The Project Gutenberg eBook of Jokikylän pojat

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Jokikylän pojat

Author: Aarne Mustasalo

Release date: August 29, 2021 [eBook #66165]

Language: Finnish

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JOKIKYLÄN POJAT ***
JOKIKYLÄN POJAT

Kirj.

Aarne Mustasalo [Heikki Nurmio]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1923.

SISÄLLYS:

Salaperäinen vihellys.
Sotanäyttämö.
Intiaanikiljahdus.
Löytöretkeilijöinä.
Voittajan paluu.
Kalliomäen keinulla.
Veneen haku.
Jokikylän poikien tulenteko.
Tulipalo.
Klemolan Reino — runoilija.
Kirkkomatka.
Kun Antin mökiltä kuului kimotus.
Mitä Ruotsin vanha laki sanoi?
Jokikylän palokunta.
Rauha maassa.
Väljemmille vesille.

SALAPERÄINEN VIHELLYS.

Kun hevosella matkustaa Varsinais-Suomea pitkin Turusta valtamaantietä pohjoista kohti, näkee matkallaan tuon tuostakin vehmaan jokilaakson laajoine viljelysmaineen, herraskartanoineen ja vauraine talonpoikaistaloineen. Syvässä uomassaan kiemurtelee joki vihreiden vainioiden halki. Se sukeltautuu esille peltojen takaa sinisestä metsänreunasta. Sen poukamat ja suvannot kimaltelevat kuin pienet peräkkäiset lammet niin pitkälle kuin silmä kantaa. Molemmilta suunniltaan lisävoimia imien se vihdoin uppoaa lännessä tai lounaassa kohoavien metsien siimekseen matkallaan merta kohti.

Siinä, missä kaupungista tuleva valtamaantie leveänä puusiltana kulkee erään tuollaisen syväuomaisen joen yli, kohoaa joen pohjoistörmällä ja sen jatkona olevalla rinteellä laaja Jokikylä useine taloineen, torppineen ja mäkitupineen. Kylän editse jokirannan kanssa samansuuntaisesti kulkee kapeampi maantie rannikolle. Tuo etelään päin viettävälle rinteelle rakennettu kylä kohoaa suojattuna pohjoistuulilta rakennuksineen, peltoineen ja puutarhoineen herttaisena ja hymyilevänä suviauringon paisteessa. Kylän asukasten samoin kuin ohikulkijainkaan mielestä se ei suinkaan ole ikävimpiä paikkoja maan pinnalla ihmisten asuttavaksi. Kirjani kertoo tuon kylän kasvavien poikien puuhista eräänä aurinkoisena suvena pienen tarinasarjan.

* * * * *

Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen. Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.

Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista — huoneeseen, missä talon emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa nuoruuden päiviin.

Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas 11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan itsepintaisessa tiedonhalussaan.

Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen tuutulauluja.

Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä ruohokentillä.

— Äiti!

— Mitä?

— Oliko paratiisissa jo lampaita?

— Oli oikke!

— Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?

Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:

— Kerittiin, kuinkas sitten.

— Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?

— Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.

— Äiti!

— Mitä taas?

— Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?

— Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.

Äidin ääni oli vähän epävarma.

— Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.

— Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: — Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera, että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.

Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.

— Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?

— Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä kärsivällisenä.

— Milloin ne menevät kallelleen?

— Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.

— Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.

Äiti vaikeni.

— Äiti! kysäisi Reino.

— No, mitä sinä taas tahdot?

— Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.

Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.

Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet, kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja suurien asioiden suhteen.

Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi. Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.

— Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?

Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi:

— Ole hiljaa nyt jo. En minä jaksa enää kuunnella sinun kyselyjäsi.

— Juu, mutta mihin äiti menee iltapäivällä? penäsi paatunut poika.

Ei vastausta. Äiti päätti haudata kaikki keskustelun mahdollisuudetkin. Mutta Klemolan emäntä ei tarpeeksi tuntenut esikoistaan. Kun Reino ei saanut vastausta kysymykseensä, alkoi hän vastata itse ja katseli samalla tarkasti, minkä vaikutuksen vastaukset tekivät. Hän aikoi äidin kasvoista lukea ainakin joko myöntävän tai kieltävän ajatuksen.

— Mihin äiti menee iltapäivällä? hän kysäisi vielä ja vastasi itse: —
Jassoo, vai Rantalaan.

Äiti naurahti tyytymättömänä. Olipa sillä vesselillä tarkka huomiokyky. Klemolan emännällä oli vilkas luonto eikä hän kestänyt kauan yksinäisyyttä. Milloin sopiva hetki sattui, pistäytyikin hän sen vuoksi parhaan ystävänsä Rantalan emännän luona juttelemassa. Mutta hän ei silti halunnut kenenkään huomaavan tuota tavaksi tullutta kylässä käymistä.

— Kas vain sitä poikaa, kaikki se huomaa! hän mietti, ikäänkuin puheenaolevaa asiaa eivät muut, palkollisia myöten, olisi huomanneet.

Poika sillä välin jatkoi kyselyä ja vastasi itse.

— Mitä äiti taas menee Rantalaan? Tietysti kahvia juomaan. Onko se kahvi Rantalassa parempaa kuin kotona?

— Häh! ärähti emäntä. Nyt häntä jo suututti. Nuo lorut täytyi lopettaa, ja äiti tiesi kuin tiesikin siihen keinon. — Oletko sinä vielä pessyt silmiäsikään? hän kysyi ankaralla äänellä:

— Jaa silmiänikö? kertasi poika hämmästyneenä tästä asian käänteestä. Oli nähtävästi siirrytty epämieluisalle alalle ja poika oli menettämäisillään aloitteen.

— Tietysti minä olen pessyt silmäni, hän jatkoi, ainakin eilen aamulla, ja täytyykö niitä nyt joka aamu hangata ja tahkota. Rikki ne menevät, kun aina…

— Vai rikki menevät. Jopa nyt kummia kuuluu. Etkö sinä tiedä, että silmät pestään joka aamu!

Äiti oli nyt paremmalla puolella. Pojan kyselyt olivat loppupuolella olleet pikkuisen pistäviä, ja äidin teki mieli hiukan rangaista Reinoaan.

— Eikä pestä, väitti Reino. — Ei Rantalan Anssunkaan tarvitse joka aamu pestä. Eikä ne tee sitä muutkaan kuin rovastin väki ja muut herrat. Ei talonpojan tarvitse pestä joka aamu silmiään. Ne tulevat kumminkin taas likaisiksi illaksi.

— Mene pesemään silmäsi ja pian, sanoi äiti tiukasti.

— Minkätähden niitä nyt täytyy pestä, kun ne kuitenkin taas heti tulevat likaisiksi?

— Mene pesemään silmäsi!

— Onko siellä saippuaakaan? uteli Reino. Tiedustelu ei suinkaan johtunut puhtauden harrastuksesta eikä halusta todella käyttää saippuaa, vaan Reino toivoi, ettei saippuaa olisi saatavilla, sillä silloin mahdollisesti koko toimitus siirtyisi seuraavaan aamuun.

— On siellä saippuaa, vastasi äiti.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä, joka täydelleen muutti tilanteen. Ulkoa kuului hiljainen, kimakka vihellys. Äiti sitä tuskin huomasikaan, mutta poikaan se vaikutti kuin tuli tappuroihin. Kohta oli kaikki ilmiliekissä.

Reinon silmät välähtivät, posket hehkuivat. Hän hyppäsi kuin tuulispää permannolle. Kissa kauhuissaan suhahti emännän villakoriin. Poika tempaisi lakin seinältä ja pyrähti ovelle. Mutta hän kuuli perässään kiivaan kysymyksen:

— Reino, mihin sinä menet?

Reino pysähtyi ovessa. Hän epäröi. Silloin kuului uusi vihellys, entistä kovemmin. Sitä oli mahdoton vastustaa.

— Minä en nyt ehdi, äiti. Minä pesen illalla, tai huomenaamulla ihan varmasti.

— Reino, sinäpä olet paha poika!

Mutta Reinon äänessä värisi jo melkein itku.

— Minä pesen varmasti huomenna, hän uhkasi, oikein saippualla pesen korvat ja kaulan ja kaikki. Mutta nyt minulla on kamala kiire, kun toiset pojat jo menevät…

— Hyi sinua, Reino!

Reino oli epätoivoinen. Hän oli jo oven ulkopuolella ja hänen kasvoillaan kuvastuivat koko Pohjois-Euroopan kaikki tuskat ja kärsimykset. Nenän toisella puolella kiilsi kyynelpisara.

— Kunniasanalla pesen, hän huudahti. Se oli hänen viimeinen valttinsa. Hän ei kylläkään oikein ymmärtänyt, mitä se sana merkitsi, mutta lukkarin Vaito, joka kävi lyseota, sanoi niin välistä kaikkein juhlallisimmissa tapauksissa. Ja nyt Reino muistaen tuon taikasanan viskasi sen vaa'alle.

— Pesen kunniasanalla ja saippualla, hän huusi. Äiti heltyi.

— Mene nyt, senkin kunniasana, hän sanoi, mutta tule pian takaisin, ettekä saa tehdä mitään pahaa.

Reino läähätti lupauksen elää siivommin ja kunniallisemmin kuin kaikki
Suomen vanhat suojeluspyhimykset yhteensä ja katosi avaraan maailmaan.
Voi sitä riemua! Päivä paistoi, joki kimmelsi, puut humisivat tuulessa
ja maantie pölysi. Siellä oli mahdollisuuksia tuhansittain.

Suoraa päätä Reino juoksi veräjälle, niin että jalkapohjat vilkkuivat, veräjältä tarhaan ja sieltä tien vierellä olevalle kukkulalle hypähtäen kuin ammuttuna istumaan keskelle viiden, kuuden samanikäisen tai vähän vanhemman pojan muodostamaa piiriä. Siellä oli lukkarin Vaito, 13-vuotias poika, joka kävi lyseota Turussa, Kankareen Epa ja Rantalan Anssu, jotka vast'ikään kumpikin olivat täyttäneet 14:nnen ikävuotensa, ja pari muuta Jokikylän poikaa.

SOTANÄYTTÄMÖ.

Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä, ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas tarkastelija huomata.

Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet moitteettoman uljaasti.

Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä, jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot, ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.

Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset, pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään joenkalvoon.

Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:

"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."

Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.

Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.

Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti hyökkäämään kimppuumme.

Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.

— Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. — Siellä on Kukolan Kalle ja Antti ja kirkonkylän poikia.

Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.

Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?

Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä, turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien välillä.

Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?

Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.

Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset, olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta, eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan ensimmäistä tappelua.

Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita. He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat, niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista, objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio, jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.

Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.

Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.

Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua vaatteitaan.

Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut pois koko paikkakunnalta.

— Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on rapuverkot joessa.

— Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti. — Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.

— Emme me vie niitä enää mihinkään.

— Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.
Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin
Vaito.

— Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että — jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.

Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.

Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti riisuutua.

— Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. —
Menkää tuonne kosken rannalle.

— Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.

— Tässä ei nyt uida!

— Kuka sen kieltää?

— Me!

— Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.

Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli, liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.

Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan, koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka. Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen rantaruohikkoon lepäämään.

Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.

Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.

— Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.

Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.

Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.

Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan. Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.

Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen. Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.

Sanokaamme siis, että

1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt… tuota… jaa… tai oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt… Siis olisi ja ei olisi pitänyt!

Merkillistä!

Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.

2) Kukolan poikien syy oli siinä — niin, sehän on selviö — että he laskivat rapuverkkonsa jokeen… hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?

Menemme heti loppuponteen koetteeksi:

Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan olisi saapuneetkaan joen rannalle — sanokaamme, ellei jokea olisi ollut olemassakaan — ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia. Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.

Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle koko ihonsa.

Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee useimpiin riitakysymyksiin:

"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten tähänkin tilaisuuteen.

Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.

Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle. Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.

Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.

Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin, kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs, luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.

Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.

INTIAANIKILJAHDUS.

Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille. Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.

Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään, sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut pahemmin kuin koskaan ennen!

Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä, makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.

Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, — toivomus, mille suutari Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.

Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson rakennusrivejä.

— Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi, sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:

— Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?

Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.

— Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala jylinä! hän tuumaili. — Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena, rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä länteen — huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä alastomana kuin olet tänne tullutkin.

Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna…

Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin polvet horjahtivat.

— Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken, mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa. Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.

Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.

— Toinen pasuuna! huokaisi suutari. — Nopeastipa tämä kehittyykin. Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.

Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa kohti.

Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa vasten.

— Aa-aa! vaikeroi suutari. — Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!

Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.

— Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.

— Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja — ne muut poikakullat! — He, he! No ovat tosiaan!

Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä, ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko tuomiopäivän pasuuna.

Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa, sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet suutarin puolikuoliaaksi.

— Tulimmaista! riehui suutari. — Mitähän tästä kylällä puhutaan iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli ajatellut.

— Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin, murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.

Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:

— Häh? Hähäh!

Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.

Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, — vai olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?

Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen, pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä Ananias Nahum Lumperissakin.

Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.

LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.

Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä", oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota piilopaikkaa tarvita".

Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen, saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä. Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.

Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.

— Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.

He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki, arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan. Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli tapahtunut.

Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.

Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.

Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.

Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa. Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.

Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.

Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta,

saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.

Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui hyräilevän hiljakseen:

— Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää, mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se, että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä, että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi, pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.

Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin, yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:

— En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana, silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää tunneta.

— Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä on levoton henki.

Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa. Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia, etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:

— Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään oltukaan.

Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta. Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.

Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä, kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua peräsimeen.

Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan riemuhuudoin.

— Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.

Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät vihdoin toimimaan.

Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa "antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta, mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle, mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi arvokkaasti yleisön puoleen ja — hymyili.

Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.

Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.

— Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan. Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!

Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä "masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen. Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.

Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli, sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.

Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen. Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan, jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen vauhdin kasvaessa.

Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.

— Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:

— Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.

Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen kehityshistoriassa.

— Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.

Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja rannattomuutta — kaihotonta rannattomuutta — voinut parhaimmalla tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:

— Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi — mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.

Mutta Reino oli kiivasta poikaa.

— Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli löytöretkeilijäin makuun.

— Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto, että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia löytöretkeilijöitä.

— Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino epäröiden.

Vaito mietti hetkisen.

— Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:

— Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!

Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle, kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava. Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.

Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.

— Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät — senkin ämmät!

Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.

— Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. — Todellinen uraa uurtava keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.

Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät, löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole heitä ymmärtäneet.

— Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. — Mitäpä välitti siitä yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut — tyhmyys.

Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko keskustelulle:

— Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut luomakunnan herraksi.

— Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.

Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan suostuvainen.

— Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty, pyyteli Reino.

— Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti uhkaavasti kouriaan.

Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta. Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.

Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä, ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia satelemaan Jokikylän venettä vastaan.

— Sillä on säkkirääsy seilinä!

— Rantalan Anssu on tyyrmannina!

— Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!

Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta korvaansa kukolalaisten pilkalle.

— Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään selkäsaunan.

Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.

— Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin nopeasti.

Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi. He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut, joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui voimattomana pitkin mastoa.

Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä, sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat olivat tulossa.

Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille. Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.

— Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä, toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:

— Intiaanikiljunta!

Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.

Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan kehoitushuutoja omalle puolueelleen.

Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä uudelleen.

Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.

— Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien uusi keksintö — purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin. Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä. Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian märkinä ja sekaisina.

Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta, jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.

Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen laitoja.

Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima, mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua, että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi pahanpäiväisiksi.

Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden alle.

Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu. Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:

"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."

Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala, joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin odottamatonta.

Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen olevan mukana.

Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia, mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.

Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan, että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.

VOITTAJAN PALUU.

Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.

Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.

— Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan, miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun. Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika. Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan — eikös se Vendla oo sitäkään kuullut — juu, juu, siellä se oli selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä saatu — niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön — niin niin, se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi, etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa — juu, että mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö — niin, ihan uusi ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa. En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.

Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin, kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus myöntelemään, että:

— Menee kaiketi ja on kaiketi.

Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.

— Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.

— Saa kaiketi, myönteli Vendla.

— On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa. Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä pitää kirkkoväessäkin kuuluman.

Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.

Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.

— Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi peitonnut?

Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:

— Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.

Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa vanhan äitinsä asunnosta.

— Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten hän mutisi sananlaskun:

"Nuorena on vitsa väännettävä."

Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan, siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja ojentajan ankaralle vaikutukselle.

— Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot tulipunaisina. — Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen opettanut?

Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella värisevällä pakaralla:

— Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan! pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.

— Ja pappi sinusta tehdään sittenkin — eikä mitään leipäpappia tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.

Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa, ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella, kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:

— Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:

— Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?

Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?

Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:

— Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.

Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia ja tappelua Kukolan poikain kanssa.

Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".

KALLIOMÄEN KEINULLA.

Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.

— Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa lyödä, selitti äiti.

Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:

— Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, — lyö vain, eikä välitä mistään?

Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan, jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.

Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.

Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja — kaksi kaunista tyttöä, joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.

Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta. Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle. Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä suunnitelma.

Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.

Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.

Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.

— Morjens! Mihin sinä menet?

— Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?

— Myllärille!

— Vai niin.

Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion kautta, kun maantietä oli lyhin matka.

— Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.

— Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.

Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne, missä pippuri kasvaa.

Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.

— Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa, millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä Kalliomäkeen.

Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan yläpuolella.

He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.

Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.

— Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän sanoi jotakin sanoakseen.

Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin näytti.

— On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.

— En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.

Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!

— Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.

— Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.

— Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uutuus.

— Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti asiaan.

He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen läsnäolonsa.

Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.

— Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.

— Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.

— Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat keskustella.

— Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä on keinu. Saako tällä keinua?

— Saa tietysti, vastasi tyttö.

— Tämä on hyvä keinu.

— Onhan se.

Äänettömyys.

— On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.

— Ja että saa keinua.

— Niin on.

Äänettömyys.

Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai kielet luistamaan.

— Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.

— Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.

Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä. Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.

— Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.

— Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset ikkunalaudat, ihasteli Reino.

— Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.

Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.

— Saanko minä keinuttaa sinua? he sanoivat tytölle.

— Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen sinulle.

— Minä otan pois tuon oksan. Se on sinun tielläsi.

Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja ajattelivat kukin:

— Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.

VENEEN HAKU.

Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.

Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:

— Missä se vene oikein on?

Anssu taas oli vastannut, että:

— Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä se sieltä ottamatta lähde.

Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:

— Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee peräpakaroillasi.

Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa. Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä paikalle.

Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello 6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.

Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi, kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".

Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:

"Attila, Jumalan ruoska."

Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.

Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas tulikin.

Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria, huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla vallitsi hiljaisuus.

— Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.

— Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi, huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.

Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:

— Tuo kylä pitäisi hävittää!

— Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.

Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:

— Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.

Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.

— Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä, huudahti Reino.

— Soutakaa! kuiskasi Vaito. — Minä ohjaan laiturille.

Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:

— Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.

Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä, syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry. Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla kohonneen kyläkunnan.

Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.

— Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.

— Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.

Mutta Vaito oli nyt olevinaan.

— Me olemme kostaneet! hän huusi. — Jatkakaamme työmme loppuun asti ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!

Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien piti vastata hänen huutoonsa:

— Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!

Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.

— Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä nainen tuli yhä lähemmäksi.

— Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen", kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.

Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"

— Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja miltei itku kurkussa.

Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:

— Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi
Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.

Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.

Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille. Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.

Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.

Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento on nainen.

Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä näyttämöllä oli häipynyt — ainakin hämärään tulevaisuuteen.

JOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?

Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä olikin.

Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on snitti. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä räätälinä että ajattelijana.

Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun heilahtaessa hänen takaraivollaan:

— Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori, napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata: Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin, silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli, joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa kukoistuksessa, — hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin snitti.

Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla — ja millaisia he todella olivat!

Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja puvut, puvun snitit ja — itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli, oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä arvonimellä.

Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin, ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim. sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli — ja se oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia, oppipoikia.

Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.

Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!

Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.

Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he pian varsinaisen tehtävänsä.

— Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti lukkarin Vaito ihastuksissaan.

— Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.

— Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi, että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri harrastaneet kanssakäymistä keskenään.

Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.

— Lisää heiniä! kirkui Vaito.

— Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa jokirannasta.

— Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.

Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.

— Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!

— Paarmatkin, paarmatkin häviävät!

— Tämä on eri kivaa!

— Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin innostuen asiaan.

Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan yhtä kivaa.

Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:

— Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä…! Kah-kah! Kah! — kah!

Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä jotakin vinossa.

— Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka" kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."

— Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. — Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat olleet liekeissä.

Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.

— No mitä? hän kysyi ovenraosta.

— Sa-sa-savua! änkytti suutari.

— Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana, pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.

Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.

— Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!

Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.

— Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu! hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää aikaansaataman sentään!

Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.

Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa. Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:

— Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa, saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on paljon laimeampi.

Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä, sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen hän perusti tunnettuun sananlaskuun:

"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."

Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.

Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui — Pasaskan pyykkipadan kylkeen. Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle kourat edellä veteen ja rapaan.

Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:

— Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.

Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi, suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli. Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.

— Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden kuluttua.

Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.

Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä, vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?

Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi, että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan apilapellon keskelle.

Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua, joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin haahmon silmiinsä ja mietti silloin:

— Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!

Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.

Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.

Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.

— Se on suutarin Koevas!

— Annetaan sille selkään!

— Ajetaan se maantielle.

Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen kimppuun.

Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi, peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki lehmänsä urhean kamppailun.

Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain korisemaan epäselviä sanoja.

Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:

— Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut tuntevinaankaan.

— Häh! se näytti sanovan. — Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus, vähäsen perunanvarsia.

— Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla lähemmäksi.

Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.

Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan valinnut sanojaan.

— Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. — Kyllä minä opetan sinut sotkemaan vierasten perunamaita.

Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, — läimäyksen sellaisen, että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.

Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.

Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti uudelleen koettaa viekkautta.

— Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä suloisin hymy petollisilla huulillaan.

Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty. Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:

— Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle vähäruokaiselle.

Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta. Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen lyötäväkseen, on muka — itsepäinen!

Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa. Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, — hänen napansa ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset, sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.

Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi, että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää arvelematta:

— Lumperille.

— Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa ällistyksissään.

— On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.

Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut kaikki entiset vallat ja mahdit?

Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla. Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin räätälinoppiin.

Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia. Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea, mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja, laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.

Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan mielipide.

Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli Lumperille "variksenpelätin".

Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle. Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, — se oli tosin vain vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä murisevan:

— Mestari! Myrsky on suuri! — Tästä nousee maan kamala prosessi!

Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille — Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin oli tauonnut.

Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.

Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.

— Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. — Sinä, joka käyt koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten sinne valtiopäiville päästään?

Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.

— Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.

— Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. — Minun sinne pitäisi päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee. Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele, tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin, ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle, joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, — ja minä, minä en pääse valtiopäiville!

Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.

TULIPALO.

Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja lepuuttamaan jäseniään.

On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua mietteisiin.

Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja, eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus, jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.

Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin. Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies, oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.

— Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas syömistään.

Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen, mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.

Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin, mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa. Sitten hän sanoi painavasti:

— Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!

Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin erikoista loimotusta.

Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan, siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella, synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.

— Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.

Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.

— Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi näkyvistä.

Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan, mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta. Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.

— Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.

Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä. Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. — Joko se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:

— Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) — — kai tästä pitäisi lähteä — — ähä — — mutta mitenkäs tässä — — ähä — — kesken syöntiä — — ähä. — — Täytyyhän sitä auttaa — — ähä — — lähimmäistä — — ähä, — — mutta jos vielä muutaman lusikan — — ähä. Kyllä ne sen sammuttavat — — ähä, — — enpähän minä yksinäni — — ähä — — suurtakaan aikaansaa — — ähä. Jaa, lähtisiköhän tuota — — ähä, ähä, ähä.

Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen omatuntonsa.

— Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan huulilleen — — ähä, — — kun ne saavat sinne ruiskun — — ähä, — — pakkohan sen on sammua — — ähä. Mutta jollei siellä ole vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan — — ähä, — — ka kun on ihan syöminen unohtua — — ähä!

Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.

— No ka, joko ne nyt lähtivät — — ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa minutkin — — ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta — ähä, ähä!

Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan palopaikalle.

Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.

— Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä. — Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle ihmiselle.

Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan ruiskut paikalle.

Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.

Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.

Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata, höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa sammuttajat.

— Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.

— Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.

Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko. Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.

Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan, minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti laskevan auringon viime säteissä.

Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.

Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan. Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt vilahdustakaan.

— Nyt se romahtaa! kuului huutoja.

— Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!

— Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.

Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.

Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot. He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan, painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi. Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.

Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia, jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen yksimielisen tunnustuksen.

Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä posliinilautasia.

Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.

— Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän huudahti säälivällä äänellä.

Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:

— Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa, voisiko huonommillakin tulla toimeen.

Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita, toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.

Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää heidän pitävän toisistaan.

Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.

KLEMOLAN REINO — RUNOILIJA.

Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa, mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.

— On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että nyt siihen meni kaikki hiiva.

Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja komentava, mutta hyväsydäminen.

— Missä se Reino on? kysäisi emäntä.

— Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta ikkunasta.

Reinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän tirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska vai ikävä.

— Reino hooii!

— Mitä?

— Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.

Reino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää häntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden takia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön sellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista viikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt hän juoksi pyrynä tupaan.

— Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. — Se on ihan merkillistä, kun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan hiivaa kirkonkylän kauppiaalta.

Reino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma. Ja sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti juosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien varrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada, selkäänsä.

Reino koetti estellä.

— E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.

— No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista, suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?

Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:

— Reino, hyi olkoon, miten huono mies!

— Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli, että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti, jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan, niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu. Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten ajattelemattomasti matkaan.

Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi, että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on. Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin, ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars, käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja turvallisuuden tunteen.

Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.

Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä — kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta! Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään, miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut aamupäivällä.

— Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät pitkiksi.

— Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.

— Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan tänään.

— Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme kasvoillaan.

— Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.

— Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?

Silloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:

— Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne saisivat sellaisen selkäsaunan, että…

Reinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan
kohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt.
Samassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat
Kukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet
Reinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.

He lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat voitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.

— Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon rinnalla.

— Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään? ilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.

Reino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan sitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi voinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta siltaa kohti.

Pojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.

— Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti. — Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle pukkauksen kylkeen.

— Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. — Ei meillä koskaan kaksi käy yhden kimppuun.

— Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska ivallisesti. — Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan mamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.

Reino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä
Reinon rinnalla.

Silloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän olisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari näki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä, uhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat pienempiään.

Reinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria päättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä mitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.

Sitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin, seisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat taas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli livahtanut heidän käsistään.

Klemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se kuului:

— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:

— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki, niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.

Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään. Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti, varsinkin tuo kimeä lopputavu!

Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä Reinon pilkkalaulu:

Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!

Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat pian täyttä kurkkua.

— Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä nauretaan.

Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen ymmärsivät tilanteen.

Reino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä väännellen keksimäänsä säettä:

— Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh, ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!

Aina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän oli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli tehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Pojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti. Mitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun mahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen nyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus edessään. Hän tunsi, että hän oli runoilija.

Kotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon silmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä sentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon. Hän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen Reino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin hän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi ylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen vallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa, leipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.

KIRKKOMATKA.

Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.

Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti. Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana, astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.

Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.

Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat tyttärensä.

Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun hän hymyili pojille hyvän päivän.

Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista kalliomäkeläisten penkkiin.

Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:

— Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa, väsyttävää, että minä menen hahhaa — maata.

— Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian valmistuvat, sanoi Anssu.

Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen. Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon, vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.

Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:

— Minä lähden kirkkoon. — Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.

— Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.

— Menen, sanoi Vaito. — Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.

— Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle istumaan, ehdotti Reino.

— Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon, vakuutteli Anssu.

— Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa vakavana ja rauhallisesti.

— Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.

— En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu. Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.

Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa, mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa, mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.

He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.

— Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa myöten punaisena kuin rapu.

Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin, missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn kääntyneet.

Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo, missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina katselivat heitä ikäänkuin kysyen:

— Mitäs nyt tehdään, pojat?

— Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat pojat ja huokaisivat.

Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään yhtyi laulamaan:

— Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäs, virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks'.

Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta, synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita, sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe — siitä he eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät käsittäneet.

Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras täräjäminen.

Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.

Sitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se näytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin nenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena Epa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban kuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.

Silloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He käänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan vierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän taittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen antaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle. Ja suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko lehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt töllistelemään Jokikylän poikia.

Suutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa hädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi laihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan itkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti siten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti itkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti toimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen, varsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa katsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.

Mutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti silmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen kamalia uhkauksia.

— Kädet ristiin, senkin tomppelit! — Kakarat kun tulevat melskaamaan kirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! — Sshhsshh, sihisi hän uhkaustensa lomassa.

Anssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:

— Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!

Pian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin Epalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella varpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, — tuohon ainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.

Poikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme kuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa myöten.

Reino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään suussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa. Sitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden ponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä "hätäaputöistä" huolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.

Heitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman vihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet aavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi sellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän vieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin viimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille havainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan jonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui lukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita suureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja aina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä leukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät pelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli aivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.

Heidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti arvioivat "varttia vaille iankaikkisuudeksi". He olivat saarnan lopulla aivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli, kokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki voimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.

Vihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle uutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.

Silloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen tilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat esimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon ja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti mahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja vietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli poistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta ja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut olla ainakaan vähempi kuin teilaus.

Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.

Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat, että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan, potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi, että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli — Lumperin kasvot. Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko nielemistaidon.

Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan, että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti korkealla heidän yläpuolellaan.

Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän näkyvistään komeiden honkien keskeen.

KUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.

Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään vähäisen, sanoi Vaito hartaana:

— Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.

— Hm! sanoi Antti, hymyillyt… Ei ole, mutta sillon minä rupesin hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.

Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, — vaimostaan ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan. Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä. Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja kömpi uunille.

Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun. Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia naarmuja.

— Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti udella.

Antti huokaisi ja sanoi:

— Hevonen potkaisi.

Sitten hän nousi ja lopetti puheensa.

Karjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:

— Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas palkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti paistamassa. Antti parka!

Uunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan kauhistuksissaan.

— Onko sen akka niin paha? he kysyivät.

— Käykää katsomassa, vastasi karjakko.

Pojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena, punaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he seisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He keskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn täytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut löytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut heidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä tavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja kantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä käydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein hommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut oloonsa tyytyväinen.

Seuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren kukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta ja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.

— Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino miettiväinen ilme naamallaan.

— Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan tuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen tapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.

— Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.

Vaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa akkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä, että siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin nähnyt.

Vaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat osanneet selvittää.

— Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella on akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli hyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä vieläkin joskus tavata.

Poikien hiukset nousivat pystyyn.

— Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.

— Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito nousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli ollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi häntä; hänen täytyi esiintyä.

— Jännittävää se vain on, hän sanoi. — Tulettehan mukaan, niin näytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa kasva.

Pojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin Vaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito omasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se rohkaisi kaikkia.

He lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti täyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he olivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten he näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta kun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja varovaisemmiksi.

Torppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain ikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha — pari marjapensasta ja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan savupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata, että asukas oli kotomailla.

Pojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen pitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin Epa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He puhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä heillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa takaapäin.

Jonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan ovi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja hyräili itsekseen tuttua laulua.

— Siinä otus on, kuiskasi Vaito. — Kyllä se on selvä akka.

— Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.

Pojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se ollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa tuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän kautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina ja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.

— Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.

— Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.

Pojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä omenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä. Toinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian pisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn puun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.

Lasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä oli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme eukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä nenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja sievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän harakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn ja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.

— Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.

— Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin naarmuille, kiivaili Reino.

— Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito ryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti seisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka taholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti ulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria seipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan alle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.

Pojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle, työnsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten niiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan alle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja, joilla tuettiin oven alaosa.

— Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi siihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä kuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin täyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven pönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin akat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää. Kaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä siinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin täynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului yhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.

Lopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat erään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja odottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja tulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla ainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.

Vihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat jo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin kuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.

Kylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he olivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta heidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin kuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.

— Mitä se mahtaa olla?

— Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.

Kirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle, mihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto kuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja pauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet sanaakaan hiiskahtaa.

— Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.

— Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja katseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä pelissä.

Kyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt Antin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän pelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen olleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He olivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.

Torpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki tuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan, mitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna selki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua niin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät sormet korviinsa.

Vihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä jalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet vain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua maahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa kajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää istualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt tärkeän tehtävänsä.

Maahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu. Hän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan ei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja kun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni katseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat maantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.

Antin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä oli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä sitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän. Ja uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan savupiipusta.

Mutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle, että ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa he kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä paukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla tiistaina.

MITÄ RUOTSIN VANHA LAKI SANOI?

Oli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.
Useimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.

Päivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin vielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina päivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä Jalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat niin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja seipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja erikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat punaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä hän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin. Hän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain tuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi loppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt todellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.

Ne olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha oli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä ja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian sen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan puutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja nyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että pari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista oli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan kenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä — ja voi mesikämmen ja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!

Siinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan Kallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan kääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti kertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon valkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon valossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle ehdotti:

— Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian me siellä käydään.

Poikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin huomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei ollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten hedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan ulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti Kalle sen olevan "tuon toisen syrjän takana".

Pojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella hyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain ihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle ja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:

— Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.

Pojat vaikenivat hetkeksi.

— Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.

— No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.

Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".

— Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.

— Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin nähnyt sen pykälän.

— No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".

— Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. — Kuka tässä nyt rupeaisi lakia rikkomaan.

Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan. Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja ulvahti.

Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.

— Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.

— Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen miettiväisenä kaukaisuuteen.

Pojista tuntui koko juttu nololta.

— Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.

— Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: — Minä epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.

— Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.

— Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?

— Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera, taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain pitäisi olla.

Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli. Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja." Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään synkemmälle tuulelle.

Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin tunti sitten.

Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat. Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui kuin koko maailma olisi sen tietänyt.

Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien kukin niska kumarassa kotiinsa.

Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.

— Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.

Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla kämmenillään polviaan ja nauroi.

Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen tiukasti isäänsä:

— No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä tietää, onko se luvallista vai ei?

Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?

— Häh! ärähti hän julmasti.

Poika oli vaiti.

— Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.

— Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.

— Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.

Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!

— Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.

— Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti lihavia sormiaan.

Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti, mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan, pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja alkoi paukutella hokien iskujen välissä:

— Vai — varastanut — omenia —. Olisiko hyvä tietää — mitä — Ruotsin laki sanoo — — — jaha — jaha — se sanoo näin — — — tässä tapauksessa.

— Montako omenaa sinä varastit?

— Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.

— Jaha, näin — ensimmäiselle ja näin — — toiselle omenalle ja tämä — tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.

Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:

— Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on vasta toinen puoli asiasta.

— Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa silmistä ja leukapielten värähdellessä.

— Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.

— Tahdon! vastasi Vaito.

— Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.

— Millä minä sen korvaan?

— Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.

Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä. Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon, minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.

Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä sopimaan asian Laukan herran kanssa.

Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.

Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.

— Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.

Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat olivat hänestä ämmämäisiä.

Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.

* * * * *

Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta. Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle pilven hattaralle.

Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat, sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät. Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät sammalikkoon.

Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.

Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian, ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni. Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin. Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät Jokikylään.

Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.

Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.

Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.

Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä, miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti katsovat silmäparit vastakkain.

Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä, kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan. He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.

He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat maantielle.

Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä. Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli ennenkin ajanut oikeusjuttuja.

— Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä haastamaan.

Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.

JOKIKYLÄN PALOKUNTA.

Elokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy tuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä taas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan kuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava kokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien risteyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:

— Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?

— Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat iloisesti.

— Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.

— Pa-palo-kuntalaiset?

— No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan ilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja uusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne erikoisesti teitä varten.

Pojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun olivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin ilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym., mutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat kiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään olisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden avulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim. jostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä liikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet maantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä he sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli. Leveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin. Sateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut laita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia ollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri ennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui myöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille keskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:

Ilmoitus.

T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet terve tullet.

Päälikkö.

Pojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi kertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät tuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He olivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti ollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän palokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten ja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa kunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä yhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.

Silloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta. Tietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen tulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina palokuntalaisina.

Mutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani heidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten lähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen syvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus jätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista älyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin karkeita virheitä.

Heitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun karvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan Reino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:

— Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina noiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.

— Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.

Karvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan, jolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä ja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut kukolalaisten kunniaksi.

— Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. — Tulkaa nyt vain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.

Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen puolueettoman vallan turvissa.

He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä, hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.

Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja, Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret mustat kirjaimet V.P.K.

Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat tuntea asemansa hiukan noloksi.

Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen. Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi sotilaskomentoja.

Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli; vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet. Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".

Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.

Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.

Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä, mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään, lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.

Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan komentelemaan palokuntaansa.

— Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee tän veräjän piälee.

Sitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan katsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen vähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan sen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan rukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti maanviljelijöille.

— Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän pieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli taas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava mies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu päälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille luonnistuu hyvällä puheella.

Taas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka vielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:

— Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul rivissee.

Hän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti. Vuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin hinnoista huhti- ja toukokuussa.

Tapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä hullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he olivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.

Silloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin riveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa. Seuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto marssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön perässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli tapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.

Kun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala päällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta oli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut palokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat tavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi viulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin palokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.

Nyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti koko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin piti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon kohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi gramofoni soittaa marssia.

Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä, oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä, kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa, minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta. Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.

Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:

— Lähretään — sit!!!

Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.

Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.

— Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen gramofonin soimaan.

Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.

Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.

— Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö. Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli, kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.

Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.

— Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin jo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti paikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin huutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti talon portista sisään.

Samassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja todellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin paremmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan alitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä kuului:

"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!"

Koko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat nauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta oikein nauroivat.

— Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa, jonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja sukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä tunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he kuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.

Hilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle. Päällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin kanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa hetkessä taas otti osaston huostaansa.

— Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.

Rivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet olivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa päälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet nostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään sellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen nyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti lopettaa sen ja kysäisi:

— Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii oi kun sotaväes!

Miehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään, että ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi. Kauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti parantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:

— Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.

Riveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella rannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi niistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari julisti että:

— See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen koloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin myöhhään pakassiiki.

Rantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo ja sanoi kireällä äänellä:

— Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.

Hänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:

— Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman harjoitusta.

Rantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi ponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen tavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden rauhaa se seikka ei häirinnyt.

— Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla, sanottiin. — Eihän tästä saa palkkaakaan.

Ei siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä vastaan.

Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn. Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan. Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän "puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.

— Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.

— Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta. Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.

Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi juhlallisimmilla vertauskuvillaan.

— Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka tuota, tuota — — — niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme jotakin mihin perustaa — — tuota, perustaa ponnistelunsa ja siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen perkaaminen, miten minä sanoisin — tuota, jonka meidän esi-isämme ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa Varsinais-Suomessamme.

Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, — pitäen taidetauon, jolla hän arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti kohdistaa sanansa myöskin sille.

— Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.

— Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa — voi olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin yhteishyvän alttarille.

Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".

Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä, palokunta-aatteen palvelukseen".

Siihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut vastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.

— Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin kyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.

Maakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin kyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt päättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi. Ruiskujen tarkastus alkoi.

Ensimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon rengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa kohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä vesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin sateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.

Kukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä käsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin koko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.

— Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.

Kalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin lujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti hänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti pamahdellen — suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle kuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi rankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.

Onneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi letkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt todeta olevan "välttävässä" kunnossa.

Saman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen jatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat Jokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin järjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin viivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut kullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja itse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun hiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin edellisten.

Yleisö oli haltioissaan.

— Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.

— Hän onkin ollut sotaväessä.

— Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.

Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain "tyydyttävä".

Kauppias oli suunniltaan.

— Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.

Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.

Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö, maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma mikä tahansa.

Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa rakastavalle salokansalle.

Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa. Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle, väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:

— Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei kum me muutkaan.

Ja häneen yhtyi suurin osa yleisöä.

RAUHA MAASSA.

Joki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen itsekseen.

— Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo nuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa, enkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en minä tahdo olla kylvämässä.

Mitä sitten oli tapahtunut?

Reino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas ollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen vielä enemmän selkäänsä.

Äiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää jokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa puolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen avokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä hänestä tuli sellaisella luonnolla.

Nyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat Kankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa mukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin, vieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi puoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli Jokikylän pojillakin.

Mutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä nyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis koko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita tappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen oma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi jo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen asukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan ja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle hetkenkään rauhaa.

— En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä sallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun, vie sen rappiolle ja kurjuuteen!

Niin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean kiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin hartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.

Klemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla kuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut muodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä varjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin. Klemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa siihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut kuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten liplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä ongelmat.

Siinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä. Klemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli tullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään rantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan oli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.

Klemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta haavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen nuoruutensa muistoja.

Hän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa Almakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja asui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa käydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka koko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun Jumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin, että talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.

Miten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.

Suosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli Kukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko Jokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan tytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan ottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä maita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse tienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen. Sitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.

Tyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja rakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä tapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken kanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle ihmiselle.

Maria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa käytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän muisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä väreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei itsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti kaivannut.

Eräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita Klemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin heti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja kirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä, sellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan, luja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja hyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen emännän huostaan.

Kun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja jäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen. Mutta emäntä kävi suoraan asiaan.

— Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.

— Niin — tuota —, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä oikeastaan olen ajatellut.

— Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. — Maria on vielä lapsi, en minä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.

Antti vaikeni.

— Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi taas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.

— On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja kellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.

— Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja samalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et löydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.

Kyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta kun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin kanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat, mutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut hiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni sinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina ja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan Alman.

Kun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen silmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa. Miten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville. Olivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko äiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen tytärtensä onnelle.

Klemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä nuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin häissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa marssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi kuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui häikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla. Hän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa rovastin sanojen mukaan.

Mariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut suruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera hän oli — sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:

— Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?

Siten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon toiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian suhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien kaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori tytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin tehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma joskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan tuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli, oli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui siihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen, että Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.

Tämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen ottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja antoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän vallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen emäntä.

Sitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa yksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä kun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista muutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo muutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.

Isän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi Klemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut nuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut, että mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä, joka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli Kustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja vakaumukseltaan.

70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen testamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan talon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka kuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla, jonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut säästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei kuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Jos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin kuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän lakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin milloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset olivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat ihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät, että he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen osoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.

Niin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita niin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta siinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman kuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset keskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi toisilleen.

Oliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista, siitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin koskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut, mistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie, millä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa kaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.

Maria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään haavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi kultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi silkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:

— Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa ja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.

Sisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan emäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä sillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola lähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai ventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa vuoksi.

Vasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat mutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei uskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut. Astui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.

Mutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli kotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi käskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä, joka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat pestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin juhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja hohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja kukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin ihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua sanaa.

— Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla äänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä huulilta. — Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos, mutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten sinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.

Reino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi udella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan ja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta, jotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään äitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin kyselyihin.

— Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat nähdä.

Reino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän kuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain kuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan joulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun huomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin sinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien varrella olevalle kukkulalle.

Jonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan
Anssu.

— Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.

— En minä tiedä.

— Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?

— En minä tiedä.

— No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.

Sitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen oli kokenut, että hänen äitinsä oli "huimalla" tuulella ja oli antanut hänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello kaksi.

Pojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.

— Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.

— Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili
Anssu huolissaan.

Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.

— Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten
Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?

— Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan
Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta
muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.
Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.

Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat, sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä. Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa, tapahtuipa mitä tahansa.

Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".

Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:

— Missä äiti on?

— Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui — Kukolan emäntä molempine poikineen.

Reino hieroi silmiään.

— Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni, että olen tullut väärään taloon.

Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään. Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.

— Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?

Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä, vääjäämätön tosiasia.

Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras kulkija, joka kyselee yösijaa.

— Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.

— Mitä? hän vastasi itku kurkussa.

— Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.

Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.

Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:

— Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?

Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle? Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa kehenkään.

— Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.

— No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.

Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt. Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa päätä Kukolan emännän luo.

Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.

— Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.

— Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan emäntä.

Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo hymyillen kyyneltensä lävitse.

— Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien, että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.

Reino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa
Antin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa.
Enemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä
koko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo
Kalle ja Anttikin häpeävän.

Hänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi tulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat pöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään ja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he puhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. — Mutta hän ei voinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja juhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli hänen tätinsä.

Sitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.

— Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.

Antti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.

— Onko sinun nenäsi vielä kipeä?

— Mi-minun nenänikö?

— Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko eilisillan.

Tämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä riitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin silmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin hellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt tuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään ruveta tappelemaan.

— Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.

— En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.

— Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun kouluun.

— Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.

— Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.

— Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä kerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö tulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?

Sitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan "heidän paikkoja". Kukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa vastaan.

Kun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja Anssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos apua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin hän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen puolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.

Hän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän takana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino selvitti asian.

— Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti ovat minun serkkujani ja me — emme tuota — eiköhän olisi parasta, että ollaan tästä lähtien sovinnossa.

Vaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.

Tunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat näyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren kukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti seuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.

Kun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa kädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan häntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli hurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli hänen tätinsä.

VÄLJEMMILLE VESILLE.

Syksy oli saapunut sateineen, myrskyineen ja kellastuvine lehtineen. Jokilaaksossa korjattiin viljaa. Klemolan ja Kukolan riihet jymisivät vastakkain varstain iskuista ikäänkuin merkiksi siitä, että molempien sukulaistalojen välille nyt oli rakennettu kauan kaivattu rauha ja sovinto.

Suuressa osassa Suomea oli tänä vuonna tullut kato. Halla oli kulkenut laajoilla alueilla ja sanomalehdet esittivät toimenpiteitä hädänalaisten seutujen avustamiseksi. Mutta Varsinais-Suomi lepäsi tuolla merien ympäröimällä ja saarien suojaamalla niemellään kuin Jumalan silmäin alla ja kukoisti. Nyt syksyn tultua täyttyivät aittojen laarit puhtaalla viljalla.

Tämä vuodentulon runsaus sai Klemolan väen lopullisesti päättämään Reinon lähettämisen Turun kouluun opin tielle. Reino itse oli jo koko kesän ollut asiasta tietoinen, mutta kun sitten lähdön hetki tuli, alkoi häntä jänistää.

— Minkätähden kaikista ihmisistä tähän aikaan koetetaan tehdä herroja? Mitä niillä herroilla niin paljolla tehdään ja kuka sitten lopulta maat viljelee, kun talonpojistakin tulee herroja?

Sellaisia kysymyksiä koetti Reino tuoda vuoroin sekä isän että äidin kuuluville, mutta hän ei saanut heidän sydämiään heltymään.

— Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä, sanoi isä ja jatkoi: — Kun olet ensin käynyt koulusi, sitten saat, jos tahdot, palata tätä vanhaa Klemolaa viljelemään.

Valkeni sitten syyskuun 1 päivä, kouluun lähtöpäivä. Klemolan "taatihevonen" seisoi valjaissa oven edessä ja molemmat portinpielet olivat avatut. Suuri matkakirstu oli köysillä kiinnitetty rattaitten taakse. Isäntä itse lähti viemään poikaansa ensimmäiselle kouluretkelle. Äiti seisoi kyyneleet silmissä ovensuussa. Ja Reino itse, päivän sankari — hän istui rattailla niska kyyryssä, synkkänä ja sanattomana.

Isä nykäisi suitsista ja hevonen lähti liikkeelle. Reino kääntyi katsomaan taaksepäin. Hän näki äitinsä seisovan surullisena tuvan ovella, suuri valkoinen liina kädessään. Sinne jäi Klemolan talo, hänen kotinsa, sinne sen harmaat navetat ja aitat, tallinparvi, sinne tienvieren kukkulan salaperäinen luola. Sinne jäivät huolettoman lapsuuden ilot, ajatteli Reino. Nyt alkaa huolien aika, työn vakava ajanjakso.

Hän ei aavistanut, että Jumala oli säästänyt ihmisen rikkaimmat ilot nuoruusvuosien osalle, joten ne Reinolla olivat vielä edessäpäin.

He ajoivat alas jokirannan ahdetta ja saapuivat sillalle. Jälleen käänsi Reino katseensa taaksepäin. Hän tahtoi vielä kerran nähdä Jokikylän.

Siellä se kohosi uljaampana ja kauniimpana kuin koskaan ennen. Syysauringon valossa kimaltelivat siellä kasteiset puutarhat, rakennusten seinät ja katot hohtivat monivivahteisina. Ruskea maantie juoksi siellä yhtä iloisena kuin konsanaan ennen tehden nopeita kiemuroita kaikkien noiden tuttujen paikkojen kautta Kalliomäen torpalle upoten siellä metsään. Se aivan kuin vilkutti hänelle sieltä ja täältä päivänpaisteiset tervehdyksensä.

Reinon silmistä oli pusertautua kyynelvirta. Hän ajatteli, että vaikka hän tulisi kuinka viisaaksi ja oppineeksi, Jokikylää hän ei hylkää koskaan. Aina se on oleva hänen oma kylänsä — hänen kotinsa. Klemolaa, tuota esi-isien raivaamaa tilaa, kenellekään hän ei sitä luovuta. Niin kauan kuin hänellä on terveet käsivarret, hän sitä viljelee. Siellä on hänen kotimaansa ja sitä hän ei petä.

Aurinko tuli jälleen esille suuren pilvenlongan aukeamasta ja kietoi kirkkaaseen sädeverkkoonsa laajan Jokikylän. Kaikki muu maailma oli Reinon mielestä sumuista ja hämärää. Jokikylä yksin oli kirkas ja valoisa — ihana kuin taivaan valtakunta.

Tuskin he olivat menneet Kukolan ohi, kun sieltä lähti liikkeelle samanlainen kuorma. Kukolan Antti lähti koulumatkalleen. Kukolan hevonen saavutti pian klemolalaiset, ja kun pojat pääsivät toistensa kanssa keskusteluun, parantui molempien mieliala jonkin verran, kuten aina tapahtuu, milloin arvaamatta kohtaamme onnettomuuskumppanin.

He alkoivat nyt katsella maisemia. Aluksi he pitivät tarkasti silmällä, miten kauan oman pitäjän kirkon suuri, kullattu risti loisti metsän reunan takaa. Kun se katosi, tuntui kuin kotiseutu olisi katkaissut kaikki siteet poiskiitäviin poikiinsa.

Suuret herraskartanot vilahtivat ohi komeine päärakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, joilla oli paljon väkeä ja hevosia työssä. Sitten eräällä kummulla kohosi näkyviin Turun tuomiokirkon valtava torni, joka näkyi edelleen koko loppumatkan kuin kaukainen, korkea majakka, joka ohjaa merimiehen kulkua lakeilla ulapoilla. Yhä korkeammaksi ja mahtavammaksi se kohosi ja lopuksi kokonaan hallitsi maisemaa.

Erään aukean keskellä ajettaessa, missä pellot ulottuivat aina sinisen veden rantaan asti, Reino loi katseensa sivulleen ja ihan hätkähti hämmästyksestä. Kaukana taivaanrannalla välkkyi päivänpaisteessa valtava lumivalkoinen rakennus korkeine torneineen.

— Mikä tuo on? hän huudahti uteliaana.

— Turun vanha linna, sanoi isä.

Tunnelmaa, mikä Reinon valtasi hänen nähdessään nyt ensi kerran nuo vanhat muistot muinaisajoilta, muistomerkit, joista hän jo Maammekirjasta oli lukenut kansakoulua käydessään, on mahdoton sanoin kuvailla. Se täytti hänet hartaudella ja salaperäisellä kunnioituksella tuota maakunnan ja entisinä aikoina koko Suomen kunnianarvoisaa pääkaupunkia kohtaan, jonka kaduille he samassa ajoivat Aningaisten vilkasliikenteisen tullin kautta.