syvänteen ohitse, johon outo varmasti olisi suistunut heti ensi askelella. Mutta vihdoin olin ehein nahoin sen toisella puolella, ja senjälkeen oli käytävässä loppuun asti siksi valoisaa, että lattia näkyi selvästi. Juostuani vielä jonkun matkaa pääsin tunnelin päähän ja astuin päivänvaloon lumi- ja jääkentälle.
Kun olin puettu lasikattoisessa Kadabrassa vallitsevan lämmön mukaisesti, ei äkillinen siirtyminen napaseudun pakkaseen suinkaan tuntunut miellyttävältä. Mutta pahinta oli se, etten varmastikaan voisi kestää purevaa kylmyyttä, sillä olin melkein alaston, vaan paleltuisin, ennenkuin saavuttaisin Thuridin ja Dejah Thorisin.
Tuntui katkeralta, että luonto, jonka tähän asti oli lannistanut älykkään kansan taito ja kekseliäisyys, nyt katkaisi tällä tavoin tieni, ja hoippuessani takaisin lämpöiseen tunneliin olinkin niin lähellä toivottomuutta kuin milloinkaan olen ollut.
En tietystikään ollut luopunut takaa-ajon jatkamisaikeista, sillä tarpeen tullen olisin ollut valmis menemään eteenpäin, vaikkakin olisin sortunut ennen päämääräni saavuttamista. Mutta jos oli olemassa joku varmempi keino, niin kannatti hyvin viipyä joku aika sen selville saamiseksi. Silloin saapuisin taaskin Dejah Thorisin luokse sellaisessa kunnossa, että voisin taistella hänen puolestaan.
Heti käytävään palattuani kompastuin turkisvaipan liepeeseen, joka tuntui olevan kiinni lattiassa aivan seinävieressä. Hämärässä en erottanut, kuinka se oli kiinnitetty, mutta käsin tunnustelemalla sain selville, että se oli puserrettu suljetun oven ja kynnyksen väliin.
Työnsin oven auki. Olin pienen huoneen kynnyksellä. Huoneen seinissä oli rivittäin koukkuja, joista riippui keltaisten ihmisten täydellisiä ulkoilma-tamineita.
Kun huone sijaitsi palatsista tuovan tunnelin suulla, niin oli ilmeistä, että se oli vaatetushuone, jossa Kadabran ylimykset pukeutuivat poistuessaan kaupungista ja palattuaan riisuivat yltänsä, ja että Thurid, joka oli tietänyt sen olemassaolon, oli pysähtynyt siellä ottaakseen itselleen ja Dejah Thorisille sopivat puvut, ennenkuin uskaltautui arktisen ulkomaailman purevaan pakkaseen.
Kiireessään hän oli pudottanut useita vaatekappaleita lattialle, ja juoruava lieve, joka oli jäänyt osittain käytävään, oli opastanut minut tähän paikkaan, josta hän kaikkein viimeksi olisi suonut minun tietävän mitään.
Muutamissa sekunneissa oli ylläni asianmukainen orlukinnahkainen puku ja jalassani raskaat, turkisvuoriset saappaat, jotka ovat välttämätön osa tamineissa, jos mieli menestyksellisesti uhmata hyisen pohjolan nietoksia ja viiltävän kylmää viimaa.
Astuin uudelleen ulkoilmaan ja löysin Thuridin ja Dejah Thorisin tuoreet jäljet äsken sataneessa lumessa. Nyt vihdoinkin oli tehtäväni helppo, sillä vaikka tie olikin äärimmäisen vaivaloinen, niin enää eivät minua vaivanneet epäilyt siitä, mihin suuntaan minun oli mentävä, eikä vastuksinani ollut pimeys tai väijyvät vaarat.
Tie kulki lumenpeittämässä rotkossa matalalle kumpujonolle. Sen toisella puolella polku sukelsi toiseen rotkoon kohoten taaskin puolen kilometrin päässä solaan, joka vei kallioisen kukkulan reunaa myöten.
Askelten jäljistä nain, että Dejah Thoris oli koko ajan ponnistellut vastaan ja että mustaihoisen oli ollut pakko raahata häntä mukanaan. Paikoitellen näkyivät vain miehen jäljet, jotka olivat lähellä toisiaan ja painuneet syvälle paksuun lumeen, ja siitä arvasin, että silloin hänen oli pitänyt kantaa Dejah Thorisia. Mielikuvitukseni silmillä saatoin hyvin nähdä, kuinka tämä reutoili rajusti vastaan joka askelella.
Päästyäni kukkulasta ulkonevan korkean kielekkeen ympäri avautui eteeni näky, joka pani vereni kiertämään nopeammin ja sydämeni lyömään kiihkeämmin. Tämän ja seuraavan kukkulan välisessä pienessä rotkelmassa seisoi neljä ihmistä luolan suulla ja heidän vierellään oli huikaisevalla hangella lentokone, joka ilmeisesti oli juuri vedetty esiin piilopaikastaan.
Nämä neljä henkilöä olivat Dejah Thoris, Phaidor, Thurid ja Matai Shang. Molemmat miehet riitelivät keskenään — thernien isä uhkaili, kun taas mustaihoinen sinkautteli hänelle pilkallisia huomautuksia jatkaen samalla omia puuhiaan.
Hiivin varovasti heitä kohti päästäkseni huomaamatta mahdollisimman lähelle. Lopulta miesten välillä näytti syntyneen jonkunlainen sovinto, sillä he ryhtyivät Phaidorin avulla yhdessä kiskomaan vastustelevaa Dejah Thorisia aluksen kannelle.
Sidottuaan hänet kannelle laskeutuivat miehet jälleen maahan lopettamaan lähtövalmistuksiaan. Phaidor meni lentokoneen kannella olevaan pieneen hyttiin.
Kun olin jo noin neljänsadan metrin päässä heistä, näki Matai Shang minut. Hän tarttui Thuridin olkapäihin, pyöräytti hänet ympäri minuun päin ja osoitti minua. Olin nyt selvästi näkyvissä, sillä heti kun älysin tulleeni ilmi, luovuin kaikista piilottelemisyrityksistä ja lähdin hurjasti juoksemaan alusta kohti.
Miehet alkoivat kahta innokkaammin hääriä saadakseen kuntoon potkurin, joka oli heillä parhaillaan käsillä. Se oli ilmeisesti otettu irti jonkun korjauksen vuoksi, ja he sovittivat sitä paikoilleen.
He olivat saaneet työnsä valmiiksi, ennenkuin olin edes puolitiessä lentokoneelle, ja sitten he syöksähtivät nopeasti kannelle vieville portaille.
Thurid saapui portaille ensimmäisenä, kiipesi kannelle vikkelästi kuin apina ja painoi kannatussäiliöiden nappulaa. Alus kohosi ilmaan, mutta ei niin nopeasti kuin hyvässä kunnossa oleva lentokone.
Heidän noustessaan pois ulottuviltani olin vielä noin sadan metrin päässä.
Takanani, Kadabran kaupungin kupeella, oli suuri laivasto upeita lentokoneita — Heliumin ja Ptarthin laivat, jotka aikaisemmin samana päivänä olin pelastanut tuholta. Mutta ennenkuin olisin niiden luona, olisi Thurid ehtinyt paeta turvaan.
Juostessani näin Matai Shangin ponnistelevan ylöspäin rajusti heiluvia portaita myöten Thuridin katsellessa häntä pahanilkisen näköisenä laidan yli kumartuneena. Aluksen perästä laahautui köysi, ja se herätti minussa uudelleen toivon. Jos saisin tartutuksi siihen ennenkuin se olisi liian korkealla, niin kenties vielä voisin sitä myöten päästä kannelle.
Oli ilmeistä, että aluksessa oli joku paha vamma, sillä se kohosi vain perin hitaasti ja pysyi huolimatta siitä, että Thurid kahteen otteeseen puuhaili konevivun ääressä, liikkumattomana paikallaan, ajautuen vain verkkaisesti pohjoisesta' puhaltavan hiljaisen tuulen mukana.
Matai Shang oli nyt melkein laivan reunalla. Pitkä, petolinnun kynsiä muistuttava käsi ojentui tavoittamaan metallista ääritankoa.
Thurid kumartui alemmas vehkeilijätoveriaan kohti.
Äkkiä välähti mustaihoisen kohotetussa kädessä tikari. Se iski alaspäin thernien isän kalpeata naamaa kohti. Päästäen kimeän kauhunkiljahduksen pyhä hekkador tarttui raivoisasti häntä uhkaavaan käteen.
Olin saavuttamaisillani laahautuvan köyden. Alus kohosi edelleenkin hitaasti samalla ajautuen poispäin minusta. Sitten kompastuin jäätikölle ja iskin kaatuessani pitkälleni pääni kiveen vain käsivarren etäisyydellä nuorasta, jonka pää juuri silloin nousi ilmaan.
Menin tärähdyksestä tajuttomaksi.
Olin virunut tiedottomana jäätiköllä korkeintaan muutamia sekunteja mustan ilkimyksen kynsissä olevan rakkaimpani kulkeutuessa yhä kauemmaksi ulottuviltani, sillä kun aukaisin silmäni, jatkui Thuridin ja Matai Shangin välinen kamppailu ja alus leijaili vain noin sadan metrin päässä etelässä — mutta laahaavan köyden pää oli nyt lähes kymmenen metrin korkeudella ilmassa.
Surkean onneton sattuma, joka oli kaatanut minut, juuri kun olin saavuttamaisillani tavoittamani köyden, pani sisuni vimmaisesti kuohumaan, ja hurjasti kuin mielipuoli lähdin hangella kiitämään alusta kohti. Päästyäni nuoran vaappuvan pään kohdalle pinnistin lihakseni äärimmilleen.
Ponnistauduin voimakkaaseen, kissamaiseen hyppyyn saavuttaakseni häilyvän köyden — ainoan tien, jota myöten vielä voin päästä luotani poistuvan rakkaimpani luo.
Sormeni puristuivat köyden ympärille jalan verran sen pään yläpuolella. Mutta vaikka koetin kuinka tiukata otettani, tunsin nuoran sittenkin luistavan kädestäni. Koetin nostaa vapaata kättäni tarttuakseni sillä kiinni edellisen yläpuolelta, mutta asentoni muuttuessa käteni liukui entistä nopeammin köyden päätä kohti.
Tunsin, kuinka köysi lipui hitaasti, kiusoittavasti käsistäni. Hetkisen kuluttua olisivat kaikki ponnistukseni rauenneet tyhjiin — mutta sitten sattuivat sormeni köyden päässä olevaan solmuun ja liukuminen pysähtyi.
Kiitosrukous huulillani aloin kiivetä ylöspäin aluksen kantta kohti. En voinut nähdä Thuridia ja Matai Shangia, mutta kuulin tappelun ääniä ja siitä tiesin, että he yhä ottelivat — thern henkensä edestä ja mustaihoinen saadakseen laivan paremmin kohoamaan vapautettuaan sen edes yhden ihmisen painosta.
Jos Matai Shang sortuisi, ennenkuin minä pääsisin kannelle, niin minulla olisi totisesti heikot toiveet sinne pääsemisestä, sillä eihän mustan datorin tarvinnut muuta kuin leikata nuora ylhäältä poikki toimittaakseen minut iäksi pois tieltään. Alus näet oli ajautunut kuilun kohdalle, joten suistuisin ammottavaan syvyyteen ja murskautuisin muodottomaksi kasaksi, jos Thurid juuri nyt katkaisisi nuoran.
Vihdoin tarttui käteni laivan ääritankoon, mutta samalla hetkellä kajahti allani kamala parkaisu. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni ja alaspäin vilkaistessani näin kauhukseni kiljuvan ja kieppuvan olennon syöksyvän allani olevaan hirvittävään kuiluun.
Se oli Matai Shang, pyhä hekkador, thernien isä, joka oli joutunut viimeiselle tilinteolle.
Sitten vedin pääni kannen reunalle. Tikari kädessä Thurid karkasi minua kohti. Hän oli kajuutan etupään kohdalla, kun taas minä kiipesin kannelle läheltä perää. Mutta välimatkaa oli vain muutamia askelia. Minun oli mahdotonta nousta kannelle, ennenkuin raivoisa mustaihoinen olisi kimpussani.
Loppuni oli tulossa. Tiesin sen. Mutta jos olisinkin sitä epäillyt, niin Thuridin ilkeillä kasvoilla väikkyvä voitonriemuinen virnistys olisi haihduttanut kaikki epäilykseni. Thuridin takana näin Dejah Thorisini rimpuilevan kahleissaan silmät kauhusta levällään. Katkera kohtaloni tuntui kaksin kerroin karvaalta senjohdosta, että hänen oli pakko katsella kauheata kuolemaani.
Herkesin ponnistelemasta ääritangon ylitse. Sensijaan tartuin vasemmalla kädelläni lujasti siihen kiinni ja vetäisin tikarini esille.
Ainakin kuolisin kuten olin elänytkin — taistellen.
Kun Thurid tuli kajuutan oven kohdalle, sekaantui uusi henkilö murhenäytelmään, jota parhaillaan suoritettiin Matai Shangin vikaantuneen lentokoneen kannella.
Se oli Phaidor.
Kasvot punehtuneina, tukka hajallaan ja silmät kosteina äsken vuodatetuista kyynelistä — kuolevaisen heikkous, jonka yläpuolella tämä ylväs jumalatar oli aina ollut olevinaan — hän syöksähti kannelle eteeni.
Hänen kädessään oli pitkä, ohut tikari. Loin viimeisen silmäyksen armaaseen prinsessaani, hymyillen, kuten kuolemaa odottavan miehen sopii. Sitten käännyin katsomaan Phaidoria — odottaen iskua.
En koskaan ole nähnyt hänen kauniita kasvojaan kauniimpina kuin sillä hetkellä. Tuntui uskomattomalta, että niin viehättävän olennon ihanassa rinnassa saattoi sykkiä niin julma ja heltymätön sydän. Ja nyt oli hänen ihmeellisissä silmissään uusi ilme, jota en milloinkaan ennen ollut niissä huomannut <— niistä kuvastui harvinaista lempeyttä ja kärsimystä.
Thurid oli hänen vierellään ja syöksähti eteenpäin ennättääkseen ensimmäisenä kimppuuni. Sitten kävi kaikki niin nopeasti, että se oli ohitse, ennenkuin oikein tajusin, mitä oli tapahtunut.
Phaidorin hento käsi ojentui ja tarttui mustaihoisen tikaria pitelevän käden ranteeseen. Hänen oikea kätensä kohotti välkkyvää terää.
"Tässä on Matai Shangin puolesta!" huudahti hän ja upotti tikarinsa kahvaa myöten datorin rintaan. "Tässä Dejah Thorisia kohtaan aikomastasi pahasta!" Ja toistamiseen painui pureva teräs veriseen ihoon.
"Ja tässä ja tässä ja tässä", hän kirkui, "Heliumin prinssin John Carterin puolesta!" Jokaisella sanalla lävisti terävä tikari lurjuksen saastaisen sydämen. Halveksivasti hän sitten sysäsi ensisyntyisen ruumiin aluksen kannelta. Kaamean hiljaisuuden vallitessa Thurid suistui uhrinsa jäljestä.
Hämmästys oli lamauttanut minut siinä määrin, etten ollut yrittänytkään kiivetä kannelle näkemäni kammottavan näytelmän aikana. Nyt sain yhä lisää syytä kummasteluun, sillä minun pysytellessäni hievahtamatta paikoillani vähääkään koettamatta salata yllätystäni Phaidor ojensi minulle kätensä ja auttoi minut kannelle.
Hänen huulillaan oli väsynyt hymy — ei julma ja ylpeä jumalattaren hymy, jonka olin niillä aina ennen nähnyt. "Ihmetteletkö, John Carter", kysyi Phaidor, "minussa tapahtunutta kummallista muutosta? Sanon sinulle, mikä on sen aiheuttanut. Se on rakkaus — rakkaus sinua kohtaan." Kun rypistin kulmiani hänen sanojensa herättämän epämieluisan tunteen johdosta, kohotti hän tyynnyttävästi kättään.
"Odota!" hän jatkoi. "Se ei ole minun rakkauteni — se on prinsessasi, Dejah Thorisin, rakkaus. Se on opettanut minut käsittämään, mitä oikea rakkaus on, mitä sen pitäisi olla, ja kuinka kaukana minun itsekäs ja kateellinen intohimoni oli todellisesta rakkaudesta.
"— Nyt olen muuttunut. Nyt voisin rakastaa, kuten Dejah Thoris rakastaa. Ja siksi on ainoana onnenani tieto siitä, että sinä ja hän olette taaskin yhdessä, sillä vain hän voi tehdä sinut todella onnelliseksi.
"— Mutta minä olen onneton kaiken tekemäni pahan johdosta. Minulla on paljon syntejä sovitettavana, ja vaikkapa olisin kuolematon, olisi elämäni sittenkin liian lyhyt niiden korjaamiseen.
"— Mutta on toinenkin keino, ja joskin Phaidor, pyhien thernien pyhän hekkadorin tytär, on rikkonut, niin hän on tänään jo osittain korvannut rikkomuksensa, ja ettet epäilisi hänen katumuksensa vilpittömyyttä ja hänen vakuutustaan uudesta rakkaudesta, joka ulottuu Dejah Thorisiinkin, hän todistaa ne oikeiksi sillä ainoalla tavalla, mikä hänellä on tarjolla — pelastettuaan teidät toisianne varten Phaidor jättää sinut hänen syleilyynsä."
Näin sanottuaan hän pyörähti ympäri ja hyppäsi aluksen kannelta syvyyteen.
Kauhusta huudahtaen syöksähdin eteenpäin yrittäen pelastaa tämän ihmisen henkeä, jonka niin mielelläni olisin kahden viime vuoden aikana toivonut kuolleeksi. Mutta yritykseni oli turha. En ehtinyt ajoissa.
Kyyneleet silmissä käännyin toisaalle, etten näkisi allani olevaa kauheaa näkyä.
Hetkistä myöhemmin olin kirvoittanut Dejah Thorisin kahleet ja hänen käsivarsiensa kiertyessä kaulaani ja hurmaavien huuliensa painuessa suulleni unohdin palkkioni huumaamana näkemäni kauhut ja kestämäni kärsimykset.
Uusi hallitsija
Lentokone, jonka kannella Dejah Thoris ja minä jälleen yhdyimme kaksitoista vuotta kestäneen eroajan jälestä, osoittautui täydelleen kelvottomaksi. Sen kannatussäiliöt vuotivat pahasti; koneet eivät toimineet. Olimme avuttomina ilmassa, ja allamme oli napaseudun jäätikkö.
Alus oli ajautunut sen kuilun poikki, johon Matai Shangin, Thuridin ja Phaidorin ruumiit olivat hautautuneet, ja leijaili parhaillaan matalan kukkulan kohdalla. Aukaisin kannatussäiliöiden venttiilit ja annoin laivan verkkaisesti laskeutua maahan. Sitten Dejah Thoris ja minä astuimme aluksen kannelta alas ja lähdimme käsi kädessä taivaltamaan jääaavikon poikki takaisin Kadabran kaupunkiin.
Meillä oli paljon puhumista toisillemme ja astelimme hitaasti tunnelissa, jonka kautta olin rientänyt ajaessani heitä takaa.
Hän kertoi minulle viimeisestä kauhunhetkestä kuukausia takaperin, kun hänen koppinsa auringon temppelissä sulkeutui verkalleen välillämme. Hän kuvasi, kuinka Phaidor oli tikari koholla karannut hänen kimppuunsa ja kuinka Thuvia oli kirkaissut oivaltaessaan thernien jumalattaren häijyn aikomuksen.
Se huuto se oli kaikunut korvissani kaikkina niinä pitkinä, vaikeina kuukausina, jolloin kaameat epäilyt prinsessani kohtalosta olivat raadelleet sydäntäni. Sillä enhän tietänyt, että Thuvia oli saanut kierretyksi aseen Matai Shangin tyttären kädestä, ennenkuin se oli sattunut Dejah Thorisiin tai häneen.
Hän kuvaili myöskin jäytävän pitkää, ikuisuudelta tuntunutta vankeusaikaansa, Phaidorin katkeraa vihaa ja Thuvian hellää rakkautta. Hän kertoi, kuinka synkimmänkin epätoivon hetkinä molemmat punaiset naiset olivat yhdessä toivoneet ja uskoneet, että John Carter keksisi keinon vapauttaakseen heidät.
Saavuimme Solanin kammioon. Olin edennyt mitään varomatta, sillä olin varma siitä, että sekä kaupunki että palatsi olivat jo sillä hetkellä ystävieni vallassa.
Ja niinpä me tulla tuoksahdimmekin huoneeseen keskelle toistakymmentä Salensus Ollin hovin ylimystä. He olivat tätä kautta matkalla ulkomaailmaan samoja käytäviä myöten, joista me juuri saavuimme.
Meidät nähdessään he pysähtyivät, ja sitten levisi heidän johtajansa kasvoille vahingoniloinen hymy.
"Koko onnettomuutemme aiheuttaja!" hän karjaisi osoittaen minua. "Meillä on ainakin se nautinto, että olemme saaneet osittain kostetuksi, kun jätämme tänne Heliumin prinssin ja prinsessan elottomat ja silvotut ruumiit.
— "Kun he", hän jatkoi kohottaen peukaloaan palatsin yläosia kohti, "löytävät teidät, niin he tajuavat, että keltaisten miesten kosto tulee vihollisille kalliiksi. Valmistaudu kuolemaan, John Carter, mutta että viimeinen hetkesi olisi sitäkin karvaampi, niin tiedä, että kenties muutan mieltäni enkä annakaan prinsessasi osaksi vapauttavaa kuolemaa, kenties varaan hänet ylimysteni leikkikaluksi!"
Seisoin koneiden peittämän seinän vieressä Dejah Thorisin rinnalla. Sotilaiden lähestyessä meitä miekat paljaina hän katsahti minuun ihmeissään, sillä säiläni riippui yhä tupessaan kupeellani ja hymy väikkyi huulillani.
Myöskin keltaiset ylimykset ällistyivät, ja kun yhä seisoin hievahtamatta paikallani, he alkoivat empiä peläten jotakin juonta. Mutta heidän johtajansa yllytti heitä kimppuuni. Kun he olivat saapuneet melkein miekan ulottuville minusta, nostin käteni ja laskin sen vivun kiilloitetulle kädensijalle ja yhä hymyillen katsoin vihollisiani silmiin.
Kuin yksi mies he kaikki pysähtyivät äkkiä, luoden säikähtyneitä silmäyksiä minuun ja toisiinsa.
"Seis!" kiljaisi johtaja. "Et osaa uneksia mitä teet!"
"Olet oikeassa", vastasin. "John Carter ei uneksi. Hän tietää — tietää, että jos teistä yksikään astuu vielä askeleen Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kohti, niin hän ja minä kuolemme yhdessä. Mutta emme kuole yksin."
Ylimykset säpsähtivät, vetäytyivät takaisinpäin ja kuiskuttelivat hetkisen keskenään. Vihdoin heidän johtajansa puhutteli minua.
"Jatka matkaasi, John Carter! Me menemme omaa tietämme!"
"Vangit eivät mene omaa tietään", vastasin, "ja te olette vankeja,
Heliumin prinssin vankeja."
Ennenkuin he ennättivät vastata mitään avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja sisään syöksähti parikymmentä keltaista miestä. Aluksi ylimysten ilmeet kirkastuivat, mutta kun heidän katseensa sitten osui vasta saapuneen seurueen päällikköön, menivät heidän kasvonsa pitkiksi, sillä hän oli Talu, Marentinan kapinallinen ruhtinas, ja he tiesivät, ettei heillä hänen käsiinsä jouduttuaan ollut odotettavissa armoa, avusta puhumattakaan.
Yksi silmäys selvitti Talulle tilanteen.
"Kas sillä tavalla, John Carter!" huudahti hän. "Käännät heidän käyttämänsä valtaiset voimat heitä itseään vastaan. Oli Okarin onni, että olit täällä estämässä heidän pakonsa, sillä nämä ovat suurimmat lurjukset jäämuurin tällä puolen ja tuo" — hän viittasi seurueen johtajaan — "pyrki jeddakien jeddakiksi Salensus Oll-vainajan palatsiin. Ja sitten meillä olisi totisesti ollut vieläkin roistomaisempi hallitsija kuin surmaamasi vihattu tyranni."
Okarin ylimykset antautuivat nyt vangeiksi, sillä vastustamisella he eivät olisi saavuttaneet muuta kuin kuoleman. Talun sotilaiden saattamina jatkoimme sitten matkaamme Salensus Ollin entiseen avaraan vastaanottosaliin. Tänne oli kokoontunut sotilaita ahdinkoon asti.
Siellä oli Heliumin ja Ptarthin punaisia miehiä ja pohjolan keltaista kansaa kylki kyljessä ystäväni Xodarin johdolla ja minua ja prinsessaani etsimään saapuneiden mustaihoisten ensisyntyisten kanssa. Siellä oli eteläisten kuivuneiden merien pohjilta tulleita villejä vihreitä sotilaita ja kourallinen valkeaihoisia thernejä, jotka olivat luopuneet uskostaan ja vannoneet uskollisuudenvalan Xodarille.
Siellä oli Tardos Mors ja Mors Kajak sekä poikani Carthoris solakkana ja voimakkaana, upeissa sotatamineissaan. He kolme ympäröivät Dejah Thorisin meidän astuttuamme huoneeseen, ja vaikkakaan kuninkaalliset marsilaiset elintapojensa ja koulutuksensa johdosta eivät suinkaan ole herkkiä antautumaan rahvaanomaisten tunteenpurkausten valtaan, niin pelkäsin heidän tukehduttavan prinsessani syleilyllään.
Ja siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja Kantos Kan, vanhat ystäväni, ja mielipuolena ilosta hyppi rakas vanha Woolani minua vastaan ja nyki hihnojani osoittaen harrasta kiintymystään.
Meidän saapuessamme puhkesivat salissa olijat pitkiin, voimakkaihin riemuhuutoihin. Syntyi huumaava melu, kun Marsin kaikkien vyöhykkeiden sotilasveteraanit kohottivat säilänsä korkealle ilmaan ja kalisuttivat niitä vastakkain menestyksen ja voiton merkiksi. Mutta astellessani tungoksessa kunniaa tekevien ylimysten ja sotilaiden, jedien ja jeddakien välitse, oli sydämeni kuitenkin raskas, sillä joukosta puuttui kahdet kasvot, joiden näkemisestä olisin ollut valmis maksamaan paljon — Thuvan Dihniä ja Ptarthin Thuviaa ei ollut tilavassa salissa.
Kyselin heitä kaikkiin kansoihin kuuluvilta miehiltä, ja vihdoin eräs keltainen sotavanki kertoi, että muudan palatsin upseeri oli yllättänyt heidät heidän koettaessaan päästä Runsauden holviin, jossa minä silloin viruin vankina.
Minun ei tarvinnut kysyä tietääkseni, mikä heidät — rohkean jeddakin ja hänen uskollisen tyttärensä — johti sinne. Kertojani selitti, että he nyt viruivat jossakin palatsin lukuisista maanalaisista vankiluolista, jonne heidät oli heitetty odottamaan, kunnes pohjolan tyranni ratkaisisi heidän kohtalonsa.
Pian oli heitä etsimään lähetettyjä osastoja rientänyt jättiläiskokoisen vanhan palatsin kaikkiin osiin, ja onnen maljani oli täysi, kun näin heidän ilmestyvän saliin riemuitsevan kunniavartioston saattamina. Ensi töikseen Thuvia kiiti Dejah Thorisin luokse, enkä tarvinnut näiden kahden naisen keskinäisestä ystävyydestä parempaa todistusta kuin heidän sydämellinen syleilynsä oli.
Korkealla, tungoksen täyttämän salin seinustalla seisoi Okarin tyhjä valtaistuin.
Kaikista niistä kummallisista näyistä, joiden todistajana se oli ollut niistä ammoisista ajoista lähtien, jolloin ensimmäinen jeddakien jeddak oli sille istunut, ei mikään liene vetänyt vertoja sille, jota se nyt katseli. Ja miettiessäni kauan eristettynä olleen mustapartaisen, keltaihoisen ihmisrodun menneisyyttä ja tulevaisuutta, minusta tuntui sille nyt kangastavan hyödyllisempi elämä jäsenenä toisilleen ystävällisten kansojen suuressa perheessä, joka jo ulottui etelänavalta melkein sen alueen ovelle.
Kaksikolmatta vuotta sitten olin alastomana muukalaisena saapunut tähän outoon, rajuun maailmaan. Jokainen rotu ja jokainen kansa eli silloin lakkaamattomassa sodassa kaikkia muita kansoja ja kaikkia toisen värisiä ihmisiä vastaan.
Tänään oli omien taistelujeni ja taisteluissa saamieni uskollisten ystävien ponnistusten tuloksena tänne kokoontunut mustia ja valkeita, punaisia ja vihreitä ihmisiä, seisoen kylki kyljessä rauhassa ja hyvässä sovussa. Vielä ei kaikkia Barsoomin kansoja voitu pitää yhtenä, mutta pitkä askel oli astuttu sitä päämäärää kohti. Ja jos vain nyt saisin hurjan keltaisen rodun liitetyksi tähän kansojen liittoon, niin voisin tuntea täyttäneeni suuren elämäntyön ja maksaneeni Marsille ainakin osan siitä äärettömästä kiitollisuudenvelasta, johon olin joutunut, kun olin saanut siltä Dejah Thorisin.
Ja ajatuksissani näin sitä varten vain yhden keinon ja yhden ainoan miehen, joka voisi taata toiveitteni täyttymisen. Kuten tapani on, toimin silloin, kuten aina toimin — miettimättä ja neuvottelematta.
Jos ken ei hyväksy suunnitelmiani tai niiden toteuttamistapoja, niin
hänellä on aina miekka kupeellaan tehostaakseen sillä vastalausettaan.
Mutta nyt ei kuulunut ainoatakaan erimielistä ääntä, kun minä tartuin
Talun käsivarteen ja hypähdin Salensus Ollin entiselle valtaistuimelle.
"Barsoomin sotilaat!" huudahdin. "Kadabra on kukistunut ja sen mukana on sortunut myöskin pohjolan tyranni. Mutta Okar on säilytettävä koskemattomana. Punaisia kansoja hallitsevat punaiset jeddakit; muinaisten merien pohjien vihreät sotilaat tunnustavat vain vihreän miehen hallitsijakseen; etelänavan ensisyntyiset noudattavat mustaihoisen Xodarin säätämiä lakeja; eikä olisi keltaisen eikä myöskään punaisen rodun eduksi, jos Okarin valtaistuimelle nousisi punainen jeddak.
"— On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan jeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet, kohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan kapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!"
Vapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat voimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että punaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin saavuttaneet — sellainen oli näet tapa Barsoomissa — ja että heitä tästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.
Carthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun tunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti melutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran palatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.
Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä — Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.
Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"
Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen nuoruuden maailmassa?
Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin määräyksestä.
"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti kuin omien alueittensa kohdalla.
"— Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."
Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi ollut Heliumin prinssi.
Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä. Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.
Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja seinäverhoja.
Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.
Vihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden kuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta juopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä. Naiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa, saatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan, jota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet tällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme osaksemme raikuvia suosionosoituksia.
Kun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini katolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän puutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista, rauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui luokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin — "jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava", kuten kutsun loppusanat kuuluivat.
Vaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla esillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan kuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista vuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan vitkastellut.
Lentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille, vilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla kaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää kohti.
Vähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti minua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni sen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun Korus-järven rannoilta.
Olisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran oikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta kaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli koitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa he olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan taikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että minua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors Kajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?
En voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu kutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua valtaistuimelleen?
Astuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta ihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan Tith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet hänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak — kuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?
Siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar; siellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa vielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin tuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors Kajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja täydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.
Olipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että sellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän historian aikana.
Tullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat ääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos Mors puhumaan.
"John Carter", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, "astu Totuuden jalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun oikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!"
Katse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun sitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki sitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa, en kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta — he olivat kaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään velvollisuutensa.
Eräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää luetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja jotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren pohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi kaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien ja ensisyntyisten valta-alueella.
Barsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen ansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua vähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat luettiin nyt tuomareilleni — jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin — aina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos Mors taaskin puhumaan.
"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit", hän huudahti, "olette kuulleet kaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään — sekä hyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?"
Silloin nousi Tars Tarkas hitaasti pystyyn, ojentaen suoraksi valtaisen kookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana näkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen — hän, Tars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja jota rakastin kuin veljeä.
Olisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa, että vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän kaikkien kimppuun.
"Tuomarit", lausui Tars Tarkas. "Vain yksi päätös on mahdollinen. Älköön John Carter enää olko Heliumin prinssi" — hän pysähtyi — "vaan olkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!"
Kun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten miekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti hyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen sellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti jyrisevistä huudoista.
Vasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä tavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät onnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten ylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut suinkaan pilaa.
Pitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin suurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja olkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara temppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle raikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten kantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.
He veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja siellä
Tardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.
"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!" sanoi hän.
Kaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen huulilleen.