The Project Gutenberg eBook of Antonio Bröijer: Historiallis-romantillinen kertomus vuodelta 1599, by Johan Wilhelm Ronimus

1. Merellä.
2. Linnassa.
3. Mestari Filip Bilangh.
4. Luostarin puutarhassa.
5. Taisteluja.
6. Kaupungin valloitus.
7. Pelastus.
8. Murroksella.
9. Tuomio.
10. Loppu.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuudennentoista vuosisadan jälkimmäiseen puoliskoon Euroopassa on katolinen reaktsiooni painanut omituisen leiman. Bartolomaeus'en yön, Maria Stuartin, Elisabetin ja voittamattoman Armadan aikakautta kuvaavat eri puolueitten ja ruhtinassukujen veriset ja leppymättömät taistelut. Eroavaiset periaatteet olivat taistelun vaikuttimena, ja uskonnolliset kysymykset muodostivat ne paadet, mitkä saattoivat ajan virran veriruskeana kiehumaan. Katolilaisuuden johtajana esiintyi Habsburgin suku mahtavana ja maailmanvaltijaana, se taisteli absolutismin puolesta sekä maallisella että henkisellä alalla ja tahtoi tukehduttaa ja tehdä mitättömäksi sen vapauden, jonka reformatsiooni oli herättänyt eloon. Uskollisia liittolaisia ja asemiehiä sai katolinen reaktsiooni jesuitoista; tämä munkkikunta oli vähästä alusta uskomattoman nopeasti kasvanut vallaksi, mikä sekaantui kaikkiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Heidän vaikutustansa huomataan kaikissa ajan tärkeimmissä valtioasioissa ja historiallisissa tapahtumissa; Kiinasta Edinburgiin ja Tukholmasta Etelä-Amerikan heinäaroille ulottui heidän valtansa. Diplomatiaa, tiedettä, opettajatointa, kauppaa ja saarnavirkaa käyttivät he välikappaleina edistääksensä katolisen kirkon harrastuksia. Kaikki, mitä kirkko oli kadottanut, oli takaisin voitettava, ja ihmishenki oli kahlehdittava Roomaan ja sen opin käsitteisiin.

Myöskin Pohjoismaihin ulottuivat näiden yhteiskunnallisten myrskyjen mainingit. Ruotsi oli vasta Kustaa Vaasan aikana astunut ulos keskiajasta ja liittynyt protestanttisiin valtioihin. Juhana III:nen ja hänen katolisen poikansa Sigismundin aikana täytyi Ruotsin kansan taistella katolista reaktsioonia vastaan. Sigismund ja hänen setänsä Kaarle herttua edustavat eri suuntia Pohjolassa. Heidän välinen taistelunsa ei ollut vaan persoonallista kiistaa eikä vaan taistelua Ruotsin kruunusta, se oli samalla taistelua, jossa tuimasti yhtyi kaksi vastakkaista maailman katsantotapaa, kaksi eri uskontoa. Herttuan ripeä toimintatapa, hänen välinpitämättömyytensä keinojen suhteen, hänen ankaruutensa ja järkähtämättömyytensä hankkivat hänelle kohta voittopuolen, kun sitävastoin Sigismundin horjuvaisuus ja kykenemättömyys suojelemaan puoluelaisiaan suuresti vahingoittivat hänen asiaansa. Vuosi 1598, jolloin Filip II veti viimeisen hengähdyksensä synkässä Escorialissa, oli Pohjolassakin onneton reaktsioonille, sillä Stångebron taistelu yhä vaan vahvisti Kaarlon valtaa. Klaus Fleming, kuninkaan oikea käsi ja vahvin tuki Suomessa, oli vuotta ennen kuollut, ja Sigismundin valta näytti olevan lopussa. Hän oli kyllä luvannut palata vielä suuremmalla sotajoukolla, mutta hän kuhnusteli varustuksissaan. Sill'aikaa painoi ihmisten mieliä huoli ja levottomuus, ja jännityksellä odotettiin tulevia tapahtumia.

Elokuu vuonna 1599 oli hyvin myrskyinen. Näytti siltä kuin ihmisten taistelut olisivat kuvastuneet luonnossakin. Kuumaa ja helteistä heinäkuuta seurasi elokuu ukkoisilmoineen, myrskyineen ja kylmine säineen. Luonnonvoimain raivo puhdisti ilman, ja raittiit pohjoiset tuulet poistivat helteen. Syyskuussa jatkui myrskysäitä, Suomenlahden rantoja peittivät laivojen pirstaleet ja kauppiasten tavarat lisäsivät meren rikkauksia.

Eräänä päivänä syyskuun keskipalkoilla v. 1599 kiiti sirotekoinen jahti levitetyin purjein pitkin Suomenlahtea pohjoiseen päin. Ylt'ympäri näkyi vaan taivasta ja vettä, vaan keulan etupuolella häämöittivät Suursaaren porfyyrikalliot ja kimaltelivat auringon säteissä. Jahdin hienot piirteet, sen lumivalkeat purjeet, sen taklaus ja kaksi pientä tykkiä, kaikki nämä seikat ilmaisivat, ettei se ollut mikään tavallinen kauppalaiva eikä niitäkään aluksia, joilla talonpojat kuljettivat tavaroitaan Tukholmaan tai harjoittivat luvatonta Räävelin kauppaa. Kaikesta päättäen oli jahti erinomainen purjehtija ja kulki nytkin hyvää vauhtia. Päivä oli ollut kirkas ja lämmin, myötäinen lounastuuli puhalsi vielä, vaikka se vähitellen alkoi laimentua, kuten useasti tapahtuu illan suussa.

Eipä ollutkaan enää kuin pari tuntia päivän laskuun, sen voi huomata auringon asemasta taivaalla ja muistakin merkeistä, Samalla alkoi se valoisa ja miellyttävä kuva, minkä meri ja taivas yhdessä muodostivat, saada synkemmän värityksen. Pilvenhattaroita keräytyi taivaalle, meri musteni ja sen pinnalle alkoi ilmestyä synkkiä kenttiä, täynnä teräviä katkonaisia aaltoja ja kareita. Nämä kentät muuttivat paikkaa ja näytti siltä, kuin tuuli olisi niitä lennätellyt pitkin selkää. Tuuli muuttui vähitellen katkonaiseksi ja lakkasi viimein kokonaan. Kalalokit koettivat tuskallisesti saavuttaa Suursaaren rantoja ja kirkuivat kimakasti. Vaikkei tuulta enää ollut, hyökyivät mainingit raskaasti, keltaisia, sameita pilviä kokoutui taivaanrannalle ja silloin tällöin kuului kumeata jyrinää etäältä.

Levottomuudella tarkasteli näitä enteitä laivaväki, johon paitsi kapteenia kuului neljä miestä ja yksi matkustaja, Aluksen kapteeni oli vanhanläntä, mutta vielä roteva ja reipas mies. Hänen leveät hartiansa, verevät kasvonsa ja tanakka vartalonsa ilmaisivat voimaa ja kestävyyttä. Levollisena seisoi hän kannella ja varjoten kädellään antoi hän terävän katseensa harhailla pitkin taivaanrantaa. Syvä ryppy ilmestyi kulmien sivuun, ja kasvot kävivät totisiksi, kun hän oli lopettanut tarkastuksensa. Hän mutisi jotakin hampaittensa välistä ja aikoi mennä perämiehen luo, kun samalla käsi laskettiin hänen olalleen ja soinnukas ääni lausui:

Kapteeni kääntyi, hänen kasvonsa saivat kunnioittavan ilmeen ja hän vastasi:

— Ei vielä, arvoisa herra, mutta päättäen kaikista taivaan merkeistä on meillä odotettavissa yksi niitä raju-ilmoja, joista tämä syksy on ollut niin rikas.

Kysyjä, laivan ainoa matkustaja, oli pitkä ja roteva mies. Kaikki hänen olennossaan ilmaisi henkilöä, joka oli tottunut käskemään ja näkemään käskyjänsä noudatettavan. Korkea otsa, viisas ja kylmä katse todistivat henkistä etevyyttä ja älyä, juonteet suun ympärillä taipumatonta tahdonlujuutta ja sielunvoimaa. Kasvot olivat kalpeat ja jäykät, niistä oli vaikea arvata hänen ikäänsä, luultavasti oli hän jo yli keski-ijän. Hänen puvustansa: viitasta, samettinutusta, töyhtöhatusta ja kupeella riippuvasta miekasta päättäen olisi luullut häntä soturiksi; kuitenkin näkyi hänen käytöksestään, että hänen aikansa oli enemmin kulunut kirjoituspöydän ja kirjojen ääressä kuin sotaisissa harjoituksissa. Silti ei ole sanottu, että hän olisi näitä viimemainittuja kokonaan laiminlyönyt, päinvastoin todistivat hänen suonikkaat käsivartensa ja leveät hartiansa suurtakin ruumiillista voimaa.

— Kuinka, herrani, vastasi laivuri, luuletteko, että kuningas Sigismundin käskynhaltija Dantsigissa olisi valinnut minut viemään Teitä Viipuriin, jollei nämä selät ja lahdet olisi minulle tuttuja. Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta olen purjehtinut näitä vesiä, syksyllä ja kesällä, päiväpaisteella ja myrskyllä, vesisateessa ja lumirännässä. Viipurissa olen käynyt lähes viisikymmentä kertaa ja melkein jokaisessa Itämeren satamassa, alkaen Räävelistä Tanskaan saakka. Sentähden valitsikin Wielopolski juuri minut tähän tärkeään toimeen.

Laivuri heitti varovaisen katseen ympärilleen ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:

— Didrik, sanoi pan [herra] Wielopolski minulle, sinun haltuusi uskon minä tärkeän henkilön. Hän on varustettu avonaisella kuninkaallisella valtakirjalla, jossa kaikin tavoin käsketään hänen matkaansa edesauttamaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan Viipurissa. Minun suosioni ja runsaan palkinnon saat, jos onnellisesti viet hänet määräpaikkaan.

— Meri on epävarma, vastasin minä, ja hoetaanpa Kaarlo herttuan
Ruotsin laivastolla risteilevän Suomen vesillä.

— Sinä saat nopeakulkuisen aluksen ja runsas summa dukaatteja on korvaava matkan vaivat. Ja heti kun Te astuitte laivaan, tunsin minä Teidät. Kuka ei tuntisi pater Laurentiusta, jonka oppi ja hurskaus ovat tehneet kuninkaan uskotuksi ja valtakunnan turvaksi.

Omituinen vivahdus näkyi muukalaisen kasvoilla, mutta laivuri jatkoi viipymättä:

— Olkaa huoletta, Teidän korkea-arvoisuutenne, minä en ilmaise salaisuuttanne, minun luonani on se hyvässä kätkössä.

— Minä tiedän, vastasi pater Laurentius, että sinä olet sen kirkon oikeauskoinen poika, jonka asiaa minä puolustan. Nyt juuri tarvitsisi se uskollisia tunnustajia, kun kerettiläisyys uhkamielin kohottaa päätään ja yhteydessä kapinahengen kanssa uhkaa riistää Herran voidellulta Sigismundilta sen kruunun, jonka sallimus on hänen päähänsä asettanut. Tämä Kaarlo herttua, jonka hornan vallat ovat mahtavuuteen kohottaneet, on jo anastanut koko Ruotsin, ja sen aatelisto tottelee häntä neuvotonna ja voimatonna. Suomen aatelisto kyllä uskollisesti pitää laillisen kuninkaansa puolta, mutta valitettavasti ei menestys aina näy seuraavan laillista ja oikeaa asiaa. Luotettavat tiedot ovat nimittäin saapuneet Suomesta, ja ne kertovat herttuan voitosta ja suomalaisten tappioista. Suomen sotajoukko on lyöty ja hajoitettu, sen jäännökset ovat etsineet pelastusta Viipurin lujien muurien takaa. Tämä linna on meidän viimeinen turvamme. Kun herttua on laskenut jalkansa näitten muurien sisälle, silloin on Sigismundin valta ja kruunu mennyttä, silloin riemuitsevat kerettiläisyys ja kapinoitsijat. Joka hetki on kallis. Ehdinkö ajoissa perille, onnistunko herättämään luottamusta ja rohkeutta näissä miehissä, jotka jo ovat saatetut epätoivoon? Hurskaus ja lainkuuliainen mieliala hyödyttävät vähän, kun voimaa puuttuu ja petos hiipii ympärillä kuin käärme ruohostossa.

Pater vaikeni ja heitti katseen merelle, jossa mainingit levottomasti kohoilivat. Jahdin vauhti oli paljon vähentynyt, se hyppeli kuten äksy hevonen pilttuussa ja viskautui sinne tänne aaltojen välissä. Alkoi jo hämärtää, ei voinut enää nähdä kauas pitkin meren pintaa, joka kimalteli eri värivivahduksissa. Pimeys tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, peittäen meren, taivaan ja jahdin mustalla harsollaan, ja kohta oli koko ympäristö sopivana kuvauksena niistä synkistä ajatuksista, joita pater Laurentius äsken oli ilmituonut.

— Tuuli kääntyy, sanoi Didrik hetkisen vaitiolon jälkeen, jo nyt puhaltaa vieno pohjonen, yöksi saamme varmaan myrskyn.

— Milloin voimme saapua perille, jos kaikki käy onnellisesti? tiedusteli pater kärsimättömästi.

— Viipuriin saakka en minä kenties voi Teitä viedä. Jos herttua jo on saapunut, josta meillä, paha kyllä, ei ole mitään tietoja, vallitsee hänen laivastonsa Uuraan ahdasta väylää ja hiukan laajempaa selkää kaupungin ja Uuraan välillä. Parasta siis lienee pyrkiä maihin Koiviston seuduissa ja siitä sitte jatkaa matkaa kaupunkiin joko hevosella maitse tai veneellä, jolla paremmin pääsee huomaamatta kulkemaan kuin suurella aluksella. Koivistolta on Viipuriin noin viiden tunnin matka.

Pater ei vastannut mitään, nyökkäsi vaan hiukan päättään ja näytti täydellisesti yhtyvän mestari Didrikin mielipiteeseen.

Laivurin ennustus myrskystä kävi täydellisesti toteen. Tuskin oli puoli tuntia kulunut, niin alkoi äsken niin vieno tuuli muuttua vinhaksi ja väkeväksi, kiihtyen kiihtymistään.

Nuorissa ja takkelissa kuului omituista viuhinaa, aallot vyöryivät suunnattoman suurina ja koko alus ritisi ja rutisi joka kerran, kun semmoinen jättiläisaalto vyöryi sitä vastaan. Samassa puhkesi raju-ilma. Salamat risteilivät avaruudessa, ja rankka sade virtasi alas, piesten merimiesten kasvoja ja kastellen heidät läpimäriksi.

Koska tuuli oli kääntynyt aivan vastaiseksi, ei alus voinut jatkaa matkaansa samaan suuntaan. Sen täytyi luovia syrjittäin, ja purjeiden paljous, joihin tuuli puhalsi yhä enenevällä voimalla, uhkasi kaataa sen tai ainakin taittaa maston.

— Reivatkaa purjeet — kuului mestari Didrikin komentosana, ja suurien ponnistusten jälkeen onnistui miesten saada alas purjeet; ainoastaan nokkapurjeen avulla jatkoi alus kulkuaan. Mutta huolimatta kaikista perämiehen ponnistuksista ei jahti voinut pitää entistä suuntaansa eikä nousta ylös tuuleen päin, vaan kiiti kohta hurjaa vauhtia myötä tuulta ja myötä aaltoa ja oli vaarassa joka hetki joutua särkyvien aaltojen peittoon.

Laineet huuhtoivat sen kantta alinomaa ja laivaväen täytyi pitää kiinni mastosta ja köysistä. Pater Laurentius oli kaiken aikaa pysynyt maston luona ja katseli kylmäverisesti tätä luonnonvoimain raivoa. Vihdoin läheni mestari Didrik pateria ja sanoi epävarmalla äänellä, pudistellen vettä vaatteistaan:

— Kuten näette, emme enää itse voi määrätä suuntaamme. Tuulen ja aaltojen voima on kauhea. Huonompi alus kuin tämä olisi jo kauan sitte upoksissa. Jos nyt satumme luodolle eli salakarille, olemme hukassa, pirstaleina. Kuulkoon taivas rukouksenne, kunnianarvoissa isä!

— Taivas ei anna mitään ilman ponnistusta ja työtä. Ei ole vielä kaikki toivo mennyttä, olen ennenkin ollut tällaisessa tilassa ja olen kuitenkin pelastunut. Säilyttäkää malttinne, mestari Didrik.

Laiva kiiti eteenpäin kauhistavaa vauhtia. — Jos tämmöistä vauhtia kestää kauan, vie se meidät takaisin Viron rannalle, tai kauas Itämerelle, arveli pater Laurentius ja tuijotti synkästi pimeyteen.

Mestari Didrik pysyttihe paikoillaan paterin läheisyydessä ja koetti katseellaan havaita jotakin synkeydestä. Äkkiä alkoi pimeä joukkio, joka kohosi aalloista, näkyä. Samassa selitti kapteenin tottunut korva omituisen kohinan, joka tuntuvasti erosi tuulen huminasta.

Sinertävä salama välähti avaruudessa, ja sen valossa näkivät laivassaolijat aution rannan, kaksi ulkonevaa soikeaa, sileää kallioista nientä ja niiden välillä pienoisen lahden. Vähän taampana kohosi ranta kallioiksi, mäiksi ja kauempaa häämöitti metsä. Aallot hyökyivät kellertävänä vaahtona vasten rantaa, vyöryivät yli sileiden kalliokaistaleitten ja pysähtyivät vasta siihen, missä kallio alkoi kohota, kastellen suolaisella vaahdollaan marjanvarret, kanervat ja maksaheinät, joita kasvoi kallionrinteillä.

Valaistusta oli kestänyt vaan hetkisen. Vaan se oli ollut tarpeeksi ilmoittamaan laivaväelle heidän toivottoman tilansa. Synkkä pimeys vallitsi taas, mutta pater Laurentius oli yhä vielä näkevinään kallioisen rannan, vaahtoisan meren ja merimiesten kalpeat kasvot.

— Me olemme hukassa, huudahti mestari Didrik. Myrsky ajaa meidät auttamattomasti kiviä, kallioita vastaan. Tuo kallioinen maa on Suursaari, jonka sivuitse äsken purjehdimme. Alus on mennyttä, koettakoon jokainen pelastaa henkensä miten paraiten voi.

Pater teki ristinmerkin lausumatta sanaakaan. Hetken kuluttua kuului kauhea rysähdys, jahti oli tarttunut vedenalaiselle karille. Pohjalankut musertuivat, vesi tunkeutui sisään, täytti kajuutat ja ruoman; samassa kadotti alus tasapainon, heittäytyi kyljelleen, upposi ja painui vähitellen näkymättömiin, ja veden pinnalla alkoi lilliä esineitä, joita aallot kiskoivat irti hylystä.

Pater, mestari Didrik ja miehistö oli heittäytynyt veteen. Paikka, jossa alus oli sattunut karille, oli noin kolme- tai neljäkymmentä syltä rannasta, jonka he taannoin olivat nähneet salaman valossa. Matka ei siis ollut pitkä, vaan mahdottoman suuret aallot ja synkkä pimeys tekivät taitavallekin uijalle maallenousun sangen vaikeaksi, koska laineet äärettömällä voimallaan uhkasivat musertaa heidät rannan kiviä ja kallioita vastaan.

Pater Laurentius oli tarttunut vedessä uiskentelevaan esineeseen, jonka hän sittemmin huomasi kajuutan särkyneeksi oveksi. Aallot kiidättivät hänet aika vauhtia; suuri aalto viskasi hänet maalle juuri siinä, jossa kalliolohkareet muodostivat lahdentapaisen poukaman. Kesän kuluessa oli siihen kokoontunut paljon kuivia kaisloja, turaa ja ruo'on juuria, joista oli syntynyt pehmeitä mättäitä kivien väliin. Tähän viskasi laine paterin, hänen onnistui pimeässä hapuellen saada molemmilla käsillään kiinni käyrästä, kuivuneesta petäjästä, joka juurillaan imi niukkaa ravintoa kallionkolosta. Aalto vetäytyi takaisin hänen ylitsensä, mutta pater jäi kuivalle maalle ja — pelastui.

Pater Laurentius kapusi varovaisesti ylöspäin siksi kunnes hän saavutti paikan, johon aallot eivät ulottuneet. Hän pudisti meriveden vaatteistaan ja ojensi jäseniään tullakseen vakuutetuksi, ettei hän ollut vahingoittunut.

Päästyänsä turvaan koetti hän saada selvää toveriensa kohtalosta. Vaan myrskyn pauhina ja synkkä pimeys estivät kaikki yritykset tässä suhteessa. Mitään inhimillistä olentoa ei hän voinut huomata läheisyydessään. Hän vaipui mietteisiin, jotka eivät juuri olleet suloisinta laatua.

Tämä keskeytys oli tullut aivan odottamattomasti. Hänen mielensä ja hänen halunsa hehkui Viipuriin. Joka hetki oli kallis, kenties oli jo herttua saapunut piirittämään kaupunkia, ja kun se täydellisesti oli saarrettu, silloin oli pääsykin sinne vaikeaa. Nyt hän oli vankina tällä kurjalla kalliosaarella, kaukana tapahtumain polttopisteestä ja pakoitettuna toimetonna odottamaan vapahdusta tahi pelastusta. Kenties oli saari vielä asumaton ja hän saisi pitkätkin ajat odottaa, siksi kunnes joku purjehtija sattuisi hänet huomaamaan.

Hiljainen valitus tai oihkiminen herätti hänet näistä ajatuksista. Hän kuunteli tarkasti. Myrskyn ja aaltojen pauhinasta huolimatta oli hän kuulevinansa ihmisolennon valitusta. Uteliaana ja toivoen löytävänsä jonkun toverin onnettomuudessa ohjasi pater askeleensa sinne, josta valitus kuului. Aivan lähellä tyrskyn reunaa virui ihmisolento, jonka pater pimeässäkin tunsi mestari Didrikiksi. Hän makasi tiedottomana, ainoastaan taajat hengitykset osoittivat, että hänessä vielä oli henki. Kun pater Laurentius kädellään koski hänen päähänsä, tunsi hän jotakin lämmintä ja samaskaista, jonka hän kohta havaitsi vereksi. Luultavasti oli hyöky paiskannut laivurin vasten teräviä kiviä, ja siinä tilaisuudessa oli hän saanut haavan päähänsä. Pater pyyhkäsi hiukset syrjään ja alkoi vedellä valella pyörtyneen päätä. Sitte otti hän laivurin syliinsä ja kantoi hänet keveästi kuten lapsen turvallisempaan paikkaan.

— Tekö olette, arvoisa isä? Se oli vaarallinen maallenousu. Viidessä haaksirikossa olen ollut, kuudennessa olin nyt vähällä menettää henkeni. Missä ovat seuralaisemme?

— Luultavasti ovat he löytäneet hautansa aalloissa, Rauha olkoon heidän sieluillansa. Minä olen lähettävä esirukouksia korkeuteen heidän sielujensa pelastukseksi. — Olemmeko joutuneet vallan autiolle saarelle, mestari Didrik?

— Olisi melkein parempi, jos niin olisi asian laita. Saarella asuu raaka, uhkamielinen ja saaliinhimoinen väestö ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos hengissä pääsemme heidän käsistään.

Mestari Didrik oli sanonut totuuden. Suursaari, jossa nykyään on noin satakuusikymmentä taloa, oli silloin harvasti asuttu.

Rauhattomina sotavuosina olivat mantereen asukkaat paenneet tänne ja saavuttaneet turvallisen piilopaikan. Täällä meren suojassa kasvoi karaistu ja rohkea sukupolvi huolimatonna laista ja esivallasta ja elätti itseään kalastuksella, hylkeenpyynnillä ja rantaryöstöllä. Harvoin tuli joku purjehtija tai muu syrjäinen saarelle, jonka porfyyrikalliot jylhinä ja pääsemättöminä kohoavat merestä. Koillista kohti avoinna on hyvä satama, joka antaa suojaa aluksille. Saari on nykyjään metsätön, mutta entiseen aikaan kasvoi täällä sankka metsä, joka kuitenkin aikojen kuluessa on tullut käytetyksi laivahirsiksi ja mastopuiksi. Sen suojassa olivat talot hyvästi kätketyt ja ainoastaan kohoava savu ilmaisi purjehtijalle ihmisasuntoja.

Kun mestari Didrik ja pater Laurentius olivat vilkkaassa keskustelussa, alkoi äkkiä kuulua askeleita ja ihmisääniä ja lyhdyn valo pilkki pimeässä heijastuen märkiin kallioihin ja vaahtoilevaan tyrskyyn.

Neljä miestä lähestyi. Heillä oli pitkät rautakoukulla varustetut sauvat ja köysiä. Eräs vanhempi roteva mies kävi edellä lyhti kädessä, muut kantoivat tavaroita, jotka kuuluivat haaksirikkoon joutuneeseen laivaan ja joita aallot olivat heittäneet maalle. Nähtyänsä haaksirikkoiset, jotka olivat nousseet seisomaan ja tarttuneet miekkoihinsa päättäen puolustaa itseään viimeiseen saakka, pysähtyi joukon johtaja. Hän kääntyi seuralaisiinsa ja he pitivät pienen neuvottelun, jonka päätöstä pater ja mestari Didrik jännityksellä odottivat. Vihdoin astui johtaja esiin ja kysyi lyhyesti:

— Keitä te olette? Onko tämä teidän aluksenne, jonka pirstaleita aallot nyt ajelevat rantaan?

— Me olemme juuri kärsineet haaksirikon rannallanne. Ilman lastia purjehdimme Dantsigista aikoen Viipuriin, jonne tärkeät asiat meitä vetävät. Taivas antoi meille myötäisen tuulen ja onnellisen matkan, mutta tämän saaren kohdalla ehätti meidät myrsky, laivamme musertui ja ainoastaan me kaksi pelastuimme, neljä merimiestä sai hautansa aalloissa. Suojaa ja turvaa me pyydämme; tämä henkilö vieressäni on kuninkaallinen neuvosherra, jonka kuolema teille ankarasti kostetaan, jos häneen ryhdytte, minä taas olen vanha laivuri, jonka henki ei enää liene suuremmassa arvossa kuin vanhan laivan, joka aikansa on purjehtinut.

Sekä Didrikin että saarelaisten suureksi hämmästykseksi puuttui pater
Laurentius puheeseen sanoen:

— Runsaan palkinnon voitte saada, jos annatte meille turvaa ja suojaa.
Muistakaa, että meitä on kaksi ja molemmat olemme aseilla varustetut ja
molemmat tottuneet miekkaa käyttämään. Taistelun päätös on epävarma.
Jos meitä taas autatte, ette tule sitä katumaan.

Hämmästyneet saarelaiset, jotka kuulivat muukalaisen puhuvan heidän omalla kielellään, pitivät taas neuvottelun. Sitte kääntyi johtaja uudestaan heidän puoleensa:

— Rauhaa ja apua lupaamme teille. Vaan kaikki, mitä aallot heittävät rannalle, on meidän. Semmoinen on lakimme, ja teidän tulee sitoutua sitä noudattamaan.

— Seuratkaa sitte meitä, vaatteenne ovat läpimärät, ja yöilma on kolea, sanoi johtaja.

Yön hiljaisuudessa läksi pieni joukko liikkeelle. Ensin kulki vanhus lyhtyineen osoittaen tietä, sitte pater Laurentius ja mestari Didrik, vanhuksen seuralaiset viimeisinä. Neljännes tunnin kuljettuaan metsässä luikertelevaa polkua myöten näkivät haaksirikkoiset tulen välkkyvän pimeässä ja kohta tulivat he neliöön rakennetun asuinryhmän luo; valtava, jykevistä puista tehty portti kohosi keskelle polkua ja oli ainoana tienä tähän linnoitukseen, johon muuten näkyi olevan mahdoton tunkeutua.

Vanhus löi muutaman kerran porttiin sauvoimella, se avautui, odottavaiset astuivat sisään ja ratisten sulkeutui raskas ovi heidän jälkeensä.

Kylmä väristys tärisytti pater Laurentius'en ja mestari Didrikin jäseniä ja ehdottomasti tarttuivat he molemmat miekankahvaan.

— Olkaa huoletta, me emme murhaa turvattomia, joille kerran olemme luvanneet suojaa.

Tulijat astuivat avaraan, melkein jättiläismoiseen tupaan. Yhdessä nurkassa oli suuri liesi eli kiuas ilman savupiippua, Räppänä-reikä oli auki ja siitä savu johtui ulos. Tuvan seinät olivat sysimustat ja kiiltävät kuten kiilloitettu mustapuu. Seinähirsinä oli mahdottoman jykeviä honkia; leveät, seinässä kiinni olevat penkit ulottuivat oven suusta kahdelle taholle. Seinillä riippui kaikenlaisia aseita, kirveitä, keihäitä, Joutsia, jäätuuria, olipa siellä kaksi kivääriäkin. Orsilla oli kuivamassa verkkoja ja muita kalastuskapineita.

Noin kymmenkunta ihmistä oli tuvassa. Naiset työskentelivät lieden ääressä, miehet kutoivat verkkoa pitkän pöydän ääressä tai loikoivat toimettomina penkeillä. Tupaa valaisivat päreet ja pikkuiset tulisoihdut, joita oli pistetty sinne tänne tuvan seiniin.

Muukalaisten tulo herätti suurta huomiota. Pater ja Didrik astuivat lieden luo ja kuivailivat märkiä vaatteitaan. Vanhus sanoi jotakin naisille ja kohta asetettiin ruokaa pöydälle, yksinkertaista, mutta ravitsevaa. Vanhus poistui tuvan vieressä olevaan pienempään suojaan eli tupaseen ja palasi kantaen pientä tammipuusta tehtyä lekkeriä.

— Noin vuosi sitte, sanoi hän kääntyen vieraiden puoleen, joutui eräs laiva haaksirikkoon rannallamme. Monta tämmöistä tynnyriä uiskenteli sieltä maihin. Maistakaa tätä, se tulistuttaa kastuneita jäseniä.

Näin sanoen kaasi hän tynnyristä kahteen puuhaarikkaan. Pater ja mestari Didrik maistoivat kumpikin.

— Meren annit ovat loppumattomia, sanoi vanhus hymyillen. Niinkauan kuin vieraat söivät, vallitsi hiljaisuus tuvassa eikä kukaan tehnyt heille kysymyksiä.

Aterian jälkeen oikaisi mestari Didrik itsensä suoraksi penkille ja vaipui kohta uneen. Pater sitä vastoin ei näy olleen levon tarpeessa, hän istahti penkille ja alkoi tarkastaa ympäristöään. Mies, joka oli kantanut lyhtiä rannalla, näkyi olevan isäntänä talossa. Hänen roteva vartalonsa, kiiluvat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat suojasivat, tiheä, hiukan harmahtava tukkansa ja punertava, pitkä parta antoivat hänelle hurjan, jopa julmankin ulkonäön. Pater, joka oli suuri ihmistuntija ja oli ollut tekemisissä monenlaisten ihmisten kanssa, huomasi kohta, että tarmo, voima ja kavaluus olivat tämän miehen luonteen perusjuonteina. Pater ryhtyi ensin puhumaan.

— Enemmän kuin kaksikymmentä talvea on siroittanut luntaan ja kaksikymmentä kesää on antanut lämpöä ja valoa, sitte kuin minä asetuin tälle saarelle, mutta enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ijästäni on kulunut muualla.

Suonet vanhuksen otsassa paisuivat, hänen kasvonsa sävähtivät tummanpunaisiksi. Pian voitti hän kuitenkin nousevan liikutuksen ja vastasi:

— Te ette näy olevan niin vieras tässä maassa, kuin ensi silmäyksessä voisi luulla, ja paljon lienee siis Teille tuttua. Minä vastaan kuitenkin Teille: kysykää taivaan linnuilta, miksi he rakentavat pesänsä luoksepääsemättömiin paikkoihin, ja metsänpedoilta, miksi he kaivavat kolonsa erämaihin. Itsensä säilyttämisvaisto ja rakkaus vapauteen kehoittavat heitä pakenemaan pahimman vihollisensa, ihmisen, asuntoja.

Hän vaikeni hetkeksi. Senjälkeen kohoittaen luisen kätensä, jonka jänteet sinertävinä paisuivat todistaen työstä ja taistelusta, viittasi hän itää kohti.

— Tuolla kaukana mannermaalla, joka joskus kirkkaina päivinä häämöittää kuten hälvenevä sumu ja josta aurinko joka aamu nousee ikäänkuin uudistettuna, asuin minä viljavalla maatilalla, jonka olin perinyt isältäni. Laajalti ympäri ulottuivat sen vainiot, pellot ja niityt, monta heinäistä saarta kuului siihen hyvine laitumineen, joilla karjani käyskenteli turvattuna petoeläimiltä ja söi kylliksensä arohumalaa ja keltaista voiheinää. Kalavesi oli erinomainen ja kutuaikana tulivat kaikki aitat täyteen suolattua kalaa, jota hyvällä voitolla myin Viipuriin. Maksoin verot kuninkaalle ja kaksi pojistani kaatui Juhana kuninkaan sodissa; mutta minä istuin turvassa tilallani ja luotin Ruotsin lakiin, joka suojelee talonpojankin oikeutta. Kuitenkin oli tuho ja turmio lähellä. Maa, joka ympäröi tilaani, kalavedet kummallakin puolella kuuluivat Viipurin linnaan ja olivat linnanvoudin hoidettavina. Mutta kun vouti ja hänen käskyläisensä näkivät, mitkä mainiot nautinnot ja edut olivat minun tilallani, hyvät kalavedet ja mehuisat laitumet, syttyi heissä synnillinen himo. He rupesivat rettelöimään minua vastaan ja etsivät tilaisuutta minua vahingoittaaksensa. Minua pakoitettiin tekemään liiallisia päivätöitä Viipurin linnaan. Olen ollut kiertämässä ja asettamassa paikoilleen monta kallionlohkaretta, jotka vieläkin linnan muurissa törröttävät. Kun vouti ja hänen käskyläisensä huomasivat, että minä nurkumatta kärsin nämä rasitukset, ryhtyivät he viimeiseen, tehokkaaseen keinoon. Eräänä päivänä — se oli kirkas pakkaispäivä — saapui vouti suuren ratsujoukon kanssa talolleni. Tupaan astuttuaan luki hän julki kirjoituksen, jonka hän sanoi linnanisännän antamaksi. Se sisälsi lyhykäisesti, ettei minulla ollut mitään oikeutta niihin tiluksiin, joilla olin asustanut, vaan että ne kuuluivat kruunulle. Minä huomasin, että kaikki vastustus oli turha. Minä taivuin. Kaksi viikkoa myönsi vouti muutto-aikaa ja sanoi ilkkuen.

— Voit pitää itsesi onnellisena, jos pääset kärsimästä rangaistusta, kun niin kauan olet pitänyt hallussasi kruunun omaisuutta.

Kahden viikon kuluttua läksi surullinen joukkue liikkeelle. Osan irtaimistostani olin myönyt; osan vein mukanani. Tiesin että tällä saarella oli pirtti, jossa ihmiset ennen suurina sotavuosina olivat etsineet suojaa venäläisten ilkitöiltä. Tänne suuntasin matkani. Kaikki, mitä täällä näette on kätteni työtä. Paljon vaivaa se on maksanut. Perheeni on karttunut, poikani ovat ottanet itselleen vaimoja mantereelta. Turvallisesti ja rauhassa olen asunut täällä, harvoin osuu muukalainen tänne. Onpa minulla sitäpaitsi laillinen omistusoikeuskin siihen osaan saarta, jossa asun.

Vanhus nousi ja palasi hetken kuluttua tupasesta tuoden mukanaan paperikäärön.

— Tässä se on! Te, joka olette lukutaitoinen, saatte siitä helposti selvän.

Pater Laurentius avasi käärön. Se oli Juhana kuninkaan sotasankarin Pontus De la Gardien antama ja myönsi vanhukselle ja hänen jälkeisillensä verovapauden ja omistusoikeuden saarella tehtyyn uudisasutukseen ja kalaveteen.

Tuvassa olivat jo melkein kaikki menneet levolle. Useammat tulet ja päreet olivat sammuneet ja ainoastaan siinä osassa tupaa, jossa vanhus ja pater Laurentius istuivat, roihusivat vielä valkeat. Vanhus otti uuden pihkaisen puun, asetti sen vanhan sijaan ja jatkoi sitte:

Se tapahtui talvella v. 1581. Melkein kaksi vuotta olin viettänyt tällä saarella, tupa oli saatu valmiiksi, kaskesta olin saanut runsaasti viljaa, maa ja meri lykkäsi elantoa ja lupasi vielä enemmän. Hädästä ei ollut tietoakaan. Joulupyhät olivat ohitse, rauhassa olin ne viettänyt ja ensi kerran oli pantu saarella kotitekoista olutta. Talvi oli kova. Pakkanen oli niin ankara, että linnut etsivät suojaa ihmisten asunnoissa ja meren jää oli sylen paksuinen.

Eräänä iltana — se oli siihen aikaan, jolloin päivät alkavat tulla pitemmiksi ja ensimmäinen heikko valonviiva taivaan rannalla ennustaa kevään tuloa — olin pannut rysät veteen matikkoja varten. Se kala kutee sydäntalvella kovalla pakkasella ja pyry-ilmalla. Suurissa parvissa tunkeutuvat sileät matikat kivisille rannoille jään ja pohjan väliin ja herkkuisa määhnä kellastuttaa rantakivet.

Illalla oli kuuvalo ja kun minä palasin kotiini polkua pitkin, jota me tänäänkin kuljimme, iloitsin tulevasta saaliista.

Kun seuraavana aamuna menin kokemaan pyydyksiäni, raivosi ankara lumipyry, niin että tuskin voi nähdä kahta askelta eteensä. Tuuli oli tuima, sen voima suuri, ja kun samalla oli jotensakin pakkanen, oli ilma sietämätön. Lumi, joka tarttui kasvoihin, suli pian ja jäätyi uudestaan ja viileskeli kasvoja kuten terävät neulat. Pyry ei kuitenkaan voinut estää minua kokemasta pyydyksiäni, innokas kuin olin korjaamaan toivottua saalista, sillä samoin kuin tyyni ja lämmin ilma tuomenkukkimis-aikana ajaa lahnat kutemaan rannoille, samoin rakastaa matikka pyryä ja pakkasta.

Saalis olikin runsas. Olin juuri irroittamassa suurta kalaa verkosta, kun äkkiä kuulin hevosen kavioiden kopinaa. Minä loin silmäni ylöspäin ja näin joukon ratsumiehiä ympärilläni. Salaman nopeudella hyppäsivät huovit ratsujensa selästä, paljastivat miekkansa ja ympäröivät minut, niin että pako oli mahdoton. Pidin kädessäni jäätuuraa, jolla olin hakannut avantoja, ja punnitsin mielessäni paon mahdollisuutta.

— Älä pelkää, sanoi eräs ratsumiehistä, sinulle ei tule tapahtumaan mitään pahaa, päällikkömme tahtoo puhutella sinua. Jos voit tehdä hänelle palveluksen, jota hän vaatii, voit saada runsaankin palkkion.

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta ja äkkinäisestä seikkailusta seurasin huoveja tekemättä vastarintaa. Joka askeleella tapasimme aina uusia ratsuväenosastoja, jalkaväkeä jopa tykkejäkin, ja vaikka lumen tiheys esti minua näkemästä kauemmas, tulin yhä enemmän siihen luuloon, että suuri sotajoukko oli liikkeellä. Torvet ja rummut soivat lakkaamatta pitäen väkeä koossa.

Eräällä lakealla paikalla, josta tuuli oli ajanut pois lumen, seisoi reki. Sen eteen oli valjastettu kaksi suurta mustaa hevosta. Reessä istui avaraan turkkiin kääriytynyt mies. Tunsin hänet hyvin. Kuka kerran oli nähnyt nämä kasvot, ei niitä juuri unhoittanut. Mies ei ollut kukaan muu kuin Juhana kuninkaan uskottu sotapäällikkö Pontus herra [Pontus de la Gardie]. Kun olin Viipurissa myömässä hailia linnansillan korvalla, olin useasti nähnyt hänen ratsastavan linnaan. Nyt näytti hän valvoneelta ja väsyneeltä. Hänen ympärillään oli suuri joukko alapäällikköjä, kaikki ratsain. Kun minä lähestyin ratsumiehien ympäröimänä, kiinnitti Pontus herra katseensa minuun ja kysyi murretulla suomen kielellä:

Onnettomuudet tekevät ihmisen varovaiseksi ja viekkaus on heikon turva.
Paljastin pääni ja vastasin sentähden:

— Herra, minä olen köyhä kalastaja mannermaalta, Koiviston seuduilta. Kalastus viime kesänä oli huono, minä vaelsin sentähden muutaman toverin kanssa tänne saarelle kalastamaan ja keväämmällä hylkeitä pyytämään. Me asumme pirtissä saarella ja kesällä aiomme palata kotia. Minä olin juuri rysiäni kokemassa, kun sotamiehenne saavuttivat minut.

— Eilen läksin joukkoineni Viipurista. Ilma oli suotuisa ja illalla kirkas kuuvalo, vaan aamupuolella yötä saavutti meidät kauhea lumipyry ja me olemme eksyneet oikealta suunnalta. Kolmen tunnin marssin jälkeen olemme samassa paikassa, josta läksimme, väki tulee turhaan väsytetyksi. Tunnetko tien Narvaan yli jään.

— Sen luulen tuntevani. Liian paljon olette kulkeneet länteen päin ja liian paljon pyritte ulapalle. Oleskelu merellä on teroittanut aistiani ja monet merkit, jotka jäävät teiltä huomaamatta, ovat minulle varmoja tienosoittajia.

Mahtavan miehen synkät kasvot kirkastuivat hieman, hän viittasi minulle asettumaan ajurin viereen rekeen, ja kohta läksi sotajoukko liikkeelle. Pontus herra ajoi edellä ja sotatorven ääntä kuunnellen seurasi muu joukkue jäljestä. Kaikki kävi onnellisesti. Lumipyry taukosi illalla, ja aamupuoleen yötä olimme saapuneet Inkerin rannalle. Herra Pontus kääntyi silloin puoleeni:

— Me emme tarvitse enää sinua. Olet tehnyt minulle ja kuninkaalle suuren palveluksen, voit pyytää jonkun suosionosoituksen.

Silloin juolahti mieleeni oiva ajatus. Kerroin, kuinka linnanvouti oli ryöstänyt minulta talon ja maan, kuinka olin asettunut saarelle asumaan ja perannut siellä pellot ja rakentanut asunnot. Pyysin vahvistusta ja omistusoikeutta saareen, etteivät vuodit minua uudestaan karkoittaisi.

— Sinä olet saava verovapauden kaikista kruunun veroista ja koko saaren ikuiseksi omaisuudeksi sinulle ja jälkeläisillesi, kuten vanha tapa on ollut niiden suhteen, jotka ovat asettuneet kruunun yhteismaille aina kuningas Göstan ajoilta. Mitä tulee siihen tilaan, jolla ennen asustit, olen antava tutkia asiasi, kun palajan Viipuriin.

— Herra, sanoin minä, Teidän lupauksenne on hopeaa, mutta vapauskirje minun kädessäni on kultaa.

Hymyillen viittasi Pontus herra luoksensa sihteerinsä ja käski hänen sommitella asiakirjan.

Vapauskirje hallussani palasin kotia, vaan Pontus herralta jäi suurien sotien tähden asiani tutkimatta, sitte hän hukkui Narva jokeen kesken voittokulkuaan.

Vanha talonpoika vaikeni, heitti pateriin tutkivan katseen, ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan.

— Kuningas Juhana oli heikko ja horjuvainen hallitsija, vaihtelevainen uskonnossaan kuten kaikissa muissakin asioissa ja antoi aateliston kasvaa päänsä yli. Paljon sekasortoa ja häiriöitä oli siitä seurauksena. Mutta Sigismund, joka nyt Jumalan armosta kantaa valtikkaa, on oikeutta harrastava mies, ja hän on rankaiseva kaikkia niitä, jotka ovat liittyneet herttuaan, ja on palauttava rauhan ja järjestyksen.

— Onko hän oikeutta harrastava vai ei, sitä en tiedä, vaan sen tiedän, että Ruotsin kruunu tällä haavaa horjuu hänen päässänsä. Harvoin saapuu tänne saarelle tietoja maailman menosta, vaan nyt tietää huhu, että herttua on Suomen herrat suuressa taistelussa kukistanut ja aikoo Viipurin linnaa piirittämään. Ja aina Pohjanmaalta Karjalaan saakka nousee talonpoikainen kansa herttuan puolelle ja kostaa ne ilkityöt, ne kärsimykset, joita herramme ovat meille saattaneet. Koston päivä on tullut. Herttuan teloittajalla kuuluu olevan terävä kirves, joka saa ylpeimmätkin niskat taipumaan, ja hamppunuoraa vouteja ja kirjureja varten, jotka ovat täällä laittomasti menetelleet. Voittakoon herttua ja joutukoon Sigismund tappiolle ja Suomen aateliset!

Tumma puna sävähti paterin kasvoille, ja hänen silmänsä iskivät tulta, kuitenkin hillitsi hän liikutuksensa ja sanoi levollisesti:

— Tulevaisuus on kätketty silmiltämme ja kosto on minun, sanoo Herra.
Päivän vaivat rasittavat ruumistani ja haluan lepoa.

Isäntä saattoi pater Laurentius'en vierashuoneeseen, joka sijaitsi tuvan takana, ja jätti vieraansa, toivottaen hänelle hyvää yötä, ja läksi myös itse levolle.

Myrsky jatkui yhtä voimakkaana seuraavana päivänä. Taittuneet oksat ja kaatuneet puut olivat todistuksena sen hävityksistä yön aikana. Kun pater ja mestari Didrik korkealta kalliontöyräältä loivat katseensa ulapalle, näkivät he vaahtoavan, keltaisen ruskean meren, majesteetillisena kaikessa suuruudessaan. Sade oli lakannut, ilma ja auer läpikuultavan kirkkaita, vaan tuuli vinha ja kolakka eikä yhtään purjehtijaa selällä.

— Joka hetki on kallis, lausui pater kääriytyen viittaansa, jonka liepeitä tuuli tempoili, eikä mitään mahdollisuutta saarelta lähtemiseen. Mieleni on levoton ja toimettomuus raukaisee minua tällä hetkellä enemmän kuin mitä suurimmat ponnistukset..

— Myrsky on niin raivokas, että tuskin rohkeinkaan merimies uskaltaisi merelle tällaisessa ilmassa, mutisi mestari Didrik.

Molemmat palasivat tupaan, jossa väki juuri rupesi aamiaiselle. Pater ryhtyi isännän kanssa keskusteluun.

— Kyllä on jaala, jolla vuosittain purjehdin Viipuriin myömään merellistä ja suolattuja hailia.

— Olisi todellakin uhkarohkeaa lähteä liikkeelle tällaisessa ilmassa, kun tuskin vaivoin pysyy pystyssä maallakaan. Tuskin kolmea kertaa eläissäni olen ollut merellä näin kovan myrskyn vallitessa.

— Se summa on oleva Teidän, jos vielä tänään viette minut maihin
Koiviston tienoille?

Myös vanhuksen eiliset seuralaiset olivat lähestyneet puhujia. Ne olivat rohkeita, karaistuja miehiä, joiden piirteet olivat ahavoituneet ja ruskettuneet alituisesta oleskelusta tuulessa ja merellä. Niistä oli paterin ehdotus sangen miellyttävä. He innokkaasti kehoittivat matkaan.

Pater Laurentiuskin pysyi päätöksessään. Luja tahto ilmeni hänen kasvonjuonteissaan ja ihmetellen katseli saaren vanhus tuota synkkää, kolkkoa muukalaista, joka ei kammonnut luonnonvoimienkaan raivoa ja joka pysyi aina tyynenä, niinkuin hän olisi ollut erityisen kaitselmuksen suojeluksessa.

Luja tahto tempaa mielet mukaansa ja tekee ne itselleen alamaisiksi.
Samaten kävi tässäkin.

Miehissä lähdettiin rantaan. Siellä kellui jaala satamassa vahvasti ankkuroituna. Kohta oli se järjestyksessä. Pater ja mestari Didrik suljettiin kajuuttaan, ja luukku pantiin kovasti kiinni. Vanhus antoi sitoa itsensä peräsimeen, ja hänen molemmat poikansa sitoivat itsensä mastoon. Purjeet olivat jo ylös vedetyt, ja jaala läksi liikkeelle.

Suursaaren satama on avoinna koillista kohti. Vallitseva koillistuuli ajoi jättiläismoisia aaltoja vastarannalle ja jaalalla oli sekä vastalaine että vastatuuli. Kun jaala pujahti aaltojen väliin, ei mastonhuippujakaan näkynyt, vaan kevyt alus kohosi aina laineen harjalle, luovien nopeasti eteenpäin. Melkein joka laine huuhtoi kantta, vankkana seisoi vanhus peräsimen ääressä ja ohjasi viisaasti aluksen ulos satamasta. Kun päästiin aavalle selälle, oli vaara ohitse, ja hurjaa vauhtia purjehti jaala päämaaliaan kohti. Jälkeenpuolenpäivän laski vanhus erääseen lahteen Koiviston rannalle ja päästi pater Laurentius'en ja mestari Didrikin maihin vapaaehtoisesta vankeudesta. Kiitollisena luki pater vanhukselle kaksikymmentä hopeakolikkoa ja sitte hän kiiruusti jatkoi matkaansa.

Jonkun matkan päässä rannasta oli talonpoikaistalo. Pater Laurentius otti isännän erilleen ja hän oli heti valmis jättämään kaksi hevosta matkustajien käytettäviksi. Pater ja Didrik nousivat satulaan, ja alkoivat kiiruhtaa eteenpäin Viipuriin vievää tietä myöten, joka ensi alussa seuraa meren rantaa.

Illan suussa saapuivat he Viipuriin. Tehden pienen kierroksen pysäyttivät he hevosensa Karjaportin edustalla pyöreän tornin vieressä. Kun mestari Didrik kolkutti portille, ilmestyi useita Kurjen huoveja muurien reunalle.

— Tärkeitä kirjeitä Varsovasta linnanpäällikkö Arvid Tavastille, sanoi mestari Didrik.

Heti aukenivat portit ratisten, ja kaksi huovia lähetettiin saattamaan vastatulleita linnaan. He poikkesivat kuitenkin ensittäin raastuvantorin vieressä olevaan majataloon, johon he jättivät hevosensa. Mestari Didrik jäi majatalon suureen vierashuoneeseen puhelemaan isännän kanssa, vaan pater Laurentius seurasi huoveja linnaan.

TOINEN LUKU.

Harvoin on Suomen yhteiskunnallinen tila tutkijalle esiintynyt niin surkeana ja toivottomana kuin juuri 16:nen vuosisadan loppupuolella, kun katolilaisuus taisteli viimeistä taisteluaan Pohjolassa. Pitkällinen Venäjän sota oli tuonut muassaan murhan ja palon aina Suomen sydänmaihin, ja ankara nälänhätä lisäsi sodan kauhuja. Vuonna 1595 tehtiin tosin Täyssinän rauha, mutta seuraavana vuonna leimahti Nuijasota Suomen saloilla, kun talonpojat joukoittain nousivat kapinaan, ryöstivät ja raastoivat aateliston ja sotapäällystön kartanoita ja kostivat kärsimiänsä vääryyksiä. Mutta Klaus Fleming kukisti kapinan suurella ankaruudella ja verisellä julmuudella, hänen ratsujoukkonsa tallasivat tuleentumattomat laihot, polttivat talonpoikain asunnot, niin että Pohjanmaa pian oli erämaan kaltainen, missä vaan suitsuavat tuhkaläjät, hirsipuut ja mestauspölkyt puhuivat hyvin käsitettävää kieltä. Niinhyvin hänen kuin myöhemmin Arvid Stålarmin täytyi armotta kiskoa mielivaltaisia veroja ylläpitääkseen sotajoukkoja, kun mitään erityistä apua ei ollut odotettavissa Puolasta. Sitä paitsi veroittivat rahvasta mielivaltaisesti ratsumiehet ja huovit, jotka ottivat talonpojilta väkisin rahat, karjan ja muutakin irtaimistoa ja rankaisematta harjoittivat mitä kauheinta väkivaltaa. Vielä suurempana maanvitsauksena olivat voudit ja veronkantajat, jotka äärettömillä peijauksillaan ja pohjattoman ahneutensa kiihoittamina riistivät rahvaalta sen vähäisen, mikä vielä oli jäljellä.

Samaan aikaan näkyi yhteiskunta irroittuvan ylimmistä liitoksistaan. Sigismundin ja Kaarlo herttuan välinen taistelu tuli tuhoa tuottavaksi koko Suomen aatelistolle, jonka enemmistö ehdottomasti liittäytyi Sigismundiin. Mutta sitten kuin Klaus Fleming oli mennyt manalaan, puuttui kunnollista johtajaa, sillä lukuun ottamatta useita hyviä ominaisuuksia ei Arvid Stålarm voinut täyttää Flemingin paikkaa. Protestanttisen uskontonsa tähden olisi hän kenties ollut taipuvainen kallistumaan herttuan puolelle, mutta velvollisuuden tunne ja Suomen herrain esimerkki kiinnitti hänet Sigismundin asiaan. Kun vuonna 1597 Turun linna ensikerran joutui Kaarlen käsiin, alkoi asioiden lopullinen ratkaisu selvästi häämöittää tarkkanäköisille, etenkin kun Sigismundin avun lupaukset eivät koskaan toteutuneet. Stångebron taistelu vuonna 1598, jossa Sigismund joutui tappiolle horjuvaisuutensa tähden, oli omiansa masentamaan hänen puoluelaistensa rohkeutta. Synkät aavistukset mielessä palasivat Suomen herrat kotiin. He alkoivat tajuta, että kuningas tulisi uhraamaan heidät samoin kuin vangitut neuvosherratkin, mutta heidän valansa kiinnitti heidät kuninkaaseen, etenkin kun Sigismund lähetti lakkaamattomia kehoituksia horjumattomaan uskollisuuteen.

Elokuussa vuonna 1599 saapui herttua toisen kerran Suomeen. Hänen laivastonsa valloitti Kastelholman ja hän itse nousi maalle lähellä Turkua. Samalla kuin Stålarm muutaman sadan miehen kanssa sulkeutui Turun linnaan, vetäytyi Aksel Kurki, Anolan herra, jonka Sigismund oli nimittänyt Suomen ylimmäksi sotapäälliköksi, Marttilan pitäjään. Elokuun 29 p. 1599 syntyi täällä ankara taistelu herttuan ja Suomen armeijan kesken. Urhoollisen vastarinnan jälkeen tuli Aksel Kurki lyödyksi ja voitetuksi, kuitenkin onnistui hänen sotajoukkonsa tähteitten kanssa pelastua Viipuriin. Tänne kokoontuivat nyt kaikki ne Suomen aateliset, joilla oli jotakin pelkäämistä herttuan puolelta; Viipurin lujien muurien takana ja sen vahvassa linnassa koettivat Sigismundin uskolliset puoluelaiset välttää vihastuneen kostajan kättä.

Kaikista silloisista linnoituksista oli Viipuri etevin. Sen leveät, suurista graniittilohkareista rakennetut muurit ja niissä olevat lukuisat tornit olivat hyvässä kunnossa. Erik Akselinpoika Tott oli ne rakentanut ja Kustaa Vaasa oli niitä parannellut. Tätä varustusta vastaan olivat moskovalaisten hyökkäykset monasti voimattomina rauenneet.

Muurien suojassa oli Viipurin kaupunki kohonnut, ja jollei voidakaan sanoa, että sen kauppa- ja meri-liike olivat kukoistavassa tilassa, niin olivat kuitenkin sen tuonti ja vienti suurimmat koko maassa ja porvarit, joko ne sitten olivat kotimaista tai saksalaista alkujuurta, varakkaita, jopa rikkaitakin.

Kaupunki ei siihen aikaan ollut alaltansa niin avara kuin nyt. Kun muurit sitä ympäröivät kaikilta tahoilta, voidaan sen silloinen avaruus ja laajuus määrätä muurien suunnan kautta. Rinkiportista linnan sillan luona ulottui valli, kuten vielä nykyäänkin, suurena kaarena seuraten yhtäsuuntaisesti meren rantaa n.s. Munkkitorniin, joka oli nykyisen Suomenkirkon eli entisen luostarikirkon läheisyydessä. Siitä jatkui muuri melkein suorana viivana pyöreään torniin nykyisellä torilla. Tällä palstalla oli useita torneja, joista Suomenkirkon kellotapuli vielä on olemassa. Pyöreästä tornista pitkittyi muuri kalarantaan, missä uudenaikaiset bulevardit selvästi osoittavat entisten muurien suunnan ja aseman. Mahtavissa muureissa löytyi aukkoja eli portteja. Näistä mainittakoon etusijassa Karjaportti pyöreän tornin luona siinä, missä Alakatu alkaa, Huokunan portti, jota myöhemmin nimitettiin Keisarin portiksi, samannimisen kadun päässä ja Rinkiportti nykyisen Katarinakadun ja linnasillan välissä.

Ahtaassa salmessa kaupungin ja Linnasaaren välillä [Niin nimitettiin ennen sitä saarta, jossa nyt ovat St. Annan ja Neitsytniemen esikaupungit y.m.] kohosi vähäisellä saarentörmällä Torkel Knutinpojan mahtava linna heijastaen uhkeaa graniittia salmen sinertävissä aalloissa. Tässä linnassa asustivat nuo mahtavat kuninkaalliset käskynhaltijat, joiden ennen muinoin laajaa valtaa Kustaa Vaasa tuntuvasti oli vähentänyt. Koska linnassa paitsi huoveja ja sotamiehiä, joiden lukumäärä eri aikoina tuntuvasti vaihteli, myöskin oli muitakin asukkaita, työmiehiä ja etenkin käsityöläisiä, muodosti se itse teossa pienen yhteiskunnan, pienen kaupungin itsekseen. Nämä käsityöläiset työskentelivät linnan työpajoissa, joissa valmistettiin melkein kaikkia esineitä, joita vaan jokapäiväisessä elämässä tarvitaan, niin että todellakin täytyy ihmetellä, kuinka niin paljon erikaltaisia laitoksia sopi niin vähäiselle alueelle. Vuodesta 1597 oli maan ainoa ruutitehdaskin Viipurin linnassa. Lukuisia karjataloja, niittyjä ja antavia kalastuspaikkoja siellä täällä läänissä kuului linnan alle ja rahvas lähiseuduilta oli velvollinen tekemään päivätöitä tahi maksamaan veroa linnan päällikön määräyksen mukaan.

Matti Laurinpoika Kruus, Harvialan herra, oli monta vuotta istunut linnanpäällikkönä Viipurissa; mutta Sigismund oli alkanut epäillä hänen uskollisuuttaan ja oli ankarasti kieltänyt häntä ryhtymästä linnan asioihin. Ijäkäs Arvid Tavast, Vesunnin herra, joka sekä sotapäällikkönä että valtiomiehenä oli tehnyt valtakunnalle monta tärkeää palvelusta, oli Sigismundilta saanut toimeksensa puolustaa tätä linnoitusta Kaarlo herttuaa vastaan.

Viipurin ja sen avarain linnoitusten puolustamiseksi olisi vaadittu vähintäin kuusi tai seitsemän tuhatta miestä. Koko varustusväki, siihen luettuna myöskin ne huovit, jotka Aksel Kurki oli tuonut mukanaan Marttilan taistelusta, nousi vaan 3000 mieheen. Syyskuun 10 p. saapui vihdoinkin se apu, jonka Sigismund niin kauan oli luvannut lähettävänsä Suomen herroille. Hänen sota-evestinsä, Georg Farensbach, oli koonnut 1100 suuruisen joukon, vaikka hän laivojen puutteessa ei voinut lähettää kuin osan siitä Suomeen. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, evestin veli, toivat kolme tai neljä sataa saksalaista ja virolaista ratsumiestä Viipuriin, — siinä koko se apu, jonka Sigismund voi lähettää uskollisille puoluelaisillensa.

Syyskuun 20 p, iltana, siis samana päivänä, jona pater Laurentius ja mestari Didrik olivat nousseet maalle Koivistolla, vallitsi vilkas ja eloisa liike Viipurin kaupungissa ja sen kaduilla. Oli juuri alkanut hämärtää; jälkeen puolenpäivän oli satanut runsaasti ja sakea sumu laskeusi verkalleen yli seudun peittäen kaupungin ja linnan utuiseen verhoonsa. Talojen ja linnan ikkunoista välkkyi kirkas valo ja Olavin tornin mahtavat piirteet häämöittivät aaveenmoisina hämärässä. Muureilla kulki edestakaisin sotamiehiä ja porvareja, jotka viimemainitut myöskin toimittivat vartiopalvelusta, vaikka väkinäisesti. Porttien vartiojoukot olivat lisätyt kaksinkertaisiksi ja tykkimiehet seisoivat uskollisesti tykkiensä ääressä. Puolasta saapuneet ratsumiehet samoin kuin Aksel Kurjen huovit olivat majoitetut taloihin ja saattoivat porvaristolle paljon vastusta ja rasitusta, jos kohta niistä oli hyötyäkin. Sillä porvarien pitämät viini- ja olutravintolat olivat ahdinkoon saakka täynnä ja naurua ja rähinää kuului puoliavointen ovien kautta kauas kadulle.

Eräässä linnan kammiossa, joka sijaitsi kaakkoisessa kuverakennuksessa ja rajoittui pieneen torniin, istui linnan ijäkäs päällikkö Arvid Tavast. Huoneen kolmesta akkunasta oli ihana näköala kaupunkiin Tervaniemelle ja kauas selälle, joka saarineen vuorottain laajeni ja kapeni Uuraaseen päin. Huone olikin sentähden linnan asukasten lempipaikkoja. Suuret ikkunakomerot leveine sivupenkkeineen, jotka olivat veralla ja päänaluksilla varustetut, antoivat huoneelle omituisen näön. Ikkunakomeroihin oli liitetty suuria, litteitä kiviliuskoja, joihin Tottien sukuvaakuna, neljään osaan jaettu kilpi lehtikoristeineen, oli hakattu. Seiniä peittivät juovikkaat moniväriset vaatteet ja seinään kiinnitetyt penkit olivat samalla veralla verhotut. Huonetta valaisi messinkikruunu, jossa paloi neljä vahakynttilää. Oven luona olevassa suuressa, kalkkikivestä tehdyssä uunissa leimusi valkea ja valaisi seiniä, laattiaa, toisinaan myös huoneessa olevien henkilöiden kasvojenpiirteitä. Ainoastaan kolme henkilöä oli tällä hetkellä huoneessa. Pöydän ääressä, jossa voutien tiedonantoja ja rästiluetteloja kuin myös kirjeitä riippuvine sinettineen oli huiskin haiskin, istui vanha Arvid Tavast. Hän oli paljon vanhentunut siinä lyhyessä ajassa, jonka hän oli ollut Viipurin linnan herrana. Harmaat hiukset, vahakeltaiset kasvot, huolen ja levottomuuden rypistämät, tekivät hänen tässä silmänräpäyksessä vanhemman ja murtuneemman näköiseksi, kuin hän itse teossa oli. Kädellään varjoten luki hän kirjettä ja kun hän oli päässyt loppuun, saivat hänen kasvonsa vielä synkemmän ilmeen.

— Kaikki toiveet pettävät, puhkesi hän viimein sanomaan. Surusanomia saapuu joka päivä, mutta harvoin lohdullisia tietoja. Savon vuoti, Pentti Hannunpoika, kirjoittaa, että talonpojat röyhkeästi niskoittelevat ja kieltäytyvät tottelemasta hänen käskyjänsä. Ei kukaan tahdo lähteä avuksemme, tieto Marttilan taistelusta ja herttuan voitosta on kulovalkean tavoin levinnyt ympäri maata ja herttuan salaiset yllyttäjät kiihoittavat kansaa. Sitä hätäveroa, jonka määräsin kannettavaksi, on aivan vähän kerääntynyt ja kuitenkin se olisi ollut meille niin tarpeen. Kaupungin porvaristossakin kasvaa uhkamielisyys, he napisevat majoituksesta ja ainoastaan pelko pitää heidät näennäisesti puolellamme. Pormestari Bröijer on vaarallinen mies, rohkea ja kunnianhimoinen, en luota häneen, vaan en tällä hetkellä millään tavoin uskalla julkisesti hänen hankkeitansa vastustaa. Huovit eivät ole saaneet palkkaansa, muonavaroista on puute, kuinka voimme kestää pitkällistä piiritystä? Ja tuolla kaukana Varsovassa istuu Sigismund liehakoitsijain ja hovimiesten ympäröimänä ja lähettää toisen käskyn toisensa jälkeen. Uskollisuutta, uskollisuutta vaatii hän lakkaamatta, mutta avun annot jäävät tyhjiin lupauksiin. Mitä auttaa meitä kuninkaallinen armonpaiste, jos se kohtaa meitä vankilan ristikon takana? Mitä hyödyttää sitä ihmistä auringon valo, jonka jalkojen alla maa horjuu ja vetää hänet pohjattomaan, pimeään kuiluun. Maahan lankeaa jykevä honkakin, jonka juuret eivät maa-emästä ime tuoreutta ja voimaa; mekin olemme tämmöisiä honkia, suuria ja mahtavia kaukaa katsoen, vaan heikkoja, kun myrsky uhkaa, sillä meiltä puuttuu kansan rakkaus.

Ratsumestari Ivar Tavast, liiman herran poika, joka siihen saakka liikkumatta oli istunut takkavalkean luona, nousi ja lähestyi isäänsä. Hänen kasvonpiirteensä, joihin rajut himot olivat painaneet leimansa, olivat nyt synkät ja ilmaisivat uhkamielisyyttä. Ivahymy huulilla oli hän kuunnellut isänsä puhetta ja puhkesi nyt sanomaan:

— Laverruksia, isäni, kaikki, pelkkiä laverruksia. Ei kansan rakkauden puute meitä kukista, oma tyhmyytemme meidät turmioon saattaa. Vai ovatko ne Ruotsin ja Suomen aateliset, jotka herttuan puolelle ovat ruvenneet ja Sigismundin hyljänneet, kansalle rakkaampia kuin sinä, isäni, ja lempeä Stålarm, itsestäni en tahdo puhua. Ei, syy on toinen. Niin kauan kuin maailma on seisonut, on aina se ollut oikeassa, jolla on valta, ja se väärässä, joka on heikko; valta ja oikeus kulkevat käsikkäin ja valta johtaa oikeutta. Jos herttua olisi taistelussa sortunut, olisi hän vaan tavallinen kapinannostaja ja saisi kenties hengellään, tai ainakin pitkällisellä vankeudella maksaa rohkeutensa, kuten Erik-kuningas, muistathan hänet, isäni? Vaan nyt on hän sankari, valtionhoitaja ja kohta kenties kuningas, sillä menestys kruunaa kuninkaitakin. Sigismund joutuu tappiolle, hän on siis heikko, valansa rikkoja ja kansansa hylkäämä ruhtinas. Minä varoitin Teitä, kun vielä oli aika, kääntymään ja hylkäämään tuon taipumattoman ja itsepäisen Sigismundin ja liittymään herttuaan, niin ovat Hornit tehneet, niin monet muut ja hyvin ovat he siitä voineet. Jos olisitte neuvoani seurannut, istuisimme nyt hyvässä rauhassa kartanoissamme, emmekä täällä synkkien muurien sisällä kuin ketut luolassa, ja jakaisimme niiden maat ja mannut, jotka ovat olleet kyllin tyhmiä luottamaan Sigismundin lupauksiin. Nyt on kaikki peräytyminen myöhäistä. Minulla etenkin ei liene mitään armoa odotettavissa. Se, joka voisi Stålarmin kanssa sanoa: minun käteni eivät ole verellä tahratut enkä ole linnaleiriä kymmeneen vuoteen kantanut. Vaan tulkoon loppu, jos se on tuleva, en sitä pelkää.

Ja Ivar Tavast istuutui entiselle sijalleen, takkavalkean ääreen, ja tuijotti uuninpesään, jossa punaiset ja sinertävät liekit taistelivat keskenään, siksi kunnes ne tykkänään sammuivat. Arvid Tavast aikoi vastata jotakin poikansa väitteisiin, kun samassa eräs nainen, joka tähän saakka oli istunut ikkunakomeron hämärässä, astui pöydän ääreen. Vahakynttiläin valo sattui häneen ja valaisi kalpeat ja valjut kasvot, joissa näkyi jälkiä katkerista kärsimyksistä, vaan joista samalla loisti hyvyys, jopa henkinen etevyys. Tämä henkilö oli Ivar Tavastin puoliso, Katarina, Hämeenlinnan linnanisännän, Sten Fincken tytär.

— Itsekkäinen ja halpamainen viisaus kaikuu sinun huuliltasi, Ivar. Aina on ollut olemassa niitä, jotka viisaasti ovat aavistelleet tulevaisia tapahtumia, aina asettuneet mahtavien puolelle ja hyljänneet sen, jonka asia ei enää ole autettavissa. Sillä opilla on aina ollut ja tulee olemaan paljon puolustajia. Vaan toisen opin tiedän minä ja sen tunnussana on uskollisuus. Se oli ytimenä ritariston ohjesäännöissä, silloin kun turnausleikit ja naisen palvelus ritareja jalostuttivat.

Olkoonpa niin, että Sigismund on horjuvainen ja heikko ruhtinas, hän on kuitenkin meidän kuninkaamme, hän kantaa Ruotsin kruunua perintöoikeuden nojalla. Joskin sorrumme ja kadotamme vapautemme ja omaisuutemme, niin säilytämme knnniamme ja jälkimaailma on meitä toisin arvosteleva. Loistavana tähtenä Suomen historiassa on aina oleva sen aateliston uskollisuus laillista kuningastaan kohtaan, kun sitävastoin herttuan kunnian- ja verenhimo on esiintyvä paljastettuna ja selvänä jälkimaailman silmissä. Minä olen alkanut tehdä muistiinpanoja niistä tapahtumista, jotka nyt kohtaavat maatamme, ja monta yöllistä hetkeä, kun suru ja murhe ovat estäneet minua nauttimasta lepoa, olen käyttänyt tähän tarkoitukseen. Valitettavasti himmentää meidänkin asiaamme moni teko, joka olisi voinut olla tekemättä. Tulikirjaimilla ovat piirretyt sieluuni nuijasodan ja Hämeen talonpoikaiskapinan veriset näytelmät. Paljon verta on vuotanut, monen ihmisen elämän onni on murtunut ja välistä tuntuu minusta ikäänkuin hautojen aaveet nousisivat manalasta ja kävisivät uudestaan maan päällä huutaen: kostoa, kostoa meidän sortajillemme.

Rauhattomana oli Ivar Tavast kuunnellut vaimonsa puhetta, Kun tämä oli lopettanut, nousi hän ylös ja astui pöydän luo, hurja ilme silmissä.

— Kaarina, sanoi hän kumealla äänellä, älä manaa aaveita esille heidän haudoistansa. Monasti olen sitä sinulta pyytänyt ja vielä kerran uudistan pyyntöni. Luuletko, että minä olen terästä ja rautaa, ja luuletko, ett'ei minun mieltäni kalva veriset muistot. Vaan mikä on tehty, se on tehty, eikä kaikki Araapian voiteet voi pestä pois veripilkkuja. He olivat kapinoitsijoita ja saivat ansaitun palkkansa.

— Veriset ovat herttuankin kädet, kuului soinnukas ääni lausuvan ovensuusta, ja Aksel Kurki, Sigismundin sotaevesti, astui puolipimeästä valaistuun piiriin.

— Rauhoittukaa, serkkuni, sanoi hän kääntyen Ivar Tavastiin päin. Me olemme käyneet sotaa kapinoitsevia talonpoikia vastaan ja jos olemme vähän kovanlaisesti menetelleet, niin on se tapahtunut kuninkaan käskystä ja esivallan nimessä. Mutta mitä on sanottava siitä tavasta, jolla herttua käy sotaa? Eräs pakeneva huovi, joka tänään saapui Viipuriin Turun tienoilta, kertoi ilkityöstä, jonka vertaista harvoin kristikunnassa on kuultu. Pakoittaaksensa Stålarmia antautumaan, on Scheel herttuan käskystä mestauttanut Salomon Illen ja muut vangit, jotka hän sai Kastelholman valloituksessa. Ei turkkilaisetkaan menettele niin julmasti.

Ja Aksel Kurki heitti hartioiltansa viitan, joka verhoi hänen jättiläisvartaloaan, ja istuutui tuolille pöydän ääreen.

— Herttua lähestyy vapaasti, jatkoi Aksel Kurki. Helsingissäkin on useita verituomioita pantu toimeen. Itse tulee hän meritse, Aksel Byning tuopi ratsumiehet maitse. Kohta voi hän olla täällä. Olen juuri tarkastanut porttien varusväkeä ja asettanut tärkeimmille paikoille luotettavia huoveja.

— Hän on tapaava meidät valmiina, vastasi Arvid Tavast. Pois nyt kaikki hyödytön mietiskeleminen ja hentomielisyys; väkivalta väkivaltaa vastaan, voima voimaa vastaan. Ivar, kutsu tänne arkkimestari ja linnan kirjuri.

— Kaikki karja, joka on Linnasaaren karjatalossa, on vielä tänä yönä ajettava linnaan, samoin ovat muonavarastot ja saatavissa oleva rehu tuotava tänne. Lähettäkää sana kaikkiin kalastuspaikkoihin, että viimepäivien saalis on viipymättä toimitettava tänne. Ratsastava huovi lähteköön heti viemään kirjallista käskyäni Lauri Martinpoika Creutzille Ykspään kuninkaan kartanoon.

Arvid Tavast kirjoitti muutamia sanoja paperille, kiinnitti sinettinsä alle ja ojensi sen linnan kirjurille, joka kumartaen otti sen vastaan ja läksi heti käskyä täyttämään. Sen jälkeen kääntyi hän Aksel Kurjen puoleen:

— Ykspää olisi sangen sopiva herttualle päämajaksi, siellä on suuret ja tilavat rakennukset ja kaikki hyvässä kunnossa, mutta vielä tänä iltana on kaikki joutuva liekkien uhriksi.

Aksel Kurki nyökäytti päätään suostumuksen merkiksi. Kohta alkoi linnan silta jymistä raskaiden vankkurien alla, karjan mylvinä sekaantui vasaran kalskeeseen, jota kaiken yötä kuului linnan pajasta, jossa sulavaa lyijyä ja hehkuvaa rautaa valettiin kuuliksi. Noin tunnin päästä valaisi punertava hehku läntistä taivaan rantaa, ja lähiseudun talonpojat näkivät kauhuksensa Ykspään kuninkaankartanon olevan ilmitulessa. He riensivät sammuttamaan, mutta Sarvilahden herran huovit kohentelivat vaan paloa ja estivät kaikki sammutusyritykset. Vaikkei tulipalo vielä ollut täydellisesti loppunut, poistui kumminkin Lauri Creutz, sillä Arvid Tavast oli illaksi kutsunut linnaan neuvottelun.

Linnan suureen saliin alkoi vähitellen kokoontua sotaväen päällikköjä ja aatelisia. Siellä nähtiin vanha, 60-vuotias Niilo Olavinpoika Meltolan herra ja rohkea, pelkäämätön Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, joka viime mainittu oli ratsuväen luutnantti. Kaspar Tiesenhausen ja William Farensbach, jotka olivat tuoneet Sigismundin lähettämät ratsumiehet Viipuriin, seisoivat puhellen keskenään. Heidän parvessansa nähtiin muitakin ulkomaalaisia, Jaakkima Greve ja puolalainen Adam Janecki, kapteeneja Tiesenhausenin rakuunoissa. Lauri Creutz, Sarvilahden herra, joka juuri oli palannut Ykspäältä, käveli yksinään salin laattialla ja nähtyään Tavastin ja Kurjen meni hän heitä vastaan. Olipa siellä sitäpaitsi muitakin aatelisia, jopa aatelittomiakin sotapäällikköjä, jotka kaikki Arvid Tavast oli kutsunut osaa ottamaan neuvotteluun.

Keskellä salin laattiaa oli suuri, veralla katettu pöytä. Siinä paloi vahakynttilöjä, ja läsnäolevat asettuivat istumaan sen ääreen arvonsa mukaiseen järjestykseen. Arvid Tavast asettui pöydän päähän ja heti hänen viereensä Aksel Kurki. Linnan palvelijat sulkivat ovet, ja hetken vallitsi hiljaisuus tuossa suuressa salissa, jonka seiniltä Tottien ja Sturein vaakunat jylhinä häämöittivät. Nämä samat muurit olivat nähneet Kaarlo Knuutinpoika Bonden loistavan hovielämän, Knut Possen riemun Viipurin pamauksen kautta saavutetun voiton johdosta, ne olivat suoneet suojaa Hoyan kreiville, tuolle rohkealle seikkailijalle, ja niiden suojassa oli Kustaa Vaasa majaillut. Nyt katsoivat ne jäykkinä ja äänettöminä sitä epätoivoista taistelua, johon sen nykyiset asukkaat olivat ryhtyneet. Arvid Tavast kohotti päänsä ja antoi väsyneet katseensa harhailla pitkin kokoontuneitten riviä.

— Ratkaisun hetki lähenee, sanoi hän viimein. Emme voi salata, että asiamme aina Marttilan taistelusta alkaen on saanut arveluttavan käänteen. Herttua lähenee nopein askelin, kansa lankeaa joukoittain hänen puoleensa. Ne pakenevat huovit, jotka tänne ovat saapuneet, kertovat kamalia kansan vihasta ja kostosta. Kaikkialla pyytelevät ja surmailevat talonpojat huovejamme ja meistä itsestämme sepitellään pilkkarunoja. Ja sitä, jota pilkataan, sitä ei enää pelätä. Valtamme vaipuu.

— Yhden ilosanoman voin kuitenkin ilmoittaa. Laivastomme on pelastunut, ja Wildeman on onnellisesti purjehtinut Helsingistä Rääveliin. Eräs pakeneva huovi toi juuri äsken sen tiedon.

— Herttua riensi Marttilan voiton jälkeen Helsinkiin ja tahtoi äkkiarvaamatta anastaa koko laivastomme. Matkallaan levähti hän Sipoon pappilassa. Kirkkoherra Anterus lähetti salaa sanan Wildemanille, ja tämä purjehti tiehensä. Vaan Anterus herra sai hengellään maksaa uskollisen tekonsa, sillä kiireissään unohti Wildeman kirjeen pöydälleen, ja siten se joutui herttuan käsiin. Kirkkoherra mestattiin ja muutakin verta on herttua vuodattanut Helsingissä. Jo huomenna voi hän olla täällä. On siis tarpeellista, että punnitsemme tarkoin tekomme ja päätämme, puolustammeko asemaamme viimeiseen, kuten kuninkaamme Sigismund on käskenyt, vai rupeammeko sovintoon, jos se tie enää lieneekään meille avoinna.

— Kuka meistä voi puhua sovinnosta, huudahti Jaakko Olavinpoika Bollstadin herra, ja tumma verivirta sai hänen kasvonsa punehtumaan. Eikö herttua verikoiran tavoin ole ruvennut meitä vastaan raivoamaan? Tahtoohan hän kaiken tavoin alentaa ja painaa aatelistoa, imartelee porvaria ja talonpoikaa. Ennen katketkoon pääni kolmasti mestauspölkyllä, ennen kuin etsin herttuan suosiota. Viimeiseen asti tahdon taistella ja säilyttää kunniani ja kilpeni tahraamattomina. Ja tässä tapauksessa on antautuminen ja sovinto kavallusta. Eikö Stålarm ja ne Suomen herrat, jotka Turun linnassa istuvat, luota meihin? Jos me antaudumme, silloin saatamme me herttuan voiton helpommaksi. Ja kuka takaa meille, että herttua pitää lupauksensa. En luota häneen.

Ja onko tilamme todellakin niin toivoton? Ovathan Viipurin muurit vahvat ja ovathan ne ennen antaneet suojaa venäläisiä vastaan, jotka ovat olleet kymmenvertaa lukuisammat kuin ne vähäiset joukot, jotka Kaarlo voi nyt kuljettaa meitä vastaan.

— Viisasta olisi kenties taipua myrskyn edessä, sanoi Lauri Creutz heittäen varovaisen silmäyksen ympäristöönsä. Moni Suomen aatelinen on hyljännyt Sigismundin ja liittynyt herttuaan. Jos se voisi nytkin vielä tapahtua edullisilla ehdoilla, olisin minä valmis siihen. Ei liene paljo toivoa voitosta, sillä meiltä puuttuu sotaväkeä, varoja ja kaupungin porvaristoon ei ole luottamista.

— Porvaristo tulee yhä uppiniskaisemmaksi, puuttui Aksel Kurki puheeseen. Sotaväen, etenkin Teidän rakuunainne, evesti Tiesenhausen, ja porvariston välillä on jo ollut kaikenlaisia selkkauksia ja ainoastaan mitä suurimmalla vaivalla olen minä voinut estää ilmiriidan syttymistä. Pormestarin käytös on epäiltävä, ja viisainta olisi pitää häntä silmällä. Vaan mitä me voimme, me olemme vähälukuiset ja porvaristosta riippuvaiset, meidän täytyy karttaa kaikkea väkivaltaa. Jospa minulla vaan olisi 5000 tai 6000 oivaa sotamiestä, kyllä olisi toinen ääni kellossa. Voi Sigismund, Sigismund, kuinka mainiosti sopii sinulle nimi "rex crastinus" [huomispäivän kuningas], jonka puolalaiset ovat sinulle antaneet. Säälimättömästi olet meitä kohdellut.

Ja ikäänkuin tämä huudahdus olisi kuulunut Varsovaan saakka, avattiin ovi ja linnanpalvelija ilmoitti: lähettiläs on saapunut Varsovasta, hänen Majesteetiltansa kuningas Sigismundilta.

Vaikea on kuvata sitä hämmästystä, mikä näiden sanojen johdosta syntyi salissa. Kaikkien läsnäolevien katseet kääntyivät ovelle. Samassa astui pater Laurentius saliin, hän oli vähän järjestänyt pukuansa, joka matkalla oli joutunut epäjärjestykseen, ja hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat ilman ja sään vaikutuksesta hiukan verevämmät. Hänen terävistä silmistään loisti päättäväisyys ja rohkeus, ja hän antoi katseensa harhailla ympäri salia.

— Hänen Majesteettinsa kuningas Sigismund lähettää kansliansa pronotarion, alhaisen ja vaatimattoman palvelijansa Laurentius Ericin kautta Teille, ylhäiset ja jalosukuiset herrat, tervehdyksensä. Sallimus on johdattanut minut tänne hetkellä, joka, mitä minä voin arvata, on tärkeä ja juhlallinen. Kuka Teistä, jalosukuiset herrat, on Arvid Tavast Vesunnin herra ja hänen Majesteettinsa korkeasti uskottu käskynhaltija tässä linnassa?

— Jos kuningas Sigismund puhuu Teidän kauttanne, niin kääntykää minun puoleeni.

— Minun olisi pitänyt jo arvata, vastasi pater Laurentius, tehden syvän kumarruksen, että Teidän harmaat hiuksenne ja pitkän elämän aikana saavutettu kokemus tekevät Teidät oikeutetuksi siihen arvoon.

Ja pater Laurentius avasi takkinsa ja veti poveltansa neliskulmaisen, huolellisesti vaksikankaaseen käärityn kirjeen. Hän irroitti vaksikankaan ja suuret riippuvat sinetit tulivat näkyviin. Hän tarjosi sen Arvid Tavastille ja sanoi:

Arvid Tavast otti sen kunnioittaen vastaan, leikkasi tikarillaan sinettinauhat poikki ja alkoi lukea tarkkaan. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, osoittivat hänen piirteensä pettymistä.

— Hänen Majesteettinsa on sangen armollinen. Hän ilmaisee mitä suurimman luottamuksensa, ja Suomen asiat käyvät hänen sydämmellensä, Mutta jos minä oikeen ymmärrän tämän, ei hänen Majesteettinsa voi meille vielä nytkään mitään apua antaa.

— Hänen Majesteettinsa on suullisesti antanut minulle tärkeimpiä asioita Teille ilmaistavaksi. Jos sallitte, tahdon lyhykäisesti ryhtyä asiaan.

Arvid Tavast viittasi tyhjään tuoliin, ja pater Laurentius istuutui.
Sitte jatkoi hän:

— Suuri muutos on tapahtunut kuningas Sigismundin mielessä. Se lempeys, jota hän tähän saakka on osoittanut Kaarlo herttuaa kohtaan, on täydellisesti väistynyt ja antanut sijaa mitä suurimmalle inholle ja suuttumukselle. Hän huomaa selvästi, että Kaarlo tavoittelee Ruotsin kruunua, ja hän on päättänyt ryhtyä säälimättömään taisteluun herttuaa vastaan. Hän katuu kovasti, että hän päästi Kaarlon käsistänsä Stångebron taistelussa, ja katuu vielä ankarammin, että hän jätti valtaneuvokset hänen käsiinsä. Ne verituomiot, joilla Kaarlo on ruvennut valtaansa vahvistamaan, enentävät laupiaan kuninkaamme inhoa häntä kohtaan. Jos Kaarlo nyt joutuu Sigismundin käsiin, niin vaviskoon.

— Älkää luulko, että nämä ovat tyhjiä uhkauksia, jatkoi pater Laurentius huomattuaan halveksimista ja epäilyä osoittavia ilmeitä muutamien kasvoilla. Ja tullaksenne vakuutetuiksi siitä, että kuninkaan aikeet ovat rehellisiä, kuulkaa vielä ja hämmästykää, sillä hänen Majesteettinsa aikoo suuria.

Kun Suomen herrat muutamia kuukausia sitte lähettivät Varsovaan lähettilään anomaan apua, sitä apua, jota kuningas Sigismund ei ole voinut niin runsaasti antaa, kuin hän olisi tahtonut, löi Sigismund rintaansa ja sanoi: Täällä on meillä suuret tuumat kätkettynä, mutta sinä et vielä voi saada niitä tietää, Nämä sanat kuuluivat hämäriltä, mutta niihin on kätkettynä suuri salaisuus, joka aikanansa tulee maailmaa hämmästyttämään. Hänen Majesteettinsa on suvainnut minulle ilmoittaa aikeensa.

Ei ole jäänyt kuningas Sigismundilta huomaamatta, että Suomen aatelisto uljaasti, uskollisesti, varojaan säälimättä on pitänyt hänen puoltaan. Kun Ruotsin aatelisto valtaistuimen juuressa kasvaneena ja kuninkaallisen armopaisteen alituisesti hellittelemänä rikkoo valansa, nousevat suomalaiset miehissä laillista hallitsijaansa puolustamaan. Tämä seikka on suuresti liikuttanut kuninkaan sydäntä.

Syrjäinen ja halpa on tähän saakka ollut Suomen asema. Emintimän tavoin on Ruotsi sitä kohdellut, Ruotsin aatelisto on tunkenut syrjään suomalaisen, ja ainoastaan taakat ovat olleet tasan jaetut.

Loistavalla tavalla on hänen Majesteettinsa tahtonut palkita Teitä ja kaikkia kanssaveljiänne, jalosukuiset herrat. Hän aikoo irroittaa Suomen Ruotsista ja antaa sille edullisen erikoissijan. Suomi on kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Menköön Ruotsin luopio-aatelisto, heikko ja voimaton, taipukoon vaan Kaarlon rauta-ikeen alle, tulkoon porvarien ja talonpoikain kaltaiseksi; eroittamattomasti yhdistettynä Puolan, Liivin ja Viron kanssa on Suomen aatelisto kulkeva loistavaa tulevaisuutta kohti. Ruhtinaitten kaltaisiksi voimassa ja loistossa tekee hän teidät, hän varustaa teidät uusilla, verrattomilla etuoikeuksilla, semmoisilla, joita Puolan ja Litvan aatelisto jo nauttii. Hän tahtoo kiinnittää talonpojat vahvoilla siteillä aateliin ja lannistaa porvarien kasvavan ylpeyden. Maan hallituksen heittää hän täydellisesti käsiinne ja vaan kuninkaalliset etuoikeudet pidättää hän itselleen. Unionin ajat palaavat, ja mahtavana istuu aatelinen linnassaan ja kartanossaan.

Kun pimeän huoneen ikkunasta uutimet vedetään syrjään, tulvaa häikäisevä valovirta sisään. Samallaisen vaikutuksen teki Laurentius Ericin puhe läsnäoleviin.

— Mahdotonta, kaikui sitte monesta suusta, kun he ensin hiukan olivat toipuneet hämmästyksistään.

— Mahdotonta? sanoi Laurentius Erici kylmästi, ja loi halveksivan katseen läsnäolijoihin.

— Eroittaahan syvä ja leveä Pohjanlahti Suomen Ruotsista. Yhdistäväthän luonnolliset ja maaperäiset siteet Suomen Viroon ja Liiviin. Puola ja Suomi yhdistettyinä muodostavat mahtavan valtion, jolla on sekä laajuutta että yhteyttä. Itään kuuluu Suomi luonnollisesti, siellä ovat sen juuret.

— Kuten virvatulet yöllä sumussa ja terhenessä eksyttävät väsynyttä, samoin saattavat puheenne, muukalainen, meidät suunniltamme, sanoi Arvid Tavast. Me olemme kokoontuneet neuvottelemaan, miten me viimeisillä ponnistuksilla voisimme pelastaa henkemme ja kunniamme, ja Te luotte silmäimme eteen kangastuksia, lumoavia kuin satumaailmassa. Vaan kangastuksen linnat ja palatsit hajoavat ensi puhalluksessa, ja ainoastaan repaleisia pilven hattaroita on jäljellä. Turhaan hautoo aju tuulentakaisia, kun turmio on kynnyksen edessä.

— Kuningas Sigismund aikoo myös aatteensa toteuttaa. Jos vaan nyt se hyökylaine, joka uhkaa Suomea, saadaan ehkäistyksi, jos Viipurin vahvat muurit estävät Kaarlon voittokulun ja ratkaisu saadaan lykätyksi toistaiseksi, aikoo Sigismund itse saapua Suomeen suuren sotajoukon kanssa. Tämä hetki on tärkeä. Teistä riippuu siis paljon. Jos Viipuri menetetään, jos Turkukin joutuu herttuan haltuun, on paljoa vaikeampi korjata erehdystä, ottaa takaisin menetettyjä, sillä ihmiset tottuvat uusiin oloihin ja ajan ratasta on vaikea työntää takaisinpäin.

— Ja ettette luulisi, että minä harhakuvilla Teitä eksyttelen, on kuningas Sigismund antanut käsikirjurinsa Jöns Bultin kirjallisesti tehdä esityksen Unioniin, josta taannoin puhuin.

Ja Laurentius Erici veti poveltansa toisen paperikäärön ja antoi sen
Arvid Tavastille.

— Se on kevyt, sanoi Arvid Tavast, punniten paperikääröä kädessään, vaan ajatuksen vaa'assa painaa se paljon, ja avaamatta laski hän sen pöydälle.

— Olisi ollut meille mieluisempaa, jos kuningas Sigismund olisi lähettänyt noin 6000 ratsumiestä.

— Jos hän sen olisi voinut tehdä, ei hän minua olisi tänne lähettänytkään, vastasi Laurentius Erici kuivasti.

— Varmalta taholta on kerrottu, että Kaarlo herttua tällä kertaa aikoo Suomen aatelistolle samaa kohtaloa, minkä Kristian tyranni valmisti Ruotsin ylimyksille. Teillä on, hyvät herrat, valittavana joko häpeällinen antautuminen ja kuitenkin selvä kuolema tai urhoollinen vastarinta ja kenties voitto. Ja jos voitatte, niin voitatte paljon.

— Oikein puhuttu, mestari Laurentius Erici, sanoi Jaakko Olavinpoika,
Bollstadin herra, miekka kädessä tahdon kuolla ja kunnialla langeta.

— Sovintopuuhat eivät ole minunkaan mieleeni, Sigismund on saanut valani ja sen tahdon pitää, liitti Aksel Kurki.

— Siis taistelemme viimeiseen saakka, kysyi Arvid Tavast. Ja kuin yhdestä suusta kaikui vastaan: taistelemme.

— Olkaat vakuutetut siitä, jalosukuiset herrat, etten minä, jos elävänä saavun takaisin Varsovaan, ole kuningas Sigismundilta salaava sitä, mitä täällä on tapahtunut, eikä hän heittävä palkitsematta täänkaltaista uhrausta.

— Neuvottelu on päättynyt, sanoi Arvid Tavast. Ja mitä suurinta valppautta! Pitäkää rakunoitanne silmällä, Tiesenhausen ja Fahrensbach. Asettakaa porteille kaksinkertaiset vartijat!

Samassa avattiin salin ovi. Tomuinen huovi syöksyi sisään. Hän kääntyi
Arvid Tavastin puoleen ja sanoi:

— Teidän armonne, herttua on tulossa! Minä olin paluumatkalla Vilajoen kalastuspaikasta, johon linnanvouti oli minut lähettänyt. Silloin tapasin erään Säkkijärven kalastajan, joka kertoi, että tänä iltana suuri laivasto purjehti pitkin selkää ja noin viiden aikana kävi ankkuriin Tuppuran selälle. Laivoilla on kolme Säkkijärven luotsia, jotka hyvin tuntevat väylät. Vaan koska hämärä ja sumu laskeutui merelle, eivät he uskaltaneet tunkeutua Uuraan ahtaille vesille, Huomenna ovat he varmaan täällä.

Niin kertoi kalastaja ja minä olen ajanut hevoseni melkein piloille.
Toivon, että Teidän armonne on tyytyväinen.

— Kyllä, sanoi Arvid Tavast. Mene ja pyydä voudilta kelpo ateria ja haarikka olutta. Myöhemmin palkitsen sinua enemmin.

— Varustautukaa taisteluun, hyvät herrat! Ja huomenna jo! Pian on hän joutunut.

— Vaan tehkäämme tänä iltana iloiset kemut, huudahti Ivar Tavast. Tuolla linnan kellareissa on suunnaton määrä vanhaa olutta ja Reinin viiniä, jota tuo vanha herkkusuu Matti Laurinpoika (Kruus) on sinne vuosien kuluessa koonnut. Hän osasi pitää kemuja, se poika! eikä hän paljon huolinut Juhana kuninkaan varoituksista. Tulipa hänelle niin äkkipikainen lähtö, kun Sigismund joku kuukausi sitte otti häneltä linnanpäällikkyyden, ettei hän 'ennättänyt viinikellarejansa tyhjentää. Tehkäämme hänelle se palvelus! ja William Fahrensbach ja Adam Janecki tervehtivät tätä ehdoitusta riemulla.

— Tehkää, kuten tahdotte. Säästyyhän ainakin se, mikä on juotu, herttualta, vastasi vanha Arvid Tavast.

— Vino pellite curas [karkoittakaa surunne viinillä], sanoo vanha roomalainen. Seuratkaamme hänen esimerkkiään, laverteli William Fahrensbach ja tarttui Ivar Tavastin käsivarteen ja sitte he yksissä läksivät kemuja varustamaan.

Ja kohta kaikuivat linnan muurit iloisista lauluista ja naurunhohotuksista, palvelijat kulkivat edestakaisin tarjoillen olutta ja vaahtoavaa viiniä ja yhä kellarista tuoden lisää. Aina aamupuoleen yötä kesti juominkia, sitte taukosi hälinä.

Kun muut olivat poistuneet salista, jatkoivat Arvid Tavast, Aksel Kurki ja Laurentius Erici keskusteluaan suuressa salissa.

KOLMAS LUKU.

Samaan aikaan kuin tätä suurta neuvottelua pidettiin linnassa, istui linnanlääkäri mestari Bilangh rauhallisesti kamarissansa. Nuo tärkeät tapahtumat, joita linnan korkeasukuiset päälliköt pelvolla odottelivat, eivät näkyneet häiritsevän mestari Bilanghin rauhaa. Pöydällä, jonka ääressä hän istui, paloi kaksi vahakynttilää korkeissa jaloissa; sitä peittivät lukuisat nahkakantiset kirjat ja paperikääröt. Akkunan molemmat puoliskot olivat auki, verhostimet estivät iltatuulen suoraan puhaltamasta sisään, vaan sallivat sen kuitenkin lauhduttaa ilmaa. Nuo kaksi kynttilää valaisivat jotensakin kirkkaasti huonetta, heittäen sen äärimmäiset nurkat hämärään. Kaikkialla näkyi kirjoja, erivärisiä lasipulloja, lippaita, muurissa oli kolme suurta tammikaappia ja niidenkin päällyställä oli sekaisin erivärisiä pulloja venetsialaisesta lasista ja pergamenttirullia. Eräässä nurkassa oli ihmisen luuranko, mikä seikka siihen aikaan oli suuri harvinaisuus. Kamarista johti ovi toiseen pienempään, jota luultavasti käytettiin laboratoriona, sitä todistivat ne lukuisat maljat, retortit sekä kemialliset ainekset, joita siellä voi nähdä. Tässä huoneessa valmisteli mestari Bilangh niitä vaikuttavia nesteitä ja jauheita, joita hän jakeli niille, jotka häneltä neuvoa kysyivät. Useasti nähtiin vielä sydänyönä tulen loistavan tämän kammion akkunoista ja säkenien singahtelevan savupiipusta, Tästä lienee johtunut se luulo, että mestari Bilangh oli kullantekijä, jonka tähden porvarit katselivat häntä salaisella kunnioituksella ja uteliaisuudella, kun hän vaan liikkui kaupungilla.

Toistakymmentä vuotta oli mestari Bilangh oleskellut Viipurin linnassa. Vuonna 1584 oli Juhana kuningas nimittänyt "rehellisen ja taitorikkaan" mestari Bilanghin linnan lääkäriksi, avittamaan etenkin niitä huoveja ja päiväläisiä, jotka vahingoittuivat linnan korjaustöissä. Tullessansa oli hän vielä nuorenläntä mies. Hänen ulkomuotonsa, kellertävä ihonsa, musta tukkansa ja solakka vartalonsa viittasivat etelämaalaiseen sukuperään, hänen pukunsa ja esiintymisensä olivat enemmän ylimyksen kuin porvarin. Entisestä elämästään ei hän juuri mielellään puhunut; siitä päästiin kuitenkin kohta perille, että hän osasi useampia euroopalaisia kieliä ja oli oleskellut monessa yliopistossa. Huhuttiin, että hän uskonnoltaan oli katolilainen. Muuten ei sitä seikkaa, jos asianlaita olisikin ollut niin, Juhana kuninkaan aikana luettu viaksi, kenties ennemmin ansioksi. Kohta huomattiin, että hän oli erittäin taitava ammatissansa, niin ettei hänen vertaistansa tässä maassa ennen kenties oltu nähty, luonto oli hänelle ilmoittanut monta salaisuutta. Täytyi vaan ihmetellä, että niin taitava ja nerokas mies, jonka mikä Euroopan ruhtinas hyvänsä mielellään olisi ottanut hoviinsa, vapaaehtoisesti suostui elämään niin kaukaisessa maassa. Vaan kun nähtiin, kuinka hänen taitonsa tuotti hänelle kulta- ja hopeakolikoita, joita porvarit hänelle kuljettivat, arveltiin, että kenties rahanhimo pidätti häntä.

Ne viisitoista vuotta, mitkä mestari Bilangh oli Viipurissa viettänyt, eivät olleet vierähtäneet jälkiä jättämättä. Hänen musta tukkansa oli tullut ohuemmaksi ja harmaaksi ohimoilta, silmistä ei enää loistanut nuoruuden tuli, vaan kuitenkin täytyi katsojan myöntää, että hänen olemuksessaan vielä voi huomata voimaa, päättäväisyyttä ja tarmoa. Olisipa hän tehnyt sangen miellyttävänkin vaikutuksen, ellei muutamat piirteet suun ympärillä ja kylmä katse hänen silmistänsä olisi osoittaneet kovuutta ja vallanhimoa.

Nyt istui hän rauhallisesti pöytänsä ääressä. Musta silkkikaappu, johon oli ommeltu samettikaulus, verhoi hänen vartaloaan, päässä oli hänellä musta kalotti ja jalassa mustat verkakengät. Kaapun alta pisti esille tikari, jonka kahva oli ristinmuotoinen. Kirja, jolle mestari Bilangh nyt omisti kaiken huomionsa, oli dominikaanimunkki Giordano Brunon myrkyllinen satiiri "La hestia trionafante", jossa paaviutta ja paavin valtaa ivattiin. Pöydällä aivan vieressä oli saman kirjailijan toinen teos, jossa hän esitti merkillistä atoomioppiaan ja mikä teos seuraavana vuonna saattoi tuon rohkean uudistelijan polttoroviolle Roomassa.

— Merkillinen mies, huudahti viimein itsekseen mestari Bilangh. Mikä tuoreus hänen esityksessään, mikä rohkeus hänen ajatustavassaan. Kaikki vanha katoaa, ja uudet näköalat avautuvat, mutta kuka voi ja uskaltaa seurata häntä? Todella on hän vaarallisin kerettiläinen, mikä milloinkaan on ollut olemassa.

Samassa kuului koputusta ovelle. Mestari Bilangh kätki nopeasti kirjan muiden joukkoon, järjesti pukunsa ja avasi oven.

Sisään astui kuningas Sigismundin lähettiläs, jonka me vast'ikään näimme neuvottelussa. Mestari Bilangh oli kyllä kuullut, että illansuussa oli saapunut lähettiläs Varsovasta, vaan koska hän ei ollut läsnä neuvottelussa, ei hän vielä ollut ennättänyt nähdä äsken tullutta.

— Kuningas Sigismund, joka suurella mielenkiinnolla seuraa asioiden juoksua täällä kaukana pohjoisessa, on lähettänyt uskollisen palvelijansa, oman kansliansa pronotarion Laurentius Ericin, rohkaisemaan alamaisiansa ja kehoittamaan heitä pysymään uskollisina velvollisuutensa täyttämisessä. Neuvottelu linnassa on päättynyt, vaan ennen kuin minä etsin lepoa rasittavan päivätyön jälkeen, on minulla vielä muutamia tärkeitä asioita ratkaistavana ja toivon niihin apua Teiltä, arvoisa mestari Bilangh.

Ääni, jolla nämä sanat lausuttiin, oli läpitunkeva ja melkein käskevä, se tekikin mestari Bilanghiin omituisen vaikutuksen, hämmästyneenä loi hän katseensa muukalaiseen, vaan tämän kasvot pysyivät kylminä eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan. Hän istuutui nojatuoliin, jonka Bilangh hänelle tarjosi, ja jatkoi:

— Oletteko jo kauan oleskellut täällä syrjäisessä kaupungissa, mestari
Bilangh?

— Vuonna 1584 nimitti Juhana kuningas minut linnan lääkäriksi, ja siitä ajasta olen minä täällä hiljaisuudessa toiminut.

— Ja mikä on syynä siihen, että niin etevä mies kuin Te, on tyytynyt niin vähän huomattuun asemaan yhteiskunnassa?

Ivallinen hymy näkyi tämän huulilla, hän näkyi nauttivan Bilanghin kasvavasta levottomuudesta ja jatkoi:

— Vuosi 1584 on yleensä omiansa johdattamaan mieleeni tapauksia, jotka jo osaksi ovat unhon yöhön vaipuneet. Oleskelin sinä vuonna Englannissa ja olen säilyttänyt monta muistoa siltä ajalta.

— Kenties sallitte minun kertoa merkillisen tapauksen siltä vuodelta. Ja koska ei minun kertomukseni ole niille aiottu, jotka kenties sattuisivat puhettani kuulemaan, aion luvallanne käyttää latinan kieltä, johon kenties aikaisemmin olette perehtynyt kuin siihen kieleen, jota tähän asti olen keskustelussani käyttänyt. Ja pater Laurentius, joka saksan kielellä oli ensiksi puhutellut Bilanghia, jatkoi latinaksi.

— Helmikuussa vuonna 1584 saapui Englantiin, oleskeltuaan lähes kaksi vuotta mannermaalla, englantilainen aatelismies, nimeltä William Parry.

— Taloudellinen rappiotila oli ajanut Parryn matkoille, hän toivoi mannermaalla voivansa jollakulla tavalla parantaa raha-asioitansa. Pariisissa hylkäsi hän protestantillisen opin ja tuli otetuksi katolisen kirkon helmaan. Venetiassa, jossa hän kauemmin oleskeli, joutui hän hurskasten jesuiittain pariin ja etenkin vaikutti pater Benedikt Palmio hänen ajatuskantaansa. Hän kuvaili sitä sortoa, jota katoliset kärsivät Englannissa, ja Parry päätti Jumalan kunniaksi ja hyvän asian edesauttamiseksi uskaltaa henkensä ja murhata Elisabetin, jonka Paavali IV äpäränä, kerettiläisenä ja valtaistuimen anastajana oli pannaan julistanut. Vankeudessa oleva Maria Stuart oli sitte Englannin valtaistuimelle koroitettava. Täynnä uskonintoa ja luottamusta asiansa menestymiseen läksi Parry Venetiasta, Palmio oli hänet runsaasti rahalla varustanut ja antanut hänelle suosituskirjeen Hannibal Codret'ille Pariisissa, Tämä hurskas isä vahvisti Parrya kaikin tavoin hänen mielipiteissään. Juhlallisella valalla sitoutui Parry pysymään aikeissansa ja nautti ennen lähtöään sakramentin jesuiittain kollegiossa Pariisissa.

— Vaan hän ei lähtenyt yksinään. Häntä seurasi nuori ranskalainen, jota elähytti kunnioitus pyhää kirkkoa kohtaan, sama viha kerettiläisiä vastaan ja sitäpaitsi mitä suurin myötätuntoisuus Maria Stuartia kohtaan, jonka kruunun Elisabeth oli vääryydellä anastanut.

Laurentius Erici loi katseensa Bilanghiin, jonka otsalla suuret hikikarpalot välkkyivät, sitte jatkoi hän:

— Tämä nuori ranskalainen nimeltä — vaan miksi mainitsisin hänen nimeään, kenties hänellä itsellänsäkin jo on toinen — ei ollut aatelista sukuperää, vaan hän oli saanut huolellisen kasvatuksen. Hänen isänsä oli herttua Guisen linnan hoitaja, ja poika oli kasvatettu Reimsin kollegiossa pyhien isien silmien alla. Sitte oli hän oleskellut monta vuotta Italiassa ja oli perinpohjaisesti tutkinut lääketiedettä.

Isältänsä, joka oli harras Guisein puoluelainen, oli hän kuullut paljon ihanasta Maria Stuartista, joka oli kasvatettu enojensa luomi Ranskassa, Hänessä syntyi vähitellen kiivas, silmitön viha Elisabetia vastaan. Sitä paitsi oli hän rajattoman kunnianhimoinen. Hän uneksi suuresta, loistavasta tulevaisuudesta, ja Parryn tuumat sopivat hänen omiinsa, sillä miten oli Maria Stuart palkitseva niitä, jotka hänen valtaistuimelle auttoivat? Nuori ranskalainen lääkäri liittyi maallikkojäsenenä pyhän Loyolan veljeskuntaan, ja sitte läksi hän Parryn kanssa matkalle.

He saapuivat onnellisesti Englantiin. Alussa kävi kaikki hyvin. Parry tekihe kiivaaksi protestantiksi, hän kirjoitti kuningattarelle ja lupasi ilmoittaa hänelle monta salaisuutta, jotka hän oli saanut matkallansa urkituksi. Kuningatar päästi hänet puheillensa ja mieltyi häneen suuresti. Nyt oli helppo toimia eteenpäin.

Parry päätti murhata kuningattaren, kun tämä käveli St. James puistossa, ja sitte paeta venheellä, jota hänen serkkunsa Nevil, jonka Parry oli ottanut salaisuuteen osalliseksi ja johon hän luotti, piti Thames-virralla valmiina. Mutta juuri kun Parry odotti suotuisaa tilaisuutta murhan toimeenpanemiseen ja hänen ystävänsä nuori ranskalainen lääkäri ja Englannin katolilaiset valmistelivat vallankumousta, joka oli puhkeava heti, kun Elisabet oli murhattu, tapahtui sattuma, joka saattoi koko yrityksen raukeamaan.

Pariisissa kuoli maapaossa elävä englantilainen katolilainen, Westmorelandin kreivi lapsettomana. Tuskin oli Nevil, joka oli vainajan läheinen sukulainen, saanut tästä tiedon, kun hän rupesi kavaltajaksi. Hän arveli, että jos hän kuningattarelle ilmaisisi Parryn hankkeet, voisi hän saada Westmorelandin arvon ja omaisuuden. Hän läksi Leicesterin kreivin luo ja tunnusti hänelle koko salaliiton. Parry vangittiin heti ja tunnustikin kohta aikeensa. Hänen papereistaan saatiin selville, että Parrylla oli muitakin osallisena salaliitossa. Etenkin pater Chreiton ja kardinali Como olivat mainittuna. Vaan ainoastaan Parry joutui yksinään kerettiläisten raadeltavaksi. Loyolan veljeskunta oli antanut heti Westmorelandin kuoltua varoitushuudon kuulua, ja sen jäsenet olivat paolla pelastuneet. Myös nuori ranskalainen lääkäri pääsi pakoon; puolen tuntia ennen kuin kanuunanlaukaus ilmaisi sataman suljetuksi, oli hänen onnistunut päästä norjalaiseen laivaan, joka purjehti Bergeniin. Sieltä matkusti hän Tukholmaan, hänen mainitaan oleskelleen jonkun aikaa Juhana kuninkaan hovissa, sitte näyttää hän kadonneen näyttämöltä, Vaan Parry kärsi kauhean kuoleman.

Laurentius Erici vaikeni ja loi terävän katseen mestari Bilanghiin. Tämä oli tuskallisen mielenliikutuksen tilassa, kädellään pyyhki hän suuria hikikarpaloita otsaltaan ja punertavia pilkkuja alkoi ilmaantua hänen kalpeille kasvoilleen.

— Ovatko hornan henget ilmaisseet kaikki salaisuutensa, puhkesi hän viimein sanomaan, vai oletteko Te niitä, joilta ei mitään ole kätkettyä, joiden korviin kuiskataan ne rikokset ja ne salatut asiat, mitkä rippituolin edessä tunnustetaan hämärästi valaistuissa kirkoissa, ja joiden tahtoa tuhannet, jopa miljoonat sydämmet ja omattunnot tahtomattansa, tietämättänsä noudattavat. Kuka Te olette?

— Minä en ole se, jolta minä näytän, enkä näytä siltä, mikä minä olen. Minulla ei ole omaa tahtoa, sillä minä olen tahdoton, vaan minun tahtoani tottelevat monet. Minä tiedän niin paljon, kuin minun on sallittu tietää, ja unhotan sen taas, kun niin on tarpeellista. Minulla ei ole nimeä, kotoa, ei isänmaata, ei perhettä, mitkä sitoisivat minua johonkuhun, vaan kuitenkin sitovat minua kahleet vahvemmat kuin tuhatvuotisten puiden juuret.

— Minä luulin, että Loyolan veljeskunta on minut jo unhoittanut, sanoi
Bilangh.

— Me emme unhoita mitään. Meidän kahleemme on pitkä ja löysä, vaan luja. Veljeskuntamme on kuin ympyrä, sen keskustana on kenraali ja hänestä alkaen on lukematon jono veljiä aina periferiaan saakka. Mutta niinkuin joka piste periferialla voidaan säteen kautta yhdistää keskustaan, samoin on jokainen yksityinen jäsen katkeamattomalla siteellä yhdistetty veljeskuntaan ja keskipisteeseen. Hänessä yhtyvät kaikki langat, ketjut ja kahleet, hän tiukkaa niitä, milloin hän hyväksi näkee, hän löysää ne, milloin hän sen parhaaksi katsoo. Teidän kahlettanne hän nyt pinnoittaa, arvoisa mestari Bilangh.

— Kuulkaa sitte, sanoi Laurentius Erici, vetäen tuolinsa lähemmäksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi. Kuningas Sigismund on heikko ja epäröivä, ja vaikka hän onkin kirkon harras ja uskollinen poika, niin olisi monta asiaa toisin, jos hän olisi osoittanut suurempaa tarmoa ja voimaa. Claudio Aquaviva on kiinnittänyt huomionsa etenkin näihin asioihin ja huomannut, mikä ääretön hyöty siitä olisi kirkolle, jos pohjoiset maat taas saataisiin takaisin katolisen kirkon helmaan. Nyt on tilaisuus sopiva; mutta niin kauan kuin Kaarlo herttua on elossa, eivät aikeemme onnistu. Mutta useasti on sattuma äkkiä muuttanut historian juoksua, monet suuret aikeet ovat unhoon painuneet kantajiensa kanssa, ja monelta maan mahtavalta on miekka kiertynyt kädestä keskellä voittokulkua.

Koska siis sattuma voi olla niin hyödyllinen sille pyhälle asialle, jota me ajamme, olemme me ottaneet pitääksemme vähän siitä huolta. Me välistä sitä hiukan joudutamme, välistä hiukan viivytämme. Vai luuletteko, että minä turhanpäiten olen tehnyt tämän pitkän matkan? Vahvistaakseniko linnan päämiehiä heidän vastarinnassaan? Se olisi turhaa, sillä jo parin kolmen päivän kuluttua on linna herttuan hallussa. Hän on tuleva linnan muurien sisälle, mutta hän ei ole elävänä täältä ulosmenevä.

— Ja, kenen on Aquaviva määrännyt näyttelemään Jacques Clementin ja
Balthasar Gerardin osaa?

— Murhaa, siis aina vaan murhaa? Eikö Loyolan hurskaat isät muuta voi suunnitella?

— Luuletteko sitte, että me olemme tulleet maan päälle rauhaa rakentamaan? Sota on meidän elementtimme. Missä taistelu raivoaa, siinä olemme me sitä virittelemässä, siksi kunnes koko maanpiiri on vallassamme ja kaikki omattunnot, sielut ja mielet seuraavat viittaustamme. Ja voi sitä, joka meitä vastustaa, hänen me muserramme.

— Ja jos minä nyt syystä tai toisesta kieltäytyisin tottelemasta kenraalin käskyjä? Jos minä nyt en suostuisi ryhtymään tekoon, jota laki ja yhteiskunta tuomitsee rikoksena?

— Rikoksena, toisti Laurentius Erici kylmästi. Minä huomaan, että oleskelu kerettiläisten seassa on himmentänyt Teidän käsityskantaanne ja laimentanut intoanne. Eikö pyhä Tuomas ole opettanut, että kerettiläisen henki on arvoton, koska hänen sielunsa kuitenkin joutuu kadotukseen? Eikö veljeskuntamme säännöissä, joita kaikissa kollegioissa luetaan, selvästi opeteta, että jokaisella alamaisella on oikeus tappaa ruhtinaansa, jos tämä on vallananastaja ja usurpatori, ja että semmoinen työ tuottaa ikuista kunniaa. Ja eikö kuuluisa isä Johannes Mariana, joka Roomassa, Pariisissa ja Palermossa on pitänyt luentoja, kirjassaan "De rege", joka on saavuttanut kenraalimme Aquavivan ja kaikkien pyhien isien mitä suurimman hyväksymisen, opeta samaa? Eikö hän ylistä ja aseta pyhien marttyyrien kaltaisiksi niitä, jotka semmoiseen tekoon uskaltavat ryhtyä?

Eikö Kaarlo ole pääkerettiläinen? Painaahan häntä paavillinen pannakirous. Eikö hän ole kieltäytynyt paavia tottelemasta, ja eikö kuka hyvänsä voi häntä tappaa ilman vähintäkään omantunnon vaivaa? Eikö paavilla ole oikeus eroittaa harhauskoisia ruhtinaita? Olemmeko milloinkaan tästä uskonkappaleesta luopuneet? Teidän mielipiteenne ovat todellakin lapsellisia, sanoi Laurentius Erici, ja hänen silmänsä loistivat vihasta ja innosta.

— Oli aika, jolloin minäkin olin täysin vakuutettu lausumainne mielipiteitten oikeudesta. Vaan ajatukseni ovat kenties hieman muuttuneet aikojen kuluessa.

— Ja niin puhelee mies, joka Parryn kanssa oli valmis murhaamaan
Elisabetin ja toimeenpanemaan vallankumousta.

— Asia olikin vähän toista laatua. Mitä silloin olisin ollut valmis tekemään nuoruuden innossa ja myötätuntoisuudesta Maria Stuartia kohtaan, siihen en nyt kenties enää ole halukas toisen käskystä. Mitä liikuttaa minua herttua ja Sigismund, mitä koskee minua Aquaviva? Minä rikon kahleeni, enkä tahdo tietää mitään koko Loyolan veljeskunnasta.

— Se, joka kerran on liittynyt meihin, sitä ei mikään maallinen valta voi käsistämme päästää. Kavahda itseäsi, onneton!

— Ei suinkaan hän suojele sitä, joka on ollut liitossa Elisabetin henkeä vastaan.

— Ah, huudahti Bilangh, katsoen hämmästyneenä vieraaseen, nyt alan huomata, että olen vallassanne.

— Vaan Aquaviva ei vaadi niin suurta palvelusta ilman palkintoa. Hän tarjoaa henkilääkärin paikan jonkun hallitsijan hovissa ja viisikymmentä tuhatta hollantilaista guldenia.

— Emmekö me ole julistaneet Balthasar Gerardia marttyyriksi ja antaneet suuria tiluksia hänen perillisillensä Franche-Comtéssa ja runsasta eläkettä?

— Salaa ja taitavasti. Jacques Clement ja Balthasar Gerard ovat saattaneet meitä huonoon huutoon muutamain hurskasten mielestä. Tikari ja pistooli puhuvat liian äänekästä kieltä. Myrkky tekee hiljaisempaa työtä.

— Myrkky, sanoi Bilangh ivallisesti; eikö aqva tofana ja muut tunnetut liuokset jätä yhtä selviä merkkejä? Eikö sairauden oireet, mustunut ja vääntynyt ruumis puhu yhtä kaunopuheliasta kieltä kuin tikarin haava tai pistoolin luodin tekemä reikä? Lapsellisuuksia!

— Malta, ja kuule minua. Eivät olisi Loyolan veljet saavuttaneet niin suurta mainetta, elleivät he monessa asiassa olisi muita ihmisiä viisaammat. Katsoppa tänne, ja pane mieleesi. Ja Laurentius Erici veti poveltansa pienen kristallipullon, joka oli täytetty vedenvärisellä nesteellä.

— Kaukana Intiassa polttavan auringon alla kasvaa mehuisa unikukka tulipunaisine kukkineen. Sen tummasta mehusta valmistavat alkuasukkaat huumaavaa nestettä, jolla he sitte hankkivat itselleen suloisia unelmia. Vaan eräs veljeskuntaamme kuuluva isä, joka lähetyssaarnaajana siellä oleskelee ja jolle luonnon salaisuudet ovat tuttuja, on pitkien kokeiden perästä valmistanut siitä vaalean, vedenkarvaisen muunnoksen, mikä voimaan ja vaikutuksiin nähden voittaa karkki, mitä tähän saakka on nähty. Tämän keksintönsä on hän tarjonnut veljeskunnallemme ja suurena salaisuutena on se säilytettävä. Sillä on ihmeelliset vaikutukset.

— Muutama pisara tätä nestettä on mitä vahvinta lääkettä, tuokiossa se poistaa ankarat kivut tuntumattomiin ja tekee sairaista terveitä, vielä muutama pisara lisäksi antaa rauhoittavan levon ja suloisia unelmia, vaan jos annosta enennetään niin paljon, kuin tämän pullon sivuun piirretyt viivat osoittavat, seuraa auttamattomasti kuolema. Ei tarkinkaan silmä, viisainkaan lääkäri voi huomata mitään outoa, kaikki on tapahtunut luonnollisesti, ilman tuskaa, ilman taistelua. Siitä on meillä jonkinlainen kokemus, siitäkin, jatkoi hän kylmästi.

— Tämän nesteen annan Teille, toimikaa varovaisesti! Pieni annos tätä viinipikariin, ja maailma saa kuulla hämmästyttävän uutisen, vaan harvat tietävät sen syyn. Sigismund istuu vankasti istuimellaan ja hänen perästään kuljemme me voittokulussa.

Vaan hetki on myöhäinen. Mitä ikinä teetkin, jos siitä vaan on pyhälle kirkolle hyötyä, niin ota täydellinen absolutsioni. Neitsy Maria ja kaikki pyhimykset sinua suojatkoot ja antakoot sinulle voimaa — ja pater Laurentius teki ristinmerkin Bilanghin yli.

Laurentius Erici kulki huoneeseensa ja lähetettyään pois linnan palvelijan, joka oli hänelle tulta näyttänyt, laskeutui hän vuoteelleen ja nukkui kohta sitkeään uneen.

Mutta huoneessaan jatkoi mestari Bilangh kävelyään, vaipuneena syviin mietteisiin.

NELJÄS LUKU.

Seuraavana aamuna nousi aurinko kirkkaana. Yöllä oli ollut kova kaste, vesihelmiä kimalteli ruohostossa, ja tyynenä lepäsi meren pinta. Ilma oli läpikuultava, kuten useasti syksyllä ja lehtipuut loistivat punaisissa ja kellertävissä syksyverhoissaan. Kaupungissa oli taas kaikki herännyt eloon ja liikkeeseen. Vahtisotamiehiä muutettiin, porvarit kokoontuivat torille aseharjoitukseen. Aksel Kurjen alapäälliköt kulkivat kiiruhtaen paikasta toiseen, täyttäen herransa käskyjä. Itse oli hän vastikään tarkastanut tärkeämmät paikat, etenkin viipyen Karjaportilla, jossa oli lukuisampi vartioväestö, ja niillä porteilla, jotka olivat meren puolella. Satamassa purettiin niiden laivojen lastia, joiden oli onnistunut saapua kaupunkiin, ja kaikkialla oli touhua ja kiirettä. Samalla kuvautui ihmisten kasvoissa jonkunlainen hermostunut jännitys ja arasti katseli moni porvari sotamiehien liikkeitä ja innokkaita varustuspuuhia. Eikä ihmekkään, että ihmisten mielet olivat jännityksissä, sillä voihan herttua saapua millä hetkellä hyvänsä ja tietämätöntähän oli, mitä tuleva hetki oli tuova mukanansa.

Kuningattaren kadun varrella, lähellä tuomiokirkkoa oli pormestari Herman Bröijerin talo. Se oli hansalaiseen tapaan rakennettu, suippokattoinen ja sen ajan oloihin verraten jotensakin muhkea. Katto oli peitetty ruskeaksi poltetuilla tiileillä, ikkunat olivat korkealla maasta ja alaikkunat rautakangilla suojatut. Ylinen oli tilava, parasta aikaa hinattiin sinne kaikenlaista tavaraa, verkapakkoja y.m., sillä siellähän ne olivat paraiten suojassa rauhattomina aikoina. Pormestari oli nimittäin suuri tukkukauppias, Saksan ja Hollannin tuotteita oli ahdettu hänen säilöaittoihinsa ja hänen laivansa kyntivät Itämerta.

Jykevä ja raskas tamminen ovi sulki sisäänkäytävän kadulta. Ovelta johtivat leveät, paksuista lankuista tehdyt ja kaidepuilla varustetut portaat yläkertaan, jossa suuresta himmeästi valaistusta etehisestä päästiin asuinhuoneisiin. Vanhat, sileäksi tahotut tammipöydät ja jakkarat, lukuisat tina- ja kupariastiat, ikkunat lasiruutuineen, joissa nähtiin muutamia lasimaalauksiakin, todistivat isännän varallisuutta ja antoivat asunnolle kodikkaan näön.

Vaikka kaikkialla kaupungissa oli touhua ja hälinää, etenkin siitä syystä, että porvarien taloihin oli majoitettu sekä kotimaista että puolalaista sotaväkeä, vallitsi pormestarin talossa syvä hiljaisuus. Hänen talonsa oli vapautettu majoituksesta; Arvid Tavast ja Aksel Kurki olivat tehneet sen myönnytyksen, sillä tavoin toivoivat he lujemmin kiinnittävänsä kaupungin korkeimman hallitusmiehen siihen asiaan, jota he ajoivat.

Pihan puolella olevassa huoneessa, jonka ikkunat antoivat tuomiokirkon puutarhaan, istui pormestari Herman Bröijer. Hänen harmahtava tukkansa osoitti, että hän oli jo yli keski-ijän, mutta hänen eloisat silmänsä, joista katse rohkeasti kohtasi sitä, jonka kanssa hän puheli, hänen vielä suora vartalonsa ja voimaa ja tarmoa osoittava olentonsa hehkuivat nuoruuden tulta ja voimaa. Nyt päilyi hymy hänen huulillansa, otsan rypyt olivat sileät, ja kaikki osoitti, että hän tällä hetkellä oli unhoittanut sekä herrat tuolla linnassa että merellä purjehtivan herttuan. Ja olihan syytäkin, sillä hänen poikansa Antonio, joka kolme vuotta yhtä mittaa oli oleskellut ulkomailla opintoja harjoittamassa ja siellä saavuttanut lainopin tohtorin arvon, oli palannut kotia viipyäksensä täällä kauemman aikaa.

— Niin poikani, sanoi pormestari, rauhattomaan aikaan palajat kotia, kaupunki on sotaväkeä ja touhua täynnä, linnassa on koossa maamme aatelisto perheineen, herttuaa odotetaan joka päivä tulevaksi. Me porvarit taas, jotka rauhallisissa oloissa hyödymme ja vaurastumme, olemme nyt kuin jyvät kahden myllykiven välissä, jos liitymme ylimmäiseen tai alimmaiseen, niin muserrumme murskaksi joka tapauksessa.

Antonio, nuori kukoistava mies, jolle musta puku ja hieno, suippokärkinen parta antoivat miehekkään ulkomuodon, leikitteli miekankahvallaan ja kuunteli tarkkaavaisesti isänsä puhetta.

— En ole vielä ennättänyt oikeen perehtyä kotioloihin. Kuinka vähäpätöiseltä näyttää täällä kotona kaikki, kun vertaan näitä oloja niihin maihin, joissa olen viimeiset vuodet viettänyt. Venetsian palatsit, Saksan kaupungit, Hollannin uhkeat teollisuuden-pesäpaikat häämöittävät vielä muistossani. Ja tuo tuomiokirkkokin tuossa, kuinka vähäpätöinen se on verrattuna niihin suurenmoisiin temppeleihin, joita Euroopan kansat vuosisatoja ovat rakentaneet. Mutta kuitenkin on kaikki täällä niin rakasta, niin tuttua, jokainen esine muistuttaa jostakin iloisesta lapsuuden hetkestä. Tuo vanha pihlajakin tuomiokirkontarhassa, josta ennen poikana kapusimme marjaterttuja ottamaan, rehoittaa vielä, vaikka räntistyneenä. Toivoit kuitenkin, että taas kohta kotiudun.

— Niinpä kyllä, vastasi pormestari. Olen odottanutkin sinua tulevaksi, ajat ovat tukalat ja kahdessa päässä on aina enemmän viisautta kuin yhdessä. Sillä tiedä, poikani, että minä pelaan uhkarohkeata peliä, ei ainoastaan omaisuuteni vaan myös henkenikin voi olla vaarassa.

Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja luja päättäväisyys kuvautui hänen piirteissään.

— Katso tässä, sanoi pormestari, ottaen pöydältä painetun lentokirjan, on Söderköpingin valtiopäiväin päätös. Saksaksi, latinaksi ja ruotsiksi painettuna on sitä levitetty lukemattomissa kappaleissa ympäri valtakuntaa. Herttua on sen kautta asetettu valtiohoitajaksi ja kuninkaan käskyiltä kielletään lainvoima, ellei herttua ja neuvoskunta ole niihin suostumustansa antaneet. "Valtakunnan uskottomina miehinä ja isänmaan hävittäjinä pidettäköön niitä, jotka tästä luopuvat", jatkoi pormestari.

— Ei ole vielä paljon aikaa siitä kulunut, kun Sigismund vaati meiltä uuden uskollisuusvalan. Ja häneen sitoo meidät sitäpaitsi väkivalta, sillä niinkauan kuin Arvid Tavast ja Aksel Kurki täällä komentavat, täytyy meidän hyppiä heidän pillinsä mukaan. Neuvo, poikani, ja sano, mitä sinä ajattelet näistä asioista.

Antonio, joka huomaavaisesti oli kuunnellut isänsä puhetta, nousi istuimeltaan, astui pari kertaa ympäri laattian, otti sitte lentokirjan käteensä, tarkasti sitä ja lausui:

— Älä vaadi, että minä lakitieteelliseltä kannalta näitä asioita arvostelisin. Sillä kansainvälinen ja valtio-oikeus on vielä kehdossansa ja ne nerokkaat mietteet, jotka Hugo Grotiusen päässä piilevät, eivät tule asioiden juoksua muuttamaan, jos ne levenevätkin laajempiin piireihin. Sillä tällä alalla tulee aina voima olemaan oikeutta, jos herttua voittaa, on hän oikeassa, koska hänen puolellansa ovat Ruotsin säädyt, jos Sigismund voittaa, on hän oikeassa, koska hän on kuninkaaksi kruunattu ja hänellä on perintöoikeus valtaistuimeen.

Mutta tämä hyrskylaine, mikä nyt uhkaa nielaista pyörteeseensä meidän pienoisen yhteiskuntamme, se ei minua peloita, ja jos tahdot kuulla minun neuvoani, niin liity herttuaan, se on viisainta sekä nykyhetkellä että myös tulevaisuudessa.

Katso, en ole ummessa silmin kulkenut matkoillani. Haudanhiljaista alkaa olla Espanjassa, elo ja virkeys poistuvat Italiasta, inkvisitsioni ja jesuitat siellä rauhaa levittävät. Bolognan yliopistossa kerran ne luottehet lausuttiin, joilla Rooman laki sitte vasallien linnat raunioiksi muserti ja taas uuden yhteiskuntalaitoksen vesat sai raunioilla versoamaan, nyt kohoaa yliopiston vastapäätä inkvisitsionin huoneusto, ja sen synkkää varjoakin kammoen välttävät ohikulkevat. Sotien raatelema on Ranska, Englanti kukoistaa Elisabetin valtikan alla, vapaus ja varallisuus siellä karttuvat.

Mutta Alamaissa, isäni, kylvetään tulevaisuuden siemen, siellä vapauden Phoenixlintu piakkoin kullanhohtavana tuhasta kohoaa. Onko Filip, ovatko jesuitat ja Espanjan legionat voineet kahlehtia hollantilaisten vapautta? Päinvastoin. Kun minä oleskeltuani Italiassa saavuin Hollantiin, oli ikäänkuin ahdistavasta vankiluolan ilmasta olisin astunut Jumalan kirkkaaseen päivän paisteeseen. Hollannin tasavalta ei enää ole Espanjan maakunta, se on jo kohonnut valtamerien kuningattareksi. Sen kauppamiehet ovat ruhtinaita rikkaudessa ja voimassa, ja Intian aarteet kokoontuvat heidän käsiinsä. Tiede ja taide sulostuttavat asukasten elämää ja luontokin näkyy elpyneen vapauden valossa, sillä Hollannin puutarhoissa tuoksuaa etelän loistava kukkaismaailma.

Jos asetumme herttuan puolelle, kuulumme siihen puolueeseen, jonka etunenässä Hollanti ja Englanti käyvät, jos taas Sigismundiin liitymme, silloin käymme jesuitain ja paavinvallan talutusnuorassa.

— Sanasi ovat sattuneet sydämmeeni ja karkoittaneet monta epäilystä. Useasti olen näitä asioita harkinnut ja nähnyt selvänä sen uran, jota on kulkeminen. Kunnianhimo on herttuan näille retkille ajanut, hän tavoittelee Ruotsin kruunua, joka nyt jo hänen päänsä päällä kimaltelee, mutta hänen voittonsa on sentään porvarin ja talonpojan voitto, hänen tappionsa porvarin ja talonpojan tappio.

Useimmat porvarit kallistuvat herttuan puolelle, ainoastaan harvat suosivat Sigismundin ja herrojen asiaa. Ja jos aateliset ja puolalaiset pääsevät tässä maassa hallitsemaan, pelkään pahoin, että kaikki laki ja oikeus katoaa ja mielivalta rehoittaa kuten ohdakkeet huonossa pellossa. Vaikea on edeltäpäin arvata täsmälleen asiain loppua, vaan luotan herttuan voittoon. Minua epäillään linnassa, Arvid Tavast ja Aksel Kurki vartioivat minua epäluuloisesti. Vaan pitäkäämme me kaksi yhtä. Luotan sinuun. Nyt tekoon ja toimeen! Minua on kutsuttu linnaan. Hyvästi siis!

Pormestari otti keppinsä ja laajan viitan, levitti sen harteilleen, esille kiiruhtava palvelija toi tinatuopissa pormestarin aamujuoman, vaahtoavaa olutta, ja niin vahvistettuna suuntasi hän kulkunsa linnaan.

Kohta sen jälkeen poistui myös Antonio kotoa. Hän kulki yli raastuvan torin, poikkesi vasemmalle ja pysähtyi Alakadulla olevan talon edustalle. Hetken epäiltyään avasi hän portin ja astui pihalle.

Talo, johon Antonio meni, oli aivan vastapäätä linnaa. Ainoastaan katu eroitti sen kaupungin muurista. Kapea salmi oli taas muurin ja linnansaaren välillä. Talon pääty oli katua vasten, sen pitkät sivut pihan puolella, Päädyssä oli vaan kaksi akkunaa, nekin korkealla maasta ja rautakangilla suojatut, muut akkunat antoivat pihan puolelle. Pihan ja kadun eroitti toisistaan puolen sylen korkuinen muuri, siihen oli istutettu paksu raudoitettu portti. Koko talo oli siis linnoituksen kaltainen, ja kun portti oli suljettu, ei siihen ollut niinkään helppo tunkeutua.

Mainitun talon omistajana oli tähän aikaan Katarina Bröijer, pormestarin veljen leski. Hänen miehensä oli kuollut jo muutama vuosi sitte ja oli jättänyt leskellensä melkoisen omaisuuden. Katarina rouva oli saksalaista sukuperää; Lybekissä oli hän viettänyt nuoruutensa päivät. Siellä oli pormestarin veli kauppamatkalla rakastunut häneen ja palatessaan toi hän mukanaan nuoren, kukoistavan vaimon. Siitä oli jo neljä vuosikymmentä vierähtänyt, ja Katarina rouva oli jokseenkin perehtynyt uuteen kotimaahansa. Ensi alussa oli kaiho useasti kalvannut hänen mieltänsä, ja surumielin oli hän monta kertaa luonut katseensa merelle seisoessaan kaupungin muurilla, josta voi nähdä, kuinka laivat levitetyin purjein liitelivät Uurasta kohti.

Miehensä kuoltua oli Katarina rouva, joka tunsi yksinäisyyden käyvän painavaksi, Lyhekistä kutsunut sisarensa tyttären Gertrudin, aikoen tehdä hänet omaisuutensa, perijäksi. Varhain eräänä keväänä oli Gertrud saapunut ensimmäisillä laivoilla Lybekistä. Kun tuo solakka, sinisilmäinen tyttö astui Katarina rouvan kynnyksen yli, tuoden terveisiä ja tietoja hänen lukuisilta sukulaisiltaan ja tuttaviltaan tuolta mahtavasta hansakaupungista, silloin tunsi Katarina elpyvänsä ja heräävänsä uuteen eloon. Tyttö tuli kohta hänen silmäteräksensä. Kaikki se hellyys, jota hän lapsettoman avionsa aikana ei ollut ollut tilaisuudessa osoittamaan, sen tuhlasi hän nyt Gertrudille. Helliteltynä, yltäkylläisyydessä kasvoi Gertrud kuin kukoistava ruusu ja palkitsi siten Katarina rouvan huolenpidon.

Pihalta johtivat portaat, melkein samankaltaiset kuin pormestarinkin talossa, etehiseen. Antonio, jolle kaikki esineet tässä talossa olivat tuttuja, kiiruhti etehisestä suoraapäätä sisäsuojiin. Samassa hän kuitenkin huomasi jotakin, mikä teki häneen tuskallisen vaikutuksen, mistä syystä, sitä hän ei voinut selvittää. Naulassa seinällä riippui pitkä ratsumiehen viitta, laattialla huomasi hän suuret keltaisella nahalla kaulustetut ratsusaappaat, joihin suuret kannukset olivat kiinnitetyt, ja vieläpä päällepäätteeksi nurkassa oli nojallaan pitkä miekka, jonka olkahihnaan kullankimalteleva vaakuna oli ommeltu.

— Mitähän nämä esineet tässä talossa merkitsevät, arveli Antonio, vaan kykenemättä vastaamaan tähän kysymykseen astui hän huoneeseen.

Katarina rouva istui kadun puolella olevan akkunan ääressä, hänen edessään oli suuri puitteisiin pingoitettu korko-ompelus, jota hän ompeli, vuorotellen erivärisillä langoilla, välistä vilahtaen pöydälle levitettyyn malliin. Pöydän toisessa päässä istui eräs mieshenkilö, jonka kasvonpiirteitä Antonio kuitenkaan ei voinut nähdä, koska tämä istui selin oveen päin. Puvusta päättäen oli hän sotilas.

Katarina oli puettu mustaan, yksinkertaiseen pukuun. Valkea pitsikaulus ja myssyntapainen päähine antoivat hänelle arvokkaan, melkein nunnamaisen ulkonäön. Huomattuaan Antonion, näkyi hän ensin hämmästyvän, sitte osoittivat hänen kasvonsa vilpitöntä iloa, hän huudahti:

— Tervetultua, Antonio! Kuinka odottamatonta! Luulimme sinun saapuvan vasta paljoa myöhemmin. Sitä suurempaa iloa tuottaa odottamaton tulosi.

Hän nousi ja tervehti sydämellisesti Antoniota. Sitten loi hän katseensa muukalaiseen ja sanoi hiukan hämillään:

— Sinä tapaat, Antonio, kotikaupunkisi sodan jaloissa. Minunkin rauhalliseen kotiini ovat sodan seuraukset tunkeutuneet, vaikka miellyttävämmässä muodossa kuin muualle. Jalosukuinen herra Adam Janecki, kapteeni evesti Farensbachin rakuunoissa, jotka armollinen kuninkaamme Sigismund on lähettänyt kaupunkimme puolustukseksi, suvaitsee asua talossani, joka siten on tullut muusta majoituksesta vapautetuksi. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän on ollut minulle suureksi avuksi näinä rauhattomina aikoina.

Muukalainen nousi ja tervehti Antoniota kohteliaasti. Antonio näki tavattoman kauniit, mutta pöyhkeät ja kelmeät ylhäisen miehen kasvot, joiden veltot piirteet todistivat runsaista elämän nautinnoista. Kapteeni Janecki oli huolellisesti puettu, ja hänen esiintymisensä miellyttävä.

— Terve tultua, herra tohtori, Teistä olen paljon kuullut puhuttavan sen lyhyen ajan kuluessa, jonka olen asunut tässä talossa. Toivotan teille onnea ja luulen, että Teidän loistavat ominaisuutenne saattavat Teidät korkeaan arvoon kotimaassanne.

Sitte kääntyi puhe päivän tapauksiin. Kapteeni Janecki näkyi vielä luottavan Sigismundin tähteen ja puhui paljon ja laveasti kuninkaan suurista ja mahtavista varustuksista, joilla hän aikoi kukistaa kaikki vastustajansa ja asettaa kaikkiin virkoihin ja luottamuspaikkoihin palvelijoitaan.

Sitte keskeytti hän äkisti puheensa, pyysi anteeksi, että hänen täytyi poistua, vaan tärkeät virkatoimet vaativat hänen läsnäoloansa linnassa. Kun Katarina ja Antonio olivat jääneet kahden kesken, alkoi Katarina rouva kysellä uutisia kotikaupungistaan Lybekistä, josta Antonio nyt viimeksi tuli.

— Serkkunne, hyvä täti, tuo arvoisa raatiherra, sukunsa pylväs ja tuki, voi hyvin, ja myös muut sukulaisenne. Minä tuon kirjeitä mukanani, paljon terveisiä, sekä lahjoja, jotka piakkoin lähetän Teille.

Katarina rouva avasi kirjeet ja alkoi lukea niitä mielihyvällä, Antonio taas katseli odottavasti ympärilleen, vaan Gertrudia ei näkynyt missään. Katarina rouva huomasi viimein hänen kysyvät katseensa ja sanoi hymyillen:

— Sinä kaipaat Gertrudia, hän on mennyt kävelemään, en tiedä tarkoin mihin, arvelen sentään, että tapaat hänet luostarin kirkkotarhassa, se on viime ajoilla tullut hänen lempipaikaksensa. Luulen sitäpaitsi, että tyttö on alkanut ikävöidä kotimaahansa, olen tarjoutunutkin seuraamaan häntä sinne ja oleskelemaan siellä jonkun aikaa, vaan hän on vakuuttamistaan vakuuttanut, ettei hän ollenkaan tätä nykyä halua sinne palata.

Antonio varustihe lähtemään. Otettuaan jäähyväiset Katarina rouvalta suuntasi hän kulkunsa luostarinkirkon puutarhaan.

Kaupungin kaakkoiskulmassa, siinä missä valtavat muurit yhtyvät toisiinsa n.k. munkkitornin luona oli luostarikirkko puutarhoineen. Ennen oli tässä ollut dominikanien eli mustainveljesten luostari. Reformatsiooni oli karkoittanut munkit heidän rauhallisista kammioistansa, säälimätön Kustaa Vaasa oli muuttanut luostarirakennukset vilja-aitoiksi, ja ne muurit, jotka ennen olivat kaikuneet munkkien askeleista, rukouksista ja hurskaista lauluista, alkoivat nyt rappeutua, ja ainoastaan hiirien nakerrukset häiritsivät yksitoikkoista hiljaisuutta. Itse luostarikirkko oli muutettu protestanttiseksi temppeliksi, ja suomalainen seurakunta vietti siinä jumalanpalvelustaan. Vaan luostaripuutarhassa, jossa ennen synkät, itseään kiduttavat dominikanit olivat käyskennelleet rukousnauhoineen, humisivat nyt lummeat vaahterat ja lehmukset, kantaen todistusta istuttajiensa hyödyllisestä toimesta. Niiden suhinassa kuului ikäänkuin ääniä menneiltä ajoilta, kertoen kamppauksista ja taisteluista, joissa ihmissydän oli saavuttanut mitä suurimman voiton, voiton itsensä yli.

Puutarhan äärimmäisessä osassa oli matala turvepenkki lehmuksien ja vaahterien suojassa. Tämä oli Gertrudin lempipaikka. Siinä oli hänellä tapana istuskella tuntikausia, käsityö helmassa ja katse luotuna ulapalle, joka levisi Uuraan ja kaupungin välillä. Nytkin oli hän etsinyt turvapaikkansa, jo kaukaa näki Antonio hänen vaalean pukunsa loistavan puiden takaa. Syksyinen aurinko loi vinoja säteitään puiden lehdille, kamomillakasvi täytti ilman väkevällä tuoksullaan, syksyn kukat, jotka vielä yöhalloilta olivat jääneet eloon, rehoittivat kellertävissä puvuissaan, tanacetum, leontodon ja chrysanthemum upeilivat vielä myöhäisestä vuodenajasta huolimatta.

Kellastuneet lehdet ja kuivat oksat ratisivat Antonion jalkain alla. Tämä kahina herätti haaveksijan ajatuksistaan. Hän käänsi päänsä ja loi katseensa tulijaa kohti. Auringon valo tuli sivulta, tunkeutui vaahterien tuuheiden lehtiryhmien läpi ja heitti vuorotellen väriseviä varjojaan ja kirkkaita kuvioitaan Gertrudin kasvoille. Vaan suuremmasta aukosta pääsi kirkas ilta-aurinko vapaasti kullanheleänä kimaltelemaan hänen ruskeissa hiuksissaan ja palmikossa, joka riippui pitkin selkää. Antonion odottamaton ilmestyminen ja siitä johtunut mielenliikutus oli vaikuttanut häneen hervaisevasti, kasvot näyttivät kalpeilta ja silmät loistivat tavallista suurempina. Vaan kohta voitti hän hämmästyksensä ja tervehti tuttavanomaisesti Antoniota.

— Viimeinkin! Kuinka kauan olen sinua odottanut! Kuinka monasti olen tässä istunut, tähystellen joka laivaa, mikä kaupunkiamme kohti vaan pyrkii. Äärettömän iloinen olen tulostasi, ja hän ojensi kätensä Antoniolle.

Antonio tarttui Gertrudin käteen, piti sitä kauan omassansa ja katsoi häntä silmiin.

— Senpätähden tahdoinkin sinua hämmästyttää odottamattomalla tulollani, sanoi hän hetken kuluttua.

— Nyt täytyy sinun asettua tähän viereeni ja kertoa tarkalleen, missä nyt olet oikeastaan oleskellut sen ajan, jonka olet ollut poissa kotoa.

Antonio istuutui turvepenkille ja kuvaili lyhyissä piirteissä matkoistaan, olostaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa.

Huomaavaisesti kuunteli Gertrud hänen puhettaan, niinkuin avaantunut kukka imee kastetta ja auringonvaloa, ja tarkasteli salaa hänen kasvonpiirteitään ja liikkeitään. Viimein sanoi hän hiukan soperrellen:

— Luultavasti olet nyt niin kiintynyt noihin uusiin oloihin, että vastahakoisesti palajat kotia. Olet nähnyt siellä niin paljon loistavaa, ylhäistä ja hienoa, että me täällä näytämme sinusta sangen vähäpätöisiltä ja tyhmiltä.

— Siitä tulet kohta vakuutetuksi. Muistatko, Gertrud, minkä lahjan annoit minulle samana kesänä, jona läksin tälle pitkälle ulkomaamatkalleni?

— Tahdon auttaa muistoasi. Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme tehneet huvimatkan vanhaan Viipuriin, tuonne luonnonihanaan paikkaan Suomenvedenpohjan rannalla. Isäni, täti Katarina ja muut huvimatkaan osanottajat olivat jääneet loitommalle, me taas kiipesimme tuolle äkkijyrkälle vuorenharjulle, josta on niin ihana näköala, yli metsien, siintävän selän ja viheriäin nurmikkojen. Sitte laskeuduimme alas pitkin äkkijyrkkää harjannetta. Sen juuressa pulppuaa kirkas ja kylmä lähde niityn tasaisesta pinnasta. Tällä lähteellä on ollut suuri maine aina pakanuuden ajoilta, ja monta tarua liikkuu siitä kansassa. Sinä kumarruit lähteen yli, ja kuvasi näkyi sen pohjalla viehättävänä ja rusoittavana. Äkkiä päästit sinä huudahduksen.

— Katso, Antonio, minä olen löytänyt nelilehtisen apilaan, ja näytit sen minulle. Ja todellakin aivan lähteen vieressä kasvoi uhkea nelilehtinen apilas, kastellen lehtiään sen kristallikirkkaassa vedessä.

— Vanha Vappu, jatkoit sitten, on sanonut minulle, että jos joku löytää nelilehtisen apilaan ja kastelee sen lehdet vanhan Viipurin lähteessä ja antaa sen rakastetullensa, niin tuottaa se suurta onnea ja ikuista rakkautta. Ja sitte annoit sen minulle ja käskit minun säilyttää sitä kallisarvoisena talismanina, Sitte juoksit nauraen tiehesi.

— Ja sitte sinä heitit sen pois ja juoksit minun perästäni muiden luoksi, sanoi Gertrud hymyillen.

— Minä kätkin sen huolellisesti, ja vein sen kerallani matkoilleni. Bolognassa mestari Guiseppe, taitava kultaseppä, teki sille turvallisemman säilöpaikan.

Samassa veti Antonio poveltansa kultaisen, sydämmen muotoisen medaljongin, jonka yläpuoli oli viheriäisen tahkotun lasin peittämä. Sen alta näkyi nelilehtinen apilas, tietysti vaalentuneena ja kuivana, vaan viheriän lasin läpi näytti se tuoreelta ja nuortuneelta. Gertrud kalpeni, ja omituiset väreet ilmaantuivat hänen suupieliinsä.

— Kuten viheriä lasi säilyttää apilaan vaalenemasta, samoin ihmissielu sisimmässä syvyydessä säilyttää kuvia, jotka eivät vaalene eivätkä haihdu, vaan paremmin kuin maalarien loistavat värit uhoittelevat aikaa ja pysyvät aina tuoreina, aina viehättävinä, siten todistaen ihmissielun ylevämpää alkuperää. Semmoisena kuvana on sielussani säilynyt tuo ihana kesäilta, korkea vuorenharjanne viehättävine kuvineen, ja sinä, Gertrud, kumartuneena peilikirkkaan lähteen yli. Kun kuljeskelin niissä uhkeissa palatseissa, joihin italialaiset ruhtinaat ovat koonneet maanmainioiden mestarien nerotuotteita, madonnankuvia ja ideaalisesti kauniita naisia, näin minä hengessäni aina toisen kuvan välkkyvän niiden takana, ihanamman, elävämmän ja tuoreemman ja silloin ajattelin minä sen taulun päähenkilöä tuolla kaukana kylmässä, vaan kuitenkin ihanassa pohjolassa, ja samoin kuin muuttolinnut, pääskyset ja peipposet pyramidein huikaisevasta maasta ja Italian orange- ja myrttilehdoista halajavat pohjolaan, samoin minunkin henkeni ikävöi tänne rakkaaseen kotimaahan, jossa aurinko loistaa niin vienosti, niin kullankellertävänä, ja jossa valoisat, hiljaiset kesäyöt täyttävät mielemme sanomattomalla ihastuksella.

Antonio vaikeni ja loi katseensa Gertrudiin. Tämä hengitti raskaasti, ja hänen äsken vaaleat kasvonsa olivat saaneet rusoittavan hohteen.

— Gertrud, sanoi Antonio melkein rukoilevasti, siitä on nyt toistakymmentä vuotta, kun sinä ensikerran saavuit kaupunkiimme. Minä muistan sen päivän tarkoilleen; olin silloin noin viidentoista vuoden vanha poikanen. Isäni ja Katarina-tädin kanssa olin tullut sinua vastaanottamaan. Ujona ja arastelevana astuit sinä maalle. Jo silloin tunsin ääretöntä myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Sittemmin olemme viettäneet monta iloista hetkeä keskenämme, ja meidän lapsuutemme muistot ovat melkein samankaltaiset.

— Sinä tiedät, Gertrud, että isäni hartain toivo on ollut, että me kaksi solmisimme elämän liiton. Hän on useasti puhunut minulle siitä. Ja jos oikein olen häntä ymmärtänyt, olisi tämä Katarina-tädinkin hartain toivo. Vaan ihmissydän on omituinen kappale, täynnä toiveita, mielitekoja, joita se ei itsekään tunne eikä ymmärrä. Se tavoittelee pilventakaisia, etsii onnea kaukana ja hylkää lähellä olevan, jota tarjotaan. Samoin oli minunkin laitani. Nyt vasta viime matkallani on kaikki minulle selvinnyt. Nyt tajuan, että rakastan sinua, Gertrud, että jo hamasta lapsuudestani olen sinua rakastanut. Elämän virvatulet eivät enää viekoittele minua harhateille, tieni on selvänä edessäni. Nyt olen tullut kuulemaan päätöstä sinun huuliltasi; kun viestit rauhattomuudesta ja herttuan aiotusta sotaretkestä saapuivat Hollantiin, tunsin maan polttavan jalkojeni alla ja päätin heti palata tänne. Kiihoittunut mielikuvitukseni kuvaili sieluni eteen kaikenlaisia vaaroja, jotka sinua uhkaavat, ja olen tullut sinua suojelemaan.

— Kohtaloni on käsissäsi, Gertrud, ja jos sinun sydämmessäsi ei ole tilaa minun rakkaudelleni, niin särjen sen ihanan lähdekuvan, joka sieluni pohjassa päilyy, pirstaleiksi ja asetan sen sijalle toisen, ajan epäjumalan Molokhin, jolle kaikki uhrataan: kunnian. Käteni kykenee käyttämään miekkaa, Italian taitavimmat miekkailumestarit ovat olleet opettajiani, ja Rooman lain ongelmat ovat minulle tuttuja, ja niiden avulla aukenevat kaikki tiet, jotka muuten ovat suljetut. Alamailla on nykyrään sotapäällikköjen ja valtiomiesten koulu, minä tarjoan miekkani ja kynäni Morits Oranialaisen palvelukseen eikä hän ole niitä hyljäävä. Ja se tie johtaa kunniaan ja mahtavuuteen.

Kun Antonio alkoi puhua, tajusi Gertrud vaistomaisesti, mitä oli tuleva, ja tunteiden tulva sai koko hänen sisällisen olentonsa värisemään, vaan sitte tyyntyi hän vähitellen ja nyt kuvautui hänen kasvoissaan vieno surumielisyys ja melkein ylenluonnollinen rauha loisti hänen silmistään.

— Olen useasti mielessäni kuvitellut, että tämä hetki olisi tuleva, ja nyt se on tullut, — Antonio, ja pikemmin kuin olisin voinut aavistaakaan. Luin äsken erästä vanhanaikuista kirjaa; siinä kerrottiin kahdesta rakastavasta, jotka eivät toisiansa ymmärtäneet tai eivät tahtoneet ymmärtää, ja siten saattoivat toisillensa paljon sieluntuskia ja murhetta. — Kerronko sen sinulle, Antonio: Kaunis Dorinde rakasti Floriania — niin kerrotaan tuossa vanhassa tarinassa — - vaan salaisesti ja ilman toivoa, sillä Florian ei näkynyt hänestä välittävän. Hän leijaili huvista huviin kuten perhonen kesällä, ja ihana Dorinde itki yksinäisyydessänsä. Viimein näkyi Florian kyllästyneen, hän palasi Dorinden luo ja hänen sydämmessänsä syttyi tulinen, kaikki kuluttava liekki, jonka esineenä oli juuri tämä kauan hyljitty Dorinde. Vaan yksinäisyys oli Dorinden mielessä synnyttänyt katkeruutta, ja hänen ylpeytensä kehoitti häntä kostamaan Florianille. Ja Florian parka kuihtui ja kuihtui ja Dorinde leikitteli vaan hänen kanssansa. Viimein sillä tarulla oli hyvin surullinen loppu.

Myöskin minun sydämessäni kaikuu loukatun ylpeyden ääni, joka kuiskaa: Ei ole Antonio sinulle vielä milloinkaan puhunut rakkauden sanoja ja nyt kun hän äkkiä palajaa, vaatii hän, että sinun sydämmesi olisi valmis häntä vastaanottamaan ja tuntemaan samaa rakkautta, joka hänen sydämmessään on syttynyt. Vaan ylpeyden äänellä ei ole minusta mitään viehätystä, ylpeys on kylmä kuten helmet kaulassa, ne kimaltelevat ja hohtavat, vaan ne eivät lämmitä. Ja Gertrud nousi ja asetti kätensä Antonion olkapäille ja katsoi häntä silmiin, sitte jatkoi hän,:

— Sinä ilkeä Antonio, kuinka paljon olen kärsinyt sinun kauttasi. Luuletko, että minun sydämmeni on ollut tunnoton? Kuinka kauan olen häilynyt toivon ja toivottomuuden välillä. Olen kuullut, että etelän naiset ovat viehättäviä, lumoavia, että ne kietovat miehet pauloihinsa, joista harva voi irtautua. Kun ajattelin tätä kaikkea, vetäytyi sydämmeni kokoon, ja useasti näytti kaikki, mikä ympäröi minua, vähäpätöiseltä, sillä sinua olen lempinyt jo kauan, sinä olet ollut päivieni ajatus ja öitteni unelma. Sietämättömältä tuntui minusta se ajatus, että toinen saisi kaiken sen rakkauden, hellyyden, jota pidin oikeastaan minulle kuuluvana.

— Anteeksi, Gertrud, sopersi Antonio, minä olen ollut ymmärtämätön, niin paljon onnea on ollut tarjona ja väliäpitämättömästi olen kulkenut sen ohitse.

— Se onkin jo unhotettu, vastasi Gertrud vienosti hymyillen, enkä milloinkaan enää aio sinua siitä soimata. Ja jollet olisi ilmaissut tunteitasi, olisin minä kätkenyt rakkauteni, enkä olisi siitä milloinkaan kertonut. Se oli vakaa päätökseni.

— Tunnen nyt itseni niin rauhalliseksi, kun sinä Antonio olet kotona minua suojelemassa. Täällä on pahat ajat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja ilmisota voi syntyä millä hetkellä hyvänsä, ja Gertrud vetäytyi lähemmäs Antoniota ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.

— Kävin jo Katarina-tätiä tervehtimässä ja huomasin, että teilläkin on majoitus talossa, Puolalainen kapteeni, ylpeän ja korskan näköinen mies puheli paraillaan Katarina-tädin kanssa, kun minä astuin huoneeseen.

— Niin on, vastasi Gertrud ja hänen äsken niin iloiset piirteensä kävivät synkiksi. Hän vaikeni hetkiseksi ja alentaen äänensä kuiskeeksi jatkoi hän:

— Heti kun puolalainen tuli meille asumaan, huomasin, että hän kaikin tavoin koetti saavuttaa tätini suosiota. Ihmeekseni hän siinä onnistuikin erinomaisesti. Monta kertaa on Katarina-täti häntä kiittänyt ja puhunut hänen hyvistä avuistaan.

— Kohta saat siihen selityksen, Katarina-täti on nimittäin, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, katolilainen. Ainoastaan näön vuoksi noudattaa hän protestanttisia kirkonmenoja, mutta koko sielullaan on hän kiintynyt vanhaan oppiin. Hänellä on erityinen rukoushuonekin, jossa on Neitsyt Marian kuva. Vaan kun hän on ollut minulle niin hyvä, en ole siitä hiiskunut sanaakaan kenellekään.

— Vaan totta, intti Gertrud. Tuon seikan on nyt puolalainen jollakin tavoin saanut urkituksi ja käyttää sitä hyväksensä. Olen salaa tarkastanut häntä, kun hän puhelee tätini kanssa. Hän tekeytyy hyvin hurskaaksi, puhelee pyhimyksistä ja muista senkaltaisista asioista, vaan minä epäilen, että hän on oikeen ilkeä ihminen, ja minä pelkään häntä, ja Gertrudia värisytti, ikäänkuin pakkasen viima olisi häneen osunut.

— Mitähän vaaraa siinä olisi, sanoi Antonio äänellä, jota hän koetti painaa levolliseksi, vaan jossa rauhattomuutta tuntuvasti värähteli.

— Onpa kyllä, vastasi Gertrud, jo heti arvasin, että puolalaisella olisi jotakin mielessä, ja toissapäivänä tulin siitä vakuutetuksi.

'- Janecki puheli kaiken aamupuolta tätini kanssa kaikenlaisista asioista. He luulivat, että minä olin kaupungilla, vaan minä istuin viereisessä huoneessa, jonka ovi oli raollaan. Yhtäkkiä Janecki käänsi puheensa toiselle tolalle ja pyysi minua vaimokseen.

— Hämmästyksekseni hän ei kieltänyt jyrkin sanoin, kuten olin odottanut Sitte en tiedä, mitä he vielä puhelivat, sillä minä kiiruhdin ulos ja tulin tänne puutarhaan itkeäkseni. Puolalaisen koko olento on minusta vastenmielinen ja hänen kelmeät kasvonsa osoittavat röyhkeyttä ja ylpeyttä. Kartan häntä kuten käärmettä kivirauniossa.

Antonio tuijotti synkästi eteensä. Monenlaisia kuvia nousi hänen sieluunsa ja tulevaisuuden taanoin niin kirkas taivas meni pilveen. Rauhattomuuttansa peitellen sanoi hän sitte levollisesti Gertrudille:

— Älä pelkää, Muutamassa päivässä voi kaikki muuttua. Puolalainen saa kohta muuta ajattelemista.

— Tarkoitat herttuaa, sanoi Gertrud ja ilonväre sävähti hänen kasvoilleen. Olen jo rukoillut monta kertaa, että hän tulisi. Sillä sitte ei puolalaiselta olisi mitään pelkäämistä.

— Olemme viipyneet täällä jo liian kauan, huudahti Gertrud, Katarina-täti varmaan jo odottaa minua. Kerronko hänelle jotakin siitä, mitä tänään on tapahtunut, kysyi Gertrud veitikkamaisesti hymyillen.

— Älä kerro, rakastettuni, odottakaamme muutamia päiviä, kunnes asiat selvenevät.

Molemmat läksivät kiiruusti kulkemaan kotia päin, tuomiokirkon sivuitse, yli raastuvantorin ja sitte Alakadulle.

Vaan jalosukuinen herra Adam Janecki seisoi huoneensa akkunassa ja näki koko kohtauksen. Hän mutisi jotakin kirouksen tapaista ja vaipui syviin mietteisiin.

VIIDES LUKU.

Verkalleen palasi Antonio kotia. Monenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä, Gertrudin kertomus oli tehnyt hänet rauhattomaksi. Kapteeni Janecki oli luultavasti vaarallinen seikkailija, puolalainen sukuperältään, siis ylpeä ja tekojansa punnitsematon. Jos Sigismundin useasti lupaama apuväki todellakin saapuisi, ja kaupungin piiritys pitkittyisi ja herttuan tyhjin toimin täytyisi palata Ruotsiin, voisi asia saada ikävänkin käänteen. Olihan puolalainen ja muukalainen sotaväki ja päällystö ennenkin rankaisematta harjoittanut suuriakin ilkitöitä. Tämmöiset ajatukset risteilivät Antonion mielessä ja tekivät sen synkäksi.

Kotiin tultuaan istuutui hän akkunan ääreen, avasi sen ja hengitti mielihyvällä raitista ilmaa, jota tuuli toi mereltä. Hän odotteli isäänsä, vaan tämä viipyi. Luultavasti oli linnassa tärkeitä asioita selvitettävänä, Viihdyttääksensä mieltänsä päätti Antonio matkalaukustansa ottaa esille lahjoja ja harvinaisempia esineitä, joita hän oli ostanut Italiassa ja Hollannissa antaaksensa Gertrudille ja omaisillensa.

Hän avasi suuren hylkeennahkaisen laukun, joka oli vahvoilla hihnoilla kiinni sidottu, ja alkoi latoa pöydälle esineitä, jotka Europan kultturimaissa olivat tulleet käytäntöön, vaan Suomessa vielä olivat harvinaisia.

Siinä oli neliskulmainen käärö hienoa, keltaista ja hyvänhajuista tupakkaa, minkä Antonio Amsterdamista oli ostanut isällensä, pieni pakka keltaista, kahisevaa silkkikangasta, Lombardiassa kudottua, jonka Antonio oli tuonut äidillensä. Vielä sisälsi laukku taidokkaita lasimaalauksia, hopeaisia ja kultaisia koristeita ja parikymmentä pientä, punaisen kellertävää omenan suuruista hedelmää. Juuri kun Antonio asetteli näitä pöydälle, tuli hänen äitinsä sisään.

— Oletko viimein kotona, sinä karkulainen, sanoi pormestarin rouva, uhaten poikaansa sormellaan? Missä olet ollut koko aamun?

— Olen käynyt Katarina-tätiä tervehtimässä, vastasi Antonio keskeyttäen hetkeksi toimensa.

— Ja Gertrudia myöskin. Luuletko, etten nähnyt, kuinka äsken kahden kesken menitte tästä sivuitse?

Ja Antonion äiti istuutui rahille ja katseli, mielihyvästä ja ilosta loistavin silmin poikaansa. Hän oli vielä terveen ja voimakkaan näköinen nainen. Luultavasti oli hän parhaillaan ollut taloustoimissa, koska hänen kasvonsa olivat punehtuneet ikäänkuin tulen ääressä seisomisesta. Vyöllä oli hänellä valkea esiliina, hihat käärityt kyynäspäihin saakka ja kädet jauhossa.

— Puoliseksi saamme vieraita, Antonio! Isäsi on kutsunut tänne naapureitamme ja ystäviämme sinun kotiintulosi johdosta. Thesleff, Ruuth, Juusten, Schmedemann ja Stråhlmann tulevat ja kenties muitakin, en tiedä tarkoilleen, ketä kaikkia hän lie pyytänyt. Sentähden valmistelen vähän leivoksia. Vaan mitä nuo ovat? ja Antonion äiti osoitti sormellaan punertavia hedelmiä, joita Antonio taas lateli pöydälle.

— Erinomaisen mehuisia ja maukkaita italialaisia hedelmiä, äitiseni. Niitä aletaan siellä yhä enemmän viljellä. Kerrotaan, että hedelmä on kotoisin Aasiasta, Kun se ensin tuotiin Europaan, oli se kirsikan suuruinen, nyt on se jo omenan vertainen. Tuntijat väittävät sen vuosi vuodelta suurenevan ja ennustavat sille tulevaisuudessa suurta menekkiä. Italialaiset nimittävät sitä apelsiniksi.

Antonio otti yhden hedelmän pöydältä ja alkoi veitsellänsä kuoria sitä. Siitä erkanikin jotensakin paksu, alta valkea kuori ja itse hedelmä tuli näkyviin. Se jakautui helposti liuskoihin, ja Antonio tarjosi ne äidillensä.

— Voi meitä poloisia! huudahti Antonion äiti lyöden käsiään yhteen. Nyt verilöyly alkaa! Mikähän tästä seurannee? Leivoksenikin olen unhoittanut, johan ne saavat liiaksi paistua! ja pormestarin rouva poistui kiiruusti kyökkiinsä.

Antonio avasi joutuisasti akkunan ja heitti katseen merelle. Hän näki meren kirjavana valkeista purjeista, jotka vähitellen katosivat näköpiiristä luoteiseen Tervaniemen taakse, siten välttäen niitä kuulia, joita linnan tykit singahuttelivat, ja myös etsien syvempää rantaa maallenousua varten, jota tavataan vasta Neitsytniemen luoteisessa osassa.

— Herttua on tullut ja varustaikse hyökkäämään heti maallenoustuaan.
Tule, Antonio! Lähtekäämme muurilta tarkastamaan tapausten vaiheita.

Kaupungissa vallitsi suuri hälinä ja sekasorto. Kansa tulvaili joukottain muurille, nousivatpa muutamat katoillekin ja tuomiokirkon kellotapuliin voidaksensa täydellisesti nähdä tätä harvinaista näytelmää. Vallille Rinkiportin luona, johon pormestari ja Antonio pysähtyivät, oli kokoontunut paljon etevimpiä porvareita, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat tapauksia toisella puolen salmea.

Linnan portit aukenivat, ja taajoissa joukoissa ratsastivat Virosta tulleet rakuunat taisteluun. Etunenässä nähtiin William Fahrensbach ja Kaspar Tiesenhausen, myös Adam Janecki, Jaakkima Greve ja vielä eräs puolalainen Aleksander Dombuski olivat mukana. Adam Janecki ratsasti mustalla hevosella, jonka suitsen ja satulan helat kimaltelivat auringossa.

Nopeasti ja ripeästi oli herttua tuonut väkensä ja muutamia tykkejä maalle; kun rakuunat näkivät harvalukuisuutensa, sytyttivät he tuleen muutamia myllyjä ja etäämpänä olevan, mutta linnaan kuuluvan etuvarustuksen.

Jo ensimmäiset tykinlaukaukset matkaansaattoivat suurta vahinkoa rakuunain rivissä. Usea ratsastaja sortui hevosen selästä, ja hevoset laukkasivat tyhjinään linnaan takaisin. Ja kun herttua itse joukkojensa etunenässä teki ankaran hyökkäyksen, hajoutuivat Tiesenhausenin rakuunat hurjaan pakoon. Turhaan koetti Tiesenhausen muutamien uskollisten kanssa sytyttää Siikaniemen etukaupunkia tuleen, siihen ei ollut enää aikaa; täyttä neliä ratsastaen täytyi hänenkin etsiä turvaa linnasta. Herttua oli voittanut ensi rynnäköllä.

Tämä lyhyessä ajassa saavutettu voitto synnytti sekalaisia tunteita katsojissa. Linnan akkunasta olivat Arvid Tavast, mestari Bilangh ja Laurentius Erici nähneet tarkoin melkein kaikki taistelun vaiheet. Synkkänä, sanaakaan sanomatta tuijoitteli Laurentius Erici taistelevain joukkoon, jotka välistä peittyivät tomupilviin, ja lihakset hänen kasvoissaan sytkähtivät, kun hänen katseensa eroitti herttuan, joka rohkeasti antautui vaaralle alttiiksi.

— Tuolla kerettiläisellä on paljon rohkeutta ja kylmäverisyyttä, mutisi hän itsekseen ja heitti tutkivan katseen mestari Bilanghiin, jonka kylmät kasvonjuonteet eivät osoittaneet surua eikä iloa, ainoastaan välinpitämättömyyttä.

— Nyt alkaa piiritys, sanoi Arvid Tavast, ja ainoa pelastuksemme on siinä, että saamme sen jatkumaan niin kauan kuin mahdollista., sillä tokihan talvi ajaa herttuan tiehensä, ja hän astui alakertaan ottamaan vastaan taistelusta palaavia ja keskustelemaan heidän kanssansa.

Tomuisina, ruudinsavun mustaamina, hevoset vaahdossa, palasivat rakuunat linnaan. Tiesenhausenin toinen käsi riippui hervaistuna kupeella, ja Fahrensbachin olkapäästä vuosi verta.

— Mestari Bilangh hoi, huusi Tiesenhausen, laskeutuen vaivaloisesti satulasta, Teidän taitoanne tarvitaan. Pistolin luoti, jonka eräs herttuan ratsumestari suvaitsi ampua, istuu vielä käsivarressani, luulen sentään, ettei siinä ole luunvikaa.

Ja mestari Bilangh ilmestyi heti, tuoden muassaan siteitä, haavalääkkeitä ja alkoi teräväliä aseella kaivaa luotia Tiesenhausenin käsivarresta,.

Toisenlaisia tunteita kuin linnassa herätti herttuan voitto porvareissa, jotka sykkivin sydämmin olivat ottaneet osaa taistelun vaiheisiin. Mielihyvällä olivat he nähneet rakuunojen tappion, ja kun nämä hurjaa vauhtia pakenivat linnaan, saivat pormestarin kasvot hyvin tyytyväisen ilmeen. Kun taistelu oli loppunut, palasivat porvarit kotia kevyemmin sydämmin kuin olivat tulleet ja toivoivat, että herttua saisi kaupungin pian haltuunsa, vaikkei he vielä selvästi voineet tajuta, niillä keinoin se kävisi päinsä.

— Tervetultua puoliselle, sanoi pormestari erotessaan tuttavistaan.
Sitte saamme tilaisuuttakin puhella päivän tapahtumista.

Vapisevalla sydämmellä otti pormestarin rouva vastaan miestänsä ja poikaansa. Vasta sitte kun hän oli saanut kuulla taistelusta ja sen tuloksesta, rauhoittui hän vähän.

— Täksi päiväksi on siis jo kyllin verta vuotanut, vai miten? kysäsi hän viimein mieheltään.

— Luultavasti antaa herttua väkensä tänään levätä. Huomenna saamme sitte nähdä, mitä tästä seuraa. Vaan mene nyt, muoriseni, valmistamaan puolista, kohta saapunevat vieraammekin.

— Olen laittanut sanan myös Kadarina-kälylle ja Gertrudille, hekin lupasivat tulla, vaikkei tänne tänään muuta naisväkeä tulekaan.

— Isäni, ryhtyi Antonio puhumaan, kun äiti oli poistunut. Minulla on sinulle hiukan sanottavaa. Kävin tänään tervehtimässä Katarina-tätiä ja Gertrudia. Lapsuudestani saakka olen elänyt siinä luulossa, että olisi sinulle mieleistä, jos Gertrud ja minä solmisimme elämän liiton. Nyt se on tapahtunut. Minä olen ilmaissut tunteeni ja Gertrud on suostunut tarjoukseeni, ja Antonion posket saivat tummemman värin ja silmissä näkyi kirkas hohde.

— Vihdoinkin, poikani, sinä ilmoitat minulle iloisen sanoman, hartain toivoni on toteutunut. Tietääkö äitisi tästä?

— Ei suinkaan, älä sano hänelle vielä mitään, minulla on vielä muutakin sydämmelläni. Katarina-tädillä on asumassa eräs rakuunakapteeni, Adam Janecki.

— Niin, ylpeä puolalainen, joka tuskin antaa kenellekään tietä kadulla astuessaan ja halveksii porvareja ja talonpoikia, pitäen heitä luontokappaleen arvossa.

— Juuri hän, vaikka kyllä hän oli kohtelias minun siellä käydessäni.
Gertrud kertoi, että tämä mies on pyytänyt häntä vainioksensa.

— Ja kummallisinta asiassa on se, että hän kosinnallaan on kääntynyt
Katarina-tädin puoleen.

— Siinä et liene niin väärässä. Sitä olen kauan aavistellut. Katarinan olento on viime aikoina muuttunut oudoksi, hän välttää seuraa, oleskelee enimmiten yksinänsä, ja hänen kellertyneet, vahankaltaiset kasvonsa ja eloton katseensa todistavat paastosta ja yövalvomisesta. Eihän hän kuitenkaan liene suostuvainen jättämään silmäteräänsä Gertrudia tuon puolalaisen seikkailijan syliin, jota hän tuskin tunteekaan?

— Sinä et tiedä, isäni, mihin uskonnollinen fanatismi ja into voi saattaa ihmisen. Kaikki mikä muuten on arvokasta, ystävyys, perheelliset siteet, isänmaa, ne eivät merkitse mitään semmoisen yksilön silmissä. Tämä seikka saattaa minut sangen rauhattomaksi.

— Herrojen ja muukalaisten valta on pian lopussa. Janecki ei kohta merkitse täällä mitään.

— Ole huoletta, tämänpäiväinen näytös oli ensimmäinen, kohta seuraa toinen, ja kun sopiva tilaisuus ilmaantuu, silloin ryhdymme me sitä jouduttamaan. Siinähän se viisaus onkin, että tiedämme, milloin on toimittava, milloin ei. Vaan hiljaa, vieraat tulevat, heittäkäämme surut ja ottakaamme iloinen muoto.

Vieraat alkoivatkin saapua. Ne olivat kaupungin varakkaimpia porvareja, jotka joko omilla laivoillaan kävivät kauppaa ulkomailla tai myös harjoittivat voittoisaa vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Ruuth, Stråhlmann, Juusten olivat pormestarin vanhoja tuttuja ja kasvinkumppania. Koska Hannu Thesleff, joka vasta pari kolme vuotta sitte oli muuttanut kaupunkiin ja sitte meni naimisiin Katarina Stråhlmannin, piispa Juustenin tyttären tyttären kanssa, ei vielä ollut oppinut maan kieliä, käytti pormestari puhutellessaan vieraitaan saksankieltä.

Pormestarin rouva ilmestyi ovelle ja pyysi vieraita ruokahuoneesen. Siellä oli pitkä pöytä katettu, sen keskellä komeilivat lasimaljassa Antonion tuomat hedelmät ja astiassa, jossa jääpalasia uiskenteli, oli kapeissa pitkissä ruukuissa Reinin viiniä eli "renskaa", kuten sitä kaupungin murteella nimitettiin.

Gertrud istui Katarina-tädin ja pormestarin rouvan vieressä, ja pormestari antoi usein katseensa kiintyä nuoreen tyttöön, joka hänestä tänä päivänä näytti vielä hempeämmältä ja miellyttävämmältä kuin ennen.

Antonio kertoi matkoistansa ja havainnoistansa, ja vieraat, joista moni oli käynyt muissa maissa, ottivat vilkkaasti osaa kanssapuheeseen. Myös päivän tapauksiin luisui puhe ja tulevien päivien tapahtumista laskettiin arveluja. Kuitenkin olisi terävä syrjästä katsoja helposti huomannut, että melkein kaikkien mielessä piili ajatuksia, joita he joko pelkäsivät lausua tai toivoivat toisen ensin lausuvan.

Kun varsinainen ateria oli lopussa, vetäytyivät pormestarin rouva, Katarina ja Gertrud sisähuoneisiin, vaan pormestari ja hänen vieraansa jäivät vielä pöydän ääreen istumaan.

Hetken hiljaisuus vallitsi, ja vieraiden kasvot, jotka tähän saakka olivat osoittaneet vilkasta, ilonsekaista eloa, venyivät veltoiksi tai huolestuneiksi. Pormestari ryhtyi ensiksi puhelemaan:

— Emme voi salata toisiltamme, että suuret ja raskaat huolet painavat mieliämme. Ja se menestys, joka tänään jo heti tuli herttuan osaksi, ei ole omiansa, jos tarkoin sitä punnitsemme, huoliamme karkoittamaan, joskin se ensi silmänräpäyksessä synnytti meissä vilpitöntä iloa. Sillä mitä todistaa herttuan voitto? Mitä muuta kuin kuningas Sigismundin ja nykyisten herrojemme, Arvid Tavastin ja Aksel Kurjen heikkoutta. Mutta onko luopuminen heistä niinkään helppoa? Onhan heidän hallussansa linna, kaupunki ja tornit, ja linnassa ja kaupungissa entuudestaan olevat, Aksel Kurjen ja Tiesenhausenin tuomat rakuunat ja huovit yhteenlaskettuna nousevat 3000 mieheen. Siinä on kylliksi voimaa harvalukuista porvaristoa kurissa pitämään. Ja tiedättekö, mikä olisi seurauksena epäonnistuneesta luopumisesta tai kokeesta saattaa kaupunkia herttuan haltuun? Meitä kohdeltaisiin kuten valapattoja, omaisuutemme olisi ryöstölle alttiina, vaimomme, lapsemme suojatta raakojen huovien väkivaltaa vastaan. Sillä tietäkää, että nuo tuolla linnassa taistelevat epätoivon taistelua, henkensä, omaisuutensa ja asemansa puolesta, he eivät odota armoa eivätkä anna. Varsovasta on saapunut lähettiläs, synkkä, kylmäverinen mies, joka ei näy hetkeksikään luopuvan Arvid Tarastin sivulta. Ja näytti siltä, kuin muukalainen olisi saanut vuodatetuksi omaa voimaansa horjuvaan linnan päällikköön, hän oli tänään sangen rohkealla päällä. He luottavat siihen, että kaupunki voi kestää pitkällistäkin piiritystä. Ja onhan siinä perääkin. Noin sata vuotta on kulunut Viipurin pamauksesta, ja vanha isäni kertoi aina hämäränä lapsuutensa muistona, kuinka kaupunki pitkät ajat kesti lukemattomien venäläisjoukkojen hyökkäyksiä. Mitä enemmän aterian kestäessä olen näitä asioita aprikoinut, sitä synkemmältä näyttää tulevaisuus. Se iloinen luottamus, jonka herttuan voitto synnytti, alkaa kadota, ja mustia varjoja ilmestyy kaikkialle kuten syksyiltana matkustajan tielle. Vai mitä te asiasta arvelette?

— Sinä olet oikeassa, Herman, asemamme on todellakin vaikea. Jos pidämme laillisen kuninkaamme Sigismundin puolta, kohtaa meitä herttuan verinen viha, jos herttuaan koetamme liittyi, ruhjovat meidät herrojen huovit.

— Eiköhän voitto lopuksi kallistune herttuan puolelle, sanoi Hannu Thesleff. Hän näyttelee täällä samaa osaa kuin minun nuorena ollessani kotimaassani Skotlannissa James Murray, Maria Stuartin velipuoli; katolilainen Maria pakeni Englantiin, ja protestanttinen Murray sai hallituksen. Vaan väliaika voi tulla meille sangen kalliiksi, sillä meihin sopivat vanhan runoilijan sanat: quidquid delirant reges, plectuntur Achivi [kansa saa kärsiä kuninkaiden erehdyksistä], vaikka minä olen porvariksi joutunut, olen oikeastaan hengellistä säätyä varten kasvatettu ja siten myös Rooman kieleen perehtynyt.

Samassa koputettiin ovelle. Pormestarin palvelija ilmoitti, että alhaalla oli tuntematon mies, joka tahtoi tavata pormestaria. Pormestari läksi ulos ja palasi hetken kuluttua. Hänen seurassansa oli muukalainen, pitkään kaapuun puettu mies. Pormestari sytytti kynttilät, ja vastatullut otti leveän huopahatun päästänsä. Hänellä oli pitkät, keskeltä päälakea kahtialle jakautuvat hiukset ja tuuheat viikset. Muuten oli hän aseilla varustettu ja ulkomuodoltaan sotilas. Hän aloitti heti puhua:

— Älkää kysykö, kuka minä olen ja miten olen kaupunkiin saapunut. Se on minun salaisuuteni. Siinä on kylliksi, että olen herttuan leiristä ja että hänen ruhtinaallisen armonsa uskottu päällikkö Pietari Stolpe on minut lähettänyt. Minulla on vakaisia sanomia pormestari Bröijerille ja kaikille niille porvareille, joilla on jotakin vaikutusvoimaa yhteisissä asioissa. Kuulkaa siis ja painakaa mieleenne!

— Hänen ruhtinaallinen armonsa haluaa tietää, aikovatko Viipurin porvarit liittyä Ruotsin porvarien ja talonpoikien kanssa evankelista oppia, ja vapautta puolustamaan vai tahtovatko he pysyä katolisen Sigismundin ja puolalaisten vallan alla. Rauhaa ja sovintoa tarjoaa hänen ruhtinaallinen armonsa ja teidän on valittava. Nuo tuolla linnassa saavat kohta kaalinsa keitetyksi, niin kuuluvat herttuan omat sanat, ja sitte ei ole enää armonaikaa. Juurineen tahtoo herttua nyhtää tästä maasta eripuraisuuden rikkaruohot ja hävittää pois katolilaisen hapatuksen ja runsailla verenvirroilla kostuttaa maan, että se olisi otollinen uudelle kylvölle. Voi sentähden niitä, jotka häntä vastustavat, ne vetävät päällensä verisen vihan, ne hävitetään, sillä hän on mahtava ase sallimuksen kädessä otollista työtä edessaattamaan.

Viimeiset sanat oli lähettiläs puhunut uhkaavalla ja jylhällä äänellä, ja hänen puheensa teki mahtavan vaikutuksen.

— Sen olette saava, ja pormestari Bröijer kohosi istuimeltaan ja luotuaan tutkivan katseen pöydän ääressä istuviin, jatkoi hän:

— Ilmoittakaa hänen ruhtinaalliselle armollensa, että Viipurin porvarit melkein kaikki tahtovat pysyä evankelisessa opissa, Upsalan kokouksen päätöksessä ja siinä, mitä Söderköpingissä on säädetty. He toivovat voittoa hänen ruhtinaallisen armonsa aseille ja vihaavat muukalaisten valtaa. He ovat valmiit tottelemaan hänen ruhtinaallisen armonsa käskyjä, kun vaan olosuhteet sen myöntävät.

— Se on hyvä, sanoi muukalainen, ja hänen jäykät piirteensä saivat lempeämmän ilmeen, suosiollinen mieliala on kiitettävä ja vakuutus valtiollisissa ja uskonnollisissa asioissa samaten. Vaan mitä on vakuutus, joka ei osotaikse töissä? Ovatko Viipurin porvarit valmiit uhraamaan ja uskaltamaan jotakin yhteisen asian puolesta?

Pormestari loi taas tutkivan katseen läsnäoleviin, vaan nämä olivat vaiti ja katselivat nolosti eteensä. Hän jatkoi hiukan epäröiden:

— Hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitkoon punnita asemaamme. Me itse, meidän omaisuutemme, vaimomme ja lapsemme olemme linnan isännän ja huovien vallassa, kätemme ovat sidotut.

— Hänen ruhtinaallinen armonsa on kaikki punninnut ja aprikoinut. Hänen aikansa on täpärällä, tärkeät asiat vaativat häntä Ruotsiin. Maa polttaa hänen jalkojensa alla, ei ole hänellä halua monta viikkoa venyä tämän kaupungin edustalla. Hänen vaatimuksensa on selvä ja yksinkertainen: avatkaa portit ja laskekaa väkemme sisään. Arvaan ajatuksenne. Te pelkäätte yrityksenne ennenaikaista ilmitulemista ja herrojen kostoa. Vaan ennemmin tai myöhemmin on kaupunki kuitenkin joutuva herttuan haltuun, ja ankarasti on hän Suomen herroilta vaativa sen veren, jota he ovat uskaltaneet vuodattaa. Suuria asioita ei saada toimeen epäröimisellä ja heikkoudella, siihen tarvitaan voimaa ja tarmoa, sama laki vallitsee historiassa kuin luonnossa, ukkoissää puhdistaa raskaan ja painavan ilman, vaan murskatut puut ja palavat ladot ovat myös sen seurauksia.

— En. Kolme päivää antaa hänen ruhtinaallinen armonsa aikaa, vaan enempää ei. Hän on sangen ärtyisellä päällä ja vähinkin vastustus saattaa hänet vihan vimmaan. Kolmen päivän perästä saavun takaisin ja sitte olkaa valmiit. Jo huomenna menee Pietari Stolpe väkensä kanssa yli salmen, saartaa kaupungin myös Pantsarlahden puolelta ja sulkee tiet Venäjälle ja Inkeriin. Hyvästi! Jääkää rauhaan!

— Herransa kuva, vastasi pormestari huoaten, isännän henki painaa leimansa palvelijoihin.

— Kolme päivää ei ole pitkä aika, sanoi vanha Stråhlman, vaan sen kuluessa voi paljon tapahtua.

Ja sitte vieraat nousivat ja läksivät kotiinsa, sammuttamaan yöksi tulta, salpaamaan ovensa ja porttinsa ja panemaan raskaat akkunaluukut paikallensa, sillä ajat olivat rauhattomat, vierasta sotaväkeä kaupungissa ja yölliset kahakat tavallisia.

Sinä iltana tapahtui kuitenkin odottamaton tapaus, jolla oli tärkeät seuraukset ja joka joudutti asian ratkaisua ennen määrättyä aikaa.

Kun vieraat olivat poistuneet, koputettiin taas ovelle, ja pormestarin palvelija ilmoitti, että eräs vallin luona asuva porvari oli tullut valittamaan, että Tiesenhausenin rakuunat olivat vieneet hänen lehmänsä ja sanoneet sen tapahtuvan herransa käskystä. Porvari pyysi pormestaria hankkimaan ainakin jotain korvausta elukasta.

— Missähän Tiesenhausen lienee tavattavissa, kysyi pormestari tarttuen keppiinsä ja hattuunsa.

— Tiesenhausen ja muutkin upseerit ovat Borkhardtin krouvissa raastuvan torin vieressä, selitti porvari.

— Menen, vastasi pormestari. Minun tulee tavata Tiesenhausenia vielä tänä iltana.

Ulkona vallitsi synkkä pimeys. Katuvalaistusta ei ollut nimeksikään.
Sade valui virtana alas, ja kadut kävivät likaisiksi.

Edellä kulki pormestarin palvelija kantaen lyhtyä. Muut seurasivat jäljestä. Matka oli lyhyt. Ainoastaan pieni pätkä Kuningattaren katua [nykyinen Katarinan katu], sitte yli vanhan raastuvan torin Alakadulle, ja heti kulmasta päästyä oltiinkin Katarina-tädin asunnon edustalla.

— Ole varovainen näinä rauhattomina aikoina, kuiskasi Gertrud ja puristi hellästi Antonion kättä.

— Tule mukaani Antonio, minä käyn vaan Tiesenhausenia tapaamassa, ja sitte menemme yhdessä kotia, sanoi pormestari.

Aivan raastuvan torin vieressä oli Borkhardtin ravintola. Se oli matala, tiilikattoinen rakennus, jonka akkunat eivät olleet korkealla maasta. Porstuan kynnys ja laattia olivat melkein jalkakäytävän tasalla. Oven päällä paloi suuri lyhti, joka himmeästi valaisi sisäänkäytävän. Oikealla oli suuri huone, ja sen sivuseinällä pitkä tiski. Tämä huone oli aiottu yhteistä kansaa varten ja siellä kihisikin nyt huoveja ja kaikenlaista kansaa. Vasemmalla oli parempia huoneita aatelisia ja varakkaita porvareja varten.

Saksalainen porvari Borkhardt piti tätä ravintolaa ja oli vähässä ajassa hyvin rikastunut. Hän seisoi itse parast'aikaa tiskin takana, valkoinen esiliina vyöllä ja rinnoilla, ja hänen vieressään istui laivuri Didrik tyynen ja levollisen näköisenä. Borkhardt oli iso, roteva mies, hänen lihavat, punertavat kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä. Vahvalla kädellään laski hän tammitynnyristä olutta tinatuoppeihin ja jakeli niitä sotilaille. Nähtyään pormestarin tervehti hän kohteliaasti.

— Tiesenhausen ja muutkin upseerit istuvat tuolla toisella puolella, virkistyttäen itseään aamullisen verilöylyn jälkeen, vastasi Borkhardt matalalla äänellä ja läksi opastamaan pormestaria ja Antoniota yli porstuan.

Pitkän pöydän ympärillä, jossa oli lukuisasti tinatuoppeja ja pikareja, oluthaarikoita ja viiniastioita, istui ulkolaisia upseereja ja Suomen aatelisia sekaisin. Ylinnä nähtiin Ivar Tavast ja Tiesenhausen, sitte William Farensbach, Jaakkima Greve, Adam Janecki, Aleksander Dombuski ynnä muita upseereja.

Ivar Tavastin kasvot hohtivat, ja hän oli kiivaassa keskustelussa Janeckin kanssa. Tiesenhausen istui vaiti, katsoen synkästi pöytään ja välistä vaivaloisesta liikuttaen haavoitettua kättään, jota hän kantoi siteessä, William Farensbachin takana seisoi mestari Bilangh, ottaen pois siteitä Farensbachin olkapäästä, josta taas oli alkanut vuotaa verta, ja pannen uusia sijaan. Tämä itse oli kalvakan näköinen ja puri hampaitaan yhteen, kun tunsi kipua haavoitetussa paikassa.

Tässä hälinässä kaikui Janeckin soinnukas ääni ylinnä ja helposti kuultavana, juuri kun pormestari ja Antonio astuivat sisään.

— Kaunis ja hurmaava tyttö hän on ja viaton kuni valkea kyyhkynen, kehui Janecki, ja, kun minä palajan Varsovaan, vien hänet mukanani.

— Hänkö? Monasti on hän sitä anonut ja pyytänyt pehmeät kätöset kaulallani, ja pian on Gertrud Haveman loistava tähtenä Varsovassa, vastasi Janecki, korjaten valkealla, hyvästi hoidetulla kädellään pitsikaulustaan, joka oli joutunut epäreilaan.

Antonio oli kuullut joka sanan. Ensiksi musteni kaikki hänen silmissänsä, sitte tuntui kuin kylmää lyijyä olisi valettu hänen jäseniinsä, ja hän tuli levolliseksi ja kylmäksi kuni jääpatsas.

— Aha, sanoi Janecki toinnuttuaan ensi hämmästyksestä ja hänen suurentuneet silmänsä säihkyivät vihaa. Te syytätte minua valheesta, herra tohtori. Minä tunnen Teidät, te lainvääntelijät ja kynäritarit, te olette suurisuisia mustepullon ja lakikirjan takana, vaan pelkäätte kirkasta terästä. Minä vaadin hyvitystä. Te olette loukannut kuninkaallisen upseerin kunniaa, vetäkää miekkanne, onhan Teillä kupeellanne jonkunlainen kävelykeppi.

Janecki paljasti miekkansa, ja Antonio seurasi hänen esimerkkiänsä. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä eikä kukaan yrittänyt eroittamaan taistelijoita. Semmoiset kaksintaistelut olivat siihen aikaan sangen tavallisia ja niitä pidettiin jokapäiväisen yksitoikkoisuuden vaihteluna.

Janecki koetti ensin satuttaa Antoniota niillä tempuilla, joita italialaiset miekkailuopettajat käyttivät ja muillekin opettivat. Vaan koska Antonio itse oli nauttinut italialaisten opetusta, tunsi hän ne perinpohjin ja osasi välttää ne. Tämä seikka ärsytti Janeckia ja teki hänet kärsimättömäksi. Leikkiä kesti hänen mielestään liian kauan. Hän kadotti kyhnäverisyyttänsä ja teki aiheettomia liikkeitä.

Kun Janecki taas varomattomasti tähtäsi säilällään, iski Antonio sitä voimakkaasti omallaan, niin että se kilisten kirposi laattiaan. Häpeästä ja kiukusta punaisena otti Janecki sen taas ylös ja jatkoi taistelua.

Nyt täytyi Janeckin ponnistaa kaikki voimansa puolustaakseen itseään, ja hänen hyökkäyksensä kävivät yhä heikommiksi. Hän alkoi väsyä, hikikarpaloja välkkyi otsalla ja polvet letkuivat. Huolella huomasivat hänen asekumppaninsa hänen enentyvän väsymyksensä.

— Minun kimppuuni on lähetetty joku italialainen miekkailumestari, sanoi hän viimein epätoivoisesti.

Samassa lävisti Antonion säilä hänen käsivartensa, Punainen, hieno verivirta purskahti esille ja Janeckin säilä vaipui.

— Verta on vuotanut! kunnia on puhdistettu: huusivat Tiesenhausen ja
Fahrensbach. Taistelu lakatkoon!

— Kiittäkää onneanne, kapteeni, muutama linja- ja valtasuoni olisi ollut halki! sanoi hän päätettyään tutkimuksensa. Antonio pyyhki veren miekan terältä, pisti sen tuppeen ja meni isänsä luo.

— Koetan hankkia korvausta, jos mahdollista, sanoi Tiesenhausen, vaan meillä on puute varoista ja muonasta.

Pormestari ja Antonio aikoivat poistua. Mutta puolalaiset ja ulkolaiset upseerit olivat karsain silmin nähneet Antonion voiton. He alkoivat äänekkäästi nureksia ja lausua uhkauksia.

— Hän on vähäpätöisestä syystä loukannut kuninkaallista upseeria ja sitte vielä haavoittanut hänet. Hän on vangittava.

Janecki itse ja Tiesenhausen olivat vaiti. Ivar Tavast ja Fahrensbach kannattivat muukalaisia. Hälinä kasvoi.

Etehisessä kuului aseiden kalsketta, ja Aksel Kurjen jättiläisvartalo täytti oven.

Ivar Tavast, Kurjen ratsumestari, astui esiin, ja selitti asian. Kun
Kurki oli kuullut kertomuksen, synkistyivät hänen kasvonsa.

— Aina vaan riitaa, sanoi hän tylysti. Olisin odottanut pojaltanne enemmän malttia, pormestari.

— Hän loukkasi ensin Janeckia turhasta syystä. Hän kuunteli salaa keskustelua, kirkuivat upseerit. — Hän on vangittava!

Antonio oli vaiti eikä puhunut sanaakaan. Keskustelu asiasta teki häneen tuskallisen vaikutuksen, koska Gertrudin nimi oli siihen sotkettu.

— Arvid Tavast ratkaiskoon asian, sanoi hän viimein, poikanne on vietävä linnaan, onhan hän siellä turvassa. Ivar Tavast saattaa hänet sinne, kaksi huovia seurueestani menköön mukaan.

— Hyvästi, isäni, sanoi Antonio kovasti, niin että kaikki kuulivat.
Vaan poistuessaan kuiskasi hän hiljaa: nyt on aika toimia.

Ratisten avautuivat kaupungin ja sitte linnan portit, kun Ivar Tavast oli antanut tunnussanan. Ja ratisten ne taas sulkeutuivat heidän jälkeensä.

Ivar Tavast jätti Antonion huovien huostaan ja meni isäänsä etsimään.
Hän tapasi tämän huoneessaan keskustelussa Laurentius Ericin kanssa.

— Aksel Kurki lähettää sinulle tärkeän panttivangin, pormestarin pojan, ja hän kertoi lyhykäisesti isälleen asian.

— Ikävä seikka, sanoi Arvid Tavast, huomenna tahdon asiaa tutkia. Anna hänelle sopiva huone.

Vaan kun Ivar Tavast taloudenhoitajalta pyysi huonetta, selitti tämä, että kaikki huoneet olivat täynnä asukkaita, linnassa oli paljon aatelisrouvia ja neitoja ja nämä tarvitsivat paljon huoneita.

Vanginvartija sanoi, että kyllä oli pienen tornin alimmaisessa kerrassa suuri vankikomero, jota nykyään käytettiin viinikellariksi.

— Vie hänet sinne, sanoi Ivar Tavast tuskastuneena, ja palasi kaupunkiin pitoja jatkamaan, jossa toverit häntä riemulla tervehtivät.

Siten joutui Antonio linnan vanhaan vankikomeroon ja vanginvartija asetti laattialle kynttilän, vesiruukun ja leipäpalan ja heitti hänet yksinään, kiersi oven lukkoon ja poistui levolle.

Loukkauksesta suunniltaan palasi pormestari kotia. Kun hän kertoi asian vaimolleen, puhkesi tämä äänekkäisiin valituksiin. Sinä yönä ei paljon maattu pormestarin talossa. Antonion äiti itki kaiken yötä ja kuvitteli kaikenlaisia mahdollisuuksia ajatuksissansa. Pormestari taas oli ääneti, syviin mietteisiin vaipuneena. Mutta kun hän aamun sarastaessa nousi vuoteeltaan, kuvautui synkkä päättäväisyys ja raudanluja tahto hänen tarmokkaissa kasvonpiirteissään.

KUUDES LUKU,

Herttuan lähettiläs oli puhunut totta. Jo varhain seuraavana päivänä tehtiin herttuan leirissä varustuksia kaupungin saartamiseksi myöskin itäiseltä puolelta. Veneisiin ja suurempiin aluksiin ahdettiin jalkaväkeä niin paljon, kuin vaan mahtui, ja tehden suuremman kaarroksen merelle päin, välttääkseen linnan ja kaupungin tykkejä, sousivat herttuan huovit Pantsarlahden rannalle ja laskivat väen maalle. Muutaman tunnin kuluessa vei Pietari Stolpe määrätyn väenpaljouden onnellisesti yli, ilman että linnan ja kaupungin puolustajat voivat sitä estää. Heti alkoi jalkaväki tehdä itselleen majoja ja lapiolla luoda turve- ja maatöyräitä suojaksi kaupungista ammuttuja luoteja vastaan. Asettuipa muudan joukko rohkeasti jonkun matkan päähän Karjaportista [Pyöreän tornin vieressä], siten sulkien tien Venäjälle ja Inkeriin.

Kaupungissa oli porvariston ja huovien väli tullut yhä kireämmäksi. Jo eilisen kahakan jälkeen kävi selväksi, että vaivaloinen ja kenties pitkällinen piiritys oli odotettavissa. Huovit alkoivat yhä kiivaammin vaatia, että porvarien vielä enemmän kuin ennen pitäisi ottaa osaa vahtipalvelukseen. Huovit lupasivat kyllä pitää huolta yövahdista, mutta porvarien tulisi toimittaa päiväpalvelusta. Porvarit taas väittivät, että heidän on mahdoton kauemman aikaa suojella niin laajaa kaupunkia, jonka valleja vartioimaan yksistään tarvittaisiin monta tuhatta säännöllistä sotamiestä. Tästä huovit uhkailemaan murhaa ja ryöstöä porvaristolle, niin että nämä peljästyivät ja alkoivat pahinta varoa. Varakkaammat, joiden pellot, niityt ja karjalaitumet olivat ulkopuolella kaupunkia, näkivät mielikarvaudella, kuinka herttuan ratsumiehet tyhjensivät heidän heinälatonsa, ja jo siitäkin syystä toivoivat he pikaista loppua sodalle.

Pormestari Bröijer oli vallilta nähnyt, kuinka Stolpe vei väkensä Pantsarlahden puolelle. Hän kuuli myös kävellessään kaupungilla huovien ja porvarien keskustelut. Hänen korvissansa kaikuivat Antonion sanat: nyt on aika toimia. Heti aamupuhteella oli hän aikonut mennä linnaan Arvid Tavastilta pyytämään poikansa vapauttamista, mutta toiselta puolelta semmoinen nöyrtyminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Tuttavillensa, jotka kyselivät häneltä asiasta — sillä tieto eilis-illan tapauksista oli levinnyt ympäri kaupungin — vastasi hän, että Arvid Tavast kyllä saattaisi asian onnelliseen ratkaisuun.

Hänellä olikin tie, jota hän nyt aikoi kulkea, aivan selvänä, Ainoana pidäkkeenä oli se seikka, että hän vielä arveli, olisiko siitä hankkeesta, johon hän nyt aikoi ryhtyä, Antoniolle mitään haittaa. Uskaltaisivatko linnan päälliköt kostaa Antoniolle, jos herttua saisi kaupungin haltuunsa? Tuskin. Ja mistä he sitte niin tarkkaan saisivat tietää, että pormestari oli siihen syypää? Taistelun hälinässä ei ollut niin helppo saada yksityisseikoista selvää. Ja kun herttua kerran oli kaupungissa, silloin ei linnan asukkailla enää ollut paljon puolta. Vaan jos yritys ei onnistuisi? Sen täytyi onnistua, Ja pormestari Bröijer karkoitti kaikki epäilykset mielestänsä. Hän tunsi päänsä selväksi, ajatuksensa kirkkaaksi, kätensä vahvaksi iskua iskemään, ja nyt se oli iskettävä. Ei hän tahtonut nöyränä eikä matelevana esiintyä Arvid Tavastin edessä, voittajana ja herttuan armopaisteen vahvistamana tahtoi hän tulla ja sanoa: missä on poikani?

Kotiin tultuaan kutsui hän luoksensa palvelijansa, joka oli ollut talossa jo pienestä alkaen. Pekko, voimakkaan ja vilkkaan näköinen mies, saapui heti.

— Olen aina ollut sinulle hyvä isäntä, alkoi pormestari, olen pitänyt sinusta isällistä huolta ja aion tehdä sen tulevaisuudessakin. Kun vaan kaupunginpalvelijan virka tulee avonaiseksi, nimitän sinut siihen. Voinko sentähden luottaa sinuun tärkeässä asiassa?

— Voitte kyllä, vastasi Pekko, pankaa vaan minut koetteelle, niin saatte nähdä, että minussa on miestä.

— Tärkeä kirje olisi vietävä Pietari Stolpelle, joka komentaa herttuan väkeä tuolla Pantsarlahden puolella. Vaan miten pääset kaupungista ulos?

— Se on sangen helppoa, sanoi Pekko, ja hänen kasvonsa osoittivat vilkasta osanottoa. Portista tosin ei lasketa ketään sisään tai ulos, huovit vartioitsevat niitä epäluuloisesti, vaan pääseehän sitä laskeutumaan alas vallin reunalta. Eivät ole vallit kaikkialla yhtä jyrkkiä kuin meren puolella. Minä varustan mukaani solmuisen köyden, kiinnitän sen kiven ympäri tai paaluntynkään, niitä on siellä täällä muurilla, kapuan alas sitä myöten ja alan juosta Pantsarlahdelle päin.

— No hyvä, sanoi pormestari, sehän kuuluu sangen helpolta, vaan tiedä, että kirjeessä on vaarallisia asioita ja jos se tavataan sinulta, voin minä tulla päätä lyhemmäksi.

— Älkää panko nimeä eikä allekirjoitusta, eiväthän ne sitte voi tietää, kenen se on lähettämä, neuvoi Pekko viekkaasti. Sitäpaitsi minä en anna ottaa itseäni kiinni.

— Mene sitte ja laita itsesi valmiiksi, puolen tunnin kuluttua tulee sinun lähteä.

Pekko meni, ja pormestari alkoi sepittää kirjettä Pietari Stolpelle. Hän lupasi täsmälleen klo 3 iltapuolella avata Vesiportin herttuan väelle, jos Pietari Stolpe kunniasanallansa vakuuttaisi, ettei mitään vahinkoa tapahtuisi porvareille ja heidän perheillensä eikä kaupunkia ryöstettäisi. Jos punainen lippu nostettaisiin Stolpen teltan katolle Pantsarlahdella, katsoisi pormestari tätä suostumuksen merkiksi ja ryhtyisi asianomaisiin varustuksiin.

Kirjeeseen hän ei pannut nimeänsä, vaan ilmoitti, että sen tuoja oli antava tarkempia tietoja lähettäjästä.

Kun puolen tuntia oli kulunut, saapui Pekko kirjettä hakemaan. Hän kätki sen vaatteittensa alle rinnallensa ja saatuaan vielä varoituksia pormestarilta läksi hän matkaan.

Pormestarista seuraavat hetket olivat sangen tuskallisia, Hän kuvitteli mielessään, että kirje oli joutunut huovien käsiin ja että Arvid Tavast ja Aksel Kurki jo neuvottelivat, miten he pääsisivät sen kirjoittajan perille. Eikähän se ollut niin vaikeaa, pormestarin palvelijaltahan kirje oli löydetty. Huone-ilma tuntui hänestä liian raskaalta, hän läksi ulos ja nousi merenpuoliselle vallille puhellen niiden porvarien kanssa, joilla oli vahtivuoro. Ja kun hän sattumalta loi katseensa Pantsarlahdelle päin, näki hän yhtäkkiä punaisen lipun laahaavan ilmaa ja itäinen tuuli suuntasi sen kärkeä kaupunkiin päin. Ilon parahdus oli päästä hänen huuliltansa, vaan hän hillitsi mielensä ja nopein askelin palasi hän kotia.

Nyt tuli ryhtyä varustuksiin. Kello oli yksi, siis oli vielä kaksi tuntia aikaa määrättyyn hetkeen. Hän lähetti sanan eilisille vieraillensa, ja nämä saapuivat uteliaina, arvellen ja miettien, mitä tärkeää pormestarilla nyt oli sanottavaa.

Pormestari sulki ovet ja selitti lyhyesti, mihin toimenpiteisiin hän oli ryhtynyt.

Synkkä hiljaisuus syntyi. Viimein sanoi Stråhlman välttäen pormestarin katsetta:

— Se on uhkarohkea yritys, keskellä päivää sitäpaitsi. Meidänhän tuli odottaa kolme päivää.

— Peräytyminen on mahdotonta. Arpa on langennut. Jollette tahdo auttaa minua, pysykää poissa! Jos yritys ei onnistu teidän vastahakoisuutenne tähden, pakenen minä herttuan leiriin. Mutta en tahtoisi olla teidän sijassanne, kuu herttua kulkee voittajana kaupungin portista sisään, se tapahtuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, sillä ei vielä kuulu Sigismundin apujoukkoja. Jos kaupunki sitte joutuu ryöstön alaiseksi, vaimonne ja lapsenne rääkättäviksi, syyttäkää itseänne, minä pesen käteni. Te olette niin tahtoneet.

— Älä kiivastu, Herman, sanoi taas Stråhlman, ennen tai myöhemmin se on kuitenkin tapahtuva. Lienet kenties oikeassa. Miten olet asian suunnitellut?

— Kuulkaa siis! Aksel Kurki, kuten tiedätte, otti haltuunsa porttien avaimet. Mutta Vesiporttiin on vielä toisetkin, jotka teetettiin joku vuosi sitte, ja ne ovat tässä.

Ja pormestari otti kaapista kaksi suurta hiukan ruostunutta avainta ja asetti ne pöydälle.

— Täsmälleen kello kolme, ei ennemmin eikä myöhemmin, tulee meidän saapua Vesiportille. Yritykseen tarvitaan kymmenen miestä, rohkeaa ja voimakasta miestä. Täsmälleen kello kolme saapuu Pietari Stolpe väkensä kanssa hiljaa kulkien vallin ja rannan välistä kaistaletta myöten portille. Onneksi ei Vesiportti ole niin ankarasti vartioitu kuin muut. Siellä on ainoastaan neljä tai viisi huovia ja sitte vielä porvareja. Ne tulee meidän voittaa puolellemme. Kuka ottaa sen toimeksensa!

— Eri tahoilta, raastuvan torilta, Alakadulta ja poikkikaduilta hiivimme sitte portille, karkaamme huovien kimppuun, haavoitamme tai sidomme ne, minä avaan portit ja herttuan väki hyökkää sisään. Mutta niin vähän verta kuin mahdollista, murhaaminen ei ole meidän asiamme, jääköön se herttuan huovien toimeksi.

— Täsmälleen kello kolme, täysissä aseissa! Hankkikaa voimakkaita ja nuoria miehiä.

Pormestari jäi yksin. Hän otti esille miekkansa, tarkasti sen terää, pisti vyöhönsä tikarin ja kaksi suurta pistoolia, sitoi avaimet yhteen paksulla nahkahihnalla, ettei toinen tai toinen niistä häviäisi, jos ottelu tulisi kiivaaksi. Sitte heitti hän laajan viitan harteillensa ja heittäytyi niin varustettuna pitkälle, veralla peitetylle rahille odottamaan määrättyä hetkeä.

Kaikenlaisia ajatuksia tunkihe melkein väkisin hänen mieleensä. Vaan hän karkoitti ne. Nyt kun asia kerran oli päätetty, oli hän tullut levolliseksi. Hän toivoi vaan, että aika kuluisi. Välistä lensivät ajatukset linnaankin. Mitenhän Antonio nyt voi? Viimein pääsi hän siitäkin ajatuksesta, tunsi vaan lepoa ja kiinnitti katseensa tuomiokirkon kellotapuliin, joka solakkana ja uljaana kohosi akkunan edessä. Se ikäänkuin halveksien katsoi ihmislapsia, heidän hyörinäänsä, heidän surujansa ja ilojansa, äänetönnä näki se sukukunnan sukukunnan perästä häviävän ja haihtuvan, ainoastaan joskus keskeyttivät sen kumeat kellot hiljaisuuden, silloin kutsuivat ne ihmisiä temppeliin saamaan lohdutusta tai ilmoittivat, että joku oli saavuttanut ikuisen rauhan. Odottaen kului aika. Pormestari avasi akkunan ja katsoi ulos. Ei näkynyt kadulla kulkijoita. Syksyinen aurinko paistoi täydeltä terältä. Jo aamusta oli ollut lämmin, nyt oli ilma raskas ja hikinen. Ei tuulen henkeäkään tuntunut, ei näkynyt virettä meren pinnalla. Vaan taivaan rannalla Uuraasen päin kohosi synkkä savinen pilvi ja näkyi heikkoja salamanvälähdyksiä.

Sitte muisti hän äkkiä, että yritys, johon hän antautui, oli vaarallinen, voisihan hän siellä saada surmansa. Hän meni vaimoaan tapaamaan. Tultuaan makuuhuoneeseen näki hän vaimonsa, väsyneenä edellisen päivän mielenliikutuksista, nukkuvan levollisesti. Hän ei hennonut häntä herättää, suuteli häntä keveästi otsalle ja poistui nopeasti.

Hetki, jonka pormestari melkein sattumalta oli valinnut, oli sopivampi kuin edeltäkäsin olisi voinut aavistaakaan. Melkein koko kaupunki uinaili. Kaduilla oli vielä painavampi kuin sisällä. Aurinko kuumensi rakennuksien seiniä, tiili- ja turvekattoja. Kamomilla tuoksui väkevästi pihoissa ja kadunsyrjissä, kärpäset surisivat yksitoikkoisesti. Ei tuulenhenkeäkään, joka olisi vähän virkistyttänyt. Porvarit nauttivat päivällisunta kotonansa, samaten useimmat upseerit, sillä juominkeja oli kestänyt aamupuoleen yötä. Väsyneinä valvomisesta ja aamupuolella toimitetuista askareista, hakivat he lepoa, jaksaaksensa yöllä toimittaa vahtipalvelusta. Samaten huovit, ei hekään voineet varoa hyökkäystä keskellä päivää, yöllähän herttua luultavasti koettaisi, jos koettaisi. Borkhardtkin istui unenhorroksissa penkillä ravintolansa edustalla ja ajeli pois kärpäsiä, jotka sateen edellä häntä kiusasivat, ja kummeksi, mihin se pormestari nyt taas kulkee tuommoinen viitta yllään. Huovien hevoset, jotka aukeilla paikoilla vallin vieressä olivat laitumella, seisoivat uinaillen korvat norpallaan, välistä epäkehaten haukaten jonkun heinäkorren.

Luultavasti Karjaportinkin huovit nauttivat makeaa päivällislepoa, sillä muuten olisi vaikea ymmärtää, miten Pietari Stolpe keskellä päivää heidän huomaamattansa voi viedä seitsemän lipullista jalkaväkeä Vesiportille, kulkien pitkin kapeankapeaa kaistaletta meren ja vallin välillä [nykyinen kalaranta]. Vesiportti oli nimittäin pohjanpuolisessa vallissa Rinkiportin ja Karjaportin välillä.

Samaan aikaan kuin Pietari Stolpe nopeasti, vaan hiljaa marssitti väkensä Vesiportille, hiipivät ne kymmenen porvaria, jotka olivat sitoutuneet tuohon uhkarohkeaan yritykseen, kenenkään huomaamatta eri tahoilta samaan suuntaan. Muutamat heistä saapuivat hiukan ennemmin ja rupesivat keskusteluun huovien kanssa. Pormestarikin saapui paikalle. Yhtäkkiä antoi hän sovitun merkin, porvarit hyökkäsivät huovien kimppuun, ja ennenkuin nämä ennättivät tehdä vastarintaa, olivat he sidottuina.

Ainoastaan yksi huovi, joka oli tehnyt tarmokkaasti vastarintaa, sai suuren haavan käsivarteensa, josta runsaasti vuoti verta.

Vesiportti oli kuten muutkin portit oikeastaan muurin leveyden pituinen holvikäytävä, jonka molemmissa suissa oli raskaat rautaiset ovet.

Pormestari pisti avaimen etumaiseen, se avautui ratisten, hän riensi toiselle, sekin ponnahti auki ja sen takana näkyi pitkä jono jalkaväkeä, joka silmänräpäyksessä hyökkäsi kaupunkiin.

— Te olette tehnyt herttualle suuren palveluksen. Paljon tärkeää aikaa on meiltä säästynyt. Pysykää vierelläni, sillä tässä alkaa kohta kiivas kahakka, ja hän ojensi kätensä pormestarille.

Linnan vartijat olivat kuitenkin valppaampia kuin kaupungin. Juuri kuin Pietari Stolpe väkensä kanssa syöksi avonaisesta portista sisään, huomasi linnan vallilla seisova vartija koko vehkeen. Hän puhalsi torveen ja huusi lähellä seisoville sotamiehille.

Heti vietiin sana Arvid Tavastille, ja linnan tykit alkoivat jymistä. Näiden paukkina herätti huovitkin horroksista. He tarttuivat aseisiin, ja alkoivat tehdä vastarintaa. Vaan ainoastaan osa heistä oli aseissa, nekin hajallansa siellä täällä valleilla ja porteilla, suurin osa oli asunnoissansa lepäämässä tai aterioimassa. Kun tykin laukaukset pamahtivat, alkoi melkein joka talosta, joka portista, joka sivukadulta syöksyä huoveja, jotka hätääntyneinä etsivät vihollista. Mutta melkein kaikki nämä joutuivat surman suuhun, sillä herttuan huovit, jotka lukuisina pitivät pääkatuja ja kadun kulmia hallussaan, pistivät ne kuoliaaksi. Ainoastaan ne, jotka onnellisesti saapuivat raastuvan torille, johon Aksel Kurki oli asettunut ja johon sotatorven kumea ääni kutsui pakenevia, säilyivät ainakin hetkeksi. Varovaisemmat satuloivat hevosensa ja läksivät vasta ratsain liikkeelle ja pääsivät siten helpommin yhteiseen kokouspaikkaan.

— Me olemme petetyt, sanoi Tiesenhausen Aksel Kurjelle ja muille päälliköille, jotka neuvottomina seisoivat torilla tai istuivat hevosen selässä. Jo eilen aavistin pahaa, kun pormestarin poika vangittiin, tässä on vastaus siihen loukkaukseen.

Koko Tervaniemen vuoriharju oli mustanaan sotaväkeä, joka tähän asti oli ollut piilossa kallioiden takana. Ne kiipesivät nopeasti alas, asettuivat veneisiin, joita kosolta näkyi olevan varattuna, ja sousivat salmen yli. Toiset taas etsivät suojaa Tervaniemellä olevien talojen takana ja odottivat veneiden palaamista. Niemen takaakin näkyi veneitä, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohti. Herttuan väki nousi maalle, asettui taajoihin joukkoihin Rinkiportin edustalle ja linnaan vievän sillan suulle. Linnasta ammuttu luoti sattui veneeseen, joka oli täynnä huoveja, vene upposi ja useimmat hukkuivat, harvat uivat maalle.

— He sulkevat tien linnaan, sanoi Tiesenhausen, seuratkoon kuka tahtoo: Kaupunkia on mahdoton puolustaa, kaikki portit ovat selkosen selällään ja joka portista tulvaa vihollisia, Katsokaa tuonne! ja hän viittasi itäänpäin. Pitkin Kuningattaren katuakin kulki taaja joukko herttuan huoveja, lippu etunenässä ja läheni raastuvan toria.

Tiesenhausen kannusti hevostaan, Aksel Kurki seurasi häntä ja lukuisa joukko ratsumiehiä, Aksel Kurjen käskystä avattiin Rinkiportti, he syöksyivät ulos ja joutuivat keskelle herttuan jalkaväkeä. Tiesenhausen, joka ratsasti etunenässä ja jolla oli suuri, rohkea hevonen, pääsi onnellisesti läpi ja hänen raivaamaa tietä myöten joku määrä sotilaita, Vaan Aksel Kurki joutui vangiksi. Hänen hevosensa sortui, ja hän itse jäi sen alle. Hänen seurassaan olevat huovit saivat surmansa ja maa alkoi hohtaa punaiselta hurmeesta. Siellä täällä oli kuolleita hevosia ja haavoitettuja tai kuoleman kanssa taistelevia huoveja.

Linnan portit avattiin Tiesenhausenille ja hänen joukollensa, sitte ne silmänräpäyksessä uudestaan suljettiin ja laskusilta vedettiin ylös. Eikä tätä tehtykään liian varhain, sillä herttuan väki tunkeutui heidän kantapäillänsä ja jos kauemmin olisi viivytelty, olisi kenties linnakin samalla kertaa joutunut vihollisten haltuun.

Toimettomina täytyi siis linnassa olevien huovien ja päällikköjen katsella, kuinka heidän kumppaninsa sortuivat surman suuhun.

Ainoastaan se vähäinen joukko, joka oli koossa raastuvan torilla, piteli vielä puoliansa, Ne olivat valittua väkeä, melkein kaikki ratsain, ja heidän joukossansa nähtiin päällikköinä Jaakkima Greve ja puolalainen Alexander Dombuski. Greve, jota saksalaiset nimittivät "Klein-Jockum", oli lyhytkasvuinen vaan harteikas, väkevä ja uskalias mies. Sitäpaitsi oli hän taitava sotilas ja monessa kahakassa oli hän neuvokkaisuudella henkensä pelastanut. Kun hän nyt näki väkensä harvenevan ja vihollisten joka taholta rientävän — avonaisesta Rinkiportistakin nyt tulvasi herttuan huoveja kuten yöllä säkeniä savutorvesta — nousi hän seisomaan jalustimissa ja huusi vahvalla äänellä, joka kaikui yli taistelun jyminän, käyttäin viron kieltä, koska useimmat ratsumiehet olivat virolaisia:

— Pojat, meitä teurastetaan kuin sikoja syksyllä. Sotaevesti on vankina, tie linnaan suljettu, vihollisia kaikkialla. Meitä odottaa selvä kuolema tai vankeus ja sitte hamppunuora, tiedättehän, kuinka herttua vihollisiaan kohtelee. Ainoa pelastus on rohkeudessamme. Ne, jotka tahtovat pelastua, seuratkoot minua.

— Kuulkaa siis, jatkoi Greve, antakaa sotatorven taas soida ja odottakaamme toverejamme. Sitte peräydymme torilta taaksepäin tuon kadun suuhun ja siinä pitelemme puoliamme. Katu on kapea, tuskin seitsemän hevosta mahtuu siihen rinnatusten. Ne, jotka ovat eturivissä, taistelevat, toiset kääntävät hevosensa valmiiksi. Ja kun aika on sopiva, sitte karahutamme kotia, Viroon, Puolaan ja vapauteen!

Raikas hurraahuuto seurasi Greven puhetta. Herttuan huovit, jotka enimmäkseen olivat ruotsalaisia ja suomalaisia, eivätkä ymmärtäneet viron kieltä, kummeksivat mitä tuo hurraahuuto merkitsi.

Greven ehdoitusta alettiin toteuttaa. Ratsumiehiä tuli lisään ja liittyi toveriinsa, Vähitellen peräytyivät huovit hyvässä järjestyksessä Alakadulle ja muodostivat vahvan läpipääsemättömän sulun, jota herttuan jalkaväki turhaan koetti murtaa.

Juuri kun etumaiset ratsumiehet asettuivat Katarina-rouvan talon edustalle, ilmestyi Janecki akkunaan.

— Voin odottaa sinua sen ajan, jonka tottunut ratsastaja tarvitsee pannaksensa satulan hevosen selkään. Kauemman en!

Samaan aikaan kuin pormestari Bröijer avasi portin herttuan väelle ja kaupungissa taisteltiin, oli täälläkin tapahtunut sangen merkillisiä seikkoja.

Jo varhain aamulla saivat Gertrud ja Katarina-rouva tiedon Antonion vangitsemisesta, Antonion äiti kävi itse suruansa valittamassa ja kertoi myös syyn kaksintaisteluun, vaikkei täydellisesti.

— Minun tähteni on hän siis joutunut vankeuteen, arveli Gertrud aavistaen asian todellista laitaa.

Päivä kului yksitoikkoisesti. Katarina ompeli ahkerasti korko-ompelusta, välistä puoleksi suruvoittoisesti, puoleksi hellästi katsellen Gertrudia, jonka kalpeat piirteet olivat saaneet kärsivän ilmeen.

Janeckia ei näkynyt. Hän pysyttelihe huoneessaan eikä tullut päivällisellekään, vaan aterioitsi yksinään. Aamupuolella kävi mestari Bilangh hänen luonaan viipyen siellä kauemman aikaa. Gertrudista tuntui helpoitukselta, ettei tarvinnut nähdä puolalaista, jota hän oli alkanut vaistomaisesti pelätä.

Päivällisen jälkeen istuutui Gertrud linnanpuoleisen akkunan ääreen ja ajatteli Antoniota. Ainoastaan kiven heitto oli väliä, kapea katu, valli ja salmi, vaan kuitenkin eroittivat ne luoksepääsemättömästi molemmat rakastavat.

Jos hän olisi tietänyt, että Antonio yksinään venyi pimeässä vankiluolassa pienen tornin juurella, olisi hän tuntenut itsensä vielä onnettomammaksi. Nytkin tunsi hän itsensä hyljätyksi, yksinäiseksi ja kyyneleet tulivat väkisinkin silmiin.

Katarina-rouva taas oli vetäytynyt pihan puolella olevaan huoneeseen ja sulkenut oven jälkeensä. Vaikka kadunpuolelle antavat akkunat olivat toista syltä kadunpinnasta, olivat pihanpuoleiset akkunat rakennuksen äärimmäisessä päässä melkein maan tasalla, sillä paikka, jossa Katarina-rouvan talo sijaitsi, oli korkea mäentöyräs, joka jyrkästi laskeutui kadulle päin. Pihakin oli paljasta ylösmäkeä, sen perällä vasemmalle päin portista tullessa oli kymmenkunta neliösyltä tasaisempaa maata, jossa kasvoi ruohoa, voikukkia ja kamomillayrttejä, joista väkevä tuoksu tunkeutui huoneisiin. Sitä rajoitti korkea muurintapainen naapuritaloon kuuluva kiviseinä, jossa ei ollut yhtään akkunaa.

Vaikkei tarvinnut pelätä, että täältä juuri kukaan kurkistelisi sisään, olivat kuitenkin sen huoneen akkunat, jossa Katarina-rouva nyt oli, ja joista voi nähdä tuon pienen viheriän runsasruohoisen kentän ja paljaan kivimuurin, mustien verhostimien peitossa. Eikä kukaan ollut nähnyt niitä milloinkaan poistettavan. Sanottiin, että tässä huoneessa, johon ei kukaan muu jalallansa astunut kuin talon emäntä ja hänen vanha palvelijattarensa, jonka hän oli kotimaastansa muassansa tuonut, säilytti Katarina-rouva rahojansa, joita hänellä hoettiin olevan sangen runsaasti.

Tässä huoneessa, johon auringon säde ainoastaan varkain pääsi pujahtamaan verhostimen raosta, ei ollut paljon huonekaluja. Seinät olivat paljaat ja valkeat, peräseinällä oli pieni, näöltään kultainen krucifixi ja sen vieressä isonlainen neitsyt Marian kuva, luultavasti jonkun italialaisen maalarin tekemä. Kuvan alla oli jotensakin suuri mustalla veralla peitetty, alttarinmuotoinen rakennus, jolla paloi kaksi paksua vahakynttilää. Paljaalla laattialla neitsyt Marian kuvan alla oli Katarina-rouva polvillaan. Kädet olivat ristissä, ja hän piti niitä kuroitettuina taivasten kuningatarta kohti. Kalpeista kasvoista voi huomata tuskaa ja surua, silmissä hehkui ylenluonnollinen hohde ja huulet liikkuivat, ja kohta alkoikin niistä tulvia sanoja.

— Oi pyhä neitsyt, katso minun puoleeni! sieluni on raadeltu, ja sydämmeni ei löydä rauhaa. Kirvoita minua tästä tuskasta ja anna armosi loistaa minun ylitseni!

Tämä innokas huokaus näkyi tekevän hyvää hänen sydämmellensä, joka hyllyi ja oli pakahtua surujen yltäkylläisyydestä. Vähän huojentuneena jatkoi hän puoleksi itsekseen, puoleksi kuvalle puhuen.

— Katso, alati olen minä paastonnut, rukoillut ja valvonut. Kaikki, mitä pyhä kirkko on määrännyt, olen minä tehnyt, kerettiläisten ja vääräuskoisten maassa olen minä pitänyt uskonlamppua palamassa. Eikö siinä jo riitä? vaaditko sinä enempää?

— Onko totta, mitä rippi-isät opettavat, ettei muualla ole pelastusta kuin kirkon helmassa? Eikö ole armoa niille, jotka ovat ulkopuolella? Eikö riitä Gertrudille, minun valkealle, puhtaalle kyyhkyselleni, eikö hänellekään?

Hän alkoi puhua yhä kiihkeämmin, hänen rintansa kohosi raskaasti ja läähättäin.

— Kun puolalainen tuli talooni ja kun hän pyysi Gertrudia, katsoin minä hänet sinun lähettämäksesi. Voisihan Gertrud hänen vaimonansa tulla pyhän kirkon helmaan saatetuksi. Olenko minä väärässä? Olenko minä erehtynyt?

— — Onko minulla oikeutta ruveta hänen elämäänsä ohjaamaan? Voinko nähdä tulevaisuutta? Voinhan turmella hänen onneansa ja elämäänsä. En jaksa enää ajatella, ajatukseni juoksevat piirissä, en pääse ulos enkä takaisin.

— Gertrudin sydän on vapaa, Ei Antoniokaan häntä rakasta. Joku vuosi sitte luulin sitä. Erehdyin. Luulen, että hän suostuu ottamaan puolalaisen. Vaan toisaalta kuiskaa ääni: älä pakota häntä puolalaiselle, kulkekoon omaa tietänsä!

— Tämä ristiriitaisuus kuluttaa elinnesteeni. Olen uupunut kuin ajettu hirvi. Olen odottanut ilmestystä, vaan turhaan. Onhan pyhä neitsyt ilmestynyt Ignatiuselle, Dominicuselle ja muille pyhimyksille, miksei minulle? Ei minulle, enhän minä ole heidän vertaisensa! Ei apua, ei neuvoa!

Sydäntä särkevät huudot herättivät hänet horroksista. Hän nousi vaivaloisesti, avasi oven lukosta ja astui viereiseen huoneeseen.

Siellä oli sill'aikaa kuin Katarina-rouva rukoushuoneessaan etsi lohdutusta, toisenlaista näytelmää näytelty.

Kuten mainittu ei kapteeni Janecki sinä päivänä ollut vahtipalveluksessa. Hänen haavansa tuotti hänelle kipua, ja hän pysyttelihe huoneessa. Mestari Bilanghin mentyä söi Janecki puolista ja laskeutui levolle. Hetken maattuaan nousi hän ylös ja asettui akkunan ääreen istumaan. Kun hän sattumalta loi katseen vallille, näki hän Vesiportin olevan auki ja vierasta sotaväkeä kaupungissa.

— Me olemme petetyt. Herttuan väki on kaupungissa. Satuloitse hevoset, tuo ne varovaisesti portille, vaan älä avaa porttia. Vedä satulavyöt tiukkaan ja katso, että soljet ovat vahvoja, Niistä riippuu kenties pelastuksemme.

Janecki alkoi pukeutua. Hän veti ratsassaappaat jalkaansa, ripusti miekkansa vyölle, tarkasti, että pistooleissa oli ruutia. Rahat ja tärkeimmät esineet sulloi hän taskuunsa ja oli kohta valmis lähtemään.

Akkunasta hän vähän väliä tarkasteli tapausten menoa. Hän näki, kuinka Tiesenhausen pelastui linnaan ja Kurki joutui vangiksi. Raastuvantorilta kuuli hän melskettä ja aseiden kalsketta ja aikoi suunnata kulkuansa sinne.

Kun hän astui suureen eteiseen, seisoi Gertrud yht'äkkiä hänen edessänsä. Hänkin oli kuullut melskeen ja oli rientänyt saamaan tietoa sen syystä. Kohta huomasi hän mitä oli tapahtunut. Hän tunsi selittämätöntä iloa ja riemua.

Juuri silloin astui Janecki ulos huoneestaan. Hän säpsähti. Niin kauniina ei hän ennen ollut nähnyt Gertrudia. Musta puku, jota hän tänään kantoi, sopi hänelle hyvin. Piirteet olivat kalpeat, ja silmät loistivat vastasyntyneestä toivosta.

— Paetkaa, sanoi hän, herttua on kaupungissa. Sotaväkenne on pakosalla, sotaevesti vankina.

— Kaiken sen tiedän, neitiseni, sanoi Janecki, ja kiitän teitä osanottavaisuudestanne.

Janecki loi katseensa Gertrudiin ja hänen silmänsä alkoivat omituisesti säihkyä. Hänessä leimahti yht'äkkiä ajatus, että hän viimeisen kerran näki Gertrudin. Se ajatus saattoi hänen kuuman puolalaisen verensä kiehumaan ja hänen itsensä unhoittamaan vaaran, jossa hän häilyi ja josta hänen tuli paeta.

— Gertrud, puhui hän nopeaan ja kiihkeästi, minä rakastaan Teitä. Nyt tällä hetkellä, kun minun tulee erota Teistä, tunnen sen selvään, seuratkaa minua.

Pelko ja hämmästys kuvastuivat sekaisin Gertrudin kasvoissa. Hän väistyi askeleen.

— Gertrud, jatkoi Janecki vielä kiihkeämmästi, ja hänen kasvonsa alkoivat rusottaa. Ettekö tunne vähintäkään sääliä? katsokaa, tätä haavaa kannan Teidän tähtenne. Seuratkaa minua, paetkaamme yhdessä!

Ja unhoittaen kaiken maltin intohimonsa valtaamana, lankesi hän polvilleen ja otti kiinni Gertrudin hameen liepeestä.

— Minä vannon, että minä rakastan ainoastaan Teitä. Minä en ole mikään tavallinen seikkailija, minulla on kunniakas asema kuningas Sigismundin hovissa. Minä voin kohota virassa ja arvossa. Enkä ole köyhäkään. Minulla on linna Litvassa. Se seisoo keskellä vehnämaita ja ruohoisia noroja, ja pieni järvi on sen edessä. Satakielet laulavat siellä kauniina kesäiltoina, ja sammakot kuhertelevat. Siellä on ihanaa! Minulla on paljon orjia, ja kaikki nämä polvistuvat eteenne, kuten minä nyt, ja tottelevat pienintä käskyänne.

— Haa, kyllä tiedän, tuo liukaskielinen vihamieheni, hän, joka minut haavoitti.

Gertrud vaikeni ja peräytyi huoneeseensa. Janecki seurasi. Hän riensi akkunan luo, avasi sen ja huusi Grevelle, että hän odottaisi hetkisen.

Ja ponnistaen kaikki voimansa, tarttui hän terveellä kädellään
Gertrudiin ja alkoi viedä häntä alas portaista.

Gertrud päästi kimakan tuskan huudon. Tämä huuto herätti Katarina-rouvan horroksista ja saattoi hänet tulemaan ulos rukoushuoneestaan.

— Johan Te olette hänet minulle puoleksi luvannut, virkkoi puolalainen. Nyt vien hänet.

— Lapseni, rakas lapseni, antakaa takaisin lapseni, rukoili Katarina-rouva ja kaatui huoneen kynnykselle. Vaan Janecki jatkoi matkaansa; portaissa kohtasi hän palvelijansa, suuren jättiläismoisen litvalaisen täysissä tamineissa.

— Tässä, sanoi Janecki, ota tämä nainen ja vastaa hänestä hengelläsi.
Käsivarttani pakoittaa, en jaksa itse kantaa häntä.

Sanaakaan sanomatta ja kysymystä tekemättä otti litvalainen Gertrudin käsivarrellensa kevyesti kuten lapsen. Janecki heitti Gertrudin ympärille ratsuviittansa, kävi eteisestä hakemassa huopahatun ja painoi sen Gertrudin päähän.

Palvelija avasi portin ja talutti toisella kädellään hevostaan. Janecki vei omansa ulos ja hyppäsi sen selkään.

— Viimeinkin, sanoi Greve, joka etumaisine ratsumiehineen oli portilla. Ja nainen mukana. Siitä on vastusta. Vaan olkoon menneeksi!

Useimpien ratsujen päät olivat jo Karjaportille päin. Ja kun Jaakkima Greve antoi sovitun komentosanan kuulua, silloin käänsivät kaikki ratsumiehet hevosensa.

Ja kuten laviini alpeilla murskaa metsät ja lakaisee pois kylät, samaten syöksivät Greven ratsumiehet eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Kaikki mitä tiellä oli, se väistyi, tallaantui hevosten kavioiden alle tai sortui ratsastajien iskuista. Muutamassa silmänräpäyksessä saapuivat he Karjaportille, avasivat sen ja olivat ulkona kaupungista. Herttuan jalkaväki, joka oli Karjaportin edustalla, koetti estää heidän kulkuansa. Vaan ratsumiehet hakkasivat itselleen leveän tien ja monta herttuan huovia sortui verissään maahan.

Kun viimeinen este oli poistettu, antoivat he hevostensa nelistää. Greven vieressä ratsasti Janecki, ja tämän vieressä hänen litvalainen palvelijansa. Tämä oli saanut monta haavaa, mutta Gertrud oli vahingoittumatta, Janecki loi katseensa taaksepäin. Heti hänen takanansa ratsasti mies, joka näytti hänestä tutulta. Hän katsoi tarkemmin.

— Niin, minullekaan ei kaupungin ilma ole sopiva, minä teen seuraa eteläisiin maihin, vastasi puhuteltu. Ja ratsujoukko, jossa korkeintaan oli seitsemänkymmentä miestä, jatkoi matkaa joutuisasti itäänpäin.

SEITSEMÄS LUKU.

Vaikka Antonio Borkhardtin ravintolassa tapahtuneen kaksintaistelun jälkeen aivan matalalla äänellä lausui isällensä: nyt on aika toimia, oli mestari Bilangh, joka seisoi lähellä sitoen Janeckin käsivartta, varsin hyvin oivaltanut sanojen merkityksen. Sanat lausuttiin suomeksi, johon kieleen mestari Bilangh, oleskeltuaan maassa lähes viisitoista vuotta, oli täydellisesti perehtynyt. Ulkolaiset upseerit, jotka eivät suomea ymmärtäneet, eivät siis voineet käsittää niiden merkitystä, jos olisivatkin jotain kuulleet.

Kohta sen jälkeen palasi Bilangh linnaan, sulkeutui huoneeseensa ja alkoi miettiä asemaansa. Että pormestarilla ja porvareilla oli jotakin tekeillä, oli päivän selvää. Tämä loukkaus, jonka hänkin oli äsken omin silmin nähnyt, oli omiaan kiihoittamaan ripeään toimintaan. Ja mitä muuta tarkoittivat Antonion sanat kuin herttuan ja hänen väkensä päästämistä kaupunkiin. Ja jos kaupunki kerran oli herttuan hallussa, voitaisiinko linnaa enää puolustaa kauemmin? Tuskin päivääkään, voisihan herttua muutamassa tunnissa ampua sen mäsäksi tykeillänsä, kun hänen kerran sallittiin tähdätä niin läheltä kuin kaupungin vallilta. Siis lopputuloksena mestari Bilanghin mietteistä oli se, että herttua kohta oli oleva linnan herrana.

— Onko minun turvallisuuteni vaarassa, arveli sitte mestari Bilangh, — kenties, kenties ei! Jos herttua on saanut vihiä osallisuudestani Parryn salaliitossa, lienevät päiväni luetut. Vähemmistä syistä, loukkaavasta sanasta ja herjapuheista lähettää hän ihmisiä mestauslavalle. Sitäpaitsi tulee linnan päällystössä ja hallituksessa perinpohjaisia muutoksia tapahtumaan. Parasta on poistua!

— Minullahan on vielä täällä suuri tehtävä, ja Bilanghin kasvot saivat pilkallisen ilmeen. Mitä sanoo suuri tuntematon, mestarini ja käskijäni, jos hän huomaa nöyrän palvelijansa poistuneeksi? Kuka sitte muuttaa historian kulkua? Voihan hän itse ryhtyä siihen toimeen. He luulivat minussa tapaavansa typerän uskon kiihkoisan houkkion, joka tottelisi heidän viittauksiansa. Vaan he erehtyvät, totisesti erehtyvät. En pelkää heidän uhkauksiansa, katsokoon vaan Laurentius Erici, kuinka hän itse pelastuu. Sitäpaitsi tunnen selittämätöntä kaihoa, ikävää kotimaahani. Tourainen ihanat seudut kuvastuvat selvästi eteeni. Kunnailla, joita aurinko huikaisevan kirkkaana valaisee, rehentelee viiniköynnös, puutarha liittyy puutarhaan, vainio vainioon. Viinirypäleet korjataan riemulla ja ilolla, keltainen cider vaahtoaa astioissa ja kansa laulaa laulujaan kielellä, jossa on suloa ja sointua.

Ja noudattaen käsittämätöntä, vaistontapaista tunnetta, joka useasti määrää ihmisten teot, päätti mestari Bilangh heti ryhtyä varustuksiin matkaa varten. Hän otti esille kaksi raudoitettua, isonlaista kirstua ja alkoi sulloa niihin kirjoja, arvokkaampia esineitä, vaatteita. Tähän toimeen meni koko ilta ja osa yötä. Viimeksi avasi hän erään komeron seinässä, joka sisälsi kosolta kulta- ja hopearahoja. Nämä asetti hän varovaisesti pitkiin, putkenmuotoisiin nahkavöihin, jotka olivat sitä varten tehdytkin. Nahkavyöt kääri hän sitte ympärillensä, köyttäen ne tiukasti kiinni. Ne peittivät suuren osan rintaa ja selkää, kainaloista aina vyötäisiin saakka.

— Kahtalainen hyöty, mutisi mestari Bilangh, ne ovat hyvässä säilössä ja muodostavat vahvan suomuspanssarin, josta tuskin pyssyn luoti tunkeutuu läpi.

Mestari Bilangh paneutui levollisesti maata. Vaan aamulla varhain, kun syksyinen ume peitti linnan, kaupungin ja salmen, ja linnan muut asukkaat nukkuivat, seisoi Bilangh jo linnan kartanolla. Uniset huovit valjastivat hevosia rattaiden eteen ja läksivät kaupungista hakemaan kauroja, joita siellä säilytettiin suuremmassa varasto-aitassa. Mestari Bilangh puheli hiljaa erään huovin kanssa. Seurauksena tästä kanssapuheesta oli se, että Bilanghin molemmat raudoitetut kirstut kannettiin alas ja asetettiin kärryille. Bilangh seurasi itse mukana kaupunkiin ja osoitti, mihin ne olivat vietävät. Kaupungissa asui porvari, joka oli mestari Bilanghille kiitollisuuden velassa. Tämän asuntoon käski Bilangh viedä kirstut.

— Ystäväni, sanoi Bilangh, Te voitte tehdä minulle suuren palveluksen. Nämä kirstut sisältävät kallisarvoisia esineitä. Voisitteko Te säilyttää ne jonkun aikaa ja ensi tilaisuudessa lähettää ne Lybekiin?

— Mielelläni teen Teille sen, vastasi porvari. Minulla ne ovatkin hyvässä turvassa, kellarini laattian alla on syvä ja suuri aukko, sinne olen kätkenyt rahani ja kallisarvoiset tavarani, sinne aion itsekin paeta, jos kaupunki tulee ryöstettäväksi. Sinne eivät huovit löydä, särkekööt ja ryöstäkööt sitte täällä ylhäällä, niin paljon kuin tahtovat.

Mestari Bilangh kiitti ja poistui, toimittaaksensa muita asioita kaupungilla. Eräältä huovilta, joka oli kaatunut eilispäivän kahakassa, oli jäänyt hyvä ja vahva hevonen satuloineen. Bilangh osti sen verrattain huokeasta ja asetti sen yllämainitun porvarin talliin. Nyt oli kaikki valmisna matkaa varten. Bilangh palasi tyytyväisenä linnaan.

— Nyt vielä muutama rivi herralleni ja mestarilleni, sanoi Bilangh ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen. Hän kirjoitti nopeaan noin neljänneksen sivun paperiarkille, sulki sen sinetillään ja asetti kirjeen pöydälle helposti huomattavalle paikalle. Päällekirjoitus kuului:

— Hyvin arvoisalle ja korkeasti oppineelle Laurentius Ericille, kuninkaalliselle pronotariolle.

Sitte poistui Bilangh linnasta. Hän oleskeli aamupuolen kaupungissa, kävi Janeckin ja muiden haavoitettujen luona ja söi vahvan puolisen Borkhardtin ravintolassa. Hän luuli hyökkäyksen tapahtuvan illalla tai yöllä ja päätti jäädä sitä odottamaan. Yleisessä hälinässä arveli hän helposti pääsevänsä kaupungista ulos, ja itäänpäin olivat tiet vapaat, ei siellä ollut vihollisia.

Hyökkäys tapahtuikin jo kello kolme, siis keskellä päivää. Bilangh satuloi hevosensa, piti sen valmiina ja odotteli sopivaa hetkeä. Kun ensimmäinen hälinä hiukan oli tauonnut ja taistelu siirtyi raastuvan torille, uskalsi Bilangh ratsastaa kadulle. Hän näki, kuinka Kurki joutui vangiksi, Tiesenhausen pelastui linnaan ja kuinka rakuunat kokoontuivat Greven ja Dombuskin ympärille.

— Nuo pakenevat, ajatteli Bilangh ja päätti liittyä seuraan. Pari kertaa yritettyään, onnistui hänen kolmannen kerran päästä riviin.

Ja siten selviää se alussa outo seikka, että Janecki näki mestari
Bilanghin ratsastavan takanansa maantiellä ulkopuolella kaupunkia.

Kun ensimmäinen tykinlaukaus ammuttiin linnasta, oli Laurentius Erici huoneessaan mietiskellen suuria aikeitaan. Hän riensi nopeaan akkunalle, joka oli juuri kaupunkiin päin. Siitä olikin mukava seurata tapauksia. Hän näki selvään, kuinka herttuan huovit tunkeutuivat kaupunkiin, kuinka kaduilla ja raastuvantorilla taisteltiin, Tiesenhausenin pelastumisen, Aksel Kurjen vangiksi joutumisen ja muukalaisten ratsumiesten paon.

Pater Laurentius meni Arvid Tavastia puhuttelemaan. Hän tapasi tämän varsin voipuneena ja epätoivoisena, Tiesenhausen koetti lohdutella linnanisäntää.

— Me olemme hukassa, valitti Tavast, emme voi kestää enää päivääkään.

— Porvarit ovat luultavasti avanneet Vesiportin. Muuten se olisi ollut mahdotonta.

— Ratkaisu lähenee, arveli pater itsekseen. Otus lähenee ansaa, tehkäämme se vahvaksi ja ottavaksi, ja hän läksi mestari Bilanghin luo. Vaan Arvid Tavast otti vapisevin käsin salaisesta seinäkomerosta Jöns Bultin laatiman ehdoituksen Suomen ja Puolan uniooniksi, jonka Laurentius Erici oli tuonut mukanaan. Sitte sytytti hän vahakynttilän ja poltti liekissä tuon vaarallisen paperin. Kun paperi oli tuhaksi palanut, viskasi hän tuhankaristeet suureen ja tilavaan takkauuniin, joka anasti suuren osan huoneesta.

— Unhoittakaa evesti, että semmoinen ehdoitus on ollut tekeillä. Epätietoista on, josko nytkään voin välttää mestaajan kirvestä, vaan tuo paperikäärö olisi herttuan käsiin joutuneena meidät kaikki armotta kuolemaan saattanut.

Hiukan kiihoittuneena riensi Laurentius Erici mestari Bilanghin ovelle. Hän koputti kerran, toisen, ei mitään vastausta. Hän tarttui ovenripaan, ovi aukeni, se ei ollutkaan suljettu. Pater astui sisään.

Huone näytti hänestä autiolta ja tyhjältä. Hän meni laboratoriohuoneeseen. Täällä oli kaikki huiskin haiskin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä. Retortit ja kattilat laattialla, seinäkaappien ovet seljällään, vanhoja kirjeiden lehtiä hajallaan nurkissa.

Poissa! mihin ja milloin? arveli pater ja omituinen raskas tunne valtasi hänet. Hän palasi etuhuoneeseen ja äkkäsi heti kirjeen, jonka mestari Bilangh lähtiessään oli kirjoittanut ja asettanut huomattavalle paikalle.

— Minulle! Tässä lienee arvoituksen selitys, ja pater istuutui
Bilanghin nojatuoliin kirjettä rauhassa lukemaan.

Kun tämä kirje osuu käsiinne, en minä enää ole linnassa. Tehtävään, johon minua aiotte, en ryhdy. Korjatkoot muut historian juoksua, minulla ei ole siihen halua. Kohtalojen ratas on raskas, se on jo musertanut monta mahtavaa, jotka sen suuntaa ovat tahtoneet ohjata. Minun mielestäni olette Te itse siihen toimeen sopivampi, miks'ette itse käy työhön käsiksi? Nyt on kohta sopiva tilaisuus.

— Sen olen tekeväkin, mutisi Laurentius Erici, tulen ominenikin toimeen. Vaan mitä on tämä? ja hän jatkoi lukuaan.

Ennenkuin eroan, tahdon kuitenkin kertoa jotakin, josta voi olla Teille hyötyä, jos se jo ei ole myöhäistä. Herttua ei ole niin typerä, kuin luulette. Hän tuntee vastustajansa ja on varuillansa. Viikko sitten sai hän urkkijoiltansa — hänellä on semmoisia Varsovassa — tiedon, että kuningas Sigismund on lähettänyt lähettilään Suomeen. Samalla väittävät urkkijat, että lähettilään puvussa piilee vaarallinen jesuita. Herttua on kauan jo halunnut saada haltuunsa miehen, jolla on juonten pääkerä, voidakseen häneltä saada tietoja Suomen herrojen valtiokavallusta tarkoittavista vehkeistä.

Jos nämä rivit osuvat käsiinne ennenkuin kaupunki on herttuan hallussa ja linna saarrettu, niin paetkaa. Jos taas myöhemmin, täytyy Teillä todellakin olla ylenluonnollisia voimia käytettävänne pelastuaksenne tästä ansasta, johon olette joutunut.

Minua taas ei herttua enää saavuta, jesuittain veljeskuntaa ja sen valtaa en pelkää, sillä minulla on mahtavia puolustajia ja toivon, että Tekin, arvoisa isä, tulevaisuudessa, jos taas yhdymme, osoitatte kiitollisuutta varoituksestani. Seuratkaa esimerkkiäni, puhdistakaa tomu jaloistanne ja jättäkää pohjola, sen ilmanala ei ole terveellinen veljeskunnallenne. Näettehän, minustakin, uskonkiihkoisesta, innokkaasta etelämaalaisesta on tullut kylmä skeptiko, joka välinpitämättömästi katselee asian menoa. Ottakaa vastaan jäähyväistervehdys, jonka lähettää

— Hän on liian viisas välikappaleeksi, sanoi Laurentius Erici itsekseen, hän on minun kaltaiseni, semmoiset miehet kelpaavat johtajiksi, vaan eivät alennu tahdottomiksi käskyläisiksi. Se unelma raukesi ja kaikki muut suuret aikeet sen mukana. Itse en voi mitään, herttua on heti vangitseva minut, kun vaan saa linnan haltuunsa, ei hän välitä lähettilään arvostanikaan. Pakoon siis, vaan miten, siinä on kysymys.

Ja Laurentius Erici palasi masentuneena omaan huoneeseensa ja alkoi avaraan ikkunakomeroon kyyristyneenä katsella raastuvan torille ja kaupunkiin, jossa herttuan väki yhä hääri, asettaen porteille ja torneihin varusväkeä.

Yhtäkkiä saivat hänen masennuksesta kangistuneet piirteensä enemmän eloa. Hän laskeutui alas akkunakomerosta, lukitsi oven ja riisui takin yltänsä. Tikarillansa ratkoi hän sitte varovaisesti auki kaksi saumaa ja otti päällyskankaan ja sisävuorin välistä pienen, hienosta mustasta nahasta tehdyn salkun. Se oli pyöreillä nahkahihnoilla kiinni nidottu, pater päästi ne auki ja kirvoitti esille paperisen kirjekuoren, jonka takasivulle oli latinaksi kirjoitettu: Laurentius Eriöille, kun hän lähtee Suomeen.

Kirjekuori sisälsi tukun paperiliuskoja, muutamat niistä olivat jo kellastuneita ja näyttivät vanhoilta, muutamat olivat nähtävästi vasta nykyään kirjoitettuja. Pater istuutui rahille ja alkoi tyynesti tarkastaa aarrettansa, ainoastaan hänen vapisevat kätensä, kun hän tarttui hienoihin paperiliuskoihin, ilmaisivat hänen sisällistä liikutustaan.

— Jäljennös pater Hannibal Codretin sepittämästä kertomuksesta Parryn salaliitosta ja Bilanghin osallisuudesta siihen. Alkuperäinen asiakirja säilytetään veljeskuntamme arkistossa Roomassa. — Se on jo tehnyt tehtävänsä, mutisi Laurentius Erici, ja asetti paperitukun syrjään. Sitte seurasi pitkä ja kapea paperiliuska, johon oli piirretty seuraava päällekirjoitus: Luettelo niistä, jotka Suomessa tunnustavat pyhää katolilaista uskoa tai ovat siihen taipuvaiset.

— Katarina Bröijer Viipurissa, luki pater Laurentius heti ensimmäisten nimien joukossa. Siihen ei nyt ole aikaa, arveli hän sitte ja asetti luettelon viereensä rahille.

Seuraava paperi oli vanha ja kellastunut, hienoa kirjoitusta täynnä. Se ei ollutkaan jäljennös, vaan alkuperäinen, ja sen laitaan oli toisenlaisella, vieraalla, jykevämmällä käsialalla kirjoitettu: Säilytettävä ja veljeskunnan arkistoon takaisin jätettävä.

Laurentius Erici alkoi lukea sitä ja mitä enemmän hän edistyi tässä, sitä eloisimmiksi kävivät hänen piirteensä.

Lopetettuaan lukunsa nousi hän ylös, kävi pari kertaa yli laattian ja puhkesi sanomaan:

— Ylistetty ollos, Sinä pyhä Ignatius, joka teit salaisuuksien urkkimisen veljeskuntamme tärkeimmäksi tehtäväksi. Todellakin se, joka salaisuuden ilmoittaa veljeskunnallemme, lähettäin siitä kirjallisen ilmoituksen arkistossa säilytettäväksi, hän tekee enemmän hyötyä, kuin joka kääntää kymmenen pakanaa.

Kellastunut paperiliuska, joka herätti semmoisia kiitollisuuden tunteita pater Laurentiusessa, sisälsi näin kuuluvan latinalaisen kirjoituksen:

— Minä Clemens, halpa dominikaaniveli, joka vuonna 1495 viisi kuukautta ennen suurta venäläissotaa ja pyhän Andrean päivänä tapahtunutta ihmeellistä kaupungin pelastusta, saavuin Viipuriin Suomeen opettamaan luostariveljille ja maan asukkaille puutarhan hoitoa ja hyödyllisten yrttien käytäntöä ja vuonna 1518 paaston aikana sain käskyn saapua Roomaan kuulusteltavaksi muutamassa tärkeässä veljeskuntaamme koskevassa asiassa, tahdon täten, ennenkuin tästä elämästä eroan ja muutenkin korkeaan ikääni nähden, ennenkuin muistoni pettää, ilmoittaa kirjallisesti erään salaisuuden, josta minulla on tietoa. Se, joka nämä rivit lukee ja jolle niistä on hyötyä, antakoon lukea messuja minun sieluni pelastukseksi. Seuraa siis ja paina mieleesi:

Kaupungin kuninkaallinen linna sijaitsee pienellä saarella ja sen kummallakin puolella on salmet. Ettei kuitenkaan linnan asukkaat, jos vihollinen saisi kaupungin haltuunsa tai mikä muu odottamaton tapaus tapahtuisi, olisi kokonaan pois suljetut muiden ihmisten yhteydestä, on olemassa vedenalainen salainen käytävä, joka johtaa linnasta kaupunkiin. Tätä seikkaa pidetään kuitenkin hyvin salassa, ainoastaan harvat porvarit, linnan isäntä ja hänen uskottunsa ovat tästä osallisiksi tulleet.

Käytävä alkaa eräästä maapinnan alla olevasta huoneesta, joka sijaitsee linnan eteläisessä osassa noin viisitoista kyynärää pienestä tornista. Siihen päästään rautaisesta ovesta, jonka avaimet aina ovat linnan isännän hallussa.

Käytävä kulkee suoraan itään pienen tornin sisäpuolitse ja painuu vähitellen syvemmälle ja syvemmälle maapohjaan päin. Useat portaat johtavat alaspäin, ja se on niin korkea, että tavallinen mies voi kulkea suorana, Salmen toiselle puolella, juuri siinä missä kaupungin muuri alkaa, johtavat portaat ylöspäin ja rautainen ovi sulkee tien. Tästä jakautuu käytävä kolmeen eri haaraan. Kun ovi avataan ja kuljetaan viisi kyynärää eteenpäin, tekee käytävä jyrkän käännöksen vasempaan ja sileä kiviseinä estää suoraan kulkemasta. Vasempaan kulkevalla käytävällä on kaksi ulospääsöä, toinen talossa, joka kuuluu franciskaaniveljeskunnalle ja on keskellä Saksalaiskatua [Alakatu] torilta Karjaportille kulkiessa oikealla puolella korkean mäen töyräällä, toinen itse franciskaaniluostarissa Karjaportin vieressä. Tämä käytävä on se, joka on linnanisännille tunnettu ja jota useammin käytetään. Oikealle s.o. eteläänpäin kulkevasta haarasta ei minulla ole tarkempia tietoja, sanotaan sen johtavan veljeskuntamme luostariin [nykyinen vanha Suomenkirkko] meren rannalle, vaan sitä epäilen, koska väli on pitkä ja maaperä kallioista. En myöskään tiedä, kuinka siihen käytävään päästään. Keskimäinen haara, joka on linnasta tulevan käytävän suorana jatkona, eroaa siitä sileästä kiviseinästä ja johtaa toiseen taloon Saksalaiskadun varrella torilta lukien. Tämä talo kuuluu meidän veljeskunnallemme, kuten useat talot ja maatilkut sekä kaupungissa että sen ulkopuolella.

Mutta käytävään on vielä toinenkin pääsö itse linnasta. Sinä, jota joko hätä tai onnettomuus pakoittavat kulkemaan tätä maanalaista tietä, menettele seuraavaisesti:

Varusta mukaasi noin jalan pituinen ja peukalon leveyden paksuinen rautapultti, joka on hiukan suippu kärestä, ja jonkun verran öljyä. Astu alas pienen tornin alimmaiseen kerrokseen, jota käytetään tavallisesti viinikellarina tai vankikomerona, ja tarkasta ovesta astuessasi vasemmanpuolista seinää. Siinä huomaat useita kivimöhkäleitä, jotka eroavat muista säännöllisen muotonsa kautta ja sitenkin, että niiden ympärillä on vähemmän kalkkisekoitusta. Kahdessa niistä on kiveen hakatut ristit, ja niiden kulmassa pieni kolo. Pistä rautapultti tähän koloon, paina voimiesi mukaan. Kivet erkanevat ja aukko syntyy niin suuri, että täysikasvuinen mies voi ryömiä sen läpi käytävään, joka kulkee siitä sivutse. Kulje nopeasti käytävän läpi ja sinä saavut salmen tuolla puolella olevalle rautaovelle, josta jo puhuin. Siinä on suuri lukko, ja tämänkin oven avaimet ovat linnan isännän huostassa. Kun käytävä tehtiin, teetti dominikaani-veljesten guardiani, joka oli taitava rautatöissä, nämä ovet ja niissäkin on salaisuus. Keskellä ovea on neljä pientä reikää ilmanvaihdon vuoksi, ettei ilma käytävässä ummehtuisi ja pilaantuisi. Vuodata keskimmäiseen reikään öljyä ja pistä rautapultti siihen. Paina ensin alaspäin ja kohota sitte ylöspäin, ja ovi aukenee. Samaten on se suljettava toiselta puolelta.

Sileässä kiviseinässä oven toisella puolella huomaat myös pyöreän reiän. Pistä tähän rautapultti, ja kivet aukenevat ja päästävät sinut kulkemaan. Sulje ne toiselta puolen ja jatka matkaasi pitkin käytävää, joka johtaa ensiksi jo mainitsemani talon kellariin. Kellarista vie samalla tavalla avattava rautaovi rakennuksen äärimmäisessä osassa olevaan huoneeseen.

Vielä yhden salaisuuden tahdon ilmaista. Lähellä portaita, jotka salmen toisella puolella johtavat käytävästä rautaovelle, on myöskin kaksi ristillä merkittyä kiveä. Niiden välissä alareunassa on kolo, joka on kalkkiruukilla täytetty. Jos kalkkisekoitus otetaan pois ja rautapultti pistetään koloon ja suurella voimalla sitä painetaan, — sillä kivet liittyvät tiukasti toisiinsa ja ovat vedenpitävällä ja kauan hautuneella kalkkiruukilla toisiinsa liitetyt — tulvaavat aallot käytävään ja täyttävät sen. Vaan tähän tarvitaan enemmän kuin yhden miehen voima, ja linnan isäntäkin tuntee sen salaisuuden.

Kolme kertaa olen itse tätä tietä kulkenut. Tapaukset ovat selvänä mielessäni, vaan en voi niistä enemmän kertoa, koska ne kuuluvat pyhän ripin salaisuuksiin ja vieläkin saattavat mieleni pyöristymään. Annettu Roomassa Dominikaaniluostarissa Basilica della Madren luona puolipaaston aikana vuonna 1520.

— Messuja olet saava, sinä kunnon sielu, sanoi pater Laurentius, luettuaan vanhan munkin sepustuksen, ja vielä itse ikuisessa kaupungissa pyhän Ignatiusen kirkossa.

Ja pater Laurentius luki vielä kahdesti tuon tärkeän asiakirjan ja koetti painaa yksityisseikat mieleensä. Sitte kokosi hän taas paperit nahkasalkkuun ja kätki ne povellensa.

Hän meni rivakasti ulos huoneestaan, astui alas portaita myöten ja saapui pienemmälle linnanpihalle, jonka muodostavat jykevä Olavintorni, sen ja pienen tornin välillä ulottuva linnan päärakennus ja pohjoiseen päin oleva siipirakennus. Pihalle tultuaan huomasi hän, ettei päivän kahakka ollut ollut ilman seurauksia. Siellä täällä virui haavoitettuja huoveja, joita ei oltu ennätetty korjata, koska kaikki linnan huoneet olivat täpötäynnä, kun Tiesenhausenin kanssa oli pelastunut linnaan semmoisiakin sotilaita, jotka olivat olleet kaupungissa majoitetut. Aivan Olavintornin juurella, joka suunnattoman suurena kohosi ikäänkuin ilkkuen ihmisten pienuutta, makasi kaksi parrakasta huovia. Syvistä haavoista vuoti verta, ja miesten kalpeat kasvot osoittivat, että voimat olivat jo vähissä.

— Miksei haavoitettuja sidota, kysyi Laurentius Erici toisilta sotilailta, jotka neuvottomina seisoivat vieressä.

— Olemme kyllä koettaneet, vaan meidän siteemme eivät kestä, eikä mestari Bilanghia tavata mistään. Hän on kenties joutunut vangiksi kaupungissa ollessaan.

Pater kulki edelleen siitä kapeasta aukosta, josta juuri Olavintornin sivuitse päästiin linnan suuremmalle, avonaiselle takapihalle. Tätä ympäröitsevissä rakennuksissa asuivat huovit, palvelijat ja siellä oli varastohuoneita, tehtaita, talleja y.m. Myös takapihallakin oli suuri hälinä ja sekasorto, huoveja ja linnanpalvelijoita juoksi edestakaisin ja kaikkien kasvot osoittivat hämmästystä ja pelkoa. Kuolleita hevosia ja miehiä makasi siellä täällä ja haavoitetut huovit, joita oli kannettu muutamien puiden siimekseen, ruohostoon, päästivät sydäntä särkeviä huutoja ja valituksia. Kirouksia ja rukouksia kuultiin sekaisin, ja hyytynyttä verta näkyi voikukkien lehdillä ja purjojen valkeissa kukissa, jotka pistivät esille sakeasta, tummanvihreästä ruohostosta.

Vähän etempänä muista rakennuksista oli linnan paja. Sinne suuntasi pater askeleensa. Roteva seppä takoi alasimella, ja nuori mies löi välistä suuremmalla moukarilla.

— Kuule, kuinka huovit parkuvat, sanoi seppä, vilkaisten ulos pihalle, jossa huovit tuskissaan vääntelihivät.

— Anna heidän parkua, sanoi nuorempi mies ja löi moukarilla tulipunaista rautaa, niin että säkenet sinkoilivat. Toisin he silloin kirkuivat, kun isäni tappoivat ja talomme polttivat.

— Säämingissä se tapahtui, vastasi nuorempi, ja siitä on nyt noin kolme vuotta, silloin kuin nuijamiehetkin Pohjanmaalla teloitettiin. Minä läksin tänne alamaahan ja pääsin ensin kaupunkiin ja sitte linnaan sepäksi. Me taomme aseita, käyttäköön niitä sitte kuka hyvänsä. Kyllä herttua kohta puhdasta tekee, ole siitä huoletta.

— Se on varmaa. Kuuluu olevan herroille oikeen julmistunut. En tahtoisi olla Kurjen ja Tavastin sijassa. Onhan siitä välistä hyötyäkin, että on tämmöinen köyhä ja mitätön mies. Suuret herrat ne nyt helisemässä ovat.

Silloin äkkäsivät pajamiehet pater Laurentiusen ja keskustelu pysähtyi eikä pajasta kuulunut muuta kuin vasaran kalsketta.

Pater pysähtyi hetkeksi ovelle ja katseli miesten työtä. Samalla etsivät hänen katseensa semmoista rautapulttia, jota vanha munkki oli neuvonut. Pajassa ei näkynyt. Laurentius Erici aikoi jo puhutella pajamiehiä ja pyytää heitä tekemään semmoista esinettä. Silloin huomasi hän pajan seinävieruksella kuonan ja muun romuraudan joukossa halutun rautakappaleen. Se oli väkikangen katkennut pää, runsaasti jalan pituinen ja kärestä suippo. Seppien huomaamatta nosti pater sen ylös, kätki viittansa alle ja poistui verkalleen.

— Sehän oli itse kuninkaan lähettiläs, joka pari päivää sitte saapui
Varsovasta. Merrassa se on, sekin.

— Merrassa taitaa olla, tokasi vanha seppä ja katsoi pater
Laurentiusta, joka juuri katosi aukkoon, josta päästiin sisäpihalle.

Mestari Bilanghin huoneesta tapasi Laurentius Erici pienen pullon, jossa oli keltaista öljyä. Sitte palasi hän omaan huoneeseensa, kääri ympärillensä laajan viitan, tarkasti aseitansa ja oli niin valmis matkaan.

Pienen tornin kellarikerrokseen päästiin portaita myöten, jotka laskeutuivat alas painumaan siitä kohdasta, jossa siipirakennukset liittyivät yhteen. Kun pater tuli alas suurista portaista ja kääntyi oikealle tarkastamaan, minkälainen pääsö olisi kellarikerrokseen, huomasi hän sotilaan, joka yksitoikkoisesti käveli edestakaisin kellariin johtavien portaiden edustalla.

— Mitä vartioitset, kysyi pater huovilta, joka kääntyi kuultuaan tulevan askeleet.

— Kolmannessa kellarissa tornin alla on vanki. Ratsumestari Tavast toi eilen pormestari Bröijerin pojan tänne säilöön. Hänen sanotaan kaksintaistelussa haavoittaneen puolalaista kapteenia.

Samassa tuli Ivar Tavast yli pihan. Hänen käyntinsä oli epätasainen, kasvot kelmeät ja katseessa kuvautui tuskainen ja kärsimätön ilme. Hän näytti hermostuneelta ja tarjosi kuuman kätensä pater Laurentiuselle.

— Synti ja kirous! Missä on mestari Bilangh? Haavoitetut ulvovat kuin nälkäiset sudet ja huutavat apua. Onko hänkin joutunut pyöveli-herttuan vangiksi?

— Kenties, kuka voi sitä tarkoilleen sanoa. Minä haluaisin puhutella eilistä vankianne, herra ratsumestari. Käykö se laatuun?

— Ah, vangin olen todellakin unohtanut tässä hälinässä. Puhutelkaa häntä niin paljon, kuin tahdotte. Minusta alkaa kaikki olla yhdentekevää.

Ivar Tavast kutsui luoksensa vahtisotamiehen ja käski hänet päästämään paterin vangin luo.

Kohta ilmestyi vanginvartija avainkimppuineen ja lyhtineen, ja pater varustautui seuraamaan häntä.

— Vielä muutama sana, arvoisa herra. Missä ovat Sigismundin legionat ja missä hänen laivansa? Isälläni on tuolla paljon paperikääröjä, joissa on kuninkaallinen nimikirjoitus alla. Ne ovat täynnä koreita lupauksia ja kehoituksia. Ja me narrit olemme niihin luottaneet. Tällä hetkellä kenties herttuan huovit mellastavat Vesunnissa ja Kurjalassa, ja herttuan pyöveli jo hioo kirvestään niskamme varalle. Olen tähän saakka vielä säilyttänyt toivon kipinää. Useasti kun aamulla herätessäni loin katseen ulapalle, kuvaelin mielessäni sitä riemua, joka syntyisi, jos lukuisa laivasto korkeine mastoineen purjehtisi tänne tuoden apua tai kuninkaallinen lippu liehuisi tuolla Pantsarlahden vuorella, ja hurjat ratsujoukot kiitäisivät alas rinnettä myöten. Vaan se oli turhaa. Jos vielä hengissä palajatte Varsovaan, viekää Sigismundille tervehdyksiä niiltä, joilta hänen kykenemättömyytensä on riistänyt maat ja mannut ja vienyt turmioon. Värttinä sopisi hänelle paremmin kuin miekka ja kehruurahi paremmin kuin valtaistuin.

Pater aikoi vastata, vaan Ivar Tavastin silmissä kuvautui niin hurja ilme, että hän katsoi parhaaksi vaieta.

Vanginvartija oli sillä aikaa avannut ulko-oven ja pater astui etumaiseen kellariin. Se ei vielä ollut pilkkopimeä, sillä pienestä maapinnan tasalla olevasta akkunasta tuli hiukan valoa, Tynnyrejä, suuria ja pieniä, saviruukkuja ja tammilekkerejä seisoi siellä hiekkapohjalla.

— Ah, Harvialan herran aarteita, lausui Tavast, joka oli seurannut pateria ja vanginvartijaa, ja hän alkoi tarkastaa niitä huolellisesti.

— Espanjan viiniä, tulista ja väkevää. Semmoista nyt juuri tarvitaan kestääksensä näitä ponnistuksia. Kuule, tule tänne!

— Vie neljä ruukkua huoneeseeni, toiseen kertaan. Ja ota itsellesi yksi muistoksi minulta. Sinä pelastit kerran henkeni Nuijasodan aikana.

— Niin, sen muistan hyvin. Silloin oli toiset ajat. Onnen pyörä on kääntynyt, ja nyt olemme me raitiossa.

— Hauskaa keskustelua, arvoisa herra, huusi Tavast Laurentius Ericille ja seurasi viheltäen vahtisotamiestä.

Vanginvartija avasi vielä toisenkin oven, joka naristen kääntyi ruostuneilla saranoillaan, ja astui toiseen kellariin, joka oli vielä hiukan alempana kuin ensimmäinen. Se oli ihkasen pilkkopimeä ja ainoastaan se heikko valo, jota lyhti loi ympärillensä, osoitti tulijoille tietä.

Kellarista johti kaksi kivistä porrasliuskaa kolmanteen kellariin, johon päästiin puisen, jykevän oven kautta.

Avainkimppu helisi ja kilisi, viimein löysi vanginvartija sopivan avaimen ja ovi aukeni.

Ummehtunut kostea ilma löyhähti vastaan ja paadet, jotka muodostivat laattian, tuntuivat liukkailta.

Vanginvartija totteli, ja pater kuunteli hetkisen tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli mennyt pois.

Sitte suuntasi hän askeleensa vankikomeron länsiosaan, jossa inhimillinen olento venyi olkipahnoilla. Laattialla seisoi saviruukku, jossa oli maitoa, ja vieressä lautasella oli ruuantähteitä.

Lyhdin valossa näki pater, että vankikomeron asukas oli kohonnut makaavasta asemastaan ja uteliaasti katseli tulijaa.

Kun Antonio Borkhardtin ravintolasta seurasi Ivar Tavastia linnaan, oli hän sangen rohkealla mielellä. Hän oli voittajana suoriutunut kaksintaistelusta Janeckin kanssa ja piti vangitsemistansa ainoastaan todistuksena muukalaisten upseerien kateudesta ja kostonhimosta. Hän luuli, että Arvid Tavast jo heti illalla tai ainakin aamulla päästäisi hänet vapaaksi.

Kun Ivar Tavast sitte sulki hänet tähän maanalaiseen komeroon, ei hänen rohkeutensa vieläkään lannistunut.

— Hän on päihtynyt, arveli Antonio itsekseen ja sanaakaan sanomatta ojensi hän itsensä suoraksi sille olkikuvolle, jonka vanginvartija levitti hänen allensa.

Vaan kun vanginvartija kierrettyänsä oven lukkoon poistui ja heitti hänet yksinään, alkoi hänestä kohta tuntua ikävältä. Hän venyi hetkisen olkipahnoilla, ja monenlaisia ajatuksia alkoi tunkeutua väkisinkin hänen mieleensä, Janeckin ja Gertrudin kuvat etupäässä kuvastuivat hänen eteensä ja mielikuvitus, jota yksinäisyys kiihoitti, alkoi niistä ryhmitellä kuvasarjoja, mitkä lopulta Antoniosta näkyivät hyvin todenmukaisilta, saivatpa todellisten tapausten muodon.

— Olivatko Janeckin sanat Borkhardtin ravintolassa vaan turhaa kehumista, vai oliko hän todellakin Gertrudiin rakastunut? Uhkasiko mikä vaara Gertrudia? Ryhtyisikö pormestari todellakin, kuten Antonio oli kehoittanut, ratkaisevaan toimenpiteeseen lopettaaksensa muukalaisten valtaa?

Nämä ajatukset kiusasivat Antoniota ja häiritsivät hänen rauhaansa,
Päästäksensä niistä irralleen alkoi hän kävellä pitkin laattiaa.

Viimein sai hän tästäkin kylliksensä. Hän kääriytyi viittaansa, heittäytyi olkikuvolle ja päätti nukkua ja jättää kaikki turhat aprikoimiset siksensä.

Hän vaipui kohta uneen. Vaan samat ajatukset, jotka valveella ollessa pyörivät hänen päässänsä, eivät jättäneet häntä unissakaan. Välistä näki hän Janeckin ilkkuvat ja pöyhkeät kasvot, välistä esiintyi Gertrud tuskaisen ja suruisen näköisenä, hiukset hajallaan ja kyyneleet silmissä. Viimein oli hän taas olevinaan taistelussa, Janecki seisoi uhkaavana, säilä tojossa, Antonio koetti väistää hänen iskuansa, silloin heräsi hän.

Yö oli jo aamupuolessa, kosteus oli tunkeutunut hänen jäseniinsä, häntä paleli ja nopeilla liikkeillä ja edestakaisin astumisella koetti hän saavuttaa ruumiinlämpöä.

Päivän kuluessa eneni hänen kärsimättömyytensä. Hän odotteli, että Arvid Tavast kutsuttaisi hänet luoksensa, vaan ketään ei kuulunut. Olivat luultavasti unohtaneet hänet. Hitaasti kuluivat päivän hetket, hän alkoi jo tottua pimeyteen ja tarkasteli vankikomeroansa. Se oli kudottu jykevistä maakivistä, pyöreistä ja epäsäännöllisistä lohkareista, ainoastaan vasen seinä ovesta päin tullen oli säännöllisistä ja sileimmistä paasista.

Puolen päivän aikana tuli vanginvartija. Antonio kyseli tältä yhtä ja toista.

— Ratsumestari makaa, vastasi vankinihti, asettaen maitoruukun ja ruoka-astian laattialle, Sitäpaitsi on minun kielletty puhumasta vankien kanssa.

— No, tuokaa minulle sitte edes kynttilä, että voisin vähän katsella ympärilleni.

— Sen voin tehdä, vastasi vanginvartija, ja hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ja asetti laattialle palavan kynttilän, mikä kuitenkin kosteassa ja ummehtuneessa ilmassa paloi vaivaloisesti.

Kynttilä kädessä tarkasteli Antonio vankilansa seiniä. Yksityiskohdat esiintyivät nyt selvemmin kuin aamupuolella.

Vasemmanpuolisessa seinässä huomasi hän säännöllisiä kivilohkareita ja kahdessa oli pienet, sirotekoiset ristit.

— Lieneeköhän tuossa joku haudattu, arveli Antonio ja lopetti synkkänä tarkastuksensa.

Noin kello kolmen aikana kuuli hän jymeää ampumista, Linnan tykit paukkuivat, torvet soivat ja kaukaista, hiljaista pauhinaa tunkeutui maanalaiseen luolaan saakka.

— Nyt taistellaan. Vaan kuka voittaa ja kuka tulee voitetuksi? Onko isäni avannut kaupungin portit keskellä päivää? Onko äkillinen rynnäkkö onnistunut vai ei?

Viimein hiljeni kaikki ja entinen rauha vallitsi. Antonion kärsimättömyys eneni hetki hetkeltä. Taas ratisi ovi, vanginvartija tuli ja hänen seurassaan pitkä, tuntematon mies. Muukalainen asetti lyhdyn Antonion kynttilän viereen, käski vanginvartijan poistua ja katsoi Antoniota, ikäänkuin miettien, millä hän alkaisi puheensa.

— Tohtori Bröijer, sanoi hän sitte ikäänkuin epäröiden, älkää kummastuko, että muukalainen, jota ette tunne, etsii teitä vankikomerossa, jossa teitä vastoin lakia ja oikeutta pidetään. Yhteinen harrastus yhdistää meitä tällä hetkellä, niin kaukana kuin muuten olemmekin toisistamme. Minussa näette kuningas Sigismundin lähettilään ja kuninkaallisen pronotarion. Laurentius Erici on nimeni.

— Ja entisen lakitieteen professorin Ingolstadtin jesuitakollegiossa, vastasi Antonio kohoten istualleen. Jo heti, kun aloitte puhua, tuntui äänenne tutulta ja nyt muistan Teidät selvästi. Minulla oli kerran onni kuunnella luentoanne kanoonisesta oikeudesta. Te puhuitte kirkon ja valtion keskinäisestä suhteesta, Luentonne olivat silloin suuressa huudossa.

Tumma puna sävähti paterin kasvoille. Hänen piirteensä saivat synkän ilmeen ja vihaisesti iskivät hänen silmänsä. Kohta malttoi hän kuitenkin mielensä, hänen kasvonsa saivat entisen tyynen ulkomuodon ja hän vastasi levollisesti:

— Sitä parempi. Nythän tunnemme toisemme perinpohjin ja voimme rauhallisesti keskustella.

— Kaupunki on herttuan hallussa. Aksel Kurki vankina, Tiesenhausen turvassa linnassa, osa puolalaisia ja virolaisia pääsi pakenemaan. Miten herttua saavutti näin äkillisen voiton, sen tiedätte Te kenties paremmin kuin minä.

— On, niin paljon kuin minä voin huomata. Herttuan väki vallitsee kaikki tärkeimmät paikat.

Vastustamaton halu syttyi Antoniossa päästä pois tästä ahtaasta luolasta kaupunkiin, vapauteen.

Pater arvasi Antonion ajatukset. Hänen ohuet huulensa vetäytyivät hymyyn ja hän jatkoi seuraten hetken synnyttämää päätöstä:

— Kappale maailmanhistoriaa näytellään täällä tänään. Me olemme myös siinä näytelmässä osallisia, vaan me kuulumme vastakkaisiin leiriin.

— Te olette nuori, oppinut, teissä on intoa ja tarmoa. Älkää luulko, että Te olette minulle aivan tuntematon, minun virkaani kuuluu pitää huolta ihmisistä ja heidän toimistansa. Te olette opiskellut Bolognassa ja Alamailla.

— Teillä on ne ominaisuudet, joita tarvitaan kohotaksensa arvossa ja mahtavuudessa. Vaan siihen tarvitaan vielä muutakin, mahtavaa suojelusta. Ruvetkaa kuningas Sigismundin palvelukseen, ja minä lupaan teille nopeaa ylennystä. Me tarvitsemme juuri nuoria voimia. Älkää luulko, että taistelu on vielä tähän loppunut. Toisella puolella Suomenlahtea sitä jatketaan, ei niin lahjoiteta pois kruunun kalliimpia helmiä.

— Sigismundin valta on lopussa, sanoi Antonio kuivasti, vankihuoneessa ovat Ruotsin valtaneuvokset, jotka hänen asiaansa ajoivat, enkä sitäpaitsi luule mitään onnea hänen hallituksestansa Suomelle koituvan. Ainoastaan herttua Kaarlo voi tässä maassa palauttaa järjestyksen ja estää sitä joutumasta alituiseksi taistelutantereeksi aateliston vallanhimon ja Sigismundin käännytyskokeiden tyydyttämiseksi. Minä tahdon isänmaani hyvää, enkä voi siitä luopua, te olette muukalainen, ettekä voi käsittää sitä tunnetta.

— Muukalainen, sanoi Laurentius Erici, ja hänen äänensä sai lempeämmän soinnun. Minä tahdon kertoa Teille jotakin, herra tohtori. Hän vaikeni ja tuijotti hetkisen eteensä.

— Mitä merkitsee isänmaa, kun korkeammat velvollisuudet kutsuvat meitä. Myös minulle on tämä synnyinmaa. Kaukana Pohjanmaalla on se talo, jossa ensi kerran näin päivän valon. Siellä olen viettänyt lapsuuteni päivät ja joskus kiitävät ajatukseni sinne takaisin. Vaan siitä on kauan aikaa, ja ne muistot ovat hälvenneet. Sitte oleskelin Tukholmassa Juhana kuninkaan aikana, Braunsbergissa, Saksassa monessa eri paikassa, Roomassa saavutin lainopin tohtorin arvon. Ja siitä alkaen kun pyhän kirkon kutsumus selveni minulle ja veljeskunta otti minut erityiseen suosioon, olen toiminut, henkinyt, työskennellyt yhtä ainoaa päämaalia varten, pohjoismaiden saattamiseksi uudestaan kirkon helmaan, enkä ole lakkaava niin kauan, kuin henki on ruumiissani. Yliopiston opettajana, kuninkaiden neuvonantajana, lähettiläänä ohjaa minua sama vakuutus. Kaikki muut siteet olen katkaissut, en katso oikealle, enkä vasemmalle. En tunne pelkoa, en sääliä, en uupumusta, en väsymystä. Ja kun minä kaadun, astuvat toiset sijaani. Välikappaleet sortuvat, aate elää.

— Tunnen tuon rohkeuden ja uhkamielisyyden, joka Teitä elähyttää, vastasi Antonio. Toivoisin vaan, että sillä palvelisitte toista asiaa. Minun tieni on erikaltainen, minä olen asettunut vapauden palvelukseen enkä taivu enää ikeen alle.

— Vapaus, sanoi pater halveksien ja hänen äänensä sai kylmän kaiun. Tiedättekö, mikä on tuo vapaus, josta protestanttinen kirkko ylpeilee? Se on juuri sen heikoin kohta, siitä turmio sille syntyy. Johan se nyt on hajonnut kahteen eri puolueeseen, Hollannissa on uskonriitoja, joiden johdosta verta vuotaa. Katsokaa ja odottakaa, lopuksi se hajoaa lukemattomiin lahkoihin, jotka kaikki väittävät: meillä on totuus. Sekasorto ja hajaantuminen tulevat päivä päivältä suuremmaksi, ja epätoivo valtaa mielet. Silloin me palaamme, me jotka emme milloinkaan ole väistyneet ja taipuneet ajan virtauksien edessä, vaan olemme aina vastanneet: non possumus [emme voi]. Näen hengessä, kuinka katolinen kirkko palajaa pohjoismaihin, ja ihmiset taivuttavat ylpeät niskansa ja tervehtivät sitä riemulla. Ajatelkaa myrskyistä merta, jossa kuohuvien aaltojen keskellä ajelehtii lukuisia veneitä, kussakin useita ihmisiä ja perämies. Joka perämies pitää eri suuntaan ja väittää tulevansa turvalliseen satamaan. Silloin ilmestyy suuri laiva, sen korkealla kannella on paljon ihmisiä ja kokeneet perämiehet ohjaavat sen kulkua. Levitetyin purjein kiitää se eteenpäin, eikä haparoi löytääksensä oikeaa suuntaa. Ilolla rientävät ihmiset veneistä laivaan, laskeutuvat sen kannelle ja tuntevat lepoa. Tämä laiva on katolinen kirkko.

— Kerran se tulee. Vaan minulla on muutakin asiaa kuin uskonnollisia riitakysymyksiä. Vaikka mielipiteet meitä eroittavat, on meillä kuitenkin tällä hetkellä yhteinen harrastus. Millä tavoin pääsemme linnasta.

— Minulla ei liene muuta keinoa kuin odottaa siksi, kunnes herttua minut vapauttaa.

— Kyllä, sanoi pater ja alensi äänensä kuiskeeksi. Kuten ennen kalliot korvessa antoivat vettä, samoin on pyhällä kirkolla vielä keinoja, joilla se vie uskolliset puoluelaisensa vaikka kallioiden läpi. Vannokaa, ettette kenellekään ilmoita, mitä tänä päivänä saatte nähdä, ja minä vien Teidät kaupunkiin, vapauteen muutamassa hetkessä.

Antonio mietti. Voisiko hän luottaa jesuitaan? Tiesikö tämä jonkun salaisen käytävän? Sitte muisti hän äkkiä Gertrudin. Kaikki epäilykset haihtuivat silmänräpäyksessä. Reippaasti ojensi hän kätensä paterille:

— Hyvä, sanoi pater. Kuulkaa siis. Juuri tästä huoneesta, jossa olette viettänyt viime kuluneen vuorokauden, johtaa salainen käytävä kaupunkiin.

Antonio oli useasti kuullut puhuttavan semmoisesta käytävästä. Poikana ollessaan oli hän isältään kysynytkin sitä, vaan saanut kierteleviä vastauksia. Kaupungissa oli liikkeellä kaikenlaisia huhuja, ei kukaan kuitenkaan voinut antaa siitä täsmällisiä tietoja. Huhu aina asetti käytävän yhteyteen vanhojen luostarien kanssa.

— Vielä yksi kysymys. Kuka omistaa toisen talon Saksalaiskadun varrella torilta Karjaportille päin lukien?

— Accipio omen [hyvä enne], vastasi pater, ja hänen piirteensä kirkastuivat. Pyhimykset suojelevat minua.

— Käytävä alkaa vasemmanpuolisesta seinästä, jossa näette sileämpiä lohkareita, jatkoi pater ja valaisi lyhdyllään kysymyksessä olevaa seinää. Ristit osoittavat käytävän suuta.

— Minä olen huomannut nuo sirotekoiset ristit, luulin jonkun olevan siinä haudattuna.

— Kyllä, siinä onkin salaisuus haudattuna! Vaan toimeen! Arvid Tavast voi millä hetkellä hyvänsä lähettää minua hakemaan, hän on kuin häilyvä ontto ruoko, mikä joka hetki tarvitsee tukevaa kättä.

Ja pater kiiruhti ovelle kuuntelemaan, josko vanginvartija palaisi.
Vaan kaikki oli hiljaa, ei mikään häirinnyt yksitoikkoisuutta.

Kuten vanha munkki oli neuvonut, pisti pater väkikangen pään pyöreään reikään kivien kolossa. Hän painoi kaikin voimin, kivet alkoivat irtaantua, hiekkaa ja kalkkisekoitusta karisi maahan, vitkaan, vaan nähtävästi liikkuivat sileät lohkareet ruostuneilla, kiveen upotetuilla saranoilla, ja Antonion suureksi hämmästykseksi aukeni ennen läpinäkymättömään seinään aukko, josta täysikasvuinen mies voi helposti kömpiä läpi.

Hiukan vitkastellen teki Antonio, kuten hänen oppaansa käski. Häntä kammotti astua pimeään, outoon käytävään muukalaisen, tuntemattoman miehen seurassa. Vaan kiihkeä halu tavata Gertrudia saattoi hänet karkoittamaan kaikki epäilykset. Mitä voisi jesuita tehdä hänelle? Olihan hän nuorempi ja väkevämpi, ja ajoihan herttuan uhkaava valta jesuitaa pakenemaan millä tavalla hyvänsä. Ainoa pelättävä oli se, että jesuita sulkisi hänet käytävään, johon harvoin kukaan ihminen osui, vaan sehän voi tapahtua vasta käytävän toisessa päässä ja Antonio päätti olla varuillansa, jos jesuitalla ollenkaan olikaan semmoisia aikeita. Hänen suljetusta, kalpeasta naamastaan oli mahdoton lukea hänen ajatuksiaan.

Rohkeasti kiipesi Antonio käytävään. Pater seurasi vitkastelematta. Hän asetti lyhtynsä käytävän laattialle ja sulki kivet rautapultin avulla. Ja niin hyvin liittyivät ne toisiinsa, että äkkinäisen oli mahdoton aavistaa mitään ulospääsöä siinä kohdin.

Kostea ja ummehtunut ilma vallitsi käytävässä, seinät, laattia ja pohja olivat suurista lohkareista, ja koko käytävä niin korkea, että Antonio ja pater voivat siinä seisoa päätänsä notkistamatta. Kivet olivat limaiset ja liukkaat, kosteus virtasi kaikkialla, ja täytyi kulkea hyvin varovaisesti, ellei tahtonut kompastua. Vaan aukon kohdalla näkyi käytävä jatkuvan linnaan päin.

— Johonkin huoneeseen linnassa. Sitä en tarkemmin tiedä. Rautaovi on käytävän päässä, ja avaimet ovat linnan isännän hallussa.

Molemmat alkoivat varovaisesti kulkea pitkin käytävää kaupunkiin päin. Sangen lyhyen vaelluksen jälkeen, astuttuansa ensin portaita myöten, jotka veivät alaspäin, sitte tasaista pohjaa myöten salmen alla, saapuivat he taas portaille, jotka johtivat ylöspäin ja niiden päässä sulki musta rautaovi tien.

— Tässä on ovi, sanoi Antonio, onko teillä avaimet? meidän täytyy kääntyä takaisin.

Pater hymyili ja alkoi etsiä reikää, josta vanha munkki oli maininnut. Sitten otti hän poveltaan pienen pullon, vuodatti varovaisesti keltaista, kirkasta nestettä keskimäiseen reikään ja myös vasemmalla puolella olevan lukon haittoihin, asetti rautapultin reikään, painoi alaspäin ja kohotti sitte ylöspäin. Jäykästi aukeni ovi, pater kulki edellä ja heti hänen kantapäillänsä seurasi Antonio. Pater sulki oven sisäpuolelta. Sitte sanoi hän Antoniolle viitaten käytävää, joka painui vasemmalle:

Ja samoin kuin kivilohhareet pienen tornin kellarikerroksessa irtaantuivat liitoksistansa, samoin avaantui ja sulkeutui kiviseinäkin ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin.

— Vieläkin ovi, mutisi pater, tästähän ei ole mitään mainittu käsikirjoituksessa. Luultavasti myöhemmin tehty.

Vaan hänen synkistyneet piirteensä kirkastuivat, kun hän tässäkin ovessa näki neljä pientä reikää, ja se avautui ja sulkeutui samalla tavalla kuin edellinenkin. Antonio ja pater olivat nyt jotensakin tilavassa kellarissa. Siinä oli holvattu, kupera katto ja tiilikivistä kudottu laattia. Se oli melkein pilkko pimeä, ainoastaan maan tasalla olevasta aukosta pääsi sinne hiukan valoa.

— Nyt olemme tätini Katarina Bröijerin kellarissa, sanoi Antonio kurkistettuaan aukosta ulos. Tunnen pihamaan sangen hyvin, olen lapsena monasti leikkinyt siellä kesällä ja laskenut mäkeä talvella.

— Kellarista ei ole ovea pihalle, sanoi pater tutkittuansa seiniä. Tuossa on ennen ollut ovi pihalle, vaan se on muurattu umpeen tiilillä ja maakivillä. Sen tekijällä on luultavasti ollut vihiä käytävästä.

— Pihalla ei ole ihmisiä, kaikki on rauhallista, ja Antonio palasi paterin luo neuvottelemaan.

— Tuossa johtavat portaat ja niiden päässä rautaovi asuinhuoneeseen. Vaan uskallammeko tunkeutua sinne? kysyi pater valaisten lyhdyllä ovea ja portaita.

— Uskallamme kyllä, tätini antaa anteeksi sen pienen epäkohteliaisuuden, kun saapi tietää, mistä olemme pelastuneet.

Ja Antonio ja Laurentius Erici ryhtyivät avaamaan rautaovea, sillä tavoin päästäksensä yläilmoille.

Kun Janecki kantaen Gertrudin sylissään poistui yhtyäkseen pakeneviin rakuunoihin, kaatui Katarina-rouva, kuten mainittiin, tunnottomana huoneen kynnykselle. Tässä makasi hän kauan aikaa. Ei ollut ketään, joka olisi tuonut hänelle apua tai kylmää vettä, jota hän kiihoitetussa tilassaan etenkin olisi tarvinnut. Hänen vanha uskollinen palvelijattarensa ei ollut kotona. Juuri vähän ennen kuin sotaväki töytäsi kaupunkiin, oli hän mennyt jotakin asiaa toimittamaan kaupungille eikä uskaltanut palata niin kauan, kuin verilöylyä kesti. Talo oli siis melkein autio, ainoastaan heikko, avuton nainen makasi laattialla. Herttuan huoveilla olisi siis ollut hyvä tilaisuus ryöstöön. Huomattava on kuitenkin, että Pietari Stolpe kuoleman uhalla oli kieltänyt kaiken väkivallan ja ryöstön, sitäpaitsi oli hän vielä pormestarin pyynnöstä asettanut vahtisotamiehiä muutamien talojen edustalle, niin käveli pormestarin talon edustalla parrakas huovi edestakaisin, samaten seisoi Katarina-rouvankin portilla sotilas pertuska olalla. Borkhardtin ravintolan edessä oli sotilaita, jotka' ajoivat pois kaikki ne, joilla olisi ollut halua sammuttaa janonsa ravintolan olut- ja viinivarastoilla, vaikkei heillä rahaakaan ollut.

Janecki oli kiireissään jättänyt ovet auki. Näistä tulvasi raitista ilmaa sisään, ja kylmemmät löyhäykset herättivät Katarina-rouvan horroksista, Hän huusi palvelijatarta monta kertaa, Ei mitään vastausta, Hän nousi ylös ja meni akkunalle. Hän näki sotilaan portilla, kadut olivat veressä ja haavoitettuja sotilaita ja ruumiita kaikkialla. Kauhistuneena pakeni hän rukoushuoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän polvistui taas neitsyt Marian kuvan eteen.

Nyt ei enää epätietoisuus vaivannut häntä, vaan sitä kovemmin rusikoivat häntä omantunnon vaivat. Se tie, jota myöten hän epäröiden oli alkanut kulkea, oli päättynyt pohjattomaan kuiluun. Rakkain esine, mitä hänellä oli tässä maailmassa, oli pudonnut sinne pimeään rotkoon ja hän itse seisoi avuttomana vaikeroiden sen partaalla.

— Itsehän olette hänet minulle luvannut! ne Janeckin sanat kaikuivat alati hänen korvissansa ja syyttivät häntä kauheasti.

— Oi pyhä neitsyt, puhhesi hän taas sanomaan, auta ja armahda minua! Minä maan mato, tomu ja tuhka, uskalsin ruveta luomaan toisen kohtaloa, ja nyt minä olen kadottanut sen, mikä minulle oli rakkainta tässä maailmassa, Yksinäisyyteni ilo, vanhuuteni hauskuus ja riemu, kaikki on mennyttä! Ja Gertrud, eiköhän hän syytä minua tästä, eikö hän kiroa minua ja kaikkia hyviä töitäni? Ah se on kauheaa, en jaksa kestää tätä, ja Katarina-rouva tarttui molemmin käsin päähänsä, ikäänkuin karkoittaaksensa näitä ajatuksia.

— Pyhä neitsyt, tuo hänet takaisin! Sinähän nostit Jeanne d'Arcin englantilaisia kukistamaan, sinä olet ihmeellisesti auttanut monta turvatonta ja poljettua. Kaiken loppuikäni tahdon sinua palvella ja uhrata kaikki voimani sinun palveluksessasi. Ota pois tämä kuorma harteiltani, sitä en jaksa kestää.

Avuttomana tähtäsi hän katseensa Neitsyt Marian kuvaan, vaan tämän kasvoilla leijaili yhä vaan majesteetillinen rauha ja yhtä kirkkaasti loisti pyhimyssäde hänen päänsä ympärillä. Hän ei näkynyt yhtään välittävän Katarina-rouvan tuskasta.

— Astu alas huikaisevasta korkeudestasi ja tue minua. Lukemattomia ihmeitä on tapahtunut, olenko minä sitte niin peräti mahdoton!

Ja yhä tähysteli Katarina kuvan ihania piirteitä, ikäänkuin hän niistä olisi tahtonut saada selville taivaallisen perikuvan ajatuksia.

Silloin näytti hänestä yhtäkkiä, ikäänkuin kuva olisi liikkunut. Todellakin se heilui ja uhkasi pudota. Hämmästyneenä, tietämättä enää mitä tuli ajatella, kiihoittunut ja murheen ahdistama kuin hän oli, tarkasteli hän sen liikkeitä. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kauhea romahdus. Neitsyt Marian kuva kirposi seinältä, kultaiset. raamit särkyivät pirstaleiksi. Tiilikiviä, kalkkiruukkia karisi laattialle, viimein kaatui musta alttari kauhealla räminällä. Ja yli näiden raunioiden kiipesi pölyn ja savitomun keskellä kaksi miestä huoneeseen.

Katarina-rouva päästi kauhean parahduksen ja ojensi kätensä ikäänkuin suojaksi eteensä.

— Mitä on tapahtunut? Miksi olette noin voipuneen näköinen? Missä on
Gertrud?

— Poissa, vastasi Katarina nyyhkien, Janecki vei hänet kerallaan. Antonio, jos sinussa on vähänkin miestä, tuo hänet takaisin! Pyydä minulta, mitä tahdot, vaan tuo hänet takaisin!

Murtuneena, äkillisen tuskan lamauttamana, kuunteli Antonio Katarina-rouvan valituksia. Sitte ojensi hän vartalonsa suoraksi, suonet hänen otsassansa pullistuivat, silmät säihkyivät vihaa ja rohkeutta.

— Vaikka minun täytyisi seurata rosvon jälkiä Varsovaan saakka ja vaikka minun tieni kulkisi Janeckin ruumiin yli, tuon minä Gertrudin takaisin, olkaa siitä huoletta täti. Onko kauan siitä, kuin he läksivät?

— Tunnin verran, kenties enemmän, Olen menettänyt käsityksen ajan juoksustakin. Voi minua poloista!

— Hyvästi, sanoi Antonio. Ja Teille, arvoisa herra, kiitoksia siitä, että sopivaan aikaan toitte minut vapauteen, toimimaan.

Antonion puhuessa Katarina-rouvan kanssa oli pater tarkastellut huonetta ja sen emäntää. Kun hän huomasi hajaantuneen alttarin, neitsyt Marian kuvan ja krucifixin, sävähti riemuisa ilme hänen kasvoillensa ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Antonion kiitos herätti hänet näistä ajatuksista. Hän astui Antonion luo.

— Mielelläni tekisin seuraa Teille matkalla. Vaan se on mahdotonta. Herttuan väki hallitse kaupungissa, ja herttuan vaino uhkaa henkeäni kuten muinoin Damokleen miekka. Luvatkaa minulle, ettette kenellekään ilmaise oloani kaupungissa. Henkeni on käsissänne!

— Asia on vaarallista laatua, Vaan hyväteko hyvätekoa vastaan. Minä lupaan sen. Jollei oma varomattomuutenne saata teitä turmioon, saatte minun puolestani olla huoletta. Tästä hetkestä en tiedä, josko olette olemassakaan.

Jotakin liikutuksen tapaista näkyi paterin jääkylmissä piirteissä. Hetkisen taisteli hän itsekseen, sitte veti hän sormestaan pienen rautaisen sormuksen, antoi sen Antoniolle ja sanoi:

— Jos teidän matkanne todellakin vie Teidät Varsovaan, ja suuria vaikeuksia ilmestyy tiellenne, sillä minä tunnen Janeckin, hän ei helposti luovu saaliistaan ja hänellä on paljon mahtavia puolustajia, niin menkää kuninkaan rippi-isän luo ja antakaa hänelle tämä sormus. Asianne on silloin varmoissa käsissä ja hän tekee kaikki, mitä hän suinkin voi.

Katarina-rouva oli sillä aikaa ottanut huoneen nurkassa seisovasta arkusta raskaan säämyskäkukkaron.

— Tässä, Antonio! Matkalla tarvitaan rahaa ja mitä teen minä aarteillani, kun Gertrud on poissa.

Laurentius Erici sulki oven hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän
Katarinan puoleen.

— Pyhä neitsyt, ahdistettujen suojelijatar, on kuullut Teidän rukouksenne. Ihme on tapahtunut'! Hän lähettää luoksenne pyhän kirkon papin, joka on valmis kuulemaan Teidän rippinne ja antamaan Teille kaikkea sitä lohdutusta, jota ainoastaan kirkko voi tarjota. Tyttäreni, ole avomielinen ja sinä saat sen rauhan, jota sielusi kaipaa.

Noin tunnin verran kesti kanssapuhetta, ja kun Katarina-rouvan vanha palvelijatar palasi kotia, hämmästyi hän nähdessään emäntänsä niin rauhallisena ja verrattain tyynenä päivän tuskallisten tapausten jälkeen. Epäjärjestys rukoushuoneessa korjattiin, alttari pantiin kuntoon, kuva ripustettiin entiselle paikalleen ja mustat verkatapetit pingoitettiin seinille, niin että salaoven aukko täydellisesti peittyi. Ovet lukittiin tarkasti, ainoastaan rautaovi jätettiin auki, että Laurentius Erici, jos keitä vieraita äkkiarvaamatta tulisi taloon, pääsisi sinne pujahtamaan. Kun kaikki tämä oli toimitettu, saattoi Katarina rouva vieraansa runsaasti varustettuun ruokapöytään. Pater söi mielihalulla, Katarina sitävastoin ainoastaan maistoi ruokalajia, hänen ajatuksensa liitelivät kauas, hän ajatteli Gertrudia, joka hurjan ratsun selässä kiiti pois tuntematonta tulevaisuutta kohti, ja Antoniota, joka riensi rakastettunsa jälkeen saattaaksensa hänet takaisin. Oliko hän onnistuva tässä rohkeassa teossa?

KAHDEKSAS LUKU.

Kun taistelu kaupungin kaduilla oli lakannut, vastarinta täydellisesti masentunut ja aatelisten huovit joko vankina tai tapettuina, palasi pormestari Bröijer kotiinsa. Täällä oli hänen vaimonsa lukittujen ja teljettyjen ovien takana viettänyt tuskallisia hetkiä. Antonio vankina linnassa, pormestari kaupungilla, jossa kauhea ja verinen taistelu raivosi, siinä kyllä surun ja tuskan aihetta! Vavistuksella odotti hän sitä silmänräpäystä, jolloin herttuan tai herrojen huovit ryntäisivät taloon ryöstämään tai etsimään pormestaria vangitaksensa häntä, jos herttuan rynnäkkö tulisi torjutuksi. Sillä vaikkei Bröijer ollut vaimollensa mitään sanonut aikeistansa, arvasi ja aavisti tämä sillä synnynnäisellä vaistolla, joka on naisille omituista ja jonkatähden heitä kaikkina aikoina useammissa kansoissa on tietäjinä ja ennustajina kunnioitettu, että jotakin tärkeää oli tekeillä ja että pormestarilla oli etusija näissä hankkeissa. Mitä muuta sitte tarkoittivat ne tiheät keskustelut, joita pormestari viime päivinä oli pitänyt raadin jäsenten kanssa?

Iloisesti kirkahtaen syöksyi hän sentähden ylös vuoteeltaan, jossa hän epätoivoisesti käsiänsä väännellen oli viettänyt viimeiset tunnit, kun hänen miehensä astui huoneeseen. Tämä oli väsyneen ja valjun näköinen, kasvot hiessä ja pölyssä, vaan silmistä loisti rohkea luottamus ja voittoisa hymyily päilyi hänen huulillansa. Hän istuutui vuoteen reunalle ja tarttui vaimonsa käsiin.

— Sinä olet voinut täällä kotona kuin jänis kiven kolossa, silloin kun torvet soivat ja hurttakoirat juoksevat. Vaan nyt on kaikki hyvin, herttuan väki vallitsee kaupungissa, lamauttava sota on lopussa ja rauha ja turvallisuus palajaa. Eilinen loukkaus on kostettu, ja samalla voin kerskata tehneeni porvarien ja talonpoikien asialle tärkeän palveluksen. Olen säilyttävä muistoa tästä päivästä niin kauan, kuin elän. Vaan mielenliikutukset, joista tämä päivä on ollut niin rikas, tuntuvat nyt vasta raukaisevan ruumistani ja tunnen olevani sangen nälkäinen.

— Minulla onkin säästöstä rasvainen lampaanpaisti, joka heti joutuu valmiiksi. Se on toista kuin se haiseva pukinliha, jota tässä kaupungissa viime aikoina paremman puutteessa on syöty.

Ja pormestarin rouva pyyhki kyyneleensä ja läksi ateriaa valmistamaan.
Ovessa kääntyi hän kuitenkin ja kysäsi värisevällä äänellä:

— Ole huoletta, muoriseni, vastasi pormestari ja hänen kasvonsa synkistyivät hieman. He eivät uskalla mitään enää, pelko on heissä jo ytimiin saakka. Kohta on Antonio oleva vapaa!

Ruokahuoneen pitkä pöytä katettiin. Runsas ateria oli siinä tarjona ja keskellä höyrysi lampaanpaisti, kiihoittaen ruoanhalua. Pekko, joka herttuan huovien kanssa oli palannut kaupunkiin, hääri jo toimeliaasti taloustoimissa.

— Hyvin tehty, sanoi pormestari ja taputti Pekkoa olalle. Sinä olet kelpo mies!

— Se oli sangen helppoa. Ja hyvästi pidettiin minua herttuan leirissä.
Jos aina niin kohtelisivat, rupeaisin minäkin huoviksi.

— Syömään, muoriseni, sanoi pormestari, ja istuutui pöytään. Ja sinä, Pekko, mene kellariin ja tuo sieltä äärimmäisestä nurkasta vasemmalla puolella pitkäkaulainen ruukku, siinä on vanhaa valkeaa viiniä, jota toissa vuonna sain kauppatuttaviltani Lyhekistä. Tämmöinen päivä kuin tämä on juhlallisesti vietettävä.

Pormestarin rouva nousi istualtaan ja otti tammisesta, jykevästä seinäkaapista kaksi viheriää pikarinmuotoista lasia. Pekko palasi kuljettaen pölyistä ruukkua. Hän avasi sen, asetti pöydälle ja poistui.

Pormestari kaasi itselleen ja vaimolleen, ja vaaleankeltainen viini kimalteli viheriäisissä lasissa.

— No muoriseni, sanoi hän kilistäen lasiaan, ole nyt iloinen. Pahoista päivistä on luoja meitä onnellisesti auttanut, miksemme olisi iloiset ja tyytyväiset? Kohta saat poikasikin kotiin, silloin ei mitään puuttune onnestasi. Kenties saat pian punaposkisen miniänkin.

Pormestarin rouva hymyili suruvoittoisesti ja alkoi leikata paistia, josta rasvainen rnehu valui vadille. Hän asetti miehelleen suuria viipaleita, ja tämä söi hyvällä ruokahalulla. Itse söi hän vaan hiukan, ja istui sitte miettien alallaan.

— Ajattelen Antoniota, minkälainen olohan hänellä lienee tällä hetkellä?

— Hän kuluttaa aikansa jossain linnan kammiossa lueskellen tai nukkuen, vastasi pormestari, ja leikkasi vielä suuren viipaleen lampaanlihaa, huuhdottuansa alas edellisen Reinin viinillä.

Samassa avattiin ovi äkkiä, ja Antonio syöksyi huoneeseen. Hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä, kasvot kalpeat ja hänen katseensa tuskainen ja kärsivä.

— Antonio, kirkasi pormestarin rouva ja riensi poikaansa syleilemään.
Nyt olen saanut sinut takaisin enkä hevillä päästä sinua!

— Miten olet päässyt linnasta, ehätti pormestari kysymään ja veitsi, jolla hän juuri oli leikannut paistia, putosi kilisten hänen käsistään. Ajaako joku sinua takaa, kun olet noin menehtyneen näköinen?

— Ei kukaan, rauhoittukaa vaan! Miten linnasta olen päässyt, sitä en ainakaan nyt voi ilmaista, kenties toisten, se on minun salaisuuteni.

Omituinen väre pormestarin piirteissä ilmaisi Antoniolle, että hänen isänsä arvasi oikean laidan.

— Vaan nyt ei olekaan kysymys minusta, jatkoi Antonio joutuisaan, ei oma kohtaloni saata minua kiihkoon, vaan huoli toisesta rakkaasta henkilöstä. Gertrud on ryöstetty, Janecki on vienyt hänen mukanaan.

— Voi poloinen päiviäni, huusi Antonion äiti, lyöden käsiään yhteen ja vaipuen istumaan matalalle rahille, onko moista ennen kuultu?

— Puolalaisten tavallisia temppuja, mutisi pormestari ja keskeytti syömisensä.

— Noin kuusikymmentä tai seitsemänkymmentä miestä! Heitä johdatti
Klein Jockum ja Dombuski. Oli komea näky, kun he karahuttivat pakoon.
Vaan Janeckia en huomannut. Aha, nyt muistan! Kälyni portti avautui
yhteen aikaan, ja silloin luultavasti Janecki yhtyi joukkoon, vieden
Gertrudin mukanaan.

-' Heillä on suuri ennätys, hyvät hevoset, ja kaikki ovat valittua väkeä! Pietari Stolpe on ainoa, joka voi auttaa, jos hän tahtoo, menkäämme häntä tapaamaan, ja pormestari nousi huoaten, heittäen suruvoittoisen silmäyksen paistiin ja viinipulloon.

Pietari Stolpe oli raastuvan torilla, ja hänen ympärillänsä oli paljon alapäällikköjä. Yhä tulvasi lisään uusia herttuan joukkoja, jotka kaikki olivat majoitettavat.

— Hyvä että tulitte, sanoi Stolpe, nähtyään pormestarin, voitte olla minulle apuna majoitusasiassa, Entiset vieraanne, Sigismundin huovit saavat nyt väistyä mukavista asunnoistaan ja muuttaa hiukan ahtaampiin!

— Suuri ahdinko ja surkuteltava seikka ajaa minut ja poikani Teidän luoksenne, sanoi pormestari viitaten Antonioon.

— Vai poikanne, sanoi Stolpe heittäen nopean silmäyksen Antonioon.
Mitä on tapahtunut?

— Ainoastaan Te, jalosukuinen herra, voitte meitä auttaa tällä hetkellä ja me panemmekin kaiken luottamuksemme Teihin.

— Mielelläni sen teenkin, sillä olemmehan Teille kiitollisuuden velassa, sillä ilman Teidän ripeää toimintaanne, venyisimme vielä leirissämme Pantsarlahdella. Vaan meillä on puute ratsuväestä, Aksel Ryning ja Tönne Yrjönpoika Högsjögårdin herra, jotka tuovat ratsuväkemme ja aatelislipullisen maata myöten, eivät, merkillistä kyllä, vielä ole saapuneet, odotamme heitä joka hetki. Noin kolmekymmentä ratsumiestä voin antaa, siinä kaikki! Kaupungissa on kyllä joutohevosia, kun monta huovia on kaatunut tai paennut linnaan, sotilaistani moni osaa ratsastaa, sillä tavoin teemme jalkamiehistä rakuunoita. Poikanne seuraa mukana?

— Jonkun matkan päässä kaupungista tapaatte kaksikymmentä ratsumiestä, jotka tänä aamuna lähetin rakentamaan murrosta sopivaan paikkaan. Kenties ne voivat antaa Teille jotakin apua tai tietoja. Onnea matkalle!

— Vielä yksi sana! Kolme päivää voin antaa teille aikaa. Kolmannen päivän iltana odotan ratsumiehiäni takaisin, kauemmas en uskalla lähettää heitä ilman hänen ruhtinaallisen armonsa suostumusta, ja sitä ei ole nyt aikaa odottaa, jos mielii saavuttaa jotakin tulosta tällä partioretkellä.

— Siinä on kylliksi, sanoi Antonio synkästi ja otti jäähyväiset Stolpelta, kiitettyään häntä avusta. Sitte palasi hän kotia, vaan pormestari jäi torille, ollaksensa avullisena majoitustoimessa.

— Miksi taas syökset itsesi vaaroihin, vasta yhdestä päästyäsi? sanoi Antonion äiti, nähtyään tämän tekevän matkavarustuksia, Kyllähän se oli surkuteltavaa, että tuo muukalainen roisto on vienyt Gertrudin, vaan voivathan ratsumiehetkin ilman sinua tuoda hänet takaisin. Älä lähde Antonio, jää kotia! Älä saata meille surua!

— Mahdotonta, äitiseni, onhan Gertrud morsiameni, täytyyhän minun ponnistaa kaikki voimani hänen pelastukseksensa.

— Morsiamesi! ja siitä et ole minulle mitään virkkanut. Milloinka se on tapahtunut.

— Nyt vasta kotia tultuani. Tahdoin säästää tämän uutisen hiukan rauhallisempiin aikoihin!

— No mene sitte, vaan ole varovainen, sanoi Antonion äiti hiukan hämmästyksestään toinnuttuaan.

Antonio otti samat pistoolit, jotka hänen isällänsä oli ollut päivällä, pisti ne vyöhönsä ynnä terävän, pitkän tikarin. Pekko oli hankkinut vahvan, mustan sotahevosen, joka kuopien odotteli portilla.

— Päästäkää irti koirani, siitä voi olla hyötyä, sanoi Antonio viimeksi otettuaan jäähyväiset äidiltään, joka kyynelsilmin jäi seisomaan portaiden yläpäähän pitäen kiinni kaidepuista.

Kohta kuului iloista haukuntaa, suuri komea vinttikoira syöksihe esiin ja osoitti iloaan nähdessään isäntänsä hyppäämällä ylös hänen rinnoillensa. Sillä oli pitkä ja solakka ruumis, kapea kuono, leveä, vahvaluinen rinta, hoikat korkeat jalat ja kaareva, taaksepäin luisuva selkä. Sarasenit käyttivät semmoisia koiria Pohjois-Afrikassa antilopimetsästykseen, koska niiden nopeus on erinomainen. Arapialaiset toivat ne mukanansa Sisiliaan ja Etelä-Italiaan ja siellä niitä aljettiin hyvin suosia metsäkoirina.

— Niin et ole nähnyt minua moneen päivään, sanoi Antonio silittäen koiransa päätä. Sitte nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti raastuvantorille, johon Stolpen lupaamat sotilaat jo olivat kokoontuneet. Niitä johdatti nuori ratsuväen luutnantti Yrjö Niilonpoika. Antonio tervehti, liittyi seuraan ja pieni joukkue läksi liikkeelle.

Porvarit näkivät ratsujoukon suuntaavan kulkunsa Karjaportille. Illan suussa liikkui eri huhuja tästä seikasta kaupungilla. Toiset sanoivat, että Katarina-rouva oli luvannut puolet omaisuudestaan sille, joka toisi Gertrudin takaisin, ja että Antonio palkinnon himosta oli antautunut tähän vaaralliseen seikkailuun, toiset taas kertoivat, että suunnattoman suuri apujoukko, jonka Yrjö Farensbach oli pestannut Itämeren maakunnissa, läheni pikamarssissa kaupungin avuksi ja että Stolpe sentähden oli lähettänyt ratsumiehiä ottamaan tietoa apuun rientävän armeijan luvusta ja kokoonpanosta. Kun Karjaportti oli sulkeutunut ja pieni joukkue oli ratsastanut yli vallihaudan sillan avonaiselle kentälle, kääntyi nuori luutnantti Antonion puoleen ja sanoi:

— Yritys, johon nyt ryhdymme, ei ole itse teossa niinkään vaarallinen ja uhkarohkea, kuin ensi silmäyksessä näyttää. Siihen tarvitaan enemmän viekkautta ja älyä kuin voimaa. Sillä olettakaamme, että ne, joita nyt ajamme takaa, ratsastavat vaikka viisikymmentä virstaa yhtämittaa, niin täytyy heidän kuitenkin keskiyön tienoissa levähtää ja syöttää hevosiaan, sillä Viroon ja Liiviin on vielä pitkä taival ja koko paon onnistuminen riippuu hevosien kestävyydestä. Silloin tulee meidän hiipiä hiljaa heidän leiripaikkansa luo ja tarkastaa, miten he lepäävät ja missä neitosta säilytetään, ja sitte hyökkäämme äkkiarvaamatta heidän kimppuunsa. Ja luultava on, etteivät useimmat ensinkään ole siitä mielissään, että Janecki otti naisen mukaansa, eivätkä tahdo vuodattaa vertansa hänen mielitekojensa tähden. Sitäpaitsi vaivaa heitä sekin pelko, että hänen ruhtinaallinen armonsa voi lähettää suurenkin osaston heidän pakoansa estämään. Meillä on hyvät toiveet onnistumisesta!

Ukkospilvi, joka päivällä tapahtuneen taistelun aikana oli vaaninut taivaanrannalla, synkkänä ja savisena, oli nyt ehättänyt kaupungin kohdalle. Pari kolme ankaraa tuuliaispäätä kohotti soraa ja lastuja tieltä ja peitti ratsumiehetkin tomupilveen. Sitte synkkeni ilma kuin yöllä, salamat välkkyivät melkein maan tasalla ja kauheat jyräykset tärähyttivät maan perustuksia, niin että hevosetkin korskuivat ja nousivat pystyyn. Antonion vinttikoira etsi vinkuen suojaa isäntänsä kupeella. Ja kun salamat ja jyräykset hiukan taukosivat, alkoi kaataa vettä kuin saavista. Tielle kokoontui suuria vesilätäkköjä, ja kaupungissa huuhtoi sade veret ja hurmeet pois kukkien lehdiltä ja kivien pinnalta ja katuojissa kiehui vesi veriruskeana sanan varsinaisessa merkityksessä.

— Suojelkaa pyssyjänne kastumasta, kuului Yrjö Niilonpojan komento, ja ratsujoukko jatkoi reippaasti matkaansa.

Kun Pietari Stolpe saman päivän aamuna oli saanut väkensä asetetuksi Pantsarlahden ja Karjaportin edustalle, lähetti hän kaksikymmentä ratsumiestä vanhan kokeneen huovin johdolla itään päin vievää maantietä myöten etsimään sopivaa paikkaa, johon voisi rakentaa murrosta. Huhu tiesi itsepäisesti kertoa, että Yrjö Farenshach, jolle Suomen herrat lähettivät sanan toisensa jälkeen anoen apua, oli todellakin pestannut suuren joukon sotaväkeä. Vaan koskei hänellä ollut käytettävänään tarpeellista määrää aluksia, joilla hän olisi vienyt pestatut huovit yli meren, oli hän päättänyt lähettää ne maata myöten. Ettei nyt nämä ratsujoukot, jos huhussa oli hitustakaan perää, äkkiarvaamatta voisi karata herttuan väen kimppuun, päätti Stolpe tukkia tien ja asettaa etuvartiot, joiden tuli kiireimmiten tuoda hänelle sana, jos mikä vaara uhkaisi.

Noin viisi virstaa Viipurin kaupungista, aivan maantien varrella, jossa tie teki laajemman kaaren vasempaan, oli siihen aikaan vankka ja hyvinvoipa talonpoikaistalo. Se ei ollut ruunun tila, eikä myöskään kuulunut rälssin alle, vaan oli vanha perintötila ja isäntänä eleli siinä Yrjö Liimatta niminen talonpoika.

Itse asuinrakennus oli jykevistä ja pitkistä honkapuista, joita vielä nykyäänkin joskus näkee tuvanseinissä kaukana sydänmaalla. Se oli vanhaan karjalaiseen tapaan rakennettu, keskellä kulki poikkipuolin porstua, jossa oli ovet molemmissa päissä, oikealla puolella oli suuri ja tilava tupa, vasemmalla taas pienemmät huoneet eli tupaset. Pienen pihamaan reunassa ulottui kaarenmuotoisena pitkä jono aittoja, varastohuoneita, ruumensäiliöitä, siellä oli myös tallit ja läävät ylisineen. Koko tämä rakennusryhmä sijaitsi niemenkaltaisella töyräällä eli maakielekkeellä, joka vähitellen luisui ja vietti itäänpäin. Itse töyräs oli karu kivikko ja rakennuksia ympäröi tuuhea, aina viheriä kuusikko, jonka soluiset juuret paikoittain olivat näkyvissä kivien koloissa. Itäänpäin muuttui karu äyräs nurmikoksi ja nurmikko taas vetiseksi, suonkaltaiseksi niityksi, jossa siellä täällä mättäiden päällä kasvoi koivuja ja pajupuita. Suoniitty oli laaja, keväällä oli siinä paljon tulvavettä, kesällä taas lätäköitä syvemmissä paikoissa. Se oli yhteydessä suuren salolla olevan suon kanssa, joka taas tehden käännöksen vasempaan ulottui moneen pitäjään. Talon viljelyksille oli niitystä paljon haittaa, aamuin ja illoin leijaili siellä valkea usva ja kylminä öinä kohosi sieltä halla pelloille ja huhtamaille, joiden vihreitä tilkkuja näkyi siellä täällä maantien kummallakin puolella. Sitä oli vaikea saada kuivaksi, koska sen pinta oli melkein meren pinnan tasalla.

Ja joskin viljaterä säilyi hallalta, oli sittenkin monta kovaa kestettävää. Talo oli aivan maantien vieressä, ja sitä myötenhän veriviholliset tulivat hävitystä ja murhaa tuomaan. Kustaa Vaasan ajoista oli kestänyt sotaa Venäjän kanssa, ja siitä oli luonnollisena seurauksena alituiset hävitysretket. Noin seitsemän vuotta aikaisemmin — tammikuussa 1592 — kävivät venäläiset suurella miesvoimalla Viipuria piirittämässä. Vaikkei tästä piirityksestä mitään tullut, hävittivät he kuitenkin maata laajalti aina Lapvedelle ja Jääskeen saakka. Yrjö Liimatankin talon polttivat he tuhaksi, ja vaikka asukkailta henki säilyikin, kun he olivat paenneet kaupungin muurien turviin, oli kaikki uudestaan aljettava. Sentähden tuvan ja aittojen hirret vielä uusilta kuulsivat, koska rakennukset vasta palon jälkeen olivat rakennetut.

Se, mikä hallan ja venäläisten kynsistä säilyi, oli sitte vielä pelastettava voutien, ahnaiden ylöskantomiesten ja nälkäisten huovien saaliiksi joutumasta, ja miten suuri laittomuus tässä suhteessa vallitsi, sen osoittavat kyllä Suomen talonpoikien valitukset Juhana kuninkaalle. Vaan Yrjö Liimatta oli ovela mies, hän oli käsittänyt, että vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat voimat pitävät toisiaan tasapainossa, ja osasi näppärästi käyttää hyväksensä linnan läheisyyttä ja korkeiden hallitusmiesten läsnäoloa.

Suureksi, melkein arvaamattomaksi hyödyksi oli siihen aikaan, kun maanviljelys useasti löi laitaan, kalastus ja metsästys maata viljelevälle väestölle. Liimatankin saloilla vilisi turkkieläimiä, ja noin pari virstaa länteen päin oli kaislainen lumpeenkukilla täytetty joki, joka purkaa vetensä Viipurin lahteen. Sen mutaisilla rannoilla loiskutteli hauki ja keväillä tunkeutui lahna kutemaan aukeimmille paikoille. Kun veronkannon aika läheni, nähtiin Liimatan isäntä useasti voudin talossa, aina oli hänellä tuohikontti hopealta hohtavia kaloja tai pehmeävillaisia turkiksia. Kun sitte vouti kymmenen ja kahdentoista ratsumiehen kanssa kävi veroja kokoomassa, kestitsi isäntä häntä ja hänen ratsumiehiänsä kotitekoisella oluella, ja tyytyväisenä näkyi korkea asianomainen poistuvan talosta. Jos linnan päivätöitä liiallisesti koroitettiin tai tuli kysymys Liimatan tilan luonnosta, olikohan se ensinkään perintöä, ja eiköhän se olisi linnan alle laskettava, kuten monelle muulle tilalle läheisyydessä oli tapahtunut, silloin nähtiin Liimatan isännän ajavan kaupunkiin linnankirjurin puheille, lihava ammuva juottovasikka rattailla. Ja liekö tämä hyvä ravinto, vai mikä muu seikka kirkastanut linnankirjurin useasti hyvinkin tylsynyttä järkeä, sitä ei voi niin tarkalleen sanoa, vaan sen hän aina käsitti selvään, että Liimatan talo oli perintötila.

— Sehän on mahdotonta, intti hän kivenkovaan; jos semmoista laittomuutta harjoitetaan näin lähellä linnan suojassa ja se tulee kuninkaan kuuluviin, voi siitä tulla ikäviä seurauksia.

Ja siten Liimatan isäntä istui rauhassa tilallansa ja pelastui onnellisesti kaikista pulmista ja vaikeuksista.

Kun nytkin huhut herttuan aiotusta retkestä toteutuivat, oli hän, kuten varova mies ainakin, lähettänyt karjansa salolle ja vaimoväen sitä hoitamaan. Sammaleihin uponneita porraspuita myöten kuljetettiin karja keskellä suota oleville saarentöyräille ja vanha räntistynyt sota-ajoilta säilynyt pirtti oli karjanhoitajattarien asuntona. Itse jäi isäntä miesväen kanssa kotiin puimaan riihtä, sillä parasta oli hyvissä ajoissa puida elot säilöön eikä heittää niitä pelloille.

Liimatan isäntä seisoi riihensä edustalla, kun Pietari Stolpen lähettämät huovit verkalleen ratsastivat maantietä myöten. Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen ja hiukan kumaraselkäinen mies. Hänen luisevat kätensä ja vankat hartiansa todistivat ankarasta työstä, ja hänen piirteissänsä kuvautui punnitseva viekkaus ja hyvä, luonnollinen äly. Harva poskiparta oli hiukan harmahtava ja hiuksissakin näkyi muutamia harmaita suortuvia. Vaikka oli hyvin lämmin, oli hänellä päässä paksu karvahattu. Nähtyänsä huovit jäi hän levollisesti seisomaan nojaten riihen aitaa vasten. Kädessä oli hänellä pieni puukeppi, jota pidettiin riihen oven välissä. Hänen suupielensä värähtelivät, ja tuuheiden kulmakarvojen alta kohtasi huoveja tyly ja vihainen katse.

— Olisiko talossa juotavaa? Päivä on helteinen, ja maantien pöly kitkeröittää kulkkua.

— Puolen virstan päässä on tien puolessa lähde, jossa on hyvää vettä. Talossa ei ole kuin kaljaa, vieraat ovat tottuneet juomaan olutta, sanoi talonpoika hiukan pilkallisesti.

Talonpoika viittasi rengillensä, joka myös uteliaisuudesta oli lähestynyt vieraita tähystelemään. Tämä toi suuressa puukapassa kaljaa, ja kappa alkoi kiertää huovien kesken.

— Kenen palveluksessa olette? kysyi, talonpoika. Hän oli eilen viimeksi käynyt kaupungissa ja tiesi hyvin, miten asiat olivat.

— Olemme, herttuan väkeä. Meitä lähettää Pietari Stolpe murrosta rakentamaan ja rahvasta on neuvottu kaikessa meitä auttamaan.

— Jos olette herttuan väkeä, niin tiedätte luultavasti, että herttua ankarasti on kieltänyt linnaleirin, vapauttanut talonpojat veronmaksuista aatelisille, käskenyt ottamaan takaisin ne tilat, jotka rälssin alle ovat joutuneet, ja kaikkialla tappamaan ja kiinniottamaan herrojen pakenevia huoveja, vastasi Liimatta ja pilkkahymy päilyi hänen huulillansa. Onhan se kirkoissakin kuuluutettu, vaikka se ei Viipurin muurien sisälle ole osunut, kun herrat siellä hallitsevat.

— Se on kaikki totta, sanoi huovi huoaten, rahalla ja hyvällä sanalla me ruokaa pyydämmekin, ja hän otti vyöstänsä pari hopearahaa ja antoi ne talonpojalle.

Tämä pisti mielihyvällä rahat pitkään nahkakukkaroon ja alkoi mennä sisään.

— Vaan Teidän tulee auttaa meitä murrosta rakentaessa, semmoinen on käsky. Ja koska meillä on tulinen kiire, on parasta, että otamme ruuan mukaamme ja lähdemme heti liikkeelle, siksi kunnes löydämme sopivan paikan.

Sanaakaan sanomatta valjasti Liimatta hevosen rattaiden eteen ja asetti niihin leipää, lahnasilakkaa, sianlihaa, hiukan voita ja suuren laskun hapanta maitoa. Sitte veti hän sarkanutun harteilleen ja asettui istumaan rattaille.

Renki toi kolme kirvestä, ja sitte läksi joukkue liikkeelle. Huovit ratsastivat edellä ja talonpoika ajoi perästä.

Noin pari virstaa ajoivat huovit, vaan ei vieläkään näkynyt sopivaa paikkaa murroksen rakentamiseksi. Maantie kulki halki kuivan, kanervaisen kankaan, jossa kasvoi hoikkia silopetäjiä, joiden keltaiset kyljet kimaltelivat auringossa.

— Kerrassaan sopimatonta, mutisi vanha huovi, siellähän voi ajaa karahuttaa yhtä hyvin kuin maantiellä. Viimein alkoi maanlaatu tulla kosteammaksi, alavammaksi, petäjät harvenivat ja närepuut anastivat niiden sijan. Ja eräässä paikassa, jossa tie teki mutkan, komensi vanha huovi äkkiä: seis!

— Tähän se murros rakennetaan! Paikka oli todellakin siihen tarkoitukseen sopiva. Vasemmalla oli tiheä, synkkä näreikkö, maapinta oli keltaisten helpeiden peitossa, eikä siinä kasvanut juuri muuta kuin keltaisia voisieniä ja vesiharmaita haapasieniä näreiden juurilla. Maapohja tuli yhä vetelämmäksi ja muuttui lopulta suoksi, jossa jalkamieskin voi kulkea ainoastaan harppaamalla mättäältä mättäälle ja ottaen kiinni vaivaiskoivuista, joita siellä kasvoi juomukkojen välissä.

Oikealla puolella taas yleni verkalleen korkea rapatöyräs, jolla kohosi suuria hiukan harvaan osuneita näreitä. Maantien vieressä oli vähän aukeampi paikka, jossa kasvoi sekaisin mustikan varsia, sanajalkoja, hyvänhajuisia kanervia ja räntistyneitä katajapensaita.

— Jos vasemmalle pyrkivät uppoavat varmaan suohon, oikealla taas kompastuvat töyrään kiviin ja puihin, joita aiomme kaataa aina mäenhuipulta alkaen, arveli ratsujoukon johtaja.

Huovit astuivat alas hevosiensa selästä ja sitoivat ratsut puihin kiinni. Ja kohta kuului kirveen kalketta, ja rytisten kaatuivat ikikuuset. Toiset huovit kuljettivat kaatuneet puut tielle, asettaen tyvipuolen rattaille. Koskei sitä paikkaa, johon murros oli rakennettava, sopinut paljastaa puista, olivat kuuset etempää hankittavat. Jonkun ajan kuluttua ulottui mäen huipulta aina yli maantien pari kolme syltä korkea, havuinen ja oksainen aita, josta ratsumiehen oli mahdoton päästä läpi. Ainoastaan vasemmalla oli vielä pieni kapea polku, josta voi kulkea murroksen sivu. Vaan huovit olivat tottumattomat tämmöiseen ankaraan työhön, joka oli rasittavampaa kuin satulassa istuminen. Hiki valui virtana heidän kasvoiltansa, ja käsivarsia alkoi hervottaa. Sitäpaitsi sama painava haude, joka kaupungissa herrojen huoveja rasitti, uuvutti murroksenkin tekijöitä.

— Nyt on aika käydä aterioimaan ja lepäämään, sanoi huovien johtaja. Ennätämmehän saada tämän murroksen valmiiksi yöksi, silloinhan sitä vasta tarvitaan.

Mielihyvällä kuuntelivat sotilaat tätä käskyä ja kohta oli koko joukko istumassa tien vieressä, ja Liimatan isännän eväät otettiin esille. Leivät, lahnasilakat ja sianjalka vähiksi murenivat nälkäisten huovien kynsissä, ja hapanmaitolasku kulki miehestä mieheen.

— Eikö teillä ole enempää tämmöistä sianlihaa? kysyi joku huovi talonpojalta, kun sianjalassa luut alkoivat kuultaa.

— Kiitä onneasi, että senkin verran sait, kaupungissa syövät herrojen huovit haisevaa pukinlihaa, jos sitäkään saavat, sillä semmoinen elävä maksaa siellä kuusi tukaattia.

— Mutta he huuhtovat alas sen oluella, ja meillä on vaan maitoa, sanoi joku nureksien.

— Älä napise, kohta me pääsemme heidän oluttynnyreillensä. Siitä kyllä
Pietari Stolpe pitää huolen.

Kun ateria oli päättynyt, paneutuivat useat huovit maata nurmikolle ja vaipuivat heti sitkeään uneen. Vaan vanha huovi alkoi kertoa ihmeitä sotaretkiltä, joissa hän oli ollut osallisena ja kuinka hän Upsalassa oli nähnyt itse kuninkaankin.

— Totiselta, vaan hänen vieressään ratsasti paavin lähettiläs, musta mies, jonka neuvoja kuninkaan sanotaan seuraavan. Teillä, talonpojat, on syytä iloita herttuan voitosta, sillä hän on talonpoikaisen rahvaan ystävä samoin kuin kuningas aatelisten ja sotilaiden.

Sen sanottuaan vaipui vanha huovikin uneen ja lopuksi ei ollut valveilla muuta kuin Liimatan isäntä, joka istui kiven päällä ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki oli hiljaista. Aurinko paistoi kanerville ja karistaneille puun oksille. Koko luonto näkyi uinailevan. Liimattakin tunsi omituista rauhan ja levon tunnetta ja kuvaili mielessään tulevaisuuttakin samankaltaiseksi, kun kansanystävä herttua pääsisi valtaan…

Kun litvalainen Janeckin käskystä asetti Gertrudin eteensä hevosen selkään, ja ratsut sitte huimaavaa vauhtia nelistivät pakoon, oli tämä kaikki tapahtunut niin äkkiä, että Gertrud heräsi vasta huumauksesta, kun ratsumiehet olivat ulkopuolella kaupunkia. Hänessä jo kauan kytenyt ja hänelle itsellensäkin kenties tajuamaton rakkaus Antonioon oli tämän kotia tulon ja luostaripuutarhassa tapahtuneen tunnustuksen kautta yhtäkkiä leimahtanut selvästi tajuttavaksi ja hehkuvaksi intohimoksi, kun tuo ennen niin kylmä ja väliäpitämätön Antonio oli ilmoittanut rakkautensa hänelle. Silloin oli Gertrudillekin selvennyt muutamassa silmänräpäyksessä, että hän koko olentoineen kuului Antoniolle, että elämä oli mahdollinen ainoastaan hänen rinnallansa ja että ero olisi sama kuin henkinen kuolema. Ensi hetkinä kohtauksen jälkeen oli hän tuntenut onnen autuaallista huumausta, ja kaikki näkyi hänestä niin rusoittavalta, niin viehättävältä ja tuo vasta puhjennut rakkaus toi hänelle uutta toivoa ja elämänuskallusta. Antonion odottamaton vangitseminenkaan ei voinut hälventää sitä ruusunhohtavaa ihastusta joka oli pohjakerroksena Gertrudin sielussa näinä päivinä, sillä hän piti sitä ainoastaan ohimenevänä erehdyksenä, niinkuin se kenties olikin. Ja nyt yhtäkkiä tämä kauhea herääminen noista ihanista unelmista, kun Gertrud selvään tajusi asemansa. Tunnottoman seikkailijan vankina, matkalla pois kotoa, omaisten luota, ilman pelastuksen toivoa! Hän tunsi ruumiillista kipua, epämukavassa asemassa kuin hän oli, vaan vielä tuimempi sieluntuska saattoi hänen sydämmensä kangistumaan ja toi tuskanhien hänen otsallensa.

Ensi kauhistuksessa päästi hän tuskanhuudon, vaan ei kukaan välittänyt siitä, kavioiden kapina esti sitä aivan kauan kuulumasta ja litvalainen piti häntä kiinni kuin rautapihdissä. Hänen tuskansa alkoi vähitellen muuttua raivoksi, hän tunsi halua murskata kaikki, kostaa tapahtunut loukkaus ja päästä vapauteen. Vaan miten? Hänen oma voimattomuutensa hävetti häntä. Mitä voisi hän aseeton nainen näin suurelle sotilasjoukolle? Silloin äkkäsi hän litvalaisen vyöllä pitkän tikarinkaltaisen puukon. Hänen ensi ajatuksensa oli temmata se ja syöstä se ryöstäjänsä sydämmeen. Vaan mitä hyötyä olisi siitä? Toinen astuisi litvalaisen sijaan ja hänet itsensä sidottaisiin. Itse teossa litvalainen oli viaton, hänhän vaan totteli herransa käskyjä. Tuska ja raivo antoivat sijaa maltille, ja Gertrud päätti odottaa sopivaa tilaisuutta ja sitte käyttää asetta.

Ja tämä tilaisuus tulikin ennemmin, kuin kukaan voi aavistaakkaan. Hurjan ratsastuksen jälkeen läheni ratsujoukko sitä paikkaa, johon puoleksi valmistunut murros oli tehty. Koska tie teki siinä mutkan, eivät he voineet sitä nähdä, eikä muutenkaan luulla, että mitään semmoista oli tekeillä. Kuten mainittiin, huovitkin nukkuivat murroksella. Vaan Liimatan Yrjö oli valveilla, hän kuuli ensin kuinka linnan tykit paukkuivat jymeästi. Se jo teroitti hänen valppauttaan. Sitte alkoi kuulua kaukaista ropinaa. Hän pani korvansa vasten maata.

— Lähenevä ratsujoukko, ja kaupungista päin. Mitä se merkitsee.
Idästäpäinhän niiden piti tulla, joita varten murros on rakennettu.

Lopuksi voi hän jo eroittaa aseiden kalsketta ja ääniä. Sitte ei hän enää vitkastellut.

— Ylös! huusi hän huoveille ja alkoi pudistella lähimmäisiä, vihollinen lähestyy.

— Aseisiin! kuului komento ja pyssyn piiput välkähtelivät oksien välissä.

— Asettukaa molemmille puolille tietä, etsikää turvaa puiden takana. Kun komentosana kaikuu, ampukaa. Ensin tahdomme katsoa, mitä väkeä ne ovat!

Tuskin olivat nuo kaksikymmentä piiloutuneet puiden taakse, kun ensimmäisten hevosten päät jo näkyivät tien mutkassa.

— Tiesenhausenin rakuunoita, sanoi vanha huovi hiljaa vieruskumppanilleen. He pakenevat. Onko sitte kaupunki herttuan vallassa? Ja peijakas, nainen muassa! Katso, kuinka palmikot riippuvat hevosen kaulalla.

Gertrudin tuuheat palmikot riippuivat puoleen väliin maata, muuten olisikin tuosta laajaan viittaan verhotusta olennosta ollut vaikea päättää, oliko se nainen vai mies.

Mutta jo huomasivat rakuunatkin murroksen. He hiljensivät vauhtia ja alkoivat kuiskailla. Vauhdin hiljentyminen herätti Jaakkima Greven ajatuksista, joihin hän oli hetkeksi vaipunut. Hänen tottunut silmänsä tajusi heti vaaran suuruuden. Jos siinä oli murros, oli siinä väijyjätkin. — Täyttä neliä eteenpäin! vauhtia ei saa hiljentää! ainoastaan nopeus voi meidät pelastaa! vasemmalle suunnatkaa, kuului hänen jymisevä äänensä komentavan.

Ja ratsumiehet sulloivat itsensä mahtuaksensa kaikki kapeasta aukosta, missä murros ei vielä ollut valmis.

Juuri kun ratsujoukko oli murroksen kohdalla, kaikui kimakka vihellys metsästä oikealta puolen tietä. Hevoset hörhistivät korviaan ja samassa pamahti kaksikymmentä laukausta ja kuulat vinkuivat ratsumiehien korvien ympärillä ja moni huovi ja hevonen sortui maahan.

— Eteenpäin! komensi Greve. Älkää odottako toista laukausta! Ja hurjaa vauhtia ryntäsivät ratsut eteenpäin ja etumaiset olivat jo murroksen ulkopuolella.

Myös Gertrud oli huomannut, että jotakin tavatonta oli tekeillä, vaikka hänen epämukava asemansa ja litvalaisen rautakoura esti häntä tarkkaan näkemästä, mitä oli tapahtumaisillaan. Silloin pamahtivat laukaukset, ja luodit vinkuivat korvien ympärillä.

— Nyt tai ei milloinkaan on otollinen tilaisuus, arveli Gertrud.
Tämmöistä ei enää tule!

Kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa tarttui hän tikarin kahvaan, mikä pisti esille litvalaisen vyöstä. Se istui kovemmin kiinni, kuin olisi voinut luulla, viimein se irtaantui eikä litvalainen vaaran hälinässä sitä huomannut, ja sitte iski Gertrud sen kahvaa myöten ryöstäjänsä kainaloon solisluun alapuolelle. Hän oli tarkoittanut sitä kättä, jolla litvalainen piti häntä kiinni, vaan hän ei ylettänyt. Sotilas huudahti hiukan tuskasta, sitte huomasi Gertrud, kuinka rautakoura hellitti. Hän oli vapaa! Tehden nopean liikkeen syöksihe hän alas hevosen selästä. Kaikeksi onneksi oli litvalainen äärimmäisiä oikealla puolella, niin ettei Gertrud joutunut hevosien tallattavaksi. Nopeasti juoksi hän metsään päin huutaen:

Ja päästyään huovien luo kaatui hän uupuneena maahan. Hän loi nopean silmäyksen taaksensa, tullaksensa vakuutetuksi siitä, josko häntä ajetaan takaa. Vaan katso, ratsujoukko oli poissa, ainoastaan tomupilvi maantiellä osoitti suuntaa, johon se oli kadonnut, ei litvalaisestakaan ollut merkkiäkään. Kuolleita hevosia ja haavoitettuja huovia oli maantiellä. Joka haaralta metsästä syöksihe esille sotilaita, ja haavoitetut alkoivat surkeasti kujertaen rukoilla armoa.

Huomattuansa pelastuneensa tunsi Gertrud omituisen kiitollisuuden tunteen ja sydämmessänsä ylisti hän Jumalaa pelastuksestansa. Sitte purskahti hän itkemään ja peitti kasvonsa käsillänsä. Vanhaa huovia alkoi säälittää.

— No älä enää itke tyttöseni! Taisi olla mieleen pelastus. Vaan tutkitaanpa näitä konnia, mitä uutta ne tietävät sanoa.

Haavoitettujen joukossa oli virolaisia. Kaksikymmentä laukausta oli hyvin osunut. Neljä kuollutta hevosta makasi tiellä, kaksi huovia oli jo heittänyt henkensä, kaksi oli pahasti haavoitettua, ja neljä oli sortunut hevostensa alle tai saanut helpompia vammoja.

— Hurrah, huusi hän sitte, voitto on meidän, herttua hallitsee ja ainoastaan linna on enää herrojen hallussa.

— Kuka on tuo nainen, joka taistelun aikana pääsi pakenemaan kynsistänne? vastatkaa pian, konnat, jos tahdotte välttää hamppunuoraa, kysyi hän sitte ankaran näköisenä ja pannen kätensä puuskaan.

— Me emme tiedä, totisesti emme tiedä, vakuuttivat haavoitetut yhdestä suusta. Emme ole milloinkaan ennen nähneet häntä.

— Minä tunnen hänet hyvin, sanoi Liimatan isäntä astuen esiin, olen monasti käynyt hänen kotonansakin. Se on pormestarin kälyn ottotytär.

Kuultuansa sen kiiruhti huovi Gertrudin luo ja venyttäen parrakkaan, arpisen naamansa ystävälliseen hymyyn sanoi hän:

— Neitiseni, Teitä kaivataan luultavasti kotona. Jos tahdotte, voimme saattaa Teidät kotia heti. Minun tulee lähteä kaupunkiin ilmoittamaan päällikölleni tapauksesta ja kysymään, miten vankien kanssa on meneteltävä.

— Tehkää niin, ja tätini on palkitseva Teitä runsaasti, sanoi Gertrud, joka alkoi tyyntyä äskeisistä mielenliikutuksista.

— Minä lähden kaupunkiin. Murros on heti tehtävä valmiiksi ja tie täydellisesti suljettava. Kaksi miestä satuloitsee hevosensa ja ratsastaa puoli virstaa eteenpäin pitämään vahtia. Kaupungista päin ei meitä luultavasti mikään vaara uhkaa. Illaksi palaan takaisin, ja jos mahdollista tuon ruokavaroja mukanani.

Huovit riensivät heti täyttämään saamaansa käskyä. Ensiksi he antoivat hiukan hoitoa vangeille, sitoivat heidän haavansa ja riistivät heiltä aseet.

Liimatan Yrjö valjasti hevosen rattaiden eteen, Gertrud ja huovien päällikkö istuutuivat rattaille, Liimatta tarttui ohjaksiin ja sitte lähdettiin matkalle. Noin pari, kolme virstaa ajettuansa yllätti heidätkin ukkospilvi ja sade kasteli heidät läpimäriksi.

— Jatkakaamme mieluummin matkaa, aneli Gertrud, sade näytti hänestä vähäpätöiseltä verrattuna niihin vaaroihin, joista hän vastikään oli pelastunut.

Hetkisen ajoivat he taas eteenpäin, vaan kun hevonen ylämäessä käveli hiljakseen, säpsähti Gertrud peljästyen ja huudahti:

-. Kuulkaa, sanoi hän, hevosien askeleita ja ääniä. Taas pakenevia rakuunoita! Nyt suistumme selvään turmioon.

— Olisiko se mahdollista, sanoi huovi, vakuuttivathan vangit niin selvään, ettei ketään enää ole tulossa.

— Poistukaamme tieltä; sanoi Gertrud päättävästi. Tuossa sakeassa metsikössä voimme olla piilossa siksi kun he ovat ratsastaneet ohitse, ja hän laskeutui alas rattailta.

Yhä selvemmin ja selvemmin kuului hevoskavioiden töminä rapasella tiellä, aseiden helinä ja läheneviä ääniä.

Nopeasti saatettiin hevonen ja rattaat niin kauas metsään kuin mahdollista, ja nuo kolme matkalaista piiloutuivat niiden taakse tuuheiden puiden suojaan. Muutama silmänräpäys ja ensimmäiset ratsumiehet ilmestyivät tien mutkassa. Siinä oli ne sotilaat, jotka Antonio oli saanut Stolpelta ajaaksensa Gertrudin ryöstäjiä takaa.

Ratsujoukko ajoi kovaa ravia, ja rankkasade ei juuri kehoittanut heitä katselemaan ympärillensä.

— Kuka siellä, kysyi Yrjö Niilonpoika, ja ratsujoukko seisahtui kuten käskystä.

Huovi astui esiin kertomaan äskeisistä tapauksista. Gertrud ja Liimatan
Yrjö seisoivat taampana.

Synkkiin ajatuksiin vaipuneena oli Antonio ratsastanut Yrjö Niilonpojan rinnalla. Kun hän nyt käänsi päätänsä kuullaksensa tarkemmin keskustelua murroksen rakentamisesta, huomasi hän äkkiä Gertrudin seisovan puiden suojassa maantien varrella. Alaspäin kasvava oksa oli temmannut hatun hänen päästänsä. Ruskeat suortuvat olivat epäjärjestyksessä. Hänen piirteensä olivat kalpeat ja väsyneet, vaan silmät säteilivät iloa ja ihastusta.

— Gertrud, oma Gertrudini, huudahti Antonio. Sisällinen liikutus antoi hänen äänellensä omituisen, verhotun väreen ja heittäen ratsustimet lähinnä olevalle huoville, hyppäsi hän satulasta ja riensi levitetyin käsin rakastettunsa luo.

Gertrud astui askeleen eteenpäin, laski kätensä Antonion kaulalle ja niin seisoivat he hetkisen sanaakaan sanomatta.

— Sitte on kaikki hyvin, ja Gertrud alkoi nyyhkiä hiljakseen. Antoniokin tunsi kulkkuansa omituisesti kouristavan; onnen aurinko paistoi täydeltä terältä heidän ylitsensä, ja lemmen tuoksu ympäröi heitä kuten pyhä savu kreikkalaisten temppeleissä.

Sotilaatkin katselivat myötätuntoisesti tätä kohtausta. Kun ensimmäinen ilo oli hiukan hälvennyt, sanoi Gertrud osoittaen seurakumppaniaan:

— Näitä molempia miehiä ja etenkin tätä urhoollista sotilasta on minun lähinnä Jumalaa kiittäminen pelastuksestani.

— Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, sanoi Antonio ja puristi huovin ja Liiinatan kättä. Sitte muisti hän äkkiä ne rahat, jotka Katarina-rouva oli antanut hänelle matkalle. Hän tarttui kukkaroon ja jakoi puolet sen sisällyksestä huoville ja Liiinatan isännälle, edelliselle enemmän, jälkimmäiselle vähemmän.

Yrjö Niilonpoika antoi käskyn kääntyä kaupunkiin. Gertrud nousi taas rattaille, Antonio ratsasti hänen vieressänsä. Heillä oli paljon kertomista toisillensa ja kaupungin portit olivat näkyvissä, ennenkuin kaikki oli selvitetty.

Sade oli lakannut. Syksyinen hämärä yllätti heidät Karjaportilla. Vahtitulet loistivat jalkaväen leiristä, rummun pärinää kuului ja vallihauta portin edustalla oli ankarasta sateesta, paisunut tulvilleen.

— Rakas lapseni, voitko antaa minulle anteeksi? Niillä sanoilla otti Katarina-rouva Gertrudin vastaan ja sulki hänet syliinsä. Pormestarin taloon lähetettiin heti sana tästä onnellisesta tapahtumasta. Kohta saapui pormestari vaimoineen ja muitakin sukulaisia kokoontui.

— Nyt vietämme kihlajaisia, sanoi Antonio iloisesti ja sulki Gertrudin syliinsä kaikkien nähden. Juhlallisesti pyysi pormestari Bröijer Katarina-rouvalta Gertrudia poikansa puolisoksi.

— Antoniohan hänet on tuonut takaisin, hän on häntä tästedeskin suojeleva! Kaikki mitä minulla on, saa Gertrud periä.

Pormestari myhäili tyytyväisesti kuultuansa Katarina-rouvan sanat. Nythän omaisuus jäi perheeseen, ja sitä pidettiin siihen aikaan sangen tärkeänä seikkana.

Sinä iltana vietettiin iloiset kihlajaiset. Yrjö Niilonpoika ja vanha herttuan ratsumestari, joka nyt oli majoitettu taloon, ottivat osaa pitoihin. Antonion vinttikoirakin osoitti iloaan, hyppien ja nuollen vuorotellen Gertrudin ja Antonion käsiä, Vaan Laurentius Ericiä ei näkynyt, eikä Katarina-rouva puhunut sanaakaan hänestä.

YHDEKSÄS LUKU.

Myrskyisen ja sateisen yön jälkeen tuli kirkas ja kaunis poutapäivä. Kaupungissa olivat kaikki sangen varhain liikkeellä, koska jännityksellä odotettiin seuraavia tapauksia: herttuan tuloa kaupunkiin ja linnan antautumista. Vielä istuivat herrat linnassa, kuten lentoon kykenemättömät kotkat korkeassa ikihongassa, jonka juurelle tuli on viritetty.

Aamupuolella saapui herttua itse; Haakonaportilla oli häntä vastassa pormestari Bröijer, hänen virkaveljensä ja kymmenen raatimiestä nöyrästi tarjoten kaupungin avaimia.. Herttua, joka oli saanut tietää, mikä osa pormestari Bröijerillä oli ollut kaupungin valloituksessa, kiitti häntä muutamin sanoin, kehuen hänen käytöstänsä ja osoittamaa rohkeuttansa.

— Nyt ei ole aikaa pitempiin puheisiin, sanoi hän viimein kärsimättömästi ja synkkä viha kuvautui hänen piirteissään, vaan kun nuo talonpoikien rääkkääjät ja viekkaat ketut saadaan luolastaan savutetuiksi, vaadin teitä, kunnon porvarit, ja, etenkin pormestari Bröijeriä puheilleni linnaan, voidaksemme sitte yhdessä keskustella keinoista tämän kaupungin hyväksi.

Sitte jatkoi herttua kulkuansa raastuvantorille päin suuren saattojoukon seuraamana. Hänen päällikkönsä olivat jo saaneet käskynsä. Sotamiehet laahasivat tykkejä vallille, ja eräs suunnattoman suuri tykki asetettiin muurille aivan linnan alle. Kohta alkoivat nämä paukkuen ja jymisten viskoa linnaan rautaa ja lyijyä. Suuri pommi sattui linnan merenpuoleiseen muuriin, se särkyi, kiviä ja kalkkiruukkia vyöryi salmeen ja ammottavasta aukosta näkyi, kuinka linnan huovit ja tykkiniekat pakenivat etsien suojaa linnan alakerroksesta. Mielihyvällä katseli herttua loitompaa tätä hävitystyötä, hänen kasvonsa kirkastuivat jokaisen hyvin osuneen laukauksen jälkeen.

Omituisella mielenkiinnolla seurasivat porvaritkin tätä kurjaa leikkiä, jossa Ruotsin rauta raateli vanhaa Torgil Knuutinpojan linnaa, Suomen etuvarustusta verivainoissa.

— Aikovatko he haudata itsensä linnan raunioiden alle, vai mitä tämä merkitsee, mutisi herttua, kun samassa valkea lippu, antautumisen merkki, nostettiin muurin reunalle.

Linnassa oli yö ollut pitkä ja tavallista synkempi. Edellisen päivän kahakassa haavoittuneista oli moni kuollut, neuvottomuus ja epätoivo valtasi kaikkien mielet. Ovissa kuljettiin kaiken yötä, naiset vaikeroivat ääneen ja jokainen koetti kätkeä, mitä hänellä oli arvokkainta. Moni ajatteli pakoa. Vaan mihin paeta? Rantoja kummallakin puolen salmea vartioivat herttuan sotilaat, ja linnan muurit ja äyräät olivat korkeat. Ainoastaan muutamat huovit, joilla oli erityinen syy peljätä herttuan kostoa nuijasodan aikana tehtyjen rikoksien tähden, valitsivat ennen pakolaiselämän metsissä kuin herttuan hamppunuoran. He laskeutuivat alas köysillä linnan luoteiselta kulmalta, uivat yli salmen vastaiselle rannalle, ja pääsivät herttuan huovien huomaamatta onnellisesti pakoon, kun yö oli pimeä ja myrskyinen.

Ivar Tavastia ei näkynyt koko yössä. Hän oli vetäytynyt pulloineen ja ruukkuineen huoneesensa ja imi niistä unhoa ja huumausta niin paljon kuin mahdollista, karkoittaaksensa menneisyyden katkerat muistot ja lähimmän tulevaisuuden uhkaavat enteet.

Illan suussa samana päivänä kuin kaupunki valloitettiin halusi Arvid Tavast puhutella Laurentius Ericiä, oudoksuen hänen pitkällistä poissaoloaan, sillä edellisinä päivinä oli pater melkein alinomaan pysytellyt linnanisännän rinnalla. Linnanisännälle ilmoitettiin, että pater oli mennyt puhuttelemaan Antonio Bröijeriä. Vanginvartija, jonka Tavast lähetti etsimään kadonnutta, palasi kertoen, että vankiluola oli tyhjä, sekä vanki että lähettiläs olivat kadonneet. Asia tuntui hyvin ihmeelliseltä, koetettiin arvata sinne ja tänne, vaan mitään hyväksyttävää selitystä ei keksitty.

Tämä uutinen vaikutti masentavasti vanhaan linnanisäntään. Hänellä oli kaiken aikaa ollut vielä hitunen toivoa, kenties muukalainen tietäisi jonkun pelastuksen tien, arveli hän itsekseen.

Sarvilahden ja Meltolan herrat, Tiesenhausen ja Tavast, pitivät sitte yöllä neuvoa keskenänsä, vaan apua ei näkynyt missään. Väsyneinä, uupuneina läksivät hekin viimein levolle, toivoen huomisen päivän tuovan jotakin pelastusta.

Lopulta istui vanha Tavast yksinään, kädet ristissä tuijottaen eteensä. Kynttilät paloivat kytien ja heittelivät synkkiä varjoja ja kuvioita seinille ja linnanisännän kasvoille. Hän antoi ajatuksensa harhailla kauas, Erik ja Juhana kuninkaan ajat kuvastuivat hänen sielunsa eteen, ne lukuisat taistelut ja sotaretket, joihin hän oli ottanut osaa, ne kunnianosoitukset, joita hän oli saanut vastaanottaa, kaikki katkerat ja suloiset muistot esiintyivät elävinä yön hiljaisuudessa. Nyt oli kaikki mennyttä, kuolema, vankeus ja omaisuuden menettäminen uhkasi kenties jo huomenna. Väkisinkin tunkeutuivat hänen huuliltansa ne sanat, joita moni semmoisena hetkenä ja semmoisessa asemassa on muistanut: turhuus, kaikki on turhuus.

— Hyljätty, hyljätty, kaikui alati hänen korvissansa, ja sydämen katkeruus hyllyi yli äyräiden.

Silloin kuului hiljaisia askeleita, Kaarina, hänen miniänsä, astui sisään, hänellä oli käsissään suuri, messinkihelainen kirja, hän aukasi sen, asetti pöydälle ja sanoi:

— Totisesti ovat ihmiset meidät hyljänneet ja inhimillinen apu on mahdoton, vaan tästä kirjasta vuotaa lohdutusta ja rauhaa niille, jotka murheelliset ja hyljätyt ovat. Lapset ovat nukkuneet, minulla on hyvä aika. Jos sallit, isäni, tahdon lukea muutamia psalmeja.

— Sinä olet aina lempeä ja hyvä, Kaarina, vaan kuitenkin rohkea ja neuvokas. Lue, lapseni, kenties onkin tämä viimeinen palvelus, jonka teet minulle.

Ja Arvid Tavast nojautui taaksepäin istuimellaan, ja Kaarina rouva alkoi sointuisalla äänellä lukea kuninkaallisen veisaajan katumus- ja lohdutussanoja, ja niin istuivat he siksi kunnes päivä sarasti ja yöllinen valkea usva katosi paljastaen heidän silmiensä eteen kaupungin, herttuan leirin, sotamiehet ja tykit, siten selvästi taas osoittaen heidän toivottoman tilansa.

Aamulla jatkettiin neuvotteluja, vaan yhtä vähäisellä menestyksellä kuin ennenkin. Ehdoittipa Arvid Tavast, että salaisen käytävän kautta koetettaisiin murtautua ulos kaupunkiin ja siten Puolaan, vaan se tuuma huomattiin heti mahdottomaksi ja hyljättiin. Kun sitte tykit alkoivat paukkua ja suojelevat muurit kaatua ja aatelirouvien ja neitojen itku ja parku kaikui kaikkialla linnassa, silloin käski Tavast vapisevin huulin ja kalpein kasvoin Tiesenhausenin keskusteluun herttuan kanssa.

— Te olette muukalainen, Teitä ei hänellä ole syytä vihata. Muurin aukot olkoot todistajina, että viimeiseen saakka olen suojellut Sigismundin linnaa ja pitänyt uskollisuuteni ja valani. Vereni tulkoon kuninkaan ja hänen neuvonantajiensa päälle, pelkäänpä, että heille karttuu paljonkin vastattavaa.

Tiesenhausen otti valkean lipun, laskusilta laskettiin alas, hän lähestyi Rinkiporttia ja pyysi puhutella hänen ruhtinaallista armoansa. Hän päästettiin kaupunkiin ja vietiin herttuan eteen.

— Me turvaamme Teidän ruhtinaallisen armonne suosioon ja olemme valmiit hyvillä ja kunniallisilla ehdoilla…

— Ehdoilla, ärjäsi herttua, ja saksalainen kirous pääsi hänen suustansa, Kuka puhuu ehdoista, kun muurit kaatuvat ja perustukset huojuvat?

— Me pyydämme vakuutta hengen ja omaisuuden suhteen ja vapaata pääsöä valtakunnasta niille, jotka sitä haluavat, jatkoi Tiesenhausen levollisesti.

— Kuule, sanoi herttua, ja vihan puna nousi hänen poskipäihinsä. Sano sille vanhalle narrille siellä linnassa, että ehtojen aika on ollut ja mennyt. Minä olen tarjonnut hänelle sovintoa monasti, minä olen varoittanut ja käskenyt. Kaikki on ollut turhaa. Kuka on panettanut sanansaattajani vankeuteen ja yllyttänyt rahvasta minua vastaan? Puhdistakoon itsensä, jos voi. Tässä ovat ehtoni: Niillä, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, on valta mennä, mihin tahtovat, vaan Suomen ja Ruotsin miehet saavat oikeuden edessä vastata teoistansa lain mukaan. Siinä viimeinen sanani!

Tiesenhausen kumarsi syvään, kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta ja palasi linnaan.

Pelonalaisella jännityksellä oli linnassa odotettu rauhanhierojan palaamista. Kun herrat kuulivat herttuan ehdot, kalpenivat he, vaikka siinä ei ollut mitään odottamatonta.

Ja sitte linnan portit avattiin seljälleen, laskusillat laskettiin alas ja kaikki sotaisat liikkeet lakkautettiin. Herttua lähetti ensin joukon huoveja ja ratsumestarin tutkimaan, ettei mitään väljyyksiä tai salakavaluutta ollut hankkeilla, sillä luonteeltaan oli hän hyvin luulevainen ja arveli olevan syytä peljätä vaikka mitä epätoivoon saatetuilta henkilöiltä, Herttuan sotilaat riistivät aseet linnan varusväeltä ja, mikä oli tärkeintä, ottivat haltuunsa linnassa olevan ruutitehtaan ja ruutiholvit, ettei mikään räjähdys olisi mahdollinen.

Sitte vasta herttua itse tuli linnaan. Verkalleen ratsasti hän pitkin laskusiltaa. Portin holvissa oli polvillaan Arvid Tavast, hänen takanaan Sarvilahden herra ja sitte joukko aatelisrouvia ja neitoja, jotka olivat linnassa etsineet turvaa. Ivar Tavastia ei näkynyt, hän pysyttelihe huoneessaan. Synkästi katsoi herttua polvistuneita vihollisiaan, jotka nyt nöyrintä nöyryyttä osoittaen koettivat hänen vihaansa lauhduttaa.

— Ennen olisi sinun pitänyt nöyryyttä osoittaa, sanoi hän lyhyesti Arvid Tavastille ja ratsasti linnan pihalle. Siellä nousi hän satulasta, antoi käskyn, että linnan entiset herrat olivat kaikki vangittavat, naiset kuitenkin saisivat olla vapaudessa. Siten oli koko linna herttuan hallussa ja hän muutti asumaan niihin huoneisin, joissa Arvid Tavast tähän asti oli isäntänä rehennellyt.

Iltapuolella päivää oli kaikki hiljaista linnassa, ensimmäinen näytös murhenäytelmässä oli loppunut, toinen ei vielä ollut alkanut. Jännityksellä odotti yleisö jatkoa, kulissien ja esiripun takana tehtiin varustuksia.

Samassa huoneessa, jossa useasti olemme nähneet vanhan Arvid Tavastin oleskelevan, seisoi hämärän tullessa akkunakomeroa vasten nojautuneena nuorenläntä, solakka mies. Hänen kasvonsa olivat hiukan kalvakat, otsa korkea, silmien katse viisas ja läpitunkeva, leukaa ja poskia ympäröi ruskea hieno parta, joka ajan tavan mukaan päättyi suippoon. Pukunsa oli musta ja kaulassa valkea pitsikaulus. Tämä henkilö oli Kaarle herttuan uskottu neuvonantaja ja käsikirjuri Erik Yrjönpoika, joka sitte aatelisarvoon korotettuna otti nimen Tegel. Hänen isänsä oli tuo tunnettu Yrjö Pietarinpoika, Erik XIV:n asettaman merioikeuden prokuraattori, joka suosijansa kukistuttua jätettiin Juhana ja Kaarlo herttuan käsiin ja sai kärsiä kauhean kuoleman teilauslavalla. Kaarlo herttua oli pitänyt huolta pojan kasvatuksesta ja ottanut hänet sitte käsikirjuriksensa, käyttäen häntä monessa salaisessa toimessa, muun muassa Varsovassa. Nuoren Tegelin oppia ja taitavuutta paljon kiitettiin.

Syksyinen päivä hämärtyi, ja huone tuli pimeäksi. Erik Yrjönpoika poistui akkunan komerosta, astui pöydän luo, haki takasta tulta ja sytytti vahakynttilät. Sitte hiipi hän hiljakseen ovelle, josta päästiin viereiseen kammioon, kuunteli hetkisen ja palasi taas pöydän luo.

— Herttua makaa yhä vielä, sanoi hän itsekseen ja asettui istumaan suureen nojatuoliin pöydän viereen.

— Kolmekymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta, jolloin Erik kuningas valtaistuimelta sysättiin ja isäni kärsi kauhean kuoleman. Oh, vereni hyytyy tuota muistellessani! Herttua tuolla olisi voinut hänet pelastaa, vaan hän ei tahtonut. Nyt vihdoin näyttää siltä kuin kostonenkeli taas kävisi miekkaansa hiomaan, enkä minä sitä pidätä. Kymmenkertaisesti on isäni veri Ruotsin aatelistolta vaadittava, Helsingissä seitsemän päätä tomuun vieri, vaan ne olivat alhaista väkeä, ylöspäin on pyrittävä, täällä aletaan, Turussa jatketaan ja Linköpingissä päätetään. Saakoon herttua jälkimaailmalta verikoiran nimen, mitä se minuun kuuluu. Ei koko Ruotsin aateliston veri riitä isäni verta korvaamaan.

Kamala hymy päilyi Erik Yrjönpojan huulilla, hän vaikeni, veti poveltansa kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Ovi avautui naristen ja Kaarlo, Sörmlannin herttua ja Ruotsin valtionhoitaja astui sisään. Hän oli tähän aikaan miehuutensa kukoistuksessa; roteva vartaloltaan ja vaikka lyhyin veljistä, kuitenkin kuusi jalkaa pitkä. Otsa oli korkea ja näytti vielä korkeammalta, koska tukka oli karissut; se oli kammattu kolmeen kutriin, jotka yhtyivät otsat laella. Kasvot olivat kauniit, ne päättyivät suippoon partaan, katse oli ankara ja julma, harvoin heijastui siinä lempeys. Yleensä muistutti hänen ulkonäkönsä kotkaa, joka uhkuen voimaa ja rohkeutta iskee kiinni saaliisensa tuntematta sääliä.

Herttua oli puettu takkiin, jota ylhäällä reunusti leveä valkoinen pitsikaulus. Vyötäisillä oli hänellä paksu hihna, jossa riippui miekka, jalassa raskaat ratsusaappaat suurine kannuksineen.

Erik Yrjönpoika nousi ylös, kumarsi syvään ja asetti nojatuolin herralleen, pistäen kirjeen, jota hän oli lukenut, taskuunsa.

— Mikä kirje sinulla on, kysyi herttua kärsimättömällä äänellä, jossa hiukan epäluuloa sorahti.

— Olen saanut kirjeen eräältä nuoruuteni ystävältä, joka nykyään oleskelee ulkomailla.

— Niilo Chesnecopherus on hänen nimensä. Hänen isänsä oli pappina
Kumlassa Nerikessä.

— Marburgissa, jossa hän muutama vuosi sitte vihittiin maisteriksi. Hän valmistelee nykyään väitöstä lakitieteen tohtorin arvoa varten, maakreivi itse, jonka suurta suosiota hän nauttii, tulee olemaan esimiehenä väitöstilaisuudessa ja on sitäpaitsi luvannut keisarilta hankkia Chesnecopheruselle aatelisen arvon. Hänen oppinsa maine on laajalti levinnyt.

— Hän pyytää päästä Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen, hän haluaa palvella ruhtinasta, joka, kuten hän itse kirjoittaa, on puhdistetun opin pylväs ja rahvaan ystävä, vastasi Erik Yrjönpoika ja loi herttuaan väijyvän katseen.

— Tulkoon, sanoi herttua ja hänen äänensä värähti hiukan lempeämmältä, annamme hänelle toisen aatelisen kilven ja paikan kansliassamme. Herttua vaikeni hetkeksi ja tuijotti eteensä, sitte katsoi hän Tegeliä suoraan vasten silmiä ja sanoi:

— Kyllä, Teidän armonne, nyt on kruunu romahtanut Sigismundin päästä ja luulen, että se romahdus kuulun Roomaan saakka. Viimeinen aseellinen vastustus on murrettu, voitto on Teidän, ja luulen, että Te osaatte käyttää sitä paremmin kuin Hannibal muinoin.

— Kun kreikkalainen puolijumala muinoin tappoi Lernaean lohikäärmeen ja silpoi siltä päät, niin hän tulikekäleellä poltti jäljet, ettei uusia päitä kasvaisi sijaan. Niin on Teidän armonnekin tekevä, arvelen.

— Niin. Teidän armonne vaan jatkaa autuaan isänsä työtä, jota Erik kuningas ei kyennyt ja Juhana ei oivaltanut. Vaan koska sallimus ei ole Teille suonut niin oivallista auttajaa kuin Kustaa kuninkaalle, niin täytyy Teidän armonne ryhtyä itse toimeen.

— Minun neroni on ainoastaan heijastus Teidän nerostanne, vastasi
Tegel ja kumarsi syvään.

Erik kuningas ja isäni koettivat hekin taistella lohikäärmettä vastaan, vaan sortuivat, ja Juhana kuninkaan aikana ovat päät, joita Kristian silpoi, taas kasvaneet ja pitkillä kielillänsä ne kruunuunkin tarttuvat. Sparret, Bielket ja Brahet pitävät itseään paljon parempina kuin Vaasasuku.

— Se on totta, tuhat kertaa totta, kirkasi herttua ja synkkä puna nousi hänen kasvoillensa. Vaan minä tahdon käyttää voittoani niin, että verivirrat kaiken vastuksen tukehduttavat. Mitä sanoo laki, voimmeko siihen turvautua, vai miten?

— Laki on puolellamme, ehätti Tegel sanomaan, ja otti pöydältä vahvan, pergamenttikansiin sidotun kirjan, jonka kuluneet lehdet todistivat hartaasta, jokapäiväisestä käytännöstä. Se oli Kristoffer kuninkaan aikana annettu maalaki. — Tämä on isävainajani kirja, sanoi Tegel, hän on sitä käyttänyt ja minä olen saanut sen perinnöksi.

— Ensiksi ovat Suomen herrat, sanoi Tegel ja hänen äänensä sai omituisen, virallisen kaiun, rikkoneet vasten Söderköpingin ja Tukholman valtiopäiväin päätöksiä. Toiseksi maalakikin heidät tuomitsee. Ovathan he suullisesti ja kirjallisesti Teidän ruhtinaallisesta armostanne levittäneet juorupuheita ja herjauksia. Mutta kuninkaankaaressa sanotaan: Jokainen, joka puhuu kuninkaasta tai kuninkaan neuvoksista, yhdestä tai useista, semmoista, joka kunniaa tai arvoa koskee, eikä voi sitä todistaa, tulkoon mestatuksi. He ovat vielä päälle päätteeksi kantaneet nurjaa kilpeä isänmaatansa vastaan, tuoneet vierasta sotaväkeä maahan ja yllyttäneet kuningasta laittomuuksiin, ja siten tehneet itsensä syypäiksi suurimpiin lain töihin ansaiten rikoksistansa kuoleman. Laki on selvä, sanoi Tegel ja löi kirjansa kiinni.

— Kirjoita syytökset, erikseen jokaista varten, voit kirjoittaa tuomiotkin, sanoi herttua verkalleen.

— Syytökset ovat valmiit, tuolla leirissä joutoaikana ne kirjoitin, tässä ne ovat, ja Tegel ojensi tukun paperia.

Herttua alkoi selailla paperitukkua. Kotvasen mietittyään otti hän yhden paperin pois toisten joukosta.

— Aksel Kurki viedään Ruotsiin, häneltä voimme saada tärkeitä tietoja vangittujen valtaneuvoksien vehkeistä. Ota pois tämä paperi, muut ovat järjestyksessä.

— Vielä eräs asia! Muutama päivä sitte saimme kirjeen, että Sigismundin lähettiläs, salainen jesuita, oleskelee linnassa, Missä hän on? Hän on asetettava kidutuspenkille, siksi kunnes hän tunnustaa kaikki, mitä hän tietää, ja sitte hirtettävä. Hänen tunnustuksensa ovat kirjoitettavat.

-' Poissa, teidän ruhtinaallinen armonne. Olen pitänyt tarkkaa tutkintoa, vaan turhaan. Vielä eilen puolen päivän aikaan oli hän linnassa, vaan sitte on hän äkkiä kadonnut. Ei vanha Tavast, eikä kukaan muu voi antaa hänestä vähintäkään tietoa. Luulen, että kyllä hankkisivat hänet käsiimme, jos vaan voisivat.

— Kummallista! Anna etsiä joka paikka linnassa, se saalis ei saa liukahtaa käsistämme.

— Kyllä, pelkään vaan, ettemme mitään löydä. Myyrillä on myyrän tiet.

Tegel kokosi paperinsa ja poistui. Hetkisen kuluttua palasi hän takaisin ilmoittaen, että Viipurin pormestarit ja raati, noudattaen hänen ruhtinaallisen armonsa kutsua, olivat saapuneet linnaan.

Porvarit astuivat sisään ja tervehtivät syvintä nöyryyttä osoittaen.
Kaarlo piti sitte heille seuraavan puheen:

— Teille lienee, kunnon porvarit, kylliksi tunnettua, minkälaista sortoa ja rauhattomuutta tässä maassa ja koko valtakunnassa on ollut. Tiedätte myöskin, kuinka suuren verenvuodatuksen Suintian Klaus pahaa sisuansa tyydyttääkseen pani toimeen Pohjanmaalla. Väärät ja pahanilkiset neuvonantajat ovat kuningasta yllyttäneet kaikenlaisiin laittomuuksiin, joista varmaan olisi ollut seurauksena puhdistetun opin häviäminen ja talonpoikien orjuus. Ja ellemme me säälien rahvaan surkeaa tilaa olisi hallituksen taakkaa hartioillemme ottaneet, ei tässä maassa enää mitään lakia ja järjestystä olisi. Ja kuitenkin, minkä palkan olemme siitä saaneet? Pelkkää vaivaa, puuhaa ja harmia ja omasta peritystä omaisuudestamme olemme paljon yhteiseksi hyväksi antaneet. Ne, joiden etunenässä pitäisi hyvää järjestystä ja oikeutta harrastaa, ovat salakavalasti kaikenlaisia esteitä tiellemme 'rakentaneet, henkeämme väijyneet, muukalaista sotaväkeä maahan tuoneet, hyvää nimeämme herjanneet ja häväisseet. Vaan siitä on loppu tuleva, emme enää aio sitä kärsiä. Laki ja oikeus vallitkoon, emme me voi enää armoa osoittaa, vaikka sydämemme siihen neuvoisikin. Pyydämme, rakkaat miehet, teidän apuanne tässä asiassa. Vaikka minun vallassani olisi menetellä vangittujen herrojen kanssa kuten vihollisten kanssa ainakin, koska he vasta viime hetkessä ovat vastarinnastaan lakanneet ja melkein ase kädessä vangiksi joutuneet, tahdon kuitenkin pitää ruhtinaallisen sanani ja asettaa heidät tuomioistuimen eteen, että he lakikirjan mukaan tuomituiksi tulisivat. Sillä en minä tahdo olla mikään tyranni tai hirmuvaltijas; Jumala tietäköön, etten tee tätä kostonhimosta, vaan että minä koko maailman edessä voisin todistaa viattomuuteni ja puhdistaa ruhtinaallisen kunniani. Raastuvassa tapahtukoon tutkinto ja tuomio, kuten tavallista on. Rikos tutkittakoon siellä, missä se on tapahtunut.

Porvarit kalpenivat kuullessaan tämän. Neuvottomina katsoivat he toisiinsa, Bröijerkin, joka vaaran aikana oli osoittanut suurta malttia, joutui hämille.

— Teidän ruhtinaallinen armonne punnitkoon tilamme. Tuomittavat ovat mahtavia ja suurta sukua; me olemme kelvottomat näin korkeaan asiaan, joka oikeastaan kuuluu valtakunnan säädyille. Voisi näyttää ikäänkuin me pitäisimme itseämme valtakunnan säätyjä ylempänä.

— Minä nimitän vielä muitakin jäseniä tuomioistuimeen, aatelisia ja sotapäällikköjä. Sitäpaitsi tulee käsikirjurini Erik Yrjönpoika, ymmärtäväinen ja lakiasioihin perehtynyt mies olemaan teille avullinen lakipykälien tulkitsemisessa. Tuomitkaa henkilöön katsomatta!

Bröijer ja hänen virkaveljensä huomasivat, että vastusteleminen oli turhaa. Herttua olikin osoittanut kärsimättömyyttä viimeistä selitystä antaessaan. He vaikenivat.

— Olen luvannut tosin niille, jotka eivät ole Ruotsin alamaisia, vapaan lähdön. Vaan koska tietooni on tullut että William Fahrenshach, joka vierasta sotaväkeä tänne on tuonut, sopimattomilla herjauspuheilla on ruhtinaallista kunniaani solvaissut, täytyy minun asettaa hänetkin oikeuden eteen vastaamaan töistänsä. Menetelkää hänen kanssansa lain mukaan! Hän on rikoksellansa tehnyt itsensä välipuheesta osattomaksi.

— Jos teillä on mitä toivomuksia kaupungin tai kaupankäynnin suhteen, laatikaa ne kirjallisesti ja antakaa ne Erik Yrjönpojalle.

Porvarit kumarsivat syvään ja läksivät. Viime hetkellä viittasi herttua
Bröijerille, että hän jäisi.

— Olen kuullut Pietari Stolpelta, miten kaupungin valloitus on tapahtunut ja mikä ansio sinulla siinä on ollut. Tapani on palkita niitä, jotka minua auttavat, enkä nytkään luovu siitä. Jos on jotakin, mitä haluat, niin lausu se peittelemättä.

Teidän ruhtinaallinen armonne on liian laupias, minä olen vanha mies ja minulla on mitä tarvitsen. En siis omaksi hyödykseni tahdo käyttää teidän ruhtinaallisen armonne suosiota, vaan minulla on poika, joka nykyään on palannut Saksasta, jossa hän on opiskellut useammassa eri yliopistossa ja saavuttanut lakitieteen tohtorin arvon. Jos teidän ruhtinaallinen armonne tahtoo tehdä jotakin hänen hyväksensä, olisin hyvin kiitollinen. Hän osaa puhua monta eri kieltä.

— Eihän hän vaan ole opiskellut Braunsbergissä tai muussa samankaltaisessa opistossa, jossa jesuitat kapinaa ja salamurhaa saarnaavat ja lähettävät vuosittain tänne lähettiänsä katolista hapatustaan tyrkyttämään, sanoi herttua, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

— Ei, poikani on opiskellut semmoisissa yliopistoissa, jotka ovat puhdistetun opin liesiä ja hän on Alamailla nähnyt jesuitat ja katolilaiset omassa hahmossaan.

— No hyvä, semmoisia miehiä minä tarvitsen, kavaluus ja petos ympäröivät minua joka haaralla, aatelisiin en voi luottaa, tänä päivänä ne ovat puolellani, huomenna minua vastaan ja siten täytyy minun alati olla varuillani. Lähetä poikasi huomenna puheilleni, tahdon koetella häntä, juuri nykyään tarvitsen luotettavaa miestä, joka veisi kirjeitä ja suullisesti keskustelisi Morits Oranialaisen kanssa tärkeistä asioista. Kenties on poikasi juuri se mies, jota olen tähän toimeen toivonut!

Laupeaasti laski herttua Bröijerin menemään. Täynnä toiveita ja riemastusta palasi pormestari kotia. Hän tapasi Antonion lukemassa takkavalkean ääressä.

— Suuria uutisia, huusi hän jo ovessa tullessaan. Sitte kertoi hän lyhyesti, mitä kaikkea herttua oli sanonut.

— Herrat ovat hukassa, toisti Antonio synkästi, heidän tuomionsa on herttua jo mielessään ratkaissut. Se, mitä Helsingissä on tapahtunut, osoittaa selvästi, miten hän maalakia tulkitsee. Eikö ollut puhetta kuninkaan lähettiläästä?

— Herttua etsittää häntä kovasti. Hän on kadonnut kuin tina tuhkaan. Ei kukaan tiedä, missä hän on, jatkoi pormestari ja loi tutkivan katseen Antonioon.

— Parasta on kenties, että annamme sen unohtua, Arvid Tavast ei sitä liioin pakoittamatta ilmaise, eikä halua sillä ansioluetteloansa lisätä. Heillä lienee muutakin ajateltavaa.

— Viisainta lienee todellakin. Se on yleisessä hälinässä unohtunut.
Vanha Tavast kuuluu olevan varsin murtunut.

— Hollantiin hän siis minut lähettää, jos ei mikään seikka aiottua tuumaa mitättömäksi tee.

Ja sitte pormestari ja Antonio vielä kauan puhelivat päivän tapahtumista ja menivät vasta myöhään levolle.

Jo varhain seuraavana aamuna meni Antonio herttuan puheille. Hänet otettiin sangen armollisesti vastaan. Kaarlo tutkisteli tarkoin, missä hän oli käynyt koulua, missä yliopistoissa hän oli opiskellut ja keiden kanssa hän oli seurustellut. Saatuansa tyydyttävät vastaukset kaikkiin kysymyksiinsä, aloitti hän selittää, mihin toimiin hän aikoi käyttää Antoniota, Hän varoitti häntä ankarasti ryhtymästä mihinkään tekemisiin maanpaossa elävien herrojen kanssa ja varomaan itseänsä jesuitain vehkeistä.

— Niin kohta kuin palajan Tukholmaan, odotan sinua puheilleni, silloin ovat myös kirjeet ja valtakirjat valmiina, kunnia ja arvokas tulevaisuus odottavat niitä, jotka minua uskollisesti palvelevat.

Puolipäivän jälkeen — herttua söi tavallisesti puolista klo 10 ja illallista klo 4 — kokoontui tuomioistuin raastuvan saliin. Linnasta raastuvalle asti oli kummallekin puolen tietä asetettu kolme lipullista jalkaväkeä huilujen ja rumpujen kanssa; tarkasti vartioituina vietiin vangit sinne. Verkalleen kulki surullinen saatto eteenpäin, esinnä nähtiin linnan aateliset päälliköt, sitte alhaissäätyisiä henkilöitä, jotka todellisilla rikoksilla tai muulla tavoin olivat joutuneet herttuan vihoihin. Kansaa oli kosolta koossa, ja erilaisia tunteita kuvautui katsojien silmissä, Toiset iloitsivat nähdessänsä ennen niin mahtavat miehet tomuun ryvetettyinä, toiset taas tunsivat sääliä ajatellessaan heidän surkeaa kohtaloansa.

Vitkalleen painui joukkue raastuvan matalasta ovesta sisälle. Kansa alkoi tulvata perästä, mutta sotilaat panivat pertuskansa ristiin oven eteen estäen siten kansajoukon täyttämästä salia, Vaan utelias lauma jäi raastuvan torille seisomaan ja odottamaan päätöstä.

Raastuvansali oli matala, pitkänläntä huone, sen toisessa päässä oli pitkä pöytä ja sen ääressä istuivat tuomarit synkkinä ja totisina mustissa puvuissaan. Paitsi Viipurin pormestareja ja raatia, nähtiin siellä kauttaaltaan Kaarlon sotapäällikköjä, Pietari Stolpekin oli niiden joukossa. Lähellä tuomareja oli pieni pöytä, sen ääressä istui Erik Yrjönpoika taipumattomana, kylmäverisesti katsellen syytettyjä, jotka horjuvin askelin lähenivät penkkejä, jotka olivat määrätyt heille istumasijoiksi. Herttuaa ei näkynyt, vaan päättäen niistä aroista ja kunnioittavista katseista, joita salissa olevat loivat oveen, josta päästiin viereiseen huoneesen, voi päättää hänen siellä olevan. Jäytävä hiljaisuus vallitsi salissa, syksyinen päivänvalo luikerteli pienoisista ikkunoista harmaana ja värittömänä, heijastaen toivottomuutta ja alakuloisuutta.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoillensa ja oli suljettu ovet, nousi Erik Yrjönpoika ja alkoi totisella äänellä lukea pitkää syytöskirjaa. Siinä oli lueteltu kaikki ne rikokset, joihin vangitut herrat herttuan mielestä olivat tehneet itsensä syypääksi ja jotka jo osaksi edellisestä ovat tunnetut, ja sitäpaitsi oli niihin lisätty uusia. Niin syytettiin Arvid Tavastia ja Lauri Martinpoikaa, Creutz-suvun kanta-isää, kapinallisista vehkeistä, vieraan sotaväen maahan tuomisesta, rahvaan yllyttelemisestä, Ivar Tavastia syytettiin väkiraiskauksesta, väkivallasta, herttuan nimen herjaamisesta. Vanha evesti Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, joka sotatöillänsä oli aatelisen kilven ansainnut ja kolme vuotta sitte kuninkaan puheilla Varsovassa käynyt, sai vastata siitäkin, että hän herttuan kirjeitä oli jaloillansa tallannut. Samoin oli William Fahrensbach monen kuullen lausunut herttuasta loukkaavia sanoja., mainiten häntä tyranniksi ja verenhimoiseksi konnaksi. Paitsi yllämainittuja nähtiin vielä syytettyjen penkillä ratsuväen luutnantti Jaakko Olavinpoika, myöskin uskollinen Sigismundin puoluelainen, eräs pappi Henrik Jesperinpoika, joka Hämeen kapinan aikana oli talonpoikia houkutellut herrojen armoihin antautumaan ja sitäpaitsi pitänyt ratsuhevosta kuninkaan palveluksessa, mikä kaikki hänelle nyt suureksi viaksi luettiin. Aivan oven suussa istuivat linnan kirjuri Knut Henrikinpoika, linnan vahtimestari, kaksi kortteerimestaria ja kaksi Tiesenhausenin rakuunaa, joita osaksi herjauksista, osaksi muista laittomista ja väkivaltaisista töistä syytettiin.

Kun syytöskirja oli loppuun luettu, nousi Arvid Tavast ja sanoi nöyrimmästi ja alamaisimmasti pyytävänsä, ettei hänen ruhtinaallinen armonsa rupeaisi heidän kanssansa oikeutta käymään. He olivat liian arvottomia siihen. Mitä he olivat tehneet, sen olivat he tehneet laillisen kuninkaansa käskyistä, ja todistukseksi siihen veti Tavast esille joukon kuninkaan omakätisesti allekirjoittamia kirjeitä.

— Se seikka ei paranna syytettyjen rikosta, sanoi Tegel lyhyesti, heidän olisi pitänyt kuningasta neuvoa siihen, mitä oikeen on, eikä kylvää eripuraisuutta kuninkaan ja säätyjen välille. He ovat sen tehneet voitonhalusta, hankkiaksensa itsellensä läänityksiä ja vero-oikeuksia, ja ovat siinä suhteessa kahta syyllisemmät. Mitä siihen tulee, että hänen ruhtinaallinen armonsa antaisi anteeksi, niin on huomattava, ettei herttua ole itseteossa syyttäjänä, valtakunnan säädyillä on syytösvalta, eikä herttua voi heidän oikeuttansa pois lahjoittaa.

Lisätäksensä syytösten joukkoa luki Tegel joukon kirjeitä, joita syytetyt olivat kirjoittaneet ja jotka sisälsivät toivotuksia, että herttua kukistuisi ja saisi rangaistuksen kaikista pahoista töistänsä.

Arvid Tavastin jälkeen puhui Lauri Martinpoika, Sarvilahden herra. Hän alkoi mitä surkeammin anella armoa, tunnusti pahoin tehneensä, toiset olivat häntä siihen houkutelleet, ja pyysi Jumalan tähden laupeutta ja anteeksiantoa.

Ovi avautui ja Kaarlo astui sisään. Hänet nähtyään lankesi Sarvilahden herra polvilleen ja uudisti taannoiset rukouksensa. Herttua näkyi heltyvän.

— Tunnustatko, että olet rikkonut minua ja säätyjä vastaan, kysyi herttua.

— Tunnustan ja kadun sitä, kaikui lannistetun miehen kalpeilta ja verettömiltä huulilta.

— Siinä tapauksessa luovun minä kanteessani ja toivon, että tuomaritkin tekevät samoin.

Vuorostansa nousi nyt vastaamaan Niilo Olavinpoika, Meltolan herra, vanha ja jäykkä soturi. Hänen tukkansa ja partansa olivat vuodet vaalentaneet, vaan hänen sään ja ilman vaikutuksesta rusettuneet kasvonsa ja pirteät silmänsä osoittivat tarmoa ja rohkeutta. Erik kuningas oli hänelle aatelisen kilven antanut ja viimeksi oli Meltolan herra kolme vuotta sitte käynyt kuninkaan puheilla Varsovassa. Hänen äänensä, jota useasti oli kuultu taistelun pauhinassa, kaikui nyt uhkaavana ja heti ensimmäiset sanat, jotka hän lausui, saivat tuomarit säpsähtämään; Tegelkin katsahti hämmästyneenä paperitukustaan.

— Tässä on puhuttu paljon laista ja oikeudesta, vaan laittomuus ja väkivalta pilkistää kaikkialta esille kuten pakkanen huonosti salvatusta hirrenraosta. Onko näillä tuomareilla edes valtaa langettaa semmoista tuomiota, joka olisi lain hengen mukainen? Minä olen halpa ja oppimaton sotilas, en edes osaa lukea enkä kirjoittaa enkä siis myöskään vastata kaikkiin sanansaivarruksiin, joita kynäherrat kokoon panevat, vaan sen olen aina kuullut, että kuningas on aatelisten ylituomari hengen asioissa ja suurissa lain töissä. Missä on tässä armollisen kuninkaan ja herrani, Sigismundin edustaja ja missä hänen käskynsä? Yksi on Ruotsin ja Suomen kuningas, hänelle olen vannonut valani enkä toisista herroista mitään tiedä. Kolme vuotta sitte olin kuninkaan puheilla, ja jos oikein ymmärrän sitä, mitä korvillani kuulin, kehoitti hänen majesteettinsa minua niin tekemään kuin olen tehnyt. Minä olen ollut vaan kiila, ja kiila menee sinne mihin moukari sitä ajaa. Missä ovat valtakunnan säädyt, jotka meitä syyttävät? Onhan kuningas Sigismund julistanut Arbogan ja Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja kieltänyt kaikkia uskollisia alamaisia sinne menemästä. Ja keitä siellä sitte oli? Porvareja, jotka menevät sille puolelle, missä suolakappa huokeammalla saadaan ja talonpoikia, jotka helisevässä rahassa saivat palkkansa vaivoistansa, kuten Erik Yrjönpoika hyvin voi todistaa, sillä hän oli niitä jakamassa.

Ja miksi siis olisin hyljännyt kuningas Sigismundin asian? Onhan hän ollut hyvä ja lempeä kuningas, onpa antanut minulle tuomiokunnankin, jonka herttua minulta kuitenkin on riistänyt. Valani olen rehellisesti pitänyt, eikä vielä tähän saakka milloinkaan uskollisuutta laillista kuningasta kohtaan ole luettu rikokseksi, vaan kunniaksi.

Vaan sinä Kaarlo Sörmlannin herttua, ja Niilo Olavinpojan ääni kaikui uhkaavana kuin ukkonen, niin että läsnäolevat pelosta kokoonkyyristyivät, olet kapinannostaja ja vallananastaja, joka vääryydellä Ruotsin kruunua tavoitat. Aina Kustaa kuninkaan ajoista olet sinä vehkeillyt. Puhdistettu oppi on se keppihevonen, jolla sinä ajat ja porvarit ja talonpojat astinlautoja, joita myöten kiipeät korkeuteen. Vaan minä en pelkää sinua, muuta et voi minulta riistää kuin henkeni. Kuolemata taas en kammo, sata kertaa olen sitä katsonut silmästä silmään. Se viaton veri, joka kohta vuotaa, huutaa kostoa ja minä vaadin sinut Kaarlo Jumalan tuomioistuimen edessä vastaamaan veritöistäsi!

Levollisesti istuutui Meltokin herra katsomatta oikealle tai vasemmalle. Vaan läheisestä huoneesta kuului romahdus, ikäänkuin tuoli tai pöytä olisi kaatunut kumoon.

Läsnäolijat eivät vielä olleet tointuneet siitä hämmästyksestä, minkä Niilo Olavinpojan puhe oli matkaan saattanut, kun Ivar Tavastin vuorostaan tuli lausua jotakin niistä syytöksistä, joita häntä vastaan oli tehty, ja jotka olivat raskaammat kuin yhteiset syytökset valtiollisista rikoksista.

Hänen pöhistyneissä kasvoissaan kuvautui pelko ja väräjävällä äänellä alkoi hänkin rukoilla armoa, koettaen puhdistaa itseänsä sillä, että hänkin vaan oli ollut toisten käskyläinen, Kurjen ratsumestari, eikä missään johtavassa asemassa.

Silloin avautui äkkiä taas viereisen huoneen ovi ja herttua astui ulos. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja niissä kuvautui viha ja kiukku. Nyt seurasi yksi niitä vihanpuuskia., joihin hänen lähimpänsä olivat jo tottuneet, ja jokainen voi helposti arvata, että siihen tällä kertaa oli syynä Meltolan herran rohkeat ja kaunistamattomat sanat. Nopein askelin lähestyi herttua Ivar Tavastia. Hänen liikkeensä olivat niin uhkaavat, että jokainen luuli nyt kummia tapahtuvan. Ivar Tavast syöksyi polvilleen ja loi katseensa maahan.

— Sinä konna, karjui herttua, murhaaja ja väkivaltainen roisto, uskallat vielä rukoilla armoa. Jollet olisi aatelista sukuperää, niin totisesti hirtättäisin sinut ensin puuhun ja teloituttaisin ruumiisi pyövelillä. Oh, että voisin yhdellä iskulla vapauttaa koko valtakunnan sinun kaltaisista miehistä.

Sitte tyyntyi herttua hiukan ja käski joutuisaan jatkaa istuntoa. Jokainen syytetyistä sai vuorostaan vastata ja kun asia oli lopullisesti käsitelty, julistettiin tuomio.

Syytetyt, paitsi Sarvilahden herra, jolle herttua oli antanut anteeksi ja William Fahrensbach, joka vietäisiin Ruotsiin, tuomittiin kuolemaan, mikä oli tapahtuva mestaamisella, aatelittomat sitäpaitsi teilattaviksi.

Sitte läksi koko joukkue ulos salista raastuvantorille. Syytetyt polvistuivat maahan, Tegel luki portailta tuomion korkealla äänellä kokoontuneelle kansalle; herttua tuli ulos raastuvasta ja otti vastaan kansan uskollisuusvalan. Silloin taas moni tuomituista nöyrästi rukoili armoa, herttua vaan käski heidän ajatella pitkää matkaa, joka heillä oli edessänsä, ja poistui seuralaisinensa taas linnaan, johon vangitkin taas vietiin.

Syyskuun 27 p. tapahtui mestaus Munkkilähteellä Pantsarlahden etukaupungissa. Tuomitut olivat päivää ennen saaneet siitä tiedon ja useat heistä käyttivät koko yön valmistuksiin, lukien pyhää raamattua ja laulaen virsiä. Läpi koko kaupungin kulki sitte surullinen saattojoukko, kansaa oli paljon kaduilla sekä läheltä että kaukaa.

— Tällä tavoin kohdellaan miestä, joka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta uskollisesti on palvellut isänmaatansa ja kuningasta, sanoi Arvid Tavast kokoontuneelle kansalle ja vakuutti viattomuuttansa niihin rikoksiin, joista häntä syytettiin.

— Tahtooko herttua tappaa kaikki vihamiehensä, sanoi Meltolan herra, kyllä hänen pyövelinsä sitte työtä saa.

Kun sitte tuomitut astuivat mestauslavalle vuorotellen, kysyi heiltä pappi, joka oli viimeistä lohdutusta jakamassa, tunnustivatko he itsensä syypäiksi kaikkeen siihen, josta he olivat tuomitut. Melkein kaikki vakuuttivat viattomuuttansa siinä suhteessa. Enin pelkoa osoitti Ivar Tavast, hän horjui astuessaan lavalle, niin että pyövelin rengin täytyi häntä tukea, ettei hän kaatuisi, siksi kunnes kirveen isku eroitti hänenkin päänsä ruumiista samalla pölkyllä, jossa hänen isänsäkin veri oli vuotanut.

Herttuan puolesta oli Erik Yrjönpoika läsnä mestaustilaisuudessa, pormestari Bröijerkin oli saanut käskyn saapua sinne. Kun viimeisiä tuomittuja vietiin lavalle, alkoi kansa, jonka valtasi pelko ja kauhistus, rukoilla: armoa, armoa, ei enää verta! vaan toimitus jatkui menoaan, ja monta naista pyörtyi sen kuluessa.

Mestattujen päät asetettiin rautakankiin Karjaportin päälle ja saivat olla siellä monta päivää herättäen kammoa ohitsekulkevissa. Laajalti levisi huhu tästä murhenäytelmästä masentaen kaiken vastustuksen ja tehden herttuan nimen peljätyksi.

Semmoisen lopun saivat miehet, jotka olivat luottaneet Sigismundin lupauksiin ja pitäneet uskollisuuden valansa loppuun asti.

Samaan aikaan kuin saattojoukko läksi linnasta Munkkilähteelle, istuivat Gertrud ja Antonio Katarina-rouvan luona. Kun kirkonkellojen kumea ääni alkoi kaikua, värisytti kylmä väre läsnäolevia.

— Jumala olkoon heille armollinen, parkasi Katarina-rouva, se on jotakin kauheaa, tuskin voisin sitä katsella.

— Kalliisti ovat saaneet maksaa unelmansa ja erehdyksensä, sanoi Antonio ja loi säälivän katseen Gertrudiin, joka oli tullut aivan kalpeaksi. Vaan toivokaamme me, jotka olemme ulkopuolella asioiden juoksua, että verisestä sadosta kasvaa rauha, turvallisuus ja yhtäläiset oikeudet ylhäisille ja alhaisille.

Tuskalliset olivat viime päivät olleet linnan herroille, yhtä pitkäveteiset ja ahdistavat olivat ne myös olleet Laurentius Ericille, joka venyi Katarina-rouvan kellarissa, jännityksellä odottaen pelastusta ja vapautusta. Monenlaiset epäilykset kalvoivat hänen mieltänsä. Pitäisikö Antonio lupauksensa ja pysyisikö Katarina-rouva vahvana loppuun saakka? Kun sitte herttuan ratsumestari oli tullut taloon asumaan, oli varovaisuus vielä enemmän tarpeen. Ainoastaan yöllä ja vähäksi ajaksi uskalsi hän tulla ylös käytävästä rukoushuoneesen lämmitelläksensä, sillä käytävässä oli kostea ja kylmä.

Antoniolta oli Katarina-rouva saanut tietää, miten innokkaasti Kaarlo antoi etsiä kadonnutta lähettilästä. Ja kun tuomio oli julistettu, silloin huomasi Laurentius Erici selvästi, mikä kohtalo häntäkin odotti, jos hän joutuisi herttuan käsiin. Jokapäiväisissä kanssapuheissa hän innokkaasti ylisteli Katarina-rouvaa, kehuen hänen alttiiksiantavaisuuttaan, verraten sitä marttyyrien töihin ja antaen hänelle absolutsionin tai päästön kaikista synneistä.

Kun Katarina-rouva samana päivänä, jona mestaus oli tapahtunut, meni Laurentius Ericiä tapaamaan kertoen hänelle päivän tapahtumista, sanoi tämä päättävällä äänellä:

— Nyt ei ole enää vitkastelemista. Vielä tänä yönä täytyy minun lähteä. Nämä hirmutyöt ovat herättäneet niin suurta kammoa ja niin kiihoittaneet ihmisten mielikuvitusta, etteivät ne jouda muita asioita ajattelemaankaan. Tyttäreni, hanki minulle vahva köysi, ja hiukan ruokavaroja, ja minä tahdon paeta kaupungista.

Katarina-rouva teki kuten käsketty oli. Puolen yön aikana läksi pater liikkeelle, otettuaan jäähyväiset Katarina-rouvalta ja toivotettuaan hänelle siunausta kaikilta pyhimyksiltä.

Laurentius Ericin onnistui todellakin köyden avulla päästä alas muurilta kenenkään huomaamatta, koska yö oli pimeä ja tuulinen. Kun päivä sarasti oli hän, kulkien metsäteitä ja syrjäpolkuja, jo kaukana kaupungista, Eräältä talonpojalta osti hän sitte hevosen ja saapui onnellisesti enempiin seikkailuihin joutumatta Varsovaan.

Kuningas Sigismund otti hänet laupiaasti vastaan ja kuunteli levollisesti kertomusta siitä, mitä Suomessa oli tapahtunut.

— Suuri veritaakka on Kaarlolla vastattavana, sanoi hän sitte synkästi, laskien Laurentius Ericin puheiltansa.

Vaan Laurentius Erici ei tähän tyytynyt. Hän piti vielä samana päivänä neuvottelun kuninkaan hovisaarnaaja Jussoilan kanssa, joka myöskin oli suomalainen ja Braunsbergin jesuitaseminaarissa kasvatettu.

Sitte he hakivat luoksensa Pohjanmaalla syntyneen miehen nimeltä Pietari Erikinpoika eli Petrus Petrosa, joka oli Roomassa kääntynyt katoliseen uskoon ja saavuttanut ulkomailla lakitieteen tohtorin arvon. Mitä he Petrosan kanssa puhelivat, siitä ei ole tietoa, vaan historia kertoo, että Petrosa matkusti Ruotsiin, pääsi Kaarlo herttuan suureen suosioon, kävi lähettiläänä keisarin luona ja viimein eräänä päivänä veti miekkansa Kaarlon kanssa kahden kesken ollessa, vaan ei ennättänyt aiettaan täyttää. Säädyt tuomitsivat hänet kuolemaan.

Kun Laurentius Erici oli kaupungista poistunut, tunsi Katarina-rouva raskaan taakan putoavan sydämeltään, sillä viimeiset päivät oli hän elänyt alituisessa pelossa. Antoniokin, joka seuraavana päivänä sai tästä tiedon, oli iloinen että vaarallinen vieras oli poissa ja salaisuus hänen kanssansa.

Kolmen päivän kuluttua sai kaupunki taas nähdä uuden todistuksen herttuan leppymättömästä mielenlaadusta. Sillä kun herttua oli saanut tietää, että Sarvilahden herra oli polttanut Ykspään kuninkaan kartanon, ettei herttualla siinä olisi suojaa piirityksen aikana, sai hän tehdä seuraa tovereilleen ja tuli mestatuksi samassa paikassa. Eivät siinä sitte enää auttaneet rukoukset eikä polvistumiset.

Mestari Bilanghia ei enää milloinkaan nähty Viipurissa. Vaan Pariisissa eleli vielä kauan samanniminen lääkäri, ja kun sitte hänen testamenttinsa kuoleman jälkeen avattiin, huomattiin, että hän oli lahjoittanut koko suuren omaisuutensa jesuitain veljeskunnalle.

Sillä hinnalla oli siis mestari Bilangh ostanut rauhan entisiltä ystäviltään.

KYMMENES LUKU.

Lähes kaksi viikkoa on kulunut edellisessä luvussa kerrotuista tapauksista, ja yhä viipyi Kaarlo herttua Viipurissa. Viimein lokakuun 10 p. nostatti hän ankkurin, levitti purjeet, joita myötäinen pohjatuuli pullistutti, ja linnan tykkien paukkuessa läksi laivasto liikkeelle. Verisiä muistoja jätti herttua jälkeensä, ja helpoituksen huokaus kohosi monenkin porvarin rinnasta, kun mastopuut peittyivät metsäisien niemien taa, sillä vaikka porvaristo oli saanut herttualta paljon hyvää nauttia, vaikutti tuon peljätyn herran läsnäolo lamauttavasti ja joka hetki oli syytä peljätä hänen vihansa purkauksia. Aateliston, voutien ja muiden virkamiehien ylpeys oli masennettu, ja talonpojat nauttivat ennen tuntematonta turvallisuutta.

Herttuan lähdettyä alkoi elämä kaupungissa luisua entistä menoaan. Kauppaa, jota sotatapaukset olivat tuntuvasti ehkäisseet, käytiin kuumeentapaisella kiireellä. Saksalaiset tukkukauppiaat, jotka vuosittain saapuivat Viipuriin ja oleskelivat siellä pitemmänkin aikaa yhtämittaa, tekivät lähtöä, ehtiäksensä avoveden aikana kotiin. Voita, tuuheita turkiksia, nahkoja, talia ja tervaa kokoontui suuret määrät kaupungin laiturille, tullihuoneen edustalle ja kaupungin kaduilla nähtiin parrakkaita venäläisiä, jotka olivat tulleet syksykauppoja tekemään, tuoden mukanaan Venäjän kintaita, hamppua ja pellavaa. Saksalaisten kanssa kilpaa tekivät kauppaa kaupungin omat porvarit ja tästä vilkkaasta liikkeestä sai kaupunki eloisamman muodon.

Katarina-rouvan talossa varustettiin Gertrudin ja Antonion häitä suurella kiiruulla. Olihan herttua vaatinut Antoniota luoksensa Tukholmaan niin pian kuin hän vaan itse oli sinne saapunut ja sentähden ei sopinut vitkastella. Voihan talvi tulla ennemmin kun arvattiinkaan, ja maamatka oli siihen aikaan vaivaloinen, jopa vaarallinenkin.

Antonio oleskeli suuren osan päivästä Katarina-rouvan talossa, Tämä koetti sovittaa entistä harhailuansa, joka oli tulla Gertrudille niin kalliiksi, mitä suurimmalla hempeydellä ja runsaalla anteliaisuudella. Myötäjäiset, jotka hän antoi Gertrudille, olivat suuremmoiset. Paitsi muuta tavaraa oli kokoelma pukuja, joita vielä ehtimiseen valmistettiin yhä uusia. Niissä nähtiin arniskia, makeieria, sajania, Brüggen kangasta ja muita ajan kangaslajia, niin ettei Gertrudin tarvinnut hävetä niissä puvuissa esiintyä Hollannissakin, jossa kauppamiehien vaimot olivat vaatetetut kuin muualla ruhtinattaret.

Antonio katseli tätä loistoa tyynellä välinpitämättömyydellä. Hänestä oli Gertrud itse suurin ja kalliin aarre, ja kaikki muu sen rinnalla ala-arvoista. Joka päivä oppi hän hänessä tuntemaan uusia ominaisuuksia, jotka tekivät Gertrudin yhä viehättävämmäksi. Ne vastoinkäymiset ja seikkailut, jotka heidän oli täytynyt kestää, olivat kuin unhon yöhön vaipuneet. Onnen pyörä oli kääntynyt. Herttuan suosio antoi Antoniolle aihetta uneksia hyödyllistä ja loistoisaa tulevaisuutta, ja vielä enemmän tunsi hän iloa siitä, että hänelle suotiin tilaisuutta ottamaan osaa siihen taisteluun, joka nyt riehui Europassa, ja asettumaan protestanttisuuden lipun ympärille. Hän tunsi itsessään voimaa ja tarmoa ryhtymään siihen, ja katsoi itsensä myös oikeutetuksi niin tekemään. Hänen rohkeimmat unelmansa olivat toteutuneet, ja sen minkä hän luuli saavuttavansa vasta pitkällisen työn ja monen taistelun perästä, oli herttua muutamassa silmänräpäyksessä hänelle lahjoittanut, ja ne tapaukset, jotka olivat vähällä ijäksi tuhota hänen elämänsä onnen, olivat kuten useasti tapahtuu, kääntyneet pelkäksi siunaukseksi.

Gertrud taas, joka vähitellen oli saanut tietää kaikki, mitä oli tapahtunut Borkhardtin ravintolassa ja linnassa, tunsi rakkautensa Antonioon kasvavan päivä päivältä. Jo aamulla varhain asettui hän akkunaan odottelemaan Antonion tuloa ja nähtyänsä hänen kääntyvän portista sisään ja kuultuansa hänen askeleensa portailla, tunsi hän ihastusta, joka täytti koko hänen olentonsa, Hänen elämänsä yli oli vähitellen laskeutunut ruusunvärinen harso, ja kaikki mikä oli olemassa sai värityksensä tästä. Hänestä oli olemassa vaan yksi ihminen, ja se oli Antonio. Kun tämä oli poissa, teki Gertrud käsitöitään, askareitaan vaistomaisesti, mekaanisesti ja hän laski ajankin Antonion lähdöstä ja tulosta.

Vaan lokakuu kului kulumistaan. Pakkanen painoi puiden lehdet punaisiksi ja ruskean kellertäviksi, myrsky tempoili ne irti ja kiidätti niitä huimaavaa vauhtia pitkin maata tai ajoi ne kasoihin. Allit ja muut vesilinnut kokoontuivat suuriin parviin, kun harvistuneet kaislikot eivät enää suoneet niille tarpeellista suojaa ja metsähanhien parvet pakenivat etelään etsimään lämpöä ja valoa. Pihlajamarjatertut hohtivat veripunaisina, odottaen tilhiä ja muita nälkäisiä talvilintuja Pohjan raukoilta periltä. Talvi oli lähellä.

Eräänä torstaipäivänä lokakuun loppupuolella vietettiin Gertrudin ja Antonion häät kaikilla niillä juhlallisuuksilla, joita ajan tapa vaati. Tuomiokirkon ovet olivat seljällään, ja se valo, joka johtui messinkikruunusta ja lukuisista kynttiläjaloista, joissa vaha- ja talikynttilät paloivat, heijastui pienien akkunaruutujen läpi. Melkein koko kaupungin väestö oli läsnä, ja Axel Ryning, jonka Kaarlo herttua oli tehnyt linnan päälliköksi, oli vieraiden joukossa, Alttarin edessä seisoi Gertrud valkeassa puvussa ja Antonio hänen vieressään. Kaupungin kirkkoherra, kookas ja roteva vanhus, jonka hopeaparta valui alas rinnalle, seisoi alttarin sisällä, komeassa messupuvussa, jota hopeaompelukset ja ristinkuvat koristivat. Hän kurotti kätensä siunaukseen ja piti puheen, jonka ytimenä oli seuraava raamatun lause: "Joka toimeliaan vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt." Puheessaan kosketteli hän myös niitä erinomaisia tapauksia, joiden näyttämönä kaupunki oli ollut, ja Gertrudin ihmeellistä pelastusta vihollisten käsistä.

Sitte kulki morsiuspari ja vieraat saattojoukkona yli raastuvantorin Katarina-rouvan taloon, jossa häät vietettiin. Pulska hääateria oli siellä valmistettu ja monenlaiset juomat, oluet, malmesi ja alekantti viinit, jotka silloin olivat käytännössä, odottivat vieraita.

Seuraavana päivänä läksi laiva, jonka muutamat porvarit yhteisesti omistivat ja jossa pormestarillakin oli osa, purjehtimaan Tukholmaan. Gertrud ja Antonio pääsivät siinä matkustamaan. Kaikki olikin jo valmisna, tavarat ja matkakapineet laivassa.

Pormestari rouvinensa, Katarina-täti, sukulaisia ja porvareja oli kokoontuneet laivasillalle lähteviä saattamaan.

— Toiveeni sinun suhteesi, Antonio, sanoi pormestari hiukan väräjävällä äänellä, ovat toteutuneet. Jo pienenä poikana ollessasi kuvittelin kaikkea tätä mielessäni ja nyt se on tapahtunut. Ota mukaasi siunaukseni ja seuratkoon se sinua kaikilla retkilläsi!

Ankkurikettinki ratisi, purjenuorat kitisivät, ja hitaasti läksi laiva liikkeelle. Se kulki hiljaista vauhtia ulos salmesta Tervaniemen ohi ja yhä edelleen Uuraasen päin. Päivä oli noita harvoja syksypäiviä, jolloin aurinko ikäänkuin jäähyväiseksi suutelee maata, jonka talvi ja pakkanen kohta vajottavat sikeään uneen. Tuuli oli pohjassa, vaan ainoastaan hienoinen viima synnytti väreitä veden pinnalla. Aurinko valaisi kellertävillä säteillään puita, joista tuulet olivat riipineet lehdet, ja luotojen kiviä, joidenka kyljissä, koska oli kova pako, näkyi leveä, ruskea vaaleareunainen rengas. Koko luonnossa kuvautui jonkunlainen jäykkä yksitoikkoisuus, lehtipuut seisoivat juroina ja liikkumattomina ja synkän taustan muodostivat vihreät havumetsät. Oli ikäänkuin luonto, puut ja kasvit olisivat vastanneet auringon hyväilemiseen kylmäkiskoisesti:

— Emme anna pettää itseämme, kesä on mennyt, jähmettyminen ja horros odottavat meitä kenties jo muutaman päivän kuluttua.

Laiva lähestyi Keihäsniemen kapeaa väylää. Vasemmalla istui muutamia tetriä juhlallisesti suuren koivun latvassa, ja oikealla puolella nousi savupilari ihmisten asunnoista kohtisuoraan ylös. Ilma oli kirkas ja kuultava, taivaan rannalla rajoittivat metsät näköalaa ja oikealla puolella häämöitti Kiiskilän manner.

Gertrud istui laivan kannella maston juurella. Hän oli puettu pitkään turkiksilla päärmättyyn päällysnuttuun, sillä sää oli kolea. Raitis ilma oli pannut hänen poskensa rusoittamaan ja silmänsä hohtamaan. Antonio seisoi hänen vieressänsä ja katseli kaupunkia, jonka talot ja rakennukset vähitellen alkoivat vajota ja kadota näköpiiristä. Ainoastaan linna ja muutamat tornit kohosivat vielä näkyvissä yli muiden matalampien asuntojen.

— Antonio, sanoi Gertrud, luonnolla on tänään semmoinen väritys, joka oivallisesti sopii mielentilaamme. Sekin heittää jäähyväisiä.

— Sama ajatus on vaistomaisesti kiintynyt minuunkin, vastasi Antonio ja loi hellän, ihastuneen katseen Gertrudiin.

— Kuule, sanoi Gertrud, tarttuen Antonion käteen ja hänen piirteissään kuvautui rakastavainen hellyys ja ujo pelko.

Sanotaan, että luonnossa heijastuu ihmiselämä ja sen vaiheet. Kun kesä, valon ja kukoistuksen aika, on ylimmillään, silloin on se ikäänkuin kuva ihmisten rakkaudesta, mikä täyttää koko olennon, ja jota tällä hetkellä tunnen koko sielussani. Vaan aurinko kääntää pois kasvonsa, maa jähmettyy, tulee kolkoksi ja lumivaippa peittää kaikki kylmään verhoonsa. Voiko ihmiselämässä tapahtua saman kaltaista, voiko rakkaus, joka luo unelmia ja suloisia tunnelmia, voiko sekin muuttua yksitoikkoiseksi, kylmäksi välinpitämättömyydeksi? Jo sitä ajatellessani tunnen tuskaa, jäytävää tuskaa, ja Gertrudin juonteet saivat totisen ilmeen.

Synkkä varjo leijaili Antonion kasvoilla ja hiukan suruvoittoisesti vastasi hän:

— Eikö ihminen ole saman vaikutuksen alainen kuin luonto? Eivätkö ikä, vanhuus ja elämän myrskyt voi saada samaa aikaan kuin syksyn rajuilmat?

— Kyllä ihminen ruumiillisessa suhteessa on saman vaikutuksen alainen, mutta hänen henkensä on vapaa. Siihen ei ulotu muut voimat kuin ne, jotka sydämmen sisimmässä pohjassa asuvat, ja niiden vartijaksi on ihminen itse asetettu.

— Onhan ihminen heikko, muutamat ovat sanoneet, sen olen kuullut, ettei rakkaus aina kestä kauan, sanoi Gertrud hämillään ja loi kysyvän katseen Antonioon.

— Rakkaus ja velvollisuus ovat kaksi sisarusta, jotka käsikkäin kävelevät maailmassa, levittäen onnea, mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että ne kulkevat yhdessä. Rakkaus ilman velvollisuutta on löyhä ja heikko, velvollisuus ilman rakkautta on synkkä ja hedelmätön. Etelämaissa viiniköynnös kiertelee pitkin jalavan runkoa, kantaa rypäleitä ja kohoaa vuosi vuodelta valoa ja lämpöä kohti. Jos se sieltä retkahtaa alas, joutuu se maahan ihmisten tallattavaksi lokaan ja kantaa vaan katkeria lehtiä. Samoin on rakkauden laita.

— On, tai sen tulee olla, ilman sortuu ja huojuu kaikki. Sillä se ei perustu tunnelmiin ja haaveiluun, vaan välttämättömyyteen, ijankaikkiseen välttämättömyyteen. Ylempänä kaikkia inhimillisiä oloja on siveyslaki, se vallitsee kaikkialla, ja sen kättä ei voi kukaan välttää. Jos rakkaus joutuu sen kanssa ristiriitaan, silloin se häviää, muuten se pysyy.

— Niin, me emme siis ainoastaan saa rakastaa toisiamme, vaan meidän on velvollisuus rakastaa toisiamme, ja niin kauan kuin tämä velvollisuus on meille rakas, on rakkautemme ijäti pysyvä. — Mikä ihana velvollisuus, sanoi Gertrud nousten seisomaan laivan kannelle.

— Niin, Gertrud, siinä on onni ja onnettomuus, ilo ja suru, kunnia ja alennus!

— Mieleni on yhtäkkiä tullut niin kevyeksi, kaikki epäilys on kadonnut, sinun kanssasi ja sinun rinnallasi tahdon tehdä velvollisuuteni ja rakkauteni antaa siihen voimia.

— Sinä olet suuri aarre, Gertrud, elämäni onni ja siunaus! vastasi
Antonio ja suuteli vaimoansa.

Sitte he molemmat menivät laivan keulaan ja katselivat ruskeita vaahtopäisiä aaltoja, joita kokka hajoitti kahtia päin. Tuuli oli virkistynyt, vinhaa vauhtia kulki alus eteenpäin läpi Uuraan kapean salmen Tuppuran laajalle selälle.

Kaupungista ei enää näkynyt kuin Olavintornin tasapää huippu, joka kohosi yli metsien.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTONIO BRÖIJER: HISTORIALLIS-ROMANTILLINEN KERTOMUS VUODELTA 1599 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.