The Project Gutenberg eBook of Maantiede ja löytöretket 1

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Maantiede ja löytöretket 1

Vanha aika ja keski aika

Author: Into Konrad Inha

Release date: September 12, 2022 [eBook #68977]

Language: Finnish

Original publication: Finland: WSOY, 1912

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET 1 ***
MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET I

Kertomus siitä miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Vanha aika ja Keski aika

Beazleyn, v. Schwerinin, Tozerin, Weulen y.m. teosten mukaan kirjottanut

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Johdanto.

Maantieto Vanhalla ajalla.
Eufratin ja Tigriin laakson muinaiset sivistyskansat.
   Babylonia. — Assyria. — Elam.
Vanha Egypti.
   Punt.
Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.
Foinikit.
   Foinikkien merenkulku. — Kaupankäynti. — Foinikian kauppa Raamatun
   todistuksen mukaan. — Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.
   — Foinikialaiset siirtokunnat. — Foinikkien löytöretket. —
   Karthagolaisen Kannon retki. — Himilkon retki. — Idän väylät. —
   Missä oli Ofir? — Afrikan ympäri purjehtiminen.

Kreikkalaiset.
Iliadin ja Odysseian maantuntemus.
Kreikkalaiset siirtokunnat.
   Siirtokunnat Mustan meren rannoilla. — Kreikkalaiset Italiassa.
   — Massilla.
Herodotos.
   Joonilaiset filosofit. — Tunnettu maailma ja maanosat. — Skyytit ja
   heidän maansa. — Pohjoisia kansoja. — Persialainen kuninkaantie.
   — Babylon. — Suurkuninkaan armeija. — Massagetit. — Herodotos
   Intiasta. — Arabia. — Kreikkalaiset Egyptissä. — Herodotoksen
   tiedot Egyptistä. — Niilin tulvat. — Niilin lähteet. — Libyan
   pohjoisrannikko. — Nasamoni-nuorukaisten matka.
Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.
   Armenia. — Ktesias.
Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.
   Sotaretki Vähässä Aasiassa. — Foinikian ja Egyptin valtaus. —
   Persian vallotus. — Iraanin vallotus. — Pohjoisilla aroilla. —
   Intian retki. — Paluumatka erämaan kautta. — Nearkhoksen merimatka.
   — Megastheneen kertomus Intiasta.
Pytheaan retki Thuuleen.
   Europan länsiranta. — Thuule.
Kreikkalaiset maantieteen perustajina.
   Vanhimmat kosmografiset käsitykset. — Kreikkalaisten mietteet maan
   pallonmuodosta. — Ensimäiset astemittaukset. — Asutun maailman
   laajuus. — Asteverkko. — Vyöhykkeet. — Fyysillisen maantieteen
   alkeet.

Roomalaiset ja heidän aikansa.
Rooman valtakunnan laajeneminen.
Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.
   Roomalaiset Espanjassa. — Caesar Galliassa. — Roomalaisten
   sotaretket Germaniaan. — Vanha Germania. — Alppimaiden vallotus.
   — Balkanin niemimaa. — Pompeijus Kolkhiissä. — Uusia löytöjä
   Afrikassa. — Onnelan saaret. — Erythrean meren ympäripurjehdus.
   — Taprobane. — Rooma ja Kiina.
Roomalaiset tiet.
   Via Aurelia. — Via Flaminia. — Via Appia. — Roomalaiset tiekartat.
   — Matkaoppaat.

Maantiede Vanhan ajan lopulla.
   Strabon.— Mela. — Plinius. — Pliniuksen kuvaus Palestinasta. —
   Tigriin lähteet. — Marinos Tyyrolainen.
Ptolemaioksen maantiedeteos.

Keskiaika.

Pimeiden aikain matkoja ja yhteyksiä.
Pyhiinvaeltajia.
   Theodosios. — Antoninus. — Arculf. - - Willibald. — Bernard.
Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.
   Zemarkhos. — Sopater. — Kosmas Indikopleustes.
Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.
   Abessinian kirkko. — Nestoriolainen lähetystoimi. — Nestoriolaisuus
   Intiassa ja Keski-Aasiassa. — Nestriolaisten lähetystoimi Kiinassa.
   Pyhän Brandanuksen retket.
Pohjoismaiden tunnetuiksi tuleminen.
   Varhaisimmat tiedot Pohjoismaisia. — Pohjanmiehet idän teillä. —
   Itämeri. — Bremenin Adam. — Nestor. — Tanskalainen väyläopas.
Pohjanmiesten retket Vienaan.
   Ottar. — Karli ja Thorir Hund.
Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.
   Harald Haardraade. — Sigurd Jorsalfare.
Amerikan ensimäiset löytäjät.
   Islannin asutus. — Grönlannin löytö ja asutus. — Amerikan löytö.
   — Thorfinn Karlsefnin retki — Tosiasiat.
Keskiajan maantieteelliset käsitykset.
   Maan muoto. — Kosmas. — Kartat. — Paratiisi.
   Gog ja Magog. — Hirviöt. — Pyöräkartta.
Arabit maantieteen elvyttäjinä.
   Arabit Intian väylillä. — Ibn Vahab Kiinassa. — Sinbad Purjehtija.
   — Arabien karavanireitit. — Arabien maantiede. — Edrisi. — Arabien
   oppi maailman rakennuksesta. — Luonnonmaantiede. — Kansatiede.
   — Arabien kartat.

Ristiretkien aika.
   Abessinia. — Italian kauppakaupungit. — Kauppatavarat. — Purjehdus
   ja sen apuneuvot.
Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.
   Tudelan Benjamin.

Mongolit.
   Suur-Tataria.
Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.
   Johannes de Piano Carpini. — Tataarit ja heidän maansa. — Carpinin
   matka. Kojukin hovissa. — Wilhelm Rubruckin matka. Keski-Aasian
   uskonnoista. — Rubruck Mangu kaanin vieraana. — Rubruckin
   paluumatka. — Vähän Armenian kuningas Haithon.

Marco Polon malka Kiinaan.
   Eräs merkillinen päivä Veneziassa. — Vanhempien Polojen matka.
   — Marco Polon matka Kiinaan. — Marco Polon kertomus Kiinasta. —
   Kambaluk. — Kublai kaani. — Marco Polo Kiinan sisäosissa ja
   Tibetissä. — Kinsai. — Polojen paluumatka. — Marco Polon merkitys
   tutkimusretkeilijänä.
Latinalainen lähetystoimi Itämailla.
   Corvino Kiinassa. — Odorik. — Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja
   Keski-Aasiassa. — Marignolli. — Kauppiaat. — Marino Sanuto. —
   Mandeville. — Pappikuningas Johannes. — Ibn Batuta.
Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.
   Clavijon matka. — Timurin hovissa. — Schiltberger.

Väljemmille vesille.
Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.
   Vivaldo. — Malocello. — Laurentin portolano. — Portugalilaiset
   Canarian saarilla.
Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.
   Onnelan saaret. — Béthencourt ja Gadifer. — Béthencourt saa Canarian
   saaret. — Siirtolaisia saarille. — Guanchit.

Maantiede Keskiajan jälkipuoliskolla.
   Roger Bacon ja Albertus Magnus. — Purjehduskartat eli portolanet.
   — Pyöräkartan kehitys.

Uuden ajan kynnyksellä.
Prinssi Henrik Purjehtija ja. Afrikan länsirannikon tutkiminen.
   Portugal Keskiajalla. — Madeiran löytö. — Kap Bojador. — Azorien
   asutus. — Orjastuksen alku. — Joan Fernandez. — Viheriä niemi. —
   Cadamoston retket. — Diego Gomez. — Prinssi Henrikin kuolema. —
   Prinssi Henrikin merkitys.
Hyvän toivon niemelle.
   Guinean rannikko. — Diogo do Cão. — Barlholomeu Diaz ja Hyvän toivon
   niemi.

ALKUSANAT.

Vanhaa aikaa käsittävää osaa kirjottaessani olen noudattanut Weulen teosta: Die Erforschung der Erdoberfläche (Maanpinnan tutkiminen) ja Tozerin teosta: A History of Ancient Geography (Vanhan maantieteen historia). Keskiajan löytöretkien ja maantieteen esitys taas perustuu Beazleyn teoksiin: The Dawn of Modern Geography (Nykyaikaisen maantieteen aamunkoitto) ja Prince Henry the Navigator (Prinssi Henrik Purjehtija), ynnä Weulen yllä mainittuun teokseen. Suurena apuna on kumpaakin osaa varten ollut v. Schwerinin löytöretkihistoria. Pohjoismaita koskevia lukuja varten olen käyttänyt Fridtjof Nansenin uutta teosta: Pohjolan sumuissa. Suomen tunnetuksi tuleminen on enimmäkseen kerrottu Ignatiuksen Suomen maantiedon mukaan. Muita apulähteitä mainittakoon Websterin A General History of Commerce (Yleinen kaupan historia), Jules Vernen ja Thomasin löytöretkiä käsittelevät kirjat, y. m.

Nimien ja vieraskielisten sanain kirjotuksessa en ole valitettavasti voinut olla johdonmukainen. Milloin saatänee pätevältä taholta ohje, joka venyttelyt hylkäisi? Hakemistossa on huomioon otettu etupäässä maantieteelliset seikat, historiallisia nimiä vain tärkeimpiä.

1 K. Inha.

JOHDANTO.

Maapallon pinta alkaa olla kauttaaltaan tunnettu. Yhä pienemmiksi ovat kartoilla käyneet valkoiset alat, joihin ei tiedetä mitään piirtää. Lauhkeissa ilmanaloissa tuskin on enää ainoatakaan seutua, jonka rantoja, vesistöjä ja vuoria ei olisi tarkalleen paikalleen pantu, ja kuumissakin maissa, joihin on ollut vaikeampi tunkeutua, on enää harvassa laajempia aloja, joitten yleisistä maantieteellisistä seikoista ei oltaisi selvillä. Yksinpä molemmilla navoillakin kuljetaan luonnon ankarasta vastarinnasta huolimatta askel askelelta lähemmäksi keskustaa. Toinen napa on jo vallotettu, toista on joukko rohkeita retkeilijöitä lähestynyt niin lyhyen matkan päähän, että voimme sanoa senkin jo olevan nähtynä. Tosin on vielä aukkoja täytettävänä, mutta ne on verraten ahtaiksi rajotettu.

Niinkuin suuren työn päätyttyä voi nykyaika katsella taapäin, kuinka vanhimpain ihmisten ahdas näköpiiri on lukemattomien vaiheitten kautta vähitellen laajentunut, kunnes se meidän aikanamme on likimain saavuttanut ne rajat, jotka iankaikkisesti estävät ihmisiä ulomma yrittämästä. Uusia maita ja kansoja, meille tuntemattomia luonnonoloja tuskin enää sanottavasti löytynee. Voimme sanoa tuntevamme Maan kasvot. Olemme saaneet yleiskäsityksen niistä mahdollisuuksista, joita pallomme voi tarjota ihmisen toimeentuloksi.

Tieto maista ja kansoista on kehittynyt monella tavalla. Tehokkaasti sitä on edistänyt rauhallinen kaupankäynti. Usein ovat sotaretket tuntemattomiin maihin olleet sen välittäjinä. Mutta etäimmälle se on aina rajojaan ulottanut varsinaisten löytöretkien kautta.

Vanhalla ajalla sitä enimmäkseen edisti kaupankäynti ja vallotussodat. Varsinaiset löytöretket ja tutkimusmatkat olivat silloin harvinaisia, ainakin on meille hyvin harvoista säilynyt tietoa. Samat vaikuttimet Keskiajallakin etupäässä laajensivat maantuntemusta, mutta vielä enemmän kristinuskon levittäminen. Ristiretket avasivat Länsimaille sekä idässä että pohjoisessa laajoja aloja, joista siihen saakka oli ollut peräti vaillinaisia tietoja. Uusi aika on varsinaisten löytöretkien aika, Uuden ajan tiedot ovat laajenneet etupäässä niitten kautta. Enimmäkseen nämä löytöretket vielä Uudellakin ajalla kuitenkin tapahtuivat käytännöllisiä päämääriä varten. Niitten tarkotus oli löytää uusia kauppateitä, arvokkaita luonnontuotteita, asuttavia maita, ja niitten kautta joutuikin valkoisen rodun haltuun suunnattoman laajat alueet ja valtamerien taa syntyi uusia voimallisia keskustoita, jotka vähitellen uhkaavat siirtää pois edistyksen painopisteen vanhasta Europasta.

Tieteellinen maantuntemus edistyi vanhempien löytöretkien kautta vasta toisessa sijassa. Tieteiden kanta ei ollutkaan vielä niin kehittynyt, että ne olisivat voineet hyväkseen käyttää kaikkia tarjoutuvia uusia aineksia. Vasta uusimmalla ajalla löytöretket ovat voineet ruveta tavottelemaan puhtaasti tieteellisiä päämääriä, ja kuta enemmän aika kuluu, sitä enemmän niitten tieteellisyys syvenee. Maan ulkopiirteitten selville saamisen sijasta on päähuomio kääntynyt eri maitten sisällisen rakenteen ja esiaikaisten muodostusvaiheitten, niitten ilmastollisten ilmiöitten ja kaikkien elämänmuotojen selvittämiseen. Tältä kannalta katsoen on monikin jo vuosisatoja takaperin löydetty ja vallattu maa yhä vielä uusi.

Varsinkin alemmalla kannalla olevain kansain tuntemista on vielä suuressa määrin edistänyt kristillinen lähetystoimi, joka on ulottanut vaikutuksensa maailman pimeimpiinkin kolkkiin, koettaen kohottaa korkeampaan henkiseen ja aineelliseenkin elämään niitä luonnonkansoja, jotka vähitellen ovat tulleet kultuurin näköpiiriin. Uuden ajan alkupuolella merentakainen yritteliäisyys säälimättä sorti ja turmeli löydettyjen maitten luonnontilassa eläviä turvattomia kansoja. Nämä lehdet löytöretkien historiaa ovat sen surullisimmat; ne usein saattavat epäilemään korkeampia ihanteita noudattavaa Kaitselmusta sivistyksen kehityksessä ja leviämisessä. Niin monen säälimättä tuhotun kansan haudat puhuvat näiltä lehdiltä tuskallista kieltään. Kristillinen lähetystoimi on muodostunut vastapainoksi noille julmille, säälimättä musertaville, ihmiskuntaa ja ihmisyyttä raiskaaville, vaikka usein kristinuskon nimissä toimiville vallottajille ja anastajille. Kärsivällisen työn kautta se koettaa saattaa alemmat kansat osallisiksi tiedosta, uskonnosta ja valistuksesta. Vallottajat ovat toimineet samalla tylyydellä, joka on itsetiedottomalle luonnolle ominaista, kun se hävittää alempia elämänmuotoja valmistaakseen korkeammille sijaa. Lähetystoimi sitä vastoin on koettanut ulottaa kaikkiin kansoihin samain ihmisoikeuksien turvan, joita sivistyskansat omissa oloissaan pitävät sitovina. Väkivaltaisten viettien sijasta se on maitten ja merien taa vienyt sivistyksen omantunnon.

Löytöretkien vaiheitten muisteleminen ei ole ainoastaan ajantietoa, tapauksien, maitten ja kansain kertomista, vaan se kuvailee myös eri aikain käsityksiä niistä. Se vielä osottaa, kuinka laajenevan maantuntemuksen perustuksella käsitys Maapallon muodosta, maailmanrakennuksesta ja luonnonilmiöistä on kehittynyt.

Karttuneita tietoja ruvettiin vähitellen kirjallisuuden kautta säilyttämään myöhemmille polville. Maantieteellisen kirjallisuuden laajetessa niitä ruvettiin järjestämään kokonaisuutta silmällä pitäen, sitten selittämään ja yhdistämään tieteelliseksi järjestelmäksi. Niin kehittyi maantiede. Se onkin vanhimpia tieteistä ja käsitti nuoruudessaan useita muitakin luonnontieteitä, jotka sittemmin ovat siitä eronneet itsenäisiksi. Historian ja tähtitieteen kanssa se kulki läheisessä liitossa. Maantiede on melkein yhtä vanha kuin kirjainkirjotuskin. Vanhimmilla sivistyskansoilla tosin oli jo melkoinen kirjotustaito, mutta se oli vielä niin hankala, että ainoastaan tärkeimmät, uskontoa ja valtiota sekä käytännöllisen elämän tarpeita koskevat vaatimukset voitiin sen kautta tyydyttää. Vasta Kreikkalaisilla tietojen säilytyskeino kehittyi siksi mukavaksi, että sitä voitiin käyttää puhtaasti tutkimuksellisiinkin tarkotuksiin, ja sen vuoksi voidaan heitä pitää maantieteen, samoin kuin monen muunkin tieteen varsinaisina perustajina. Vasta kirjallisen maantiedon kautta tulivat maantuntemuksen tulokset sillä tavalla säilytetyiksi, että ennen saatuihin voitiin lisätä uudet ja siten perustusta yhä kehittää.

Löytöretkien historia valaisee monella tavalla yleistä historiaa, josta se onkin tärkeä osa. Se meille melkeinpä joka lehdellä osottaa, kuinka kansainvälisen yhdysliikkeen laajeneminen aina on vaikuttanut elähyttävästi aikoihin ja kansoihin ja suuntaillut seuraavaa kehitystä. Kun jonkun suuren tapauksen kautta näköpiiri on äkkiä laajentunut, niin ei kauaa kulu, ennenkun vaikutukset tulevat selvästi näkyviin seuraavain aikain ajatuksissa ja vaiheissa. Kun sivistyskansoja on joutunut yhteyteen jonkun vieraan sivistyksen kanssa, niin uudet vaikutukset hedelmöittävät puolella ja toisella. Kun taas kultuurin toimialat ovat laajentuneet rohkeitten retkien kautta uusiin, luonnontilassa oleviin maihin, kun on avautunut suuria luonnonrikkauksia tai otollisia aloja siirtolaisuudelle, niin on sekin usein vaikuttanut kerrassaan käänteen tekevästi seuraaviin aikoihin, luonut uusia aavistamattomia kehityksiä, jopa rakentanut uusia maailmoja. Kaikki nämä historian ilmiöt liittyvät läheisesti aineeseemme. Ne ovat löytöretkien jälkiseurauksia, ja esityksemme olisi vaillinainen, ellemme niitäkin muistelisi.

Laajenneen maantuntemuksen vaikutukset ovat alati olleet niin ilmeisiä, että sen merkitystä helposti voidaan liiotellakin. Muistakaamme sen vuoksi, etteivät korkeimmat henkiset saavutukset kuitenkaan perustu laajoihin yhteyksiin, vaan että ne on voitettu verraten suppeilla aloilla. Henkisen viljelyksen laita on suuressa määrin samanlainen kuin aineellisenkin. Laajat kauppasuhteet vaikuttavat aina virkistävästi kaikkiin toimeliaisuuden haaroihin, mutta siitä huolimatta jokaisen maan vakavaraisuuden perustus kuitenkin on sen luonnollisissa apulähteissä ja niiden kehittämisessä. Vanhimman ajan sivistykset kehittyivät aloilla, joitten yhteydet ulospäin olivat verraten pienet. Niin oli Egyptin laita, samoin Babylonin, ja kaikkein pysyvin henkinen omaisuus on varttunut siinä pienessä maassa, joka on Jordanin ja Välimeren välillä ja jonka kansa ei liikkunut kaukanakaan omain rajainsa ulkopuolella.

Ja yhtä väärin olisi arvostella aikakausien merkitystä ihmiskunnan elämässä yksinomaan sen kautta, kuinka suuri niitten maantuntemus on ollut, kuinka edistynyt niitten käsitys maan ja avaruuksien luonnonseikoista. Kokonainen vuosituhannen kestävä ajanjakso, Keskiaika, omisti hämmästyttävän alkuperäiset tiedot sekä maailman rakenteesta, että vieraista maista ja kansoista. Se unohti Vanhan ajan tieteelliset saavutukset, hylkäsi sen arvostelevan, ennakkoluulottoman tutkimuksen ja hyväksyi Raamatusta jälleen samat käsitykset, jotka kreikkalaiset olivat vanhentuneina hylänneet monta vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Jos siis maantiedon kannalta arvostelisimme Keskiaikaa, niin sen merkitys ihmiskunnan elämässä tosiaan olisi arvattava hyvin pieneksi, jopa kerrassaan taka-askeleeksi. Mutta juuri samainen levoton ja pimeä aika on kuin onkin laskenut perustuksen Uuden ajan suurenmoiselle kehitykselle, ja se on myös kehittänyt toisenlaisia henkisiä arvoja, jotka kuuluvat ihmiskunnan kauneimpiin saavutuksiin.

Löytöretkien historialla on oma reipas luonteensa. Se käsittelee toisilleen vieraitten kansain ja kultuurien ensimäisiä yhtymyksiä ja näkee sen vuoksi oloja aina uutuuden valossa. Ja vielä se enimmäkseen käsittelee semmoisten miesten työtä, joita rohkea yritteliäisyys, tiedonhalu, seikkailukiihko on saanut vaaroista huolimatta kuljettamaan maantuntemuksen rajapaaluja kauemmaksi outoihin maihin. Tämä historia on sen vuoksi täynnään tarmoa ja rientoa, rohkeita yrityksiä, miehuullisia taisteluita, kestettyjä ja voiton vieneitäkin vaaroja. Lukemattomat ovat näillä teillä sortuneet, mutta suurempi on niitten luku, jotka ovat palanneet kotimaahan löydöistään kertomaan. Näemme ensimäiset tienraivaajat monessa semmoisessa maassa, jonka sivistys on sen jälkeen kauttaaltaan verhonnut lauhkeaan vaippaansa. Emme suinkaan aina voi antaa myötätuntoamme näille uusien urien aukaisijoille, mutta mielenkiintomme he enimmäkseen voittavat. Monta jaloakin luonnetta tapaamme, ja lukemattomien seikkailijoitten ohessa ovat monet ylevämielisetkin ja itsensä uhraavat miehet saaneet hautansa tuntemattomissa merissä, oudoilla rannoilla, ennen kokemattomissa vaaroissa, taikka onnellisen matkan jälkeen palanneet kotimaahansa vastaan ottamaan ansaitun voitonseppeleen.

MAANTIETO VANHALLA AJALLA.

Jos kirjottaisimme maantuntemuksen vaiheista vain säilyneitten kirjallisten lähteitten nojalla, niin tulisi meidän alkaa Helleeneistä, sillä he ovat ensimäinen kansa, jolta on säilynyt maantieteellistä kirjallisuutta. Muinaismuistojen ja historiallisten tapausten johdolla voimme kuitenkin luoda silmäyksen kauemmaksikin taapäin.

Jo paljon ennen kreikkalaisen kultuurin aikoja eli kauempana Idässä suuria kansoja, jotka olivat kehittäneet korkean sivistyksen. Kuta enemmän sitä aljetaan tuntea, sitä varmemmaksi käy, että saamme hakea monta sekä Kreikkalaisten, että samalla omankin kultuurimme juurta Eufratin ja Tigriin sekä Niilin laaksoista. Mesopotamian ja Niilin laakson suurten kansain maantuntemuksen arvioiminen on sitäkin tärkeämpi, kun niitten luomat olot varmaan kauan vaikuttivat ratkaisevasti Välimeren maitten itämaisiin yhteyksiin. Mutta lisäksi Babylonin ja Egyptin luoma sivistys avasi Välimeren maat historialle.

Vanhan maailman ensimäiset historialliset löytöretkeilijät olivat Foinikit, ja nämä juuri pienestä maastaan Libanonin juurelta kuljettivat Itämaiden kehittyneen viljelyksen kaikkialle Välimeren rannoille vilkkaan laivaliikkeensä ja kauppansa kautta. Foinikeista varmaan tiedämme, että heillä on ollut erinomaisen laaja maantuntemus ja että he ovat tehokkaasti edistäneet sen leviämistä muittenkin kansain kesken, mutta heiltä ei ole säilynyt mitään kirjallisuutta. Heidänkin maantuntemuksensa tulee meidän sen vuoksi koettaa saada selville kehityksen yleisestä kulusta ja muinaismuistoista.

Vasta Kreikkalaiset alkoivat koota tietoja vieraista maista ja kansoista teoksiin. He olivat laajoilla kauppamatkoillaan ja varsinaisilla tutkimusretkilläkin tutustuneet kaikkiin niihin maihin, joitten liike kallistui Välimerelle, tai joihin oli tältä mereltä helppo päästä. Saadakseen selvemmän yleiskuvan maantiedoistaan he laativat ensimäiset kartat. He aavistivat, että maa on pallonmuotoinen, ja suorittivat ensimäiset astemittaukset. Näin he loivat maailman rakennuksesta käsityksen, joka kokonaan rikkoi vanhemmat alkuperäiset uskot ja paljon ennen Copernicusta ja Kepleriä olisi johtanut aurinkokunnan, maan ja tähtien keskinäisten asentojen ymmärtämiseen, jos Keskiaika olisi heidän jälkiään seurannut. Kreikkalaiset asettivat maantieteen, samoin kuin muutkin tieteet, tutkimuksen pohjalle ja käsittelivät luonnon ilmiöitä niin uudenaikaisessa hengessä, että vasta viime vuosisatoina on voitu kohota sille kannalle, jolle he tieteen jättivät.

Roomalaiset laajensivat melkoisesti maantuntemusta varsinkin pohjoiseen päin ja edistivät sivistyksen tasaantumista Välimeren maissa yhdistämällä ne yhdeksi valtakunnaksi ja rakentamalla kaikkialle oivallisia teitä. Niin kehittyi vilkkaat maayhteydetkin. Mutta varsinaista maantiedettä he vähän viljelivät. Roomalaisellakin ajalla olivat etevimmät tutkijat kreikkalaisia, ja sillä kannalla, jolle Eratosthenes, Strabon ja Ptolemaios maantieteen jättivät, se pysyi Keskiajan lopulle saakka. Vasta silloin aljettiin uudelleen lukea luostareissa säilynyttä klassillista kirjallisuutta ja huomattiin, kuinka paljon kauemmaksi vanhat tutkijat jo olivat ennättäneet. Maattuaan vuosituhannen unohduksessa kantoi siten vanha kreikkalainen maantiede myöhäiset, mutta sitä kauniimmat tulokset.

EUFRATIN JA TIGRIIN LAAKSON MUINAISET SIVISTYSKANSAT.

Jo monta vuosituhatta ennen ajanlaskumme alkua oli Eufratin ja Tigriin laaksossa, varsinkin virtain suupuolessa, erinomaisen toimelias ja taaja asutus. Kaksoisvirtain maassa muodostui suuria valtakuntia ja kehittyi monipuolinen kultuuri, jonka sisällys on vuosituhansia ollut unohduksissa. Puolentoista vuosituhannen aikana eivät Länsimaat ole Babyloniasta, Assyriasta ja Elamista tienneet sanottavasti muuta, kuin mitä Raamatussa on niistä kerrottu, tai mitä paljon myöhemmin eläneet kreikkalaiset oppineet kertovat puoleksi tarun muodossa. Kuta enemmän kaksoisvirtain maan lukuisia rauniokumpuja nykyään kaivetaan, sitä enemmän niistä löytyy todistuskappaleita, jotka valaisevat kultuurimme vanhimpia juuria. Babyloniasta ja Niilin laaksosta Kreikkalaiset saivat tiedon alkeita, vaikka tosin suureksi osaksi merta kulkevien Foinikkien välityksellä. Tiedämme nyt, että esim. tähtitiede on saanut alkunsa Babylonian kirkkaan taivaan alla ja että siellä ensiksi kehittyi se ajanjako, joka vielä tänäpäivänä on käytännössä. Lukemattomat esihistorialliset löydöt kautta Europan viittaavat siihen, että Babylonian vaikutus on jo niin varhaisina aikoina ulottunut laajalle pohjoiseen ja luoteeseenkin, vaikka ehkä suoranaista yhteyttä ei ollutkaan olemassa.

Babylonia.

Babylonia oli oikeastaan enemmän maantieteellinen ja historiallinen kuin kansallinen mahti. Monet kansat ovat aikain kuluessa toimineet sillä alueella, jonka muinoinen Babylonia käsitti; kansoja katosi, mutta asutus ja sivistys elivät aina ajanlaskumme alkuun saakka.

Jo neljännellä vuosituhannella e Kr. asui kiilakirjotusten todistuksen mukaan Babyloniassa seemiläisiä kansoja. Nämä eivät kuitenkaan olleet maan alkuväestöä, vaan vielä ennen heitä, harmaimmassa muinaisuudessa, siellä oli elänyt ja vallinnut älykäs muinaiskansa, Sumerit, joka oli itse kiilakirjotuksenkin keksinyt. Sumerit, jotka eivät olleet seemiläisiä, olivat jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua menettäneet kansallisuutensa. Heidän kielensä vain säilyi vielä kauan seemiläisessäkin Babyloniassa samalla tavalla kuin Keskiajalla latina, s.o. uskonnon ja kirjallisuuden kielenä. Niin vanha oli tässä laaksossa korkeampi viljelys.

Kiilakirjotuksista saamme tietää, että jo noin vuoden 3000 vaiheilla e.Kr. Babylonin kuningas Sargon oli valtansa alle laskenut kaiken kaksoisvirtain maan ja Syyrian, niin että hänen valtansa ulottui Välimerelle saakka. Vieläpä voidaan melkein varmasti päättää, että jo Sargonin laivat purjehtivat Välimerellä. Arabia näyttää niinikään jo silloin olleen Babylonilaisille kauttaaltaan tunnettu; sen länsipuolta he sanoivat Meluhaksi, itäosaa Makaniksi.

Mutta muutoin ovat tietomme siitä, kuinka laajalle Babylonian vaikutus ja maantuntemus ulottui, hyvin vaillinaiset. Elam, Anzan ja Suri, s.o. nykyisen Iraanin länsireuna, joka jyrkästi viettää Tigriin laaksoon, kävivät Babylonian kanssa ainaisia sotia ja olivat siis arvatenkin myös Babylonian sivistyksen vaikutuksen alaisina. Mainitut maat lienevät sen vuoksi olleet kaksoisvirtain laakson asukkaille hyvin tunnetut. Mutta paljoakaan kauemmaksi Babylonialaisten maantieto ei näytä ulottuneen. Nykyistä Armeniaa he sanoivat Gutien maaksi ja kaikkia Armenian itäpuolella olevia seutuja yhteisellä nimellä »Umman-Mandaksi». Tämä nimitys ei näy tarkottaneen mitään erikoista kansaa, vaan yleensä kaikkia raakalaiskansoja, jotka sillä puolella asuivat — samoin kuin Kreikkalaiset myöhemmin nimittivät yhteisellä nimellä Skyyteiksi kaikkia sillä puolella asuvia paimentolaiskansoja. Luoteessa tunsivat Babylonialaiset varmaan Vähän-Aasian Hethalaiset, ja Palestinan pohjoisosaa jo vanhastaan sanottiin »Lännen maaksi». Tokko vanhat Babylonialaiset harjottivat laivaliikettä Persian lahdella, sitä ei varmaan tiedetä. Helmenpyynnistään tunnetuilla Bahrein-saarilla on säilynyt muinaismuistoja, jotka osottavat Foinikkien asuneen siellä jo ehkä ikivanhain Sumerilaisten aikana. Siitä päättäen oli Persian lahden laivaliike varhaisimpina aikoina Foinikkien käsissä.

Ainakin näin laajalle ulottui siis Babylonian maantuntemus jo neljännellä vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua. Mutta sen jälkeen ei se kahden ja puolen vuosituhannen kuluessa näytä siitä paljoakaan laajenneen. Ehkä se päin vastoin ainakin muutamalle suunnalle supistui. Babylonian pääsy Persian lahdelle näyttää, omituista kyllä, moneksi ajaksi kokonaan katkenneen, sille puolelle kun syntyi uusi valtakunta, jota kiilakirjotuksissa sanotaan »Merimaaksi». Mutta Egyptin faaraoitten kanssa Babylonian hallitsijat olivat tällä ajalla kirjeenvaihdossa.

Assyria.

Samoin kuin Babylon tuli erotetuksi Persian lahdesta, samoin sen Assyria 11. vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua erotti Välimerestä. Kiilakirjotukset kertovat, että jo assyrialainen kuningas Tiglat Pileser retkeili Välimerelle saakka, jossa hän oli näkemässä suurien merieläinten pyyntiä. Jo pari vuosisataa ennen hänen hallitusaikaansa Assyria oli ruvennut lähettämään siirtolaisia Armeniaan, laajentaen sille puolelle kaksoisvirtain laakson vaikutusvaltaa ja maantuntemusta. Tätä siirtolaisuutta todistavat lukuisat kiilakirjotukset, joita on nykyaikoina löydetty Armeniasta ja Kappadokiasta.

Muilla tahoilla Assyrialaiset eivät sitä vastoin ulottaneet maantieteellisiä tietojaan edemmäksi kuin Babylon. Tosin assyrialaiset armeijat samoilivat kautta Arabian moneen kertaan, mutta saman olivat jo kaksituhatta vuotta aikaisemmin Sargonin ja muitten babylonilaisten hallitsijain sotajoukot tehneet. Assyrialaisten kuningas Asarhaddon aikoi saattaa valtansa alaiseksi koko Lounais-Arabian, voidakseen sieltä hallita Intian kauppaa, josta Babylon ja Assyria olivat tulleet osattomiksi edellisen valtakunnan menettäessä pääsyn Persian lahdelle. Jemenin kautta kulkeva Intian kauppa taas poikkesi Punaisen meren länsirannalle ja maataipaleen poikki Niilin taakse. Nämä sotatoimet puhuvat kylläkin selvää kieltä siitä vilkkaasta liikkeestä, joka jo niin vanhoina aikoina suuntautui Intiaan, vaikk'ei sen vanhimmista vaiheista olekaan säilynyt suoranaisia tietoja.

Elam.

Elämin valtakunta, joka rajotti Babyloniaa itäpuolella, ei ollut yhtä korkealle kehittynyt kuin tämä maa, vaikka se epäilemättä olikin saanut Babyloniasta koko joukon sivistysaiheita. Se pysyi puoliraakalaisena, sotaisena vuorimaana, jonka maantiedollinen merkitys oli pikemmin kielteistä laatua, sillä Elam näyttää kautta aikain estäneen Babyloniaa levittelemästä valtaansa itään päin ja pääsemästä maisin kauppayhteyteen Intian kanssa. Mahdollista on, että Elam on välittänyt maisin kulkevaa karavanikauppaa, samoin kuin niin monet myöhemmät puoliraakalaiskansat samoilla seuduilla. Mutta se piti kaupan niin tiukasti omissa käsissään, ettei kaksoisvirtain laakson väestö koskaan saanut sille puolelle aikaan laajempaa välitöntä kauppayhteyttä. Ainoastaan yhdeksännellä vuosisadalla e.Kr. näyttää Elam jonkun aikaa olleen heikkouden tilassa, sillä siihen aikaan sai Assyrian kuningas Salmanasar II Baktriasta ja Intiasta lahjoja, kaksikyttyräisiä kameleja ja Intian elefantteja. Pian näyttää yhteys kuitenkin uudelleen katkenneen, kunnes Persialaiset, perustettuaan Iraaniin suuren valtakunnan ja vallotettuaan kaksoisvirtainkin maan, tällä puolella saivat aikaan avoimen maayhteyden Intian kanssa.

Vanha Egypti.

Yhtä kauas muinaisuuteen kuin Eufratin ja Tigriin välisessä maassa ulottuu sivistys Niilin laaksossa, ja samoin kuin Babyloniasta ja Assyriasta, samoin olemme Egyptinkin muinaisuudesta saaneet luotettavia tietoja vasta viime vuosisadalla, jolloin vanhain Egyptiläisten kuvakirjotusta opittiin lukemaan. Hieroglyyfeistä tiedämme, kuinka monipuolisesti Egyptin sivistys oli kehittynyt jo vuosituhansia ennen kuin Herodotos matkusti Niilin laaksossa. Ne valaisevat, vaikka tosin niukasti, vanhan Egyptin maantieteellisiäkin suhteita. Kaikki niistä saatavat tiedot ovat sitä mieltäkiinnittävämpiä, kun ne seudut, jotka olivat Egyptin länsi- ja eteläpuolella, myöhemmin tulivat kokonaan erotetuiksi muun maailman yhteydestä, niin että ne vasta aivan nykyaikoina ovat tulleet osapuilleen tunnetuiksi.

Vanhimmassa Egyptissä, jonka lähempi rajapaalu on asetettu toisen vuosituhannen keskivaiheille e.Kr., Niilin laaksoa viljeli rauhallinen, alallaan pysyvä maanviljelysväestö, joka muun maailman kanssa ylläpiti kauppasuhteita ainoastaan sen verran, että sai hankituksi ruumiitten balsamoimiseen tarvittavia savusteita, eräitä hyvänhajuisia kummilajeja. Rajamaittensa asioihin ei Egypti muutoin paljoa puuttunut. Sitä estivät maantieteellisetkin syyt, sillä heti Niilin kapean laakson molemmin puolin alkoivat nuo autiot päivänarinat, joilla ei mikään viljelys menesty, ja jotka lisäksi estivät suurempia sotavoimia tunkeutumasta vedettömäin aavikoitten poikki harvassa oleviin keitaisiin. Eteläänpäin taas vaikeutti tunkeutumista yhä kuumeneva ilmasto ja Niilin keskijuoksulla kuohuvat lukuisat kosket. Alimmilta koskilta jättiläisjoki virtaa niin korkeitten rantain välissä, ettei tulvavesi voi niille nousta. Viljelyksen täytyi seisahtua Assuanin koskille: siitä ylöspäin erämaat kahden puolen pitkillä matkoilla lähestyivät aivan jokeen saakka. Koko Egypti onkin oikeastaan vain suuri keidas, joka luonnostaan on muusta maailmasta erotettu, kapeata meririntaa lukuunottamatta.

Elefantinen saarella, joka on Assuanin koskien kohdalla, tapahtui tavaranvaihto vanhan Egyptin ja siitä alkavan Nubian välillä. Tämän kaupan laatua todistavat mainitun saaren ja Syenen kaupungin nimet; ne merkitsevät »norsunluusaarta» ja »kauppaa». Näissä raja-alueissa elävät kansat luonnollisesti olivat Egyptiläisille jo vanhastaan tunnetut. Ne olivat tummanruskeata rotua, vaikka luultavasti samaa alkujuurta kuin Egyptiläiset itsekin. Mutta Egyptiläiset lukivat heidät, samoin kuin heidän eteläpuolellaan asuvat »Nehetkin», neekereihin.

Laajimmillaan ollessaan Egyptin valta etelässä ulottui aina kolmansille koskille, lähelle nykyistä Dongolaa, jossa Arkon saarella on jonkun Egyptin kuninkaan ikivanha kuvapatsas. Nykyisen Wadi Haitan luona on niinikään säilynyt vanhain egyptiläisten kuninkaitten kirjotuksia ja linnanpohjia. Kuningas Usertesen eräässä rajakirjotuksessa sääti: »Tämä on eteläraja. Älköön ainoakaan neekeri kulkeko tämän rajan poikki pohjoista kohti, ei jalan eikä vesitse, älköönkä myöskään heidän karjansa. Jos he tahtovat tulla Akentin maahan kauppaa tekemään, niin älköön kukaan heitä siitä estäkö, mutta Hehiä kauemmaksi ei pidä koskaan ainoankaan heidän laivansa yrittää.»

Mutta egyptiläinen sivistys levisi kuitenkin tähän maahan, joka näin oli tullut sen kanssa kosketuksiin. Sitä vielä tänä päivänä todistavat Nubiassa tavatut suurenmoiset rakennusjäännökset. Vanhoista kuvista näkyy, miten raakalaiskannalla elävä neekerikansa muutti vaatepartensakin ja hiusmuotinsa egyptiläisen mallin mukaiseksi. Viime aikoina on näissä maissa, jotka Englantilaisten toimesta on rauhotettu, ryhdytty muinaistutkimuksiin, jotka lupaavat suuria tuloksia.

Egyptiläisten tunkeutuminen etelää kohti ja sivistyksen kohoaminen sikäläisissä maissa vaikutti, että Nubiassa muodostui Napata niminen valtakunta, joka voimistui siksi, että se saattoi pari vuosisataa itse Egyptiäkin hallita. Mutta kun Napatan täytyi ylivallastaan luopua ja se vähitellen tuli kokonaan erotetuksi Egyptistä, niin se raaistumistaan raaistui ja vaipui ympärillä asuvain neekeriheimojen tasalle.

Punt.

Jo näinä vanhoina aikoina käytiin Niilin laaksosta kauppaa Punt nimiseen maahan, jonka arvellaan olleen Punaisen meren rannalla, ehkä Adenin seuduilla. Kauppatavarat nousivat ensin Niiliä ja kulkivat sitten maan poikki Punaiselle merelle, jonka rantoja pitkin niitä vietiin edelleen laivoilla etelään päin.

Toisen vuosituhannen keskivaiheilla eräs Egyptin kuningatar lähetti suuren retkikunnan Puntiin, jonka asukkaita, kyliä, kasveja ja eläimiä hän sitten kuvautti rakennuttamaansa suureen kuolintemppeliin. Nämä vanhat kuvat, joitten esineet, pyöreät, mehiläispesän muotoiset, osasta paaluille rakennetut majat ovat aivan samanlaisia kuin nykyisetkin neekerimajat, todistavat erinomaisen sattuvasti, kuinka samalla kannalla luonnonkansat, kultuurivaikutuksista erillään, voivat säilyä vuosituhansia. Tämä vanhoillisuus, joka on Afrikan alkuasukkaille ominainen piirre, ilmenee myös kuvattujen ihmisten vaateparressa, tukan somistuksessa ja koristeitten käyttämisessä. Ne ovat syrjäisemmissä seuduissa vielä tänä päivänä aivan samanlaiset kuin 3500 vuotta takaperin. Yksin afrikkalainen naisihannekin on pysynyt kolme ja puoli vuosituhatta ennallaan. Egyptiläiset taiteilijat kuvasivat neekerikaunottaren niin lihavaksi, pyöreäksi ja muodottomaksi, että miehen täytyi kuljettaa vaimoaan aasilla. Samanlaisia ovat vielä tänä päivänä neekeripäälliköitten suosikkivaimot, kuten monetkin matkustajat tietävät kertoa. Egyptin kuningattaren maalauttamista kuvista näkyy, että Egyptiläiset oman maansa tuotteita, kuten puukkoja, kirveitä ja muita valmisteita vastaan vaihtoivat Puntin asukkailta pihkoja, norsunluuta, myrrhapuuta, eebenholtsia, kultaa ja silmäkoristeita, pavianeja, merikissoja ja koiria, pantterin nahkoja ja orjia. Tämäkin kauppa pysyi kautta vuosituhansien melkein samana.

Paljon tärkeämpi oli egyptiläisen kultuurin vaikutus pohjoisessa», vaikka Egyptiläiset myöhänlaiseen ryhtyivätkin laajentamaan valtaansa sille puolelle. Merellä he eivät tosin itse liikkuneet laajalta, mutta jo hyvin vanhoina aikoina olivat Välimeren kansat oppineet purjehtimaan Niilin suistamoon kauppaa tekemään ja arvatenkin ryöstämäänkin. Vanhoissa hieroglyfeissä puhutaan »merimaiden kansoista», jotka usein tekivät rosvoretkiä Egyptin rannalle.

Palestinaan ja Syyriaan Egyptin hallitsijat sitä vastoin tekivät useinkin sotaretkiä. Palestinaa nimitetään kuvakirjotuksissa »Ylä-Retenuksi»; sen toista puolta sanottiin »Kenanaksi» (Kaanaaksi).. toista »Amariksi»(Amorittien maaksi). Syyrian alanko oli »Ala-Retenu». Kreeta oli »Keft» ja Foinikit »Fenekhejä«.

Hieroglyfit kertovat Egyptin hallitsijain käyneen sotia aina Eufratin ja Tigriin maahan saakka, »jossa vesi juoksee nurinpäin» (s.o. päinvastaiseen suuntaan kuin Niili), »jossa kuljetaan pohjoiseen, kun kuljetaan vastavirtaan». Egyptiläisistä näytti luonnottomalta, että mikään virta juoksi toiseen suuntaan kuin heidän pyhä Niilinsä. Vanhoista kirjotuksista käy selville, että Egyptin ja kaksoisvirtain maitten hallitsijat toisin ajoin olivat keskenään kirjeenvaihdossakin.

Syyrian maihin kävi Egyptistä vilkas kauppa, ja vaikka Egyptillä itsellään oli kehittynyt teollisuus, niin osti se vielä teollisemmasta Syyriasta kaikenlaisia valmisteita, laivoja, vaunuja, aseita, monenlaisia astioita ja soittokoneita, vieläpä uusia leipälajejakin, kaloja, karjaa ja varsinkin viiniä, jonka maustamisessa Syyrian asukkaat olivat kaikkia muita etevämmät. Syyrialaiset tavat, rakennusmalli, vieläpä jumalatkin levisivät toisella vuosituhannella e.Kr. Egyptiin. Silloin valtasi seemiläisyys ikivanhan Egyptin samalla tavalla, kuin myöhemmin Aleksanteri Suuren ja Ptolemaioksien ajalla kreikkalaisuus.

Välimerenmaitten esihistorialliset kansat.

Kun Niilin laakson ja kaksoisvirtain maitten ikivanhat valtiot ja yhteiskunnat alkoivat menettää elinvoimansa, niin haki edistys toimialoja uusissa maissa ja uusien kansain keskuudessa. Se siirtyi jokien ahtaista laaksoista meren rannalle, joka oli siksi maitten piirittämä, että se pikemmin vaikutti yhdistävästi kuin erottuvasti.

Egyptin, Babylonian ja Assyrian vanha historia on näitten maitten vanhan kirjallisuuden tutuksi tultua astunut niin lähelle, käynyt niin eläväksi ja monivaiheiseksi ja me huomaamme niitten sivistyksen niin kehittyneeksi, yhteiskunnat niin järjestyneiksi, että näitten tietojen valossa mielestämme tulemme kuin alkuasteilla olevaan uuteen maailmaan, kun noina ammoisina aikoina mielessämme siirrymme Välimeren rannoille. Nämä näyttävät olleen Babylonian ja Egyptin kansoille melkein yhtä tuntemattomia kuin Amerikan rannat Lännen kansoille Uuden ajan alussa.

Siitä syystä onkin jo oltu taipuvaisia arvaamaan liiankin suureksi Itämaitten vaikutusta kultuurin viriämiseen Välimeren reunoilla. Aivan viime vuosikymmenien muinaistutkimukset ovat nimittäin osottaneet, että ainakin tuon meren itäosissa on vallinnut itsenäinen korkealle kehittynyt sivistys, joka on yhtä vanha kuin Egyptin tai Babylonian.

Schliemann kaivoi Hissarlikin (Troijan) raunioista esiin ikivanhoja kaupunginpohjia ja esineitä, jotka todistavat edistyneitä oloja ja sisältävät aivan itsenäisesti kehittyneitä koristemuotoja. Hän jatkoi löytöjään Peloponnesossa, jossa Mykenan vanhat kalmistot luovuttivat tutkimukselle aavistamattoman rikkauden helleeniläisaikaa vanhemman ajan kultuuriesineitä ja rakennuksia. Mutta kaikkia näitä löytöjä rikkaammat ja tärkeämmät ovat ne, joita Evans on Kretan saarella tehnyt. Hän on kaivanut esiin Knossos kaupungin pohjat saaren pohjoisella rannalla ja huomannut Minoksen tarumaisen palatsin todellisuudeksi, paljastanut kehityksen ja kultuurin, joka ulottuu niin kauas taapäin, kuin yleensä voidaan edellyttää ihmisen muodostaneen suurempia ja korkeammissa muodoissa eläviä yhteiskuntia.

Mikäli näihin muinaisjäännöksiin jo on ennätetty syventyä, voidaan niistä tehdä se johtopäätös, että Kretassa aina myöhemmältä kivikaudelta saakka on elänyt samoilla paikoilla alati kehittyvä kansa, jonka loistoaika oli pronssikausi, mutta jonka rautakauden alussa voitti pohjoisesta tuleva raakalaiskansa — arvatenkin vanhat Helleenit — niin että se menetti koko kansallisen olemuksensa ja luultavasti suli vallottajain kanssa samaksi kansaksi. Vielä voidaan päättää, että tämä sivistys on ollut yhteinen koko Egean meren ympäristölle, josta syystä sitä sanotaankin egeiseksi, vaikka se näyttää kehittyneen korkeimmalle ja yhtäjaksoisimmin juuri Kretassa, jossa saariasema suojeli sitä häiriöiltä. Kaikesta päättäen harjotti tämä kivikauden ja pronssikauden kehittynyt kansa laajaa laivaliikettä sekä Egean meren saaristossa, että Syyrian rannikolle ja varsinkin Egyptiin, jonka kanssa Kretalla on ollut ikivanhat yhteydet. Egyptiläisissä hieroglyfeissä mainittu Keft tarkotti juuri Kretaa. Kirjotustaitokin oli tälle kansalle tunnettu — sillä oli kahdenlainen kirjotus, vanhempi kuvakirjotus, joka kuitenkin kokonaan poikkeaa egyptiläisestä, ja nuorempi viivakirjotus, joka vähän muistuttanee vanhempaa arabialaista; mutta ei kumpaakaan ole vielä osattu lukea, kun ei ole mitään johtoa siihen, mitä kieltä tuo esihistoriallinen sivistyskansa on puhunut. Mutta ehkä ihmeteltävin oli sen taide, joka todistaa samalla sekä erinomaisen kehittynyttä tekotapaa, että sen kansan ruumiillista kauneutta, joka tuon taiteen kehitti.

Mitä kansoja varhaisimpina aikoina asui Syyrian rannoilla, siitä ei ole mitään tietoa. Foinikit saapuivat sinne Persian lahden etelärannalta, jossa nykyisten Bahrein saarien seudut olivat heidän asuntoalueensa keskusta. Foinikit luultavasti alkuaikoina välittivät Babylonian sumerilaisten kaupunkien laivaliikettä. He siitä päättäen olivat jo tottuneet merillä purjehtimaan muuttaessaan Libanonin juurelle, Välimeren rannalle, ja rakentaessaan sinne kaupunkinsa ja laivastonsa. Jotkut tutkijat luulevat, että Foinikit ehkä olivat samaa kansaa, jota alkuaan myös asui Egyptin hieroglyfeissä mainitussa Punt maassa Punaisen meren suulla, ja joka siis olisi hallinnut molempien itäisten väyläin laivaliikettä jo hämärimmästä muinaisuudesta saakka.

Monet vaiheensa oli varmaan Välimeren länsiosankin mailla ja kansoilla ollut, ennenkuin historian ensimäinen sarastus niille lankeaa. Mutta niistä emme paljoa tiedä. On tosin säilynyt joku verta muinaisjäännöksiä, joitten nojalla ehkä tutkimus tulevaisuudessa voi tehdä sitovia johtopäätöksiä, mutta toistaiseksi saamme tyytyä vertailevan rotututkimuksen viittauksiin. Niitten mukaan on Välimeren rannoilla jo ikivanhoista ajoista tapahtunut kansainvaelluksia, jotka ovat monella tavoin muuttaneet niitten rotuoloja. Kieliä ja kansoja on kadonnut, toisia tullut sijaan, ja kadonneet ovat vain jättäneet ihonsa, hiusvärinsä tai muita rotumerkkejään kummittelemaan niitten kansain ruumiinrakennuksessa, joitten kieliin ne hautaantuivat.

Vertailevan pääkallotutkimuksen johdolla koettaa anthropologia päästä vanhimpien rotujen perille, joitten vaiheitten selvittämiseen kielitiede ei tarjoa johtoa, koska nuo kielet jo ovat kuolleet.

Uusimmat ihmistieteen tutkijat ovat etupäässä pääkallojen muodon johdolla tulleet siihen johtopäätökseen, että kaikki ne valkoiset kansat, joita vanhempina aikoina on asunut Europassa, Länsi-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa, ovat kehittyneet yhteisessä alkukodissa Pohjois-Afrikassa, Saharan vielä ollessa viljelyskelpoista, hyvin kasteltua maata, niinkuin vanhat esiaikaiset jokilaaksot todistavat. Tämä arvatenkin tapahtui samoihin aikoihin, jolloin Europpa vielä suureksi osaksi oli mannerjäätiköitten peitossa. Afrikasta sai siis Europpa asukkaansa, Afrikasta lähtivät seemiläiset kansat itää kohti, vallaten Länsi-Aasian, ja samaa alkujuurta ovat nekin kansat, jotka sinne jäivät ja jotka berberien nimellä ovat näihin saakka harvinaisen puhtaina säilyttäneet sekä kielensä että rotuominaisuutensa. Uusissa asuinpaikoissaan pohjois-afrikkalaiset siirtolaiskansat aikain kuluessa erilaistuivat. Mutta Välimeren rannoilla ne hyvin myöhään, aina historiallisen ajan alkuun saakka, pysyivät jotenkin samoina, kunnes aarialaiset tulivat ja laskivat Välimeren pohjoisrannoilla olevat liibyalaiskieliset kansat valtansa alle, pakottaen niitä omaksumaan aarialaisen kielensä, mutta sen sijaan itse omistaen paljon niitten rotuominaisuuksia. Tästä sekotuksesta ovat syntyneet ne kansat, jotka nykyään elävät Etelä-Europassa.

Siihen aikaan kun Foinikit alkoivat Välimerellä purjehtia, asui sen pohjoisrannoillakin siis etupäässä hamilaissukuisia kansoja, vaikka ne jo olivatkin melkoisesti eronneet varsinaisista libyalaisista. Kielentutkimuskin osaksi tukee tätä mielipidettä, sillä baskin kielen ja nykyisen berberin kielen välillä on huomattu selvää sukulaisuutta, joka kuitenkin on niin vanhaa, että kielet jo historiallisen ajan alussa varmaan olivat toisilleen aivan vieraat. Näitä libyalaisia kansoja olivat Italiassa Ligurit, joitten nimikin johdetaan samasta juuresta kuin Libya, Sardit, Sisilialaiset ja toisten luulon mukaan useimmat niemimaankin heimot, lukuunottamatta Etruskeja; näitten luullaan tulleen Egean mereltä ja tuoneen sieltä mukanaan ne sivistysainekset, joitten jäännöksiä heidän haudoistaan on löydetty. Hamilaissukuisten »Välimeren kansain» sekaan saapui sitten varhaisia aarialaisia kansoja, kuten lllyrikot, nykyisten Albasien esi-isät, Keltiläisiä ynnä vihdoin Latinalaiset, jotka lopulta vallottivat koko Italian ja antoivat sille kielensä.

Balkanin niemelle saapuivat illyrialais-thraakialaiset kansat ennen Helleenejä, mutta näistä tuli niemimaan johtava kansallisuus, vaikka varhaisemmat kansa-ainekset kauan, osasta tähän päivään saakka, heidän rinnallaan pitivät puoliaan. Samoja kansoja oli Vähän Aasian puolella, ja niihin ehkä kuuluivat Hethalaisetkin, joita luullaan nykyisten Armenialaisten esi-isiksi. Hethalaisilla kansoilla oli melkoinen sivistys ja oma kuvakirjotuksensa, joka jossain määrin muistuttaa Kretasta löydettyä. Niillä oli ajoittain melkoisia valtakuntia, jotka olivat yhteyksissä sekä Egyptin että kaksoisvirtain maitten kanssa, mutta myöhemmin joutuivat Assyrian ylivallan alaisiksi.

Se sivistys, joka oli elänyt Egean meren saarilla ja rannoilla samaan aikaan, jolloin Egypti ja Babylonia parhaimmillaan kukoistivat, hävisi HelleeniIäisten tullessa niin jäljettömiin, että sen olemassa olokin vasta äsken on käynyt ilmeiseksi. Helleenit näyttävät saapuessaan hävittäneen ja surmanneen vielä perinpohjaisemmin kuin germanilaiset kansat Rooman kukistaessaan, ja sen kautta tapahtui koko Egean meren piirissä niin yleinen taantumus, että nuo maat toisen vuosituhannen keskivaiheilla e.Kr. jälleen olivat puoliraakalaiskannalla. Foinikeilta sen vuoksi Helleenit oppivat sekä ammattitaitonsa että taiteensa alkeet, jopa kirjotuksenkin. Foinikit esiintyivät tällä vanhalla pohjalla kuin löytöretkeilijät uusissa maissa. Egealaista kultuuria seurasi pitkällinen väliaika, jonka kuluessa itämaiset vaikutukset vähitellen levisivät kautta Arkipelagin ja Kreikan ja edemmäksi länteenkin päin, ja vasta tällä pohjalla kehittyi ja kasvoi.

Foinikit.

Foinikit asuivat Syyrian rannalla sillä kapealla kaistaleella., joka on Libanonin vuoriston ja meren välillä. Ei tosin ole säilynyt kirjallisia tietoja siitä, kuinka varhain tämä vilkas ja yritteliäs kansa alkoi Välimerta kyntää, mutta varmaan se tapahtuu piankin sen jälkeen, kun Foinikit olivat Persian lahdelta uuteen kotimaahansa muuttaneet, koska he jo v. 1500:n vaiheilla e.Kr. olivat yhteydessä Kyproksen, Rhodoksen, Vähän Aasian rannikon ja Egean meren saarien kanssa ja kaikkialle olivat perustaneet kauppapaikkojaan ja siirtokuntaan. Epätietoista on, tokko he jo silloin purjehtivat Välimeren länsiosiinkin. Mutta se on varmaan toteen näytetty, että Foinikit jo ainakin 12:lta vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua olivat saapuneet Gibraltarin salmeen »Melkartin patsaille» saakka, vieläpä käyneet sitäkin edempänä Atlantin merellä.

Nämä laajat merimatkat ehkä aiheutuivat siitä, että Foinikian täytyi etsiä edempää raaka-aineita vilkasta teollisuuttaan, purppuran, lasin ja metalliteoksien valmistusta varten. Ja luultavasti heidän täytyi etsiä uusia alueita kaupalleenkin, kun Kreikkalaiset jo toisen vuosituhannen lopulla alkoivat heidän kanssaan kilpailla kaupan, merirosvouksen ja siirtokuntien perustamisen alalla. Jo kahdennellatoista vuosisadalla e.Kr. Kreikkalaiset karkottivat Foinikit Egean meren saarilta ja Vähän Aasian rannikollakin kilpailu kävi yhä kiinteämmäksi.

Valitettavasti tietomme Foinikeista ovat vaillinaiset, sillä heiltä itseltään ei ole säilynyt jälkimaailmalle kirjallisia todistuksia, vaikka he tunsivatkin kirjotustaidon, vieläpä sitä kehittivät ja arvatenkin omistivat jommoisenkin kirjallisuuden. Tunnemme heidät ainoastaan Raamatun ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijain tietojen perustuksella.

Foinikkien merenkulku.

Ennen oli yleisenä käsityksenä, että Foinikit olivat koko merenkulun varsinaiset »keksijät», mutta se on huomattu liian rajotetuksi. Jo paljon ennen Foinikkeja on varmaan Välimerta ja paljon suurempiakin meriä aluksilla kuljettu. Monet seikat viittaavat siihen, että merenkulku on milt'ei yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Mutta Vanhan ajan etevin merikansa Foinikit epäilemättä olivat. He ehkä ensimäiseksi rakensivat niin tilavia ja merikuntoisia aluksia, että voitiin kuljettaa suurempiakin tavaramääriä merien poikki. Tiedämme heidän keksineen montakin laivamallia eri tarpeita varten. Heillä oli nopeat solakat sotalaivat, jotka olivat varustetut monenlaisilla hävitysaseilla, varsinkin semmoisilla koneilla, jotka heittivät suuria kiviä ja nuolia vihollislaivan päälle. Toisia laivoja rakennettiin yksinomaan kuormia viemään; ne olivat kömpelöitä, mutta vetäviä. Ne laivat taas, joilla kuljettiin aina Tarsikseen, nykyiseen Espanjaan saakka, olivat yhdistettyjä sota- ja kauppalaivoja. Ne olivat nopeakulkuiset ja asestetut, mutta olivat samalla niin tilavia, että kantoivat melkoisia kuormia. Liikevoimana käytettiin purjeita ja airoja yhdessä, joten ohjauskyky ahtaissakin vesissä oli hyvä. Aluksi arvatenkin kuljettiin rantoja seuraillen, mutta sitä myöten kun laivat paranivat ja maitten asemain tunteminen lisääntyi, laskettiin yhä rohkeammin merien halki tähtien johdolla, jotka Välimerellä, paitsi talvisateitten aikana, palavatkin harva se yö. Tarsis-laivoihin mahtui helposti puolentuhatta miestä, ne olivat siis melkoisia aluksia. Jo Foinikeilla oli se tapa, että laivan keula kaunistettiin »kaljunakuvalla», jota ilman ei meidänkään aikanamme purjelaiva ole täydellinen; milloin oli kuva hevonpää, milloin pieni miehenkuva.

Kaupankäynti.

Foinikit olivat ensi sijassa kauppakansaa: vallotuksiin he eivät ryhtyneet muuta kuin sen verran, että saivat kaupalleen tukikohtia. Mutta rosvoutta he epäilemättä harjottivat, milloin vain sopi. Sen kautta hankittiin varsinkin orjia, jotka olivatkin Vanhalla ajalla — ja vielä paljon myöhemminkin — arvokkain kauppatavara. Ensin tehtiin kaupat ja sitten hyökkäys, milloin tilaisuus oli suotuisa. Toisilla rannoilla olivat asukkaat kuitenkin niin arkoja, että heidän kanssaan täytyi tyytyä »mykkään» kauppaan. Herodotoksen kuvauksen mukaan tämä tapahtui siten, että foinikialaisesta laivasta kannettiin rannalle tavaroita, joita alkuasukkaat laivamiesten poistuttua etäämmälle saapuivat katselemaan. Jos ne miellyttivät, niin he toivat maansa tuotteita sen verran, kuin arvelivat kannattavan tavaroista maksaa, ja poistuivat sitten vuorostaan, jotta laivaväki sai verrata, oliko hinta riittävä. Näin vuoron perää käytiin tavaroita katselemassa ja hintaa lisäämässä, kunnes kumpikin puoli oli kauppaan tyytyväinen. Samanlainen kaupankäynti on yhä vielä eräitten raakalaiskansain kesken vallalla.

Foinikialaiset eivät suotta olleet seemiläisiä — he osasivat hyötyä suunnattomasti kaupoissaan vähemmän kehittyneitten kansain kanssa. He antoivat niille halpaa korutavaraa ja teollisuus-rihkamaa ja ottivat hinnaksi sadoin kerroin semmoisia maan tuotteita, joilla oli Itämailla suuri arvo ja joitten arvo heidän työpajoissaan vielä kasvoi monin verroin. — Samalla tavalla yhä vielä alkuasukkaitten kanssa kauppaa tehdään.

Foinikian kauppa Raamatun todistuksen mukaan.

Foinikia olikin siihen aikaan kaupan luonnollinen välittäjä. Toisella puolen olivat sen ajan kehitttyneimmät sivistysmaat, Babylonia, Assyria ja Egypti, toisella puolen Välimeren rannoilla asuvat vähemmän kehittyneet kansat. Foinikian markkinoilla kohtasivat toisensa toiselta puolen kaikenlaiset ainejalostuksen kautta syntyneet valmisteet, toiselta puolen raaka-aineet. Hehkuvin sanoin profeetta Hesekiel kuvaakin saarelle rakennetun Tyroksen mahtia — ennustaen kuitenkin samalla sen läheistä kukistumista (prof. Hesekiel, 27 luku):

 »Sinun rajasi ovat keskellä merta; ja sinun rakentajasi ovat
 valmistaneet sinut kaikkein kauniimmaksi.

 Kaikki sinun lautasi ovat Senirin hongasta, ja olet antanut tuoda
 seetripuita Libanonista, tehdäkses sinulle haahden pielen.

 Sinun airosi olivat tehdyt Basanin tammesta, sinun piittas elefantin
 luista, Kittimin (Kyproksen) luodoista.

Sinun purjeesi oli Egyptin kalliista liinasta neulottu, sinulle merkiksi; sinun peitteesi oli siniviitoista ja Elisain luotoin purppurasta.

Sidonista ja Arvidista olivat sinun haaksimiehes, ja sinulla olivat toimelliset miehet Tyyristä, haahden haltiat.

Vanhimmat ja taitavat Gebalista paransivat sinun laivas. Kaikki laivat meressä ja haaksimiehet löyttiin sinun tykönäs; he tekivät kauppaa sinussa.

 Persiasta, Lydiasta ja Libyasta olivat urhoolliset miehet sinun
 sotajoukossas; jotka heidän kilpensä ja otansa sinussa ripustivat, ne
 sinun kaunistivat.

 Arvadin lapset olivat sinun sotajoukossas, kaikki ympäri sinun
 muurias, ja vartiat sinun tornissas. He ripustivat kilpensä sinun
 muuris päälle kaikki ympäri: ne tekivät sinun niin ihanaksi.

Tarsis teki kauppaa sinun kanssas kaikkinaisen kalun paljoudella: hopialla, raudalla, tinalla ja plyijyllä, joita he toivat sinun markkinoilles.

 Javan (Hellas), Tubal ja Mesekh teki kauppaa sinun kanssas, ja toivat
 ihmisiä ja vaskiastioita sinun kaupalles.

 Thogarmasta (Armeniasta) toivat he hevoisia ja vaunuja ja muuleja
 sinun markkinoilles.

 Dedanin lapset olivat sinun kauppamiehes ja sinä teit kauppaa joka
 paikassa luotokunnissa; he antoivat sinulle elefantinluita ja
 hebenpuita hinnaksi.

 Syyrialaiset noutivat sinun töitäsi, joitas teit, toivat rubineja,
 purppurata, tapeteja, silkkiä ja samettia ja kristalleja sinun
 markkinoilles.

Juda ja Israelin maa teki myös kauppaa sinun kanssas, ja toivat sinun markkinoilles nisuja Minnitilistä, ja balsamia ja hunajata ja öljyä ja mastiksia.

 Nouti myös Damasko sinun töitäs sinusta paljoudessas, ja paljon
 kaikkinaisia kaluja, väkevän viinan ja kalliin villan edestä.

 Dan ja Javan Mehosal toivat myös sinun markkinoilles rautakalua, kasia
 ja kalmusyrttejä, sinun kauppaa tehdäkses.

Dedan osti sinulta kalliita vaatteita, joitten päällä ajossa istutaan.

Arabia ja kaikki Kedarin ruhtinaat kaupitsivat sinulle lampaita, oinaita ja kauriita; niillä he tekivät sinun kanssas kauppaa.

Saban ja Raeman kauppamiehet tekivät sinun kanssas kauppaa ja toivat sinun markkinoilles kaikkinaisia kalliita yrttejä, kalleita kiviä ja kultaa.

 Haran ja Kanne, ja Eden ynnä Seban kauppamiesten kanssa Assur ja
 Kilmad olivat myös sinun kauppamiehes.

Kaikki nämät kaupitsivat sinulle kalleita vaatteita, silkkiä ja neulotulta hameita, jotka he kalleissa seetriarkuissa hyvin tallelle pantuina toivat sinun markkinoilles.

 Mutta Tarsiksen laivat olivat ylinnä sinun kaupassas; niin sinä olet
 peräti rikkaaksi ja jaloksi tullut keskellä merta.

 Ja sinun haaksimiehes toivat sinun suurilla vesillä; mutta itätuulen
 pitää sinun musertaman rikki keskellä merta.»

 »Koska sinä kauppaa teit merellä, ravitsit sinä monta kansaa; ja sinun
 monella tavarallas ja kaupallas teit sinä maan kuninkaat äverjäiksi.

 Mutta nyt sinä olet mereltä sysätty, juuri syvään veteen, niin että
 sinun kauppas ja kaikki sinun kanssas sinussa on hukkunut.

 Kaikki jotka luodoissa ovat, hämmästyvät sinua, ja heidän kuninkaansa
 tyhmistyvät ja katsovat murheellisesti.

 Kansain kauppamiehet viheltävät sinua, että sinä niin äkisti hävinnyt
 olet, ja et silleen taida tulla ylös ijankaikkisesti.»

Profeetta Hesekielin sanat ovat kaunopuhelias todistus Foinikian mahtavimman kaupungin laajoista kauppasuhteista kuudennen ja seitsemännen vuosisadan vaiheessa e.Kr. ja yleensäkin Itämaitten silloisesta vilkkaasta teollisuudesta ja tavaranvaihdosta.

Purppuran valmistaminen ja vuoriteollisuus.

Foinikian teollisuuksista oli purppuran värjäys kuuluimpia ja tuottavimpia. Foinikit itse pitivät tätä taitoa niin korkeassa arvossa, että luulivat sitä itse Melkart-jumalansa keksinnöksi. He perustivat kauppapaikkoja ja siirtokuntia etäisiin maihin yksinomaan purppuran vuoksi.

Vanhain kirjailijain tietojen mukaan Foinikit tämän kalliin väriaineen valmistamiseen käyttivät erästä simpukkaa, joka on Välimeressä yleinen; aallot vielä tänä päivänä vierittävät sen kuoria joukottain rannoille. Simpukat otettiin kuorestaan ja keitettiin lyijyisissä astioissa ja siitä saatuun liemeen kastettiin kankaat. Kasteltu vaate levitettiin päivänpaisteeseen, jossa se valon vaikutuksesta tummeni ja sai purppuran värin. Moinen auringon itsensä synnyttämä väri ei ajan mukana virttynyt, ja siitäkin syystä purppuraa pidettiin Vanhalla ajalla arvokkaimpana kaikista väreistä. Paras purppura oli mustansinistä, mutta hohti kaikenlaisin vivahduksin, sen mukaan miten valo lankesi; varsinkin siinä näkyi veripunaisia vivahduksia, mutta kankaan varsinainen väri ei ollut punainen.

Vielä Roomalaisten aikana oli Tyroksen purppura niin suuressa arvossa, että keisari Augustuksen sanotaan kerran, tavallista kauniimpaa purppuraa saatuaan, luvanneen lähteä näyttämään itseään kansalle, kuinka kauniit vaatteet hänellä oli.

Purppuraväriä varten oli koottava suunnattomat määrät kuoria, siinä yksi syy sen kalleuteen. Vielä tänäpäivänä on Tyroksen ja Sidonin läheisyydessä kivikoviksi muuttuneita riuttoja, joitten on huomattu kauttaaltaan olevan värjäykseen käytettyjen purppurasimpukkain kuoria. Toisia syitä purppurakankaitten kalleuteen olivat valmistuksen hienoudet ja salaisuudet. Väriainetta eri tavoin käsittelemällä saatiin kankaille hyvin vaihtelevia värivivahduksia. Niin suuressa voimassa oli tämä teollisuus Tyroksessa, että muukalaiset valittivat koko kaupungin siitä haisevan kynsilaukalle. Purppurakankaihin käytettiin enimmäkseen kaikkein hienointa villaa. Hienoin villa taas saatiin Vanhalla ajalla Espanjasta, ja siinäkin yksi syy, joka kiinnitti Foinikkeja tähän maahan. Mutta hienointa liinavaatettakin ja myöhemmin silkkiä värjättiin purppuralla. Näitä kallisarvoisia kankaita käytettiin temppelien esiripuiksi ja ylhäisten vaatteiksi. Babylonian, Assyrian ja Persian hallitsijat kokosivat aarrehuoneihinsa suunnattomat pinot purppurakankaita.

Yhtä tärkeä kuin purppuran valmistus oli vuoriteollisuus. Sitä harjotettiin Foinikian rajavuorissa ja niitten tyhjennyttyä laajalti muissakin maissa. Varsinkin Tarsiksesta Foinikit löysivät suunnattoman rikkaita metallisuonia, joita he vuosisatoja käyttivät hyväkseen, hyötyen niistä valtavasti. Metalleista taottiin kotimaassa kaikenlaisia aseita, jaloimmista valmistettiin astioita ja koristeita.

Foinikian vuoriteollisuus näyttääkin olleen jo korkealle kehittynyt. Siihen viittaa eräs kuvaus, joka on säilynyt Jobin kirjassa, ja joka hämäryydestään huolimatta käy aivan selväksi, kun ajattelemme sen tarkottavan sen aikuista vuorikaivosta. Se käy merkillisellä tavalla yhteen joku vuosisata myöhempäin kreikkalaisten kuvausten kanssa, joitten selvyys ei jätä sijaa epäilykselle. Koska tämä kohta suomalaisessa Raamatussa on hämärästi käännetty, niin julkaisemme sen englantilaisen raamatunkäännöksen johdolla korjatussa muodossa (Jobin kirja, 28 luku, 1—11):

»Hopialla on kaivantonsa, ja kullalla sija, jossa se puhdistetaan.

Rauta otetaan maasta, ja kivistä vaski valetaan.

Pimeydelle asettaa ihminen lopun, ja etsii viimeisiin rajoihin saakka kalliot, jotka ovat vahvassa pimeydessä ja kuoleman varjossa.

Hän avaa kaivoksen kaukana sieltä missä ihmiset asuvat; niitä ei tiedä jalka, joka ylitse kulkee. Ne riippuvat kaukana ihmisistä ja heiluvat puoleen ja toiseen.

Vilja kasvaa maan päällä, mutta samalla maa mylleröidään, ikäänkuin tulella.

Siellä on kallioissa sopivin paikka, ja kulta on mullan seassa.

Sitä polkua ei ole yksikään petolintu tuntenut, eikä haukan silmä nähnyt.

Ylpeät pedot eivät ole sitä tallanneet, eikä raju jalopeura käynyt.

Kädellään hän rupeaa kovaan kallioon ja kukistaa vuoret juurineen.

Hän leikkaa ojia kallioon ja hänen silmänsä näkee kaikki kalleudet.

Hän sitoo joet, etteivät ne juokse; ja salatut hän saattaa päivän valkeuteen.»

Nämä merkilliset värssyt sattuvasti muistuttavat nykyaikaistakin vuorimiestä, joka louhii tiensä kallioitten uumeniin ja tukkii tai johtaa pois vastaan sattuvia vesisuonia. Varmaan oli siis malmien louhimisen taito jo hyvin pitkälle kehittynyt Vanhalla ajalla, vaikkei sen käytettävänä ollutkaan nykyisiä voimakkaita räjähdysaineita.

Foinikialaiset siirtokunnat.

Metallien ehtyminen Välimeren itärannikon vuorikaivoksista ja purppurasimpukan väheneminen sikäläisillä rannoilla lieneekin alkuaan saanut Foinikit ulottamaan retkiään yhä laajemmalle Kreikan etelärannatse, Jooniansaarien sivu, he purjehtivat Etelä-Italiaan ja Sisiliaan ja ehkä sieltä edelleen Sardiniaan, jonka rikkaita metallisuonia on ikivanhoista ajoista louhittu. Sisilian rannoille he niemille ja rantasaarille rakensivat kehän asemia, joista tehtiin kauppaa saaren asukkaitten kanssa. Sisiliasta oli lyhyt purjehdus meren poikki Afrikan puolelle, jonne jo hyvin varhaisina aikoina perustettiin Utika niminen siirtokunta ja myöhemmin lähelle tätä Karthago. Karthagosta paisui kauppavalta, joka vallitsi Välimeren länsipuolta, kunnes Roomalaiset sen vallottivat ja maan tasalle hävittivät. Purjehduksen turvaamiseksi Foinikit muun muassa valtasivat ja linnottivat Maltan, joka oivallisine satamineen nykyään on Englannin vallan tärkein tukipaikka Välimerellä. Sardiniasta taas, jonka muinaismuistot vielä tänäpäivänä viittaavat Foinikkien taajoihin retkiin, oli lyhyt taival Balearien saarille ja sieltä edelleen Tarsikseen, josta tuli Foinikkien kaupan päämaita.

Tarsis nimellä tarkotettiin laajemmassa merkityksessä koko Etelä-Espanjaa, suppeammassa merkityksessä taas Andalusiaa, Tartessos-joen eli nykyisen Guadalquivirin laaksoa. Jokea noustiin pitkät matkat sisämaahan seutuihin, »joissa joen juuret olivat puhtaassa hopeassa». Siellä näyttävät siis Tarsiksen rikkaimmat hopeakaivokset olleen. Tarun mukaan sikäläisten vuorien hopeapitoisuus oli tullut ilmi suuren metsävalkean kautta, jonka sammuttua maan pinnalla huomattiin sulaneesta hopeasta syntyneitä juomuja. Iberiläiset alkuasukkaat, jotka eivät tunteneet hopean arvoa, möivät sitä viekkaille Foinikeille pilahinnasta, ja pian Foinikkeja alkoi saapua niin runsaasti, että he saattoivat vallata itse suonialueet ja perustaa sinne erinomaisen tuottavia hopeakaivoksia. Etelä-Espanjan rannikolle rakennettiin pieniä kauppa-asemia ja lähelle Tartessos-joen suuta Gades (Cadiz), josta kasvoi suuri ja mahtava, kauas Atlantin merellekin toimiaan ulottava kaupunki. Näin saatettiin kaikella tarmolla etsiä hopeata, joka löytöpaikkojen harvinaisuuden vuoksi oli Vanhalla ajalla melkein yhtä suuressa arvossa kuin kulta. Laivanlastittain kuljetettiin jaloa saalista kotimaahan Foinikiaan, josta se edelleen valui kaupan mukana itäänpäin. Siitä valmistettiin kaikenlaisia koristeita ja talousastioita. Paitsi Tarsiksesta sitä ei saatu mainittavampia määriä muuta kuin Baktriasta ja Mustanmeren kaakkoiskulmalla olevista vuorista.

Gibraltarin salmen etelärannalle perustivat Foinikit Tingis nimisen kaupungin, jonka paikalla nykyinen Tanger on. Tässä kaupungissa oli tarun mukaan ikivanha, Melkartin kunniaksi rakennettu temppeli. Melkart jumala (kreikkalaisten Herakles) oli muka sotaretkellä auringonlaskun maahan murtanut tässä kannaksen, joka erotti Välimeren valtamerestä. Salmen etelärannalla, nykyisen Ceutan luona olevaa vuorenmöykkyä ja sen pohjoisrannalla olevaa Gibraltarin kalliota sanottiin siitä »Melkartin patsaiksi», koska ne, kauas mereen pistäen ja etäälle näkyen, vartioivat Välimerta ja valtamerta yhdistävää salmea. Kreikkalaiset muuttivat nimen »Herakleen patsaiksi» oman sankarinsa mukaan, jolla muutoinkin on niin paljon yhteisiä piirteitä tyrolaisten jumalan kanssa, että Kreikkalaiset luultavasti ovat itse jumal'sankarinkin Foinikeilta lainanneet. Herkuleen patsaitten nimen nämä kalliot sitten ovat saaneet pitää kautta aikain, nimen Roomalaisilta perityssä muodossa.

Gades ei kuitenkaan kauaksikaan jäänyt Foinikkien meriretkien etäisimmäksi päätteeksi. He jatkoivat matkojaan sekä etelää kohti, pitkin Marokon rantoja, että luultavasti pohjoiseenkin päin, ensinnä ympäri Iberian niemimaan ja pitkin Ranskan rantoja Bretagneen saakka, jonka edustalla oleva Ouessantin saari oli tärkeä kauppapaikka. Siihen nimittäin saapui Kanaalin poikki tina. Vanhimpina aikoina näyttävät näitten rantain asukkaat, jotka olivat rohkeita merenkulkijoita, itse välittäneen tinan kuljetusta. Tosin mainitaan Foinikkien tällä suunnalla purjehtineen sekä Englantiin, että vielä kauemmaksikin, Pohjanmerelle ja Itämerelle saakka, joka oli vanhastaan kuulu meripihkan saantipaikkana, mutta siihen viittaavat tiedot ovat epävarmat. Ei ole Iberian niemimaan länsirannalta, sen enempää kuin pohjoisempaakaan löydetty foinikialaisten siirtokuntain merkkejä. Yhdestä asutusyrityksestä on kuitenkin säilynyt tieto. Sen teki karthagolainen Himilko samaan aikaan, kun Hanno purjehti pitkin Marokon rannikkoa eteläänpäin. Gibraltarin eteläpuolella näyttävät Foinikit jo aikaisin saaneen varmemman jalansijan. Nykyisessä Marokossa oli varmaan heidän kauppa-asemiaan. Siitä eteenpäin ei kuitenkaan moneen aikaan purjehdittu, koska rannikko on enimmäkseen autiota ja lisäksi matalaa, vedetöntä hiekkaerämaata. Vasta Karthago yritti tunkeutua vielä etemmäksi. Tämä siirtokunta aikain kuluessa erosi kokonaan emäkaupungistaan Tyroksesta ja voimistui itsenäiseksi suurvallaksi, säilytti tosin foinikialaisen kielensä, mutta sekaantui vähitellen ympärillä asuvain kansain kanssa, niin etteivät Karthagon Puunilaiset enää olleet puhtaita Foinikkeja.

Foinikkien löytöretket.

Tarmokkaasti Karthago jatkoi Foinikkien vanhaa merenkulkua ja kauppaa ja esiintyi suurilla voimilla, minne se yrityksensä suuntasikin. Merkillisimpiä Karthagon yrityksistä on eräs retki, joka tapahtui Afrikan luoteisrannikolle ja jonka tarkotus oli voittaa Saharan vaikea rantakaistale ja tunkeutua etelää kohti tuntemattomiin maihin. Retkeä johti Hanno niminen karthagolainen päällikkö. Palattuaan hän ripusti siitä kertomuksen johonkin Karthagon temppeliin, niin tärkeänä sitä pidettiin, ja sen kautta retki tuli kreikkalaisille kirjailijoille tunnetuksi. Roomalaisen Pliniuksen teoksissa tieto säilyi jälkimaailmalle. Hannon retki on ensimäisiä suurisuuntaisia siirtolais- ja löytöretkiä, josta on säilynyt varma tieto, kertomus siitä löytöretkien historian merkillisimpiä asiakirjoja.

Karthagolaisen Hannon retki.

Siihen aikaan kun Karthagon mahti oli ylimmillään (5:nnen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr.), kertoo Plinius, antoivat Karthagon vallanpitäjät Hannon johdettavaksi meriretkikunnan, johon kuului 60 viiskymmensoutuista alusta ja 30,000 siirtolaista, sekä miehiä että naisia. Hän sai toimekseen perustaa niistä siirtokuntia Herkuleen patsaitten ulkopuolelle Afrikan luoteisrannalle. Kun laivue oli kulkenut salmen kautta, niin se purjehti rannikkoa (nykyisen Marokon rantaa) seuraten lounaita kohti ja perusti kahden päivämatkan päähän Thymiaterion nimisen siirtokunnan. Sitten laivat jatkoivat matkaa länttä kohti Soloeiksen metsäiseen niemeen (nykyiseen Kap Kantiniin saakka), johon rakennettiin merenjumalan temppeli. Tästä niemestä, jota vanhaan aikaan yleensä pidettiin Pohjois-Afrikan eli Libyan läntisimpänä niemenä, retkikunta laski edelleen itää kohti. Puolen päivämatkan jälkeen kuljettiin meren ääressä olevan järven ohi, jonka rannoilla kasvoi taajaa korkeata kaislikkoa ja oli paljon elefantteja ja muita eläimiä. Kun oli vielä purjehdittu päivä, niin perustettiin viisi uudisasutusta rannikolle. Sen tapahduttua jatkettiin matkaa ja saavuttiin Liksos nimiselle, Libyasta tulevalle suurelle joelle. Tämän virran suistamossa asui karjanhoidolla elävää kansaa, jonka kanssa Hanno ryhtyi ystävälliseen seurusteluun. Joen lähteitten sanottiin olevan vuorimaassa, joka oli täynnään petoja ja riistaa. Siellä myös oli ihmeellisiä ihmisiä, jotka asuivat luolissa ja juoksivat vielä hevostakin nopeammin.

Saatuaan Liksolaisilta tulkkeja Hanno purjehti edelleen kaksitoista päivää pitkin autiota rannikkoa, joka kulki etelää kohti, sitten päivämatkan itää kohti syvälle maan sisään pistävään lahteen, jossa oli Kerne niminen saari, ja tähän saareen jätettiin asukkaat. Suurin osa mukana olevista siirtolaisista oli jo ennen viety. Hanno päätteli, että tämä paikka oli yhtä kaukana Herkuleen patsaista kuin ne olivat Karthagosta. Matkaa jatkettiin sitten edelleen ja tultiin virralle ja sen jälkeen järvelle, jossa oli kolme saarta. Järvi, josta laski mereen suuri joki, oli niin laaja, että kului kokonainen päivä sen toiseen päähän soudettaessa, ja toisessa päässä oli korkeita vuoria. Vuorilla asui villejä, eläimennahkoihin puettuja ihmisiä, jotka kiviä heitellen estivät laivaväkeä nousemasta maihin. Karthagolaisten laivain täytyi sen vuoksi lähteä tästä vihamielisestä seudusta, jonka jälkeen ne saapuivat toiselle suurelle joelle, jossa oli runsaasti virtahepoja ja krokodileja. Tuntemattomasta syystä retkikunta kuitenkin tässä keskeytti matkansa ja palasi Kernen saarelle. Mutta pian lähdettiin uudelleen etelää kohti. Purjehdittiin kaksitoista päivää pitkin rannikkoa, jolla asui etioppialaisia. Nämä olivat kuitenkin niin arkoja, että heti pakenivat, kun muukalaiset astuivat maihin. Kahdentenatoista päivänä nähtiin korkea vuori, niemi, jolla kasvoi suuria metsiä, ja näissä metsissä oli hyvänhajuisia puita. Kului kaksi päivää, ennenkuin oli päästy tämän niemen ympäri. Sitten tultiin paikkaan, jossa oli rannassa aukko. Aukon ympärillä oli lakeus, jolla yöllä paloi paljon tulia, sekä isoja että pieniä. Kun oli tästä saatu raitista vettä, niin purjehdittiin eteenpäin viisi päivää ja saavuttiin suureen merenlahteen, jota liksolaiset tulkit sanoivat Lännen sarveksi. Tässä lahdessa oli suurenlainen saari ja sen keskellä järvi, jossa jälleen oli saari. He astuivat maihin, mutta eivät nähneet ihmisiä; päivänvalossa he näkivät ainoastaan valtavaa metsää, jossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Mutta heti kun oli tullut pimeä, niin näkyi lukemattomia liekkejä ja Hannon väki kuuli suuren metelin, ikäänkuin suuren väkijoukon elämöidessä ja pauhatessa huiluilla, rummuilla ja symbaleilla. Karthagolaiset siitä ylenmäärin kauhistuivat, poistuivat kiiruumman kautta kamalalta saarelta ja purjehtivat edelleen rannikkoa pitkin, joka kaikkialla näytti palavan tulessa. Maan korkealla olevista paikoista valui leveitä tulivirtoja alas mereen. Kauhistuneina he riensivät edelleen ja saapuivat neljäntenä vuorokautena yön aikaan maahan, joka myös oli tulessa. Keskellä oli valkea, joka oli kaikkia muita suurempi ja näytti ulottuvan tähtiin saakka. Päivällä se huomattiin ylen korkeaksi vuoreksi, joka nimitettiin »Jumalten vaunuksi». Kun oli purjehdittu vielä kolme päivää palavaa rannikkoa pitkin, niin saavuttiin merenlahteen, jota nimitettiin »Etelän sarveksi». Tässäkin lahdessa oli saari, saaressa oli järvi ja järvessä taas pienempi saari. Saarella asui villi-ihmisiä, joilla oli ylt'yleensä karvainen ruumis, ja varsinkin oli vaimonpuolisia paljon enemmän kuin miehiä. Tulkit sanoivat Karthagolaisille, että niitä nimitettiin »gorilloiksi» (eli gorgadeiksi). Koetettiin saada kiinni muutamia miehistä, mutta siitä ei tullut mitään, koska ne juoksivat nopeaan ja puolustivat itseään urhoollisesti, kiviä nakellen. Vaimoista saatiin kuitenkin kolme kiinni, mutta koska ne raivoissaan purivat ja kynsivät, niin ne täytyi tappaa. Nahkat vietiin Karthagoon ja ripustettiin jumalatar Astarten temppeliin. Tästä saaresta käännyttiin paluumatkalle, koska ruokavarat alkoivat olla lopussa.

Tämän ensimäisen tunnetun löytöretken paikkoja on vertaamalla nykyoloihin koetettu saada selville. Se onkin likimain onnistunut, vaikka selitysyritykset tekstin turmeltumisen vuoksi monessa kohden ovat ristiriitaiset. Hanno mainitsee erityisesti näkemiään saaria ja järviä, joihin hän näyttää kiinnittäneen erityistä huomiota siitä syystä, että Foinikkien oli tapana perustaa asemansa saarille, jotta niitä oli helpompi puolustaa. Kernen asemaa ei ole voitu varmasti määrätä, koska tämä osa Afrikan rannikkoa laakeutensa ja hiekkaisuutensa vuoksi on historiallisellakin ajalla ollut melkoisten muutosten alainen aallokon ja merenvirtain vaikutuksesta. Todennäköisesti oli Kerne sama kuin nykyinen Hernen saari, joka on Saharan rannalla käännepiirin kohdalla, Rio de Oron mutkassa. Liksolaisten suuri joki epäilemättä on Wadi Draa, jonka enimmäkseen vedetön uoma päättyy mereen vastapäätä Kanarian saaria. Metsäin peittämä laaja vuoriniemi taas varmaankin oli Afrikan läntisin nokka, Kap Verde eli Viheriäniemi, joka juuri on saanut nimensä vihannasta kasvistostaan. Joki, jossa nähtiin krokodileja ja virtahepoja, on Senegal ja lakeuden ympäröimä aukko Gambiajoen suistamosuppu. Vaikeampi on sitävastoin ollut saada selville, mitkä ovat ne molemmat pitkät lahdet, »Lännen sarvi» ja »Etelän sarvi», jotka Hanno mainitsee. Varmasti ei sitäkään tiedetä, mikä hänen mainitsemansa korkea vuori, »Jumalten vaunu» oli. Yöllä nähdyt tulivirrat sitä vastoin näyttävät saavan selityksen eräästä tavasta, joka on näitten seutujen alkuasukkaitten kesken yleinen vielä tänä päivänä. Sadeajan päätyttyä he polttavat kuivuneen, miehenkorkuisen heinän, jonka kautta hävitetään paljon vahingollisia pikkueläimiä ja maa samalla tuhkalla väkevöidään. Usein nämä palot kestävät monta päivää ja ovat yöllä mereltä nähden valtava näytelmä. Meteli taas, jota karthagolaiset merimiehet öisin kuulivat, saa niinikään selityksensä nykyisistä tavoista. Keski-Afrikan neekerien on tapana loikoa päiväsydämen polttavan helteen aikana majoissaan ja vasta auringon laskettua ja ilman vilvastuttua kokoontua iltaa viettämään laululla, tanssilla ja meluavalla soitolla. Samalla viritetään suuria tulia, jotta petoeläimet ja sääsket pysyvät loitompana. Ehkä Kannon väki kuuli juuri semmoista yöllistä elämöimistä. Mutta mahdollista on sekin, että rannikkolaiset, nähdessään merellä outoja kulkijoita, päristelivät sotarumpujaan. Kaikkein suurinta huomiota on Kannon kertomuksessa kuitenkin herättänyt gorillain mainitseminen. Juuri siitä on luonnontieteeseen periytynyt »gorillan» nimi suurimmalle apinalle. Toiset arvelevat Kannon tavanneen suuria apinoita ja niitä ihmisiksi luulleen, toiset taas Länsi-Afrikan kääpiökansoja, jotka matkustajain kertomuksien mukaan tosiaan ovat tavallista karvaisempia.

Yhdenmukaisuus Kannon ja uudempain matkustajain kokemuksien välillä Afrikan alkuasukkaitten kesken on erittäin sattuva. Tämä koruton totuuden leima niin ikivanhassa kertomuksessa vaikuttaa erinomaisen virkistävästi, sillä tavallisesti on vanhain matkustajain jutuissa lisänä niin paljon tarua, että totuutta usein on vaikea erottaa mielikuvittelemista.

Himilkon retki.

Samaan aikaan, kun Hanno purjehti tutkimaan ja asuttamaan Afrikan luoteisrannikkoa, sai Pliniuksen kertomuksen mukaan toinen karthagolainen päällikkö, Himilko nimeltään, toimekseen suunnata Melkartin patsailta pohjoiseen. Himilkon retkestä ei kuitenkaan ole säilynyt luotettavia tietoja. Plinius vain mainitsee, että se tapahtui yksin ajoin kuin Hannonkin, ja että sen tarkotuksena oli Europan länsirantain tutkiminen. Vasta Avenius niminen roomalainen kirjailija antaa siitä tietoja eräässä runossa neljänneltä vuosisadalta j.Kr. Kun hän nimenomaan mainitsee Himilkon ja tietonsa hänen kertomikseen, niin voitanee siitä päättää, että Himilkon kertomus oli samalla tavalla temppeliin ripustettu kuin Hannonkin; mutta minkä välikäsien kautta se vihdoin niin monen vuosisadan kuluttua Aveniukselle joutui, siitä ei tämä kirjailija mitään mainitse. Kertomus onkin niin paljon muuttunut ja sekaantunut, että Aveniuksen runosta on mahdoton saada täyttä selvää punilaisen päällikön rohkeista purjehduksista. Mutta eräät piirteet viittaavat siihen, että hän sai käyneeksi hämmästyttävän kaukana valtamerellä.

Himilko näyttää purjehtineen Gadeksesta pitkin Iberien niemimaan länsirantaa pohjoiseen päin ja saapuneen vihdoin »Oestrymnidien saarille», jotka olivat saman nimisen niemen edustalla. Tämä seutu luultavasti oli nykyisen Bretagnen nokka. Saariston asukkaat olivat olleet rohkeita purjehtijoita ja kulkivat meren poikki Irlantiin ja Englantiin vuodista neulotuilla veneillä. Samanlaisia tietoja heistä kertoi myöhemmin Caesar. Himilko oli maininnut, että sekä Karthagolaiset että Gadeslaiset usein purjehtivat Oestrymnidien niemeen saakka, arvatenkin tinaa ostamaan.

Sieltä näyttävät punilaiset laivat, joko tuulien ajamina taikka tahallaan, purjehtineen kauas Atlantin merelle ja tulleen seutuihin, joissa ei ollut yksikään käynyt. Merellä oli ollut sankkoja sumuja ja se oli ollut aivan tyyni. Avenius kertoo sitten seikkoja, jotka viittaavat siihen, että keskellä Atlantin merta oleva Sargassomeri ehkä oli tämän retken kautta tullut tunnetuksi. Sargassomeri on saanut nimensä uiskentelevista leväkasveista, joita meren pinta on täynnään. Ennen luultiin tämän levän kasvavan vapaasti meren pinnalla, mutta nykyään tiedetään sen olevan Länsi-Intiasta kotoisin, jossa myrskyt sitä pohjasta repivät ja merivirrat sitten kuljettavat kauas ulapoille. Keskellä Atlantin merta on eräs alue, jota merivirrat laajana pyörteenä kiertävät, ja tälle alueelle, joka on jonkun verran pohjoiseen päiväntasaajasta, kokoontuu uiskentelevaa sargassolevää niin viljalti, että Columbus aikanaan siihen tullessaan pelkäsi laivansa takertuvan. Pitkälliset tyynet ovat alueelle niinikään ominaisia. Avenius mainitsee runoissaan, että merivirtain keskellä oli runsaasti meriruohoa, joka esti laivain kulkua, ja että meren mataluuden vuoksi ainoastaan vaivalla päästiin läpi. Ja merihirviöitä siellä oli joka puolella. »Nämä seikat karthagolainen Himilko sanoo omin silmin nähneensä.»

Eräässä toisessa Vanhan ajan teoksessa, jonka kirjottajaa ei tunneta, mainitaan seuraavaa: »Sanotaan, että kun Gadeksen foinikit itätuulella purjehtivat Herkuleen patsailta, niin he neljän päivän kuluttua tulevat autioon paikkaan, joka on täynnään merilevää ja ruohoa. Vuoksiveden aikana tämä uppoo ja luodeveden tullessa kelluu veden pinnalla, ja sillä paikalla on suunnattomat määrät uskomattoman suuria ja lihavia tynnyskaloja.» Nämä leväkentät kuitenkin ovat selvästi olleet pohjassa kiinni, eikä kuvaus sen vuoksi sovi Sargassomereen, jossa on kilometrejä vahvalti vettä. Mutta tämäkin maine viittaa siihen, että Foinikit mahtoivat jo aikaisin tehdä laajoja meriretkiä Atlantin ulapallekin.

Azorien saarilta, jotka jo ovat kaukana meressä Amerikan tiellä, onkin löydetty punilaisia rahoja. Saaret lienevät siis olleet tunnetut Karthagon rohkeille purjehtijoille. Varmaa on, että he jo olivat saaneet jalansijan Kanarian saarilla.

Idän väylät.

Foinikian valtiollinen mahti oli suppearajainen. Sen asukkaat hallitsivat ainoastaan kapeata rantakaistaletta, jota Libanonin vuoristo tosin suojeli, mutta myös esti laajentamasta valtaansa sisämaahan päin. Päin vastoin Foinikkien, huolimatta mahtavasta vuorimuuristaan ja osaksi merenluodoille rakennetuista, linnotetuista ja laivastoilla suojelluista kaupungeistaan, monet kerrat täytyi alistua vieraitten vallottajain alamaisuuteen, ja lopulta he kokonaan menettivät itsenäisyytensä.

Välimerelle heillä oli kaikkina aikoina vapaa pääsy, mutta sitä vastoin sulkivat vieraat välillä olevat maat heiltä kaiken yhteyden Intian meren kanssa, jolle Välimeren itäosista ikivanhoista ajoista kävi tärkeä kauppa.

Voidakseen päästä Intian merelle Foinikkien sen vuoksi täytyi liittyä niihin valtoihin, jotka hallitsivat välisiä maita. Siitä aiheutuivat ystävälliset välit Foinikian ja Juudan valtakunnan välillä, siitä syystä olivat myös sovinnolliset suhteet Egyptiin Foinikeille aina tähdelliset.

Heprealaisten hallitsijat olivat ensimäisen ja toisen vuosituhannen vaiheessa vallottaneet Kuolleen meren eteläpuolella olevan maan Punaisen meren rannoille saakka. Sillä puolella asui heimolainen, Raamatun mukaan Esausta polveutuva Edomilaisten kansa, joka kuitenkin oli elänyt Heprealaisten kanssa ainaisissa riidoissa. Saul ja David kukistivat Edomilaiset, Salomo alkoi käydä heidän maansa kautta ylen tuottavaa Ofirin kauppaa. Tämän kaupan välittäjinä olivat Foinikit. Maamatka Kuolleen meren eteläpäästä Akaban lahteen, joka pistää Sinain niemimaan itäpuolitse kauas koillista kohti ja on Kuolleen meren syvän laakson suoranainen jatko, on ainoastaan 180 kilometriä. Kuljettava maataival ei siis tuotteiden suureen kauppa-arvoon nähden ollut suuri. Tämä kauppatie oli niin tärkeä, että Juudan hallitsijat seuraavinakin vuosisatoina ponnistivat kaikki voimansa pitääkseen sen avoinna. Vihdoin kuitenkin Edomilaiset voittivat takaisin itsenäisyytensä ja samalla kauppayhteys sulkeutui.

Kuuluimmat Idän kaupparetkistä ovat Raamatun kertomuksen kautta ne, jotka Salomonin aikana tapahtuivat Ofiriin. Sieltä tuotiin niin paljon kultaa, että Salomo saattoi teettää pöytäastiansakin kullasta. Raamatussa kerrotaan, että Tyroksen kuninkaan Hiramin laivat toivat Salomolle kultaa, ebenpuuta ja norsunluuta Ofirista ja Sabasta; Tarsiksen merellä hänellä sitä vastoin oli omia laivoja, jotka purjehtivat liitossa Hiramin laivain kanssa. Yhteistyö Foinikkien ja Juutalaisten välillä siis suuresti hyödytti kumpiakin. Juutalaiset hankkivat vapaan pääsyn Idän vesille, Tyros heille toi tavaroita ja opetti maanviljelyksestä ja karjoistaan eläviä Juutalaisia purjehtimaan. Juudan vaikutus Ofirin väylillä kasvoi niin, että Saban kuningatar tuli Jerusalemiin nimenomaan ihailemaan Salomon rikkautta ja viisautta.

Missä oli Ofir?

Mikä oli tuo ihmemaa, josta Salomo ja monet muut ruhtinaat saivat niin ylellisiä rikkauksia? Siitä on paljon arveltu, mutta varmaa vastausta ei voida vieläkään antaa. Toisten luulojen mukaan ei Ofir ollut Arabian eteläpäätä kauempana, toiset arvelevat sen tarkottaneen Intiaa, jossa, Indos virran suulla, vielä elää »Abhiraksi» itseään nimittävä kansa. Uusimmat tutkijat taas kallistuvat siihen luuloon, että se oli Afrikan itärannikolla, Sofalassa saakka. Joku vuosikymmen takaperin löydettiin siellä maan sisässä kehittynyttä kansaa todistavia ikivanhoja kaivoksia ja linnakaupunkien pohjia. Mahdollista on sekin, että Ofirin nimi yleensä käsitti kaikkia niitä itäisiä kauppateitä, joitten reitit yhtyivät Punaisen meren pohjukkaan. Saba varmaan tarkottaa Etelä-Arabiaa, jolla tässä kaupassa oli välittävä asema ja siis hyötymisenkin tilaisuus. Savusteet ja hajuyrtit arvatenkin tulivat kuivasta Arabiasta ja Somalimaan rannikolta, muut kuuman ilmanalan tuotteet Intiasta, kulta sitä vastoin Etelä-Afrikasta, sillä Intia ei koskaan ole ollut rikasta luonnonkullasta.

Noin 300 kilometriä Sofalan rannikolta maan sisään on Mashonamaasta löydetty rauniokaupunkeja — kuuluisin on Simbabye, — jotka monesta merkistä päättäen ovat jonkun seemiläisen kansan muinaisrakennuksia. Simbabyen rauniot, jotka ovat 60 m. korkealla linnavuorella, sisältävät linnotusten, temppelien, verstaitten ja asuinrakennusten pohjia, ja koko paikkaa kierii viittä metriä vahva, hakatuista kivistä ilman savea valmistettu muuri. Rakennusten sijotuksesta on päätetty, että ne olivat aurinkoa palvelevan kansan tekoa. Raunioitten läheisyydessä on huomattu jäännöksiä samanlaisista pengerviljelyksistä kuin vielä tänä päivänä käytetään Etelä-Arabiassa. Näyttää sen vuoksi todenmukaiselta, että Foinikit yhdessä Sabalaisten kanssa jo hyvin vanhoina aikoina olivat tunkeutuneet Afrikan eteläosiin saakka, ja että se arabialainen kauppiasasutus, jonka Portugalilaiset, etsiessään meritietä Intiaan, tapasivat Sofalassa ja siitä pohjoiseen, juurtuu niin etäiseen muinaisuuteen. Sofalassa ehkä kaivettiin Salomon kulta. Löydetyt lukuisat kaivosjäännökset viittaavat varmasti siihen, että näitten outojen kaupunkiyhteiskuntain tehtävä on ollut nimenomaan metallien kaivaminen. Tavatut esineet ovat kuitenkin niin harvalukuiset, etteivät ne suurta johtoa tarjoa tuon muinaiskansan määräämiseksi, säilyneet kirjotukset ovat niin huonossa kunnossa, ettei niitä ole voitu lukea. Kaikki merkit kuitenkin viittaavat siihen, että se kansa, joka Mashonamaassa kerran rakensi ja kaivoi, asui outona vihamielisen kansan keskuudessa, joka sitten näyttää äkkiä vallottaneen ja hävittäneen kaikki nuo kaupungit. Löydetyistä Bushmanien alkuperäisiä kivipiirroksia muistuttavista kuvista on arveltu, että seudussa siihen aikaan myös asui tätä pientä, alhaisella kannalla olevaa kansaa, jota korkeammat vallottajat pakottivat orjan työhön kullansulattimoissaan. Siitä ovat ehkä saaneet alkunsa nuo vanhat itämaiset tarut kultaa kaivavista muurahaisista. Joku matkustaja on luullut huomaavansa niissä Kaffereissa, jotka nykyään asuvat Simbabyen ympäristössä, selviä merkkejä seemiläisestä verensekotuksesta. Ja Sabi virran, joka juoksee tärkeimpien rauniokaupunkien lähitse, luulevat toiset nimellään muistuttavan muinoisia Sabalaisia. Tämä selittäisi, kuinka Salomon ja hänen liittolaistensa oli niin helppo hankkia suunnattomat määrät kultaa. Intia, joka luonnostaan on kullasta köyhä, multa jossa kullan kysyntä aina on ollut suuri, olisi varmaan osannut jalolle metallille määrätä kalliimman hinnan kuin Raamatun kertoma runsaus edellyttää. Salomon kulta kaivettiin ja sulatettiin samanlaisessa uudismaassa kuin Tarsiksessa hopea. Sama Mashonamaa on jälleen, vuosituhansien kuluttua, maailman tärkeimpiä kultamaita.

Kun Heprealaisten yhteys Akaban lahteen katkesi, niin Foinikit rupesivat Egyptiläisten ystäviksi, lujentaen siten ikivanhoja yhteyksiä, jotka heillä oli Niilin laaksoon. Egyptin faraot näyttävät paljon käyttäneen heidän välitystään kaupoissaan merentakaisten maitten kanssa. Jo 14:llä vuosisadalla e.Kr. olivat faraot kaivattaneet Niilin suistamosta Punaiseen mereen kanavan, jota Foinikit varmaan käyttivät. He pääsivät siis jo aikaisin laivalla omista satamistaan Punaiselle merelle ja Ofiriin maataipaleen estämättä. Kanava kuitenkin meni, arvatenkin huonon korjauksen vuoksi, aikain kuluessa tukkoon. Farao Neko (619—604 e.Kr.) ryhtyi kaivamaan uutta kanavaa, mutta työ heitettiin orakelilauseen vaatimuksesta kesken, koska se olisi etupäässä hyödyttänyt ulkomaalaisia, siis Foinikkeja. Vasta seuraavalla vuosisadalla persialaiset kuninkaat Egyptin vallotettuaan rakensivat Nekon alkaman kanavan valmiiksi. Foinikialaisilla, jotka Persian vallan alle jouduttuaan olivat sen merimahdin päätuki, oli siten vapaa pääsy Intian merelle.

Afrikan ympäri purjehtiminen.

Farao Nekon toimesta Foinikit suorittivat loistavimman kaikista meriretkistään: he purjehtivat Afrikan ympäri. Korvaamaton vahinko on, ettei kertomusta tästä matkasta ole säilynyt, mutta niillä tiedoilla, joita Herodotos Egyptissä ollessaan siitä sai, on siihen määrään nähtyjen seikkain luonne, että purjehdusta nykyään pidetään tapahtuneena totena. Herodotoksen käydessä Egyptissä, tutkimassa tämän vanhan maan oloja ja tapoja, oli tapauksesta kulunut vasta sataviisikymmentä vuotta ja tieto matkasta oli sen vuoksi voinut hyvinkin säilyä, vaikkei hieroglyfeistä olekaan löydetty sille vahvistusta.

Herodotos kirjottaa historiateoksessaan:

»Sillä Libya (Afrika) on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajottuu Aasiaan, kuten Egyptiläinen kuningas Neko ensimäisenä, mikäli minä tiedän, on näyttänyt. Sen jälkeen nimittäin, kun hän lakkasi kaivamasta Niilistä Arabian lahteen ulottuvaa kanavaa, hän lähetti foinikialaisia miehiä laivoissa matkalle, käskien heitä paluumatkallaan purjehtimaan Herakleen patsaitten kautta, kunnes tulisivat Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sen kautta saapuisivat Egyptiin. Foinikit läksivät matkaan Punaisesta merestä ja purjehtivat pitkin Etelän merta. Ja aina kun tuli syysmyöhä, laskivat he maihin ja kylvivät viljaa maahan, missä osassa Libyaa kulloinkin olivat purjehtimassa, sekä odottivat leikkuuaikaa. Korjattuaan viljan he purjehtivat pois, niin että he kahden vuoden kuluttua kolmantena vuotena kiersivät Herakleen patsaitten ohi ja saapuivat Egyptiin. Ja kertoivat, mitä minä tosin en saata uskoa, mutta mahdollisesti joku toinen, että heillä purjehtiessaan Libyan ympäri oli aurinko oikealla kädellä.»

Juuri tämä seikka, joka Herodotoksen mielestä tuntui uskomattomalta, on paras todistus siitä, että matka todella tapahtui. Se nimittäin osottaa, että foinikialaiset olivat purjehtineet päiväntasaajan poikki eteläiselle pallonpuoliskolle, niin että he näkivät auringon puolenpäivän aikaan pohjoisessa. Kun moinen ilmiö oli kokonaan ristiriidassa sen ajan käsityksen kanssa maailman rakenteesta, niin oli se selkeästi luonnosta tehty havainto.

Herodotos mainitsee, että Karthagolaiset, omain puheittensa mukaan, olivat tehneet saman matkan. Ja eräs persialainen ylimys oli sitä yrittänyt Xerxeen langettamaa kuolemantuomiota välttääkseen, vaikka päinvastaiseen suuntaan. Hän ei kuitenkaan saavuttanut Hyvän toivon nientä, josta matka olisi kääntynyt, vaan palasi aavan meren poikki purjehdittuaan takaisin, koska muka laivat eivät enää uineet. Xerxes silloin antoi panna kuolemantuomion täytäntöön, vaikka retki, joka näyttää ulottuneen paljon etäämmälle kuin Hannon tekemä, semmoisenaankin oli merkillinen saavutus.

Jos Foinikkien kauppasuhteista ja retkistä olisi säilynyt tietoja, niin loisivat ne siis varmaan paljon valoa semmoisten seutujen muinaisiin oloihin, jotka sitten vuosituhansiksi melkein kokonaan katosivat Länsimaitten näköpiiristä. Mutta melkein kaikki, mitä he ovat voineet muistoon kirjottaa, on hävinnyt, ja hyvin vähän toiveita on siitä, että kaivauksienkaan kautta mitään enää päivänvaloon saadaan.

On kuitenkin luultavaa, etteivät he paljoa kirjottaneet. Foinikit olivat itsekästä kauppakansaa, joka ehkä piti omana salaisuutenaan laajan maantuntemuksensa, mikäli se oli mahdollista. He suojelivat itseään siten kilpailulta. Vielä Roomalaisten merille ilmestyessä Gadeksen laivurit koettivat salata heiltä tien Tinasaarille (Kassiterideille, s.o. Bretagnen edustalla olevaan tinakauppapaikkaan). Eräs roomalainen kirjailija kertoo kerran gadeslaisen laivan tahallaan ohjanneen karille, eksyttääkseen vanavedessään purjehtivan roomalaisen laivan samaan turmioon. Ja hänen kotikaupunkinsa vallanpitäjät korvasivat laivurin kärsimän vahingon, pitäen hänen tekoansa yhteishyvää suojelevana isänmaallisena tekona.

Laajemmalta kuin yksikään toinen Vanhan ajan kansa Foinikit merellä retkeilivät, sen voimme pitää varmana. Vaikka he aina hakivat vain omaa etuaan, mahtavia palvelivat ja säälimättä sortivat heikompia kansoja, ryöstäen orjia sekä omiin tarpeihinsa että myytäväksi, milloin vain uskalsivat, niin välittivät he kuitenkin toimeliaisuutensa kautta Babylonin ja Egyptin sivistyksen leviämistä Välimeren rantamaihin ja antoivat virikettä niissä asuvain lahjakkaiden kansain omintakeiseen edistykseen. Kreikkalaisetkin auliisti tunnustivat heidän kauttaan saaneensa tietonsa ja taitonsa, jopa uskonsakin alkeita. Foinikkien laskemalla pohjalla Kreikkalaiset jatkoivat kultuurityötä, mutta antoivat sille paljon korkeamman henkisen sisällyksen. Helleenit eivät ainoastaan oppineet Foinikkien vertaisiksi merenkulkijoiksi ja kauppiaiksi, vaan sulattivat heiltä saamansa ja egealaiselta muinaiskansalta perimänsä ainekset aivan uudeksi, sekä käsitykseltään että laajuudeltaan korkeammaksi kultuuriksi, joka jalosti ja rikastutti Itämailta saadut alkeet ja laski perustukset Länsimaitten nykyiselle sivistykselle. Mitä erittäin maantietoon tulee, eivät tosin Kreikkalaiset merillä päässeet joka suunnalle yhtä kauaksi kuin Foinikit, mutta he kartuttivat maantuntemusta muilla tahoilla monta vertaa laajemmiksi kuin nämä. He eivät tietojaan salanneet, vaan päin vastoin järjestivät ja säilyttivät ne kirjallisuuden kautta, yhdistivät ne maantiedoksi. Ja niitten pohjalle he loivat maailman rakennuksesta uuden käsityksen, joka rikkoi vanhat lapselliset uskon. Vihdoin he määrittelivät maantieteelle suunnat ja tehtävät, jotka se vielä tänäpäivänä hyväksyy.

KREIKKALAISET.

Iliadin ja Odysseian maantuntemus.

Vanhimmat tiedot Kreikkalaisten maantuntemuksesta saamme Homeroksen runoista, jotka yleensäkin käsittävät kaikki tiedot, mitä Kreikkalaisilla itsellään oli esiajoistaan. Mutta Homeroksen runoissakin mainitaan löytöretkiä, jotka olivat vielä Iliadin ja Odysseian tapauksiakin varhaisemmat. Semmoinen oli varsinkin Argonautain retki, jota Odysseia mainitsee maailman kuuluksi. Kertomukseen tuosta retkestä liittyi vähitellen paljon tarumaisia aineksia, jotka sekottivat pois sen alkuperäistä sisällystä; mutta kuitenkin siitä käy selville, että Kreikkalaiset jo esiaikoinaan retkeilivät Mustanmeren rannoille, Kolkhiiseen. Toiset Kreikkalaisten vanhoista retkeilytaruista näyttävät olevan foinikkilaista juurta, ainakin Herakleen matkat Välimeren länsiosiin. Herakles itse oli alkuaan foinikialainen jumala Melkart, niinkuin jo mainitsimme. Välimeren länsiosista Kreikkalaiset siis näyttävät saaneen varhaisimmat tietonsa Foinikeilta. Hyvin tunnettu oli heille sitä vastoin jo vanhastaan ainakin se osa Vähän Aasian rannikosta, jossa Troia oli. Iliadi siitä sisältää tarkkoja, nykyisiin paikkoihin sopivia kuvauksia. Samoin tunnettiin Egean meren pohjoisrannikko, sitä todistaa kuvaus Hera jumalattaren lennosta, kun hän saapui Ida vuorelle kohtaamaan ylijumalaa Zeuta. Troian eteläpuoleltakin mainitaan Vähän Aasian rannikosta useita paikkoja, mutta ei sitä vastoin ole viittauksia siitä, että Vähän Aasian puolella jo silloin olisi ollut kreikkalaisia siirtokuntia. Troialaiset kuuluivat thraakialaisiin kansoihin, jotka melkoisesti erosivat Kreikkalaisista, vaikka luultavasti olivat heidän heimolaisiaan.

Kreikasta itsestään sisältävät runot tietoja, joista päättäen maan ulkopiirteistä oli saatu yleiskäsitys. Yhteistä nimeä ei maalla kuitenkaan silloin vielä ollut, nimi Hellas, jonka Kreikkalaiset myöhemmin sille antoivat, nimittäen sen mukaan itseään Helleeneiksi, tarkotti Homeroksen runoissa vain pientä aluetta Thessaliassa. Länsi-Kreikasta kuitenkin saamme vain hyvin vaillinaisia tietoja. Pientä Akhelous jokea mainitaan eepoksessa maan mahtavimmaksi joeksi, josta ainoastaan maailmaa kiertävä Okeano vei voiton. Ristiriitaisia nykyolojen kanssa ovat tiedot Joonian saarista, varsinkin Ithakasta, josta Odysseus oli kotoisin. Luultavasti on nimiä sen jälkeen vaihtunut. Odysseian kuvaukset sankarin kodista eivät mitenkään sovellu nykyiseen pieneen Ithakaan, yleensä otaksutaan nimen eepoksessa tarkottavan nykyistä Leukasta eli Santa Mauraa. Pohjoisimpana mainitaan Thraakian puolessa jo arokansoja, jotka joivat tamman maitoa. Etelässä oli Sidon ja arvatenkin muukin Foinikia tunnettu; Egyptin rikkaudesta ja suurenmoisista rakennuksista mainitaan niinikään, mutta Babyloniaa ja Assyriaa ei Iliadi tunne. Välimeren etelärannalla asuivat Etioppialaiset, joitten iho oli musta ja jotka olivat jumalain suosiossa, niin että he istuivat näitten keralla aterioimaankin. Odysseiassa, joka on Iliadia nuorempi, mainitaan Egypti useammin, ja siinä yleensäkin on Itämaista enemmän tietoja. Mutta lännessä ei Odysseiankaan näköpiiri ulotu Sisiliaa kauemmaksi; saarta mainitaan ikivanhalla Sikanian nimellä. Niitä maita, joissa Odysseus harhaillessaan kävi, ei voida varmuudella määrätä, ne näyttävät ainakin osaksi olleen kansan mielikuvituksia tai ehkä saaneen aiheensa Foinikkien kertomuksista. Ainoastaan kuvaukset lootoksen syöjäin maasta ja Skyllasta ja Kharybdiista perustuvat kaikesta päättäen tosiolojen tuntemiseen. Lootoksen syöjäin maahan Odysseus ajautui myrskyssä Peloponnesson eteläpäästä, Malcan niemestä. Kuvauksesta päättäen se oli Afrikan pohjoisrannalla, ja siellä tosiaan vielä roomalaisajallakin lootospensaan marjoja syötiin. Skylla ja Kharybdis taas selvään tarkettavat Messinan salmea ja sen virtauksia, sillä muualla ei Välimeren rannoilla ole seutua, joka olisi voinut antaa kuvaukseen aihetta.

Mutta vaikka Kreikkalaisten varhaisin maantuntemus olikin näin ahdas, niin näyttää heille kuitenkin saapuneen hämäriä maineita paljon etäisemmistäkin seuduista. Libyassa luultiin asuvan hyvin pientä kansaa, jota sanottiin Pygmeiksi. Nämä ihmiset eivät olleet kuin nyrkin kokoisia ja niitten vaarallisimpia vihollisia olivat kurjet, jotka syksyin etelään muuttaessaan hyökkäsivät Pygmeitten kimppuun ja söivät heitä kosolta. Mahdollista on, että tämä ikivanha tieto jo perustui tosioloihin, sillä myöhemmätkin kirjailijat puhuvat Libyan kääpiökansoista, ja viime vuosisadalla niitten ehkä viimeisiä jäännöksiä on tosiaan löydetty Keski-Afrikan aarniometsistä. Ehkä saapui tieto heistä Kreikkalaisille Egyptiläisten kautta, sillä Egyptiläiset saattoivat helpommin tutustua aarniometsäin omituisiin pieniin asukkaihin.

Muutamat kohdat Homeroksen runoelmissa viittaavat siihen, että Kreikkalaisilla jo oli jonkinlaisia hämäriä tietoja pohjolan ilmastollisista oloista. Odysseiassa kuvaillaan Laistrygonien maata, jossa aamu ja ilta melkein liittyivät yhteen, niin että siellä valon puolelta olisi voinut työskennellä lähes vuorokauden umpeensa.

Kimmerien maassa taas, joka muka oli uloinna Okeanon rannalla, vallitsi ainainen sumu ja pimeys. Runoissa mainitaan kaksi ikivanhaa kauppatavaraakin, jotka varmaan olivat pohjolasta kotoisin ja jo Troian sodan aikana olivat hyvin tunnetut Välimeren rannoilla, meripihka ja tina. Ne kulkivat vanhimpana aikana Välimeren rannalle maan poikki, ehkä kahtakin reittiä. Toinen kulki Saksan ja Pannonian kautta Adrian meren pohjukkaan, toinen Gallian kautta pitkin Rhônen laaksoa nykyisen Marseillen seuduille. Molemmatkin tiet lienevät ikivanhat. Itäistä tietä tuleva meripihka näyttää saapuneen Pon suussa olevaan kauppapaikkaan, josta se levisi edelleen.

Tähän viittaa kaunis satu, jonka Kreikkalaiset liittivät Eridanos virtaan, jolla nimellä he juuri Pota mainitsivat. Sadun mukaan oli Faeton, auringonjumalan poika, saanut eräänä päivänä ajaa aurinkovaunua taivaan poikki, mutta hän ei kyennytkään hillitsemään hevosia, vaan sytytti ensiksi taivaan tuleen ja häätyi sitten liian lähelle maata. Zeus julmistuneena iski häntä salamalla ja Faeton sortui lähelle Eridanoksen suuta. Hänen sisarensa, jotka siellä itkivät veljensä varhaista surmaa, muuttuivat poppeleiksi ja heidän kyyneleensä meripihkaksi. Sadusta näkyy, että Kreikkalaiset aivan oikein käsittivät meripihkan olevan puunpihkaa, vaikka he eivät osanneetkaan aavistaa sen oikeata luonnonhistoriaa. Meripihka on, kuten tiedämme, ennen jääkautta kasvaneissa suurissa havumetsissä vuotanutta pihkaa, joka lietteitten peitossa kovettui.

Kreikkalaisten vanhoja suhteita Itämaihin todistaa Homeroksen eepoksessa muun muassa kertomus palmusta, joka oli saatu Foinikkien kautta ja Kreikan saarille istutettu. Siitä palmun kreikkalainen nimikin oli »foinix». Ensimäinen palmu oli Delos saarella, ja siihen vertaa Odysseus Nausikaata. Foinikeilta olivat Kreikkalaiset niinikään saaneet granatin ja kypressin, joista varsinkin jälkimäinen nykyään on Välimerenmaitten varsinaisia luonnepuita. Molemmatkin olivat jo homerisella ajalla Kreikkalaisille tutut.

Kreikkalaiset siirtokunnat.

Noin kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua Kreikkalaiset alkoivat perustaa siirtokuntia Mustanmeren ja Välimeren rannoille. Tämä siirtolaisuus ja sen kanssa yhdessä elpyvä kauppa laajensi valtavasti heidän näköpiiriään, saattoipa koko heidän kultuurinsakin laajemmalle pohjalle. Se teki tuosta pienestä kansasta maailmankansan.

Tuohon suurisuuntaiseen siirtolaisuuteen oli useitakin syitä. Sen kautta vallattiin uusia aloja Kreikan kaupunkien nopeaan kasvavalle väestölle. Usein saivat kaupunkien sisälliset puolueriidat osan asukkaista lähtemään meren poikki etsimään uusia asunta-aloja. Vielä tehokkaampana syynä oli elpyvä kauppainto. Ei monta vuosisataa kulunut, ennenkuin Kreikkalaiset tunkivat tieltään Foinikit kaikilta pohjoisilta rannoilta. Siirtokuntien paikat valittiinkin etupäässä sitä silmällä pitäen, kuinka hyvin ne soveltuivat kauppakeskustoiksi. Ne rakennettiin semmoiselle rannalle, missä oli suojattu satama ja kaupungin vieressä jyrkkä linnavuori, jota helposti voitiin puolustaa. Lisäksi seudun tuli olla hedelmällisen ja tuli siitä olla helppo pääsy sisämaahan. Useimmat näistä siirtokunnista vaurastuivatkin nopeaan ja toiset kasvoivat mahtavammiksi yhteiskunniksi kuin emäkaupunki olikaan. Taiteitten ja loistavien rakennuksienkin kautta useat siirtokunnat veivät kotikaupungistaan voiton.

Kun siirtokunnat perustivat toimeentulonsa etupäässä kaupalle, niin kehotti niitä oma etu ylläpitämään hyviä suhteita maanasukkaitten kanssa. Tavallista oli, että maankansain kanssa solmittiin avioliittoja; siitä syntyi sekasukuja, jotka yhä lujittivat ystävällisiä suhteita. Helleeniläinen sivistys sen kautta helpommin levisi alemmalla kannalla olevien maanasukkaitten keskuuteen. Siirtokunnissa hankittiin yhä laajempia tietoja oudoista maista ja kansoista. Näitä tietoja keräytyi siten joka taholta emämaahan, koska siirtokuntain ja emämaan suhteet varsinkin alkuaikoina olivat läheiset. Tapana oli, että uutta siirtokuntaa perustettaissa kotikaupungista vietiin valkea uuden siirtokunnan kotiliesiin. Varsinkin Joonilaiset levittelivät tällä tavalla vaikutusalojaan, mutta heidän rinnallaan muutkin helleeniläiset heimot purjehtivat ja asettuivat vieraille rannoille.

Siirtokunnat Mustanmeren rannoilla.

Kreikkalaisten vanhimpia siirtokuntia olivat ne, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Jo Foinikit olivat purjehtineet tälle merelle, mutta vasta joonilainen Miletos sinne perusti pysyviä siirtokuntia. Yritys oli rohkea, sillä Mustameri on aina ollut purjehtijalle vaarallinen. Mutta kun alku oli tehty, niin saapui pian toisia jatkamaan, koska Mustameri tarjosi arvokkaita etuja kaupalle. Kalastukset olivat erinomaisen tuottavat. Tynnuskala, joka sikisi varsinkin Asovin meressä, ilmestyi vuosittain, meren poikki uituaan, Vähän Aasian rannoille, jossa sitä saatiin suunnattomat määrät. Arvokkaita olivat niinikään jo Vanhalla ajalla Mustanmeren rannoilla kasvavat laajat metsät. Vähän Aasian ylängöillä taas kasvatettiin lukemattomia lammaskarjoja, joitten villa oli mitä parasta, — vielä tänä päivänä on Angoran villa maineessa. Villat ja vuodat vaihdettiin rannikolla helleeniläisissä siirtokunnissa jalostettuihin tuotteihin.

Sille niemelle, joka pistää Vähän Aasian pohjoisrannasta uloimmaksi mereen, Miletos noin v. 770 e.Kr. perusti Sinopen, joka oli vanhin Mustanmeren siirtokunnista. Kaupungin läheisyydessä Vähän Aasian suurin joki Halys laskee mereen ja joen laakso oli luonnollinen kulkureitti sisämaahan. Sinope vaurastui niin nopeaan, että se jo muutaman vuosikymmenen kuluttua saattoi perustaa tytärkaupungin Trapezoksen (Trapezunt) kauemmaksi itään samalle rannikolle. Trapezoksen kohdalla saapui Persiasta Armenian ylämaan kautta tärkeä kauppatie meren rantaan. Hellesponton rannalle rakennettiin Abydos ja Propontiin (Marmarameren) rannalle Kyzikos turvaamaan pääsöä Egean merelle.

Jonkun vuosisadan olivat sitten Kreikkalaisten yritykset Mustanmeren rannoilla keskeytyksessä kansainliikkeitten johdosta, jotka varsinkin estivät saamasta jalansijaa pohjoisrannalla. Mutta kauaa ei keskeytystä kestänyt, pian alkoi siirtokuntain perustaminen uudelleen ja vähitellen ympäröi koko Mustaamerta kiehkura helleeniläisiä kaupungeita. Niitä syntyi varsinkin suurien jokien suistamoihin, joihin sisämaan liike helpoimmin pääsi. Tonavan suulla oli Istros, Dnjestrin suulla Tyras, Donin suulla Tanais, Rionin suulla (Kaukasiassa) Fasis. Samat olivat Vanhalla ajalla näitten jokienkin nimet. Mahtavin kaikista oli Olbia, joka perustettiin v. 645 lähelle Hypaniin (Bugin) suuta, ei kauaksi siitä paikasta, missä Borysthenes (Dnjepr) laski mereen. Epäilemättä Kreikkalaiset kammosivat tämän verraten pohjoisen rannikon ilmastoa, joka vastakohtainsa vuoksi on paljon ankarampaa kuin Egean meren rannoilla; mutta heitä houkutteli enemmän edullinen kauppa kuin talven ankaruus pelotti. Krimin niemellä ja Maiotiin (Asovin meren) itärannalla tosin asui vihamielisiä kansoja, mutta siitä huolimatta perustettiin Kertshin salmenkin kahden puolen kaupungit, Pantikapaion (Kertsh) ja Fanagoria. Tunkeuduttiinpa Asovin meren pohjukkaan saakka, vaikka tämä meryt on jäässä monta kuukautta vuodessa; Tanaiin (Donin) suuhun rakennettiin siirtokunta, jonka kauppa ulottui kauas aroille. Kaukasian rannalle, sotaisten Iberien maahan, rakennettiin paitsi Fasista Dioskurias. Kaikki nämä kaupungit olivat Miletoslaisten tai heidän siirtokuntainsa perustamat. Parin vuosisadan kuluessa oli Miletos siten saanut kahdeksankymmentä tytärkaupunkia etäisille rannoille. Khalkis, joka oli Euboian ja maan välisen salmen rannalla, perusti siirtokuntaan Thraakian rannikolle, doorilainen Megara Propontiin rannoille, mutta Miletos esti siitä Mustallemerelle pääsemästä. Byzantion (Konstantinoppli) oli megaralainen siirtokunta. Myöhemmin Megaralaiset kuitenkin rakensivat Herakleian Mustanmeren etelärannalle ja vastapäätä Krimin niemelle Khersonnesoksen lähelle nykyistä Sevastopolia. Syystä saattoivat siis Kreikkalaiset sanoa myrskyistä Mustaamerta »Pontos Euxeinokseksi», vierasvaraiseksi mereksi.

Kreikkalaiset Italiassa.

Läntisillä vesillä Khalkis oli ensimäinen valtaansa levittämään. Se perusti vähän pohjoiseen Napolin lahdesta korkealle jyrkälle vuorenkeilalle Kymen (Cumaen) kaupungin. Tämäkin yritys oli uhkarohkea, sillä ensinnäkin oli purjehdittava petollisen Joonian meren poikki, kautta Messinan salmen, jota Skyllan ja Kharybdiin vuoksi pelättiin, ja sitten merelle, jota Tyrrhenit hallitsivat. Tyrrhenien mahti vesillä oli niin suuri, että he saattoivat menestyksellä taistella itse Karthagoakin vastaan. Siitä huolimatta Kyme vaurastui ja saattoi levitellä sivistävää vaikutustaan laajalti sisämaahan. Vielä paremmin menestyi sen tytärkaupunki Neapolis, joka vielä Rooman vallan aikoina oli helleeniläisen sivistyksen keskustoita näillä rannoilla. Se oli ainoa Italian kaupungeista, joka vielä Keskiajallakin pysyi kreikkalaisena. Molemmilla siirtokunnilla oli erinomaiset luonnonedut, hyvät suojaiset satamat, hedelmällinen tuliperäinen maanlaatu, jossa kasvoi hyvää viiniä, ynnä varakas sisämaa, jonka kanssa käytiin vilkasta kauppaa. Suojellakseen yhteyttään emäkaupungin kanssa Khalkislaiset rakensivat Messinan salmen kahden puolen lujat linnotukset, Italian puolelle Rhegionin ja Sisilian rannalle Messanan.

Muut Etelä-Italian siirtokunnat perustettiin muista kreikkalaisista kaupungeista. Akhaialaiset perustivat Sybariin ja Krotonin, joita myöhemmin mainittiin varsinkin hekkumallisesta elämästään. Nämäkin kaupungit rakensivat tytärkaupungeita, joista kuuluin oli Posidonia (Paestum) lähellä Napolin lahtea. Toinen akhaialaisten perustama siirtola oli Metapontion, jonka kauneihin hopearahoihin oli tähkä kuvattu. Metapontion rakennettiin, samoin kuin Sybaris ja Posidoniakin, keskelle hedelmällistä tasankoa. Lakedaimonilaisten siirtokunta oli Taras (lat. Tarentum) samannimisen merenpoukaman pohjukassa.

Etelä-Italiaan perustetut kaupungit menestyivät niin hyvin epäilemättä senkin vuoksi, että niemimaan eteläosassa asukkaat olivat läheisempää heimoa Kreikkalaisille kuin pohjoisemmat kansat ja sen kautta helpommin omistivat helleeniläisen sivistyksenkin.

Jo ennen Sybariin perustamista syntyivät Sisiliaan ensimäiset kreikkalaiset siirtokunnat. V. 735 e.Kr. Khalkislaiset perustivat Naxos nimisen kaupungin Etnan juurelle, lähelle sitä paikkaa, johon myöhemmin Tauromenion, nykyään raunioistaan kuulu Taormina, rakennettiin. Seuraavana vuonna Korinthoslaiset perustivat Syrakusan Ortygian saarelle lähelle rantaa. Syrakusa oli oivallisen satamansa vuoksi mitä soveliain kauppapaikaksi. Sekä Naxos että Syrakusa perustivat tytärkaupungeita. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin levisi kreikkalainen siirtolaisuus Sisilian länsiosiin, jossa asukkaat näyttävät olleen vihamieliset ja Karthagon vaikutuksen alla. Karthago yritti kaikin voimin estää Kreikkalaisia saamasta etelä- ja länsirannalla jalansijaa. Etelärannalle rakennettiin kuitenkin Gela, Selinos ja Akragas (Agrigentum), joitten muinaista suuruutta vielä tänä päivänä rauniot todistavat. Sisilian pohjoisrannalle rakennettiin Himera, jonka edustalla Syrakusalaiset v. 480 e.Kr. saivat ratkaisevan voiton Karthagon laivastosta, mutta foinikialaisessa Panormoksessakin (nyk. Palermossa) oli kreikkalainen vaikutus tuntuva.

Kreikkalaisuus sai Etelä-Italiassa ja Sisiliassa niin suuren vallan, että näitä maita aljettiin sanoa »Suur-Kreikaksi».

Massilia.

Saatuaan jalansijan Sisiliassa ja Etelä-Italiassa Kreikkalaiset uskalsivat lähteä yhä edemmäksi länteen. Fookislaiset, jotka Herodotoksen todistuksen mukaan Kreikkalaisista ensimäisinä tekivät laajempia merimatkoja, purjehtivat pitkillä viisikymmensoutuisilla laivoillaan Etrurian ja Espanjan rantoja pitkin Tartessokseen saakka, jossa Foinikit niin kauan olivat kauppaa hallinneet. He perustivat noin v. 600 e.Kr. Massilian (Marseillen), joka oli etäisin kaikista kreikkalaisista siirtokunnista. Massilia oivallisine satamineen, luonnon suojaamassa asemassaan vaurastui kaikkia muita Välimeren länsiosassa olevia kaupungeita mahtavammaksi. Se hyötyi varsinkin ylämaan kaupasta, joka Rhônen laaksoa pitkin kulki alas Välimerelle. Massilian tytärkaupungeita olivat Antipolis (n. Antibes) ja Nikaia (n. Nizza). Merialppien kohdalla olevalle rantakaistaleelle, joka nykyään on täynnään huviloita ja terveyspaikkoja, eivät Kreikkalaiset sitä vastoin saaneet jalansijaa. Sitä vallitsivat sotaiset Ligurit. Mutta Massiliasta etemmä länteenpäin rakennettiin Emporiai, siihen missä Pyreneet päättyvät mereen, ja etelämmäksi, Balearien saariston kohdalle Iberian niemimaan rannikolle Hemeroskopeion.

Afrikan rannat pysyivät Karthagon hallussa, mutta aivan sijattomiksi eivät Kreikkalaiset sielläkään jääneet. Pieni Thera, eteläisin Kykladien saarista, perusti seitsemännellä vuosisadalla Kyrenen nykyiselle Barkan niemimaalle, joka osa Afrikan rannikosta on lähinnä Peloponnesoa ja Kreetaa. Kun rannikolla ei ollut satamaa, niin tämä siirtokunta rakennettiin melkoisen matkan päähän sisämaahan erään oivallisen lähteen ympärille. Kyrenen tytärkaupungeista tuli Barka tunnetuimmaksi. Kyrenaikasta käsin Kreikkalaiset saivat entistä enemmän tietoja Libyan tummaihoisista kansoista, joitten kanssa aljettiin käydä vilkasta kauppaa.

Näin olivat Kreikkalaiset vähitellen levittäneet valtaansa kautta Välimeren ja pohjoista kohti aina Mustallemerelle. Kaikilla näillä rannoilla tapaamme muistoja ja jäännöksiä, jotka viittaavat heidän suureen sivistävään vaikutukseensa. Rooman on kultuurinsa alkeista varmaan suuressa määrin kiittäminen Etelä-Italian helleeniläisiä siirtokuntia. Ne vielä Rooman mahtavuudenkin aikana pysyivät kirjallisen ja taiteellisen elämän keskustoina, vaikka menettivätkin valtiollisen itsenäisyytensä. Hyvin valitun asemansa vuoksi on monikin niistä kautta aikain pysynyt ympäristönsä keskustana, vaikka kreikkalaisuus niistä onkin aikoja sitten hävinnyt.

Kreikkalainen siirtolaisuus Välimerellä on jossain määrin verrattava Pohjois-Amerikan asutukseen Uudella ajalla. Sen vaikutus oli vielä välittömämpi. Se herätti juuri ne maat, jotka sitten vuosituhansia olivat historiallisen elämän polttopisteenä. Mutta Kreikkalaisten kohtalo oli toinen kuin niitten pohjoisten kansain, jotka etsivät uusia asuinsijoja Atlantin takaa. Viimeksi mainitut joutuivat yhteyteen paljon alhaisemmalla kannalla olevien maanasukkaitten kanssa, nämä vähitellen väistyivät ja sortuivat uuden kultuurin edetessä ja sen tuojat jäivät yksin kansottamaan äärettömiä maa-aloja. Kreikkalaiset sitä vastoin tapasivat uutismaillaan kansoja, jotka olivat yhtä kehityskykyisiä kuin he, jotka omistettuaan heidän tietonsa ja taitonsa päin vastoin sulattivat siirtokunnat itseensä. Kreikkalaiset tekivät edistykselle arvaamattoman palveluksen, mutta heidän kansalliset vellotuksensa eivät olleet pysyväisiä. Aikain pyörteistä he pelastivat ainoastaan saman pienen maan, jossa heidät historian aamunkoitossakin tapasimme. Tuhoisimman kohtalon alaisiksi joutuivat ne siirtokunnat, joita perustettiin Mustanmeren rannoille. Pohjoisrannikolla olevat joutuivat aikaisin häviöön, koska ne olivat seuduissa, jotka luonnostaan oli tuomittu myöhäisiin aikoihin saakka olemaan arokansojen temmellyskenttänä. Ne eivät voineet sivistää takamaataan, jossa toinen aroltansa toisensa jälkeen esiintyi vallottajana ja hävittäjänä. Yhtä surulliseen häviöön joutui, vaikka myöhemmin, kreikkalainen asutus Vähän Aasian rannoilla. Sekin käsitti ainoastaan rantamaat. Sisämaan kansat tosin omistivat kreikkalaisen sivistyksen, mutta myöhemmin kaikki joutuivat Aasian sisäosista tulevain paimentolaiskansain ja samalla raakalaisuuden uhriksi.

Seuraavassa käymme tekemään selvää siitä, mitä maita ja kansoja Kreikkalaisten näin laajentunut maantuntemus käsitti. Tiedot ovat tosin vaillinaiset, sillä paljon on klassillisesta kirjallisuudesta kaikiksi ajoiksi hukkunut. Mutta ne ovat kuitenkin runsaammat ja monipuolisemmat kuin mitkään aikaisemmat kirjalliset muistomerkit ja sisältävät mitä arvokkaimpia tietoja laajain alueitten entisistä maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Herodotos.

Laajennettuaan asunta- ja vaikutusalojaan Kreikkalaiset ripein askelin edistyivät. He kehittivät monenlaisia ammatteja ja taiteita. Kuta enemmän heidän varallisuutensa kaupan kautta lisääntyi, sitä uljaammiksi he rakensivat kaupunkinsa. Kilvan kaunistettiin temppelikartanoita ja toreja veistoksilla; runous, joka vanhastaan oli ollut kansan helmalapsi, kasvoi monihaaraiseksi puuksi, jonka jaloutta, aatteitten ylevyyttä, tunteitten inhimillisyyttä vielä ihailemme. Valtiolaitoksessa toteutettiin kansanvaltaisuuden aate, joka ehkä jyrkemmin kuin mikään muu erotti Kreikan sivistyksen Itämaitten despotialle perustuvista valtiokäsitteistä. Ja Kreikassa vihdoin sai alkunsa vapaa tutkimus, joka tavotteli puhtaasti tietopuolisia päämääriä; Itämaitten tiede oli palvellut vain käytännön vaatimuksia. Läpikäyvänä piirteenä helleeniläisessä kirjallisuudessa on tiedonhalu ja pyrkimys tutkimuksen kautta luomaan yleispäteviä käsityksiä kaikesta olevaisesta ja olemisesta itsestään.

Vieraitten maitten ja kansain kuvaaminen oli Kreikkalaisten suosituimpia kirjallisuuden haaroja. Heidän laajat ja monipuoliset, enimmäkseen rauhalliseen kaupankäyntiin perustuvat suhteensa antoivatkin moiselle tutkimukselle sekä aihetta että runsaita aineksia. Siten syntyi maantiede, joka varsinkin alussa kulki läheisessä liitossa historian kanssa. Nämä tutkimukset herättivät jo varhain niin yleistä mielenkiintoa, ne tunnustettiin niin tärkeiksi kansalaissivistykselle, että Herodotos sai Atheenan kaupungilta 10 talenttia (57,300 markkaa) palkkioksi historiateoksestaan, siis todella ruhtinaallisen tekijäpalkkion sen ajan oloihin nähden.

Joonilaiset filosofit.

Tieteitten vanhimpia keskustoita olivat joonilaiset siirtokunnat Vähän Aasian rannoilla, ennen muita rikas Miletos. Siellä eli seitsemännen ja kuudennen vuosisadan vaiheilla e.Kr. Thales, joka perusti joonilaisten filosofien koulun. Hän lausui julki syvämielisiä mietteitä maailman rakennuksesta ja kiinnitti nimenomaan huomiotaan maantieteellisiin ilmiöihin, kuten Niilin tulviin. Hänen kosmografisia aatteitaan kehitti Anaximander, joka oli Thaleen oppilas.

Mutta kuuluin maantieteilijänä oli Hekataios, miletoslainen hänkin, joka eli 520:n vaiheilla e.Kr. Hekataios kirjotti »Periodos» (kiertomatka) nimisen teoksen, joka on ensimäinen tunnettu yritys varsinaisen maantiedon kirjottamiseen. Siitä on säilynyt vain lyhyitä otteita. Mutta niistäkin näkyy, että hänen tietonsa ulottuivat kautta Välimeren maitten ja Itämaille Intiaa ja Kaspian merta myöten, vaikkeivät ne olleetkaan likimainkaan niin täydellisiä kuin Herodotoksen. Hekataios kannatti vielä joonilaisen koulun käsityksiä, että maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano virtasi. Hän erotteli toisistaan maanosat. Vanhat kirjailijat väittävät Herodotoksen lainailleen osia hänen teoksestaan.

Herodotos oli niinikään joonilaisen koulun jäsen. Häntä sanottiin »historian isäksi», ja historiallinen on etupäässä se laaja teos, jonka hän on jälkimaailmalle jättänyt. Mutta se sisältää samalla niin paljon maantietoa, että voimme sanoa hänen tätä tiedettä hyödyttäneen enemmän kuin kukaan ennen häntä. Herodotoksen teos käsittelee Helleenien taistelua Itämaita, varsinkin Persialaisia vastaan. Aineensa valaisemiseksi on hän kuitenkin koonnut kaikki saatavat tiedot niistä maista ja kansoista, joissa tapaukset liikkuvat, ja samalla luonut katseen laajemmallekin, mikäli maailmaa tunnettiin, koettanut johtaa tapauksia maantieteellisistä seikoista, jopa keksiä selityksiä luonnonilmiöillekin, joista hän tulee puhuneeksi. Herodotoksen teos siten on erinomaisen monipuolinen ja ennakkoluuloton esitys Vanhan ajan sivistyneimmän kansan suhteista laajempaan ympäristöönsä. Siitä saamme ensimäiset tiedot monestakin kansasta, joka sittemmin on näytellyt tärkeätä osaa historiassa.

Tiedot Herodotoksen elämänvaiheista ovat aivan vaillinaiset. Hän syntyi Halikarnassoksessa, Kaariassa, ehkä v. 484 e.Kr. Asuttuaan jonkun aikaa maanpakolaisena Samoksen saarella ja otettuaan osaa tirannin kukistamiseen kotikaupungissaan hän muutti Atheenaan. Siellä hän v. 445 e.Kr. julkisesti luki osan historiastaan, ja se miellytti Atheenalaisia siihen määrään, että nämä hänelle antoivat mainitun suuren palkinnon. Mutta jo seuraavana vuonna hän lähti Ateenalaisten kanssa Etelä-Italiaan perustamaan hävitetyn Sybariin sijaan Thurioin kaupunkia, jossa hän asui loput elämäänsä. Epäilemättä hän kuitenkin myöhemminkin kävi Ateenassa, jonka huomattavimpien miesten, Perikleen, Sofokleen y m. ystäviä hän oli. Herodotoksen luullaan kuolleen v:n 425 vaiheilla, ei varmaan tiedetä, Ateenassako vaiko Thurioissa.

Herodotoksen teoksesta kuitenkin näkyy, ettei hänen elämäkertansa ollut näin ahdasrajainen, vaan että hän oli aikaansa nähden matkustanut erinomaisen laajalti. Luultavasti hän matkusteli nimenomaan kootakseen aineksia teostaan varten. Näistä matkoista ei kuitenkaan ole säilynyt suoranaisia tietoja; ainoastaan siitä, mitä hän teoksessaan mainitsee, voimme tehdä johtopäätöksiä. Hän tunsi näkemänsä mukaan Vähän Aasian rannikon kaikki kolme sivua. Egean meren saaret olivat hänelle kauttaaltaan tutut, Kreikan mantere niinikään ja niemimaan rannat pohjoiseenkin päin, koska hän oli käynyt niin etäällä toisistaan olevissa paikoissa kuin Dodonassa ja Byzantionissa. Mustanmeren pohjoisrannikolla hän lienee oleskellut enemmänkin aikaa, pääasiallisesti Olbiassa, kävipä jonkun päivämatkan päässä sisämaassakin. Hänen kertomuksensa Kolkhiista ja sen asukkaista viittaavat siihen, että hän oli senkin maan käynyt. Sieltä käsin hän sai oikeat tietonsa Kaspian merestä ja sen takana olevista aroista. Babylonia hän kuvaa silmänäön mukaan, Tyroksessa hän hankki tietoja Herakleen temppelin paikasta, Egyptissä matkusteli laajalti kautta maan, etelässä aina Syeneen, Niilin ensimäisille koskille saakka. Kyrenaikankin hän omasta kokemuksestaan tunsi, ja luultavaa on, että hänen matkansa käsittivät vielä paljon enemmänkin maita, vakk'ei hänellä ollut aihetta siitä mainita.

Tunnettu maailma ja maanosat.

Herodotos oli käynyt suurimman osan hänen ajallaan tunnetusta maailmasta ja lisäksi joka taholla saanut ensi kädestä tietoja vielä etäisemmistä seuduista. Hän saattoi siis mielestään hyvällä syyllä oikoa maanmiestensä maantieteellisiä käsityksiä, jotka hän matkoillaan oli huomannut monessa kohden ahtaiksi ja vääriksi.

»Minun täytyy nauraa», hän sanoo, »nähdessäni, kuinka monet kyllä piirustavat maan karttoja, mutta ei kukaan ole järkevällä tavalla sitä kuvannut. Ne piirustavat nimittäin Okeanon virtaavaksi maan ympäri, joka taas laitetaan niin pyöreäksi, kuin jos se olisi harpilla vedetty, ja tekevät Aasian yhtä suureksi kuin Europan. Minä tahdon sen vuoksi muutamin sanoin osottaa näiden kumpaisenkin suuruuden sekä millaiseksi kumpikin on piirrettävä.

»Aasiassa asuvat Persialaiset, jotka ulottuvat eteläiseen, noin kutsuttuun Punaiseen (Intian) mereen saakka. Näitten tuolla puolella asuvat pohjoiseen päin Meedialaiset, Meedialaisten takana Saspeirit, Saspeirien takana Kolkhislaiset, jotka ulottuvat pohjoiseen mereen saakka, mihin Fasis joki laskee. Nämä neljä kansaa asuvat merestä mereen.

»Siitä jatkuu Aasia kahtena niemekkeenä länteen päin, ja näitä minä nyt aion kuvata. Toinen niemeke, alkaen yhdeltä puolelta pohjoisessa Fasis joesta, ulottuu Egean mereen pitkin Pöntöstä ja Hellespontosta troialaisen Sigeionin kohdalle. Etelässä taas tämä sama niemeke ulottuu Foinikian ääressä sijaitsevasta Myriandros lahdesta mereen Triopionin kärkeen saakka. Tällä niemekkeellä asuu kolmekymmentä kansakuntaa.

»Tämä on nyt toinen näistä niemekkeistä. Toinen alkaa Persiasta ja jatkuu Punaiseen (Intian) mereen; sen muodostavat Persia, siitä alkava Assyria ja Arabia. Se päättyy, jos kohta ainoastaan tavallisen kielenkäytön mukaan, Arabian lahteen (n. Punaiseen mereen), johon Dareios johti Niilistä kanavan. Persiasta aina Foinikiaan saakka on maa leveä ja laaja; mutta Foinikiasta tämä niemeke jatkuu pitkin palestinalaista Syriaa ja Egyptiä, mihin se päättyy. Siinä on ainoastaan kolme kansaa.

»Tämä on se osa Aasiaa, joka ulottuu Persiasta länteen päin. Mutta Persialaisten, Meedialaisten, Saspeirien ja Kolkhislaisten tuolla puolen itäänpäin olevaa maata rajottaa yhtäältä Punainen meri (nyk. Intian meri), pohjoisessa taas Kaspian meri ja Araxes joki, joka virtaa itään päin. Aina Intiaan saakka on Aasia asuttu, mutta siitä pitäen on maa autio itään päin, eikä yksikään saata ilmottaa, minkälainen se on.

»Semmoinen ja niin suuri on Aasia. Mutta Libya (Afrika) liittyy toiseen niemekkeeseen. Sillä Egyptin jäljestä alkaa jo Libya.

»Minä siis ihmettelen niitä, jotka ovat rajottaneet ja erottaneet toisistaan Libyan, Aasian ja Europan. Sillä erotus niitten suuruudessa on melkoinen. Europpa nimittäin (joka Herodotoksen mielestä oli suurin) ulottuu pituudelleen pitkin molempia, mutta leveydeltään niitä ei voi verratakaan keskenään. Sillä Libya on selvästi meren ympäröimä, paitsi sitä osaa, mikä rajoitun Aasiaan, kuten Egyptiläisten kuningas Neko ensimäiseksi, mikäli me tiedämme, on näyttänyt.» Herodotos sitten kertoo Foinikkien matkasta Afrikan ympäri, ynnä Persialaisten yrityksestä suorittaa uudelleen sama matka ja Karthagolaisten maineesta, että muka hekin olivat sen tehneet.

»… Mitä Europpaan tulee, ei kukaan ole selvästi huomannut, onko se idässä ja pohjoisessa meren ympäröimä, mutta pituudeltaan tiedetään sen ulottuvan pitkin molempia toisia maanosia. Enkä minä myöskään voi ymmärtää, miksi maalla, joka kuitenkin on yksi, on kolme eri nimitystä, jotka ovat naisten nimiä… Niinpä väittävät useimmat Helleenit, että Libya on saanut nimensä eräästä kotimaisesta naisesta, Libyasta, ja Aasia taas Prometheun vaimon nimen mukaan. Tämän nimen omaksuvat myös Lyydialaiset, väittäen, että Aasia on saanut nimensä Asieen, Kotyksen pojan ja Maneen pojanpojan, eikä Prometheun Aasian mukaan… Mutta mitä Europpaan tulee, niin ei yksikään ihminen tiedä, onko se meren ympäröimä, eikä mistä se on tämän nimen saanut. Ei myöskään ole tunnettua, kuka sen on antanut, jollemme tahdo väittää, että maa on saanut nimensä tyroslaisesta Europasta, jolloin se siis olisi aikaisemmin ollut nimetön, niinkuin toisetkin maanosat. Mutta nytpä onkin ilmeistä, että tämä oli kotoisin Aasiasta (Europpa oli tyroslaisen kuninkaan tytär, jonka Zeus tarun mukaan ryösti) eikä saapunut tähän maahan, jota Helleenit nykyään kutsuvat Europaksi, vaan ainoastaan Foinikiasta Kreetaan ja Kreetasta Lyykiaan… Me puolestamme tulemme käyttämään maanosien käytäntöön otettuja nimiä.»

Herodotoksen aikana oli siis yleisessä käytännössä jo tapahtunut jako maanosiin. Mutta »historian isän» ja hänen aikalaistensa käsitykset maanosien laajuudesta olivat vielä hyvin hämärät. Silloin tunnettujakin aloja huomioon ottaen ne olivat väärät. Maitten ja merien yleisistä piirteistä tosin oli tietoa, mutta ulottuvaisuuksista olivat käsitykset aivan nurjat.

Skyytit ja heidän maansa.

Pohjoismaalaisille ovat Herodotoksen kuvauksista mieltäkiinnittävät varsinkin ne tiedot, joita hän antaa Mustanmeren pohjoisrannikon ja etäämmän sisämaankin silloisista kansoista. Mustanmeren rantue oli osaksi kreikkalaisten siirtokuntien hallussa, mutta sisämaan aroilla asui paimentolaiskansoja, joita Helleenit yhteisellä nimityksellä sanoivat Skyyteiksi. Nimitys ei luultavasti ollut kansatieteellinen, vaan käsitti se sekä indo-europpalaisia, että suomensukuisia, turkkilaisia ja mongolilaisia arokansoja. Mustanmeren pohjoispuolella asuvat Skyytit, joihin Herodotos Olbiassa tutustui, nimittivät itseään Skoloteiksi, ja he olivat sekä säilyneistä astiakuvista että nimistä päättäen indoeuroppalaista kansaa. Kreikkalaiset kävivät heidän kanssaan kauppaa, ja suhteet näyttävät olleen jotenkin hyvät, vaikka Skyytit puolestaan pitivät ankarasti kiinni omista tavoistaan ja rankaisivat hallitsijoitaankin, jotka niistä luopuivat. Se tapahtui vaistosta, sillä kaupunkilaissivistyksen omistaminen olisi vain veltostuttanut arolaisia, joitten säilymisen ehtona oli sotainen kunto ja karkaiseva elämänlaatu.

Skyyttien maa alkoi Istros joesta (Tonavasta), jota Herodotos mainitsee suurimmaksi siihen aikaan tunnetuista joista, koska se Kelttien maasta alkaen juoksi koko Europan halki lännestä itään; Niilin hän tosin myöntää vetevämmäksi. Herodotos tietää luetella Tonavan tärkeämmät syrjäjoetkin Balkanin niemimaalla. Sitten hän mainitsee joet, joita siitä eteenkäsin laski Mustaanmereen. Hypaniin (Bugin) hän sanoo alkavan järvestä, jonka rannoilla oli valkoisia villihevosia. Borysthenestä (Dnjepriä) hän kiittää hyvästä vedestään ja oivista kaloistaan, sen rantoja taas erinomaisista laitumistaan ja karjoistaan. Borysthenestä varmaan kulki ylämaahan melkoinen kauppa, koska sen juoksu oli tunnettu neljänkymmenen päivämatkan päähän Gerrien maahan saakka. Mutta joen lähteistä ei Herodotos sano kenelläkään olleen tietoa. Borystheneen syrjäjokiakin hän mainitsee. Nähtävästi oli Olbiasta hankittu kaikki tiedot, mitä suinkin voitiin saada; ne ulottuivat niin kauas pohjoiseen kuin ranta-aroja hallitsevien Skyyttienkin valta. Maiotis järven (Asovin meren) ja Tanaiksen (Donin) hän tuntee, vieläpä Donin lisäjoenkin, mutta kauemmaksi itään päin hänen maantuntemuksensa ei sille puolen ulottunut, vaikka hän kuulopuheitten mukaan nimitteleekin kansoja. Suuri Volgakin, jonka nimi vanhalla ajalla oli Rha — nimi on vielä käytännössä Volgan suomensukuisilla kansoilla — tuli vasta myöhemmin tunnetuksi.

Ilmaston ankaruutta näillä kulmilla Herodotos vasten tapaani suuresti liiottelee. Talvea muka kestää kahdeksan kuukautta ja pakkanen on silloin niin ankara, että merikin jäätyy ja Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) poikki saatettiin ajaa hevosilla. Mutta siinä hän varsinkin erehtyi, kun sanoi kesiäkin viileiksi, sillä aroilla kesä päin vastoin on erinomaisen helteinen.

Herodotos kertoo Skyyttien jakautuneen moneen heimoon. Kauimpana idässä asuivat Maiotiin rannoilla »kuninkaalliset Skyytit», jotka olivat kaikkia muita urhoollisemmat ja lukuisammat ja pitivät muita Skyyttejä orjinaan. Heidän länsipuolellaan asuivat paimen-Skyytit, Borystheneen hedelmällisessä suistamossa taas »maata viljelevät Skyytit». »Varsinaisilla Skyyteillä ei ole kaupungeita eikä linnoja, eikä muitakaan asunnoita kuin vaununsa, joita he mukanaan kuljettavat. Sillä he eivät elä maanviljelyksestä, vaan karjoistaan», lausuu Herodotos ja lisää siihen, että »semmoista kansaa on mahdoton sodassa voittaa». Herodotos ylistää heidän urhoollisuuttaan ja viekkauttaan ja erinomaista ratsastustaitoaan; he ampuivat taitavasti hevosenkin selästä. Kreikkalainen lääkäri Hippokrates antoi heistä myöhemmin vielä tarkempiakin tietoja, hän kertoi heidän vaununsa olleen niin tiiviisti rakennetut, että ne hyvin suojelivat sekä sadetta että pakkasta vastaan. Niitä vetivät härät; naiset ja lapset kulkivat vaunuissa, miehet ratsain. Samoilla seuduin viivyttiin niin kauan kuin laidunta riitti, ja lähdettiin sitten toiseen paikkaan. Nämä Skyytit söivät keitettyä lihaa ja joivat tamman maitoa. Jo puolenkolmattatuhatta vuotta takaperin oli siis arokansain elämänlaatu kehittynyt samanlaiseksi, jommoisena sen nykyään tapaamme. Tavat ovat pysyneet, vaikka kansakunnat ovat vaihtuneet. Kaikki ne indoeuroppalaiset kansat, jotka paimensivat aroilla karjojaan, ovat joko sortuneet taikka vakautuneet maata viljelemään. Ainoastaan keltainen rotu ja osa turkkilaisista heimoista on pysynyt vanhalle elämänlaadulle uskollisena.

Herodotos kertoo Skyyttien palvelleen monta jumalaa. Uhrieläimet kuristettiin nuoralla ja paloteltiin. Liha suljettiin eläimen mahalaukkuun ja keitettiin sitten eläimen omista luista tehdyllä valkealla. Monta piirrettä hän mainitsee heidän julmista sotatavoistaan. Kerran vuodessa päälliköt panivat toimeen suuren juhlan, jossa jokainen, joka oli vihollisen surmannut, sai viiniä juodakseen, ja parhaille sankareille annettiin aina kaksi maljaa siinä kun toisille yksi. Mutta ne, jotka eivät olleet vielä ketään tappaneet, eivät saaneet mitään. Varsinkin orjiaan Skyytit kohtelivat julmasti. Heidän tuli lypsää tammat ja valmistaa maidosta juomaa; »kumishi» on vielä tänä päivänä Keski-Aasian paimentolaisten mielijuoma. Kun kuningas kuoli, niin hänet haudattiin suurilla menoilla. Skyytit ilmaisivat suruaan siten, että leikkasivat korvastaan pienen palan, ajelivat tukkansa, viilsivät käsivarsiinsa verisiä naarmuja, kynsivät nenänsä ja otsansa verille, pistivät nuolen vasemman kätensä läpi. Haudalla uhrattiin sekä ihmisiä että hevosia ja sille luotiin suuri kumpu. Siten syntyivät nuo suuret »kurganit», joita aroilla on niin paljon säilynyt. Kumpuihin pantiin vielä kaikenlaisia vainajan kalleuksia ja näistä esineistä on uudenaikainen tutkimus saanut paljon lisävalaistusta arojen entiseen historiaan ja Kreikkalaisten ja arokansojen suhteihin.

Pohjoisia kansoja.

Herodotos koetti Olbiassa saada kaikki tiedot, mitä sikäläisillä kreikkalaisilla ja skyyteillä oli arovyöhykkeen pohjoispuolella olevista maista ja kansoista. Se mitä hän sai kuulla, on puoleksi tarumaista, mutta vanhimpana tietona Sisä-Venäjän esihistoriallisista oloista kuitenkin mieltäkiinnittävää. Skyytit puolustivat tietämättömyyttään pohjoisista seuduista sillä, että sinne muka oli mahdoton tunkeutua, koska ilma ja maa oli sakeana höyhenistä. Herodotos uskoo juttua sikäli, että koettaa selittää sen luonnollisella ja arvatenkin oikealla tavalla. Hän luulee, että se mitä he sanoivat höyheniksi, olikin vain lunta, ja että tuolla etäällä pohjoisessa niin ollen satoi lunta sekä talvella että kesällä. Tai ehkä Skyytit tarkottivat pohjoisia metsäseutuja, joihin heidän oli ollut mahdoton karjoineen tunkeutua ja jotka niin ollen olivat luonnollisena rajana heidän vallotuksilleen.

Herodotos arvelee, että nuo pohjoiset maat ainaisen lumen vuoksi olivat asumattomat. Hän sen vuoksi epää aikalaistensa mielipiteen, että »pohjatuulen takana» muka asui kansa, joka oli erinomaisen ystävällistä ja eli hyvin korkeaan ikään. Eihän kuitenkaan ole mahdotonta, että huhu »Hyperboreista» sittenkin perustui tosioloihin ja että Välimeren rannoille silloin jo oli saapunut kulkupuheita Jäämeren ranta-asukkaista, joitten yhteisiä ominaisuuksia kautta maapallon on luontainen suopeus. Juttua pohjatuulen takaisesta Abariista, joka muka oli lentävällä nuolella kulkenut maan ympäri, Herodotos piti niin naurettavana, ettei sitä edes kannattanut ruveta vääräksi todistamaan.

Käsitykset onnellisista Hyperborealaisista pysyivät Herodotoksen epäilyistä huolimatta voimassa kauan hänen jälkeensäkin ja niihin kutoutui kaikenlaisia ihmetarinoita äärimäisen pohjoisen asukkaista.

Herodotos luettelee koko joukon muita kansoja, jotka asuivat Skyyttien pohjoispuolella. Kauimpana lännessä asuivat Agathyrsit, jotka käyttivät kultakoristeita, olivat peräti veltostuneita ja pitivät yhteisiä vaimoja. Toiset kirjottajat mainitsevat, että tämän kansan tapana oli maalailla itseään sinivärillä. He luultavasti asuivat nykyisessä Transsilvaniassa, jonka kultasuonia jo hyvin varhain kaivettiin. Sen mukaan he olisivat olleet samaa rotua kuin Daakit, nykyisten Rumanialaisten esi-isät, ehkä sama thraakialainen kansa, jota myöhemmät kirjailijat mainitsivat Trausoin nimellä. Koilliseen heistä asuivat Neurit, joitten maahan miespolvea ennen Dareioksen retkeä muka oli tullut niin tulvimalla käärmeitä, että heidän täytyi muuttaa Budinien maahan asumaan. Neurien luultiin olevan noitia. Skyytit kertoivat, että jokainen neuri kerran vuodessa muuttihe sudeksi, mutta muutaman päivän päästä jälleen muuttui ennalleen. Skyytiassa asuvat helleenit tätä tarua tosin uskoivat, mutta Herodotos ei puolestaan siihen luottanut. Neureilla ehkä tarkotettiin nykyisten Slovenien esi-isiä; usko »susi-ihmisiin» on, merkillistä kyllä, vielä tänä päivänä eteläslaavien kesken yleinen. Se on nykyään yleinen Kreikankin kansassa, jonka luullaan perineen sen kansainvaelluksien aikakaudella maahan tuhranneilta slaaveilta.

Neurien naapureita olivat Androfagit, s.o. »ihmissyöjät»; näitten itäpuolella taas ja »kuninkaallisten Skyyttien» pohjoispuolella asuivat »mustamekot», Melankhlainit. Molempiakin näitä kansoja on arveltu sekä suomalaisiksi että slaavilaisiksi. »Mustamekot» olivat paimentolaisia, samoin kuin Skyytitkin, ja valmistivat vaatteensa mustien lampaittensa villoista. Tämä villa oli kauppatavaraa, sitä tuotiin varsinkin Tanaiksen suulla olevaan kreikkalaiseen siirtokuntaan.

Idempänä yhä asui Budinien suuri ja lukuisa kansa, joka vietti vaeltavaa elämänlaatua. Heidän maassaan kasvoi kaikenlaisia puita. Siellä oli myös suuri järvi ja suo ja järvestä saatiin saukkoja, majavia, ynnä eläimiä, joilla oli »neliskulmaiset kasvot». Budineilla oli järjestään siniset silmät ja punainen tukka ja he olivat ainoa kansa, joka söi kuusenkäpyjä — luultavasti sembramännyn siemeniä, joita yhä vieläkin yleiseen syödään Pohjois-Venäjällä. Toiset arvelevat Budineja suomalaiseksi metsästäjäkansaksi, toiset venäläisiksi. Herodotos mainitsee, että Budinien maassa oli Gelonos niminen kaupunki, jolla oli avarat puumuurit ja puiset kreikkalaiseen malliin rakennetut huoneet ja pyhätöt. Tämä kaupunki nimittäin olikin kreikkalainen siirtokunta, joka oli perustettu keskelle Budinien maata. Gelonien kieli oli skyytin kielen ja kreikan sekotusta. Mutta Budineilla oli oma kielensä ja elintapansa. Gelonien siirtokunta lienee ollut kauppapaikka Volgan rannalla.

Tanaiksen toisella puolella ja Budinien eteläpuolella asuivat Sauromatit, joita Herodotos luulee skyyttlIäisten nuorukaisten ja amatsonivaimojen jälkeläisiksi. He olivat luultavasti turanilaista kansaa. Myöhemmin, Ptolemaioksen aikana, Sarmatian nimi kuitenkin ulotettiin käsittämään koko sitä maata, joka oli Veikselin ja Volgan välillä ja jolla asui etupäässä slaavilaisia ja liettualaisia kansoja. Budinien pohjoispuolella oli asumaton erämaa, jonka laajuus oli seitsemän päivämatkaa. Sen toisella puolella ja melkein luoteiseen suuntaan asui Thyssagetien metsästäjäkansa. Näitten naapureina asuivat Jyrkit, jotka niinikään elivät metsästyksestä, menetellen siinä seuraavalla tavalla:

Koska heidän maassaan kasvoi tiheässä puita, niin erämiehet nousivat puuhun, vakoillakseen saalista. Kullakin metsästäjällä oli hevonen, joka oli opetettu panemaan maata, ettei sitä näkyisi. Kun metsästäjä puusta näki otuksen, niin hän ampui nuolensa, nousi sitten hevosen selkään ja koirineen ajoi takaa haavotettua eläintä. Tämä kuvaus ehkä tarkottaa Uralin metsäseuduissa asuvia suomalaisia kansoja. Herodotos lopuksi lisää: Jos Jyrkkien luota mennään itäänpäin, niin tullaan toisien Skyyttien luo, jotka ovat luopuneet kuninkaallisista Skyyteistä ja sen vuoksi sinne muuttaneet. Näitten Skyyttien maa on tasaista, syvämultaista ja hedelmällistä, mutta vielä kauempana maa on kivistä ja karua. Jos sitten matkaa edelleen jatketaan tämän yhä kohoavan kallioisen maan kautta, niin tavataan korkeitten vuorien juurella kansaa, joka on aivan kaljupäistä, sekä miehet että naiset, aina syntymästään saakka. Heillä on tylppänenät ja ulkonevat poskipäät. He elävät pontilaisen puun hedelmistä: tuo puu on viikunapuun kokoinen ja kantaa pavunkaltaisen hedelmän, jolla on sydän. Tästä hedelmästä vuotaa paksua mustaa nestettä, jota sanotaan »askhyksi». Heitä kutsuttiin Argippilaisiksi. Vuoristo oli ehkä Altai ja kansa kalmukkeja, jotka vieläkin syövät samaisen puun hedelmiä ja joiden pappissääty ajaa päänsä paljaaksi.

Argippilaisia mainittiin rauhallisiksi ja oikeamielisiksi. He asuivat puitten alla, jotka talveksi peitettiin paksulla valkoisella huovalla. Aina näihin kaljupäihin saakka maa ja kansat jotenkin hyvin tunnettiin, sillä sekä Skyytit että siirtokuntien kreikkalaiset kauppiaat kävivät heidän luonaan. Skyyttien täytyi kuitenkin heidän luo matkatessaan käyttää seitsemää tulkkia ymmärtääkseen seitsemää kieltä. Kaljupäitten itäpuolella tiedettiin varmaan asuvan Issedoneja, mutta siitä, mitä oli Kaljupäitten ja Issedonien takana ja pohjoispuolella, ei muuta tiedetty kuin mitä nämä kertoivat.

Argippilaiset kertoivat siellä olevan korkeita vuoria, joitten yli oli mahdoton kulkea, ja vuorilla ihmisiä, joilla oli vuohensorkat. Vuorien takana taas oli ihmisiä, jotka makasivat kuusi kuukautta vuodessa. Mainittu vuoristo tarkotti ehkä Altaita, jonka asukkaat aina ovat olleet taitavia kiipeilijöitä, ja puhe kuuden kuukauden unesta viittaa siihen, että Välimeren kansoilla oli hämärää tietoa napamaitten yöstä. Valitettava asia on, ettei Herodotos nimitä kaikkia näitä kansoja niitten omilla nimillä, vaan Kreikkalaisten antamilla. Siinä syy, miksi hänen kansaluettelonsa ei ole niin valaiseva, kuin se muutoin voisi olla. Arvatenkin Mustanmeren rannalla asuvat Kreikkalaiset myöhemmin saivat paljon tarkempiakin tietoja Sisä-Venäjän kansoista, mutta ne valitettavasti eivät sen koommin tulleet kirjallisuuden omiksi.

Aasiasta kertoessaan Herodotos liikkuu varmemmalla pohjalla, niinkuin luonnollista onkin, koska Kreikkalaiset olivat niin kauan olleet tekemisissä Itämaitten suurien valtakuntien kanssa. Vähän Aasian rannikolla olevat kreikkalaiset siirtokunnat sitä paitsi jo aikaisin menettivät itsenäisyytensä ja joutuivat ensin Lyydian, sitten Persian vallan alle.

Kuitenkin saamme Herodotoksen teoksesta enemmän tietoja Aasian kansoista kuin maantieteellisistä seikoista. Kun teos ei ole varsinaisesti maantieteellinen, niin emme siitä kuitenkaan saa päättää, etteikö Aasian länsiosia olisi hänen aikanaan tarkemmin tunnettu. Vähän Aasian Herodotos sanoo olevan niin leveän, että hyvä kävelijä astui sen poikki viidessä päivässä. Matkaa on kuitenkin 500 kilometriä. Vähän Aasian sisäosien huomattavista luonnonoloista, ylängöistä, suolaerämaista, laavaseuduista, hän ei mitään mainitse, vaikka ne varmaan lienevät olleet tunnetut. Etäisemmistä vuoristoista on Kaukaso ainoa, jonka hän Aasiassa nimittää. Tarkempia tietoja hän antaa joista, varsinkin niistä, joitten yli oli kuljettava matkalla Persiaan. Halys oli hänelle tunnettu, Eufratin ja Tigriin hän tiesi tulevan Armenian ylämaasta, niinikään luettelee hän Tigriin syrjäjokia.

Persialainen kuninkaantie.

Arvokkain niistä maantieteellisistä tiedoista, joita Herodotos Etu-Aasiasta mainitsee, on selonteko Persian kuninkaitten rakentamista teistä. Näitten teitten tarkotus oli sotilaallinen, ne helpottivat vallotettujen maitten kurissa pitämistä. Tärkein niistä oli »Kuninkaantie», joka kulki Sardeesta, siis Egean meren läheisyydestä, pääkaupunkiin Susaan, joka oli ylämaassa lähellä Persian lahtea. Rakennuksiltaan ei tosin Kuninkaantiekään näytä olleen kovin etevä, koska esim. silloista ei ole säilynyt nykyaikoihin jäännöksiä, niinkuin Roomalaisten silloista kaikissa Europan maissa, jotka he laskivat valtansa alle. Mutta niitten varsilla oli kuitenkin säännölliset asemapaikat, »kestikievarit», joitten velvollisuus oli nopeimmilla hevosilla kuljettaa seuraavaan asemaan kuninkaan viestejä. Kaikkiaan oli Sardeen ja Susan välillä 111 asemaa. Kuninkaantie karttoi Mesopotamian lakeita, missä suottuvia, missä aromaisia seutuja ja seurasi sen itäisiä reunavuoria. Juuri tätä tietä Xerxes lähetti Susaan pikasanoman Atheenan vallotuksesta ja Salamiin meritappelusta, ja ne saapuivat niin nopeaan perille, ettei Herodotoksen mielestä ollut mitään, mikä voisi kulkea nopeammin kuin nämä sanomat. Sanansaattaja viipyi Sardeesta Susaan kymmenen päivää, kulki siis noin 240 kilometriä vuorokaudessa. Myöhemmin samalla tiellä käytettiin sananlennätystä tulimajakoilla. Kukkuloille oli koottu polttoaineita, jotka sytytettiin palamaan, heti kun puolelta tai toiselta näkyi lähenevä merkkituli. Siten voitiin odotetusta tärkeästä tapauksesta lähettää tieto ennen tehdyn sopimuksen mukaan, tai esim. varottaa vihollisen lähestymisestä. Luultavasti Herodotos oman näkemänsä mukaan tekee selkoa kuninkaantiestä, sillä kaikesta päättäen hän kävi sekä Babylonissa että Susassa, vaikkei hän sitä erityisesti mainitse. Hän kuvaa muun muassa jokiliikettä Eufratilla ja Tigriillä, joka on puolenkolmatta vuosituhatta säilynyt samanlaisena ja arvatenkin oli ainakin toisen verran vanhempi. »Alukset ovat pyöreät ja niitten runko, joka on tehty Armeniassa taipuvista puista ja pajunoksista, on nahkoilla päällystetty vettä pitäväksi. Näillä aluksilla lasketaan jokea pitkin Babyloniin, jossa tuodut tavarat myydään — enimmäkseen kuljetetaan palmuviiniä — ja myydään aluksen puinen runkokin. Mutta nahkat sälytetään aasien selkään, joita on aluksessa mukana, ja palataan maisin kotimaahan. Virta on nimittäin niin kova, että sitä myöten on mahdoton nousta ylöspäin.» Tämä koskee varsinkin Tigristä, joka juuri nopeudestaan on saanut nuolen nimen.

Babylon.

Babylonista, sen suunnattomista muureista ja rakennuksista Herodotos antaa erittäin värikkään kuvauksen. Semiramiin riippuvat puutarhat mainittiin maailman seitsemän ihmeen joukossa. Muut ihmeet olivat Artemiin temppeli Efesoksessa, Alexandrian tulimajakka eli Faros, Rhodoksen kolossi, Zeun kuvapatsas Olympiassa ja Mausolos kuninkaan hauta. Babylonin suuruuden aika oli kuitenkin jo ollut ja mennyt Herodotoksen siellä käydessä, eikä monta vuosisataa kulunut, ennenkuin se joutui kokonaan autioksi ja osaksi purettiin, osaksi sai sortua maan tasalle.

Suurkuninkaan armeija.

Jos Herodotos olisi voinut aavistaa, kuinka tärkeä lähdeteos hänen historiastaan tulisi vielä tuhansien vuosien kuluttua, niin hän epäilemättä olisi kertonut enemmän Persian valtakunnasta ja sen sisällisestä järjestyksestä. Mutta ehkä edellytti hän useimmat seikat maanmiehilleen tunnetuiksi ja kertoi etupäässä semmoisia, jotka olivat heille uusia, jotka olivat tarpeen historian valaisemiseksi tai muutoin heitä huvittivat.

Maantieteenkin kannalta on kuitenkin valaiseva se kuvaus, jonka hän antaa Persian armeijassa edustetuista kansoista ja niitten asestukscsta. Armeijan ytimenä olivat Persialaiset. Heidän pukunaan oli korkea suippolakki, »tiaara», pitkät housut, ruumiinmukainen kirjava takki ja sen päällä suomuinen rautapanssari, joka oli kalannahkan näköä. Aseina oli lyhyet keihäät, suuret kilvet, viinissä ruokonuolet ja oikealla puolella vyössä tikari. Assyrialaisilla oli, paitsi muita aseita, pellavaiset panssarit, vaskikypärit ja rautapiikkiset nuijat, Baktrien pääaseina olivat ruokojouset. Heidän naapureillaan Skyyteillä oli korkeat suipot kypärit ja kaksiteräiset kirveet. Intialaiset, joilla vaatetuksena oli puuvillaiset takit, taistelivat ruokojousilla ja nuolilla. Kaspialaisilla oli karvakauhtanat ja omituiset tikarit. Sarangit oli helppo tuntea kirjavasta puvustaan ja korkeista, vettä pitävistä saappaistaan. Erikoista huomiota herättivät Niilin yläjuoksulta tuodut kähärätukkaiset Etioppialaiset, joilla oli toisella olallaan jalopeuran tai pantterin nahka. Ruumiinsa he värittivät punaisella ja valkoisella. Aseina oli suuret jouset, jotka oli valmistettu palmun oksista, keihäät, joitten kärjessä oli antiloopin sarvi teränä, ynnä puunuijat. Aasian Etioppialaiset taas olivat sileätukkaisia, he erosivat kaikista muista varsinkin kypärinsä puolesta. Tämä oli nimittäin valmistettu hevosen päänahkasta, johon oli jätetty sekä korvat että harja. Ruumistaan he suojelivat kurjennahkaisella kilvellä. Moskeilla ja Kolkhislaisilla oli puukypärit, Thraakien kypäröissä oli ketunpää. Libyalaisilla oli vaatteina eläimennahkoja ja aseina puukeihäät, joitten kärki oli polttamalla karkaistu. — Monta muuta etäistä kansaa mainitaan siinä suunnattomassa armeijassa, jonka Xerxes oli koonnut ja jonka pieni Hellas eripuraisuudestaan huolimatta voitti ja tuhosi. Tämä armeija sinään todistaa, kuinka laajalle Persian valta ulottui sekä Aasiassa että Afrikassa, kuinka aina Keski-Aasian aroilta, etäisestä Intiasta ja Afrikan kuumista osista koottiin sotavoimia Europan kukistamiseksi. Monta omituisuutta huomaamme sekä vaatteissa että aseissa, jotka kultuurista etäisemmissä seuduissa ovat nykyaikoihin saakka säilyneet jotenkin samanlaisina.

Persia oli valtansa alle laskenut koko Etu-Aasian Mesopotamiasta Välimereen ja Egean mereen saakka ynnä lisäksi Egyptin. Se oli sitä paitsi valtavasti laajentanut näitten maitten yhteyksiä vallottamalla maat itään ja pohjoiseen päin aina Intiaa ja Keski-Aasian aroja myöten. Kyyros, valtakunnan varsinainen perustaja ja järjestäjä, kukisti lyhytikäisen Meedian ja laski valtansa alle koko nykyisen Iraanin. Kambyses vallotti Egyptin, Dareios Luoteis-Intian ja hän ynnä Xerxes yrittivät liittää Europankin valtakuntaansa. Vanha Persia oli laajin valtakunta, mitä historia siihen saakka tunsi.

Se oli sivistynytkin valtakunta, vaikka hallitsevan rodun sivistys oli enemmän lainattua kuin itse kehitettyä. Itämaisen despotismin nojalla oli koko valtiorakennus, itämaiset olivat Persialaisten katsantokannat, vaikka he, samoin kuin Meedialaisetkin, olivat aarialaista kansaa. Valtakunnan sisällinen järjestys oli hyvä, tehokkaana ulottui suurkuninkaan valta etäisimpiinkin osiin saakka, ja siinä siis saattoi kehittyä laaja yhdysliike. Persia vihdoin toteutti maayhteyden Intian kanssa, jota Assyria ja Babylonia turhaan olivat koettaneet. Suurkuninkaat rakensivat pääkaupunkeihinsa palatseja ja temppeleitä ja koristivat niitä kukilla ja veistoksilla Babyloniasta opittujen esikuvain johdolla. Kaksoisvirtain maasta Persialaiset saivat kiilakirjotuksenkin, jonka he muodostivat oman kielensä mukaiseksi. Mutta Vanhan Persian mahtiaika oli liian lyhyt, voidakseen runsaampaa kirjallisuutta luoda. Persialaiset eivät kehittäneet oppia eikä tiedettä, joka olisi ollut verrattava Kreikan tutkimukseen. Vähän sen vuoksi tiedämme tästä suuresta valtakunnasta Persialaisten omain kirjallisten muinaismuistojen kautta; niitä on vain säilynyt kuninkaitten muistotauluja. Kreikkalaisilta olemme saaneet siitä enimmät tietomme. Vähän on sen vuoksi maantietokin hyötynyt Persian valtakunnan laajuudesta. Vasta kun Aleksanteri Suuri sen maakunta maakunnalta vallotti, lankesi runsaammin valoa semmoisiinkin Aasian maihin, joista ei siihen saakka tiedetty muuta kuin hämäriä taruja.

Massagetit.

Herodotos kokosi kuitenkin, mitä tietoonsa sai. Hän koetti muun muassa saada selkoa Massageteista, jotka Kyyroksen voittamalla olivat saaneet niin paljon mainetta. Hän kertoo heidän olleen auringon palvelijoita, eläneen vaimoyhteydessä ja noudattaneen naisoikeutta (naisilla arvatenkin oli heidän kesken perintöoikeus). Massagetit olivat tunkeneet Skyytit edeltään länteen päin, Skyytit vuorostaan Kimmeriläiset Mustanmeren pohjoispuolisilta aroilta. Arvellaan Massagettien olleen turanilaista kansaa; nimi merkitsee »kalan syöjiä Gettejä». Kultaa ja vaskea Herodotos kertoo heidän omistaneen runsaasti, mutta ei rautaa eikä hopeaa ensinkään. Ehkä heidän metallinsa olivat kotoisin Altaista, jossa jo on hyvin ammoin malmia louhittu, niinkuin vanhat, toisin paikoin kolmeakinkymmentä metriä syvät kaivokset todistavat. Massagettien naapureina olivat Herodotoksen tietojen mukaan Issedonit. Missä näitten kansain asuinsijat olivat, ei käy Herodotoksen kuvauksesta täysin selville. Hän kertoo Kyyroksen ja Massagettien välisen taistelun tapahtuneen Araxes joen seuduilla. Tällä joella tarkotettiin Vanhalla ajalla Armeniasta Araratin sivu juoksevaa jokea, joka laskee Kaspian mereen länsipuolelta. Yleinen peritty käsitys sitä vastoin on, että taistelu tapahtui kaukana koillisessa, ehkä Jaxartes (Syr Darja) joen seuduilla, ja että Herodotos oli nämä molemmat nimet sekottanut. Mutta silläkin käsityksellä on hankaluutensa. Koska Massagetit olivat kalansyöjää kansaa ja yksi heidän jokensa suuhaaroista laski Kaspian mereen, niin lienevät he asuneet tämän meren rannoilla ja ehkä hallinneet sen etelärantaakin.

Herodotos Intiasta.

Herodotoksen mieltä näyttävät suuressa määrin kiinnittäneen ne tiedot, joita hän Persialaisten kautta sai Intiasta. Hän ylistää Intian rikkautta ja arvelee Intialaisten olleen lukuisin kaikista maailman kansoista. He maksoivat Persian suurkuninkaalle, jonka mahti ei kuitenkaan ulottunut paljon kauemmas Indos virtaa, verona suunnattoman määrän kultahiekkaa. Paljon edemmäksi Indosta eivät Herodotoksenkaan tiedot ulottuneet. Maata sen itäpuolella hän sanoo hiekkaerämaaksi, niinkuin se enimmäkseen onkin, ja asumattomaksi. Hän luettelee useita Intian kansoja, jotka puhuivat eri kieliä ja osaksi olivat paimentolaisia. Toisilla kansoilla hän sanoo olleen peräti raa'at tavat, ja tosiaan Intiassa yhä vieläkin on sivistyneitten Hindujen rinnalla mitä alimmalla kannalla eläviä luonnonkansoja. Toiset kansat söivät vain kasviaineita, eivätkä ottaneet mitään elävää hengeltä — se käy yhteen braamanoitten, Hindujen pappissäädyn vanhastaan noudattamien tapojen kanssa. Paitsi kultaa hän mainitsee maan tuottavan eräänlaista villaa (pumpulia), jota muka kasvoi puissa ja joka oli kauniimpaa ja parempaa vaatteiksi kuin lampaan villa. Hän oli niinikään kuullut, että Indos joessa oli krokotiileja, ja arveleekin sitä Niilin ohella ainoaksi joeksi, jossa niitä on. Mutta elefanteista hän, kumma kyllä, ei mainitse mitään. Herodotos luuli Intialaisia itäisimmäksi kansaksi. Heidän maansa oli niin kuuma, että ihmisten iho siellä paloi tummaksi.

Intian Paktyike, joka oli Turkestanissa asuvain Baktrien naapurimaa, ehkä tarkotti nykyistä Afghanistania. Paktyiken asukkaitten Herodotos kertoo koonneen arolta kultaa suurien muurahaisien luomista keoista ja paenneen sitten nopeilla kameleilla muurahaisten hyökätessä. Juttu oli nähtävästi vanha intialainen taru, joka oli tullut Herodotoksen korviin. Nämä muurahaiset kummittelivat kauan Länsimaitten mielikuvituksessa, samoin kuin Intiasta yleensä vielä Keskiajallakin kerrottiin jos minkälaisia ihmejuttuja. Myöhemmät kirjailijat kuvittelivat muurahaisten sijasta kamalia nelijalkaisia aarneja, joilla oli siivet ja jalopeuran kynnet. Vielä 16:nnen vuosisadan kertomuksissa Intian aarnit ja kultamuurahaiset kummittelivat. Alkuaan ne ehkä olivat vain aron vaarattomia murmeleita, jotka kaivavat maan pinnan täyteen kuoppia. Englantilaiset matkustajat kertovat, että kultaa Tibetissä sanotaan »pippilikaksi», joka sanan mukaan merkinnee muurahaisikultaa. Nimellä siis olisi vanhat juuret ja taru ollut laajalle levinnyt.

Intian vallotus oli Herodotoksen tietojen mukaan seuraus eräästä tutkimusretkestä, joka oli tapahtunut Persian kuninkaan käskystä. Dareios oli lähettänyt kreikkalaisen Skylaxin yhdessä muitten miesten kanssa laskemaan laivoilla Indos jokea pitkin mereen, ja matkan suoritettuaan laivat olivat palanneet Punaisen meren pohjukkaan samaan paikkaan, josta Foinikit olivat farao Nekon toimesta lähteneet matkaan purjehtiessaan Afrikan ympäri. Muuta tietoa ei kuitenkaan ole säilynyt Skylaxin matkasta kuin Herodotoksen lyhyt maininta.

Arabia.

Arabian sanoo Herodotos olevan etelässä viimeisen kaikista asutuista maista ja ainoan maan, jossa libanoto, mirhami, kasia, kaneli ja ledanon kasvavat. Muuta todenperäistä tietoa ei hänellä ollutkaan Arabiasta. Hän kertoo satuja totena. Libanotoa kootessa muka poltettiin styrax-puuta, sillä ainoastaan sen avulla voitiin karkottaa pienet kirjavat lentokäärmeet, jotka libanotoa vartioivat. Kasiaa hakiessaan Arabit sitoivat vuotia ja nahkoja ruumiinsa ympärille ja kasvoilleen, paitsi silmiensä eteen. Kasiaruoho muka kasvoi eräässä järvessä, joka ei ollut varsin syvä; sen ympärillä ja sisässä asusti siivellisiä eläimiä, jotka muistuttivat yökköjä, vikisivät kovasti ja pitivät urhoollisesti puoliaan. Niitä täytyi torjua silmiltään ja samalla niittää kasiaa. Mutta kaneelin he keräsivät vielä ihmeellisemmällä tavalla. »Missä se kasvaa ja mikä maa sen tuottaa, sitä he eivät saa mainita, muuta kuin että toiset sanovat sen luultavasti kasvavan niillä seuduin, missä Dionysos (viinin jumala) kasvatettiin.» Näitä puikkoja, joita Herodotoksen mukaan Kreikkalaiset sanoivat Foinikeilta saamallaan nimellä kinamomoniksi, toivat suuret linnut, jotka kantoivat niitä pesiinsä. Kokoojat veivät suuria lihankappaleita pesien luo, jotka olivat korkeilla vuorilla, linnut lensivät alas, kantoivat lihankappaleita pesiinsä, mutta pesät eivät kestäneet niin suurta painoa, vaan hajosivat ja putosivat maahan, ja maasta koottiin niissä ollut kaneli. Ledanonin taas sanottiin syntyvän mitä pahanhajuisimmasta aineesta, vaikka se itse oli hyvänhajuinen. Sitä nimittäin kasvoi pukkien parrassa samalla tavalla kuin pihkaa puussa. Sitä käytettiin useitten voiteitten tekoon ja Arabit siitä valmistivat suitsutuksia. Arabian maassa vallitsikin sanomattoman suloinen tuoksu. Herodotos vielä kertoo siellä olleen lampaita, joilla oli niin raskaat rasvahännät, että paimenet rakensivat niitten alle pieniä vankkureita. Tämän jutun voimme arvata todenperäiseksi, sillä onhan vieläkin lampaita, joitten rasvahäntiä paimenet samoin kannattavat. Useimmat muut Herodotoksen kuulemista jutuista lienevät olleet semmoisia merimieskaskuja, joita Foinikit levittelivät pelottaakseen muita lähtemästä heidän vesilleen. Foinikeilla epäilemättä oli Arabiasta ja sen tuotteitten alkuperästä tarkemmat tiedot.

Kreikkalaiset Egyptissä.

Suuremmassa määrässä kuin mikään muu maa kiinnitti Egypti Herodotoksen huomiota. Siellä hän laajimmalti matkusti, Egyptin oloihin hän koetti enimmän syventyä. Häntä viehätti maan rikkaus, sen vanha historia, korkealle kehittynyt kulttuuri ja monenlaiset tuotteet, tavat ja uskonto. Niinpä hän sanookin: »Lähden nyt puhumaan Egyptistä, koska se omistaa enimmät ihmeet ja tarjoaa suurempia muistomerkkejä kuin koko muu maa.»

Kreikkalaiset olivat saaneet Egyptissä jalansijan ja vaikutusvaltaa jo joku vuosisata ennen Herodotoksen käyntiä. Seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. saapui Niilin suistamoon »pronssipukuisia meren miehiä», joitten apua orakeli oli luvannut Psammetikholle hänen kapinaan noustessaan. Nämä meren miehet näyttivät olleen joonialaisia ja kaarialaisia merenkulkijoita, joilla oli pronssihaarniskat. Kun Psammetikho oli saanut maan valtansa alle, niin hän sijotti nämä auttajansa Dafneen, Niilin itäisimmän suuhaaran rannalle. Samaan aikaan hän näyttää antaneen Miletoslaisille luvan perustaa kauppapaikan läntisen, Kanobisen suuhaaran varrelle. Siitä kasvoi Naukratiin kaupunki, jonka pohjat onkin löydetty. Seuraavan vuosisadan alussa kreikkalaiset palkkasoturit kuningas Psammetikho II:sen palveluksessa tunkeutuivat kauas etelää kohti Etioppian rajoille saakka. Abu Simbelissä, lähellä nykyistä Wadi Hallaa, on löydetty faraoitten rakentamista muistomerkeistä kreikkalaisten ja foinikialaisten palkkasoturien kirjotuksia, jotka todistavat heidän sinne saakka saapuneen faraon sotaretkillä. Viisikymmentä vuotta myöhemmin myönnettiin Naukratiille Amasiin aikana erikoisia kauppaoikeuksia, niin että siitä kehittyi tärkeä kauppakaupunki. Egyptiläisten ja Kreikkalaisten suhteet näyttävät yhä enemmän kehittyneen, niin että farao Amasis otti kreikkalaisen puolisonkin ja muutti joonialaiset palkkasoturit Dafnesta Memfiiseen henkivartijoikseen. Hän suosi kreikkalaisia oppineitakin, sekä Pythagoraan että Thaleen sanotaan oleskelleen hänen hovissaan.

Herodotoksen tiedot Egyptistä.

Herodotoksen aikana olivat siis Helleenit tuttuja ja suvaittuja Niilin laaksossa. Hän käyttikin hyväkseen tilaisuutta täysin määrin ja hänen tietonsa täydentävät monella tavalla hieroglyfien todistusta ja valaisevat varsinkin Egyptin maantieteellisiä oloja. Mainitsemme niistä tärkeimpiä.

Herodotoksella oli aivan oikea käsitys Egyptin luonnonmaantieteellisistä oloista. Hän ylistää jokilaakson hedelmällisyyttä molemmin puolin oleviin erämaihin verraten ja lausuu, että »Egypti on Niilin lahja», sillä Egyptin tilalla oli ilmeisesti ollut pitkä Välimeren lahti, jonka Niili oli vähitellen täyttänyt lietteillään. Herodotos arveli, että jos Niilin vesi voitaisiin johtaa Punaiseen mereen, niin tämäkin vähitellen täyttyisi; 10,000 vuodessa siitä tulisi samanlainen maa kuin Egypti. Nämä mielipiteet ovat aivan oikeat; aika, jonka Niili on tarvinnut suorittaakseen työnsä, on vain ollut hyvin paljon pitempi. Punaisen meren Herodotos hyvin tiesi ja mainitsee sen vuorovedet, jotka varmaan jo aikaisin herättivät Foinikkien ja Kreikkalaisten huomiota, koska tätä ilmiötä ei ole Välimeressä sanottavassa määrässä. Punaisen meren omituisista tuulioloista hänellä niinikään oli oikeat tiedot; lokakuusta toukokuuhun olivat pohjatuulet vallalla tämän kapean meren pohjoisosassa, meren eteläosassa taas etelätuulet. Toisena vuosipuoliskona vallitsivat koko merellä pohjatuulet. Tämä tuulien tuntemus puolestaan todistaa, että merellä käytiin kauppaa. Tuuliolot ja koralliriuttain runsaus vaikeuttivat kuitenkin purjehdusta niin suuresti, että suurin osa tavaroista pysähtyi meren keskivaiheille ja kulki maan poikki Niilille. N.s. Arabian erämaan kautta, joka on Niilin ja Punaisen meren välillä, kulki montakin tärkeätä karavanitietä.

Niilin tulvat.

Egyptin suurin luonnonihme on Niili ja sen tulvat. Se viehätti Ilerodotosta, samoin kuin muitakin kreikkalaisia ajattelijoita ennen ja jälkeen syvämietteisiin selitysyrityksiin. Herodotos kertoo, ettei hän Egyptissä ollessaan voinut saada Niilin luonnosta mitään tietoa papeilta eikä muiltakaan ja tekee sen vuoksi johtopäätöksensä sen mukaan, mitä hän itse näki.

»Olin kuitenkin halukas saamaan heiltä tietoa, minkä vuoksi Niili paisuu ja on tulvillaan sata päivää, alkaen kesäpäivän seisauksesta, mutta saavutettuaan tämän päiväluvun jälleen vetäytyy takaisin ja vähenee uomassaan, niin että se pysyy matalana koko talven ajan aina seuraavaan kesäpäivän seisaukseen asti. Kaikesta tästä en voinut saada keltään egyptiläiseltä mitään tietoa tutkiskelussani heiltä, mikä kyky Niilillä on olla päinvastaista luontoa kuin muut joet. Näitä seikkoja tahdoin tietää, kuin myös, minkä vuoksi Niili yksin kaikista joista ei aikaan saa tuulenpuuskia.

»Muutamat Helleeneistä, jotka ovat tahtoneet tulla kuuluiksi viisaudestaan, ovat esittäneet tästä vedestä kolmea mahdollisuutta», joista Herodotos kuitenkin pitää kahta niin mahdottomana, että hän ne vain mainitsee. Toinen on Thaleksen, vaikkei kirjailija filosofia nimitä, ja sen mukaan Niilin tulvan aiheuttaisivat pohjatuulet, »etesiat», jotka kesällä puhaltavat Välimerellä ja Egyptin rannalla ovat kovat ja vakaat. Ne muka estäisivät Niilin vettä juoksemasta mereen. Herodotos sitä vastaan huomauttaa, etteivät nämä tuulet aina puhalla, eivät ainakaan yhtä kiihkeästi, ja eivätpä muutkaan joet, jotka niitä vastaan virtaavat, siitä paisu. Toinen selitys, jonka voimme arvata olevan miletoslaisen Hekataioksen, on hänen mielestään vielä ymmärtämättömämpi. Sen mukaan Niili alkaisi Okeanosta ja siten saisi aikaan tulvan, ja Okeano virtaisi koko maan ympäri. Tätä selitystä hänen mielestään on suotta vääräksikään todistaa, koska se perustuu Okeanoon, siis aivan tuntemattomaan seikkaan. Herodotos pitää Okeanoa vain Homeroksen ja muitten runoilijani mielikuvitelmana. »Kolmas selitys on kyllä todenmukaisin, mutta itse asiassa enimmän väärä.» Sen voimme arvata Anaxagoraan esittämäksi. Sen mukaan Niili saisi vetensä sulavasta lumesta. Mutta »kuinka se voisi saada vetensä sulavasta lumesta, se kun enimmäkseen virtaa mitä lämpöisimmistä maista kylmempiin?» Etelästä päin Egyptiin puhaltavat tuulet ovat muka niin lämpöiset, ettei se selitys ole mahdollinen. Tuo maa on alati sateeton ja jäätön ja »lumentulon jälkeen täytyy pakostakin seurata sadetta viisi päivää, niin että jos Niilin lähteillä sataisi lunta, niin siellä sataisi myös vettä. Kolmanneksi ihmiset ovat kuumuudesta mustia. Ja ilmahaukat ja pääskyset pysyvät siellä vuoden umpeensa, kurjet taas, jotka pakenevat talven tullessa Skyyttien maahan, matkaavat niihin paikkoihin talvehtimaan.» Tämä kaikki muka todistaa, ettei Niilin lähteillä voi sataa lunta.

Herodotos puolestaan esittää seuraavan selityksen »näistä hämäristä seikoista»: »Talvisin ajavat talvimyrskyt auringon pois sen vanhalta radalta ja se saapuu Libyan yläosiin.» Ja sillä muka onkin kaikki sanottu. »Sillä on luonnollista, että se maa, jota lähimpänä ja jossa tämä jumala (aurinko) juuri oleskelee, enimmän janoo vettä, ja että siinä joen omaperäiset lähteet ehtyvät.»

Hän todistelee sitten mielipidettään laveammalti. »Silloin kun aurinko kulkee Etelä-Libyan yli, se aikaansaa seuraavan ilmiön. Koska ilma näissä seuduin on alati selkeä ja maa lämmin, siellä kun ei ole kylmiä tuulia, niin aurinko kulkiessaan vaikuttaa saman kuin sillä on tapana tehdä kesällä kulkiessaan keskitaivaalla. Se vetää nimittäin puoleensa vettä ja sen tehtyään työntää veden pois pohjoisiin seutuihin, jolloin tuulet ottavat vastaan, hajottavat ja sulattavat sen. Luonnollisesti siis tuosta maasta puhaltavat tuulet, etelä ja lounas, ovat kaikista tuulista ne, jotka ovat sateisimmat. Mutta minusta näyttää siltä, että aurinko ei joka kerta laske luotaan kaikkea sitä vettä, minkä se vuotuisesti Niilistä saa, vaan että se myös jättää ympärilleen osan. Vaan kevään tullen aurinko jälleen nousee keskelle taivasta ja siitä perin se taas tasaisesti vetää vettä kaikista joista. Siihen saakka toiset joet virtaavat suurina, niihin kun yhtyy paljon rankkasadevettä, ja koko maa on sade- ja tulvapurojen vallassa. Mutta kesällä, jolloin rankkasateet lakkaavat vuotamasta jokiin ja aurinko vetää vettä niistä, ne ovat voimattomat. Niili taas, joka ei saa rankkasadetta, mutta jota aurinko vetää puoleensa, on luonnollisesti ainoa joki, joka talvella virtaa paljon matalampana kuin kesällä. Sillä kesällä sitä vedetään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin vesiä, mutta talvella sitä yksin ahdistetaan.» Herodotos toisin sanoen luulee, ettei auringolla talvella, sen ollessa kaukana etelän kuivissa erämaissa, ole muuta apua janoonsa kuin Niili, jonka vuoksi se vetää tämän melkein kuiville; mutta kesällä sitä vastoin, kun se on kohonnut korkeammalle Välimeren taivaalle, on paljon muitakin jokia, ja Niili silloin pääsee vähemmällä vesiverolla. Hänen selityksensä mukaan Niilin tulva siis olisi joen luonnollinen vedenkorkeus, sen luontainen vesimäärä taas luonnotonta, auringon aikaansaamaa ehtymistä.

Keksittyään tämän selityksen, jossa on aavistuksia todellisesta luonnonlaista, vaikka päätelmät käyvät harhaan, Herodotos ikäänkuin johtopäätöksiään vahvistaakseen lausuu: »Aurinko on niinikään minun mielipiteeni mukaan syynä siihen, että ilma siellä päin on kuivaa, koska aurinko radallaan polttaa kaikki. Niinpä Libyan etäisimmässä osassa vallitsee ainainen kesä. Jos nyt vuodenaikojen asema muuttuisi ja siinä osassa taivasta, missä nyt pohjoinen ja talvi sijaitsevat, olisi etelätuulen ja suven paikka, ja pohjoinen siis sijaitsisi siinä, missä nyt etelä on, — jos niin olisi, niin aurinko, talvimyrskyn ja pohjatuulen karkottamana keskitaivaalta, menisi Europan etäisimpiin osiin, samoin kuin se menee Libyaan, tai kulkiessaan sitten koko Europan läpi se luullakseni vaikuttaisi Istroksessa saman ilmiön kuin nyt Niilissä.»

Vasta Aristoteles ja Eratosthenes arvasivat oikean syyn Niilin tulvaan, nimittäin troopilliset rankkasateet, joita keväällä ja alkukesästä sataa molempien lähdehaarain latvoilla. Agatharkhides myöhemmin vahvisti oikeaksi tämän arvelun, saatuaan siitä Sisä-Afrikan alkuasukkailta nimenomaisen tiedon.

»Mitä taas siihen tulee», sanoo Herodotos, »että Niilin luona ei puhalla tuulia, on minulla tämä mielipide: ei ole ollenkaan todenmukaista, että tuuli puhaltaa kovin lämpimistä seuduista, koska se tavallisesti puhaltaa jostain kylmästä.» Se onkin tosiaan yleinen tuulilaki, koska korkeat ilmapaineet sijaitsevat kylmillä, alhaiset lämpöisillä alueilla.

Niilin lähteet.

Niilin lähteet ovat vanhastaan olleet maantieteen mieltäkiinnittävimpiä kysymyksiä. Herodotos luonnollisesti koetti saada niistäkin selkoa. Mutta Egyptiläisiltä hän ei saanut suurtakaan valaistusta. Eräs Saisin kaupungin temppelikirjuri kertoi Niilin lähteitten olevan Syenen ja Elefantinen välillä, jossa oli Mofi ja Krofi nimiset vuoret. Vuorien välissä muka oli pohjattomia suonia, joista Niili kumpusi. Toinen puoli vedestä virtasi pohjoiseen päin Egyptiin, toinen taas etelään päin Etioppiaan. Farao Psammetikho oli muka pitkällä köydellä mitatessaan huomannut lähteet pohjattomiksi. Mutta Herodotos arveli kirjurin laskeneen leikkiä ja mainittujen lähteitten olevan vain pyörteitä, jotka estivät luotilankaa pohjaan painumasta.

Käydessään itse Elefantinessa hän näki, että Niili sen kohdalla muodosti melkoisen kosken. Siitä eteläänpäin hän kuuli maan kohoavan neljä päivämatkaa, mutta sitten alkoi lakea tasanko, jolla jo asui Etioppialaisia. Yhä kauempana etelässä täytyi astua maisin neljäkymmentä päivämatkaa; toisin sanoen, Herodotokselle kerrottiin siitä mutkasta, jonka Niili ylempänä tekee ja jossa useimmat kosket ovat. Nykyinen karavanitie sen katkaisee, ja samoin Herodotoksen ajalla tapahtui. Kun joki jälleen tavattiin, niin astuttiin muka toisiin laivoihin matkaa jatkettaessa. Kun on kuljettu edelleen kaksitoista päivää laivalla, niin saavutaan Meroe nimiseen kaupunkiin, jota sanottiin Etioppialaisten emäkaupungiksi. Sen raunioita on löydetty Khartumin ja Berberin väliltä. Mutta siitä eteenpäin ovat Herodotoksen saamat tiedot häälyväiset. Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymisestä nykyisen Khartumin seuduilla hän ei mitään mainitse. Huhun mukaan asui vielä Meroen tuolla puolen Automolien kansa. Tämä oli oikeastaan Egyptistä karanneita sotilaita, joille Etioppian kuningas oli antanut asuinpaikat. Myöhempien kirjailijain tiedoista käy selville, että Automolit asuivat Sennaarin seuduilla molempien Niilien välissä. Heidän eteläpuolellaan oli jälleen kuumaa erämaata. Mutta kaikkein etäimpänä, eteläisen meren rannalla, eli puoleksi tarumainen kansa, jota Herodotos nimittää Makrobeiksi, koska he elivät tavattoman korkeaan ikään. Heidän maassaan oli ylenmäärin kultaa ja »auringon pöytä», kaupungin ulkopuolella oleva niitty, joka oli aina täynnään nelijalkaisten eläinten lihoja. Herodotoksen kuvaus on satumainen, mutta luultavasti se kuitenkin lepäsi tosipohjalla. Hän sanoo Makrobeja mitä kauneimmaksi kansaksi, eivätkä he siis olleet neekereitä. Mutta nimi voi tarkottaa Arabeja, joita arvatenkin asui jo silloin Sansibarin rannikolla ja jotka luulon mukaan toivat kultaa Simbabyen seuduilta Mashonamaasta. Itä-Afrikan arot lukemattomine antilooppikarjoineen taas saattoivat hyvällä syyllä antaa aihetta taruun »auringon pöydästä», niin täynnään ne ovat riistaa. [Etelä-Arabian etelärannikon keskiosan nimi on Mahra ja sieltä ehkä olivat lähteneet Kreikkalaisten »Makrobit».]

Kambyses, hurja itsepäinen tyranni, päätti vallottaa Makrobienkin maan. Hän päätti kulkea sinne maata pitkin, oppainaan Elefantinessa olevia Iktyofageja (kalansyöjiä), jotka nimestä päättäen olivat merenrantalaisia. Retki kuitenkin epäonnistui, Kambyseen armeijaa ahdisti erämaassa niin ankara nälänhätä, että sotamiehet jo arpoivat ja söivät toisiaan, ja siitä suurkuningas vihdoin näki välttämättömäksi palata Egyptiin. Jos yritys olisi ollut mahdollinen toteuttaa, niin hän luultavasti olisi löytänyt Keski-Afrikan järvet ja Niilin lähteet, ennenkuin olisi saapunut »pitkäikäisten» maahan.

Toiselta taholta, Amnionin keitaasta, Herodotos sai tietoa Libyan sisäosissa virtaavasta joesta, jota on arveltu ehkä hämäräksi huhuksi Nigeristä. Tämän kuulopuheen nojalla hän arveli Niilin lähteitten olevan Libyan länsirannikon läheisyydessä ja joen virtaavan itää kohti, kunnes se Egyptin kohdalla kääntyy pohjoiseen. Mielipiteensä tueksi hän huomauttaa sitä, että Istros Europan puolella alkaa melkein yhtä kaukaa lännestä ja niinikään virtaa itää kohti koko maanosan halki. Johtopäätökset »ex analogia» olivat kreikkalaisen filosofian vahvoja puolia. Mutta se, mikä piti paikkansa abstraktisissa tieteissä, ei käynyt laatuun maantieteessä.

Libyan pohjoisrannikko.

Välimeren eteläranta Herkuleen patsaille saakka oli jo ikivanhoista ajoista tunnettu. Herodotos sanoo Libyan pohjoisrannikon jääneen joka suhteessa huonommalle osalle kuin muut maat, koska siellä niin niukasti sataa. Hän jakoi Pohjois-Libyan kolmeen vyöhykkeeseen. Lähinnä Välimeren rantaa oli asuttava rannikko, sen takana oli petoeläinten vyöhyke, joka petoeläinten runsauden vuoksi ei kelvannut asuttavaksi, ynnä tämän eteläpuolella kolmas eli erämaavyöhyke, jota peitti hiekka, ja josta vesi ja kasvullisuus puuttui. Sama jako pitää yhä vieläkin paikkansa. Petovyöhyke vastaa sitä keidasvyöhykettä, joka on rannikon ja varsinaisen erämaan välillä ja jota Arabit sanovat »Taatelien maaksi», koska juuri näissä keitaissa kasvaa parhaat taatelit ja mainittu hedelmäpuu oikeastaan onkin keitaissa toimeentulon perusehto. Näitä keitaita myöten kulki maan sisätse yhtä suuntaa meren kanssa karavanitie, jossa aina kymmenen päivämatkan päässä oli keidas. Herodotokselle oli kerrottu keitaissa olevan suolaa niin runsaasti, että asukkaat siitä rakensivat talonsa, ja hän päättää tästä, ettei niissä voi paljoakaan sataa, sillä muutoinhan suolahuoneet sulaisivat. Nämäkin olot ovat yhä vielä ennallaan. Aivan sateettomia eivät keitaat kuitenkaan ole. Joka talvi sataa joku rankanlainen sadekuuro ja silloin tosiaan tapahtuukin, että asukkaitten suolataloja sortuu.

Monet Herodotoksen mainitsemista paikoista voimme kartalla varmaan määrätä. Ensimäinen Egyptistä lähtien oli Ammonin keidas, nykyinen Siwah, joka onkin Egyptistä kymmenen päivämatkan päässä. Herodotos sanoo keitaan väestön olleen Etioppialaisten ja Egyptiläisten sekarotua. Keidas oli laajalta kuulu jumalankuvastaan, Ammonista, joka oli muutoin ihmisen muotoinen, mutta pää oli oinaan. Siellä oli myös »auringon lähde», jonka veden Herodotos mainitsee päiväsydännä olevan kylmimmillään, mutta sitä enemmän lämpiävän, kuta enemmän ilta lähestyy, niin että se puoliyön aikana kiehuu, mutta sitten jälleen alkaa viiletä. Lähteen lämpötila todellisuudessa on alati sama, 29°C, koska se kuohuu syvemmistä maakerroksista, joitten lämpötila ei tunne ilman lämmön jokapäiväisiä vaihteluja. Siitä syystä vesi tulikuumalla keskipäivällä tuntui jääkylmältä, illalla ja yöllä sitä vastoin, jolloin ilma erämaassa jäähtyy tavattomasti helpon säteilyn vuoksi, vesi tuntuu lämpiämistään lämpiävän. Tälläkin tarulla oli siis tosipohja, taru vaan aina liiottelee tosioloja.

Seuraava karavaniasema oli Augila, ja sekin on kymmenen päivämatkaa Ammonin keitaasta länteen päin. Tämä keidas oli, kertoo Herodotos, kuulu erinomaisista taateleistaan, jonka vuoksi rannikolla asuvat Nasamonit kävivät siellä taatelien kaupalla. Sama on laita nykyäänkin; kolmisenkymmentä vuotta takaperin Augilassa oli noin 200,000 taatelipalmua, joitten hedelmiä ympärillä asuvat Beduiniheimot pitävät muita parempina. Garamanttien keidas, nykyinen Fezzan, oli kuitenkin paljon kauempana lännessä Augilasta kuin kymmenen päivämatkaa. Herodotos kertoo Garamanttien, joita oli melkoinen kansa, ylläpitäneen Välimeren kanssa säännöllistä yhteyttä, ja oli matka meren rannalle 30 päivämatkaa. Garamanttien tapana oli myös muka sotavaunuilla retkeillä etelässä asuvain Etioppialaisten luo, arvatenkin orjia hakemaan. Nämä Etioppialaiset Herodotoksen kuvauksesta päättäen — hän sanoo niitten asuneen luolissa ja juosseen nopeammin kuin hevosetkin — ehkä olivat samaa Tibbu kansaa, jota asuu Saharan keskellä Tibesti vuoristossa.

Nasamoninuorukaisten matka.

Jo vanhalla ajalla kulki Välimeren rannalta epäilemättä karavanitie erämaan poikki Sudaniin saakka, ja olojen pakosta samoja seutuja kuin nykyisetkin karavanitiet. Herodotoksen kertomus Nasamoninuorukaisten matkasta antaa tukea tälle oletukselle. »Heidän mahtavilla miehillään oli ollut ylimielisiä poikia, jotka miehiksi vartuttuaan olivat muitten toimeen panemiensa vallattomuuksien muassa kerran arvalla määränneet viisi joukostaan lähtemään Libyan erämaahan katsomaan, voisivatko he mahdollisesti nähdä jotain enempää, kuin mitä oli nähty, silloin kun oli pisimmälle päästy. Sillä pitkin sitä osaa Libyasta, joka koskettaa pohjoista merta, Egyptistä alkaen aina Soleis niemeen saakka, missä Libyan rannikko päättyy, asuu Libyalaisia ja näitä useita eri kansoja, paitsi missä Helleenit ja Foinikit asuvat. Mutta ylempänä, loitompana merestä ja meren ääressä asuvista ihmisistä, Libya on täynnään petoeläimiä. Ja tuolla puolen petoeläinten alueen on hiekkaa ja kauhean vedetöntä ja vallan autiota maata. Sittenkun siis nuorukaiset ikätoveriensa toimesta olivat lähteneet liikkeelle, he varustettuaan mukaansa runsaasti vettä ja ruokatavaroita ensin kulkivat asutun seudun kautta, sen tehtyään he saapuivat petoeläinten alueeseen, siitä he kulkivat erämaan halki länsituulta kohti. Tultuaan sitten laajan hiekkaisen maan poikki, he vihdoin näkivät tasangolla kasvavia puita, joita he lähestyivät ja joitten hedelmiä he poimivat. Mutta heidän poimiessaan ilmestyi pieniä, keskikokoa vähempiä miehiä, jotka ottivat ja veivät heidät pois. Ja Nasamonit ymmärsivät yhtä vähän viejäin kieltä kuin nämä Nasamonien. Mutta he veivät Nasamonit ylen suurien soitten halki, ja tultuaan niitten poikki he saapuivat kaupunkiin, jossa kaikki olivat saman kokoisia kuin viejät ja iholtaan mustia. Ja kaupungin ohi virtasi suuri joki ja siinä näkyi krokotiileja.» Nasamoninuorukaiset olivat kuitenkin päässeet palaamaan kotimaalleen, kertomaan löytöretkestään. Herodotos päättelee, että heidän näkemänsä joki oli Niili, joka muka yläjuoksullaan siis virtasi lännestä itään, halki koko Libyan. Mahdollista on, että kertomus tästä matkasta oli Nasamoneilla säilynyt taruna ja että Herodotos» sen semmoisena kuuli, mutta että liike hänen aikanaan jo oli yleisempikin. Luultavaa on, että Nasamoninuorukaisten retki oli todellisuudessa tapahtunut, siinä kerrotut maantieteelliset seikat pitävät siksi hyvin yhtä todellisten olojen kanssa. Joki, jonka he näkivät, oli ehkä Niger, ja kaupunki Timbuktu, joka on sekä vanha että vanhastaan suurikin keskusta. Mainittakoon kuitenkin, ettei kameeli, tuo »erämaan laiva», vielä siihen aikaan ollut tunnettu Libyan erämaassa. Matkat sen vuoksi olivat suoritettavat hevosella.

Molemmissa viimeisissä keitaissa, jotka Herodotos mainitsee etäimpänä lännessä, asuivat Atarantit ja Atlantit. Edellisistä hän kertoo, että heidän oli tapana kirota aurinkoa ja sättiä sitä kaikella tavalla, silloin kun se oli keskellä taivasta, koska se poltti heitä ja heidän maataan. Atlantilaisten hän taas sanoo ei syöneen mitään, jolla oli ollut henki, eikä milloinkaan nähneen unia. He olivat saaneet nimensä maassaan olevasta Atlas-vuoresta, »joka on kapea ja joka puolelta ympyriäinen, ja niin korkea, ettei ole mahdollista nähdä sen huippua. Sillä kesät talvet niitä peittää pilvet. Tämän vuoren väittävät maanasukkaat olevan taivaan kannatuspylvään.» Tuo oli epäilemättä tieto Atlas-vuoristosta, vaikka se todellisuudessa on aivan toisenlainen kuin Herodotos olettaa; se on monenkertainen laaja vuorimaa, joka täyttää koko Luoteis-Afrikan.

Niistä kansoista, jotka asuivat merenrannalla Karthagon ja Egyptin välillä, Herodotoksella oli tarkempia tietoja. Hän mainitsee niitten kaikkien kuuluvan Libyalaisiin, nykyisten Berberien esi-isiin. Lähinnä Egyptiä asuivat Adymarkhidit, joitten naisten runsasta tukankasvua Herodotos kiittelee. Kyrenaikan kreikkalaisten siirtokuntien takana taas olivat Giligammit ja Asbystit, jotka olivat mainittavan taitavia ohjaamaan nelivaljakkoa. Giligammien maassa kasvoi silfionkasvi, joka Vanhalla ajalla oli suuressa maineessa, koska sen luultiin parantavan kaikkia tauteja. Kasvi, jota ei muualla ollut, kävi kuitenkin vähitellen niin harvinaiseksi, ettei keisari Neron ajalla ollut muuta kuin yksi ainoa jäljellä, ja senkin Nero tuotti Roomaan, kuten Plinius kertoo. Edelleen länteen päin asuivat Psyllit, Makit, Lotofagit ynnä muita puoliraakalaisia kansoja, joilla oli kaikenlaisia omituisia tapoja. Niitten kaikkien yhteisenä omituisuutena Herodotos mainitsee korkean iän, ja kokemus onkin osottanut, että erämaan kuiva ilmasto on maailman terveellisimpiä. Heidän pääelinkeinonsa oli karjanhoito, niinkuin olikin luonnollista, koska heidän maansa olivat aroa. Ainoastaan rannikolla, jossa oli kreikkalaisia ja foinikialaisia siirtokuntia, harjotettiin maanviljelystä ja hedelmäpuiden hoitoa.

Yhä lännempänä, arvatenkin nykyisessä Tunisiassa, asui maanviljelyskansoja. Mutta lisäksi oli sikäläisissä vuorissa runsaasti kaikenlaista suurta riistaa, muun muassa elefantteja, jotka kuitenkin ovat näiltä mailta kokonaan hävinneet. Maksy-kansan nimi muistuttaa nimitystä »Amazigh», jolla Tuaregit nykyään kutsuvat itseään. Maksyt väittivät polveutuvansa Troijalaisista. Herodotos mainitsee kamelikurjenkin, joka siihen aikaan vielä oli yleinen Välimeren rannalla, nykyään sitä harvoin tavataan Saharan pohjoispuolella. Kreikkalainen kirjailija saamainsa tietojen mukaan erottelee arojen ja vuorimaitten eläimistöt toisistaan ja tekee selkoa kummankin omituisista lajeista. Kaiken kaikkiaan oli Herodotoksella Pohjois-Afrikan maantieteellisistä oloista sangen monipuoliset ja oikeat tiedot. Ne ulottuivat erämaan poikki Sudaniin saakka, hämärtyen kuitenkin sen mukaan kuin seutujen matka Välimerestä piteni. Marokon länsirannastakin hän oli kuullut kerrottavan. Hän mainitsee mykästä kaupasta, jota Foinikit sillä rannalla kävivät alkuasukkaitten kanssa.

Herodotoksen teos on tärkeimpiä lähteitä Vanhan ajan maantiedon tuntemiselle. Mutta kun Kreikkalaisten maantuntemus ja arvosteleva tutkimus seuraavina vuosisatoina vielä melkoisesti kehittyi, niin aljettiin »historian isää» pitää kovin epäluotettavana, koska hän kertoi monia asioita selvässä tarun muodossa. Siitä aljettiin koko teostakin pitää ala-arvoisena ja tämä hylkäävä käsitys pysyi voimassa kauan Uudelle ajalle saakka. Mutta nykyisin on Herodotokselle ruvettu antamaan yhä enemmän arvoa. On huomattu, että kaikki, mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoo, on luotettavaa ja tarkkaan havaittua. Missä hän taruja kertoo, siinä hän samalla mainitsee tietonsa muilta kuulluiksi ja ilmi lausuu niitten ohella epäilyksensä. Mutta tarut semmoisinaankin ovat arvokkaat Vanhan maailman käsityksien ilmauksena. Eikä niitten arvoa suinkaan vähennä se seikka, että monenkin ihmeellisen, mielikuvitukselta näyttävän jutun takaa hohtaa tosipohja, josta se ehkä on alkuaan versonut.

Mutta Herodotoksen teoksesta lisäksi huokuu sama ennakkoluuloton, totuuden perille pyrkivä tutkijahenki, joka sitten kohotti Helleenien tieteen niin korkealle. Hänen käsityskantansa muodostaa sillan vanhemman lapsellisen, jumal’uskoon ja sankaritaruihin perustuvan maailmankäsityksen ja myöhemmän valistuneen tutkimuksen välillä. Toiselta puolen hän vielä vakaasti luotti vanhoihin jumaliin ja heidän ihmeitä tekevään voimaansa, toiselta taas koetti kaikkialla riistää ilmiöiltä ihmeen verhon ja löytää niille luonnollisen selityksen.

Xenofon ja kymmenentuhannen paluumatka.

Torjuttuaan Persian suurkuninkaitten hyökkäykset Kreikka pääsi idän puolelta rauhaan. Xerxeen suunnattoman yrityksen kärsittyä niin surkean haaksirikon, ei Persian hallitsijoita enää haluttanut jatkaa vallotussotaa. Ainoastaan Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat jäivät edelleenkin Persian vallan alle; maayhteys esti niitä, samoin kuin Foinikkejakin, enää omin voimin vapautumasta.

Mutta tutustuttuaan Persialaisiin Europan puoleisetkin Helleenit alkoivat yhä enemmän retkeillä Aasian puolelle. He alkoivat palkkasotureina palvella verivihollisiaan, jotka kovan kokemuksen opettamina osasivat antaa täyden arvon heidän urheudelleen ja sotataidolleen. Luultavasti Kreikkalaiset näillä sotaretkillään vähitellen oppivat tuntemaan, kuinka hatara Persian sisällinen yhteys oli ja kuinka jättiläisvaltakunta ehkä voitaisiin hajottaa. Palkkasoturien kokemuksien pohjalla alkoi kehittyä käsitys, joka vihdoin sai Aleksanteri Suuren kulkemaan Hellesponton poikki.

Tunnetuin kreikkalaisten palkkasoturien seikkailuista Persiassa on »kymmenentuhannen retki», jota Xenofon »Anabasis» teoksessaan kuvaa. Mesopotamiasta palatessaan nuo kymmenentuhatta, muitten teitten ollessa tukossa, tunkeutuivat Mustanmeren rannalle melkein tuntemattomien vuorimaitten kautta. Heidän seikkailukas ja vaarallinen retkensä on sen vuoksi maantieteen kannalta tärkein seuraavan ajan tapauksista.

Persian kuninkaan Artaxerxes Mnemonin nuorin veli Kyyros oli koonnut armeijan, syöstäkseen veljensä valtaistumelta, ja tässä armeijassa taistelivat nuo 10,000 kreikkalaista palkkasoturia. Kyyroksen hävittyä Kunaxan tappelussa ja saatua surmansa (401 e.Kr.) täytyi Kreikkalaisten, vaikka he olivatkin omalla sivustallaan voittaneet, nopean paon kautta välttää suurkuninkaan kosto. Ainoa tie, joka oli heille avoinna, johti Armenian vuoriston kautta Mustallemerelle. Vaaroista ja vaikeuksista huolimatta retki onnistuikin. Xenofon, joka Klearkhoksen kaaduttua oli saanut ylijohdon, kirjotti siitä matkakertomuksen, joka sisältää ensimäiset luotettavat tiedot Armeniasta. Kymmenentuhannen matka on huolellisten tutkimusten kautta voitu nykyisillä kartoilla merkitä, vaikka Xenofonin ilmottamat matkanmäärät ovatkin erehdyttävät, koska ne melkoisesti riippuivat siitä, mimmoisia vastuksia kulloinkin kohdattiin ja mimmoisessa matkakunnossa armeija kulloinkin oli. Armenian maitten vuorimuodot ovat siksi luonteikkaita, etteivät aivan suuret erehdykset ole mahdollisia.

Armenia.

Armeniaa, josta Etu-Aasian virrat laskevat eri suunnille, on korkeutensa vuoksi sanottu Etu-Aasian katoksi. Se täyttää suuren osan Mustanmeren, Välimeren ja Kaspian meren välisestä kolmikulmaisesta alueesta. Araratin ja Erzerumin välillä on Armenian ylänkö keskimäärin 2000 metriä korkea, ilmanala on sen vuoksi suuren osan vuodesta jotenkin ankaraa. Vielä ylänköä paljon korkeammalle kohoavat vuorijonot, joista tärkeimmät ovat Tauro, rajana Mesopotamiaa vastaan, ja Anti-Tauro, joka kulkee sen kanssa rinnan pohjoisempana. Muista vuorista on tunnetuin Ararat, Van järven koillispuolella.

Araratin pohjoispuolitse virtaa Araxes (Aras) Kaspianmereen; samoilla seuduilla ovat Eufratin ja Tigriin lähteet. Eufratin läntinen lähdehaara, jonka nimi Armeniassa yhä vielä on Frat, sama kuin Raamatussa, saa alkunsa Erzerumin läheisyydestä ja erottaa toisistaan Suur-Armenian ja Vähän-Armenian; itäinen lähdehaara, Muradsu, alkaa Araratin lähiseuduilta, seurailee Tauron pohjoista lievettä ja yhtyy läntiseen lähdehaaraan, ennenkuin molemmat yhtyneinä murtautuvat vuoristosta Mesopotamian lakeille. Tigriin lähteet ovat Armenian eteläosassa, itäisen lähdehaaran lähellä Bitliin kaupunkia Tauron korkeilla kukkuloilla. Tämä lähdehaara laskee sieltä nopeasti alemmille maille, yhtyäkseen tuota pikaa läntiseen. Bitliin itäpuolella on korkeitten vuorien välissä melkoinen Van-järvi, jonka vesi on heikosti suolaista. Järvellä ei ole ainoatakaan maanpäällistä laskujokea, mutta luultavaa on, että se osan vedestään menettää maanalaisten suonien kautta.

Kymmenentuhannen Kreikkalaisen matka oli vaikea varsinkin siitä syystä, että se sattui talven ajaksi, joka tässä ylänkömaassa on sangen ankara. He kulkivat ensin Tigriin poikki ja alkoivat sitten marssia ylöspäin pitkin joen itärantaa, kunnes saapuivat sille paikalle, missä Meedian vuorista laskeva Sab yhtyy Tigriiseen. Siellä Tissafernes petoksen kautta anasti haltuunsa Klearkhoksen ja Helleenien muut päälliköt ja surmautti heidät, vaikka kuningas Artaxerxes oli vakuuttanut palkkasoturijoukolle vapaan paluumatkan. Päällikkönsä menettäneet sotilaat valitsivat silloin atheenalaisen Xenofonin johtajakseen, ja tämä sitten taidolla ja tarmolla johti heidät vuoriston poikki Mustanmeren rannalle.

Kreikkalaiset kulkivat Sabin poikki ja jatkoivat edelleen matkaa, Persialaisten alinomaa ahdistaessa. Kreikkalaiset olivat valinneet tämän vuorisen tien siinä toivossa, ettei persialainen ratsuväki voisi heitä ahdistaa vuorimaassa niinkuin niillä aroilla, joitten poikki lyhyin tie meren rannalle olisi käynyt. Vuorimaassa he saattoivat helpommin torjua sen hyökkäyksen. Marssittuaan Niniven ohi he saapuivat siihen vuoristoon, jossa asuivat Kardukhit, nykyisten Kurdien esi-isät, erinomaisen sotainen kansa, joka urhoollisesti puolusti vuorisoliaan kreikkalaista armeijaa vastaan. Kreikkalaiset piankin huomasivat heidät vaarallisemmiksi vihollisiksi kuin Persialaiset olivatkaan. Vähitellen he kuitenkin tunkeutuivat Kardukhien maan kautta Armeniaan. Kuljettuaan Tigriin latvajokien poikki he tapasivat Eufratin latvajoet, kulkivat niittenkin pohjoispuolelle Van-järven länsisivua, näkemättä kuitenkaan järveä. Xenofon kuvaa sotamiesten kärsimyksiä keskellä ankaraa talvea, lunta ja pakkasta; toiset tulivat sokeiksi lumen hohteesta, toiset palelluttivat jalkansa. Mutta Armenian asukkaat sitä vastoin kohtelivat heitä ystävällisesti, kun he lupasivat karttaa kaikkea väkivaltaa, ja antoivat heille runsaasti ruokatavaroita. Xenofon kertoo heidän puoleksi maanalaisista rakennuksistaan, jommoisia Armeniassa on vielä tänä päivänä. Erzerumin pohjoispuolella olevassa vuorimaassa alkoivat taistelut maanasukkaita vastaan uudelleen; mutta sotaan tottunutta, henkensä edestä ponnistelevaa kreikkalaista armeijaa ei voitu pidättää.

Millä kohdalla väsyneet Helleenit vihdoin näkivät meren, missä kajahti tuo kaikiksi ajoiksi mainioksi tullut huuto: thalatta! thalatta! sitä emme voi varmuudella sanoa; mutta monessakin paikassa tällä rannalla on näköala niin suuremmoinen, että se on omiaan herättämään samanlaisia tunteita tavallisessakin matkustajassa, saatikka sitten näännyksiin väsyneessä armeijassa. Parintuhannen metrin korkuisesta solasta silmä, joka sitä ennen on väsynyt Armenian puuttomien ylänköjen yksitoikkoisuuteen, näkee allaan metsäin peittämiä kukkuloita ja jalopiirteisiä harjanteita, joita syvät rotkolaaksot toisistaan erottavat. Koilliseen päin näkyy rannikkoa niemi niemen takaa ja vuorijonoja, jotka merestä vähitellen kohoovat takamaan lumihuippuihin saakka. Mutta koko etäisen taivaanrannan täyttää veden rannaton sininen pinta. Kauniin rakenteensa, väriensä ja vivahdustensa puolesta tämä rannikko suuressa määrin muistuttaa Kreikan rantamaisemia. Sen vuoksi tuo näköala niin riemastutti kreikkalaisia sotureita, kun se äkkiä avautui heidän eteensä. Mutta lisäksi olivat Kreikkalaiset, Mustanmeren rannalle päästyään, heimolaisten luona, joilla oli samat tavat ja kieli kuin heilläkin. Niin saapuivat he vihdoin Trapezos nimiseen miletoslaiseen siirtokuntaan.

Emme voi yksityiskohtaisesti tarkastella niitä seikkoja, joita Xenofon kertoo matkasta. Mainittakoon vain, että ne ovat siksi luonteenomaisia maalle ja kansalle, että ne yhä vieläkin samanlaisina tavataan. Kerromme vain erään piirteen esimerkiksi. Xenofon mainitsee sotamiesten vuorimaassa nauttineen hunajaa, joka oli niin myrkyllistä, että he siitä saivat raivokohtauksia. Hunaja ei kuitenkaan ollut asukkaitten myrkyttämää, vaan olivat mehiläiset sen koonneet Azalea pontica nimisestä kasvista, jota vieläkin kasvaa Trapezuntin takamaassa. Myrkky siirtyy mehiläisten kautta kasvista hunajaan ja myrkyllinen hunaja niin ollen on nykyisinkin siinä maassa tavallinen ilmiö.

Helleeniläisen armeijan vaikeudet eivät päättyneet vielä Trapezoksessakaan. Heidän täytyi tunkeutua edelleen marssien pitkin rannikkoa länteen päin, kestäen tuon tuostakin taisteluita asukkaitten kanssa, joitten maan kautta heidän tiensä kulki. Xenofon antaa mielenkiintoisia tietoja niistä vanhoista puoliraakalaisista kansoista, joita tällä rannikolla asui. Khalybien maan hän kertoo olleen erinomaisen rikasta raudasta. Kreikkalaiset pitivät tätä kansaa teräksen keksijöinä, sillä he osasivat valmistaa raudasta erinomaista terästä. Teräs onkin kreikan kielellä »khalybs». Mosynoikien maassa sotilaat söivät kastanjoja, joita he kutsuivat »litteiksi pähkinöiksi». Kastanjapuu ei näytä vielä Vanhalla ajalla olleen yleinen Välimeren maissa. Vasta Kotyoia nimisestä kreikkalaisesta siirtokunnasta sai Xenofonin johtama armeija laivoja, joilla se pääsi purjehtimaan omille mailleen.

Ktesias.

Xenofonin aikalainen, vieläpä entinen sotatoveri, oli Ktesias niminen kreikkalainen lääkäri, joka oli Artaxerxes Mnemonin palveluksessa. Ktesias vietti seitsemäntoista vuotta Persian kuninkaan hovissa. Palattuaan Kreikkaan hän julkaisi useita maantieteellisiä kirjotuksia Persian valtakunnan eri osista, varsinkin Intiasta. Ainoastaan Intiasta kirjotettu kirja on jälkimaailmalle säilynyt. Se on ensimäinen laajempi selonteko tästä etäisestä maasta ja sen kansoista. Ktesias ei kuitenkaan itse käynyt Intiassa, vaan kertoo niitä tietoja, joita hän Persiassa oleskellessaan sai, yrittämättä niitä seuloa tai arvostella; päin vastoin hän mieluummin kertoo juuri kaikenlaisia ihmeitä. Kreikkalaiset jo varhain huomasivatkin Ktesiaan arvostelukyvyn puutteen ja teoksen epäluotettavuuden. Siitä huolimatta hänen kirjaansa luettiin ja se se oli varsinainen lähde niille monenlaisille ihmetaruille, joita vielä myöhään Keskiajalla kerrottiin Intian ihmemaailmasta. Ne kummitukset, joilla Aleksanteri Suurenkin Intian retki myöhemmin koristettiin, olivat kotoisin juuri Ktesiaan kirjasta. Hän kertoi Intian »koirankuonolaisista», »koiranlypsäjistä», »kahdeksisormisista», kääpiökansoista ja ihmeellisistä lähteistä, joiden vesi astiassa paikalla muuttui juustoksi, ja monesta muusta samanlaisesta kummasta.

Aleksanteri Suuren sotaretki Itämaille.

Helleenien kansa ei korkeasta sivistyksestään ja laajoista suhteistaan huolimatta saanut suurta vaikutusvaltaa muuta kuin merenrannoilla, koska sen kansanvaltaiset, vapaat laitokset eivät suosineet suuren valtakunnan perustamista. Jos olot olisivat sille kannalle jääneet, niin kreikkalaisuus tuskin olisi saavuttanut sitä johtavaa asemaa, joka sillä myöhemmin oli Itämailla. Yhdistyksen toteutti vasta ulkopuolinen mahti, väkipakolla ja vasten Helleenien tahtoa.

Eräs varsinainen Kreikan ulkopuolella oleva sukulaisheimo, Makedonialaiset, yhdisti vallotussotain kautta Balkanin niemimaalla asuvat kreikkalaiset heimot valtakunnaksi, jonka päämies oli Makedonian kuningas. Tuskin oli tämä suurtyö tehty, niin käännettiin aseet yhteisin voimin Persiaa vastaan. Jo kuningas Filippos lähetti armeijan Vähän Aasian puolelle ja hänen kuoltuaan ryhtyi nuori Aleksanteri isänsä tuumia toteuttamaan.

Aleksanteri Suuren vallotusretki Länsi-Aasiassa on loistavin sotilaallinen suurtyö, mitä historia tuntee. Päällikön erinomaiset lahjat, hänen uljuutensa ja alttiutensa rohkaisemaan esimerkillään sotilaitaan kaikkialla, missä vaara oli suurin, hänen neronsa sekä suurien sotatoimien suunnittelussa että taistelun johdossa, hänen kaukonäköisyytensä ja valistunut suvaitsevaisuutensa, kaikki nämä ominaisuudet myötävaikuttivat Etu-Aasian vallotukseen ja Helleenien johtaman valtakunnan perustamiseen sen ikivanhalle kultuuripohjalle. Vasta Aleksanteri Suuren kautta Kreikkalaiset ja kreikkalainen sivistys syvälle juurtuivat Itämaitten oloihin ja painoivat niihin moniksi ajoiksi leimansa.

Persian valtakunnan, vanhan maailman suurimman mahdin hän mursi, laski kahdessatoista vuodessa valtansa alle alueen, joka oli yhtä laaja kuin koko Europpa, ja järjesti pääpiirteissään sen hallituksen. Hänen säädöksiensä etevää suunnittelua todistaa se seikka, että vaikka vallottaja itse niin aikaisin kuoli, niin hänen seuraajansa, valtakunnan jaettuaankin, sen pääasiassa toteuttivat kukin omassa valtakunnassaan. Vallotettuihin maihin perustettiin kaikkialle kreikkalaisia siirtokuntia, joista helleeniläisiä aatteita, helleeniläistä sivistystä levitettiin varsinaisten asukkaitten keskuuteen. Mutta Aleksanteri Suuri ei menetellyt siten kuin suuret vallottajat yleensä; hän ei sortanut vallotettuja kansoja, vaan osotti mitä suurinta suvaitsevaisuutta heidän laitoksiaan, käsityksiään ja uskontoaan kohtaan. Kreikkalaisia vallottajia sen vuoksi paremmin suvaittiin ja heistä otettiin auliimmin oppia. Tällä pohjalla kehittyivät edelleen Etu-Aasian olot, vieläpä senkin jälkeen, kun Rooma oli sinne valtansa ulottanut. Vasta muhamettilaisuus sai aikaan käänteen, tuhosi helleeniläisyyden ja samalla sulki Etu-Aasian Lännen vaikutuksilta.

Aleksanteri Suuren vallotusretkillä Etu-Aasiassa oli kerrassaan uraa aukaiseva merkitys Vanhan ajan maantuntemukselle ja sen perustuksella kehittyvälle nuorelle tieteelle.

Vasta niitten kautta saivat Kreikkalaiset oikeita ja perusteellisia tietoja Etu-Aasian maista, joitten kanssa he olivat olleet niin kauan tekemisissä. Heidän maantieteellinen näköpiirinsä laajeni toista vertaa laajemmaksi entistään. Moneen kertaan samoilivat kreikkalaiset armeijat Intian meren, Jaxarteen (Syr Darjan), Kaksoisvirtain ja Indoksen välisen laajan maan kautta ristiin rastiin. Tutustuttiin omin silmin Intiaan, josta oli niin paljon ihmeitä kuultu. Kaspianmeren eteläranta ja Persian lahden rannikko vasta nyt tarkemmin tutkittiin. Tutustuttiin monenlaisiin uusiin luonnonmaantieteellisiin oloihin, suola-aroihin ja erämaihin, joitten lomassa aina oli vehmaita viljelysseutujakin, nähtiin lumivuoria niin valtavia, että Kaukasokin niitten rinnalla joutui häpeään. Maitten vaihtelevainen rakenne, monenlaiset uudet kasvit ja eläimet, oudot ilmastolliset olot, kaikki kehotti vertauksiin vastaaviin oloihin Europassa ja siten laajensi Helleenien tietoa. Ja kaikki nämä seikat tutkittiin ja kirjotettiin muistiin tarkasti, sillä Aleksanteri, joka Aristoteleen oppilaana oli oppinut tieteitä rakastamaan, oli ottanut mukaansa Kreikan etevimpiä tiedemiehiä. Niinpä hänen sotaretkensä oli samalla tutkimusretkikin. Valitettavasti ei ainoakaan näistä kertomuksista ja tutkimuksista ole meidän aikaamme säilynyt, ainoastaan kirjottajain nimiä tunnetaan. Mutta tunnemme pääpiirteet niitten sisällyksestä myöhempäin historiankirjottajain poiminnoista.

Aleksanterin vallotusretki ei alkuaan ollut hänen suunnittelemansa; sen oli alkuun pannut jo hänen isänsä, Makedonian Filippos, joka Kreikkalaiset valtansa alle laskettuaan päätti yhdistää heidät suureen yritykseen yhteistä perintövihollista vastaan. Hän oli jo ryhtynyt valmistuksiin ja koonnut sotavoimia, kun hänet v. 336 e.Kr. murhattiin kesken aikeitaan.

Aleksanteri Suuri oli isänsä kuollessa ainoastaan kahdenkymmenen vanha. Khaironeian taistelussa hän kuitenkin oli osottautunut rohkeaksi sotilaaksi, ja jo kahtena ensimäisenä hallitusvuotena ilmenivät hänen erinomaiset hallitsijalahjansa. Ensi työkseen hän kukisti Makedonian sotaiset naapurikansat ja tukahutti nopeaan kapinayrityksen, jonka useat Kreikan kaupungit tekivät, vapautuakseen Makedonian ylivallasta. Keväällä v. 334 e.Kr. hän saattoi ryhtyä toteuttamaan isänsä suurta tuumaa, murtamaan Persian valtakuntaa. Siihen hän olikin isäänsä etevämpi sotilaana, eikä valtiomiehenäkään häntä huonompi.

Sotaretki Vähässä Aasiassa.

Persian puolelta ei ollut ryhdytty suuriinkaan valmistuksiin vaaran torjumiseksi. Vastustusta tapaamatta hyökkääjä saattoi kuljettaa sotaväkensä Hellesponton poikki. Pian oli Makedonian armeija Troijan lakeudella, jonka muistot rohkaisivat nuoren ruhtinaan mieltä ja kiihottivat häntä ponnistuksiin. Hän uhrasi Atheene jumalattarelle Ilionin raunioilla ja vietti Akhilleen haudalla muistojuhlan. Graneikoksen luona hän voitti armeijan, jonka Vähän Aasian persialaiset satraapit olivat häntä vastaan koonneet. Aleksanteri itse johti ratsuväkeään joen poikki suoraan vihollisen rintamaa vastaan ja ratkaisi siten taistelun. Voiton kautta hän sai koko Vähän Aasian valtoihinsa. Ainoastaan muutamissa kohissa yritettiin vastarintaa. Länsirannalla vallottajaa pidättelivät jonkun aikaa Miletos ja Halikarnassos, jota puolusti kreikkalainen palkkasoturijoukko Mnemonin johdolla ja foinikialainen laivasto. Efesos sitä vastoin ja muut samain rantain kaupungit antautuivat ja saivat kauan kaivatun sisällisen vapautensa takaisin. Seuraavan talven kuluessa Aleksanteri valiojoukolla samoili Vähän Aasian eteläisten maakuntain, Kaarian, Lyykian ja Pamfilian kautta, joissa väestö alistui, ja kulki Tauron solan kautta Fryygiaan. Tällä retkellä hän muun muassa kiersi Lyykian rannalla olevan Klimax vuoren, vaikka jyrkän vuoriseinän ja meren välinen sola oli niin ahdas, että vettä toisin paikoin oli sotamiesten suolivöihin saakka.

Fryygiassa Aleksanteri keväällä v. 333 e.Kr. kohtasi armeijansa pääosan, joka oli viettänyt talvea Efesoksessa. Hän marssi edelleen Kappadokian kautta »Kilikian porteille», vuorisoliin, joitten kautta tie kulkee Tarson poikki Kilikiaan. Nämä solat ovat niin vaikeat, että niitä pienelläkin voimalla olisi ollut helppo puolustaa, mutta Kilikian satraapi oli paennut ja jättänyt maakuntansa oman onnensa nojaan, ja siten makedonialainen armeija saattoi miekan lyömättä laskeutua Tarsokseen, joka on meren rannalla, vastapäätä Kyproksen saarta. Tarsoksesta Aleksanteri marssi edelleen Issos lahden pohjukkaan, jonne Dareios oli tulossa vastakkaiselta puolelta, suunnaton armeija mukanaan. Issoksen tappelu, toinen niistä kolmesta suuresta tappelusta, joitten kautta Persian voima murrettiin, taisteltiin meren ja Amanos vuoren välisellä kapealla tasangolla. Dareios oli itse valinnut tämän paikan, vaikka se olikin paljon edullisempi Makedonialaisille, koska tilan ahtaus esti Persian armeijaa saamasta etua suuresta ylivoimastaan. Persialaisten tappiota joudutti Dareioksen pelkuruus, sillä huomattuaan Aleksanterin makedonialaisen falangin etupäässä murtaneen hänen vasemman siipensä ja kääntyvän keskustaa kohti, Dareios suin päin lähti pakoon, hänen armeijansa joutui epäjärjestykseen ja kärsi musertavan tappion.

Foinikian ja Egyptin valtaus.

Vaikka tie Persian pääkaupunkiin olisi ollut avoinna, niin ei vallottaja kuitenkaan lähtenyt suurkuningasta takaa ajamaan, ennenkun oli vallottanut selkänsä taa jäävät maat. Sekä Syyriassa että Foinikiassa useimmat kaupungit antautuivat vastarintaa tekemättä, mutta mahtava Tyyros, luottaen saariasemaansa, päätti puolustautua. Aleksanteri rakennutti mannermaalta saarelle sillan, kokosi Foinikian muista kaupungeista melkoisen laivaston, ja yhtäaikaa maalta ja mereltä ahdistaen vallotti kaupungin ja möi sen asukkaat orjiksi. Silta on vielä tänä päivänä olemassa. Näin olivat Helleenit saaneet valtaansa sen kansan maan, joka vanhoista ajoista saakka oli heidän kanssaan merellä kilpaillut ja Xerxeen auttajana ollut vähällä tuhota Kreikan vapauden. Mutta Tyyrosta lukuun ottamatta Foinikiaa kohdeltiin leppeästi.

Tämän jälkeen Aleksanteri kohtasi vastarintaa vasta Gazan luona, joka kolme kuukautta piti puoliaan. Sieltä hän marssi edelleen Egyptiin. Memfiissä Egyptiläiset häntä riemulla tervehtivät, sillä Aleksanteri vihdoinkin vapautti heidät Persialaisten vihatusta sorrosta. Levättyään jonkun aikaa Egyptin pääkaupungissa Aleksanteri kävi Niilin Kanopos nimisellä suuhaaralla nähdäkseen erään paikan, josta Homeros kertoi. Paikka näytti hänestä niin soveliaalta merisatamaksi, että hän siihen perusti kaupungin, josta piankin kehittyi maailman tärkeimpiä kauppakaupungeita. Se sai Aleksandrian nimen, niinkuin myöhemmin useimmat muutkin vallottajan perustamat kaupungit.

Ennenkuin Aleksanteri kääntyi itää kohti, kävi hän vielä Zeus Ammonin keitaalla keskellä Libyan erämaata, saadakseen sieltä orakelilauseen vallotuksensa vahvistukseksi. Vaikka Aleksanterin historian kirjottajat epäilemättä ovatkin liiotelleet matkan vaikeuksia, niin olivat ne siitä huolimatta kylläkin suuret, koska vallottaja kuljetti mukanaan erämaahan melkoisen sotavoiman. Orakeli antoikin vallottajalle sen vakuutuksen, että Zeus itse tunnusti hänet pojakseen ja oli hänelle luvannut yhtämittaisia voittoja. Tämä vastaus kautta maailman kuulusta pyhätöstä oli Aleksanterille suureksi avuksi, sillä ennuslauseita uskottiin vielä yleiseen. Hänen kunnioituksensa Egyptiläisten kansallisia jumalia kohtaan lisäksi vahvisti sitä luottavaisuutta, jota hänen toimensa olivat heissä herättäneet.

Keväällä v. 331 e.Kr. Aleksanteri lähti Egyptistä ja marssi takaisin Foinikiaan ja sieltä erämaata kiertäen Thapsakokseen, jonka kohdalla siihen aikaan tavallisesti kuljettiin Eufratin yli. Aleksanterin toimesta oli joen poikki jo ennakolta rakennettu kaksi siltaa. Vallottajain tie kulki sitten edelleen Mesopotamian poikki Tigriin rannoille ja Tigriin länsirantaa aina Niniven seuduille saakka, jossa kuljettiin joen yli. Täällä, lähellä Ison Sabin laskupaikkaa, Dareios uuden suunnattoman armeijan keralla odotti vallottajaa. Hän oli nyt, Issoksen tappelusta oppia ottaen, valinnut taistelupaikaksi laajan tasangon, voidakseen käyttää hyökkääjiä vastaan koko ylivoimansa. Paikan nimi oli Gaugamela, mutta tappelu on nimitetty Arbelan tappeluksi kaupungin mukaan, joka oli lähistössä. Aleksanteri käsitti hyvin, että itämaalaisen armeijan taistelukunto suuressa määrin riippui siitä, oliko hallitsija itse läsnä johtamassa, ja sen vuoksi hän suunnitteli hyökkäyksensä sen mukaan. Vahvistettuaan siipiään, niin ettei niitä voitu kiertää, hän itse valiojoukkojensa kerällä hyökkäsi Persialaisten keskustaa vastaan, tavatakseen Dareioksen itsensä. Vaikka keskustassa olivatkin Persialaisten parhaat joukot ja nämä taistelivat urhoollisesti, tunkeutui Aleksanteri kuitenkin niin lähelle keskustaa, että Dareios alkoi pelätä vangiksi joutuvansa ja kääntyi pakoon. Samalla oli taistelukin voitettu, persialainen armeija hajotettiin ja Persian kohtalo oli ratkaistu.

Sota kääntyi nyt uudelle tolalle, ja tästä lähtien se alkaa käydä maantieteellisesti mieltäkiinnittäväksi, sillä makedonialainen armeija nyt marssi seutuihin, joista siihen saakka oli hyvin vähän tiedetty, vaikkeivät ne olleetkaan aivan tuntemattomat.

Ensi työkseen Aleksanteri nyt pyrki saamaan haltuunsa ne suuret kaupungit, joissa Persian kuninkaitten suunnattomat aarteet olivat. Hänen voittonsa vaikutus oli niin valtava, että sekä Babylon että Susa avasivat porttinsa, vastarintaa tekemättä. Babyloniassakin Aleksanteri uhrasi maan jumalille, suostutellen siten asukkaitten mieliä. Susasta, joka oli suurkuninkaitten talvi- ja kevätasunto, saatiin paljasta kultaa ja hopeata noin 50,000 talenttia — lähes kolmesataa miljoonaa markkaa — ja määrättömät varat purppuraa, savusteita ja jalokiviä, joita Persian kuninkaat olivat vuosisatain kuluessa koonneet aarreaittoihinsa. Sitten ei enää varain niukkuus haitannut sodankäyntiä, niinkuin alussa.

Susasta samottiin Persepoliihin, joka on Persian lahden luoteispään kohdalla ylempänä vuoristossa. Solissa yrittivät sekä vuorikansat että Persialaiset tehdä vastarintaa, mutta kaikki esteet voitettiin ja pian marssi Aleksanteri Persepoliihin, jossa vietettiin talvea. Sieltä saatiin vielä suurempi saalis kultaa ja hopeaa, kalliita kankaita ja kaikenlaisia muita aarteita. Saaliin arvo nousi noin 120,000 talenttiin. Aikaisin keväällä jatkettiin sotaretkeä, ensinnä Meedian pääkaupunkiin Ekbatanaan. Aleksanteri tahtoi välttämättä saada haltuunsa Dareioksen, pitäen tätä välttämättömänä Etu-Aasian vallitsemiselle. Ekbatanan hän sen vuoksi varusti tulopaikaksi sotaretken jatkamiselle. Käsittääksemme paremmin seuraavat tapaukset luomme lyhyen silmäyksen maahan, jonka kautta Aleksanteri nyt lähti tunkeutumaan.

Iraanin vallotus.

Ekbatana on Zagros vuoristossa, joka alkaa Araratista ja kulkee sieltä kaakkoa kohti Mesopotamian itärajana Persian lahdelle. Tässä vuoristossa olivat sekä Meedialaisten että Persialaisten varsinaiset kantamaat. Itään päin tästä korkeasta vuoristosta on ylänkömaa, noin 1300 metriä korkea meren pinnasta, joka on nykyisen Persian päämaa. Ylänköä, jonka yleisnimi on Iraan, rajottavat idässä Afghanistanin ja Baludshistanin jylhät vuoristot, erottaen Iraanin Indos-virran laaksosta. Tämä laaja alue, jota myös sanotaan Arianaksi, on enimmäkseen aroa ja erämaata, jolla lukuisat vuorimaista alkavat virrat riutuvat hiekkaan, jaksamatta niin kauas juosta, että ne löytäisivät tien mereen. Afghanistanin ja Persian rajalla, Seistanin maakunnassa, tunkeutuu erämaahan useita melkoisia virtoja, jotka eivät kokonaan katoo hiekkaan, vaan muodostavat arolle melkoisia umpijärviä.

Näissä vesi nopean haihtumisen ja laskuväylän puutteen vuoksi käy suolaiseksi. Traanin ylängön eteläpuolella ovat Karmanian ja Gedrosian vuoret, jotka erottavat sen Intian merestä ja ovat Zagros vuoriston jatkoa. Pohjoispuolella taas, Traanin ja Kaspian meren välillä, kohoo Elbrusin mahtava vuorijono, jonka keskipalkoilla on 5670 metriä korkea Demavend. Elbrus vuoriston itäosaa sanottiin vanhaan aikaan Hyrkanian vuoristoksi; sen eteläpuolella oleva maa, Parthia, joka roomalaisajalla oli niin tärkeä, oli Aleksanterin aikana vielä vähän tunnettu, vaikka se kuuluikin Persian valtakuntaan. Hiekkaerämaitten vuoksi on näitten seutujen kautta kulkevien teitten aina täytynyt seurailla jotenkin samoja reittejä.

Dareios oli toivonut, että Aleksanteri tyytyisi, vallotettuaan Persian tärkeimmät kaupungit ja niissä olevat aarteet ja antaisi hänen pitää loput valtakunnastaan. Siinä toivossa hän oli viettänyt talven 331 Ekbatanassa. Mutta huomatessaan vallottajan ajavankin häntä yhä edelleen takaa, hän lähti Ekbatanasta ja pakeni »Kaspian porttien» kautta Parthiaan. Tämä sola ei johtanut, niinkuin nimestä luulisi, Kaspian merelle, vaan se kulki Elbrusin syrjäselänteen poikki, joka Demavendin eteläpuolella eroo päävuoristosta, poiketen siitä suorakulmaisesti etelää kohti. Sen nykyinen nimi on Sirdar sola, ja sen kautta kulkee tie Teheranista Heratiin. Heti kun Aleksanteri oli järjestänyt Ekbatanassa asiat, niin hän pienen ratsumiesjoukon keralla lähti Dareiosta takaa ajamaan. Mutta vaikka hän ratsasti niin nopeaan, etteivät kaikki voineet mukanakaan seurata, niin ei hän kuitenkaan saapunut Parthiaan siksi ajoissa, että olisi tavannut Dareioksen vielä elossa. Bessos, Baktrian satraappi, oli tehnyt suurkuningasta vastaan salaliiton ja murhannut heikon ja epäröivän hallitsijan. Bessos ja muut johtavat Persialaiset toivoivat voivansa pelastaa itselleen ne tähteet, mitä vielä oli Persian valtakunnasta jäljellä. Aleksanterille tämä tapaus oli suuri pettymys, koska se pakotti jatkamaan sotaa ja suuressa määrin lisäsi hänen vaikeuksiaan. Mutta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa Parthian pääkaupungissa, Hekatompyloksessa, armeijansa saapumista. Hekatompylos oli Kaspianmerestä kaakkoon päin Iraanin ylängöllä. Bessos oli paennut vuoriston poikki Baktriaan ja sinne Aleksanteri lähti häntä takaa ajamaan. Sitä ennen hän kuitenkin vallotti maat, jotka jäivät hänen selkänsä taa. Hän samoili Traanissa ristiin rastiin ja joutui näillä retkillä seutuihin, jotka vielä meidän aikanakin ovat melkein tuntemattomat.

Ensimäisellä retkellä hän yritti lannistaa vuoristokansat, jotka asuivat Hekatompyloksen ja Kaspian meren välillä. Jäykintä vastarintaa tekivät Mardit, jotka asuivat erinomaisen vaikeissa vuoriseuduissa. Roomalainen historiankirjottaja Curtius, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian nyt kadoksiin joutuneitten lähteitten mukaan, kuvaa tätä sankkain metsäin peittämää vuorimaata sillä tavalla, että melkein varmaan voimme päättää Mardien asuneen siinä osassa Elbrus vuoristoa, joka on mainitun meren eteläpuolella. Kreikkalaiset näkivät tällä sotaretkellä Kaspian meren, josta heillä oli ollut aivan väärät käsitykset, ja Aleksanteri Suurikin luuli sen olevan Asovan meren jatkoa. Herodotoksen tietoja siitä joko ei tunnettu tai ei uskottu. Palattuaan sotaretkeltä Mardeja vastaan Aleksanteri marssi Pohjois-Parthian kautta itään päin ja olisi kulkenut vuoriston poikki Baktriaan, ellei Aarian satraappi, joka vähän ennen oli alistunut, olisi tehnyt kapinaa. Aleksanteri siitä syystä äkkiä kääntyi etelään ja yllätti Satibarzaneen Artakoanassa, lähellä nykyistä Heratia. Tämän jälkeen hän vallotti Drangianan, nykyisen Seistanin, joka on kauempana etelää kohti. Makedonialaiset luultavasti kulkivat pitkin näitten seutujen suurimman joen, Hilmendin, laaksoa. Vuosi oli kulunut pitkälle, ennenkun nämä maat oli vallotettu, mutta Aleksanteri siitä huolimatta kulki eteenpäin vuorimaan kautta, jossa jokilaakso oli ainoa tie. Sama laakso on nykyäänkin tärkein tie Kandaharin ja Kabulin välillä. Maakunnan nimi oli vanhalla ajalla Arakhosia. Hilmendin lähteillä oli kuitenkin kuljettava korkean vuorisolan poikki, jossa armeija kärsi paljon vaivoja pakkasen ja paksun lumen vuoksi. Kabulin laaksossa oli vihdoin saavutettu Paropamisos, nykyinen Hindukush, joka valtavana lumisena muurina sulki tien pohjoista kohti. Vuoriston poikki tosin kulkee solia, mutta ne ovat niin korkeita, että yleensä kuuluvat vaikeimmin kuljettaviin. Aleksanterin aikana Kreikkalaiset nimittivät tätäkin vuoristoa Kaukasoksi, ja sen vuoksi kaupunki, joka sinne perustettiin, sai nimekseen »Kaukason viereinen Aleksandria».

Pohjoisilla aroilla.

Seuraavana keväänä (v. 329 e.Kr.) kuljettiin Paropamisoksen poikki, heti kun vuodenaika myöten antoi. Retki oli erinomaisen vaikea, vaikka asukkaat olivatkin rauhallisia; se suoritettiin seitsemässätoista päivässä. Saavuttuaan vuoriston pohjoispuolelle, Baktriaan, Aleksanteri ensi työkseen vallotti maakunnan pääkaupungin, Baktran. Curtius antaa seudusta aivan oikean kuvauksen; hän sanoo sen olevan enimmäkseen hiekkaista erämaata, jossa kuitenkin on semmoisiakin seutuja, jotka ovat erinomaisen hedelmällisiä. Sitten saavuttiin Oxos joelle, nykyiselle Amudarjalle, johon Kreikkalaiset nyt ensi kerran tutustuivat. Se näyttää tehneen heihin suuremman vaikutuksen kuin sekä Eufrat että Tigris. Amudarja, joka alkaa Pamirin jäätiköistä, laskee nykyään, samoin kuin pohjoisempi Syrdarjakin (Jaxartes), Aral järveen. Vanhan ajan kirjailijat, jotka eivät tienneet Aral järveä olevankaan, luulivat molempien laskevan Kaspian mereen. Vielä meidän aikanakin on vanhoista kuivaneista uomista päätetty, että Amudarja muka onkin laskenut Kaspian mereen, ehkä niinkin myöhäisenä aikana kuin Aleksanterin sotaretki tapahtui. Jos niin tosiaan oli asian laita, niin Araljärveä ei silloin olisi ollut olemassakaan, sillä vähävetisempi Syrdarja tuskin olisi voinut kuljettaa siihen niin paljon vettä, että siitä olisi järveä syntynyt. Syrdarja olisi ehkä kadonnut erämaahan, samoin kuin monet muut joet näillä seuduilla, ja siitä saisi luonnollisen selityksensä, mikseivät Kreikkalaiset saaneet mitään tietoa Araljärvestä. Uusimmat venäläiset tutkimukset kuitenkin viittaavat siihen, ettei Amudarja ole voinut ennen laskea Kaspian mereen, vaan että notko, jota on pidetty sen entisenä uomana, onkin Kaspian merestä pistävä kuivunut lahti.

Oxoksen poikki kuljettuaan Aleksanteri eteni Marakandaan, nykyiseen Samarkandiin, mutta sitä ennen oli Bessos, jota hän oli lähtenyt takaa ajamaan, joutunut hänen käsiinsä ja saanut julman kuoleman. Seuraava joki, joka matkalla kohdattiin, oli Polytimetos. Kreikkalaiset historiankirjottajat sanovat sen juosseen seudun läpi, jonka se kostutti hedelmälliseksi, mutta sitten hiekkaan kadonneen. Tämä joki luultavasti oli nykyinen Saravshan. Sogdianan läpi marssittuaan makedonialainen armeija vihdoin saapui retkensä pohjoiseen päätekohtaan, Jaxarteen eli Syrdarjan rannoille. Sinnekin Aleksanteri perusti kaupungin, joka nimekseen sai »Alexandria Eskhata», s.o. äärimäinen Aleksandria, koska se oli etäimpänä sillä suunnalla. Kreikkalaiset luulivat Jaxarteen olevan saman virran kuin Tanais, nykyinen Don, ja siis saapuneensa Europan ja Aasian rajalle. Vähitellen tämä erehdys kuitenkin selvisi.

Arrianos, joka kirjotti Aleksanteri Suuren historian toisella vuosisadalla j.Kr., huomauttaakin, ettei tämä Tanais saattanut olla Herodotoksen Tanais. Mainitsimme jo erään toisen väärinkäsityksen, joka Aleksanterin ajalla oli yleinen ja joka oli taantumus Herodotoksen tiedoista, ettei nimittäin Kaspian meri ollutkaan sisämeri. Aleksanterin aikomus oli lähettää laivasto tutkimaan, oliko siitä väylää Mustaan mereen taikka valtamereen, mutta aie jäi sikseen. Vasta Roomalaisten ajalla päästiin täysin selville siitä, että Kaspian meri on sisämeri, josta ei ole väylää millekään suunnalle.

Intian retki.

Aleksanteri oli tosin suurempia vaikeuksia kohtaamatta vallannut Sogdianan ja Baktrian tasangot; mutta kokonainen vuosi kului, ennenkun hän sai maakuntain rajavuoristoissa asuvat heimot lannistetuiksi. Kevät (v. 327) oli jo ennättänyt pitkälle, ennenkun hän ennätti uudelleen kulkea Hindukushin poikki hyökätäkseen Intiaan. Viivyttyään jonkun aikaa perustamassaan »Kaukason Aleksandriassa» hän marssi Kofenin, nykyisen Kabul joen rannoille. Siellä hän jakoi armeijansa kahteen osaan ja lähetti toisen puoliskon kulkemaan mainitun joen laaksoa Intiaan, epäilemättä Khaibar solan kautta, joka on Englantilaisten sotahistoriasta niin tunnettu. Indoksen rannoille saavuttuaan tämä osasto rakensi virran poikki sillan, jotta pääarmeija helpommin pääsisi joen poikki. Silta luultavasti oli vähän alapuolella nykyistä Atakia, jossa joki on kaikkina aikoina ollut siksi kapea, että sen poikki on verraten helposti päästy. Aleksanteri itse lannisti ne urhoolliset vuorikansat, jotka asuvat nykyisessä Kafiristanissa ja Tshitralissa. Tavattoman korkeitten vuoriensa ja ahtaitten rotkojensa vuoksi ovat nämä maat siitä huolimatta pysyneet melkein tuntemattomina, kunnes Englantilaiset vallottivat Tshitralin. Siellä oli muun muassa vallotettava Aornos niminen vuorilinna; se oli koko sotaretken vaikeimpia urotöitä ja Aleksanteri oli itse siinä vähällä henkensä menettää. Vihdoin pääarmeijakin saapui Indoksen rannalle, jossa sille suotiin kuukauden lepo.

Indoksen rannoilta Aleksanteri marssi Punjabiin, »Viiden virran maahan», jonka kautta Indoksen suuret, Himalajasta alkavat syrjäjoet laskevat päävirtaan; ne ovat Hydaspes (nykyinen Jhelum), Akesines (Chinab), Hydraotes (Ravi), Hyphasis (Bias) ja Zaradros (Sutlej). Näillä vanhoilla nimillä on kreikkalaistunut muoto, mutta siitä huolimatta niissä on paikallinen juuri; Kreikkalaisten hankkimien tietojen tarkkuutta todistaa, että ne ovat samat, joita käytettiin vanhassa sanskrittilaisessa kirjallisuudessa. Lähellä Hydaspesta, luultavasti nykyisen Jelalpurin seuduilla, taisteltiin se kuulu tappelu, jossa makedonialainen vallottaja voitti Poros nimisen intialaisen ruhtinaan. Joen kummallekin rannalle perustettiin kaupunki, toiselle puolelle Bukefala, toiselle Nikaia; edellinen sai nimensä Aleksanterin kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta, joka siellä kuoli, jälkimäinen nimitettiin voiton muistoksi. Mutta yhä eteenpäin piti vallottajan matka. Kuljettiin vielä kahden seuraavankin joen yli Hylasiin rannalle saakka, mutta Zaradrosta (Sutlejta) ei Aleksanteri saavuttanut, sillä armeijassa oli tyytymättömyys kasvanut niin suureksi, että hänen täytyi kääntyä takaisin.

Paluumatkalla Aleksanteri Suuri päätti tutkia Erythrean meren, nykyisen Arabian mutkan rantoja. Indoksen rannoille jälleen saavuttuaan hän sen vuoksi rakennutti niin suuren laivaston, että osa armeijaa saattoi kulkea aluksilla jokea pitkin alaspäin, toisten osastojen marssiessa pitkin kumpaakin rantaa. Kaiken matkaa oli taisteltava ympärillä olevia heimoja vastaan, jonka vuoksi jokimatkaan kului yhdeksän kuukautta. Vihdoin saavuttiin Pattalaan, josta Indoksen suistamo haarautui, ja siihen perustettiin sotilas- ja laivastoasema. Tämä paikka lienee nykyinen Hyderabad, jonka kohdalla yhä vielä eroo päävirrasta haara; se kuitenkin on enimmäkseen kuivilla. Ehkä se Aleksanterin ajalla oli laivoin kuljettava, sillä Indoksen suupuoli on aikain kuluessa paljon muuttunut. Nykyään joen päähaarautuma on lähes sata kilometriä alempana, Tattan luona, mutta Tatta on liian lähellä merta soveltuakseen yhteen sen kuvauksen kanssa, jonka Aleksanterin historiankirjottajat paikasta antavat. Aleksanteri itse laski jokea pitkin edelleen Intian merelle ja näki kauvan pitämänsä toivon vihdoin toteutuvan, purjehtiessaan sen aalloilla. Kreikkalaisten sotamiesten kerrotaan kovin pelästyneen, kun he näkivät vuorovesien hyökyvän. Arrianoksen kuvauksesta päättäen ei kuitenkaan ilmiö, joka heidän huomiotaan herätti, ollut paljas vuorovesi, vaan n.s. »boore», korkea hyökyaalto, joka vuoksiveden kohotessa syöksyy mereltä Indokseen. Se on valtamereen juoksevain jokien suussa yleinen ilmiö, missä rantain muoto sen syntymistä suosii. Vuoksiaalto suurella pauhulla ja edestä aivan jyrkkänä syöksyy joen virtausta vastaan ja on varsinkin pienemmille aluksille vaarallinen.

Kreikkalaisten uteliaisuutta oli vielä suuressa määrin herättänyt Intian ihmeellinen kasvisto, varsinkin hunajapuu (Borassus flabelliformis), banjanipuu (Ficus indica), joka leviää suunnattoman laajaksi ja oksikkonsa tueksi laskee maahan ilmajuuria, ja pumpulipuu (Bombax malabricum), joka tuottaa puuvillaa. Banjanipuusta annettiin seuraava kuvaus:

»Onesikritos kertoo eräistä suurista puista, joitten oksat, kasvettuaan kaksitoista kyynärää korkealle maasta, sitten kasvavat alaspäin, ikäänkuin ne olisivat taivutetut alas; ne kasvavat maahan saakka ja juurtuvat siihen niinkuin istukkaat, versovat sitten jälleen ylöspäin ja kasvavat varsiksi. Sitten ne edelleen kasvettuaan jälleen taipuvat alas maata kohti ja muodostavat ensinnä yhden ja sitten toisen istukkaan ja yhä jatkavat samaan laatuun, kunnes yhdestä puusta on kasvanut laaja varjostava katos, niinkuin teltta, jota monet patsaat kannattavat. Hän niinikään puhuu puista, jotka ovat niin vahvoja, että tuskin viiden miehen sylimitta ulottuu niitten ympäri.»

Paluumatka erämaan kautta.

Aleksanteri suoriutui vihdoinkin paluumatkalle. Hän oli lähettänyt suuren osan armeijastaan jo siltä kohdalta, missä Punjabin virrat laskevat Indokseen, kulkemaan Karmaniaan pohjoisempaa tietä. Tämä osasto luultavasti eteni vaikean Bolansolan kautta Arakhosiaan ja Drangianaan, jonka jälkeen sen arvatenkin täytyi kulkea erämaan poikki. Historikot eivät kuitenkaan mainitse niitä vastuksia, joita sen luultavasti täytyi matkalla voittaa. Toinen osa armeijasta astui laivastoon, jonka piti Nearkhoksen johdolla kulkea Erythrean meren rantaa Indoksen suusta aina Persian lahden perukkaan. Aleksanteri hartaasti halusi tietoja tästä rannikosta, jota pitkin hän arvatenkin aikoi järjestää kaupankäynnin Intiaan. Muuta osaa armeijasta hän itse johti Pattalasta länttä kohti tuntemattomia teitä.

Matka kävi Gedrosian ja Karmanian kautta noin kymmenen penikulman päässä merenrannasta. Aleksanteri epäilemättä tahtoi olla niin lähellä Nearkhosta kuin suinkin, voidakseen häntä tarpeen tullen auttaa. Gedrosia, nykyinen Mekran, muodostaa Iraanin ylängön etelärajan; sen kautta juoksee vuorijono rinnan merenrannan kanssa. Mekran on kesällä kuumimpia ja kuivimpia maita, mitä tunnetaan, puuton, hiekkainen ja kivinen, melkein tyhjä kaikesta kasvistosta. Armeija lähti matkaan elokuussa ja joutui sen vuoksi kokemaan kaikki nämä rasitukset. Sotamiehet kärsivät matkalla sanomattomia tuskia ja puutetta, suuri osa miehistä ja juhdista sortui tielle, ja vain viimeisetkin voimansa ponnistaen saattoivat eloon jääneet kulkea eteenpäin. Karmaniassa Aleksanteri vihdoin yhtyi pohjoiseen armeijaan, ja viimein ilokseen sai tietoja Nearkhoksestakin ja tapasi laivaston. Nearkhos sai käskyn jatkaa matkaa laivastolla aina Eufratin suistamoon saakka. Aleksanteris taas marssi maa-armeijan keralla edelleen Persepoliihin. Siihen voimme sanoa tämän suuren itämaisen vallotusretken päättyneen.

Puolenatoista vuotena, jotka kuluivat Aleksanteri Suuren kuolemaan (323 e.Kr.), ei enää tapahtunut semmoista, joka olisi maantieteelliseltä kannalta mainittavaa. Tällä ajalla hän uudelleen kävi Susassa ja Ekbatanassa ja kohtasi viimeksi mainitussa kaupungissa Babyloniin matkustaessaan lähettiläitä, joita oli saapunut etäisistä maista häntä onnittelemaan. Laajalle oli maine hänen voittoretkistään jo levinnyt. Lähettiläitä oli tullut Karthagosta ja Italiasta, vieläpä Etioppiasta, Iberian niemimaalta ja Skyyttejä Mustanmeren aroilta saakka.

Aleksanteri aikoi tämän jälkeen purjehtia Arabian ympäri ja saattaa senkin valtansa alle. Sitä varten hän jo oli käskenyt rakentaa Foinikiassa laivoja, jotka aiottiin kappaleina kuljettaa maan poikki Eufratiin ja sitten koota Persian lahdella. Mutta tämä suunnitelma, samoin kuin muutkin, joita hän ehkä oli miettinyt, raukesi tyhjiin samalla kuin sammui nerokin, joka oli ne laatinut. Hänen kuoltuaan laaja maailmanvaltakunta jaettiin ja ihmisten ajatukset kääntyivät toisiin asioihin.

Mutta kauan muistettiin Aleksanteri Suurta. Häntä muistettiin ihailtavana sankarina, jonka mainetyöt ja jalous saivat vihatkin vaikenemaan. Missä hän oli taistellut, siellä kautta sukupolvien hänestä kerrottiin. Etäiset, Keski-Aasian arojen reunoilla elävät ruhtinaat, voitettujen jälkeläiset, johtivat vuosisatain kuluttua hänestä sukujuurensa. Kuta kauemmaksi taapäin ajassa hänen historiansa pakeni, sitä enemmän siihen lisättiin ihmetaruja. Egyptissä syntyi kolmannella vuosisadalla j.Kr. ihmeitä uhkuva »Aleksanterin satu», jonka Kallisthenes niminen kreikkalainen kirjotti muistoon. Se käännettiin aramean, Syyrian y.m. kielille ja levisi Itämailla laajalti. Valerius sen julkaisi latinaksi (v:n 300 vaiheilla), ja siten se tuli Länsimaillakin tunnetuksi. Se oli monessa maassa vielä Keskiajallakin eeposten aiheena ja ritarit ihailivat Vanhan ajan suurinta historiallista sankaria urheuden esikuvana. Persialaisetkin runoilivat hänen kunniakseen, omistivat hänet itselleen ja tekivät hänestä Dareioksen pojan. Egyptiläiset väittivät häntä egyptiläisen Nektanabon pojaksi. Mohamediläiset pitivät häntä Koraanin »kaksisarvekkaana», Dsulkarneinina, ja heiltä hänet oppi ihmeolentona tuntemaan Intia, jossa hän oli niin monta kuumaa taistelua taistellut.

Jos Aleksanteri Suuri olisi saanut elää ja myös toteuttaa suuret hallitsija-aikeensa, niin olisi kansain historia muodostunut toiseksi.

Nearkhoksen merimatka.

Ennenkun Aleksanteri Suuren vallotukset jätämme, muistelkaamme kuitenkin hänen päällikkönsä Nearkhoksen purjehdusmatkaa Indoksen suistamosta Persian lahden pohjukkaan. Nearkhoksen alkuperäinen matkakertomus on tosin joutunut hukkaan, samoin kuin muutkin Aleksanterin retkeä käsittelevät alkuperäiset historiateokset, mutta Arrianos »India» nimisessä teoksessaan antaa siitä jotenkin täydellisen selonteon. Nearkhoksen kertomus on nykyoloihin verrattaissa huomattu kaikin puolin todenmukaiseksi. Useimmat niistä paikoista, joissa hän kävi, voidaan nykyisiltä kartoilta löytää.

Vähän sen jälkeen kun laivasto oli lähtenyt Indoksen suistamosta, sen täytyi pyrkiä suojaan lounaismonsuunilta, joka siihen aikaan puhalsi täydellä voimallaan. Nearkhos löysikin sataman ja nimitti sen hallitsijansa nimellä — aivan samoin kuin nykyaikaistenkin tutkimusretkeilijäin on tapana tehdä. Tuo »Aleksanterin satama» lienee ollut nykyinen Karachi, Brittiläisen Intian läntisin ja samalla sen tärkeimpiäkin satamia. Kun tuuli oli asettunut, niin matkaa jatkettiin pitkin Ikthyofagien, »Kalansyöjäin» rantaa, joka oli vuoriston ja meren välinen kapea rantakaistale. Maan karuuden vuoksi sekä asukkaitten että heidän karjainsakin täytyi elää melkein yksinomaan kaloista, joita jauhettiin jauhoksi ja leivottiin leiväksi. Sama pitää paikkansa seudun nykyisistäkin asukkaista, samoin kuin vastapäätä Arabiankin rannalla asuvista ihmisistä. Karmanian rannikolla Nearkhos lepäsi laivastoineen Harmozia nimisessä hedelmällisessä seudussa, jossa miehistö sai virkistää voimiaan vaarallisen ja rasittavan merimatkan jälkeen. Tämä sama paikka kohosi Keskiajalla suureen maineeseen Ormuzin nimellä. Nykyään Ormuz on jälleen vähäpätöinen paikka. Harmoziassa Nearkhoksen saavutti Aleksanterin lähettämä kreikkalainen, joka ilmotti hänelle pääarmeijan olevan lähellä ja suuressa puutteessa, ja sen johdosta Nearkhos sitten lähti Aleksanteria tapaamaan. Nearkhos muun muassa mainitsee Persian lahdessa harjotetusta helmenpyynnistä, jonka tiedämme yhä vieläkin olevan erittäin tuottavaa. Mutta suurempaa kummastusta ja kauhua herätti Kreikkalaisissa joukko valaita, joita silloin tällöin saapuu näille rannoille saakka. He luulivat niitä merihirviöiksi ja koettivat pelastua vaarasta pitämällä pahaa elämää. Kertomus tästä tapauksesta on seuraava:

»Nearkhos kertoo, että kun he olivat matkalla Kyizasta, niin näkivät he päivän noustessa vettä suihkuavan merestä, ikäänkuin olisivat ankarat pyörteet sitä nostaneet. Miehet kauhistuneina kysyivät kapteeneiltaan, mitä se mahtoi olla ja mikä siihen mahtoi olla syynä. Nämä vastasivat niitten olevan valaita, jotka meren halki uidessaan suihkuttivat ilmaan vettä. Mutta merimiehet pelästyivät niin, että he pudottivat airot käsistään. Nearkhos meni silloin miesten luo ja rohkaisi heitä, ja sitä myöten kun hän laivallaan kulki toisten laivain sivu, niin hän käski näitä asettumaan linjaan, niinkuin tappelua varten, ja soutamaan eteenpäin taajassa rivissä ja suurta ääntä pitäen, äänekkäästi huutaen ja airoillaan läiskien. Siitä he kävivät rohkeammiksi ja soutivat kaikki merkin saatuaan eteenpäin. Tultuaan lähelle näitä syvyyden hirviöitä he huutivat voimainsa takaa ja pitivät airoillaan kaikkea mahdollista melua. Ja siitä valaat, jotka olivat tulleet aivan lähelle, keulan eteen, pelästyivät ja sukelsivat syvyyteen, mutta nousivat pian jälleen pinnalle laivain peräpuolella ja suihkuttivat jälleen ilmaan suuria vesisuihkuja. Merimiehet silloin ääneensä riemuitsivat, kun niin onnellisesti ja odottamatta olivat vaarasta päässeet, ja kiittivät suuresti Nearkhoksen rohkeutta ja hyvää ymmärrystä.»

Nearkhos vihdoin saapui Persian lahden päähän ja nousi Pasitigriiseen, joka yhtyy Tigriiseen lähellä sitä paikkaa, jossa se laskee mereen, sekä kohtasi Aleksanterin ja armeijan, vähän ennenkun he Susaan saapuivat. Koko matkaan oli kulunut viisi kuukautta.

Aleksanteri Suuren kuoltua hänen maailmanvaltakuntansa hajaantui moneen osaan, mutta nämä osat pysyivät edelleenkin muutaman vuosisadan kreikkalaisten hallitsijain vallassa, ja kreikkalainen sivistys levisi tällä ajalla laajalti. Kreikkalaisille oppineille avautui laajat alat tutkimuksiin, joita sekä Seleukokset, jotka hallitsivat Aasiaa, että Egyptiä hallitsevat Ptolemaiokset kaikin tavoin edistivät. Varsinkin Egyptistä tuli tieteen keskusta. Aleksandriaan perustettiin laaja museo ja kirjasto, jota on suuressa määrin kiittäminen siitä, että on niinkin paljon säilynyt kreikkalaisen kirjallisuuden aarteita. Nämä tieteelliset laitokset olivat varsinkin maantieteen edistykselle suuriarvoiset. Aleksandriassa maantiede ensimäiseksi kehittyi tieteelliselle pohjalle. Mutta maantuntemustakin sieltä käsin melkoisesti laajennettiin, koska Aleksandriasta tuli etevä kauppakaupunki. Niili yhdistettiin uudelleen Punaiseen mereen kanavan kautta, jota jo farao Neko oli alkanut kaivattaa ja jonka Dareios Hystaspes korjautti, mutta joka sitten oli saanut rappeutua. Tämä kanava oli sen ajan aluksille riittävän laaja. Egyptin valtaa ulotettiin etelässä käsin aina Bab-el-Mandebin salmelle, jonne perustettiin kaupungeita. Kreikkalaiset kauppiaat purjehtivat vielä etemmäksikin, ainakin Kap Guardafuihin saakka. He sanoivat tätä rannikkoa Kinnamonimaaksi, koska sieltä saatiin runsaasti tätä arvokasta maustetta. Mutta mainitun niemen ohi he eivät näy uskaltaneen kulkea, eikä ole varmaa, tekivätkö he Aasiankaan puolelle vielä laajempia merimatkoja. He noutivat Intian tavarat enimmäkseen Etelä-Arabian satamista. Niiliä tutkittiin etelää kohti ainakin siihen saakka, missä Sininen ja Valkoinen Niili yhtyvät. Saatiin tietoja Sembrittien maasta, joka oli vielä kauempana etelässä ja lienee ollut sama kuin Herodotoksen mainitsema Automolien maa.

Megastheneen kertomus Intiasta.

Mutta toista tietä saatiin Intiasta piankin entistä täydellisempiä tietoja. Gangeksen laaksossa syntyi Seleukoksien aikana voimallinen valtakunta, joka laajensi aluettaan länttä kohti niin tarmokkaasti, että Babylonissa hallitsevan Seleukos Nikatorin täytyi sen ruhtinaalle Tshangdraguptalle luovuttaa koko Indoksen laakso Paropamisos vuoristoa myöten, saaden korvaukseksi viisisataa elefanttia. Molempien naapurivaltakuntain välit kävivät sitten niin hyviksi, että Seleukos lähetti intialaisen hallitsijan hoviin valtiollisen asiamiehen. Lähettiläs oli Megasthenes nimeltään. Toimensa mukaisesti hän hankki erittäin tarkat ja luotettavat tiedot Intian silloisista oloista. Vertaus sanskrittilaiseen kirjallisuuteen on osottanut, että nämä tiedot melkein kauttaaltaan ovat oikeat. Megastheneen kirjottamasta teoksesta on tärkein osa säilynyt muitten kirjottajain, varsinkin Strabonin ja Arrianoksen teoksissa.

Intiasta Megasthenes tuntee etupäässä Gangeen laakson, mutta hänen käsityksensä maan muodosta ovat muutoin vaillinaiset. Hän sanoo rannan juoksevan Gangeen suistamosta suorana Persian lahdelle, ja niin se sitten piirrettiinkin Vanhan ajan karttoihin. Taprobanesta (Ceylonista) hän oli kuullut, että se oli suuri saari, joka oli seitsemän päivämatkan päässä rannikosta, ja että sieltä saatiin elefantteja, sekä runsaasti kultaa ja helmiä. Intian pohjoiseksi rajaksi hän mainitsee korkean vuoriston, jonka nimenä eri osissa olivat Paropamisos, Emodos ja Imaos. Molemmat jälkimäiset nimet ovat väännöksiä maanasukkaitten käyttämästä nimityksestä Haimavata tai Hemota, jotka merkitsevät »lumista» ja ovat samaa juurta kuin Himalajakin. Megasthenes antoi niinikään oikeita tietoja maan ilmastosta, teistä, tulvista, maanviljelyksestä ja maan kastelusta, sekä hallinnosta, kastilaitoksesta y.m. seikoista ja sotalaitoksesta. Intialaisten elämänlaatua hän suuresti kiittää, koska hän huomasi sen yksinkertaiseksi ja rehelliseksi, hyveen saavuttamista tarkottavaksi. Kuvaus käy hyvin yhteen Intian vanhan kirjallisuuden todistuksien kanssa. Intian siveellinen elämä on epäilemättä niinä parina vuosituhansina, jotka ovat Megastheneen ajoista kuluneet, suunnattomasti rappeutunut. Tutkijain luulon mukaan rappeutuminen alkoi siitä, kun mohamediläisyys maahan tunkeutui. Mieltäkiinnittäviä tietoja Megasthenes niinikään antaa braamaneista ja heidän pyrkimyksestään yhä täydellisempään pyhyyteen.

Megastheneksen teos Intiasta olikin Vanhan ajan etevin lähde tämän ihmemaan tuntemiseen. Mutta kautta Keskiajan luettiin — ja uskottiin — mieluummin Ktesiaan ennen mainittua kertomusta, jonka ihmeet ja hirviöt paremmin miellyttivät ritariajan haaveellista mielenlaatua.

Pytheaan retki Thuuleen.

Käännämme nyt katseemme länteen päin muistellaksemme matkaa, joka avasi Kreikkalaisille näköaloja kauemmaksi Pohjois-Europpaan kuin kukaan siihen saakka oli päässyt. Ne löytöretket, joista olemme edellä selkoa tehneet, tapahtuivat pääasiallisesti Välimeren itäpuolella oleviin maihin. Luonnollista olikin, että sivistyksen ja varallisuuden ikivanhat maat ensi sijassa houkuttelivat sekä vallottajia että kauppaa. Vähälukuiset olivat ne kauppatavarat, joita kaukaa Pohjolasta saatiin, ja sekä kauppa että tieto niistä maista, joista tavarat tulivat, olivat vanhastaan Foinikkien käsissä. Massilialainen Pytheas oli se mies, joka ensimäiseksi mursi tämän yksinoikeuden ja toi Kreikkalaisille tietoja valtamerestä ja Pohjois-Europan ihmeistä. Hänen matkansa tapahtui samoihin aikoihin kuin Aleksanteri Suuren vallotusretki Aasiaan. Pytheaan kertomat tiedot kuitenkin tuntuivat sen ajan oppineimmistakin miehistä niin oudoilta, etteivät he häntä uskoneet; vielä Polybios ja Strabonkin, vaikka elivät paljon myöhemmin, pitivät häntä valheen isänä. Nykyaika antaa hänen matkakertomukselleen paremman arvon. Se on huomattu kauttaaltaan todenmukaiseksi, ja Pytheas on saanut kunniasijan aikansa etevimpäin tutkijain joukossa. Valitettavasti ei kuitenkaan teos, jossa hän teki matkastaan selkoa, ole meidän aikoihimme säilynyt. Ainoat tiedot, joita siitä on jäänyt, ovat säilyneet hänen vastustajainsa teoksissa. He lainasivat hänen kertomuksestaan otteita, todistellakseen niissä mainittuja seikkoja vääriksi. Siellä täällä on muissakin klassillisissa teoksissa hajanaisia lainauksia, ja kaikki nämä on myöhempi tutkimus niin huolellisesti yhteen liittänyt, että nykyään voimme saada jotenkin selvän käsityksen tästä ensimäisestä pohjan perille saakka ulottuvasta tutkimusretkestä. Samalla huomaamme, että suuri osa niistä tiedoista Luoteis-Europan maista, joita myöhemmin kierteli vanhain kirjallisuudessa, oli juuri Pytheaan teoksesta saatu.

Europan länsiranta.

Pytheaan matkalla näyttää olleen kahtalainen tarkotus. Massilia epäilemättä kadehti Foinikkeja siitä, että sekä Intian että Itämereltä tulevan meripihkan kauppa oli heidän hallussaan, sillä maatie ei voinut meritien kanssa kilpailla, vaikka näitä tuotteita olikin jo vanhastaan saapunut Välimerelle juuri maan päällitse. Arvatenkin Massilialaiset sen vuoksi lähettivät Pytheaan etsimään meritietä näitten haluttujen kauppatavarain kotiseuduille. Toiselta puolen lienee Pytheasta viehättänyt tutkija-intokin, sillä kaikesta päättäen hän oli aikansa etevimpiä oppineita. Hän oli perehtynyt tähtitieteeseen ja määräsi muun muassa yksinkertaisella aurinkokellolla melkein aivan tarkalleen Massilian maantieteellisen aseman. Hipparkhos, vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, luottikin niin täydelleen Pytheaan mittaukseen, että otti sen yhdeksi lähtökohdaksi maantieteellisille paikanmääräyksilleen. Pytheas niinikään oli ensimäinen, joka mainitsee kuun vaikutuksen luoteeseen ja vuokseen. Mahdollista on, että Gadeen Foinikit kiinnittivät hänen huomiotaan siihen, sillä nämä, valtameren rannalla asuen, saattoivat aikaisemmin päästä ilmiön perille. Muullakin tavalla hän matkansa kautta edisti fyysillistä maantiedettä.

Lähdettyään Massiliasta Pytheas seuralaisineen purjehti Gadekseen ja jatkoi sieltä matkaa Pyhäniemen, nykyisen Kap St. Vincentin ohi, seuraili sitten Iberian niemimaan länsi- ja pohjoisrantaa ynnä Gallian länsirantaa aina Armorican, nykyisen Bretagnen niemen nokkaan. Tällä matkalla huomattiin, että Biscayan lahti mutkasikin syvälle maitten väliin ja että sen sivuna pohjoisessa oli Armorican niemi. Mutta tätäkin seikkaa Strabon piti todistuksena Pytheaan epäluotettavaisuudesta, sillä hänen käsityksensä mukaan ranta kulki melkein suoraan Pyreneistä aina Rheinin suistamoon saakka. Pytheas kertoo Armoricassa asuneen Ostimiain kansan, joka nähtävästi oli sama kuin Caesarin myöhemmin mainitsemat Osismii. Hän niinikään mainitsee Uxisaman saaren, joka näyttää olleen sama, kuin Himilkon käymä Oestrymnidien saari. Nähtävästi Pytheas siis saapui tuolle saarelle juuri tinaa noutamaan, jota sinne tuotiin kaidan poikki Britanniasta. Mutta Pytheas ei siihen tyytynyt, vaan purjehti meren poikki Etelä-Englantiin, nähdäkseen tinan kotimaan. Hän kertoo niitten brittiläisten, jotka tinaa kalvoivat, olleen sivistyneempiä kuin muut heimolaisensa. Louhitun tinan he valoivat ja kuljettivat rannikolla olevaan Iktis saareen, joka oli heidän kauppapaikkansa. Saari oli matalalla vedellä niemi, niin että metallia luodevedellä voitiin ajaa sinne vaunuilla.

Pytheas tutustui Britanniaan ja sen asukkaihin tarkemminkin. Hän kertoi maan olevan saaren ja kolmikulmaisen muodoltaan. Hän nimittää sen niemet — pohjoisimman, Orkaan nimi on säilynyt Orkneyn saarissa, — mainitsee Calaisin salmen, jossa meri päättyy, vieläpä arvioi Britannian sivujen pituudenkin, vaikka hänen mittansa ovatkin melkoisesti liiotellut. Hän kävi sisämaassakin ja kertoi asukkaitten juoneen simaa, sekä ihmetteli sitä, että heidän täytyi puida viljansa suurissa ladoissa, koska ilmanala oli niin sateista, ettei voitu puida taivasalla, kuten Välimeren sateettomissa maissa. Viljelyksen hän kertoi heikontuvan, kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin. Kaikki nämä seikat viittaavat siihen, että Pytheas todella saavutti Britannian pohjoisimman niemen.

Pytheaan matkan suunnasta siitä eteenpäin ei ole säilynyt selviä tietoja. Paljon on pohdittu sitä, tokko hän kävi Itämerellä saakka. Tiedot, joita hän antaa meripihkan kaupasta, siihen viittaavat; mutta todennäköisempää on, että se meripihkamaa, jossa hän kävi, ei ollut niin kaukana. Hän luultavasti saapui Friislantiin, Pohjanmeren etelärannalle, josta niinikään saadaan samaa tuotetta.

Thuule.

Pytheas toi matkaltaan ensimäiset tiedot vielä paljon pohjoisemmistakin seuduista, mutta ne hän ehkä kertoi kuulopuheitten mukaan. Hän mainitsee ensimäisenä Thuule nimisen saaren, joka oli kaukana pohjoisessa, ja siitä pitäen tämä nimi on säilynyt historiallisessa maantieteessä, vaikka on selvittämättömäksi jäänyt, mitä seutua se oikeastaan tarkotti. Pytheas kertoi Thuulen olevan kuuden päivämatkan päässä Britannian pohjoiskärjestä, mutta vielä kuuluvan Britanniaan. Sen läheisyydessä oli jäätynyt meri. Toiset tämän johdolla selittävät Thuulen suurimmaksi Shetlannin saarista, vaikka välimatka ei sovikaan Pytheaan antamaan. Toiset luulevat nimen tarkottaneen Islantia, toiset Norjaa, vieläpä Ruijaa. Strabonin huomautuksesta saamme tietää, että Pytheas ilmotti Thuulen olevan napapiirin kohdalla, »siinä missä napapiiri kohtaa kesän käännepiirin». Geminus mainitsee Pytheaan kertoneen, että raakalaiset olivat hänelle näyttäneet auringon makuupaikan ja maininneet, että niissä seuduin yöt olivat sangen lyhyet, toisin paikoin vain kaksi, toisin kolme tuntia, ja että aurinko jälleen nousi pian sen jälkeen, kun se oli levolle mennyt. Tämä tieto viittaa siihen, että Pytheas kuitenkin lienee käynyt koko joukon pohjoisempana Shetlannin saaria.

Strabonin teoksesta saamme vielä tietää, että Pytheas matkallaan määräsi useitten paikkain maantieteellisen leveyden Britannian rannikolla, ja että Hipparkhos ne merkitsi tauluihinsa. Ensimäisessä päivän pituus ilmotettiin 16, toisessa 17 ja kolmannessa 18 tunniksi, mutta sitä, mitä paikkoja nämä määräykset vastaavat, ei mainita. Luultavasti Pytheas sai tietonsa päivän pituudesta maanasukkailta, eivätkä ne siis voineet olla muuta kuin osapuilleen oikeat. Mutta sinäänkin ne olivat tärkeät matematiselle maantieteelle.

Ihmeellisempi on Pytheaan kuvaus peräpohjan merestä. Siellä ei muka maa, ei meri eikä ilma enää ollut erikseen, vaan kaikki kolme kuin yhteen sekaantuneina »meren keuhkoiksi», jossa aineessa maa ja meri näyttivät uivan. Hän oli itse nähnyt näön, joka oli tämän »meren keuhkon» kaltainen, loput hän kertoi kuulemansa mukaan. Tälle omituiselle ilmiölle on turhaan mietitty selitystä. Toiset luulevat sen vain olevan kaikuja niistä taikaluuloista, joita liittyi sumuiseen pohjolan mereen, sen jäävuoriin, sumuihin ja valaskaloihin, ja se tuntuukin todenmukaisimmalta.

Tiedot Pytheaan käynnistä meripihkarannalla ovat säilyneet Pliniuksen teoksissa. Saaria, joilta meripihkaa löydettiin, hän nimitti Glaisiain saariksi, ja roomalaiset kirjailijat huomauttavat, että se sana merkitsi maanasukkaitten kielellä meripihkaa. »Glaer» (hohtava) tosiaan oli meripihkan nimi anglosaksin kielellä. Nykyään meripihkaa tosin saadaan etupäässä Itämeren etelärannalta, mutta jonkun verran sitä yhä löydetään Slesvigin länsirannaltakin, ja ennen on saanti epäilemättä ollut runsaampi. Näistä seikoista päätetään, että Glaisiain saaret olivat Pohjanmeren eteläosassa, ehkä Elben suistamossa.

Kreikkalaiset maantieteen perustajina.

Olemme tottuneet siihen ajatukseen, että nykyinen käsityksemme maan pallonmuodosta ja aurinkokunnan rakenteesta on uuden ajan luoma. Copernicus, Kepler ja Galilei vihdoin mursivat ne ennakkoluulot ja harhakäsitykset, joita kirkko oli uskonnollisista syistä ylläpitänyt koko Keskiajan. Mutta syventyminen Vanhan ajan kreikkalaisiin kirjailijoihin on osottanut, että samoja ajatuksia oli lausuttu jo paljon ennen, vaikka ne olivat joutuneet unohduksiin. Jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua oli päästy selville siitä, että maan täytyy olla pallon muotoinen, ja samalla matematinen maantiede saatettu pätevälle tieteelliselle pohjalle.

Välimeren rannoilla olikin helpompi kuin pohjoisissa maissa päästä oikeaan käsitykseen maailman rakennuksesta. Pohjoismaissa tähtitaivas näkyy verraten harvoin, enimmäkseen talvella, jolloin ihminen ei ulkoilmassakaan oleskellessaan voi antautua sitä vapaasti tarkastelemaan pakkasen vuoksi. Toisin on Välimeren maissa laita. Siellä tähtitaivas näkyy melkein vuoden umpeensa ja lisäksi ihmiset varsinkin kesäkuumalla viettävät suuren osan viileätä yötä ulkona ja siten joutuvat itsestään kiinnittämään enemmän huomiota taivaan ihanaan kirjokanteen. Ajattelevimmat syventyivät sitä tutkimaan ja oppivat vähitellen erottamaan paikkojaan vaihtelevat planetit kiintotähdistä ja johtuivat siitä miettimään maailman rakennusta, etsimään ratkaisua sille ongelmalle, jonka Luoja maan ylle on levittänyt.

Luonnollisista syistä siis tähtitiede kehittyi Itämailla ja Kreikassa jo varhain niin korkealle. Tähtitieteestä saivat kreikkalaiset oppineet ensimäisen aiheen käsittää maankin taivaankappaleeksi, tähtimaailman jäseneksi. Siitä vähitellen muodostui oikea tieto maan muodosta ja asemasta avaruudessa.

Vanhallakin ajalla oikea käsitys kuitenkin vain vähitellen kehittyi yksinkertaisemmasta, ja samoin kuin myöhemmin, samoin silloinkin täytyi voittaa ennakkoluuloja, ennenkun päästiin totuuden perille ja se tuli tunnustetuksi.

Vanhimmat kosmografiset käsitykset.

Kaikkien vanhain kansain varhaisimmat käsitykset maan muodosta näyttävät olleen samanlaiset. Asuttua maailmaa pidettiin suuren maailmanmeren saarena. Homerisen maailmankäsityksen mukaan maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano ainiaan virtasi. Joonilaiset filosofit myöhemmin, kun oli meriä laajemmalti kuljettu, luopuivat siitä käsityksestä, että muka Okeano oli joki, mutta uskoivat edelleenkin maata suureksi saareksi, jota maailmanmeri ympäröi. Tätä käsitystä suuressa määrin tukikin se seikka, että kaikkialla, missä oli pisimmälle kuljettu, aina tuli valtameri vastaan luode- ja vuoksivirtauksineen. Foinikit, Karthagolaiset ja kreikkalainen Pytheas olivat tavanneet rannattoman ulapan Herakleen patsaitten tuolla puolen, Nearkhos Intian puolessa, Patroklos Kaspian meren, jota pidettiin Okeanon lahtena. Afrikan ympäri purjehtiminen farao Nekon toimesta tuki niinikään samaa luuloa.

Jotenkin samanlainen, vaikka hiukan yksinkertaisempi, oli ollut Babylonialaisten ja Egyptiläisten maailmankäsitys; sen voimme päättää viime vuosisadan muinaislöydöistä. Egyptin vanhimmalla ajalla näyttiin Niilin laaksossa eletyn siinä luulossa, ettei maailmaa sen pitemmälle ollutkaan. Taivasta pidettiin tasaisena kattona, joka oli juuri saman kokoinen kuin maakin, peittäen sen tarkalleen, taivas muka lepäsi neljällä patsaalla, joitten haarukkamuoto on hieroglyfeissä säilynyt. Ja tähdet riippuivat taivaan kannesta ikäänkuin lamput. Mutta aurinko muka souteli taivaan poikki veneellä, samoin kuin egyptiläinenkin pyhän jokensa pintaa aluksellaan.

Babylonialaisten käsityksen mukaan maa oli pyöreä ja jaettu muureilla seitsemään kehään, jotka olivat toinen toisensa sisässä. Samansuuntaiset olivat Intialaisten ja Persialaisten vanhat käsitykset. Tutkijat ovatkin tulleet siihen päätökseen, että nämä molemmat kansat saivat mielipiteensä maailman rakennuksesta Babylonialaisilta. Mutta kulkiessaan länteen päin tämä maailmankäsitys Kreikkalaisten kesken melkoisesti muuttui. He hylkäsivät nuo seitsemän kehää ja piirsivät niitten sijaan suoria viivoja, joilla maailma jaettiin vyöhykkeihin; se tapahtui siinä tarkotuksessa, että paikkain asemaa olisi helpompi määritellä. Sama periaate on, niinkuin tiedämme, yhä vielä karttain pohjana.

Karttoja piirrettiin jo vanhimpinakin aikoina: jälkimaailmalle on säilynyt sekä egyptiläinen että babylonialainen kartta. Egyptiläinen papyro, joka on aina Ramses II:n ajoilta, esittää kultakaivoksen pohjakaavaa; mutta se on samalla tavallinen maisemakuva vuoristosta, jossa kultasuonet olivat. Myöhäisempi, noin 9:nneltä vuosisadalta e.Kr., on babylonialainen kartta, joka kuvaa kaksoisvirtain laaksoa. Babylonia on piirretty kehän muotoiseksi, molemmat virrat juoksevat sen läpi suoraan. Muun maailman muoto on jo melkoisesti muuttunut vanhimmasta käsityksestä; se on kuvattu kolmioiksi Babylonian ympärille, josta sen erottaa Okeano virta. Moisia ikivanhoja kuvaesityksiä katseltaissa on kuitenkin muistettava, etteivät aikalaisten käsitykset ehkä aina olleet niin lapsellisia kuin kuvista saattaisi päättää, vaan että karttain puutteellisuuteen on ehkä enemmän syynä kuvaamistaidon perinnäinen kaavamaisuus. Varsinaiset luonnonkansat usein piirtävät karttoja hämmästyttävän sattuvasti, kun tarkotuksen oivaltavat.

Kreikkalaisten vanhoista kartoista ei valitettavasti ole säilynyt ainoatakaan. Mutta kirjallisuudesta tiedämme, että heidän karttaustaitonsa oli kehittynyt monta vertaa pitemmälle, jopa lähennellen Uuden ajan saavutuksia. Silloinen maantuntemus oli vain paljon suppeampi. Pääasiassa Kreikkalaiset ratkaisivat koko karttakysymyksen. Säilyneitten maantieteellisten teosten avulla voimme jotenkin tyydyttävästi piirtää heidän karttansa uudelleen. Heidän työnsä tällä alalla on niin perustavaa laatua, että omistamme sille vähän enemmän huomiota.

Kreikkalaisten mietteet maan pallonmuodosta.

Kreikkalainen maantiede alkoi edistyä varsinkin sen jälkeen, kun se oli saanut matematiselle maantieteelle varman pohjan. Tämä tapahtui jo kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vanhemmat käsitykset maan muodosta eivät enää tyydyttäneet sen ajan edistyneitä ajattelijoita. Jo Pythagoraan koulu oli lausunut julki sen mielipiteen, että maa oli pallo. Pythagoralaiset eivät tosin voineet aatettaan perustella havainnoilla, vaan johtivat sen filosofisista syistä. Pallo oli täydellisin kaikista suureellisista muodoista, ja sen vuoksi oli todenmukaista, että maa oli pallo. Päätelmä olikin tavallaan oikea, sillä molekylivoimat ovat pallossa täydellisimmin tasapainossa.

Myöhemmät filosofit, varsinkin Aristoteles, tulivat samoihin johtopäätöksiin havainnoinen kautta. Aristoteles ensinnäkin johtaa maanpallon muodon siitä, että kaikki aine pyrkii samaa keskustaa kohti, siis yleisestä painolaista! Toiseksi hänen mielestään kuun pimennykset osottavat samaa, sillä maan varjo kuun pinnalla on pyöreä.

Jo ennen Aristotelesta oli Herakleides lausunut julki sen mielipiteen, että maa pyörii akselinsa ympäri, vaikka hän pitikin maapalloa koko maailman keskustana.

Arkhimedes piti maan pallonmuotoa todistettuna asiana ja päätti siitä, että merenpinnan täytyy olla kuperan.

Sitä seikkaa, että laivoista merellä ensinnä näkyvät mastot, ja mereltä tullen taas rannoista vuorien kukkulat, mainitsee vasta Strabon, joka eli roomalaisajalla, todistuksena maan pallonmuodosta. Strabon lausuu: »On selvää, että kun laivalla olevat henkilöt eivät voi nähdä valoja, jotka ovat yhtä korkealla kuin heidän silmänsä, niin siihen täytyy olla syynä merenpinnan kuperuus. Sillä jos valot nousevat korkeammalle, niin ne alkavat näkyä, vaikkapa matka pitenisi. Ja samoin katsoja, korkeammalle noustessaan, näkee semmoisia esineitä, jotka ennen olivat häneltä salattuja. Kun taas rantaa mereltä lähestytään, niin vesirajan läheisyydessä olevat esineet alkavat yhä selvemmin näkyä, ja semmoiset esineet, jotka kaukaa katsoen olivat matalalla, nousevat yhä korkeammalle.»

Kreikkalaiset tiedemiehet siis yleiseen hyväksyivät sen käsityksen, että maa oli pallo. Herodotos oli vielä vanhemmalla kannalla, kuten näimme. Mutta kaikki nämä ajattelijat pitivät vielä maata universumin keskustana.

Ensimäiset astemittaukset.

Mutta maata ruvettiin jo aikaisin mittaamaankin aivan tieteellisiä menetelmiä noudattaen. Ensimäiset astemittaukset, joista meille on tietoja säilynyt, suoritti luultavasti Aristoteleen oppilas Dikaiarkhos, jonka Strabon mainitsee Vanhan ajan etevimpien maantieteilijäin joukossa.

Ensimäiset astemittaukset tapahtuivat seuraavalla tavalla: Valittiin maan pinnalla kaksi paikkaa, joitten luultiin olevan samalla puolipäiväpiirillä — taivaan karttoihin oli jo aikaisemmin piirretty sekä puolipäiväpiirit että leveysasteet — ja näitten välisestä etäisyydestä hankittiin niin tarkka tieto kuin siihen aikaan oli mahdollista. Sitten tarkastettiin, mitkä tähtitaivaan kohdat olivat tarkalleen näitten paikkain päällä, jonka jälkeen mitattiin havaittujen taivaankohtain välisen kaaren pituus. Siitä oli helppo laskea, kuinka suuri osa tuo kaari oli taivaan koko ympäryskehästä, tästä taas johtaa molempien maan pinnalla valittujen paikkain kaariväli ja siitä vihdoin laskea koko maan ympärysmitta. Valitut paikat olivat Syene Ylä-Egyptissä ja Lysimakhia Hellesponton rannalla, joitten otaksuttiin olevan samalla puolipäiväpiirillä ja 20,000 stadionin päässä toisistaan (1 stadioni noin 184 metriä). Syene oli Kravun, Lysimakhia Louhikäärmeen tähtitarhan alla, ja näitten taivaanpaikkain välinen kaari huomattiin viidenneksitoista osaksi koko taivaan kehästä. Siitä laskettiin, että maan ympärysmitta oli 300,000 stadionia eli 55,200 kilometriä. Tulos oli menetelmän vaillinaisuuteen nähden suurenmoinen. Maan ympärystän todellinen pituus on vähän päälle 40,000 kilometriä.

Toisen, paljon tarkemman astemittauksen toimitti Aleksandrian museon virkamies Eratosthenes (275—195 e.Kr.), toisenlaista menetelmääkin käyttäen. Hän määräsi paikkain pohjois-eteläaseman aurinkokellolla eli gnoomonilla. Tämä gnoomoni, joka Uudelle ajalle saakka oli tärkein välikappale paikkain määräämiseen, oli sauva, joka oli asetettu pystyyn puolipallon muotoiseen kuppiin, kuppi edusti taivasta ja oli jaettu asteihin, s.o. puolipäiväpiireihin ja leveyspiireihin. Tällä koneella hän huomasi, että sauvan varjo Aleksandriassa oli kesäpäivän seisauksen aikana viideskymmenes osa puolipäiväpiiristä. Syenessä sitä vastoin, jonka Eratosthenes otaksui olevan samalla puolipäiväpiirillä kuin Aleksandria, oli aurinko kesäpäivän seisauksen aikana aivan keskitaivaalla. Näitten molempain paikkain välimatka oli siis viideskymmenes osa maan ympärystästä (7 1/5°). Ja kun niitten etäisyys mitoissa oli 5000 stadionia, niin sai hän siitä koko maapallon ympärysmitaksi 250,000 stadionia eli 46,000 kilometriä. Tässä mitassa ei enää ollut kuin 6000 kilometriä liikaa. Virheeseen vaikutti, paitsi koneitten puutteellisuutta, se seikka, ettei Syene ole tarkalleen käännepiirin alla, niinkuin Eratosthenes oli otaksunut, ja vielä enemmän se, että hän otaksui Syenen ja Aleksandrian välimatkan viidettä osaa pitemmäksi kuin se todella on.

Vanhan ajan oppineet pitivät tätä mittausta erinomaisen suurena tieteen voittona, käsittäen täydelleen sen arvon; ja se tosiaan osottaakin hämmästyttävän kehittynyttä tieteellistä tutkimustapaa niin varhaisina aikoina.

Asutun maailman laajuus.

Eratosthenes niinikään koetti mitata asutun maailman laajuuden. Pytheaan matkan tulokset huomioon ottaen hän määräsi asutun maailman pohjoisrajaksi Thuulen, jonka hän otaksui olevan napapiirin kohdalla. Etelässä hän otaksui Sembrittien maan (Sennaarin) äärimäiseksi, luopuen siten aikaisemmasta käsityksestä, että muka kuuma vyöhyke päiväntasaajan kahden puolen oli asumatonta. Tämän maan kanssa samalla tasalla hän arveli Kinnamonimaan (Somalimaan) olevan, niinkuin se todella onkin, ja vielä Taprobanenkin (Ceylonin), joka niinikään piti paikkansa. Pohjoisen ja eteläisen rajaleveyspiirin välimatkan hän arvosteli 38,000 stadioniksi. Asutun alueen länsi-itäpituutta arvostellessaan hän saattoi käyttää hyväkseen niitä tietoja, joita oli saatu Aleksanteri Suuren sotaretkellä Intiaan ja hänen jälkeensä Megastheneen ynnä muitten kautta, vaikka nämä ynnä merimiestenkin välimatka-arviot luonnollisesti olivat aivan epämääräiset. Ottaen sitten läntiseksi lähtökohdaksi Armorikan niemen (Bretagnen), jonka hän luuli ulottuvan kauemmaksi länteen kuin Iberian niemimaan, ja itäiseksi Intian äärimäisen tunnetun maan, hän sai asutun maailman itä-länsipituudeksi 77,800 stadionia, kolmasosaa enemmän kuin mainitut välimatkat todella ovat. Eratostheneen laskujen mukaan asuttu maailma siis oli noin kaksi vertaa leveyttään pitempi. Koko tätä aluetta hän luuli meren kiertävän, tukien mielipidettään muun muassa vuorovesiliikkeellä, joka oli samanlainen kaikilla merenrannoilla, missä se oli huomattu.

Asteverkko.

Eratostheneen kartan ensimäinen leveyspiiri kulki siis Iberian niemimaan Pyhäniemestä (Kap St. Vincentistä) Herakleen patsaitten kautta Intiaan ja ensimäinen puolipäiväpiiri Etiopian Meroesta Borystheneen (Dnjeprin) suulle. Ensimäisen leveyspiirin luultiin käyvän Messinan salmen kautta ja Peloponneson eteläpäitse Rhodos saarelle, jonka leveyden Eratosthenes oli itse gnoomonillaan mitannut. Melkoisempi erehdys tapahtui ainoastaan Messinan salmen suhteen, jonka luultiin olevan yhtä kaukana etelässä kuin Malta; mutta sitä ei ole ihmettelemistä, kun leveysasteen määrääminen enimmäkseen saattoi tapahtua vain merimiesten antamain purjehdustietojen nojalla. Muutoin olivat leveys- ja pituusmääräykset ajan apuneuvoihin nähden huomattavan tarkat; ne olivat oivallinen perustus ensimäisten astekarttain laatimiselle. Enemmän leveyspiirit poikkesivat oikeista paikoistaan kauempana Aasiassa, niinkuin olikin luonnollista. Meroen leveyspiirin oli eräs kreikkalainen matkustaja gnoomonilla määrännyt. Muita paikkoja, joitten leveyspiirit tunnettiin, olivat Syene, jonka otaksuttiin olevan tarkkaan käännepiirin kohdalla, Aleksandria, jonka leveyden Eratosthenes oli laskenut, ja Massilia, jonka aseman Pytheas oli määrännyt huomattavan tarkkaan. Mutta kun gnoomonikin oli siihen aikaan hyvin harvinainen kone, niin oli mittauksien kautta määrättyjen paikkain luku pieni. Useimpain paikkain maantieteellinen leveys arvioitiin päivän ja yön pituuden mukaan. Tunnettujen leveys- ja puolipäiväpiirien välimatkat niinikään melkoisesti vaihtelivat, koska tietoja oli niukalti ja ainoastaan tunnetut piirit piirrettiin karttoihin.

Eratosthenes julkaisi tutkimuksiensa tulokset laajassa maantiedeteoksessa. Hän oli muutoin mitä monipuolisin tiedemies, muun muassa kirjotti arvokkaan tutkimuksen vanhasta kreikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta.

Asteverkkoa kehitti edelleen, taivaankartan mukaisesti, kuulu tähtitieteilijä Hipparkhos (140 e.Kr.). Hän jakoi maan ympäri kulkevan puolipäiväpiirin 360 asteeseen ja piirsi jokaisesta asteleikkauksesta keskenään yhdensuuntaisia leveyspiirejä (paralleleja), jotka suorakulmaisesti leikkasivat pituuspiirejä (meridianeja), sekä määräsi tähtitaivaan kuvioiden näkyväisyyden kullakin leveysasteella. Suurempia vaikeuksia kuin parallelien, tuotti meridianien määrääminen, kun paikkain puolipäiväpiirin mittaamiseksi ei ollut koneita, — gnoomonista ei siihen tarkotukseen ollut mitään hyötyä. Hipparkhos ehdotti, että puolipäiväpiirit määrättäisiin havaitsemalla taivaalla näkyviä pimennyksiä eri paikoissa samalla haavaa. Mutta ei ole säilynyt tietoa, tuliko tämä nerokas ajatus toteutetuksi. Uudella ajalla sitä on yleiseen käytetty.

Vyöhykkeet.

Jo aikaisemmin oli aljettu jakaa maata ilmastollisiin vyöhykkeihin leveyspiirien mukaan; mutta nämä määräykset luonnollisesti kävivät hyvinkin harhaan, kun maantuntemus oli niin suppea ja suuret hiekka-aavikot päiväntasaajan puolella antoivat aihetta siihen luuloon, että erämaaluonto oli yleinen seuraus eteläasemasta ja että päiväntasaajan seuduilla niin ollen mahtoi olla aivan asumattomat kuivat maat. Sekä Sahara että Arabia ja Intian erämaa antoivat tukea moiselle käsitykselle. Aristoteles määräsi lauhkean vyöhykkeen napapiirin ja käännepiirin väliseksi alaksi, mutta tämä määritelmä oli häilyvä, niinkauan kun ei napapiirin asemasta oltu tarkalleen selvillä; se selviytyi vasta Pytheaan matkan kautta.

Fyysillisen maantieteen alkeet.

Kreikkalaisten tutkimukset eivät rajottuneet vain matematiseen ja topografiseen maantietoon, vaan he koettivat myös selittää huomattavampia maantieteellisiä ilmiöitä, toisin sanoen laskea fyysillisenkin maantieteen perustukset. Siinäkin he työskentelivät menestyksellä. He tutkivat maankuoren rakennetta, jokien työtä, vuorovesiä, tuulia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, hankkivat sekä kasvitieteellisiä että eläinmaantieteellisiä havainneita eri maista, niinkuin näimme jo Herodotoksen tehneen. Jos yleisten luonnonlakien tunteminen olisi pitemmälle kehittynyt, niin he epäilemättä olisivat saavuttaneet suurenmoisia tuloksia.

Kaivosteollisuus oli jo siksi edistynyt, ettei maankuoren rakenteeseen nähden oltukaan vailla aineksia. Olemme jo ennen nähneet, kuinka jo Foinikit olivat keksineet keinoja metallien louhimiseksi vuorista. Jobin kirjan kuvausta tuskin voi muulla tavalla selittää, kuin vanhain kaivosten kuvaukseksi, vaikka se runollisen muotonsa vuoksi onkin hämärä. Epäilemättä tämä taito yhä kehittyi.

Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää käyttäen saatua metallia puhdistamaan.

»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään, ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän inhimillisyyteensä… Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä. Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»

Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla — ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla. Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla, että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat, joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin, määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola- ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»

Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa, joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville, että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on, niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin, koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.

Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat, erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia. Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä. Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin. Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi, että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla, vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta. Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä, että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä. Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.

Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti, kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset, joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin, ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.

ROOMALAISET JA HEIDÄN AIKANSA.

Siihen aikaan, kun Etelä-Italiassa kreikkalaiset siirtokunnat parhaillaan kukoistivat, eli Rooman kansa vielä nuoruutensa aikoja. Roomalaiset, joitten tehtäväksi tuli perustaa vanhan maailman laajin valtakunta, astuivat historian näyttämölle muutamia vuosisatoja sen jälkeen, kun Kreikkalaiset olivat ennättäneet kehityksensä korkeimmalle asteelle. Mutta alkuun päästyään he hämmästyttävän lyhyessä ajassa laskivat valtansa alle ensinnä Italian ja sitten melkein koko tunnetun maailman, vieläpä vallottivat lisäksi tuntemattomiakin maita. Roomalaiset olivat ensi sijassa käytännöllistä valtiollista kansaa. Tieteessä ja taiteessa he kulkivat Kreikkalaisten jälkiä. Kreikkalaiset olivat kehittäneet korkealle yhteiskunnallisen elämän, tutkimuksen ja taiteen, Roomalaisten kautta mitä laajimmat piirit tulivat näistä tuloksista osallisiksi.

Rooman valtakunnan laajeneminen.

Apenninien niemimaa oli Rooman nuoruuden aikana kansallisuuksiensa puolesta paljon hajanaisempi kuin Kreikka. Siellä asui monta eri kansaa, jotka keskenään olivat vain etäistä sukua, jopa osaksi toisilleen aivan vieraatkin.

Pääkansoina olivat Rooman historian alussa latinalaiset ja niille heimolaiset umbrilais-sabellilaiset kansat, joitten hallussa oli suurin osa Keski- ja Etelä-Italiaa. Ainoastaan Etruriassa asui kokonaan vierassukuinen kansa, jonka alkuperäisestä heimoudesta ja kielestä ei olla selvillä. Etruskien pohjoispuolella, Pon laaksossa, asui niin vahva keltiläinen väestö, että tätä maata latinaksi sanottiin Gallia Cisalpinaksi. Genovan rannikolla ja Merialpeissa olivat Ligurit, jotka niinikään olivat itsenäinen kansa, vaikka luultavasti indo-europpalaista sukujuurta, niemimaan koillisosissa oli illyriläisiä kansoja, joitten heimous Kreikkalaisten ja Roomalaisten esi-isäin kanssa vielä on hämärä. Sangen kirjava oli siis niemimaan kansallinen kartta Rooman alkaessa vallotuksensa. Mutta Italia oli maantieteellisesti yhtenäisempi maa kuin Kreikka, ja sen vuoksi yksi vallottava kansa saattoi sen verraten helposti yhdistää yhdeksi valtakunnaksi ja lopulta sulattaa yhdeksi kansaksikin.

Roomalaisten kunnianhimo ei kuitenkaan alussa tavotellut sen enempää kuin vapautumista naapurien, varsinkin Etruskien ylivallasta. Etruria, joka toisin ajoin oli alkavaa Roomaa hallinnutkin, vaihtelevien sotien jälkeen vallotettiin ja sai suureksi osaksi latinalaiset asukkaat. Etruskien jälkeen kukistettiin urhoolliset Samnilaiset. Alkupuolella kolmatta vuosisataa e.Kr. Rooma oli päässyt Keski-Italian valtiaaksi. Tämän jälkeen vallotettiin Etelä-Italia ja »Graecia Magnan» rikkaat kreikkalaiset kaupungit pakotettiin tunnustamaan Rooman ylivalta. Mahtava Tarentum kukistui v. 272 e.Kr.

Saatuaan valtansa alle niemimaan aina nykyisessä Lombardiassa asuvia Gallialaisia myöten Roomalaiset törmäsivät yhteen Karthagon kanssa. Sisilian Kreikkalaiset turvautuivat taistelussaan mahtavaa afrikalaista kauppavaltaa vastaan Roomalaisten apuun. Taistelu tapahtui osaksi maalla, osaksi merellä. Omituista on, että Karthago ensinnä voitettiin merellä, vaikka se oli merivalta. Siitä Roomalaisten oli arvatenkin suureksi osaksi kiittäminen kreikkalaisia liittolaisiaan, sillä Roomalaiset itse olivat siihen saakka vähän liikkuneet merellä. Ensimöisessä puunilaissodassa (264—241 e.Kr.) vallotettiin koko Sisilia ja myöhemmin vielä Sardinia ja Corsikakin. Kun raja pari vuosikymmentä myöhemmin uusien vallotuksien kautta siirrettiin pohjoisessa Alppeihin saakka, niin oli koko niemimaa saarineen Rooman vallassa ja luja pohja oli laskettu vastaiselle maailmanvaltakunnalle, sillä toisin kuin Kreikkalaiset Roomalaiset jo alun pitäen tasottivat kaikki tiellään. Italiasta tuli kansallisesti ja valtiollisesti yhtä yhtenäinen maa, kuin se oli maantieteellisestikin.

Toisen puunilaissodan kautta (218—201 e.Kr.) nuori valtakunta kuitenkin joutui mitä suurimpaan vaaraan. Vaara tuli pohjoisesta päin, maan puolelta, vaikka vihollinen asui etelässä, Välimeren takana, ja oli merimahti. Karthagolaiset olivat kuitenkin sitä ennen vallottaneet suuren osan Espanjasta, jossa heillä vanhastaankin oli luja jalansija, ja saattoivat käyttää tätä maata sotatoimiensa tukena. Hannibal Espanjasta tullen kuljetti ensimäisenä, mikäli tiedämme, sotajoukon silloin vielä tiettömäin Alppien poikki ja vallotti melkein koko Italian. Monen loistavan voiton jälkeen, jotka järkyttivät Rooman valtaa perustuksiaan myöten, Hannibal kuitenkin sortui kotikaupunkinsa huonon kannatuksen vuoksi ja Rooma pelastui. Vieläpä Roomalaiset saattoivat siirtää sodan meren poikki Afrikaan ja pakottaa Karthagon nöyryyttävään rauhaan. Karthagon täytyi luopua kaikista Afrikan ulkopuolella olevista alusmaistaan ja luovuttaa Roomalaisille melkein koko sotalaivastonsa. Foinikkien vanha mahti Välimeren länsiosissa oli siten lopullisesti murrettu, Roomalaiset hallitsivat nyt rantoja aina Herkuleen patsaille saakka. Karthago tosin pääsi uudelleen voimistumaan, mutta Roomalaiset olivat jo saaneet niin ratkaisevan ylivallan, että he, kolmannessa puunilaissodassa (149—146 e.Kr.) vallotettuaan Karthagon, saattoivat repiä sen kerrassaan maan tasalle. Siten oli vanha kauppamahti pyyhkäisty pois maan päältä ja Rooma saanut Afrikassakin vallitsevan aseman. Karthagon takana sijaitseva Numidia, joka oli auttanut Roomalaisia sodassa, jäi tosin toistaiseksi itsenäiseksi, mutta myöhemmin tuli senkin vuoro alistua.

Suurena syynä Roomalaisten jatkuviin vallotuksiin oli heidän vapaa tasavaltainen hallitusmuotonsa, joka kehotti kunnianhimoisia kansalaisia vallotuksien ja sotasaaliin kautta kilpailemaan tasavallan johdosta.

Karthagon voitettuaan Rooma käänsi aseensa itää kohti. Itämailla olivat Aleksanteri Suuren kuoltua perustetut helleeniläiset valtakunnat jo eläneet vahvuutensa ajan, eivätkä kyenneet vastustamaan tarmokasta, elinvoimaista Roomaa. Vaihtelevalla menestyksellä käytyjen sotien jälkeen vallotettiin Makedonia ja sen vallan alla oleva Kreikka, jota Roomalaiset, kunnioituksesta maan jaloa sivistystä kohtaan, kohtelivat verraten leppeästi, kapinayrityksistäkin huolimatta. Osa Vähää-Aasiaa riistettiin Syyrialta, jossa Seleukoksen jälkeläiset hallitsivat. Lännessä vallotettiin samaan aikaan länsiosiakin Pyreneitten niemimaata, jonka itä- ja eteläosa oli Karthagolta anastettu. Merialpeissa asuvain sotaisten Ligurien täytyi alistua. Afrikassa liitettiin osa Numidiaa Jugurtan sotain jälkeen Rooman alueihin.

Toisen vuosisadan lopulla e.Kr. Roomalaiset kulkivat Alppien poikki ja tekivät Etelä-Galliasta roomalaisen maakunnan. Samaan aikaan heidän oli kestettävä ensimäinen hyökkäys Germanien puolelta. Kimbrit ja Teutonit, jotka, nykyisestä Tanskasta liikkeelle lähdettyään, olivat hävitellen samoilleet kautta Gallian ja Espanjan, jopa itse Italiaan saakka, voitti kuitenkin Marius kahdessa tappelussa, torjuen siten vaaran, johon Rooma oli kerran sortuva.

Rooman valtakunta oli nyt paisunut niin laajaksi, ettei sen ahtaissa oloissa kehittynyt kansanvaltainen hallitusmuoto enää tyydyttänyt vaatimuksia. Syntyi tiheään sisällisiä rettelöitä ja kansalaissotia ja vanha uljas roomalainen henki suuressa määrin rappeutui. Rooma kuitenkin kesti nämä sisälliset koettelemukset ja saattoi niitten aikana yhä jatkaa leviämistään ulos päin. Mustanmeren etelärannalle oli muodostunut Pontoksen mahtava valtakunta, joka oli alleen saattanut saman meren itäpuoliset ja pohjoispuolisetkin maat kreikkalaisine siirtokuntineen. Mithridates, Pontoksen kuningas, pyrki saamaan koko Länsi-Aasian valtaansa. Hän sai apua Kreikkalaisilta, jotka koettivat käyttää tilaisuutta vapautuakseen Rooman vallan alta, mutta Mithridates voitettiin ja pakotettiin aluksi luopumaan Vähästä-Aasiasta.

Kilpailevat roomalaiset valtiomiehet jatkoivat yhä uupumatta vallotuksia. Pompeijus puhdisti lyhyessä ajassa meren merirosvoista, joilla oli varsinkin Kreetassa jalansija. Heidän lukunsa oli ylenmäärin karttunut sen tylyyden vuoksi, jota Roomalaiset osottivat voittamiansa kansoja kohtaan. V. 66 Pompeijus täydelleen voitti Mithridateen, joka pakeni Mustanmeren taa Taurian (Krimin) niemimaalle ja siellä surmasi itsensä, sekä vallotti Armenian ja Kolkhiin. Koko Vähä-Aasia, Armenia ja Syyria yhdistettiin Roomaan ja Palestinaan asetettiin vasallikuninkaita. Rooman valta ulottui siten idässä Eufratiin saakka.

Caesar oli saanut Etelä-Gallian maaherrakunnakseen ja ryhtyi viipymättä sitä vallotuksien kautta suurentamaan. Hän vähitellen saattoi Rooman vallan alle koko nykyisen Ranskan, Belgian, Sveitsin ja osan Saksaakin. Caesarin sotaretket luovat valoa siihen saakka melkein tuntemattomiin maihin ja kansoihin. Gallian ja sen rajamaat vallotettuaan Caesar retkeili meren poikki Britanniaan, pannen alulle Britanniankin vallotuksen. Crassus taisteli itärajalla, vaikka huonolla menestyksellä, Parthiaa vastaan, joka Seleukolaisten kukistuttua oli muodostunut valtakunnaksi vanhan Persian kantamaissa. Ajaessaan takaa Pompeijusta Caesar sai valtaansa Egyptin, mutta ei vielä yhdistänyt tätä maata Rooman alueihin, vaan antoi sen Kleopatran hallittavaksi. Afrikassa hän anasti loputkin Numidiasta.

Vahvistettuaan näin Rooman valtaa kaikilla rajoilla ja kilpailijansa voitettuaan Caesar julisti itsensä elinkautiseksi diktatoriksi, ja siitä alkaa Rooman keisarivallan aika.

Octavianus, itsevaltiaana Augustus, vallotti uudelleen Egyptin ja teki siitä roomalaisen maakunnan (30 e.Kr.). Vaikka Augustuksen hallitus tarkottikin etupäässä valtakunnan rajain turvaamista ja sisällistä järjestystä, niin jatkettiin kuitenkin vallotuksiakin, etenkin pohjoisessa. Tiberius ja Drusus alistivat Alppimaat, Rhaetian, Vindelician, Noricumin ja Pannonian (osan nykyistä Unkaria) ja Balkanin niemimaalla Moesian (nykyisen Bulgarian). Samat päälliköt koettivat kuljettaa Rooman rajapaalut pohjoisessa aina Elben rannoille saakka, mutta germanilaiset heimot Arminin johdolla torjuivat yrityksen ja Rheinin ja Tonavan jokilaaksot jäivät sillä puolella Rooman, valtakunnan rajoiksi. Regensburgin seuduilta rakennettiin maan poikki Main joelle ja vielä sen sivukin varustus, kuulu »Limes», jonka tuli suojella näitä rajamaita itsenäisiä germanilaisia kansoja vastaan. Keisari Claudiuksen aikana vallotettiin Britannian eteläosa, ja Mauretania ja Palestina tehtiin Kooman maakunniksi. Tituksen lyhyellä hallitusajalla ei tapahtunut uusia vallotuksia, mutta silloin sattui eräs maantieteellinen merkkitapaus. Vesuvion purkaus, jonka kautta Herculaneum ja Pompeii tuhoutuivat ja »museoituivat» tuhkan ja laavan alle ja Vesuvio sai vakaantuneen maineen. Keisari Domitianuksen ajalla vallotettiin loput Britanniasta, vaikka Skotlanti piankin jätettiin rajan ulkopuolelle. Mutta varsinkin Trajanus jatkoi tarmolla ja menestyksellä valtakunnan laajennusta. Daakiasta, joka käsitti nykyisen Valakian ja Transsilvanian, tehtiin tuimain sotain jälkeen roomalainen maakunta. Parthialta otettiin Mesopotamia ja Assyria.

Rooman valtakunta oli näin levinnyt laajimmilleen. Jo Trajanuksen seuraaja Hadrianus luovutti Parthialle takaisin Eufratin itäpuolella olevat maat, saadakseen valtakunnalle helpommin puolustettavan rajan. Seuraavain hallitsijain aikana valtakunta alkoi yhä enemmän supistua. Parthialaisen valtakunnan tilalle perustettu Uusi Persia vallotti maakunnan toisensa jälkeen. Pohjoisessa kehittyi vielä monta vertaa suurempi vaara, kun germanilaiset kansat alkoivat uhata Rooman vanhimpia kantamaitakin. Aika ajoin kunnolliset keisarit kuitenkin joksikin aikaa palauttivat rajat melkein entiselleen. Näistä on mainittava varsinkin Aurelianus (270—275), joka muun muassa vallotti Palmyran, uljaan, Syyrian erämaahan rakennetun keidaskaupungin.

Yhä lisääntyvät sisälliset ja ulkonaiset vaikeudet pakottivat sitten jakamaan valtakunnan. Aluksi jako tapahtui vain joksikin ajaksi, mutta lopulta siitä tuli pysyväinen. Constantinus Suuri muutti ajaksi koko valtakunnan hallituksen Byzantioniin, jonka erinomaisen aseman edut olivat käyneet yhä ilmeisemmiksi. Byzantion, joka keisarista sai Konstantinopolin nimen, kasvoi ja kaunistui loistavaksi maailmankaupungiksi, jonka ei rakennuksiensa puolesta tarvinnut hävetä itse Roomaakaan. Keisari Theodosiuksen kuoltua Rooman valtakunta vakinaisesti jakaantui kahteen puoliskoon, joista läntinen, latinalainen, oli verraten lyhytaikainen, itäinen, kreikkalainen osa, sitä vastoin kauan, aina Uuden ajan sarastukseen saakka, piti puoliaan mitä vaikeimmissa oloissa.

Olemme näin johtaneet muistoon pääpiirteitä Rooman aluevaiheista, saadaksemme pohjaa maantuntemuksen laajenemisen selvitykselle. Luokaamme vielä silmäys olojen yleisiin muutoksiin, joita roomalaisvalta aiheutti kaikissa alaisissaan maissa.

Kreikkalaiset olivat lähennelleet kansoja toisiinsa etupäässä kaupan ja rauhallisen edistyksen välittäjinä. Roomalaiset vaikuttivat varsinkin alussa väkivaltaisilla pakkokeinoilla. He hävittivät kokonaan monta semmoista kansaa, jotka ehkäisivät heidän toimiaan. Vallottamistaan maista he usein möivät orjiksi tai telottivat koko väestön ja jakoivat maat roomalaisille ylimyksille ja siirtolaisille. Italiasta sen kautta muutti paljon kansaa valtakunnan ulko-osiin ja sijaan tuotiin ulkomaalaisia orjia. Mitä laajimmilla aloilla harjotettiin siis väkivaltaista kansansekotusta. Vallitsevana luokkana maakunnissa oli roomalainen virkaylimystö, Italiassa taas alemmat luokat olivat kirjava sekotus kaikista Välimeren maista ja vielä Alppien takanakin asuvista kansoista. Suuren valtakunnan hallitseminen vei Italiasta varsinaista latinalaista ainesta paljon enemmänkin kuin maan voimat olisivat kannattaneet, ja keisarikunnan myöhemmillä ajoilla täytyi sen vuoksi sotaväkeenkin ja valtion virkoihin laskea yhä enemmän vieraita aineksia. Rooman valtakunta sen kautta sai yhä enemmän kansainvälisen luonteen, mutta sen kantamaa heikontui arveluttavassa määrässä. Kuinka paljon roomalaisia muutti varsinkin Galliaan, Espanjaan ja Rumaniaan, sitä todistaa parhaiten se seikka, että näissä maissa nykyään puhutaan romanilaisia kieliä.

Mutta ei ainoastaan väkivallan kautta Rooma lähentänyt kansoja toisiinsa; saavutettuaan sisällisen järjestyksen se vielä paljon enemmän kehitti liikettä ja edistystä rauhallisilla keinoilla. Tosin roomalaiset viranomaiset sortivat maakuntia ja kiskoivat niistä säälimättä veroja luvallisilla ja luvattomilla keinoilla, mutta maakunnat sittenkin tulivat osallisiksi paljon suuremmasta lain turvasta, kuin ne olivat koskaan ennen nauttineet, Kreikkaa lukuun ottamatta. Ne sisälliset selkkaukset, jotka »Pax Romanaa», roomalaista maailmanrauhaakin usein häiritsivät, eivät olleet likimainkaan verrattavat entisiin ainaisiin sotiin ja melskeihin. Elinkeinot nauttivat entistä suurempaa turvallisuutta ja saivat edistyneestä Italiasta monenlaisia virikkeitä. Niiden kehittymistä sekä pohjoisessa että etelässä edistivät Rooman suunnattomat tarpeet ja niistä johtuva tavaranvaihto. Rooma oli kehittynyt niin väkirikkaaksi, ettei sen ympäristö enää voinut likimainkaan tyydyttää maailmankaupungin kulutusta, vaan tavaroita tuotiin etäisistäkin maista, sekä maisin että varsinkin vesitse. Tiber joen suussa oli niin vilkas liike, että satamassa keisarivallan ajalla täytyi olla 7000 miestä öisin tavaroita vartioimassa. Viljaa tuotiin Egyptistä ja Afrikasta, sillä Rooma oli ruokatavaroihin nähden jotenkin samassa asemassa kuin meidän aikoinamme suurimmat teollisuusmaat, jotka eivät sinnepäinkään tule toimeen oman maan tuotteilla. Lihan tuonti oli niin suuri, että Rooman teurastajat ostivat kaikista Välimeren maista kokonaisia karjoja, jotka laivoilla tuotiin Tiberin suuhun. Sinne saapui kalaa varsinkin pohjoisesta ja Mustaltamereltä, hunajaa, vahaa, hedelmiä Aasiasta ja Afrikasta, oliviöljyä, suolaa, Kreikan ja Vähän-Aasian viinejä, rakennusaineita, sekä puutavaraa että marmoria, villoja, Foinikian purppuraa, vuotia Mustanmeren rannoilta, hienoa savea, kultaa, hopeaa ja rautaa, sekä kuparia ja tinaa Espanjasta. Jalokiviä tuotiin Itämailta, norsunluuta Intiasta ja Afrikasta, Espanjasta aseita, miekkoja, tikareita ja haarniskoita, jotka olivat maankuulut. Sinne tuotiin orjia monesta maasta ja Välimeren takaa petoeläimiä eläintaisteluja varten, Intiasta papukaioja. Löysi sinne vihdoin Kiinan silkkikin, joka oli vielä purppuraakin kalliimpaa.

Kauppakaupunkina vei Aleksandria vielä Roomastakin voiton. Se oli valtakunnan suurin kauppa- ja teollisuuskaupunki. Aleksandriasta sanottiin saatavan kaikkea muuta paitsi ei lunta. Siellä kohtasivat toisensa Egyptiläiset, Juutalaiset, Kreikkalaiset, Italialaiset. Araabit ja Foinikit, sinne saapuivat sekä Afrikan sisäosain että Intian tuotteet. Tämä »tunnetun maailman suurin tavarakeskusta», joksi sitä Strabon sanoi, valmisti kankaita ja muita teollisuustuotteita sekä Britanniaa että Arabiaa ja Intiaa varten, Aleksandrian lasi- ja papyroteollisuus ja rohtovalmisteet vallitsivat maailmanmarkkinoita Intian merestä Atlantinmereen saakka. Intian kanssa kehittyi kauppa niin vilkkaaksi, että Pliniuksen todistuksen mukaan itämaisista ylellisyystavaroista (silkistä, jalokivistä ja savusteista y m) vuosittain maksettiin ulkomaille päälle 100 miljoonaa sestertsiä.

Rooman valtakunnan valtavan sivistävän merkityksen oivalsivat nekin kansat, jotka sen kautta olivat itsenäisyytensä menettäneet, ja tuskinpa sitä voi kaunopuheliaammin lausua kuin smyrnalainen Aristides ylistyspuheessa, jonka hän piti Marcus Aureliukselle ja hänen hallitukselleen:

»Voitetut eivät enää kadehdi eivätkä vihaa voittajaa Roomaa. Ne ovat unohtaneet olleensa kerran vapaat, koska ne saavat nauttia kaikkia rauhan siunauksia. Valtakunnan kaupungit loistavat ihanuudessa ja kauneudessa. Eivätkö kaikki voi häiritsemättä mennä, kunne heitä milloinkin haluttaa? Eivätkö kaikki satamat ole täynnä toimeliaisuutta? Eikö vaeltaja voi yhtä huoletta kulkea vuorilla kuin kaupunkilaiset kaduillaan? Missä on jokia, joitten poikki ei päästäisi, missä merensalmia, jotka olisivat kiinni? Kaikki maa on luopunut vanhasta puvustaan, raudasta, ja esiintyy nyt juhlavaatteissa. On kylliksi olla roomalainen ollakseen turvassa. Te olette toteuttaneet Homeroksen sanan: '»maa on kaikille yhteinen'». Te olette mitanneet maan, rakentaneet jokiin sillat, louhineet vuoriin teitä, saattaneet erämaat asuttaviksi ja jalostaneet kaikki järjestyksen ja kurin kautta. Liittämällä kansat toisiinsa te olette saattaneet maailman kuin yhdeksi perheeksi.»

Ja ankara kirkkoisä Tertullianuskin, joka oli kotoisin Uudesta Karthagosta, antoi Roomalaisille empimättä tunnustuksensa toisen vuosisadan lopulla:

»Kaikki on tunnetuksi tullut, kaikkialle päästään, kaikki paikat ovat liikettä täynnään. Kamalain erämaitten sijaan on tullut hymyileviä viljelyksiä, viljavainiot ovat tunkeneet tieltään metsät, karjat ovat petojen asuinsijoilla. Hiekkaerämaihin istutetaan, kallioita murretaan, soita kuivataan. Kaupungeita on jo enemmän kuin ennen oli majoja. Saaret eivät enää pelota autioina, kalliot eivät säikytä. Kaikkialla on viljelystä, asutusta, valtiojärjestystä, elämää.»

Maantiede sodissa, retkillä ja kauppateillä.

Roomalaiset Espanjassa.

Espanja oli jo Foinikeille hyvin tunnettu maa ja osaksi he olivat sen valtansakin alle saattaneet. Puunilaissotien kautta länsi- ja etelärannikko joutui Roomalaisille, ja vähitellen he vallottivat maan kokonaan. Kauimmin säilyttivät pohjoisosissa asuvat vuoristokansat vapautensa.

Iberian niemimaalla asui siihen aikaan kauttaaltaan vanhoja iberiläisiä kansoja, joista nykyiset Baskit polveutuvat. He kuuluivat esihistorialliseen valkoiseen rotuun, joka mainittua pientä tähdettä lukuun ottamatta on kokonaan sammunut. He menettivät kielensä, mutta monet heidän kansallisista piirteistään ovat epäilemättä säilyneet nykyisissä Espanjalaisissa.

Kreikkalaiset kirjailijat, jotka matkustivat maassa sen jouduttua Roomalaisten haltuun, kuvaavat silloisten Iberien tapoja ja oloja. Posidonios kertoo varsinkin pohjoisissa vuoristossa asuvista heimoista, heidän elintavoistaan, vilkkaista tansseistaan, miesten mustista viitoista ja naisten kirjavista puvuista ja omituisista pääkoristeista. He tekivät vaihtokauppaa rahakaupan asemesta ja naisilla oli perintöoikeus. Nämä tiedot ovat suuriarvoiset historialliselle kansatieteelle, sen koettaessa luoda kokonaiskuvaa niistä kansoista, jotka luulon mukaan hallitsivat Europpaa ennen aarialaisia. Iberejä asui Etelä-Galliassakin, Garonnen laaksossa, mutta toiselta puolen oli Galliasta käsin tullut Iberien keskuuteen paljon keltiläistä ainesta. Pyreneet eivät olleet erottavana, vaan pikemmin yhdistävänä aineksena kansallisuuteen nähden. Gallialaisten Posidonios kertoo olleen yksinkertaisia, avomielisiä, teräviä oppimaan, loisteliaita ja rajuuteen saakka urhoollisia. He käyttivät leveitä housuja ja liiallisia viittoja. Monta näistä ominaisuuksista tapaamme nykyisissä Ranskalaisissa, mutta vanhat Gallialaiset olivat kookasta kansaa, jota vastoin Ranskalaiset yleensä ovat vähäläntiä.

Myöhemmin kuin Posidonios matkusteli historioitsija Polybios Espanjassa tutustuen tarkkaan sen maantieteeseen. Hän muun muassa jo mainitsee Atlantin mereen laskevat joet ja koettaa määritellä niitten pituudenkin. Voimme siis sanoa, että Pyreneitten niemimaa puunilaissotien jälkeen oli kauttaaltaan tunnettu.

Caesar Galliassa.

Roomalaiset olivat jo ennen Caesaria saaneet jalansijan Gallian etelä- ja itäosissa ja olivat arvatenkin saaneet käsityksen maan pääpiirteistä ja kansoista. Caesar vallotti Gallian kokonaan ja tutustui näillä sotaretkillään perinpohjin maahan ja sen asukkaihin. Onneksi Caesar, toisin kuin roomalaiset sotapäälliköt yleensä, oli etevä kirjailijakin, ja hänen kynästään on sen vuoksi säilynyt harvinaisen monipuolinen ja luotettava kuvaus silloisten keltiläisten päämaasta.

Gallian eteläosassa asuivat Akvitanit, keskellä maata varsinaiset Gallialaiset, pohjoisessa Belgit. Näitten kansain rajoina olivat Garumna (Garonne), Sequana (Seine) ja Matrona (Marne) joet. Caesar mainitsee maan tärkeimmät vuoristot. Hän tekee selkoa sen monista eri heimoista, joiden keskenäinen riitaisuus — se oli kelttien yleinen kansallisheikkous — helpotti roomalaista vallotusta. Suurin osa Caesarin mainitsemista heimoista on tasaantunut olemattomiin, mutta moni paikka on säilyttänyt niistä perintönä nykyisen nimensä.

Mieltä kiinnittävimpiä on Caesarin kuvaus Armorican (Bretagnen) niemimaalla asuvista Veneteistä. Tämä kansa oli vanhastaan harjottanut vilkasta merenkulkua, sillä sen välityksellä tapahtui tinan kauppa Britanniasta mannermaalle. Veneteillä oli melkein laakapohjaiset, korkeakeulaiset alukset, joissa oli nahkapurjeet. Caesar ei voinut heitä voittaa muulla tavalla, kuin että itsekin rakennutti laivaston. Venettien laivoissa ei ollut airoja, kuten Roomalaisten, ja sen vuoksi he merisodassa joutuivat tappiolle. Roomalaiset repivät pitkillä kekseillä rikki Venettien purjeet, niin etteivät heidän laivansa voineet vapaasti liikkua, vaan ne voitiin helpommin vallata. Urhoollisesti puoliaan pidettyään tämän reippaan kansan täytyi alistua, ja aito roomalaisella julmuudella Caesar säälimättä sen hävitti, surmauttaen osan, myyden loput orjiksi. Näin tuhottiin kansa, joka esihistoriallisena aikana oli ollut tärkeä kaupanvälittäjä, jolta Foinikit luultavasti kävivät noutamassa pohjoismaisten harvoja haluttuja tuotteita.

Galliasta käsin Caesar teki kaksi sotaretkeä Kanaalin poikki Britanniaan mutta ei tunkeutunut pitkällekään maan sisäosiin. Hän tutustui ainoastaan etelärannikkoon ja sen asukkaihin, jotka olivat Belgiasta muuttaneita kelttejä ja sivistyneempiä kuin sisämaan raa’at paimentolaiskansat.

Caesar oli niinikään ensimäinen roomalainen sotapäällikkö, joka yritti tunkeutua Germaniaan. Hän oli sotavangeilta hankkinut tietoja Germanian asukkaista ja tärkeimmistä luonnonpiirteistä sen lisäksi, mitä hän oli Kreikkalaisten maantieteellisistä teoksista lukenut. Caesar kertoo, että näiden mainitsema Hercynian metsä oli yhdeksää päivämatkaa leveä ja ulottui Tonavan pohjoisrantaa pitkin aina Dakiaan saakka idässä. Tämä metsä vastaa pääasiallisesti nykyistä Keski-Saksan vuoristokynnystä ja Karpatteja, jotka siihen aikaan vielä olivat kauttaaltaan suunnatonta asumatonta saloa. Mutta Pohjois-Saksan joista ei vielä Caesarin aikana kulkenut Roomalaisille maineita.

Gallian kukistettuaan Roomalaiset hämmästyttävän nopeaan roomalaistuttivat sen. He rakensivat teitä ja kaupunkeja, julkisia rakennuksia, temppeleitä, kylpylaitoksia ja kasarmeja, joitten raunioita on kautta maan runsaasti säilynyt näihin aikoihin saakka. Toiset Gallian kaupungeista vetivät vertoja Italian kauneimmille. Roomalaisten aikomus oli, asemaansa vahvistettuaan, kukistaa Galliasta käsin sotaiset Germanitkin. Jos he olisivat aikeessaan onnistuneet, niin Keskiajan historia luultavasti olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi. Mutta Germanien sotakunto ja heidän maansa etäisyys pysäyttivät Rooman vallan leviämisen pohjoista kohti.

Roomalaisten sotaretket Germaniaan.

Caesarin jälkeen tapahtui kuitenkin muutamia yrityksiä ja saatiinkin Rheinin rannalla luja jalansija. Keisari Augustuksen poikapuoli Drusus teki Germaniaan kolme sotaretkeä. Hän vallotti ensiksi Batavien maan, joka oli Rheinin ja Maasin suistamoitten välillä (v. 12 e.Kr.). Seuraavana vuonna hän eteni Visurgis (Weser) joelle ja rakensi linnotetun sotilasaseman Hattien maahan, Weserin lähteille. Kolmannella retkellään hän sieltä tunkeutui Kheruskien maan kautta aina Albis (Elbe) joelle.

Suurimman maineen Drusus Roomalaisten kesken saavutti varsinkin sen kautta, että rakennutti laivaston ja purjehti sillä Pohjanmerelle, jota ei sitä ennen yksikään roomalainen alus ollut kyntänyt. Retki oli merkillinen siitäkin syystä, että se tapahtui näitten seutujen maantieteellisten olojen vielä ollessa melkoisesti toiset kuin nykyään. Se osa Pohjois-Hollannista, jonka nykyään Zuydersee täyttää, oli Drusuksen aikana vielä suureksi osaksi maata. Nykyinen merenlahti oli sisäjärvi, jota Roomalaiset nimittivät Lacus Flevukseksi. Keskiajalla suuret tulvavuokset ja myrskyt hävittivät maakannaksen, joka erotti järven merestä, vieläpä repivät ja hautasivat aaltoihin leveältä Friisien rannikkoa aina Jyllantia myöten. Drusus rakennutti laivastonsa Rheinillä ja kaivatti sitten kanavan Rheinistä Flevus järveen, josta oli salmi mereen. Pohjanmeren etelärantaa hän sitten purjehti aina Amisian (Emsin) suulle, pakottaen tällä rannikolla asuvat Friisit tunnustamaan Rooman ylivallan. Emsin oikealla rannalla asuvat Haukit sitä vastoin torjuivat Roomalaisten hyökkäyksen.

Drusuksen jälkeen jatkoi sotaa Germaneja vastaan Tiberius, josta myöhemmin tuli Rooman keisari. Tiberius lähetti laivastonsa Albis joen (Elben) suulle saakka, josta se nousi kappaleen ylämaahankin, kunnes kohtasi joen oikealle rannalle saapuneen maa-armeijan, jota Tiberius itse johti. Tiberius pakotti Haukit alistumaan ja voitti Langobardit, jotka asuivat kauempana maan sisässä, Weserin ja Elben välillä. Mutta kun kheruskilainen Armin myöhemmin tuhosi Varuksen johtamat roomalaiset legionat Teutoburgin metsässä, niin nämä etäiset vallotukset menetettiin. Keisari Augustus ja hänen jälkeensä Tiberius piti edullisempana tyytyä rajaan, joka kulki Rheinin laakson itäsivua ja Tonavan laakson pohjoissivua. Tosin vielä Drusuksen poika Germanicuskin menestyksellä taisteli koillisrajalla, mutta hänen voittonsa eivät johtaneet uusiin anastuksiin.

Vanha Germania.

Roomalaiset olivat näitten sotien kautta saaneet entistä paremman käsityksen Germanian maan tieteellisistä ja kansallisista oloista. Ne eivät juuri houkutelleetkaan heitä jatkamaan vellotusta. Maan ilmasto, joka siihen aikaan epäilemättä oli nykyistään kolkompi, oli Roomalaisten mielestä ylen ankara. Germania oli täynnään soita ja sankkoja metsiä, sen taivas oli synkkä, sateet ainaiset, sumut eksyttävät. Kesää, joka Roomalaisten mielestä oli lyhyt, seurasi kova talvi rajuine myrskyineen, lumituiskuineen ja pakkasineen, jotka jäädyttivät joet pitkiksi ajoiksi. Koko Saksaa peittivät siihen aikaan valtavat pyökki- ja tammimetsät ja maan pohjoisosissa myös havumetsät. Vanhempi Plinius ihaili näitten metsien valtavia tammia, joihin hän tutustui Haukkien maassa, nykyisessä Westfalissa oleskellessaan. Hedelmäpuita, joita nykyään kasvaa kauttaaltaan koko maassa, ei Tacituksen tietojen mukaan ollut ensinkään, ei ainakaan jalompia. Viljoja tunnettiin ohra, kaura ja hirssi, vehnän toivat vasta Roomalaiset maahan. Germaneilla oli suuret karjat, mutta karja oli pienikasvuista, vaikka karkaistua. Hevoset olivat vähäisiä eivätkä nopeita, mutta kestäviä ja vähään tyytyväiset. Metsät olivat täynnään riistaeläimiä ja metsästys olikin Germanien pääelinkeinoja. Roomalaisten kummastusta herättivät varsinkin hirvi ja bisonihärkä: näitä paitsi oli viljalta karhuja, susia, ilveksiä, villikissoja, metsäsikoja, kauriita y.m. Joet olivat erittäin kalaiset. Kivennäisiä saatiin vähän hopeaa ja rautaa, runsaammin sitä vastoin arvokasta meripihkaa ja suolaa.

Germanien silloisesta elämänlaadusta ja tavoista antaa varsinkin kuulu historiankirjottaja Tacitus tietoja teoksessaan »Germania». Tacituksen kertomukset heidän sukujuurestaan ja heimojaostaan perustuivat kuitenkin enemmän vanhoihin taruihin kuin tosioloihin. Vähitellen opittiin erottamaan yhä enemmän heimoja, jotka olivat toisiinsa nähden itsenäiset, ilman lujempaa yhdyssidettä. Caesar tunsi noin 20 germanilaista kansaa, Strabon ja Plinius niitä luetteleval kolmisenkymmentä, Tacitus yli 60, Ptolemaios toista sataa. Kansainvaelluksien aikana monet niistä tulivat liiankin tunnetuiksi Rooman valtakunnan etäisimmissäkin osissa.

Tacitus »Germaniassaan», joka kirjotettiin v. 98 j.Kr., ylistää Germanien kookasta, voimakasta ruumiinrakennusta, valkoista ihoa, vaaleata tukkaa ja loistavia sinisiä silmiä. Hän ihailee heidän tapainsa puhtautta ja varsinkin heidän uskollisuuttaan, ja nämä avut tosiaan olivatkin jyrkässä ristiriidassa Roomassa vallitsevalle turmelukselle. Naiset olivat muutoin alhaisessa asemassa, saivat toimittaa raskaimmat työt, mutta heille kuului jumalten tahdon ennustaminen ja siitä he saivat melkoisen vaikutuksen kansan kohtaloihin. Maanviljelystä harjotettiin kaikkialla ja aura oli vanhastaan tunnettu. Kaupunkeja oli vähän. Ammattitaitoa ei ollut sen enempää, kuin että se tyydytti vain vaatimattomammat kotoiset tarpeet.

Germanien luku ei maan harvaan asutukseen nähden voinut yhteensäkään olla suuri. Sitä ihmeellisempää on, että nämä harvalukuiset ja keskenään riitaiset heimot kansainvaelluksien aikana saattoivat kukistaa Rooman valtakunnan ja mielinmäärin sitä palotella ja vallita. Tosin heidän alueensa Vanhan ajan lopulla olivat laajenneet etelää kohti Alppeihin saakka, kun Tonavan eteläpuolella asuvat keltit muuttivat pois vanhoilta asuinsijoiltaan, mutta sittenkin olivat germanilaiset kansat verraten vähälukuiset, ja heistäkin jäi suuri osa paikoilleen, ottamatta osaa sotaretkiin Rooman rintamaihin. Kansainvaellusten alkaessa Germanit kuitenkin olivat koko joukon edistyneet siitä, mitä he olivat Roomalaisiin ensiksi tutustuessaan. Palveltuaan palkkasotureina Rooman armeijassa he olivat oppineet edistyneempää sotataitoa ja arvatenkin parempien aseitten ja ruumiinsuojusten valmistamisen.

Alppimaitten vallotus.

Drusus ja Tiberius vallottivat niinikään ne maat, jotka olivat Italiasta koilliseen. Ne olivat tärkeät siitä syystä, että niitten kautta kulki solateitä vuorien poikki Tonavan rannoille. Tälle puolelle syntyivät roomalaiset maakunnat Rhaetia, Vindelicia, Noricum ja Pannonia, jotka pääasiallisesti vastaavat nykyistä Tirolia, Baijerin eteläosaa, molempia Itävaltoja ja osaa Unkarista. Drusus tunkeutui Tiroliin etelästä pitkin Adigen laaksoa, Tiberius taas pohjoisesta Rheinin laakson kautta. Tiberius muun muassa rakensi laivaston Boden järvelle. Tämän järven rannoilta hän eteni Innin laaksoon. Roomalaisten vallotusten turvaksi rakennettiin Augusta Vindelicorum, nykyinen Augsburg. 'Tonavan laaksossa ja Alppimaissa sen yläpuolella asui vallotuksen aikana keltiläisiä kansoja, joilla oli melkoinen määrä sivistystä, koska ne vanhastaan olivat välittäneet kauppaa pohjanpuoleisten seutujen ja Italian välillä. Roomalaisten vallanalaisuudessa he yhä kehittyivät, maahan syntyi paljon kaupunkeja, samoin kuin Rheininkin laaksoon, jonka asukkaat kuitenkin olivat Germaneja. Kansainvaelluksien aikoina Germanit sitten anastivat koko Etelä-Saksan ja suuren osan Alppimaistakin, ja Germanien hallussa ne ovat pysyneet siitä pitäen.

Pannonialaiset vastustivat tuimemmin Roomalaisten vallotusta. Heidänkin maansa kautta kävi vanha tärkeä kauppatie Itämerelle, josta meripihka tuotiin. Useitten sotaretkien kautta vallotettiin nämä maat ja Tonavasta tuli Mustaanmereen saakka Rooman valtakunnan raja.

Balkanin niemimaa.

Balkanin niemimaan maantieteellisistä oloista on Vanhan ajan kirjallisuudessa verraten niukasti tietoja. Suurena syynä siihen epäilemättä oli, että nuo maat enimmäkseen ovat niin vuorisia ja pääsemättömiä. Vasta Roomalaiset yhdistivät koko niemimaan samaksi valtakunnaksi. He vallottivat Epeiron ja nykyisen Albanian ja tiesivät sen maan oloista luultavasti enemmän kuin nykyään tiedetään. Jylhäin vuoristoitten poikki rakennettiin eräs Rooman tärkeimmistä sotateistä, Via Egnatia, joka Dyrrakhionista, Adrian meren rannalta, kulki suoraan Thessalonikaan Egean meren rannalle. Sekä Bulgariassa että Serbiassa todistavat vielä tänä päivänä monet vanhat rauniot, teiden ja siltain jäännökset Roomalaisten tarmokasta toimintaa. Mutta tietomme näitten maitten mieltäkiinnittävistä kansoista eivät heidän kauttaan suurestikaan laajentuneet. Vähän tiedämme vanhoista Daakeistakaan, jotka keisari Trajanus kukisti. He asuivat nykyisessä Rumaniassa ja Siebenbyrgissä. Näitten maitten nykyiset asukkaat puhuvat tosin romanilaista kieltä, mutta alkuaan he eivät olleet romanilaisia, vaan nimistään ja muista tunnetuista seikoista päättäen samoja thraakilaisia kansoja, joita asui etelämpänäkin sekä Balkanin niemellä että Vähässä-Aasiassa. Daakit olivat, samoin kuin muutkin thraakilaiset ja varsinkin samaan kansanhaaraan kuuluvat illyriläiset, erittäin sotaista kansaa. Kauempana Välimerestä asuen he eivät voineet kohota yhtä korkeaan sivistykseen kuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset, mutta oli heillä kuitenkin kehittyneet olot ja melkoisia kaupunkeja. Pääkaupunki oli Sarmisegetusa nykyisessä Siebenbyrgissä.

Alussa Daakit hyvällä menestyksellä pitivät puoliaan Roomalaisia vastaan, kunnes keisari Trajanus rakennutti Tonavan poikki, nykyisen Rautaportin seuduille, kivisillan ja sitä pitkin vei legionansa heidän maahansa. Sillasta on osia säilynyt näihin saakka. Trajanus vallotti Daakien maan ja pääkaupungin ja teki siitä Rooman maakunnan. Sodassa väestö hävisi niin vähiin, että sijaan tuotiin suuret määrät roomalaisia siirtolaisia, ja siitä maan kielikin roomalaistui ja on sinä pysynyt.

Näin omistivat Balkanin niemimaalla, samoin kuin Italiassakin, vanhat esihistorialliset kansat vallitsevan kansallisuuden kielen. Balkanin niemimaalla useimmat kansat kuitenkin kreikkalaistuivat, sillä Rooman ylivallasta huolimatta piti kreikkalaisuus korkeamman sivistyksen ja liike-elämän kielenä niin hyvin puoliaan, että Rooman valtakunnan jaon jälkeen koko itäpuoli tuota pikaa tunnusti kreikan kielen pääkielekseen. Ainoastaan Illyrian vuorissa on näihin aikoihin saakka säilynyt Balkanin niemimaan vanhaa alkuväestöä. Albaanit luultavasti yhä puhuvat vanhaa kieltään ja ovat rotunsa muutkin ominaisuudet säilyttäneet.

Roomalaisten vallotukset Tonavan pohjoispuolella eivät olleet pitkäikäiset. Sekä Unkari että Rumania ovat jatkoa Etelä-Venäjän ja Keski-Aasian aroille, ja kun näitten arojen sotaiset paimentolaiskansat alkoivat suuret ja tuhoiset vallotusretkensä, niin eivät mitkään muut kansat voineet säilyä semmoisilla seuduilla, jotka soveltuivat laitumiksi, taikka olivat niistä sotaretken kantomatkan päässä. Aluksi Daakia keisari Aurelianuksen käskystä luovutettiin Gooteille, ja myöhemmin se enemmän kuin mikään muu Europan maa oli ainaisten kansanliikkeitten ja lyhytaikaisten valtakuntamuodostusten jaloissa. Mutta niin pysyvän vaikutuksen jättivät kuitenkin Roomalaisten ja varsinkin keisari Trajanuksen toimet Tonavan pohjoispuolella, että vielä tänä päivänä rumanilaiset kansantarinat mainitsevat Trajanusta puolijumalana ja nimittävät hänen mukaansa sekä luonnonihmeitä että taivaan ilmiöitä.

Roomalaisten monista sodista Itämailla hyödyttivät maantietoa enimmän Pontoksen kuningasta Mithridatesta vastaan käydyt. Niitten kautta tulivat varsinkin Armenia ja Kaukasia, vanhain Kolkhis, entistä paremmin tunnetuiksi.

Mithridates, joka viimeiseen saakka oli Rooman vihollinen, oli koonnut suunnattomia rikkauksia ja suuren, hyvin harjotetun armeijan, sekä laskenut valtansa alle melkoisen osan Vähästä Aasiasta. Hän oli asemaansa vahvistanut antamalla tyttärensä Armenian kuninkaan Tigraneen puolisoksi. Aikoessaan anastaa Bithyniankin, jonka kuningas oli testamentissa jättänyt maansa Roomalaisille, Mithridates joutui näitten kanssa sotaan. Maantieto hyötyi enimmän kolmannessa sodassa, jossa Roomalaisia ensiksi johti Lucullus. Voitettuaan Mithridateen Kabeiran luona (v. 72 e.Kr.) Lucullus tunkeutui Armeniaan, pakottaakseen Tigraneen luovuttamaan sinne paenneen Mithridateen. Siten tämä maa, joka aina Xenofonin retkestä saakka oli pysynyt syrjässä tapauksista, joutui sodan jalkoihin ja siitä saatiin entistä täydellisempiä tietoja.

Tämä oli ensi kerta, kun Roomalaiset kulkivat Anti-Tauro vuoriston poikki ja tunkeutuivat siihen jylhään ylämaahan, josta Eufrat ja Tigris saavat alkunsa. Siellä he, samoin kuin aikoinaan Xenofon joukkoineen, saivat kärsiä paljon kurjuutta ilmaston ankaruuden vuoksi. Armeniasta käsin he ensi kerran kulkivat Tauron poikki eteläpuolella olevaan Mesopotamiaan, jossa myöhemmin niin kauan taistelivat Parthialaisia vastaan. Lucullus vallotti Tigraneen pääkaupungin, Tigranokertan, joka oli vasta perustettu. Kaupungin paikkaa ei varmuudella tiedetä, mutta luullaan sen olleen nykyisen Mardinin seuduilla, josta on löydetty vanhoja kaupungin pohjia. Arsanias joki, jonka rannoilla Lucullus voitti Mithridateen ja Tigraneen yhtyneet armeijat, oli epäilemättä nykyinen Murad, Eufrateen itäinen latvahaara, jonka poikki Xenofonkin oli kulkenut. Lucullus sen jälkeen vallotti Mesopotamiassa Nisibiin vahvan linnan, mutta sotajoukkonsa kapinoimisen vuoksi hänen sitten täytyi luopua johdosta ja Pompeijus ryhtyi sotaa jatkamaan.

Pompeijus Kolkhiissa.

Pompeijuksen sotaretken maantieteelliset tulokset olivat paljon tärkeämmät. Sen kautta saatiin ensimäiset varmat tiedot Mustan meren ja Kaspian meren välisistä seuduista. Pakotettuaan Mithridateen pakenemaan Vähästä Aasiasta ja Tigraneen antautumaan hän alkoi ajaa takaa Mithridatesta, joka oli paennut ensinnä Kolkhiihin ja sieltä edelleen vaikeita teitä pitkin Pantikapaioniin (Kertshiin), joka oli Kimmeriläisen Bosporon (Kertshin salmen) länsirannalla. Taurian niemimaalla hän sitten, epätoivoisena vastarinnan mahdollisuudesta, surmasi itsensä. Ajaessaan häntä takaa Pompeijus huomasi välttämättömäksi kukistaa ne kansat, jotka olivat Armenian pohjoispuolella ja jotka olivat Kreikkalaisille tunnetut Iberien nimellä. Iberit asuivat Kaukason eteläpuolella olevassa vuorimaassa, josta Kyros (Kur) joki saa alkunsa. Joen alajuoksulla taas, Kaspian meren puolessa, asui kansa, jota sanottiin Albaneiksi; sekin ryhtyi sotaan Roomalaisia vastaan. Pompeijus kulki Kyroksen poikki ja lähestyi Kaspian merta kolmen päivämatkan päähän, taistellen siten maassa, joka siihen saakka oli aivan tuntematonta. Plutarkhos kertoo, että häntä estivät Kaspian merelle saakka etenemästä käärmeet. Tämä epäilemättä oli liiottelua, mutta tosiasia on, että Moganin aro, jolta hän lienee takaisin kääntynyt, vielä tänä päivänä on pahassa maineessa myrkyllisten käärmeitten runsaudesta.

Tarkemman kertomuksen näistä seuduista antoi mytileneläinen Theofanes, Pompeijuksen läheinen ystävä, joka oli mukana sotaretkellä, kirjottaen sen historiankin. Theofanes huomauttaa Kaukason muistuttavan Pyreneitten vuorimaata varman suuntansa ja harjanteittensa yhtäjaksoisuuden kautta, mainitsee muutamia sen solista ja sen alempien liepeitten erinomaisen rehevästä kasvullisuudesta. Kaikki nämä piirteet ovatkin tälle vuoristolle ominaisia. Theofanes mainitsee myös vuoriston, joka kulkee Kaukasosta etelään, yhdistäen sen Kholkiin ja Armenian vuorimaihin ja muodostaen Mustaan ja Kaspian mereen laskevien jokien välillä vedenjakajan. Nykyisestä Kaukasiasta, ainakin sen eteläosasta, oli siten saatu oikeat maantieteelliset käsitykset.

Iberit olivat Theofaneen mukaan sivistynein tämän maan kansoista. Heillä oli kaupunkeja ja markkinapaikkoja, hyvin rakennetut talot ja tiilikatot. Väestö oli jaettu neljään kastiin; ylimpään kuuluivat kuninkaallisen suvun jäsenet, jotka johtivat kansaa sekä sodassa että rauhan aikana. Toiseen kuuluivat papit, jotka samalla olivat tuomareita, milloin nousi riitoja naapuriheimojen kesken, kolmanteen soturit ja maanviljelijät, neljänteen yhteinen kansa, joka teki alemmat työt ja oli kuninkaan orjia. Kotiolot olivat patriarkallisella kannalla, omaisuus oli perheen yhteistä ja perheen vanhin sitä hoiti.

Albanien olot olivat paljon alkuperäisemmät. He eivät käyttäneet rahaa kaupassa, vaan kävivät vaihtokauppaa, mitat ja painot olivat heille tuntemattomat. Ihmisuhri oli yleinen, ja uhrien ruumiista ennustettiin. Albanien pääelinkeino oli karjanhoito; maanviljelys ja maanviljelysneuvot olivat alkuperäisintä laatua. Mutta siitä huolimatta he maan hedelmällisyyden vuoksi saivat erinomaisen runsaita satoja. Vielä tänä päivänä tämä pitää paikkansa, varsinkin Shirvanin (Bakun) alueesta, joka on Kurin, Kaspian meren ja Kaukason itäpään välillä. Vaikka Albanit olivat luonnostaan rauhallista kansaa, niin saivat he kuitenkin Pompeijusta vastaan kokoon sotajoukon, jossa oli 60,000 miestä jalkaväkeä ja 12,000 miestä ratsuväkeä. Siinä maassa, joka oli Mustan meren rannalla Fasis joesta pohjoiseen päin, oli taas tavattoman paljon eri kansoja: Dioskuriaan (Sukhum Kalehin) kreikkalaisessa siirtokunnassa sanottiin seitsemänkymmenen eri heimon käyvän kauppaa. Niillä oli kaikilla oma kielensä. Se olikin luonnollinen seuraus tämän vuorimaan rakenteesta; se on täynnään ahtaita laaksoja, joitten asukkaat ovat lähimmistä naapureistaankin eristetyt. Heniokhien nimi on säilynyt nykyisessä Hainukhissa. Toiset näistä heimoista harjottivat Mustalla merellä merirosvoutta, taikka ryöstelivät rannikoita. Heidän aluksensa eivät kuitenkaan olleet sen suurempia, kuin että kantoivat noin kolmisenkymmentä miestä. Tacitus myöhemmin kertoo samoista kansoista, että he Vitelliuksen aikana tapahtuneessa kapinassa parveilivat merellä hätä pikaa kyhäämissään aluksissa, jotka olivat kapeita, laakapohjaisia ja kootut ilman vaski- tai rautasiteitä. Meren noustessa aaltoihin he jatkoivat laitoja varalaidoilla, niin että veneissä oli »seinät kuin huoneessa». Aluksia voitiin soutaa kumpi pää edellä tahansa. Kuvaus heti jokaisen mieleen johtaa Pohjois-Suomen jokiveneet, jotka niinikään ennen olivat rakennetut ilman nauloja, »katajalla ommellut», kuten Vienan Karjalan rannikolla yhä vieläkin.

Roomalaisten myöhemmillä sotatoimilla Afrikassa oli enemmän partioretkien luonne. Laaja kuiva erämaavyöhyke Välimeren rantain eteläpuolella rajotti ylipääsemättömyytensä kautta suuremmat sotaiset toimet, mutta yrityksiä kulkea sen poikki tapahtui kuitenkin useampiakin. Niihin ehkä kehotti maine Libyan erämaan eteläpuolella olevista riistaseuduista.

Uusia löytöjä Afrikassa.

Garamanttien maahan, nykyiseen Fezzaniin, josta jo Herodotos kertoi, tehtiin kuitenkin suurempikin sotaretki ja tuo laaja keidasalue joutui joksikin aikaa Rooman vallan alle.

V. 20 e.Kr. Cornelius Balbus, joka silloin oli rannikon roomalaisena maaherrana, tunkeutui erämaan poikki sotajoukkoineen ja voitti Garamantit. Tapaus herätti Roomassa niin suurta huomiota, että Balbukselle suotiin triumfi. Retkestä valitettavasti on säilynyt vain vähän tietoja. Garamanttien pääkaupunki Garama vallotettiin. Nimi on säilynyt nykyisessä Germassa, joka on noin 100 kilometrin päässä Murzukista, Fezzanin nykyisestä pääkaupungista. Germassa tavattavat muinaisjäännöksetkin vahvistavat sitä luuloa, että paikka juuri on sama, jossa kerran oli vanhan keidaskansan pääkaupunki.

Melkein samaan aikaan retkeili Petronius Etiopiaan, josta Candace niminen kuningatar oli hyökännyt Syenen kaupungin kimppuun. Petronius vallotti Syenen takaisin ja ajoi Candacea takaa Etiopiaan, voittaen hänen sotajoukkonsa. Petronius tunkeutui vallottaen Napataan saakka, joka oli Candacen pääkaupunki. Napatan pohjia, temppelin raunioita ja pyramiideja on löydetty läheltä nykyistä Merawia, Niilin neljänsien koskien alapuolelta.

Roomalaiset vähitellen laskivat valtansa alle koko Pohjois-Afrikan, josta tuli Rooman valtakunnan kukoistavimpia maakuntia. He rakensivat kaupunkeja ja upeita julkisia rakennuksia kauas erämaahan saakka, jossa niiden rauniot hämmästyttävät keskellä autioimpia hiekka-aavikoita. Ei ole varmaa, onko Saharan pohjoisreunan ilmasto sen jälkeen kuivunut, vai olivatko Roomalaisten vesijohdot nykyisiä niin paljon etevämmät, mutta epäilemättä tämän maan viljelys siitä pitäen on laadulleenkin, ei vain laajuudelleen rappeutunut entisestään. Länteen päin Roomalaiset ulottivat valtaansa aina Marokkoon saakka, jossa säilyneet siltarakennukset ja muut muinaismuistot kertovat, kuinka tarmokkaasti he pitivät huolta alistamainsa maitten hallinnosta ja liikeneuvoista. Pohjois-Afrikassa olivat maakunnat Mauretania Tingitana (Marokko), Mauretania Caesarensis ja Numidia (Algeria) ynnä Afrika proconsularis, joka vastaa nykyistä Tunesiaa. Lisäksi kuuluivat heille rannat itäänpäin aina Egyptiä myöten.

Paitsi Petroniuksen retkeä ja sotaretkeä Garamantteja vastaan tapahtui muitakin yrityksiä tunkeutua kauemmaksi etelää kohti. Ne jäivät vaille valtiollisia seurauksia, mutta ovat tutkimusretkinä merkillisiä, vaikka tietomme niistä ovatkin vaillinaiset.

Keisari Nero halusi kerrankin saada selvää Niilin lähteistä, joista oli niin kauan väitelty. Tyranni, jolla niin monen huonon ominaisuuden rinnalla oli hyviäkin, oli siis ensimäisiä, joka lähetti liikkeelle oikean maantieteellisen tutkimusretkikunnan. Siihen kuului sotilaita, mutta arvatenkaan ei ylempiä sotilaita haluttanut antautua seikkailuun, koska molemmat johtajat olivat vain centurioneja, sadanpäämiehiä. Retkikunta kulki ensinnä Egyptin kautta pitkin Niilin rantoja aina Napataan saakka, jonne roomalainen vaikutusvalta ulottui, ja Napatasta eteenpäin Etiopian kuninkaan suojeluksen ja suosituksen turvissa. Retken tuloksista ei kuitenkaan ole säilynyt muita tietoja kuin Neron opettajan ja hallitushoitajan Senecan lyhyt maininta. Seneca kertoo kuulustelleensa centurioneja, heidän palattuaan retkeltään, ja saaneensa heiltä seuraavat tiedot: »Saavuimme», niin kertoivat sadanpäämiehet, »vihdoin suunnattomiin soihin, joitten loppua maanasukkaat eivät tienneet, eikä yksikään kuolevainen saattanut aavistaa. Niin täynnään on vesi ruohoa, ettei ole mahdollista kulkea eteenpäin veneellä eikä jalkaisinkaan, sillä mutainen suo ei kannattanut kuin korkeintain yhden hengen kantavan pienen veneen. Siellä näimme kaksi kalliota, joista lähti joen suunnaton runsaus.»

Sadanpäämiesten kuvaus osottaa heidän tosiaan käyneen noin 700 kilometriä Khartumin eteläpuolella siinä seudussa, jossa oikealta puolelta Sobat laskee Niiliin ja vasemmalta puolelta Bahr-el-Ghazalin vetevät soiset syrjäjoet. Nämä seudut ovat tosiaan niin läpipääsemättömät, että ne vielä yhdeksännelläkintoista vuosisadalla ehkäisivät kaikki yritykset tunkeutua sen kautta Niilin lähteille. Mutta tositietojaan sadanpäämiehet jatkoivat vanhalla sadulla. He eivät luultavasti uskaltaneet palata itsevaltiaan eteen sillä tiedolla, etteivät päässeet perille saakka, vaan turvautuivat vanhaan, Herodotoksen mainitsemaan taruun, jonka mukaan Niili alkaa Krofin ja Mofin kallioitten välissä olevasta lähteestä. Kallioitten paikan he vain olivat siirtäneet niin kauas etelään, kuin heidän maantuntemuksensa nyt ulottui. Saapuakseen Niilin suurille lähdejärville centurionien olisi tullut vielä kulkea noin 500 kilometriä soitten poikki ja sitten kuivempia maita 600—700 kilometriä Ukerewe järvelle. Niin suureen yritykseen ei Rooman suojeluksessa matkustavilla sotilaillakaan ollut voimia.

Garamanttien maasta, jonka Balbus oli vallottanut, tunkeutui Septimius Flaccus kolme kuukautta kestäneen matkan jälkeen etelässä asuvain Etioppialaisten maahan. Tästä matkasta emme tiedä sen enempää. Mutta myöhemmin kulki samaa tietä Julius Maternus, roomalainen päällikkö hänkin. Liitossa Garamanttien kuninkaan kanssa hän, arvatenkin jommoinenkin armeija mukanaan, eteni neljä kuukautta etelään päin ja saapui Agisymba nimiseen maahan, jossa oli runsaasti sarvikuonoja. Ilmeisesti hän siis kulki koko Saharan poikki ja saapui Sudaniin. Tästäkään retkestä ei valitettavasti ole sen enempää tietoja. Roomalaisilla nähtävästi oli hyvä halu ulottaa valtaansa kauemmaksi etelää kohti, mutta huomasivat sen näillä retkillä luonnonesteiden vuoksi mahdottomaksi.

Vielä neljännestä merkillisestä yrityksestä on säilynyt lyhyt tieto. Suetonius Paullinus, etevä sotilas, joka myöhemmin vallotti suuren osan Britanniaa, yritti Mauretania Tingitanan propraetorina ollessaan kulkea Atlas vuoriston poikki. Vuoriston solat tosin olivat talvella lumen peitossa, mutta roomalainen armeija pääsi kuitenkin sen yli ja kulki edelleen vuoriston toisella puolella olevan polttavan erämaan poikki, kunnes saavuttiin Ger nimiselle virralle, jonka läheisyydessä oli runsaasti elefantteja ja muita villieläimiä. Toiset ovat luulleet joen tarkottaneen Nigeriä, mutta luultavasti Ger'oli vain joku Atlaksesta alkavista vuorijoista, jotka erämaassa pian katoovat hiekkaan, sillä sana »gir» berberin kielessä merkitsee yleensä juoksevaa vettä. Sitä käytetään vielä tänä päivänä sen seudun joista.

Roomalaiset eivät olleet varsinaista merikansaa, vaikka oppivatkin Välimerellä purjehtimaan. Mutta he hallitsivat kansoja, jotka vanhastaan olivat liikkunee; vesillä, ja saattoivat sen kautta pitää laajoja kauppayhteyksiä sekä länteen että itään. Rooman aikana tulivat muun muassa tunnetuiksi Canarian saaret, joilla jo Foinikit olivat käyneet, mutta joista tieto näyttää sen jälkeen unohtuneen. Madeirassa näytään niinikään käydyn.

Onnelan saaret.

Kreikkalaiset olivat näistä saarista kuulleet vain häälyviä huhuja. He kuvittelivat, että kaukana Atlantin meressä oli »Onnelan saaret», joilla ei myrskynnyt, ei satanut lunta. Jo Homeroksen runoissa kuvitellaan »Elyseitten kenttäin» olleen kaukana lännen ja auringonlaskun meressä.

Numidian kuninkaalta Jubalta, joka oli keisari Augustuksen ystävä ja Roomassa kasvatettu, saatiin näistä saarista varmapiirteisempiä tietoja. Hän kertoi »Onnelan saarien» olevan Saharan rannikon edustalla valtameressä. Niiden täytyi tarkottaa Canarian saaria. Juban käyttämät latinalaiset nimet olivatkin osaksi samat kuin nykyiset. Canaria vastaa nykyistä Gran Canaria-saarta. Nivaria (luminen) sitä vastoin lienee tarkottanut nykyistä Teneriffaa, jonka tulivuorikeila kohoo lumirajan yläpuolelle. Ombrios saarella hän kertoo olleen järven vuorien keskellä, ja se taas sopii nykyiseen Palma saareen, jossa on veden täyttämä suuri vulkaanikita, »Caldera». korkeiden vuorien keskellä.

Jo aikaisemmin oli roomalainen sotapäällikkö Sertorius, Sullan vaarallinen kilpailija, kuullut »Onnelan saarista» siksi varmoja maineita, että hän, sotaan ja vastoinkäymisiin väsyneenä, päätti muuttaa niihin asumaan. Sertorius oli kuullut kreikkalaisilta merimiehiltä, että »Onnelan saaria» oli kaksi. Niitten välillä oli muka kapea salmi; etäisyyden Afrikan rannasta oli ilmotettu olevan 10,000 stadionia, siis lähes 2000 kilometriä. Saarien ilmasto oli muka niin kosteata ja leutoa, että siellä itsestään kasvoi kaikenlaisia hedelmiä. Sertoriuksen aie meni kuitenkin myttyyn, koska hänen laivamiehensä, Kilikian pahamaineisia merirosvoja, eivät uskaltaneet retkelle lähteä. Matka niille saarille, joita tässä epäilemättä tarkotetaan, ei kuitenkaan ollut likimainkaan niin pitkä, kuin Sertoriukselle oli ilmotettu. Paikkain kuvauksesta ja ilmanalaa ja kasvullisuutta koskevista ilmotuksista voidaan jotenkin varmaan päättää, että nämä »Onnelan saaret» olivat Madeira ja sen lähellä oleva pieni saari. Moneksi vuosisadaksi jäivät nämä saaret sitten unohduksiin, kun Sertorius pian sen jälkeen murhattiin. Arabialaiset maantieteilijät vielä 13:lla vuosisadalla mainitsivat, että »Onnelan saaret» olivat aaltoihin vaipuneet ja kaikiksi ajoiksi kadonneet.

Vallotuksiensa kautta olivat Roomalaiset saaneet haltuunsa sen vanhan kauppatien lähtökohdat, joka vei Välimeren itäpäästä Intiaan. He koettivat sitä paremmin turvata vallottamalla Etelä-Arabian, mutta Aelius Galluksen v. 24 e.Kr. sinne tekemä sotaretki epäonnistui maanlaadun ja olojen tuntemattomuuden vuoksi. Eräs jälkimaailmalle säilynyt kertomus Erythrean meren (Intian meren) rannoista kuitenkin todistaa, että reitti oli edelleenkin tunnettu ja käytännössä.

Erythrean meren ympäripurjehdus.

»Periplus maris Erythraei», s.o. Erythrean meren ympäripurjehdus, on vanhan maantieteen merkillisimpiä asiakirjoja. Se lienee kirjotettu noin v. 80 j.Kr. ja olleen aiottu sekä merenkulkijain että kauppiaitten oppaaksi. Siinä tehdään selkoa sekä väylistä, että satamista ja kauppapaikoista, ja mainitaan myös tarkalleen tavarat, joita niihin tuotiin taikka niistä vietiin. Kertomuksen laatijasta ei ole mitään tietoa. Mutta sen kirjottaja oli tarkka luonnon havaitsija ja antaa kauttaaltaan oikeita ja seikkaperäisiä tietoja.

»Periplus» lähtee alkuun Myos Hormos nimisestä kaupungista nykyisen Punaisen meren rannalta. Se seuraa tämän meren Afrikan puoleista rantaa Bab-el-Mandebin salmeen saakka, mainiten ne paikat, joita oli Ptolemaioksien toimesta perustettu kauppaa ja elefanttien metsästämistä varten. Niiden joukossa oli Axumin satamakaupunki Adulis; Etiopian pääkaupunki Axum oli kauempana maan sisässä. Tarkkaan luetellaan niinikään poikkeuspaikat sillä rannikolla, joka ulottui Bab-el-Mandebista itään päin Aromata (Kap Guardafui) niemeen saakka ja sikäläisten maitten luonnontuotteet, norsunluu, kilpikonnankuori, kinnamoni ja monenlaiset kummit. Tämän jälkeen annetaan ensimäiset varmat tiedot rannikosta, joka jatkui mainitusta niemestä lounatta kohti. Sillä rannalla oli Opone niminen tärkeä kauppapaikka, jonne tuotiin Intiasta saakka tavaroita. Helppo on nykyisillä kartoilla vielä tuntea tämä nimi (Ras Hafun). Oponea etelämpänä kertoja ei näytä itse käyneen, mutta hän on saanut muilta luotettavia tietoja. Kauimpana etelässä oli tunnettu paikka eräs matala, Menuthias niminen saari, jossa kasvoi runsaasti puita. Matkoista päättäen tämä saari oli joko Sansibar taikka sitä pohjoisempi Pemba, jotka kautta aikain ovat olleet tärkeitä kauppapaikkoja.

Menuthiaan takana kertoja mainitsee tutkimattoman meren kääntyvän länteen päin ja lopulta yhtyvän siihen mereen, joka on Afrikan toisella puolella. Hänellä oli siis Afrikan ulottuvaisuudesta oikeampi käsitys kuin Strabonilla, joka luuli sen etelärannan kääntyvän Kap Guardafuista suoraan länteen, yhtyäkseen Guinean rannikkoon.

Palattuaan lähtökohtaansa kertoja Punaisen meren vasenta rantaa seuraten tekee selkoa Arabian ja Intian rannikoista. Bab-el-Mandebin takana hän mainitsee sataman, joka vastaa nykyistä Adenia. Vähän kauempana tätä paikkaa oli Syagros niemi, jota hän sanoo maailman mahtavimmaksi (nykyinen Kap Fartak). Siitä lähdettiin oikaisemaan meren poikki Intian rannoille. Samassa yhteydessä mainitaan vielä Sokotran saari, vanhain Dioskorides, koska se kuului Arabian ruhtinaitten vallan alle. Syagros niemen takana oli Mosba tärkein kauppapaikka; sen takana asui vuoristossa luolaihmisiä. Sekin tieto on oikea, sillä yhä vielä niiden seutujen asukkaat karjoineen asuvat vuoriluolissa.

Rannikon selittäminen jatkuu edelleen aina Indos virran suistamoon saakka; siitä eteenpäin selonteko käy vielä täydellisemmäksi, antaen samalla hyödyllisiä ohjeita purjehtijoille. Indon suistamon takana oli Eirinon niminen lahti, joka merivirtainsa ja särkkäinsä vuoksi oli erittäin vaarallinen; sen takana oli toinen syvälle maahan pistävä lahti Baraces nimeltään (nykyinen Cutch lahti). Tämän jälkeen seurasi Cambay lahti, jota noustiin Namnadios (Nerbudda) joen suistamoon. Joen rannalla oli muutaman kymmenen kilometrin päässä rannikosta Barygaza (Baroche) niminen kaupunki, joka oli Etu-lntian länsirannikon tärkein kauppakeskusta. Sieltä tuotiin hajusteita, kalliita kiviä, norsunluuta, musliinia ja silkkiä. Mieltäkiinnittävä on niin vanha vilkas kuvaus Nerbuddan suulla tavallisesta boore-ilmiöstä, samanlaisesta vuoksiaallosta, joka Indon suulla niin suuresti pelästytti Aleksanteri Suuren sotilaita.

»Koko Intiassa on paljon virtoja, ja vuorovesi vaihtelee huomattavalla tavalla, lisääntyen kolmena päivänä sekä uuden kuun että täysikuun lähestyessä, mutta alentuen väliajoilla. Näin tapahtuu varsinkin Barygazan seuduilla, jossa silloin meren syvyydet äkkiä paljastuvat; ja siten toisin ajoin vesi peittää manterenkin osia, toisin ajoin taas on pohja kuivilla semmoisissakin paikoissa, joilla vähän ennen laivat purjehtivat. Vuoksen hyökkäyksen kautta läheinen meri pusertuu ahtaaseen ja joet alkavat siitä virrata taakse päin monta stadionia, luonnollista juoksuaan vastaan. Sen vuoksi purjehtijat, jotka ovat tottumattomia näihin vesiin ja käyvät Barygazassa ensimäistä kertaa, ovat suuressa vaarassa satamaa lähestyessään, taikka sieltä lähtiessään. Sillä koska vuoksiaalto ei hellitä voimaansa, niin ankkurit eivät pidä; ja siten laivat, joita tulvaveden hyökkäys tempaa mukaansa, joutuvat virran raivon kautta pois oikeasta suunnastaan, tarttuvat hiekkasärkkiin ja särkyvät hylyiksi ja pienemmät alukset kantavatkin. Toiset taas, jotka ovat vuoksiaaltoa välttääkseen menneet läheisiin salmiin, uppoavat tulvan ensi hyökkäyksessä, ellei niitä vedetä maalle, sillä niin äkkiä tulva ne yllättää. Niin rajulla voimalla vuoksiaalto tosiaan hyökkää mereltä uuden kuun aikana, varsinkin yöllä, että vähän ennen sen saapumista kuuluu niitten korviin, jotka ovat suistamossa, kuin etäisen sotajoukon huutoa ja pian sen jälkeen meri itse suurella pauhulla syöksyy matalille.»

Barygazan takana oli Nelcynda äärimäinen paikka, jossa Peripluksen kirjottaja oli käynyt. Nelcynda arvatenkin oli Malabarin rannikolla; se kävi laajaa pippurikauppaa. Etu-Intian muodosta hänellä näyttää olleen oikeampi käsitys kuin edellisillä maantieteen tutkijoilla, sillä hän huomauttaa, että rannikko jatkuu etelää kohti, ja nimittää maata siitä eteenpäin Dakhinabadeeksi, joka vastaa nykyistä Dekkania. Hänen mainitsemansa nimi merkitsee nykyisellä maan kielellä »etelän tietä». Periplus tällä kohdalla mainitsee, että muka Hippalos niminen kreikkalainen oli ensimäisenä kulkenut meren poikki Arabian rannalta suoraan Intiaan, määräaikaista monsuunituulta hyväkseen käyttäen. Hippaloksen retki näyttää tapahtuneen myöhemmin kuin Strabon kirjotti maantieteensä. Lounaismonsuunia nimitettiin sen jälkeen Hippaloksen tuuleksi, kuten Pliniuskin tietää. Sen jälkeen aljettiin muka yleisesti purjehtia suoraan meren poikki. Plinius kertoo, että purjehtijoilla kuitenkin täytyi olla joukko jousimiehiä mukanaan, koska noilla merillä liikkui paljon merirosvoja. Takaisin palattiin talvella, jolloin monsuuni kääntyi maatuuleksi.

Nelcyndan takana olevista maista Periplus ei tiedä muuta kuin maanasukkaitten häälyviä maineita. Hän mainitsee Komari nimisen paikan, joka luultavasti on sama kuin nykyinen Kap Komorin, Etu-Intian eteläkärki. Vastapäätä Taprobane-saarta (Ceylonia) hän sanoo rannikon kääntyvän itää kohti, jonka jälkeen se kulkee jonkun matkaa pohjoiseen ja sitten uudelleen kääntyy itään päin Gangeen suistamoon. Hämäränä huhuna mainitaan maa, joka ehkä oli sama kuin Ptolemaioksen »Kultainen Khersonnesos», s.o. Malakan niemi, ynnä siitä pohjoiseen oleva This maa, joka arvatenkin tarkotti Kiinaa.

Taprobane.

Plinius saattoi jo ennen Periplusta julkaista tietoja Taprobanesta, josta oli saapunut Roomaan lähetystö. Tämän lähetystön alkuvaiheet olivat olleet omituisen seikkailurikkaat:

Keisari Claudiuksen hallitusajalla oli Punaisen meren tullikokoojan Annius Plocamuksen vapautettu orja Arabian rannikkoa pitkin purjehtiessaan joutunut myrskyyn, joka viidessätoista päivässä ajoi hänen laivansa Taprobanen saarelle Hippuriin kaupunkiin. Saaren kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan ja kuudessa kuukaudessa muukalainen oppi maan kieltä, niin että saattoi keskustella asukkaitten kanssa. Kuninkaaseen teki syvän vaikutuksen se seikka, että muukalaisen rahat, roomalaiset denarit, kaikki olivat saman painoisia, vaikka ne oli leimattu eri hallitsijain aikana, niinkuin muotokuvista näkyi. Siitä hän päätti, että Rooman hallinto mahtoi olla järjestetty ihmeteltävän oikeudenmukaiselle kannalle, ja se sai hänet lähettämään Roomaan lähetystön, johon kuului neljä etevää saarelaista. Nämä kertoivat ne seikat, jotka Plinius mainitsee. Mutta he näyttävät liiotelleen koko joukon, koska sen aikuiset maantieteen tutkijat sitten piirsivät Taprobanen kartoilleen monta vertaa suuremmaksi, kuin se todella on. Saaren muista oloista he sitä vastoin antoivat oikeita tietoja, sen ovat myöhemmät tutkimukset osottaneet. Orjuus oli Taprobanessa tuntematon, rakennukset olivat vaatimattomia, viljan hintaa pidettiin aina samalla tasalla, eikä oikeusriitoja ollut ensinkään. Kuningas valittiin, ja oli ryhdytty tarkkoihin varokeinoihin, ettei kuninkuus voinut muuttua perinnölliseksi. Hänen valtaansa rajotti neuvosto. Maa oli hyvin viljeltyä ja erinomaisen tuotteliasta, mutta viiniä ei siellä kasvanut. Asukkaat olivat maineessa siitä, että elivät hyvin kauan, usein satavuotiaiksi. Mutta vaikka he muutoin elivät vaatimattomasti, niin ahnehtivat he sitä kiihkeämmin kultaa ja jalokiviä, varsinkin helmiä, joitten pyynti yhä vieläkin on tuottava Ceylonin rannoilla. Lähettiläät arvelivat, että vaikka heidän maansa oli rikkaampi kuin Rooma, niin osasivat Roomalaiset sitä vastoin käyttää varallisuuttaan paremmin hyödykseen.

Rooma ja Kiina.

Myöhemmin Roomalaiset saivat Kiinastakin ensimäiset viestit, mitä tiedämme Länsimaihin saapuneen.

Kiinan silkki alkoi esiintyä maailmanmarkkinoilla yhä halutumpana tavarana ja tämä kauppa sai Roomalaiset yrittämään, eikö voitaisi päästä Kiinan kanssa suoranaiseen kauppayhteyteen. Tavara kulki nimittäin monien välikäsien kautta ja siitä sen hinta kohosi suunnattoman kalliiksi, ennenkun se oli Välimeren maissa. Pohjois-Kiinaan kulki kauppa maisin Keski-Aasian karavaniteitä ja sitä osaa Kiinasta sanottiin Sericaksi, joka samalla merkitsi silkkiäkin. Kiinan eteläosaa taas, josta tiedot saatiin meritse, mainittiin This nimellä. Thinai oli muuan suuri Kiinan kaupunki, ja siitä länsimaiset kansat saivat maan nykyisen nimen. Plinius kertoo Serien maan olevan idän äärimäisen meren rannalla. Kiinalaisilla puolestaan oli, sen näemme heidän vanhoista aikakirjoistaan, niinikään tieto Rooman valtakunnasta, jota he nimittivät Ta-Tsiniksi. Kiinan hovin aikakirjoissa mainitaan, että eräänä vuonna, joka vastaa vuotta 166 j.Kr., oli Kiinaan saapunut lähettiläitä Ta-Tsinin kuninkaan An-tu-nun, s.o. keisari Marcus Aurelius Antoninuksen toimesta. Mahdollista kuitenkin on, että nämä lähettiläät vain olivat yritteliäitä kauppiaita. Kiinan oloista saatiin nyt sen verran käsitystä, että tiedettiin silkin ei kasvavan puissa, vaan olevan pienien eläimien kehräämää lanka-ainetta. Silkki oli Vanhalla ajalla monin verroin kalliimpaa kuin nykyään, ja kun sitä ei valmistettu muualla kuin Kiinassa, niin sitä oli usein vaikea rahallakaan saada. Sen hankkimiseksi tehtiin mitä suurimpia ponnistuksia ja suunnattomia summia roomalaiset ylimykset kuluttivat, voidakseen tämän ylellisyystarpeensa tyydyttää.

Roomalaisten tiet.

Yhdysliikettä ja maitten tuntemista edistivät mitä tehokkaimmin tiet, joita Roomalaiset rakensivat maailmanvaltakuntansa eri osiin. Niitten varsinainen tarkotus oli sotilaallinen, vallotettujen maitten lujempi kiinnittäminen. Mutta samalla ne palvelivat muutakin liikettä, jonka siihen saakka oli täytynyt tyytyä jokireitteihin ja polkuihin. Roomalaiset rakensivat tiensä mitä kunnollisimmin, ne tyydyttivät nykyistenkin käsitysten mukaan suuria vaatimuksia. Tiet tarkalleen mitattiin ja varustettiin penikulmapaaluilla. Siten Roomalaiset teittensä pituudesta saivat varman käsityksen maittenkin laajuudesta. Etäisyyksien mittaaminen alkoi kullakin tiellä siitä kohdasta, missä se lähti Rooman kaupunginportista. Keisari Augustuksen toimesta pystytettiin Rooman Forumille »Kultainen penikulmapatsas», johon kaikki tärkeimmät välimatkat merkittiin. Tiet rakennettiin maata korkeammalle erityiselle tiepengermälle ja laskettiin niin huolellisesti tahoilluilla kivillä, että niitä on monessa maassa säilynyt nykyaikoihin saakka. Kolmesta maanosasta on löydetty Roomalaisten vanhoja penikulmapatsaita.

Via Aurelia.

Lännen valtatie oli Via Aurelia, joka kulki Etrurian kautta Roomasta Pisaan. V. 109 e.Kr. sitä jatkettiin pitkin meren rannikkoa mitä vaikeimman ja epätasaisimman maan kautta Genovan lahden pohjaan ja tätä osaa nimitettiin rakentajansa mukaan Via Aemilia Scauriksi. Augustuksen ajalla se piteni pitkin merenrantaa lähelle nykyistä Nizzaa; tämä osa oli Via Julia. Gallian rajalla se liittyi niihin teihin, joita oli Alppien länsipuolelle rakennettu. Provencen valtatie kulki Aquae Sextiaen (Aixin) kautta Arelateen (Arlesiin), joka oli Rhônen suistamon yläpäässä. Arelatesta oli tie Pyreneitten juurelle. Sieltä se kulki vuoriston poikki lähellä nykyistä Roussillonia ja jatkui Espanjan puolella Tarragonaan, joka on meren rannalla pohjoiseen päin Barcelonasta. Kuljettuaan Iberus (Ebro) joen poikki tämä valtatie edelleen kävi Valencian kautta nykyisen Jucar joen suuhun ja kääntyi sieltä sisämaahan, kulkien sen vedenjakajan poikki, joka erottaa Välimereen laskevat vedet Atlantin mereen laskevista, ja jatkuen Baetiin (Guadalquivirin) laakson Corduban (Cordovan) ja Hispaliin (Sevillan) kautta meren rannalle.

Via Flaminia.

Roomasta pohjoiseen kulkeva valtatie, Via Flaminia, rakennettiin v:n 220 vaiheilla e.Kr. Sen määrä oli helpottaa liikettä nykyiseen Lombardiaan. Via Flaminia kulki Apenninien poikki Fanum Fortunataehen, Adrian merelle, ja seurasi sitten meren rantaa Arinunimiin (Riminiin) saakka. Puolen vuosisataa myöhemmin sitä jatkettiin Placentiaan (Piacenzaan) pitkin Apenniinien koillisliepeitä. Placentian luona se kulki Pon poikki ja jatkui siitä Mediolanumiin (Milanoon). Tieltä rakennettiin nykyiseen Piemontiin haaroja ja niitä jatkettiin edelleen Alppien poikki Galliaan. Yksi tie kulki Cottilaisten Alppien poikki pitkin nykyistä Genèvre solaa ja päättyi Alppien toisella puolella Arelateen. Mediolanumista kulki toinen alppitie Augusta Praetorian (Aostan) kautta Graijisten Alppien poikki Pienen Bernhardin solaa pitkin Isaran (Iseren) laaksoon ja edelleen Lugdunumiin (Lyoniin). Toinen haara kulki Mont Blancin itäpuolitse Suuren Bernhardin solan kautta Ylä-Rhônen laaksoon ja Geneven järvelle. Tätä tietä jatkettiin edelleen Helvetian kautta ja Juran poikki Augusta Rauracorum nimiseen kaupunkiin, joka oli lähellä nykyistä Baselia.

Gallian tiet haarautuivat Lugdanumista (Lyonista), jota pidettiin maan tärkeimpänä kaupunkina, neljälle taholle, kolme niistä kolmelle eri merelle. Yksi tie kulki suoraan etelään pitkin Rhônen laaksoa Välimerelle, toinen Arvernien maan (Auvergnen) kautta Garonnen suuhun ja edelleen Aqvitaniaan. Kolmas taas johti pohjoista kohti Ararin (Saônen) laakson kautta Cabillonumiin (Châlonsiin), sekä edelleen Yonnen, Seinen ja Marnen poikki Reinien kaupunkiin Durocortorumiin (Reimsiin) ja Gesoriacumiin, joka vastasi nykyistä Boulognea Kanaalin rannalla. Tästä paikasta tavallisesti kuljettiin meren poikki Britanniaan. Muuan tie kulki Doubsinlaaksoa pitkin ja vedenjakajan poikki Rheinin rannoille. Rheinin laaksossa oli kuulu Plataea Montana (Bergstrasse), joka johti Mogontiarumiin (Mainziin). Sama tie jatkui, jokea seuraten, aina Pohjanmerelle saakka Colonia Agrippinan (Cölnin) ja Lugdunum Batavorumin (Leydenin) kautta.

Muuan Lontoon merkillisimpiä muinaismuistoja on Cityssä säilynyt roomalainen penikulmapatsas. Roomalaisten maantieverkko nimittäin ulotettiin etäiseen Britanniaankin. Yksi tie kulki halki maan aina Forthin vuonon rannalle, toinen poikittain Lontoosta Bristolin kanavalle, kolmas luodetta kohti nykyisen Liverpoolin seuduille ja siitä vielä meren rantaa pohjoista kohti Skotlannin rajalle, jossa vahva muuri kulki maan poikki Pohjanmeren rannalle, erottaen roomalaisen maakunnan Piktien vapaasta maasta.

Pon laaksossa haarautui Via Aemiliasta toisiakin tärkeitä teitä pohjoiseen ja itään. Milanosta kulki tie Veronaan ja sieltä Atesis (Adige) joen laaksoa ja Brennerin solan poikki Augusta Vindelicorumiin (Augsburgiin). Toinen tie kulki Veronasta itäänpäin Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja Julisten Alppien poikki Pannoniaan. Aemonassa (Laibachissä) se haarautui kahtaanne, toinen haara kulki Itämeren kaupan vanhaa tietä Carnuntumiin, jossa Tonavalla oleva roomalainen laivasto majaili; kaupungin, joka oli Wienistä itään, hävittivät myöhemmin Madjaarit pohjiaan myöten. Toinen haara kulki Saven laaksoa Singidunumiin, nykyiseen Belgradiin. Seurattuaan jonkun matkaa Tonavan laaksoa se poikkesi ylämaahan Nishin kautta, kulki Serdican (Sofian) seuduilla Balkanin poikki ja päättyi Byzantioniin.

Via Appia.

Roomasta oli kuitenkin Bosporon rannalle vanhempikin ja oikoisempi tie. Sen alkuosa, joka johti Roomasta Etelä-Italiaan, oli kuulu Via Appia, joka on suureksi osaksi säilynyt. Alkuosan Capuaan saakka rakensi Appius Claudius Caecus jo v. 312 e.Kr.; se olikin vanhin Roomalaisten teistä. Capuasta se jatkettiin Beneventumiin ja sieltä kahtakin suuntaa Brundisiumiin, Adrian meren rannalle, joka nykyisinkin on tärkeä satama Itämaille kulkevaa pikaliikettä varten. Brundisiumista kuljettiin meren poikki joko Dyrrakhioniin tai Apolloniaan, joista Via Egnatia lähti maan poikki nykyisen Albanian kautta Egean merelle. Molemmat alkuhaarat yhtyivät maan sisässä Clodiana nimisessä paikassa; sieltä tie kulki edelleen vuoriston poikki Lykhnitis (Okhrida) järvelle, Herakleian (Monastirin), Edessan ja Pellan kautta Thessalonikaan, nykyiseen Salonikiin. Loppuosa Egnatisesta tiestä kulki Amfipoliin ja Philippin kautta Byzantioniin.

Vähässä Aasiassa valtatie kulki Bosporon rannoilta Nikomedian kautta Ankyraan (Angoraan), sieltä Kappadokian ja Kilikian porttien kautta Tauros vuoriston poikki Tarsos nimiseen kaupunkiin Kilikian rannikolle. Kiertäen Issoksen lahden ja kulkien Amanos vuoriston poikki se johti Antiokhiaan. Antiokhiasta pääsi kahtakin tietä Seleukiaan Tigriin rannalle. Toinen tie kulki Zeugman kohdalla venesiltaa Eufratin poikki ja edelleen Mesopotamian poikki, toinen suorempi, mutta vaikeampi, Palmyran kautta Arabian erämaan poikki. Syyrian ja Palestinan kautta kulkivat ne tiet, jotka veivät Antiokhiasta Egyptiin. Egyptissä rakennettiin tie pitkin Niilin laaksoa aina Theben läheisyyteen ja Koptos nimiseen kauppapaikkaan, josta karavanitie kulki maan poikki ennen mainittuun Myos Hormokseen ja Berenikeen Punaisen meren rannalle. Pohjois-Afrikassa olevat maakunnat taas yhdistettiin toisiinsa yhtämittaisen tien kautta, joka seuraili Välimeren etelärantaa. Luoteis-Afrikassa, jossa viljeltävää maata oli leveämmältä, rakennettiin sisämaahankin teitä.

Kautta koko laajan valtakuntansa olivat Roomalaiset siis pitäneet hyvää huolta armeijainsa liikunnosta ja kaupan ja yhdysliikkeen helpottamisesta. Mutta tieverkko ei tullut paljoakaan maksamaan Rooman valtiolle, sillä maanasukkaat pakotettiin ne rakentamaan. Tientekorasitus oli niin suuri, että kansat, joiden oli täytynyt niitä rakentaa, monessa maassa niitä vihasivat. Rooman valtakunnan hajotessa ne toisin paikoin ehdon tahdon revittiin, jotta voitaisiin helpommin estää vallottajia maahan tulemasta.

Roomalaiset tiekartat.

Kreikkalaisten ja Roomalaisten luonteen erilaisuus kuvastuu heidän kartoistaankin. Kreikkalaiset perustivat maailmankarttansa tähtitieteelle ja saivat sen kautta maiden ja merien suhteet alun pitäen pätevälle pohjalle. Roomalaisten kartat sitä vastoin perustuivat teiden mittauksiin ja ne laadittiin kokonaan tuolle tierungolle, pitämättä suurta lukua maitten ja merien oikeasta paikasta leveys- ja pituusasteilla.

Tärkein Roomalaisten kartoista oli Agripan laatima. Se käsitti koko Rooman valtakunnan, vieläpä naapurimaatkin. Agripan kuoleman jälkeen se keisari Augustuksen toimesta ripustettiin Porta Octaviaan Roomassa. Karttaan liittyi selitys, jossa mainittiin eri maakuntien laajuus ja tärkeimpien paikkain keskinäiset etäisyydet. Agripan kartta lienee koottu juuri tiekartoista, »itinerarioista», joissa paitsi itse tietä oli sen kahden puolen merkitty tärkeimpiä seikkoja selittävillä piirustuksilla. Agripan kartasta vuorostaan valmistettiin virallisia tien- ja maanselityksiä roomalaisille sotilaille ja hallintovirkamiehille, joita lähetettiin valtakunnan eri osiin. Yksi semmoinen on säilynyt jälkimaailmalle, kuulu »Peutingerin taulu». Nimen, jolla se nykyään yleisesti tunnetaan, se on saanut saksalaisesta Conrad Peutingeristä, joka eli kuudennentoista vuosisadan alkupuoliskolla. Peutingerin haltuun tullut tiekartta oli erään Colmarin munkin v. 1265 valmistama jäljennös vanhemmasta kartasta, johon hän vain oli lisäillyt sinne tänne jonkun nimen, varsinkin Palestinan pyhiä paikkoja, joita pakanallinen roomalainen ei ollut huomannut tarpeelliseksi karttaansa merkitä. Luulon mukaan alkuperäinen kartta piirrettiin alkupuolella kolmatta vuosisataa j.Kr., Aleksanteri Severuksen ollessa Rooman keisarina.

»Tabula Peutingeriana» esittää koko sitä maailmaa, joka oli Roomalaisille tunnettu, Gangeen suusta aina Pyreneitten niemimaan itärannalle saakka. Se on noin 7 metriä pitkä, mutta ainoastaan kolmekymmentä sentimetriä leveä, siis suhteettoman pitkä ja kapea kaistale. Luonnollisesti ovat maat ja meret vääntyneet aivan muodottomiksi, Välimeri esim. on kuin pitkä kapea kanava. Mutta kun kartan tekijän tarkotus olikin etupäässä tarkka tiekartta, niin pituus- ja leveysasteet jätettiin kokonaan huomioon ottamatta. Matkanpituudet ja »kestikievarit» on sitä vastoin tarkkaan merkitty. Tarpeen mukaan mainitaan jokia, järviä ja vuoristoita, tavottelematta kuitenkaan niiden suhteen minkäänlaista tarkkuutta. Erilaisilla sovinnaisilla merkeillä ilmaistaan eri keskustain tärkeyttä. Tavalliset kaupungit on merkitty pienillä huoneilla, tärkeimmät taas, kuten Aquilegia, Thessalonika ja Nikomedia, kehämuureilla ja torneilla. Huolellisesti on eri maanosissa merkitty kaikki vesiparannuspaikat; niiden kohdalle on piirretty kylpyhuone ja keskelle allikko. Niinikään on merkitty tärkeimpiä yleisiä rakennuksia, esim. se kanava, jonka Marius kaivatti Rhônen suistamoa kiertämään, Augustuksen satama Ostiassa ja Alexandrian majakka. Suurin kunnia on tullut Rooman, Konstantinopolin ja Antiokhian osaksi, sillä niitä esittää valtaistuimella istuva henkilö, Roomalla ja Antiokhialla kruunu päässään, Konstantinopolilla sulitettu kypäri. Pääkaupunkien kuvat on myös runsaasti väritetty. Luultavasti nuo kruunupäiset kuvat lisättiin karttaan Constantinus Suuren kuoleman jälkeen, kun valtakunta joksikin aikaa jaettiin kolmia.

Matkaoppaat.

Näitten karttain täydennykseksi ja arvatenkin vähempivaraisia varten, jotka eivät voineet maalauttaa karttaa, oli myös olemassa varsinaisia matkaoppaita, s.o. kirjotettuja tieselityksiä. Niitä on säilynyt useitakin eri osista valtakuntaa ja eri tarkotuksia varten kirjotettuja. Toiset antoivat tarkkoja tietoja välimatkain etäisyyksistä pitkin teitä ja viivähdyspaikoista, toiset meriväylistä, rantakaupungeista ja niitten etäisyyksistä ja satamista.

Oli semmoisia, jotka nimenomaan palvelivat matkailijoita, varsinkin Kreikan maasta, jonka klassillisille paikoille Roomalaiset matkustelivat samaan tapaan kuin nykyaika matkustaa Italiaan. Laajin tämänsuuntainen matkaopas on Pausanias nimisen Vähän Aasian kreikkalaisen kirjottama selitys Kreikan merkillisyyksistä, varsinkin temppeleistä ja taideteoksista ja niihin liittyvistä muistoista. Pausaniaan kertomus, joka on kokonaan säilynyt, on mitä arvokkain lähde vanhan Kreikan tuntemiselle, muinaistutkijoille ja kaivaustöitten johtajille korvaamaton apu. Sivistyneet Roomalaiset pitivät velvollisuutenaan käydä ainakin kerran eläissään Kreikan merkkipaikoilla, ja Kreikkalaiset itsekin niillä matkustelivat. Kuuluimpiin paikkoihin, kuten Delfoihin ja Atheenaan, oli syntynyt erikoinen ihmisluokka, jonka tehtävänä oli opastaa matkustajia ja näytellä heille paikan nähtävyyksiä sekä kertoa niihin liittyvät muistot. Näiden selitysten johdolla Pausanias kirjotti matkakirjansa.

Eräs yhtä merkillinen, vaikka tosin niukka opas oli selonteko matkasta Etelä-Galliasta Jerusalemiin. Se oli kristityn kirjottama kristittyjä pyhiinvaeltajia varten ja julkaistiin v. 333 j.Kr. Jo niin aikaisin oli siis Palestinaan suuntautunut siksi suuri pyhiinvaellusliike, että säännöllisen matkaoppaan kirjottaminen oli tarpeen.

Opas lähtee alkuun Burdigalan kaupungista (nykyisestä Bordeauxista). Matka kulkee Arlesin, Torinon ja Milanon kautta Aquilegiaan, Adrian meren pohjukkaan, ja sieltä edelleen Sirmiumin ja Serdican kautta Konstantinopoliin. Bosporon toisella puolella se opastaa Vähän Aasian poikki Ankyran kautta Tarsokseen ja vihdoin Antiokhian kautta Jerusalemiin. Paluumatkaa varten selitetään kaksi muutakin reittiä, joista toinen kulkee ensinnä Herakleiaan Propontiin (Marmarameren) rannalle ja sieltä Thessalonikan kautta Via Egnatiaa pitkin Adrian meren rannalle, sitten meren poikki ja edelleen Roomaan. Toinen reitti kulkee Roomasta Ariminumin kautta Milanoon. Paikoista annetaan siellä täällä joku lyhyt historiallinen tieto. Palestinasta näitä tietoja on runsaamminkin. Kertomus Jerusalemista ja sikäläisistä pyhistä paikoista on sangen mieltäkiinnittävä, se kun on varhaisin selonteko, mitä niistä on olemassa.

Constantinus Suuren äiti, Helena, oli Jerusalemissa käydessään hankkinut osaksi muistotietojen, osaksi ihmenäköjen kautta, ja jotkut sanovat juutalaisia uhkaamallakin, tiedon Vapahtajan piinahistoriaan liittyvistä paikoista, joille sitten keisari Constantinuksen toimesta rakennettiin komeat kirkot. Nämä tietysti olivat etupäässä pyhiinvaeltajien päämäärinä, mutta niitten lisäksi käytiin lukemattomilla muilla paikoilla, joihin liittyi pyhiä muistoja. Näitä oli säilynyt vielä enemmän Vanhan testamentin henkilöistä ja tapauksista.

MAANTIEDE VANHAN AJAN LOPULLA.

Vaikka maantuntemus Roomalaisten ajalla laajeni näin paljon, niin eivät Roomalaiset itse sitä sanottavassa määrin käyttäneet maantieteen hyväksi, vaan karttuneitten aineksien kirjallinen käsittely jäi edelleenkin Kreikkalaisten asiaksi. Kreikkalaiset oppineet niillä jatkoivat kaunista opinrakennelmaa, jonka ensimäiset perustukset joonilaisen koulun filosofit olivat laskeneet. Roomalaisajalla syntyivät Strabonin ja Ptolemaioksen laajat maantiedeteokset, jotka kehykseensä kokosivat kaiken tiedon, mitä Vanha aika oli tällä alalla hankkinut.

Keskiaikainen koristettu nimitesivu.

Strabon.

Strabon oli kotoisin Mustan meren etelärannikolta; hänen syntymäkaupunkinsa Amasia oli jonkun matkan päässä sisämaassa Iris joen (Jeshil Irmakin laaksossa). Amasia, jossa Pontoksen kuninkaat hallitsivat, oli aikanaan kreikkalaisen sivistyksen keskustoita. Strabon syntyi v. 63 e.Kr., sai huolellisen kasvatuksen ja matkusti myöhemmin Roomaan opinnoitaan jatkamaan. Tiedetään saman miehen Strabonia opettaneen kuin Ciceron molempia poikiakin. Loput ikäänsä — hän näyttää eläneen 84 vuotta vanhaksi — Strabon enimmäkseen vietti milloin Roomassa milloin Vähässä Aasiassa. Jonkun aikaa hän oleskeli Aleksandriassa, matkustellen Egyptissä laajalti roomalaisen maaherran kanssa, joka oli hänen ystävänsä. Mutta laajaa teostaan hän ei niinkään kirjottanut omien matkahavaintojensa nojalla, vaan kokosi yhteen kaikki ne tiedot, joita parhaitten edellisten kirjottajain teokset sisälsivät. Aleksandrian erinomaisessa kirjastossa hänellä oli siihen hyvä tilaisuus. Strabonin teoksen kautta on jälkimaailmalle säilynyt paljon semmoisia tietoja, jotka muutoin olisivat auttamattomasti joutuneet hukkaan. Valtiollisilta mielipiteiltään Strabon oli Rooman harras kannattaja, sillä hän piti roomalaisvaltaa etuna maailman rauhalle, hengen ja omaisuuden turvalle. Häntä ei suuresti surettanut sekään, että Roomalaiset valtasivat hänen oman isänmaansa Pontoksen. Roomalaisten ankaruutta ja julmuuttakin vallotetuissa maakunnissa hän puolustaa sillä, että se muka oli kurinpidon vuoksi tarpeellista. Yksinvallan kannattaja hän oli sillä perustuksella, että laajaa maailmanvaltakuntaa oli mahdoton muulla tavalla enää hallita. Hän sanoo kirjottaneensa »Geografiansa» roomalaisia sotapäälliköitä ja maaherroja varten, mutta samalla hän aikansa koko sivistyneelle maailmalle antoi mitä arvokkaimman opintokeinon.

Strabonin teos todistaa kaikkia edeltäjiään selvemmin, kuinka monipuoliseksi ja perusteelliseksi tieteeksi maantiede jo oli kehittynyt. Hän ottaa huomioon sekä matematisen ja fyysillisen, että kertovan ja historiallisen maantieteen kaikki näkökannat, seuduista selvää tehdessään. Hän koettaa maitten luonnonsuhteista käsittää niiden asutuksen ja historian ja ymmärtää niiden tulevan kehityksen mahdollisuudet. Ilmastoon hän erikoisesti kiinnittää huomiota, kuvaillen sekä Brittein saarien pilvistä, päivänpaisteetonta taivasta, että Intian monsuuneja ja sadeaikoja. Hänen silmänsä on jo terottunut vaarinottamaan niinkin hyvää havaintokykyä osottavia seikkoja, kuin että vuorien pohjoisrinteillä yleensä sataa enemmän lunta kuin eteläisillä ja lumirajakin sen vuoksi on niillä matalammalla. Tämä pitää sekä Pontoksen vuorista että Alpeista paikkansa; nykyään tosin tiedämme olevan paljon semmoisiakin vuoria, joissa asianlaita on aivan päinvastoin, mainitaksemme vain Himalajan. Mielellään Strabon kertoelee kaikenlaisia merkillisyyksiä, samoin kuin Herodotoskin, sillä ne etupäässä huvittavat yleisöä. Eri maiden puista ja kasveista hän antaa paljon tietoja, kuvailee Jerikhon palmulehtoja ja balsamitarhoja, Egyptin papyroa, tekee selkoa arvokkaista puulajeista, joita Roomalaiset käyttivät huonekaluihinsa. Hän kiinnitti niinikään huomionsa puolisivistyneitten kansain elämänlaatuun, pukuihin, asuntoihin ja perimätietoihin. Eri uskonnot hän lyhyesti selittää, Vähän Aasian komanot, Gallian druidit ja Intian braamanat, vieläpä mainitsee filosofisista kouluista, taideteoksista, tieteellisistä keksinnöistä ja Heliopoliin egyptiläisten pappien kalenterista.

Suurimman huomion Strabon kuitenkin omistaa historialliselle maantieteelle, koettaen kaikkialla osottaa historian ja maan luonnonolojen läheistä keskenäistä yhteyttä, niiden vaikutusta kansain luonteeseen ja vaiheisiin. Hän muun muassa huomauttaa, kuinka Italian niemiasema edisti Rooman vallan kasvamista, se kun alussa suojeli sitä hyökkäyksiltä, myöhemmin taas oivallisine satamineen suosi laajentumista ja maailmankaupan kehitystä. Italian vuorisuudesta hän taas huomasi koituneen etua sen kautta, että vaihteleva maaperä tarjosi asukkaille mitä vaihtelevimpia luonnontuotteita tarpeihinsa. Ja vihdoin hän huomauttaa Italian edullista asemaa Vanhan maailman suurien rotujen keskellä. Nämä esimerkit osottavat, kuinka syvämielisessä hengessä Strabonin teos oli kirjotettu. Sama on maantieteen pohja ja tarkotus vielä meidän aikanakin, vaikka aineisto ja menetelmät ovatkin sanomattoman paljon kehittyneet.

Kreikkalaisena Strabon antoi laajalle maantietoteokselleen mahdollisimman taiteellisen muodon. Esitys on suppeata, mutta ytimekästä ja sujuvaa. Liikojen nimien mainitsemista kartetaan, varsinkin puoliraakalaisista maista selvää tehtäessä, koska raakalaisnimillä Strabonin mielestä oli niin ruma sointu. Yleisen maantiedon kirjottaminen lisäksi oli hänen mielestään silloin jo niin suunnaton työ, että liiallista seikkaperäisyyttä oli kartettava. Viehättääkseen lukijaa hän sitä vastoin höystää esitystään kuvauksilla, kertoo retkistä korkeille vuorille, kuten Etnalle ja Kappadokian Argaios vuorelle ja retkeilijäin havainnoista. Niinikään kerrotaan urheiluista, metsästyksistä y.m. seikoista. Missä vain on tilaisuutta, kerrotaan hauska kaskukin. Vertauksien kautta koetetaan antaa lukijalle selvempi yleiskäsitys eri maista. Peloponnesoa verrataan platanin lehteen, Libyan erämaan keitaita leopardin täpliin, Troijan Idavuoren pitkää selännettä monine kukkuloineen tuhatjalkaiseen.

Strabon käsittelee teoksessaan koko sitä tunnettua maailmaa, jonka laajuuden Eratosthenes koetti arviolaskun mukaan kartallaan määrätä. Matematinen osa on heikompi kuin Eratostheneen ja Hipparkhoksen, mutta sitä huomattavammat’ ovat edistykset fyysillisen maantieteen alalla. Strabon määritteli kaksi yleistä periaatetta, joista on tullut koko uudenaikaisen fyysillisen maantieteen perusta. Ne olivat: suurempien luonnonilmiöitten selittäminen vähemmistä, joita voimme helposti havaita — kuten esim. jokisuistamoiden muodostumisessa, — ja oppi laajain maa-alain vuorottaisesta kohoomisesta ja vajoomisesta. Hänen syvämietteisyyttään osottavat myös johtopäätökset kolmen silloin tunnetun maanosan muotojen vaikutuksesta niitten kultuuriin. Europpa on Strabonin mielestä muita soveliaampi ihmisen asuttavaksi vaihtelevan muotonsa vuoksi, Afrikka sopimattomin rannikkonsa ja pintansa yksitoikkoisuuden vuoksi; Aasia on välittävällä kannalla. Muodon vaihtelevaisuus hänen mielestään helpottaa yhdysliikettä ja edellyttää rikkaampaa historiallista kehitystä. Europpa on parhaiten omiaan kansaluonteita kehittämään lauhkean ilmastonsa, vuoriensa ja lakeitten maittensa vaihtelun kautta. Nämä seikat nimittäin vaikuttavat, että Europassa asuu sekä sotaisia että rauhallisia kansoja. Se pitää lapsiaan virkeämpinä, koska se heille tosin antaa riittävät elämän tarpeet, mutta vähemmän ylellisyys- ja nautintoaineita, jotka veltostuttaisivat.

Emme ryhdy seikkaperäisemmin puhumaan Strabonin maantuntemuksesta, koska se pääpiirteissään oli sama, kuin pari vuosisataa myöhemmin eläneen Ptolemaioksen. Vaillinaisin osa hänen teoksestaan on Kreikan maantiede, vaikka Strabon itse oli kreikkalainen kansallisuudeltaan. Syynä tähän lienee ollut se melkein uskonnollinen kunnioitus, jolla Strabon, samoin kuin monet muut vanhat maantieteilijät, piti kiinni Homeroksen eeposten maantieteellisistä käsityksistä. Ainoastaan Eratosthenes aikanaan uskalsi näitä ennakkoluuloja vastustaa, mutta hän joutuikin siitä yleisen moitteen alaiseksi. Arvokkaimpia osia Strabonin maantieteestä on hänen kuvauksensa varsinaisesta isänmaastaan, Pontosta, ja koko Vähästä Aasiastakin. Hän muun muassa tekee selkoa Vähän Aasian sisäosissa olevista tulivuorista, jotka nykyään ovat sammuneet, mutta Strabonin ajalla vielä olivat toimessa.

Strabonin teos ei Vanhalla ajalla herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Moni arvosteli häntä samalla tavalla kuin hän arvosteli Herodotosta ja Pytheasta, pitäen kumpaakin perättömäin juttujen kertojana. Uusi aika on oivaltanut heidän kunkin arvon.

Mela.

Pomponius Mela ja Plinius Vanhempi ovat ainoat mainittavat roomalaiset maantieteilijät, joitten teoksia on säilynyt.

Mela kirjotti ainoastaan yleistajuisen käsikirjan, joka tuskin olisi suurtakaan huomiota herättänyt, ellei se olisi ollut laatuaan ensimäinen latinan kielellä kirjotettu maantieto. Mela eli keisari Claudiuksen ajalla. Mielipiteensä ja tietonsa hän sai Kreikkalaisilta. Hänen omintakeinen käsityksensä oli se, että lauhkean vyöhykkeen eteläpuolella oli toinen maailma, jossa eli toisia ihmisiä, »antikhtoneja»; heidän asuinsijojaan muka valtameri ja kuuma hedelmätön vyöhyke erottivat tunnetusta maailmasta. Hän näyttää luulleen, että Taprobane oli osa tästä etelämaasta. Mela oli Espanjasta kotoisin, ja kirjasessaan hän sen vuoksi antaakin Iberian niemimaasta tarkimmat tiedot. Hänen synnyinkaupunkinsa Tingitera oli Gibraltarin salmen läheisyydessä. Mela mainitsee salmen saaneen Herkuleen patsaitten nimen kahdesta korkeasta vuoresta, Abylasta (Ceutasta) ja Calpesta (Gibraltarista), jotka olivat vastapäätä sen kahden puolen.

Plinius.

Paljon tärkeämpi teos on Plinius vanhemman »Luonnonhistoria».

Plinius oli syntynyt Pohjois-Italiassa v. 23 j Kr., mutta tuli jo nuorena Roomaan. Hän palveli nuorella iällään Rooman armeijassa Germaniassa ja tutustui siellä Vespasianukseen; Plinius kirjottikin myöhemmin Germaniassa käytyjen sotain historian. Neron hallituksen lopulla hänet lähetettiin Espanjaan prokuratoriksi. Vespasianus valtaistuimelle noustuaan kutsui ystävänsä Roomaan, ja samoin hän pysyi keisari Tituksen suosiossa, jolle hän omistikin pääteoksensa. Plinius sai kuolemansa Vesuvion suuressa purkauksessa v. 79 j.Kr. Oppineen sotilaan viimeisiä hetkiä kuvaa Plinius nuorempi elävästi historioitsija Tacitukselle kirjottamassaan kirjeessä. Plinius nuorempi kertoo muun muassa enonsa erinomaisen hartaista opinnoista, kuinka hän kaikkina lomahetkinään, vieläpä ateriainsa aikanakin ja matkoillaan luki tai antoi esilukijain lukea itselleen teoksia, tehden kaiken aikaa muistiinpanoja ja kirjottaen luetusta otteita. Sillä tavalla hän kokosi laajat tietonsa, joista sitten elämänsä loppupuolella kokosi suuren teoksensa. Sen kautta on säilynyt arvokkaita otteita semmoisista vanhain kirjailijain teoksista, jotka itse ovat hukkaan joutuneet. Valitettavasti Pliniuksella ei ollut aikaa eikä oppia käsitelläkseen aineksiaan järjestelmällisesti ja arvostellen, ja sen vuoksi hänen kokoomateoksessaan on paljon erehdyksiä ja ristiriitoja.

Pliniuksen »Historia Naturalis» käsittelee kaikkia hänen ajallaan tunnettuja luonnontieteitä, näiden joukossa maantiedettäkin, jolle on omistettu kuudetta kirjaa. Kreikkalaisten esikuvainsa tasalle hän ei kohoo aineen käsittelyn, sen enempää kuin laajanäköisyydenkään puolesta. Mutta hän rikastutti maantiedettä uudella puolella, jota Kreikkalaiset eivät sanottavasti tunteneet. Pliniuksen käytettävinä olivat nimittäin roomalaiset viralliset lähteet, ja niiden kautta hän saattoi varsinkin asutusoloja valaista uusilta puolilta.

Mieltäkiinnittävin osa Pliniuksen maantieteestä on se, joka käsittelee
Aasiaa. Hän antaa Palestinasta kuvauksen, joka on huomattava senkin
vuoksi, että se on kirjotettu niin hiljattain sen jälkeen, kun
Vapahtaja eli.

Pliniuksen kuvaus Palestinasta.

»Jordan joki alkaa», hän kertoo, Palestinasta. »Paneaan lähteestä, josta Caesareian kaupunki (Caesareia Paneas) on saanut erottavan nimensä. Se on kaunis joki, joka mutkailee maan luonteen mukaan, ja se on siunaus kaikille niille, jotka sen rannoilla asuvat. Vastahakoisesti se näyttää matkaavan Asfalttimerta (Kuollutta merta) kohti, kamalan näköiseen seutuun, johon se lopulta katoo, sekotettuaan vuolteensa noihin turman vesiin. Siitä syystä se, heti maasyvänteen kohdatessaan, purkautuu järveen, jota tavallisesti sanotaan Genesaran järveksi. Tämä on kuuttatoista penikulmaa pitkä ja kuutta leveä, sen rannoilla on joka puolella viehättäviä kaupunkeja, itäpuolella Julias ja Hippus, etelässä Tarichaea, jolla nimellä toiset mainitsevat järveäkin, ja lännessä Tiberias, joka kuumain lähteittensä vuoksi on terveyspaikka.» Aito roomalaisena ylimyksenä Plinius kaikkialla kiinnittää huomionsa vesiparantoloihin.

»Asfalttijärvi synnyttää ainoastaan maapihkaa, josta se on nimensäkin saanut. Eläinten ruumiit uivat sen pinnalla, se pitää paikkansa häristä ja kameleistakin. Siitä on syntynyt tuo juttu, ettei siihen järveen mikään voi upota. Se on enemmän kuin sataa penikulmaa pitkä, leveys on leveimmältä kohdalta seitsemänkymmentäviisi ja kapeimmalta kuusi penikulmaa. Itäpuolella on paimentolaisten Arabia, etelässä Machaerus, joka ennen aikaan oli Judaean lujin linnotus Jerusalemin jälkeen. Silläkin puolella on kuuma lähde, jonka vedellä on parantava vaikutus, ja sen nimikin, Kallirhoe eli kauniit vedet, julistaa vetten mainetta.»

»Länsirannalla, epäterveellisen rantakaistaleen takana, asuvat Essenit. [Essenit olivat juutalainen munkkikunta, joka ensi kerran esiintyi historiassa toisella vuosisadalla e.Kr., makkabealaisen Jonathanin ajalla.] Tämä erakkokansa on ihmeellisin kaikista maailman kansoista, sillä he eivät pidä ensinkään vaimoja, vaan ovat luopuneet kaikista sukupuolinautinnoista, eivät omista rahaa, asuvat palmulehdoissa. Joka päivä näitten pakolaisten luku lisääntyy, sillä niihin liittyy runsaasti semmoisia ihmisiä, joita vastoinkäymiset, väsymys elämään, pakottaa omaksumaan heidän tapansa. Sillä tavalla, ihmeellistä kyllä, pysyy elossa kansa, jonka keskuudessa ei ketään synny, sillä se lisääntyy ainoastaan muitten ihmisten väsymisestä elämään.»

Nämä ja muut tietonsa Palestinan oloista Plinius ehkä sai Vespasianukselta ja Titukselta. Hän ylistää Palmyran omituisuutta, sen viljavuutta ja lähteitten runsautta hietaerämaan keskellä, ikäänkuin luonto olisi tahtonut sen muusta maailmasta erottaa, ja huomauttaa kuinka se näin saattoi menestyksellä puolustaa itsenäisyyttään kahden niin mahtavan valtakunnan rajoilla kuin Rooma ja Parthia olivat, vaikka oli ainiaan tarjona vaara, että se sekaantuisi niitten riitoihin. Palmyraa ei vielä Pliniuksen aikana oltu vallotettu.

Plinius mainitsee myös Mustasta merestä Kaspian meren kautta ja Oxuksen laaksoa pitkin Intiaan kulkevan kauppatien, josta jo Strabonillakin oli tietoja. Hän tiesi Margianan (Mervin) kaupunginkin, joka oli hedelmällisessä keitaassa erämaan keskellä samoin kuin Palmyrakin, ja tuotti hyviä viinejä.

Tigriin lähteet.

Vanhan ajan maantieteilijät kiinnittivät erikoista huomiota Tigriin lähteihin, ja Pliniuskin koetti kerätä niistä kaikki saatavina olevat tiedot. Nimensä, joka meedian kielellä merkitsi nuoli, Tigris oli saanut nopeudestaan. Sen lähdejoki juoksi Aretissan järven kautta, jonka pinnalla muka myös uivat kaikenlaiset raskaat esineet ja joka huokui natronipilviä. Siinä oli vain yhdenlaisia kaloja, jotka välttivät virtavettä, ja samoin Tigriin kalat eivät uineet järveen. Virta selvään näkyi järvessäkin värinsä vuoksi; järven läpi virrattuaan Tigris muka katosi rotkoon Tauro vuoreen, juoksi sen alitse ja tuli näkyviin vasta toisella puolella Zoaranda nimisessä paikassa. Että Zoarandan joki oli sama, joka järven rannalla katosi, kävi muka selville siitä, että jokeen pudotetut esineet nousivat lähteestä esiin. Joki muka sitten juoksi toisen Thospitis nimisen järven kautta ja sen jälkeen jälleen katosi maanalaiseen rotkoon, tullen kaksikymmentäkaksi penikulmaa siinä virrattuaan uudelleen näkyviin Nympheum nimisessä paikassa.

Strabon kertoi Arsenen (Aretissan) järven sisältäneen potaskaa, jota käytettiin vaatteitten puhdistamiseksi; mutta juotavaksi ei vesi kelvannut. Thospitis epäilemättä oli nykyinen Van järvi, jota Armenilaiset sanovat Dosp järveksi, koska se on Dospin maakunnassa. Järvi on kakssonainen, ja siitä luultavasti johtui Pliniuksen erehdys, että muka järviä oli kaksi. Järven itäpään nykyinen nimi on Ardjish, joka vastannee Aretissa nimeä. Mutta Tigriin ja järven välillä ei ainakaan nykyään ole huomattu minkäänlaista yhteyttä. Siinä vanhat kirjailijat siis lienevät erehtyneet, joka olikin helposti ymmärrettävää, kun Van järvestä ei lähde jokea ja Tigris virtaa läheltä sen sivu. Kreikassa lisäksi on paljon semmoisia jokia, jotka virtaavat vuorien läpi maanalaisten rotkojen kautta. Se nimi, jonka Plinius antaa Araratista tulevalle joelle, Diglito, on kuitenkin Tigriin vanha nimi; se on sama sana kuin Hid-dekel, jolla Tigristä mainitaan Raamatussa Paratiisin kertomuksessa, ja Djileh, joka nimi yhä vielä on Mesopotamiassa käytännössä.

Paikkansa pitää yhä vieläkin se, että tämän korkean vuorijärven vesi on potaskapitoista; yhä vieläkin puhdistetaan vaatteita järven pinnalla uivalla vaahdolla. Järven suolaisuudesta arvatenkin johtui taru, ettei siihen mikään uponnut, mutta Van järven vesi ei ole sinnepäinkään niin suolaista kuin Kuolleen meren. Kauan Uudelle ajalle saakka pysyi voimassa käsitys, että yksi Paratiisin neljästä joesta juoksi tämän järven läpi ja sen päästä maan alitse vuoriston toiselle puolelle.

Erään Dionysioksen kirjottama maantieteellinen runoelma sisältää lyhyydestään huolimatta eräitä huomattavia kohtia. Se luultavasti kirjotettiin keisari Domitianuksen aikana, koska siinä ylistellään tämän keisarin sotaretkeä Afrikassa asuvia, Herodotoksellekin tuttuja Nasamoneja vastaan, joka kansa Domitianuksen käskystä tuhottiin, niin että hän saattoi senaatille ylpeillä »kieltäneensä Nasamoneja enää olemassa olemasta». Tämän lyhyen maantiedon runomuoto viittaa siihen, että se oli aiottu koulussa ulkoa luettavaksi. Siinä mainitaan pohjoinen Jäämeri yhtenä maailman meristä. Dionysios ensimäiseksi mainitsee Etelä-Venäjän kansain joukossa Alaanit ja Kaspian meren seuduilla Hunnit, jotka myöhemmin tulivat niin tunnetuiksi. Dionysioksen runoelma, joka oli kirjotettu sujuvalla heksametrillä, tuli niin suosituksi, että siitä julkaistiin latinaksi kaksikin käännöstä ja toista vielä Keskiajallakin luettiin kouluissa, vaikkei se likimainkaan käsittänyt kaikkea omankaan aikansa maantuntemusta ja sisälsi koko joukon erehdyksiä.

Marinos Tyyrolainen.

Ajanlaskumme toisella vuosisadalla eli kaksi oppinutta maantieteilijää, jotka vihdoin saivat päätökseen Vanhan ajan maantiederakennuksen. Toisesta, Marinos Tyyrolaisesta, tietomme ovat hyvin vaillinaiset, sillä hänen kirjotuksensa ovat kaikki hävinneet. Emme hänestä muuta tiedä, kuin mitä hänen jälkeläisensä Ptolemaios teoksessaan mainitsee. Mutta Ptolemaios empimättä tunnustaa, että hänen oma suuri teoksensa perustui Marinoksen työlle, jota hän vain koetti tarpeen mukaan täydentää ja oikoa.

Marinoksen tarkotus oli maailmankartan parantaminen. Hipparkhoksen ja Eratostheneen luoma kartta oli laskenut työlle pätevän perustuksen, luonut kartan yleispiirteet, Marinos tahtoi oikoa ja tarkemmin käsitellä kartan yksityiskohdat. Niinä kolmena vuosisatana, jotka olivat Hipparklioksen ajoista kuluneet, oli karttunut paljon tietoja paikkain ilmansuunnista ja etäisyyksistä toisiinsa verraten ja maat ja meret voitiin sen vuoksi entistä tarkemmin sovittaa kohdalleen Hipparkhoksen täydentämään asteverkkoon. Marinos tosin piirsi karttaansa suoraviivaiset pituus- ja leveyspiirit, mutta hän tunnusti, että semmoinen asteverkko maan pallonmuodon vuoksi oli puutteellinen. Ptolemaioksen tehtäväksi jäi tämänkin puutteen korjaaminen.

Ptolemaioksen maantiedeteos.

Koko Vanhan ajan tiedon yhdisti Claudius Ptolemaios suureen maantiedeteokseensa ja karttaansa. Ptolemaios olikin enemmän kokooja ja järjestäjä kuin itsenäinen tutkija. Mutta kun tiede ei hänen jälkeensä enää kehittynyt, vaan päin vastoin rappeutui, kun hänen teoksensa siis tosiaan oli koko vanhan maantieteen loppusana, niin sai hän siitä kuolemattoman maineen, jonka rinnalla aikaisemmat tutkijat ja heidän suuret ansionsa unohtuivat. Ptolemaiosta pidettiin Uudelle ajalle saakka maantieteen erehtymättömänä suurmiehenä.

Tämän mainion miehen elämänvaiheista tuskin tiedämme mitään. Luultavaa on, että hän sekä eli että kirjotti Alexandriassa, jossa Egyptin kreikkalaisten hallitsijain perustama kuulu tiedekoulu yhä kukoisti. Maantiedeteoksensa hän arvion mukaan julkaisi v:n 150 vaiheilla j.Kr.

Ptolemaios oli aikansa etevin tähtitieteilijäkin, ja siitä syystä hänen teoksensa matematinen osa onkin perusteellinen ja varsinkin asteverkko kehitetty suuri askele eteenpäin. Ptolemaios piirsi asteverkon entistä taajemmaksi ja keksi kohdistelman eli projektsion, joka käyrine paralleleineen ja meridianeineen paremmin vastasi oikeita laajuussuhteita.

Ptolemaios ei kuitenkaan osannut välttää erästä erehdystä, jolla oli myöhemmin oleva löytöretkien historiassa kerrassaan mullistava merkitys. Oppineeseen Posidoniokseen luottaen hän otaksui maapallon ympärystän noin kuudetta osaa pienemmäksi kuin se todellisuudessa on. Kun hän sen mukaan laadittuun asteverkkoon sovitti todelliset välimatkat, niin ne luonnollisesti täyttivät asteverkosta paljon enemmän ruutuja kuin olisi pitänyt. Kun hän toisin sanoen asetti liian pitkät välimatkat ja sen mukaan liian laajat maansa liian pienelle pallokartalle, niin täytti silloin tunnettu maailma siitä liian suuren osan. Tästä taas seurasi, että hän arvosteli Aasian itäreunan ja Europan länsireunan välimatkan maapallon taitse niin lyhyeksi, että Tyyni meri olisi jäänyt pois. Tämä erehdys pysyi voimassa Uuden ajan alkuun saakka, ja se se sai Columbuksen rohkeasti laskemaan valtameren poikki siinä varmassa vakuutuksessa, että lännen kautta kulki lyhyin tie Intiaan ja Kiinaan.

Ptolemaios sai siten tunnetun maailman pituudeksi Canarian saarilta
Kiinaan 180°, vaikka se todellisuudessa on vain 130°.

Karttaansa Ptolemaios liitti maantieteellisen selityksen, jossa etupäässä käsitellään juuri matematista maantiedettä ja määritellään palkkain asemat toisiinsa nähden. Teos on jaettu kahdeksaan kirjaan, joista ensimäisessä selvitellään matematisen maantieteen perusteet ja asteverkon piirtäminen, sekä pohditaan asutun maailman, »ekumenin», pituutta ja leveyttä. Kuusi seuraavaa kirjaa sisältää tauluja, joissa nimitellään eri maitten karttoihin merkityt paikat ja ilmotetaan kunkin paikan asema asteverkossa, longitudi ja latitudi, annetaan selityksiä maitten rajoista ja muitakin tietoja, jotka olivat tarpeen kartan ymmärtämiselle. Nämä taulut olivat erittäin käytännölliset, niitten avulla oppija saattoi itsekin piirtää kartan. Kahdeksannessa kirjassa Ptolemaios tekee kartastaan kaikenlaisia yleisiä johtopäätöksiä päivän pituudesta ja muista ilmiöistä eri leveyksillä.

On vaikea sanoa, onko se Ptolemaioksen oma kartta, joka on jälkimaailmalle säilynyt. Ne kartat, joita on hänen maantiedeteoksensa säilyneissä käsikirjotuksissa, mainitaan Agathodaimon nimisen Alexandrian miehen piirtämiksi. Mutta kun mainitusta henkilöstä ei tiedetä sen enempää, niin on mahdoton sanoa, oliko hän Ptolemaioksen aikalainen, ja piirsikö hän kartat tämän oppineen johdolla, vai piirrettiinkö ne vuosisatoja myöhemmin tekstin johdolla. Tämä kysymys ei kuitenkaan ole aivan tärkeä, koska Ptolemaioksen kartta on helppo uudelleen piirtää hänen paikanmääräystensä mukaan. Skolastikot Uuden ajan alussa tämän työn suorittivatkin.

Jos tarkastamme Ptolemaioksen maailmankarttaa, niin huomaamme hänen korjanneen monta edeltäjäinsä virhettä. Afrikan etelärantaa hän ei enää piirtänyt kääntymään länteen päin Kap Guardafuista, niinkuin Strabon, ja Kaspian meren, jota Aleksanteri Suuren ajoista saakka oli pidetty pohjoisen meren lahtena, hän piirsi sisämereksi, joksi sen jo Herodotos otaksui. Mutta paljon suuria erehdyksiä siihen vielä jäi. Palus Maeotis (Asovan meri) on kuvattu niin laajaksi pohjoista kohti, että se melkein ulottuu Itämeren etelärannalle. Intiasta Ptolemaios ei tuntenut niitä löytöjä, jotka mainitaan» »Erythrean meren ympäripurjehduksessa», vaan merkitsi eteläisimmäksi tunnetuksi paikaksi Barygazan. Taprobanen (Ceylonin) hän piirsi neljäätoista kertaa suuremmaksi, kuin se todella on. Suurin kaikista oli se erehdys, joka johtui tunnetun maailman länsi-itä pituuden liiottelemisesta. Itä-Aasian ulkopuolella Ptolemaios ei luullut merta olevan, koska päätteli sen ulottuvan niin paljon kauemmaksi itään päin, kuin oli ennen otaksuttu. Mutta Kultaisesta Khersonnesosta (Malakan niemestä) hänellä oli tieto, vieläpä suuresta merenpoukamastakin, joka oli sen takana ja joka luultavasti vastasi Siamin lahtea. Hän oli kuullut maineita, että Aasian ranta siitä eteenpäin kääntyikin etelää kohti, eikä pohjoista kohti, niinkuin oli ennen otaksuttu. Siitä Ptolemaios sai aihetta piirtää Intian meren itärannan suljetuksi ja vielä kaartaa saman rannan meren eteläpuolitsekin Afrikaan saakka. Intian merestä siten tuli samanlainen sisämeri, jommoiseksi tiedettiin Välimeri, ainoa kauttaaltaan tunnettu meri. Jo Hipparkhos oli arvellut samaa, mutta hänen luulonsa oli myöhemmin aiheettomana hylätty.

Pohjois-Europassa Ptolemaios ensi kerran piirsi Brittein saarien kartan osapuilleen, Tanskan niemimaan ja Itämeren etelärannan niinikään, mutta Skandinaviasta hänellä oli se käsitys, että se oli vain pieni saari — joka käsitys vielä myöhemminkin pysyi voimassa. Itä-Europassa Ptolemaios ensi kerran mainitsee Karpattien vuoriston, joka oli tullut Roomalaisten tietoon Trajanuksen vallottaessa Dakian. Ja ensi kerran mainitaan nyt Rha nimellä Volga, ja ilmotetaan sen purkavan vetensä Kaspian mereen. Aasiassa Ptolemaios ensi kerran mainitsee ne vuoristot, jotka lännessä rajottavat Tarimin erämaata ja Mongoliaa, piirtäen ne Imaosta (Himalajasta) pohjoiseen kulkevaksi haaraksi, joka on molempien Skyytiain rajana. Ptolemaios nimittää tätä haaraakin Imaoksi. Hän niinikään mainitsee sen ikivanhan kauppatien, joka kulkee Aasian poikki, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse Soraan (Kiinaan). Muuan makedonialainen kauppias oli asiamiestensä kautta hankkinut tietoja näiden matkain etäisyyksistä. Samaa tietä nykyiset Kiinalaiset vanhain perimätietojansa mukaan saapuivat lännestä Kiinaan, sitä matkusti niinikään Keskiajan kuuluisin matkustaja Marco Polo.

Ptolemaioksen kertomus Afrikasta on uusimman tutkimuksen valossa erinomaisen mieltäkiinnittävä, sillä hän näyttää saaneen Niilin lähteistä tosioloihin perustuvia tietoja. Ptolemaios nimittäin mainitsee Niilin päähaaran lähtevän kahdesta järvestä, jotka olivat kaukana etelässä, ja näitten järvien taas saavan vetensä korkeilta lumipeitteisiltä vuorilta, lumen niillä sulaessa. Vuoria hän nimittää »Kuun vuoriksi», ja tämä nimitys on sittemmin tuottanut paljon päänvaivaa kaikille matkustajille aina viime aikoihin saakka.

Kun tiedot Afrikan sisäosista alkoivat karttua, niin aljettiin yhä enemmän luulla, että Ptolemaioksen mainitsemat seikat perustuivat vain kuvitelmiin. Vasta viime aikoina ovat mielipiteet jälleen muuttuneet. Mahdollista on, ettei tieto näistä lähdevesistä ja vuorista saapunut Egyptiin Niiliä pitkin, vaan Afrikan itärannalta Sansibarista, jossa oli Rhapta niminen kauppapaikka. Siellä luultavasti tunnettiin sekä Ukerewe ja Albert Njansa järvet, että Kilimandjaro ja Kenia vuoret, ehkäpä Stanleyn löytämä Ruvenzorikin. Unjamwesi maa, joka on Ukerewen eteläpuolella, merkitsee neekerikielessä »Kuumaata». Siitä ehkä Ptolemaios sai »Kuuvuorien» nimen. Luoteis-Afrikaan hän piirsi Libyan sisäosiin Nigir nimisen joen; se ei kuitenkaan näytä tarkottaneen nykyistä Nigeriä, vaan ehkä niitä Atlaasta laskevia vuorijokia, jotka vuoriston eteläpuolella katoovat erämaihin.

Ptolemaioksen ajoista alkaa maantieteen, samoin kuin Kreikkalaisten viljelemäin muidenkin tieteiden rappeutuminen. Ptolemaioksen teoksetkin joutuivat hukkaan, niin että ne Keskiajalla vasta Arabien kautta ja arabilaisina käännöksinä tulivat Länsimailla tunnetuiksi. Vasta Keskiajan viimeisinä vuosisatoina ne alkoivat uudelleen vaikuttaa tutkimukseen ja — erehdyksiensä kautta kehottivat Columbusta löytämään uuden maailman.

* * * * *

Jos lopuksi luomme yleissilmäyksen Vanhan ajan maantietoon, niin muistamme ensinnäkin, ettei vanhimpiin tunnettujen kultuurikansain, Egyptiläisten ja Babylonialaisten näköpiiri ulottunut paljoakaan laajemmalle Niilin ja Kaksoisvirtain jokilaaksoja.

Foinikit olivat ensimäinen kansa, joka näki maailmaa laajemmaltakin. He tutustuivat ensimäisinä kaikkiin Välimeren maihin, ylläpitivät liikkeitä idänkin vesillä, mutta kauppaetujansa turvatakseen he pitivät tietonsa omana salaisuutenaan, eivätkä ne tulleet maantieteen hyväksi kuin välillisesti. Vasta Kreikkalaiset saattoivat maantuntemuksen kirjallisuuden kautta yhteiseksi omaisuudeksi.

Kreikkalaisten vanhimmat tiedot maista ja kansoista tapasimme Homeroksen runoissa. Laajan siirtolaisuuden kautta kahdeksannella ja seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua tulivat Egean meren ja Mustan meren seudut heille tunnetuiksi, lännessä Etelä-Italian, Sisilian ja Gallian rannikot. Persialaissotien kautta he entistä paremmin tutustuivat Itämaihin. Kaikkein suurimman ja vaikutuksiltaan tuntuvimman laajennuksen sai vanhan ajan maantuntemus neljännellä vuosisadalla e.Kr., jolloin Aleksanteri Suuri johti voitokkaat armeijansa koillisessa aina aina Baktriaan, idässä Intiaan saakka. Näköpiirin laajennusta seurasi pysyvä kultuurinkin leveneminen, kreikkalainen sivistys juurtui Itämaihin moneksi ajaksi ja sai siellä vallitsevan aseman. Karthagolaisen Hannon matka Luoteis-Afrikan rannikolle ja Pytheaan matka kohti hyistä Thulea olivat löytöretkinä merkillisiä, edistivät maantiedettä, mutta aikansa elämälle ne jäivät merkityksettömiksi.

Rooma astui näyttämölle. Roomalaiset sotilaat avasivat Armenian ja Kolkhiin, Pohjois-Afrika, Iberian niemimaa, Gallia ja Britannia vallotettiin ja liitettiin sivistysmaihin, Germanian kansoihin tutustuttiin sotain, Alppimaihin myös suurenmoisten tierakennusten kautta. Etäisistä pohjoismaista ja Kiinasta saakka saapuivat ensimäiset tiedot silloisen kultuurin polttopisteeseen.

Rinnan maitten laajenevan tuntemisen kanssa kehittyi tietojen järjestäminen ja aatteellinen käsitteleminen. Kreikkalaiset filosofit koettivat keksiä selityksiä luonnonilmiöille ja niitten johdolla laatia järjestelmiä maailmanrakennuksen selittämiseksi. Toisiin, kuten vuorovesi-ilmiöön, keksittiin oikeat syyt, toiset kuitenkin luonnontieteitten alkeellisuuden vuoksi olivat tuomitut pysymään vielä monia vuosisatoja selittämättä. Vähitellen huomattiin välttämättömäksi luopua vanhasta homerisesta maailmankäsityksestä, vaikka se Kreikkalaisille olikin niin rakas, ja tultiin siihen oikeaan johtopäätökseen, että maan täytyy olla pallon muotoinen. Tähtitieteilijät, jotka olivat keksineet keinoja paikkain määräämiseksi tai vaalia, siirsivät sieltä määräämiskeinonsa maan pinnalle ja miettivät ensimäiset asteverkot. Keksittiin aurinkokello, jonka avulla voitiin määritellä paikkain maantieteellinen pohjois-eteläasema, ja ryhdyttiin ensimäisiin kokeihin karttain piirtämiseksi. Eratosthenes mittasi havaintojen nojalla maapallon ympärystänkin ja arvioi siihen aikaan tunnetun asutun maailman laajuuden. Strabon kirjotti laajan, monipuolisen maantietoteoksensa. Ptolemaios vihdoin Vanhan ajan lopulla keksi entistä oikeamman asteverkon ja määräsi tarkemmin lukuisien paikkain asemat, sekä kokosi karttaansa ja siihen liittyvään selitykseen kaikki ne tiedot, mitä Vanha aika oli eri tahoilta saanut.

KESKIAIKA.

Tuskin historia tuntee toista niin valtavaa kultuurin sortumista kuin se, joka kansainvaelluksien kautta tapahtui. Roomalainen maailmanvaltakunta, jonka voimme sanoa perustuneen meriyhteyksille, joutui joka taholla vallotuksien ja anastuksien alaiseksi sen kautta, että laajat, raakalaisten hallussa olevat takamaat anastivat sivistyneet merenrannikot.

Germanilaiset heimot olivat kansainvaelluksien alkaessa melkoisesti edistyneet siitä, kun ne ensiksi joutuivat Roomalaisten kanssa tekemisiin, ja olivat laajalti tutustuneet Rooman valtakunnan eri osiin, palveltuaan loppuaikoina suurin joukoin palkkasotureina Rooman legiooneissa. Epäilemättä oli niiden mieslukukin Vanhan ajan viimeisinä vuosisatoina melkoisesti lisääntynyt, koska ne saattoivat tulvallaan peittää koko Länsi-Rooman ja perustaa uusia germanilaisia valtakuntia sen kaikkiin osiin.

Germanit valtasivat Gallian, Espanjan, Afrikan, Italian ja osia Balkanin niemimaastakin, vihdoin kauimpana pohjoisessa olevan Britanniankin. He anastivat näitten maitten varsinaisilta asukkailta kolmannen osan maasta ja asettuivat heidän keskuuteensa asumaan ylimyskuntana, joka oli alamaisiaan raaemmalla sivistyskannalla. Uusien germanilaisvaltakuntien rajat tosin alkuaikoina alituiseen vaihtelivat, mutta vähitellen ne kuitenkin alkoivat vakautua luonnollisiin maantieteellisiin puitteihin, ja Keskiajan kuluessa nykyiset kansalliset valtakunnat ja uudet kansat vähitellen kehittyivät vallottajain ja maanasukkaitten yhteen sulaessa. Ainoastaan Italiassa ja Afrikassa olivat germanien valtakunnat lyhytikäiset; näissä maissa Itä-Rooman sotapäälliköt kumosivat heidän perustamansa uudet valtiolliset olot. Mutta seurauksena siitä oli, että Afrika kokonaan menetettiin Arabeille ja Italia vuosituhanneksi jäi hajanaiseksi, pohjoisien naapurien riitamaaksi.

Kansainvaelluksia seuraavina »pimeinä aikoina» kuohui nuoria raakoja voimia kaikkialla ja niitten siveellinen hillitseminen ja ohjaaminen joutui niinikään nuoren voiman, kristillisen kirkon tehtäväksi. Ne vallottajat, jotka olivat asettuneet latinalaisiin ja keltiläisiin maihin, olivat jo osasta tullessaan kristittyjä, ja toiset nopeaan omistivat sen uskonnon, joka oli maanasukkaitten kesken jo Vanhan ajan lopulla vakaantunut koko Rooman valtakunnassa. Germanien kantamaihinkin kristinusko vähitellen levisi, vaikka pohjoisosiin ja metsäisiin vuorimaihin tosin hitaasti. Vasta Kaarlo Suuren aikana kaadettiin Pohjois-Saksan Saksilaisten pyhät tammet, kirkkoja rakennettiin, munkit perustivat erakkoloitaan ja luostareitaan yhä kauemmaksi sydänmaihin.

Nuo pimeät vuosisadat olivat ainaisten sotien, vainojen, hävityksen ja sorron aikoja, mutta kesken melskeitä alkoi kuitenkin uusi kehitys vähitellen päästä ladulleen, sillä germanilaiset vallottajat eivät vain hävittäneet, he myös osasivat rakentaa, päästyään sivistyksessä alulle, ja siellä missä he kansallisuutensa kadottivatkin, vuodattivat he kuitenkin entisiin kansoihin uusia voimia.

Valtiolliseen elämään oli tullut runsaasti aivan uusia aineksia. Vuosisatoja kului, ennenkun olot jälleen vakautuivat ja kirkko alkoi saada kaikissa Keski-Europankin maissa vahvat juuret, läänitys- ja ritarilaitos haahmoutua, ja siten muodostua ne molemmat mahdit, jotka olivat Keskiajan varsinainen tunnuspiirre ja hallitsivat sen elämää. Tämä kehitys sitoi Länsi-Europan voimia siihen määrään, ettei sen huomio kääntynyt ulospäin muuta kuin silloin, milloin joku ulkonainen vallottaja pakottamalla pakotti yhteistoimiin kotiliesien pelastamiseksi.

Itä-Rooma tosin valtakuntana säilyi, olipa jotenkin kauan verraten mahtavakin, mutta ei sekään voinut estää hävityksen aaltoja kerta toisensa jälkeen vyörymästä maittensa yli. Suurimman osan alueistaan se tosin säilytti, mutta ne olivat joutuneet perinpohjaisen hävityksen alaisiksi ja osasta saaneet aivan uusia asukkaita Balkanin niemimaasta, jonka vanhat illyrialais-thraakialaiset kansat jo olivat enimmäkseen kreikkalaistuneet, oli tullut melkein slaavilainen maa. Yksin Peloponnesokin, vanhan Spartan maa, oli siihen määrään slaavilaistunut, että sitä Keskiajan alkupuolella sanottiin »Slaviniaksi». Vaikeimmissa vuorimaissa vain olivat vanhat kansat pitäneet puoliaan ja sieltä ne myöhemmin taas valtasivat takaisin aluettaan. Kirkon ja kultuurinsa turvissa Kreikkalaiset saattoivat sen verran sulattaa itseensä uusia kansanaineksia, että ainakin Kreikka taas kreikkalaistui.

Vähitellen Itä-Rooma kuitenkin menetti maan toisensa jälkeen valtiollisestakin yhteydestään. Balkanin niemimaalla slaavilaiset kansat erosivat itsenäisiksi valtakunniksi, sen pohjois-osissa mellasti toinen paimentolaiskansa toisensa jälkeen, hävittäen sekä lyhytikäiset valtiot että niiden asukkaat. Aasian puolella Arabit, Turkkilaiset ja Mongoolit anastivat maan toisensa jälkeen ja suureksi osaksi surmasivat niiden asukkaat, niin että siellä sekä kansalliset että valtiolliset olot muodostuivat kokonaan uudelle pohjalle. Ja lisäksi uusi uskonto, Muhammedin perustama ja hänestä nimensä saanut, tulella ja miekalla hävitti kristinuskonkin melkein sukupuuttoon niistä maista, joissa se oli syntynyt ja joista se oli lähtenyt maailmaa vallottamaan siveellisillä voimillaan. Lopulta ei Byzantionin keisarikunnalle kuulunut juuri muuta kuin sen oma lähin ympäristö, mutta pääkaupunkinsa muurien suojassa se säilyi melkein Uuden ajan alkuun saakka, kunnes Turkkilaiset saivat senkin valtaansa ja Hagia Sofia, Justinianuksen kuulu kirkko, Itämaiden kristikunnan ylpeys, muutettiin muhamedilaiseksi moskeaksi.

Perinpohjaiset olivat siis ne mullistukset, joitten alaiseksi sivistynyt maailma Keskiajan kuluessa joutui. Uusia valtakuntia muodostui, nuoria kansoja tuli näyttämölle, sulautumisen kautta syntyi semmoisia kansoja ja kieliä, joita ei ollut ennen olemassakaan, ja kirkkojen määräävän vallan kautta muuttuivat sivistysolot sekä Itämailla että Länsimailla aivan toisiksi, kuin ne olivat olleet Vanhan ajan lopulla valtaan päässeen tieteellisen valistuksen vaikutuksesta.

Uskonnolla oli sekä Itämailla että Länsimailla kautta Keskiajan ratkaiseva vaikutusvalta tieteelliseen elämään, myöskin maantieteeseen. Kristityissä maissa kirkollinen ja maallinen mahti olivat toisistaan erotetut ja alkuaikoinaan keskenään ristiriidassakin, kunnes kirkko sai määräävän vallan, ja sen vuoksi tieteellinen elämä Länsimailla joutui rappiolle, kun kirkko oli sitä kohtaan vihamielinen. Muhamedilaisissa maissa oli asianlaita toinen. Kalifit yhdistivät käsiinsä sekä maallisen että hengellisen vallan ja maallisella vallalla oli sen vuoksi vapaammat kädet edistää tieteellistäkin valistusta. Kun islamin vallotusaikain suvaitsemattomuus oli jonkun verran asettunut, niin alkoi tiede valistuneitten hallitsijain suosimana erinomaisesti elpyä. Klassillisten tutkijain teokset kaivettiin esiin kätköistään, se mikä niitä oli säilynyt, niitä käännettiin arabian kielelle ja niitten pohjalla aljettiin työtä jatkaa. Arabit olivat sen vuoksi ennen ristiretkiä paljon edellä Länsimaista varsinkin tähtitieteen ja maantieteen aloilla ja heiltä saadun yllykkeen kautta nämä tieteet uudelleen elpyivät Länsimaillakin. Vasta Turkkilaisten aikana valistuselämä Itämailla joutui täydelliseen rappioon.

Länsimainen kirkko oli tieteellistä tutkimusta kohtaan suvaitsematon. Viisastuneena niistä ankarista opinriidoista, jotka alkuaikoina olivat raadelleet kristittyä kirkkoa, se oli koonnut voimansa niin kiinteihin muotoihin kuin mahdollista, eikä suvainnut mitään poikkeusta Raamatun kirjaimesta eikä kirkkoisien opista. Se oli kirkolle tarpeen, jotta se saattoi paremmin ylläpitää järjestystä pimeiden vuosisatain kuohuvassa elämässä. Kirkko ylläpiti ankaraa »isällistä kuria ja tukahutti säälimättä kaikki semmoiset opetukset, jotka uhkasivat käydä sen rauhalle vaarallisiksi. Ainoastaan vanhan kirjallisuuden säilyttäjänä se palveli vastaista tietopuolista valistusta. Kristinuskon perustavat kirjat ja sen alkuaikain dogmatiset teokset olivat kirjotetut vanhoilla klassillisilla kielillä ja näiden viljeleminen oli sen vuoksi jokaisen kirkonmiehen ensimäinen velvollisuus. Luostarien vahvojen seinien turvissa, munkkien uutteran jäljennystyön varassa säilyi suuri osa kreikkalaisten ja roomalaisten oppineitten ja kirjailijain teoksista, kunnes niistä ruvettiin muutakin hyötyä hakemaan ja kunnes keksittiin kirjapaino, joka runsaan monistuksen kautta pysyväisestä turvasi ne häviöltä.

Maantiede ja maailmanoppi muodostettiin siis Keskiajan alussa kirkon näköalojen mukaisiksi, s.o. palattiin niihin alkuperäisiin käsityksiin, jotka Juutalaisilla oli ollut Vanhan testamentin syntymäaikoina. Kovin verkalleen siitä jälleen edistyttiin. Lähes vuosituhannen luultiin maata litteäksi kiekoksi, jonka keskellä Jerusalem oli. Vasta ristiretkien jälkeen aljettiin vapautua näistä jäykistä kehyksistä. Vasta silloin alkoi Ptolemaioksen maantiede kantaa hedelmiä. Se mullisti käsitykset maan muodosta ja johti siihen ajatukseen, että maan ympäri ehkä oli mahdollinen purjehtia.

Mutta vaikka Keskiajan maantiede olikin palannut yhtä lapselliselle kannalle, kuin se oli ollut ennen Kreikkalaisia, vaikka se piirsi kartoilleen kaikenlaisia ihmeitä ja kummituksia semmoisille aloille, joista tietoja puuttui, niin ei Keskiaika kuitenkaan ollut tulokseton maantieteenkään kannalta katsoen. Se keräsi aineksia, vaikk’ei osannut niitä käsitellä. Näköpiiri sen kuluessa levisi suuresti joka suunnalle.

Etu-Aasiassa tosin aluksi palattiin melkein samalle kannalle, jolla sen tunteminen oli ennen Aleksanteri Suuren vallotuksia. Etu-Aasian kukoistava hellenistinen sivistys tuhottiin ja hävitetyn kultuurin raunioille perustetut muhamedilaiset valtakunnat asettuivat Länsimaita kohtaan niin leppymättömälle sotakannalle, että Lännen pääsö niihin melkein kokonaan suljettiin. Sitä myöten tiedot niistä ehtyivät. Sama oli Afrikan laita, jossa olot kävivät sitäkin vaikeammiksi, kun Välimeren pitkällä etelärannikolla merirosvous pääsi valtaan ja lopetti kaiken rauhallisen yhteyden näiden maiden kanssa, jotka Vanhan ajan lopulla olivat Rooman valtakunnan edistyneimpiä ja parhaiten järjestettyjä. Mutta vaikka Länsimaiden tieto Itämaista ehtyikin, niin Arabien kautta niiden tuntemus suuresti laajeni. Ristiretkien kautta Länsimaatkin pääsivät osallisiksi Arabien näköpiirin laajennuksesta. Ristiretkien kautta saadut vaikutukset olivat suurena syynä loistavaan renessansiaikaan, jonka kuluessa aljettiin jälleen entistä uutterammin tutkia klassillista kirjallisuutta ja tiedettä. Europan kauppakin niitten kautta suuresti vilkastui. Italian kaupungit, jotka vaikeissa oloissa olivat ylläpitäneet kauppaa Itämaiden kanssa, saivat siellä entistä varmemman jalansijan, jopa Mustanmeren rannikolla saakka, jossa ne asettuivat jo aikoja ennen hävitettyjen kreikkalaisten siirtokuntain tiloille. Pohjoista ja itää kohti tehdyt ristiretket saattoivat muun maailman yhteyteen Itämeren itäpuolella ja pohjoispuolella olevat maat, Suomen niitten mukana. Jonkun vuosisadan aikaisemmin olivat Skandinavian kansat heittäneet rosvoretkensä, suostuneet kasteeseen ja ruvenneet kristikunnan perheenjäseniksi. Byzantilainen keisarikunta oli välittänyt kristinuskoa ja sivistyksen alkeitten vientiä Venäjän sisäosiin.

Ne suuret, vaikkei pysyväiset, järkytykset, joitten alaisiksi Europan olot vielä Keskiajalla joutuivat, johtuivat suureksi osaksi eräästä niin sanoaksemme maantieteellisestä heikkoudesta sen rakenteessa. Keski-Aasiasta pistää Mustanmeren pohjoispuolitse, pitkin Tonavan laaksoa, yhtämittainen aroalue syvälle Europan sisäosiin saakka. Nämä arot ovat vanhastaan olleet sotaisien paimentolaiskansain temmellysaloina. Arojen paimentolaiselämä on itsessään sivistykselle vihamielistä, sen elinehtona kun on muuttelevainen elämä ja ainainen taistelu sekä luontoa että ihmisiä vastaan. Aroilta sen vuoksi saapuikin yhä uusia kansanaaltoja, jotka kiilan tavoin tunkeutuivat Europan sisäosiin saakka ja usean kerran uhkasivat kokonaan tuhota maanosamme aikoina, jolloin sen olot olivat ylen hajanaiset, puolustuskunto huono. Monen monta kansaa saapui sitä tietä vallottaen ja hävittäen Europpaan, indo-europpalaisten jälkeen turkkilais-tatarilaisia ja suomalaisia kansoja. Indo-europpalaiset olivat vakautuneet mikä mihinkin pysyväisiksi asujamiksi, jotkut suomensukuiset ja turkkilaisetkin kansat seurasivat Keskiajalla esimerkkiä, mutta varsinaiset Mongoolit pysyivät aroille uskollisina ja hallitsivat niitä ja niitten ympäristöjä kautta vuosisatain, kunnes Europan valtiot kehittyivät niin pitkälle, että saattoivat tehdä tästä hirmuvallasta lopun.

Länsimaat elivät koko Keskiajan tämän ainaisen vaaran alaisina ja niillä oli siten montakin kertaa tilaisuus tutustua arojen paimentolaisiin ja oppia lähemmin tuntemaan heidän elämänlaatuaan. Kun heitä ei voitu asevoimalla torjua, niin koetettiin muita keinoja. Heitä koetettiin kääntää kristinuskoon ja paavien toimesta lähetettiin sitä varten lähettiläitä tatarilaisten suurkaanin hoviin. Näitten lähetystöjen matkat ovat merkillisimpiä varsinaisia matkoja, mitä siihen saakka oli tapahtunut. Niitten kautta laajeni maantuntemus pitkin aroja kauas Aasian sydänosiin saakka. Samaa tietä sitten venezialaiset Polo veljekset kulkivat koko Aasian poikki Kiinaan, jonka ihmeteltävistä kehittyneistä oloista he toivat Länsimaille ensimäiset luotettavat tiedot. Heitä ennen oli siellä tosin käynyt nestoriolaisia lähetyssaarnaajoita, mutta tämän kirkon harjottama lähetystoimi ei sanottavassa määrin tullut Länsimailla tunnetuksi, eikä niiden maantietoa rikastuttanut.

Vaikka Itämaat vihamielisten valtiollisten ja uskonnollisten mahtien vaikutuksesta suljettiinkin kristikunnalta, niin tuli sieltä kuitenkin edelleenkin kauppatavaroita Intiasta saakka, vaikka ne matkalla välikäsien kautta kulkiessaan suuressa määrin kallistuivat. Vapaan meriyhteyden aikaan saaminen Intian kanssa kävi yhä tärkeämmäksi, kuta enemmän välillä olevat muhamedilaiset valtiot harjottivat kauppasortoa, ja sen toteuttaminen vihdoin sai aikaan ne suuret merimatkat, jotka avarsivat Europpalaisille koko maan piirin, tekivät kaikki meret heidän töikseen ja niitten varressa olevat maat heille alamaisiksi. Tietä Intiaan haettiin ensin Afrikan ympäri, sitten Lännen meren poikki. Edellisen tehtävän suorittivat Portugalilaiset. Jälkimäisen, paljon rohkeamman ja suuripiirteisemmän suunnitelman esitti ja toteutti Espanjan palvelukseen siirtynyt genovalainen Columbus, joka ei tosin itse ennättänyt Intiaan saakka, mutta sen sijaan löysi Lännen merestä Uuden maailman, tarujen kadotetun Atlantiin.

Kokonaan ei meidän kuitenkaan tule halveksia Keskiajan oppineitakaan maantieteellisiä saavutuksia. Uskonto tosin sitoi ajatuksen, mutta käytännöllisen maantutkimuksen alalla suoritettiin erittäin tärkeä lyö, kun merenkulkuohjeitten mukaan laadittiin Välimeren rantamaista kartat, joiden tarkkuus ja luotettavuus on omiaan hämmästyttämään. Ne jättivät kauas taakseen Ptolemaioksen kartan, vaikka tämä perustuikin yleispätöisemmälle tähtitieteelliselle paikanmääräykselle.

PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.

Pyhiinvaeltajia.

Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt, ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.

Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla, niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista. Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin, ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni, kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen patsaaseen talletettu.

Theodosios.

Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa, että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta, jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat, joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.» Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä, »kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».

Antoninus.

Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa, hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä, Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita. Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan, ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne, viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.

Arculf.

Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.

Willibald.

Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.

Bernard.

Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.

Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.

Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi. Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi, vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.

Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen, Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan, norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan, toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan. Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle. Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin tulevat turkisreitit.

Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.

Zemarkhos.

Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V. 568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö, »viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä. Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella, kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä. Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki. Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.

Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit, kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin hallituksen yksinoikeutena.

Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen, joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta Intiaan ja Itä-Afrikaan.

Sopater.

Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut abessinialaisessa laivassa.

Kosmas Indikopleustes.

Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian purjehtija.

Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan) välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.

Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä »mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa, suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat, tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat, oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta, koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»

Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat jo olivat ilmeiset.

Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen, johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.

Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki. Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia, Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.

Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin. Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno, Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä, saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo, islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875 uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.

Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa. Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa. Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja kauppaa yhä laajenemasta.

Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.

Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla (v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista. Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa (v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa etelässä ja idässä.

Abessinian kirkko.

Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten lähetyssaarnaajain toimesta.

Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.

Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa, »vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.

Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin, joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.

Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan, jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut. Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja, käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.

Nestoriolainen lähetystoimi.

Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle, varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan, varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635 tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä, että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa), ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.

Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin uuden lupakirjan.

Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia. Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli apupiispan vaimo, j.n.e.

Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.

Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan, ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.

Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka »valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa. Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies, Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin, hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen». Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava yksikolmatta hengellistä miestä.»

Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.

Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta. Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan. Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin »yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747 keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat »kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan, eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät »säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».

Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v. 1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin »isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».

»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä Kiinan ja Lännen maailman välillä.

Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia, pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti »natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika, ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt. »Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»

Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.

Pyhän Brandanuksen retket.

Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»

Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.

Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.

Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.

Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana »Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun. Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut, luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja »Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen »Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta, kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa, jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Pohjanmiehet idän teillä.

Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus. Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta, jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen. Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen. Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan. Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä, joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla. Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle, Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja, pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista, »ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa. V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.

Itämeri.

Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.

Bremenin Adam.

Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.

Nestor.

Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988) kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja, s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav (v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit, Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.

Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa, että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.

Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän maailmankartassa.

Tanskalainen väyläopas.

Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen, että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6 merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm, kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen (Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.

Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin. Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin, niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.

Pohjanmiesten retket Vienaan.

Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin, kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket, joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo, joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta, mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina Vienaan saakka.

Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.

Ottar.

Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki, josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus, oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900, hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän saavuttamiseksi.

Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa, Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:

»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja kalastavat heidän meressään.»

»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta, koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o. Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»

»Bjarmalaiset olivat varsin hyvin viljelleet maansa, mutta he (Ottar väkineen) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Terfinnein (Turjan eli nykyisten Kuolan Lappalaisten) maa oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli, tahi kalastajia taikka linnunpyytäjiä.»

»Paljonkin kertoivat Bjarmalaiset hänelle sekä omasta maastaan että niistä maista, jotka olivat heidän ympärillänsä. Mutta hän ei tietänyt, mikä kerrotusta oli totta, kun hän ei itse ollut sitä nähnyt. Hänestä tuntui, että Finnit (Lappalaiset) ja Bjarmalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden, sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissaan, joita matkustajat toivat mukanaan muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivantouviksi…»

»Hän (Ottar) oli sangen varakas mies, hänellä oli semmoista omaisuutta, jota heillä pidettiin rikkautena, s.o. metsän eläimiä. Hänellä oli siihen aikaan, jolloin hän kävi kuninkaan luona, kesyjä ostamattomia eläimiä kuusisataa; he kutsuivat näitä eläimiä poroiksi… Hän oli sen maan ensimäisiä miehiä. Kuitenkaan ei hänellä ollut enemmän kuin kaksikymmentä lehmää, kaksikymmentä lammasta ja kaksikymmentä sikaa. Ja sen vähäisen, minkä hän kynti, kynti hän hevosilla. Mutta heidän varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka Finnit (Lappalaiset) heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä, ja mursunluuta ja sellaista laivaköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädän nahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeennahkasta.»

»Hän sanoi, että Pohjanmiesten maa (Norja) on sangen pitkä ja kapea… Asumaton vuorenselänne on itäpuolella, ulottuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä selänteellä oleskelee Finnejä (Lappalaisia)…»

»Tämän maan (Norjan) eteläisen osan rinnalla, vuorten toisella puolella, on Sveoland (Ruotsi), ja saman maan pohjoisen puolen rinnalla on Kvenland (Kainuunmaa). Kvenit (Kainulaiset) käyvät toisinaan vuorien yli hävittämässä Norjalaisia; ja Norjalaiset toisinaan hävittämässä heitä. Siellä on vuorien välissä sangen suuria järviä, joissa on suolaton vesi; Kainulaiset kantavat maata myöden aluksensa näihin järviin ja ryöstävät sitten Norjalaisia: heidän aluksensa ovat hyvin pienet ja hyvin kevyet.»

»Ottar sanoi, että sen maan nimi, jossa hän asui, oli Haalogaland. Hän kertoi, ettei yksikään ihminen asunut häntä pohjoisempana.»

Useista muistakin retkistä on maineita säilynyt. V. 897 eräs Thorolf niminen viikinki yhdessä Kainuun kuninkaan Faravidin kanssa teki retken Kirialamaahan, joka luultavasti tarkotti Vienan meren länsipuolella olevaa Karjalan maata. V. 918—19 Eerikki Verikirves teki Vienan suuhun suuren ryöstöretken, voittaen Bjarmein miehet suuressa taistelussa. Harald Kaunotukan poika purjehti v:n 930 vaiheilla Norjan pohjoispuolitse Permaan. V. 970 vaiheilla siellä kävi kuningas Harald Harmaanahka, joka sai tavattoman rikkaan saaliin. Vuosisadan lopulta on maine matkoista, joita eräs Kristianian vuonosta kotoisin oleva Hallvard niminen kauppias sinne teki.

Mainehikkain oli kuitenkin se retki, jonka Karli ja Thorir Hund tekivät
Vienaan. Kertomus siitä kuuluu:

Karli ja Thorir Hund.

Eräänä talvena, arvatenkin vuonna 1023 tai 1024, kuningas Olavi Pyhä lähetti pohjoiseen luotettavan miehen, Haalogalannin Karlin, kokoomaan verorahoja ja purjehtimaan sitten edelleen Vienan merelle ja Bjarmien maahan. Retki oli kaupparetki, ja laivasta ja sen kuormasta omisti kuningas toisen puolen. Karli toisen. Veljensä Gunsteinin kanssa Karli siis purjehti Haalogalantiin aikaisin keväällä ja kulki Thorir Hundin talon ohi. Thorir, jolla oli verivelka suoritettava Karlin kanssa, lähettikin hänelle ystävällisen sanoman, ilmottaen samalla haluavansa matkustaa samana kesänä Bjarmien maahan ja mielellään rupeavansa heidän osamiehekseen ja jakavansa kaikki tasan. Karli kehotti häntä tulemaan matkaan, ottamaan yhden laivan ja viisikolmatta miestä, niinkuin heilläkin oli. Mutta Thorir otti sangen suuren pyyntilaivan ja kahdeksankymmentä miestä omia huonemiehiään. Gunstein häntä epäili ja olisi mielellään palannut takaisin, mutta Karli vaati, että matkaa jatkettaisiin, vaikkei Thorir suostunutkaan vähentämään miehiään — niin vaarallisella retkellä ei muka saattanut olla liiaksi hyviä miehiä.

Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä, milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia, majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja, osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa, joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli, metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin, loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti. Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet. Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota. Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli, kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut, että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa. Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan. Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen, jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle. Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas, että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli rikas venäläinen kauppapaikka.

Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.

Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli »pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit, tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita, joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen, jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.

Pohjanmiesten toimiala oli siis tavattoman laaja, mutta hämmästyttävän nopeaan he sen valtasivat. Kaarlo Suuren viime vuosina saapuivat viikingien alukset ensinnä Ranskan rannoille, v. 797 he tekivät ensimäiset retkensä Englantiin, 840 perustivat ensimäisen kuningaskunnan Irlantiin, 860 ryhtyivät Islantia asuttamaan. 862 Rurik perusti Venäjän valtakunnan, osaksi suomalaisien kansojen keskuuteen, 922 sai Gange Rolf Kaarlo Tuhmalta Normandian. Näitten retkien kautta laajeni Länsimaiden maantieto pohjoista kohti passivisella tavalla, Pohjoismaista ei hankittu tietoja, vaan pohjoismaiset sotilaat toivat ne itse miekkansa kärjessä. He olivat siihen saakka olleet niin tuntemattomia, että parhaiten tunnetuilla vanhoilla vesillä liikkuivat mielestään löytöretkeilijöinä, joilla oli oikeus antaa uusia nimiä vanhoille historiallisille maille ja merille. Espanjan Galiciaa he sanoivat »Jaakon maaksi» Compostellan pyhimyksen mukaan, Espanjaa »Spanlandiksi» ja kaikkia muhamedilaisia maita sen ulkopuolella yhteiseen »Serk- eli Sarasenlandiksi». Neekerien ja Maurilaisten maa oli »Sinimiesten maa», Pohjois- ja Länsi-Frankki »Vaalland», Pohjois-Saksa »Saxland», (josta Saksanmaan suomalainen nimi juurtuu), Venäjä »Gardariki», Konstantinopoli »Suurkaupunki» eli »Miklagarth», Novgorod »Holmgarth». Varsinaisina löytöretkeilijöinä pohjanmiehet toimivat vain pohjoisilla vesillä, joilla ei ennen heitä kukaan ollut käynyt. Kaakossa he eivät ulottaneet maantuntemusta sen edemmäksi kuin klassillinenkaan maantiede, mutta perustivat siellä kuitenkin oloja, joiden kautta laajat maat uudelleen tulivat Länsimaille tutuiksi ja Europan yhteiskunnan jäseniksi.

Pohjanmiesten näitten sotaretkien kautta saavuttamaa maantuntemusta kuvaa Eddan »Heimskringlassa» seuraava kappale »maitten paikoista»: »Noin sanotaan, että maan piiri, jossa ihmiset asuvat, on monessa kohden lahtien ja poukamien rikkoma ja että ulkomerestä maan sisään kulkee suuria meriä. Varmaan tiedetään, että Norvan salmesta (Gibraltarin salmesta, joka sai tämän nimensä siitä norjalaisesta, joka sen ensiksi keksi kymmenennellä vuosisadalla) on merta aina Jerusalemin maahan saakka; ja tästä merestä taas pistää pitkä lahti, jota sanotaan Mustaksi mereksi, koillista kohti, ja se erottaa maan molemmat osat toisistaan, Aasian, joka on itäpuolella, ja Europan, joka on tuon meren länsipuolella. Mustan meren pohjoispuolella on Suur-Ruotsi ja sitä pitävät toiset yhtä suurena alaltaan kuin suurta Sarasenimaata, vieläpä kuin Sinimiestenkin suurta maata. Ja tämän Suur-Ruotsin pohjoisosat ovat asumattomat pakkasen ja vilun vuoksi, aivan samoin kuin Sinimaan eteläosat ovat asumattomat siitä syystä, että aurinko siellä on niin polttava. Mahtavia ruhtinaskuntia on tuossa Ruotsissa ja monenlaisia ja monenkielisiä kansakuntia. Siellä on kääpiöitä, on jättiläisiä, niin, ja vieläpä sinimiehiäkin, ja monenlaista ja ihmeellistä kansaa ja villieläimiä ja hirmuisen suuria louhikäärmeitä. Pohjoisesta, niiltä vuorilta, jotka ovat kaukana asuttujen maitten ulkopuolella, tulee joki, jonka oikea nimi on Tanais (Don), ja se laskee Mustaan mereen, erottaen Aasian Europasta.»

Pohjanmiesten sotaretket lännen, etelän ja idän maissa eivät kuulu varsinaisesti aineeseemme, mutta ne ovat kuitenkin siksi kuvaavia meriliikkeen kehitykselle, että mainitsemme niistä pari niiltä myöhäisemmiltä ajoilta, jolloin he jo olivat osaksi kääntyneet kristinuskoon ja olivat uudeksi tehtäväkseen ottaneet kristikuntaa uhkaavan sarasenivaaran torjumisen.

Harald Haardraade.

Norjan kuningas Harald Haardraade on parhaita esimerkkejä norjalaisista merirosvoista, sotureista ja vallottajista. Hän taisteli melkein kaikissa kristityissä maissa ja niitten pakana naapureissa ja kaiken päälliseksi aikoi lopuksi purjehtia niihin uusiin maihin, joita oli »navan alta» löydetty. Hän taisteli villipetoja vastaan Konstantinopolin hippodromolla, ui Jordanissa ja puhdisti Syyrian teitä rosvoista. Hän vallotti lujia linnoja Afrikassa, oli yhtä pelätty Venäjällä kuin Englannissakin, etäiseen Islantiin hän sikäläisen nälänhädän aikana toimitti apua. Hän oleskeli kuninkaitten ja ruhtinaitten vieraana Norjassa, Novgorodissa, Sisiliassa ja Englannissa, nousi lopulta itsekin valtaistuimelle ja lauluissaan kehui, että hän oli purjehtinut Europan ympäri.

Harald Haardraade haavottui Stiklestadin tappelussa (v. 1030), jossa Olavi Pyhä kaatui, mutta ystävät pelastivat viidentoista vuotiaan nuorukaisen tanterelta ja salasivat hänet, kunnes hänen haavansa olivat parantuneet ja hänet voitiin lähettää Ruotsin kautta Gardarikiin. Novgorodissa hän oleskeli muutamia vuosia kuningas Jaroslavin vieraana ja retkeili laajalti Idän teillä, kunnes lähti lopulta onneaan etsimään itse Miklagarthiin, jossa niin moni hänen maamiehensä hyvillä palkoilla palveli. Ensiksi hän taisteli Byzantilaisen valtakunnan palveluksessa »Kreikan merellä» ja kukisti sarasenilaiset merirosvot, jotka siellä ryöstivät. Sitten hän suoritti urotöitä vielä etäisemmissä maissa, jonka jälkeen kaikki Konstantinopolin varangit annettiin hänen johdettavikseen — tähän sotajoukkoon kuului paitsi pohjanmiehiä paljon muitakin onnen etsijöitä, slaaveja, englantilaisia, saksalaisia ja latinalaisiakin, mutta Harald armeijoineen ei totellut kreikkalaisia sotapäälliköitä, vaan otti ohjeensa ainoastaan hallitsijalta.

Yhteinen toiminta sen vuoksi kävikin mahdottomaksi ja suurin osa byzantilaisesta sotaväestä palasi takaisin pääkaupunkiin. Mutta Harald miehineen lähti vallotusretkelle Pohjois-Afrikaan, jota pohjanmiehet luulivat maailman rikkaimmaksi maaksi. Siellä sodittiin ja ryöstettiin monta vuotta ja Harald kokosi »suunnattoman paljon kultaa ja kaikenlaisia kalleuksia». Mutta kaikki nämä aarteet hän lähetti Novgorodiin luotettavien miesten keralla, koska hän ei niitä sodassa tarvinnut. »Sitten hän lähti Sisiliaan — ennenkun Normandit vielä olivat sitä vallottaneet — ja anasti siellä monta linnaa neuvokkailla keinoilla. Ja tämän jälkeen hän palasi takaisin Konstantinopoliin joukkoineen ja varustautui lähtemään Jerusalemiin. Kaiken palkkakultansa hän jätti Konstantinopoliin kuninkaan talteen, ja samoin tekivät kaikki muutkin varangit, jotka lähtivät hänen kerallaan Pyhälle maalle. Sitten hän tuli Jerusalem-maahan, ja siellä kaikki kaupungit ja linnat, niin, ja koko maa, joutuivat polttamatta ja hävittämättä hänen käsiinsä. Ja hän kulki Jordanille ja ui siinä ja lahjotti paljon rikkautta Herran haudalle ja Pyhälle ristille ja Jerusalem-maan muille pyhille jäännöksille. Lisäksi hän turvasi tien Jordanille ja tappoi ihmiset, jotka siellä hävittivät ja ryöstivät.»

Mutta palattuaan takaisin Konstantinopoliin hän kuuli, että Magnus Olavinpojasta oli tullut Norjan ja Tanskan kuningas, jonka vuoksi hän erosi »Kreikkalaisten kuninkaan» palveluksesta. Mutta Zoe, joka hallitsi alaikäisen Konstantinoksen nimessä, syytti Haraldia siitä, että hän oli pitänyt osan keisarillekin kuuluvasta sotasaaliista, Harald vangittiin ja oli vähällä päänsä menettää. Mutta Pyhän Olavin avulla ja oman neuvokkaisuutensa kautta hän pääsi vankeudesta ja kosti julmasti, ennenkun pakeni. Miestensä keralla hän tunkeutui keisarin makuuhuoneeseen ja sokaisi hänet ja vei mukanaan prinsessa Marian, jota hän oli turhaan kosinut ja jonka vuoksi hän olikin riitaantunut Zoen kanssa. Kahdella aluksella hän sitten purjehti Bosporon kautta Mustaan mereen, kulkien taidolla kahleen poikki, jolla salmi oli suljettu, ja palasi Dnjeprin ja Kievin kautta Novgorodiin, josta hän otti aarteensa ja Jaroslavin tyttären puolisokseen. »Ja hänellä oli niin paljon aarteita, ettei koskaan ennen oltu nähty niin paljoa yhden miehen hallussa Pohjolassa.» Sillä lukuun ottamatta sitä, mitä hän oli taisteluissa voittanut, oli Haraldilla ollut siitä hyvä onni, että »hän oli kolmasti saanut palatsisaalista. Tapa oli nimittäin semmoinen, että aina kun Kreikan kuningas kuoli, niin hänen varankivartijastollaan oli oikeus käydä kautta koko kuninkaanpalatsin ja ottaa, mitä jaksoivat mukanaan viedä.» Ilmaiseksi he eivät siis palvelleet, mutta olivat omankäden oikeudestaan huolimatta luotettavinta sotaväkeä, mitä Byzantionin hovilla oli. Novgorodista Harald Haardraade kulki Laatokalle ja varusti sen rannalla laivaston, jolla hän purjehti Ruotsin kautta Norjaan, päästen monen vaiheen jälkeen sen kuninkaaksi. Surmansa hän sai v. 1066 sotaretkellä Englantiin, jonka kruunun hän aikoi anastaa, vähäistä ennen kun Wilhelm Vallottaja saapui Kanaalin poikki ja anasti Englannin valtaistuimen.

Sigurd Jorsalfare.

Puolta vuosisataa myöhempi oli Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren sotaretki Pyhälle maalle, johon tällä väliajalla ensimäinen ristiretki jo oli tapahtunut. Sigurd matkasi meritse Lännen tietä, samoja vanavesiä, joita edellisinä vuosisatoina pakanalliset viikingit olivat viillettäneet ryöstämään kristittyjä rantoja. Nyt he purjehtivat ristin tunnusmerkeillä ja taisteluhimoaan he saivat sammuttaa otteluissa Saraseneja vastaan. Kertomus tästä viimeisestä suuresta sotaretkestä, mitä Pohjolasta tehtiin meritse Välimeren maihin, on säilynyt »Sigurdin sadussa».

V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika, lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa». Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla, Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille, vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun, jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä, puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta, niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen, vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä. Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että »soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan, jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi. Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle, luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään, mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion, joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä, kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen. Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja. Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin. Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan. Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan. Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista» keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja, giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat »näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi. Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian, Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään. Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa kuninkaana aina vuoteen 1130.

Amerikan ensimäiset löytäjät.

Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen, tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja, sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.

Islannin asutus.

Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan, näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu. Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan välillä vielä metsääkin.

Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki. Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti vanhaa viikinkivapautta.

Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa — sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita, vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin, sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia, joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin, koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja. Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi. Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut, elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin, kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan, oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset »sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja tavoista.

Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat, he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.

Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto, jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille, jonka yli se itse luisti.

Grönlannin löytö ja asutus.

Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin. Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan. Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen; saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei kuitenkaan käynyt.

V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä. Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus, joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».

Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne ajojäissä haaksirikon.

Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan, n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella, jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.

Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia, joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä. Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin norsunluu.

Norjalaiset viikingit eivät Grönlantiin tullessaan tavanneet siellä asukkaita, mutta he tapasivat asumuksien pohjia, kiviaseita ja nahkaveneitten jäännöksiä, jotka osottivat siellä asuneen heille tuntematonta kansaa. Nämä asukkaat luultavasti olivat peräytyneet pohjoista kohti.

Pian he huomasivat välttämättömäksi päästä yhteyteen emämaan Norjan kanssa, jos mieli siirtokunnan menestyä. Eerikin poika Leif suoritti onnellisesti rohkean matkan valtameren poikki ja saapui Norjaan v. 999, ruveten kuningas Olavi Tryggvenpojan asemieheksi. Käännyttyään kristinuskoon hän v. 1000 lähetettiin palaamaan uuteen kotimaahansa, saatuaan kuninkaalta toimekseen käännyttää sekin kristinuskoon. Kun Eerikki Punainen vihdoin siihen suostui, niin se tapahtuikin. Islantilaisten ja Norjalaisten tiedot Grönlannin vanhain siirtokuntain vaiheista ovat kuitenkin hyvin vaillinaiset ja ristiriitaiset ja pelkkää taruakin on seassa paljon; mutta niiden tosipohja ei ole epäiltävissä. On säilynyt sekä raunioita että riimukirjotuksia. V. 1824 löydettiin Upernivikin kohdalta pieneltä saarelta riimukivi, joka osottaa heidän ulottaneen pyyntiretkiään siirtokunnistaan vielä kauemmaksikin pohjoiseen päin: »Erling Sigvathson ja Bjarni Thordarson ja Endride Oddson pystyttivät tämän merkin ja lähtivät pois lauantaina ennen pääsiäisviikkoa.» Monta sataa vuotta kului, ennenkun europpalainen sen jälkeen kävi samoilla paikoilla.

Kertomukset Viinimaamatkoista ovat niinikään ristiriitaiset ja myöhempien lisäysten kautta osasta vieraantuneetkin oikeasta pohjastaan, mutta niitten yhtäpitäväisyys suurien luonnonseikkain kanssa on kuitenkin niin ilmeinen ja sattuva, ettei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö norjalaiset viikingit olisi Grönlannista käsin löytäneet Pohjois-Amerikkaa ja tehneet sinne useita retkiä.

Kertomukset Grönlannin eteläpuolella olevien maitten löytämisestä ovat säilyneet kahdessa islantilaisessa sadussa. Toinen näistä, »Eerikki Punaisen satu», on vanhempi ja yleisen luulon mukaan luotettavampikin. Se lienee muistoon kirjotettu vuosien 1270 ja 1380 välillä. Toinen on Islannin pohjoisrannalla syntynyt »Flateyarbok», joka lienee kirjotettu v:n 1387 vaiheilla. Nämä sadut eroavat koko joukon toisistaan. Edellisessä kerrotaan vaan kahdesta Viinimaan matkasta, jälkimäisessä taas viidestä. Edellisen mukaan oli Leif Amerikan ensimäinen löytäjä, jälkimäisen mukaan Bjarni. Vaikka Flateyarbok sisältääkin paljon tarupiirteitä ja on sekavampi, niin ei sitä kuitenkaan voi pitää arvottomana, vaan täytyy meidän koettaa molempien satujen mukaan muodostaa kuva näistä merkillisistä merimatkoista.

»Flateyarbokin» mukaan tapahtui Amerikan löytö seuraavalla tavalla:

Amerikan löytö.

V. 989 eräs Bjarni Herjulfson, seuratessaan isäänsä Islannista Eerikin vuonoon Grönlantiin, joutui myrskyn ajelemana kauas länteen ensin lakealle metsäiselle rannalle ja sitten saareen, joka oli täynnään jäätiköitä. Mutta sitten hän sai hyvän tuulen paremmalta puolelta ja tuli sillä neljässä päivässä kotia Eerikin vuonoon.

Bjarnin löytö herätti suurta huomiota noina Pohjolan varhaisina siirtolaisaikoina, varsinkin kun kuultiin tuossa maassa olevan puita. Norjassa, jonne Bjarni sitten matkusti, häntä moitittiin leväperäisyydestä, kun hän oli jättänyt tutkimatta löytämänsä maan. Kun hän palasi takaisin Grönlantiin, niin »puhuttiin siellä paljon siitä, että piti lähdettämän etsimään tuota uutta maata». V. 1000 Eerik Punaisen poika Leif lähti nimenomaiselle löytöretkelle. Hän osti Bjarnin laivan, otti siihen viisikolmatta miestä ja lähti matkaan. Ensin tultiin siihen maahan, jonka Bjarni oli viimeiseksi nähnyt ja mentiin maihin. Siellä ei ollut ensinkään ruohoa, vaan suuria lumen peittämiä vuorenselänteitä maan sisässä, »ja koko matka rannalta näille vuorille oli yhtä samaa kivikenttää, ja heistä näytti, että se oli vallan hyödytön maa». Ja sen vuoksi he lähtivät pois ja nimittivät seudun Hellulandiksi, s.o. Kivimaaksi, — se luultavasti oli joku kohta Labradorin rannikkoa.

He lähtivät sitten uudelleen merelle ja löysivät toisen maan, joka oli lakea ja metsäinen, edessään valkoinen mereen kallistuva hiekkaranta. »Tämän maan me luontonsa mukaan nimitämme Markmaaksi, s o. Metsämaaksi», sanoi Leif. Purjehtien sieltä kaksi päivää koillistuulella he saapuivat saareen, johon astuivat maihin odottamaan hyvää tuulta. He maistoivat ruohon kastetta, eivätkä mielestään olleet koskaan maistaneet mitään niin makeata. Sitten he purjehtivat edelleen salmeen, joka oli tämän saaren ja erään niemen välissä ja saapuivat paikkaan, jossa järvestä laski mereen virta. He vetivät purtensa järveen ja laskivat ankkurin, kantaen vuoteensa maihin, rakensivat majan ja pystyttivät telttansa sen ympärille, sekä valmistautuivat olemaan siinä talvea.

Kalaruoasta ei ollut puutetta, sillä järvessä oli »suurimpia lohia, mitä he olivat milloinkaan nähneet», ja maa heistä näytti niin hyvältä, ettei siinä tarvinnut talvella ruokkia karjoja. Pakkasta ei ollut ensinkään. Ruoho näytti pysyvän tuoreena vuoden umpeensa ja yö ja päivä olivat taas pitemmät kuin Islannissa ja Grönlannissa. Väki jaettiin kahteen osastoon, toinen puoli rakensi majoja ja toinen tutki maata, palaten joka yö leiriin. Metsäviiniköynnöksestä, jota rehun etsijät löysivät, koko seutu nimitettiin Viinimaaksi, ja niistä otettiin näytteitä niin paljon kuin peräveneeseen mahtui, ja puuta niinikään, ja »itse kylväytynyttä vehnää», jota kasvoi nurmikoilla, koottiin niinikään vietäväksi kotia Eerikin vuonoon. Leif sai nimen »Onnellinen» ja paljon mainetta ja rikkautta, mutta hänen veljensä Thorvald Eerikinpoika arveli, ettei hän ollut riittävästi etsinyt, ja »päätti, että hänestä puhuttaisiin vielä enemmän kuin Viinimaan ensimäisestä asukkaasta».

Thorvald lähti matkaan, mukanaan kolmekymmentä miestä, ja purjehti suoraa tietä Leifin majoille Viinimaahan, viipyen siellä talven. Heti kun kevät alkoi tehdä tuloaan, hän käski varustaa purtensa ja lähetti ison veneensä edeltä rantaa tutkimaan.

Kaikki olivat yksimieliset siitä, että maa oli kaunis ja metsät hyvät. He huomasivat, ettei metsästä ollut mereen pitkä matka, että ranta kaikkialla oli valkoista hiekkaa ja että sen edessä oli monta saarta ja hyvin matalaa vettä; mutta ihmisistä tai karjasta he eivät nähneet merkkiäkään, paitsi kaukana lännessä eräällä niemellä puisen vilja-ämpärin. Kun he olivat kaiken kesää kulkeneet rantaa pitkin, niin he syksyllä palasivat Leifin majoille.

Seuraavana kevännä Thorvald laski itäänpäin. »Pohjoista kohti maan reunassa he ajoivat erääseen niemeen ja laivan emäpuu murtui ja he viipyivät siinä kauan sitä korjatessaan ja nimittivät siitä paikan Emäpuuniemeksi (Kjalarnes).» Sitten he purjehtivat itään päin pitkin maan rantaa, jossa oli kaikkialla taajaa metsää, kunnes eräässä kohden Thorvald vei purtensa maan rantaan ja asetti rantaan lankut ja sanoi: »Tähän mielelläni rakentaisin taloni.»

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset merkit muista ihmisistä. Kaukana valkoisella hiekkaisella rannalla huomattiin kolme pilkkua, kolme nahkavenettä, kunkin alla kolme »skrälinkiä» piilossa. Thorvaldin miehet saivat heistä kahdeksan kiinni ja surmasivat heidät, mutta yksi pääsi pakenemaan »vuonon pohjaan, jossa oli useita asumuksia, niinkuin pieniä kekoja maalla». Satu sitten sanoo, että pohjanmiehet valtasi raskas uneliaisuus, kunnes äkkiä »kuului huuto ja vuonosta tuli lukematon joukko nahkaveneillään, asetuen heidän laivansa ympärille».

Retkeilijät asettivat laivan reunoille kilpikehänsä suojakseen ja niihin kilpistyivät skrälinkien nuolet; kun he olivat kaikki ampuneet, niin he »pakenivat niin nopeaan kuin taisivat». Mutta Thorvald oli saanut tappelussa kuolettavan haavan kainaloonsa. Hän ennätti vain sanoa miehilleen, että he kantaisivat hänet siihen niemeen, johon hän oli halunnut talonsa rakentaa, sillä totta oli, että hän oli tahtonut jäädä siihen joksikin aikaa; mutta risti oli pantava sekä päänpuoleen että jalkopäähän. »Ja sitten hän kuoli ja haudattiin,, niinkuin hän oli sanonut.» Paikka nimitettiin vainajan päällikön muistoksi Ristiniemeksi. Retkeilijät jäivät siihen koko talveksi, ja kuormasivat laivaansa viiniä ja rypäleitä ja keväällä he palasivat Eerikin luo Grönlantiin.

Tämän ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen ryhdyttiin uutta maata suuremmalla voimalla tutkimaan ja asuttamaan.

Kahdelle puolelle tapahtuneita matkoja huomioon ottaen olisivat
Leifin majat olleet Laurentin lahdessa Prinssi Edwardin saaren
pohjoisrannalla. Kjalarnes vastaisi nykyisen Breton-saaren, Uuden
Skotlannin pohjoisosan pohjoiskärkeä.

»Eerikki Punaisen sadussa» mainitaan Leif Amerikan löytäjänä; hänen retkestään kerrotaan lyhyesti, mutta sitä laajemmin Thorfinn Karlsefnin retkestä, jonka taas »Flateyarbok» kertoo aivan niukasti. Seuraava kertomus siitä on »Eerikki Punaisen sadun» mukaan.

Thorfinn Karlsefnin retki.

Ensinnä Eerikki Punaisen kolmas poika Thorstein päätti lähteä Viinimaahan noutamaan veljensä Thorvaldin ruumista. Hän ohjasi ulapoille, mutta menetti näkyvistään kaiken maan ja ajelehti koko kesän merellä, palaten vasta talven alussa takaisin Grönlantiin (v. 1005). Tämän jälkeen teki Thorfinn Karlsefni, kuuluin kaikista Viinimaan kulkijoista, suurisuuntaisemman yrityksen.

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää, jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas, aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan. Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki. Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja, toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen, maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi (Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia, jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin. Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi. Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle, jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen, Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja teki ennen lähtöä seuraavan runon:

    »Läkkäämm' pois kotihin,
    Näkkäämm’ maamiehemme,
    Laivoin laskekaamme
    Meren aavan teitä,
    Toivorikkahien
    Päällikköin (ket maata
    Kiitti) Furdurannoill'
    Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti, kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi», joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia, suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit, niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin. Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa, ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat »tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan. »Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta, että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.

Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs »yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan, ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi: »Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy siitä hyötyvän.»

Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada, ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja. Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.

Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut, siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena? Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle pohjalle.

Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä, että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa. Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan, jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»

Mahdollista on, että muitakin yrityksiä tehtiin, sillä Eerikin satu kertoo ainoastaan niistä miehistä, jotka kuuluivat Punaisen Eerikin huoneeseen. V. 983—4 oli islantilainen Are Marson myrskyjen ajamana joutunut kovin kauas länteen »Valkoisen miehen maahan», jonne häntä v. 999 seurasi Bjarni Asbrandson ja v. 1029 Gudleif Gudlaugson. Niin kertoi hänen ystävänsä Rafn, Limerickin kauppias, ja Are Frode, joka oli tämän pojanpojan-pojanpoika, kirjotti tarun muistoon. Ja he sanoivat tuota tuntematonta maata Suur-Irlanniksi. Mutta nämä maineet ovat siksi hämärät, että ne ehkä ovat myöhempiä keksinnöitä.

Myöhempien retkien todenmukaisuuden puolella on se seikka että Viinimaasta oli saatavana niin paljon arvokkaita tuotteita, varsinkin puutavaraa, jota Grönlannissa tarvittiin. Voimme otaksua, että yhteys pysyi voimassa yhtä kauan kuin Grönlannin siirtokunnatkin. V. 1121 Eerikki niminen piispa lähti Eerikin vuonosta Viinimaahan. Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla purjehti sieltä papistoa maihin, jotka olivat Viinimaata paljon pohjoisempana. V. 1347 kävi Marklandissa seitsemäntoista Grönlannin miestä. Laiva saapui sitten tuulen ajamana Islantiin. Tieto matkasta perustuu varmaan kirjotettuun lähteeseen.

Tosiasiat.

On luultu useita raunioita ja muuatta kuvilla kirjailtua kiveä muistoksi näistä pohjanmiesten retkistä. Mutta myöhempi tutkimus on osottanut, että nämä jäännökset ovat joko paljon myöhempiä, taikka intianien kuvapiirroksia. Ei ainoatakaan skandinavista riimukiveä ole Pohjois-Amerikan rannalta löydetty.

Vaikka ollaan yksimielisiä siitä, että pohjanmiehet tosiaan saapuivat Pohjois-Amerikan rannalle, niin sitä ristiriitaisemmat ovat mielipiteet siitä, kuinka kauas etelää kohti heidän matkansa ulottuivat. Niillä purjehdusaika-ilmotuksilla, joita sadut mainitsevat, pääsi ehkä hyvinkin Grönlannista Labradorin rannikolle, sillä pohjanmiesten oli tapana lähteä merelle ja varsinkin pitkille taipaleille ainoastaan siinä tapauksessa, että saivat vetävän tuulen hyvältä puolelta. Myötätuulta he usein odottivat viikkokausia jossain suojaisessa paikassa. Siitä että he löysivät viiniköynnöksiä, ovat toiset päättäneet heidän käyneen hyvinkin etelässä. Toiset taas luulevat viini sanan tässä tarkettavan viinimarjoja, joita kasvaa pohjoisemmassakin. Ja on niitäkin, jotka luulevat vinlandin tässä yhteydessä alkuaan ei tarkottaneen viinimaata, vaan laidunmaata (muinaisskandinavinen sana »vinland», ehkä vesijättö), vaikka muka käsitykset sitten sekaantuivat. Freydiin uskottu mies ei siis suotta olisi ivannut maata, jossa ei ensinkään kasvanut viiniä. Villivehnä luultavasti tarkottaa erästä vehnän näköistä ruohoa, jota tällä rannikolla kasvaa. Helluland ehkä oli nykyäänkin autio Labrador, Markland Laurentin lahden rannalla, Viinimaa joko Uuden Skotlannin rannikko, tai maa siitä eteläänpäin, »Hvitramannaland» eli »Suur Irlanti» Newfoundland. Skrälingit — nimi merkitsee muinaisnorjassa »hylkyihmistä» — kaikesta päättäen olivat näillä rannoilla ennen eläneitä, sukupuuttoon kuolleita intianikansoja, vaikka pohjanmiehet sitten siirsivät nimen eskimoillekin, joita luultavasti tapasivat pohjoisempana.

Viimeksi on Fridtjof Nansen Pohjoismaiden tunnetuksi tulemista käsittelevässä laajassa teoksessa perusteellisesti tutkinut Viinimaa-matkojakin. Hän on tullut aivan uusiin johtopäätöksiin.

Vaikka Nansen pitääkin varmana asiana, että Grönlannista käsin löydettiin Amerikan rannat ja sinne tehtiin useita matkoja, niin ei hän kuitenkaan luule matkain ulottuneen niin kauas etelää kohti, että Leif ja Thorfinn Karlsefni todella olisivat löytäneet metsäviiniköynnöstä. Nansen luulee koko Viinimaa-sadun syntyneen vanhoista Irlannista käsin kulkeneista taruista, Pyhän Brandanuksen ja Imran Maelduinin meriretkistä ja kaiken kaikkiaan juurtuvan aina Vanhan ajan »Onnellisten saarista». Nansenin perustelut eivät kuitenkaan tunnu vakuuttavilta. Korkeintain ovat mainitut vanhat tarut vaikuttaneet Islannin Viinimaa-saagain muotoon. Mahdollista on, että Leif maita nimitellessään ajatteli noita taruperäisiä Onnellisten saaria ja niiden mukaan antoi nimiä. Ehkäpä hän muisti isänsä menetelmää, kun tämä oli antanut »Grönlannille» nykyisen nimensä sillä perustuksella, ettei mikään niin houkuttele siirtolaisia kuin hyvä nimi. »Viinimaa» kieltämättä oli nimi, joka oli omiaan viehättämään. Mutta muutoin ne ranskalaiset purjehtijat, jotka 16:lla vuosisadalla tutkivat Laurentin lahden ja joen, kertomuksessaan niinikään mainitsevat, että rannoilla kasvoi sekä viiniköynnöstä että itsekylväytyvää viljaa. Todistuksena pohjanmiesten käynneistä Amerikassa Nansen mainitsee, että siellä intianien kesken oli laajalti levinnyt muuan pallokisa, jota hän luulee pohjanmiehiltä opituksi. Saman pallokisan olivat Grönlannin eskimot heiltä oppineet.

Saagan kertomus Thorfinn Karlsefnin retkestä on niin kauttaaltaan tosisävyinen, että sen tosipohjaa tuskin käy epäileminen, vaikkapa se olisikin aikain kuluessa sekaantunut, niin ettemme voi varmaan määrätä hänen näkemiään maita.

Myöhemmin, noin 1300-luvun keskivaiheilla, Grönlannin uudisasukkaat kylläkin oppivat tuntemaan Eskimot. Nämä hävittivät ensinnä Vesterbygdin siirtokunnan ja uhkasivat eteläisempää Österbygdiäkin. Norja, jonka alaiseksi Grönlanti oli ruvennut kolmannentoista vuosisadan alussa, ei voinut pitää huolta etäisestä tytärmaasta, vaan 1400-luvun alussa kaikki yhteys lakkasi, kun saksalaiset »Vitali-veljekset» olivat hävittäneet Bergenin, Grönlannin kaupan keskustan. Samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, yritettiin aikaan saada uusi yhteys, mutta lähetetty laiva ei päässyt perille. Grönlannista ei enää kuulunut mitään. Norjalaiset siirtokunnat, tautien ja puutteen heikontamina, joko kokonaan sortuivat Eskimoitten hyökkäyksissä, tai sulivat vähitellen varsinaisiin maanasukkaihin. Kun norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede, »Grönlannin apostoli», v. 1721 alkoi Grönlannissa lähetystoimensa, ei siellä enää elänyt ainoatakaan norjalaista.

Pohjanmiesten Viinimaa-matkoista levisi tieto laajemmallekin. Ainakin Pohjoismaiden historian kirjottajalle Bremenin Adamille ne olivat tunnetut, [Adamin mainitseman »Vinulan» arvelimme ehkä tarkettavan »Vienaa». Tätä tukee seuraava seikka. Sadussa, joka kertoo Norjan kuninkaan Harald Graafeldin sotaretkestä Bjarmien maahan, sanotaan tappelun paikaksi »Vinu bakka». Tämä retki tapahtui v. 965, ja käytetään tässä siis Bjarmien suurimmasta kauppapaikasta vanhaa karjalaista »Vienan» nimeä. Tämä tekee kylläkin todennäköiseksi, että Adamin »Vinula» juuri tarkotti »Vienaa», vaikk'ei bremeniläisellä kanikilla ollutkaan käsitystä maakunnan oikeasta maantieteellisestä asemasta.] Rooman paaville niinikään. Bremenin Adam kertoo myös erään saksalaisen retkikunnan tunkeutuneen niin pohjoiseen kuin oli mahdollista päästä. Muutamat friisiläiset nuorukaiset olivat muka päättäneet tutkia, kauaksiko meri ulottuisi pohjoista kohti. He tulivat ensinnä laivoillaan Islantiin ja purjehtivat sieltä edelleen pohjoiseen, kunnes oltiin pimeän ja jään meressä, jossa useimmat laivoista kärsivät miehineen päivineen haaksirikon. Ainoastaan osa pääsi monta kovaa koettuaan palaamaan takaisin maahansa, jossa he kertoivat seikkailunsa, höystäen niitä vahvasti kaikenlaisilla ihmejutuilla. Tämäkin matka lienee tapahtunut vuosituhansien vaihteessa.

Keskiajan maantieteelliset käsitykset.

Keskiaika oli tieteelliselle tutkimukselle epäsuotuisa aika. Sen henkinen elämä lepäsi kokonaan uskonnollisella pohjalla, ja uskonnollisen tiedon perustuksena oli kirkon oppi, joka ei edes Raamatun selittämisessä suonut yksityiselle ajatukselle vapautta. Kirkko tukahutti kaiken tutkimuksen, joka tavalla tai toisella oli omiaan järkyttämään kirkon luomia pappisvaltaisia uskonkäsityksiä. Ainoastaan jotkut kirjalliset, klassikoitten teoksien selittämiseen perustuvat tutkimusalat saattoivat tämmöisissä oloissa viihtyä ja kehittyä. Semmoisissa elinehdoissa oli tietysti varsinkin luonnontieteellinen tutkimus ennakolta määrätty pysymään alhaisella kannalla. Niin oli maantieteenkin laita. Se ei pystynyt edes enää nousemaan sille asteelle, jolle sen olivat Kreikkalaiset kohottaneet, ja varsinkin näitten luoma käsitys maan pallonmuodosta ja sen ilmiöistä taantui ja jäykistyi yhtä lapselliseksi ja alkuperäiseksi, jommoisena näimme sen Homeroksen runoissa kuvastuvan Kreikkalaisten vanhimmalla ajalla.

Maan muoto.

Vaikka jo kahdeksannella vuosisadalla j.Kr. vanhain kirjailijain teoksien johdolla aljettiin uudelleen puhua maan pallonmuodosta, niin piti siitä huolimatta oppi sen litteydestä kautta Keskiajan sitkeästi puoliaan, sillä niin opetti Raamattu. Raamatullisten käsitysten mukaan maa on litteä pyöreä kiekko, jota meri joka puolella piirittää, ja maailmanmeren takana on ikuinen pimeys. Palestina muka on kaikkien maitten keskusta, Jerusalem! keskellä Palestinaa. Samanlaiseksi kaikki vanhat kansat, Kreikkalaisetkin varhaisina aikoinaan, olivat käsittäneet maan muodon. Samaa uskoi uudelleen Keskiaika, ja tuo oppihan tosiaan näyttääkin olevan parhaiten sopusoinnussa sen kanssa, mitä ympärillämme näemme. Maan pallonmuodon älyäminen kysyy jo melkoisen kehittynyttä havainto- ja ajatustyötä.

Mutta vielä paljon enemmän kuin maan muodon oivaltamisessa jäi Keskiaika Kreikkalaisista jäljelle maailmankaikkeuden rakenteen käsittämisessä. Jo vanha pythagoralainen koulu oli katsonut maailmaa laajemmalla silmällä kuvaillessaan auringon kaiken elämän keskustaksi ja käsittämällä siten maan ainoastaan pieneksi osaksi maailmankaikkeudesta. Myöhemmin olivat useat muut ajattelijat, kuten Plato ja varsinkin samoslainen Aristarkhos ynnä Seleukos (v:n 250 vaiheilla e.Kr.) kehittäneet tätä oppia. Aristarkhos lisäksi opetti, että maa kiertää aurinkoa, ja koetti kuun asemasta laskea auringon etäisyyden maasta. Ainoastaan havaintojen puutteellisuus vaikutti, että tulos tuli väärä — mainittu tähtitieteilijä sai auringon etäisyyden maasta vaan 20 kertaa suuremmaksi, kuin kuun etäisyys on. Samoin kuin Galilei, samoin hänkin oppinsa vuoksi julistettiin uskonnon pilkkaajaksi. Eikä hänen selvänäköinen ajatuksensa saavuttanut kreikkalaisessa tieteessäkään kannatusta. Siksi voimallisesti sitoi auringon näennäinen kiertoliike ajatuksen.

Yksin Hipparkhoskin, Vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, pysyi Aristarkhoksen opille vieraana ja koetti toisella tavalla selittää aurinkokunnan ilmiöt. Hänen oppinsa mukaan oli maa kaikkeuden keskusta, ja maata kiersivät aurinkokunnan muut jäsenet seuraavassa järjestyksessä: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Uloimpain planettien hän otaksui liikkuvan ihmeellisiä lenkkiratoja, voidakseen havaintoja selittää. Ptolemaios kehitti Hipparkhoksen ajatusta, ja hänen nimellään on tämä oppi säilynyt ja Uuden ajan alkuun saakka ollut »tieteen viimeinen sana».

Keskiaika ei ainoastaan käsittänyt maata koko maailman keskustaksi, vaan myös ihmistä koko luomakunnan huipuksi ja aurinkoa, planetteja ja tähtiä häntä varten luoduiksi.

Kirkkoisä Augustinuksen ajalla tosin vielä jotkut valistuneet henget uskalsivat puolustaa maan pallonmuotoa, mutta oppineet kirkkoisät julistivat sen harhaopiksi. Kirkkoisä Lactantius kirjotti: »Onko mahdollista, voiko vielä olla niin nurjamielisiä, että he luulevat olevan ihmisiä, jotka kävelevät jalat ilmassa ja pää alaspäin? Että puut ja pensaat kasvaisivat juuret ilmassa? Että lumi, rakeet, ja sade putoisivat ylöspäin? Ja vaikka riippuvat puutarhat mainitaankin maailman seitsemän ihmeen joukossa, niin miten olisi mahdollista, että pellot ja meret ja kaupungit voisivat pysyä tasapainossa, jos ne häälyisivät ilmassa?» Kreikkalaisten filosofien esittämiä syitä, että painovoima saa kaikki kappaleet järjestymään vyöhykkeittäin ja että siis maan täytyy olla pallonmuotoinen, hän piti nurinkurisen ajattelemisen epäsikiöinä, ellei vain huonona pilana. Kuitenkin koetti joku kirkonmieskin vielä pitää kiinni Kreikkalaisten opista maan pallonmuodosta ja vastajalkaisista, esim. Salzburgin piispa Virgilius; mutta hän joutui tämän valistuneen mielipiteensä vuoksi v. 741 julkiseen riitaan kirkon kanssa. Paavi Zacharias, joka muutoin oli valistunut mies, tuomitsi ankarasti hänen harhaoppinsa. Piispaa vastaan oli paaville kannellut Saksalaisten apostoli Bonifacius. Paavin mielestä oppi vastajalkaisista pakottaisi otaksumaan, että oli olemassa sieluja, jotka olivat osattomia sekä Aatamin syntiinlankeemuksesta, että Kristuksen uhrikuolemasta.

Aikaisemman Keskiajan Raamattuun perustuvat käsitykset maailman rakenteesta ovat selvimmin julki lausutut Antiokhiassa sijaitsevan syyrialaisen koulun kirjotuksissa. Näihin kirkkoisiin kuului muitten mukana Johannes Khrysostomos (347—407). Tarkimmin tunnemme nämä käsitykset ennen mainitun Kosmas Indikopleusteen kirjotuksista, jotka hän kyhäsi eräässä Sinain luostarissa, erottuaan kauppa-alalta ja ruvettuaan munkiksi. Kosmas eli kuudennella vuosisadalla.

Kosmas.

Syyrialaiset kirkonmiehet ajattelivat maailman suuren huoneen kaltaiseksi, nojaten Jesaiaan sanoihin: »Hän istuu maan piirin päällä, ja ne kuin sen päällä asuvat, ovat niinkuin heinäsirkat; joka taivaan venyttää niinkuin ohukaisen nahkan ja levittää sen niinkuin majan asuttavaksi.» Kosmaksen mielestä tämä maailmanhuoneen muoto oli pienoiskoossa toteutettu Liiton arkissa, jonka mitat ja muodon hän siis otaksui koko maailmanhuoneen suhteiksi.

Maa oli Kosmaksen käsityksen mukaan latuska ja neliskulmainen, ja sen ympärillä oli Okeano. Tämän ympärillä oli toinen manner, jolla idässä ensimäiset ihmiset asuivat, ennenkun Noakin aikana Vedenpaisumus tapahtui. Siellä oli niinikään Paratiisi. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiset ihmeellisellä tavalla pääsivät Okeanon poikki nykyisen maan puolelle, eikä tuota toista maata ole sen jälkeen mahdollinen saavuttaa. Koko maailman ympärillä on korkea muuri, jolla taivas lepää, ja se on pitkän ja kapean laatikon muotoinen, jonka suhteet ovat kuin 1:2. Huoneen päällä on sen pituussuuntaan kulkeva holvikatto, joka kuitenkin on tasaisella laipiolla jaettu kahteen kerrokseen. Laipion alla, nelisnurkkaisessa maailmanhuoneessa oli muka maa, vesi ja tähdet, laipion päällä taas oli Kristuksen ja autuaitten taivaallinen valtakunta. Enkelit kuljettavat tähtiä pitkin kiertoratojaan, niinkuin Luoja maailman alusta on määrännyt.

Tietysti tuotti Keskiajan oppineille auringon näennäisen liikunnon sopusointuun saattaminen maan litteän muodon kanssa suuria vaikeuksia. Koska maalla ja taivaalla oli joka puolella varmat rajansa, eikä maan alle enää mitään mahtunut, niin ei tietysti voitu otaksua, että aurinko yöksi katosi maan alle, koska siellä ei ollut tilaa. Luultiin auringon laskukohdaltaan palaavan nousumailleen pohjoisen kautta pitkin maan ja taivaan rajaa ja lymyävän meren takana. Kosmas sitä vastoin otaksui, samoin kuin vanhemmat kreikkalaisetkin oppineet, maan kohoavan pohjoista kohti valtavaksi vuoreksi, jonka taitse aurinko kiersi nousumailleen, ja tästä vuoresta hän niinikään luuli saavansa selityksen päivän ja yön pituuden vaihtelulle. Kosmas todistaa otaksumaansa, että maa muka pohjoista kohti kohoo, sillä, että laivain paluumatka tavallisesti on paljon vaikeampi kuin menomatka ja että melkein kaikki joet muka tulevat pohjoisesta. Tämä pitää vain Välimeren piirissä johonkin määrään paikkansa. Ainoastaan Niili tulee etelästä, mutta sepä muka juokseekin paljon hitaammin kuin Eufrat ja Tigris, jotka tulevat pohjoisesta.

Mieltäkiinnittävä on yön ja päivän pituuden vaihteluiden selitys. Severianus Gabalasta oli syyksi selittänyt sen, että aurinko vuoden kuluessa milloin lähestyy etelää enemmän, milloin jää siitä kauemmaksi. Kun se lähestyy etelää paljon, niin se ei kohoakaan taivaan korkeimmalle kohdalle, vaan kulkee sen poikki sangen kaltevaa rataa. Sen mukaan on päivän mittakin lyhyt. Tällä kaltevalla vaelluksellaan se lisäksi laskee sangen lähellä lännen eteläkohtaa. Palatessaan takaisin nousukohdalleen sen täytyy kiertää koko länsi, pohjoinen ja itä, ja siihen kuluu paljon enemmän aikaa kuin toisina aikoina, jolloin se nousee suoraan idästä ja kautta keskitaivaan kaartaa länteen. Nuo pitkät yöt ovat talviyöt ja lyhyet päivät talvipäivät.

Kosmas koettaa korkean pohjolanvuorensa avulla selittää saman ilmiön. Vuori on muka yhtä korkea kuin maailma leveä, nimittäin 1,000 penikulmaa. Se verkalleen kohoo lännestä ja idästä, mutta suistuu jyrkkään asumattomaan pohjoiseen. Sen taitse aurinko joka yö palaa laskupaikaltaan takaisin nousukohtaansa itään. Pysytellessään talvella matalammalla, aurinko kulkee vuoren tyven taitse, joka on leveämpi, ja sen täytyy siis kulkea silloin paljon kauemman aikaa kateissa kuin kesällä, jolloin se kulkee vain vuoren kukkulan taitse ja siis pian tulee uudelleen näkyviin.

Kosmas Indikopleusteen maailmanjärjestys on siis sekä henkensä että tuloksiensa puolesta täydellinen taantumus kreikkalaisten tutkijain terävistä ja todella tieteellisistä päätelmistä. Mutta suotta olisi siitä lausua tuomiota, niinkuin useinkin tapahtuu, suotta valittaa sitä, että tieteen yhtäjaksoisuus tuli enemmäksi kuin vuosituhanneksi keskeytetyksi. Tuo vuosituhat on sen jatkumista valmistellut toisella tavalla. Sen kuluessa vähitellen sivistyivät ne pohjoiset kansakunnat, jotka ajanlaskumme alussa vielä elivät puoliraakalaisuudessa, mutta jotka sitten ovat Kreikkalaisten työtä jatkaneet sen nykyiseen korkeuteen. Keskiajalla nämä voimat vielä olivat ensimäisessä käymistilassaan ja huomio kääntyi etupäässä siveellisiin ja sielullisiin asioihin. Länsimaiden elämä sai sen terveen pohjan, johon parhaat jäännökset klassillisen sivistyksen haaksirikosta on voitu pelastaa ja uudelleen istuttaa. Vasta tällä uudella pohjalla, laajemmalla inhimillisellä alustalla, on Uusi aika voinut kehittyä ja kasvaa. Keskiaika kasvoi samanlaisessa luottavassa uskossa kuin lapsi, ja vaikka sen tiedot olivatkin vaillinaiset, vaikka se vielä tarkkaan noudatti sitä, mitä oli luvallista uskoa ja tutkia, niin valmisti se kuitenkin itsetiedottomasti rientoisempaa tulevaisuutta. Uuden ajan kynnyksellä se jo oli sen verran henkisesti vahvistunut, että nuorukaisena saattoi luoda katseensa kotinurkkia laajemmallekin, nähdä maailman suuruuden ja moninaisuuden ja nuoren mielen seikkailuhalua täynnään lähteä sitä valtansa alaiseksi saattamaan.

Jo kahdeksannella vuosisadalla alkoi oppi maan litteydestä uudelleen menettää viehätystään ja siellä täällä joku valistunut mies uskalsi ruveta opettamaan sen pallonmuotoa. Mutta vallitsevaksi mielipiteeksi ei tämä käsitys päässyt vielä moniin aikoihin, ei edes kaikkein edistyneimmissä piireissä; kirkko edelleenkin sitä vastusti koko ankaruudellaan, ja vielä uskonpuhdistuksenkin esitaistelijat, Luther ja Melankton, luulivat oikean käsityksen maailman rakenteesta olevan ristiriidassa kristinuskon perustotuuksien kanssa. Kaikki tiedämme, että sama vielä tänäpäivänäkin on asianlaita, vaikkapa tutkimuksen ja uskonnon riitarajat ovatkin siirtyneet toisten luonnontieteitten aloille. Vielä viime vuosisadan loppupuolella julkaistiin sentään Englannissa semmoistakin aikakausilehteä, jonka toimittaja täydellä todella väitti, että maa on litteä ja että aurinko kaartelee sen päällä 1000 engl. penikulmaa korkealla.

Kartat.

Maantieteellinen tieto saa kartassa suppeimman ja täsmällisimmän ilmauksensa. Kaikki ne seikat ja tosiasiat, joita matkustajat ja tutkijat ovat vaivaloisen työn kautta keränneet ja seuloneet, yhdistyvät kartassa selväksi yleiskuvaksi, jolta tosin puuttuu kirjotetun sanan elähyttävä henki, mutta jolla sen sijaan on se etu, ettei sitä ole mahdollinen väärin käsittää eikä tulkita. Maitten ulkopiirteet, vuorien, jokien suunnat, järvien ja kaupunkien asemat ilmenevät kartalla ajan käsityskannan mukaisesti.

Jos tältä kannalta tarkastamme Keskiajan maantuntemusta, niin näkyy paikalla, kuinka odottamattoman vaillinainen se oli. Ptolemaioksen, Vanhan ajan kuuluimman kartanpiirtäjän nimi tosin tunnettiin Keskiajalla, mutta hänen oivallinen karttansa näyttää moneksi ajaksi jääneen unohdukseen. Varhaisempi Keskiaika koetti luoda karttansakin kokonaan raamatulliselle pohjalle.

Vanhan testamentin mukaisen maailmankäsityksen mukaan Palestina oli, kuten näimme, maailman keskusta ja Jerusalem Palestinan keskipiste. Jerusalem oli siis koko maailmankin keskusta. Sen mukaan siis piirrettiin kartta. Keskiajan aikaisemmissa suunnikaskartoissa ja myöhemmissä kehäkartoissa ovat Pyhä maa ja Jerusalem aina keskellä.

Ainoastaan maan ympärystä käsitettiin alussa toisenlaiseksi kuin Heprealaisten kesken. Syyrialainen koulu oli tullut Raamatusta siihen johtopäätökseen, että maailma oli nelinurkkainen, ja sen muotoiseksi sen kuvasi Kosmaskin karttaansa. Suorakaiteen muotoiseen maahan pistää valtamerestä neljä merenlahtea: pitkäveteinen Välimeri, Kaspian meri, Arabian meri eli Punainen meri ja Persian lahti. Kosmas laskee maan pituuden Kiinasta, Tzinizasta, joka hänen teoksessaan ensi kerran esiintyi länsimaisella nimellään, asutun maan länsirantaan 400:ksi päivämatkaksi ja pohjois-eteläleveyden puoleksi siitä. Maan ympäri kiersi Okeano, ja tämän takana oli tuo toinen manner, josta jo puhuimme. Kosmas, samoin kuin koko syyrialainen koulukin, otaksui Paratiisin olevan maailman itäpäässä, ja hän luuli sen siellä säilyneen vielä sen jälkeenkin, kun Noak arkillaan pelastui Araratin vuorelle. Paratiisin takana oli suuri saarekas järvi, ja järvestä lähtivät nuo Raamatun neljä virtaa, jotka Paratiisin manteren läpi virrattuaan laskivat valtamereen. Tämä järvi oli Edenin joki ja siitä lähtivät neljä virtaa Pison, Gihon, Hiddekel ja Frat. Pisonia Kosmas luuli samaksi virraksi kuin Ganges ja otaksui sen virtaavan Okeanon läpi taikka alatse Persian lahteen. Gihon oli Niilin ylijuoksu; se muka virtasi ensinnä pitkät matkat Okeanon takaisessa maassa, ennenkun pääsi kostuttamaan Egyptin maata. Vaikeampi oli Kosmaksen saada Eufrat ja Tigris juoksemaan Paratiisista, sillä niitten juoksu jotenkin tarkkaan tunnettiin sekä Vanhalla että Keskiajallakin ja niitten lähteetkin oli löydetty. Kosmas ja hänen aikalaisensa pääsivät pulasta sillä tavalla, että antoivat näitten jokien virrata Okeanon kautta samoin kuin Pisonin ja Gihoninkin, jonka jälkeen otaksuttiin niitten jonkun ajan kulkevan maan alla ja jälleen kumpuavan esiin Armenian vuorimaassa. Nämä otaksumat eivät olleet juuri niin luonnottomia, kuin miltä ne ensi katsannolta näyttävät, sillä moinen jokien katoaminen vuorien alle ja taas esiin ilmestyminen pitkäin matkain päässä on jotenkin tavallinen ilmiö sekä Kreikassa että Länsi-Aasiassa ja yleensä kaikkiallakin, missä on kalkkivuoria. Tigriistä luultiin Vanhallakin ajalla, että sen alkujuoksu oli maanalainen, lähtien Van-järvestä, mutta luulo on myöhemmin huomattu aiheettomaksi.

Paratiisi.

Kautta Keskiajan kysymys Paratiisin paikasta tosiaan kiinnittikin mieliä enemmän kuin mikään muu »maantieteellinen» kysymys — lukuun ottamatta ehkä Gog ja Magog kansoja, joiden piti viimeisinä päivinä tulla maailmaa hävittämään. Mutta silti ei tehty sanottavia yrityksiä Paratiisin saavuttamiseksi, vaikka se olikin maan päällä, sillä siihen paikkaan oli ihmisen mahdoton päästä. Yleensä luultiin Paratiisin olevan kaukana Itämailla, koska Genesiksessä sanotaan, että »Herra Jumala istutti Paratiisin Edenistä itään päin»… Mutta muuta kuin suunnan eivät vanhat kirkkoisät tienneet, he eivät osanneet sanoa, kuinka kaukana taikka lähellä se oli, eikä sitäkään, oliko se Okeanon takana, vaiko tällä puolella. Kosmas Tndikopleustes luuli sen olevan valtameren takaisella manterella, toiset taas itse asutun maan päällä, mutta vuorella, joka oli kaikkia muita vuoria korkeampi. Siellä korkeudessaan se oli erillään maailman liasta ja saastasta ja sitä paitsi lähempänä taivastakin. Vuoren täytyi olla kaikkia muita vuoria korkeampi, koska se ei muutoin olisi säilynyt vedenpaisumukselta, joka peitti koko maan. Ihmeusko ja yksinkertainen järkeily kävivät aina Keskiajan käsityksissä rinnan. Tämä käsitys Paratiisin korkeudesta ei ollut ainoastaan yleisempi, vaan se myös kauemmin säilyi, aina Uuden ajan alkuun saakka. Vielä hurskas Columbuskin, joka uskoi maan pallonmuotoon, oli tämän käsityksen varma kannattaja.

14:llä vuosisadalla Calabrian Bysinian piispa Juhana Marignolli koetti laatia Paratiisista maantieteellisesti oikean kuvan. Paavi Benedictus XII oli lähettänyt hänet Tataarien suurkaanin hoviin Kambalukiin (Pekingiin), ja hän tuli näin matkustaneeksi laajalti Keski-Aasiassa. Oleskellessaan myöhemmin Saksan keisarin Kaarlo IV:nnen hovissa Böhmissä ja valmistellessaan keisarin käskystä Böhmin historiaa, hän myös kirjotti muistoon matkahavainnoitaan, lausuen samalla arvelultaan Paratiisin paikasta. Hän kuvaa Paratiisin puita, sen jokia ja kertoo jalansijasta, jonka Aatami potkasi maahan, kun enkeli syntiinlankeemuksen jälkeen kantoi hänet Paratiisista 40 italian penikulman päässä olevalle korkealle vuorelle Ceylonin saarelle. Eeva vietiin toiselle vuorelle, ja vasta neljäkymmentä päivää erossa oltuaan tämä ensimäinen parikuuta jälleen yhtyi. Paratiisi oli muka niin lähellä Ceylonia, että Paratiisin lähteistä kuohuvan veden kohina kuului saarelle. Se ei muka ollutkaan mikään kumma, sillä Juhana Scotus oli laskenut Paratiisin vuoren olevan niin korkean, että se ulottui kuun sakaraan saakka.

Columbuksen mielipide Paratiisin asemasta mainittakoon tämän yhteydessä. Hän esitti sen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle Haitista kirjottamassaan kirjeessä (v. 1498). Columbus oli kolmannella matkallaan, 100 leaguaa Azoreista länteen päin, huomannut kompassin odottamatta poikkeavan melkoisesti luoteeseen. Tämän omituisen ilmiön hän ensinnä selitti siten, että päin vastoin Pohjantähti mahtoi tehdä omituisia liikkeitä, mutta arveli sitten, että se osottikin maan muodon epäsäännöllisyyttä. Kompassineulan poikkeus muka osotti, ettei maa ollut pallonmuotoinen, vaan paremmin suureen, vaikka kylläkin täydelliseen päärynään verrattava. [Kaikkein uusin tutkimus on tullut siihen johtopäätökseen, että maa tosiaan on hieman päärynän muotoinen, kapeampi pää Etelänavan puolella, mutta poikkeukset ellipsoidin muodosta ovat niin vähäiset, että ne vasta tarkimpain mittausten kautta voidaan varmaan määrätä. Columbus taas luuli epäsäännöllisyyden olevan päiväntasaajan suunnassa.] Päärynän kannan puolessa, siinä missä lehtivarsi on kiinni, oli muka pieni kohennus, ikäänkuin naisen rinnan näppylä, Columbuksen omia sanoja käyttääksemme, ja tätä kohennusta hän luuli kulkeneensa lähestyessään matkallaan Etelä-Amerikan mannerta. Laivan kohoaminen maapallon yleispinnasta oli muka aiheuttanut kompassin ihmeellisen poikkeuman.

Mutta vielä eräs toinen seikka sai Columbuksen otaksumaan, että maan pinnassa oli tämmöinen pahka. Hän oli Afrikan länsirannalla huomannut ihmisten mustumistaan mustuvan, kuta kauemmaksi kuljettiin pohjoisesta etelää kohti. Sierra Leonessa, joka oli vain 50° pohjoiseen päiväntasaajasta, piti siis hänen käsityksensä mukaan kaikkein mustimpain ihmisten olla. Mutta kun hän, melkein samaa leveyspiiriä länteen päin kulkien, huomasi ilman lännempänä olevan paljon leudompaa kuin Afrikan rannalla (siellä vallitsi meri-ilmasto), ja kun sitä paitsi hänen löytämässään maassa kasvisto oli ihmeteltävän runsasta (vastapäätä Afrikan puolella se on vähemmän kehittynyt erämaan läheisyyden vuoksi) eivätkä ihmisetkään olleet niin tummaihoisia, kuin maantieteellinen leveys muka edellytti, niin hän päätti kaiken tämänkin johtuvan otaksutusta maanpinnan pullistuksesta.

Kolmannen todistuksen pahkalleen Columbus luuli saavansa otaksutusta Paratiisin vuoresta. Hän oli Orinocon suistamossa ensi kerran tavannut Etelä-Amerikan mannermaan. Orinocon valtavat vesimäärät, jotka tunkeutuvat mereen suurella voimalla, ja rannikon voimalliset merivirrat synnyttävät Parian lahdessa ja Louhikäärmeen kidassa (Bocas de Dragos) Trinidadin ja mannermaan välillä rajuja ja vaarallisia vuolteita. Merivirtauksen nopeudesta Columbus päätti, että sillä paikalla merenpinta mahtoi olla hyvin kalteva; se taas johtui tuosta mainitusta paisumisesta, joka muka oli maan kaikkia vuoria korkeampi. Paratiisivuori ei siis mahtanut olla sieltä kaukana. Tässä luulossa häntä vielä vahvisti sekin seikka, että seutu oli äärimäinen maa idässä, jos sitä katsottiin idän kautta, maapallon ympäri, joten sen paikkakin oli täydelleen yhtäpitävä Raamatun ja kirkkoisäin opetuksien kanssa. On muistettava, että Columbus kuolemaansa saakka luuli tulleensa, ei uuteen maanosaan, vaan Itä-Aasian rannoille. »Minä olen sitä mieltä», Columbus kirjotti, »ettei maallinen Paratiisi ole jyrkällä vuorella, niinkuin yleensä luullaan, vaan kohennuksella, sillä paikalla, johon, niinkuin sanoin, päärynän kara on kiinnitetty, ja että jo pitkän matkan päästä vähitellen kohotaan Paratiisia kohti, vaan ettei kukaan voi itse kukkulalle päästä. Mutta kuitenkin luulen, että juuri sieltä lähtee tämä vesi (Orinoco), tullen siihen kohtaan, johon saavuin, ja muodostaen siellä meren. Kaikki nämä ovat huomattavia merkkejä Paratiisin läheisyydestä, koska sen paikka kokonaan sopii yhteen pyhien miesten ja jumaluusoppineitten mielipiteitten kanssa, ja merkit ovat sitäkin huomattavammat, kun en ole milloinkaan kuullut enkä lukenut, että missään muualla olisi niin paljon suolatonta vettä suolaveden läheisyydessä ja seassa, ja lisäksi niin lauhkeassa ilmanalassa. Ellei tämä tule Paratiisista, niin on ihme sitäkin suurempi, sillä en luule, että missään muualla maailmassa on niin suurta ja leveätä jokea.»

Suuri merkitys oli Keskiajan maantieteessä Paratiisin neljällä joella. Mutta ne tuottivat oppineille paljon päänvaivaa, koska Raamatun tietoja oli hyvin vaikea saada sopusointuun sen kanssa, mitä ihmiset todella tiesivät luonnonmaantieteellisistä oloista. Genesiksen toisessa luvussa, kymmenennessä värsyssä, sanotaan: »Ja Edenistä kävi virta kastamaan Paratiisia, ja jakoi sieltä itsensä neljäksi pääviraksi.» Sitten mainitaan näitten neljän virran nimet ja niitten suunta pääpiirteissään. Näitten virtojen luultiin tarkettavan Itämaitten huomattavimpia tunnettuja virtoja. Että Eufrat ja Tigris niihin kuuluivat, siitä olivat kaikki samaa mieltä, Pisonia ja Gihonia taas toiset luulivat, milloin Gangeeksi ja Niiliksi, milloin Niiliksi ja Tonavaksi. Mutta kun Edenin luultiin olevan maailmanmeren takana, ja nämä joet taas olivat asutun maan päällä, niin kävi hyvin vaikeaksi selittää niitten kulkua, ja toiset sitä varten otaksuivat niitten joko juoksevan Okeanon alitse, taikka sen poikin, niinkuin jo olemme maininneet. Toiset kirjottajat taas eivät luulleet Edenin olevankaan Okeanon takana, niinkuin Kosmas oli otaksunut, vaan kuka ylipääsemättömien vuorien, kuka suunnattomien erämaitten takana, taikka keksittiin korkeita tulisia muureja, joitten määrä oli ainiaan estää syntisiä ihmislapsia pääsemästä Jumalan istuttamaan yrttitarhaan. Paratiisin neljän joen ja maan jokien välisen yhteyden aikaan saamiseksi ei näiden siis tarvinnut otaksua, että ne meren alitse virtasivat, mutta hekään eivät pulasta muulla tavalla päässeet kuin otaksumalla, että ne osan matkastaan juoksivat maan alla. Niinpä Syyrian Gabbalan Severinus luuli, että Edenin suuri joki Paratiisista lähtiessään syöksyi syvään kuiluun, jossa se maan alitse juoksi pitkät matkat, noustakseen sitten neljässä eri paikassa uudelleen maan pinnalle. Toiset kirkkoisät luulivat virtain jakautuvan jo Edenissä, mutta kaikki päättivät niitten juoksevan alkumatkansa maan alitse. Tämä syöpyi siihen määrään Keskiajan hurskaiden maantieteilijäin käsityksiin, että he lopulta luulivat maan sisustan olevan täynnään rotkokanavia, joista maan kaikki joet saivat vetensä.

Paitsi Paratiisin vuorta pohdittiin Keskiajalla varsinkin sitä seikkaa, miksi sen paikka oli juuri idässä. Tosin saatettiin vedota Raamatun sanoihin, mutta asiaa koetettiin vielä toisellakin tavalla perustella. Pyhä Athanasios ja hänen jälkeensä eräs Ravennan maantieteilijä, jonka nimeä ei tiedetä, luulivat Paratiisin sijotetun itään sen vuoksi, että sillä puolella oli niin runsaasti kallisarvoisia maustimia. »Samoin kuin urospalmuista siitepöly tuulen kantamana kulkee naaraspalmuihin», kirjottaa Ravennan maantieteilijä, »samoin Paratiisista kulkee siunausta tuottava henkäys, hedelmöitsevä tuoksu hajuaineista rikkaan Intian kasveille.» Vastoin tätä mielipidettä luulee Gabbalan Severinus idän nauttivan niin suurta etua siitä syystä, että sieltä taivaan valo alkaa, tuoden maan päälle kaiken elämän. »Jumala tiesi tulevaisuuden ja asetti ensimäiset ihmiset siihen paikkaan huomauttaakseen heille, että samoin kuin taivaan valot kulkevat länteen, samoin ihmiskunta kulkee kuolemaa kohti, vaan että sen on odottaminen tulevaa ylösnousemusta, aivan samalla tavalla kuin tähdetkin uudelleen kohoavat idässä.» Luonnollisesti tämmöiset värikkäät ja runolliset vertaukset syvään vaikuttivat silloisten ihmisten ja matkustajain mielikuvitukseen, mutta toiselta puolen ne olivat kylläkin omiaan johtamaan ajattelijoita harhaan oikealta tieltä, niinkuin Columbuksenkin esimerkki osottaa.

Gog ja Magog.

Raamatullinen alkujuuri on niinikään toisella Keskiajan maantieteen valtakysymyksellä, joka koski Gogin ja Magogin maata ja sen sekä Israelille että koko maaillalle turmiota tuottavia asukkaita. Tämä tarina liittyy profeetta Hesekielin ja Ilmestyskirjan sanoihin, joissa näitten kansain tuhoisaa hyökkäystä ennustetaan vähän ennen maailman loppua. Keskiajan kirkkoisät ja tiedemiehet käsittivät näitten molempien hirmukansain asuinsijain selville saamisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Ensimäisinä vuosisatoina kristillisen ajanlaskun jälkeen etsittiin Gogia ja Magogia vielä Välimeren läheisyydestä, milloin luultiin niiksi Skyyttejä, milloin Gootteja, Gettejä, Massagettejä taikka Hunnejakin, taikka otaksuttiin niitten asuvan Palestinan pohjoispuolella aroilla. Myöhemmin sitä vastoin, kun kysymykseen oli sekaantunut syyrialaisia ja persialaisia taruja, asetettiin Gog ja Magog paljon kauemmaksi koillista kohti, vielä Keski-Aasiankin taa. Aleksanterin sankaritarukin yhdistettiin Gogiin ja Magogiin. Jo aikaisin oli tuo kuulu väli ottaja- ja sankarihaamu Itämaitten kansain käsityksissä yhdistänyt itseensä Helleeniläisten kaikki sankarityöt. Missä vain taru oli säilyttänyt muiston jostain urhotyöstä, missä vain oli säilynyt joku muinaisrakennus, jonka alkua ei tiedetty, kaikkialla se liitettiin voittamattomaan suosittuun sankariin, joka niin suvaitsevasti ja jalomielisesti oli kohdellut vallottamiaan maita. Itämaiden taruja jatkoivat hurskaat mietiskelijät omilla arveluillaan. Muun muassa otaksuttiin Aleksanteri Suuren työksi niitä varustuksia, joita Uus-Persian valtakunnan aikana oli rakennettu Kaukaso-vuoristoon suojaksi arokansain hyökkäyksiä vastaan. Aleksanteri oli muka ne varustanut Gogin ja Magogin saastaisia kansoja vastaan, joita Keskiajan oppineet halusta olivat taipuvaisia luulemaan niiksi kymmeneksi Israelin heimoksi, jotka jo Assyrian kuninkaat olivat maasta vieneet. Vasta kun tuomiopäivän pasuuna kaikuu, saattaisivat nuo kansat muka murtaa varustukset ja rautaiset portit. Kaukason itäpäässä Rautaportin hajonneet muinaisjäännökset muistuttavat tätä tarua.

Keskiajan kartoissa ja kosmografioissa olivat Gog ja Magog sen vuoksi pysyvä ilmiö. Ne on muun muassa kuvattu tunnettuun, 10:llä vuosisadalla laadittuun anglosaksilaiseen karttaan, jota säilytetään British Museumissa, ja asuinpaikaksi on merkitty Kaspian meren ja Mustan meren välinen kannas. Sekä Albertus Magnus että Marco Polo mainitsevat ne teoksissaan 13:lla vuosisadalla, ja ne elivät edelleen kartanpiirustajain mielikuvituksessa vielä sittenkin, kun Columbuksen löytämä Uusi maailma jo karttoja kaunisti. Niin sitkeä oli tämä taru, että sen tapaa vielä 17:nnen vuosisadan loppupuolella kirjotetuissa teoksissa.

Hirviöt.

Paratiisi, Gog ja Magog ovat kuvaavia esimerkkejä Keskiajan maantieteellisestä katsantokannasta. Niillä oli edes Raamatun auktoritetti puolellaan, mutta lisäksi keksittiin kaikenlaisia kummituksia, joihin uskottiin melkein yhtä lujasti kuin Raamattuunkin. Yksisilmäisiä ja yksijalkaisia, suuttomia, kolmikätisiä ihmisiä, kentaureja, koirankuonolaisia, kykloppeja, kolmen ja viidenkin metrin mittaisia jättiläisiä ja taas pienen pieniä kääpiöitä, amatsoneja ja muita ihmeellisiä olennoita vilisee Keskiajan kartoissa. Suurimmaksi osaksi kaikki nämä hirviöt kuitenkin ovat pakanuuden perintöä.

Pimeinä vuosisatoina olivat maineessa varsinkin yksijalkaiset (monosceli, skiapodit), joiden luultiin juoksevan ihmeteltävän nopeasti, vaikkei niillä ollutkaan muuta kuin yksi jalka. Tämä tosin oli tavallista ihmisjalkaa paljon suurempi. Kun päivä paistoi liian kuumasti, niin ei niitten tarvinnut muuta kun istua maahan ja kohottaa tämä leveä latuskajalka ilmaan auringonvarjostimeksi. Se täydelleen riitti varjostamaan koko miehen. Yksijalkaisia luultiin asuvan Intiassa. Norjalaisille viikingeillekin ne olivat tutut, he luulivat tavanneensa semmoisen Viinimaassa. Arabialaiset, jotka pikemmin liiottelivat kuin vähensivät kaikkea ihmeellistä, karsivat yksijalkaisilta vielä toisen käden ja toisen silmän. Siten jäi vain puolet ihmistä, ja näiden kummitusten he luulivat juoksentelevan varsinkin soitten reunoilla.

Eräällä Kaspian meren saarella luultiin Fanesien asuvan. Ne muka olivat viittäkin metriä pitkiä, ruumis oli marmorivalkoinen, mutta korvat niin suuret, että fanesi saattoi yöksi kääriytyä niihin. Blemmyit tai Lemnit, joitten Strabon ja Plinius luulivat asuvan jossain Afrikassa, olivat päättömiä, silmät ja suu keskellä rintaa. Kirkkoisätkin uskoivat niihin kiven kovaan ja ne piirrettiin kaikille kartoille. Suuttomat eli Astomit vaelsivat Gangeen rannoilla. Kun he eivät voineet syödä, niin he sen sijaan haistelivat kukkien, juurien ja hedelmien tuoksua. Poistuessaan kauemmaksi kotoaan he ottivat metsäomenan eväikseen, haistellen sitä, aina kun tuli nälkä. Väkevämmästä hajusta he olisivat kuolleet. Mutta varsinkin koirankuonolaisilla on tärkeä sija Keskiajan kansatieteessä, joka otti ne vastaan kreikkalaisena perintönä. Koirankuonolaisten keksijä tai ainakin tunnetuksi tekijä oli kreikkalainen lääkäri Ktesias, joka viidennen vuosisadan lopulla oleskeli niin pitkät ajat Persian hovissa. Hän ja hänen mukaan myöhemmätkin kirjailijat luulivat koirankuonolaisten asuvan Intiassa. Keskiajan maantieteilijät piirtelivät niitä sinne tänne. »Intiassa kuuluu olevan», kirjottaa Plinius, »semmoisia ihmisiä, joilla on koiran pää. He vaatettavat itsensä eläinten nahkoilla, haukkuvat kuin koirat ja tällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa. Hampaat ovat koiranhampaita kookkaammat, kynnet samanlaiset kuin koiralla, suuremmat vain ja tylsemmät. He asuvat vuoriston kaltailla aina Indos joelle saakka. Mutta vaikka heidän ihovärinsä on musta, niin eivät he kuitenkaan ole ensinkään pahaluontoisia. Varsin hyvin he ymmärtävät muitten Intialaisten kieltä, joitten kanssa keskustelevat, mutta itse he eivät voi vastata, ainoastaan haukkuvat, viittovat kädellään, osottelevat sormillaan, samaan laatuun kuin kuuromykät. Ja he syövät raakaa lihaa.» Paljon on vielä uudempinakin aikoina väitelty tästä merkillisestä kansasta. Mikä on sitä pitänyt apinoina, mikä Hindustanin paarioina, mikä Australialaisina, joita muka oli Intiaan eksynyt. Yleiseksi mielipiteeksi on kuitenkin vakaantunut, että Ktesiaan koirankuonolaiset mahtoivat olla Intian varhaisimpia alkuasukkaita, joista on nykyisiin saakka säilynyt tähteitä Dekanin epäterveellisimmissä kuumeviidakoissa. Keskiajalla luultiin koirankuonolaisia olevan monessakin maassa. Marco Polo esim. oli löytävinään heitä Sumatran pohjoispuolella olevista saarista. Mutta varsinkin Afrikaa luultiin niitten kotimaaksi, ja sinne saattoikin huoletta sijottaa vaikka mitä hirviöitä, sillä Afrikan sisäosat pysyivät aina uusimpaan aikaan saakka melkein kokonaan tuntemattomina.

Vanhoilta Keskiaika niinikään peri tarun kääpiökansasta, »Pygmeistä». Helleenien vanhassa kirjallisuudessa voimme seurata niitten jälkiä taapäin aina Homeroksen runoihin saakka. Iliadissa muun muassa kuvataan Pygmeitten hullunkurista tappelua kurkien kanssa. Aristoteles luuli kääpiöitten asuvan Niilin latvoilla, ja sieltä ne viime vuosisadalla todella löytyivätkin. Useat matkustajat löysivät sieltä syvimpäin aarniometsäin kätköistä tavattoman pieniä ihmisiä. Paljon on pohdittu, kuinka jo muinaisuudessa saattoi olla Välimeren rannoilla tietoja näistä pimeimmistä seuduista, jotka vasta miespolvi takaperin ovat meidän aikamme maantieteen näköpiiriin tulleet. Luultavaa on, että taru kääpiöihmisistä vähitellen kulki sisämaasta Niilin varsia pitkin alaspäin. Vielä viime vuosisadalla kertoivat Khartumin tuolla puolen nuubialaiset venemiehet Schweinfurtille kaikenlaisia kummia juttuja maan sisäosissa asuvista kummista ihmisistä, joita ei siihen saakka vielä kukaan europpalainen ollut nähnyt. Keskiajan kääpiökansat perustuivat kokonaan noihin vanhoihin taruihin. Se haaveili Pygmeitten asuvan milloin Afrikan rannoilla, milloin Intian vuoristossa, taikka Tibetissä, Kiinan rajoilla. Katalonialaisessa maailmankartassa vuodelta 1375, joka on Keskiajan maantieteen parhaita varhaisia asiakirjoja, on mainittuun seutuun kuvattu kolme pienikasvuista miestä, jotka täysissä tamineissa taistelevat viittä kurkea vastaan. Viereen on kirjotettu: »Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan. Tähän rajottuu Chatain (Kiinan) ruhtinaan valtakunta.»

Nämä esimerkit Keskiajan kansatieteestä osottavat, että käsitykset ihmisistä ja kansoista ovat Uuden ajan kuluessa käyneet yhtä perinpohjaisen kehityksen kautta, kuin tiedot maailman rakennuksesta ja maan luonnon ilmiöistä. Keskiajan puolustukseksi kuitenkin mainittakoon, että kansatieteen alalla hyvin alkuperäiset ja nurjat käsitykset pysyivät vallalla kauan Uudellakin ajalla, paljon sen jälkeenkin, kun maan pallonmuodosta, maan asemasta aurinkokunnassa ja painovoimasta oltiin selvillä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla alkoi kansaintuntemuskin vakautua tieteelliselle pohjalle.

Kosmas Indikopleusteen käsitys nelikulmaisesta maailmanhuoneesta oli kauan yleiseen vallalla Länsimaillakin. Niinpä on Albyn luostarissa säilynyt 8:lla vuosisadalla laadittu suunnikkaan muotoinen kartta. Ainoastaan kartan itäpää on jonkun verran pyöristetty. Samansuuntainen lienee ollut Kaarlo Suuren hopeinen maailmankartta, — toiset kuitenkin luulevat sen olleen ympyriäisen. Suuri vahinko historiallisen maantiedon tutkimukselle on, että Kaarlo Suuren kuulu kartta on hukkaan joutunut. Hän itse määräsi sen jaettavaksi köyhille almuina, koska siinä oli paljon hopeaa. Hänen poikansa Ludvig ei tosin noudattanut käskyä, vaan säilytti kartan rakkaana muistona, mutta v. 842 se hävitettiin palkkain maksamiseksi Lotharin, Kaarlo Suuren pojanpojan hurjille palkkasotureille.

Pyöräkartta.

Nelikulmaisten maailmankarttain ohella piirrettiin pyöreitäkin. Ensimäiseltä vuosituhannelta on vain monias meidän aikoihimme säilynyt. Mutta 10:llä vuosisadalla alkoi pyöräkartta yhä enemmän tunkea tieltään suunnikkaan, ja Keskiajan lopulla se oli yleiseen vallalla. Pyöräkartat olivat melkein yhtä lapselliset ja vajanaiset kuin suunnikaskartatkin. Apuviivoina käytettiin ympyrän säteitä, jotka kartan keskipisteestä säteilivät joka suunnalle, ikäänkuin pyörän puolat. Piirustus oli niissäkin kokonaan kaavamainen. Kartta halkaisijalla jaettiin kahteen osaan, ja toinen puoliskoista taas kahteen osaan säteellä, joka oli halkaisijaa kohtaan kohtisuorassa. Jakamaton itäpuolisko oli Aasia, molemmat länsipuoliskot neljännekset toinen Europpa, toinen Afrikka. Tämän, jaon aiheutti se luulo, että muka Niili ja Tanais (Don), jota pidettiin Aasian rajana, juoksivat mereen tarkkaan toistensa kohdalla samalla puolipäiväpiirillä, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Nämä joet sen vuoksi parhaiten soveltuivat erottamaan Aasiaa molemmista toisista maanosista. Europan ja Afrikan erottajaksi luonnollisesti otettiin Välimeri, jonka suunta onkin idästä länteen. Se että Aasialle myönnettiin niin paljon alaa, johtui silloisten raamatunselittäjäin käsityksestä Noan perhesuhteista. Noa nimittäin jakoi maan kolmen poikansa, Semin, Hamin ja Jafetin kesken. Mutta koska Sem oli vanhin ja hänen siemenestään piti syntyä Herran valitun kansan, niin hän sai koko itäpuoliskon, länsipuolisko taas jaettiin kahtia Jafetin ja Hamin kesken. Kartoissa taas asetettiin yläsyrjään maailman itäkohta, — eikä pohjoisnapa, kuten sekä kreikkalaisten että nykyajan kartoissa, — koska Aasia oli kristinuskon kehto ja Paratiisi Raamatun mukaan oli idässä. Idälle oli sen vuoksi kartassa annettava kunniasija.

Pyöräkartta lienee saanut alkunsa silloin, kun maailmaa aljettiin pitää uivana pallona, joka suurimmaksi osaksi oli veteen uponnut. Veden päällä oleva osa luonnollisesti oli ympyriäiseksi kuvattava. Mutta Jerusalem edelIeenkin piirrettiin kartan keskipisteeseen. Myöhemmin kun Aasiaa ruvettiin laajemmalti tuntemaan ja se kartoilla valtasi yhä enemmän tilaa, siirtyi Jerusalem jonkun verran keskustasta lännen puolelle.

Arabit maantieteen elvyttäjinä.

Kaikki suuret uskonnolliset liikkeet ovat melkoisesti laajentaneet ihmiskunnan maantuntemusta. Braamalaisuuden levenemisen kautta Etu-Intia tutustui Taka-Intiaan ja Malaiji-saaristoon, buddalaisuus laajensi Intian maantuntemusta Tibetin ja Kiinan kautta Japaniin saakka, kristinusko taas saattoi koko Pohjois- ja Itä- Europan maantiedon piiriin. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat ensimäisellä vuosituhannella matkustivat aina Kiinaan saakka. Mutta kaikkein enimmän islam, Muhamedin perustama uskonto, on vaikuttanut maantuntemuksen laajentumiseen. Muhamedilaisuus hämmästyttävän lyhyessä ajassa levitti vaikutuksensa Herkuleen patsaista hamaan Kiinaan saakka.

Islamin keskustoihin keräytyi pimeinäkin vuosisatoina, jolloin Länsimailla vallitsi yleinen sekasorto ja tietämättömyys, paljon tietoja mitä etäimpänä toisistaan olevista maista ja kansoista. Arabit kehittivät vilkkaan kaupan niihin maihin, jotka he alaisikseen lannistivat, ja vielä etäämmällekin. Kaikista muhamedilaisista maista kokoontui pyhiinvaeltajia Arabian pyhiin paikkoihin. Matkustaminen oli verraten helppoa, kun arabeja oli uskonnon keralla levinnyt niin laajalle ja kaikkialle Itämaille oli samalla perustettu kauppasiirtokuntia. Lisäksi koraani velvotti tunnustajiaan suoraan mitä laajimman vieraanvaraisuuden matkustavaisille, tarpeen tullen varustamaan heille matkarahatkin. Saatuaan valtoihinsa Mesopotamian ja Niilin laakson Arabit hallitsivat molempia Intiaan vieviä kauppateitä ja saivat sen kautta tämän vanhan ja tärkeän kaupan haltuunsa. Arabialaiset kauppiaat saivat niin vankan jalansijan Intiassa, että Portugalilaiset Uuden ajan alussa saivat panna kaikki voimansa liikkeelle, murtaakseen asevoimalla heidän kauppa-yksinvaltansa.

Arabit Intian väylillä.

Ennen muhamedin uskon perustamista ja leviämistä oli etäisempien Itämaitten kauppa muutamia vuosisatoja ollut suureksi osaksi Kiinalaisten käsissä. Kiinan valtakunta oli Keskiajan alkupuolella kukkeimmillaan. Se ylläpiti lännen kanssa yhteyttä sekä vanhoja maan poikki kulkevia karavaniteitä pitkin, että meritsekin. Kiinalaiset tunsivat jo silloin kompassin ja purjehtivat sen johdolla aavainkin merien poikki. Kiinalaisia aluksia saapui Intian satamiin ja arabialaisten kirjottajain tietojen mukaan aina Ormukseen, Persian lahden suulle, ja joskus Kaksoisvirtainkin suistamoon saakka. Mutta kun Arabit alkoivat näillä merillä purjehtia, niin kiinalainen laivakulku sitä myöten taantui. Arabit vuorostaan alkoivat Intiasta ulottaa retkiään aina etäiseen silkkimaahan saakka.

Arabien kauppa Kiinaan näyttää alkaneen kahdeksannella vuosisadalla. Alussa oli nykyinen Kanton tärkein kauppapaikka, myöhemmin siltä vei voiton Khanfu, nykyinen Hongtshoufu. Mutta yhdeksännen vuosisadan lopulla syntyi Kiinassa suuri kapina, jonka kautta muun muassa silkkiteollisuus kärsi suuria vaurioita. Maassa olevat ulkomaalaiset surmattiin ja heidän siirtokuntansa hävitettiin. Tämän kapinan jälkeen arabialaiset laivat eivät enää uskaltaneet lähteä Kiinaan, eivätkä kiinalaisetkaan saapua Intiaan. Tavaranvaihtoa kuitenkin jatkettiin, mutta sen pääpaikaksi tuli nyt Ptolemaioksenkin tuntema »Kultainen Khersonnesos», nykyinen Malakan niemi, jossa oli Kaleh niminen tärkeä kauppapaikka. Tähän satamaan varmaan saapui aluksia Malaiji-saaristostakin, jonka asukkaat vanhastaan ovat olleet maailman rohkeimpia merenkulkijoita — hehän ovat kansoittaneet Tyynen meren saaretkin pienine mutta merikuntoisine pursineen. Malaiji-saaristosta, Sundasaarilta, Molukeilta, Filippineiltä, tuotiin nuo mausteet, jotka olivat sekä Itämailla että Länsimailla niin haluttua tavaraa. Kaleh oli niin ollen ensimäisen vuosituhannen lopulla Intian tärkeimpiä kauppapaikkoja. Se oli vielä Portugalilaisten saapuessa varsinkin maustekaupan keskusta.

Arabialaisilla aluksilla Intian ja Kiinan tavarat sitten saapuivat Punaiseen mereen, joko Kholsum nimiseen kauppapaikkaan, joka oli nykyisen Suezin seuduilla, taikka etelämmäksi rannikolle, josta ne karavaniteitä kulkivat joko Arabian rannikkoa Syyriaan, taikka Punaisen meren länsirannalta maan poikki Niilin laaksoon.

Abu Zeyd niminen arabialainen kirjailija, maantieteilijä Massudin ystävä, on säilyttänyt seuraavan kertomuksen erään tuttavansa käynnistä Kiinan keisarin hovissa. Tämä matkakertomus on omiaan kuvaamaan tuota Arabien aikaista yritteliäisyyttä ja samalla niitä käsityksiäkin, jotka siihen aikaan vallitsivat kaukaisessa idässä.

Ibn Vahab Kiinassa.

Bassoran kaupungissa asui, kertoo Abu Zeyd, Ibn Vahab niminen mies, joka v. 870, Sansibarin rannikolta tulleitten rosvojen hävitettyä kaupungin, pakeni Sirafiin ja siellä astui laivaan, joka juuri oli valmiina purjehtimaan Kiinaan. Häntä halutti käydä Kiinan keisarin hovissa. Onnellisesti hän saapuikin Khanfuun ja matkusti siellä Kumdamiin (Siganfuhun, silloiseen pääkaupunkiin) ja tällä matkalla hän viipyi kaksi kuukautta. Kumdamissa hän oleskeli kauan aikaa ja kirjotti keisarille useita anomuksia, joissa hän ilmotti olevansa Arabialaisten profeetan sukua. Vihdoin hän pääsikin keisarin puheille. Tämä häneltä kysyi monta kysymystä Arabeista ja varsinkin siitä, kuinka he olivat hävittäneet Persialaisten valtakunnan. Ibn Vahab vastasi, että he olivat sen tehneet Jumalan avulla, koska Persialaiset olivat epäjumalanpalvelijoita, rukoillen tähtiä, aurinkoa ja kuuta, eikä oikeata Jumalaa. Siihen keisari vastasi, että Arabit olivat vallottaneet maailman kaikkein kuuluimman, parhaiten viljellyn, rikkaimman, hienoimmasta puheenparresta tunnetun ja laajimmin kiitetyn valtakunnan. Sitten hän kysyi: »Mitäpä teidän maassanne puhutaan maan muista kuninkaista?» Arabialainen siihen vastasi, ettei hän tiennyt. Keisari silloin sanoi tulkille: »Sano, että me pidämme arvossa ainoastaan viittä kuningasta ja että se sama kuningas, jonka valtakunta on laajin, on se joka hallitsee Irakia (Babylonia); sillä se on maailman keskellä ja muitten kuninkaitten maan piirittämä ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'kuninkaitten kuninkaaksi'. Hänen jälkeensä on ensimäinen sija meidän keisarillamme, joka on tässä läsnä, ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'ihmiskunnan kuninkaaksi'. Sillä ei ole ainoatakaan toista kuningasta, jolla olisi alamaistensa yli täydellisempi valta. Eikä ole auringon alla kansaa, joka olisi hallitsijalleen uskollisempi ja alamaisempi kuin tämän maan kansa. Me olemme sen vuoksi tässä suhteessa 'ihmiskunnan kuningas'. Hänen jälkeensä on Turkkilaisten kuningas, jonka valtakunta rajottuu meidän maahamme, ja häntä me sanomme 'jalopeurain kuninkaaksi'. Sitten tulee 'elefanttien kuningas', joka hallitsee Intiaa, ja häntä me myös sanomme 'viisauden kuninkaaksi’, koska hän Intialaisista polveutuu. Ja viimeinen heistä on Kreikkalaisten kuningas, jota sanomme 'miesten kuninkaaksi'. Sillä ei ole missään maan päällä parempia tapoja eikä hienompaa ulkonäköä, kuin hänen alamaisillaan. Nämä ovat», hän sanoi, »kuuluimmat kaikista kuninkaista, eikä ketään voida heihin verrata.» Sitten, sanoi Ibn Vahab, hän käski tulkin kysyä minulta, tunsinko minä herraani ja mestariani, tarkottaen profeettaa, ja olinko minä hänet nähnyt? Minä siihen vastasin: »Kuinka olisin nähnyt häntä, joka on Jumalan luona?» Hän sanoi: »Sitä minä en tarkottanut, vaan sitä kysyn, minkä laatuinen mies hän oli muodoltaan?» Minä vastasin, että hän oli ylen kaunis. Sitten hän käski tuoda suuren lippaan ja sen avattuaan otti siitä toisen, jonka hän asetti eteensä ja sanoi tulkilleen: »Näytä hänelle hänen herransa ja mestarinsa.» Ja minä näin lippaassa profeettain kuvat, jonka vuoksi liikutin huuliani, rukoillen itsekseni heidän kunniakseen. Keisari ei luullut minun niitä tuntevan ja sanoi tulkille: »Kysy, miksi hän liikuttaa huuliaan?» Minä vastasin rukoilevani profeettain kunniaksi. »Mistä tunnet heidät?» Minä vastasin tuntevani heidät heidän elämästään. »Siellä on», minä sanoin, »lippaassa Noa, joka pelastui, kun Jumala lähetti maan päälle vedenpaisumuksen. Ja minä tavalliseen tapaan tervehdin Noaa ja hänen seuralaisiaan.» Keisari silloin nauroi ja sanoi: »Etpä erehtynytkään Noasta, ja oikein sanoit hänen nimensä. Mutta suuresta vedenpaisumuksesta me emme mitään tiedä. On kyllä totta, että vedenpaisumus peitti osan maasta, mutta se ei ulottunut meidän maahamme, eikä edes Intiaan saakka.» Minä vastasin tähän, jonka jälkeen taas sanoin hänelle: »Siellä on Mooses sauvoineen ja Israelin lapset, ja siellä on Jeesus, joka ratsastaa aasilla ja hänen apostolinsa hänen kanssaan.» »Ah», sanoi keisari, »hän (Jeesus) ei ollut kauaa maan päällä, sillä kaikki mitä hän teki, hän teki vähän enemmässä kuin kolmessakymmenessä kuukaudessa.» Sen jälkeen Ibn Vahab näki muitten profeettain vaiheet, jotka oli ilmaistu samalla tavalla, kuin olemme lyhyesti tässä selittäneet.

Sitten, kertoo edelleen Ibn Vahab, näin Muhamedin kuvan, ja profeetta ratsasti kamelilla, ja hänen ympärillään hänen seuralaisensa myös ratsastivat kameleilla, jaloissaan arabialaismalliset kengät ja vyötäys nahkavöillä vyötettynä. Silloin minä itkin ja keisari käski tulkkia kysymään, mikä oli syynä siihen, että vuodatin kyyneleitä? »Siinä on profeettamme ja herramme, joka myös on minun serkkuni.» Hän sanoi, että olin oikeassa ja huomautti, että hän ja hänen kansansa olivat anastaneet parhaan kaikista valtakunnista. Mutta hän (profeetta) ei itse saanut sitä tyydytystä, että olisi sen nähnyt, vaan vasta hänen seuraajansa. Myöhemmin näin suuren joukon muita profeettoja, joitten tulkki luuli olevan heidän omasta maastaan (Kiinasta) ja Intiasta.

Keisari sitten kysyi Ibn Vahabilta monta kysymystä kalifeista ja heidän vaateparrestaan ja monesta muhamedin uskon määräyksestä, ja arabialainen vastasi parhaan taitonsa mukaan. Sitten keisari sanoi: »Mikä on sinun mielipiteesi maailman iästä?» Minä vastasin, että mielipiteet siitä olivat erilaiset, että jotkut luulivat kuuttatuhatta vuotta, toiset enemmän tai vähemmän. Tämän kuultuaan keisari ja hänen ensimäinen ministerinsä, joka myös oli läsnä, alkoivat nauraa ja keisari keksi monta vastaväitettä siihen, mitä minä olin sanonut. Lopulta hän sanoi: »Mitä teidän profeettanne siitä asiasta opettaa? Sanooko hän samaa kuin sinä?» Minun muistoni petti ja minä vakuutin hänelle, että hän sanoi samaa. Mutta silloin huomasin pahottaneeni hänen mieltään, ja hänen mielipahansa näkyi hänen kasvoistaan. Hän käski sitten tulkin puhua minulle seuraavaan laatuun: »Pidä varasi, mitä puhut, sillä kuninkaat eivät milloinkaan puhu muutoin, kuin saadakseen kuulla totuuden siitä, mitä he tahtovat tietää. Miten voi teidän kesken olla eri mieliä maailman iästä? Jos niin on, niin olette myös eri mieltä siitä, mitä profeetta on sanonut, vaikkei saa olla mitään erimielisyyttä profeettain opetuksista, vaan on niitä kaikkia kunnioitettava varmoina ja erehtymättöminä. Varo sen vuoksi, kuinka tämän jälkeen puhut.» Lopuksi hän lausui: »Mistäs se tulee, että olet hylännyt kuninkaasi, jota lähempänä et ole ainoastaan asuinsijasi, vaan myös veresikin kautta, kuin meitä?» Vastaukseksi ilmotin hänelle Bassorassa tapahtuneesta melskeestä ja kuinka olin tullut Sirafiin ja siellä tavannut laivan, joka oli valmiina purjehtimaan Kiinaan, ja että minä, kuultuani hänen valtakuntansa maineesta ja rikkaudesta, olin ollut utelias tulemaan tähän maahan ja näkemään kaikki omin silmin. Ja minä sanoin, että piankin palaisin omaan maahani ja serkkuni kuningaskuntaan ja että minä uskollisesti kertoisin, mitä olin nähnyt Kiinan mahtavasta valtakunnasta ja sen laajoista maakunnista, ja että minä kiitollisesti ilmottaisin, kuinka hyvin minua oli siellä kohdeltu, kuinka suuret hyvät työt olivat osakseni tulleet.—ja tämä näytti häntä suuresti miellyttävän. Hän sitten antoi minulle runsaat lahjat ja määräsi, että minut vietäisiin Khanfuun postihevosilla. Kaupungin kuvernöörille hän kirjotti, käskien kohdella minua suurella kunnialla ja varustaa minulle samanlaisia suosituksia maakuntien muille maaherroille. Siten minua kaikkialla hyvin kohdeltiin ja sain runsaasti kaikkea, mitä ylläpidokseni tarvitsin, ja minua kunnioitettiin monilla lahjoilla, kunnes lähdin Kiinasta.

Ensimäisiä Arabien anastuksista Intian meressä lienee ollut Sokotran saari, Kap Guardafuin edustalla. Saari oli muhamedilaisten anastaessa vielä kristitty, sen asukkaat tunnustivat Nestorioksen oppia. Arabien vallassa saari muuttui muhamedilaiseksi ja vaaralliseksi rosvopesäksi. Sokotrasta edettiin etelää kohti Sansibarin rannikolle, jossa Arabeilla arvatenkin oli jo hyvin vanhoista ajoista siirtokuntia. Nyt toimia tällä puolella melkoisesti laajennettiin. Noin v. 742, jälkeen Toursin tappelun, jossa Kaarlo Martel voitti Espanjan Sarasenit, koettivat profeetan serkun ja vävyn Alin jälkeläiset, Emosaidien heimo, kohottaa päällikkönsä Saidin Damaskon valtaistuimelle, mutta yritys meni myttyyn ja koko heimo pakeni. Punaisella merellä hankittiin laivoja ja purjehdittiin pitkin Afrikan rannikkoa etelään päin. Ensinnä näyttää Sokotra olleen heimon pääpaikkana, mutta sieltä perustettiin siirtokuntia kauas etelään, aina Melindeen, Mombasaan ja Mosambikiin saakka. Luultavasti Emosaidit kävivät Madagaskarissakin, vaikkei tästä ole säilynyt selvää tietoa Arabien maantieteellisissä teoksissa. Sansibarin rannikosta niissä sanotaan, että neekerimaa, joka siitä alkoi, oli laaja. »Mutta sydämessään he kunnioittivat Arabeja, ja nähdessään yhden näistä lankesivat hänen edessään kasvoilleen ja huutivat: 'Tässä tulee yksi Taatelien maasta' — sillä he olivat hyvin ahnaat taateleille.»

Kuinka tutut nämä Idän väylät olivat Arabeille aina kaukaiseen Kiinaan ja Japaniin saakka, käy täysin selville heidän kirjallisuudestaan ja saduistaan. Intian merestä, sen ilmiöistä ja eläimistä kerrotaan niin sattuvia havainnoita, että kertojat selvään olivat tuohon mereen hyvin perehtyneet. Kerrotaan sen delfineistä, haikaloista ja näitten leppymättömistä vihollisista imukaloista, kaloista, jotka osasivat lentää, ja semmoisista, jotka kykenivät kiipeämään puissa. Mutta kaikkein enimmän merenkulkijoita pelotti »allokhan» hirviö, joka nieli ihmisiä. »Allokhan» lienee tarkottanut vasarahaita, joka noissa vesissä on yleinen ja sekä ahneutensa että kamalan rumuutensa vuoksi on yhä pelätty. Kuvaillaan vesipatsaita ja pyörremyrskyjä, jotka Intian vesillä ovat niin tavallisia ilmiöitä, vaikka tietysti liiotellen, itämaalaiseen tapaan. Ceylonista, Malediveistä, Andamaneista, kaikkialta kerrotaan seikkoja, jotka yhä ovat noille seuduille luonteenomaisia.

Näiden tosiasiain valossa on huomattu, että »Tuhannen ja yksi yötä» nimiseen satukokoelmaan kuuluvat Sinbad Purjehtijan matkatkin perustuvat tositapauksiin, vaikka ne eivät olleetkaan yhden miehen, vaan useitten matkoja ja vaikka toteen sekotettiin vielä enemmän tarua kotolaisten huvittamiseksi kahvilain hämyhetkinä.

Sinbad Purjehtija.

Sinbad Purjehtijasta» kaikkiaan kerrotaan seitsemän matkaa. Ensimäisessä kerrotaan hänen lähteneen Wak-Wak saarille kauppaa tekemään. Nämä saaret luultavasti tarkottivat Japania. Hän purjehti sinne lukemattomien saarien välitse, jotka kuvauksesta päättäen tarkottivat Intian lounaisrannikon edustalla olevia Lakkadiveja. Vihdoin hän joutui eräälle, joka oli ihana kuin Paratiisin yrttitarha, mutta olikin valaan selkä. Valas heräsi, kun tuli sytytettiin sen selälle ja sukelsi mereen. Sinbad joutui veteen ja ajautui »Tammain saareen», joka luultavasti oli nykyinen »Hevossaari» lähellä Ceylonia. Kristityssä Pyhän Brandanin legendassa tapasimme samanlaisen valasjutun, sillä erotuksella vain, että Sinbadin valaan selässä kasvoi suuria metsiä ja juoksi puroja — niinkuin saattoi odottaakin päiväntasaajan seutujen sekä henkisesti että aineellisesti rehottavassa ilmanalassa. Kuningas Mihrajn palvelijat pelastivat Sinbadin toiseen saareen, jossa oli ylenpalttisesti kamferia ja pippuria — ehkä Molukeille, vanhain »Maustesaariin». Nimi Mihraj taas lienee sama sana kuin intialaisten ruhtinaitten yleinen nimi »maharaja». Mihrajn valtakunnassa Sinbad tapasi vanhan pursimiehensä, sai takaisin omaisuutensa ja lähti palaamaan Bassoraan. Matkalla hän tapasi Kasil nimisen ihmesaaren, josta kuului öisin ainaista rumpujen pärinää. Meressä oli kolmeasataa jalkaa pitkiä kaloja, jotka kuitenkin olivat niin arkoja, että ne pakenivat, kun löi kahta keppiä yhteen. Siinä uiskenteli linnun kaltaisia olennoita, joilla oli pöllön pää. Ne tietenkin olivat lentokaloja. Juttu »rumpusaaresta» oli Keskiajalla Länsimaillakin yleinen taru. Jättiläiskalat olivat valaita, joita Nearkhoskin niin vähällä vaivalla pelotteli pakoon.

Toisella matkallaan Sinbad näyttää olleen tiellä Sansibarin rannikolle, kun petolliset merimiehet jättävätkin hänet »saarelle nimettömälle». Siellä hän yksinäisenä ja hyljättynä löysi rokki linnun valtavan suuren munan. Hän asettui sen viereen odottamaan, kunnes lintu itse saapuisi. Eikä aikaakaan, ilma pimeni ja tuli lintu, joka ei tosin ollut »suuren suuri», mutta ei »pienen pienikään», kohottihan elefantin kummallakin kourallaan. Kun lintu oli nukkunut, niin Sinbad sitoi itsensä sen jalkaan kiinni, ja lintu kantoi hänet ilmojen halki Timanttilaaksoon, toisin sanoen Madagaskarista Intiaan. Kun rokki laskeutui laakson pohjalle poimiakseen käärmeen suupalakseen, niin Sinbad äkkiä päästi siteensä ja oli taas onnellisesti maassa. Mutta siitä ei ollut pitkää iloa, sillä laakso oli täynnään suuria käärmeitä ja sen reunat olivat summattoman korkeat ja äkkijyrkät. Istuessaan ja tilaansa aprikoidessaan hän äkkiä havahtui, kun hänen eteensä pudota tömähti suuri lihakappale. Hänen mieleensä välähti, että vanha taru Timanttilaaksosta (josta olemme Herodotoksen mukaan ennen kertoneet) perältäkin mahtoi olla totta, ja paikalla hän päätti käyttää hyväkseen älyämäänsä pelastuksen mahdollisuutta. Hän köytti itsensä lihapalaan kiinni. Tuli kokko, kohotti palan miehineen päivineen ilmaan ja kantoi pesäänsä. Timanttikauppiaat, jotka olivat lihakappaleen heittäneet, olivat siellä varalla, säikähyttivät kokon pois pesästä ja hyökkäsivät katsomaan, oliko liha tuonut mukanaan timantteja. Timantteja he eivät tosin löytäneet, mutta löysivät Sinbadin sen sijaan. He tietysti pettyivät pahasti, mutta Sinbad oli laaksossa täyttänyt kaikki vaatteensa timanteilla ja saattoi helposti lohduttaa heitä. Näin pelastuttuaan Sinbad teki kauppaa »Kamferisaarilla», joista hän aivan asian mukaisesti kertoo, kuinka maanasukkaat kalvoivat puuhun reiän ja antoivat kamferipihkan siitä valua astioihin. — Näissäkin seikkailuissa on keksitty tosipohjaa. Rokki lintu lienee tarkottanut Aepyornis lintua, jonka munankuoria ja luita on löydetty Madagaskarista. Lintu on jo ammoin sukupuuttoon kuollut, mutta sitä ehkä oli vielä Vanhalla ajalla jäljellä, samoin kuin Uudessa Seelannissa moa lintua, jonka maorit hävittivät sukupuuttoon. Aepyornis ei kuitenkaan ollut kotkan näköinen lintu, jommoiseksi sitä tavallisesti kuviteltiin, vaan samanlainen kuin kamelikurki, vaikka kuutta kertaa suurempi. Semmoinen lintu helpostikin saattoi antaa aihetta rokki-taruun, vaikka toiselta puolen tarut suurista kotkista ovat ikivanhaa mielikuvitelmaperua, joka on elänyt kautta aikain kaikkien kansain mielikuvituksessa. Kalevalassakin on semmoinen ihmelintu mitä komeimmin kuvattu. Ehkä se alkuaan perustuu hyvin vanhoihin muistoihin ihmiskunnan lapsuuden ajoilla vallinneista oloista. Timanttilaaksollakin luulevat jotkut olevan tosipohjaa, mutta varmaan tämä pohja oli hyvin paljon vanhempi Arabien keskiaikaisia purjehdusretkiä Intian vesillä. Yleiseen otaksutaan, että laakso tarkotti jotain Intian seutua, sillä Intia oli Vanhalla ajalla kuuluin jalokivimaa.

Kolmannella matkallaan Sinbad pyrki Kiinaan, mutta hänen laivansa ajautui Apinavuoren rannalle — ehkä Sumatraan, — ja siellä hän laivamiehineen joutui mustan hirviön valtaan, joka söi ihmislihaa. Kummituksella oli vain yksi silmä, ja samanlaisilla keinoilla kuin muinoin Odysseus Sinbadkin miehineen pelastui sen kynsistä. He joutuivat sitten maahan, jossa kasvoi runsaasti sandali-puuta — ehkä nykyiseen Timoriin. Sieltä ja Molukeilta taas otettiin suuri maustekuorma, nähtiin paljon uusia merikummituksia ja palattiin »rauhan majaan», Bagdadiin.

Paha himo tutkistella Luojan salattuja asioita sai Sinbadin yhä uudelleen merelle lähtemään. Hän kärsi nyt haaksirikon ihmissyöjäin saarilla, joilla kasvoi pippuria ja kookospähkinää — ehkä Andamaneilla. Siellä haaksirikkoutuneille syötettiin ruohoa, joka heitä lihotti, mutta vei järjen. Kun he olivat kylläksi lihoneet, niin heidät teurastettiin ja syötiin. Sinbad yksin vältti surman, sillä hän älysi vaaran eikä syönyt tuota ruohoa. Hän pääsi pakenemaan merenrannalle, josta pippuria keräävät valkoiset ihmiset hänet pelastivat ja veivät maahansa. Mentyään siellä naimisiin ja asetuttuaan sinne asumaan hän kuitenkin sai kokea sen kumman, että hänet maan tavan mukaan elävänä haudattiin vaimonsa kanssa tämän kuollessa. Mutta Sinbad ei olisi ollut Sinbad, ellei olisi nytkin pelastunut. Eräs eläin opasti hänet ulos vainajien luolasta.

Viidennellä matkallaan Sinbad joutui jumalattomien kumppanien seuraan. Nämä löysivät nimettömältä saarelta rokki linnun munan, mursivat sen ja söivät sisältä poikasen. Mutta heille kävi yhtä huonosti kuin Odysseun seuralaisille, kun nämä teurastivat ja söivät Apollon pyhän härän. Emorokki uroon keralla ajoi laivaa takaa pudotellen sen päälle niin suuria kiviä, että se hajosi ja upposi. Sinbad yksin taas pelastui saarelle, joka oli ihana kuin ihanin yrttitarha. Siellä hän tapasi »meren vanhuksen», jonka luullaan tarkottaneen erästä Sumatran suurta apinaa. Siihen viittaa kaikki, mitä Sinbad »meren vanhuksesta» kertoo: hän ei puhunut mitään, söi hedelmiä, iho oli karkeata kuin puhvelihärän ja vanhuksen sääret ja kiipeämiskyky olivat verrattomat. Ja hän matki kaikkea, samoin kuin apinatkin. Nähtyään kerran Sinbadin viinistä ilostuvan hänkin sitä joi, juopui, vaipui uneen ja Sinbad pääsi livistämään tiehensä. Sinbad lähti nyt tekemään pippurikauppaa Kamaree rannikolle, joka luultavasti oli sama kuin Etu-Intian nykyinen Koromandel rannikko. Siellä hän palkkasi helmenpyytäjiä, jotka nostivat merestä suunnattoman kalliita helmiä — Kap Komorinin ja Ceylonin helmisärkät ovat yhä vielä maineessa.

Kuudes matka liikkuu kokonaan tosipohjalla. Se varsinkin kuvailee Ceylonin saarta, jonka tiedetään olevan päiväntasaajan alla. Saaren koosta annetaan osapuilleen oikeita tietoja, kuvataan Aadamin vuorta, kiitetään saaren rubineja ja jalokiviä. Sinbad vei sen kuninkaalta kalliita lahjoja kalifi Harun-al-Rashidille, rubinimaljan, aloeta, kamferia y.m. Ceylonin tuotteita ja keltaiselle nahkalle kirjotetun kirjeen.

Seitsemäs ja viimeinen matka eroaa eräissä suhteissa kaikista edellisistä. Matka piti taas Ceyloniin ja onnellisesti Sinbad tällä kertaa sinne saapuikin. Hän tuli nyt kalifin lähettiläänä ja otettiin vastaan suurella kunnialla; mutta paluumatkalla hän joutui rosvojen käsiin. Oltuaan jonkun aikaa orjana hän joutui villielefanttien valtoihin, mutta nämä säästivät hänen henkensä ja vielä näyttivät hänelle suunnattoman salaisen norsunluuvarastonkin. Ne nimittäin älysivät, että jos Sinbadin surmaisivat, niin tulisi paljon muita miehiä niitä tappamaan ja ottamaan niitten hampaita. Paras keino ihmisten murhanhimon tyynnyttämiseksi oli muka hankkia heille riittävästi norsunluuta. Siitä syystä Sinbad tietoineen päästettiin menemään. Sinbad vakavana kuin ainakin kertoi salaisuuden kalifille ja tämä vastasi, että hän ehkei olisi uskonut juttua, jos sen olisi joku muu kertonut, mutta Sinbadia oli mahdoton olla uskomatta. Hän toisin sanoin leikillisesti huomautti, ettei kuulu seikkailija ensi kertaa lasketellut merimiesjuttuja.

Atlantin merelle eivät Arabit uskaltaneet lähteä, vaikka olivatkin idässä niin laajalti liikkuneet. Massudi sanoo, että oli mahdoton kulkea laivoilla sitä merta, joka oli »kuparijumalien salmen» (Herkuleen patsaitten) takana. »Sillä ei ainoakaan laiva purjehdi tuolla merellä, se on ilman viljelystä ja asukkaita ja tuntematon on sekä sen päättymys että syvyys.» Eräät seikkailijat olivat kerran yrittäneet kulkea sen yli, mutta purjehdittuaan itätuulella jonkun aikaa he tulivat niin pimeään, matalaan ja vaikeaan mereen, että kääntyivätkin etelään ja tulivat saarelle, jossa oli kookkaita miehiä ja erinomaisen kauniita naisia. Täältä heidät kuitenkin lähetettiin kotia ja kehotettiin, etteivät toista kertaa yrittäisi. Saaren kuningas kertoi, että hänen isänsä oli kerran lähettänyt orjia yrittämään meren poikki, mutta kun he olivat purjehtineet kuukauden, niin valo loppui ja heidän täytyi palata takaisin. Vielä neljännentoista vuosisadan lopulla, vähää ennen kuin Portugalilaiset alkoivat Henrik Purjehtijan johdolla tutkia Afrikan länsirannikkoa, kirjotti eräs etevin silloin elävistä arabialaisista maantieteen tutkijoista: »Lännen meri on loppumaton, niin etteivät laivat uskalla sille lähteä sen etäämmäksi kuin rantoja näkyy, sillä vaikka purjehtijat olisivatkin tunteneet tuulien suunnan, niin he eivät olisi tienneet, minne nuo tuulet heitä veisivät, ja kun ei takana ole mitään asuttua maata, niin voisivat he menehtyä sumuihin, höyryihin ja autereihin. Lännen raja on Atlantin meri.»

Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia, maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta. Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.

Arabien karavaanireitit.

Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja Bassraan.

Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin, kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu, muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan, mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan. Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista, joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia, sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita, kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo olivat suvenneet.

Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit, jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan suuresta järvestä.

Arabien maantiede.

Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.

Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.

Edrisi.

Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154). Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten. Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle, korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja kaikki sen joet».

Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin maantieteeseen.

Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215) oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti tutkivat.

Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille. Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui. Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui Strabonin maantietoon.

Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli koko Keski ajalle ominaista.

Arabien oppi maailman rakennuksesta.

Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton» syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen, toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään. Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset, vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla, jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee, pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).

Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn. Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä, enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.

Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi, vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on. Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu, mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista, osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi. Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat ilmeisinä silmiemme edessä.»

Luonnonmaantiede.

Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.

Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»

Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.

Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.

Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.

Kansatiede.

Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.

Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.

Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.

Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»

Arabien kartat.

Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi, entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.

Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.

Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.

Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa. Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana. Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.

Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt, oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.

RISTIRETKIEN AIKA.

Olemme edellisessä nähneet, kuinka suuri se vaara oli, joka Afrikasta ja Vähästä Aasiasta uhkasi Europpaa, ja kuinka jo todella Sarasenit saivat jalansijaa sekä Sisiliassa ja Etelä-Italiassa että varsinkin Espanjassa. Itsesäilytyksen pakko käski Europan kansoja valmistautumaan taisteluun yhteistä vihollista vastaan ja hetkeksi unhottamaan ainaiset keskinäiset riitansa. Jo yhdeksännellä vuosisadalla Rooman paavi julisti, että kaikki, jotka kaatuivat taistelussa vääräuskoisia ja pakanoita vastaan, pääsisivät taivaaseen. Kristikunta sen kautta omaksui saman sotaisen hengen, joka oli saanut muhamedilaisuuden lähtemään vallotuksille. Pohjanmiesten rohkeat retket Välimerelle, heidän kristinuskoon kääntymisensä ja aseittensa kääntäminen Saraseneja vastaan valoivat uutta toimeliaisuuden ja rohkeuden henkeä kristittyihin maihin. Sisilian ja Etelä-Italian vallotuksen kautta he olivat torjuneet sen vaaran, joka uhkasi Italiaa Sarasenien puolelta, retkillään Pyhään maahan ja Airikaan he olivat paljon karsineet sitä voittamattomuuden mainetta, jonka Sarasenit olivat saamaisillaan. Pohjanmiesten esimerkki kypsytti vähitellen sitä ajatusta, että kristityt kansat ehkä uskaltaisivat siirtää taistelun omilta rannoiltaan vihollisen maahan ja ennen kaikkea vallottaa takaisini Pyhän maan ja Vapahtajan haudan, jonka menetys Keskiajan hurskaille ihmisille oli polttava häpeä ja ainaisen surun syy.

Sitä paitsi olivat kauppaolot muhamedilaisten harjottaman kauppasorron vuoksi käyneet niin sietämättömiksi, että käytännöllisetkin syyt kehottivat lännen kansoja taisteluun.

Sitä myöten kun kristittyjen ja Sarasenien vihat olivat kehittyneet, oli kristittyjen kohtelu Jerusalemissa ja Palestinan pyhillä paikoilla käynyt yhä huonommaksi, pyhiinvaellusmatkat vaarallisemmiksi. Kerrotaan Anjoun pelätystä »Mustasta kreivistä», Fulk Nerrasta, joka kävi Palestinassa kolme kertaa, että hänen toisella matkallaan täytyi maksaa suuret lunnaat, ennenkun pääsi Jerusalemiin, ja Pyhälle haudalle hänet päästettiin vain sillä ehdolla, että suostui sitä pilkkaamaan. Pilkkaamisen hän suoritti sillä tavalla, että oli Vapahtajan ristiä sylkevinään, mutta samalla hän rautaisilla hampaillaan purikin siitä pois kappaleen. Tuota kappaletta palveltiin sitten Ranskassa kalleimpana ihmeitä tekevänä pyhäinjäännöksenä.

Tämmöinen kohtelu sytytti katkeruutta ja vihaa sekä ylhäisten että alhaisten povessa, ja vielä enemmän kristikunta tunsi tuskaa, kun Palestinan väliaikainen hallitsija, kalifi Hakim, v. 1010 uskonvimmassaan hävitti Pyhän haudan rakennukset. Ne tosin vuosikymmenen kuluttua rakennettiin uudelleen, mutta hurja koston tunne syttyi kristikunnassa ja tapaus yhä valmisti maata sille liikkeelle, joka vihdoin vuosisadan lopulla sai Länsimaat yhteisin voimin hyökkäämään Itämaitten kimppuun. Mutta ennenkun ristiretkistä tuli täyttä totta, tarvittiin kuitenkin paljon enemmän kärsimyksiä pyhiinvaelluksien teillä. V. 1064 neljä saksalaista kirkkoruhtinasta lähti pyhiinvaellukselle Syyriaan 7,000 pyhiinvaeltajan keralla. Lähellä Jaffaa sarasenilaiset rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja piirittivät heidät erääseen linnaan, jossa heitä pahoin pideltiin. Mutta vaikka pyhiinvaeltajat sitten kunnialla pelastuivatkin tästä pälkäästä, niin pääsi kuitenkin ainoastaan kaksituhatta seitsemästä tuhannesta palaamaan takaisin omalle maalleen. Tämmöisten tapausten kautta lopulta sai voimia kristikunnassa virinnyt liike, jonka päämäärä oli muhamedilaisuuden ja pakanuuden kutomain siteitten murtaminen.

Itämaille oli ilmestynyt uusi vihollinenkin, joka yhteistointa joudutti uuden yhteisen vaaran kautta. Turkkilaiset kansat, jotka siihen saakka olivat olleet loitolla Keski-Aasian aroilla, alkoivat kymmenennellä vuosisadalla saada yhä enemmän valtaa Etu-Aasiassa. Bagdadin kalifikunta rappeutuessaan alkoi vihdoin käyttää palvelukseensa muhamedin uskoon kääntyneitä sotaisia Turkkilaisia, ja vähitellen kalifi oli kokonaan näitten apuriensa käsissä. V. 1055 Seldshukit pakottivat abbassidilaisen kalifin kokonaan luovuttamaan itselleen vallan. Tämän uuden vihollisen kautta Byzantionilainen keisarikunta, joka muutaman vuosisadan heikkoudentilan jälkeen jälleen oli alkanut vallata takaisin entisiä maitaan ja vaikutusvaltaansa Vähässä Aasiassa, kaikiksi ajoiksi menetti tulevaisuutensa. Seldshukit vallottivat Armenian ja Georgian ja pian sen jälkeen koko Vähän Aasian, kapeata rannikkokaistaletta lukuun ottamatta. Konstantinopolikin oli joutunut vaaraan. Milloin hyvänsä saattoivat Seldshukit tulla Europpaan, toisin sanoen, jo yhdennellätoista vuosisadalla uhkasi se vaara, joka vihdoin neljännellä- ja viidennellätoista toteutui.

Seldshukit saivat Palestinankin käsiinsä. Turkmenilainen vartijasto vartioi nyt Pyhää hautaa ja pyhiinvaeltajia kohdeltiin yhä tylymmin ja halventavammin. Pyhiinvaeltajia palasi alinomaan Pyhältä maalta kertomaan siitä julmuudesta ja sorrosta, jonka alaisina olivat matkalla olleet.

Maaperä oli siis kaikin puolin valmistettu, kun Amiensin Pietari alkoi hehkuvilla puheillaan vaatia Länsimaitten ritaristoa valiottamaan takaisin Pyhän maan. Iberian niemimaalla oli taistelu jo sitä ennen alkanut muhamedilaisten valtakuntain rappeuduttua. Kaikkialta Europasta saapuneitten vapaaehtoisten ritarien avulla Pyreneitten suojissa säilyneet pienet kristityt kuningaskunnat vähitellen alkoivat niemimaata takaisin vallottaa. Luultavasti olisivat Kastilia, Aragonia ja Portugali jo silloin voineet lopullisesti karkottaa maurit koko niemimaalta, elleivät nämä olisi saaneet apua Marokosta. Paavi lienee sen vuoksi aikonut suunnata ensimäisen ristiretken Espanjaan, tämän taistelun loppuun saattamiseksi, mutta Byzantionin vaaranalainen asema ja pyhiinvaeltajain kärsimykset pakottivat kääntymään itää kohti. Pyreneitten niemimaan eteläosa pysyi sen vuoksi aina Uuden ajan alkuun saakka muhamedilaisena.

Ensimäisen kerran uusi nuori Europpa esiintyi suuressa yhteisessä yrityksessä, lähtiessään ensimäiselle ristiretkelle. Mitkä lienevätkin olleet monen yksityisen syyt, mitä syrjävaikuttimia lieneekin ollut kansain ja hallitsijain päätöksiin vaikuttamassa, empimättä on myönnettävä, että se henkinen liike, joka sai nämä sodat aikaan, oli kantava ja vilpitön ja vaikutti arvaamattoman lujittavasti Europan oloihin vuosisadoiksi.

Läänityslaitos oli silloin kehittynyt kukkaansa, länsimainen ritarista tunsi voimansa ja oli nyt saanut korkean ihanteellisen päämäärän. Uskoninnostus oli suuri ja riemastuksella ritaristo riensi tarjoomaan harjaantuneen kätensä ja miekkansa sen asian palvelukseen, joka yhä uudelleen kohoo kansain ja aikain korkeimmaksi, mihin muotoihin se kulloinkin pukeutuneekin. Koko nuoressa loistossaan, kiiltävissä haarniskoissa, raudalla suojeltujen upeitten ratsujen selässä, knaapit ja asemiehet saattajinaan, ratsastivat urhoollisimmat miehet jokaisesta kristitystä maasta, kokoontuen matkalla suuremmiksi joukoiksi, niinkuin purot joiksi, paisuen vähitellen armeijoiksi, joitten raskaitten varustuksien alla kentät vapisivat, kun ne eri tahoilta suuntasivat kulkuaan kohti yhteistä päämäärää. Kuinka moni sille matkalle jäi! Mutta vaikka jääneillä oli surijansa, vaikka lukemattomat lesket ja orvot itkivät heidän puolestaan kyynelensä, niin ei heidän kuolemaansa kuitenkaan säälitty, sillä he olivat perineet taivaan. Semmoisen suuren ja yhteisen ajanliikkeen edessä vaikenivat kaikki valtiolliset syyt, sillä tunnesisällyksensä ja siveellisen arvonsa vuoksi se oli kaikkien valtiollisten syitten yläpuolella. Tältä kannalta on ristiretkiä ensi sijassa arvosteltava ja vasta toisessa sijassa huomioon otettava monenlaiset syrjävaikuttimet ja jälkiseuraukset, jotka saavat selityksensä siitä, että ihminen parhaissakin aikeissaan samalla, ehkä usein itsetiedotta, ajaa omia itsekkäitä etujaan.

Ristiretken vaiheet ovat lukijoille siksi tunnetut, ettei meidän tarvitse niihin tässä puuttua. Johdamme muistoon vain muutamia päätapauksia.

Ensin lähti matkaan alhaista kansaa Amiensin Pietarin johdolla, mutta jo Vähässä Aasiassa nämä huonosti varustetut ja hajanaiset joukot saivat surkean lopun. V. 1096 lähti sotaan harjaantunut ritaristo liikkeelle. Eri teitä kokoonnuttiin Konstantinopoliin, josta Aleksios Komnenos saattoi joukot salmen poikki Vähään Aasiaan. Kun oli suunnattomia vaikeuksia voittaen marssittu Vähän Aasian poikki, niin vallotettiin Edessä Eufratin rannalla ja Antiokia, jonka Seldshukit vasta vuosikymmentä aikaisemmin olivat Byzantionilta anastaneet. Ei kymmenettä osaa päässyt Jerusalemin edustalle siitä armeijasta, joka oli viety Konstantinopolista salmen poikki, mutta niin palava oli ristiretkeläisten innostus, että he ylönluonnollisilla ponnistuksilla ja ihmenäkyjen kiihottamina vallottivat Pyhän kaupungin. Siellä nyt verilöylyllä kostettiin pyhiinvaeltajien kärsimykset ja riennettiin heti verissä käsin pyhiin paikkoihin rukoilemaan. Semmoinen oli noitten melskeisten aikain henki. Jerusalemista tuli uusi kuningaskunta ja Bouillonin Gottfriedistä sen ensimäinen hallitsija. Edessä, Antiokia ja Tripolis kuuluivat siihen läänityskuntina. Johanniittain ja Temppeliherrain ritarikunnat perustettiin Pyhän haudan pysyväksi suojelijakunnaksi ja muita myöhemmin.

Toinen ristiretki (1147—1149) tapahtui sen johdosta, että muhamedilaiset olivat vallottaneet takaisin Edessan. Mutta tämä ristiretki jäi melkein tuloksettomaksi.

Kolmannella ristiretkellä (1189—1192) oli tarkotus Jerusalemin takaisin vallottaminen, sillä v. 1187 oli Egyptin sulttaani Saladdin anastanut sen kristityiltä ja uhkasi ajaa heidät pois sekä Palestinasta että Syyriasta. Tällä retkellä olivat johtajina Saksan keisari Fredrik Barbarossa, joka hukkui erääseen jokeen Kilikian rannalla, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonamieli. Saksalaiset olivat kulkeneet maisin, Englantilaiset ja Ranskalaiset meritse, ja viimeksi mainitut vallottivat yhdessä Akkon. Viimeiseksi jäi Palestinaan englantilainen joukko, jonka johtaja Rikard Leijonamieli urhotöillään herätti vastustajainsakin ihailua. Hänen ansionsa oli, että osa Palestinasta pelastettiin ja kristityille edes tunnustettiin vapaa oikeus käydä Jerusalemissa pyhiinvaelluksilla.

Neljännellä ristiretkellä, jonka toimeenpanemisessa Italian merikaupungit olivat tehokkaimpia auttajoita, jäätiin tielle ja harhauduttiin maallisempiin toimiin. Vallotettiin kristitty Konstantinopoli ja Byzantilaisen keisarikunnan raunioille perustettiin n.s. Latinalainen keisarikunta. Suurin osa Byzantionin maista jaettiin lääneiksi länsimaalaisille ritareille ja Italian kaupungeille, ainoastaan Vähän Aasian puolella säilyi pieni alue Byzantionin hallitsijasuvulle, Nikaia pääkaupunkina. Mutta Latinalainen keisarikunta oli lyhytikäinen ja sen kukistuttua Konstantinopoli vielä pari vuosisataa oli kreikkalaisen valtakunnan pääkaupunki.

Viimeinen itäinen ristiretki oli se, jonka hohenstaufilainen keisari Fredrik II teki Pyhälle maalle. Enemmän valtiotaitonsa kautta kuin asevoimalla hän sai Jerusalemin vielä kerran kristittyjen valtaan (1229), mutta viidentoista vuoden perästä muhamedilaiset sen jälleen vallottivat, eivätkä kristityt sen koommin ole sitä takaisin saaneet. Egyptin Mamelukit, voitettuaan Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nen Afrikassa, vallottivat v. 1290 Akkon, joka oli kristittyjen viimeinen jalansija Palestinan maassa.

Kauemmin pysyivät pystyssä ne pienet valtakunnat, joita ristiretkeläiset perustivat Egean meren saarille. Rhodosta puolustivat Johanniitat aina vuoteen 1522, Kypros joutui lopullisesti Turkkilaisten haltuun vasta kuudennentoista vuosisadan lopulla, Kreta vuosisataa sitäkin myöhemmin. Mutta näitä saaria ei vallotettu muhamedilaisilta, vaan otettiin ne Byzantionilta. Taistelu, jota niistä vielä kauan varsinaisien ristiretkien päätyttyäkin käytiin Turkkilaisia vastaan, jätti paljon romantisia vaikutuksia Länsimaitten kirjallisuuteen, — niihin muistoihin perustuu m.m. Topeliuksen draama »Kypron prinsessa».

Ristiretkillä oli erinomaisen suuri vaikutus Europan elämän kaikkiin ilmiöihin. Itämailla tutustuttiin vanhoihin sivistysoloihin, jotka monessa suhteessa olivat paljon kehittyneemmät ja hienostuneemmat kuin Länsimaitten, tutustuttiin uusiin elämänvaatimuksiin ja nautintoaineihin, uusiin teollisiin menetelmiin ja tieteeseen, joka oli paljon korkeammalla länsimaista tiedettä. Vasta ristiretkien kautta pääsi maantiedekin Länsimailla laajemmalle pohjalle. Eivätkä ne ainoastaan laajentaneet, vaan syvensivätkin maantuntemusta. Se mikä siihen saakka oli tätä tiedettä harjotettu, oli pysynyt hyvin harvalukuisen oppineen piirin tietona, muitten, ylhäisöönkin kuuluvien henkilöitten käsitykset Itämaista ja sen luonnonoloista olivat aivan vaillinaiset ja väärät. Sitä osottaa tuo ensimäinen surkea yritys, joka tapahtui ennen varsinaista ristiretkeä, ja samaa tietämättömyyttä osotti vielä ensimäinen ristiretkikin, jolla suurin osa komeasta rautapukuisesta armeijasta menehtyi suorastaan maantieteellisten tietojen vaillinaisuuden vuoksi. Nämä pitkälliset taistelut ja niitä seuraavat maananastukset, länsimaisten ritarikeskustain ylläpitäminen Palestinassa ja Välimeren saarilla syvensivät valtavasti tietoa näistä maista, niitten asukkaista ja oloista laajimmissakin kansan kerroksissa. Sillä ajalla, jonka Jerusalemi oli kristittyjen käsissä, tulvasi sinne suunnattomat määrät pyhiinvaeltajia. Voimmepa sanoa, että maantuntemus luultavasti oli paljon yleisempikin ja parempi, kuin sen ajan kirjallisuudesta saattaisi päättää, sillä kirjallisuus oli vielä siksi kehittymätön, ettei se suinkaan kyennyt vastaavassa määrässä käyttämään hyväkseen tilaisuutta.

Abessinia.

Ristiretkien yhteydessä voimme muistella erästä etäistä kristittyä maata, jonka maantieteellinen asema oli semmoinen, että se ainakin Palestinassa olisi voinut ratkaista kristikunnan taistelun muhamedilaisuutta vastaan kristikunnalle eduksi, jos tuon maan silloiset olot olisivat olleet semmoiset, että se olisi voinut asemataan hyväkseen käyttää.

Tämä maa oli Abessinia, vanha Axum, jonka vaiheista jo olemme kertoneet, miten se Keskiajan alkupuolella oli yhteydessä Itä-Rooman keisarikunnan kanssa ja keisari Justinianuksen kehotuksesta joksikin aikaa vallotti osan Arabiaakin. Kun muhamedilaisuus levisi Arabiasta ja valtasi Egyptin, niin tuli tuo maa kokonaan eristetyksi kristikunnasta. Sen olemassa olostakaan ei ollut muuta tietoa kuin hämärä huhu. Kerrottiin jossain idässä olevan »Pappi Johanneksen» hallitseman valtakunnan, jonka kanssa ristiretkeläisten muka olisi ollut edullista päästä yhteyteen. Tämän yhteyden toteuttaminen oli kuitenkin mahdotonta, eikä Abessinia sen vuoksi voinut millään tavalla vaikuttaa Länsimaitten taisteluun.

Abessinian sivistyksen kehto oli Tigreessä, jossa oli maan vanha pääkaupunki Axum. Se oli ikivanha paikka, joka jo Egyptin vanhojen hallitsijasukujen aikana oli yhteydessä Niilin laakson kanssa; Egyptin ammoista vaikutusta todistavat näihin saakka säilyneet obeliskit ja patsaat. Ikivanhat olivat niinikään suhteet Heprealaisiin. Abessinialaisten perimätietojen mukaan Axumin varsinainen perustaja oli Hamin poika Kush. Kushin pojasta Aitiopsista muka ruvettiin maata sanomaan Etiopiaksi, joka nimitys muutoin käsitti paljon laajemmaltakin maata. Erään toisen raamatullisen tarinan mukaan oli 11:llä vuosisadalla e.Kr. Sheban (Saban) kuningatar Maketa Abessinian hallitsija. Käydessään Juutalaisten kuninkaan Salomonin vieraana, hän oli mennyt tämän kanssa naimisiin ja avioliitosta synnyttänyt pojan, joka David I:n nimellä oli astunut Etiopian valtaistuimelle. Hänestä johtavat Abessinian hallitsijat vielä tänä päivänä sukujuurensa. Mutta vasta Kreikkalaisten kautta näyttää kultuuri saaneen Abessiniassa lujemman jalansijan. Kreikan kieli oli hovikieli ja uskontoon sekaantui paljon kreikkalaisia käsitteitä. Korkeimmillaan oli Abessinian sivistys ensimäisinä vuosisatoina ajanlaskumme jälkeen, jolloin sinne kristinuskokin tuotiin. V. 333 kuningas Uizanas oli ulottanut valtansa Etelä-Arabiaan saakka, halliten siis kaikkia maita Bab-el-Mandebin salmen kahden puolen. Muistokirjotuksessa hän vielä nimittää itseään kreikkalaisen sotajumalan Areksen pojaksi, mutta mahdollista on, että se oli juuri hän, joka kääntyi kristinuskoon. V. 523 pyysi keisari Justinianus Axumin hallitsijaa Kalebia pakottamaan Arabiassa mellastavat juutalaiset lakkauttamaan kristittyjen vainot ja Kaleb täyttikin tämän pyynnön, levittäen siten jälleen valtaansa, joka oli alkanut rappeutua. Pian kuitenkin Etelä-Arabia uudelleen menetettiin ja muhamedilaisuuden ensimäiset aallot pian vyöryivät sen ylitse.

Abessinia sitten kävi mitä omituisimpain vaiheitten kautta. Vanhan salomonilaisen hallitsijahuoneen syöksi ensimäisen vuosituhannen loppupuolella valtaistuimelta Judith niminen juutalainen nainen, joka surmautti sen jäsenet melkein sukupuuttoon. Juutalaisia oli muuttanut Abessiniaan niin runsaasti, että kruunu maan pohjoisosissa pysyi enemmän kuin 350 vuotta juutalaisten hallussa. Kolmannellatoista vuosisadalla kristinusko uudelleen kohosi sorretusta asemastaan, juutalainen hallitsijahuone kukistui ja vanha salomonilainen nousi uudelleen valtaistuimelle. Samaan aikaan alkoivat kuitenkin muhamedin uskon levittäjät ahdistaa maata niin ankarasti, että Abessinian hallitsijat hädissään pyysivät Länsimaitten kristikunnalta apua. Mamelukeilla oli siis hyvä syy koettaa estää ristiretkeläisiä pääsemästä Egyptin kautta Abessinian kanssa yhteyteen. Heidän maansulkemuksensa oli niin tehokas, että Länsimailla oli vain häälyviä ja suuresti liioteltuja huhuja koko valtakunnan olemassa olostakaan. Vasta viidennellätoista vuosisadalla alkoi saapua luotettavia tietoja ja avunpyyntöjä, jotka aluksi kohdistuivat paaviin. Aseellista apua eivät Abessinialaiset kuitenkaan saaneet, ennenkun Portugalilaiset olivat ilmestyneet Intian merelle. Heidän avullaan Abessinialaiset karkottivat muhamettilaiset, jotka sillä välin olivat maan vallottaneet, ja Abessinia on siitä pitäen säilyttänyt itsenäisyytensä ja vanhettuneen kristinuskonsakin, vaikka se ainaisten sisällisten riitojen vuoksi onkin pysynyt heikkona ja kaikista vanhoista kristityistä maista enimmän takapajulla.

Italian kauppakaupungit.

Ristiretket tuskin olisivat olleet mahdollisia, eivät ainakaan siinä laajuudessa, kuin ne tapahtuivat, ilman Italian kaupunkien ja niitten laivastojen apua. Nämä olivat sen jälkeen, kun Sarasenit torjuttiin Italiasta ja Byzantion oli alkanut toipua masennustilastaan, Välimeren itäosissa kehittäneet erittäin vilkkaan kaupan. Näillä laivastoilla myöhempien ristiretkien armeijat kulkivat meren poikki ja niitten apua oli suuressa määrin kiittäminen siitä, että Syyrian rannikkokaupungit voitiin vallottaa ja yhteyttä Länsimaitten kanssa ylläpitää. Varsinkin neljännellä ristiretkellä niitten apu oli tehokas, ja siitä syystä Italian kaupungit saivat suuren osan Byzantilaisen valtakunnan merimaista, kun tämä ristiretki päättyikin kreikkalaisen keisarikunnan jakamiseen. Ristiretkien lopussa Italian kaupungeilla sen vuoksi oli kerrassaan vallitseva asema Välimeren kaupassa.

Amalfi, joka Sarasenien Italiaa uhatessa oli omain etujensa hyväksi ruvennut heidän palvelukseensa, käänsi aseensa yhteistä vihollista vastaan, kun Normannit olivat Sarasenit meren taa karkottaneet. Mutta se oli osannut hyvin käyttää välittävää asemaansa. Jo kymmenennen vuosisadan alussa Amalfilla oli kauppa-asemia kaikkialla Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, Adrian meren itärannalla ja Konstantinopolissa. Sarasenilaisissakin kaupungeissa amalfilaiset olivat osanneet hankkia itselleen kauppaetuja. Mutta jo ristiretkien aikana tämän kaupungin merimahti heikontui, ja neljännen ristiretken saaliinjaossa se sai tyytyä hyvin vähäpätöiseen osaan. Amalfi vallitsi mahtinsa aikoina varsinkin silkin kauppaa. Se oli Italian länsirannikon muitten kaupunkien varsinainen purjehdusopettaja. Sanottiin, että kompassikin oli amalfilaisen Flavio Giojan keksintö: mutta epäilemättä kompassi tuotiin Itämailta ja oli Italiassa yleiseen tunnettu jo ennen Giojaa.

Sitä myöten kuin Amalfin mahti rappeutui, sitä myöten Venezian paisui. Tämä kaupunki laguniensa keskellä oli noina levottomina aikoina tyyssija, johon kaikki vainotut mannermaalta pakenivat, ja se nopeaan kasvoi ja varttui. Se noudatti kauppapolitiikassaan varmoja periaatteita ja laajensi toimialojaan järjestelmällisesti. Venezian mahti sen vuoksi paisuikin tasaisesti ja varmasti. Venezian johtavia kauppa-aatteita oli, että kaupan etujen tuli kulkea ennen kaikkia muita, tasavallan itsenäisyyttä lukuun ottamatta. Yleensä se aina asettui vahvimman puolelle ja taisteli yhtä ennakkoluulottomasti Byzantionin kuin Länsimaittenkin liitossa, mutta saattoi kuitenkin, miten etu vaati, esiintyä aivan omin päinkin karttuneen valtansa koko painolla. Venezia kukisti Dalmatian merirosvot ja anasti sikäläiset takamaat, joista sitten saatiin mitä oivallisimpia rakennuspuita paalukaupunkia varten. Sarasenit voitettiin suuressa meritappelussa, heidän jälleen uhatessa Etelä-Italiaa, ja pidettiin siten Adrian merta avoinna. Kiitollisena tästä voitosta Byzantion soi Venezialle vapaan kaupan Mustalla merellä. Venezialaisia palveli Byzantionin armeijassa. Konstantinopolin satama oli täynnään heidän laivojaan, sen arvokkaimmat tuotteet kulkivat heidän välityksellään ulkomaille. Venezialaiset välittivät postinkin kuljetusta Konstantinopolista Länsimaille, kunnes kymmenennellä vuosisadalla idän ja lännen mahtimiesten välillä tapahtui niin vihamielinen kirjeenvaihto, että Venezian dogi äkkiä lakkautti postinkuljetuksen, voidakseen ylläpitää kummallekin taholle hyviä suhteita. Kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla Venezia kuitenkin riitaantui Byzantionin kanssa, mutta sen, mitä se silloin menetti, korvasivat runsaasti ne edut, joita ristiretket sille hankkivat.

Venezian kanssa kilpailivat Amalfin jälkeen Pisa ja Genova. Mutta kauan kului, ennenkuin ne saattoivat »Adrian meren morsiolle» puoliaan pitää. Enimmäkseen Italian kaupungit jakoivat keskenään »vaikutusalueet» siten, että mahtavin piti niin paljon kuin se hyvin saattoi hallita ja jätti loput kilpailijoilleen. Mutta Venezian riitauduttua Byzantionin kanssa alkoi Genovan aika. Genova sai silloin kauppaoikeuden kaikissa keisarikunnan satamissa, muutamia Mustan meren satamia lukuun ottamatta, ja muillekin Italian kaupungeille suotiin sama oikeus, kunnes Byzantionin vallotus ja valtakunnan jako v. 1204 antoi Venezialle monin verroin takaisin, mitä se oli menettänyt. Silloin Venezia muun muassa sai suuren osan Peloponnesosta, joka oli tärkeä silkkiteollisuutensa vuoksi, osan Euboiasta sekä Joonian saaret, joilla venezialaiset linnanrauniot ja talojen rakennustapa yhä vielä todistavat Adrian kauppavallan aikoja. Venezia sai muun muassa käsiinsä pohjolasta tulevan turkiskaupan. Mustaa merta hallitessaan se hallitsi Välimeren maitten viljantuontia. Mustalta mereltä solmittiin kauppaliittoja Armenian ja uuden mongolivaltakunnan kanssa ja perustettiin Donin suulle Tana niminen siirtokunta. Välimeren itäpäässä taas Venezia avasi vanhan kauppatien Intiasta Egyptiin ja Aleksandriasta edelleen Välimerelle. Tämä tie oli paljon varmempi kuin maanpäällinen tie Turkkilaisten alusmaitten kautta. Mutta Intian kauppa oli tietysti kokonaan riippuvainen Egyptin hallitsijan armosta.

Venezia ei ainoastaan toiminut kaupan välittäjänä, se kehitti myös suuren ja arvokkaan teollisuuden. Neljännellätoista vuosisadalla hienoimmat liinatavarat valmistettiin Veneziassa, silkkikankaita ja puuvillakankaita kudottiin niinikään. Venezian värjäyslaitokset olivat ensimäiset koko Europassa. Kemiallinen teollisuus oli kehittynyt lagunikaupungissa etevämmäksi kuin missään muualla maailmassa ja väriaineitten valmistuksessa se hallitsi koko kaupan. Nahkaa ei muualla osattu niin etevästi kullata, ei yhtä hienoja nyörejä valmistaa, ja Venezian lasiteollisuus kehittyi taiteellisuuteen, joka sille kautta aikain takasi maailmanmaineen. Metallitavaroita valmistettiin, kuten pronssiteoksia ja rautatakeita ja varsinkin ampuma-aseita. Sokeritehtaitakin oli Veneziassa. Mutta samalla edelleenkin valmistettiin suolaa ja myytiin kaloja, jolla kaupalla Venezia oli mahtinsa alkuunkin päässyt.

Kun Venezian kauppa oli laajimmillaan, niin tuo kaupunki joko suoranaisesti tai välikäsien kautta teki kauppaa Kiinaan ja Intiaan ja syrjäiseen Pohjois-Europpaan saakka. Viidennentoista vuosisadan lopulla Venezialla oli kolmetuhatta kauppalaivaa ja näitten suojaksi ainakin kolmesataa sotalaivaa. Arvion mukaan oli Veneziassa ainakin tuhatkunta kauppaylimystä, joitten vuositulot nykyaikaisen laskun mukaan nousivat satoihintuhansiin.

Venezian kauppalaivat lähtivät aina matkaan suurissa joukoin, oikeina laivastoina, joitten mukana seurasi joku sotalaiva-osasto suojaksi rosvoja vastaan. Tasavallan hallitus määräsi reitin, jota laivaston tuli purjehtia, kuinka kauan matkan piti kestää, milloin oli satamiin saavuttava, milloin niistä lähdettävä, miesluvun, asestuksen, kunkin laivan myytävän ja ostettavan tavaran laadun; ja kun määräpaikkaan saavuttiin, niin hallituksen edustajat määräsivät kauppatavarain hinnat ja valvoivat koko kaupantekoa. Mutta hallitus ei suinkaan menetellyt näin umpimähkään, vaan tarkkaan harkitun suunnitelman mukaisesti ja hankittuaan markkinoista kaikki saatavina olevat tiedot. Tärkeimmät reitit ja laivastot olivat: Ensinnäkin Flanderin laivasto, joka teki kauppaa Sisilian rannikolla, Pohjois-Afrikassa, Espanjassa, Portugalissa, Länsi-Ranskassa, Englannissa ja Flanderissa, poiketen matkalla määrättyihin satamiin. Toinen oli Egyptin laivasto, joka samalla tavalla purjehti Aleksandriaan ja Kairoon, kohdaten siellä maan poikki Punaiselta mereltä tulevat karavanit ja Niiliä pitkin tulevan jokiliikkeen. Mustan meren laivasto purjehti Kaffaan ja 'Kanaan ja Mustan meren itärannikkoa Trapezuntiin, poiketen paluumatkallaan lukuisiin satamiin. Venezian hallitus harjotti kauppaa omaankin laskuunsa, ja suola varsinkin oli hallituksen yksinoikeus. Moinen hallituksen holhous oli niihin aikoihin tarpeellinen, koska kauppa oli ainaisien vaarain alainen merirosvouden, sotien ja muitten syitten puolesta. Kauppiaat sen kautta saivat kaikkialla mitä parasta tietoa ja neuvoa, sillä hallitus aina valitsi kokeneimmat ja taitavimmat asiantuntijat näitä retkiä johtamaan. Kaikissa tärkeimmissä satamissa oli tasavallalla omat konsulit, jotka säännöllisesti lähettivät tietoja paikkakuntansa kaupasta, tuotteista ja tarpeista.

Amalfin, Venezian, Pisan ja Genovan jälkeen alkoi Firenzekin käydä laajaa kauppaa ja Medicien aikana saada paljon vaikutusvaltaa Välimeren itäosissa. Niin vallitsevia olivat kauppaedut, että Firenze toisinaan teki liittoja Turkkilaistenkin kanssa kilpailijaansa Veneziaa vastaan. Firenze oli pankkiliikkeen alalla aikansa ensimäinen kaupunki. Ja siellä näitten monipuolisten itämaisten suhteitten vaikuttama herätys ensinnä kantoi hedelmiä, synnyttäen n.s. renessansiajan, joka tieteen, taiteen ja valistuksen aloilla oli Uuden ajan aamunkoitto.

Kauppatavarat.

Paitsi edellä mainittuja tuotteita olivat varsinkin maustimet tärkeitä kauppatavaroita. Varsinkin pippuria tarvittiin Keskiajalla liharuokien maustamiseksi ja ruuansulatuksen edistämiseksi, sillä silloin syötiin vankasti liharuokia. Pippurin hinta määräsi usein »markkinat». Osa pippurista tuli Etu-Intiasta Malabarin rannikolta, Sumatrasta ja Jaavasta. Paitsi pippuria tarvittiin inkivääriä ja kanelia, joita niinikään saatiin Intiasta, ynnä muskattia ja neilikoita. Itämaan kaupan muita tärkeitä kasvistuotteita olivat lääkeaineet, kuten kamfertti, rabarberi, aaloe ja palsami ynnä väriaineet ja savusteet. Vielä tuotiin eräitä turkiksia ynnä jalokiviä ja helmiä.

Savusteitten kauppa oli Itämaiden vanhimpia. Jo Egyptin muinaisaikoina haettiin niitä Puntista, s.o. Etelä-Arabiasta ja Somalimaasta. Kun Koraani kielsi viiniä juomasta, niin muhamedilaiset sen sijaan koettivat hyvänhajuisilla savuilla saada aikaan hermokiihotuksia. Kun kalifit, oppineet ja runoilijat illoin kokoontuivat, niin täytettiin salit mitä hyvänhajuisimmilla tuoksuilla, jotka vaivuttivat läsnäolijat suloiseen huumaukseen ja kiihottivat heidän neroaan. Ristiretkeläiset toivat tämän ylellisyyden Länsimaillekin, mutta jo aikaisemmin oli kirkko alkanut savusteita käyttää, huumatakseen niillä sanankuulijain mielet. Uskonnollisissa menoissa käytetyt savusteet tuotiin etupäässä Arabian etelärannikolta, nykyisestä Hadramautista. Muita savusteaineita olivat myrrha, eräänlainen harvinainen pihka, ynnä myski ja ambra, joita saatiin eläinkunnasta. Myskiä saatiin Tibetistä, myskihärän rauhasista, ambraa eräästä Intian meren valaasta. Ambra oli niin kallista, että se usein maksoi painonsa kultaa.

Länsimailla oli ennen ristiretkiä verraten vähän semmoista kaupassa käyvää tavaraa, jota ne saattoivat näihin hartaasti haluamiinsa ylellisyysaineihin vaihtaa. Ne möivät Itämaille puutavaroita, hamppua ja tervaa, joista siellä oli puute, varsinkin Egyptissä. Kupari, sinkki, lyijy, elohopea ja rauta olivat niinikään Itämailla haluttua tavaraa. Kun silkinviljelys ensimäisen vuosituhannen lopulla oli päässyt Etelä-Europassa hyvään alkuun, niin myytiin silkkikankaitakin, lisäksi varsinkin Pohjois-Italian taideteollisuustuotteita, Venezian lasitavaroita, villaverhoja ja koralliesineitä, maanviljelyksen tuotteita taas oliviöljyä, manteleita, hunajaa, sahramia, jopa toisina vuosina viljaakin, kun Egyptissä sattui tulemaan huono vuosi. Tosin oli kirkko kieltänyt orjakaupan, mutta siitä huolimatta sitä harjottivat kristitytkin. Egyptiin tarvittiin varsinkin kristittyjä poikalapsia, sillä niistä koottiin mamelukkien sotaväki, samoin kuin myöhemmin Konstantinopolissa janitsharien henkivartiojoukko. Näitä lapsia tuotiin varsinkin Etelä-Venäjältä ja Kaukasiasta, ja tätä kauppaa, josta oli hyvä voitto, harjottivat varsinkin genovalaiset kristikunnan häpeäksi kaikista kielloista huolimatta.

Mutta kuitenkin oli Länsimaitten kauppatuotteitten arvo paljon vähäisempi kuin Itämaitten, ja ero oli korvattava jaloilla metalleilla, kullalla ja hopealla. Aasiasta on yleensä saatu verraten vähän näitä metalleja, koska monet parhaat suonialueet olivat pääsemättömien matkain päässä. Seuraus siitä oli, että Länsimailta kulki ainainen kalliitten metallien virtaus itää kohti, etupäässä Intiaan. Jo roomalaisajalla oli sen kautta Länsimaitten metallivarasto vähentynyt niin tuntuvasti, että valitettiin yleistä rahan puutetta. Virtausta Keskiajalla yhä jatkui. Mutta koska kullan ja hopean tuotanto ei silloinkaan ollut likimainkaan niin suuri kuin tarve, niin kävi jalojen metallien puutos jälleen hyvin tuntuvaksi ja niitten arvo melkoisesti kohosi. Liikkeeseen laskettiin paljon ala-arvoista rahaa. Siihen sammumattomaan kullan nälkään, joka suurien löytöretkien ajalla kannusti sekä valtioita että yksityisiä, oli siis, paitsi inhimillistä saaliinhimoa, myös syynä yleinen kipeä tarve. Europan vuorikaivokset tosin Keskiajalla vielä olivat nykyistä koko joukon rikkaammat ja kullan ja hopean saalis alkuperäisistä työtavoista huolimatta sen vuoksi runsaampi; mutta se ei kuitenkaan voinut yksinään tyydyttää yhä kasvavaa tarvetta.

Purjehdus ja sen apuneuvot.

Purjehdus ei kehittynyt Keskiajalla paljoakaan korkeammalle, kuin se oli jo Vanhalla ajalla ollut, päin vastoin on epäiltävää, tokko Venezia ja Genova osasivat alkuaikoina rakentaa niinkään kookkaita ja merikuntoisia aluksia kuin Foinikit ja Kreikkalaiset. Laivamuoto oli soudettava, puolikannella ja myöhemmin kokokannellakin varustettu »kaleri». Purjeena käytettiin alussa raakapurjetta, myöhemmin useita mastoja ja kolmikulmaisia purjeita. Vasta Keskiajan lopulla muodostuivat monimutkaisemmilla purjelaitoksilla varustetut korkeat »kravelit», joissa ei airoja ensinkään käytetty ja jotka oli muutoinkin varustettu suurempia merimatkoja varten, vaikka olivatkin meidän aikuisiin laivoihin verraten hämmästyttävän pieniä.

Mutta vaikka laiva ei sanottavasti parantunut siitä, mitä se oli jo vuosituhansia ollut, niin kehittyivät sen sijaan eräät muut apuneuvot, jotka ovat merenkulkijoille tarpeelliset.

Vanhalla ajalla oli, milloin aavaa merta purjehdittiin, etupäässä täytynyt seurata tähtien johtoa.

Kompassi on epäilemättä Itämailta, aina Kiinasta saakka tullut keksintö, vaikka se Kiinassa vielä olikin puutteellinen rakenteeltaan. Milloin se tuli Länsimailla tunnetuksi, sitä ei varmaan tiedetä, mutta vanhin maine, mitä tästä on säilynyt, on seuraava lause englantilaisen munkin Alexander Neckamin kiihotuksessa »De Utensilibus» (hyödyllisistä esineistä), joka on kahdennellatoista vuosisadalla kirjotettu. »Kun pilvet päivällä peittävät auringon taikka yöllä tähdet», hän lausuu, »eivätkä merimiehet näe, mihin ilmansuuntaan ohjaavat, niin he koskettavat neulaa magnetilla, ja silloin neula alkaa pyöriä, ja siinä suunnassa, mihin se asettuu lakattuaan liikkumasta, on pohjoinen». Varmaan kompassi alkuaikoina oli Välimerelläkin hyvin harvinainen. Viidennentoista vuosisadan alussa se kuitenkin oli jo parannettu ja laatikkoon sijotettu. Ehkä oli amalfilainen Flavio Gioja juuri sen parantaja, josta syystä häntä ruvettiin sen keksijäksi sanomaan.

Mutta vaikka kompassi olikin tärkeä laivan ohjaamiseen, niin ei se kuitenkaan ollut ainoa apuneuvo, jota merimies merellä tarvitsi paikkansa määräämiseksi. Varsinainen paikanmääräys tapahtui koneella, jota sanottiin astrolabiksi. Astrolabi lienee ollut tunnettu jo Hipparkhokselle ja Ptolemaiokselle, he luultavasti saivat sen Kaldeasta. Arabit sitä yhä kehittivät ja alkoivat yleiseen käyttää, ja heiltä se kulki Välimerelle ja Espanjaan ja joutui italialaisten merenkulkijain käsiin. Se tavallisesti valmistettiin raudasta taikka kuparista, mutta käytettiin muitakin metalleja, kuten tinaa ja pronssia. Se oli muodoltaan pyöreä rengas ja niin raskas, että pysyi vakavana, kun havainnontekijä sen kohotti peukalonsa nenään. Renkaan kehä oli jaettu asteihin ja keskusnavan ympäri kiersi viisari, jossa oli tähystimet. Kun konetta käytettiin, niin astrolabi nostettiin paraiksi ylös, että havainnontekijä molempia tähtäimiä myöten saattoi nähdä katsottavan tähden tai auringon. Viisarin asemasta saatettiin silloin lukea, kuinka korkealla se oli taivaanrannasta. Paitsi metallisia oli puisiakin astrolabeja, ja ne olivat paljon suuremmat kooltaan. Semmoisia käyttivät Portugalilaiset löytöretkillään. Astrolabilla saattoi auringon korkeudesta osapuilleen määrätä, millä leveyspiirillä eli parallelilla laiva kulki. Uuden ajan alussa astrolabia koko joukon parannettiin, mutta paljon kummempi ei se ollut vielä silloinkaan, kun Columbus lähti retkelleen.

»Ristisauva» oli toinen vanha purjehdus-apuneuvo. Se rakennettiin kahdesta keveästä puusauvasta, joista pitempään oli merkitty asteita vastaavat pykälät. Poikkipuu sujui reiässä pitkin sauvaa ja sitä työnnettiin eteenpäin tai taapäin, sen mukaan oliko havaittava taivaankappale korkeammalla tai matalammalla. Katsoja tähtäsi sauvan päästä ja koetti asettaa sen niin, että vaakasuora sauva osotti taivaanrantaa, mutta pystysauvan ylänenätse taas näkyi taivaankappale. Asteikosta sitten näki, kuinka korkealla taivaankappale oli. Poikkisauvain lukua myöhemmin lisättiin, niin että koneella voitiin mitata pieniäkin kulmia.

Muista merellä käytetyistä purjehduskoneista olivat tuntilasi, minuttilasi, aurinkokello ja logi huomattavimmat. Logi oli kolmikulmainen laudankappale, jonka alasyrjään oli kiinnitetty paino, niin että se kellui vedessä poikkipäin, kärki ylöspäin. Se oli siis vastahakoinen kulkemaan eteenpäin ja lappoi sitä myöten laivasta solmunuoraa, kuin laiva kulki eteenpäin. Solmut oli sidottu määrättyjen välimatkain päähän toisistaan, ja siitä kuinka monta solmua määrätyssä ajassa lappoi mereen, saattoi laivan ohjaaja nähdä, kuinka kovaa laiva kulki. Ei ole varmaa, milloin logi tuli käytäntöön, kuka sen keksi, mutta kun se jo Uuden ajan alussa oli yleinen purjehdus-apuneuvo, niin arvatenkin keksintö oli vanhempi.

Karttoja ei merenkulkijoilla sitä vastoin Keskiajan alkupuolella ollut ensinkään. Mutta ne vähitellen kehittyivät käytännöllisen purjehduksen kautta, ja olivat Välimeri ja Länsi-Europan rannat Keskiajan lopulla huomattavan tarkkaan kartatut. Näihin karttoihin, »portolaneihin», vielä palaamme.

Eräs 12:nnen vuosisadan juutalainen matkustaja.

Kahdennentoista vuosisadan merkillisin matkustaja oli eräs juutalainen rabbiini, jonka matkakertomus on tärkeä lähde Israelin kansan historian tuntemiselle Keskiajalla.

Tudelan Benjamin.

Rabbiini Benjamin oli kotoisin Tudela nimisestä pienestä kaupungista Espanjan Navarrasta. Hän teki laajat matkansa kahdennentoista vuosisadan keskivaiheilla (1159—1173); niiden tarkotus oli löytää ja laskea maailman eri osiin hajaantuneet mooseksen uskolaiset. Samalla hän toimi juutalaisten rahamiesten salaisena valtiollisena asiamiehenä, paremman yhteistunnon aikaan saamiseksi juutalaisten seurakuntain välillä. Keskiajan alussa oli mooseksen usko levinnyt varsin laajalle vieraittenkin kansain keskuuteen. Osa Arabialaisia oli siihen kääntynyt ja olivatpa alisen Volgan Khazaritkin jonkun aikaa mooseksen uskolaisia. Juutalaisten kauppa-asema oli silloin jo hyvin tärkeä, heitä oli kaikissa hoveissa ja tärkeimmillä kauppapaikoilla. Tiedemiehinäkin he olivat tunnetut, varsinkin lääkäreinä.

Benjamin matkusti Espanjasta Italian rantakaupunkien ja Rooman kautta Kreikkaan, jossa siihen aikaan oli paljon juutalaisia, vanhassa Thebassa muun muassa 2,000 juutalaista käsityöläistä, joitten ammattitaitavuutta matkustaja kiittää — he valmistivat varsinkin silkkiä ja purppuraa. Erinomaisen kuvauksen hän antaa silloisesta Konstantinopolista ja sen rikkaudesta, mutta valittaa huonoa kohtelua, joka siellä tuli juutalaisten osaksi. Arkipelagin saariston kautta matka sitten piti Kyproon ja Pyhälle maalle, jossa Benjamin kävi pyhissä paikoissa, nähden muun muassa suolapatsaan, joksi Lotin vaimo oli muuttunut, ja ihastui varsinkin Damaskoon niinkuin kaikkikin matkustajat. Tämän jälkeen hän matkusti Mesopotamiaan ja saapui Bagdadiin, jossa juutalais-ystävällinen kalifi otti hänet mitä ystävällisimmin vastaan. Käytyään Babylonin raunioilla hän matkusti edelleen Persiaan, käyden sielläkin tärkeimmissä paikoissa. Sieltä piti matka meritse Etu-Intiaan Malabar-rannikolle ja Ceyloniin. Matkan vaarat estivät häntä Kiinaan saakka lähtemästä. Hän kertoo vain, miten haaksirikkoutuneita oli tapa pelastaa. Matkustaja kääriytyi häränvuotaan, joita sitä varten aina oli laivassa mukana, ja vuota huolellisesti neulottiin kiinni, niin ettei vesi voinut tunkeutua sisään. Sitten saattoi kääritty huoletta hypätä mereen, pian saapui aarnikotka, joita niillä seuduin oli paljon, iski vuotaan kyntensä ja kantoi käärön pesäänsä, jossa matkustaja veitsellään pisti kotkan kuoliaaksi. Sillä tavalla oli jo moni pelastunut, mainitsee Benjamin, joka luultavasti uskoi tätä itämaalaista merimiesjuttua; mutta itse hän kuitenkin piti pelastuskeinoa siksi vaarallisena, että luopui Kiinan matkasta. Muita paikkoja, joissa Benjamin kävi, mainittakoon Aden, Abessinia, Assuan sekä Kairo ja Aleksandria. Paluumatkalla hän vielä kävi Siinain luostareissa ja saapui tämän jälkeen takaisin Europpaan.

MONGOLIT.

Keskiajan maantuntemuksen huomattavin laajennus tapahtui itään päin. Pitkin Mustan meren ja Keski-Aasian aroja kuljettivat Keskiajan suurimmat matkustajat maantiedon rajapaaluja kauemmaksi itään, kuin Vanhan ajan tieto laajimmallaankaan ollessaan ulottui. Tämä tiedon eteneminen tapahtui olojen pakosta.

Jo vanhastaan oli näitä aroja pitkin saapunut paimentolaiskansoja, jotka vuoron jälkeen olivat vallanneet aavikot niin pitkältä, kuin niitä Europan puolelle ulottui, ja perustaneet niille enimmäkseen lyhytikäisiä valtakuntia, jotka sotaisuutensa ja asevoimansa kautta olivat läheisille sivistysmaille ainaisena vaarana.

Nykyisin asuu näillä laajoilla aroilla yksinomaan kansoja, jotka kuuluvat suureen mongolilaiseen rotuun, enimmäkseen sen turkkilais-tataarilaiseen haaraan. Mutta ne eivät ole olleet arojen ainaiset, eivätkä ehkä alkuperäisetkään asukkaat. Samain arojen luullaan olleen koko sen laajan indo-europpalaisenkin eli aarialaisen kansaryhmän alkuperäinen koti, joka nykyisin asuu Europassa ja on täällä kehittynyt edistyksen tienraivaajaksi. Vielä historiallisellakin ajalla eli aroilla näitä aarialaisia kansoja, mutta siirtyen yhä tasaisesti länteen päin, ehkä mongolilaisten paimentolaiskansojen pakotuksesta. Ne Skyytit, joihin Herodotos tutustui Mustan meren aroilla, olivat indo-europpalaista kansaa, vaikkei niitten kansallisuutta olekaan voitu tarkemmin määritellä. Monet vanhat germanilaiset heimot olivat paimentolaisia, jotka samoilla laidunmailla perustivat valtakuntia. Kaspian meren aroilta luultavasti saivat Iraan ja Intiakin aarialaiset asukkaansa esihistoriallisella ajalla. Sakit, Sarmatit, Massagetit ja Skolotit todennäköisesti olivat aarialaisia juurta. Aarialaisia kansoja ehkä levisi kauas pohjoiseenkin, sekaantuen siellä turkkilaisiin ja suomensukuisiin kansoihin, ja siten ehkä muodostuivat ne vaaleaveriset paimentolaiskansat, joita siellä vielä tänä päivänä tavataan. Niiden jäännöksiä ehkä ovat Sahalinin ja Japanin Ainut. Näiltä aarialaisilta paimentolaisilta arvellaan mongolien oppineen karjanhoidon, jota kansatiede pitää maanviljelystä nuorempana elinkeinona, koska muka ensimäisten kotieläinten kesytyksen on täytynyt tapahtua maanviljelyksen turvissa.

Esihistoriallisella ajalla tapahtui varmaan Keski-Aasian mongolilaisten kansain keskellä paljon kansansekotuksia, ja siten syntyivät ne kansat, jotka ovat tulleet historiassa tunnetuiksi. Ensimäiset arojen mongolilaisista paimentolaisista, jotka muodostivat valtakuntia ja esiintyivät historian näyttämöllä, olivat Hunnit, Kiinalaisten Hiung-nut. [Ei kuitenkaan ole varmaa, olivatko kaikki ne paimentolaiset vallottajat, jotka eri aikoina Hunnien nimellä esiintyivät, samaa kansaa. Epäiltävää on sekin, olivatko ne kaikki mongoleja. On luultavaa, että Madjaarit ja Attilan Hunnit olivat läheisiä sukulaisia, ja sen mukaan olisivat varsinaiset Hunnit olleet suomalais-ugrilaista juurta, vaikka heihin varmaan oli sekaantunut paljon turkkilais-tataarilaisia aineksia. Todistamaton on sekin oletus, että Hiungnut ja Hunnit olivat samaa kansaa; oletus perustuu etupäässä nimien yhtäläisyyteen.] Hunnien valtakunta syntyi varsinaisessa Mongoliassa, Baikal järven eteläpuolella, noin v. 1200 e.Kr. kiinalaisista aikakirjoista saadun tiedon mukaan. Ehkä valtakunnan muodostuminen tapahtui kiinalaisten pakolaisten vaikutuksesta. Hunnit hävittelivät moneen erään vuosisatojen kuluessa Kiinaa, kunnes Taivaan valtakunta kokoontui ja voimistui ja saattoi itseään menestyksellä suojella, muun muassa valtavan »Kiinan muurin» kautta. Ensimäisinä vuosisatoina ennen ajanlaskumme alkua Hunnit Tarimin keidasalueen kautta kulkivat länteen ja ilmestyivät niille aroille, jotka ovat Kaspian meren ja Aral-järven itäpuolella. Iraanilaisten paimentolaisten, jotka ennen olivat näitä aroja hallinneet, täytyi heidän edestään väistyä. Hunnien eteneminen luultavasti antoi sysäyksen niihin hyökkäyksiin, joita indo-europpalaiset paimentolaiskansat Vanhalla ajalla tekivät Etelä-Europpaan ja Vähään-Aasiaan. Hunnit vähitellen tulivat perässä ja viidennellä vuosisadalla olivat he jo tunkeutuneet Ranskaan saakka lännessä, kunnes verinen päivä Katalaunisilla kentillä teki lopun Attilan voittoretkestä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. Hunnien valtakunta hajaantui useampaan pienempään ja vähitellen tämä mahti sitten menetti pelätyksensä.

Hunnien jälkeen saapui Keski-Aasian aroseuduilta etenkin turkkilaisia vallottaja-kansoja. Ne olivat osaksi paimentolaisia, osaksi myös viljelivät maata ja harjottivat teollisuutta. Altai-vuoriston Uigurit louhivat malmeja ja harjottivat metalliteollisuutta, vieläpä he olivat vanhasta Syyrian kirjotuksesta kehittäneet itsenäisen kirjotuksenkin — saman, jonka tunnemme Orkhon joelta kootuista, hiljakkoin selitetyistä kivikirjotuksista. Uigurilaista juuria olivat varsinaiset turkkilaiset kansat, Seldshukit, Osmanit y.m. Niillä oli siis muuttaessaan turkmenilaisille aroille Kreikkalaisten Sogdianaan jo jonkin verran kultuurin alkeita. Hindukushin pohjoispuolella olevia keitaita halliten he samalla hallitsivat Tarimin laakson kautta kulkevaa karavanitietä, niinkuin jo olemme Zemarkhos nimisen byzantilaisen lähettilään matkan yhteydessä kertoneet. Khatsarit, jotka seitsemännellä vuosisadalla perustivat verraten pitkäikäisen valtakunnan Etelä-Venäjälle, luultavasti olivat turkkilaista kansaa. Turkkilaisia olivat niinikään Petshenegit ja Kumanit, jotka jo aikaisemmin olivat valtakuntia perustaneet samoilla seuduilla, ja toiset lukevat turkkilaisiin Volgan Bulgaritkin, toiset taas pitävät heitä suomensukuisena kansana. Turkkilaisten itäinen haara, johon Seldshukit kuuluivat, sai valtaansa Bagdadin kalifikunnan ja perusti useita valtakuntia Etu-Aasiaan. Turkkilaiset vallottajat eivät tosin saapuneet semmoisena kaikkea hävittävänä tulvana kuin varsinaiset mongolit, mutta paljon pysyvämmin ovat he siitä huolimatta vaikuttaneet Europan ja Etu-Aasian kohtaloihin. Heidän jälkeen tulivat varsinaiset Mongolit, joita Keskiajan historiassa myös sanotaan Tataareiksi, vaikkeivät he kuuluneetkaan turkkilais-tataarilaiseen, vaan mongolilais-mandshulaiseen rotuhaaraan.

Suur-Tataria.

Ne mongolilaiset kansat, jotka toisen vuosituhannen ensimäisinä vuosisatoina kulovalkean nopeudella etenivät pitkin rannattomia aroja länttä kohti ja lannistivat tai hävittivät kaikki tiellään olevat kansat, lienevät alkuaan asuneet Baikal järven eteläpuolella, samoilla seuduilla, joilta ennen niitä Hunnit olivat lähteneet. Siellä alkoi kahdennentoista vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuori, vasta kahdentoista vuotias Temudjin eli Djingis kaan koota ympärilleen valtakuntaa, voittaen sodissa heimon toisensa jälkeen. Hän perusti sen valtakunnan, jonka oloihin seuraavissa matkakertomuksissa tutustumme.

Pian oli Djingis kaan vahvistanut valtaansa siihen määrään, että hän saattoi vallottaa Pohjois-Kiinankin ja siten saada arvokkaan apumaan vastaisten tuumainsa toteuttamiseksi. Tataarit muunmuassa oppivat siellä linnojen piiritystä ja tykkien käyttöä, joka oli Kiinassa edistynyt jotenkin pitkälle. Sitten käännyttiin länttä kohti ja vallattiin koko turkmenilainen aro, lannistettiin sikäläiset turkkilaiset kansat, samottiin Persiaan, vallotettiin tämä maa ja retkeiltiin ryöstäen aina Luoteis-Intiaan saakka. Ainoastaan eräs ennusmerkki ja ehkä sotajoukon väsymyskin sai Djingis kaanin luopumaan sotaretken jatkamisesta ja palaamaan Baikalin eteläpuolelle pääkaupunkiinsa Karakorumiin, jossa hän kuoli v. 1227, ennenkuin vielä koko Kiinaa oli ehditty vallottaa. Djingis kaan oli julma ja väkivaltainen hirmuhallitsija. Hänen luonteessaan oli kuitenkin parempiakin puolia. Vaikka hän sotaretkillään jätti jälkeensä suitsuavat rauniot ja sukupuuttoon surmatut väestöt, niin käsitti hän kuitenkin kultuurin edut. Hän kutsui hoviinsa erään Ilitshutsai nimisen tungusin, joka oli perehtynyt Kiinan oloihin, ja tämä järjesti suunnattoman mongolilaisvaltakunnan sisällisen hallinnon kiinalaisen mallin mukaan. Siinä hän onnistui niin hyvin, että sai tärkeätä virkaansa hoitaa sekä Djingis kaanin että vielä hänen seuraajainsakin aikana kuolemaansa saakka. Tämä tungusi, vaikka oikeastaan kuului viholliskansaan, osasi kokonaan voittaa hirmuhallitsijan luottamuksen. Hän se oli Djingis kaanin hovissa korkeimman sivistyksen lämmin puolustaja, joka rohkeasti uskalsi vastustaa itsevaltijaankin julmia päätöksiä, ottaa vainottuja suojaansa ja suojella taiteellisia rakennuksia hävitykseltä niissä vanhoissa maissa, joita Tataarit vallottivat. Hän käytti näihin harrastuksiin koko omaisuutensa, kooten muun muassa asiakirjoja ja muistokirjotuksia.

Mongolilaisen valtakunnan laajuutta Djingis kaanin kuollessa ei ole helppo tarkalleen määrätä. Varsinaisen Mongolian ja Lounais-Siperian arot olivat sen kantamaat. Lisäksi siihen kuului toisia maita, kuten Uigurien maa, joitten kotimaiset ruhtinaat olivat suurkaanin ehdottomassa vallanalaisuudessa. Turkestan lienee kokonaan vallotettu, mutta Persiassa Mongolien valta vielä oli heikoilla jaloilla ja Luoteis-Intia oli paremmin hävitetty kuin alamaisuuteen saatettu. Kiinasta oli pohjoinen osa vallattu, mutta suurin osa Kiinaa vielä piti puoliaan. Tarimin keidasvaltiot luultavasti olivat vapaaehtoisesti alistuneet, Tibetiin ei ollut tiettävästi vielä tehty sotaretkeä.

Djingis kaanin kuoltua hänen poikansa Ogdai valittiin suurkaaniksi. Hänen aikanaan Ilitshutsai sai vielä vapaammin hoitaa laajan valtakunnan sisällisiä oloja. Hän järjesti veronkannon, laati asevelvollisuusluettelot, saattoi koko hallinnon terveelle pohjalle. Sen kautta mongolilaiset hallitsijat kykenivät hyödykseen verottamaan vallottamiaan kultuurimaita, niitä kokonaan hävittämättä. Ilitshutsain ansio oli etupäässä valtakunnan suurenmoinen sisällinen järjestys, jota myöhemmin Marco Polo ihaili.

Ogdain aikana vallotuksia jatkettiin väellä ja voimalla. Persia uudelleen vallattiin. Kiinassa jatkettiin sotaa Ogdain ja hänen nuoremman veljensä Tulin johdolla. Kaifengu nimistä pääkaupunkia Kiinalaiset tosin menestyksellä puolustivat ampuma-aseilla, mutta Etelä-Kiinan valtakunnan avulla Mongolit saivat senkin haltuunsa ja vallitsivat sen jälkeen Kiinaa aina Hoanghon toiselle puolelle.

Tämän jälkeen voitiin kääntää kaikki voimat länteen päin. V. 1235 alkoivat Tataarien lukemattomat ratsumieslaumat tulvia arojen poikki Europpaa kohti Batu nimisen ruhtinaan johdolla. V. 1237 vallattiin Rjäsan, seuraavana vuonna Vladimir, v. 1240 hävitettiin Kiev. Puola ryöstettiin ja hävitettiin, Silesiassa voitettiin suuri kristitty armeija Liegnitzin luona, mutta sitä edemmä eivät Tataarit kuitenkaan yrittäneet, koska huomasivat arojen sille suunnalle loppuvan. He kääntyivät sen sijaan Unkariin, johon Batu itse oli hyökännyt toiselta taholta. Madjaarit saivat nyt kokea saman hirmukohtalon, jonka alaiseksi he aikanaan olivat saattaneet saman maan. Tataarien aikomus näyttää olleen kokonaan vallata Unkarin hyvät laidunmaat ja surmata kansa sukupuuttoon, mutta sanoman saatuaan Ogdain kuolemasta he luopuivat yrityksestä ja palasivat Venäjälle.

Sillä aikaa kun Europpa kauhistuneena näki hävityksen vyöryvän ylitseen, suuntautui toinen hirmuaalto Vähää Aasiaa kohti. Tataarit vallottivat Armenian ja ahdistivat sieltä käsin Bagdadia. Samalla alkoi äärimäisessä idässä sota Etelä-Kiinan valtakuntaa vastaan, joka omaksi turmiokseen oli ollut apuna Pohjois-Kiinan lannistamisessa. Mutta silläkin taholla sota Ogdain kuoleman johdosta toistaiseksi keskeytyi.

Perintöriitain vuoksi oli Mongolien vallotustoimi sitten jonkun aikaa lamassa. Kujuk suurkaaniksi valittuna ryhtyi sitä jatkamaan ja vallotti Korean. Hän kuitenkin kuoli jo v. 1248, jonka jälkeen Djingis kaanin pojanpoika Mangu valittiin suurkaaniksi. Valtakunnan suunnattoman laajuuden vuoksi hän asetti veljensä Kublain Kiinaa hallitsemaan. Tibet valtavista vuoristoistaan huolimatta vallotettiin ja hävitettiin perinpohjin. Hulagu lähetettiin anastamaan Kaksoisvirtain maata ja Syyriaa. Islamin uskonnollinen pääkaupunki Bagdad vallattiin heikon puolustuksen jälkeen ja kamalassa verilöylyssä sen asukkaat surmattiin melkein sukupuuttoon, sillä mongoliruhtinaat olivat siihen aikaan vielä paljon vihamielisemmät rnuhamedilaisuutta kuin kristinuskoa vastaan. Kun suuri osa Syyriaa ja Vähää Aasiaa oli hävitetty, niin käännettiin aseet uudelleen Etelä-Kiinaa vastaan, joka Kublain johdolla suurimmaksi osaksi vallotettiin. Mongolien armeijat samoilivat aina Tonkiniin ja Kotshin-Kiinaan saakka, Etelä-Kiina kokonaan piiritettiin ja jonkun aikaa kestäneen seisauksen jälkeen vallotettiin.

Tähän voimme päättää katsauksemme suuren mongolilaisvaltakunnan vaiheisiin. Olemme saaneet pohjaa niitten matkojen käsittämiseen, joita tapahtui Djingis kaanin jälkiaikoina Länsimailta Karakorumiin ja Kiinaan saakka. Historiasta tiedämme, ettei valtakunta kauaa pysynyt koossa niin laajana, vaan hankalain yhteyksiensä vuoksi hajaantui moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi sen mukaan kuin maantieteelliset olot edellyttivät.

Kristikunnan lähetystöt suurkaanien hoviin.

Tataarit olivat niihin aikoihin, kun he laajan valtakuntansa perustivat, vielä pakanoita; heidän uskonsa oli yksinkertaista noituutta ja taikauskoa. Samalla he kuitenkin olivat uskon asioissa verraten suvaitsevaisia, eivätkä varsinkaan sitten, kun olivat vallotuksensa vakauttaneet, puuttuneet alamaistensa uskontoon. Mutta tullessaan yhteyteen kehittyneempien kansojen kanssa he alkoivat huomata, että jonkun korkeamman uskonnon omaksuminen heille itselleen oli suotavaa; lopullinen valinta riippui tarjona olevien uskontojen eduista ja soveliaisuudesta heidän oloihinsa.

Alkuaikoina Tataarit pikemmin olivat vihamielisempiä muhamedilaisuutta kuin kristinuskoa kohtaan. Tästä oli Länsimaihin levinnyt tieto ja huhuja siitäkin, että jotkut tataariruhtinaat muka jo olivat kääntyneet kristinuskoon nestoriolaisten lähetyssaarnaajain vaikutuksesta. Kun siis Länsimailla mongolilaisvaara oli suurimmillaan ja toiselta puolen muhamedilaiset vallottivat takaisin Pyhää maata, joka niin suurilla ponnistuksilla oli heiltä riistetty, niin heräsi kristikunnassa se ajatus, että Mongolit, joita ei voitu asevoimalla kukistaa, ehkä voitaisiin kesyttää kristinuskolla ja samalla saada heistä tervetulleita liittolaisia taistelussa yhteisiä vihollisia muhamedilaisia vastaan.

Jos Tatarian oloja ja sen ruhtinaitten käsityskantaa olisi paremmin tunnettu, niin nämä yritykset ehkä olisivat jääneet sikseen. Mutta esitetty ajatus lankesi hyvään maahan ja herätti suuria toiveita. Parikin lähetystöä lähetettiin kauas Mongolian aroille, Karakorumiin saakka, asiata esittämään. Nämä kirkonmiesten suorittamat rohkeat matkat antoivat Länsimaille ensimäisen luotettavan käsityksen Keski-Aasian aroalueista, niitten sijotuksesta muihin maihin verraten, niitten kansoista ja oloista.

Johannes de Piano Carpini.

Liegnitzin onneton tappelu oli säikähyttänyt koko kristikuntaa, niin että hohenstaufilainen keisari Fredrik II ehdotti yhteistä ristiretkeä Tataareja vastaan. Mutta näinäkin vaaran aikoina oli länsimaisten mahtien keskinäinen riita siksi suuri, että tämä ehdotus raukesi tyhjiin, koska se sai vain laimeata kannatusta osakseen paavilta, Innocentius IV:ltä, joka oli Saksan keisarin katkera vihollinen. Paavi sitä vastoin päätti koettaa toista keinoa, hengen aseita. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1245 päätettiin lähettää kahta eri tietä lähetystöjä Mongolien suurkaanin luo. Toisen lähetystön piti matkustaa Puolan ja Venäjän kautta, toisen Vähän Aasian ja Armenian teitä. Edellisen lähetystön johto uskottiin Johannes Carpini nimiselle franciskanimunkille. Jo keväällä v. 1245 Carpini lähti matkaan, vei paavin kirjeet Kujukille Karakorumiin ja palasi syksyllä v. 1247 takaisin Lyoniin, tuoden paaville Kujakin vastauksen. Matkastaan ja varsinkin sen kuluessa tekemistään huomioista Carpini kirjotti erittäin arvokkaan matkakertomuksen, joka oli ensimäinen luotettava lähde Keski-Aasian aroseutujen tuntemiseen. Pääosa hänen teoksestaan on yleisesitys retkellä tehdyistä huomioista, ainoastaan loppuosa on omistettu varsinaiselle matkakertomukselle. Carpinin tarkotus oli nimittäin ensi sijassa antaa kristikunnalle selvä käsitys siitä kamalasta vaarasta, joka sitä uhkasi.

Tataarit ja heidän maansa.

Tataarien maan, Mongolian suppeammassa merkityksessä, sanoi Carpini olevan siinä osassa maailmaa, missä itä ikäänkuin yhtyy pohjoiseen. Sen itäpuolella oli Kitaia eli Cathaia, Mandshuria ja Korea ynnä Amur virran kansat. Eteläpuolella oli Sarasenien maa ja lounaassa Uigurien maa, lännessä Naimanit ja pohjoisessa koko maata kiertävä valtameri. Tataarien maa oli toisin paikoin hiekkaista savitasankoa, toisin paikoin korkeita vuoristoja. Siellä täällä oli metsämaita, mutta paljon enemmän oli laajoja aukeita aloja, joilla ei nähnyt ainoatakaan puuta. Ei sadas osakaan ollut todella hedelmällistä. Keitaita oli asuttu siten, että jokien vettä käytettiin niitten kastelemiseksi, mutta jokivettä riitti siihen tarkotukseen verraten niukalta. Kaupungeitakaan ei sen vuoksi ollut juuri ensinkään. Karakorumia tosin sanottiin laajaksi, mutta sitä Carpini ei nähnyt, koska Kujukin leiri oli siitä puolen päivämatkan päässä. Tataria ei kaiken kaikkiaan ollut soveliasta muuta kuin laidunmaaksi.

Ilmanalan tällä alueella hän oli huomannut epävakaiseksi. Lumimyrskyjä, raemyrskyjä, ukkosmyrskyjä sattui tiheään ja tuulet olivat kamalan kovat, ajaen edellään suunnattomat määrät pölyä, joka sokaisi silmät. Kesä oli sadeaika, mutta sade oli niin niukkaa, että se tuskin jaksoi ruohoa virkistää. Lämmön vaihtelut olivat tavattoman äkilliset ja rasittavat. Kun ilmanala oli semmoista, niin ei ollut kumma, että Tataria oli köyhempi ja kurjempi, kuin oli mahdollista sanoin kuvata.

Ulkomuodoltaan Tataarit olivat toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset, kasvoi leveät, poskipäät ulkonevat, nenä latuska ja pieni, silmät pikkuiset, kulmakarvat korkealla. Melkein kaikki olivat hinterävartaloisia, enimmäkseen lyhytläntiä, jalat pienet. Parrankasvu oli hatara, päälaki paljaaksi ajettu. Mutta niskan puolella tukka sai kasvaa pitkäksi kuin naisilla.

Vaimoja he pitivät niin monta kuin kutakin halutti ja avioliitto oli luvallinen kaikkien paitsi lähimpien sukulaisten välillä. Kummallakin sukupuolella oli samanlaiset puvut, puuvillakankaasta, silkistä taikka sametista valmistettu viitta, joka oli edestä auki leikattu, mutta käärittiin rinnan päällitse kaksinkerroin.

Asumukset olivat pyöreitä, saloille pingotettuja telttoja, joitten katossa olevasta reiästä valo pääsi sisään ja savu ulos. Majan keskellä paloi ainainen tuli, jonka koko vaihteli omistajan arvon mukaan. Näitä majoja voitiin mukavasti muuttaa paikasta toiseen — sodassakin. — toisinaan purkaa kappaleiksi ja kääriä kokoon, toisinaan kuljettaa sinään härkävaunuilla, mutta niitä ei koskaan jätetty jäljelle. Tataarien suurin varallisuus olivat karjat — kamelit, nautakarja, lampaat, vuohet ja hevoset, ja varsinkin viimeksi mainittuja heillä oli paljon, Carpinin mielestä enemmän kuin kaikilla muilla kansoilla yhteensä. He uskoivat yhteen Jumalaan, mutta heillä ei ollut minkäänlaisia uskonnollisia menoja. Huovasta ja silkistä valmistettuja epäjumalankuvia pidettiin karjan vartijoina. Taivaan eteläkulmaa palveltiin jalompana kuin muita ilmansuuntia.

Muukalaiset, jotka tulivat Tataarien luo, puhdistettiin kahden tulen välillä, olivatpa he vaikka miten ylhäisiä. Tulien vieressä oli kaksi keihästä ja näitten välillä köysi, jonka alatse puhdistettava kulki, naisten pirskottaessa vettä ja lukiessa loitsuja. Kun joku tataari oli saanut surmansa salamasta, niin tuli jokaisen käydä samanlaisen tulipuhdistuksen kautta.

Tataarit niinikään palvelivat suuria luonnonvoimia, aurinkoa, kuuta, vettä, maata ja tulta. Mutta Carpinista näytti, että heidän aikomuksensa oli pian muuttaa uskoa.

Mongolit olivat kovin kateellisia hevostensa puolesta, ne kun olivat heidän sotaisen mahtinsa varsinainen pohja ja perustus. Tshernigowin ruhtinasta Andreasta, Carpinin siinä maassa ollessa, syytettiin siitä, että hän muka oli maasta vienyt ja myynyt tataarilaisia hevosia, ja hänet mestattiin, vaikk'ei syytöstä voitukaan toteen näyttää. Hänen nuorempi veljensä tuli murhatun lesken keralla Batun leiriin anomaan, että hän saisi vainajan hallitseman maan. Batu suostuikin, mutta pakotti hänet menemään vasten tahtoaan lesken kanssa avioliittoon, jota Carpini hyvänä katolilaisena piti liian läheisen sukulaisuuden vuoksi kovin törkeänä.

Vaikk’ei Tataareilla ollutkaan varsinaisia lakeja, niin oli heillä kuitenkin ennakkoluuloja, jotka kävivät laista. Tulta ei saanut veitsellä koskea, eikä veitsen kera edes lähestyä. Luuta ei saanut toisella luulla murtaa, ei hevosta suitsilla lyödä, eikä linnunpoikasia tappaa. Mutta ei mikään ennakkoluulo kieltänyt rosvoamasta, kiduttamasta, armotta surmaamasta heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia, eikä haureudestakaan. Heillä ei ollut minkäänlaisia käsityksiä palkasta ja rangaistuksesta tulevassa elämässä, vaan he luulivat elämän kuoleman jälkeen jatkuvan aivan samalla tavalla kuin täällä maankin päällä. Ennustusta ja loitsua suuresti suosittiin, kaikki uudet yritykset aljettiin joko uudenkuun tai täysikuun aikana. Tulen luultiin puhdistavan kaikki esineet, ja sen vuoksi sitä varsinkin kunnioitettiin. Carpini sitten laajemmalta kuvaa Tataarien hautaustapoja, jotka olivat jotenkin samanlaisia kuin Herodotoksen kuvaamien Skyyttien. Tataareilla oli kuitenkin Carpinin mielestä raakuutensa, julmuutensa, ylpeytensä, ahneutensa ja likaisuutensa ohella hyviäkin ominaisuuksia. He olivat ihmeen kuuliaisia esimiehiänsä kohtaan. Ja vaikka he olivat koko maailman rosvoja, niin olivat he kuitenkin keskenään tunnollisen rehellisiä. Muukalaisia kohtaan he käyttäytyivät kopeasti ja röyhkeästi, mutta olivat sitä vastoin toisiaan kohtaan tuttavallisia, ystävällisiä ja huomaavaisia. Heidän kärsivällisyytensä, kestävyytensä ja iloisuutensa oli kaikissa yrityksissä kerrassaan ihmeteltävä. Tataarien vaimot olivat siveät, vaikka puhuivatkin tavattoman törkeästi.

Mutta Tataarien kopeus oli aivan sietämätön. Carpini itse sai sitä kokea ja monessa tilaisuudessa nähdä, kuinka loukkaavasti he kohtelivat Vladimirin ruhtinasta Jaroslavia, Georgian kuningasta ja kuningatarta, Korean ja Mandshurian ruhtinaita ja useaa islamin sulttaania. Kerrassaan sanoin kuvaamaton oli heidän kavaluutensa muita kansoja kohtaan. Alussa he olivat liehakoita, koettivat sitten viekkaudella uhrinsa voittaa, ja ellei se onnistunut, purivat kuin skorppionit. Tavoissaan he olivat merkillisen likaisia ja törkeitä, ahneita ja kerjäsivät häpeämättä, väsymättä, kun olivat joukkoonsa saaneet rikkaan muukalaisen. Samalla he olivat kesti-isäntinä halpamaisia ja saitoja. Toisinaan nälän ahdistaessa syötiin vaikka ihmisen lihaa, mutta tavallisesti he tulivat toimeen uskomattoman vähällä, eikä ollut mitään niin saastaista, ettei se olisi kelvannut heille ravinnoksi. Niin ahnaita he olivat, etteivät raahtineet heittää koiralleen luupalastakaan, elleivät sitä ensinnä murtaneet ja itse imeneet ydintä. Lempijuoma oli tamman maito, kumissi, ja kototekoinen olut. Vedestä ja jauhosta valmistettiin velliä, ja nautittuaan sitä kupin taikka kaksi he tulivat sillä toimeen loput päivästä.

Aviorikoksesta, varkaudesta ja murhasta oli Tataarien itsensä kesken kuolemanrangaistus. Pettureita ruoskittiin, vaikkapa olisivat olleet kuinkakin ylhäisiä ja petetty kuinka alhainen, sillä Tataarien kesken ei ollut suurta arvon erotusta. He todella elivät mitä täydellisimmän kansanvaltaisuuden pohjalla, vaikka järjestys olikin sotilaallinen. Joka mies oli oivallinen jousella ampumaan ja ratsastamaan, johon he jo pienestä oppivat. Naisetkin osasivat sekä ampua että ratsastaa, käyttäen lyhyitä jalustimia, samoin kuin miehetkin. Mutta naisten aika enimmäkseen kului kankaitten kutomiseen, huonekalujen ja miesten nahkaesineitten valmistamiseen. Miehet rauhan aikana eivät muuta tehneet kuin hoitivat karjoja. He kasvattivat muun muassa kameleja, joitten nopeus oli niin suuri, että se munkkia hämmästytti.

Niitä tataareja, jotka taistelusta pakenivat, taikka kieltäytyivät johtajiaan seuraamasta, rangaistiin kuolemalla, paitsi jos koko joukko pakeni. Jokaisessa kymmenmiehisessä joukkokunnassa oli kukin velvollinen pitämään huolta toverin pelastamisesta, jos joku vangiksi joutui. Aseina käytettiin jousta ja nuolia, keihästä, tapparaa, suojana nahkaista ja rautaista kilpeä, rintapanssaria ja säärystimiä. Hevostenkin ruumista suojeltiin kilvillä. Sodassa käytettiin lukemattomia kepposia. Tiedustelu oli erinomaisen tehokas. Jokien ylitse kuljettiin äkkipikaa kyhätyillä lautoilla, jotka olivat niin taidokkaasti kootut, ettei sitä olisi odottanut niin raakamaiselta kansalta. Milloin he olivat peräytyvinään, vaikkeivät peräytyneetkään, milloin asettivat hevosen ja miehen kuvia vihollista pettämään, milloin paetessaan ampuivat nuoleillaan taapäin; vihollisen lähestyminen, väjytykseen vietteleminen, piirittäminen ja takaa-ajo, kaikki oli ihmeteltävän taidokkaasti kehitetty. Yhtä huomattava oli heidän piiritystaitonsa, kuten kaivantojen kaivaminen, jokien patoaminen, muurinmurtajain käyttäminen, kreikkalainen tuli ja muut semmoiset keinot. Niitten pettäessä he saartivat kaupungin joka puolelta ja näännyttävät sen nälällä. Ei missään heidän petollisuutensa niin ilmennyt, kuin jonkun kaupungin ehdoilla antautuessa, sillä he eivät mitään ehtoja pitäneet. Lannistetut kansat pakotettiin armotta maksamaan veroa ja taistelemaan heidän puolellaan.

Eivätkä Tataarien vasalliruhtinaatkaan, joitten täytyi lähteä tuolle kamalan pitkälle matkalle suurkaanin hoviin, olleet häväistykseltä turvassa. Toisinaan heitä myrkytettiin, toisinaan telotettiin väärien syytöksien perustuksella, heidän poikiaan ja tyttäriään pidettiin panttivankina. Mongolilaiset maaherrat armotta nylkivät niitä maita, joita oli heidän haltuunsa uskottu. Eräs kaupunki Venäjällä oli vähäistä ennen Carpinin matkaa kokonaan hävitetty, kun se oli kieltäytynyt mongolimaaherraansa tottelemasta. Vasalliruhtinaitten kaikki riidat ratkaisi suurkaani itse.

Carpini luettelee neljäkymmentä kansaa, jotka olivat alistuneet Mongolien vallan alle, ja toisia, jotka vielä silloin urheasti heitä vastustivat. Mutta matkalla Carpinille selvisi, että tämä »taivaan vitsaus» epäilemättä aikoi vallottaa koko maailman ja saattaa täytäntöön kirjotuksen, joka oli Kujukin sinetissä: »Kujuk, Jumalan voima: Jumala taivaassa, Kujuk maan päällä; kaikkien, ihmisten herran sinetti.» Kristikunta saattoi siis olla varma siitä, että senkin aika tulisi. Ken voisi enää epäillä, mikä olisi seuraus Tataarien vallotuksesta: sanomaton kurjuus, nälkä, häpeä, josta nämä lähettiläät itse, suurkaanien hovissa käydessään, saivat vähän esimakua. Carpini näkemänsä perustuksella ennusti, että Liivinmaa ja Preussi ensinnä saisivat kestää Tataarien hyökkäyksen, ja kehotti kaikkia kristittyjä kansoja nousemaan yhteisesti »näitä perkeleitä» vastaan. Sitä varten hän teki niin tarkkaan selkoa heidän sotatavoistaan.

Carpinin matka.

Lyonista Carpini ensinnä matkusti Böhmiin, jonka kuningas Venzeslaus antoi hänelle matkalle apua. Puolan hovissa hän tapasi venäläisen ruhtinaan, joka varotti lähettilästä odottamasta hyvää kohtelua, sillä mongoliruhtinaat vaativat rikkaita lahjoja. Tataarien tapana oli loppumattomalla kerjuulla ahdistaa kaikkia, jotka heidän luokseen saapuivat. Ilman lahjoja ei heidän maassaan ollut mahdollista mitään aikaan saada. Krakovassa lähetystö hänen kehotuksestaan osti majavan nahkoja ja muita turkiksia, jotka matkan varressa olevissa maissa kävivät rahasta. Erään böhmiläisen ja toisen puolalaisen munkin seurassa matkaa sitten jatkettiin.

Kun lähetystö paljon vaivoja koettuaan saapui Dnjeprille, niin oli siellä koko maa lopen hävitetty, asukkaat joko tapettu tai viety Mongolien orjiksi; liettualaiset rosvot olivat ryöstäneet, mitä Tataareilta jäi. Kiev oli kuitenkin jonkun verran toipunut hävityksestään. Siellä eräs tataarilainen rosvopäällikkö varotti Carpinia, että hän vain tataarilaisilla hevosilla voisi suorittaa suunnattoman matkansa, sillä ainoastaan ne kykenivät löytämään lumen alta ruohoa ja elämään aroilla. Alan niminen tataariruhtinas matkan jatkuessa ensimäiseksi kiristi lähetystöltä lahjoja, mitä suinkin irti sai, houkuteltuaan sen ensiksi piirinsä kautta kulkemaan. Samaa kiristystä jatkoivat sitten kaikki seuraavat. Hämmästyksekseen lähettiläät huomasivat, etteivät Tataarit rahtustakaan välittäneet paavista eivätkä hänen suosituskirjeistään. Kurantsha niminen tataaripäällikkö, joka oli ylipäällikkönä länsirajalla, kiristi Carpinilta lahjoja ja pakotti hänet kolme kertaa edessään polvistumaan. Vasta sitten hän antoi oppaita ja hevosia matkan jatkamiseksi Batun leiriin. Asovin meren rantoja ja Donin poikki retkeiltiin edelleen itään päin, tultiin Volgalle ja saavuttiin lukemattomien vastuksien ja harmien jälkeen Batun hoviin, joka näyttää olleen Volgan suupuolessa. Batu monien mutkien jälkeen otti lähetystön vastaan, mutta piti niin huonoa huolta sen ruumiillisista tarpeista, että munkit olivat vähällä nälkään nääntyä sillä ajalla, jonka hänen hovissaan oleskelivat.

Batu piti loistavaa hovia. Samoin kuin suurkaanilla itsellään oli hänelläkin ympärillään lukematon palvelijakunta ja hänen valtaistuimensa oli kaikkia muita istuimia korkeampi. Batun tavarain joukossa lähettiläät mielihaikeakseen näkivät upeita telttoja, jotka oli ryöstetty Unkarista, sinne tehdyllä sotaretkellä. Lähettiläät saivat vastaanotossa sijansa Batun vasemmalla puolella, joka oli naisten puoli ja ala-arvoisempi. Kun he palasivat suurkaanin luota, niin he saivat istua oikealla puolella. Lähellä ovea oli pöydällä hopea- ja kultamaljoja ja monenlaisia juomia, ja aina kun ruhtinas kohotti maljan huulilleen, niin heläytettiin soitanto ja kajahutettiin laulu. Kun Batu esiintyi ulkona, niin hänen päällään kannettiin telttakattoa. Omille miehilleen Batu oli hyvä ja he tottelivat häntä kuin jumalaansa. Mutta vihollisena hän oli mitä julmin ja vaarallisin, sillä hän oli nerokas ja sotataitoon tottunut. Batu lähetti latinalaisen lähetystön jatkamaan matkaa suurkaanin leiriin. Osa lähetystön jäsenistä aikoi palata takaisin kertomaan, mitä siihen saakka oli aikaan saatu, mutta Mausi niminen tataaripäällikkö heidät välillä pidätti ja antoi heidän odottaa, kunnes toiset palasivat takaisin pitkältä matkaltaan. Batun tylystä kohtelusta masentuneena ja tataarilaisten oppaittensa hurjuutta peläten Carpini luuli lähtevänsä viimeiselle matkalleen, kun hän 8. p. huhtik. v. 1246 lähti Saraista matkaa jatkamaan.

»Olimme kyynelet silmissä», hän lausuu, »emmekä tienneet, pääsisimmekö hengissä palaamaan.» He lisäksi olivat kovin väsyneet ravinnon puutteen vuoksi, kun eivät viime aikoina olleet saaneet muuta syödäkseen kuin hirssiä ja suolaa.

Kansoista, jotka asuivat Mustan meren ja Jäämeren välillä, Carpini mainitsee Venäläiset, Mordvalaiset, Bulgarit ja Bashkirit. Vielä etäämpänä pohjoisessa hän sanoo Samojedien asuvan ja heidänkin takanaan, valtameren rannalla, semmoisia ihmisiä, joilla oli koiran kuono.

Retkikunnan mongolilaiset oppaat jouduttivat sitä enemmän kulkua, kuta edemmä ehdittiin. Hevosia vaihdettiin seitsemänkin kertaa päivässä. Uralin vuoriston ja Kaspian meren välinen aro oli aivan autiona. Mongolit olivat tappaneet ja myyneet orjiksi kaikki sikäläiset paimentolaiset, jotka kuuluivat Kangittien heimoon. Ei missään näkynyt ihmisiä eikä heidän asumuksiaan, mutta pääkalloja ja ihmisruumiin osia oli maassa kaikkialla. Ainainen vedenpuute lisäsi matkustajain kärsimyksiä. Toukokuun puolivälissä saavuttiin Aral-järvelle ja jatkettiin matkaa pitkin Sirdarjan rantoja. Sielläkin vallitsi ylt'yleensä sama hävityksen kauhistus. Juhannuksen aikana ainainen lakea aro vihdoin alkoi loppua ja Tianshanin läntiset esivuoret kohota ilmoille arosta. Kun oli kuljettu vuoriston poikki, jossa muun muassa oli saarekkaan järven — nykyisen Ala Kulin yli mentävä, niin tultiin Dsungariaan. Altain syrjäselänteitten poikki sitten edelleen kuljettiin varsinaiseen Mongoliaan ja sen kautta kolmessa viikossa saavuttiin lähelle Karakorumia, Kujuk kaanin leiriin.

Kujukin hovissa.

Pitkä odotus viivytti siellä lähetystöä. Ogdain jälkeläistä ei nimittäin ollut vielä valittu, eikä Kujuk, vaikka saattoikin olla varma vaalistaan, kuitenkaan suostunut munkkeja vastaan ottamaan, ennenkuin vaali oli tapahtunut. Läheltä ja kaukaa oli saapunut tataariruhtinaita suurkaania valitsemaan. Vaalia varten oli pystytetty laaja teltta, joka oli puhdasta valkoista samettia; siihen mahtui enemmän kuin kaksituhatta henkeä. Teltan ympärillä oli koristeltu puinen aitaus, aitauksessa kaksi porttia, toinen suurkaania varten, toinen niitä varten, joita laskettiin vaalitelttaan. Sinne tataarilaisruhtinaat kokoontuivat. Hovin ulkopuolella he ratsastivat piiriä yli mäkien, poikki laaksojen. Mutta neuvostoon tullessaan he jättivät hevosensa noin kahden nuolenkantomatkan päähän teltasta, pitäen kuitenkin aseensa. Heidän varustuksensa olivat upeat ja joka päivä esiinnyttiin toisissa tamineissa, milloin valkoisissa, milloin punaisissa tai sinisissä, milloin silkissä, milloin sametissa. Kun Kujuk itse kävi teltassa, niin olivat kaikki hänen kunniakseen punaisiin puetut. Ruhtinaitten hevoset olivat kultasuitsissa, satulat kullan kirjoissa, aseet, kilvet, panssarit kullalla huolitellut. Jos joku alhaisemmista heitä lähestyi tai lähestyi telttaakaan, niin vartijat paikalla pieksivät hänet. Mutta teltassa päälliköt keskustelivat vaalista, puoleen päivään saakka selvinä, sen jälkeen kumissia juoden ja illalla niin humalassa, että sitä oli kumma katsella. Turhaan koettivat he saada latinalaisia lähettiläitä juominkeihin osaa ottamaan. Siitä huolimatta Carpinia ja hänen seuralaistaan kohdeltiin suurella kunnioituksella, suuremmalla kuin mitään muuta, kokoukseen saapunutta lähetystöä. Koko maailma oli lähettänyt tilaisuuteen edustajia. Niitä oli enemmän kuin neljätuhatta, toiset tuomassa verorahoja, toiset lahjoja, oli hallitsevia sulttaaneja ja ruhtinaita, jotka olivat itse saapuneet, oli toisia, jotka maaherroina hallitsivat maakuntia. Etevimmät näistä vieraista olivat Suzdalin ruhtinas Jaroslav ynnä kaksi Georgian kuninkaan poikaa; sitä paitsi oli tullut useita Kiinan ja Korean ruhtinaita, Bagdadin kalifin lähettiläs ja enemmän kuin kymmenen muhamedilaista sulttaania. Dnjepristä Hoanghohon ja Persian lahdesta napapiiriin saakka kaikki kansat kilvan tavottelivat Kujukin suosiota.

Carpini vietti, sen mukaan kun muisti, neljä viikkoa Kujukin leirissä Ormektuassa, ja tällä ajalla hän luulee Kujukin vaalin tapahtuneen, vaikka niin salassa, ettei siitä annettu mitään varsinaista tietoa. Mutta siitä kunnioituksesta, jota Kujukille sitten osotettiin, saattoi päättää, että asia oli ratkaistu. Aina kun Kujuk astui ulos teltasta, niin hänelle laulettiin ja hänen edessään laskettiin maahan töyhtöpäitä sauvoja — kuninkuuden merkkejä, joita ei kukaan muu ruhtinas saanut käyttää.

Uusi suurkaani oli kirjottajan mielestä neljänkymmenen tai ehkä neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, keskikokoa, arvokas ja harvapuheinen käytökseltään. Häntä sanottiin hyvin viisaaksi ja suosiolliseksi Jeesuksen oppia kohtaan - niin ainakin luulivat hovissa olevat kristityt, — jonka vuoksi arveltiin hänen piankin kääntyvän kristinuskoon. Hänen palveluksessaan oli nestoriolaisia kristityitä, jotka saivat säännöllisen avustuksen hänen omasta aitastaan. Aivan hänen telttansa edustalla oli kristitty kappeli, jossa toimitettiin jumalanpalvelus, — sitä ei kukaan muu mongolilainen ruhtinas hovissaan sallinut.

Kolmen tai neljän penikulman päässä suurkaanin teltasta oli toinen leiri ja teltta — »Kultaisen heimon» teltta — laajalla tasangolla joen partaalla, ja siellä juhlallinen valtaistuimelle nousu tapahtui. Sikäläistä telttaa kannattivat kullalla naulatut patsaat, katto ja seinät olivat silkkiompeluksilla koristellut. Valtaistuimelle nousun tapahtuessa oli suuri kansajoukko saapuvilla, kaikki kasvot etelää kohti, lakkaamatta polvistuen sille ilmansuunnalle. Kun valtaistuimelle nousu tapahtui, niin kaikki lähtivät telttaan ja polvistuivat Kujukin eteen, joka oli noussut valtaistuimelle. Ensinnä polvistuivat ruhtinaat ja sitten loput kansasta. Ainoastaan munkit eivät ottaneet osaa polvistumiseen, vaikka hekin myöhemmin osottivat Kujukille hänen arvonsa mukaista kunnioitusta. Päivä päättyi suurilla pidoilla, kokonaisia kuormallisia keitettyä lihaa syötiin, suolattua leipää särpimenä; tammanmaito, sima ja muut juomat juoksivat virtanaan. Pitoja kesti monta päivää, kuten niin merkillinen tapaus vaati.

Kultaisen heimon teltassa Carpini muitten lähettiläitten kanssa pääsi suurkaanin puheille. Ylimäinen kirjuri kirjotti muistoon kaikkien lähettiläitten nimet ja niitten nimet, jotka olivat heidät lähettäneet, ja luki kirjottamansa suurella äänellä suurkaanille ja kokoontuneille prinsseille ja ylimyksille. Lähettiläät sitten etsittiin, ettei kukaan saanut astua hallitsijan eteen aseellisena, heitä varotettiin, etteivät suinkaan kynnykseen koskettaisi jalallaan, että he astuisivat telttaan vasemman oven kautta ja neljä kertaa polvistuisivat valtaistuimen edessä. Teltassa olivat nähtävinä lahjat, joita Kujukille oli tuotu, silkkiä ja samettia, koruompeluksia, korukutomuksia, turkiksia ja kultakirjauksia ynnä teltta, joka oli jalokivillä kirjailtu ja aiottu kannettavaksi hallitsijan päällä juhlissa. Eräs maaherra oli lähettänyt kokonaisen karavanin tuomaan koruompeluksia ynnä parven rauta- ja nahkapanssareilla suojattuja sotihevosia. Paavin lähettiläät olivat ainoat, joilla ei ollut lahjoja tarjota. Pohjois-Kiinasta, Kitaista, oli lähetetty ylellisen upea punainen samettiteltta, ynnä ihmeteltävän taidokkaasti veistetty norsunluinen valtaistuin, joka oli runsaasti koristettu kullalla, jalokivillä ja helmillä. Suurkaanin valtaistuimen ympärillä oli penkkejä, vasemmalla puolella korkeammat kuin oikealla; vasemmalla puolella istui suurkaanin haaremi, keskellä telttaa matalammilla istuimilla ruhtinaat. Eräällä mäellä lähellä Kultaisen heimon telttaa mongolilaisille ruhtinaille jaettiin valtaistuimelle nousun johdosta enemmän kuin viisisataa vaunullista kultaa, hopeata ja silkkiä.

Carpinin vielä ollessa hovissa kuoli siellä Suzdalin ruhtinas Jaroslav — sanottiin suurkaanin äidin hänet myrkyttäneen pidoissa, jotka pani toimeen hänen kunniakseen. Ainakin ruhtinas heti pitojen jälkeen sairastui ja kuoli seitsemän päivän kuluttua, ja jokainen tiesi, kuinka Tataarit himoitsivat hänen maataan. Siitä huolimatta suurkaanin äiti koetti houkutella hoviin Jaroslavin pojankin, Aleksanterin, joka historiassa sitten sai »Nevskin» nimen. Hän sanoi kutsumuksessaan tahtovansa antaa hänelle isän maat; mutta kaikki uskoivat, että jos hän olisi tullut, niin olisi hänetkin joko myrkytetty taikka pidetty elinaikansa vankina. Onneksi Aleksanteri kuitenkin oli siksi varovainen, ettei kutsumusta noudattanut.

Saman kavalan äitinsä, Turakinan luo Kujuk valtaistuimelle noustuaan lähetti joksikin aikaa Carpininkin, munkin luulon mukaan siitä syystä, että hän väliajalla juuri neuvotteli sodan alkamisesta Länsimaita vastaan. Turakina ei kuitenkaan munkkeja myrkyttänyt, vaan vieläpä antoi heille matkalle lämpöiset ketunnahkaturkit.

Ehkä siitä syystä, ettei latinalaisella lähetystöllä ollut lahjoja antaa, sitä huonosti kestittiin. Koko ajan se sai elää niin vähällä ruualla, että oli nälkään menehtyä. Neljälle miehelle oli keisarillisesta aitasta määrätty sen verran ravintoa, että se juuri yhdelle riitti. Lähetystö olisi nääntynyt, ellei olisi saanut apua Kosmas nimiseltä venäläiseltä kultasepältä, joka oli suurkaanin erikoisessa suosiossa. Tämä Kosmas oli valmistanut keisarillisen valtaistuimen ja leimasimen, jolla Kujuk leimasi paaville lähettämänsä kirjeen. Muutamilta venäläisiltä ja unkarilaisilta, jotka puhuivat latinaa ja ranskaa ja olivat Ormektuaan saapuneet lähetystöjen ja ruhtinaitten keralla, Carpini sai tietoja kaanin yksityisestä elämästä. Mutta vielä enemmän hän kuuli semmoisilta europpalaisilta, jotka olivat olleet Mongoliassa, toiset kymmeniä vuosia, joko vankeina taikka taidetyöläisinä.

Vihdoin paavin lähettiläät sitten pääsivät suurkaanin luo erikoiskeskusteluun ja saivat hänelle juurta jaksain asiansa selittää. Heiltä kysyttiin kaikenlaista maista ja kansoista ja siitä, osattiinko paavin hovissa lukea venäjää, sarasenien kieltä taikka tataarien kieltä. Kun tähän kysymykseen tuli kieltävä vastaus, niin Kujukin kirje kirjottetiin tataarin kielellä ja oheen liitettiin paikalla tehty latinalainen käännös. Lähetystölle annettiin paluumatkaa varten tataarilaiset oppaat ja Kujuk aikoi lisäksi lähettää samaan matkaan tataarilaisen lähetystönkin paavin ja kristikunnan ruhtinaitten luo. Tästä ei kuitenkaan tullut mitään munkkien välttelevien vastauksien vuoksi, Carpini kun pelkäsi, että tataarilaiset lähettiläät käyttäisivät tilaisuutta vakoillakseen Länsimailla, jotta sitten voisivat sodassa käyttää hyväkseen tietojaan.

Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin menomatka oli ollutkaan, sillä aroilla oli silloin talvi. Lokakuun 13:sta päivästä aina seuraavan kesäkuun 9:nteen päivään saakka Carpini seuralaisineen teki matkaa, ennenkuin saapui Kieviin. Levähdykset tapahtuivat aroilla semmoisissa paikoissa, missä voitiin kasata lunta tuulen suojaksi yön ajaksi. Paluumatkalla poikettiin jälleen Batun leirissä ja Batu varotti lähettiläitä, että he oikein veisivät perille suurkaanin sanoman. Mausin luota pelastettiin ne lähetystön jäsenet, jotka menomatkalla olivat Batun luota palanneet takaisin, mutta jotka Mausi oli pidättänyt. He olivat viettäneet aikansa ankarassa orjuudessa ja olivat jo heittäneet kaiken toivon. Tataarilaiset rajavartijat jälleen kerjäsivät lahjoja, mutta kun lähetystöllä ei mitään ollut, niin se ei mitään antanutkaan.

Kievissä koko väestö tuli ulos kaupungista palaavia vastaanottamaan, iloiten heidän paluustaan, ikäänkuin he olisivat kuolleista nousseet. Puolan ja Böhmin kautta edelleen matkustaen Carpini kesällä v. 1247 palasi paavin hoviin. Palkaksi merkillisestä matkastaan hän nimitettiin Dalmatian Antivarin piispaksi, mutta matkan rasitukset olivat hänet niin murtaneet, että hän jo v. 1252 kuoli. Se matka olisi ollut vaikka kenelle ankara koettelemus, mitä sitten munkille, joka jo oli ikämies ja niin lihava, että kronikka sanoo hänen vastoin franciskanien tapaa Saksassa lähetystoimessa ollessaan ratsastaneen aasilla, koska hän oli »vir gravis et corpulentus», raskas ja lihava mies. Tämä iäkäs ja lihava kirkonmies kulki ratsain mitä vaikeimmissa oloissa, huonolla ravinnolla, milloin vilussa, milloin polttavassa helteessä, ainaisten rettelöitten ja kiusain alaisena hyvän asiansa palveluksessa edes takaisin suorin tein noin 16,000 kilometriä. Varmaan matka mutkineen oli vielä pitempikin. Muuan sen aikainen munkki Carpinista kirjottaa: »Hän oli älykäs ja puhelias, perehtynyt kirjallisuuteen, hyvä puhuja, paljon kokenut mies. Hän kirjotti suuren kirjan Tataareista ja muista ihmeistä, mitä hän oli nähnyt, ja aina kun hän väsyi Tataareista puhumaan, niin hän käski lukea ääneensä tätä kirjaa, kuten olen usein kuullut ja nähnyt.»

Pari vuotta sen jälkeen kun tämä retkikunta oli palannut, lähetti Ranskan kuningas Ludvig IX matkaan lähetystön taivuttamaan Mongolien ruhtinaita kristinuskoon. Tämäkin retkikunta suoritti muutoin onnellisesti matkansa, mutta Kujuk oli jo ennättänyt sillä välin kuolla ja leski, joka hänen jälkeensä hallitsi jonkun aikaa, antoi Ranskan ritarillisen kuninkaan aikomukselle aivan nurjan sisällyksen, se muka oli tarjoumus ruveta hänen vasallikseen. Lähettiläitä hän sen mukaan kohteli ylen kopeasti ja kirjotti kuninkaalle kirjeen, jossa hän uhkaavin sanoin kehotti tätä ajoissa maksamaan vuosiveronsa. Suuttuneena aikoi hurskas kuningas jo heittää nämä käännytysyritykset aivan sikseen, mutta kun hänelle myöhemminkin yhä uskoteltiin, että Mongolilaisten ruhtinaat sittenkin olivat taipuvaisia kääntymään kristinuskoon, niin lähetti hän vielä kokeeksi matkaan Wilhelm Rubruck nimisen munkin. Rubruck saapui Konstantinopoliin v. 1252 ja lähti sieltä seuraavana vuonna pitkälle retkelleen.

Wilhelm Rubruckin matka.

Rubruck matkusti vielä vähemmillä varoilla kuin Carpini, sillä suuttuneena huonosta kohtelusta, joka oli tullut hänen virallisen lähetystönsä osaksi, Ranskan kuningas vain »yksityisesti» tämän munkin mukana lähetti kirjeitä Sartash [Sartash oli Batun vanhin poika] nimiselle tataariruhtinaalle, jota luultiin kristityksi, ynnä Mongolien suurkaanille. Rubruck ensinnä purjehti Krimin Sudak eli Soldaia nimiseen satamaan, joka oli Khazarien tärkein kauppasatama. Siellä hän osti tai lainasi härkävaunuja matkan jatkamiseksi, voidakseen kulkea mukavammin. Mutta sen kautta matka toiselta puolen edistyi tavattoman verkalleen. Krimin rannikkoa matkustettaissa tavattiin kylissä, joilla melkein kaikilla oli eri kieli, vielä jäännöksiä vanhoista Gootilaisistakin, jotka yhä puhuivat omaa kieltään. Asovin meren länsirannalla kuljettiin sikäläisten suolapaikkain ohi, joista Batu ja Sartash saivat paljon tuloja, sillä he olivat anastaneet koko suolateollisuuden. Kolmantena päivänä siitä kun oli Sudakista lähdetty kohdattiin ensimäiset tataarit, ja kohtaus teki Rubruckiin niin kaamean vaikutuksen, että hän mielestään oli tullut kuin toiseen maailmaan. Kirjassaan hänkin tekee seikkaperäisesti selkoa siitä, mitä tuli huomanneeksi Tataarien tavoista ja elämänlaadusta. Muun muassa hän kertoi heidän vaatteuksestaan. Silkkiä, kultakangasta ja pumpulia he saivat Kiinasta, Persiasta taikka etelästä, turkiksia Venäjältä, Suur-Bulgariasta ynnä Bashkirien ja Kirgisien maasta, joka oli kaukana pohjoisessa. Talvella Tataareilla oli ainakin kahdet turkit, alla kallisarvoiset, päällä halvemmat, ketun, suden tai koiran nahkasta. Toisilla oli kolmetkin turkit. Nahkahousujakin käytettiin; rikkaat alustivat kaikki vaatteensa silkkivuorilla, joka oli erinomaisen pehmeä, kevyt ja lämmin. Köyhemmät käyttivät joko puuvillaa taikka hienoa lampaanvillaa. Köytensäkin Tataarit punoivat villasta, sekottaen siihen kolmanneksen hevosen jouhia. Heidän huopaiset satulaloimensa ja sademekkonsa olivat erinomaisia vaatekappaleita.

Kun Rubruck tapasi ensimäiset Tataarit, niin nämä paikalla ratsastaen piirittivät matkueen. Nähdessään sen muonavaraston he vaativat niistä osansa ja saatuaan pullon viiniä pyysivät heti toista, koska muka ei kukaan voinut tulla taloon vain yhdellä jalalla. Mutta munkki oli jyrkkä säästäväisyydessään, ja kun eivät voineet häneltä muuta kiristää, niin tekivät hänelle harmia. Kun hän ei suostunut lahjottamaan heille tavaroitaan, niin he sanoivat häntä kerskuriksi, sillä he pitivät itseään maailman herroina, eikä muka kenelläkään ollut oikeutta heiltä mitään kieltää. Väkivaltaa he eivät tosin tehneet, mutta siitä huolimatta Rubruckista tuntui, kuin olisi hän päässyt paholaisten kynsistä heidän seurastaan päästessään. Pian sen jälkeen kun oli Tatariaan tullut latinalainen munkki sai opetella viinin sijasta juomaan tamman maitoa. Alussa se hänessä herätti kauhistusta ja hämmästystä, mutta vähitellen hän tottui pitämään sitä varsin hyvänmakuisena.

Skatai oli ensimäinen tataariruhtinas, joka aroilla tavattiin; hän oli uloin rajavartijoista. Ruhtinaan leiri oli kuin kokonainen kaupunki telttoineen, vankkureineen, karjoineen ja miehineen, vaikkei sotilaitten luku ollutkaan viittäsataa miestä suurempi. Skatai otti Rubruckin vastaan patjoilla istuen, luuttu kädessä ja vieressä vaimonsa, joka oli pystynokkaisin nainen, mitä ruhtinas oli voinut löytää, kasvot töhryiset ja rasvaiset. Sillä välin kun lähetystön tuomat kirjeet lähetettiin takaisin Soldaiaan käännettäviksi, Rubruck opetti kristinuskon alkeita eräälle sarasenille, jonka siellä tapasi; mutta käännytettävä luopui kesken koko aikeesta, kun huomasi latinalaisen papin juovan tamman maitoa. Sillä semmoinen oli yleinen usko, ettei kukaan kristitty voinut juoda tamman maitoa ja että jokaisen, joka tahtoi uskoaan muuttaa, täytyi valita joko kumissi tai kristinusko.

Matka piti sitten itää kohti pitkin Mustan meren aroa, Asovin meri oikealla kädellä. Vasemmalla kädellä oli melkein vedetön aro, jolla ei ollut metsää, ei mäkeä eikä kiveä, mutta mitä parhaat laitumet. Heinäkuun keskivaiheilla tultiin Donille, jonka yli kuljettiin lautalla. Batu ja Sartash olivat tuoneet sinne erikoisen siirtokunnan venäläisiä talonpoikia hoitamaan lautturien tehtävää. Lauttapaikka lienee ollut aroalueen pohjoisreunassa, sillä sinne saakka Tataarit tavallisesti kulkivat pohjoista kohti karjoineen. Donilla matkue viipyi muutamia päiviä, ennenkuin saatiin uusia hevosia ja härkiä matkan jatkamiseksi. Sitten lähdettiin hakemaan Sartashin leiriä. Heinäkuun lopulla sinne saavutuinkin pitkän etsimisen jälkeen, ja lähetystö oli iloinen kuin haaksirikkoutunut laiva satamaan tullessaan tavatessaan ruhtinaan, joka muka oli kristitty. Maa Donin takana oli ollut hyvin kaunista, jokista ja metsäistä. Metsissä eli kaksi suomalaista heimoa, Moxel ja Merdas (Mokshat ja ehkä Merjat, edellinen mordvalainen heimo). Näistä kansoista toinen oli puhtaita pakanoita, toinen oli kääntynyt muhamedin uskoon. Heidän maassaan ei ollut ensinkään kaupunkeja, ainoastaan pieniä majoja metsäin keskellä. He olivat taistelleet Mongolien kanssa Saksalaisia vastaan, mutta toivoivat nyt, että Saksalaiset tulisivat ja pelastaisivat heidät Tataarien ikeen alta. Mokshat olivat vieraanvaraisia, antoivat ruokaa ja asuntoa matkustaville kauppiaille, eivätkä olleet kovin mustasukkaisia vaimojensa puolesta. Heidän turkiksensa olivat maan kuulut. Sitä paitsi heillä oli hunajaa, vahaa, haukkoja, jotka Tataarien kesken olivat erinomaisen haluttua tavaraa, koska rikkaat niillä pyydystivät melkein kaiken riistan, mitä ravinnokseen tarvitsivat, ja suuria sikalaumoja.

Muhamedinuskoisten Merdain takana oli Etiljoki, jota Carpini Venäläisten antamalla nimellä oli sanonut Volgaksi. Rubruck ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin suurta jokea ja hän kummasteli, mistä pohjan periltä mahtoi tulla niin paljon vettä. Sillä kohdalla, jossa hän kulki sen poikki, Donin ja Etilin väliä oli vain kymmenen päivämatkaa. Sartash tavattiin kolmen päivämatkan päässä Volgasta ja lähetystö pääsi hänen puheilleen. Kuningas Ludvigin kirje teki hyvän vaikutuksen, lupa matkan jatkamiseen saatiin. Mutta Sartashin väki ahdisti matkuetta sitä enemmän uteliaisuutensa ja kerjuunsa kautta, ja eräs Koiak niminen nestoriolainen kristitty anasti retkikunnan kalliit kirjat ja kirkolliset vaatteet, sanoen ottavansa ne vain säilyttääkseen. Koiak oli kuullut Ludvig kuninkaasta eräältä Hainaultin Balduin nimiseltä ranskalaiselta seikkailijalta, joka oli mennyt naimisiin kumanilaisen prinsessan kanssa. Koiak antoi anastamainsa tavarain palkaksi latinalaisille munkeille sen neuvon, että olisivat matkaa jatkaessaan »kärsivälliset ja nöyrät». Mutta Sartashia hän varotti sanomasta kristityksi, sillä hän oli vain mongoli, eikä mitään muuta. Rubruckin mielestä Sartash päin vastoin näytti kristityitä pilkkaavan.

Sartashin luota lähdettyään Rubruck saapui sille paikalle Volgan rannalle, jossa joen yli kuljettiin. Joki oli hänen mielestään neljä kertaa leveämpi kuin Seine ja sangen syvä. Viimeisillä taipaleilla oli ollut paljon rosvoja, Mongolien orjuudesta paenneita venäläisiä, unkarilaisia ja alaneja — Alanien kansa asui Kaukasiassa, oli kääntynyt kristinuskoon ja taisteli yhä urhoollisesti Mongoleja vastaan. Lisäksi oli retkikunta menehtyä nälkään, sillä Sartashin leirissä he eivät neljään päivään saaneet mitään syödäkseen, eivätkä matkalle eväitä. Heidän sen vuoksi täytyi syödä niitä leivoksia, joita olivat ottaneet matkaan lahjoiksi tataarilaisille ruhtinaille.

Volgankin rannalla oli lautta-asema sillä paikalla, jonne Batu kesällä kauimmaksi kulki pohjoista kohti. Batu paraillaan oli siirtymässä etelää kohti, koska kesän loppupuoli jo oli käsissä. Sen vuoksi Rubruckin täytyi kääntyä etelään, hän tapasi Batun leirin vasta lähellä Volgan suistamoa. Näin Rubruck tutustui Kaspian mereenkin ja saattoi vakuuttaa, »ettei se ollut pohjoisen meren lahti, kuten oli sanottu, vaan sisämeri».

Kirkollisen virkapukunsa menetettyään nestoriolaiselle virkaveljelleen Rubruckin täytyi munkin halvassa puvussa esiintyä pelätyn tataariruhtinaan edessä, vieläpä avojaloin ja paljain päin. Batu istui pitkällä kullatulla divanilla, vieressään eräs vaimoistaan. Hän katsoi pitkään munkkia, ennenkuin mitään puhui. Hänen kasvonsa, jotka olivat punatäplikkäät, eivät olleet miellyttävät nähdä, mutta vielä kiusallisempi oli Rubruckin mielestä hänen välinpitämättömyytensä uskonnosta. Sillä kun Rubruck, puheluvan saatuaan, polvistuen kehotti häntä etsimään taivasta ja antamaan kastaa itsensä, niin Batu tyynesti hymyili ja hänen hovimiehensä sen huomatessaan purskahtivat äänekkääseen nauruun ja paukuttivat käsiään. Kyseltyään retkikunnan asian ja kuulumiset hän tarjosi kumissia ja ilmotti sitten määräävänsä, että lähetystö jaettaisiin kahtia. Rubruckin yhden seuralaisen keralla piti lähteä matkaa jatkamaan, toisten tuli palata Sartashin luo. Mutta siitä huolimatta lähetystöä pidätettiin Batun leirissä viisi viikkoa. Heidän kärsimyksensä olivat surkuteltavat. »Toisinaan seuralaiseni sanoi minulle, melkein kyynelet silmissä, että hänestä näytti siltä, kuin ei enää koskaan saataisi ruokaa.» Sillä markkinapaikka, joka heimoa seurasi, oli niin kaukana, ettei sinne voinut päästä, kun olisi hevosen puutteessa pitänyt kulkea jalan. Unkarilaiset vangit, jotka olivat olleet aikanaan pappeja, toivat muukalaisille apua, ynnä eräs kristitty kumani, joka oli Unkarissa ottanut kasteen. Näiltä hyviltä ystäviltä he saivat ruokaa ja juomaa ja Rubruck kirjotti heille palkaksi otteita kirkkoliturgiasta, kun heillä ei ollut kirjoja. Batun joukossa oli kaikkiaan noin viisisataa perheen päämiestä, ei sen enempää.

Vasta 14 p. syyskuuta ryhdyttiin toimiin lähetystön eteenpäin opastamiseksi. Batun määräämä opas halveksivaisesti varotti munkkeja matkan pituudesta ja kylmyydestä, uhaten hylätä heidät, jos heissä huomaisi heikkouden merkkejä. Neljä kuukautta muka piti kuljettaman niin kovassa pakkasessa, että usein kivet ja puut halkeilivat. 15 p. syyskuuta lähdettiin matkaan. Munkit olivat matkapuvuksi hankkineet vuohen nahkaiset takit ja housut, tataariiaiset saappaat ja lakit, huopasukat ja muita välttämättömiä varustuksia.

Kaspian meren pohjoista rantaa pitkin, jatkui matka. Hitaat härkävaunut oli nyt jätetty jälkeen ja munkit ratsastivat nopeilla tataarilaisilla hevosilla. Kahdentoista päivämatkan jälkeen tultiin Jaik eli Ural-joelle, joka tuli Bashkirien maasta. Bashkirien Rubruck luuli puhuvan samaa kieltä kuin Unkarilaiset. Nykyisin he puhuvat tataarilaista kieltä, mutta asuvat yhä vielä samoilla paikoilla. Päivässä ajettiin noin satakunta kilometriä, toisinaan enemmänkin, sen mukaan kuin hevosia oli. Hevosia taas vaihdettiin kahdesti ja kolmastikin päivässä, toisinaan taas täytyi ratsastaa samoilla hevosilla kaksi ja kolmekin päivää. Valittavina olevista hevosista latinalaiset lähettiläät aina saivat pahimmat. »Tosin he minulle antoivat voimakkaan hevosen, koska olin raskas mies, mutta minä en edes uskaltanut kysyä, oliko sitä helppo ohjata, emmekä yleensä uskaltaneet mistään valittaa. Niinpä meidän oli kestettävä ankaria rasituksia, toisinaan ratsastaa kaksikin samalla hevosella. Ja janoissamme, nälissämme, viluiset ja väsyneet olimme useammin kuin saatoimme luvussakaan pitää.» Vasta illalla saatiin tavallisesti kunnollista ruokaa, lampaan kylkeinen, joskus lihakeitostakin; puolinääntyneille munkeille nämä annokset olivat kuin parhaita herkkuja. Mutta muuta ruokaa ei saatukaan, aamulla vain hiukan jauhovelliä. Munkkien täytyi rikkoa perjantaipaastokin ja syödä empimättä lampaanlihaa, jos mieli satulassa pysyä. Toisinaan oli liha syötävä puoliraakana taikka melkein raakanakin, sillä arolla ei ollut muuta polttoainetta kuin eläinten lantaa tai pensaita siellä täällä jokilaaksoissa. Alussa opas häikäilemättä osotti halveksumistaan rahattomia matkakumppaneitaan kohtaan, mutta vähitellen hän paremmin tutustui heihin ja alkoi suvaita heitä ja sitten hän tavallisesti vei heidät »pyytämään» jonkun rikkaan mongoliruhtinaan leiriin, joka sattui olemaan matkan varressa. Monet näistä mahtavista paimentolaisista olivat itse Djingis kaanin jälkeläisiä, joita oli hajallaan pitkin meren kaltaista aavaa aroa. He eivät paljoa tienneet muusta maailmasta, tunsivat vain omat lakeutensa, mutta sitä enemmän he kyselivät vierailta: »Oliko paavi todella viidensadan vuoden vanha, niinkuin sanottiin? Oliko Frankeilla paljon karjaa, lampaita ja hevosia? Minkä näköinen meri oli, josta matkustajat niin paljon kertoivat? Kuinka se oli mahdollista, että se oli rajaton ja rannaton?» Kun oli oltu Uralista matkalla toista kuukautta, niin saavuttiin Syr Darjan alajuoksulle, sieltä kuljettiin viikko etelän ilmoille vuorimaata kohti, luultavasti Alatau vuoriston syrjähaaroille. Kun sinne saavuttiin, niin oli Kaspian aro päättynyt ja tultiin Keski-Aasian vuorimaahan. Vuoristo nousi vähitellen näkyviin arosta ja sen juurella oli keidasseutu, joka oli niin hedelmällinen ja hyvin kasteltu kuin puutarha. Kintshatin kaupungin mongolipäällikkö tuli opasta vastaan, koska tämä oli ylhäistä sukua ja häntä oli sen mukaan kunnioituksella kohdeltava. Kintshatissa matkamiehet saivat ruokaa ja juomaa, muun muassa olutta, ja lyhyt viivähdys tällä asemalla oli uupuneille munkeille erinomaisen virkistävä. Syyskuun viimeisinä päivinä oli jo alkanut pakastaa ja tiet olivat jäässä. Saavuttiin sitten Talaan kaupunkiin, joka niinikään oli saman vuoriston juurella. Siellä oli ollut siirtokunta saksalaisia orjia, mutta nämä oli Mangu kaanin käskystä viety vähäistä ennen Bolatin kaupunkiin, vielä kauemmaksi itään päin, kultaa kaivamaan ja aseita valmistamaan. Rubruck kulki noin kolmen päivämatkan päässä Bolatin sivu; kaupunki lienee ollut nykyisen Kuldshan seuduilla. Hän olisi mielellään sinne poikennut, mutta tätä ei sallittu sen enempää meno- kuin paluumatkallakaan.

Yhä itään päin matkustettaissa tultiin siihen vuorimaahan, joka erottaa itäisen ja läntisen aroalueen toisistaan ja jossa Kara-Kitain kansa eli. Lautalla kuljettiin Ili virran poikki ja kaupungin kautta, jossa asui persiankieltä puhuvia muhamedilaisia. Erään vuorenselänteen poikki tultiin sitten kauniille lakeudelle, jonka oikealla rannalla oli korkea vuoristo ja vasemmalla puolella laaja järvi (Ala-Kul). Lakeus oli hedelmällinen, sillä sen läpi juoksi useita jokia, jotka laskivat vuoristosta järveen. Lakeudella oli ennen ollut useita kaupungeita, mutta Mongolit olivat hävittäneet ne kaikki, laajentaakseen laidunmaitaan, sillä seutu oli erinomaista laidunmaata. Yksi suuri markkinapaikka oli kuitenkin säilynyt, Kailak nimeltään, jossa kävi paljon kauppiaita. Siellä retkikunta viipyi kaksitoista päivää, odottaen Batun kirjuria, jonka piti yhdessä lähetystön oppaan kanssa sovittaa eräitä Tataarien keskinäisiä riitoja.

Keski-Aasian uskonnoista.

Tällä maalla oli ennen ollut oma kielensä ja kirjallisuutensa, joka käsitti nestoriolaisia hengellisiä kirjoja. Mutta nyt siinä asui ainoastaan Turkmeneja. Siellä Rubruck ensi kerran näki epäjumalia palvelevat shamanilaiset ja buddhalaiset, joista hän laajalta kertoo. Sivistyneimmät ja lähimpänä kristinoppia olivat Uigurit, jotka elivät Ala-Kulin itäpuolella olevilla vuorilla. Heidän oppinsa samoin kuin rotunsakin oli sekotusta tataarilaisuudesta, nestoriolaisuudesta ja muhamedilaisuudesta. Epäjumalanpalvelijoilla oli Kailakissa kolme temppeliä, joissa munkit näkivät »heidän oppinsa hullutuksia». Rubruck huomasi heidän jumaliaan palvellessaan kääntyvän pohjoista kohti. Muhamedilaiset kammosivat heidän taikauskoaan niin syvästi, etteivät edes ruvenneet siitä puhumaan. Karakorumissa Rubruck myöhemmin näki suuren Buddhan kuvan ja kuuli Kiinassa olevan vielä suuremman, joka muka näkyi kahden päivämatkan päähän, kuten eräs sieltä palannut nestoriolainen kertoi. Uigurit käyttivät kelloja, samoin kuin kristitytkin, heidän pappinsa, jotka ajelivat päänsä, elivät aviottomina ja käyttivät keltaisia viittoja, olivat Rubruckin mielestä monessa suhteessa samanlaisia kuin latinalaisetkin papit. Rukousnauhojakin he käyttivät ja lukivat pyhää rukousta »Om mani padme hum», joka muistutti »Pater nosteria». Uigurien kirjotus oli nestoriolaisille hyvin tunnettu; heidän kielensä oli melkein kaikkien kumanilaisten ja turkkilaisten kielien peruskieli.

Uigurit kirjottivat samalla tavalla kuin Kiinalaisetkin sivun yläsyrjästä alasyrjään, rivit seuraten toisiaan vasemmalta oikealle. Tätä kirjotusta (tunnettua Orkbon-kirjotusta) Mangu kaan sitten käytti Ranskan kuninkaalle kirjottamassaan kirjeessä. Ne Mongolit, jotka olivat hyväksyneet Uigurien epäjumalanpalveluksen, pitivät siitä huolimatta monta piirrettä vanhasta shamanismistaan ja loitsutaidostaan, palvellen varsinkin vainajiaan, joita esittivät huopakuvat. Kun leiri oli liikkeellä, niin huopakuvat pantiin erityisiin vaunuihin ja heimon leiriytyessä järjestettiin kehiin yhteiseen telttaan.

Uigurien takana elivät idässä Tangutit, jotka olivat kerran voittaneet itse Djingis kaaninkin ja olivat tunnetut siitä, että he pitivät jak-härkää. Rubruck kuvaa tarkkaan Tibetin arvokasta kuorma- ja kotieläintä. Tanguttien takana asuivat varsinaiset Tibetiläiset, joitten raakuudesta Rubruck kertoo pöyristyttäviä seikkoja. Siinä maassa kuului olevan yllin kyllin kultaakin, mutta sitä ei kukaan uskaltanut kerätä Jumalan koston pelosta. — Solangit, jotka asuivat Mandshuriassa ja Amurin laaksossa, saapuivat suurkaanin leiliin vankkureilla, joita vetivät härät. He olivat kasvultaan pieniä ja tummaihoisia, puetut viittoihin ja suippoihin hattuihin, jotka muistuttivat dalmatialaisen piispan hiippaa. Hovissa heidän lähettiläällään aina oli mukanaan norsunluutaulu, josta hän näytti lukevan, mitä puhui. Näistä ja vielä muistakin silloisista kansoista ja niitten tavoista Rubruck sai tietoja ja Kaiheistakin, s.o. Kiinasta, jonka maakunnista silloin vielä monet olivat itsenäisiä. Karakorumissa tavattiin sitten paljon kiinalaisia, ja ne jotka olivat joutuneet suurkaanin vallanalaisuuteen, maksoivat hänelle suunnattoman vuotuisen veron, hopeata viisitoistatuhatta naulaa päivässä ja lisäksi ruokatavaroita ja silkkiä.

Arojen valtijaiden joukossa eli hajallaan paljon nestoriolaisia ja muhamcdilaisia aina Kathaihin saakka. Viimeksi mainitussa maassa nestoriolaisilla Rubruckin saamain tietojen mukaan oli seurakuntia viidessätoista kaupungissa, piispa yhdessä ja paljon vaikutusvaltaa kaikkialla. Mutta kuta vähemmän sanottiin näitten nestoriolaisten kristillisyydestä, sitä parempi Rubruckin mielestä. He olivat peräti rappeutuneet, omistaneet pakanallisia ja tataarilaisia tapoja, jotkut pitivät monta vaimoa, ollen pahempia kuin itse Mongolit. Ei voinut sanoin kuvata heidän kopeuttaan, juoppouttaan ja tietämättömyyttään. Toiset harjottivat noituutta miekoilla, tuhkalla, kivillä ja oksilla. Jumalanpalveluksessaan he käyttivät kristityistä maista ryöstettyjä kalkkeja. Tosin he olivat saaneet suurkaanin perheen osottamaan ristille kunnioitusta ja pitämään erästä paastoa, mutta tämä ei korvannut heidän huonoa elämäänsä ja oppinsa puutteita. Sillä he söivät lihaa perjantaina niinkuin muhamedilaisetkin, heidän pappinsa olivat naimisissa ja käyttivät Syyrian kielisiä kirjoja, vaikka olivat itse kielen unhottaneet ja lukivat ja lauloivat kuin papukaijat. Tästä kuvauksesta selvään puhuu sen ajan latinalaisen kirkon suvaitsemattomuus ja ahdasmielisyys, viha vanhaa kristittyä harhaoppia kohtaan, vaikkapa lieneekin totta, että nestoriolainen kirkko jo silloin oli perin pohjin rappeutunut. Se ei suinkaan ollut ihmeellistä, sillä eliväthän he erillään kaikista semmoisista keskuksista, jotka olisivat kyenneet heidän uskontoaan tehokkaasti tukemaan ja ylläpitämään korkeampaa oppia ja valistusta.

30 p. marrask. Rubruck saapui Ala-Kulille, joka oli myrskyinen kuin meri. Toinenkin järvi nähtiin vuoristossa Ebi nor, josta virtasi joki; joen laaksossa kävi kammottavan kova tuuli. Tämän laakson poikki he kulkivat, vaikka tuuli oli niin kova, että oli heidät veteen puhaltaa. Vuoriston poikki, huonoja laidunmaita, kaksinkertaisia päivämatkoja tehden, ankarissa pakkasissa, saavuttiin 13 p. joulukuuta rotkoon, joka oli tunnettu pahoista hengistä. Munkit torjuivat niitä laulaen Nikaian uskontunnustusta ja kirjottivat tataarilaisten oppaittansa suojaksi »Credon» ja »Pater nosterin». Joulukuun lopulla tultiin vuoriston toiselle puolelle varsinaiseen Mongoliaan, joka jälleen oli lakeutta ja niin tasaista kuin meri. Jo seuraavana päivänä sen jälkeen saavuttiin suurkaanin leiriin, jossa munkit saivat vähäisessä teltassa kurjan asunnon. Oppaalle sitä vastoin annettiin suuri teltta, hyvä kestitys ja viiniäkin, joka Rubruckin mielestä oli yhtä hyvää kuin paras Auxerren viini. Rubruck oli niin masennuksissaan Mongolien kopeudesta, heidän osottamastaan halveksumisesta ja itsepintaisesta luulostaan, että muka Ranskan kuningas oli lähettänyt heidät tarjoamaan alistumustaan, että hän mielestään iloisesti olisi uhrannut vaikka henkensä saarnatakseen ristiretkeä moisia röyhkeitä raakalaisia vastaan.

Rubruck Mangu kaanin vieraana.

Joulukuun 28 p. Rubruck esitettiin Mangu kaanille. Munkit kulkivat avojaloin ja tämä herätti niin suurta ihmetystä, että heitä katseltiin kuin kummituksia. Rahvas ihmetteli, eivätkö he luulleet raajojaan tarvitsevansakaan, kun niin armotta ne paljastivat. Unkarilainen vanki, joka oli saapuvilla ja tunsi munkkien puvun, selitti väelle nämä vieraat niin hyvin kuin taisi.

Palatessaan hovista Rubruck kävi armenialaisessa kirkossa, jossa hän tapasi mustan ja repaleisen Jerusalemin maasta tulleen erakon. Tämä oli saapunut tarjoamaan Mangulle koko kristikunnan alamaisuutta, jos hän vain kääntyisi kristinuskoon. Suurkaania tapaamaan oli myös saapunut Nikaian kreikkalaisen keisarin lähettiläitä ynnä eräs kreikkalainen ritari ja monta lähettilästä läntisistä valloista. Kaikki nämä todistivat Ranskan kuninkaan lähetystön oikeuden puolesta ja 3 p. tammik. 1254 munkit pääsivät varsinaiseen puhutteluun. He lähestyivät suurkaania laulaen latinalaista hymniä; kun he olivat laulunsa lopettaneet, niin heidät tarkoin tutkittiin, ettei heillä ollut aseita. Valtaistuinhuone oli ylt'yleensä verhottu kultakirjaisella vaatteella, sen keskellä paloi saksaul-puista ja pensaista tehty suuri tuli. Mangu istui sohvalla ja näytti olevan pienehkö, helpohko mies, noin neljänkymmenenviiden vuoden vanha, yllään turkit, jotka olivat kirjavat ja kiiltävät kuin hylkeennahka. Monista juomista, joita tarjottiin, Rubruck maistoi vain hiukan riissiolutta, mutta tulkki joi niin runsaasti, ettei hän pian voinut tulkita. Mangu itse oli hyvin »lievästi selvänä», eikä tulkki tahtonut olla herraansa huonompi. Puheesta ei sen vuoksi tahtonut tulla paljon mitään, ennenkuin Mangu itse esitti muutamia suoria kysymyksiä Ranskan valtakunnasta, sen karjoista ja hevosista ja tokko sitä oli mahdollinen vallottaa. Rubruck tuskin saattoi peittää suuttumustaan, mutta vastasi vältellen ja sai kaanilta luvan viipyä hänen leirissään kaksi kuukautta. Vieläpä hänelle annettiin lupa käydä Karakorumissakin.

Rubruck tapasi suurkaanin leirissä kerrassaan pienen siirtokunnan europpalaisia. Paitsi lähetystöjä oli siellä useita vankeja, kuten eräs Metzin nainen, joka oli vangittu Unkarissa ja nyt oli venäläisen teltanrakentajan vaimona, ja parisilainen kultaseppä, joka Karakorumissa työskenteli Tataareille. Sotavangit olivat matkalla kärsineet sanomatonta kurjuutta, mutta nyt heidän olonsa olivat paremmat ja monet ansaitsivat paljon rahaa. Kultaseppä oli saanut suurkaanilta suuren määrän hopeaa, valmistaakseen siitä hänelle taidokkaan puun, josta juoksi monta erilaista juomaa.

Suurkaanin hovissa Rubruck vielä tapasi erään sukkelan petturin, joka kulki väärällä nimellä. Hän oli Palestinan Acresta (Akosta) kotoisin ja kuului hengelliseen säätyyn, mutta oli saapunut Mangulle kertomaan, että muuan Otho niminen piispa oli saanut taivaasta kultakirjaimilla kirjotetun kirjeen, jossa oli ennustettu Mongolien vallottavan koko maailman. Näillä imarteluilla Theodulos — se oli miehen nimi — sai suurkaanin antamaan itselleen »kultataulut», s.o. passin, jonka omistaja saattoi kaikissa Mongolien hallitsemissa maissa käskeä ja tilata itselleen mitä missäkin tarvitsi. Näin varustettuna oli miehen pitänyt lähteä viemään lahjoja Ranskan kuninkaalle, mukanaan mongolilainen vakooja, jonka piti ottaa selkoa kaikesta, mitä matkalla oli nähtävää ja opittavaa, varsinkin kristittyjen maitten teistä, kaupungeista, miehistä ja aseista. Nikaiassa Theodulos kuitenkin tunnettiin ja vangittiin ja kultataulut lähetettiin suurkaanille takaisin. Mangun lahjat Ranskan kuninkaalle olivat olleet: niin jämeä jousi, että sitä tuskin kaksi miestä sai taipumaan, ynnä kaksi hopeakärkistä nuolta, joiden varressa oli reikiä, niin että ne vihelsivät mennessään. Kopein sanoin Mangu oli tarjonnut Ranskan kuninkaalle rauhaa niin kauaksi kunnes oli vallottanut Sarasenien maan.

Muuan armenialainen munkki kerskasi pian kastavansa Mangun kristinuskoon. Mutta sekä muhamedilaiset mollat että buddhalaiset bonksit olivat yhtä varmoja siitä, että suurkaani kääntyisi heidän uskoonsa — kaikki olivat harhaluulon alaisia. Mangu ei uskonut kenenkään uskoon, vaan käytti vain valtiollisiin tarkotuksiin näitä pappeja, joita parveili hänen hovissaan niinkuin kärpäsiä voileivällä. Tammik. 12 p., viikkoa Mangun kasteen jälkeen, Rubruck oli saapuvilla nestoriolaisten jumalanpalveluksessa, johon suurkaani oli tullut koko huonekuntansa keralla. Mangun pyynnöstä latinalaisetkin munkit lauloivat hengellisiä lauluja, jonka jälkeen jumalanpalvelus loppui suuriin juominkeihin. Kaanin vaimot joivat itsensä humalaan, nestoriolaiset papit lauloivat ja »ulvoivat», latinalaiset munkit taas katselivat menoa väsyneellä halveksumisella ja söivät minkä ennättivät, sillä ruokaa he saivat Mangunkin hovissa liian niukasti.

Jonkun ajan kuluttua suurkaani matkusti varsinaiseen pääkaupunkiinsa, Karakorumiin, joka oli arolla, Baikal järveen laskevan Orkhonin latvoilla. Matkalla ei aroilla näkynyt muuta kuin siellä täällä paimentolaisten telttoja ja pyydystäjiä, jotka lipeillä luukengillä ajoivat hangella ja jäällä takaa lintuja ja muita riistaeläimiä. Pohjoisempana kuului asuvan muutamia köyhiä ja kurjia heimoja, mutta näiden takana oli ijäisen pakkasen maa, joka oli kaikille ihmisille tuntematon. Kaikista kyselyistään huolimatta munkki ei kuitenkaan voinut saada mitään luotettavaa tietoa niistä hirviöistä ja kummituksista, joita piti kirjain mukaan asua näillä seuduin, paitsi ehkä »tshintshineistä» eli »hyppijöistä», jotka elivät ja hyppivät vielä Kiinankin takana olevassa maassa. Epäilys näyttää tulleen Rubruckin mieleen, tokko kirjain kummituksia siis oli olemassakaan.

29 p. maaliskuuta, Mangun hitaasti edetessä leirineen Karakorumia kohti vuorisen maan kautta, jossa lumimyrskyt ja katkeran kylmät tuulet riehuivat, saapui tieto suurkaanin palatsin valmistumisesta, jonka vuoksi matkaa kiirehdittiin. Aikaisin huhtik. 5 p., palmusunnuntaina, Mangu joukkoineen saapui kaupungin näkyviin ja samana päivänä iltapuolella tapahtui perille tulo. Rubruck ystävineen kohotti ristilipun liehumaan ja kulki Sarasenien kaupunginosan kautta nestoriolaiseen kirkkoon, jossa nestoriolaiset juhlakulkuein häntä odottivat. Jumalanpalveluksen jälkeen Ranskan kuninkaan lähetystö söi päivällistä parisilaisen kultasepän Wilhelmin luona hänen vaimonsa, erään Unkarissa syntyneen lothringilaisen naisen seurassa. Muuan englantilainenkin oli tilaisuudessa saapuvilla. Kultaseppä vietti tätä päivää juhlana, sillä hänen taideteoksensa oli juuri valmistunut ja sitä olivatkin saapuneet Mangu ja koko hovi ihailemaan. Se oli hopeinen puu, jonka juurella lepäsi neljä hopeista leijonaa. Puun juuresta kulki putket oksiin, oksien ympärillä kierteli kullatuita käärmeitä ja latvassa seisoi enkeli, torvi huulilleen nostettuna. Mutta puun alla makasi komeroon kätkettynä juomanlaskija, joka saattoi sieltä putkea myöten puhaltaa enkelin suussa olevaa pasunaa. Samalla käärmeet suustaan valoivat, mikä viiniä, mikä kumissia, simaa tai riissiolutta, ja jokainen juoma juoksi erikseen omaan hopeiseen maljaansa.

Palatsi oli rakennettu kirkon malliin. Keskioven edessä seisoi puu. Sitä vastapäätä oli palatsin sisällä kaanin valtaistuin. Lännen puolella olivat miesten, idän puolella naisten asumukset.

Mutta vaikka Karakorum oli niin suuren valtakunnan pääkaupunki, niin oli se kuitenkin verraten vähäpätöinen paikka. Tuo kiitetty palatsi ei Rubruckin mielestä ollut edes kymmenesosaa St. Denysin suuresta luostarista. Kaupungissa oli kiinalaisilla käsityöläisillä oma kortteerinsa. Suurkaanin kirjurit asuivat kaupungin ulkopuolella. Muita huomattavia rakennuksia oli kaksitoista epäjumalan temppeliä, kaksi muhamedilaista moskeaa ja kristitty kirkko. Kaupungin ympäri kulki savinen muuri, jossa oli neljä porttia. Jokaisen portin edessä oli markkinapaikka, kullakin torilla omat tavaransa. Rubruck vietti enimmän aikansa nestoriolaisten seurassa väittelyissä ja kinasteluissa ja moitti kovasti heidän kunnottomuuttaan, raakuuttaan ja tietämättömyyttään. Mutta siitä huolimatta he olivat ainoat kristityt, jotka olivat tehneet mongolilaisiin kaaneihin jonkinlaisen vaikutuksen, sillä julma Hulagukin, jonka puoliso oli nestoriolainen, tavallisesti säästi niitten hengen, jotka kuuluivat tähän kirkkoon, vaikka hän säälimättä teurastutti kaikki muhamedin uskoiset. Latinalaisia munkkeja lohdutti se seikka, että nestoriolaiset tunnustivat paavin kaikkien kirkkojen päämieheksi, niin että he mielellään olisivat ruvenneet hänen hengelliseen alamaisuuteensa. Mutta se ei muka kuitenkaan estänyt heitä kiertelemästä suurkaanin käskystä Länsimailla vakoojina.

Rubruckin paluumatka.

Lähetystö kärsi toisin ajoin suurta puutetta suurkaanin hovissa, sillä yhdellä lampaalla munkkien tuli elää kokonainen viikko. Milloin suurkaanin aitasta saatiin joku lahja, aina saapui koko joukko kutsumattomia vieraita sitä syömään. Rubruckin ja hänen toveriensa ilo oli sen vuoksi suuri, kun Mangu toukokuussa valmistautui lähettämään heidät takaisin Länsimaille, mukanaan hänen vastauksensa Ranskan kuninkaalle. Sillä aikaa kun vastausta valmistettiin olivat lähettiläät läsnä teologisissa väittelyissä, joita Mangu oli pannut toimeen katolilaisten, nestoriolaisten, armenialaisten ja manikhealaisten välillä, ja joihin vielä muhamedilaiset ja epäjumalanpalvelijatkin kutsuttiin osamiehiksi. Väittelyissä koetettiin vaikuttaa solvauksilla, äänekkäällä pilkkanaurulla ja muilla samanlaisilla keinoilla, ja tavallisesti ne päättyivät suurilla juomingeilla ja laululla. Toukokuun viimeisenä päivänä Rubruck kutsuttiin viimeisen kerran suurkaanin puheille. Mangu oli armollinen, vaikka Rubruckia olikin paneteltu, että hän muka oli syyttänyt suurkaania epäjumalien palvelemisesta. Mangu mielellään kuuli munkin puolustuksen, ojensi häntä kohti valtikkansa ja kehotti häntä olemaan pelotta. Turvautuen vähän väliä pulloonsa hän sitten alkoi puhua munkeille paljon avomielisemmän kuin ennen. Mongolit uskovat yhteen Jumalaan, hän sanoi, mutta käsittivät, että samoin kuin Jumala oli käteen luonut viisi sormea, samoin hän oli ihmisille luonut eri elämänteitä ja uskonnoita. Kristityille hän oli antanut kirjoja, joita ei noudatettu, ja toisille hän oli antanut toisia. Ei kenenkään pitäisi riidellä toisensa kanssa, ei kenenkään pitäisi rahan edestä vääntää oikeutta vääräksi. Rubruck tämän ivapuheen johdosta vakuutti omaa puhdasta ja rauhallista mielenlaatuaan, jonka jälkeen suurkaani lupasi ottaa selkoa katolinuskosta. Mutta heidän tuli nyt palata takaisin Europpaan ja viedä mukanaan hänen kirjeensä. Lähettiläät olisivat mielellään palanneet Armenian kautta, mutta suurkaani määräsi, että heidän tuli kulkea Batun leirin kautta, jota tietä olivat tulleetkin. Kirje, jonka he saivat viedäkseen Ranskan kuninkaalle, oli seuraava:

»Tämä on sen Iankaikkisen avulla, kautta Mongolien suuren maailman, Mangu kaanin sanoma Ranskalaisten herralle. Missä korvat voivat kuulla, missä hevoset voivat kulkea, siellä se kuultakoon ja tiettäköön: ne jotka eivät usko vaan vastustavat käskyjämme, eivät tule olemaan kykeneviä näkemään silmillään, taikka pitämään käsillään, taikka kävelemään jaloillaan. Sen Iankaikkisen käskyjä ovat ne, jotka teille tiedoksi saatamme. Jos tahdotte meitä totella, niin lähettäkää luoksemme lähettiläitä, jotta tietäisimme, tahdotteko rauhaa vaiko sotaa. Mutta jos te sanotte, että meidän maamme on kaukana, meidän vuoremme ovat vahvat, ja meidän meremme on aava, niin silloin te saatte nähdä, mitä me taidamme tehdä. Sillä se Iankaikkinen tekee sen helpoksi, joka on vaikeata, ja tuo hänelle sen, mikä on kaukana.»

Joku viikko kuitenkin kului, ennenkuin Rubruck oli valmiina lähtemään. Tällä ajalla hän näki uusia merkkejä suurkaanin mahdista. Bagdadin kalifin luota saapui lähettiläs, joka matkusti kantotuolissa kahden muulin välillä. Intian sulttaanilta tuli lahjaksi ajokoiria ja metsästysleopardeja, Ikoniumin turkkilaisen sulttaanin luota saapui lähettiläitä. Eräs munkeista ei kestänyt lähteä paluumatkalle vaan jäi suurkaanin hoviin, ja Mangu määräsi rahasumman hänen ylläpidokseen. Rubruckille annettiin matkarahoja ja 6 p. heinäkuuta v. 1254 hän vihdoin oli valmiina lähtemään. Lahjojakin Rubruckille tarjottiin, ja hän otti vastaan kolme yksinkertaista pukua, jottei näyttäisi siltä, kuin olisi hän suurkaanin lahjoja halveksinut.

Seitsemässäkymmenessä vuorokaudessa kuljettiin nyt Karakorumista Batun leiriin Volgan varsille, nähtävästi jonkun verran pohjoisempaa reittiä kuin menomatkalla. Maa oli melkein kauttaaltaan autiona. Ainoastaan yksi päivä levättiin, silloinkin vain siitä syystä, ettei hevosia ollut. Omituisen sattuman kautta Rubruck saapui Batun leiriin samana kuukautena ja samana kuukauden päivänäkin, jona hän oli edellisenä vuotena sieltä lähtenyt. Siellä hän tapasi jäljelle jääneet seuralaisensa terveinä, mutta muutoin mitä suurimmassa kurjuudessa, Tataarit kun olivat aikoneet tehdä heistä orjia ja karjanpaimenia. Armenian kristitty kuningas Ilaithon, joka oli Mongolien liittolainen ja nautti heidän luottamustaan, oli pelastanut munkin tästä kurjasta kohtalosta. Batu ei ruvennut korjaamaan suurkaanin kirjettä, vaikka tämä oli antanut hänelle siihen täyden vallan. Hän suostui siihen, että lähetystö sai palata Armenian ja Persian kautta, mutta kuukausi kului, ennenkuin heille hankittiin oppaita. Ensinnä matkustettiin pitkin Volgan rantaa virran suistamoon, jossa sen poikki kuljettiin, nimittäin kolmen pääsuuhaaran ja neljän pienemmän laskuväylän poikki. Keskellä tätä monihaaraista suistamoa oli eräs Summer Keu niminen kaupunki pitänyt kahdeksan vuotta puoliaan Tataareja vastaan. Siellä asui vapaudessa alaneja, saraseneja ja saksalaisiakin, vaikka se ei näy olleen kaukana Batun valtapaikasta, Saraista. Hyvän onnen kautta Rubruck sai takaisin suurimman osan sekä kirjoistaan että vaatteistaan. Joulukuun puolivälissä oltiin Kaukason juurella. Vuoristossa sekä Alanit että Lesghit sitkeästi pitivät puoliaan Mongoleja vastaan, kävivätpä joskus lakeudella heidän karjojaankin ryöstämässä. Rautaporttiin eli Derbentin solaan antoivat Tataarit retkikunnan suojaksi kaksikymmentä asestettua miestä Rubruckin suureksi iloksi, hän kun toivoi nyt saavansa nähdä Tataarit täysissä sotatamineissaan. Mutta ainakin näillä miehillä oli huonot varustukset, ainoastaan kahdella nahkahaarniskat, eikä muita aseita kuin jousi ja nuolet, ynnä millä mitäkin. Derbentin takana kuljettiin erään juutalaisen siirtokunnan ohi, ja kauempana kuului olevan vielä toinen, jossa pidettiin juutalaisia sotavankeja, mutta siitä ei Rubruck saanut varmempia tietoja. Tifliin ohi piti matka edelleen Araxeen laaksoa pitkin sen ja Kurin yhtymäpaikkaan, jossa oli Mongolien suurin leiri Kaukason takaisessa maassa. Tämä leiri hallitsi Georgiaa, Persiaa ja eräitä turkkilaisia heimoja. Tataarilainen päällikkö tarjosi munkeille viiniä, jota he nyt saivat pitkistä ajoista juodakseen kumissin sijasta. Araratin juurella vietettiin joulua melkein autiossa kaupungissa, jossa kahdeksastakymmenestä kristitystä armenialaisesta kirkosta ainoastaan kaksi oli enää pystyssä. Niin kamalasti olivat ensinnä Turkkilaiset, sitten Mongolit hävittäneet Armeniaa. Muutoin kaupungissa vielä näytettiin sitä paikkaa, missä Noa oli ensi kerran levännyt Araratin vuorelta alas tullessaan. Vahvan lumen vuoksi Rubruck viipyi tässä kaupungissa aina tammikuun 13 päivään saakka ja matkusti sitten Sahensa nimisen ruhtinaan maahan. Tämä ruhtinas väitti kuuluvansa roomalaiseen kirkkoon ja toivoi hartaasti, että Ranskan kuningas tulisi vapauttamaan hänet Mongolien ikeen alta. Hänen pääkaupunkinsa oli Armenian vahvimpia linnotuksia, kuulu »tuhannesta ja yhdestä», s.o. lukemattomista kirkoistaan. Siellä munkit kohtasivat viisi dominikaniveljestä, jotka olivat tulleet suoraan Ranskasta. Heillä oli paavilta kirjeitä mongolilaisille ruhtinaille, joilta he aikoivat pyytää lupaa kristinuskon saarnaamiseen Tataarien kesken. Rubruck tosin varotti heitä, mutta siitä huolimatta he lähtivät jatkamaan matkaansa aluksi Tiflikseen, jossa oli toisia saman munkkikunnan jäseniä. Eufratin latvoja seuraillen Rubruck kulki edelleen Kemakhiin, jossa virta kääntyi etelään, sieltä Aleppoon, vanhaan Kappadokiaan ja edelleen Kilikian rannikolle, jota vähän aikaisemmin Mongolit ja ankarat maanjäristykset olivat kilvan hävittäneet. Koko maa Rubruckin mielestä todisti Esaiahin sanain toteen käymistä: »Jokainen laakso kohoo ylös ja jokainen kukkula painuu matalaksi.»

Ikoniumissa Rubruck pääsi kavalasta uigurilaisesta oppaastaan, joka oli Batun peljätyn nimen avulla pitkin matkaa kiskonut kaupungeilta lahjoja. Ikoniumissa, joka oli seldshukilaisen sultaanikunnan pääkaupunki, oli paljon kristittyjä kauppiaita, etevin näistä eräs genovalainen, joka yhdessä erään venezialaisen kanssa oli saanut haltuunsa maan alunakaupan. Hänen avullaan Ranskan kuninkaan lähettiläät vihdoin pääsivät Välimeren rannalle toukokuun alussa v. 1255. Franciskanien veljeskunta ei kuitenkaan päästänyt Rubruckia lähtemään Ranskaan viemään kuningas Ludvigille Mangun kirjettä ja kertomusta matkastaan, vaan pidätti tämän paljon kokeneen miehen Palestinan Acressa, joka silloin vielä oli kristittyjen hallussa.

Rubruckin matkakertomus ei herättänyt niin suurta huomiota, kuin se olisi hyvin ansainnut. Carpinin kertomus Tataarien maasta ja kansasta oli se, jota etupäässä luettiin. Tähän oli syynä se seikka, että Carpini kirjotti matkakertomuksensa aikaisemmin ja että hän oli matkustanut itse paavin lähettiläänä, Rubruck sitä vastoin Ranskan kuninkaan toimesta. Nämä molemmat kertomukset ovat arvokkaimmat lähteet, mitä niin aikaisilta ajoilta on Keski-Aasian oloista ja varisinkin Mongoleista ja heidän hallitsijoistaan. Ne loivat ensimäisen varman valon laajan Tatarian maantieteellisiin ja kansallisiin oloihin, ja varsinkin kansatieteellisten tietojensa vuoksi ne ovat nykyiselle tutkimukselle mitä arvokkain lähde.

Tässä yhteydessä muistelkaamme vielä Vähän Armenian kuninkaan Haithonin matkaa. Tämä pieni ruhtinas se oli, joka Batun hovissa pelasti Rubruckin jälkeen jääneet matkatoverit orjiksi joutumasta. Hänen ansionsa kristikunnan pelastamisesta olivat todellisuudessa ehkä paljon suuremmatkin, kuin historiasta tiedämme.

Vähän Armenian kuningas Haithon.

Armenialaiset pakolaiset olivat perustaneet pienen valtakunnan Kilikiaan, Vähän Aasian rannikolle, ja vallanpitäjiensä kansallisuuden mukaan tätä pientä kuningaskuntaa, joka oli turkkilaisien valtakuntien välissä, sanottiin Vähäksi Armeniaksi. Sen hallitsijat olivat kristittyjä, vieläpä kuuluivat latinalaiseen kirkkoon. Avioliittonsa kautta kuninkaan tyttären kanssa oli Haithon niminen valtiomies päässyt kuninkaaksi, oltuaan sitä ennen hallitsijansa taitavana neuvonantajana. Erinomaisen valtioviisaasti hän osasi puolustaa pientä valtakuntaansa vaaroja vastaan, jotka sitä joka puolella ympäröivät. Kuningas Haithon, »Kristuksen hurskas ystävä», älysi nopeaan Mongolien suuren ylivoiman, ja uskostaan ja länsimaisista ystävistään huolimatta hän tarjosi heille liittoaan. Haithon lähetti Sempad nimisen veljensä Tataarien suurkaanin hoviin lujittamaan liittoa. Sempad hänelle lähetti Samarkandista päivätyn kirjeen, joka suuressa määrin vahvisti niitä luuloja, että muka Mongolit olivat taipuvaisia kristinuskoon. »Täällä kaikki ovat kristittyjä ja uskovat kolmeen kuninkaaseen». Suurkaanin palatsin edustalla oli kristitty kirkko, ja suurkaani itsekin muka oli kristinuskoon kääntynyt. Kujakin isoisä, suuri Djingis itse, oli muka antanut kristityille uskonvapauden ja suojellut heitä Sarasenien väkivaltaa vastaan. Nyt olivat moslemit vuorostaan halveksitut ja mitättömät ja kristinusko olisi edistynyt paljon paremminkin, elleivät sen saarnaajat olisi olleet niin kunnotonta joukkoa.

Kaksi vuotta sen jälkeen kun Sempad oli palannut, kuningas Haithon itse lähti mongoliruhtinaitten luo. Päästäkseen välillä olevien turkkilaisten valtakuntien läpi, joissa häntä kristittynä ja Mongolien liittolaisena vihattiin, hän matkusti yksinään valepuvussa ja antoi tuoda runsaat lahjansa perästä päin. Kahdentoista päivän vaarallisen matkan jälkeen hän saapui Tataarien etuvartijain luo Kaukasiaan ja matkusti edelleen Sartashin ja Batun hoveihin. Sieltä hän, nautittuaan jonkun aikaa molempien ruhtinaitten täyttä vieraanvaraisuutta, lähti Mangun hoviin arojen poikki. Suurkaanin pääkortteerissa otettiin pieni liittolainen vastaan suurella loistolla ja Haithon viipyi siellä lähes kaksi kuukautta kunnioitettuna vieraana. Paluumatkalla hän poikkesi tervehtimässä Hulagua, joka paraillaan valmisteli vallotusretkeä Bagdadin kalifikuntaa vastaan. Ehkä Haithon hänen kanssaan sopi osallisuudesta tähän sotaan verivihollistaan vastaan. Luoteis-Persian kautta hän sitten matkusti Kaukasiaan ja saapui v. 1255 kahdeksan kuukautta kestäneen matkan jälkeen takaisin omaan valtakuntaansa. Hänen kirjurinsa kirjotti kertomuksen matkasta. Mahdollista on, että tämän pienen kristityn hallitsijan vaikutusvalta oli apuna sen kamalan myrskyn torjumisessa, joka Länsimaita ja kristikuntaa uhkasi.

Marco Polon matka Kiinaan.

Merkillisimmät Keskiajalla tapahtuneista matkoista olivat venezialaisten Polo veljesten ja Nicolo Polon pojan Marcon matka Kiinaan, jossa he pääsivät Kublai suurkaanin suosioon, olivat hänen luottamusmiehinään monessa tärkeässä toimessa ja vihdoin puolet miesikää näillä retkillä oltuaan palasivat takaisin kotimaahan, mukanaan kantamukset idän kultaa ja jalokiviä. Heidän seikkailunsa olivat tosiaan niin merkilliset, ne muistuttivat niin suuressa määrässä itämaisia taruja, ettei niitä alussa tahdottu ensinkään uskoa, vaikka kylläkin halusta kuunneltiin.

Eräs merkillinen päivä Veneziassa.

V. 1295 sattui Veneziassa tuo kumma tapaus, Polojen paluu. Lagunikaupunkiin saapui odottamatta kolme ihmeellisiin pukuihin puettua miestä, jotka kummastelevan rahvaan kesken liikkuivat kuin vanhat tuttavat ja puhuivat murtaen italiaa. Kaupungin läpi he kulkivat arvossa pidetyn Polo perheen talolle, jonka ovelle kolkuttivat ja vaativat päästä sisään. Epäröiden heille avattiin, mutta taloon tultuaan he ilmottivatkin olevansa sen oikeat omistajat, veljekset Maffeo ja Nicolo Polo ja jälkimäisen poika Marco, jotka olivat olleet kateissa neljäkolmatta vuotta, viettäen tämän aikansa enimmäkseen maailman itäisimmässä maassa, joka siihen aikaan oli Europalle aivan tuntematon. He kertoivat oleskelleensa itse suurkaanin hovissa. Sitä ei tahdottu uskoa. Mutta Poloilla oli keinoja osottaa sanansa todeksi, he saattoivat todistaa, etteivät olleet suotta nauttineet maailman mahtavimman hallitsijan suosiota. Palanneet matkamiehet panivat kotitalossaan toimeen pidot, joihin kutsuttiin kaikki Polo suvun jäsenet. Pidoissa Marco Polo isänsä ja setänsä keralla esiintyi mitä loistavimmissa itämaisissa silkkipuvuissa, sameteissa ja damasteissa, muutellen aterian aikana moneen kertaan pukujaan ja lahjottaen palvelijoille aina sen puvun, jonka kulloinkin päältään riisuivat. Lopuksi Marco otti esiin ne kuluneet karkeat vaatteet, jotka matkustajilla oli ollut yllään, kun he Veneziaan saapuivat, ja terävillä veitsillä he sitten alkoivat ratkoa näitten vaatteitten saumoja ja poimia niistä mitä kallisarvoisimpia jalokiviä, rubineja, safireja, karbunkeleita, timantteja ja smaragdeja, jotka kaikki oli vaatteisiin neulottu niin taidokkaasti, ettei kukaan olisi voinut aavistaa niin karkeiden vaatteitten sisältävän semmoisia aarteita.

Näin suuria rikkauksia nähdessään vieraat ihmettelystä mykistyivät, ja nyt uskottiin matkustajain todella olevan jalon Polo suvun jäseniä, joitten oli luultu jo aikoja sitten joutuneen perikatoon. Uutinen levisi nopeaan kautta kaupungin ja koko väestö riensi kilvan osottamaan palanneille kunnioitustaan. Marco otti kaikki mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoi Mongolien suurkaanin hovista ja valtakunnasta niin merkillisiä juttuja, että venezialaiset olivat aivan ihmeissään. Lopulta he rupesivat sanomaan häntä »Messer Millioneksi» (herra miljonaksi), koska hän kertomuksessaan Kiinan ihmeistä usein käytti tätä suurta lukua. Vielä tänä päivänä sanotaan Polojen taloa Veneziassa »miljonataloksi».

Vähän myöhemmin syntyi Genovan ja Venezian välillä sota, ja tässä sodassa, jota käytiin merellä, joutui Marco Polo laivoineen genovalaisten vangiksi. Vankeudessa Marcolla oli huonetoverina Rusticiano niminen Pisan mies, jolle hän ajan kuluksi kertoili ihmeellisistä matkoistaan, ja nämä olivat Pisan miehestä niin merkilliset, että ne ansaitsivat tulla muistoon kirjotetuiksi. Hän sen vuoksi pyysi Marco Poloa kertomaan ne uudelleen ja kirjotti ne hänen sanelunsa mukaan muistoon. Teos kirjotettiin alkuaan ranskan kielellä, joka siihen aikaan oli Italiassakin yleiseen käytetty kirjakieli ja varsinkin kauppamaailmassa vallalla. Täten syntynyt kirja koristettiin kallisarvoisilla värillisillä kuvilla. Kaikki säilyneet kappaleet ovat tietysti käsin kirjotettuja, koska kirjapainotaitoa ei silloin vielä tunnettu, eikä siitä varmaankaan otettu aivan monta jäljennöstäkään, koska meidän aikoihin on niin harvoja säilynyt. Vanhin säilynyt käsikirjotus, joka luultavasti oli Marco Polon itsensä läpi lukema, on se, jota säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa. Vaikea on sanoa, miks’ei Marco Polo jo Veneziassa ollessaan kirjottanut muistoon seikkailujaan, niin että meidän on ainoastaan hänen vankeuttaan kiittäminen niiden säilymisestä. Marco Polo muutoin pääsi jotenkin pian vankeudesta pois, ja suurena syynä tähän lienee ollut se mielenkiinto, jota hänen vaiheensa tunnetuiksi tultuaan herättivät Genovassa. Voisi ajatella, että Venezian kauppakateus oli velvottanut Marco Poloa siihen saakka vaikenemaan, sillä sisälsipä hänen tuomansa tieto suuria mahdollisuuksia.

Vanhempien Polojen matka.

Olemme ennen nähneet, kuinka laajaa kauppaa Venezia kävi Itämailla ja kuinka suurta tarmoa ja yritteliäisyyttä sen kauppiaat osottivat. Hepä olivatkin kaupunkinsa vallanpitäjät ja kuuluivat sen parhaisiin sukuihin. Se ei siis ollut mitään tavatonta, että kaksi ylimystä lähti vielä tavallista pitemmille retkille avaamaan ennen tuntemattomia maita kotimaan kaupalle ja hyötymään kauppa-alueilla, joilla ei ennen monikaan ollut käynyt.

Polot kuuluivat alkuaan Dalmatiasta tulleeseen sukuun, joka kaupalla hankkimansa varallisuuden kautta oli päässyt Venezian ylimyssukujen joukkoon. Nicolo ja Maffeo olivat oleskelleet Itämailla jo monet kerrat kaupparetkillä. V. 1260 he päättivät lähteä Mongolien luo kauppaonneaan koettamaan. He vaihtoivat venezialaiset tavaransa byzantilaisiin koruihin, joita Mongolit pitivät suuressa arvossa. Ensinnä he aikoivat käydä Berkai nimisen tataaripäällikön luona; tämä hallitsi Kiptshak nimistä valtakuntaa, joka käsitti Volgan seudut ja laajoja osia Siperiasta ja Keski-Aasian aroista, — samat maat siis, joita Batu oli hallinnut.

Matka piti ensin Krimiin ja sieltä arojen poikki Volgan rannoille, jossa Berkain pääkaupungit olivat, Sarai lähempänä suuta, Bolgar lähellä Kasania. Berkai, joka oli tunnettu ystävällisimmäksi Mongolien hallitsijoista, otti molemmat venezialaiset mitä parhaiten vastaan ja maksoi kaikista jalokivistä kaksi sen vertaa, kuin he pyysivät. Nicolo ja Maffeo viipyivät kokonaisen vuoden hänen leirissään, kunnes Berkain ja Persian vallottajan Hulagun välillä syntyi sota. Polot eivät tämän sodan vuoksi voineet palata takaisin samaa tietä, kuin olivat tulleet, vaan jatkoivat matkaa Volgan ja arojen poikki Bokharaan, viipyen siellä kolme vuotta. Bokharassa veljekset saivat luotettavia tietoja Mongolien suurkaanista Kublaista, ja he päättivät sen vuoksi lähteä käymään itse suurkaanin hovissa, johon Persiaa hallitsevan Hulagun luota palaavat suurkaanin lähettiläät heitä kovin kehottivat. Kublai oli muuttanut hovinsa vakinaisesti Kiinaan, jonka hän kauttaaltaan laski valtansa alle, mutta hänet tunnustettiin koko valtakunnan suurkaaniksi, vaikka sekä Hulagu että Kiptshakin ruhtinas hallitsivatkin maitaan melkein itsenäisesti.

Kublain lähettiläät sanoivat, ettei suurkaani ollut milloinkaan nähnyt »latinalaisia», s.o. Länsimaitten miehiä, ja arvelivat, että hän varmaan ottaisi heidät mitä ystävällisimmin vastaan.

Turvallisessa seurassa molemmat veljekset sen vuoksi lähtivät matkaan, ja matkaa kesti kokonaisen vuoden, ennenkuin oltiin Pekingissä. Kublai ottikin molemmat venezialaiset mitä suosiollisimmin vastaan ja pani toimeen pidot heidän kunniakseen. Hän tiedusteli heiltä tarkkaan kaikkia Länsimaitten oloja, varsinkin paavista ja Europan hallitsijoista. Molemmat Polot, jotka puhuivat mongolin kieltä, vastasivat kaikkiin näihin kysymyksiin niin hyvällä ymmärryksellä, että Kublai erinomaisesti mieltyi heihin ja lopulta päätti lähettää heidät erään ylimyksensä keralla lähetystönä paavin luo. Kublai mietti siihen aikaan jonkun »ajanmukaisen» uskonnon ottamista ja länsimainen kristinusko näytti hänen mieltään kiinnittävän. Hän pyysi, että paavi lähettäisi hänen luokseen satakunnan viisasta kristittyä miestä todistamaan hänen alamaisilleen, että kristinusko oli kaikkia muita uskonnoita parempi ja ainoa oikea usko. Jos he voisivat tämän tehdä, niin Kublai kaikkine alamaisineen kääntyisi kristinuskoon. Lopuksi lähettiläitten piti tuoda Kublaille sitä pyhää öljyä, jota ainiaan paloi »Pyhän haudan kirkossa» Jerusalemissa. Suojeluskirjoiksi Kublai antoi lähettiläilleen kaksi kultataulua, joissa oli käsky kaikille virkamiehille koko Mongolien laajassa valtakunnassa olla molemmille kauppiaille joka tavalla avullisia ja varustaa heille kaikki, mitä he saattoivat matkallaan tarvita. Nämä taulut auttoivatkin erinomaisesti, ja matka suoritettiin onnellisesti kolmen vuoden kuluessa. Polot eivät nimittäin näy pitäneen kiirettä, vaan kulkeneen mukavasti ja kooten tietoja pitkin matkaansa. Mongolilainen ylimys, joka oli heidän kerallaan, matkalla sairastui eikä seurannut perille saakka.

Vähän Armenian kautta molemmat venezialaiset saapuivat Akkoon, joka silloin vielä oli Johanniittain hallussa ja kristittyjen pääsatama Palestinan rannikolla (se sai ristiretkeläisiltä nimeksi Ste Juhanne d’Acre). Siellä heitä kohtasi ikävä sanoma, että paavi Clemens IV juuri oli kuollut. He ajoivat asiansa paavin lähettiläälle ja lähtivät sitten Veneziaan odottamaan uuden paavin vaalia. Veneziassa he kuulivat, että Nicolon vaimo jo v. 1254, heti miehensä lähdettyä, oli kuollut, synnytettyään Marco nimisen pojan. Pari vuotta turhaan odotettuaan uuden paavin vaalia Polot eivät mielestään voineet kauempaa viivytellä paluutansa, vaan lähtivät jälleen matkaan, ottaen mukaan nuoren Marcon, joka silloin oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. He palasivat siis Akkoon ja tapasivat siellä saman paavin lähettilään, joka salli heidän käydä Jerusalemissa ottamassa Kublain pyytämää pyhää öljyä; hän myös kirjotti suurkaanille kirjeen, jossa hän vakuutti Polojen oikein ajaneen asiansa, mutta paavin kuoleman vuoksi ei voineen saada aikaan kaikkea, mitä heille oli asiaksi annettu. Jo Akosta lähdettyään Polot kuitenkin kuulivat, että juuri sama lähettiläs olikin valittu paaviksi ja että hän oli ottanut nimekseen Gregorius X. He sen vuoksi palasivat kiiruumman kautta ja tapasivat Gregoriuksen vielä Akossa. Uusi paavi lähetti nyt heidän mukaansa kaksi oppinutta munkkia, varustaen suurkaanille lahjaksi kalliita kristallimaljoja ja antaen näille munkeille saman oikeuden synninpäästön jakamiseen, kuin paavilla itsellään oli. Matkalla kuitenkin kuultiin, että Babylonian sulttaani oli vallottanut Vähän Armenian, joten tie oli suljettu, ja siitä munkit ja heidän seurassaan olevat temppeliritarit niin pelästyivät, että palasivat takaisin ja jättivät Polot yksin matkaa jatkamaan.

Marco Polon matka Kiinaan.

Kolmen Polon matkasuunnan tarkka selville saaminen nykyisistä kartoista on vaikeata, koska Marcon matkakertomuksessa esiintyvät paikannimet enimmäkseen ovat niin vääntyneet, että niitä on vaikea nykyisistä nimistä tuntea. Layas nimisestä Kilikian satamasta matka kävi Vähän Aasian kautta Suureen Armeniaan, joka oli tunnettu kylmästä ilmanalastaan ja oivallisista laidunmaistaan. Siellä Polot muun muassa saivat tietoja Georgialaisten maassa, s.o. Kaukasiassa olevista petrolilähteistä, joista sanottiin vuotavan niin runsaasti öljyä, että sata laivaa saattoi niistä kerrallaan ottaa kuorman. Asukkaat olivat kristittyjä ja kauneudestaan kuulut. Genovalaiset kauppiaat olivat vähän ennen alkaneet purjehtia Kaspian merellä eli Ghilanin merellä, joksi sitä siihen aikaan nimitettiin, ja Polot tiesivät sen erinomaisen kalaiseksi. Meren etelärannalla, Ghilanissa, Marco kertoo viljellyn silkkiä; maakunnan pukspuumetsät ja jalohaukat olivat vanhastaan kuulut.

Rosvoavain Kurdien vuorimaan kautta Polot matkustivat Mardiniin, Mosuliin ja Bagdadiin. He tapasivat vielä paljon nestoriolaisia seurakuntia muhamedilaisten joukossa. Bagdadista, jonka parikymmentä vuotta ennen Hulagu oli vallottanut ja hävittänyt, piti matka Tabriin kaupunkiin, joka on Persiassa, Aserbeidshan nimisen maakunnan suurin kaupunki; se harjotti varsinkin muulien ja erinomaisten hevosten kauppaa Ormuziin, Persian lahdelle ja sieltä edelleen Intiaan. Marco Polo kertoo Persian vanhasta uskonnosta, tulen palvelemisesta, joka sittemmin on kokonaan hävinnyt, mutta säilynyt Intiassa, jonne tulenpalvelijoita pakeni muhamedilaisuuden tieltä. Tosin tulenpalvelijoita, parsoja, tuskin on koko Intiassa nykyään enempää kuin 100,000, mutta heillä on varallisuutensa vuoksi melkoinen vaikutusvalta. Marco Polo tekee selkoa Persian kahdeksasta maakunnasta, Kuhistanin oivallisista hevosista, Kirmanin jalokivistä ja teräksestä, josta valmistettiin parhaat miekanterät, kyttyrälehmistä ja rasvahäntälampaista. Hän kertoo erämaan rosvoheimoista, jotka noituudella saattoivat pimittää taivaan karavanien lähestyessä.

Polot itse hädin tuskin pelastuivat näitten rosvojen käsiin joutumasta. Vielä tänä päivänä samain erämaitten rosvoheimot käyttävät hyväkseen pölymyrskyjä hyökätäkseen karavanien kimppuun.

Persian ylängöltä saavuttiin Ormuziin, joka siihen aikaan oli erittäin rikas kauppakeskusta. Sinne saapui paljon laivoja Intiasta, tuoden maustimia ja kalliita kiviä, silkkiä ja kultaa, norsunluuta ja muita tuotteita. Mutta kaupunki oli suunnattoman kuuma ja epäterveellinen. Ormuzlaisten laivat olivat heikosti rakennetut, koska rautanaulain sijasta käytettiin puuvaarnoja, ja sen vuoksi niitä paljon joutui hukkaan. Laivoissa oli vain yksi masto ja purje. Samanlaisia laivoja tällä rannikolla käytetään vielä tänä päivänä. Pienempien aluksien rakenne yleensäkin kaikkialla maailmassa erinomaisen kauan kautta aikain säilyy samanlaisena.

On mahdollista, että venezialaisten aikomus oli täältä matkustaa meritse Itä-Aasiaan, mutta ehkä juuri laivain kehnouden takia he sitten kuitenkin kääntyivät maitse kulkemaan. He saapuivat ensinnä Kirmaniin ja matkustivat sieltä Lutin erämaan kautta pohjoiseen päin. Erämaassa ei tavattu muuta vettä kuin eräässä paikassa maanalainen joki, jonka katto toisin paikoin oli sortunut; se luultavasti oli vanha maanalainen vesijohto, joita näissä seuduissa käytetään, kun erämaan kuumuudessa maanpäälliset vesijohdot pian kuivuisivat. Matkustajat saapuivat Persian pohjoiseen maakuntaan Khorassaniin, jossa oli paljon kaupunkeja ja lauhkea ilmasto. Sikäläiset ihmiset, varsinkin naiset, olivat tavallista kauniimpia. Marco Polo kertoo tässä »Vuoren vanhuksesta», ristiretkien ajalla kuulusta itämaalaisesta ruhtinaasta tai uskonlahkon päälliköstä, joka oli kahden vuoren välille rakentanut ihmeen ihanan muureilla ympäröidyn puiston ja sinne koonnut kaikki kauneimmat naiset. Tähän puistoon tuotiin nuorukaisia huumautuneina, he saivat siellä herättyään elää jonkun ajan muhamedilaisten paratiisissa, jonka jälkeen heidät uudelleen huumattiin ja herätettiin vasta »Vuoren vanhuksen» linnassa. Tämä lupasi laskea nuorukaisen takaisin paratiisiin ainoastaan sillä ehdolla, että hän murhasi vanhuksen määräämän henkilön. Sen kautta vanhus saattoi tuhota kenenkä tahtoi ja kaikki ruhtinaat pelkäsivät häntä ja maksoivat hänelle veroa, välttääkseen surman. Mutta Hulagu, vallottaessaan Mongoleilleen Persian, sai nälkään näännyttämällä haltuunsa tämänkin linnan, mestautti »Vuoren vanhuksen» kaikkine miehineen ja hävitti hänen linnansa maan tasalle. Hashishista, s.o Intian hampusta valmistetusta huumaavasta juomasta, tätä lahkoa sanottiin »assasineiksi», joka sana on moneen länsimaiseen kieleen periytynyt salamurhaajaa merkitsemään. Ristiretkien ajalla tämä uskonlahko surmautti länsimaitten ritareita ja ruhtinaita ja oli sen vuoksi suuresti pelätty. Mutta toisin ajoin näyttävät assasinit toimineen kristittyjen kanssa yksistä puolinkin. Assasineilla oli sekä Iraanin että Syyrian vuoristossa kymmenittäin ja sadottain linnoja. Mutta erotessaan lopulta muhamedilaisuudesta kokonaan uudeksi uskonnoksi he eristäytyivät, eivätkä sitten voineet kauaakaan puoliaan pitää. Salassa tämä uskonlahko kuitenkin säilyi, ja vielä tänä päivänä on Libanonissa ja Kaspian meren eteläpuolella olevissa vuorissa assasineja, vaikka lahko onkin kokonaan menettänyt vaarallisen valtiollisen luonteensa.

Mutta palatkaamme Polojen matkaan. Persian rajakaupungissa Balkissa kuulivat he asukkaitten kertovan, että siellä aikanaan Aleksanteri Suuri oli viettänyt häitään Roxaneen kanssa ja että kaupungin vanha nimi oli Baktra. Sieltä kuljettiin edelleen maan kautta, jossa oli paljon suolaa — nykyäänkin on maakunta vuorisuolastaan tunnettu — ja tultiin Badakshanin kuningaskuntaan Amudarjan ja Hindukushin välille. Maan kuninkaat väittivät polveutuvansa Aleksanterista ja Dareioksen tyttärestä. Puolentoista vuosituhatta oli siis näissä maissa säilynyt muisto valtavan makedonialaisen vallottajan urotöistä. Marco Polon aikaan oli tässä maassa maailman kuuluimmat rubinikaivokset, mutta niitä ei kukaan muu saanut kaivattaa kuin kuningas. Nykyään ovat rubinit sieltä loppuneet; niiden nykyiset saantimaat ovat Burma ja Ceylon. Toisessa saman maan vuoressa oli maailman paras »azuri», sininen kivennäinen, joka Vanhalla ajalla oli mitä suurimmassa arvossa. Hopeatakin oli. Badakshanin nopeat hevoset olivat kuulut. Vähää ennen oli kuitenkin kuollut sukupuuttoon eräs oivallinen vanha rotu, jonka sanottiin polveutuneen Aleksanteri Suuren kuulusta sotaratsusta Bukefaloksesta. Tämän saman hevosrodun vuoksi oli maan kuninkaallisessa perheessä tapahtunut paljon tappeluita. Badakshanin vuorimaa oli korkealla merenpinnasta ja ilma siellä niin puhdasta ja terveellistä, että aina kun ihmiset tunsivat itsensä sairaiksi, niin he laaksoistaan nousivat ylös vuoristoon, ja Marco Polokin sanoo siellä heti saaneensa takaisin terveytensä.

Kahdentoista päivämatkan päästä saavuttiin Pamirin vuorimaahan, joka yhdistää Himalajan ja Kuenlunin päät ja on kauttaaltaan niin korkeata, että sitä sanotaan »maailman katoksi». Marco Polo oli ensimäinen europalainen, joka tässä kuulussa vuorimaassa kävi, ja vasta 19:llä vuosisadalla tultiin hänen löytöjään jatkamaan. Vakhanista noustiin kolmessa päivässä niin korkealle, että oltiin »maailman korkeimmassa seudussa». Marco kertoo seudun sarviniekoista villioinaista ja susista. Seutu oli niin korkea ja kylmä, ettei valkea siellä palanut yhtä kirkkaasti kuin muualla, eikä lämmittänyt yhtä hyvin. Tämä havainto varmaan johtui siitä, että veden kiehumapiste niin korkealla on koko joukon matalammalla 100 astetta, jonka vuoksi ruoka ei kiehuvassakaan vedessä tahtonut kypsyä. Maa oli aivan autiota, ja matkustajani täytyi kuljettaa mukanaan kaikki, mitä tarvitsivat.

Pamirista saavuttiin Bolor vuorimaahan, jossa vallitsi ainainen talvi, ja jonka kautta kesti matkustaa neljäkymmentä päivää. Asukkaat, jotka olivat vieraille vihamielisiä, elivät korkealla vuorilla metsästyksestä ja käyttivät paljaita nahkavaatteita. Sivumennen Marco Polo mainitsee »Keshimurin», nykyisen Kashmirin, jonka pelättäviä noitia hän tapasi Kublain hovissa.

Kun oli vuoriston poikki päästy, niin saavuttiin Tarim virran vesistösyvänteeseen, nykyiseen Itä-Turkestaniin, jossa oli monta melkoista kaupunkia, Kashgar, Jarkand, Khotan y. m., ja viljeltiin paljon puuvillaa. Asukkaat olivat enimmäkseen muhamcdilaisia, mutta joukossa oli myös paljon nestoriolaisia kristittyjä. Erämaasta, jonka kautta matka piti edelleen pitkin Kuenlunin juurta, saatiin paljon jaspista ja kalcedon nimistä arvokasta kivennäistä. Matka kävi sitten Lopin kaupunkiin, joka oli samannimisen suuren erämaan laidassa. Siellä matkustajat oleskelivat viikon, ennenkuin lähtivät kulkemaan erämaan poikki, mukanaan kuukauden eväät. Aavikon poikki kuljettiin kapeimmalta kohdalta, mutta kokonaisuudessaan tämä erämaa oli niin pitkä, että Marco Polon arvelun mukaan olisi kulunut kokonainen vuosi, jos olisi tahtonut sen päästä päähän matkustaa. Se oli, kertoo Polo, kauttaaltaan hiekkamäkinä, joitten välillä oli laaksoja, eikä siinä kasvanut mitään. Siellä täällä oli kuitenkin vettä yhden matkueen tarpeiksi. Erämaassa sanoi Polo kuuluvan salaperäisiä henkiääniä, jotka eksyttivät matkamiehiä. Toisinaan kuului etäistä jyminää, ikäänkuin olisi sivulla päin suuri ratsumiesjoukko matkannut. Toisinaan kuului kuin rumpujen päristyksiä. Sen vuoksi matkustajat pysyivät koossa niin lähellä kuin suinkin ja kuormajuhdilla oli kellot kaulassaan, etteivät ne päässeet eksymään. Kun asetuttiin illalla lepäämään, niin merkittiin seuraavaksi aamuksi matkan suunta valmiiksi, koska ei mitään maamerkkejä ollut. Polon kertomus erämaan omituisista kummitteluista perustuu todellisiin ilmiöihin. Samanlaisia ääniä kuulevat nykyisetkin matkustajat. On selitetty niitten aiheutuvan siitä, kun hiekkajyväset päivällä kuumentuessaan taikka yöllä nopeaan jäähtyessään hankaavat toisiaan vastaan.

Kolmekymmentä päivää kestäneen matkan jälkeen tultiin Satsheuhin, joka oli Tangutin maakunnassa, nykyisessä Kansussa. Tangutin vuoristossa kasvoi oikea rabarberi, joka oli Keskiajalla tärkeä lääke. Maakunnan pääkaupungissa, joka oli kauempana idässä, Polot jollain toisella käynnillä viipyivät kokonaisen vuoden. Sikäläisillä kristityillä oli kolme kaunista kirkkoa. Sieltä vihdoin matkustettiin Shangtuun eli Kaipingfuhun, jossa Kublai kaan silloin oleskeli. Kun Kublai kuuli vanhain tuttavainsa olevan tulossa, niin lähetti hän heitä vastaan väkeä jo neljänkymmenen päivämatkan päähän ja otti heidät mitä sydämellisimmin vastaan. Hovissa pantiin heidän kunniakseen toimeen suuria juhlia, ja nuoren Marcon suurkaani otti palvelukseensa. Varmaan venezialaiset kauppiaat saattoivatkin antaa Kublaille paljon tarkkoja tietoja, joita he olivat matkalla nimenomaan koonneet kunkin maan tuotteista. Marcosta taas tuli hyödyllinen apulainen sen kautta, että hänen oli erittäin helppo oppia vieraita kieliä. Kublai piankin lähetti hänet monelle tärkeälle matkalle etäisiin hoveihin, ja toimensa hän aina suoritti kaanin tyytyväisyydeksi. Kiinan hovin vanhoissa aikakirjoissa, jotka hiljattain ovat tulleet tunnetuiksi, mainitaankin Marco Polo virkamiesten joukossa. Polot viihtyivät hyvin mahtavan hallitsijan suojeluksessa ja hankkivat itselleen melkoisen omaisuuden.

Marco Polon kertomus Kiinasta.

Pitkällä oloajallaan Kublai kaanin palveluksessa Marco Polo hankki Kiinasta varsin täydelliset tiedot. Hän matkusteli laajalti maassa, olipa jonkun aikaa erään kiinalaisen kaupungin maaherranakin ja teki matkoja Kiinan naapurimaihin.

Kiina hänen tietojensa mukaan jakautui kahteen osaan, Pohjois-Kiinaan eli Kathaihin ja Etelä-Kiinaan eli Manziin, jonka pääkaupunki oli Nanking. Yhä vieläkin Pohjois-Kiinan ja Etelä-Kiinan kansalliset ja maantieteelliset olot melkoisesti eroavat toisistaan. Valta oli kokonaan Tataarien käsissä, Kiinaa hallittiin kuin vallotettua maata ainakin, kaikkialla oli mongolilaiset vartioväet, ja varsinaisten Kiinalaisten kesken kyti siitä paljon tyytymättömyyttä. Palveluksessaan Kublai käytti yksinomaan tataarilaisia ja muitakin ulkomaalaisia, kenestä hän vain sai pätevän miehen.

Kiinan tuotteista oli varsinkin silkki huomattava. Sitä käytettiin maassa itsessään suunnattomat määrät. Sitä paitsi se oli tärkein kauppatavara, sitä vietiin varsinkin Intiaan. Kaikkialla Kiinassa oli laajoja silkkiäispensas-istutuksia. Tärkeä oli niinikään posliinin valmistus, jota ei muualla kuin Kiinassa osattukaan. Posliinia valmistettiin kaolinisavesta — tämä nimikin on alkuaan kiinalainen. Etelä-Kiinassa oli eräs kaupunki, jonka erikoisala posliini oli. Kivihiiltäkin Marco Polon tietojen mukaan jo silloin käytettiin Kiinassa polttoaineena, vaikka kivihiilen käytäntö muualla maailmassa vasta höyryn aikakaudella kävi yleiseksi. Mutta Kiina onkin ehkä maailman kivihiilirikkain maa. Kiinalaiset olivat jo Marco Polon aikana peräti rauhallista kansaa ja ylenmäärin kohteliaita. Heidän suurin paheensa oli uhkapeli. Suurkaani oli kuitenkin kieltänyt kaiken uhkapelin sillä verukkeella, ettei alamaisten omaisuus oikeastaan ollut heidän, vaan hänen omaisuuttaan. Mutta teenjuonnista ja naisten jalkain typistämisestä ahtailla jalkineilla Marco Polo ei mitään tiedä, sen enempää kuin miesten palmikoistakaan, ja nämä tavat eivät siis silloin vielä liene olleet vallalla. Palmikkoa käyttämään pakottivat Kiinalaisia vasta mandshulaiset hallitsijat useita vuosisatoja myöhemmin. Kiinan jo silloin rikasta kirjallisuutta venezialainen ei myöskään tuntenut, joten hän ei liene varsinaista kiinan kieltä osannut, vaikka puhuikin mongolien kieltä. Ei hän myöskään mainitse siitä, että Kiinassa osattiin kirjoja painaa. Kiinan uskonnot olivat hänelle tuntemattomat. Muutoin Kiinalaiset siihen aikaan olivat erittäin suvaitsevia kaikkia uskonnolta kohtaan, jonka vuoksi nestoriolainen kristinuskokin oli päässyt heidän maassaan leviämään. Kambalukissa oli kristityillä ja muhamedilaisilla tähtitieteellinen observatorio. Suurkaanin palveluksessa oli kokonaista 5000 tähtientutkijaa, joitten päämies oli eräs byzantilainen. Poliisilaitos oli hyvin järjestetty, jonka vuoksi yleinen turvallisuus oli jotenkin hyvä. Olipa erityisiä toimistoita löydetyn tavaran vastaanottamiseksikin ja oikealle omistajalleen saattamiseksi. Kublai oli saattanut koko maassa voimaan metsästyssäännön, joka suojeli riistaa maaliskuusta lokakuuhun. Tullilaitos oli hyvin järjestetty, vapaasatamia avattu pitkin rannikkoa. Kiinan kauppa olikin valtava ja Manzin tärkeimpään kaupunkiin Zaytoniin saapui paljon enemmän laivoja kuin konsanaan Aleksandriaan. Kian (Jangtsekiang) joella oli enemmän laivoja ja aluksia kuin millään muulla joella koko keisarikunnassa. Mainittu joki olikin, niin arveli Polo, suurin joki koko maailmassa. Se juoksi 16 maakunnan läpi ja sen rannoilla oli enemmän kuin 200 suurta kaupunkia. Muuan suurkaanin tullivirkamiehistä oli laskenut, että jokea vuodessa nousi 200,000 kannellista kuorma-alusta. Kiinan sisäisen kaupan valtavuudesta Polo mainitsee esimerkkinä, että yksin Kambalukiin tuotiin joka päivä yli 1000 kuormaa silkkiä.

Mutta ehkä suurinta kummastusta Kiinan kaikista laitoksista herätti Polossa paperiraha. Suurkaanilla hän arveli olevan »viisaitten kiven», koska hän osasi tehdä rahaa seuraavalla tavalla: Silkkiäispensaan kuoresta valmistettiin mustaa paperia, josta leikattiin eri kokoisia paloja, ja näille määrättiin eri arvo. Virkamiehet kirjottivat niihin nimensä ja niihin painettiin punaisella värillä suurkaanin sinetin kuva. Merkkien väärennys rangaistiin kuolemalla. Nämä rahat olivat sitten saman arvoiset kuin vastaavat määrät kultaa ja hopeata, ja suurkaani antoi joka vuosi valmistaa niitä suuret määrät — ne eivät hänelle maksaneet juuri mitään. Paperirahoillaan hän maksoi kaikki menonsa koko valtakunnassaan, eikä kukaan uskaltanut kuolemanrangaistuksen uhalla olla niitä vastaanottamatta, jonka vuoksi ne olivat koko valtakunnassa käypää rahaa. Monta kertaa vuodessa kehotettiin kaikkia niitä, joilla oli kultaa, hopeata, jalokiviä taikka helmiä, viemään ne Pekingin rahalaitokseen, jossa niistä maksettiin erinomainen hinta, vaikka vain paperirahalla. Mutta jos toiselta puolen aatelismies taikka joku muu tarvitsi jaloja metalleja, jalokiviä taikka muita semmoisia kalleuksia, niin saattoi hän näillä samoilla paperirahoilla ostaa niitä rahalaitoksesta niin paljon kuin vain tarvitsi. Ja siten suurkaanilla oli, lausuu Polo, enemmän aarteita, kuin ainoallakaan hallitsijalla koko maailmassa. Kiinan rahalaitos oli toisin sanoen järjestetty jo silloin jotenkin samalle kannalle kuin nykyisissä sivistysmaissa, vaikkapa ehkä rahalaitos hyötyikin kaupasta, jota vastoin nykyään seteleitä myydään ja ostetaan tarkkaan määrätystä hinnasta.

Kiinan erinomaiset kulkuneuvot herättivät Marco Polon suurta kummastusta. Niin valtavia kanavia ja teitä ei siihen aikaan ollutkaan Europassa. Maantiet olivat erinomaiset ja niitten reunoilla oli lehtokujat, taikka kivipatsaat semmoisissa seuduissa, joissa puut eivät viihtyneet. Jättiläissiltoja oli rakennettu jokien poikki, monet niistä rakennustaiteen mestariteoksia. Pekingin eteläpuolella oli Pulisangkin joen poikki rakennettu silta, joka oli kauttaaltaan hienointa marmoria. Se oli 1500 jalkaa pitkä, rakennettu 24 siltakaarelle ja niin leveä, että 10 ratsumiestä saattoi rinnan ratsastaa sen yli. Kahden puolen oli marmoriset kaiteet, jotka oli jalopeuran kuvilla koristettu. Arkkujen välissä oli vesimyllyjä. Tämä silta on yhä vielä olemassa ja toimessa, vaikka Kiinan vanhat loistorakennukset enimmäkseen ovatkin nykyisin perin pohjin rappeutuneet.

Kanavista oli suurin 40 päivämatkan mittainen Keisarikanava, jonka Kublai oli rakennuttanut, taikka oikeammin valmiiksi laittanut. Se oli 40 päivämatkaa pitkä ja suunnattomaksi hyödyksi Pekingin ja Jangtsekiangin väliselle liikkeelle. Kanava oli niin suuri ja leveä, että suurimmatkin laivat helposti saattoivat sitä kulkea. Sen rannat olivat kivellä lasketut ja kanavaa kaivettaissa oli poisluodusta maasta kanavan toiselle puolelle rakennettu erinomainen viertotie. Postilaitos oli järjestetty erinomaisesti. Valtakunnassa oli 10,000 postiasemaa ja 300,000 hevosta, jotka kuljettivat postia.

Niin suuri ja rikas oli siis maa, jota Kublai kaan hallitsi, ja syystä se herätti venezialaisten rajatonta ihmettelyä, sillä Länsimaitten olot olivat siihen aikaan vielä vähäpätöiset ja vähän kehittyneet tämän jättiläismaan suurisuuntaisten laitosten rinnalla. Mutta Kublailla ja Mongoleilla ei tästä järjestyksestä ollut suuriakaan ansioita. Ne olivat Kiinan vanhan sivistyksen luomia. Kublain suurin ansio on, ettei hän tätä sivistystä hävittänyt, niinkuin Mongolit olivat monessa muussa maassa tehneet, vaan päin vastoin sen omaksui ja ryhtyi edelleen rakentamaan samalle pohjalle.

Kambaluk.

Länsimaissa ei varsinkaan ollut niin suunnattomia kaupunkeja kuin Kiinassa. Europan suurimmissakin kaupungeissa oli siihen aikaan vain joku kymmentuhatta asukasta, jota vastoin Polot Kiinassa näkivät miljonakaupunkeja. Varsinkin Kambaluk (Kaanpalik, s.o. kaanin kaupunki), nykyinen Peking, oli mahtava ja Kinsai niinikään. Kublai oli määrännyt Kambalukin koko Kiinan pääkaupungiksi. Siellä oli hänen laaja linnansa taikka oikeastaan linnakaupunkinsa, sillä palatsin ympärysmuuri oli lähes puolentoista kilometriä, neliöön rakennettu. Muurin sisäpuolella oli kahdeksan palatsia, yksi neliön joka kulmassa ja yksi kunkin sivun keskellä. Ulkoneliön sisällä oli toinen neliö, jonka kulmissa ja sivuilla niinikään oli kahdeksan palatsia, ja keskellä oli suurkaanin yhdenkertainen, mutta sitä laajempi ja rikkaammin sisustettu palatsi. Ympärysmuurin ääressä olevissa palatseissa säilytettiin suurkaanin sotavarustuksia, jotka oli siten järjestetty, että kussakin palatsissa oli jotain erikoista esinettä, yhdessä paljaita jousia, toisessa satuloita, kolmannessa suitsia. Muurien välissä oli puistoja, muun muassa eläintarha, jossa oli kaikenlaisia harvinaisia eläimiä. Oli sinne luotu sata askelta korkea mäkikin, jolle oli koottu paljaastaan semmoisia puita, jotka eivät koskaan varistaneet lehtiään. Mäki oli siis alati vihanta. Jos kaani kuuli, että missä oli joku merkillisempi puu, niin paikalla piti se tuoda hänen puistoonsa, vaikka olisi ollut kuinka suuri. Suuret puut tuotiin elefanteilla. Koko mäki oli sitäpaitsi peitetty viheriäisellä latsurimalmilla ja mäen päällä oli näkötorni, joka oli viheriä sisältä ja päältä. — Tämä »vihervaara» lienee vielä tänä päivänä olemassa.

Kambalukin kaupungista itsestään ei Polo kerro yhtä laajasti kuin Kinsaista. Hän mainitsee, että Kublai oli vanhan kiinalaisen kaupungin viereen rakennuttanut uuden suunnattoman suuren, jota ympäröi vahva muuri tornineen. Samanlaiset muurit on Pekingin, samoin kuin yleensäkin Kiinan kaupunkien ympärillä yhä vielä. Ja vielä tänä päivänä on Peking erotettu muurilla kahteen kaupunginosaan, »kiinalaiseen kaupunkiin» ja »tataarilaiseen kaupunkiin».

Kublai kaan.

Oleskeltuaan pääkaupungissaan määräkuukaudet keisari tavallisesti lähti metsästämään merenrannikolle. Hänellä oli suuri määrä kesytettyjä petoja, leopardeja, ilveksiä, tiikereitä ja kotkia, joita käytettiin riistan pyytämiseen, ynnä lisäksi paljon ajokoiria. Polo kertoo ihmetellen tämän metsästyksen suurenmoisuudesta ja keisarin leirin suunnattomasta komeudesta. Kuumat kesäkuukaudet suurkaani vietti pohjoisissa vuorimaissa. Hän asui matkalla majassa, jota kantoi neljä yhteen kytkettyä elefanttia; ulkoa se oli verhottu jalopeurannahkoilla ja sisältä kultakankaalla. Amurin lisäjoen rannalle pystytettiin teltta, joka muka oli niin suuri, että siihen mahtui kymmenentuhatta päällikköä.

Vaikka Kublai rasittikin alamaisiaan monella tavalla, niin piti hän kuitenkin isällistä huoltakin heidän tarpeistaan. Jos jossain raesateet hävittivät viljan, niin väestö vapautettiin veroista ja vieläpä Kublai varastostaan lähetti sinne viljaa. Samoin hän alamaisilleen lähetti uutta karjaa, jos tauti oli karjan tappanut. Hyvinä vuosina koottiin varastoihin suuret määrät vehnää, ohraa, hirssiä, riissiä ja muita maan tuotteita, niin että viljaa voitiin koko valtakunnassa myydä määrähinnasta. Köyhiä kohtaan hän osotti mitä suurinta hyväntekeväisyyttä. Hän oli kirjotuttanut luettelon kaikista kaupungin köyhistä, joilla ei ollut, mitä syödä. Hän hankki heille runsaasti vehnää ja muita tarpeita, eikä ketään leivän anojaa koskaan karkotettu hallitsijan hovista. Siellä kävikin joka päivä kolmekymmentätuhatta ihmistä almua anomassa, ja suurkaani osotti heitä kohtaan niin suurta hyväntekeväisyyttä, että he jumaloivat häntä.

Suoritettuaan monta tärkeätä tointa Kublain tyytyväisyydeksi Marco Polo, ehkä vuosiksi 1277—1280, nimitettiin Jangtshoun ja seitsemänkolmatta muun kaupungin maaherraksi ja tuli sen kautta nähneeksi vielä enemmän maata, vielä paremmin perehtyneeksi sen oloihin.

Marco Polo Kiinan sisäosissa ja Tibetissä.

Ensimäisellä matkallaan Kiinan sisäosiin Marco Polo kävi Shansi maakunnan pääkaupungissa. Hän sanoo koko maakunnan olleen rikasta viiniköynnöksistä ja silkkiäispensaista. Sen pääkaupungin tärkein teollisuus oli satulain valmistaminen keisaria varten. Sieltä hän edelleen matkusti Hoangho-virralle eli Keltaiselle virralle, jota hän tataarilaisella nimellä sanoo »Karamoraniksi», sekä saapui Shensin pääkaupunkiin, jossa hallitsi Kublain poika Mangalai, oikeamielinen ja alamaistensa rakastama ruhtinas. Edelleen Marco Polo matkusti nykyisen Szhetshuanin maakunnan halki, joka oli vuorista maata, täynnään kaikenlaista riistaa. Siellä oli kuitenkin suuri lakeuskin, joka oli niin hedelmällistä maata, että koko Kathai sieltä sai inkeväärinsä. Maakunnan suuren ja rikkaan pääkaupungin kautta hän sitten kulki edelleen ylämaahan, nähtyään ensi kerran Jangtsekiangin, joka hänen mielestään oli leveä kuin meri ja kantoi lukemattomia laivoja. Viisi päivää matkustettiin sitten metsäin läpi, kunnes saavuttiin Tibetiin, jonka Mongolit olivat maan vallottaessaan perin hävittäneet. Siellä oli niin paljon petoeläimiä, että matkustajain oli vaikea pitää niitä vastaan puoliaan. Heillä oli niitten pelottamiseksi mukanaan pitkiä ruokoja — arvatenkin bamburuokoja — jotka yöllä sytytettiin palamaan. Ne palaessaan paukkuivat niin ankarasti, että pedot siitä peljästyivät, eivätkä uskaltaneet lähestyä. Ruokojen tulee olla tuoreita. Ne asetetaan palavan nuotion päälle, alkavat kuumetessaan vähän ajan kuluttua käännellä ja väännellä, kunnes halkeavat niin kovalla pamauksella, että se kuuluu monen virstan päähän. Semmoiset hevoset, jotka eivät ole sitä ennen kuulleet, säikähtyvät niin pahanpäiväisesti, että väkisinkin ryöstäytyvät irti. Samaa keinoa yhä vieläkin käytetään ja paukut tosiaan ovat yhtä kovat kuin kovimmat ilotulituspamaukset.

Polo sanoo Tibetin olevan hyvin laajan maakunnan; asukkaat olivat peljättyjä varkaita. Sen läpi juoksi Kinsha joki — Jangtsekiangin latvapuoli, — jossa oli kultahiekkaa ja koralleja; koralleista maanasukkaat valmistivat jumalankuvia. Tibetin oli Mangu vallottanut, niin että sekin nyt kuului suurkaanin valtakuntaan. Gaindu nimisessä maassa (ehkä nyk. Simong) oli järvi, josta pyydettiin helmiä suurkaanille. Sieltä saatiin myös monenlaisia maustimia. Kuljettuaan erään joen poikki Marco Polo kääntyi kaakkoiseen ja saapui arvatenkin nykyiseen Junnaniin, jonka asukkaat enimmäkseen söivät raakaa lihaa. Siellä oli kamalia käärmeitä ja krokodileja — joitten nimeä Polo ei kuitenkaan tiennyt. Sitten Polo saapui Nocian nimiseen kaupunkiin, joka arvatenkin oli nykyinen Jungtshang. Sikäläiset asukkaat peittivät hampaansa irtonaisilla kultalehdillä, jotka he aterian ajaksi ottivat pois. He olivat hyvin sotaisia ja teettivät naisilla ja orjilla kaikki työt. Heillä ei ollut jumalankuvia eikä temppeleitä, vaan he jumaloivat suvun vanhinta. Täältä kuljettiin edelleen Ylä-Burmaan, jossa oli paljon metsiä ja elefantteja, sarvikuonoja ja muita villieläimiä. Siellä oli Mienin kaupunki, nykyään arvatenkin raunioina, jossa oli kaksi ihmetornia, toinen kullalla, toinen hopealla silattu. Mongolit olivat hiljakkoin vallottaneet kaikki nämä maat. Marco Polo kertoo tietoja Bangalasta saakka, joka luultavasti oli nykyinen Bengali. Mutta tuskin hän kuitenkaan kävi Etu-Intiassa. Maa oli rikasta pumpulista, inkevääristä ja sokeriruo’osta ja härät kuuluivat olevan niin suuria kuin elefantit. Annamin ja Tonkinin kautta Marco Polo palasi Kiinaan, Szetshuanin pääkaupunkiin, josta hän oli Tibetiin lähtenyt, ja sieltä edelleen Kublai kaanin hoviin.

Pian hänet kuitenkin lähetettiin Kaakkois-Kiinaan, valtakunnan rikkaimpaan ja uutterimpaan osaan. Ensinnä hän saapui Manzin valtakuntaan, joka vasta äskettäin oli tullut Kublai kaanin vallan alle. Song-suvun viimeistä hallitsijaa Marco Polo kiittää rauhaa rakastavaksi ja hyvää tekeväksi. »Hän jakoi hämmästyttävän paljon rahoja, ja tahdon hänestä kertoa kaksi jaloa piirrettä. Joka vuosi hänen tapanaan oli ottaa elättääkseen kaksikymmentätuhatta lasta, sillä maakunnan köyhäin vaimojen tapa oli asettaa lapsensa kuolemaan, kun eivät kyenneet niitä elättämään. Keisari otti huostaansa nämä pienokaiset ja antoi kirjottaa kirjaan, mitenkä taivaan merkkien vallitessa ne olivat syntyneet, jonka jälkeen hän antoi kasvattaa niitä eri paikoissa, sillä imettäjistä ei ollut puutetta. Kun jollain rikkaalla miehellä ei ollut poikaa, niin hän sai kuninkaalta niin monta kuin halusi ja ne jotka häntä parhaiten miellyttivät. Kun pojat ja tytöt olivat kasvaneet naimaikään, niin kuningas naitti heitä keskenään ja antoi sitten kullekin parikunnalle elinkeinon. Kun hän kerran oli maassa matkoilla, niin hän näki pienen talon kahden suuren välissä ja kysyi, miks’ei keskimäinen talo ollut saman kokoinen kuin molemmat suuret, ja hänelle silloin vastattiin, että sen omisti köyhä mies, joka ei voinut sitä korkeammaksi rakentaa. Kuningas silloin paikalla rakennutti sen yhtä korkeaksi, kuin molempain rikkaitten talot olivat. Tämä kuningas antoi alati tuhannen nuorukaisen ja yhtä monon tytön palvella itseään. Hän hoiti oikeutta niin ankarasti, ettei hänen valtakunnassaan tapahtunut mitään rikoksia, kauppiaitten puodit olivat yötkin auki ja yöllä saattoi matkustaa yhtä turvallisesti kuin päivällä.»

Marco Polo matkusti edelleen Keltaisen virran rannoille erääseen kaupunkiin, jonka tärkein teollisuus oli suolan kokoominen läheisistä järvistä. Kultakankaistaan mainitun Paojuntsienin ohi hän sitten saapui Jangtshouhun, joka oli Jangtsekiangin pohjoisella rannalla. Siellä hän hallitsi maakuntaa kolme vuotta, matkustellen sen läpi moneen suuntaan. Hukuangin (Siangjangin) vallotuksessa olivat kaikki Polot Kublain apuna, rakentaen hänelle heittokoneita, jotka mursivat kaupungin vastarinnan. Se oli viimeinen kaupunki, joka Kublaita vastusti; kolme vuotta puoliaan pidettyään se Polojen koneitten avulla vallotettiin. Suurkaanilla siis oli kylläkin syytä pitää taitavia venezialaisia palveluksessaan. Monesta muustakin kaupungista Marco kertoo, muun muassa eräästä, jossa oli kaksi nestoriolaista kirkkoa. Kaunopuhelias, joskin monessa suhteessa liiotteleva, on varsinkin Marcon kuvaus »taivaan kaupungista», Kinsaista, joka varmaan oli nykyinen Hangtshou, aikoinaan Sung suvun pääkaupunki.

Kinsai.

Kinsain ympärysmitta oli 100 penikulmaa (kiinalaista litä, joka oli 575 metriä). Kaupungissa oli muka 12,000 kivisiltaa, joista monet olivat niin korkeat, että suuri laivasto saattoi kulkea niitten alatse.

Marco Polo ammensi tietonsa kirjotuksesta, jonka Kinsain kuningatar oli laatinut Kublai kaania varten, saadakseen tämän taivutetuksi säästämään kaupungin hävitykseltä. Siinä olivat kaikki Kinsain komeat rakennukset luetellut. Ei ollut ihme, että siltain luku oli niin suuri, lausuu Polo, sillä kaupunki oli melkein veteen rakennettu, vesi ympäröi sitä joka puolelta. Sen läpi kulki lukemattomia kanavia, jotka veivät kaiken lian mereen. Kanavat olivat niin leveitä, että laivat helposti mahtuivat niitä kulkemaan. Kaupungissa oli, niin mainittiin kuningattaren kirjotuksessa, kaksitoista ammattikuntaa, kullakin 12,000 taloa. Kussakin talossa asui 12—40 miestä. Kaikilla näillä käsityöläisillä oli paljon työtä, sillä muitten kaupunkien oli tapana tuottaa Kinsaista tarvitsemansa työmiehet. Kaikkiaan oli siellä, muka 1,600,000 taloa, niitten joukossa monta palatsia. Talot olivat hyvin rakennetut ja kalliisti koristetut. Niissä oli korkeat kivitornit, joissa kalleuksia säilytettiin tulipalojen varalta. Useimmat talot olivat nimittäin puusta rakennetut. Kauppiaitten rikkaudet olivat suunnattomat, eivätkä edes käsityömestarien vaimot tehneet omin käsin työtä, vaan elivät niin hienosti, kuin olisivat olleet kuningattaria. Marco Polo kiittääkin Kinsain naisia somiksi, oikeiksi enkeleiksi. Kaupungin sisällä oli järvi, jossa oli raitista, erittäin kirkasta vettä, ja järven ympärillä palatseja ja pakanallisia kirkkoja ja luostareita. Keskellä järveä oli kaksi saarta, niissä komeat rakennukset. Yksityisten seurueitten tapana oli panna niiden upeasti sisustetuissa ravintoloissa toimeen komeita juhlia, joihin kaikki kutsuttiin. Järvessä oli niinikään kaiken kokoisia aluksia, joista toiset olivat laakapohjaisia, ja niillä soudettiin ja nautittiin näköaloista. Kaupunkilaisten suurimpia huveja oli päivätyön päätyttyä viettää ilta näillä järvillä naisien, joko omaan perheeseen kuuluvien tai muitten kanssa. Asukkaat kävivät tavallisesti silkkivaatteissa, mutta sen sijaan he söivät epäpuhtaittenkin eläinten, kuten koiran, lihaa ja kaikenlaisia muita eläimiä, joita kristitty ei koskaan maistaisikaan. Muutoin he harrastivat puhtautta, joka näkyi siitäkin, että kaupungissa oli 3000 julkista kylpylaitosta.

Suurkaanin käskystä oli jokaisella kaupungin 12,000:sta sillasta vahtisotamiehet, jos ehkä joku olisi niin ymmärtämätön, että yrittäisi kapinoida. Kublai vartioi Kinsaita niin huolellisesti, koska hänellä oli sen kauppaliikkeestä suunnattomat tulot. Yöllä vartiomiehet päristivät rumpuja tai helistivät gongongeja, ilmaistakseen hetkien kulkua, ja heillä oli sitä varten koneet, jotka mittasivat aikaa (luultavasti vesikelloja). Nämä järjestyksen valvojat pitivät myös huolta siitä, että kaikki asukkaat määräaikana sammuttivat valkeansa. Jos he tapasivat sairaan taikka avuttoman raukan, joka ei ollut työkykyinen, niin he veivät hänet johonkin niistä monista sairashuoneista, joita edelliset hallitsijat olivat rakentaneet ja runsailla varoilla varustaneet. Jos he huomasivat, että jossakin oli päässyt tuli irti, niin he rummuillaan hätyyttivät lähimpien siltain vartijat, sillä kaupunkilaiset eivät saaneet itse lähteä taloistaan yöllä, eikä tulipalopaikalle kokoontua. Kaupungin keskellä oli torni, siinä vartija nuijalla paukutti puista kiekkoa, kun huomasi tulen syttyneen, ja siitä syntyi meteli, joka kuului pitkän matkan päähän.

Kinsain kaikki kadut olivat kivetyt, joka olikin tarpeen, koska kaupungin perustus oli hyvin soista ja vetelää maata ja lokaa sateen jälkeen oli paljon. Mutta kadun toiselle puolelle oli jätetty kaistale kiveämätöntä katua, että keisarin sanansaattajat saattoivat vapaasti ratsastaa hevosillaan. Leveimmillä kaduilla tämä ratsutie oli keskellä. Katujen alla oli likaviemäreitä, jotka kuljettivat sadeveden virtoihin.

Ei aivan kaukana kaupungista oli valtameri ja sen rannalla Kanfu niminen kaupunki, jolla oli erinomainen satama. Se harjotti laajaa kauppaa Intiaan ja muihinkin maihin. Sen ja Kinsain välistä jokea laivat saattoivat purjehtia aina Kinsaihin saakka. Kanfua ei enää ole olemassakaan, koska meren rannikko, ollen joen pehmeätä lietettä, on näillä seuduin melkoisesti muuttunut. Vuoksiaalto, »boore», on Tsientang joen suppilomaisessa suulahdessa niin voimakas, että se saa aikaan suuria hävityksiä kaikkialla rannoilla. Polo ei, kumma kyllä, kerro mitään tästä mahtavasta booresta, vaikka Kiinalaiset pitävät sitä yhtenä maailman kolmesta ihmeestä.

Kinsaissa oli 10 neliskulmaista päätoria, joitten ympärillä oli paljon puoteja, täynnään teollisuustuotteita, maustimia, jalokiviä ja riissiviinaa. Nämä torit olivat kaikki pääkadun varrella, joka kulki koko kaupungin halki. Kadun toisella puolella oli suuri kanava, jonka varrella oleviin varastohuoneisiin kauppiaat purkivat etäisistä maista tulleet tavarat. Jokaisen torin varrella oli hallintorakennuksia ja tuomareita, jotka paikalla ratkaisivat kaikki riidat ostajain ja myyjäin välillä, ynnä poliiseja, jotka ylläpitivät järjestystä. Kullakin torilla pidettiin neljä kertaa viikossa markkinat, joilla myytiin kaikenlaisia ruokatavaroita ja varsinkin riistaa. Lähellä olevista teurastuslaitoksista tuotiin kaupan lihaa. Samoin myytiin kaikenlaisia vihanneksia, muun muassa suunnattomia päärynöitä, jotka painoivat noin 10 naulaa. Ja suunnattomat määrät kalojakin sinne tuotiin, sillä kanavain laskupaikalla oli meressä erinomaisen viljalti lihavia kaloja. Yksistään pippurin kulutus oli niin mahdoton, että Kinsaihin sitä tuotiin 9589 naulaa joka päivä. Kaupungissa oli yksi ainoa nestoriolainen kirkko, sillä asukkaat olivat pakanoita. Mutta he olivat hyvin rauhallisia — niinkuin Kiinalaiset vielä tänä päivänäkin ovat — eivätkä pitäneet kotonaan ensinkään aseita. Kaikki ne, jotka asuivat saman kadun varrella, olivat kuin yhtä perhettä. Naisia kohdeltiin suurimmalla huomiolla ja ulkolaisia kohtaan osotettiin suurta sydämellisyyttä. Kinsaissa oli kuitenkin niin paljon julkisia naisia, ettei Marco Polo uskaltanut niitten lukua mainitakaan. He asuivat oman erikoisen katunsa varrella.

Kaupunkilaisten mieluisimpia huvituksia oli, paitsi veneellä soutelemista, vuokravaunuilla ajaminen. Vuokra-ajureita oli hyvin paljon ja he ajoivat pääkatua edes takaisin. Vaunut olivat katetut, niissä oli uutimet ja patjat, ja ne olivat niin pitkät, että niihin hyvin mahtui kuusi henkeä istumaan. Niillä sekä miehet että naiset alinomaa tekivät huvimatkoja. Tavallisesti ajettiin tunnettuihin puutarhoihin, joissa pidettiin lystiä, jonka jälkeen myöhään illalla palattiin samoissa vaunuissa takaisin kaupunkiin.

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli. Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot, sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, — saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini, noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.

Polojen paluumatka.

Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.

Paljon vastusteltuaan Kublai vihdoin suostui tähän ehdotukseen, ja venezialaiset pääsivät lähtemään. Suurkaani varusti laivaston, johon kuului neljätoista laivaa, ja kahden vuoden eväät. Toiset laivoista olivat niin suuria, että niissä oli 250 mieheen laivaväkeä. Retkikunta oli siis kerrassaan suurenmoinen ja Kiinan mahtavan hallitsijan arvon mukainen.

Kiinalaiset olivatkin niihin aikoihin taitavampia laivanrakentajia ja ehkä purjehtijoitakin kuin länsimaalaiset. Laivat olivat petäjästä rakennetut, rautanauloilla naulatut ja kannelliset. Tavallisesti niissä oli neljä mastoa ja purjetta. Kannen alla oli viisi- tai kuusikymmentä kajuuttaa, joissa kauppiaat saattoivat järjestää olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Vielä merkillisempää on, että laivat oli vedenpitävillä väliseinillä jaettu osastoihin, niin etteivät ne uponneet, vaikka niihin tulikin reikä, esim. yhteentörmäyksessä valaan kanssa, ja reikä saatettiin merellä ollessa korjata. Liitokset oli tukittu hampulla ja kalkin ja puuöljyn sekotuksella. Joka laivassa oli monta erikokoista pelastusvenettä, jotka purjehdittaissa ripustettiin laivan kyljille, ja pari kolme hyvin suurta. Kiinalaisten laivat olivat siis kehittyneet monessa suhteessa yhtä pitkälle kuin Länsimaitten suuret purjelaivat vasta joku vuosisata myöhemmin. Mutta siitä ne eivät ole sen koommin parantuneet, vaan ovat yhä vielä jotenkin samalla kannalla kuin Marco Polon aikana.

Samanlaisilla laivoilla Kublai kaan oli vähällä vallottaa Japanin eli Zipangun, jonka kullanrikkaudesta Marco Polo kertoo ihmeitä: mutta tuo suurisuuntainen yritys raukesi tyhjiin päälliköitten eripuraisuuden ja hirmumyrskyn vuoksi, joka arvatenkin tuhosi suurimman osan laivastosta. Marco Polo ei nähtävästi ollut itse mukana sillä retkellä, mutta sen kautta hän kuitenkin saattoi tuoda Japanista Länsimaille ensimäiset tiedot. Hän kertoo asukkaitten olevan valkoisia ja hyvin muodostuneita, mutta saaren olevan niin kaukana valtameressä, että sinne harvoin kulki kauppiaita. Kultaa kun ei saanut viedä maasta pois, niin sitä muka kokoontui sinne niin runsaasti, että kuninkaallisen palatsin katto oli kokonaan kullasta ja lattiat kaksi sormea vahvoista kultalevyistä. Nämä tarumaiset kertomukset Zipangun rikkauksista tekivät sitten syvän vaikutuksen Länsimailla. Columbus, joka ei tiennyt Amerikkaa välillä olevankaan ja luuli maapalloa paljon pienemmäksi, kuin se todellisuudessa on, saattoi hyvällä syyllä otaksua valtameren poikki purjehdittuaan tulevansa Zipanguun. Sen huhuttu kultarikkaus oli yhtenä suurena yllykkeenä hänen matkaansa.

Polojen johtama laivasto lähti matkaan Zaytonista (luultavasti nykyisestä Tshangtshousta, Amoy lahdesta), joka oli Etelä-Kiinan suurin satamakaupunki. Purjehdittiin pitkin Taka-Intian rantoja, mutta merenkulkijoilta Marco Polo sai tietoja Filippineistä ja Maustesaarista eli Molukeista, vaikka hän luuli niitten olevan paljon kauempana meressä kuin ne todellisuudessa ovat. »Näitten saarien rikkaus tosiaan on ihmeteltävä», hän lausui, »mutta matkaan kuluu kokonainen vuosi, sillä sinne lähdetään talvella ja palataan vasta seuraavana kesänä.» Merellä nimittäin vallitsi ainoastaan kaksi tuulta, toinen auttoi laivoja menomatkalla, toinen paluumatkalla, toinen puhalsi koko talven, toinen koko kesän. Tämä tieto perustuu tosiasioihin; mainitut tuulet ovat Itä-Aasian monsuunituulet, jotka puhaltavat, talvimonsuuni luoteesta, kesämonsuuni vastakkaisesta suunnasta.

Kotshin-Kiina eli Tshamba, jonka Kublai kaan oli vallottanut, oli ensimäisiä pysäyspaikkoja matkalla. Sieltä Marco Polo purjehti etelää tai kaakkoa kohti »maailman suurimman saaren», Jaavan ohi. Jaava oli laajalti kuulu rikkaudestaan ja kehittyneestä sivistyksestään. Siellä tehtiin loistavia kauppoja, sillä saaressa oli runsaasti kaikkein arvokkaimpia tavaroita. Varsinkin siellä oli viljalta kaikenlaisia maustimia. Suurkaani olisi mielellään vallottanut tämän rikkaan saaren, ellei se olisi ollut niin kaukana.

Kiinalainen laivasto purjehti sitten edelleen Sumatraan, jota sanottiin »Pieneksi Jaavaksi», vaikka se toden teolla on varsinaista Jaavaa monta vertaa suurempi. Polo sanoo saaren olevan niin kaukana etelässä, että Pohjantähti siellä katoo taivaanrannan alle, joten merimiehet siellä helposti joutuivat eksyksiin. Laivasto viipyi, arvatenkin tuulia odotellen, sillä rannikolla viisi kuukautta ja Pololla oli siis hyvä tilaisuus tehdä havainnoita. Saaren troopillista kasvullisuutta hän ihasteli, mutta asukkaat olivat kamalia ihmissyöjiä. Marco Polo tutustui Sumatrassa kookospähkinään ja sagopalmuun. Sitä paitsi siellä kasvoi mitä parasta kamferia, joka oli kultaakin kalliimpaa. Edelleen poikettiin Nikobareilla ja Andamaneilla, joitten asukkaat olivat erinomaisen raakoja, miehillä pää kuin koiralla. Andamaneilta tultiin Seilaniin (Ceyloniin), jonka korkealla kukkulalla sanottiin olevan Aatamin haudan. Niin muhamettilaiset väittivät, jota vastoin pakanat väittivät sitä Buddhan haudaksi. Seilanissa oli kaikenlaisia jalokiviä loppumaton rikkaus ja sen kuninkaalla oli maailman kaunein rubiini, tahraton ja rikas kuin tuli. Kublai oli tahtonut ostaa tämän valtavan suuren jalokiven, mutta kuningas ei sitä myynyt. Polo ennätti kerätä mieltäkiinnittäviä tietoja ikivanhasta helmenkalastuksesta, jota harjotettiin Ceylonin ja mannermaan välillä ja kertomus vastaa täydelleen nykyaikaisiakin oloja. Ceylonin asukkailta Polo sai tietoja vastapäätä olevasta Etu-Intian osasta, Maabarista (Malabarista), muun muassa Hindujen uskonnosta ja kastijaosta. Paariat, jotka olivat alin kasti, olivat muka joutuneet onnettomaan asemaansa sen kautta, että olivat murhanneet apostoli Tuomaan, kun hän kävi Intiassa kristinoppia saarnaamassa. Apostolin hauta oli lähellä Madrasia Intian rannikolla ja sitä pidettiin suuressa kunniassa.

Timanttien saannista Polo kuuli tuon vanhan itämaalaisen tarun, jonka olemme ennen jo usean kerran maininneet. »Eräässä osassa Intiaa on korkeita vuorenkukkuloita, joille on mahdoton nousta. Mullassa, jota ankarat rankkasateet viruttavat näitten vuorenhuippujen kyljiltä, on paljon timantteja, joita sateen lakattua löydetään purojen uomista. Mutta niiden etsiminen on ylen vaarallista, osasta ankaran kuumuuden, osasta myrkyllisten käärmeitten vuoksi, joita maa kiehuu täynnään. Varsinkin eräisiin syviin laaksoihin, joihin on mahdoton päästä, on timantteja aikain kuluessa keräytynyt. Sen vuoksi menetellään seuraavalla tavalla. Näihin kalliorotkoihin heitetään lihakappaleita. Kun vuoristossa elävät valkoiset kotkat näkevät ne, niin ne lentävät alas ja ottavat lihakappaleet kynsiinsä sekä kantavat jollekin vuorenkukkulalle, syödäkseen siellä saaliinsa. Mutta väjymässä olevat pyyntimiehet alkavat silloin elämöidä kovasti, niin että pelottavat kotkat lihan luota. Miehet rientävät ottamaan lihakappaleet, joihin on rotkon pohjalta tarttunut runsaasti timantteja. Näitten lintujen pesistäkin löydetään paljon jalokiviä, ja usein niitä on löydetty kotkien vatsasta.» Intian timantit olivat muka paljon kauniimpia kuin Europassa tavatut, sillä kauneimmat jalokivet ja helmet vietiin aina suurkaanille ja muille itämaisille ruhtinaille, joilla sen vuoksi oli maailman parhaat aarteet. Ainoastaan hylkytavara tuotiin Europpaan.

Etu-Intian eteläpään asukkaista Polo kertoo, että he olivat tummaihoisia, mutta heidän joukossaan oli myös joku määrä juutalaisia ja nestoriolaisia kristittyjä. Brasilipuuta (erästä väripuuta), inkevääriä, pippuria ja indigoa oli siellä kosolta. Sinne saapui kauppiaita sekä Kiinasta että Länsimailta, vaikka satamat olivatkin huonot, ja ne tekivät siellä hyviä kauppoja.

Kublai kaanin laivasto sitten purjehti Etu-Intian länsirantaa seuraillen pohjoiseen päin. Pohjantähti alkoi jälleen kohota yhä korkeammalle taivaalle. Melibarin ja Gozuratin maat harjottivat merirosvoutta. Vuosittain kummastakin valtakunnasta lähti liikkeelle satakunta laivaa, jotka liittyivät yhteen pieniksi laivastoiksi ja ryöstivät kaikki kauppalaivat, mitä kiinni saivat. Kauppiaat olivat sen vuoksi ruvenneet käyttämään suuria asestettuja laivoja. Semmoiset laivat, jotka kärsivät niillä rannoilla haaksirikon, ryöstettiin armotta, mutta semmoiset, jotka satamiin saapuivat, otettiin juhlallisesti vastaan. — Indus virran suistamossa olevista maista tuotiin varsinkin pumpulia, puuvillaa ja savusteita, indigoa, hevosia ja hyvin valmistettuja nahkoja. Muita Intian merkillisyyksiä olivat »Miesten saari» ja »Naisten saari», edellisessä asujina paljaita miehiä, jälkimäisessä naisia. Kaikki asukkaat oli kristinuskoon kastettu, vaikka elivät Vanhan testamentin mukaan. Heidän ainoa päämiehensä oli piispa, joka taas oli Sokotran piispan vallan alainen. Joka vuosi miehet maaliskuun alussa lähtivät kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan naisten saareen ja viipyivät siellä vaimojensa luona toukokuun loppuun, jolloin he taas palasivat omaan saareensa, eläen siellä loput vuotta maata viljellen ja kalastaen. Naisilla ei ollut muuta työtä kuin kasvattaa lapsiaan ja hoitaa saarensa hedelmäpuistoja. Tämä juttu oli ikivanha satuaihe, joka aikain kuluessa oli saanut uuden muodon.

Luultavasti matka kulki edelleen pitkin Mekranin ja Persian rantaa Ormuziin, mutta sen nojalla, mitä Marco Polo matkalla kuuli, hän kertoo tietoja etäisistä etelän maista, joissa hän tuskin lienee käynyt.

Hän kertoo Sokotran saaresta, joka on Afrikan itäisimmän niemen, Kap Guardafuin edustalla valtameressä. Asukkaat olivat kristittyjä ja heidän arkkipiispallaan oli melkoinen mahti, hänen allaan kun oli useita piispoja näissä maailman äärissä. Muhamedilaiset eivät siis olleet aivan pois juurruttaneet Sokotrasta kristinuskoa; siellä oli vielä 17:llä vuosisadalla siitä jäännöksiä. Saarella kävi paljon merirosvoja, jotka siellä möivät tavaroitaan. Asukkaat kyllä tiesivät, että tavarat olivat rosvottuja, vaan koska ne oli ryöstetty pakanoilta ja muhamedilaisilta, niin saaren kristityt asukkaat muka luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen työn niitä ostaessaan. Sokotrassa pyydettiin ambraa seuraavalla tavalla: Valaita — arvatenkin kaskelotteja — surmattiin suurilla rautaharppunoilla, valas kiskottiin maalle, mahasta otettiin ambra ja päästä öljyä. — Ambra on vahan kaltaista, hyvälle hajuavaa ainetta, jota on monessa paikassa Intian meren rannoilla; sitä luullaan valaitten ruumiissa tapahtuvaksi sairalloiseksi eritykseksi. Tosiasia on, että sitä niitten ruumiissa tavataan. Sokotran noitain Marco Polo sanoi voivan mielin määrin kääntää tuulien suunnan. Tämä usko tietysti perustui siihen, että Sokotrankin seuduilla tuulet vaihtelivat vuodessa säännöllisesti kahden vastakkaisen suunnan välillä. Nämä säännölliset tuulet varmaankin jo hyvin aikaiseen kehittivät laivaliikettä Afrikan itärannalla. Marco Polon kertomus täydelleen vahvistaa todeksi, että Intian merellä hänen aikanaan vallitsi vilkas laivaliike, joka ulottui yli koko meren, etelässä aina Madagaskariin saakka.

Niinpä Marco Polo saikin Afrikan itärannikosta ja Madagaskarista useita tietoja, luultavasti arabialaisilta kauppiailta. Madagaskarin saaressa, joka muka oli Sokotrasta 1000 penikulmaa etelään päin, asui muhamedilaisia. Se oli maailman upeimpia ja suurimpia saaria. Ei missään maailmassa ollut niin paljon norsunluuta kuin siellä ja Zanghibarissa. Nämä saaret harjottivat hämmästyttävän suurta norsunluun kauppaa. Madagaskar oli niin kaukana etelässä, etteivät laivat voineet kulkea kauemmaksi siihen suuntaan, koska rannikolla merivirta oli niin kova, etteivät ne päässeet takaisin palaamaan. — Tämä tieto oli aivan oikea, sillä Agulhas virta, joka on Golfin virtaan verrattava, tosiaan juoksee erinomaisen vuolaana Etelä-Afrikan itärannalla. Mutta monet muut jutut Madagaskarin oloista olivat mielikuvituksen tuotteita, muistoja Sinbad Purjehtijan valeista. Marco Polokin kuuli kerrottavan suunnattomasta rokh linnusta, joka eli eräissä saarissa Madagaskarin eteläpuolella. Olipa muka suurkaanille tuotu rokhin sulkakin, joka oli ollut 90 korttelia pitkä.

Zanghibarin asukkaat olivat aivan mustia ja kulkivat melkein alasti. Heidän tukkansa oli mustaa kuin pippuri ja niin kiharaa, ettei sitä edes vedellä saanut oikenemaan. Miesten suu oli leveä, nenä pysty, huulet paksut ja silmät suuret ja veriset, niin että he olivat oikein pirun näköisiä. Niin kamalan rumia he olivat, ettei maailmassa oltu ennen nähty heidän vertojaan. Eivätkä naiset olleet kauniimpia. Zanghibarin eläimistä Marco Polo mainitsee mustat jalopeurat, mustapääoinaat ja giraffit.

Mannermaalla taas oli Abash (Habesh — Abessinia) niminen suuri maa, jota pidettiin Keski-Intiana, koska Intialla siihen aikaan tarkotettiin Intian meren kaikkia rantamaita. Marco Polo kuuli, että Abashin kuningas oli kristitty. Adenin valtakunta taas oli muhamedilainen ja ainaisessa sodassa kristittyjä vastaan. Sieltä oli muun muassa lähetetty Syyriaan väkeä taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. Adenin satamaan poikkesi paljon Intiassa kauppaa tekeviä laivoja. Sieltä tavarat vietiin pienemmillä aluksilla Punaisen meren pohjoisosaan ja vihdoin maan poikki Niilin rannalle ja laskettiin Niiliä pitkin Aleksandriaan. Adenista vietiin paljon hevosia Intiaan, jossa hevoset eivät muka siinneet ja jossa niistä sen vuoksi maksettiin suuret hinnat. [Kuuman ilmanalan vuoksi hevosrotu Intiassa väleen huononee] Adenista niinikään saatiin arvokkaita savusteita.

Kiinalainen laivasto vihdoin saapui Ormuziin, jossa Polot jo aikaisemmin olivat käyneet. Siellä saatiin kuulla, että Arghun, se mongolilainen ruhtinas, jonka puolisoksi prinsessa Kukatshin oli lähetetty, olikin sillä välin kuollut ja hänen veljensä Kaikhatu noussut valtaistuimelle. Päätettiin sen vuoksi antaa prinsessa Arghunin pojalle Ghasanille ja vielä se toinenkin nuori prinsessa, joka oli edellisen seurana. Molemmat nämä Marco Polon mielestä ihmeen kauniit naiset, jotka olivat oppineet holhoojaansa kunnioittamaan kuin isäänsä, vietiin sisämaahan siihen kaupunkiin, jossa Ghasan asui. Venezialaiset olivat siten onnellisesti suorittaneet vaikean tehtävän, jonka Kublai kaan oli heille uskonut, ja kaunis Kukatshin itki heistä erotessaan.

Kaikhatukin antoi venezialaisille neljä kultaista taulua, joissa oli jalohaukkojen ja jalopeurain kuvia, ja näiden taulujen kerällä he saattoivat turvallisesti matkustaa Trapezuntiin, Mustan meren rannalle, purjehtiakseen sieltä v. 1295 edelleen Konstantinopolin ja Kreikan kautta Veneziaan. Sinne saapuessaan he olivat olleet poissa neljännesvuosisadan.

Marco Polon merkitys tutkimusretkeilijänä.

Marco Polon eläissä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen pidettiin hänen matkakertomustaan enimmäkseen löyhänä juttuna ja liiotteluna. Tarina kertoo, että ystävät kuolinvuoteella kehottivat häntä peruuttamaan, mitä oli kertonut, jotta saisi rauhan sielulleen, mutta Marco Polo jyrkästi kieltäytyi ja sanoi, ettei hän ollut totuudesta puoliakaan kertonut. Kauan aikaa esiintyi siitä huolimatta Venezian karnevalissa aina henkilö, joka esitti »Marco ’ Millionea» ja huvitti kuulijoitaan päättömillä mynkhausen-jutuilla. Mutta uudemman ajan laaja maailmantuntemus on osottanut, että Marco Polon tiedot aikaan nähden olivat erinomaisen luotettavat ja oikeat, varsinkin kaikki mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoi. Hänen kirjansa vaikutus Keskiajan maantieteeseen ei ollut suuri. Länsimaitten oli hyvin vaikea uskoa, että Kaukaisen idän kansat olivat sivistyksessä ja toimeliaisuudessa ehkäpä niitä etevämpiä. Mutta sata vuotta myöhemmin Polon tietoja kuitenkin aljettiin merkitä maailmankarttoihin, muun muassa kuuluun catalaniseen karttaan, ja Keskiajan lopulla ne vaikuttivat suurena yllykkeenä meritien etsimiseen Atlantin poikki Zipanguun, Kathaihin ja Manziin.

Marco Pololla, joka oli niin nuorena lähtenyt Veneziasta, luonnollisesti ei voinut olla tieteellistä koulutusta, eivätkä hänen tiedustelunsa ja havaintonsa sen vuoksi olleet tutkijan, vaan käytännöllisen kauppiaan. Mutta hänellä oli erittäin tarkka havaintokyky ja ensimäisenä kertomuksena Kaukaisen idän maista hänen teoksellaan aina on oleva kunniasija maantieteen historiassa. Marco Polon laajat matkat maissa, joihin vasta kolmeneljännes-vuosituhatta myöhemmin on tarkemmin tutustuttu, ovat merkillisimpiä, mitä löytöretkien historia tuntee. Niinpä voimmekin yhtyä hänen elämäkertansa kirjottajan Yulen sanoihin:

»Hän oli ensimäinen matkustaja, joka kulki koko Aasian halki lännestä itään, nimitellen ja kuvaillen maan toisensa jälkeen sen mukaan, kun hän omilla silmillään niitä näki: Persian erämaat, Khotanin nefrittiä kuljettavat virrat, Mongolian arot, joiden paimentolaiskansat olivat perustaneet niin laajan valtakunnan ja levittäneet vaikutusten kauhua syvälle kristikunnan rintamaihin saakka, suurkaanin uuden ja loistavan hovin Kambalukissa. Hän oli ensimäinen matkustaja, joka aikalaisilleen paljasti Kiinan ja kuvaili tämän valtakunnan rikkauden ja suuruuden, sen mahtavat joet ja suunnattomat kaupungit, rikkaan teollisuuden ja kuhisevan asutuksen, ja ne käsittämättömän suuret laivastot, jotka elähyttivät sen kaikkia jokia ja meriä. Hän ensimäiseksi toi tietoja Kiinan rajoilla asuvista kansoista, niitten ihmeellisistä tavoista ja uskonnollisista menoista, Tibetistä ja sen ulkokullatusta jumalisuudesta, Burmasta ja sen kimaltelevista pagodeista, Laoksesta, Siamista, Kotshin-kiinasta, Japanista ja sen ruusuisista hedelmistä ja kullalla silatuista palatseista. Ja ensimäisenä hän kertoi Itä-Intian saaristosta, tuosta runsauden ja ihmeitten maailmasta, jonka aarteita vielä tänä päivänä on niin riittämättömästi hyväksi käytetty, josta Keskiajalla niin suuressa arvossa pidetyt maustimet ja hyvänhajuiset aineet etupäässä saatiin, vaikkei niiden varsinaisesta kotimaasta Länsimailla juuri mitään tiedetty. Hän toi tiedon Jaavasta, näitten saarien helmestä, Sumatrasta ja sen lukuisista kuninkaista, sen ihmeellisistä kallisarvoisista tuotteista ja ihmissyöjistä asukkaista, Nikobarien ja Andamanien alastomista asukkaista, jalokivien saaresta, Ceylonista, sen pyhästä vuoresta ja Aatamin haudasta. Hän kertoi suuresta Intiasta, mutta ei tarun ja ihmeen silmillä, vaan näkemänsä mukaan, sen siveellisistä bramanoista, rivosta munkkilaisuudesta, timanteista ja niitten omituisesta etsinnästä, meren kätkemistä helmistä ja niitten pyynnistä ja Intian polttavasta auringosta. Hän oli Keskiajalla ensimäinen, joka »antoi selviä tietoja Abessinian etäisestä kristitystä valtakunnasta ja puolikristitystä Sokotrasta, joka, vaikka vain haahmotellen, kertoi Sansibarista, sen neekereistä ja norsunluusta, etäisestä Madagaskarista, joka rajottui etelän pimeään valtamereen, rokh-linnusta ja saaren muista kummista. Ja vieläpä hän oli koonnut tietoja äärimäisen pohjolankin maista, Siperiasta ja Jäämeren rannikosta, koirareistä, valkoisista karhuista ja poroilla ajavista Tunguseista.»

Latinalainen lähetystoimi Itämailla.

Olemme nähneet, kuinka Keskiajan alkupuolella nestoriolaiset lähetyssaarnaajat levittivät kristinuskoa Kiinaan ja Intiaan saakka, kuinka seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla Taivaan valtakunnassa oli kukoistavia kristittyjä seurakuntia, kuinka aina ristiretkien lopulle saakka nestoriolaiset seurakunnat olivat melkein ainoat kristinuskon edustajat Aasiassa, lukuun ottamatta niitä maita, jotka olivat kuuluneet taikka yhä kuuluivat Byzantilaiseen keisarikuntaan.

Olemme niinikään tutustuneet niihin yrityksiin, joita latinalainen kirkko teki kolmannellatoista vuosisadalla taivuttaakseen kristinuskoon Mongolit, torjuakseen sen kautta vaaran, joka Länsimaita uhkasi, ja saadakseen liittolaisen uhkaavaa islamia vastaan. Mongolit eivät olleetkaan kristinuskoa kohtaan suvaitsemattomia, vaan päin vastoin näytti siltä, kuin voisi heidän käännyttämisensä menestyä. Vallottaessaan muhamedilaisia maita he usein säästivät nestoriolaisia kristittyjä, samalla kun muhamedin uskolaiset säälimättä surmattiin. Tataarilaisruhtinaitten vaimoista useat olivat kristittyjä, suurkaanin hovissa oli kristittyjä kirkkoja ja kristittyjä pappeja, jotka saivat säännöllistä avustusta, ja Kiinaa hallitseva Kublai pyysi nimenomaan Länsimailta lähetyssaarnaajia uskoa levittämään hänen alamaistensa kesken.

Huolimatta niistä masentavista nöyryytyksistä, joita Carpini ja Rubruck olivat saaneet kokea tataarilaisruhtinaitten raakuuden ja kopeuden vuoksi, oli sen vuoksi varsin luonnollista, että käännytysyrityksiä Mongolien kesken jatkettiin. Polojen vielä oleskellessa Kiinassa lähetti paavi Nikolaus III Tataarien luo kirkollisen lähetystön, jolla näyttääkin olleen jonkin verran menestystä, vaikkei sen vaiheista sen koommin tiedetä. Sen jälkeen tapahtui uusi yritys vasta kolmentoista vuoden kuluttua, v. 1291, vähän sen jälkeen kun Polot olivat lähteneet paluumatkalle. Juhana de Monte Corvino niminen franciskanimunkki sai paavilta kirjeitä Tataarien ruhtinaille, Arghunille, Kublaille, ynnä myös Kaidulle, joka itsenäisenä hallitsi Samarkandissa, tehtyään Kublaita vastaan kapinan. Corvino matkusti ensinnä Persian Tabrisiin, jossa häneen liittyi eräs rikas lombardialainen kauppias, sieltä matkustettiin karavanitietä Ormuziin ja täältä purjehdittiin hatarilla laivoilla Kiinaan. Välillä viivyttiin vuosikausi Madrasin Tuomas-kristittyjen luona ja käännettiin satakunta pakanaa. Intian kristityt seurakunnat kuitenkin elivät niin vaikeissa oloissa, ettei työ siellä näyttänyt kovinkaan hedelmälliseltä.

Corvino Kiinassa.

Corvinon vaikutuksesta Kiinassa on säilynyt tietoja kirjeissä, joita tämä uuttera, väsymätön ja uhrautuva kirkonmies kirjotti työnsä vaiheista. Ensimäisen vuosikymmenen hän työskenteli ypö yksinään, ilman kannatusta, nestoriolaisten vastarinnan masentamana; mutta sitten alkoi hänen työnsä vähitellen kantaa hedelmiä. Kublai itse tosin, joka kuoli v. 1294 kahdeksankymmenen vuoden iässä, ei kääntynyt kristinuskoon, eikä hänen poikansa ja seuraajansakaan, joka päin vastoin suosi buddhalaisia. Mutta Corvino sai latinalaiseen kirkkoon liittymään erään Yrjö nimisen nestoriolaisuskoisen prinssin, joka ennen kuolemaansa rakennutti kahdenkymmenen päivämatkan päähän Pekingistä komean kristityn kirkon. Monta muutakin nestoriolaista yhtyi Rooman kirkkoon. Mutta useimmat pysyivät vihamielisinä ja heidän valtansa Kathaissa oli suuri. Yrjö ruhtinaan kuoltua he jälleen turmelivat Corvinon työn kaikenlaisilla panetteluilla. Oli kuitenkin itse Kambalukiinkin mainitun Yrjön toimesta rakennettu latinalainen kirkko, jossa oli lauluun harjaantunut kuoro, kellotapuli ja kolme kelloa. Ja vihdoin Corvino juonista huolimatta sai suurkaanin hovissa niin paljon kannatusta, että hänet otettiin hovipapiksi, vaikka eräs lombardialainen lääkäri, joka oli saapunut Kiinaan onneaan etsimään, levitteli latinalaisesta kirkosta mitä kehnoimpia juttuja. Toiveita oli siitä, että itse hallitsijakin kääntyisi kristinuskoon. Vihdoin Corvino sai avukseen erään Arnold nimisen, jonka matkavaiheista ei kuitenkaan mitään tiedetä. Hän ehkä tuli joko Saraista tai Tabriksesta: molemmissakin paikoissa latinalaisilla munkkikunnilla jo oli lähetysasemia. V. 1305 aljettiin rakentaa uutta kirkkoa ja lähetysasemaa ainoastaan kivenheiton päähän itse suurkaanin portista; sitä varten oli Corvinon mukana tullut lombardialainen kauppias lahjottanut sekä maan että rahat. Siihenkin harjotettiin kaunis kuoro, niin että lähetyssaarnaaja mielihyvällä saattoi vakuuttaa suurkaanin omaan huoneeseensa voivan kuulla heidän hymnejään. Corvino nauttikin hovissa suurta suosiota. Suurkaani vain hartaasti halusi, että paavi lähettäisi Kambalukiin oikean lähetystön. Corvino sanoo kastaneensa 5000 ihmistä kristinuskoon, mutta ellei nestoriolaisia olisi ollut, niin arvelee hän, että yksistään Kambalukissa 30,000 henkeä olisi kääntynyt. Kambalukissa käynyt etioppialainen lähetystö pyysi häntä toimittamaan heidänkin vanhaan kristittyyn maahansa lähetyssaarnaajia verestämään oppia, joka vaikeissa oloissa, erillään muusta maailmasta, oli vaarassa kokonaan rappeutua. V. 1308 saapui Kiinaan kolme munkkia Corvinon avuksi. Niitä oli lähetetty matkaan useampiakin, mutta toiset matkalla kuolivat. Eräs uusista tulokkaista, Zaytonin piispa Andreas, on antanut tietoja Kiinan kirkon vaiheista seuraavina aikoina. V. 1312 paavi Clemens lähetti Kiinaan vielä enemmän lähetyssaarnaajia saatuaan huhuna kuulla, että muka suurkaani itsekin oli vastaanottanut kasteen. Ainakin osa näistä pääsi perille.

V. 1327 Andreas kirjotti kirjeen kotikaupunkiinsa Perugiaan, ilmottaen olevansa viimeinen eloon jäänyt niistä lähetyssaarnaajista, jotka olivat lähteneet matkaan yhdessä hänen kanssaan. Corvino itse oli silloin vielä elossa. Zaytoniin, jonka piispa Andreas oli, oli eräs rikas armenialainen nainen rakennuttanut komean kirkon. Sen yhteyteen oli rakennettu laaja hyvin varustettu lähetysasema keisarillisen rahaston varoilla. Samasta rahastosta sai piispa vuotuista apurahaa nykyisessä rahassa noin 25,000 markkaa. Summan suuruus osottaa, että hovi tarkotti täyttä totta suosiollaan. Zaytonissa oli europpalainen kauppa-asemakin, genovalaisten kauppiaitten rakentama, jota franciskanimunkit hoitivat.

Odorik.

Laajimmin matkustaneita neljännentoista vuosisadan katolilaisista lähetyssaarnaajoista oli Odorik. Hän oli Marco Polon maanmies, kotoisin Friaulista, läheltä Veneziaa. Odorikin matkat käsittivät melkein kaikki Itämaat, missä oli käännytystä yritetty, ja matkakertomus, jonka hän niistä kirjotti, on Marco Polon teoksen jälkeen monipuolisin esitys Itämaitten maista ja kansoista, mitä niiltä ajoilta on säilynyt.

Odorik lienee lähtenyt matkalleen v:n 1318 vaiheilla. Hänkin kulki aluksi Trapezuntin kautta Tabrikseen, sieltä Persian kautta Ormuziin ja meritse edelleen Etu-Intiaan, josta hän otti mukaansa Jordanuksen marttyyrikuoleman kuolleitten toverien luut ja vei ne Kiinaan. Odorikin tiedot Intian oloista monessa kohdassa täydentävät Marco Polon kertomusta. Laajalti kertoo hän Malaijien saaristostakin, Sumatrasta, Jaavasta ynnä muista, poikkesi Taka-Intiassakin, mutta kuitenkin kaikitenkin hän kertoo paljon taruakin, eivätkä hänen käsityksensä maista ja niitten tuotteista olleet niin selvänäköisiä kuin kuulun venezialaisen matkustajan. Kiinassa Odorik matkusteli laajalti ja osaksi samoja teitä kuin Marco Polo ennen häntä, ja yhtä kaunopuheliaasti hän ylistää maan rikkautta ja edistynyttä asutusta. Hänen kertomistaan uusista piirteistä mainittakoon naisten tapa typistää jalkansa. Hän niinikään ensimäiseksi kertoo kesytetystä kormoranilinnusta, joka sukelsi merestä kaloja ja toi ne kalastajan koppaan.

Samoin kuin Marco Polo Odorik ihastelee Cansain (Marco Polon Quinsain) kaupunkia, nykyistä Hangtshouta. Latinalainen lähetystoimi oli hyvin menestynyt tässä kuulussa kaupungissa, joka ennen Tataarien tuloa oli Etelä-Kiinan pääkaupunki. Muun muassa oli neljä franciskania saanut erään kiinalaisen mahtimiehen suostumaan kasteeseen. Tämä otti Odorikin ystävällisesti talossaan vastaan ja vei hänet muun muassa katsomaan erästä suurta ihmettä. Muutamassa pakanallisessa luostarissa temppelin vartija johdatti Odorikin saattajineen erääseen pensaikkoon, löi siellä muutamia iskuja suureen gongongiin, ja paikalla läheiseltä metsäkulmalta juoksi suuri joukko apinoita ja muita eläimiä, jotka asettuivat järjestykseen ruuan antajan ympärille. Kun tämä oli niille tyhjentänyt kaksi suurta vasullista aterian tähteitä, niin hän jälleen paukutti gongongiaan, jolloin eläimet riensivät takaisin olopaikoilleen. »Nämä jalot eläimet», lausui vartija hymyilevälle Odorikille, »ovat jalojen miesten sieluja, joita ruokitaan Jumalan rakkauden nimessä. Tavallisten maamiesten sielut asuvat alhaisempien eläinten ruumiissa.» Eikä munkki voinut millään todistelulla hänen uskoaan järkyttää.

Isoa kanavaa pitkin Odorik matkusti Pekingiin, jossa hän vietti kolme vuotta. Hänen kertomuksensa tästä suuresta kaupungista ja suurkaanin hovista käy yleensä yhteen Marco Polon kuvauksien kanssa, mutta havaitsi Odorik koko joukon kuvaavia lisäpiirteitäkin, jotka olivat jääneet hänen maamieheltään mainitsematta. Matkalla Pekingistä Shangtuun piispa Corvinon ja muitten munkkien keralla Odorik tapasi itse suurkaanin. Latinalaiset hengenmiehet istuivat tien vieressä häntä odottamassa. Suurkaanin lähestyessä loistavan seurueensa keralla he alkoivat laulaa hymniä »Veni Creator Spiritus». Kaani kuullessaan laulun kysyi, mitä se mahtoi olla, jolloin ne neljä paronia, jotka olivat häntä lähinnä, sanoivat laulajain olevan ranskalaisia munkkeja. Kaani silloin kutsui heidät luokseen, ja piispa Corvino, joka oli täydessä virkapuvussaan, otti ristin ja ojensi sen suurkaanille suudeltavaksi. Ja kun suurkaani sen näki, niin hän makaavasta asennosta paikalla nousi ylös ja suuteli sitä silminnähtävällä nöyryydellä, ottaen samalla päästään lakin, joka Odorikin mielestä helmineen ja jalokivineen varmaan oli Trevison [Treviso on melkoinen kaupunki Venezian pohjoispuolella] koko kauppatoria kalliimpi.

Mutta oli semmoinen tapa, ettei kukaan saanut lähestyä suurkaania tyhjin käsin, jonka vuoksi veli Odorik, jolla oli vasullinen omenia, tarjosi sen suurkaanille. Ja kaani otti kaksi omenaa ja söi toisesta palasen.

Paluumatkallaan Odorik sai ensimäiset tiedot Tibetin pääkaupungista Lhasasta ja siellä asuvasta Dalailaamasta, Itämaitten paavista. Kertomuksen seikkaperäisyydestä näyttää siltä, kuin olisi hän itse siellä käynyt, mutta toiset seikat viittaavat kuitenkin siihen, että hän sai tietonsa ehkä buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta. Jos hän olisi käynyt Tibetin kolkoissa vuorimaissa, niin hän tuskin olisi voinut niitä kuvata maailman hedelmällisimmäksi maaksi. Pohjois-Persiaan saakka voidaan hänen paluumatkaansa seurata, mutta hämärää on, mitä tietä hän sieltä saapui kotiseuduilleen. Odorik lienee saanut suurkaanilta toimeksi hankkia Kiinaan uuden joukon saarnamiehiä, mutta kesken näitä puuhia hän kuoli, eikä voinutkaan palata takaisin.

Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Persiassakin latinalainen kirkko teki uuraita ponnistuksia uskon levittämiseksi. Jonkun verran nämä yritykset menestyivätkin, sillä mongolilaiset ruhtinaat niitä sallivat, jopa toiset suorastaan suosivatkin. Varsinkin Arghun kaani oli kristinuskoa kohtaan niin suosiollinen, että antoi poikansa kastaa. On säilynyt useitakin matkakertomuksia kiertäviltä lähetyssaarnaajilta, jotka vaivojaan säästämättä, vaaroja pelkäämättä uhrasivat voimansa ja elämänsä tässä työssä. Samalla koetti latinalainen kirkko sulattaa itseensä nestoriolaisuuden, mutta huonolla menestyksellä. Persian hallitsijat vihdoin kääntyivät muhamedin uskoon, joka samalla sai koko maassa vallitsevan aseman, ja siitä pitäen saarnaaminen kävi vielä entistä vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Kauimmin Rooman kirkko ylläpiti vaikutustaan maan luoteisessa kolkassa, Araratin vuoriston seuduilla, jossa sillä oli hyvänä selkänojana kristitty Armenia, johon sitä lisäksi kiinnitti kunnianarvoinen raamatullinen taru, vuorenhuippu, jolle Noa arkkineen tarttui, paikka, jossa hän ensi kerran lepäsi vuorelta alas laskeutuessaan ja ensimäinen viinamäki, jonka hän autioksi käyneelle maalle istutti.

Intiassa koetettiin elvyttää niitä vanhoja kristittyjä seurakuntia, joita muistotiedon mukaan jo apostoli Tuomas oli perustanut, ja käännytystoimen kautta niitä laajentaa. V. 1321 saapui Intiaan, lähelle Bombayn kaupunkia Jordanus Severae niminen ranskalainen munkki useitten italialaisten veljien seurassa. Retkikunta näyttää kulkeneen samaa tietä kuin muutkin, ensinnä Persian luoteiskulmassa olevaan Tabrikseen, sitten karavanitietä Ormuziin ja vihdoin laivalla Etu-Intian rannalle. Kaikki paitsi retkikunnan johtaja kärsivät kuitenkin martyyrikuoleman muhamedilaisten yllytyksen vuoksi, ja kun Jordanus palasi matkalta eräästä nestoriolaisesta seurakunnasta — sillä matkalla hän muun muassa saarnasi samassa paikassa, jossa muistotiedon mukaan apostoli Tuomas aikanaan oli saarnannut, — niin olivat hänen toverinsa jo kaikki saaneet hengellään maksaa käännytysintonsa. Jordanus jatkoi työtään, vaikka mitä vaikeimmissa oloissa, ypö yksinään, »erehdyksien, kärsimyksien ja lukemattomien vastoinkäymisten paikoissa». Milloin rosvojen vankina, milloin Sarasenien kahleissa, kärsien vilua ja hellettä, nälkää ja janoa, sairautta ja köyhyyttä ja ihmisten halpamaisuutta, hän saarnasi edelleen ja toivoi paavilta apua työnsä jatkamiseen. Vieläpä hänellä oli voimia teoksenkin kirjottamiseen maasta ja kansasta, jonka keskellä hän vaikutti. Mutta syviä eivät kuitenkaan olleet ne jäljet, joita hänen toimintansa Intiaan jätti. Itse hän elämänsä loppuun pysyi työlleen uskollisena, mutta arvollista seuraajaa ei kuulunut, vaikka joku myöhemmin yrittikin herättää henkiin hänen perustamiansa seurakuntia.

Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa, heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain käsityskantaa lähempänä.

V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie. Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta, mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353 Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.

Marignolli.

Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen
Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua
Firenzen kaupungista.

Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti, jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.

Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia. Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen. Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.

Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta 1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean, silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa, mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu, olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.

Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään havainnoista.

Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v. 1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista» ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys oli huonossa järjestyksessä».

Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.

Kauppiaat.

Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti, vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella. Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.

Marino Sanuto.

Erikoista muistamista ansaitsee Marino Sanuto niminen venezialainen, sillä hänen kirjottamansa teos osottaa, mitä laajakantoisia tuumia jo alkoi viritä Italian vilkkaissa kauppakaupungeissa.

Marino Sanuto, joka kirjotti teoksensa neljännentoista vuosisadan alussa, oli laajalti matkustanut mies. Parhaan osan ikäänsä hän oli oleskellut Välimeren itäosissa, mutta oli myös liikkunut asioilla pohjoismaissa, aina itämerellä ja Pohjanmerellä saakka. Hän luultavasti tunsi näkemänsä mukaan kaikki näillä pohjoisilla rannoilla olevat Hansa-satamat. Kokemuksiensa nojalla hän koettaa viittoa Länsimaiden yritteliäisyydelle uusia suurempia tehtäviä.

Sanuto ensinnäkin osottaa, kuinka kristityt voisivat hankkia Itämaitten tuotteita, kuten pumpulia ja sokeria, liinaa ja taateleita, maustimia ja Intian tavaroita muitakin teitä kuin Egyptin kautta, jota Mamelukit hallitsivat, kiristäen kaikista kauppatavaroista korkeat verot. Edullisemmin voitaisiin käyttää niitä kauppateitä, jotka kulkivat Mesopotamian ja Persian kautta. Egypti taas oli lannistettava siten, että Välimeren kauppa sen satamista kokonaan estettäisiin. Mamelukit siten menettäisivät sotaisen kuntonsa, sillä heidän armeijansa oli koottu etupäässä kristityistä lapsista, jotka myytiin Egyptiin orjuuteen ja siellä kasvatettiin islamin uskoon.

Mutta lisäksi oli Egyptin vallottamiseksi tehtävä varsinainen ristiretki, koska Niilin suistamosta oli paljon helpompi vallottaa Pyhä maa kuin niitä teitä, joita edelliset ristiretket olivat käyttäneet. Venezian, jolla oli Egyptin suistamoon niin vanhat kauppayhteydet, tuli koko laivastollaan ja asevoimallaan olla ristiretkessä osallisena ja merimiehiä oli lisäksi hankittava kaikista pohjoisistakin maista, aina Norjan rannoilta saakka. Kun Egypti olisi vallotettu, niin hallittaisiin samalla Intiaan vievää suurta kauppatietä. Kristikunnan tulisi sitä varten perustaa Intian valtamerelle suuri oma laivastonsa, joka vallottaisi merenrannalla olevat maat. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi oli tehtävä liitto mongolilaisten ruhtinaitten kanssa. Jos ristiretket olisi toteutettu tämän suunnitelman mukaisesti, niin ne ehkä olisivat pysyväisestä muuttaneet Itämaitten ja samalla Europankin kohtalot.

Intian meren rannoilta ja saarilta aina Pohjois-Europan satamiin, Kishistä ja Ormuzista aina Rigaan ja Stettiniin, Nubiasta Norjaan saakka Marino Sanuto keräsi tietoja yleiskatsaukseensa kristittyjen maitten kaupasta ja yritteliäisyydestä. Hän huolestuen näki, kuinka Länsimaitten ja kristikunnan vaikutusvalta idässä vähenemistään väheni ja tahtoi vielä kerran saada koko kristikunnan suureen yhteiseen yritykseen entisen vaikutusvallan takaisin saavuttamiseksi. Oliko kristikunta ahdistettava ahtaaseen maan kolkkaan? hän kysyy. Oliko islam yhä hallitseva Granadaa, Pohjois-Afrikaa ja Itämaita? Oliko itämainen kirkko aina vallitseva Kreikassa, Serbiassa, Bosniassa, Bulgariassa ja Venäjällä? Tuliko kristittyjen kauppiaitten kaikiksi ajoiksi tyytyä siihen, että heidät oli suljettu pois Egyptin kautta kulkevalta Intian tieltä? — Vasta yhdeksännentoista vuosisadan oli suotu nähdä näiden aatteiden toteen käyvän.

Marino Sanuton suurpolitinen teos ei tosin sisällä paljoakaan uusia maantieteellisiä tietoja, mutta se valaisee erinomaisesti neljännentoista vuosisadan kansainyhteyksiä ja alustaa niitä pyrintöjä, jotka sitten johtivat Intian meritien löytämiseen.

Mandeville.

Aikanaan suosituin, vaikka ehkä arvottomin Keskiajan maantieteellisistä kirjailijoista oli Mandeville. Hän kirjotti teoksen, jota levisi suunnattomasti, sillä hän oli höystänyt »matkakertomuksensa» kaikenlaisilla jutuilla hirviöistä, epäsikiöistä ja ihmeistä, jotka herättivät herkkäuskoisissa ihmisissä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin kuvaukset todellisista oloista. Marco Polokin joutui Mandevillen rinnalla häpeään. Mutta Mandevillen kirja ei ainoastaan ollut valheita täysi, se oli myöskin kauttaaltaan lainattua tavaraa vanhempien matkustajien kertomuksista. Tämän tosiasian on kuitenkin vasta myöhempi aika paljastanut. Mandevillen kirja kirjotettiin 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Kirjottaja ilmotti olevansa englantilainen ritari, mutta todenmukaisesti nimi oli salanimi ja kirjottaja oikeastaan muuan Liègen lääkäri.

Pappikuningas Johannes.

Länsimaitten mielessä kummitteli kautta Keskiajan eräs Johannes niminen kristitty hallitsija, jota tavallisesti sanottiin joko »pappikuninkaaksi» tai »presbyter Johannekseksi». Hänen luultiin hallitsevan jossain Itämailla, muhamedilaisten maitten takana, suurta valtakuntaa, ja ankarassa taistelussa vääräuskoisia vastaan toivottiin häneltä apua ja koetettiin sen vuoksi joka tavalla päästä hänen kanssaan yhteyteen. Mutta vaikka miten pitkälle matkustettiin itää kohti, aina tämä tarumainen pappikuningas joko väistyi yhä kauemmaksi taikka siirtyi syrjään saavuttamattomiin maihin, niin ettei milloinkaan päästy varmuuteen siitä, ketä taru oikeastaan tarkotti. Milloin hänen luultiin olevan Keski-Aasiassa, milloin Kiinassa, milloin Intiassa, milloin taas jossain Afrikassa. Turhaan olivat Rubruck, Marco Polo ja myöhemmätkin matkustajat koettaneet päästä hänen olinpaikkansa perille.

Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan, joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä takaisin.

On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli, sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».

Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».

Ibn Batuta.

Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan ulottui.

Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304. Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan, profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat. Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee, ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi, että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan», josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä. Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.

Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas, kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan. Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi». Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan, ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi, että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.

Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi. Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.

Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa, mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen. Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin, josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla. Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan tietovarastosta.

Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.

Lopputuloksena kaikista matkoistaan Ibn Batuta lausui, ettei maailmassa ollut parempaa maata kuin Marokko. Hän kuoli v. 1378 seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä. Europassa Ibn Batutan matkakertomus tuli tunnetuksi vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.

Siirrymme nyt ajassa vuosisadan eteenpäin. Tapaamme silloin matkustajan, joka oli viimeisiä niistä Europan miehistä, jotka laajemmalti matkustelivat Itämailla sisimmän Aasian mannerteitä. Tämä matkustaja oli Clavijo niminen aatelismies, joka Espanjan kuninkaan lähettiläänä kävi Timur Lenkin hovissa.

Olot aroilla olivat silloin kokonaan muuttuneet. Hajottuaan ajaksi moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi olivat Tataarien hallitsemat maat suureksi osaksi jälleen joutuneet yhden miehen valtikan alle. Tämä mies oli Timur Lenk, julmimpia hirmuhallitsijoita, mitä historia tuntee, mutta sen puolesta aivan toisenlainen mies kuin Tataarien entiset hallitsijat, että hän antoi sivistykselle arvoa, rakennutti pääkaupunkinsa Samarkandin täyteen mitä suurenmoisimpia rakennuksia, perusti sinne yliopiston ja muita laitoksia. Tämän miehen yhteyteen koettivat Länsimaat päästä, ei tosin enää kristinuskoa levittääkseen, sillä vuosisadan kuluessa olivat läntiset Tataarit kauttaaltaan kääntyneet muhamedin uskoon, vaan saadakseen hänestä liittolaisen Ottomaneja vastaan, jotka olivat kokonaan tunkeneet kristityt pois Vähästä Aasiasta ja paraillaan valmistelivat Konstantinopolin vellotusta ja sotanäyttämön siirtämistä Europan manterelle. Timur oli jo löylyyttänyt Ottomaneja moniaassa ankarassa taistelussa ja näytti olevan taipuvainen Länsimaitten liittotarjouksiin.

Clavijon matka.

Clavijo lähti matkalle Sta Marian satamasta läheltä Cadizia toukokuussa v. 1403 ja purjehti Trebizondiin Mustanmeren etelärannalle, josta maisin matkustettiin Timurin pääkaupunkiin. Menomatkalla hän poikkesi Konstantinopoliin, jota Kreikkalaiset sanoivat »Eskonboliksi» (tästä Turkkilaiset johtivat nimen Stambul), ja sanoo tämän suuren ja kaikkia muita kuulumman kaupungin jo joka puolelta olleen rappeutumassa. Turkkilaisia vihollisjoukkoja retkeili sen muureille saakka. Trebizondista matka piti Armenian poikki; siellä toiset kaupungit olivat parhaassa kukoistuksessaan, mutta toiset eivät olleet voineet toipua niistä kovista iskuista, joita olivat saaneet arojen vallottajien kautta kokea. Espanjalaiset kävivät tervehtimässä niitä pieniä munkkilähetysasemia, jotka täällä vielä koettivat jatkaa työtään vaikeissa oloissa. Lähetystoimen edellytykset olivat paljon muuttuneet sen jälkeen, kun Tataarit olivat muhamedin uskoon kääntyneet. Tabrisissa, Luoteis-Persiassa, oli suuri Timurin sotaleiri ja siellä kohdattiin eräs Kairon sulttaanin lähetystö, joka oli viemässä Timurille lahjoja. Lahjain joukossa oli m.m. eräs »jornufa». s.o. kirahvi, jota eläintä Clavijo ei ollut ennen nähnyt. Sillä oli hänen kuvauksensa mukaan härän kaviot, hevosen korvat, puhvelin kyttyrä ja hirven kaula. Tämä tavattoman korkea eläin täytti espanjalaiset aatelismiehet suurella kummastuksella.

Tabrisissa Clavijo sanoo vielä olleen 200,000 asuttua taloa, vaikka kaupunki muka ennen oli ollut väkirikkaampikin. Se harjotti suunnatonta kauppaa. Joka päivä sen kautta kulki valtavat määrät silkkiä, pumpulia, verhoja ja muita kankaita. Tabrisin moskeat olivat maan kuulut, mutta vielä kuulummat olivat sen kylpylaitokset, joita sanottiin maailman parhaiksi. Yhdeksän päivää siellä viivyttyään lähetystö kesäkuussa jatkoi matkaa. Sultanijahissa Timurin vanhin poika oli sitä vastassa. Sultanijahkin oli suuri kauppapaikka, jonne saapui maan päällitse Intiasta neilikoita, kanelia, mannaa ja muita maustimia ja kalliita tavaroita. Sinne myös saapui Ghilanin silkki, jota kudottiin Bakun seuduilla, Shirazin silkkikankaat ja pumpulilangat, Khorasanin pumpulikankaat, Ormuzin ja Kathain helmet ja jalokivet. Kaffasta ja Trebisondista, Turkista ja Syyriasta, jopa Veneziasta ja Genovasta saakka kokoontui sinne kauppiaita. Kaupungin karavani-majataloissa, basareissa ja kaduilla vallitsi erinomaisen vilkas liike, vaikka se olikin joutunut ankaran hirmuhallitsijan valtikan alle.

Timurin poika kuljetti vieraitaan aito tataarilaisella kiireellä. Seuraavilla taipaleilla seitsemän lähetystön jäsenistä sairastui, mutta niitä, jotka satulassa pysyivät, vietiin edelleen säälimättömällä nopeudella suurkaanin hovin perässä, joka matkusti heidän edellään Samarkandia kohti. Kyyti oli niin kiivas, että lähettiläät olivat puolikuolleina uupumuksesta. Heidän tilansa vähän parani, kun paikalliset vallanpitäjät säälistä antoivat pehmeitä patjoja satuloihin. Usein kuljettiin yön aikaan, koska helle päivällä oli ylenmäärin rasittava. Matkalla nähtiin Damaghan ja Timurin rakentamat molemmat pääkallotornit, joita helvetilliset kuumat tuulet kiehtoivat ja joilla muka öisin paloi salaperäisiä tulia. Nishapurissa eräs Clavijon matkatovereista uupumuksesta kuoli. Mutta kesken kurjuuttaan Clavijo kuitenkin kiittää Tataarien erinomaisesti järjestettyä postilaitosta. Jokaisen päivämatkan päässä Samarkandiin matkustettaissa oli majatalo ja hevosia, olipa paikka väkirikas kaupunki taikka keskellä erämaata. Kaikilla teillä kulki sanansaattajia, jotka toivat tietoja valtakunnan eri osista. Mervin kuivilla aroilla oli tuho saavuttaa lähetystön. He olivat ratsastaneet kokonaisen päivän ja yön tapaamatta ainoatakaan asuttua paikkaa ja turmio olisi heidät perinyt, ennenkuin saavuttiin Murghab joelle, ellei eräs joukosta olisi viimeiset voimansa ponnistaen päässyt joelle saakka ja sieltä kastamissaan vaatteissa tuonut tovereille sen vertaa vettä, että hekin jaksoivat joelle saakka.

Tällä nopealla matkalla ennätti espanjalainen lähettiläs kuitenkin tehdä koko joukon huomioita maasta, kansoista ja elinkeinoista. Murghabin toisella puolella maa oli hedelmällistä, vettä oli kaikkialla, puutarhoja ja viiniköynnös-istutuksia. Mutta Mervistä edelleen oli taas kuljettava arojen poikki, hiekkamyrskyissä ja tulikuumissa arotuulissa, ennenkuin vihdoin saavuttiin Amudarjan rannoille elokuussa v. 1404. Tämän mahtavan joen poikki kuljettiin Timurin rakennuttamaa siltaa pitkin. Sitten ei ollutkaan pitkä matka Samarkandiin, jonka ympäristöt olivat erittäin taajaan asutut, sillä Timur kyllä päästi ihmisiä vapaasti saapumaan pääkaupunkiinsa, mutta ilman hänen antamaansa passia ei sieltä kukaan päässyt pois. Varsinkin oli Koshin maakunta iloista, vihantaa ja kaunista, täynnä viljavainioita, puutarhoja, viini-istutuksia, melonivainioita, reheviä laidunmaita ja varjoisia puita. Joka paikka oli kuin paratiisi, sillä kaikkialla oli vettä. Ristiin rastiin kulki kanavia, jotka toivat Saravshan joesta vettä.

Timurin hovissa.

Kun lähettiläät saapuivat Samarkandiin, niin he ensinnä saivat levätä yhdeksän päivää eräässä Timurin huvilinnassa, jonka jälkeen tiranni otti heidät vastaan. Timurin palatsi oli hieman kaupungin ulkopuolella. Itsevaltijas istui jalat ristissä silkkisellä matolla, patjain keskellä, ulkona palatsinsa portilla. Hänen edessään oli suihkukaivo, jonka vedessä karkeloi punaisia omenia. Puettuna hän oli silkkivaatteihin, päähinettä eli tiaraa koristi ylinnä komea rubiini. Itsevaltiaan luokse vievän kujan molemmin puolin oli vartijoina kuusi tornielefanttia. Kun lähettiläät saapuivat, niin kaksi tataarilaista ylimystä tarttui kutakin käsivarteen kiinni saattaessaan hänet Timurin eteen. Se oli hovitapa murhayrityksien estämiseksi. Espanjalaisten keralla esitettiin itsevaltiaalle myös se tataarilainen lähettiläs, joka oli käynyt Castilian hovissa ja Clavijon keralla palannut. Hän saapui herransa eteen puettuna castilialaisen aatelismiehen pukuun, ja koko hovi purskahti nauruun.

Timur, joka oli niin vanhuuden heikko, että tuskin jaksoi silmiään auki pitää, lausui »poikansa» Espanjan kuninkaan lähettiläät mitä parhaiten tervetulleiksi. Mutta vaikka hänen näkönsä alkoikin pettää, niin oli se kuitenkin kyllin tarkka huomaamaan, että espanjalaiset lähettiläät oli vastaanotto-huoneessa sijotettu Kiinan lähettiläiden alapuolelle, ja paikalla itsevaltijas käski oikaista tämän erehdyksen, huomauttaen Kiinan lähettiläille, että espanjalaiset olivat tulleet Timurin ystävän luota, eivätkä semmoisen varkaan ja roiston luota, kuin heidän herransa oli. Espanjalaiset lähettiläät sitten kulkivat palatsista palatsiin Samarkandin esikaupungeissa, ihmetellen Timurin hovin suunnatonta juoppoutta ja kammolla katsellen, millä tavalla hänen pääkaupungissaan oikeutta hoidettiin. Clavijon osaksi tuli pidoissa se kunnia, että Timurin suosikkivaimo omalla kädellään väkisin koetti pakottaa hänet viiniä juomaan, kaikkien hovilaisten jo maatessa puolikuolleina juopumuksesta. Clavijo ei kuitenkaan juonut, vaikka prinsessan mielestä ei huvi huvilta tuntunut, elleivät miehet olleet humalassa. Samarkandin komeista rakennuksista, suunnattomista rikkauksista, Tataarien ylellisestä elämästä, juoppoudesta ja raakuudesta Clavijon teoksessa on vilkkaita kuvauksia.

Timurin terveydentila alkoi kuitenkin olla niin huolestuttava, että espanjalaiset lähettiläät arvelivat viisaimmaksi lähteä pois, koska he pelkäsivät hänen kuolemansa aiheuttavan kapinoita, joissa he voisivat joutua tuhon omiksi. Hovikin puolestaan kiirehti heidän lähtöään, jottei itsevaltias ennättäisi kuolla heidän ollessa Samarkandissa, eikä tieto kuolemasta siis leviäisi, ennenkuin vallanperimys oli järjestetty. Kolme kuukautta ennen itsevaltijaan kuolemaa Clavijo lähti paluumatkalle. Se kävi Bokharan kautta, jonka silloista komeutta Clavijo ylistää. Oli keskitalvi ja lunta satoi vahvalta. Sitten tultiin Persiaan, mutta ennenkuin päästiin Mustalle merelle, levisi tieto Timurin kuolemasta kautta Aasian, joka taholla syntyi kapinoita, Georgian kuningas toiselta, Turkmenit toiselta puolen hyökkäsivät kovan onnen Armeniaan ja espanjalaisten lähettilästen täytyi viipyä Tabrisissa lähes kuusi kuukautta. Rosvoja peläten he sitten liittyivät suureen kauppakaravaniin ja monien mutkien jälkeen vihdoin saapuivat Trebizondiin, kulutettuaan lähes vuoden matkan loppuosalla. Genovalaisilla laivoilla päästiin ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Italiaan, ja maaliskuussa v. 1406 lähetystö saapui takaisin Espanjaan, jossa Castilian kuningas tavattiin Alcala de Henaresissa. Clavijo saattoi siellä tehdä tiliä monivaiheisesta matkastaan.

Timurin kuoltua hajosi ja heikontui hänen suuri valtakuntansa ja Ottomanit, joitten vallan laajentumista hän, niin muhamedilainen kuin olikin, oli jonkun aikaa ehkäissyt, pääsivät uudelleen levitteleimään ja valmistautumaan Konstantinopolia vallottamaan. Vuosisadan keskivaiheilla, v. 1453, sortui sitten vanha, maineikas, loistava Byzantion, joka niin kauan oli ollut sivistyksen keskustana Europan ja Aasian rajalla.

Schiltberger.

Clavijon aikalainen oli saksalainen matkustaja Schiltberger, joka kuitenkin tuli laajat matkansa tehneeksi aivan toisenlaisissa oloissa. Juhana Schiltberger oli ylhäistä sukua, Baijerista kotoisin. Jo neljäntoista vuotiaana hän lähti Unkarin kuninkaan Sigismundin armeijaan taistelemaan Turkkilaisia vastaan, mutta joutui Nikopoliin onnettomassa tappelussa v. 1396 vangiksi, vältti vain nuoren ikänsä vuoksi surman ja kasvatettiin turkkilaiseksi paassiksi. Hän joutui sen kautta paljon matkustamaan, oli mukana sotaretkellä Egyptiin, joutui sitten, kun sulttaani Bajazet Angoran tappelussa voitettiin, Timurin sotavangiksi ja vietiin Samarkandiin. Timurin kuoltua hän joutui tämän pojan palvelukseen taikka oikeammin orjuuteen, kulki sitten kädestä käteen, oli mukana monella sotaretkellä, joutuipa eräällä Siperiaan saakka, jonka oloista hän ensimäisenä kertoo. Tällä sotaretkellä hän näyttää käyneen Tobolskissa ja Tomskissa saakka, koska hän m.m. kertoo koiravaljakoista, joilla siellä ajettiin. Maata hän nimittää »Sib uriksi», joka on sama nimi kuin nykyinen Siperia. Kun tämä maa oli vallotettu, niin tehtiin sotaretki Volgan seuduille. Kun oli sieltä jälleen palattu etelään, niin Schiltberger siirtyi uudelle herralle, mutta pääsi vihdoin Batumin seuduilla karkaamaan ja palasi Konstantinopolin kautta kotimaahansa Baijeriin, jossa hän sai hovissa viran ja kirjotti aikanaan paljon luetun »Reisebuchin» monivaiheisista matkoistaan. Hänen matkakertomuksensa on tosin monessa kohden sekava, kirjottajalla ei ollut sitä sivistystä, että hän olisi voinut saada paikoista ja tapauksista oikeata käsitystä, mutta semmoisenaankin se on arvokas lisä Keski-Aasian tataarilais-aikaisen maantieteen ja historian tuntemiseen.

VÄLJEMMILLE VESILLE.

Ensimäiset löytöretket Atlantin merellä.

Vaikka Keskiaika on nykyisyyttä niin paljon lähempänä kuin Kreikan ja Rooman kukoistusaika, niin tiedämme kuitenkin sen riennoista melkeinpä vähemmän. Syytä ei tarvitse etsiä kaukaa: Keskiajan kirjallisuus oli niin paljoa ala-arvoisempi klassillisen ajan kirjallisuutta. Vanhan ajan riennot, tapaukset ja aatteet tunnemme Kreikan ja Rooman oivallisien historioitsijain kautta, jotka eivät ainoastaan anna niistä tietoja, vaan lisäksi monipuolisesti ja syvällisesti tapauksia valaisevat. Keskiajan niukat ja aukkoiset kronikat hyvin huonosti pitävät puoliaan Vanhan ajan kuuluille historiateoksille. Kuvaavaa on, että Marco Polonkin matkat vain sattumain kautta tulivat muiston kirjotetuiksi. Ellei hän olisi vangiksi joutunut ja ellei vankilassa olisi sattunut olemaan toverina miestä, joka oli vähän kirjailija, niin tuskin jälkimaailma tietäisi mitään Messer Millionin merkillisistä retkistä.

On sen vuoksi luultavaa, että Keskiajalla sentään ajateltiin paljon enemmän kuin on meidän tietoomme tullut, ja pohdittiin monia suuria suunnitelmia, jotka kuitenkin joko jäivät toteuttamatta taikka joista vasta myöhempi aika sai sekä alotteen että toimen kunnian. Tuntuu melkein käsittämättömältä, kuinka ei meritien löytäminen Intiaan olisi ollut Italian toimeliaissa kauppakaupungeissa jo vuosisatoja puheen alaisena. Ei missään muualla Europassa tunnettu niin laajalta Itämaita, ei missään muualla ollut niin paljon laivoja ja kokenutta meriväkeä. Ja lisäksi Intian kauppa Europan kanssa kokonaan kävi Italian kaupunkien kautta, jotka siitä suunnattomasti hyötyivät. Missäpä siis olisi niin aikaisin tultu ajatelleeksi, kuinka suuria etuja suoranaisesta meriyhteydestä olisi?

Olisi luullut olojen suorastaan pakottaneen etsimään meritietä etäämmän idän rikkaille markkinoille. Intian kauppahan oli kokonaan joutunut muhamedilaisten mielivallan alaiseksi, kun välillä olevat maat olivat heidän hallussaan. He kiskoivat siitä suunnattomat verot, jotka Europan täytyi maksaa. Miksi Italian kaupungit taipuivat tätä raskasta veroa yhä maksamaan, tekemättä vakavampaa yritystä uuden kauppatien löytämiseen? Tuskin tästä pelotti vain yrityksen rohkeus ja suuruus. Todenmukaisempaa on, että Venezia, Genova ja niemimaan muut meriliikettä harjottavat kaupungit sittenkin olivat tyytyväisiä oloihin, sillä sen mitä ne maksoivat maureille liikoja Intian tuotteista, sen ne lisän kera ottivat takaisin Europan muista maista. Intian kauppa lisäksi läheisesti liittyi koko siihen suureen tavaranvaihtoon, jonka ne ankarasta uskon vihasta huolimatta olivat osanneet kehittää läheisen idän muhamedilaisten maitten kanssa. Niin tuottava oli tämä kauppa yhä edelleenkin, että Italian kaupungeista oli paisunut mahdit, jotka sotivat ja tekivät liittoja niinkuin suuret valtakunnat ainakin. Niiden itsekkäältä kannalta katsoen asiat tuskin paranisivat, vaikkapa löydettäisiinkin suoranainen meritie Intiaan ja siten päästäisiin sen arvokkaita tavaroita ostamaan suoraan tuotantopaikoilta monta vertaa halvemmasta hinnasta. Väljää valtameritietä olisi paljon vaikeampi hallita kuin Välimerta, etenkin kun ensin oli kuljettava melkoinen matka poispäin ja Afrikan ympäri purjehtien usealla Länsi-Europan maalla olisi ollut lyhempikin meritie Intiaan kuin Italialla.

Kuitenkin tehtiin Italiasta muutamia yrityksiä paljastaa Atlantin meren salaisuuksia. Tehtiin merimatkoja Gibraltarin salmesta eteläänpäin ja näin tapahtui löytöjä, joitten olisi luullut herättävän yleisempää huomiota. Kun tiedot näistä retkistä kuitenkin ovat sangen vaillinaiset, niin eivät yritykset näytä herättäneen Italiassa kovin suurta mielenkiintoa.

Vivaldo.

Muutamia löytöretkiä tosiaan tehtiin. V. 1291 lähti Genovasta kaksi galjottaa, joita johti Vivaldo niminen kapteeni. Näiden tarkotus oli meritien löytäminen Intiaan. Laivain tiedetään purjehtineen ulos Gibraltarin salmesta ja sitten kääntyneen etelää kohti, mutta sen koommin ei niistä mitään kuulunut. V. 1315 Vivaldon poika, suruissaan isänsä katoamisesta, lähti häntä etsimään ja sanotaan hänen retkillään käyneen Somalirannalla olevassa Magadoxossa saakka. Mutta kaikki jäljet Vivaldon retkikunnasta olivat kadonneet, ja tuskin lienee luotettava sekään tieto, että sen jälkeläisiä olisi joku elänyt vielä 170 vuotta myöhemmin Gambian rannikolla.

Malocello.

Vivaldon matkan oli ehkä aiheuttanut Malocello nimisen purjehtijan käynti »Onnelan saarilla» eli Canarian saarilla joku vuosikymmen aikaisemmin. Malocellonkaan matkasta ei sen koommin tiedetä, mutta varmaan retkikunta palasi takaisin, koska sen löytöjen perustuksella myöhemmin laadituissa kartoissa jo on merkitty Canarian saaret, ja koska Lanzaroten päälle, joka nimitettiin retkikunnan johtajan mukaan, piirrettiin Genovan lippu. Kun Canarian saaristo viidennellätoista vuosisadalla vallotettiin, niin löydettiin Lanzarotesta genovalaisten rakentaman linnan raunioita.

Laurentin portolano.

Näitä löytöretkiä epäilemättä jatkettiin Italiasta käsin seuraavinakin vuosikymmeninä, vaikkei siitä ole varmaa tietoa säilynyt. Muutoin emme voisi selittää, kuinka neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla laadituissa kartoissa ovat sekä Madeira, Canarian saaret että vielä etäiset Azoritkin oikealla paikallaan. Laurentin portolanokartassa vuodelta 1351, jopa Dulcin portolanossa vuodelta 1339, ovat sekä Canarian saaret että melkein kaikki Azorit nimitellyt, osaksi nykyisillä, osaksi toisilla nimillä, jotka ovat sittemmin muuttuneet, ja lisäksi jotenkin oikein piirretyt. Omituista on, ettei kertomus niin merkillisistä löydöistä säilynyt jälkimaailmalle, ja että Italian vireät merikaupungit luopuivat etusijasta, jonka ne olivat saaneet Atlantin meren tutkimisessa.

Atlantin meren rantain tutkiminen, sen valtaväylien avaaminen jäi kahden kansan asiaksi, jotka eivät siihen saakka olleet merillä liikkuneet, mutta jotka tämän suurtyön kautta ajaksi saivat merillä johdon ja maailman kaupan käsiinsä. Italian kaupungeilla joko oli liian paljon työtä Idän markkinoilla, taikka eivät ne mielestään saaneet löytämistään saarista kyllin arvokkaita tuotteita, koska jättivät löytönsä sikseen, niin että ne milt'ei jäivät unohduksiin. Portugalin ja Espanjan asiaksi jäi kulkea eteenpäin näillä suurenmoisiin voittoihin vievillä teillä. Mutta välillisesti oli kuitenkin Italialaisilla siitä suuret ansiot, sillä he opettivat sekä Espanjalaiset että Portugalilaiset purjehtimaan. Portugalin laivastoon palkattiin v. 1317 kaksikymmentä genovalaista kapteenia ja luotsia harjottamaan maan merimiehiä laivain rakentamiseen ja purjehtimiseen, ja itse pääamiraalikin oli aluksi Genovan mies. Näitten genovalaisten perustavaa työtä on Portugalin ensi sijassa kiittäminen seuraavien aikojen suurista löydöistä.

Portugalilaiset Canarian saarilla.

Kauaa ei sen jälkeen kulunut, ennenkuin Portugal saattoi lähettää ensimäisen laivueensa löytöretkelle. V. 1341 purjehti Lissabonista kolme pientä laivaa etsimään uudelleen Canarian saaria. Niitä ohjasivat italialaiset kapteenit ja laivaväkikin oli suureksi osaksi italialaista. Laivueella oli muukin tarkotuksena kuin ainoastaan tutkiminen, mukana oli hevosia, aseita ja piirityskoneita. Erinomaisen nopean matkan jälkeen saavuttiin »Onnelan saarille», joiden vesillä kirjeistä päättäen viivyttiin noin neljä kuukautta. Mutta suuria ei tämä retkikunta kuitenkaan aikaan saanut, se kartotti löytämiään saaria ja otti vangiksi muutamia alkuasukkaita, mutta ei muutoin päässyt heidän kanssaan yhteyteen. Eräässä paikassa vallotettiin muuan kylä ja ryöstettiin siitä kaikenlaisia vähäpätöisiä esineitä ja kivinen jumalankuva, jolla oli ihmisen muoto, pallo kädessä ja palmunlehvistä vyö ympärillään. Mutta retkeilijäin täytyi ihmetellä alkuasukkaitten taidokkaasti rakennettuja puhtaita majoja ja somia istutuksia. Teneriffan kuulun tulivuoren he myös näkivät ja nimittivät sen »helvetin vuoreksi». He arvostelivat sen korkeuden 30,000 jalaksi ja olivat sen kukkulalla näkevinään kolmikulmaisen latinalaisen purjeen maston päässä. Purje muka paisui ja väheni ja häälyi tuulessa ja taikauskoiset merimiehet siitä niin pelästyivät, etteivät uskaltaneet saarta lähestyäkään. Purjeeksi he luulivat tulivuoren huippua ympäröiviä pilviä. Muutoin he huomasivat saariston kauniiksi ja sopivaksi asuttavaksi, mutta siksi köyhäksi tuotteista, ettei siellä kannattanut kauppaa tehdä. Alkuasukkaitten kauniit muodot, rehellisyys ja hieno käytös herättivät retkikunnan ihmetystä.

Siitä huolimatta, että Portugal tämän retken kautta oli hankkinut itselleen jonkinlaisen etuoikeuden Canarian saariin, määräsi kuitenkin paavi kolme vuotta myöhemmin ne Espanjalle, joka kehotti kaikkia Europan kuninkaita olemaan avullisina saariston vallottamisessa ja asukkaitten kääntämisessä kristinuskoon. Espanjasta ei tosin tehty tämän luontoista yritystä, mutta sen sijaan lähetettiin laivoja tutkimaan Afrikan rantoja etelään päin. Kuinka pitkälle nämä laivat pääsivät ja mitä ne ilmi saivat, siitä ei ole muuta tietoa, kuin että näitten rannikkojen karttaa mainitun matkan kautta jatkettiin melkoinen kappale entistä etelämmäksi, Bojador-nokkaan saakka. Myrskyn ajamana eksyi Canarian saarille v. 1382 eräs laiva, jonka kolmetoista miestä eli saarilla seitsemän vuotta alkuasukkaitten kanssa mitä parhaassa sovussa. Mutta syystä tai toisesta heidät sitten kaikki surmattiin, kun olivat kastaneet paljon alkuasukkaista kristinuskoon ja jättäneet yhdelle kastetuista kertomuksen toimistaan. Joku pienempi rosvoretkikin saarille tehtiin, ja erään semmoisen retkikunnan mukana olleilta ranskalaisilta sai saariston tuleva vallottaja tietoja seuduista ja kansoista ja laati suunnitelman saariston vallottamiseksi.

Jean de Béthencourt ja Canarian saarien vallotus.

Onnelan saaret.

Ei ole kumma, että Canarian saaristo vanhoilta sai nimekseen »Onnelan saaret». Sekä Pohjois-Afrikan Numidialaisille, jotka tulivat sinne autiolta mannerrannalta, että puunilaisille purjehtijoille, jotka saapuivat sinne pitkin vaarallista merenrannikkoa, nämä saaret näyttivät maalliselta paratiisilta vastapäätä olevaan kuivaan ja karuun erämaarannikkoon verraten. Niitten ilmanala on leutoa, kasvullisuus etelämaista ja ennen, kun metsät vielä olivat koskemattomassa luonnontilassaan, nykyistä rehevämpää, ja maisemat ovat verrattoman suuripiirteiset ja kauniit. Kaikki saaret kohoavat merestä selvinä ja ylävinä, toiset huimaaviin korkeuksiin saakka. Teneriffalla Pico de Teyden kukkula kohoo 3716 metriä korkealle merenpinnasta, halliten ulapoita laajalta joka suunnalle. Se on tulivuori, joka vielä kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa puhkesi purkauksiin. Ilmatieteessä se on tunnettu siitä, että sen tyvipuoli on pasadituulessa, mutta latvapuoli päinvastaiseen suuntaan puhaltavassa antipasadissa, jonka vuoksi tulivuoren savu näyttää kulkevan vastatuuleen. Teneriffa ei ole näistä saarista ainoa, jossa on tulivuoria. Jotenkin myöhäisinä aikoina on Lanzarotella ja Palmallakin tapahtunut purkauksia. Koko saaristo on tuliperäinen, sen kalliot laavoja, maanlaadut tulivuorien tuhkia. Monet laaksot ovat muinaisten purkausräjähdysten synnyttämiä laajoja kattilasyvänteitä. Maanjäristysten ja vuoripurojen uurtamat rotkolaaksot vakoilevat syvälti vuorien kaltaita.

Näillä saarilla asui Europpalaisten ryhtyessä niitä vallottamaan kauniskasvoisia, jotenkin vaaleaverisiä heimoja, joita yhteisellä nimityksellä sanottiin Guancheiksi. He ovat jo ammoin sitten sukupuuttoon kuolleet tai sekaantuneet Espanjalaisiin, mutta se, mitä kielestä on säilynyt, osottaa heidän olleen samaa kansaa kuin mannerrannan Berberit. Jotkut ovat luulleet heitä Pohjois-Afrikasta paenneitten Vandalien jälkeläisiksi. On nimittäin säilynyt vanha taru, jonka mukaan kristityitä vandaleja lähti merelle Arabeja pakoon, perustaen tuntemattomiin saariin siirtokunnan.

Béthencourt ja Gadifer.

Canarian saariston vallottamisen päätti eräs Jean de Béthencourt niminen normandilainen aatelismies ottaa elämäntehtäväkseen, ja koska hänellä oli Castilian hovissa mahtava sukulainen, niin hän saikin Castilian kuninkaan, saariston nimellisen herran, suostumaan tuumiinsa. Yhdessä toisen, Gadifer de la Salle nimisen Normandian ylimyksen keralla, aluksi omilla varustamillaan laivoilla, hän ryhtyi yritykseen.

Cadizin satamassa molempain seikkailijain puuhaa kohtasi viivytys, koska sikäläiset kauppiaat heitä syyttivät merirosvoudesta. Suojelijansa avulla Béthencourt kuitenkin sai tämän syytöksen torjutuksi, ja saatuaan vielä laivoillaan syttyneen kapinan kukistetuksi ja tyytymättömät erotetuiksi, pääsi hän vihdoinkin lähtemään. Ensimäiseksi laskettiin maihin Lanzarote saarella, joka oli yli neljäkymmentä kilometriä pitkä, hedelmällinen ja tuore. Asukkaat, jotka kulkivat melkein alasti, olivat rotevaa ja kaunista kansaa. Saaren kuningas teki ystävyysliiton vallottajan kanssa, joka ei vielä todellisia aikeitaan ilmaissut, ja sen nojalla Béthencourt rakennutti linnotuksen saaren lounaisnokkkaan. Sitten lähti hän vallottamaan Lanzaroten eteläpuolella olevaa vielä suurempaa Fuerteventura saarta. Siellä samoiltiin ristiin rastiin, tapaamatta kuitenkaan asukkaita, sillä nämä olivat pahaa peläten paenneet vuorille. Kun ruokavarat loppuivat, niin täytyi palata takaisin Lanzaroteen tyhjin toimin.

Béthencourt sitten purjehti Espanjaan hankkimaan ruokavaroja ja uutta luotettavaa miehistöä, koska hänen väkensä jälleen kapinoi, ja Gadifer jäi Lanzaroteen, jossa hän erään alapäällikön petoksen kautta oli vähällä menettää henkensä. Samaan aikaan syntyi sota Lanzaroten asukkaitten kanssa, kun mainittu alapäällikkö väkivalloin otti saaren kuninkaan vangiksi. Gadifer oli tähän rikokseen syytön. Onneksi kuitenkin petollinen Berneval lähti Espanjaan, syyttääkseen siellä Gadiferia: Sevillassa hänen petoksensa erään merimiehen tunnustuksen kautta tulikin tunnetuksi ja Gadifer sai vapaasti toimia saarilla.

Gadifer oli Lanzarotella sekaantunut vaarallisiin rettelöihin saaren asukkaitten kanssa ja alkoi juuri ryhtyä kaikkia miespuolisia saarelaisia sukupuuttoon hävittämään, kun Espanjasta saapui Béthencourtin lähettämä apulaiva. Vereksiä voimia saatuaan päätti hän silloin ryhtyä suurempaan yritykseen. Ensinnä purjehdittiin Fuerteventuraan, jonka kautta jälleen samoiltiin ristiin rastiin, ihailtiin sen kauniita palmulaaksoja, saatiin kestää taistelu ylivoimaista vihollisjoukkoa vastaan ja purjehdittiin sitten länteen päin Gran Canaria saareen. Paljon asukkaita kokoontui rannalle ja heidän kanssaan aljettiin vaihtokauppa. Ongenkoukuilla ja rautarihkamalla vaihdettiin saarelaisilta viikunoita ja traakipuun (Drasaena dracon) pihkaa, joka oli arvossa hyvän hajunsa vuoksi. Puu itse on näitten saarien harvinaisuuksia ja tunnettu omituisesta muodostaan, vahvuudestaan ja elinvoimastaan. Mutta maihin Gadiferia ei laskettu, sillä parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat europpalaiset merirosvot käyneet siellä ryöstöretkellä. Purjehdittiin sitten Ferron ympäri ja tämän jälkeen Gomera saarelle, joka on Teneriffan länsipuolella, mutta asukkaat olivat varuillaan ja estivät ranskalaisia maihin nousemasta. Palattiin silloin Ferroon. Siellä päästiin maihin ja viivyttiin parikymmentä päivää, ihaillen sen kauniita piiniametsiä, kirkkaita lähteitä, vanhoja outoja traakipuita, jotka haarovat vahvasta rungosta nurin kääntyneen sateenvarjon näköiseksi puuksi, laidunmaita ja viljelyspaikkoja, joilla kaikenlaiset etelämaalaiset kasvit hyvin viihtyvät. Canarian saarilla ei näihin aikoihin ollut muita nisäkkäitä kuin lampaita, vuohia, sikoja ja koiria. Koirat olivat hyvin suurikokoisia, mutta rotu kuoli niin varhain sukupuuttoon, että ainoastaan yksi luuranko on säilynyt. Niistä saaristo sai nykyisen nimensä.

Kun oli otettu laivoihin vettä, niin lähdettiin paluumatkalle ja saavuttiin kolmen kuukauden poissaolon jälkeen Lanzaroteen, jossa linnaväki oli kaiken aikaa sotinut saaren asukkaitten kanssa ja saanut heitä koko joukon vangiksi. Vähitellen oli Lanzaroten asukkaitten rohkeus niin lannistunut, että heitä joka päivä joukottani saapui linnaan kastattamaan itsensä. Gadifer ei ollut retkellään saanut mitään muuta aikaan, kuin huomannut saaristokansan kauttaaltaan niin vihamieliseksi ja sotakuntoiseksikin, ettei saaristoa voitaisi ilman suuria ponnistuksia vallottaa.

Béthencourt saa Canarian saaret.

Vihdoin palasi Béthencourt itse Espanjasta. Hän oli Castilian hovissa saanut aikaan sen, että koko saaristo annettiin hänelle läänitykseksi. Mutta tätä piti Gadifer alkuperäisen välipuheen rikkomisena ja ystävyys raukesi. Gadifer tosin aluksi taipui Béthencourtin määräyksiin, mutta luopui sitten koko yrityksestä. 20 p. helmik. 1404 Lanzaroten kuningas Guadarfia kaikkine väkineen antoi kastaa itsensä kristinuskoon. Heitä varten käännettiin guanchikielelle muutamia lyhyitä selontekoja kristinuskon päätotuuksista. Sitten alkoi toisien saarien vallottaminen. Fuerteventurassa ensinnä viivyttiin kolme kuukautta ja lähetettiin sieltä paljon asukkaita Lanzaroteen. Fuerteventuraan rakennettiin Richeroque niminen linnotus ja asukkaitten vihamielisyydestä huolimatta samottiin saaren kautta moneen suuntaan. Gadifer sitten johti sotaretkeä Gran Canariaa vastaan, saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Tämän jälkeen Béthencourtin ja Gadiferin välit kävivät niin sietämättömiksi, että molemmat päättivät alistaa riitansa Castilian kuninkaan ratkaistavaksi ja purjehtivat saarelta pois. Sevillassa riita ratkaistiin kokonaan Béthencourtin eduksi, eikä Gadifer sen koommin Canarian saarille palannut. Béthencourt sitä vastoin lähti viipymättä vallotusta jatkamaan.

Siirtolaisia saarille.

Taistelua oli aluksi jatkettava Fuerteventurassa, ennenkuin se oli vallotettu. Siellä muun muassa kaatui yhdeksän jalan pituinen jättiläinen, jota Béthencourt turhaan yritti saada elävänä käsiinsä. Lopulta Fuerteventuran asukkaat kuitenkin huomasivat turhaksi enemmän vastarinnan ja saapuivat Lanzaroteen kastettaviksi. Béthencourt tämän jälkeen lähti käymään kotimaassaan Ranskassa ja toi sieltä mukanaan suuren joukon siirtolaisia, joukossa kolmisenkymmentä aatelismiestä perheineen. Jälleen lähdettiin kolmella laivalla vallottamaan Gran Canariaa, mutta myrsky vei laivat Afrikan rannalle, jossa noustiin maihin Bojador nokan luona ja anastettiin karavani, johon kuului kolmetuhatta kamelia. Näistä Béthencourt toi osan mukanaan saarilleen. Monen harhailun jälkeen kokoontuivat laivat vihdoin Gran Canarian luo. Tämä saari on melkein pyöreä muodoltaan, pohjoinen osa lakeutta, eteläosa vuorimaata. Sen metsissä kasvoi uljaita havupuita, traakipuita, öljypuita, viikunapuita ja taatelipalmuja, niissä oli lampaita, vuohia ja villikoiria runsaasti. Maa oli hedelmällistä, asukkaat väittivät kaikki olevansa aatelismiehiä. Ranskalaiset soturit olivat kuitenkin arvanneet liian huonoksi vastustajainsa kunnon. Eräässä tappelussa heistä kolmattakymmentä varomattomuutensa kautta sai surmansa, muun muassa Gadiferin poika ynnä Courtois, Béthencourtin paras upseeri. Tämän kovan tappion jälkeen oli yrityksestä luovuttava. Lähdettiin koettamaan, olisiko Palma helpompi vallottaa. Mutta Palman asukkaat taas olivat erittäin taitavia kiviä linkoomaan ja vallottajat menettivät yrityksessä satakunnan miestä. Ferro oli pienuutensa vuoksi helppo anastaa. Siellä oleskeltiin kolme kuukautta ja palattiin sitten Fuerteventuraan, jonka Béthencourt jakoi siirtolaisten kesken. Tämän tehtyään ja hyvästi jätettyään saarelaiset hän lähti Sevillaan ja sieltä Roomaan pyytämään paavia lähettämään saarelle piispan. Paavi otti normandilaisen vallottajan mitä armollisimmin vastaan ja nimitti paikalla Canarian saarille piispan, joka järjesti sikäläiset kirkolliset olot. Béthencourtin lähtöä saarilta kuvataan erittäin liikuttavaksi, häntä kaipasivat sekä europpalaiset että vielä enemmän maan asukkaat. Sillä vaikka hän otti heidän maansa, niin koki hän kuitenkin kykynsä mukaan suojella heitä julkeinta väkivaltaa vastaan. Samaa velvollisuutta hän terotti siirtolaistenkin mieleen. Béthencourt ei sen koommin valtakuntaansa palannut, vaan kuoli linnassaan Normandiassa v. 1425.

Ainoa saari, jota ranskalaiset seikkailijat eivät yrittäneetkään vallottaa, oli Teneriffa. Syynä siihen ei ollut mikään muu kuin taikauskoinen kammo komeata »Helvetin saarta» ja sen vuorta kohtaan. Vasta vuosisadan lopulla vallotettiin sekä Teneriffa että Gran Canaria ja Palma, mutta vallotus tapahtui Espanjan hallituksen toimesta.

Guanchit.

Urhoollisen, epätoivoisen vastarinnan jälkeen Guanchien täytyi taipua ikeen alle ja samalla menettää kansallisuutensa ja kielensäkin, niin että heidän rotunsa nykyisin on sukupuuttoon kuollut, vaikka suuri osa Canarian saariston nykyisestä väestöstä polveutuukin tästä vanhasta kansasta.

Ne Guanchit, joita saarilla eli Béthencourtin alkaessa vallotuksensa, eivät kuitenkaan olleet sen varsinaisia alkuasukkaita, vaan luultavasti sekarotua. Plinius vanhempi aikanaan sai Numidian kuninkaalta Jubalta tietoja, joiden mukaan »Onnelan saaret» olivat olleet asumattomat, kun Hannon johtama karthagolainen retkikunta siellä kävi. Mutta Hanno oli muka kuitenkin nähnyt suurenlaisien rakennuksien raunioita. Kun toiselta puolen saarella ei Béthencourtin saapuessa ollut minkäänlaisia jälkiä muhamedilaisesta vaikutuksesta, niin lienevät ne siis saaneet asukkaansa mantereelta ennen, kuin islamin usko levisi Pohjois-Airikaan. Vanhimpia asukkaita näyttävät muistuttavan kalliokirjaukset, joita on saarilta löydetty. Ferron eli Hierron saarelta on löydetty numidian kielinen kirjotus. Toisilta saarilta on löydetty selviä seemiläisiä muinaisjäännöksiä. Tästä päättäen Karthagolaiset, jotka kävivät Canarian saarilla Vanhalla ajalla, jo olivat siksi sekaantuneet Pohjois-Afrikan Berbereihin, että käyttivät numidiankin kieltä.

Guanchien valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot olivat eri saarilla jossain määrin erilaiset. Toisissa saarissa hallitsivat itsevaltiaat kuninkaat, toisissa kansa kokouksissaan päätti tärkeimmät asiansa. Teneriffassa kaikki maa oli heimopäälliköitten omaisuutta ja nämä antoivat sen alamaisilleen vuokralle. Gran Canariassa pidettiin itsemurhaa kunniallisena ja tapana oli, että päällikön juhlissa joku hänen alamaisistaan vapaaehtoisesti hyppäsi äkkijyrkänteen partaalta syvyyteen. Toisissa saarissa oli miehellä yksi vaimo, toisissa taas yhdellä vaimolla monta miestä. Mutta kaikkialla naista kunnioitettiin ja aseellinen mies teki suuren rikoksen, jos hän naista loukkasi. Vaatteet olivat, mikäli niitä käytettiin, vuohennahkaisia tai säikeistä kudottuja. Puusta, luusta ja simpukankuorista valmistettiin kaulakoristeita, mutta varsinkin poltetusta savesta valmistetut helmet olivat suosittuja. Iho maalattiin. Astiat valmistettiin savesta, mutta olivat melkein ilman koristuksia. Gran Canariassa käytettiin aseina kiillotettuja kivikirveitä, Teneriffassa aseet olivat pilkottua lasikiveä. Keihäs oli terotettu kivensirpaleilla, nuijaan upotettiin pieniä kivenmukuloita, että se paremmin tehosi, ruumista suojeltiin kilvellä. Asuntoina enimmäkseen käytettiin luolia. Missä niitä ei ollut, siellä rakennettiin pieniä pyöreitä majoja. Palmassa oli tapana, että vanhat ihmiset erosivat yksikseen kuolemaan. Kun he tunsivat hetkensä lähestyvän, niin he ottivat jäähyväiset omaisiltaan ja lähtivät vainajien luolaan, malja maitoa vain eväinään. Siellä he odottivat, kunnes kuolema armahti ja tuli vapauttamaan heidät iän taakasta. Ruumiit pihkalla balsamoitiin. Guanchien uskonnosta vähän tiedetään, mutta epäilemättä heillä oli kehittynyt jumalusko. Ylijumalalla oli eri saarissa eri nimi, Gran Canariassa Acoran, Teneriffassa Achihuran, Ferrossa Eraoranhan, Palmassa Abora. Ferron naiset palvelivat Moneiba nimistä jumalatarta. Luultiin jumalien asuvan vuorilla, joilta he laskeutuivat alas kuulemaan palvelijainsa rukouksia. Toisilla saarilla asukkaat palvelivat aurinkoa, kuuta ja tähtiä. Yleiseen uskottiin pahaan henkeen. Teneriffan paholaisen luultiin asuvan Pico de Teiden sisässä. Suurilla poudilla, kun kuivuus uhkasi viedä kasvut, ajeltiin lammaslaumat pyhitetylle maalle, jossa karitsat erotettiin emistään siinä uskossa, että niitten valittava määkiminen sai ylijumalan sydämen heltymään. Uskonnollisten juhlien ajaksi kaikki riidat, sodatkin lakkasivat.

Canarian saariston vallotus on siitä merkillinen tapaus löytöretkien historiassa, että se oli Europan kansojen ensimäinen yritys luonnontilassa olevan kansan kukistamiseen ja »sivistämiseen» kristinuskon kautta. Suurin osa tästä urhoollisesta kansasta kaatui taisteluissa tai myytiin orjiksi. Se viittasi surullisen tien niin monelle muulle onnettomalle kansalle, jotka seuraavien aikain kuluessa yhtä säälimättömästi ja vielä säälimättömämminkin nujerrettiin, raiskattiin ja sukupuuttoon hävitettiin. Mutta ranskalaiset ja espanjalaiset ylimykset luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen palveluksen, kun pelastivat niin monta sielua, jotka muutoin olisivat auttamatta joutuneet iankaikkiseen kadotukseen.

MAANTIEDE KESKIAJAN JÄLKIPUOLISKOLLA.

Tiedot eri maista ja kansoista rikastuivat erinomaisen suuressa määrin Keskiajan jälkipuoliskolla, mutta maantieteelliseen kirjallisuuteen eivät nämä saavutukset vaikuttaneet kovinkaan hedelmöittävästi. Keskiajan tiede oli siksi liian kuollutta. Se piti päätehtävänään klassillisen kirjallisuuden uudelleen elvyttämisen ja joutui vähemmän ajattelemaan sitä, millä tavalla se voisi omia tietojaan seuloa ja yhdistää kokonaisuudeksi. Tieteen elpyminen Keskiajan viimeisinä vuosisatoina tapahtui sangen epäkiitollisella pohjalla. Luonnontutkimus oli edellisen vuosituhannen kuluessa alentunut mahdollisimman alhaalle, fysikalisen maantieteen joka alalla oli ihmeusko syrjäyttänyt arvostelevan tutkimuksen. Olemme jo ennen maininneet, kuinka Arabit, käännettyään kielelleen Kreikkalaisten etevimmät maantieteelliset teokset, olivat päässeet Länsimaista edelle. Vuosisatoja he olivat saaneet rauhassa nauttia tätä perintöä, Länsimaitten kansain. Kreikkalaisten luonnollisten perillisten, voimatta sitä niiltä riidellä, pääsemättä siitä edes kanssaosallisiksi. Vasta ristiretkien kautta, ja Espanjassa maurilaisen sivistyksen kohottua siellä kukoistukseen, pääsivät Europan kansat jälleen samoille vanhoille tiedonlähteille. Sitä tietä skolastikot ensinnä tutustuivat Aristoteleeseen ja myöhemmin Ptolemaiokseen.

Aristoteleen filosofian pohjalla alkoivat Keskiajan lopulla etevimmät oppineet uudelleen kehittää tiedettä. Vanhan tieteen viljelijöinä, mutta samalla myös uusien urien raivaajina esiintyivät varsinkin saksalainen Albertus Magnus (1206—1280) ja englantilainen Roger Bacon (1214—1294). Erinomaisen laajan oppinsa vuoksi on samassa yhteydessä kolmantena mainittava ranskalainen dominikanimunkki Beauvaisin Vincentius, joka niinikään eli 13:lla vuosisadalla.

Roger Bacon ja Albertus Magnus.

Oppi maan pallonmuodosta alkoi näiden miesten kautta jälleen päästä kunniaan ja kauan unhotettu tieto avata uusia näköaloja ja muodostaa kokonaan uuden maailmankäsityksen. Kaukana kömpelön aikansa edellä kulkien he ryhtyivät perusteellisesti arvostelemaan maan muotoa, suuruutta ja veden ja maan keskinäistä suhdetta sen pinnalla. Samoin kuin Ptolemaios otaksuivat hekin maan palloksi, mutta koko joukon pienemmäksi kuin se todella on, ja arvostelivat sen mukaan Aasian itärannan ja Europan länsirannan etäisyyden liian lyhyeksi. Albertus Magnus ei voinut tätä otaksumaa muilla syillä tukea, kuin vetoamalla Aristoteleen tietoon, että sekä etäisimmässä idässä, että Afrikan länsiosissa oli elefantteja. Tätä ei hänen mielestään voitu muulla tavalla selittää, kuin otaksumalla välimatka näitten reunamaitten välillä hyvin pieneksi. Bacon taas perustaa arvelunsa Senecan sanoihin, että muka Iberian niemimaan länsirannalta Intiaan länsitietä on ainoastaan muutaman päivän matka, jos myötätuuli pullistaa purjeita. Lisäksi hän vetoo siihen, että Tyyroksen kuninkaan Hiramin Ofir-matkat kestivät niin kauan. Baconin luulon mukaan Ofir oli äärimäisessä idässä, ja koska Ofirin matkat kestivät kolme vuotta, niin täytyi Ofirin jo olla lähellä Espanjaa Atlannin meren poikki mitaten. Nämä Baconin päätelmät Aasian ja Europan välisen meren kapeudesta joutuivat teokseen, jonka muuan ranskalainen piispa kirjotti, ja siitä Columbus niihin tutustui.

Sekä Albertus Magnus että Roger Bacon siis vielä kulkivat klassikoitten talutusnuorassa. He eivät tosin olleetkaan varsinaisia maantieteilijöitä, eivätkä edes yrittäneet kirjottaa teosta, johon Keskiajalla karttuneet tiedot olisi järjestelmällisesti koottu. He käsittelivät maantiedettä spekulativiselta filosofiselta kannalta muun opin ohella. Mutta siitä huolimatta he antoivat ajatukselle sysäyksen, vaikka kuluikin vielä vuosisatoja, ennenkuin edes oppinut maailma kohosi heidän käsityksensä tasalle.

Eivät ainoastaan kosmografisista seikoista Roger Bacon ja Albertus Magnus muodostaneet oppeja, he lausuivat myös mielipiteitä monesta luonnonmaantieteellisestä seikasta.

Vuorovesien selityksessä Bacon nojaa Arabien käsityksiin, hyväksymättä niitä kuitenkaan täydellisesti. Hän huomauttaa niitten kirjailijain, joitten teoksia hän on lukenut, tosin aivan oikein päätelleen, että kuu saa toisin paikoin aikaan vuoksen, toisin luoteen, mutta hän kehittää päätelmiä pitemmälle. Kuun noustessa sen säteet kohtaavat meren pinnan terävällä kulmalla, eivätkä ne siis voi vaikuttaa muuta kuin heikosti sen veteen. Ne tosin silloinkin synnyttävät meren syvyyksissä höyryjä, jotka saavat veden paisumaan, mutta ne eivät voi vetää näitä höyryjä merestä ulos ja sekottaa niitä ilmaan. Sen vuoksi meri niillä paikoin paisuu vain niin kauan, kuin höyryjen muodostumista tapahtuu. Mutta kun kuu nousee korkeammalle, niin samalla sen säteitten vaikutus kasvaa, ne saavat meren yhä enemmän paisumaan, synnyttämällä siinä höyryjä, mutta samalla ne vetävät nämä höyryt ilmaan. Siitä muka on seurauksena, että vuoksi sitä enemmän kohoo, kuta enemmän kuu lähestyy puolipäiväpiiriä, mutta kuun kuljettua sen ohi ja vaipuessa laskuunsa sitä myöten jälleen asettuu. Mieltäkiinnittävä on se selitys, jonka Bacon keksi koko vuorovesi-ilmiön pulmallisimpaan kysymykseen: vuoksiaallon syntymiseen maapallon takana, toisin sanoen sillä pallon puoliskolla, joka on poispäin kuusta. Hänen arabialainen auktoritetinsa ei voinut antaa tähän ilmiöön mitään selitystä, huomautti vain, että kuu saa aikaan vuoksen silläkin pallonpuoliskolla, joka on siitä poispäin. Baconin mielestä tämä kaipasi erikoista selitystä. Eihän muka voida otaksua, että kuun säteet tunkeutuvat maan läpi. Hän keksi toisen syyn. Taivas muka kaikesta päättäen on kiinteätä ainetta. Kuun säteet heijastuvat taivaan laesta sillä tavalla, että ne kohtaavat maapallon varjopuolenkin ja sen kautta voivat sielläkin saada aikaan meren paisumisen.

Luovampaa laatua oli Albertus Magnuksen vaikutus fyysilliseen maantieteeseen. Tosin hänkin, ollen vielä kokonaan aikansa vaikutuksen alainen, liian paljon luotti vanhoihin kirjailijoihin, usein vastoin omaa parempaa ymmärrystään, mutta siitä huolimatta voimme pitää häntä kasvimaantieteen varsinaisena perustajana ja ilmatieteen tienraivaajana. Hän ensimäiseksi yritti, aikansa tietoihin nähden kylläkin rohkeasti, määrätä vehnän pohjoisen rajan. Hän oli niinikään ensimäinen, joka yleisemmin puhuu »ikuisesta lumesta». Albertus Magnus osotti perättömäksi erään harhaluulon, joka oli koko Keskiajalla yleinen — sekin Vanhan ajan perintöä, — että nimittäin päiväntasaajan alla, molempien käännepiirien välillä, kasvullisuus ja elämä auringon kuumuuden vuoksi on mahdotonta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata siihen seikkaan, että pohjoisen käännepiirin ja päiväntasaajan välillä todella asui ihmisiä, sekä Etiopialaisia, että varsinkin Intialaisia, joiden maa oli maailman rikkain. Mutta napaseuduissa hänen mielestään ei voinut asua ihmisiä, taikka jos asuikin, niin eivät ne voineet mitenkään tulla tuletta toimeen.

Vielä mieltäkiinnittävämmät olivat molempain oppineitten skolastikoitten mielipiteet asutusmaantieteellisistä ilmiöistä. Jo Bacon oli lausunut julki sen ajatuksen, että eri maitten luonnonolot määräävästi vaikuttavat asukkaitten kykyihin ja tapoihin. Albertus Magnus kehitti tätä ajatusta yksityiskohtaisemmin, vaikk'ei nykyaika enää myönnäkään hänen päätelmiään oikeiksi. Niinpä hän lausui: Itää kohti antavilla paikoilla on terveellinen ilmanala, elleivät ne ole liian kaukana pohjoisessa tai etelässä, sillä auringon noustessa viriää raikas tuuli ja auringonsäteet lauhduttavat kylmyyttä. Epäedullisemmassa asemassa ovat länteen antavain seutujen asukkaat, koska aurinko semmoisissa paikoissa saa aikaan kovat yötuulet. Paljon parempi ei ole semmoistenkaan seutujen asukkaitten elämä, joitten maa on avoin etelää kohti; he saavat myrskyisiä, kuumia, kosteita, kuumeellisia tuulia, jotka pakottavat rakentamaan talot vahvoiksi varsinkin etelää kohti. Syvällä vuoristossa olevain kaupunkien asema on epäterveellinen maahöyryjen ja alati kuivan ilman vuoksi. Korkeat ja vapaat paikat taas ovat erittäin terveelliset asua. Mainittakoon vielä seuraavat esimerkit siitä, millä tavalla Albertus Magnus arveli ilmanalan vaikuttavan luomakuntaan: Karhut ja jänikset ovat valkoiset kylmissä maissa, toisissa sitä vastoin mustat tai ruskeat. Gootit ja Daakit ovat kylmyyden vuoksi valkoihoiset. Kuumissa maissa vallitsee kuivuus ja musta väri pippurissa samoin kuin ihmisissäkin. Etiopialaiset (neekerit) esim. ovat jo sikiöinä mustat. Heillä on turpeat huulet, mutta silmät ja suonet ovat kuumuuden punaamat. Kun he elävät kuumassa ilmassa, niin he ovat siitä hyvin kuivat ja huokoisia täynnään ja voivat esteettä hikoilla. Sen vuoksi he ovat hyvin liikkuvaisetkin, aivan päin vastoin kuin Gootit ja Daakit, joitten ruumis, kylmyyden kutistamana, pitää koko kosteutensa.

Maantieteen kehityksessä on siis huomattavana Keskiajan jälkipuoliskolla selvä kaksinaisuus: oppinut teoretinen ja käytännöllinen puoli. Sama dualismi tulee ajan kartoissakin erittäin selvästi näkyviin. Oppineiden kartat pysyivät edelleenkin jäykkinä ja kaavamaisina, jota vastoin käytännöllisen tarpeen luomat kartat kehittyivät niistä aivan itsenäisesti ja olivat suuri edistys. Roger Bacon koetti laatia kartan, jossa paikat oli sijotettu maantieteellisen pituus- ja leveysaseman mukaan, mutta hänen aikansa ei ollut vielä kypsynyt semmoista karttaa käsittämään. Vielä Keskiajan lopullakin laadituissa yleiskartoissa, joita on säilynyt melkoisen paljon, on maa pyöreäksi kuvattu ja Jerusalem sijotettu sen keskelle. Näin oli laita siinäkin kolmannentoista vuosisadan lopulla laaditussa kartassa, jota säilytetään Herefordin tuomiokirkossa Englannissa, jossa kaikki Keskiajan suositut kummituksetkin vielä ovat paikoillaan.

Purjehduskartat eli portolanot.

Keskiajan molempina viimeisinä vuosisatoina karttain laatiminen kuitenkin astui erinomaisen suuren askeleen eteenpäin ja aivan omintakeisella pohjalla. Ptolemaios ja hänen edeltäjänsä olivat perustaneet karttansa tähtitieteelliselle paikanmääräykselle. Se on tosin tieteen kannalta pätevin menetelmä, mutta havaintokeinojen puutteellisuuden vuoksi oli sen toteuttaminen vaikeata. Keskiajan purjehtijat sitä vastoin perustivat paikanmääräyksensä ja sen mukaan käytännöllistä tarvetta varten laaditut merikarttansakin kompassiin, tuohon tärkeään apuneuvoon, jota Vanha aika ei vielä tuntenut. Näin saatiin kaikista niistä rannoista, joilla Italian kaupungit tekivät kauppaa, niin merkillisen oikeat kartat, että vasta meidän aikamme kolmiomittaus on ne voittanut. Ptolemaioksen kartan ne rantaviivain tarkkuuden ja maitten oikeitten asemain ja suhteitten puolesta jättivät kauas jälkeensä. A.E. Nordenskjöld, jonka tutkimukset tällä alalla ovat tunnetut, lausuu kompassikartoista eli »portolanoista»: »Näiden purjehtijain tarkotuksena ei koskaan ollut esittää jonkun klassillisen auktoritetin tai oppineen kirkonmiehen mielipiteitä, ei ritariston legendoja eikä urhotöitä jonkun feodalisen ruhtinaan hovipiirille. Heidän tarkotuksensa oli ainoastaan saada purjehtijoille luotettavat oppaat Välimeren satamien välillä. Harvoin niitä piirsivät oppineet miehet ja vähäinen oli se huomio, jota ne sen ajan oppineiden kesken herättivät.»

Portolanoissa käytettiin apuviivoina kompassin suuntia määrätyistä solmuista. Moneen kohtaan kartalle asetettiin keskustoita, joista suuntaviivat eri tahoille säteilivät, ja paikkain asemat määrättiin eri solmukohdista säteileville viivoille. 500:stä kompassikartasta, jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet, on vanhin noin vuodelta 1300.

Etevimpiä niistä on Laurentin portolano vuodelta 1356, josta Portugalin purjehtijat saivat tärkeitä johtoja etsiessään Atlantin meren saaria. Se laadittiin Medicien aikana Firenzessä, jossa sitä yhä säilytetäänkin. Se ulottuu kauas itään, aina Intiaan saakka, ja lännessä siinä näkyvät sekä Canarian saaret että Azorit niin oikein ja seikkaperäisesti piirrettyinä, että tiedot epäilemättä perustuivat purjehtijain laatimiin väyläkarttoihin. Mutta merkillisintä on, että Afrikan muoto siinä on suunnilleen oikea. Arvaamalla sitä tuskin olisi voitu piirtää, kartan laatija epäilemättä oli saanut johtoja, joiden lähteet ovat sittemmin joutuneet kadoksiin. Afrikan itärannikon voitiin tosin otaksua ulottuvan kauas etelää kohti, olihan jo Marco Polo saanut tietoja aina Sansibarista ja Madagaskarista saakka, mutta vaikeampi on selittää, mistä kartan laatija tiesi piirtää Guinean merenpoukaman suunnilleen oikein, vaikka tosin liian kauas itää kohti ulottuvaksi ja Afrikan eteläosan ympäri purjehdittavaksi. Voimme otaksua, että osotukset oli saatu Saharan poikki kulkeneilta karavanikauppiailta. Samoin oli siinä Etu-Intian muoto ensi kerran suunnilleen oikein piirretty. Catalanisessa kartassa vuodelta 1375 on Etu-Intian muotoa yhä parannettu, niin että sillä on selvä niemimaa-muoto. Jonkun verran ovat jo Marco Polon antamat osotukset vaikuttaneet Itä-Aasian kuvaamiseen; mutta vasta seuraavan vuosisadan kartoissa hänen ja latinalaisten lähetyssaarnaajain tiedot pääsivät täysiin oikeuksiinsa.

Kun portolanot olivat etupäässä merikarttoja, niin niiden tiedot sisämaita kohti nopeaan huononivat ja kävivät epävarmoiksi. Mutta sisämaankin karttoina ne voittivat kaikki edelliset.

Pyöräkartan kehitys.

Rinnan purjehduskarttain kanssa kehittyi oppineissa piireissä kirkonmiesten pyöräkartta edelleen. Ptolemaioksen käsitteet alkoivat viidennentoista vuosisadan kuluessa niihin yhä enemmän vaikuttaa. Niihin aljettiin piirtää sekä pituus- että leveyspiirit ja määrätä paikat tähtitieteellisen aseman mukaan. Alussa syntyi välimuotoja, kuten se kartta, jota säilytettiin Doogepalatsissa Veneziassa. Siinä oli keskiaikainen pyörämuoto vielä jäljellä, mutta Jerusalemin oli täytynyt siirtyä keskellisestä asemastaan. Europpa ja Afrika saivat tyytyä pieneen nurkkaukseensa ja Aasia vallitsi laajoilla maa-aloillaan melkein koko karttaa. Taistelua eri järjestelmäin välillä kesti melkein vuosisadan loppuun saakka. Vasta Nürnbergin kansalaisen Martti Behaimin tunnetussa maailmankartassa oli Ptolemaioksen järjestelmä täydellisesti toteutettu. Tämä tapahtui v. 1492, samana vuonna, jona Amerikka löydettiin. Mutta kartasta näkyy, kuinka sitkeästi harhakäsitykset maapallon pienuudesta ja Atlantin meressä olevista taruperäisistä saarista vielä Behaiminkin aikana pitivät oppineiden kesken puoliaan.

UUDEN AJAN KYNNYKSELLÄ.

Prinssi Henrik Purjehtija ja Afrikan länsirannikon tutkiminen.

Olemme tulleet Uuden ajan kynnykselle. Ensimäiset yritykset Atlantin meren salaisuuksien selville saamiseksi oli tehty, Canarian saaret vallotettu, Azorit asutettu, purjehdittu Afrikan luoteisrannikkoa Bojadorin nokkaan saakka. Rohkeissa mielissä oli herännyt ajatus, eikö voitaisi Afrikan ympäri purjehtien saavuttaa Intiaa. Mutta ne eivät olleet Keskiajan taitavimmat purjehtijat, vilkkaimmat kaupankävijät, Italian kaupungit, jotka tämän merkitsevän suurtyön suorittivat, vaan pieni Portugal, josta siihen saakka tuskin muuta tiedettiin, kuin että se menestyksellä oli vihdoinkin luonut päältään maurien ikeen.

Portugal Keskiajalla.

Olemme jo tutustuneet muutamiin vaiheisiin Portugalin varsinaisilta syntymäajoilta kertoessamme Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren taisteluista Lissabonin edustalla. Yritys raukesi silloin tyhjiin, mutta v. 1147 Lissabon vihdoin vallotettiin ja maurien mahti Iberian niemimaan länsirannikolla oli samalla murrettu. Nuori kuningaskunta ryhtyi ripeästi hyväkseen käyttämään vasta saavuttamaansa vapautta, eivätkä ulkonaiset sodat, eivät sisälliset rettelöt voineet estää nuorta valtakuntaa kehittymästä ja vahvistumasta. Kolmannentoista vuosisadan keskivaiheilla alkoivat kirjallisuus, viljelys, oikeuslaitos ja kauppa yhä enemmän vaurastua, ja samaan aikaan laskettiin italialaisten merenkulkijain avulla Portugalin merimahdin perustukset. Mutta voimallisemman lennon kansan yritteliäisyys sai vasta sen jälkeen, kun Avizin Juhana neljännentoista vuosisadan lopulla oli noussut Portugalin valtaistuimelle. Sitä myöten kuin kansalliset voimat olivat vahvistuneet, ryhdyttiin valmistelemaan kostosotaa maureja vastaan heidän omilla rannoillaan. Toiselta puolen ylläpidettiin vilkasta kauppaa pohjoisiin maihin, varsinkin Flanderiin, josta Portugal taistelussaan maureja vastaan oli avukseen saanut vapaaehtoisia ristiritareita.

Portugalin merimahdin varsinainen perustaja oli prinssi Henrik Purjehtija, Juhana Suuren kolmas poika. Hän syntyi v. 1394 ja oli heti täysi-ikäiseksi tultuaan osallisena Ceutan vallottamisessa v. 1415. Tämän tapauksen jälkeen hän asettui asumaan lähelle São Vincentin niemeä, jonka läheisyydessä oli Portugalin laivastosatama Sagres. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, aina vuoteen 1460, hän sieltä johti purjehdusretkiä, joitten tarkotus oli uusien maitten avaaminen Portugalin yritteliäisyydelle. Niemelle rakentamassaan linnassa hän vietti enimmän aikansa suunnitellen uusia löytöretkiä, ohjaten karttain laatimista, tarkistaen purjehduskoneita, vastaanottaen kapteeniensa kertomuksia retkistään ja näkemistään. Hänen päämääränsä olivat Portugalin mahtavuus ja rikastuminen, ynnä kristinuskon levittäminen maurien ja pakanain keskuuteen.

Ennen kaikkea hänen mielessään paloi meritien löytäminen Intiaan ja yhteyden aikaan saaminen pappikuninkaan Johanneksen kanssa. Olemme nähneet, kuinka Länsimaitten tiedot Kaukaisesta idästä olivat edellisellä ajalla laajentuneet. Lähetyssaarnaajat olivat käyneet Kiinassa saakka uskoa levittämässä, Marco Polo oli julkaissut kirjansa sen maan merkillisyyksistä, ja etelästä päin oli saatu tietoja Madagaskarista saakka. Neljänneltätoista vuosisadalta säilyneistä kartoista (Laurentin portolanosta) näkyy, että silloin jo oli olemassa jotenkin oikea käsitys Afrikan muodosta. Guinean rannikosta luultavasti oli kuultu maan poikki tulevilta karavanikauppiailta, joihin Ceutassa tutustuttiin. Aika alkoi siis kypsyä varmojen tietojen hankkimiseksi näistä maista ja niitten mahdollisista meriyhteyksistä. Selvää oli, että jos löydettiin yhtämittainen meritie rikkaaseen ja teolliseen Intiaan ja Kiinaan, niin oli samalla Europan kauppa käännetty uudelle tolalle ja muhamedilaisten kauppavalta murrettu. Mutta yhtä paljon viehätti yrityksiin kristinuskon levittäminen pakanain keskuudessa.

Vallottaessaan Ceutan maureilta Portugalilaiset olivat osottaneet ihmeteltävää urheutta ja kuntoa, ja tämä kunto se avasi heille tien paljon suurempiin yrityksiin, kuin niin pieneltä kansalta olisi voinut odottaa. Ceutan vallottaminen oli vain alku Marokon rannan valtaamiseen, rannan, jonka hallitseminen oli tärkeätä varsinkin sitten, kun meritie Intiaan oli löydetty.

Nimitettynä Algarven maaherraksi ja Kristuksen ritarikunnan suurmestariksi Henrik prinssi saattoi tulojenkin puolesta ryhtyä mielituumiaan toteuttamaan. Vincentin niemi, jota kolmella puolella Atlantin aallot huuhtelevat, oli kuin näkötorni, josta nuori prinssi loi katseensa tuntemattomille vesille. Se oli sama Pyhä vuori, Sacrum promontorium, joka jo Vanhalla ajalla oli merenkulkijoille tuttu suunnan muutoksena. Kreikkalaiset maantieteilijät alkoivat siitä laskunsa, kun arvioivat asutun maailman suuruuden. Prinssi rakennutti niemelle palatsin, kirkon ja observatorion, joka oli laatuaan ensimäinen Portugalissa. Apumiehiään ja siirtolaisiaan varten hän rakennutti kylän. Kaikki ne kapteenit, jotka täältä lähtivät löytöretkilleen, saivat prinssin observatoriossa aikansa parhaan opetuksen purjehdustaidossa ja purjehduskoneitten käyttämisessä ynnä karttain laatimisessa. Laivanrakennusta parannettiin niin hyvällä menestyksellä, että eräs etevä italialainen purjehtija, joka oli Henrikin palveluksessa, todisti Portugalin karavelien olevan parhaat kaikista laivoista, mitä vesillä ui.

Madeiran löytö.

Henrik Purjehtijan ensimäinen onnistunut yritys oli Porto Santon ja Madeiran löytö. Hänellä lienee ollut salainen tieto saarien olemassa olosta. Tapaturman kautta oli sinne ajautunut Machin niminen englantilainen, jonka surullisesta kohtalosta on säilynyt seuraava tieto:

Kuningas Edward III:nnen aikana pakeni Bristolista Robert Machin niminen mies, mukanaan erinomaisen kaunis, Anna d’Arfet niminen nainen. Mutta alus, jolla he yrittivät päästä Ranskaan, joutuikin myrskyn valtoihin ja ajautui kauas etelään, aina Madeira saarelle saakka, jossa nainen uupumuksesta kuoli ja rakastaja muutaman päivän perästä surusta heitti henkensä. Eloon jääneet laivamiehet purjehtivat pois, mutta kärsivät haaksirikon Afrikan rannalla ja joutuivat maurien vangiksi. Siellä heidän seikkailunsa kuuli eräs espanjalainen purjehdusluotsi, joka niinikään oli maurien orjana, mutta pääsi vapaaksi ja prinssi Henrikin laivureille kertoi jutun. Machin, jonka nimen saarella on perinyt Machicon kaupunki, ei kuitenkaan ollut ensimäinen, joka Keskiajallakaan kävi Madeirassa. Italialaisille kartoille oli saari jo neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla piirretty ja »Puusaareksi» nimitetty. Mutta löytö oli joutunut unhotuksiin.

V. 1418 purjehti kaksi prinssi Henrikin hoviin kuuluvaa ylimystä, Zarco ja Vaz, etsimään Guinean rantaa, mutta jo lähellä Lagosta he joutuivat myrskyyn, joka ajoi laivan Madeiran koillispuolella olevaan pieneen Porto Santo saareen. Zarco ja Vaz ilomielin palasivat Sagresiin ja vakuuttivat, että heidän löytämänsä saari hyvin sopi asuttavaksi. Heidät lähetettiin sen vuoksi takaisin, mukanaan siirtolaisia, viljaa, mehiläisiä, Sisilian sokeriruokoa ja Kreetan viiniköynnöstä, vieläpä Portugalin kaniinejakin. Tällä matkalla oli mukana purjehdusluotsi Morales, jonka Zarco paluumatkallaan oli pelastanut vankeudesta.

Kun oli palattu Porto Santoon ja ryhdytty saarta asuttamaan, niin kiintyi huomio tummaan juovaan, joka näkyi lounaassa taivaanrannalla. Edellisellä matkalla saarelle jätetyt siirtolaiset olivat sitä katselleet joka päivä, kunnes päättivät varmaksi, ettei se saattanut olla pilven lonka. Morales paikalla arveli, että se mahtoi olla Machinin saari. Levättyään Porto Santossa kahdeksan päivää Zarco sen vuoksi päätti lähteä toisella laivallaan tiedustusmatkalle. Kauaa ei tarvinnutkaan purjehtia, ennenkuin auer selvisi saareksi ja saavuttiin Madeiran itäpäähän. Kun oli jonkun matkaa edelleen purjehdittu, niin löydettiin se ristikin, joka oli Machinin ja hänen lemmittynsä haudalle pystytetty. Zarco juhlallisesti julisti saaren Portugalin kruunun omaisuudeksi.

Lähdettiin sitten tutkimaan saaren rantoja ja tultiin muun muassa paikkaan, jossa kasvoi runsaasti saksan kuminaa; paikka siitä nimitettiin Funchaliksi — se on Madeiran nykyisen pääkaupungin nimi. Madeira on uljasta vuorimaata, jonka vanhat tulivuorikeilat kohoavat lähes 2000 metriä korkealle; rinteet ovat enimmäkseen jyrkät, rotkoiset, mutta siellä täällä on erinomaisen hedelmällistäkin maata, ja Portugalilaisten tullessa saarelle siellä kasvoi koskemattomat valtavat metsät. Lähetettiin retkikunta saaren sisäosiin tiedustelulle ja se palasi sillä tiedolla, että vuorille näkyi joka puolelta merta. Madeira ei olekaan kuuttakaan penikulmaa pitkä, paria leveä. Zarco otti muutamia näytteitä saaren kasveista ja palasi Portugaliin kertomaan prinssille uudesta löydöstään. Prinssi Henrik otti hänet suurella ilolla vastaan ja nimitti hänet Madeiran maaherraksi koko elinajakseen. Hänen toverinsakin saivat auliita palkinnoita. Zarco v. 1421 palasi takaisin saarelle ja alkoi rakentaa linnaa, ja neljän vuoden päästä prinssi Henrik lähetti siirtolaisia, sillä Madeira oli silloin aivan asumaton. Ensimäiset lapset, jotka saarella syntyivät, saivat kasteessa nimekseen Aadam ja Eeva. Tuskin oli saarella kauaakaan oltu, niin pääsi kulovalkea sen suuriin metsiin, ja ne paloivat kertomuksien mukaan seitsemän vuotta, valaisten kuin tulivuori tietä prinssi Henrikin laivoille, niiden purjehtiessa uusille löytöretkille. Metsien menetys oli suuri tappio, sillä kaikilla ympärillä olevilla mannerrannoilla oli puutavara kalliissa hinnassa. Mutta niitä ennätettiin kuitenkin sen verran hakatakin, että puutavaran hinta Portugalissa melkoisesti aleni ja maan koko rakennusmallikin muuttui puutavaran runsauden vuoksi. Palojen jälkeen oli maata helpompi raivata ja saarelle tuotiin sokeriruokoa, viiniköynnöstä, viljaa, hedelmiä. Kaikki siellä menestyi oivallisesti, sillä Madeiran ilmanala on lauhimpia, mitä on olemassa. Mutta kaniinit lisääntyivät niin tuhottomasti, että niistä pian tuli oikea maanvaiva. Ne tuhosivat kaikki viljelykset, kunnes siirtokunnat sen verran vaurastuivat, että saattoivat ruveta niitä hävittämään.

Henrik Purjehtijan myöhemmille yrityksille oli Madeiran löytö ja asutus erinomainen virike, sillä se oli omiaan hänen maanmiehilleen osottamaan, etteivät nuo puuhat suinkaan olleet hyödyttömiä.

Kap Bojador.

V. 1428 Prinssi Henrikin veli palasi eräältä ulkomaan matkalta ja toi mukanaan paljon kirjoja ja karttoja, joitten joukossa lienee ollut eräs Veneziassa laadittu aikaansa nähden etevä maailman kartta. Tämä kartta sisälsi seikkoja, jotka kehottivat prinssiä lähettämään laivojaan löytöretkille sekä länteen päin Atlantin merelle, jossa muka piti olla suuri saariryhmä, että etelään päin pitkin Afrikan rannikkoa.

Prinssi koetti ensinnäkin saada kapteenejaan purjehtimaan Bojadorin niemen ohi, jota kauemmaksi ei yksikään heistä ollut ennen yrittänyt, koska niemi oli kovin vaarallinen virtauksiensa ja salakariansa vuoksi. Sen ohi kulkee pohjoisesta tuleva merivirtaus, Golf-virran etelää kohti kääntyvä jatko. Mutta kauan sai prinssi suotta kehottaa ja käskeä laivureitaan, ei yksikään uskaltanut laskea pelätyn niemen ohi, sillä sen kiertäminen vaati ulkonemaan kauas valtamerelle, ja vielä suurempana syynä oli taikauskoinen pelko. Niemen toisella puolella pelättiin kuumuuden ja muitten esteitten vuoksi olevan mahdotonta purjehtia. Vaikka sitä ennen oli löydetty sekä Canarian saaret että Madeira ja sitä varten purjehdittu paljon ulommaksi merelle, niin ei vain ollut sitä miestä, joka olisi uskaltanut purjehtia tämän pelätyn kärjen ohi. Merimiesten kesken puhuttiin, että jokainen kristitty, joka Bojadorin nokan ohi purjehti, oli muuttuva mustaksi ja elämänsä loppuun kantava tätä Jumalan kirouksen leimaa. Arabialaisilla kartoilla, joita paljon käytettiin, oli niemen taa merkitty mereen kaikenlaisia hirviöitä, yks’sarvisia, käärmekallioita ja paholaisen käsi, joka uhkasi tuholla, haaksirikolla ja kadotuksella jokaista, joka uskalsi yrittää niemen ohi. Ja yhtä pelättävä kuin meri oli muka kuuma maakin, joka oli sen rannalla. Maantieteilijäin luulon mukaan oli ainoastaan pohjoisosa Afrikasta asuttua: Saharan reunasta alkoi asumaton maa, joka oli täynnä kaikenlaisia hirmuja, pahoja henkiä ja aaveita. Aurinko muka valoi maahan sulaa tulta, jonka vaikutuksesta joet ja meri kiehuivat yöt päivät kuin tulikuuma kattila. Jokainen merimies, joka uskalsi lähteä tuohon kuivaan vyöhykkeeseen, joka aina Kreikkalaisten ajoista saakka oli kartoilla pelotellut, oli varmaan menettävä yrityksessä henkensä.

Prinssi oli lähettänyt Gil Eannes nimisen kapteeninsa purjehtimaan Bojadorin nokan ohi, mutta näiden kuvittelujen vuoksi laiva ei uskaltanut yrittääkään, vaan palasi jotenkin huonoilla verukkeilla takaisin. Mutta silloin prinssi suuttui ja lähetti samat miehet oikopäätä uudelleen matkaan, ja tällä kertaa oli menestys parempi. Eannes teki meren kautta pitkän kierroksen, saapui onnellisesti niemen toiselle puolelle ja löysi sieltä rantavesiä, joilla hänen ihmeekseen oli aivan yhtä helppo purjehtia kuin kotovesillä. Ja maa oli kaunis ja vihanta. Asukkaita ei näkynyt, mutta maan kasveja otettiin laivoihin näytteiksi ja palattiin sitten takaisin. Näin oli vanha merimiespeljätys vihdoinkin voitettu. V. 1435 Eannes lähti uudelleen matkaan suuremmalla laivalla. Onnellisesti kuljettiin nytkin niemen ohi ja saavuttiin lahteen, jossa oli paljon kalaisia kareja, mutta palattiin sitten takaisin Lagokseen. Vielä samana vuonna lähetettiin Baldaya jatkamaan löytöjä ja hän saapui lahteen, joka nimitettiin Rio d’Ouroksi —samaa nimeä se vieläkin kartoilla kantaa. Siellä nähtiin ihmisiä, vaikka heitä ei saatukaan kiinni prinssille näytteeksi, kuten käsketty oli. Vaikka purjehdittiin vielä hyvä matka etelää kohti, niin ei kuitenkaan saatu kiinni maanasukkaita, vaan Baldayan täytyi sen puolesta palata takaisin tyhjin toimin. Tangerin vallottaminen ja muut valtiolliset huolet estivät prinssiä seuraavina vuosina jatkamasta näitä löytöretkiä.

Azorien asutus.

Azorien saaret, vaikka ovatkin Europan manteresta sadan penikulman päässä, keskellä Atlantin merta, olivat kuitenkin jo Foinikeille tunnetut. Sitä todistavat puunilaiset rahat, joita niiltä on löydetty. Heidän jälkeensä niillä lienevät ensimäiseksi käyneet vasta italialaiset purjehtijat, koska saaristo oli neljännentoista vuosisadan karttoihin piirretty, niinkuin jo olemme maininneet. Portugalilaiset löysivät ne uudelleen ja asuttivat ne. V. 1431 lähetettiin Sagresista Gonzalo Cabral niminen purjehtija kartan osotusten mukaan etsimään saaristoa. Hän löysikin Formiga-ryhmän eli »Muurahaisryhmän» ja toisella retkellä Santa Marian. Mutta vasta vuosisadan keskivaiheilla kaikki saaret vähitellen löydettiin ja asutettiin. Siirtolaiset enimmäkseen olivat flanderilaisia, mutta myöhemmin tuli paljon muitakin kansallisuuksia, niin että Azorien väestö on hyvinkin sekarotuista.

Saaristo oli Portugalilaisten saapuessa kokonaan asumaton. Luontonsa puolesta Azorit suuressa määrin muistuttavat Canarian saaria ja Madeiraa. Ilmasto on lauhkeata, mutta usein myrskyistä, jonka vuoksi purjehtiminen sikäläisillä vesillä on vaarallista. Kunnollisia satamia ei ole, rannat ovat louhikoita mereen murtuneista rantavuorista. Saaristo on kauttaaltaan tuliperäinen. Varsinkin suurimmalla saarella, St. Mikaelilla, on valtavia vanhoja tulivuorenkraatereja, joitten pohjilla nykyisin on melkoisia järviä, näitten keskellä taas saarina pienempiä kraatereja. Vielä historiallisella ajalla on saarilla ja meressä saarien ympärillä tapahtunut purkauksia. Azorien ympärillä on hyviä tynnuskalan pyyntipaikkoja, ja niitä ehkä tarkottaa kreikkalainen maine, että Foinikit Gadeksesta purjehdittuaan neljä päivää länteen päin saapuivat merellä autioon paikkaan, joka oli täynnään merileviä. Nämä kohosivat ja laskivat sen mukaan kuin luode ja vuoksi vaihtelivat, ja siellä oli suunnaton joukko tavattoman suuria ja lihavia tynnuskaloja.

Azoreista tuli Amerikan löydön jälkeen tärkeä asemapaikka matkalla Länsi-Intiaan ja monet meritaistelut niitten luona myöhemmin taisteltiin.

Orjastuksen alku.

V. 1441 Antam Gonzales niminen nuori aatelismies sai prinssi Henrikiltä pienen laivan löytöretkeä varten. Hänen tarkotuksensa oli varsinkin tuoda prinssille maanasukkaita Afrikan länsirannalta, jotta nähtäisiin, minkälaisia ihmisiä siellä asui. Gonzalekselle onnistuikin saada kiinni joku kymmenkunta miestä, naista ja lasta, ja ilo siitä oli niin suuri, että retkikunnan johtaja paikalla lyötiin ritariksi. Purjehdittiin edelleen Kap Blancoon eli Valkoiseen niemeen saakka, mutta kun ei täältä saatu kiinni maanasukkaita, niin palattiin takaisin Portugaliin. Vangit kuuluivat Saharan berberiheimoihin, ja Portugalilaisten oli vaikea heidän kanssaan keskustella; mutta joitakin tietoja heiltä kuitenkin voitiin saada maan luonteesta, jonka jälkeen heidät myytiin orjiksi ja kastettiin kristinuskoon. Prinssi Henrik viipymättä pyysi paavilta apua oikean ristiretken alkamiseksi näillä rannoilla, jotta niin monta pakanasielua kuin suinkin pelastettaisiin kadotuksesta. Paavi ilolla suostui antamaan hänelle kaikkea mahdollista kannatusta. Kaikille, jotka ottivat osaa tähän sotaan, luvattiin synninpäästö. Portugalin kuninkaalta taas prinssi Henrik sai yksinoikeuden purjehtia näillä vesillä, ilman hänen luvattaan ei sinne saanut kenkään lähteä laivallaan.

Seuraavilla retkillä, joitten tarkotus oli vaihtaa osa etevimmistä vangeista neekereihin, saatiin maanasukkailta joku verta kultahiekkaa, joka oli tullut Rio de Ouron rannikolle maan poikki Guineasta, ja tämä löytö se varsinkin muutti Portugalissa yleisön mielen prinssi Henrikin pyrinnöille suosiolliseksi.

V. 1443 Nuno Tristam purjehti oikopäätä Kap Blancoon saakka ja saapui Arguinin mutkaan, jossa nähtiin yhä tummempia ihmisiä. Näistä saatiin kiinni neljätoista, jonka jälkeen ilomielin palattiin takaisin Lagokseen. Arguinin lahdesta sitten tuli tärkeä kauppapaikka, mutta aluksi sitä etupäässä pidettiin orjastusalueena. Lagoksen porvaritkin nyt päättivät lähteä retkeilemään, koska löydetyistä maista saatiin orjia ja kultaa ja prinssi mielellään antoi heille luvan lähteä, vieläpä purjehtia Kristuksen ritarikunnan lipulla. Kuusi alusta lähti v. 1444 matkaan. Siten alkoivat Afrikan rannalla nuo julmat orja-ajot, joita sitten jatkui vuosisatoja, joitten kautta niin monet maat valtameren takanakin sitten saivat mustat maanraatajansa. Prinssi Henrikin aikomus lienee etupäässä ollut kristinuskon levittäminen, mutta mitkään jalot aikomukset eivät pitäneet sen edun rinnalla, joka tästä orja-ajosta oli, sillä orjista maksettiin hyvät hinnat. Muutamassa vuosikymmenessä hävitettiin asutus tältä rannikolta melkein sukupuuttoon ja katkera viha kylvettiin maanasukkaihin. Löytöretket olisivat orjanajon rinnalla jääneet aivan syrjäasiaksi, ellei prinssi yhä edelleenkin olisi etupäässä niitä harrastanut. Ennen mainitut kuusi laivaa toivat tältä ensimäiseltä varsinaiselta orjastusretkeltä kolmattasataa orjaa ja ilo oli suuri, kun ne saapuivat Lagokseen. Prinssin elämäkerran kirjottaja, Azurara, siitä kertoo: »Sangen aikaisin aamulla alkoivat merimiehet kuljettaa maihin orjia, koska silloin oli viileämpi, ja nämä asetettiin kaikki rantasiltain ääressä olevalle kentälle ja se oli ihmeellinen näky. Sillä heidän joukossaan oli toisia, jotka olivat melkein valkoisia, kaunismuotoisia, kauniskasvoisia. Toiset olivat tummempia, toiset taas olivat mustia kuin myyrät ja niin rumia sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että ne tosiaan näyttivät alemman maanpuoliskon asukkailta.

»Mutta kenellä olisi saattanut olla niin kova sydän», huudahtaa Azurara, »ettei hän olisi säälistä heltynyt tätä joukkoa nähdessään! Sillä toisien pää nuokkui ja he itkivät surkeasti, toiset vaihtoivat murheellisia katseita, toiset vaikeroivat sydäntä särkevästi, katsellen taivasta ja huutaen tuskasta, ikäänkuin rukoillen Luonnon isältä apua onnettomuuteensa. Toiset kiemurtelivat maassa, lyöden käsillään otsaansa, toiset taas ilmaisivat suruaan jonkinlaisilla hautauslauluilla. Vaikk’ei heidän sanojaan ollutkaan mahdollinen ymmärtää, niin ymmärrettiin kuitenkin hyvinkin niitten sisällys.

»Mutta kaikkein kamalin oli tuska, kun jako tapahtui ja jokainen omistaja otti omansa. Vaimoja erotettiin miehistään, isiä pojistaan, veljiä veljistään, ja jokaista kehotettiin lähtemään sinne, minne hänet oli kohtalo määrännyt. Vanhemmat ja lapset silloin syöksyivät toisiaan syleilemään, ikäänkuin ijäksi päiväksi erotessaan, äidit, joilla oli käsivarrellaan imeviä lapsia, heittäysivät maahan ja peittivät ne ruumiillaan.»

Näitä ensimäisiä orjia kuitenkin kohdeltiin leppeästi, eivät he olleet huonomman kohtelun alaisia kuin vapaatkaan palvelijat. Nuoremmille opetettiin kaikenlaisia ammatteja ja ne, joitten huomattiin voivan hoitaa omaisuutta, laskettiin vapaiksi ja naitettiin. Lesket kohtelivat ostamiaan tyttöjä kuin omia tyttäriään ja usein määräsivät heille osan omaisuudestaankin, niin että he voisivat vapaasti mennä naimisiin. Azurara ei sano huomanneensa, että näitä vankeja olisi milloinkaan rautoihin pantu, ja kaikki he kääntyivät kristinuskoon. Hän sanoo usein olleensa saapuvilla, kun heitä naitettiin taikka kastettiin, ja omistajat tavallisesti viettivät näitä toimituksia juhlallisilla menoilla, ikäänkuin he olisivat olleet heidän omia lapsiaan.

Mutta tätä suopeutta osotettiin vain alussa. Pian asiat muuttuivat, niinkuin kaikki tiedämme orjuuden kamalasta historiasta.

Vielä paljon syvemmän vaikutuksen kuin orjain saanti teki Portugalissa se tieto, että näiltä rannoilta oli saatu kultaa. Ensimäinen kourallinen kultahiekkaa, joka oli Saharan länsirannalta saatu — se oli sinne tullut maan poikki Guinean rannoilta, — herätti Portugalissa oikean kultakuumeen, ja kaikki olivat nyt yksimielisiä siitä, että löytöretkiä oli jatkettava. Saaliinhimo valtasi laivain johtajatkin siihen määrään, että prinssin oli vaikea saada heitä suorittamaan antamiaan tehtäviä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heitä purjehtimaan niin kauas kuin mahdollista. Usein poikettiin välillä maihin, ajettiin orjia, ja kun oli saatu niitä riittävästi, niin palattiin takaisin sillä tiedolla, että matkan jatkaminen oli ollut mahdotonta.

Joan Fernandez.

Näiltä ajoilta on säilynyt kertomus Joan Fernandezista, portugalilaisesta aatelismiehestä, jota voimme pitää kaikkien Crusojen perikuvana. Hän tarjoutui jäämään yksikseen Arguinin lahteen, elääkseen sikäläisten raakain maanasukkaitten seurassa ja eräs vanha sen paikkakunnan mies vuorostaan lähti laivain keralla Portugaliin. Myöhemmin lähetettiin laiva tuomaan Fernandezia takaisin, ja hänet löydettiinkin hyvissä voimissa. Hän oli kerrassaan voittanut maanasukkaitten suosion ja tiesi heistä paljon. Prinssille hän sitten kertoi seikkailuistaan. Kun hän oli jäänyt yksinään rannalle, niin maanasukkaat olivat tulleet hänen luokseen ja riisuneet hänen vaatteensa, sekä pukeneet hänet uuteen, maassa käytettyyn pukuun. Sitten he veivät hänet maahansa, joka oli Saharan rannikon kuivaa karua aroa. Nämäkin maurit olivat muhamedinuskoisia, vaikka puhuivatkin toista kieltä kuin pohjoisemmat kansat. He pukeutuivat nahkavaatteisiin ja elivät paimentolaiselämää. Mutta suuria toiveita hyvästä kaupasta heidän kanssaan ei muka ollut, sillä sekä kultaa että orjia heillä oli vähän. Enimmät tavaransa he möivät karavaneille, jotka maan poikki veivät ne Välimeren rannalle. Fernandezia he olivat kohdelleet ystävällisesti, ja hän taas saattoi tehdä heille sen palveluksen, että totuuden mukaisesti Portugalissa vakuutti aivan turhaksi lähteä näitten maurien maahan vallotus- taikka löytöretkille. Fernandez itse oli vähällä kuolla janoon, matkustaessaan meren rannikolta maan sisään heimoruhtinaan leiriin.

Viheriä niemi.

Merkkitapaus oli rannikon tutkimisessa Nuno Tristamin kolmas matka v. 1445, hän kun tuli arorannan päähän purjehdittuaan seutuun, joka oli vihanta ja hedelmällinen, jossa kasvoi palmuja ja asui aivan pikimustia ihmisiä. Huomattiin nyt vääräksi se luulo, että maa muka muuttui yhä karummaksi, kuivemmaksi ja kuumemmaksi, kuta kauemmaksi etelää kohti kuljettiin; oli päin vastoin tultu niin uhkuvaan kasvullisuuteen, ettei kukaan retkikunnan jäsenistä ollut ennen nähnyt sen vertaa.

Diniz Diaz saapui vihdoin Senegal joen suuhun ja luuli löytäneensä läntisen Niilin (Nigerin, jonka itäänpäin juoksevasta yläosasta vain oli tietoa), eikä siis olevansa kaukana Egyptistä ja Intian tiestä. Diaz rohkeasti purjehti edelleen ja tuli suurelle vihannalle niemelle, joka pisti kaikkea muuta maata kauemmaksi mereen. Se oli niin täynnään puita ja vihantaa ruohoa ja kyliä, että hän nimitti sen Cap Verdeksi, s.o. Viheriäksi niemeksi. Sieltä hän palasi Portugaliin kertomaan prinssille löydöstään. Maanasukkaat olivat luulleet hänen laivaansa mikä kalaksi, mikä suureksi linnuksi, mikä merihirviöksi. Henrik Prinssi oli erinomaisen mielissään siitä, että vihdoinkin oli tultu varsinaisten neekerien maahan.

V. 1445 lähetettiin Portugalista näille rannoille laivasto, johon kuului kaikkiaan seitsemänkolmatta alusta. Se oli suurin laivasto, mitä oli siihen saakka matkaan lähtenyt. Retkikunnan tarkotus oli ensinnä käydä Arguinin lahdessa kostamassa erään portugalilaisen murha; kun tämä oli tapahtunut ja lähes sata mauria saatu vangiksi, niin osa laivoista palasi kotiin, mutta toiset jatkoivat omin päin matkaa etelää kohti. Käytiin Senegalin suussa ja tultiin yhä varmemmiksi siitä, ettei tämä suuri joki, joka sekotti veden mutaiseksi ja suolattomaksi kauas merelle, voinut olla muu kuin Läntinen Niili. Toiset laivat purjehtivat Viheriälle niemelle ja kappaleen matkaa sen ohikin, mutta maanasukkaat sillä puolella olivat niin sotaisia ja tekivät Portugalilaisille niin paljon hallaa myrkytetyillä nuolillaan, ettei näitten tehnyt mieli jatkaa matkaa kauemmaksi. V. 1446 urhea Nuno Tristam, joka niin monta kertaa ennen oli purjehtinut muita kauemmaksi, sai nuolesta kuolettavan haavan, kaatui yhdessä parhaitten miestensä kanssa, ja laiva töin tuskin pelastui takaisin Portugaliin kertomaan vahingosta. Yhtä huonolla menestyksellä tehtiin seuraavina aikoina toisiakin yrityksiä.

Prinssi Henrikin viimeisinä vuosina kiinnittivät levottomat valtiolliset olot suuressa määrin hänen huomiotaan, mutta siitä huolimatta tapahtuivat juuri silloin huomattavimmat löytöretket.

Cadamoston retket.

Etevimpiä prinssi Henrikin kapteeneista oli eräs Venezian mies, Cadamosto nimeltään. Hän oli purjehtinut Välimerellä laajalti ja kerran matkalla Ranskaan myrskyn ajamana joutunut St. Vincentin niemeen, jossa hän tutustui prinssiin ja päätti lähteä tämän palveluksessa onneaan yrittämään. Cadamoston tarkotus oli samalla uusien maitten löytäminen ja kauppavoitto. V. 1455 hän lähti Lagoksesta, purjehtien ensinnä Madeiraan, jonka uutisasutuksista hän kertoo. Hän muun muassa mainitsee saaren suurista metsäpaloista, jotka olivat raivonneet niin suurella voimalla, että siirtolaisten täytyi paeta jokiin ja olla vedessä niin kauan, kunnes pahin lieska oli asettunut. Zarco itse, Madeiran löytäjä, oli vaimonsa ja lastensa kanssa viettänyt kaksi päivää ja yötä eräässä purossa, ennenkuin uskalsivat taas nousta kuivalle maalle. Viiniköynnös oli saarella oivallisesti menestynyt, sokeriruoko niinikään. Madeirasta purjehdittiin Canarian saarille ja sieltä meren poikki Cap Blancoon, jonka luo Portugalilaiset olivat rakentaneet linnotuksen kauppansa suojaksi. Tällä paikalla oli nimittäin syntynyt säännöllinen kaupankäynti, ja aina oleskeli niemen seuduilla Arabeja, jotka olivat tuoneet myytäväksi hopeata, viljaa, kankaita ja etenkin kultaa ja orjia. Cadamosto antaa rannikon asukkaista ja heidän tavoistaan, maan luonteesta ynnä muista seikoista tarkkoja tietoja. Hänen kertomuksensa oli ensimäinen perusteellinen matkakertomus, mitä prinssin toimesta suoritetuista retkistä on olemassa. Hän sai tietoja etäisistä sisämaankin oloista, mainitsee muun muassa Timbuktun, tuon suuren ja varmaan vanhankin kauppakaupungin Nigerin rannoilla, ynnä sen harjottaman suuren kulta- ja suolakaupan. Mahtavin valtakunta oli Melli nimeltään.

Cadamosto purjehti sitten edelleen Senegalin suistamoon ja päätti nousta korkeammalle tätä virtaa pitkin kuin kukaan ennen häntä. Hän saapui Budomel nimiseen valtakuntaan, jota hallitsi samanniminen kuningas, ja huomasi tämän hallitsijan niin rehelliseksi, että hän olisi kelvannut vaikka kenelle kristitylle esimerkiksi. Syntyi vilkas kauppa. Budomelin rehellisyys viehätti Cadamostoa niin suuresti, että hän uskalsi lähteä hänen veljenpoikansa keralla monta kymmentä penikulmaa pitkälle maan sisään erääseen markkinapaikkaan, josta ostettiin mitä parhaita orjia, kaikki kahtatoista vuotta nuorempia. Onnellisesti Cadamosto palasi takaisin kauppa-asemalleen tältä rohkealta retkellä. Asemalla »neekerit tyhminä kokoontuivat ympärilleni, ihmetellen kristittyjä uskonmerkkejämme. Valkoinen ihovärimme, pukumme ja ruumiinmuotomme, aseemme, mustasta silkistä ja sinisestä verasta sekä värjätystä villasta kudotut vaatteeni ne heitä hämmästyttivät. Toiset väittivät kivenkovaan, ettei valkoinen ihovärimme ollut luonnollinen, vaan että se oli maalattu.» Vasta kun he saivat sylkeä Cadamoston käsivarteen ja hangata paikkaa rievulla, vasta silloin he uskoivat, ettei se ollutkaan valkoista maalia, vaan että se oli ihon luonnollinen väri, ja sitä enemmän he ihmettelivät. Laivoja ja niitten sotakoneita neekerit arvelivat pirun töiksi, torven töräystä luulivat kamalan pedon kiljunnaksi. Cadamosto antoi heille torven, jotta he itse saivat sitä tutkia ja huomata sen vain ihmiskäden teoksi, ja silloin he muuttivat mielensä ja päättivät, että Jumala oli itse sen tehnyt. Mutta sitä he enimmän ihmettelivät, että sillä sai niin monia erilaista ääntä ja huusivat meluten, etteivät he olleet milleinkään kuulleet mitään niin ihmeellistä. Ja vielä he ihmettelivät sitäkin, että laivat saattoivat kulkea missä halusivat ja aavalla merelläkin tiesivät, missä kulloinkin olivat. Se ei muka voinut tapahtua ilman noituutta. Naiset taas ihmettelivät varsinkin laivaväen vahakynttilöitä, ja kun Cadamosto käski heille näyttämään, miten heidän äsken myymästään vahasta valmistettiin kynttilöitä, niin he ihmeissään huutivat, että vieraat olivat kaikkitietäviä.

Vihamielisempi oli vastaanotto seuraavan rannikko-joen suistamossa, jonne Cadamosto sitten lähti. Viisastuneena edellisten purjehtijain kokemuksesta ei hän kuitenkaan lähtenyt maihin, vaan ensinnä valittiin muuan laivalla olevista orjista, ja hänet pakotettiin uimaan maalle, viemään rannalle kokoontuneille alkuasukkaille sanaa, että vieraat olivat tulleet kauppaa tekemään. Tuskin oli tämä raukka päässyt rantaan, paikalla alkuasukkaat ottivat hänet kiinni ja hakkasivat kappaleiksi. Cadamosto silloin purjehti eteläänpäin ja saapui Gambran eli Gambian suistamoon. Mutta siellä tulivat neekerit monella suurella sotiveneellä hyökkäämään muukalaisten laivain kimppuun ja syttyi suuri tappelu. Ampuma-aseillaan Portugalilaiset kuitenkin saivat hyökkäyksen torjutuksi ja alkuasukkaat menettivät paljon väkeä. Saatuaan voiton Cadamosto antoi tulkkinsa huutaa rannalla oleville villeille, että näitten oli paljon parempi ryhtyä rauhalliseen kaupankäyntiin, sillä muuta varten eivät he olleet tulleetkaan, sekä kehotti Gambran kuningasta tulemaan ottamaan veljensä Portugalin kuninkaan lähettämiä lahjoja. Neekerit huutivat takaisin, ettei mokomista vieraista saattanut olla mitään epäilystä, olivathan he kristittyjä. Mitä kristityt tekivät Gambran maassa, jossa varsin hyvin tiedettiin, kuinka he olivat kohdelleet Senegalin kuningasta? Ei kukaan kunnon ihminen voinut sietää kristittyjä, jotka söivät ihmisen lihaa. Mitä muuta varten he orjia ostivat? Kristityt sitä paitsi olivat rosvoja, jotka olivat tulleet heitäkin ryöstämään.

Nämä »todet totiset» kuultuaan Cadamosto ei muuta voinut kuin palata takaisin merelle ja purjehtia takaisin Portugaliin. Mutta hän pani merkille käyneensä niin kaukana etelässä, että vain yhden kerran Pohjantähti näkyi taivaanrannan yläpuolella, ja silloinkin se melkein näytti mereen koskevan. Mutta sen sijaan näkyi etelässä kuusi kirkasta tähteä, jotka muodostivat taivaalla kuin ristin — hän oli nähnyt eteläisen taivaan kauneimman tähtitarhan, »Etelän ristin».

Heti Portugaliin palattuaan Cadamosto alkoi valmistella uutta retkeä. Jo seuraavana vuonna hän sen vuoksi lähti jälleen merelle, purjehtien nytkin Canarian saarien ja Kap Blancon kautta, mutta Viheriän niemen niin kaukaa, että löysi lähimmät Viheriän niemen saarista. Niillä ei ollut asukkaita, ainoastaan villikyyhkysiä, jotka olivat niin kesyjä, että niitä saattoi ottaa käsin kiinni. Vaikka meren puolella näkyi etäisyydessä muitakin saaria, niin ei kuitenkaan joudettu lähteä niitä peräämään, sillä aiottiin koettaa, eikä saataisi gambian vihamielisten neekerien kanssa kauppaa aikaan. Heillä luultiin olevan paljon kultaa. Noustiin korkealle joen leveään suulahteen, eivätkä maanasukkaat tällä kerralla tehneetkään vastarintaa. He päinvastoin olivat taipuvaisia kauppaa tekemään. Sillä kohdalla, missä joki kapeni noin penikulmaa leveäksi, hallitsi Battimansa niminen vasalliruhtinas, jolle Cadamosto antoi lahjoja saaden kultaa ja orjia vastalahjaksi. Mutta huhu, joka oli kertonut tämän maan olevan erinomaisen rikasta kullasta, olikin väärä, jaloa metallia heillä oli vähän. Mutta portugalilaisten helyistä he kuitenkin olivat valmiit maksamaan vaikka mitä ne olivat heille niin uutukaisia ja ihmeellisiä. Joki oli täynään pitkiä haapioita, joita neekerit soutivat seisoaltaan, niinkuin heidän tapansa on kaikkialla Afrikassa. Seutu oli kuitenkin niin epäterveellistä, että Cadamoston laivaväki sairastui, jonka vuoksi hän jälleen laski joen suupuoleen. Täällä hän tutustui Gnumi nimiseen kuninkaaseen, joka otti hänet mukaansa elefantin metsästykseen ja antoi kaadetun otuksen hampaat ja nahkan Henrik prinssille lahjaksi. Etelään päin purjehdittuaan ja vaivoin vältettyään haaksirikon Cadamosto saapui Rio Grande nimisen joen suistamoon, jossa saakka ei vielä kukaan ollut sitä ennen käynyt. Laivaväki oli kuitenkin niin väsynyt ja tautien heikontama, ettei uskallettu yrittää kauemmaksi tähän suuntaan, vaan palattiin takaisin Portugaliin. Cadamosto, joka oli venezialaisena tottunut seurusteluun alemmalla kehitysasteella olevien kansojen kanssa, näyttää opettaneen Portugalilaisillekin viisaampaa menetelmää.

Diego Gomez.

Viimeisen matkan prinssi Henrikin eläissä suoritti hänen uskollinen palvelijansa Diego Gomez. Tämä oli saanut prinssiltä saman ohjeen kuin niin monet muutkin ennen häntä — hänen piti yrittää niin kauas kuin oli mahdollista päästä. Mutta kun oli tultu suuren joen ohi, joka oli vielä Rio Grandenkin takana, niin tavattiin meressä niin voimakkaita virtauksia, etteivät mitkään ankkurit tahtoneet pitää. Toiset kapteenit ja laivamiehet pelästyivät tästä kovasti. He luulivat meren loppuvan ja pyysivät Gomezia palaamaan takaisin. Mutta asukkaat soutivat laivain luo haapioilla ja toivat kaupan pumpulikangasta, norsunluuta ja pienen erän pippuria, joka herätti portugalilaisten kesken suurta iloa. Tältä kohdalta palattiin takaisin, mutta poikettiin kuitenkin Gambian suistamossa, josta saatiin 180 naulan arvo kultaa. Gomezin seurustelu maanasukkaitten kanssa on siksi kuvaava näille aikaisemmille yhtymyksille valkoisten ja mustien välillä vasta löydetyissä maissa, että kerromme siitä hänen omilla sanoillaan:

»Me nousimme jokea ylöspäin aina Kantoriin saakka, joka on suuri kaupunki lähellä sen rantaa. Sitä edemmäksi ei laivalla päässyt, koska metsät ja aluskasvisto ahdistivat jokea, mutta täällä annoin tiedoksi, että olin tullut tavaroita vaihtamaan, ja maanasukkaat silloin keräytyivät suurin joukoin paikalle. Kun oli levinnyt uutinen, että kristityt olivat Kantorissa, niin saapui ihmisiä aina Tambuktusta saakka, joka on pohjoisessa, Gelu vuorelta etelästä ja Quioquun nimisestä kaupungista, joka on suuri ja ympäröity savitiilistä rakennetulla muurilla. Sanottiin siellä olevan runsaasti kultaa ja kamelikaravanien saapuvan sinne maan poikki Karthagosta, Tunesista, Fezistä, Kairosta ja kaikista Sarasenien maista. Mutta kulta saadaan kaivoksista, jotka ovat Sierra Leonen toisella puolen. He sanoivat Sierra Leone vuoriston kulkevan etelää kohti, joka ilahutti minua suuresti, koska kaikki sieltä tulevat joet laskivat länttä kohti. Mutta sanottiin myös, että vuoriston toiselta puolelta juoksi hyvin suuria jokia vastakkaiseen suuntaan, itää kohti.

»Ja he sanoivat, että näitten vuorien itäpuolella oli kapea ja pitkä järvi, jolla kuljettiin laivan kokoisilla haapioilla. Järven kummallakin rannalla olevat kansat olivat keskenään ainaisessa sodassa. Ne jotka asuivat itäpuolella, olivat valkoisia. Kun kysyin, ken siinä osassa maailmaa hallitsi, niin sanottiin hallitsijan olevan neekerin, mutta idempänä oli vielä suurempi hallitsija, joka oli vähän ennen vallottanut neekerien maan.

»Semmoisia asioita sain kuulla Kantorin neekereiltä. Minä tiedustelin heiltä tietä kultamaahan ja sitä, kuka oli sen maan kuningas. He vastasivat, että kuningas asui Kukiassa ja vallitsi kaikkia Kantorin joen oikealla puolella olevia kultakaivoksia, ja että hänellä oli palatsinsa oven edessä suuri kappale kultaa aivan siinä tilassa, kuin se oli maasta otettu. Se kultakappale oli niin suuri, että tuskin kaksikymmentä miestä sai sitä liikkumaan, ja siihen kuningas aina sitoi hevosensa ja piti kultakappaietta nähtävänä kumman vuoksi, koska se oli niin suuri ja puhdas. Hovin ylhäisillä oli korvissaan ja sieraimissaan kultakoristeet.

»Idän puolessa oli paljon kultakaivoksia, mutta ihmiset, jotka niissä työskentelivät, eivät huonon ilman vuoksi kauaa eläneet. Kultahiekasta naiset erottavat kullan.

»Kysyin sitten tietä Kantorista Kukiaan ja sen sanottiin kulkevan itää kohti. Ja siellä on paljon kultaa, jonka voinkin hyvin uskoa, sillä näin sieltä tulevan neekereitä, jotka kantoivat kultataakkoja.

»Minun näin tehdessä Kantorissa kauppaa neekerien kanssa alkoivat mieheni helteestä uupua, jonka vuoksi palasimme merelle. Kun olimme kulkeneet jokea viisitoista penikulmaa alaspäin, niin kertoivat he minulle eteläpuolella asuvasta suuresta päälliköstä, joka halusi keskustella kanssani. Kohtasimme toisemme joen rannalla suuressa metsässä ja hän oli tuonut mukanaan suuren joukon miehiä, joilla oli aseinaan myrkytetyt nuolet, assegait, miekat ja kilvet. Ja minä menin hänen luokseen, vieden lahjoja, leivoksia ja vähän meikäläistä viiniä, sillä heillä ei ole muuta viiniä, kuin mitä palmuista valmistavat, ja hän oli erinomaisen mielissään ja armollinen, antoi minulle kolme neekeriä ja vannoi yhden ja ainoan Jumalan nimessä, ettei hän koskaan sotisi kristittyjä vastaan, vaan saisivat he rauhassa ja turvassa tehdä kauppaa koko hänen valtakunnassaan.

»Sikäläiset majat olivat kaikki meriruovoista valmistetut ja siellä ollessani sain kuulla, että kaikki paha, mikä oli kristityille tehty, oli tapahtunut erään Nominiansa nimisen kuninkaan toimesta: hän hallitsi sitä maata, joka oli lähinnä Gambian suuta. Koetin sen vuoksi kaikin tavoin saada hänen kanssaan aikaan rauhan ja lähetin hänelle hänen omien miehiensä keralla ja omissa kanoteissaan paljon lahjoja. Mutta Nominiansa pelkäsi kovasti, että kristityt tulisivat hänelle kostamaan. Laskin sitten erääse