The Project Gutenberg eBook of Buddenbrookit 1: Erään suvun rappeutumistarina, by Thomas Mann

Konsulitar Buddenbrook loi silmäyksen lähellä olevassa nojatuolissa istuvaan mieheensä paikaltaan anoppinsa vierestä, suoratyyliseltä, valkoiselta sohvalta, jota koristi kullattu jalopeuranpää ja jonka patjat olivat päällystetyt kirkkaankeltaisella kankaalla, sekä ryhtyi auttamaan isoisän polvella ikkunan ääressä istuvaa pientä tytärtään.

»Tony!» hän sanoi, »minä uskon, että Jumala—» Ja pieni kahdeksanvuotias hentorakenteinen Antonie, jolla oli yllään aivan ohut vaalea silkkimekko, käänsi hiukan sievää vaaleakutrista päätään isoisän kasvoista, toisti vielä kerran, katsoen harmaansinisillä silmillään pinnistyneesti ja mitään näkemättä huoneeseen: »Mitä se on», ja saneli sen jälkeen hitaasti: »Minä uskon, että Jumala», ja lisäten sitten nopeasti — »on minut ynnä kaikki muut luontokappaleet luonut» tunsi päässeensä tutulle tolalle ja lateli nyt onnesta loistaen yhteen menoon koko uskonkappaleen tarkalleen vastikään vuonna 1835 ilmestyneen katkismuksen uusitun laitoksen sanoilla, jonka sanamuodon korkeastioppinut senaatti oli hyväksynyt. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tuntui hänestä se samanlaiselta kuin mäenlasku kelkalla talvella veljien kanssa Jerusalemin-vuorelta: pää oli mennä pyörälle eikä voinut pysähtyä, vaikka kuinka olisi tahtonut.

»Lisäksi vaatteet ja kengät», hän hoki, »ruoan ja juoman, kodin ja kartanon, vaimon ja lapset, pellon ja karjan…» Hänen tätä ladellessaan purskahti vanha M. Johann Buddenbrook peittelemättömään nauruun, hänelle ominaiseen hyväntuuliseen hihitykseen, jota hän jo hetken aikaa oli pidättänyt. Hän nauroi sydämen pohjasta voidessaan ilvehtiä katkismuksen kustannuksella ja oli luultavasti yksinomaan tämän vuoksi ryhtynyt koko pikku tutkinnon pitoon. Hän tiedusti Tonyn peltoja ja karjaa, kysyi, paljonko tämä tahtoi vehnäsäkistä ja alkoi hieroa kauppaa. Hänen pyöreitä, rusottavia ja hyvänsuopia kasvojaan, joita hän ei parhaalla tahdollaankaan olisi saanut vihaisen näköisiksi, kehysti lumivalkoiseksi puuteroitu tukka, josta takana työntyi hiirenkarvaisen takin leveälle kaulukselle pieni palmikon alku. Hän oli seitsenkymmenvuotiseksi asti pysynyt uskollisena nuoruutensa pukukuosille; hän oli luopunut vain nappien ja isojen taskujen välisestä kalunakoristuksesta, mutta pitkiä housuja hän ei ollut käyttänyt koko elämässään. Hänen kaksoisleukansa pullotti leveänä, kaksipoimuisena ja tyynen leppoisana valkoisella pitsiröyhelöllä.

Kaikki olivat yhtyneet hänen nauruunsa, pääasiallisesti kunnioituksesta perheenpäätä kohtaan. M:me. Antoinette Buddenbrook, syntyisin Duchamps, hihitti aivan samaan tapaan kuin hänen miehensä. Tuo pyylevä rouva, jonka tukka riippui valkoisina kiharoina korvallisilla, oli puettu mustan- ja vaaleanharmaaraitaiseen, koristeita vailla olevaan pukuun, joka ilmaisi yksinkertaisuutta ja vaatimattomuutta, ja hänellä oli vieläkin kauniit valkoiset kädet, joissa hän piteli pientä samettista käsilaukkua. Hänen piirteensä olivat vuosien vieriessä ihmeellisesti muovautuneet puolison piirteiden kaltaisiksi. Vain silmien muoto ja eloisa tummuus viittasivat hänen puolittain romaanilaiseen syntyperäänsä; hän polveutui isoisän puolelta eräästä ranskalais-sveitsiläisestä suvusta ja oli kotoisin Hampurista.

Hänen miniänsä, konsulitar Elisabeth Buddenbrook, syntyisin Kröger, nauroi krögeriläistä naurua, joka alkoi posahtavalla huuliäänellä ja jonka aikana leuka painui rintaa vasten. Hänellä, kuten kaikilla Krögereillä, oli erittäin ylhäinen ulkomuoto, ja joskaan häntä ei voinut sanoa suorastaan kauniiksi, herätti hän kuitenkin levollisine, varmoine ja pehmeine liikkeineen jokaisessa turvallisuuden ja luottamuksen tunteen. Hänen punertaviin hiuksiinsa, joista osa oli kiedottu päälaelle pieneksi kruununtapaiseksi sykeröksi, kun taas toinen osa riippui leveinä, taidokkaasti käheröityinä hiuskiehkuroina korvallisilla, liittyi hienonhieno valkoinen hipiä, jossa erotti joitakuita pieniä kesakoita. Lukuunottamatta hiukan liian pitkää nenää sekä pientä suuta oli hänen kasvoissaan luonteenomaisinta se, ettei alahuulen ja leuan välissä ollut minkäänlaista syvennystä. Hänen lyhyet puhvihihaiset liivinsä, joiden jatkona oli kaita, kirkaskukkainen, ilmava silkkihame, jättivät paljaaksi verrattoman kaunismuotoisen kaulan, jota ympäröi suurin hohtokivin koristettu atlasnauha.

Konsuli kurottautui eteenpäin hiukan hermostuneesti. Hänellä oli yllään kanelinvärinen, leveärinnuksinen takki nuijanmuotoisine hihoilleen, jotka vasta ranteen alapuolella kuroutuivat tiukasti käden ympärille. Hänen ruumiinmukaiset housunsa olivat valkoisesta pesukankaasta, ja niiden ulkolaitaa pitkin kulki musta viiru. Kankean kohokauluksen ympärille oli sidottu paksu silkkinen kaulaliina, joka peitti värikkäiden liivien aukeaman… Hänellä oli isänsä jonkun verran syvällä olevat siniset, valppaat silmät, vaikka niiden ilme kenties oli haaveellisempi; mutta hänen kasvonpiirteensä olivat vakavammat ja ankarammat, hänen nenänsä teki korkean, voimakkaan kaaren, ja posket, joiden keskivaiheille ulottui vaalea, kihara poskiparta, eivät olleet lähimainkaan yhtä pyöreät kuin vanhuksen.

Madame Buddenbrook kääntyi miniänsä puoleen, töykkäsi tämän käsivartta, katsoi hihittäen hänen helmaansa ja sanoi:

Konsulitar heristi vain ääneti hentoa sormeaan, niin että hänen kultainen ranneketjunsa kilahti, sitten hän vei kätensä hänelle ominaisella tavalla suupielestä tukkalaitetta kohti, ikäänkuin sipaistakseen pois jonkun löyhentyneen kiharan.

Istuttiin »maisemahuoneessa», vanhan Mengstrassen varrella sijaitsevan avaran rakennuksen ensi kerroksessa, jonka toiminimi Johan Buddenbrook oli ostamalla hankkinut itselleen joku aika sitten, mutta jossa perhe ei vielä ollut asunut kauan. Vahvat kimmoisat seinäpaperit, jotka seinästä erotti tyhjä ala, olivat koristetut suurilla maisemakuvilla; ne olivat väriltään vaaleat samoin kuin ohut, pehmeä lattiamatto, joka peitti koko lattian, ja niissä oli 18:nnen vuosisadan maun mukaisia idyllejä: hilpeitä viininkorjaajia, ahkeroita peltomiehiä, nauhoilla koristettuja paimentyttöjä, jotka istuivat peilikirkkaan veden rannalla, sylissään puhtoinen karitsa, tai suutelivat lemmekkäitä paimenia… Maisemia valaisi enimmäkseen kellertävän auringonlaskun hohde, joka sointui hyvin yhteen valkoisten huonekalujen ja molempien ikkunoiden keltasilkkisten uutimien kanssa.

Huoneen suuruuteen katsoen ei huonekaluja ollut varsin paljon. Pyöreä pöytä ohuine, suorine ja keveästi kullalla koristettuine jalkoineen ei ollut sohvan edessä, vaan vastakkaisen seinän vierustalla pienen harmonion kohdalla, jonka kannella näkyi huilukotelo.

Paitsi seinän viereen säännölliseen järjestykseen asetettuja jäykkiä nojatuolia ei huoneessa sitten ollut muuta kuin pieni ikkunan alla oleva ompelupöytä ja sohvan vastassa hienotekoinen loistokirjoituspöytä, joka oli täynnä koruesineitä.

Ikkunain kohdalla olevan lasioven takaa häämötti hämärä pylväskäytävä,ja tulijasta vasemmalla oleva korkea valkoinen kaksoisovi johti ruokasaliin. Mutta toisella seinällä olevassa puolipyöreässä syvennyksessä räiskyi takkatuli taidokkaasti tehdyn valurautaisen uuniristikon takana.

Oli näet aikainen talvi. Jo nyt, lokakuun puolivälissä, olivat kadun toisella puolen Marian-kirkon tarhaa ympäröivät pienet lehmukset aivan keltaiset, ja jykevien goottilaisten kaarien ja nurkkauksien komeroissa vinkui tuuli ja vihmoi kylmää tihkusadetta. Madame Buddenbrook vanhemman mieliksi olivat talvi-ikkunat jo asetetut sijoilleen.

Oli torstaipäivä, päivä, jolloin suku säännönmukaisesti joka toinen viikko kokoontui yhteen; mutta tänään oli paitsi suvun kaupungissa asuvia jäseniä kutsuttu myös pari ystävää vaatimattomalle päivällisaterialle, ja perhe istui nyt kello neljän tienoissa hämärässä vieraitaan odotellen…

Pikku Antonie ei ollut antanut isoisän aiheuttaman häiriön estää mäenlaskua, hän oli vain työntänyt nyrpeissään muutenkin ulkonevan ylähuulensa entistä ulommaksi. Hän oli saapunut »Jerusalemin vuoren» alle, mutta voimatta pysähdyttää vinhaa menoa antoi hän kelkan liukua kappaleen matkaa yli maalin…

»Hän tietää jotakin!» huudahti vanha herra ikäänkuin olisi ollut aivan pakahtua uteliaisuuteen. »Oletkos kuullut kummempaa, äiti? Hän tietää jotakin! Eikö nyt kukaan voi sanoa…»

»Kun taivaassa on lämmin, lyö salama alas», sanoi Tony vahvistaen joka sanan päännyökkäyksellä, »mutta kun taivaassa on kylmä, lyö ukkonen alas!»

Tämän jälkeen pani hän käsivarret ristiin rinnalle ja katsoi voitonvarmasti toisten nauraviin kasvoihin. Mutta herra Buddenbrook vihastui tuosta viisaudesta ja tahtoi kaikin mokomin tietää, kuka oli opettanut lapselle mokoman typeryyden, ja kun kävi ilmi, että sen oli tehnyt Ida Jungmann, äskettäin lapsia varten hankittu Marienwerderistä kotoisin oleva mamsseli, täytyi konsulin käydä puolustamaan Idaa.

»Te olette liian ankara, isä. Miksi ei lapsi tuossa iässä saisi pitää omia ihmeellisiä kuvittelujaan…»

»Excusez, mon cher!… Mais c'est une jolie! Tiedäthän, ettei moinen lapsen järjen pilaaminen minua miellytä. Vai ukkonen lyö alas. Lyököönkin paikalla! Mokoma preussitär…»

Asianlaita oli se, ettei vanha herra suvainnut Ida Jungmannia. Hän ei ollut mikään ahdasjärkinen mies. Hän oli nähnyt palasen maailmaa, oli tehnyt Preussin armeijan hankkijana anno 1813 nelivaljakolla viljanostomatkan Etelä-Saksaan, hän oli käynyt Amsterdamissa ja Pariisissa eikä suinkaan, valistunut mies kun oli, halveksinut kaikkea, mikä oli ulkopuolella hänen vanhatyylisen synnyinkaupunkinsa piirin. Mutta milloin ei ollut kysymys kauppasuhteista, oli hän säätykysymyksissä suuremmassa määrin kuin hänen poikansa konsuli taipuvainen vetämään selvät rajat ja kohtelemaan vieraita loitontavasti. Ja kun hänen lapsensa toivat eräältä matkaltaan taloon tämän nuoren länsipreussiläisen, vasta kaksikymmenvuotisen tytön — orvon, jonka isä, muuan majatalonomistaja, oli kuollut vähää ennen Buddenbrookien tuloa Marienwerderiin — oli konsuli saanut kestää hurskaan tekonsa johdosta aika nujakan isänsä kanssa, ja vanha herra oli tällöin puhunut pelkkää ranskaa ja alasaksaa… Muuten oli Ida Jungmann osoittautunut taitavaksi taloudenpidossa ja lasten hoidossa ja soveltui kuuliaisuutensa ja preussiläisten arvokäsitteittensä vuoksi erinomaisesti asemaansa tässä talossa. Hänellä oli ylimysmieliset periaatteet ja hän osasi tehdä hiuksenhienon erotuksen parhaimpien ja lähinnä parhaimpien piirien, keskiluokan ja alemman keskiluokan välillä, oli ylpeä siitä, että kuului parhaimpien piirien uskollisiin palvelijoihin, eikä olisi suonut Tonyn seurustella sellaisten koulutovereiden kanssa, jotka hänen mielestään kuuluivat vain lähinnä parhaimpaan keskiluokkaan…

Samassa näkyi preussitär pylväskäytävässä ja astui sisään lasiovesta. Hän oli kookas, kulmikas, mustiin puettu tyttö, jolla oli sileäksikammattu tukka ja rehelliset kasvot. Hän talutti pikku Klothildea, tavattoman laihaa, kukikkaaseen karttuunimekkoon puettua lasta, jolla oli kiilloton, harmaaseen vivahtava tukka ja hiljainen ikäneidon ilme. Hän kuului erääseen aivan varattomaan Buddenbrook-suvun haaraan, oli Rostockissa asuvan vanhan herra Buddenbrookin veljenpojan tytär, ja hänet oli kasvatettu talossa siksi, että hän oli aivan samanikäinen kuin Antonie ja muuten nöyräluontoinen lapsi.

»Kaikki on valmista», sanoi mamsseli Jungmann. »Klothilde on auttanut ahkerasti keittiössä, Trinan ei ole tarvinnut tehdä juuri mitään…» Hän kurahutti r:n hullunkurisesti kurkussa, sillä hän ei alunpitäen ollut osannut lausua sitä lainkaan.

M. Buddenbrook kaularöyhelöineen hymyili pilkallisesti Idan oudolle ääntämiselle, mutta herra konsuli silitti pienen sukulaisensa poskea ja sanoi:

»Se on oikein, Thilda. 'Rukoile ja tee työtä', kuuluu käsky. Meidän Tonymme saisi ottaa oppia siitä. Hän on aivan liian halukas joutilaisuuteen ja vallattomuuksiin…»

Tony painoi alas päänsä ja katsoi alta kulmain isoisään, sillä hän tiesi tämän tapansa mukaan puolustavan häntä.

»Ei, ei», sanoikin isoisä, »pää pystyyn, Tony, courage! Sama ei sovellu kaikille. Kukin laatunsa mukaan. Thilda on kunnon tyttö, mutta arvo on meillekin annettava. Puhunko raisonnable, Bethsy?»

Hän kääntyi miniänsä puoleen, joka tavallisesti yhtyi häneen, kun taas mme. Antoinette enimmäkseen kannatti konsulia, tosin luultavasti enemmän järkisyistä kuin vakaumuksesta. Näin ojensivat nuo kaksi ihmispolvea toisilleen ristikkäin kättä.

»Te olette kovin hyvä, isä», sanoi konsulitar. »Tony on tekevä parhaansa, että hänestä tulisi viisas kunnon nainen… Ovatko pojat palanneet koulusta?» kysyi hän Idalta.

Mutta Tony, joka oli isoisän polvelta kurottunut katsomaan ulos katupeilistä, huusi melkein yht'aikaa:

»Tom ja Christian tulevat Johannisstrassea pitkin… ja herra
Hoffstede… ja tohtorisetä…»

Pyhän Mariankirkon kellot alkoivat soittaa koraalia: ping, ping — pang! huononlaisessa tahdissa, joten oli vaikea tietää, mitä säveltä ne oikein tarkoittivat, mutta se kuului sentään hartaan juhlalliselta. Ja pienen ja suuren kellon iloisesti ja arvokkaasti lyödessä neljää kajahti samassa alhaalta ulko-oven kellon kilinä avaran eteisen halki, minkä jälkeen Tom ja Christian todellakin ilmestyivät näkyviin ensimmäisten vieraiden, Jean Jacques Hoffsteden, runoilijan, ja tohtori Grabowin, kotilääkärin, kanssa.

TOINEN LUKU.

Herra Jean Jacques Hoffstede, kaupungin runoilija, joka varmasti oli varannut taskuunsa pari säettä tämänkin päivän kunniaksi, ei ollut paljon nuorempi Johann Buddenbrook vanhempaa, ja hännystakkinsa vihreää väriä lukuunottamatta oli hänkin puettu samanlaisen muodin mukaan. Mutta hän oli vanhaa ystäväänsä hoikempi ja liikkuvampi, ja hänellä oli pienet, vilkkaat, vihertävät silmät ja pitkä, terävä nenä.

»Parhaimmat kiitokseni», lausui hän pudistettuaan talon herrojen kättä ja sanottuaan naisille pari niitä mairittelevinta kohteliaisuutta — kohdistaen ne erikoisesti konsulittareen, jota hän kunnioitti rajattomasti — kohteliaisuuksia, jollaisia nuori polvi tuskin enää kykeni keksimään ja joihin yhtyi mitä huomaavaisin hymy. »Parhaimmat kiitokseni ystävällisestä kutsustanne, arvoisa talonväki. Nämä nuorukaiset», sanoi hän osoittaen Tomia ja Christiania, jotka seisoivat hänen vieressään siniseen takkiin ja nahkavyöhön puettuina, »tapasimme tohtorin kanssa Königstrassella heidän palatessaan opinnoiltaan. Pystyviä poikia — vai kuinka, rouva konsulitar? Thomaksella on jykevä, vakava järki, hänestä täytyy ehdottomasti tulla kauppias. Christian sitävastoin näyttää minusta vähän hulivililtä, hän taitaa olla hiukan incroyable… Mutta en salaa engouement'iäni. Hän tulee varmaankin jatkamaan lukujaan: hän on terävä ja sukkelapuheinen…»

Mamsseli Jungmann veti uutimet ikkunoiden eteen, ja pian valaisi huonetta yksinomaan kristallikruunun ja kirjoituspöydällä palavien haarakynttilöiden miellyttävä, vaikka hiukan levoton loiste.

»No, Christian», sanoi konsulitar, jonka tukka välkkyi kullankarvaisena, »mitä sinä olet nyt iltapäivällä oppinut?» Kävi ilmi, että Christianilla oli ollut kirjoitusta, laskentoa ja laulua.

Christian oli seitsenvuotinen poika, joka jo nyt oli miltei naurettavassa määrässä isänsä näköinen. Hänellä oli samat jokseenkin pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät, isän korkea, kaareva nenä alkoi jo olla havaittavissa, ja poskiluiden alla ilmaisi pari piirtoa, etteivät hänen kasvonsa aina tulisi säilyttämään nykyistä pyöreyttään.

»Ai kun meitä nauratti tänään», alkoi hän lörpöttää, siirtyen kuulijasta toiseen. »Kuulkaapas, mitä herra Stengel sanoi Siegmund Köstermannille.» Hän taivuttautui eteenpäin, ravisti päätään ja alkoi painokkaasti jäljitellä: »Ulkoa sinä, rakas lapsi, olet sileä kuin muna, niin olet, mutta sisältä sinä, rakas lapsi, olet musta…» Tämän hän sanoi jättäen pois »r»:n ja matkien muutenkin niin onnistuneesti opettajan ääntämistä ja inhon ilmaisua tuota ulkoista siloisuutta kohtaan, että kaikki purskahtivat nauruun.

»Kuulkaahan tuota!» toisti ukko Buddenbrook killittäen. Mutta herra
Hoffstede oli haltioissaan.

»Mainiota!» huusi hän. »Verratonta! Aivan kuin Marcellus Stengel. Juuri niin! Sepä oli erinomaista!»

Thomas, jolta puuttui tämäntapaiset lahjat, seisoi nuoremman veljensä vieressä nauraen hänkin sydämellisesti ja kadehtimatta. Hänen hampaansa eivät olleet erittäin kauniit, vaan pienet ja kellertävät. Mutta hänen nenänsä oli erikoisen siromuotoinen, ja hän muistutti silmiltään ja kasvonpiirteiltään tuntuvasti isoisää.

Toiset istuivat tuoleilla, toiset sohvalla, juteltiin lasten kanssa, puhuttiin aikaisesta talvesta, talon asioista… Herra Hoffstede ihaili kirjoituspöydällä olevaa komeaa Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli muodoltaan kuin mustatäpläinen ajokoira. Mutta tohtori Grabow, konsulin ikätoveri, jonka harvan poskiparran keskeltä hymyilivät hyväntahtoiset, lempeät kasvot, tarkasteli leivoksia, rusinaleipiä ja erilaatuisia suolakuppeja, jotka olivat nähtävinä pöydällä. Tämä oli se »suola ja leipä», jonka ystävät ja sukulaiset olivat lähettäneet tuliaisiksi uuteen asuntoon. Mutta kun tahdottiin näyttää, ettei lahja tullut köyhästä kädestä, oli leipä tehty makeasta, maustetusta leivostaikinasta ja suolakupit olivat puhdasta kultaa.

»Taitaapa minulle tulla työtä», sanoi tohtori osoittaen leivoksia ja lapsia. Sitten otti hän päätään heilutellen käteensä erään upean suola-, pippuri- ja sinappilaitteen.

»Se on Lebrecht Krögeriltä», sanoi M. Buddenbrook myhäillen. »Arvoisa sukulaiseni on aina runsaskätinen. Minun lahjani ei ollut yhtä suuri, kun hänen Burgtorin vieressä oleva huvilansa valmistui. Mutta hän onkin aina ollut niin… hieno, antelias, oikea à la mode-keikari…»

Kellonkilinä oli kaikunut jo useamman kerran kautta talon. Nyt saapui pastori Wunderlich, lyhytsäärinen, pitkään mustaan takkiin puettu vanha herra. Hänellä oli puuteroitu tukka ja valkopintaiset, hauskat, iloiset kasvot, joiden keskeltä vilkkui harmaa, hyväntuulinen silmäpari. Hän oli ollut jo useamman vuoden leski ja laski kuuluvansa entisen ajan vanhoihinpoikiin samoin kuin pitkä kaupanvälittäjä herra Grätjens, joka saapui hänen seurassaan ja piti aina toista laihaa kättään kiikarin tavoin silmiensä edessä kuin tarkastaen taideteosta; hän oli tunnustettu taiteentuntija.

Saapui sitten myös senaattori, tohtori Langhals rouvineen, kumpikin talon vanhoja ystäviä, — samoin viinikauppias Köppen suurine, punoittaville kasvoineen, jotka paistoivat avarain, korkealla pullottavien hihapuhvien keskeltä, sekä tämän yhtä pullea rouva…

Kello oli jo yli puoli viiden, kun vihdoinkin saapuivat Krögerit, konsuli Kröger ja hänen poikansa Jakob ja Jürgen, jotka olivat Tomin ja Christianin ikäisiä. Ja melkein samaan aikaan tulivat myös konsulitar Krögerin vanhemmat sekä muuan vanha, hempeä aviopari, puutavara-tukkukauppias Överdieck ja tämän rouva, jotka puhuttelivat toisiaan kaikkien kuullen mitä hellimmillä nimillä.

»Hienot ihmiset tulevat myöhään», sanoi konsuli Buddenbrook suudellen anoppinsa kättä.

»Mutta voimalla ja väellä!» — Johann Buddenbrook osoitti laajalla kädenliikkeellä tulijoita ja puristi sitten vanhan herran kättä.

Lebrecht Kröger, tuo à la mode-keikari, kookas, komea mies, käytti vielä hiukan puuteroitua tukkaa, mutta oli muuten nykyaikaisesti puettu. Hänen samettiliiveissään välkkyi kaksi riviä timanttinappeja. Justus, hänen poikansa, jolla oli pieni poskiparta ja suipoksi kierretyt viikset, muistutti isäänsä vartaloltaan; hänellä oli myös tämän pyöreät, hienot kädenliikkeet.

Aluksi ei laisinkaan istuuduttu, vaan jäätiin seisomaan pääasiaa, ateriaa odotellen, jutellen yhtä ja toista. Sitten Johann Buddenbrook vanhempi tarjosi madame Köppenille käsivartensa lausuen selkeällä äänellä:

Mamsseli Jungmann ja häntä seuraava sisäkkö olivat aukaisseet ruokasaliin vievän valkoisen kaksoisoven, ja seurue alkoi soljua sinne verkalleen, vakaisesti. Tässä talossa saattoi aina olla varma ruoan laadusta ja runsaudesta…

KOLMAS LUKU.

Nuorempi talon herroista oli yleisen liikehtimisen aikana koetellut kädellään vasenta rintapieltään, jossa rapisi paperi. Hänen kasvoiltaan oli kadonnut seurusteluhymy; sitä seurasi nyt jännittynyt, huolestunut ilme, ja ohimoilla liikehti pari jännettä kuin olisi hän purrut hampaansa yhteen. Vain näön vuoksi astui hän pari askelta ruokasalia kohti, mutta jäi sitten jälkeen hakien silmillään äitiänsä, joka oli menossa kynnyksen yli viimeisten vieraiden joukossa pastori Wunderlichin rinnalla.

»Pardon, hyvä herra pastori… Pari sanaa, äiti!» Ja pastorin nyökätessä hilpeästi suostumuksen merkiksi vei konsuli Buddenbrook vanhan rouvan takaisin maisemahuoneeseen, ikkunan ääreen.

»Sanalla sanoen. Gottholdilta on tullut kirje», sanoi hän nopeasti ja hiljaa, katsoen äitinsä kysyviin, tummiin silmiin ja vetäen taskustaan kokoontaitetun, sinetöidyn paperin. »Tämä on hänen käsialaansa… Se on jo kolmas kirje, ja isä on vastannut vain ensimmäiseen… Mitä minun pitää tehdä? Se saapui jo kahden aikaan, ja minun olisi pitänyt antaa se isän käteen kauan sitten, mutta en hennoisi turmella hänen hyvää tuultaan tänään. Mitä te arvelette? Vielähän me ehdimme hänen kanssaan puhua…»

»Olet oikeassa, Jean, odotetaan!» sanoi madame Buddenbrook tarttuen tapansa mukaan ripeästi poikansa käsivarteen. »Mitähän se saattaakaan sisältää!» lisäsi hän sitten huolestuneesti. »Hän ei anna perään, vaan rettelöi oman osuutensa lunastussummasta… Ei, ei, Jean, ei nyt… Mieluummin illalla, ennen maatamenoa…»

»Mitä minun pitää tehdä?» uudisti konsuli ravistaen alaspainunutta päätään. — »Olen itse monesti aikonut pyytää isää myöntymään… Asia ei saa näyttää siltä kuin minä, velipuoli, olisin tunkeutunut vanhempien suosioon ja hautoisin hankkeita Gottholdia vastaan… isänkin takia tahdon välttää sellaista asemaa. Mutta ollakseni rehellinen… minä olen kuitenkin associé. Ja Bethsy ja minä olemme maksaneet aivan kohtuullisen vuokran toisesta kerroksesta… Mitä tulee Frankfurtissa olevaan sisareen, on se asia kunnossa. Hänen miehensä nauttii jo nyt, isän eläessä, luovutusmaksua, joka on vain neljännes talon koko kauppasummasta… Se on edullinen sitoumus, johon isä suostui arvelematta ja josta täytyy iloita kauppahuoneen asioiden kannalta. Jos nyt isä osoittautuu aivan mahdottomaksi Gottholdin suhteen, on se…»

»Joutavia, Jean, sinun suhteesi asiaan on toki selvä. Mutta Gotthold uskoo, että minä, hänen äitipuolensa, huolehdin vain omista lapsistani vieroittaen hänet tahallani hänen isästään. Sehän se on surullisinta.»

»Se on kokonaan hänen syynsä!» huudahti konsuli melkein kiihtyneesti, mutta alensi sitten äänensä katsahtaen ruokasaliin päin. »Koko tämä surullinen suhde on hänen aiheuttamansa! Ajatelkaa nyt! Miksi hän ei saattanut olla ymmärtäväinen! Minkätähden hänen täytyi naida tuo demoiselle Stüwing ja koko… se puotihomma…» Konsuli naurahti harmistuneesti ja hämillään. »Isän vastenmielisyys tuota puotia kohtaan on heikkoutta; mutta Gotthold olisi voinut taipua tähän pieneen turhamaisuuteen…»

»Mutta voinko minä kehoittaa häntä siihen?» huohotti konsuli vieden kiihtyneesti käden otsalleen. »Minä kannatan asiaa henkilökohtaisesti, siksi minun pitäisi sanoa: maksakaa, isä. Mutta minä olen myöskin associé, olen hoitanut liikkeemme asioita, ja ellei isä katso olevansa velvollinen luovuttamaan liikepääomasta mainittua summaa tottelemattomalle, niskoittelevalle pojalle, niin… On kysymyksessä yli yksitoistatuhatta taaleria. Se on iso raha… Ei, ei, en mitenkään voi kehoittaa häntä siihen… mutta en myöskään panna vastaan. En tahdo olla tekemisissä koko asian kanssa, koko kohtaus isän kanssa on minulle désagréable…»

Konsuli kätki paperin povitaskuunsa, tarjosi käsivartensa äidilleen, ja sitten he yhdessä astuivat kynnyksen yli kirkkaasti valaistuun ruokasaliin, jossa seura juuri oli ehtinyt asettua paikoilleen pitkän pöydän ympärille.

Seinän taivaansiniselle taustalle oli maalattu hoikkia pylväitä ja kreikkalaisten jumalien kuvapatsaita. Raskaat punaiset verhot oli vedetty ikkunain eteen, ja huoneen joka nurkassa paloi korkeassa kullatussa haarajalassa kahdeksan kynttilää, lukuunottamatta pöydällä hopeaisissa jaloissa palavia kynttilöitä. Jykevän ruokakaapin yläpuolella, vastapäätä maisemahuoneen ovea, riippui suuri öljymaalaus, joka kuvasi italialaista merenlahtea ja jonka utuisen sininen sävy oli tässä valaistuksessa erittäin vaikuttava. Seinustoilla oli suuria, jäykkäselkäisiä, punaisella damastilla päällystettyjä sohvia.

Madame Buddenbrookin kasvoilta oli kadonnut viimeinenkin huolen ja levottomuuden jälki hänen asettuessaan pastori Wunderlichin ja vanhan herra Krögerin väliin, joka istui leveänä ikkunan puoleisella seinällä.

»Bon appétit!» virkkoi hän sydämellisesti, nyökäten keveästi ja nopeasti ympärilleen ja antaen samalla katseensa kulkea koko pöytäkunnan yli aina lapsiin asti…

NELJÄS LUKU.

»Kuten sanottu, kunnia talolle, Buddenbrook!» kaikui herra Köppenin mahtava ääni yli muun keskustelun, kun sisäkkö, jolla oli paljaat punaiset käsivarret, paksu raitainen hame ja pieni päälaella kekottava valkoinen myssy, oli tarjoillut kuumaa vihanneslientä paahdetun leivän kera mamsseli Jungmannin ja yläkerrassa asuvan konsulin palvelustytön kanssa, ja kun oli alettu varovasti maistella sitä.

»Kunnia talolle! Kaikki on niin tilavaa ja upeata… täällä kelpaa elää, sen minä sanon…» Herra Köppen ei ollut kuulunut talon entisen omistajan seurapiiriin. Hän oli vasta äskettäin tullut rikkaaksi, eikä hänen sukunsa juuri ollut kaikkein hienoimpia; hän ei myöskään, paha kyllä, ollut vielä voinut luopua eräistä arkisista lauseparsista, kuten esimerkiksi »sen minä sanon». Sitäpaitsi lausui hän eräät sanat kirjakielestä poikkeavasti.

»Eikä se ole ihan vähän maksanutkaan», huomautti herra Grätjens kuivasti tarkastellen käsikourunsa läpi perinpohjaisesti maisemataulua — hänhän sen tiesi, jos kukaan.

Vieraat oli järjestetty mikäli mahdollista siten, että herroja istui naisten välissä, ja sukulaisten rivi oli katkaistu sijoittamalla joukkoon perheystäviä. Mutta täydelleen ei tätä periaatetta ollut voitu noudattaa, esimerkiksi Överdieck-vanhukset istuivat melkein sylitysten, innokkaasti toisilleen nyökkäillen. Mutta ukko Kröger mahtaili kookkaana ja suoraselkäisenä senaattorinrouva Langhalsin ja madame Antoinetten välissä jakaen siroja kädenliikkeitään ja hillittyjä sukkeluuksiaan vuoroin kummallekin.

»Milloinkahan tämä talo lienee rakennettu?» kysyi herra Hoffstede vinosti yli pöydän Buddenbrook vanhemmalta, joka seurusteli hyväntuuliseen ja hiukan ivalliseen tapaan madame Köppenin kanssa.

»Vuonna… odotahan… noin 1680, ellen erehdy. Poikani on muuten paremmin selvillä sellaisista asioista…»

»Kahdeksankymmentäkaksi», vahvisti eteenpäin kurottuen konsuli kaukaa pöydän alapäästä, jossa hän istui vierusnaista vailla senaattori Langhalsin rinnalla. »Talvella vuonna 1682. Ratenkamp & K:nin loistava taloudellinen nousu alkoi juuri siihen aikaan… Surullista, että tuon kauppahuoneen merkitys on vähennyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana…»

Nyt syntyi keskustelun kulussa yleinen pysähdys, jota kesti puoli minuuttia. Kukin katsoi lautaselleen jääden ajattelemaan tuota ennen niin loistavaa sukua, joka oli rakennuttanut tämän talon, asunut siinä niin kauan ja poistunut siitä köyhtyneenä, hävinneenä…

»Niin, on se surullista», sanoi kaupanvälittäjä Grätjens; »kun ajattelee, mikä järjettömyys aiheutti häviön… Dietrich Ratenkampin ei olisi pitänyt ottaa kumppanikseen Geelmaackia! Minä aavistin pahaa, kun hän ryhtyi asiain hoitoon. Olen kuullut mitä luotettavimmalta taholta, hyvä herrasväki, miten hirveästi hän keinotteli Ratenkampin selän takana vekseleillä ja tunnusteilla liikkeen nimissä… Viimein siitä tuli loppu… Pankit alkoivat epäillä, maksut jäivät suorittamatta… Ette voi aavistaa, millaista se oli. Kuka piti silmällä varastoa? Geelmaack. Kaikki oli kuin rottien hallussa vuodesta vuoteen! Mutta Ratenkamp ei välittänyt mistään…»

»Hän oli kuin herpaantunut», sanoi konsuli. Hänen kasvoilleen oli levinnyt synkkä ja suljettu ilme. Hän liikutti lusikkaansa liemessä eteenpäin kumartuneena, katsahtaen silloin tällöin nopeasti pienillä, pyöreillä silmillään pöydän yläpäähän.

»Hän eli painostuksen alla, ja minun luullakseni se on käsitettävissä. Mikä sai hänet liittymään Geelmaackiin, joka toi mitättömän lisän liikepääomaan ja josta ei kellään ollut hyvää käsitystä? Hän tunsi kai tarvetta sälyttää osa pelottavasta edesvastuusta jonkun toisen hartioille huomatessaan, että asiat alkoivat liukua auttamattomasti alamäkeen… Sen kauppahuoneen tehtävä oli loppunut, se suku oli passée. Wilhelm Geelmaack on varmasti antanut vain viime sysäyksen perikatoa kohti…»

»Te olette siis sitä mieltä, kunnioitettu herra konsuli», virkkoi pastori Wunderlich epäilevästi hymyillen ja kaataen samalla punaviiniä vierusnaiselleen ja itselleen, »että kaikki olisi käynyt samaa latua myös ilman Geelmaackin mieletöntä liikkeenhoitoa?»

»Ehkä ei aivan», sanoi konsuli miettivästi kääntymättä erityisesti kenenkään puoleen. »Mutta minä uskon, että Dietrich Ratenkampin täytyi ehdottomasti liittyä Geelmaackiin, jotta kohtalo täyttyisi… Hänen on täytynyt toimia torjumattoman pakon alla… Minä olen vakuutettu siitä, että hän on osittain tuntenut kumppaninsa hommat ja ettei hän myöskään ollut aivan tietämätön varastonsa tilasta. Mutta hän oli kuin jähmettynyt…»

»No, assez, Jean», virkkoi Buddenbrook vanhempi laskien lusikan kädestään. »Tuo on niitä sinun teorioitasi…»

Konsuli kohotti hajamielisesti hymyillen lasin isäänsä kohti. Mutta
Lebrecht Kröger sanoi:

Sitten hän tarttui varovasti, sirolla liikkeellä valkoviiniputeliinsa, jonka korkissa oli pieni hopeanvärinen hirven kuva, vei sen hiukan sivuun ja tarkasti kirjoitusta. »C. F. Köppen», hän luki ja nyökkäsi viinikauppiaalle; »aivan niin, mitä me olisimmekaan ilman teitä!»

Kultaraitaiset Meissen-porsliiniset lautaset vaihdettiin uusiin madame
Antoinetten pitäessä tarkasti silmällä palvelustytön liikkeitä.
Mamsseli Jungmann huusi määräyksiä puhetorveen, jonka kautta keittiö
oli yhteydessä ruokasalin kanssa. Tarjottiin kalaa, ja pastori
Wunderlich lausui ottaessaan varovasti lautaselleen vadilta:

»Iloinen nykyhetki ei ole aina niin aivan päivänselvä asia. Nämä nuoret, jotka tässä iloitsevat meidän vanhain keralla, eivät suinkaan ajattele, että elämä on saattanut olla toisenlaistakin… Minulla on useamman kerran ollut kunnia ottaa henkilökohtaisesti osaa isäntä väkemme kohtaloihin… Joka kerran kun näen nämä» — hän kääntyi madame Antoinetten puoleen nostaen pöydältä raskaan hopealusikan — »ajattelen, eivätkö ne mahtane kuulua niihin kapineihin, joita ystävämme filosofi Lenoir, hänen majesteettinsa keisari Napoleonin kersantti, anno 1806 piteli käsissään… ja muistan tapaamistamme Alfstrassella, madame…»

Madame Buddenbrook katsoi syliinsä hämillään ja muistoihin vaipuneena. Tom ja Tony, jotka eivät syöneet kalaa, huusivat pöydän alapäästä miltei yhteen ääneen: »Kertokaa, kertokaa, isoäiti!» Mutta pastori, joka tiesi, ettei madame Buddenbrook mielellään itse puhunut tuosta hänelle hiukan kiusallisesta tapauksesta, alkoi hänen sijastaan vielä kerran kertoa pientä vanhaa tarinaa, jonka lapset olivat kuulleet ainakin kymmenen kertaa, mutta joka vielä saattoi olla tuntematon jollekulle seurassa olijalle…

»Lyhyesti, tarina on tällainen: Oli kylmä ja sateinen marraskuun iltapäivä, ja minä olin tulossa eräältä virka-asialta Alfstrassea pitkin ajatellen huonoja aikoja. Ruhtinas Blücher oli poissa, ranskalaiset kaupungissa, mutta yleistä kiihtymystä ei juuri paljon huomannut. Kadut olivat tyhjät, asukkaat istuivat kodeissaan suojaa hakien. Teurastajamestari Prahl, joka kädet housuntaskuissa oli seisonut ovensa edustalla ja sanonut raikuvalla äänellä: 'On tämä menoa, kaikkea sitä —!' oli saanut kuulan päähänsä… Ajattelin siinä kulkiessani: mitähän jos olisi käydä katsomassa Buddenbrookeja, pieni rohkaisu ei teline pahaa; talon herra makaa vuoteessa päässä ruusu, ja madamella on varmaan paljon hommaa majoituksesta.

»Silloin, juuri sillä hetkellä, kenen näenkään tulevan vastaani? Kunnioitetun madame Buddenbrookimme, mutta minkälaisessa tilassa? Hän rientää sateessa hatuttomin päin, olkahuivi hätäisesti ympärille kiedottuna, puolijuoksua, coiffure aivan epäjärjestyksessä… Taikka coiffuresta saattoi tuskin puhua, madame.

'Kuinka miellyttävä surprise!' sanon minä rohjeten tarttua häntä käsivarteen, koska hän ei huomannut minua ja koska aavistin pahaa. 'Minne kiire, hyvä madame?' Nyt huomaa hän minut, katsoo minuun ja huohottaa: 'Tekö siinä olette… jääkää hyvästi! Kaikki on lopussa! Minä hyppään Traveen!' 'Varjelkoon!' sanon minä tuntien kalpenevani. 'Teidän paikkanne ei ole siellä, madame! Mitä on tapahtunut?' Ja minä puristan teitä niin lujasti käsivarresta kuin sopivaisuus suinkin sallii. 'Mitäkö on tapahtunut?' huutaa hän vapisten. 'Ne ovat hopean kimpussa. Uskomatonta! Voitteko ajatella! Ja Jean makaa pää käärittynä vuoteessa voimatta auttaa! Eikä hänestä olisi apua, vaikka hän olisi jaloillaankin! Ne varastavat minun lusikkani, hopealusikkani, voitteko ajatella, Wunderlich, ja nyt minä hyppään Traveen!

No niin, minä pidätän yhä ystävätärtämme käsivarresta ja sanon mitä sellaisessa tilaisuudessa on tapana sanoa. 'Rauhoittukaa', sanon minä, 'paras ystävä!' ja 'asia saadaan vielä autetuksi!' ja 'koettakaamme puhua heille', 'rauhoittukaa, Jumalan tähden, lähtekäämme takaisin!' Ja minä vien hänet katua pitkin takaisin hänen kotiinsa. Ruokasalissa, yläkerroksessa tapaamme sotamiehet, kaksikymmentä kappaletta, jotka olivat jääneet taloon madamen paetessa, suuren arkun kimpussa, jossa säilytettiin hopeoita.

'Kenen kanssa teistä, hyvät herrat, saan neuvotella', kysyn kohteliaasti. Miehet alkavat nauraa ja huutaa: 'Jokaisen kanssa, hyvä mies!' Mutta sitten astuu eräs heistä esiin. Hän on pitkä kuin honka, hänellä on musta suippoparta ja suuret, punaiset, kalunoiduista hihoista esiinpistävät kädet. Hän esittää itsensä. 'Lenoir', sanoo hän vieden vasemman käden hatun laitaan, sillä oikeassa hänellä on kimppu hopealusikoita, viisi kuusi kappaletta, 'Lenoir, kersantti. Mitä herra tahtoo?'

'Herra upseeri!' sanon minä osoittaen point d'honneur'iä, 'onko tämä homma teidän loistavan chargenne mukaista?… Kaupunkimme ei ole sulkenut porttejaan keisarilta…' — 'Mitä tehdä!' hän vastaa. 'On sota. Miehet tarvitsevat tämäntapaisia kappaleita…!'

'Teidän tulisi olla huomaavainen', keskeytän minä, sillä olen keksinyt jotakin. 'Tämä rouva', sanon minä, sillä mitä ei ihminen sano sellaisessa tapauksessa, talon valtiatar, ei ole saksalainen, hän on melkein teidän kansalaisenne, hän on ranskatar… ' — ' Kuinka, ranskatar?' toistaa hän. Ja mitä luulette tuon pitkän hongankolistajan lisäävän? — 'Maastamuuttaja siis?' hän virkkaa. 'Mutta sitten hän on filosofian vihollinen!'

Olen kuin puulla lyöty, mutta hillitsen nauruni. 'Te tunnutte olevan teräväjärkinen. Pyydän saada vielä toistaa, ettei minun mielestäni moinen homma ole arvonne mukaista!' — Hän on vaiti hetken aikaa, mutta sitten hän äkkiä sävähtää punaiseksi, viskaa kuusi lusikkaansa arkkuun ja huutaa: 'Mistä te tiedätte minun aikoneen muuta kuin tai kastaa näitä lusikoita hiukan! Kauniita tavaroita! Jos joku miehistäni ottaisi yhden muistoksi mukanaan, niin…'

Ja kyllä he ottivatkin niitä muistoksi, ei siinä auttanut inhimillinen eikä jumalallinen laki… He eivät kai tunteneet muuta jumalaa kuin tuon pienen peloittavan miehen…

VIIDES LUKU.

Lautasia vaihdettiin jälleen. Nyt ilmestyi pöytään suunnaton tiilenpunainen, taikinoitu, keitetty ja savustettu siankinkku ruskean, hapahkon Chalotten-kastikkeen kera, sivuruokana sellainen määrä vihanneslajeja, että yksi ainoa vati olisi kyennyt ravitsemaan koko seuran. Lebrecht Kröger ryhtyi leikkaamaan paistia. Kyynärpäät sirosti koholla, pitkät etusormet suoraan veitsen ja haarukan selkää pitkin leikkasi hän huolellisesti mehukkaita viipaleita. Ruokalajiin kuului myös konsulitar Buddenbrookin ylpeys »venäläinen hillo», hauskasti kirpelöivä, viinansekainen säilykehedelmäseos. —

Pastori Wunderlichin täytyi ikäväkseen tunnustaa, ettei hän ollut itse koskaan nähnyt Bonapartea. Mutta Buddenbrook vanhempi ja Jean Jacques Hoffstede olivat joutuneet näkemään hänet kasvoista kasvoihin; edellinen Pariisissa, juuri ennen Venäjän sotaretkeä, eräässä paraadissa Tuileries'n linnanpihalla, jälkimmäinen Danzigissa…

»Ei hän, hyvät ihmiset, ollut hauskan näköinen», hän sanoi työntäen suuhunsa haarukalle taitavasti ladotun kinkku-, peruna- ja ruusukaalikuorman ja samalla kohottaen kulmakarvansa korkealle.

»Hän kuuluu muuten viettäneen iloisia päiviä Danzigissa. Hänestä kulki siihen aikaan eräs hauska juttu…» Hän pelasi kaiket päivät korttia saksalaisten kanssa, usein suurista summista, mutta illalla pelasi hän kenraaleittensa kera. 'N'est-ce pas. Rapp', kysyi hän kerran nostaen pöydältä kourallisen kultaa, 'les Allemands aiment beaucoup ces petits Napoleons?'

Kesken yleistä iloisuutta, joka yltyi meluavaksi, — Hoffstede oli kertonut jutun hyvin sattuvasti, jopa matkinut keisarin kasvojenilmettäkin — sanoi vanha Buddenbrook:

»Leikki sikseen, täytyy kuitenkin kunnioittaa hänen henkilöllistä suuruuttaan… mikä tahdon mies!»

»Eipä niinkään, me nuoremmat emme enää ymmärrä sen miehen kunnioitettavuutta, joka murhautti Enghienin herttuan, tapatti Egyptissä kahdeksansataa vankia…»

»Tuo kaikki on kenties liioiteltua ja vääristeltyä», sanoi pastori Wunderlich. »Herttua oli ehkä kevytmielinen ja kapinoiva herra, ja mitä tulee vankeihin, oli heidän mestauttamisensa luultavasti puolueettoman sotaneuvoston harkittu ja välttämätön päätös…»

Ja hän kertoi eräästä lukemastaan kirjasta, joka oli ilmestynyt joitakin vuosia sitten: sen oli kirjoittanut eräs keisarin sihteereistä, ja se oli erittäin mielenkiintoinen…

»Yhdentekevää», väitti konsuli yhä, puhdistaen kynttilää, joka oli alkanut lepattaa hänen edessään seisovassa kynttilänjalassa. »Minä en ymmärrä, minä en saata käsittää, että tuota ihmishirviötä ihaillaan! Uskonnollisten tunteiden elähyttämänä kristittynä en minä voi löytää sydämestäni tuollaisen ihailun rahtuakaan.»

Hänen kasvoilleen oli levinnyt hiljainen, haaveileva ilme, ja hänen päänsäkin oli painunut hiukan kallelleen.

Samalla näytti siltä kuin hänen isänsä ja pastori Wunderlich olisivat huomaamattomasti hymyilleet toisilleen.

»Niin kyllä», äännähti Johann Buddenbrook hyväntahtoisesti, »mutta pienet Napoleonit eivät olleet hullumpia, eikö niin? Minun poikani ihailee enemmän Louis Philippeä», lisäsi hän sitten.

»Ihailee?» toisti Jean Jacques Hoffstede hiukan ivallisesti… »Hauska rinnastelu! Onko Philipp Egalitéssakin ihailemista…»

»Minun mielestäni heinäkuun-yksinvallassa on paljon oppimista…» Konsuli puhui vakavasti innostuen aiheesta. »Ranskalaisen perustuslaillisuuden ystävällinen ja aulis suhtautuminen ajan uusiin käytännöllisiin ihanteihin on erittäin kiitettävä asia…»

»Käytännölliset ihanteet… kyllä vain…» Ukko Buddenbrook leikitteli kultaisella rasiallaan suoden leukaluilleen hetken levon. »Käytännölliset ihanteet… ehei, minä en kannata niitä ollenkaan!» Hän unohti suuttumuksesta puhua murretta. »Joka puolella nousee nykyään taloudellisia laitoksia ja teknillisiä laitoksia ja kauppakouluja kuin sieniä maasta, ja kimnaasi- ja klassillinen sivistys ovat yht'äkkiä hölynpölyä, eikä kukaan ajattele muuta kuin kaivoksia… ja teollisuutta… ja rahan hankintaa… Hyvähän se on kaikki, erittäin hyvä! Mutta hiukan typerää toiselta puolen, ajanpitkään — eikö niin? En tiedä miksi se minua tympäisee… en tarkoita mitään,Jean… Heinäkuun-yksinvalta on hyvä asia…»

Senaattori Langhals samoin kuin Grätjens ja Köppen puolustivat konsulia… »Ei, kyllä tuota Ranskan hallitusta ja samantapaisia Saksassa ilmenneitä pyrinnöitä täytyy kunnioittaa…» — Herra Köppen oli tullut vielä punaisemmaksi aterian aikana ja hengitti kuuluvasti, mutta pastori Wunderlichin kasvot pysyivät valkoisina, vaikka hän tyhjensi tyynesti lasin toisensa perästä.

Kynttilät paloivat vähitellen yhä alemmaksi, levittäen silloin tällöin hienoa vahanhajua pöydän yli, ilmanhengen puhaltaessa syrjään liekin.

Istuttiin korkeaseluksisilla, jykevätekoisilla tuoleilla, syötiin raskailla hopeisilla pöytäkaluilla vankkoja, maukkaita ruokia, juotiin väkeviä, hyviä viinejä ja tämän ohella keskusteltiin. Pian jouduttiin kauppa-asioihin ja alettiin huomaamatta käyttää yhä enemmän murretta, tuota miellyttävän raskaskäänteistä puhetapaa, johon tuntui sisältyvän sekä kauppakielen nasevuus että eräänlainen hyvinvoipa huolimattomuus ja jota vielä tavantakaa liioiteltiin hyväntahtoisella itseivalla.

Naiset eivät olleet kauan seuranneet väittelyä. Madame Kröger johti puhetta heidän tahollaan, selittäen mitä kiehtovimmin karppien keittämistä punaviinissä… »Ne pitää paloitelia kunnollisesti, rakkaimpani, ja sitten pannaan kattilaan höysteeksi sipulia, neilikoita ja korppuja ja sitten ne nostetaan tulelle, lisätään hiukan sokeria ja lusikallinen voita… Mutta niitä ei saa suinkaan pestä, rakkaimpani, ne pitää keittää verineen päivineen…»

Ukko Kröger päästi kuuluville parhaat sukkeluutensa. Mutta konsuli Justus, hänen poikansa, joka istui tohtori Grabowin vieressä pöydän alapäässä lasten lähettyvillä, oli ryhtynyt leikkisään sanakiistaan mamsseli Jungmannin kanssa; tämä sipristi ruskeita silmiään pitäen tapansa mukaan veistä ja haarukkaa koholla ja liikutellen niitä hiljaa edestakaisin. Vanha konsulitar oli keksinyt uuden lempinimen puolisolleen. »Karitsapumpukkani!» sanoi hän heiluttaen päähinettään hellyyden vallassa.

Keskustelu keskittyi taas yleiseksi Jean Jacques Hoffsteden alkaessa puhua lempiaiheestaan, Italian-matkasta, jonka hän oli tehnyt viisitoista vuotta sitten erään rikkaan hampurilaisen sukulaisen seurassa. Hän kertoi Venetsiasta, Roomasta ja Vesuviuksesta, kuvaili Villa Borghesea, jossa Goethe-vainaja oli kirjoittanut osan Faustiaan, kertoi ihastuneesti renessanssin aikuisista suihkulähteistä, jotka levittivät ympärilleen viileyttä, huolellisesti leikatuista puistokäytävistä, joiden suojassa oli niin leppoisaa käyskennellä. Siitä muisti joku Buddenbrookien hoidotta jääneen puutarhan, joka sijaitsi aivan Burgtorin takana.

»Niin, ystäväni!» sanoi vanhus. »Harmittelen vielä tänä päivänä, etten aikanani tullut laittaneeksi sitä hiukan inhimillisempään kuntoon! Äskettäin kuljin sen kautta — se tiheikkö on suorastaan häpeäpilkku! Mikä sievä ala se olisikaan, jos sen ruohopenkereet olisivat hoidetut, puut kauniisti keilan- ja kuutionmuotoisiksi leikellyt…»

»Jumalan tähden, isä —! Minä oleilen niin mielelläni kesällä sen pensaikoissa, mutta koko viehätys katoaisi, jos tuo kaunis, vapaa luonto sillä tavoin silvottaisiin…»

»Mutta jos tuo vapaa luonto kuitenkin kuuluu minulle, niin eikö minulla, hitto vieköön, ole oikeus menetellä mieleni mukaan…»

»Voi isä, kun loikoo siellä syvässä ruohikossa rehevän pensaston alla, tuntuu pikemminkin siltä kuin itse kuuluisi luontoon ja kuin ei meillä olisi pienintäkään oikeutta siihen…»

»Krischan, älä syö liikaa», huusi ukko Buddenbrook. »Thildaa se ei haittaa… nielee sisäänsä kuin seitsemän puimakonetta, semmoinen tyttö se on…»

Ja täytyi todellakin ihmetellä tuon hiljaisen, laihan lapsen ruokahalua, lapsen, jonka pitkulaisilla kasvoilla oli niin vanhamainen ilme. Hän oli vastannut kysymykseen, halusiko hän lisää lientä, venyttäen ja nöyrästi: »Kyl-lä-kii-tos!» Hän oli ottanut sekä kalaa että lihaa kahteen kertaan, valiten itselleen suurimmat palat kummastakin, ja sitäpaitsi aimo kasan vihannesruokia, istui likinäköiset silmät lautasessa kiinni ja nautti kaiken kiirehtimättä, hiljaa ja suurina kappaleina. Talon vanhan herran kysymykseen vastasi hän vain hitaasti, hyvänsuovasti, kummastellen ja tuhmansekaisesti: »Herranen-aika-se-tä!» mutta ei antanut häiritä itseään, vaan söi tyynesti edelleen, joskaan se ei miellyttänyt toisia ja joskin häntä pilkattiin, söi köyhän sukulaisen vaistomaisella, tyhjentymättömällä ruokahalulla, sukulaisen, joka on päässyt runsaan, maksuttoman ruokapöydän ääreen, hymyili tunteettomasti ja peitti lautasensa herkuilla, kärsivällisesti, itsepintaisesti, nälkäisenä, laihana.

KUUDES LUKU.

Nyt kannettiin esiin kaksi suurta kristallimaljallista »taivaanmannaa»; se oli kerroksittain järjestetty mantelileivos-, vattu-, pikkuleipä- ja munakiisseliyhdistelmä. Mutta pöydän alapäässä leimusi ihastus, sillä lapsille oli tehty heidän mieliruokaansa, kuumaa luumuvanukasta.

»Thomas, poikaseni, olepas kiltti», lausui Johann Buddenbrook vetäen housuntaskusta raskaan avainkimppunsa. »Toisessa kellarissa oikealla, kolmannella hyllyllä, punaisen Bordeaux'n takana on kaksi pulloa, ymmärrätkö?» Ja Thomas, joka ymmärsi senkaltaisia asioita, juoksi ulos ja palasi jälleen kantaen kahta aivan pölyistä ja hämähäkinverkon peittämää pulloa. Mutta tuo vaatimattomassa kuoressa oleva kullankeltainen, imelä vanha Malvasier-rypälemehu oli tuskin valunut pieniin jälkiruokalaseihin, kun oli käsissä hetki, jolloin pastori Wunderlich nousi ja keskustelun tauotussa alkoi lasi kädessä esittää siroa maljapuhetta. Hän puhui pää hiukan kallellaan, hieno leikkisä hymy valkoisilla kasvoillaan, tehden vapaalla kädellään pieniä sieviä liikkeitä siihen avonaiseen ja miellyttävään tapaan, jolla hän viehätti kuulijoitaan saarnatuolissakin seisoessaan… »Tyhjentäkäämme siis, kunnon ystäväni, lasillinen tätä jaloa juomaa kunnioitetun isäntäväkemme kunniaksi heidän uudessa, komeassa kodissaan — Buddenbrook-suvun, sen läsnäolevien, samoin kuin poissaolevien jäsenten menestykseksi… eläköön!»

»Poissaolevien?» ajatteli konsuli kilistäen häntä kohti ojennettuja laseja. »Tarkoitettiinko sillä Frankfurtissa olevia sukulaisia ja kenties Hampurin Duchanipseja vai oliko vanhalla Wunderlichilla jokin taka-ajatus…?» Hän nousi kilistääkseen isänsä kanssa katsoen tätä sydämellisesti silmiin.

Mutta nyt ryhtyi kaupanvälittäjä Grätjens pyrkimään pystyyn paikaltaan, ja se vei aikaa; kun hän vihdoin oli päässyt tarkoituksensa perille, yhtyi hänkin narisevalla äänellään kauppahuone Johann Buddenbrookille kohdistettuun maljaan toivoen talolle jatkuvaa menestystä, nousua ja kukoistusta, kotikaupungin kunniaksi.

Ja Johann Buddenbrook kiitti toisten ystävällisistä sanoista, ensin perheen päänä, sitten kauppahuoneen vanhempana johtajana — sekä lähetti Thomaksen hakemaan kolmatta Malvasier-puIloa, sillä hän huomasi laskeneensa väärin luullessaan kahden pullon riittävän.

Lebrecht Krögerkin puhui. Hän teki sen istualtaan, koska se teki vielä tehokkaamman vaikutuksen, ja liikutti vain silloin tällöin päätään ja käsiään mitä sulavimmin. Hän kohdisti puheensa talon molemmille naisille, mme Antoinetteile ja rouva konsulittarelle.

Mutta hänen lopetettuaan, »taivaanmannan» ollessa jo melkein tyystin kurkkua alempana ja Malvasierin laulaessa loppua, kohosi paikaltaan rykäisten ja yleisen huudahtelun seuraamana herra Jean Jacques Hoffstede… pöydän alapäässä istuvien lasten taputtaessa käsiään.

»Excusez! En voinut muuta…» hän lausui, sipaisten terävää nenäänsä ja vetäen takataskustaan paperin… Huoneeseen levisi hiisku maton hiljaisuus.

Paperi, jota hän piteli kädessään, oli korean monikoukeroinen, ja hän luki seuraavat sanat kukkasin ja kullatuin kiehkuroin koristetun soikion keskeltä:

»Ystävällisen kutsun johdosta Buddenbrookin perheen uuden talon iloiseen vihkiäistilaisuuteen lokakuussa vuonna 1835.»

»Ystävät! — Ma saanhan luvan laulun pienen virittää kunniaksi tämän tuvan, jolle taivas hymyää.

    Teille, kelpo harmaahapset,
    teille omistan mä sen;
    mut myös teille, rakkaat lapset,
    virressäni laulelen.

    Kauneus ja kumo jalo
    tääll' on siteess' saman vyön;
    Venukselt' on katseen valo.
    Vulkanukselt' tarmo työn

    Riemun tyyntä elämätä
    suokoon teille vastaisuus,
    kirkkautta kestävätä
    jokainen päivä uus!

    Aivan loppumattomasti
    onnestanne iloitsen.
    Myöskin yhtä useasti
    sitä teille rukoilen.

    Muhkeasti taloanne
    asukaa — ja pitäkää
    ystävänä muistossanne
    se, ken laati säkeet nää!»

Hän kumarsi, minkä jälkeen puhkesi esiin yksimielinen innostunut suosion myrsky.

»Mainiota, Hoffstede!» huusi ukko Buddenbrook. »Maljasi! Sepä oli herttaista!»

Mutta konsulittaren kilistäessä runoilijan kanssa levisi tuskin huomattava puna hänen hienolle hipiälleen, sillä hän oli kaiketi huomannut sen pienen kohteliaan kumarruksen, jonka Hoffstede oli tehnyt häntä kohti lausuessaan sanat »Venukselt' on katseen valo».

SEITSEMÄS LUKU.

Yleinen hilpeys oli saavuttanut huippunsa, ja herra Köppen tunsi vastustamatonta tarvetta aukaista pari liivinnappia; mutta se tuskin saattoi käydä päinsä, sillä eivät edes vanhat herrat katsoneet sitä sopivaksi. Lebrecht Kröger istui yhä yhtä suorana paikallaan kuin aterian alkaessa, pastori Wunderlichin iho pysyi valkoisena ja veltostumattomana, Buddenbrook vanhempi oli tosin taivuttautunut hiukan selkäkenoon, huomioonottaen kuitenkin mitä tarkimmin soveliaisuuden vaatimukset, ja ainoastaan Justus Kröger oli ilmeisesti hiukan hutikassa.

Mutta missä oli tohtori Grabow? Konsulitar nousi huomaamatta paikaltaan, sillä pöydän alapäässä olivat mamsseli Jungmannin, tohtori Grabowin ja Christianin paikat tyhjät, ja pylväskäytävästä kuului aivankuin hillittyä vaikerointia. Hän lähti nopeasti salista sisäkön jäljestä, joka oli tarjoillut voita, juustoa ja hedelmiä — ja aivan oikein, pylväikön pimennossa, pyöreällä patjapenkillä, joka ympäröi keskimmäistä pylvästä, istui, makasi tai kyyhötti pikku Christian ähkyen hiljaa ja sydäntäsärkevästi:

»Voi hyvä Jumala, rouva!» sanoi Ida, joka seisoi vieressä tohtorin kera. — »Christian voi niin huonosti, poika parka…»

»Minulla on paha olo, niin hiton paha olo,» uikutti Christian pyöreiden, syvällä olevien silmien liikkuessa levottomasti sinne tänne suhteettoman suuren nenän juuressa. Hän oli sanonut »hiton paha olo» vain ylenpalttisen epätoivon pakottamana, mutta konsulitar sanoi:

»Jos käytämme sellaisia sanoja, rankaisee hyvä Jumala vielä suuremmilla kivuilla!»

Tohtori Grabow koetteli pojan suonta; hänen hyväntahtoiset kasvonsa näyttivät vielä pitemmiltä ja lempeämmiltä.

»Pieni pahoinvointi… ei sen pahempaa, rouva konsulitar!» hän lohdutti. Sen jälkeen jatkoi hän hitaalla, täsmällisellä virkakielellään: »Olisi paras panna hänet sänkyyn… hiukan lasten jauhoja, kenties kupillinen kamomillateetä hikoamisen aikaansaamiseksi… Ja ankara ruokajärjestys — ymmärrättehän, rouva konsulitar? Kuten sanottu, ankara ruokajärjestys. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»

»En minä huoli kyyhkystä!» huusi Christian aivan suunniltaan. »Minä en syö enää milloinkaan — mitään! Minulla on niin paha, niin hiton paha olo!» Tuo voimasana näytti suorastaan tuottavan hänelle lievitystä, niin painokkaasti se lausuttiin.

Tohtori Grabow hymyili hiljaista, sääliväistä, melkeinpä surunvoittoista hymyä. Kyllä tämä nuorukainen syö taas piankin! Hän oli viettävä samaa elämäntapaa kuin muut ennen häntä. Hän oli viettävä päivänsä isiensä, sukulaistensa, tuttaviensa tavoin istuen paikallaan ja syöden valikoituja, raskaita, maukkaita ruokia… Mutta mitäpäs se häneen kuului! Hän. Friedrich Grabow, ei aikonut sekaantua häiritsevästi näiden varakkaiden, miellyttävien, kunnon kauppiasperheiden elämäntapoihin. Hän tuli, kun kutsuttiin, määräsi pariksi päiväksi ankaran ruokajärjestyksen — hiukan kyyhkysenlihaa, viipaleen ranskanleipää… niin — ja vakuutti tunnonvaivoitta, ettei tauti tällä kertaa ollut sen pahempilaatuista. Joskin hän oli vielä nuori, oli hän jo pitänyt omassaan monen kelpo kansalaisen kättä, joka oli syönyt viimeisen savulihareiden, viimeisen täytetyn kalkkunan ja joka, joko äkkiarvaamatta konttoripulpettinsa ääressä tai jonkun aikaa vuoteessa kärsittyään, oli saanut heittää itsensä Herran huomaan. Sitä sanottiin halvaukseksi, äkilliseksi kuolemantapaukseksi… niin, mutta hän, Friedrich Grabow, olisi voinut luetella heille monta sellaista tapausta, jolloin ei voitu huomata »mitään kuoleman syytä», jolloin sitä ei edes oltu odotettu, jolloin asianomaisessa vain ruoan jälkeen konttoriin palattua oli tuntunut pieni huimauksen tuntemus… Mutta mitäpäs siitä! Hän, Friedrich Grabow, ei itsekään halveksinut täytettyjä kalkkunoita. Tämänpäiväinen taikinoitu kinkku Chalotten-kastikkeineen oli ollut kerrassaan herkullinen, hitto vieköön, samoin sitä seurannut »taivaanmanna» mantelileivoksineen, vadelmineen ja munakiisseleineen, jota syömään käydessä jo henki kulki vaikeasti… niin. »Ankara ruokajärjestys, kuten sanottu — ymmärrättehän, rouva konsulitar. Palanen kyyhkysen lihaa — viipale ranskanleipää…»

KAHDEKSAS LUKU.

»Terveydeksi, mesdames et messieurs! Ylhäällä on sikari haluaville, kahvitilkkanen kaikille ja ehkä myös liköörilasillinen, jos madame on anteliaalla tuulella… Biljardipöydät ovat tietenkin myös jokaisen käytettävissä; Jean, sinä otat kai huoleksesi vieraiden johtamisen takarakennukseen… Madame Köppen — saanko tarjota…»

Jutellen, täysin vatsoin ja mitä parhaimmalla tuulella, lausuillen puoleen ja toiseen »terveydeksi», siirryttiin suuren kaksoisoven kautta takaisin maisemahuoneeseen. Mutta konsuli ei mennyt heti sinne, vaan keräsi ensin ympärilleen biljardinhaluiset herrat.

Lebrecht Kröger jäi naisseuraan, mutta Justus saattoi mennä mukaan… Myöskin senaattori Langhals, Köppen, Grätjens ja tohtori Grabow liittyivät konsuliin Jean Jacques Hoffsteden luvatessa tulla perästä: »Ei vielä, ei vielä! Johann Buddenbrook lupaa soittaa huilua, minun täytyy jäädä sitä kuulemaan… Au revoir, messieurs…»

Nuo kuusi herraa kuulivat vielä astuessaan maisemahuoneesta pylväikköön ensimmäiset huilunsävelet, joita konsulitar säesti harmoniolla; se oli pieni valoisa, siro, haaveellinen sävelmä, joka kaikui huoneiston halki. Konsuli kuunteli niin kauan kuin soittoa saattoi kuulla. Hän olisi jäänyt mieluimmin maisemahuoneeseen antautuakseen noiden sävelten tuudittamana, nojatuoliin painuneena haaveillensa ja tunteittensa valtaan; mutta isännän velvollisuudet…

»Tuopas kahvikuppeja ja sikareja biljardisaliin,» sanoi hän ohikulkevalle sisäkölle.

»Niin, Line, kahvia, kuulepas! Kahvia!» toisti herra Köppen äänellä, joka tuli täyden vatsan pohjasta, ja koetti nipistää tytön punaista käsivartta. Hän lausui k-äänteen aivan kurkun perällä kuin olisi hän jo hörppinyt kahvia.

»Ai, ai, madame Köppen näki varmasti ikkunalasien läpi», huomautti konsuli Kröger.

Senaattori Langhals kysyi: »Sinä asut siis tuolla yläkerroksessa,
Buddenbrook?»

Oikealta johtivat portaat yläkertaan, jossa konsulin ja hänen perheensä makuuhuoneet olivat; mutta vasemmallakin oli vielä pitkä rivi huoneita. Herrat laskeutuivat tupakoiden leveitä portaita alas, joita reunusti valkoiseksi maalattu, harvapienainen kaidepuu. Konsuli jäi seisomaan porrasvälikölle.

»Tässä välikerroksessa on vielä kolme huonetta», hän selitti, »aamiaishuone, vanhempieni makuukamari ja eräs käyttämätön huone puutarhan puolella. Vieressä kulkee kapea käytävä… Mutta eteenpäin! — Niin, kuormarattaat kulkevat tuolla alhaalla ja sieltä päästään edelleen halki koko alueemme Bäckergrubelle asti.»

Avara, kaikuva halli, joka näkyi alhaalla, oli laskettu suurilla, neliskulmaisilla kivilaatoilla. Ulko-oven vierustalla ja eteisen toisessa päässä oli konttorihuoneita, mutta keittiö, josta yhä vieläkin tunkeutui happaman Chalotten-kastikkeen haju, sijaitsi kellareihin johtavine käytävineen portaiden vasemmalla puolen. Vastapäätä sitä oli seinässä, melko korkealla, oudonnäköisiä, kömpelöitä, mutta siististi maalattuja komeroita; ne olivat palvelustyttöjen makuuhuoneita, joihin päästiin vain irtonaisten tikapuiden avulla. Vieressä näkyi pari suunnattoman vanhaa kaappia ja veistelmin koristettu arkku.

Korkean lasioven kautta jouduttiin aivan laakeiden, ajettavien kiviportaiden kautta pihaan, jonka vasemmalla puolen oli pieni pesutupa. Tästä näkyi kaunis, vaikka tällä kertaa syksyisen harmaa ja märkä puutarha, jonka kukkalavat olivat peitetyt olkimatoin suojaksi kylmää vastaan ja jonka perällä oli »porttaali», puutarhamajan rokoko-pääty. Mutta herrat poikkesivat talosta vasempaan johtavalle tielle, joka kulki muurien välitse toisen pihan kautta takarakennukseen.

Täältä johtivat niljaiset portaat kellarimaiseen multalattiaiseen holviin, jota käytettiin varastohuoneena ja jonka ullakolta riippui alas paksu hinausköysi; sillä hinattiin viljasäkit yläkertaan. Mutta herrat nousivat oikealla olevia puhtaita portaita ensimmäiseen kerrokseen, ja konsuli itse avasi biljardihuoneen oven.

Herra Köppen pudottautui lopen uupuneena lähimmälle kankeamuotoiselle tuolille, jonka kaltaisia oli sijoitettu pitkin tuon aution ja ankarannäköisen huoneen seinämiä.

»Minä katselen aluksi!» huusi hän pudistellen hienoja vesipisaroita hännystakistaan. »Onpa teidän talonne läpi perhananmoinen matka, Buddenbrook!»

Kuten maisemahuoneessa, paloi täälläkin takkatuli messinkisen ristikon takana. Kolmesta korkeasta, kapeasta ikkunasta näkyi kosteanpunaisia kattoja, harmaita pihoja ja talonpäätyjä…

»Pieni ottelu, vai kuinka, herra senaattori?» kysyi konsuli ottaessaan biljardisauvat asettimilta. Sitten hän kävi sulkemassa molempien biljardipöytien kolot. »Kuka tulee meidän puolellemme? Grätjens? Tohtori? All right. Grätjens ja Justus, käykää te toiset tuohon pöytään… Köppen, sinun täytyy pelata…»

Viinikauppias nousi, suu täynnä tupakansavua, ja jäi kuuntelemaan väkevää tuulenpuuskaa, joka vonkui rakennusten välissä, ropsautti sateen ruutuja vasten ja ulvoi savupiipussa.

»Helkkari!» pääsi häneltä tupakansavun mukana. »Luuletko sinä, että
'Wullenwewer' pääsee satamaan, Buddenbrook? Mikä koiranilma…»

Eiväthän Travemünden tiedot olleet parhaimpia, sen vahvisti myös konsuli Kröger, joka liitusi sauvansa nahkaa. Myrsky sanomia joka puolelta.. Anno 1824 ei ollut paljon pahempi rajuilma, kun Pietarissa oli suuri tulva… Tuossapa tulikin kahvi.

Kaadettiin kuppeihin, juotiin pari siemausta, ja sitten alkoi peli.
Mutta silloin siirtyi keskustelu tulliyhdistykseen, ja konsuli
Buddenbrook kannatti innokkaasti tulliyhdistystä.

»Mikä keksintö, hyvät herrat!» huudahti hän kääntyen vilkkaasti työnnön tehtyään toiseen pöytään, jossa oli lausuttu ensi sana tästä aiheesta. Meidän on liityttävä siihen ensi tilassa…

Mutta herra Köppen ei ollut samaa mieltä, ei, hän päinvastoin vastusti asiaa.

»Entä itsenäisyytemme? Ja riippumattomuutemme», kysyi hän loukkaantuneena, nojaten sotaisasti sauvaansa. »Miten niiden kävisi? Hampuriko muka rupeaisi kannattamaan tuota preussilaisten keksintöä? Yksin tein me voisimme liittyä suoraan Preussiin, Buddenbrook! Ei ikinä, ei toki. Mitä hyötyä meillä on tulliyhdistyksestä? Eikö kaikki käy hyvin ilmankin?»

»Hätäkös sinulla on punaviineinesi, Köppen! Venäjän tuotteista ei ehkä myöskään ole mitään sanomista. Mutta muutahan ei tuodakaan! Ja mitä vientiin tulee, no niin, voimmehan me tosin lähettää hiukan viljaa Hollantiin ja Englantiin!… Mutta kaikki ei käy kovinkaan hyvin. Toisenlaisia kauppoja täällä ennen solmittiin… Jos liityttäisiin tulliyhdistykseen, avautuisi meille pääsy Mecklenburgiin ja Schleswig-Holsteiniin… Eikä voi edeltäpäin tietää, miten yksityiskauppa menestyisi…»

»Mutta, hyvä Buddenbrook», tarttui puheeseen Grätjens kumartuen pitkin pituuttaan pöydän yli ja tehden sauvalla, jota hän piteli luisilla sormillaan, määräperäisiä liikkeitä, »tuo tulliyhdistys… minä en sitä ymmärrä. Meidän järjestelmämmehän on niin yksinkertainen ja käytännöllinen, eikö olekin? Tavaran ilmoitus porvarivalaa vastaan…»

»Hyvänen aika, herra konsuli — kaikkea te voittekin pitää kauniina?» Senaattori Langhals oli järkytetty. »Minä en tosin ole kauppias… mutta totta puhuen tuo porvarivala-menetelmä on muuttunut metkuiluksi! Se on nykyään vain muotoseikka, joka voidaan kiertää jotakuinkin keveästi.. valtio saa nuolla näppejään. Onhan sitä kuultu yhtä ja toista rumaakin. Minä olen vakuutettu siitä, että liittyminen tulliyhdistykseen senaatin taholta…»

»Silloin syntyy kongflikki!» Herra Köppen napahutti vihan vimmoissa sauvansa maahan.

»Kongflikki, sen minä sanon. Täysi kunnioitus, herra senaattori, mutta tässä asiassa me emme voi vetää yhtä köyttä!» Ja hän puhui kiihtyneesti tarkastuslautakunnista ja valtion edusta ja porvarivalasta ja vapaavaltioista…

Luojan kiitos, että Jean Jacques Hoffstede samassa tuli! Käsikkäin pastori Wunderlichin kanssa astui hän sisään, huolettoman ajan kaksi huoletonta, hilpeää vanhaa herraa.

»Kuulkaas, kunnon ystävät», ryhtyi hän puhumaan, »minäpä tiedän jotakin hauskaa; se on pieni hauska pila, runonpätkä ranskalaiseen malliin… kuulkaahan!»

Hän istahti mukavasti tuolille vastapäätä pelaajia, jotka sauvaansa nojaten seisoivat biljardipöydän ympärillä, veti taskustaan paperiliuskan, asetti pitkän etusormensa sinettisormuksineen terävälle nenälleen ja luki iloiseen, viattoman-kertovaan tapaan:

    Kas, kerran ajelulle kun marski Saksinmaan
    tuon kanssa Pompadourin läks' kultavaunuissaan,
    niin Frelon huus: »Tuo toinen on miekka hirmuinen
    ja toinen miekan tuppi, mi ruostuttavi sen!»

Herra Köppen hämmästyi hetkiseksi, mutta heitti sitten mielestään koko »kongflikin» ja yhtyi toisten nauruun niin että sali raikui. Mutta pastori Wunderlich oli astunut ikkunan ääreen ja hihitti siellä hartioista päättäen hiljaa itsekseen.

Oltiin vielä hyvän aikaa koolla tässä takapihan biljardisalissa, sillä Hoffstede osasi vielä useampia samantapaisia sutkauksia. Herra Köppen oli avannut kaikki liivinnapit ja oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän viihtyi paremmin täällä kuin alhaalla ruokasalissa. Hän höysti hassunkurisilla alasaksalaisilla puheenparsilla jokaista työntöä ja lausuili tavantakaa onnellisena itsekseen:

YHDEKSÄS LUKU.

Oli jotakuinkin myöhä, kello oli miltei yksitoista, kun seura, joka vielä kerran oli kokoontunut maisemahuoneeseen, ryhtyi melkein yht'aikaa tekemään lähtöä. Konsulitar lähti, vastaanotettuaan kädelleen kaikkien suudelmat, viipymättä ylös huoneisiinsa katsomaan pahoinvointista Christianiansa, jättäen mamsseli Jungmannin pitämään silmällä, kun palvelustytöt korjasivat astiat pöydästä. Madame Antoinette vetäytyi välikerrokseensa. Mutta konsuli saattoi vieraat portaita alas hallin halki kadulle asti.

Vinha tuuli kiidätti sateen viistoon alas, ja Kröger-vanhukset purjehtivat paksuihin turkkeihin kiedottuina mitä kiireimmin mahtaviin vaunuihinsa, jotka olivat odottaneet jo kauan. Talon edessä patsaiden päässä palavat öljylamput ja etempänä vahvassa, kadun yli pingotetussa köydessä riippuvat lamput loimottivat levottomasti. Siellä täällä pisti talojen seinistä eteiskuisteja kadulle, joka vietti alamäkeen Travea kohti, ja toiset niistä olivat varustetut penkeillä tai halvoilla huonekaluilla. Huonon kivityksen lomasta tunkeutui vihreä ruoho. Kadun yläpäässä oleva Marian-kirkko oli kokonaan peittynyt varjoon, pimeyteen ja sateeseen.

»Merci», lausui Lebrecht Kröger puristaen vaunujen luona seisovan konsulin kättä. »Merci, Jean, oli oikein miellyttävä ilta!» Sitten läiskähti piiska ja vaunut lähtivät jyristen vierimään. Myöskin pastori Wunderlich ja kaupanvälittäjä Grätjens astuivat tietään kiitollisin mielin. Herra Köppen, jolla oli yllään viisikauluksinen hartiaviitta ja päässä avara, harmaa silinteri ja joka talutti pulleaa vaimoaan käsikoukusta, sanoi möräkimmällä bassollaan:

»Hyvää yötä, Buddenbrook! Menepäs sisään, ettet vilustu. Suuret kiitokset sulle! En ole pitkiin aikoihin syönyt näin lujasti… neljäleimainen punaviinini miellyttää sinua siis. Vielä kerran, hyvää yötä.»

Pariskunta kulki konsuli Krögerin ja hänen perheensä seurassa alas virtaa kohden, kun taas senaattori Langhals, tohtori Grabow ja Jean Jacques Hoffstede lähtivät vastakkaiseen suuntaan.

Konsuli Buddenbrook seisoi parin askeleen päässä ovesta kädet vaaleiden housujensa taskuissa, hytisten hiukan paljaassa verkatukissaan ja kuunnellen tyhjältä, märältä, heikosti valaistulta kadulta poistuvien askelten kaikua. Sitten hän kääntyi ja kohotti katseensa talon harmaaseen päätyyn. Hänen silmänsä viivähtivät lauselmassa, joka komeili sisäänkäytävän yläpuolella vanhanaikaisin kiveenhakatuin kirjaimin: — »Dominus providebit.» Ja pää vähän syvempään painuneena hän astui sisään ja sulki huolellisesti raskaan narisevan porstuanoven. Sitten lukitsi hän sisäovet ja astui hitaasti kaikuvan eteisen halki kysyen keittäjättäreltä, joka tuli portaita alas kilisevää teetarjotinta kantaen:

»Ruokasalissa, herra konsuli…» Keittäjättären kasvot lensivät yhtä punaisiksi kuin hänen käsivartensa, sillä hän oli kotoisin maalta ja joutui helposti hämmennyksiin.

Konsuli nousi portaita ja vei pimeässä pylväikössä vielä kerran kätensä povitaskua kohti, missä paperi ratisi. Sitten hän astui saliin, jonka eräässä nurkassa vielä paloivat kynttilänloput haarajalustassa valaisten tyhjennettyä pöytää. Chalotten-kastikkeen hapan haju tuntui yhä ilmassa.

Ja ikkunoiden luona asteli Johann Buddenbrook verkkaisesti edestakaisin, kädet selän takana.

KYMMENES LUKU.

»No, poikani Johann! Mitäs kuuluu!» Hän jäi seisomaan ja ojensi pojalleen kätensä, Buddenbrookien valkoisen, hieman liian lyhyen, mutta hienomuotoisen käden. Hänen roteva vartalonsa, josta pilkotti vaaleampina läikkinä vain puuteroitu tekotukka sekä pitsiröyhelö, näkyi epäselvästi kynttilöiden heikossa valossa ikkunauutimien tummaa taustaa vasten.

»Eikö väsytä? Minä kävelen täällä ja kuuntelen tuulta… helkkarinmoinen ilma! Kapteeni Kloht on parast'aikaa matkalla Riiasta tänne…»

»Saatanko luottaa siihen. Vaikka myönnän kyllä, että sinä olet Isän
Jumalan kanssa hyvää pataa…»

Konsulista tuntui helpommalta, kun hän havaitsi isänsä olevan hyvällä tuulella.

»Käydäkseni asiaan», ryhtyi hän puhumaan, »en tullut ainoastaan toivottamaan teille hyvää yötä, vaan… mutta ette saa vihastua, ettehän? En ole tätä ennen tahtonut — kiusata teitä — tällä kirjeellä, joka saapui iltapäivällä… kesken hupaisaa illanviettoamme…»

»Monsieur Gottholdilta — voilà!» Vanhus oli olevinaan aivan tyyni ottaessaan vastaan sinertävän, sinetöidyn kirjekuoren. »Herra Johann Buddenbrook senior. Käteen… velipuolesi on hieno herra, Jean! Vastasinko minä hänen toiseen kirjeeseensäkään? Mutta vähät siitä, monsieur laatii kolmannen…» Verevien kasvojen synketessä synkkenemistään mursi hän sinetin yhdellä sormella, levitti nopeasti ohuen paperin, kääntyi sivuttain, niin että haarajalasta leviävä kynttilänvalo sattui paperille, ja kopahutti sitä vielä kämmenen selkäpuolella. Jo käsialakin ilmaisi uppiniskaisuutta ja kapinahenkeä, sillä kun toisten Buddenbrookien käsiala oli pientä, vinoa ja ohutta, olivat nämä kirjaimet korkeat, jyrkät ja epätasaiset; useat sanat olivat alleviivatut nopealla, kaarevalla kynän vedolla.

Konsuli oli vetäytynyt syrjempään seinän viereen tuolien luokse, mutta hän ei istuutunut, kun hänen isänsä seisoi, vaan tarttui ainoastaan hermostuneesti tuolin korkeaan selustaan tarkaten isäänsä, joka pää sivuun kääntyneenä ja kulmakarvat rypyssä luki nopeasti huuliaan liikutellen:

Lienee turha toivoa Teiltä niin suurta oikeudentuntoa, että käsittäisitte suuttumuksen, jota en voinut olla tuntematta, kun toinen, tuiki tärkeä, tunnettua asiaa käsittelevä kirjeeni jäi vastausta vaille, ja vain ensimmäiseen saapui vastaus. Jääköön sanomatta millainen. En voi olla sanomatta Teille, että tapa, jolla Te, herra paratkoon, itsepäisyydessänne syvennätte välillämme olevaa kuilua, on synti, josta teidän kerran on vastattava Jumalan tuomioistuimen edessä. On ylen surullista, että Te vuosi sitten, jolloin minä, seuratessani sydämeni ääntä, tosin vastoin teidän tahtoanne, nain nykyisen vaimoni joutuen siten erään puotiliikkeen omistajaksi, tunsitte tuon seikan niin suuresti loukkaavan rajatonta ylpeyttänne, että käännyitte julmasti minusta pois; mutta tapa, jolla Te nyt kohtelette minua, on kerrassaan kuulumaton, ja jos arvelette minun tyytyvän vaikenemiseenne ja tyynesti taipuvan tahtoonne, erehdytte mitä arveluttavimmin. — Äskettäin hankkimanne, Mengstrassen varrella sijaitsevan talon kauppasumma on 100 000 markkaa, ja olen myös saanut tietooni, että toisesta aviosta oleva poikanne ja liikekumppaninne Johann asuu siinä kanssanne vuokralla ja on kuolemanne jälkeen liikkeen ohella saava haltuunsa ainoana perijänä myöskin yllämainitun talon. Olette myös tehnyt sopimuksia Frankfurtissa asuvan sisarpuoleni ja tämän puolison kanssa, joihin minä en ole sekaantunut. Mutta asia, joka koskee myös minua, vanhinta poikaanne, on se, että annatte e p ä k r i s t i l l i s e n vihanne mennä niin pitkälle, että muitta mutkitta kieltäydytte maksamasta minulle korvaussummaa osuudestani taloon! Tyydyin vaitiollen siihen, että te minun naimisiin mennessäni ja omaa liikettä perustaessani maksoitte minulle 100 000 markkaa, luvaten minulle sitäpaitsi testamentissanne kerta kaikkiaan 100 000 markan perintöosuuden. En silloin ollut tarpeeksi selvillä varallisuussuhteistanne. Mutta nyt näen selvemmin, ja koska minun ei tarvitse pitää itseäni periaatteellisesti perinnöttömänä, vaadin tässä erikoistapauksessa 33 335 markan korvaussumman, joka on yhtäkuin kolmas osa kauppasummasta. En huoli lausua mitään arveluita siihen nähden, ketä minun on kiittäminen siitä hävyttömästä vaikutuksesta, joka on aiheuttanut kohtelun, jota minun on tähän asti ollut pakko kärsiä; mutta minä panen vastalauseen sitä vastaan kristityn ja kauppamiehen koko oikeudella, vakuuttaen viimeisen kerran, että ellette suostu oikeutettuihin vaatimuksiini, en ole tästä lähtien enää antava Teille kristityn isän enkä liikemiehen osaksi tulevaa kunnioitusta.

»Saat suoda anteeksi, ettei minua huvita lukea tätä litaniaa toiseen kertaan.» — Johann Buddenbrook viskasi kirjeen vihaisesti pojalleen.

Konsuli sieppasi paperin sen lepattaessa hänen polviensa kohdalla ja seurasi hämmentynein ja surullisin silmin isänsä askeleita. Vanha herra tarttui kynttilänsammutuskeppiin, joka oli nojallaan ikkunaa vasten, ja kulki suorana ja suutuksissaan pöydän sivustaa pitkin vastakkaiseen nurkkaan, haarakynttiläjalan ääreen.

»Assez! sanon minä. N'en parlons plus, piste! Sänkyyn, mars! En avant!» Liekki toisensa jälkeen katosi auttamattomasti pienen metallisuppilon sisään, joka oli kiinnitetty kepin päähän. Paloi enää vain kaksi kynttilää vanhuksen kääntyessä uudelleen poikansa puoleen, jota hän tuskin enää erotti.

»Eh bien, niitä sinä seisot siinä? Mitä sanot? On kai sinulla jotain sanottavaa!»

»Aina sinä olet neuvoton!» singahutti Johann Buddenbrook äkeissään, vaikka hän tiesi, ettei tuo väite ollut kovinkaan todenmukainen, hänen poikansa ja kumppaninsa kun oli usein ollut häntä neuvokkaampi edullisten päätösten teossa.

»Hävyttömästä vaikutuksesta…» luki konsuli. »Tuo syytös on hyvin selvästi ilmaistu. Ette käsitä, isä, miten vaikealta se minusta tuntuu. Ja hän moittii meitä epäkristillisyydestäkin!»

»Ja sinä annat tuon roskasepustuksen vaikuttaa itseesi — niinkö?!» Johann Buddenbrook kulki äkäisesti hänen ohitseen, vetäen kynttilänsammuttajaa perässään. »Epäkristillisyydestä! Haa! Erittäin suurenmoista, totisesti — tuo hurskas rahanhimo! Mitä väkeä te oikein olette, te nuori polvi — häh? Pää täynnä kristillistä, haaveellista hölynpölyä… ja… ihanteita! Ja me vanhat olemme muka sydämettömiä pilkkaajia… Heinäkuun yksinvalta ja käytännölliset ihanteet… ennemmin lähetetään vanhalle isälle mitä karkeimpia syytöksiä kuin jäädään paria tuhatta taalaria vaille!… Ja hän suvaitsee halveksia minua liikemiehenä! Mutta minäpä tiedän, juuri liikemiehenä, mitä faux-frais'it ovat — faux-frais'it!» uudisti hän kurauttaen julmistuneesti pariisilais-r:n. »Eikä tuo kiihkopäinen lurjus muutu sen nöyremmäksi, vaikka suostuisin ja myöntyisinkin…»

»Rakas isä, mitä minun tulee vastata! En soisi hänen olevan oikeassa siinä, mitä hän puhuu 'vaikutuksesta'! Minä olen liikekumppanina asianosainen ja juuri siksi en voi neuvoa sinua pysymään kannassasi, mutta… Ja minä olen yhtä hyvä kristitty kuin Gotthold, mutta…»

»Mutta! Sinä voit todellakin sanoa 'mutta', Jean! Katsellaanpas, miten asiat oikeastaan ovat? Siihen aikaan, jolloin hän oli hullaantunut mamsseli Stüwingiinsä ja pani toimeen kohtauksen toisensa jälkeen asian johdosta solmien lopulta kuitenkin, ankarasta kiellostani huolimatta, sanotun epäsäätyisen avioliiton, kirjoitin minä hänelle: 'Mon très cher fils, sinä näit tuon puodin ja sillä hyvä. En tee sinua perinnöttömäksi, en nosta melua asiasta, mutta ystävyytemme on lopussa. Tässä on 100 000 markkaa myötäjäisiksi, määrään sinulle toiset 100 000 testamentissani, mutta siinä kaikki, enempää et saa vaatia, killinkiäkään ei tipahda lisää.' — Siihen hän ei vastannut mitään. Mitä meidän kauppamme nyt kuuluvat häneen? Mitä se kuuluu häneen, että sisaresi ja sinä tulette saamaan aimo annoksen enemmän kuin hän? Ja että talo on ostettu teidän perintöosuusrahoillanne…»

»Jospa voisitte ymmärtää isä, miten tukala minun asemani on! Perhesovun vuoksi haluaisin kehoittaa… mutta…» Konsuli huokasi hiljaa tuoliinsa nojaten. Johann Buddenbrook tuijotti, sammutuskeppi tukenaan, tarkkaavasti häilyvään hämärään nähdäkseen poikansa ilmeen. Viimeisen edellinen kynttilä oli palanut loppuun ja sammunut itsestään; yksi ainoa lepatti vielä kaukana nurkassa. Korkea, valkoinen hahmo ilmaantui aina hetken kuluttua levollisesti hymyillen esiin seinältä ja katosi jälleen.

»Isä — meidän suhteemme Gottholdiin ahdistaa minua niin!» sanoi konsuli hiljaa.

»Isä… vietimme tänään niin iloisen illan, istuimme niin hauskasti samassa pöydässä, olimme iloiset ja ylpeät siitä, että olemme saaneet jotakin aikaan… että olemme kohottaneet kauppahuoneemme ja sukumme asemaan, jossa kunnioitus ja arvonanto on lankeava osaksemme mitä runsaimmassa määrässä… Mutta, isä, tuo epäsopu veljeni, sinun vanhimman poikasi, ja muun perheen välillä… se saattaa muuttua salaiseksi halkeamaksi rakennuksessa, jonka me Jumalan armosta olemme pystyttäneet… Perheen tulee pysyä koossa, olla yksimielinen, isä, muuten kolkuttaa onnettomuus ovelle…»

»Mitä sinä puuhailet, Jean?» kysyi Johann Buddenbrook. »En näe sinua enää yhtään.»

»Minä lasken», sanoi konsuli kuivasti. Kynttilä leimahti samassa, ja silloin näkyi, miten hän oli oikaissut itsensä ja tuijotti nyt häilähtelevään liekkiin, silmissä kylmempi ja selkeämpi ilme kuin mitä niissä oli ollut koko illan kuluessa. — »Te joko annatte Gottholdille 33 335 markkaa ja Frankfurtiin 15 000, mikä tekee yhteensä 48 335. Tahi te annatte vain 25 000 frankfurtilaisille, mikä merkitsee liikkeelle 23 335 markan säästöä. Mutta ei siinä kaikki. Siinä tapauksessa, että te luovuttaisitte Gottholdille korvaussumman osuudesta taloon, olette te luopunut myös periaatteestanne, eikä Gotthold enää ole oleva lopullisesti osaton pesään, vaan voi teidän kuoltuanne vaatia yhtä suurta perintöosaa kuin sisareni ja minä, ja silloin koituu kauppaliikkeelle satojentuhansien tappio, satojentuhansien, johon sisareni ei voi myöntyä, enkä minä voi myöntyä, liikkeen tulevana ainoana omistajana… Ei, isä!» sanoi hän päätöksensä tehden ja oikaisten vartalonsa yhä suoremmaksi. »En voi kehoittaa sinua taipumaan Gottholdin pyyntöön!» —

Viimeinen loimahdus sammui metallisuppiloon. Pilkkopimeässä haparoivat molemmat pylväskäytävään, ja toiseen kerrokseen vievien portaiden alapäässä pudistivat he toistensa kättä.

»Hyvää yötä, Jean… Courage! Sattuuhan niitä harmeja… Näkemiin!
Tapaamme huomenna aamiaispöydässä!»

Konsuli nousi portaita omaan asuntoonsa, ja vanhus haparoi käsipuusta pidellen välikerrokseen. Sen jälkeen vaipui avara vanha rakennus pimeyden ja äänettömyyden helmaan.

Ylpeys, toiveet ja pahat aavistukset nukkuivat sateen rapistessa hiljaisella kadulla ja syystuulen vinkuessa tornissa ja nurkissa.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, huhtikuun keskivaiheilla, oli tavattoman varhainen kevät, ja samoihin aikoihin oli sattunut tapaus, joka sai ukko Buddenbrookin rallattamaan hyvästä mielestä ja tuotti hänen pojalleen mitä suurinta iloa.

Yhdeksän aikaan eräänä sunnuntaiaamuna istui konsuli aamiaishuoneen ikkunan ääressä olevan suuren ruskean kirjoituspöydän ääressä, jonka kupera kansi oli työnnetty syrjään konstikkaan mekanismin avulla. Hänen edessään oli paksu nahkasalkku, joka oli täynnä papereita, mutta hän oli ottanut esiin paksun nahkakantisen kirjoitusvihon, joka oli koristettu kultakirjaimin, ja kirjoitti nyt siihen, innokkaasti pöydän ääreen kumartuneena nopealla, ohuella, pienellä käsialallaan — pysähtymättä, keskeytymättä, kastaen vain silloin tällöin hanhenkynää suureen, metalliseen mustepulloon…

Molemmat ikkunat olivat auki, ja puutarhasta, missä lämmin aurinko paistoi ensimmäisiin umppuihin ja missä pari pikkulintua keskusteli toimekkaasti, tunkeutui sisään raitis, lemuava kevätilma leyhytellen silloin tällöin hiljaa ja äänettömästi ikkunauutimia. Päivä paistoi häikäisevänä aamiaispöydän valkoiselle liinalle, jossa siellä täällä näkyi leivänmurusia, ja väikkyi huhmarenmuotoisten kuppien kullatuissa koukeroissa ja uurteissa…

Makuuhuoneen molemmat ovenpuoliskot olivat auki, ja sieltä kuului Johann Buddenbrookin ääni tämän hyräillessä aivan hiljaa muuatta vanhaa hullunkurista sävelmää:

»Mies kelpo oot, mies oiva oot, mies, josta pitää naiset, jos keität, lasta tuuditat ja sipulille haiset.»

Hän istui pienen, vihreillä silkkiverhoilla varustetun kätkyen vieressä, joka oli konsulittaren korkean uudinvuoteen ääressä ja jota hän keinutteli tasaisesti toisella kädellään. Konsulitar puolisoineen oli palveluskunnan työn helpottamiseksi sijoittunut joksikin aikaa välikerrokseen, kun taas vanha herra ja madame Antoinette, joka parastaikaa hääräili pöydän takana flanellin ja liinavaatetarpeiden keskellä, käyttivät välikerroksen kolmatta huonetta makuukamarinaan.

Konsuli tuskin vilkaisikaan vierashuoneeseen, niin hän oli syventynyt tehtäväänsä. Hänen kasvoillaan oli totinen ja melkein kärsivän harras ilme. Hänen suunsa oli puoliavoinna, leuka hiukan riipuksissa ja hänen silmänsä himmentyivät tavantakaa. Hän kirjoitti:

»Tänään, 4 p. huhtikuuta 1838, kello kuusi aamulla synnytti rakas vaimoni Elisabeth, synt. Kröger, Jumalan avulla onnellisesti pienokaisen, tyttären, joka on pyhässä kasteessa saava nimen Klara. Jumala auttoi häntä armollisesti, vaikka synnytys tohtori Grabowin arvelun mukaan tapahtui jonkun verran liian aikaisin ja vaikka hänen vointinsa ei sitä ennen ollut aivan hyvä, vaan hän sai kestää kovia tuskia. Missä on sinun kaltaisesi Jumala, Herra Zebaoth, joka autat meitä hädässä ja vaaroissa ja opetat meitä tuntemaan sinun tahtosi, jotta pelkäisimme sinua ja taitaisimme olla uskolliset sinun tahdollesi sekä käskyillesi! Oi, Herra, johda meitä meidän vaeltaessamme maan päällä…» — Kynä kiiti edelleen tasaisesti, kevyesti, tehden silloin tällöin kauppatyyliin kuuluvan koukeron ja puhuen rivi riviltä Jumalalle. Kaksi sivua etempänä oli näin kuuluva kirjoitus:

»Olen laatinut tyttärelleni 150:n taalerin vakuutuskirjan. Johda sinä häntä, Herra, sinun teillesi ja anna hänelle puhdas sydän, että hän kerran pääsisi ikuisiin rauhan asuntoihin. Sillä me ihmiset tiedämme, miten vaikea on uskoa täydestä sydämestä, että rakas Herra Jeesus on meidän Lunastajamme, sillä meillä on niin pieni kehno sydän…»

Jatkettuaan vielä kolme sivua oli konsuli kirjoittanut sanan »amen», mutta kynä lensi edelleen, lensi suihkaen vielä monen lehden yli, kirjoitti suloisesta lähteestä, joka virvoittaa väsynyttä matkamiestä, autuuden Herran pyhistä, vertavuotavista haavoista, laveasta ja kaidasta tiestä ja Jumalan suuresta kunniasta. Tosin näytti konsuli väliin haluavan keskeyttää kirjoittelun ja laskea pois kynän rientääkseen puolisonsa luo tai konttoriin. Mutta saattoiko hän niin pian väsyä puhelemaan Luojansa ja Ylläpitäjänsä kanssa! Ei, hän ei saanut ryöstää aikaa Herraltansa omiin asioihinsa… Ja juuri epähurskaan halunsa rangaistukseksi kirjoitti hän yhä pitempiä otteita pyhästä Raamatusta, rukoili vanhempiensa, vaimonsa, lastensa ja oman itsensä puolesta, rukoili vielä veljensä Gottholdinkin puolesta — kunnes viimein, kirjoitettuaan viimeisen raamatunlauseen ja viimeisen, kolmikertaisen aamenen, siroitti kirjoitushiekkaa paperille ja oikaisihe huokaisten tuolinselkää vasten.

Jalka polven yli heitettynä selaili hän hitaasti vihkoa lukeakseen sieltä täältä jonkun päivämäärän tai katkelman, jonka hän oli merkinnyt muistiin, ja tunteakseen taas kiitollisin mielin, kuinka Jumalan käsi aina ja kaikissa vaaroissa oli silminnähtävästi siunannut häntä. Hän oli sairastanut niin ankaraa isoarokkoa, että kaikki luulivat hänen siihen kuolevan, mutta hän oli pelastunut. Kerran poikana ollessaan oli hän ollut mukana eräiden häiden oluenpanotilaisuudessa (siihen aikaan oli tapana valmistaa olut kotona) ja siellä oli asetettu oven eteen telineille suuri olutamme. Se suistui alas ja pohja sattui poikaan semmoisella voimalla ja ryskeellä, että naapurit ilmestyivät ulos taloistansa ja kuudella miehellä oli aika tekeminen sen nostamisessa jälleen paikoilleen. Hänen päänsä oli pahasti ruhjoutunut ja veri valui pitkin koko ruumista. Hänet kannettiin erääseen kauppapuotiin, ja kun hänessä vielä huomattiin vähän eloa, lähetettiin lääkäriä ja haavuria noutamaan. Hänen isäänsä kehoitettiin tyytymään Jumalan tahtoon, sillä oli mahdotonta, että poika enää jäisi eloon… Mutta katso: Kaikkivaltias Jumala siunasi hoidon ja lääkkeet ja antoi hänelle jälleen täyden terveyden! — Verestettyään nyt muistissaan tuota onnettomuustapausta tarttui konsuli vielä kerran kynään ja kirjoitti viimeisen aamenensa jälkeen: »Niin, Herra, ole kiitetty iankaikkisesti!»

Kerran taas, hänen saapuessaan nuorena Bergeniin, oli Jumala auttanut hänet suuresta merihädästä. »Ponnistellessamme kaikin voimin kalastusalusten välissä laituriin päästäksemme, sillä oli aika, jolloin Jäämeren-purjehtijat juuri olivat palanneet», oli hän kirjoittanut, »seisoin minä aluksen reunalla jalat hankaa vasten auttaakseni laivaamme lähemmäksi laituria. Silloin katkeaa tammipuinen hanka, jota vastaan minä olin asettanut jalkani, ja putoan päistikkaa veteen. Nousen ensin veden pinnalle, mutta kukaan ei ole kyllin lähellä ehtiäkseen avukseni; toisen kerran nousen pintaan, mutta alus kulkee pääni yli. Ei ole puutetta auttajista, mutta näiden täytyy ensin työntää laivaamme ja kalastusalusta kauemmas toisistaan, etteivät ne painaisi minua alleen. Kaikki tuo ei olisi kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ellei eräs köysi samassa silmänräpäyksessä olisi itsestään katkennut Pohjankävijä-aluksella, jonka johdosta se soljui kauemmaksi, ja minulle, aivan kuin Jumalan sallimuksesta, jäi tilaa päästä veden pinnalle. Ja vaikka kolmannella kerralla jaksoin nousta vain niin korkealle, että hiukseni näkyivät, onnistui erään miehistämme. jotka kaikki olivat laivan laidalla ja tuijottivat veteen, tarttua keulapuolelta hiuksiini, jolloin minä tartuin hänen käsivarteensa. Mutta kun hän ei jaksanut kestää painoani, huusi ja reuhasi hän niin kauheasti, että toiset kuulivat sen ja tarttuivat hänen lanteisiinsa pidellen hänestä kiinni, jottei hän suistuisi veteen. Minäkin pitelin kiinni kaikin voimin, vaikka hän puri minua käsivarteen, ja pelastuin siten…» Tätä seurasi hyvin pitkä kiitosrukous, jonka konsuli luki kostein silmin.

»Voisin kertoa paljon», luki hän toisesta paikasta, »jos tahtoisin puhua intohimoistani, mutta…» Konsuli liukui tämän yli ja luki rivin sieltä, toisen täältä avioliittonsa ja ensimmäisen isyytensä ajoilta. Tämä suhde ei ollut, sen hän rehellisesti myönsi, niinsanottu lemmenavio. Hänen isänsä oli lyönyt häntä olkapäälle ja kiinnittänyt hänen huomionsa rikkaan Krögerin tyttäreen, joka oli tuova kauppaliikkeeseen tuntuvan myötäjäiserän. Hän oli suostunut tähän mielellään ja oli aina kunnioittanut puolisoaan Jumalan hänelle suomana kumppalina…

rallatti isä hiljaa sänkykamarissa. Oli vahinko, että hänen isänsä välitti niin vähän kaikista näistä vanhoista muistiinpanoista ja papereista. Hän eli täydelleen nykyhetkessä eikä piitannut suuria perheen menneisyydestä, vaikka hän itsekin ennen vanhaan oli liittänyt tähän paksuun kultareunavihkoon muutaman, etupäässä ensimmäistä avioliittoaan koskevan muistiinpanon hiukan koukeroisella käsialallaan.

Konsuli aukaisi nuo lehdet, jotka olivat paksumpaa ja karkeampaa paperia kuin paperi, jonka hän itse oli kiinnittänyt vihkoon; ne alkoivat jo kellertää… Johann Buddenbrook oli varmaan rakastanut liikuttavan hellästi ensimmäistä vaimoaan, erään bremeniläisen kauppiaan tytärtä, ja vuosi, jonka hän oli saanut elää tämän rinnalla, oli nähtävästi ollut hänen ihanimpansa. »L'année la plus heureuse de ma vie» oli siihen kirjoitettu ja alle oli vedetty korea aaltoviiva, huolimatta siitä, että madame Antoinette saattoi nähdä sen…

Mutta sitten oli Gotthold tullut maailmaan, ja tuo lapsi oli vaatinut Josephinen hengen… Tämän johdosta oli karkealle paperille kirjoitettu kerrassaan merkillisiä tunnustuksia. Johann Buddenbrook näkyi vihanneen tuota uutta oliota kaikesta sydämestään siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensimmäiset voimakkaat liikahtelut olivat tuottaneet äidille tuskia — vihanneen yhä, kun se ilmestyi maailmaan terveenä ja elinvoimaisena samalla kuin Josephine, verettömät kasvot tyynyihin painettuna, heitti henkensä — eikä hän näyttänyt koskaan voineen antaa anteeksi tuolle tulokkaalle, joka kasvoi ja varttui huolettomasti, sitä, että se oli tuottanut äidilleen surman… Konsuli ei ymmärtänyt tätä. Tuo nainen kuoli täyttäessään vaimon pyhän velvollisuuden, hän ajatteli, ja minä olisin siirtänyt häntä kohtaan tuntemani rakkauden siihen olioon, jolle hän oli lahjoittanut elämän ja jonka hän erotessaan jätti jälkeensä maailmaan… Mutta isä ei ollut oppinut koskaan näkemään vanhimmassa pojassaan muuta kuin onnensa katalan häiritsijän. Myöhemmin oli hän mennyt kihloihin Antoinette Duchampsin, Hampurin rikkaimpiin ja arvossapidetyimpiin piireihin kuuluvan perheen tyttären kanssa, ja nuo kaksi olivat sitten eläneet rinnatusten kunnioittavina ja huomaavaisina toinen toistaan kohtaan…

Konsuli käänteli lehtiä edestakaisin. Hän luki aivan viimeisiltä sivuilta omia lapsiaan koskevat pikku muistiinpanot, näki milloin Tomilla oli ollut tuhkarokko, Antoniella keltatauti ja milloin Christian oli parantunut vesirokosta; hän luki Pariisin-, Sveitsin- ja Marienbadin-matkoistaan, jotka hän oli tehnyt puolisoineen, ja aukaisi aivan kirjan alkupäässä olevat pergamentintapaiset, kellertävät, repeytyneet sivut, jotka hänen isoisänsä, vanha Johann Buddenbrook, oli kirjoittanut suurikoukeroisella käsialalla haaleansinisellä musteella. Nämä muistiinpanot alkoivat laajalla sukuluettelolla, joka seurasi päälinjaa. Niissä kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, joka oli elänyt 16:nnen vuosisadan loppupuolella Parchimissa ja jonka poika oli päässyt Gradaun raatimieheksi. Sitten oli muuan Buddenbrook, ammattikuntansa räätäli, nainut vaimon Rostockista, elänyt »erittäin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja siittänyt epälukuisen määrän lapsia, kuolleita ja eläviä, miten milloinkin sattui… Tämän jälkeen oli eräs, jonka ristimänimi oli ollut Johann, jäänyt kauppiaaksi Rostockiin, kunnes lopulta pitkän ajan kuluttua konsulin isoisä oli muuttanut tänne ja perustanut viljaliikkeen. Tämän esi-isän vaiheet olivat jo aivan tunnetut: Kirjassa oli tarkat tiedot siitä, milloin hänellä oli ollut tuhkarokko ja milloin tulirokko; miten hän oli pudonnut kuivaushuoneen kolmannesta kerroksesta alas lattialle, mutta jäänyt eloon, vaikka monta hirttä oli ollut tiellä. Ei sitäkään, miten hän kerran ankaraa kuumetta sairastaessaan oli saanut raivokohtauksen, ollut jätetty mainitsematta. Hän oli myös liittänyt muistelmiinsa monta hyvää kehoitusta jälkeläisilleen, joista eräs, suurin, huolellisin goottilaisin kirjaimin piirretty ja koukeroin ympäröity lause kuului näin: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi!» Sen jälkeen oli perinpohjainen selitys siitä, että vanha, Wittenbergissä painettu raamattu kuului hänelle ja että se sen jälkeen oli menevä perinnöksi hänen esikoiselleen ja niin edelleen aina perheen vanhimmalle pojalle…

Konsuli Buddenbrook veti nahkasalkun lähemmäksi lukeakseen vielä jonkun vanhan paperin. Siinä oli iänikuisia, keltaisia, repaleisia kirjeitä, joita surevat äidit olivat kirjoittaneet kaukana oleville pojilleen ja joihin vastaanottaja oli pannut lisäyksen: »Saatu ja mieleen painettu.» Oli velkakirjoja, jotka oli varustettu vaakunalla ja vapaan Hansakaupungin sinetillä, oli vakuutuskirjoja, onnentoivotusrunoja ja kummiksipyyntökirjeitä. Siinä oli liikuttavia kauppakirjeitä, joita joku poika oli kirjoittanut isälleen ja liikekumppanilleen Tukholmasta ja Amsterdamista ja joissa hän pyysi, ilmoittaen ensin vehnän jokseenkin varmasta sijoituksesta, heti lausumaan terveiset vaimolle ja lapsille… Oli muuan konsulin oma päiväkirja, jonka hän oli kirjoittanut Englannin ja Brabantinmatkoistaan, vihkonen, jonka kannessa oleva kuparilaatta kuvasi Edinburgin linnaa sitä ympäröivine jylhine luontoineen. Ja joukossa olivat surullisina todistuskappaleina Gottholdin ilkeät isälleen kirjoittamat kirjeet sekä viimein, iloisena loppuna, Jean Jacques Hoffsteden viimeinen juhlaruno.

Kuului kevyt, vieno, kiireinen kellonkilke. Kirjoituspöydän yläpuolella riippuvaan himmeään tauluun, joka kuvasi vanhanaikaista toria kirkontorneineen, oli järjestetty tornikellontaulun paikalle oikea käyvä kello, joka nyt löi kymmenen. Konsuli sulki perhesalkun ja pisti sen hyvään talteen erääseen kirjoituspöydän takalokeroon. Sitten hän lähti sänkykamariin.

Sen seinät olivat verhotut tummalla, suurikukallisella kankaalla, samalla, jota myös lapsivuoteen korkeat uutimet olivat. Koko huone henki kestettyjen huolien ja tuskain jälkeen seurannutta suloista rauhaa ja ilmassa tuntui eau de Colognen ja lääkkeiden tuoksu; huonetta oli myös vielä hiukan lämmitetty. Eteenvedettyjen ikkunaverhojen läpi kuulsi valo vain hämärästi sisään.

Molemmat vanhukset seisoivat kätkyen yli kumartuneina katsellen nukkuvaa lasta. Mutta konsulitar, jolla oli yllään hieno pitsinen kaapu ja jonka punertava tukka oli mitä huolellisimmin kammattu, ojensi kauniin kätensä miehelleen onnellinen hymy huulilla, joskin vielä kalpeana. Hän käänsi tätä tehdessään tapansa mukaan kämmenpuolensa mahdollisimman paljon ylöspäin, mikä ikäänkuin lisäsi liikkeen sydämellisyyttä…

Vaimonsa käsi omassaan kumartui konsuli, seisten vastapäätä vanhempiaan, lasta kohden, joka hengitti lyhyeen ja äänekkäästi, ja veti minuutin ajan sisäänsä lapsesta lähtevää lämmintä, mietoa tuoksua. »Jumala siunatkoon sinua», sanoi hän hiljaa, suudellen tuon pienen olennon otsaa, jonka keltaiset, kurttuiset sormet muistuttivat aivan kananvarpaita.

»Hän söi niin vankan aterian», virkkoi madame Antoinette. »Katsohan, paino on jo hämmästyttävästi lisääntynyt..»

»Luuletteko, että siitä tulee Netten näköinen?» Johan Buddenbrookin kasvot säteilivät onnea ja ylpeyttä. »Sillä on pikimustat silmät, piru vieköön…»

Vanha rouva teki torjuvan liikkeen: »Miten tuossa iässä voisi puhua näköisyydestä… Aiotko mennä kirkkoon, Jean?»

Samassa kuuluivatkin lasten äänet. Lapset tulivat sopimattomasti rymisten portaissa, mutta samalla kuului myös Klothilden varoittava kuiske. Sitten he pukivat ylleen pienet turkkinsa — Marian-kirkossa tuntui vielä talvinen kylmyys — se tapahtui hiljaa ja varovasti ensiksikin pikku sisaren tähden, toiseksi, koska oli tärkeätä koota ajatuksensa ennen kirkkoon menoa. Heidän kasvonsa punoittivat innosta. Mikä juhlapäivä tänään oli ollut! Haikara, iso, väkevä haikara oli tuonut paitsi pikku siskoa kaikenlaista muuta hauskaa: uuden hylkeennahkaisen koululaukun Thomakselle, suuren nuken Antonielle — sillä oli ihan oikea tukka! — korean kuvakirjan kiltille Klothildelle, joka kuitenkin hiljaa ja kiitollisesti tutki melkein yksinomaan sokeritötteröä, jollaisen haikara myös oli tuonut jokaiselle lapselle, ja viimein Christianille täydellisen Kasper-teatterin, jossa oli sulttaani ja kuolema ja piru…

Lapset tulivat suutelemaan äitiään ja saivat vielä katsahtaa vihreiden silkkisien uutimien taa, minkä jälkeen he lähtivät astumaan kirkkoa kohti ääneti ja verkkaisin askelin isänsä kera, joka oli pukenut ylleen kaulusviittansa ja ottanut mukaansa virsikirjan. Perästä kuului vielä uuden perheenjäsenen läpitunkeva huuto, sillä lapsi oli äkkiä herännyt.

TOINEN LUKU.

Kesällä, välistä jo toukokuussa, tai ainakin kesäkuussa lähti Tony Buddenbrook suuresti riemuissaan isovanhempiensa luokse Burgtorin takaiseen huvilaan.

Siellä oli hauskaa, sai olla luonnon keskellä, asua ylellisesti sisustetussa huvilassa, johon kuului laajat sivurakennukset, palveluskunnan asunnot ja vajat sekä suunnattoman suuri hedelmä-, vihannes- ja kukkatarha, joka ulottui alas Traveen asti. Krögerit elivät suurellisesti, ja vaikka oli eroa tämän häikäisevän rikkauden ja Tonyn oman kodin vankan, mutta hiukan raskaanlaisen varakkuuden välillä, näkyi selvästi, että isovanhempien luona kaikki kuitenkin oli tuntuvasti komeampaa kuin kotona. Eikä tämä ollut tekemättä vaikutusta nuoreen neiti Buddenbrookiin.

Minkäänlainen hääräily talossa tai keittiössä ei täällä tullut kysymykseen, jota vastoin kotona Mengstrassen varrella isä ja isoäiti, vähemmin isoisä ja äiti, usein kehoittivat häntä pyyhkimään pölyä ja pitämään esikuvanaan ahkeraa, nöyrää ja aulista Thilda-serkkua. Pikku neidissä liikkuivat äidin suvun feodaaliset taipumukset hänen jaellessaan käskyjä kamarineidolle tai kamaripalvelijalle keinutuolissa istuen… Paitsi näitä kuului vanhan herrasväen palvelusväkeen kaksi naispalvelijaa ja kuski.

Sanottakoon mitä hyvänsä, on miellyttävää herätä aamulla vaalealla kankaalla verhotussa makuukamarissa, kun käsi ensimmäiseksi sattuu raskaaseen atlaspeitteeseen; ei myöskään tunnu hullummalta saada parvekehuoneeseen, johon avoimesta lasiovesta virtaa puutarhan raikas aamuilma, aamukahvin tai -teen asemesta kupillinen suklaata, oikeata nimipäiväsuklaata, paksun tuoreen kaakkupalan kera.

Tämän eineen sai Tony tietenkin nauttia yksin muulloin paitsi sunnuntaisin, sillä isovanhemmat tulivat näkyviin vasta paljon myöhemmin. Syötyään leivoksensa ja juotuaan suklaan tarttui hän kirjalaukkuun, sipsutti parvekkeen rappusia alas ja kulki hyvinhoidetun etupuutarhan läpi kouluun.

Pikkuinen Tony Buddenbrook oli hyvin sievä. Olkihatun alta riippui paksu tukka, jonka väri vuosien kuluessa tummui, luonnonkiharoina alas, ja hiukan ulkoneva ylähuuli antoi noille raikkaille kasvoille ja sinisenharmaille, iloisille silmille pirteyden, joka myös ilmeni hänen pienessä, sirossa olennossaan: hän pisti kapeat jalkansa lumivalkoisiin sukkiin keinuvin, joustavin liikkein. Moni tunsi konsuli Buddenbrookin pikku tyttären ja tervehti häntä hänen astuessaan puutarhaportin kautta kastanjakujaan. Joku vihannesmyyjätär, joka ajoi pikku rattaitaan kylästä kaupunkiin, päässään iso räikeänvihrein nauhoin koristettu olkihattu, saattoi huutaa hänelle »Ka, hyvää päivää, mamsseli!» ja pitkä viljankantaja Matthiesen, joka kulki hänen ohitseen pukunaan musta takki, puhvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät, nosti hänelle karkeatekoista silinteriään…

Tony jäi hetkeksi seisomaan odottaakseen naapuriaan Julchen Hagenströmiä, jonka seurassa hän tavallisesti kulki koulumatkan. Tämä oli vähän liian korkeahartiainen lapsi, jolla oli suuret, kirkkaat, mustat silmät ja joka asui viereisessä, kokonaan viiniköynnösten peittämässä huvilassa. Hänen isänsä, herra Hagenström, jonka perhe ei ollut asunut vielä kauan paikkakunnalla, oli naimisissa nuoren frankfurtittaren kanssa, jolla oli tavattoman paksu musta tukka ja korvissaan kaupungin suurimmat timantit ja jonka nimi muuten oli Semlinger. Herra Hagenström, joka oli Strunck & Hagenström nimisen vientiliikkeen osakas ja otti innokkaasti ja kunnianhimoisesti osaa kaupungin asioihin, oli kuitenkin naimisensa kautta joutunut hiukan vieroksutuksi säädykkäämmissä piireissä, — joihin kuuluivat muiden muassa Möllerdorpfit, Langhalsit ja Buddenbrookit — eikä hän ollut erittäin rakastettu, huolimatta touhukkuudestaan komiteoissa, toimikunnissa, hallintoneuvostoissa ja muissa samankaltaisissa. Hän näytti ottaneen tehtäväkseen vanhojen tunnettujen sukujen jäsenten vastustelun kaikissa tilaisuuksissa, koetti kumota heidän mielipiteensä viekkaudella, saada omansa hyväksytyksi ja osoittaa itsensä heitä paljon taitavammaksi ja tarpeellisemmaksi. Konsuli Buddenbrook sanoi hänestä: »Heinrich Hagenström on tungetteleva ja juonikas… Hänellä on varmaan joitakin henkilökohtaisia aikeita minua vastaan; missä hän suinkin saattaa, asettaa hän esteitä tielleni… Tänään oli aika kahakka Keskus-Köyhäinhoito-jaostossa, pari päivää sitten Rahatoimikamarissa…» Ja ukko Johann Buddenbrook lisäsi tähän: »Mokoma riitapukari!»

Toisen kerran tulivat isä ja poika suutuksissaan ja masentunein
mielin ruokapöytään… Mitäkö on tapahtunut? Ei juuri mitään… Suuri
Hollantiin lähetettävä ruislasti oli mennyt heiltä hukkaan; Strunck &
Hagenström oli siepannut tilauksen heidän nenänsä edestä. Tuo Heinrich
Hagenström oli aika kettu…

Tämän tapaisia puheita oli Tony kuullut usein, eikä hän ollut lainkaan hyvä ystävä Julchen Hagenströmin kanssa. He kulkivat kouluun yhdessä siksi, että olivat naapurukset, mutta enimmäkseen he torailivat.

»Minun isälläni on tuhat taalaria!» kerskui Julchen luullen sanoneensa aika valheen. »Paljonkohan sinun isälläsi mahtaa olla?»

Tony oli vaiti kateudesta ja nöyryytyksestä. Sitten hän vastasi aivan tyynesti ja välinpitämättömästi:

»Minun aamusuklaani maistui vasta hyvältä… Mitä sinä juot aamulla,
Julchen?»

»Ai, kuule», vastasi Julchen, »tahtoisitko sinä yhden minun omenoistani? — Ähä! minäpäs en anna!» Näin sanottuaan nirpisti hän yhteen huulensa, ja hänen mustat silmänsä kävivät kosteiksi mielihyvästä. —

Monesti kulki Julchenin veli Hermann, joka oli pari vuotta sisartaan vanhempi, heidän mukanaan kouluun. Hänellä oli vielä eräs vanhempi veli, nimeltä Moritz, mutta tämä oli kivuloinen ja luki kotona. Hermann oli vaaleaverinen, mutta hänen nenänsä oli hiukan lattea päästä ja lähellä ylähuulta. Hän maiskutti myös aina huuliaan, sillä hän hengitti yksinomaan suunsa kautta.

»Mitä sinä lörpöttelet», hän sanoi. »Isällä on paljon enemmän kuin tuhat taalaria.» Mutta hänessä oli se mielenkiintoinen puoli, ettei hän tuonut kouluun evääksi leipää, vaan sitruunapullan: valkoisen, soikean vehnäleivoksen, joka oli päällystetty paksulla kieli- tai hanhenrintakerroksella. Sellainen maku oli hänellä.

Tony Buddenbrookille tuo oli uutta. Sitruunaleivos, päällyksenä hanhenrintapaistia — mutta ehkäpä se maistui hyvinkin hyvältä! Ja kun poika antoi hänen katsoa läkkirasiaan, uskalsi hän ilmaista halunsa saada maistaa sitä hiukan. Eräänä aamuna sanoi Hermann:

»En voi antaa tätä sinulle, mutta huomenna tuon yhden viipaleen lisää, ja sinä saat sen, jos annat minulle sijaan jotakin muuta.»

Toisena aamuna astui Tony sitten lehtokujaan ja odotti viisi minuuttia, mutta Julchenia ei vain kuulunut. Hän odotti vielä yhden minuutin, ja silloin tuli Hermann, mutta yksin; hän heilutti eväsrasiaansa edestakaisin hihnasta ja maiskutteli hiljaa huuliansa.

»Nyt minulla on sitruunapulla, jossa on hanhenrintapaistia», sanoi hän; »siinä ei ole edes rasvaa, vaan pelkkää lihaa… Mitä sinulla on antaa sijaan?»

»Mitä?» kysyi Tony; hän oli valmis antamaan vaikka mitä tuosta makupalasta…

»Suukon!» huudahti Hermann Hagenström, kietaisi molemmat kätensä tytön ympärille ja alkoi suudella sokeasti minne sattui osumatta kasvoihin, sillä tyttö piti äärettömän notkeasti päätään takakenossa, työnsi vasemmalla kädellään kirjalaukkua vasten pojan rintaa ja mukiloi häntä oikealla kolme tai neljä kertaa kasvoihin… Toinen tuupertui takaperin; mutta samassa silmänräpäyksessä lensi pojan sisko Julchen esiin puun takaa kuin musta paholainen, tempasi Tonyltä hatun päästä ja raapi hänen kasvonsa pahanpäiväisiksi… Tämän jälkeen loppui toveruus melkein tyyten.

Mutta muuten ei Tony ollut suinkaan arkuudesta evännyt suudelmaa nuorelta Hagenströmiltä. Hän oli sangen terhakka ihmisalku, joka oli vallattomuudellansa tuottanut jo monta surua vanhemmilleen, varsinkin konsulille. Ja vaikka hänellä oli jotakuinkin terävä pikku pää, joka oppi koulussa hyvin sen mitä häneltä vaadittiin, oli hänen käytöksessään muuten niin paljon muistuttamista, että lopulta itse koulun johtajatar neiti Agathe Vermehren hikoillen tehtävänsä vaikeudesta ilmestyi Mengstrasselle pyytäen mitä kohteliaimmin konsulia antamaan vakavat nuhteet nuorelle tyttärelleen — tämä oli näet, huolimatta monista lempeistä kehotuksista, taaskin aikaansaanut julkista pahennusta kadulla.

Siinä ei ollut mitään pahaa, että Tony kävelyillään kaupungissa oppi tuntemaan kaiken maailman ihmiset ja lörpötteli jokaisen kanssa; varsinkin konsuli puolsi häntä tässä asiassa, koska se ei osoittanut ylpeää mieltä, vaan yhteistuntoa ja ihmisrakkautta. Hän kujeili kilpaa Thomaksen kanssa Traven rannassa sijaitsevien varastohuoneiden kaura- ja vehnäsäkeillä, joita oli kasattu lattialle; hän laski leikkiä työmiesten ja kirjurien kanssa, jotka istuivat pienissä pimeissä konttoreissa, joissa oli multalattia; olipa hän apuna ulkona säkkien vipuamisessakin. Hän tunsi teurastajat, jotka kulkivat Breitestrassea valkoisiin esiliinoihinsa puettuina kaukaloltaan kantaen; hän tunsi maitoakat, jotka tulivat maalta läkkihinkkeineen, ja ajoi usein heidän kanssaan kappaleen matkaa; hän tunsi harmaapartaiset mestarit pienissä puisissa kultasepän myymälöissä, jotka oli rakennettu torin kaariholveihin — tunsi kala- ja hedelmätorilla istuvat vihannestenmyyjättäret, samaten kaupunginlähetit, jotka seisoskelivat katujen kulmissa tupakkamällejään pureksien… Tuo oli kaikki hyvää ja kaunista!

Mutta eräs kalpea, parraton, surullisesti hymyilevä mies, jonka ikää on vaikea määritellä ja jonka oli tapana käydä aamukävelyllä Breitestrassella, ei mahtanut sille mitään, että hän alkoi hyppiä yhdellä jalalla jokaisen äkillisen äänen johdosta, kuten esimerkiksi jonkun sanoessa »Haa!» tai »Hoo!»; ja kuitenkin tanssitti Tony häntä joka kerran kun hänet tapasi, mikä ei ollut kaunista. Ei sekään ollut kaunista, että hän kiusasi muuatta pikkuruista rouvaa, jolla oli suuri pää ja jolla oli tapana kulkea joka ilmalla suunnaton rikkinäinen sateenvarjo levitettynä, huutamalla alituiseen »sateenvarjorouva!» taikka »herkkusieni!». Ei myöskään ollut sopivaa ilmestyä parin kolmen samanmielisen koulutoverin kanssa vanhan Nukke-Liisan luo, joka möi villaisia sukkia talopahasessaan erään kapean kujan varrella ja jolla oli niin kummallisen punaiset silmät — vetää kaikin voimin soittokelloa ja vanhuksen ilmestyessä esiin kysyä teeskennellyn ystävällisesti, asuuko täällä herra ja rouva Sylkylaatikko — ja sitten juosta tyrskien tiehensä… Tätä kaikkea Tony Buddenbrook kuitenkin harjoitti ja valitettavasti näköjään aivan tunnonvaivoitta. Sillä jos joku noista kiusatuista sanoi uhkauksen, sai hän nähdä tytön astuvan askeleen takaperin, keikauttavan kauniin päänsä takakenoon, työntävän esiin ulkonevan ylähuulensa ja sanovan »Pyh!» ikäänkuin tarkoittaen:

»Koetapas mennä kantelemaan! Minä olen konsuli Buddenbrookin tytär, ellet sitä tiedä ennestään…»

Hän liikkui kaupungilla kuin pieni kuningatar, jolla on oikeus olla lempeä tai julma, mielensä ja tuuliensa mukaan.

KOLMAS LUKU.

Jean Jacques Hoffstede oli varmasti osunut oikeaan arvostellessaan konsuli Buddenbrookin molempia poikia.

Thomas, joka jo syntymästään oli määrätty kauppiaaksi ja liikkeen tulevaksi haltijaksi ja joka oli vanhan goottilaiseen tyyliin rakennetun koulun realiosastolla, oli viisas, uuttera ja ymmärtäväinen miehenalku, jota muuten huvittivat sanomattomasti kimnaasia käyvän, yhtä hyväpäisen, mutta huolimattomamman veljen kujeet tämän matkiessa verrattoman taitavasti opettajiaan, varsinkin arvon Marcellus Stengeliä, joka opetti laulua, piirustusta ja muita senkaltaisia hauskoja aineita.

Herra Stengel, jonka liivintaskuista aina pisti esiin puoli tusinaa moitteettomasti teroitettuja lyijykyniä, käytti ketunpunaista tekotukkaa, avointa vaaleanruskeata takkia, joka ylettyi melkein nilkkoihin, ja kohokaulusta, jonka sisään katosivat ohimotkin. Hän oli mukava mies, joka rakasti viisaustieteellisiä johdelmia. Hän saattoi esimerkiksi sanoa näin: »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» — Herra Stangelin ääntämisen omituisuudet huvittivat kovasti lapsia. Hänen mielitehtävänsä oli harjoittaa laulutunnilla kaunista laulua: »Nyt metsän siimeksessä», jolloin muutaman oppilaan täytyi mennä ulos käytävään vastaamaan sieltä kaikuna, kuoron laulettua »huhuu», hyvin varovasti »huhuu huhuu-uu.» Mutta jos Christian Buddenbrook, hänen serkkunsa Jürgen Kröger tai hänen ystävänsä Andreas Gieseke sattui kuulumaan käytävässä olijoihin, niin viskasivat he vienon kaiun asemesta hiililaatikon portaita alas, josta kepposesta heille määrättiin jälki-istuntoa kello neljältä herra Stengelin asunnossa. Siellä oli jokseenkin mukavaa. Herra Stengel oli unohtanut koko jutun ja käski emännöitsijänsä keittää oppilas Buddenbrookille, oppilas Krögerille ja oppilas Giesekelle kupin kahvia, jonka jälkeen hän laski nuoret herrat menemään…

Ja nuo kelpo oppineet, jotka hoitivat virkaansa ihmisystävällisen, nuuskaavan vanhan rehtorin johdolla vanhan koulun, entisen luostarikoulun, holvistoissa, olivat todellakin hyväntahtoisia, herttaisia miehiä, jotka olivat yhtä mieltä siitä, ettei tiede ole hyvän tuulen vihollinen, ja jotka koettivat toimia ystävyyden ja sovun hengessä. Keskiluokilla oli latinan opettajana muuan entinen pappi, pastori Hirte, pitkä herra, jolla oli ruskea poskiparta ja iloiset silmät ja jonka suurin onni oli se, että hänen nimensä sopi yhteen hänen ammattinsa kanssa. Hän käännätti oppilailla alinomaa sanaa pastor. Hänen mielisanoinaan oli: »äärettömän ahdasjärkinen!» Eikä ole käynyt koskaan selville, oliko tämä tietoista ivaa. Mutta jos hän tahtoi tehdä oppilaihin oikein syvän vaikutuksen, poksahutti hän huuliltaan semmoisen äänen, joka syntyy, kun samppanjapullon korkki lentää ilmaan. Hän harppaili mielellään pitkin askelin ympäri luokkaa kuvaillen jollekin oppilaalle ihmeellisen vilkkaasti hänen koko tulevan elämänsä vaiheet, vain herättääkseen eloon tämän mielikuvituksen. Mutta sitten hän kävi vakavasti työhön, toisin sanoen, hän kuulusti runotekeleitä, joita hän oli sommitellut genus-sääntöjen — hän lausui »genuss» — ja muiden vaikeiden kieliopillisten seikkain valaisemiseksi, runotekeleitä, joita hän osasi esittää kuvailemattoman voitonriemuisella poljennon ja loppusointujen korostuksella…

Tomin ja Christianin kouluajasta ei ole mitään merkillisempää kerrottavaa. Se aika oli päivänpaisteinen Buddenbrookin talossa, jossa asiat sujuivat mainiosti konttorin puolella. Toisinaan sattui vain pieni rajuilma, yhteentörmäys. Kertokaamme eräästä sellaisesta:

Hena Stuht, muuan Glockengiesserstrassen varrella asuva räätälimestari, jonka vaimo osti käytettyjä vaatteita ja siksi liikkui parhaimmissa piireissä, herra Stuht, jonka uskomattoman pulleaa vatsaa peitti villapaita, oli valmistanut nuorille Buddenbrookin herroille kaksi pukua, jotka maksoivat yhteensä seitsemänkymmentä markkaa. Poikien pyynnöstä oli hän suostunut kirjoittamaan laskuun reimasti kahdeksankymmentä ja antamaan heille ylijäämän. Se oli kuin olikin pieni liiketoimi… ei tosin kaikkein siisteimpiä, mutta ei myöskään aivan harvinainen. Mutta onnettomuudeksi tuli tuo kaikki päivänvaloon, jostakin hämärästä kohtalon oikusta; herra Stuhtin täytyi ilmestyä konsulin virkahuoneeseen musta takki villapaitansa päälle napitettuna, ja Tom ja Christian joutuivat hänen kuultensa ankaran kuulustelun alaisiksi. Herra Stuht, joka seisoi leveäraajaisena, pää kallellaan kunnioittavan näköisenä konsulin nojatuolin vieressä, piti komean puheen, jonka sisällys oli, että »tämä nyt oli sellainen seikka» ja että hän ilolla tyytyisi seitsemäänkymmeneen markkaan, »kun nyt oli käynyt näin». Konsuli oli kovin kiihtynyt asian johdosta, mutta vakavan harkinnan jälkeen hän koroittikin poikiensa taskurahaa, sillä sanotaanhan: Älä johdata meitä kiusaukseen.

Ilmeisesti kiinnitettiin Thomakseen enemmän toiveita kuin hänen veljeensä. Hänen käytöksensä oli sopusointuista ja tasaisen hilpeätä. Christian sitävastoin osoittautui oikukkaaksi, tapaili toiselta puolen turhamaista koomillisuutta ja saattoi toisaalta pelästyttää koko perheen mitä oudoimmilla päähänpistoilla… Saattoi esimerkiksi sattua tällainen tapaus:

Istutaan ruokapöydässä, on päästy hedelmiin ja aterioidaan miellyttävästi keskustellen. Äkkiä laskee Christian takaisin lautaselleen puraisemansa persikan ja hänen pyöreät, syvällä olevat silmänsä tuijottavat laajenneina liian korkean nenän juuresta.

»Ajatelkaa, jos minä vahingossa nielaisisin tämän suuren luun ja se jäisi kurkkuun… ja minä hyppäisin pystyyn ja kakistaisin kauheasti ja te kaikki myös hyppäisitte pystyyn…» Ja sitten häneltä äkkiä pääsee pitkä, tukahtunut, pelkkää kauhua ilmaiseva »ooh!» ja hän kavahtaa levottomasti koholle tuoliltaan ja kääntyy syrjin, aivan kuin paetakseen.

»Hyvä Jumala, Christian — ethän sinä liene nielaissut luuta?!» Christian on näet aivan sen näköinen, kuin niin olisi todella tapahtunut.

»En, en», sanoo poika tyyntyen vähitellen, »mutta minä olisin voinut nielaista!»

Konsuli, joka myöskin on kalpea pelästyksestä, alkaa nyt torua, ja isoisäkin nakuttaa paheksuen pöytään ilmoittaen, ettei hän suvaitse moisia kujeita.. Mutta Christian ei syö pitkään aikaan persikoita.

NELJÄS LUKU.

Vanhuudenheikkous ei ollut ainoana syynä siihen, että vanhan madame Antoinette Buddenbrookin eräänä kylmänä tammikuun päivänä, noin kuusi vuotta perheen muuton jälkeen Mengstiassen varrelle, oli lopullisesti kallistuttava korkeaan uudinsänkyyn välikerroksen makuukamarissa. Vanha rouva oli ollut reipas viimeiseen asti ja kantanut kunnialla paksut valkoiset korvakiharansa; hän oli käynyt puolisoineen ja lapsineen kaupungin tärkeimmissä päivälliskutsuissa ja ollut mukana Buddenbrookien kotona toimeenpannuissa kemuissa, edustaen kunniakkaasti taloa hienon miniänsä kera. Mutta eräänä päivänä oli hän aivan äkkiarvaamatta tuntenut epämääräistä pahoinvointia. Se oli ollut aluksi vain vaaratonta suolikatarria, jota tohtori Grabow oli koettanut parantaa kyyhkyspaistilla ja ranskanleivällä, ähkyyn yhtynyttä oksetusta, mutta sitä seurasi käsittämättömän nopea heikkeneminen, voimattomuuden tila, joka herätti levottomuutta.

Kun sitten tohtori Grabow oli pitänyt lyhyen, vakavan neuvottelun konsulin kanssa portaissa, ja kun talossa alkoi käydä myös toinen, vasta paikalle muuttanut lääkäri, vanttera, mustapartainen, synkän näköinen mies, muuttui koko talon muoto. Siellä kuljettiin varpaisillaan, huokailtiin huolestuneesti, eivätkä tavaravaunut saaneet vieriä liian läheltä taloa. Kotiin oli ilmaantunut jotakin uutta, vierasta, outoa, salaperäistä, jonka kukin luki toisensa katseesta. Kuoleman ajatus oli vaatinut itselleen sijaa ja hallitsi nyt äänettömästi noissa avaroissa huoneissa.

Melua ei saanut syntyä yhtään, vaikka tuli vieraita. Sairaus kesti neljä-, viisitoista päivää. Viikon kuluttua saapui vanha senaattori Duchamps, kuolevan veli, tyttärineen Hampurista, ja pari päivää tämän jälkeen konsulin sisar puolisonsa pankkiirin kanssa Frankfurtista. Vieraat asuivat talossa, ja Ida Jungmannilla oli täysi tekeminen makuuhuoneiden järjestämisessä ja maukkaiden aamiaisten valmistamisessa, joihin kuuluivat muun muassa kravut ynnä portviini. Keittiön puolella paistettiin ja leivottiin myös lakkaamatta…

Ylhäällä makuuhuoneessaan istui Johann Buddenbrook sairasvuoteen ääressä tuijottaen ääneti eteensä, pidellen vanhan Nettensä kättä, kulmat koholla ja alahuuli hiukan lerpallaan. Seinäkello naksutti kumeasti ja harvaan, mutta vielä harvemmin kuului sairaan lyhyt, heikko hengitys… Mustapukuinen sisar puuhaili pöydän luona lääketeetä, jota vielä koetettiin ojentaa kuolevalle; väliin ilmestyi joku perheenjäsenistä sisään, kadoten jälleen.

Vanhus muisti, miten hän oli istunut 46 vuotta sitten ensimmäisen puolisonsa kuolinvuoteen ääressä, eikä voinut olla vertaamatta hurjaa epätoivoa, joka silloin oli kuohunut hänen sisällään, siihen miettivään alakuloisuuteen, jonka vallassa hän nyt, itse näin korkeaan ikään eläneenä, katsoi tuon vanhan naisen muuttuneisiin, ilmeettömiin, pöyristyttävän välinpitämättömiin kasvoihin, naisen, joka ei ollut koskaan tuottanut hänelle suurta iloa tai suurta tuskaa, mutta joka oli vuosikymmenet elänyt hänen rinnallaan viisaana toverina ja joka nyt hiljalleen siirtyi pois.

Hän ei ajatellut paljoa, ihmetteli vain herkeämättä, hiljaa päätään heilutellen, elämäänsä ja elämää yleensä, joka hänestä näytti äkkiä niin kaukaiselta ja kummalliselta — koko tuo meluisa hyöriskely, jonka keskessä hän oli seisonut, joka oli huomaamatta etääntynyt hänestä, kaikuen nyt vain kaukaisena huminana hänen korvissaan… väliin lausahti hän puoliääneen:

Ja kun madame Buddenbrook veti viimeisen, lyhyen ja taisteluttoman henkäyksensä, kun sitten kantajat nostivat hartioilleen kukilla peitetyn arkun ruokasalissa, jossa siunaaminen oli toimitettu, ja lähtivät viemään sitä verkalleen pois — ei hänen mielialansa muuttunut eikä hän edes itkenyt, heilutti taaskin vain hiljaa päätään, ja tuo miltei hymyillen lausuttu »Kummallista!» oli sen jälkeen tavantakaa hänen huulillaan.

Hän istui tästä lähtien vaiti ja hajamielisenä perheensä piirissä, ja nostaessaan joskus pikku Klaran polvelleen laulaakseen hänelle jonkun vanhoista, hullunkurisista lauluistaan, esimerkiksi tällaisen:

saattoi hän äkkiä vaieta kesken kaiken ja laskea pikku lapsenlapsen takaisin lattialle, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten päätään keikuttaen »kummallista!» ja kääntyen poispäin… Eräänä päivänä hän sanoi:

Ja kohta alkoi kaupungissa kierrellä siististi painettuja, kaksin allekirjoituksin varustettuja julistuksia, joissa Johann Buddenbrook senior pyysi saada ilmoittaa, että lisääntyvä ikä saattoi hänet luopumaan tähänastisesta liiketoiminnastaan sekä että hän sen johdosta jätti isävainajansa anno 1768 perustaman Johann Buddenbrook-nimisen kauppaliikkeen tästä päivästä alkaen pojalleen ja tähänastiselle kumppanilleen Johann Buddenbrookille määräten hänet sen ainoaksi haltijaksi ja toivoen, että hänen osakseen runsain mitoin tullut luottamus kohdistuisi myös hänen poikaansa… Kunnioittaen — Johann Buddenbrook senior, jonka nimikirjoituksen merkitseminen tästälähin lakkaa.

Mutta kun tämä oli tiedoksi tehty ja vanhus kieltäytyi pistämästä jalkaansa konttoriin, lisääntyi hänen tylsyytensä hirvittävässä määrässä, ja maaliskuun keskivaiheilla, vain pari kuukautta hänen vaimonsa kuoleman jälkeen, riitti pieni kevätnuha painamaan hänet vuoteeseen — kunnes eräänä yönä saapui hetki, jolloin perhe seisoi hänen vuoteensa ympärillä ja hän lausui konsulille:

»Laita niin, että sinusta tulee jotakin!» — minkä jälkeen hän vaikeni, katsoi kaikkiin, virkahti vielä viimeisen kerran »kummallista!» ja kääntyi seinään päin…

Gottholdista hän ei puhunut mitään koko aikana, ja konsulin kirjeelliseen pyyntöön, että velipuoli saapuisi isänsä kuolinvuoteelle, ei vanhin poika ollut lähettänyt mitään vastausta. Mutta varhain seuraavana aamuna — kuolinilmoituksia ei ollut vielä ehditty lähettää — konsulin astuessa alas portaita mennäkseen konttoriin suorittamaan välttämättömimmät tehtävät, tapahtui sellainen ihme, että Gotthold Buddenbrook, Breitestrassen varrella sijaitsevan Siegmund Stüwing & Kumpp.-nimisen liinatavarakaupan omistaja, astui ripein askelin eteisen poikki. Hän oli neljänkymmenenkuuden vuoden ikäinen, pieni ja paksu, ja hänellä oli tuuhea, vaaleanruskea poskiparta, jossa jo oli valkoisia säikeitä. Hänellä oli lyhyet jalat ja säkkimäisen leveät, karkeat, ruudulliset housut. Hän tuli portaita ylös konsulia vastaan kohottaen kulmat melkein harmaan hatun lierin tasalle.

»Johann», hän sanoi kirkkaalla, miellyttävällä äänellä, ojentamatta kättä veljelleen, »miten ovat asiat?»

»Hän kuoli yöllä!» sanoi konsuli liikutettuna tarttuen veljensä käteen, jossa oli sateenvarjo. »Hän oli niin hyvä isä!»

Gotthold painoi kulmakarvat niin syvään, että hänen luomensa sulkeutuivat. Vähän aikaa vaiettuaan hän sanoi painokkaasti:

Samassa päästi konsuli irti hänen kätensä, astuipa vielä askeleen taaksepäin, ja pyöreiden syvälläolevien silmien käydessä läpitunkeviksi hän sanoi:

Gottholdin kulmakarvat kohosivat jälleen hatunlaidan tasalle ja hän katsoi ahdistetusti veljeensä.

Nyt painoi konsuli vuorostaan katseensa maahan; mutta sitten teki hän, katsettaan kohottamatta, kädellään ratkaisevan liikkeen ja vastasi hiljaa, mutta varmasti:

»Ojensin sinulle tällä vaikealla ja vakavalla hetkellä käteni kuten ainakin veli veljelle; mutta liikeasioissa olen edessäsi ainoastaan sen arvossapidetyn kauppaliikkeen johtaja, jonka omistajaksi olen tänään tullut. Et voi odottaa minulta mitään sellaista, joka on ristiriidassa tätä asemaani koskevien velvollisuuksien kanssa. Muiden tunteitteni täytyy vaieta.»

Gotthold lähti… Mutta hautajaistilaisuuteen, jossa lukemattomat tuttavat, sukulaiset, liikeystävät, lähetystöt, viljankantajat, konttoristit ja varastotyömiehet täyttivät huoneet, portaat ja käytävät, ja kaikki kaupungin vuokrarattaat seisoivat rivissä Mengstrassea pitkin, saapui hän uudelleen konsulin vilpittömäksi iloksi, toipa hän kerallaan puolisonsakin, entisen mamsseli Stüwingin, ja kolme täysikasvuista tytärtään: Friedericken ja Henrietten, jotka molemmat olivat hyvin pitkiä ja laihoja, ja Pfiffin, nuorimman, joka oli kahdeksantoistavuotias ja liian pieni ja lihava.

Ja kun sitten haudalla, Buddenbrookien perintöhaudalla, joka sijaitsi Burgtor'in ulkopuolella, hautuumaan puisen aidan vieressä, Pyhän Marian-kirkon pappi, pastori Kölling, vankkarakenteinen, isopäinen ja karheasanainen mies, oli kiittänyt vainajan kohtuullista, jumalaapelkääväistä elämää, joka ei ollut kulunut »hekumassa, ylönsyömisessä ja ylönjuomisessa» — hän käytti juuri noita sanoja, jolloin moni, muistaen vasta kuolleen vanhan Wunderlichin hienotunteisuuden, pudisti hiljaa päätään — kun sitten kaikki juhlamenot ja muodollisuudet oli täytetty ja 70 tai 80 vuokravaunua alkoi vieriä takaisin kaupunkia kohti… tarjoutui Gotthold Buddenbrook konsulia saattamaan, ilmoittaen haluavansa puhua tämän kanssa kahdenkesken. Ja istuessaan velipuolensa vieressä korkeiden, leveiden, kömpelötekoisten vaunujen takaistuimella, lyhyt, paksu jalka toisen samanlaisen yli heitettynä, hän ilmaisi sovinnolliset ja lempeät ajatuksensa. Hän sanoi ymmärtävänsä yhä selvemmin, että konsulin täytyi toimia, kuten tämä oli toiminut, eikä hän tahtonut muistella isäänsä katkerana. Hän lupasi luopua vaatimuksistaan, sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli ajatellut vetäytyä syrjään kaikista liikeasioista elääkseen perinnöllään ja sillä, mikä muuten jäi yli, sillä liinatavarakauppa ei tuottanut paljon iloa, vaan kävi siksi keskinkertaisesti, ettei hän aikonut sijoittaa siihen enää rahojaan…

»Tottelemattomuus isää vastaan ei ole tuottanut hänelle siunausta!» ajatteli konsuli luoden häneen syvän, hurskaan katseen. Ja Gotthold näytti ajattelevan samoin.

Mengstrasselle saavuttuaan seurasi hän veljeään aamiaishuoneeseen, missä nuo molemmat herrat nauttivat lasillisen vanhaa konjakkia pitkän seisomisen jälkeen frakkipukuisina kylmässä kevätilmassa, jolloin heitä oli palellut. Ja kun Gotthold sitten oli vaihtanut pari kohteliasta ja vakavaa sanaa kälynsä kanssa sekä silitellyt lasten päitä, lähti hän talosta ja näyttäytyi seuraavan kerran »sukupäivillä» Krögereiden huvilassa…

VIIDES LUKU.

Eräs seikka tuotti konsulille surua: se, ettei isä ollut saanut nähdä vanhimman pojanpoikansa liittymistä liikkeen palvelukseen, mikä tapahtui pääsiäisen aikaan samana vuonna.

Thomas oli kuusitoistavuotias päättäessään koulunsa. Hän oli kasvanut paljon viime aikoina ja kulki, käytyään rippikoulun, jossa pastori Kölling oli kehottanut häntä innokkaasti kohtuullisuuteen, aikamiehen puvussa, joka sai hänet näyttämään vielä suuremmalta. Hänen kaulassaan riippui pitkät kultaiset kellonvitjat. Isoisä oli määrännyt hänelle nämä vitjat medaljonkeineen, jossa oleva perheen vaakuna, surullisen näköinen raapiutunut vaakunakilpi, kuvasi alavaa vetelikköä rannalla seisovine yksinäisine pajuineen. Vielä tätäkin vanhempi sinettisormus vihreine kivineen, joka oli luultavasti ollut jo ennenmainitun »hyvin hyviin varoihin päässeen» rostockilaisen räätälin kädessä, oli, samoin kuin raamattu, joutunut konsulin omaksi.

Thomas oli tullut yhtä paljon isoisänsä näköiseksi kuin Christian isänsä; varsinkin hänen pyöreä, kiinteä leukansa ja hienomuotoinen, suora nenänsä olivat isoisän perua. Hänen sivujakaukselle kammattu tukkansa, joka väistyi kahdeksi syväksi lahdelmaksi kapeilta, suonikkailta ohimoilta, oli ruskea, ja pitkien ripsien ja kulmakarvain vaaleampi väri näytti sen rinnalla omituisen valjulta ja värittömältä. Hänen oli muuten tapana pitää toisen silmän yläpuolella kulmakarvojaan hiukan kohotettuna. Hänen liikkeensä, puheensa, jopa naurunsakin, joka paljasti jokseenkin viallisen hammasrivin, olivat levolliset ja älykkäät. Hän antautui tehtäväänsä vakavin ja innokkain mielin…

Päivä, jolloin konsuli vei hänet aamueineen jälkeen kanssaan konttoriin ja esitti hänet prokuristille, herra Marcukselle, kassanhoitajalle, herra Havermannille, ja muulle henkilökunnalle, joiden kaikkien kanssa hän oikeastaan oli jo hyvä tuttu entisestään, oli juhlapäivä Thomakselle; oli myös komeata ensi kertaa istua kiertotuolillaan pulpettinsa ääressä uutterasti leimaten, järjestellen ja jäljennellen, mennä isän kanssa iltapäivällä Traven rannalle rakennettuihin varastohuoneisiin, »Lindeen», »Eicheen», »Löween» ja »Walfischiin», joissa Thomas samoin jo kauan oli liikkunut kuin kotonaan, mutta jossa hänet nyt esitettiin uutena työtoverina…

Hän teki hartaasti tehtävänsä koettaen noudattaa isänsä hiljaista, sitkeää uutteruutta, isänsä, joka teki työtä huulet tiukkoina ja sivulleen katsomatta ja kirjoitti päiväkirjaansa monta avunrukousta; sillä hänen täytyi saada peitetyksi ne huomattavat menot, jotka vanhuksen kuolema oli tuottanut »kauppahuoneelle», tuolle jumaloidulle käsitteelle… Myöhään eräänä iltana teki hän maisemahuoneessa jotakuinkin tarkasti selkoa asiain tilasta konsulittarelle.

Kello oli puoli kaksitoista ja lapset ja mamsseli Jungmann nukkuivat käytävän varrella olevissa huoneissa; toinen kerros oli nykyään tyhjänä, paitsi milloin tuli vieraita. Konsulitar istui keltaisessa sohvassa puolisonsa vieressä, joka silmäili »Kaupungin Sanomien» kurssikuulumisia sikari suussa. Rouva oli kumartunut silkkikutimensa ääreen ja liikutteli hiljaa huuliaan, sillä hän laski parastaikaa puikolla silmukkarivin silmiä. Hänen vieressään sirolla, kultaornamentein koristetulla ompelupöydällä paloi kuusi kynttilää haarajalassa. Katosta riippuvaa kynttiläkruunua ei käytetty.

Johann Buddenbrook, joka alkoi olla neljänkymmenen ja viidenkymmenen keskipaikkeilla, oli vanhentunut viime vuosina silminnähtävästi. Hänen pienet, pyöreät silmänsä olivat painuneet vieläkin syvemmälle, suuri, kaareva nenä ja poskiluut pistivät entistä terävämmin esiin, ja näytti siltä kuin puuteriruisku olisi sipaissut pari kertaa aivan keveästi hänen vaaleata, huolellisesti jakaukselle kammattua tukkaansa ohimoiden kohdalta. Konsulitar ei ollut vielä neljääkymmentä, mutta hänen loistava, joskaan ei kaunis ulkomuotonsa oli säilynyt nuorekkaana, ja hänen hohtavanvalkoinen ihonsa muutamine kesakkoineen ei ollut kadottanut vähääkään, tuoreudestaan. Hänen punertava, taidokkaasti käherretty tukkansa välkkyi kynttilän valossa. Kääntäen haaleansiniset silmänsä hiukan sivuun sanoi hän:

»Minä pyytäisin sinua miettimään erästä asiaa, rakas Jean. Eikö meidän sopisi palkata miespalvelijaa?… Olen tullut huomaamaan, että se olisi tarpeellista. Kun ajattelen vanhempiani…»

Konsuli antoi sanomalehden vaipua polvelleen. Hän otti sikarin suustaan, ja hänen silmiinsä ilmestyi valpas ilme, sillä oli kysymys rahan menosta.

»Rakas, kunnioitettu vaimoni», sanoi hän vitkaan, sillä hänen täytyi ensin miettiä valmiiksi vastaväitteensä. »Miespalvelijaa? Mehän olemme pitäneet vanhempiemme kuoltua kaikki kolme palvelustyttöä talossa, mamsseli Jungmannia lukuunottamatta, ja minusta tuntuu…»

»Meidän talomme on niin suuri, Jean, että se on aivan onnetonta! Minun on usein sanottava: 'Lina, menepäs takarakennukseen, sitä ei ole pitkään aikaan siivottu! Mutta en tahtoisi rasittaa palvelijoitamme, heillä on jo yllin kyllin tekemistä etupuolen kunnossa pitämisessä… Maalta voisi saada jonkun vaatimattoman kelpo miehen… Nytpä muistan, Jean, että Louise Möllendorf panee pois Antoninsa; olen nähnyt hänen tarjoilevan varmasti ja taitavasti…»

»En voi kieltää», virkkoi konsuli liikahdellen hieman kiusaantuneesti paikallaan, »ettei tuo ajatus miellytä minua. Emme käy nykyään pidoissa, emmekä itse ole pitäneet sellaisia…»

»Niin, niin. Mutta käyhän meillä silti vieraita useinkin, eikä se ole minun syyni, rakas Jean, vaikka iloitsenkin siitä suuresti, kuten tiedät. Tulee joku sinun kaukainen liikeystäväsi, sinä kutsut hänet aterialle, hän ei ole vielä tilannut yösijaa majatalossa, ja sinä pyydät hänet meille. Sitten saattaa tulla joku lähetyssaarnaaja, joka jää meille viikoksi… Sitä seuraavalla viikolla odotamme pastori Mathiasta Kannstattista… Ja suoraan sanoen, palkathan ovat niin pienet…»

»Mutta niitä on maksettava niin monelle taholle, Bethsy! Meillä on neljä palkollista talossa ja monta miestä liikkeen palveluksessa, minkä sinä nähtävästi unohdat!»

»Eikö meidän todellakaan kannata pitää miespalvelijaa?» kysyi konsulitar katsoen miestään hymyillen pää kallellaan. »Kun ajattelen vanhempieni palveluskuntaa…»

»Vanhempiesi, rakas Bethsy! Mutta oletkohan sinä oikeastaan selvillä meidän asioistamme…»

»Se on pian autettu», sanoi konsuli. Hän asettui mukavampaan asentoon, heitti jalan polvensa yli, veti sauhun sikaristaan ja ryhtyi silmiään sipristäen esittämään laveasti lukuja ja laskelmia…

»Kuulehan nyt: Isälläni oli ennen sisareni naimisiinmenoa pyörein luvuin laskettuna 900 000 markkaa, lukuunottamatta tietysti maaomaisuutta ja liikkeen arvoa. 80 000 meni myötäjäisinä Frankfurtiin ja 100 000 Gottholdille, jäännös tekee 720 000. Sen jälkeen tuli tämän talon osto, johon meni 100 000, kun otetaan lukuun korjaukset ja uudistukset, huolimatta entisen, Alfstrassen varrella sijaitsevan pienen talon tuottamasta tulosta; jälelle jää 620.000. Frankfurtiin maksettiin korvaussummana 25 000: jäännös 595 000, ja sellaiset olisivat asiat olleet isän kuollessa, ellei kaikkia noita menoja olisi tasoittanut vuosien kuluessa saatu 200 000 markan voitto. Kokonaissumma oli siis 795 000. Myöhemmin maksettiin Gottholdille 100 000 ja vielä kerran 267 000 Frankfurtiin; se tekee, kun lasketaan pois parintuhannen markan lahjoitukset, jotka isä oli tehnyt testamentissaan Pyhän-Hengen-Sairaalalle, Kauppiaanleskien-rahastolle j.n.e., noin 420000, eli, sinun myötäjäissummasi mukaanluettuna, 100 000 markkaa enemmän. Sellaiset ovat asiat nykyään pyörein luvuin laskettuina, ellei ota lukuun kaikenlaisia pienempiä heilahteluja omaisuuden arvossa. Emme me ole niin mahdottoman rikkaita, rakas Bethsy, ja sitäpaitsi tulee muistaa, että liike on käynyt pienemmäksi, mutta liikemenot ovat entiset, koska liikkeen laatu ei salli vähentää liikekustannuksia… Oletko voinut seurata?»

Konsulitar nyökkäsi hiukan viivähtäen, käsityö sylissään. »Hyvä on, rakas Jean», sanoi hän, vaikkei hän ollut käsittänyt kaikkea ja vaikka hän ei voinut kuolemakseen ymmärtää, minkä tähden kaikkien noiden suurten lukujen tuli estää häntä miespalvelijan palkkaamisesta.

Konsuli päästi sikarinsa sammumaan, puhalsi savun suustaan päätään taakse taivuttaen ja jatkoi sitten:

»Arvelet, että voimmehan me kerran, sinun rakkaiden vanhempiesi muutettua Jumalan luokse, odottaa vielä melkoisia summia, ja niinhän kyllä on. Mutta kuitenkin… meidän ei pidä tehdä liian varomattomia laskelmia siihen nähden. Tiedän isäsi saaneen kestää Justuksen takia kiusallisia vahinkoja, ikävä kyllä. Justus on erittäin rakastettava ihminen, mutta hän ei ole mikään loistava liikemies, ja hän on myös joutunut kärsimään syyttömästi. Hän on saanut kestää raskaita tappioita ostajapiirissään, liikekapitaalin heikkenemisestä on ollut seurauksena rahan kalleus, ja sinun isäsi on täytynyt useat kerrat auttaa häntä huomattavilla määrillä, jottei kävisi hullusti. Sellainen saattaa uudistua ja uudistuukin, pahasti pelkään, sillä — suo anteeksi Bethsy, että puhun suoraan — tuo iloinen huolettomuus, joka vaikuttaa niin hauskalta isässäsi, jolla ei enää ole mitään tekemistä kauppa-asioiden kanssa, on haitallinen veljesi liikkeenhoidossa… Ymmärrätkö… hän ei ole kyllin varovainen, vaan hiukan liian reima ja pintapuolinen… Muutenhan eivät vanhempasikaan liikaa kitsastele, mikä ilahduttaa minua, vaan elävät sellaista elämää, joka soveltuu heidän asemaansa…»

Konsulitar hymyili ymmärtävästi; hän tunsi miehensä ennakkoluulot heidän sukunsa ylellisyystaipumuksia kohtaan.

»No niin», jatkoi konsuli laskien sikarinpätkän tuhkakuppiin, »minä puolestani toivon pääasiallisesti, että Herra on suova minulle työkykyä, niin että saan Hänen avullaan kohotetuksi liikkeen sen aikaisemmalle tasolle. Toivon, että nyt tunnet paremmin asioittemme tilan, Bethsy —?»

»Täydellisesti, Jean, täydellisesti!» riensi konsulitar vastaamaan, sillä hän jätti tänä iltana miespalvelijan mielestään. »Mutta emmekö mene levolle? On jo niin myöhä…»

Kun konsuli parin päivän perästä palasi hyvällä tuulella konttorista päivällispöytään, päätettiin kuitenkin palkata Möllendorpfin Anton.

KUUDES LUKU.

»Tonyn me lähetämme täysihoitolaan, neiti Weichbrodtin opistoon», sanoi konsuli niin varmasti, että asia oli sillä päätetty.

Kuten jo aikaisemmin on huomautettu, ei hän voinut näet olla yhtä tyytyväinen Tonyyn ja Christianiin kuin Thomakseen, joka eläytyi älykkäästi liikkeen asioihin, ja Klaraan, joka varttui kodin piirissä, sekä Klothilde-parkaan, jonka ruokahalu ei voinut olla herättämättä hyvää tuulta jokaisessa. Mitä Christianiin tulee, oli hänen aikaansaannoksistaan vähäisintä se, että hän sai melkein joka iltapäivä juoda kahvit herra Stengelin luona — vaikka konsulitar, josta tuo jo meni liian pitkälle, eräänä päivänä lähetti herra opettajalle sievän pienen kirjelipun, jossa kutsui tämän luokseen neuvotteluun. Herra Stengel saapui sunnuntaitekotukassaan, korkein kohokaulus kaulassaan, yllään liivit, joissa joka suunnalta törrötti esiin keihäsmäisesti teroitettuja lyijykyniä, ja istui konsulittaren kera maisemahuoneessa, Christianin kuunnellessa salaa keskustelua ruokasalin oven takaa. Tuo mainio kasvattaja ilmitoi mielipiteensä laajasanaisesti, joskin jossakin määrin hämillään, puhui tärkeästä erosta, joka on olemassa »viivan» ja »vaon» välillä, kertoi metsän siimeksestä ja hiililaatikosta, toistaen muuten tämän vierailun aikana lakkaamatta sanoja »jonka johdosta», mikä luultavasti tuntui hänen mielestään parhaiten soveltuvan tähän hienoon ympäristöön. Neljännestunnin kuluttua ilmestyi konsuli ruokasaliin, ajoi pois Christianin ja ilmaisi herra Stengelille mitä syvimmän pahoittelunsa sen johdosta, että hänen poikansa oli antanut tälle aihetta tyytymättömyyteen… »Oi, pyydän, herra konsuli! Oppilas Buddenbrook on teräväpäinen, iloinen veitikka… Jonka johdosta… Vain hieman liian vallaton, jos saan luvan lausua ajatukseni, hm… jonka johdosta…» Konsuli näytteli hänelle kohteliaasti taloa, minkä jälkeen herra Stengel lausui jäähyväiset… Mutta tämä kaikki ei ollut vielä pahinta.

Pahinta oli, että kävi ilmi seuraavaa: Oppilas Christian Buddenbrook oli eräänä iltana saanut luvan mennä erään hyvän ystävänsä kanssa teatteriin, jossa näyteltiin Schillerin »Wilhelm Telliä». Teliin pojan Walterin osaa näytteli muuan nuori neiti, demoiselle Meyer de la Grange, jolla oli eräs omituisuus. Hän käytti nimittäin aina näyttämöllä esiintyessään, sopipa se osaan taikka ei, timanttirintaneulaa, joka tiedettiin oikeaksi, sillä sen oli antanut nuori konsuli Peter Döhlmann, entisen puutavaratukkukauppias Döhlmannin poika Erste Wallstrassen varrelta, Holstentorin luota. Konsuli Peter kuului niihin herroihin, joita kaupungissa nimitettiin »seurasankareiksi» — sellainen oli myös esimerkiksi Justus Kröger — se merkitsi, että hänen elämänsä oli vähän epävakainen. Hän oli naimisissa ja hänellä oli pieni tytärkin, mutta hän oli jo pitemmän aikaa elänyt epäsovussa puolisonsa kanssa ja vietti täydellistä nuorenmiehen elämää. Omaisuus, jonka hän oli perinyt isältään — hän oli jatkavinaan liikettä — oli ollut aika suuri, mutta sanottiin hänen käyttävän jo pääomaa. Hän oleskeli enimmäkseen »klubissa» tai kaupunginkellarissa, jossa hän söi aamiaisen, vetelehti joka aamu neljän aikaan kaduilla ja teki taajoja liikematkoja Hampuriin. Mutta ennen kaikkea hän oli innokas teatterin ystävä, ei ollut poissa yhdestäkään näytännöstä ja henkilökohtaista mielenkiintoa esiintyjä kohtaan. Demoiselle Meyer de la Grange oli viimeinen nuorista taiteilijattarista, joille hän viime vuosina oli lahjoittanut jalokiviä…

Mutta siirtykäämme asiaan. Tuo nuori neiti näytti erittäin viehättävältä Walter Tellinä ja näytteli niin liikuttavasti, — hänellä oli tuossakin osassa timanttirintaneulansa näkyvissä — että oppilas Buddenbrookille nousi vedet silmiin syvästä ihastuksesta ja hän sen johdosta tuli menetelleeksi tavalla, joka osoitti hänen toimineen ylen voimakkaan tunteen johtamana. Eräällä väliajalla osti hän näet teatteria vastapäätä olevasta kukkakaupasta yhdellä markalla 8 1/2 killingillä kukkavihon, jota kantaen tuo neljätoistavuotias naskali suurine nenineen ja pienine, syvällä olevine silmineen marssi näyttämön puolelle, ja koska häntä ei kukaan pidättänyt, kohtasi neiti Meyer de la Grangen erään pukuhuoneen ovella, jossa tämä seisoi jutellen konsuli Peter Döhlmannin kanssa. Konsuli nauroi katketakseen nähdessään Christianin lähestyvän kukkavihko kädessä; mutta uusi »seurasankari» ilmaisi totisena ihailunsa Walter Teliin johdosta sanoen äänellä, joka oli melkein tukahtunut vilpittömästä kunnioituksesta:

»Katsopas Krischan Buddenbrookia!» huusi konsuli Döhlmann leveällä tavallaan. Mutta neiti Meyer de la Grange kohotti kauniita kulmakarvojaan ja kysyi:

»Konsuli Buddenbrookin poikako?» Minkä jälkeen hän silitti nopeasti uuden ihailijansa poskea.

Tällainen oli se tapahtuma, josta konsuli Döhlmann kertoi samana iltana »klubissa»; asia tuli hirveän nopeasti tunnetuksi kaupungilla ja joutui viimein koulun rehtorinkin korviin. Sitä seurasi uusi neuvottelu konsuli Buddenbrookin huoneessa. Mitenkä tämä sitten suhtautui asiaan? Hän ei ollut enää vihainen, hän oli järkytetty, aivan kuin salaman iskemä… Kerrottuaan konsulittarelle asiasta istui hän melkein murtuneena maisemahuoneessa.

»Hyvä Jumala, Jean, sinun isäsi olisi nauranut koko asialle… Ja jos kerrot sen ensi torstaina vanhempieni luona, on se huvittava isää rajattomasti…»

Nyt kavahti konsuli seisoalleen. »Haa! Aivan niin! Se tulee varmasti huvittamaan häntä, Bethsy! Hän on iloitseva siitä, että hänen liikkuva verensä ja paheksuttavat taipumuksensa eivät esiinny ainoastaan Justuksessa, tuossa… seurasankarissa, vaan myöskin hänen tyttärensäpojassa… peijakas, — sinä pakoitat minut lausumaan näin voimakkaan sanan! Hän on käynyt tuota naista tapaamassa! Hän käyttää taskurahansa tuon tyttöletukan hyväksi —! Hän ei itse ymmärrä asiaa, se on totta, mutta taipumukset näkyvät jo! Taipumukset näkyvät!…»

Tämä oli paha tapaus, oli toki. Ja konsuli oli sitä enemmän kiihtynyt, kun ei Tonykaan, kuten sanottu, käyttäytynyt mallikelpoisesti. Tosin hän vuosien kuluessa jätti rauhaan kalpean tanssivan miehen eikä käynyt enää Nukke-Liisan ovella; mutta hän nakkasi yhä päättävämmin niskojaan ja hänessä ilmeni, varsinkin hänen palattuaan kesän jälkeen isovanhempien luota, vahva taipumus kopeuteen ja turhamaisuuteen.

Eräänä päivänä yllätti konsuli hänet surukseen lukemassa Claurensin »Mimiliä» yhdessä mamsseli Jungmannin kanssa: hän selaili kirjaa, oli vaiti ja sulki sen ainiaaksi. Pian tämän jälkeen selvisi, että Tony — Antonie Buddenbrook — oli ollut kävelemässä erään kimnasistin, veljiensä ystävän, kanssa kahdenkesken Burgtorin edustalla. Rouva Stuht, sama, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, oli huomannut heidät ja lausunut, ollessaan vaatteen ostossa Möllendorpfilla, että nyt näkyi jo myöskin mamsseli Buddenbrook olevan siinä iässä, jolloin… ja senaattorin rouva oli kertonut tästä konsulille hilpein mielin. Sitten huomattiin myös, että mademoiselle Tony haki ja vei pieniä kirjeitä Burgtorin takana kasvavien vanhojen, onttojen puiden koloihin, kirjeitä, joita sama kimnasisti oli kirjoitellut hänelle taikka hän kimnasistille. Kun tämä oli tullut ilmi, huomattiin tarpeelliseksi panna viisitoistavuotias Tony ankaramman valvonnan alaiseksi ja toimittaa hänet neiti Weichbrodtin omistamaan täysihoitohan Mühlenbrinckin 7:ään.

SEITSEMÄS LUKU.

Therese Weichbrodt oli kyttyräselkäinen, niin kauhean kyttyräselkäinen, ettei hän ollut paljon pöytää korkeampi. Hän oli 41:n vuoden ikäinen, mutta koska hän ei ollut koskaan pannut huomiota ulkonaiseen viehättävyyteen, kulki hän puettuna 60-, 70-vuotiaan tavoin. Hänen harmaiden, täytettyjen korvakiharoittensa päällä oli myssy, jonka vihreät nauhat riippuivat hänen kapeilla lapsen-olkapäillään, eikä hänen köyhässä, mustassa puvussaan ollut milloinkaan nähty minkäänlaista koristusta… lukuunottamatta suurta soikeata porsliinista rintaneulaa, johon oli maalattu hänen äitinsä kuva.

Pienellä neiti Weichbrodtilla oli viisaat, terävät, ruskeat silmät, hienosti kaartuva nenä ja kapeat huulet, jotka hän saattoi puristaa kiinni mitä ankarimmin… Yleensä kuvasti hänen vähäinen olentonsa ja jokainen hänen liikkeensä pontevuutta, joka vaikutti hullunkuriselta, mutta myöskin kunnioitustaherättävältä. Siihen oli osaltaan myös syynä hänen puhetapansa. Hän liikutti puhuessaan vilkkaasti ja sysäyksittäin alaleukaansa, ravisti painokkaasti päätään ja käytti muuten virheetöntä kieltä, lausuen joka konsonantin selvästi, varmasti ja huolellisin korostein. Vokaalien sointua hän jopa liioitteli; hän ei esimerkiksi sanonut »leipäpala», vaan »läipäpala» tai melkein »laipapala», eikä huutanut itsepintaisesti haukuskelevalle koiralleen »Bobby», vaan »Babby». Ja kun hän sanoi jollekin oppilaalle: »Lapsi, älä ole tohma!» napahuttaen samalla koukistetulla etusormellaan kaksi kertaa pöytään, ei se ollut tekemättä vaikutusta. Ja kun mademoiselle Popinet, ranskatar, otti kahvia juotaessa liian paljon sokeria, katsoi neiti Weichbrodt niin merkitsevästi kattoon, rummuttaen sormillaan pöytää ikäänkuin pianoa soittaen, ja sanoi: »Minä ottaisin koko astian!», että mademoiselle Popinet punastui korviaan myöten…

Lapsena — oi hyvä Jumala miten pikkuruikkuiselta hän olikaan mahtanut näyttää lapsena! — oli Therese Weichbrodt nimittänyt itseään »Sesemiksi», ja tuon ristimänimensä väännöksen hän oli säilyttänyt, sallien parhaiden ja ahkerimpien oppilaiden, niin sisä-, kuin ulko-oppilaiden, kutsua häntä siksi. »Sano minua Sesemiksi, lapsi», sanoi hän heti ensi päivänä Tony Buddenbrookille, suudella napsahuttaen tätä kevyesti otsalle… »Minä pidän siitä nimestä.» Hänen vanhemman sisarensa madame Kethelsenin nimi oli Nelly.

Madame Kethelsen, noin 48 vuoden ikäinen nainen, oli jäänyt miehensä kuoltua aivan varattomaksi, asui sisarensa luona pienessä huoneessa toisessa kerroksessa ja söi yhteisessä pöydässä Hän kävi puettuna samoin kuin Sesemi, mutta oli, päinvastoin kuin hänen sisarensa, tavattoman pitkä; hänen laihoissa ranteissaan oli villaiset kalvokkaat. Hän ei ollut opettajatar eikä osannut olla ankara; hänen olemuksensa säteili hyvänsuopuutta ja hiljaista iloa. Jos joku neiti Weichbrodtin hoidokeista oli tehnyt kepposen, purskahti hän hyväntahtoiseen, sydämellisyydessään melkein valittavaan nauruun, kunnes Sesemi kopautti pöytään ja huudahti »Nelly!» niin tuimasti että se kaikui melkein kuin »Nally», jolloin sisar vaikeni arasti.

Madame Kethelsen totteli nuorempaa sisartaan, antautui tämän toruttavaksi kuin lapsi, ja totta puhuen Sesemi halveksi häntä sydämensä pohjasta. Therese Weichbrodt oli lukenut, voipa miltei sanoa oppinut nainen, jonka oli täytynyt kestää pienet vakavat ottelunsa voidakseen säilyttää lapsenuskonsa, uskonnollisuutensa ja luottamuksen siihen, että hän ylhäällä saa kerran korvauksen ankarasta, kieltäymyksellisestä elämästään. Madame Kethelsen sitävastoin oli oppimaton, viaton ja yksinkertainen ihminen. »Nelly on niin hyvä!» sanoi Sesemi. »Hyvä Jumala, hän on aivan kuin lapsi; hän ei ole milloinkaan tuntenut epäilystä, ei milloinkaan taistellut; onnellinen ihminen…» Tämäntapaiset arvostelut sisälsivät yhtä paljon halveksimista kuin kateutta, ja tuo oli heikko, joskin anteeksiannettava puoli Sesemin luonteessa.

Puutarhan ympäröimän tiilisen pienen etukaupunkirakennuksen ensi kerros sijaitsi korkealla, ja siinä olivat opetushuoneet ja ruokasali: toisessa kerroksessa ja ylisillä olivat makuu huoneet. Neiti Weichbrodtin holhokkeja ei ollut monta, sillä täysihoitolaan otettiin vain isompia tyttöjä, eikä siinä ollut ulko-oppilaitakaan varten muuta kuin kolme ensimmäistä luokkaa; Sesemi valvoi myös tarkoin, että hänen taloonsa tuli vain ensiluokkaisten perheiden tyttäriä… Tony Buddenbrook oli, kuten jo mainitsimme, otettu avosylin vastaan; illalliseksi oli Therese tuonut pöytään »bischofia», punaista, imelää punssia, joka juotiin kylmänä ja jonka valmistamisessa hän oli mestari… »Vielä tilkka beschafia?» kysyi hän ravistaen päätään sydämellisesti… ja se kuulosti niin viekoittelevalta, ettei kukaan pannut vastaan.

Neiti Weichbrodt istui kahden sohvatyynyn päällä pöydän yläpäässä ohjaten aterian kulkua toimekkaasti ja valppaasti; hän saattoi oikaista viallisen vartalonsa suoraksi, napauttaa varoittaen pöytään, huudahtaen »Nally!» tai »Babby!» taikka nujertaa m:lle Popinet'n yhdellä ainoalla katseella, jos tämä oli ollut aikeissa siirtää lautaselleen kaiken hyytelön kylmänä syötävän vasikanpaistin ympäriltä. Tonyn paikka oli kahden toisen sisäoppilaan välissä, Armgard von Schillingin, vaalean, rotevan, mecklenburgilaisen tilanomistajan tyttären, ja Gerda Arnoldsenin, joka oli kotoisin Amsterdamista ja oli hienon ja vierasmaalaisen näköinen paksuine kuparinruskeine hiuksineen, lähellä toisiaan olevine ruskeine silmineen ja valkoisine, kauniine, hiukan ylpeine kasvoineen. Häntä vastapäätä lörpötteli ranskatar, joka oli neekerin näköinen ja jolla oli suuret kultaiset korvarenkaat. Pöydän toisessa päässä istui laiha englannitar, miss Brown, joka myös asui talossa.

Tutustuminen kävi pian Sesemin bischofin avulla. M:lle Popinet kertoi, että häntä taas viime yönä oli vaivannut painajainen… Ah, quel horreur! Hän huusi silloin tavallisesti: »Apuu, apuu! Varkaat, varkaat!» säikyttäen kaikki toiset vuoteista. Saatiin myös tietää, ettei Gerda Arnoldsen soittanut pianoa kuten toiset, vaan viulua, ja että hänen isänsä — hänen äitinsä ei ollut enää elossa — oli luvannut hänelle oikean stradivariuksen. Tony ei ollut soitannollinen; vain harva Buddenbrookeista oli. Krögereistä ei kukaan. Hän ei edes osannut koraaleja, joita soitettiin Marian-kirkossa… Oi, Amsterdamin Nieuve Kerkin uruissa oli aivan vox humana, ihmisäänen sointu, joka kuului ihanalta! — Armgard von Schilling taas kertoi kotitalonsa lehmistä.

Armgard oli ensi hetkestä tehnyt syvimmän vaikutuksen Tonyyn, ja tämä oli myös ensimmäinen aatelistyttö, jonka kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Mikä onni saada olla nimeltään von Schilling! Tonyn vanhemmat omistivat kaupungin kauneimman vanhan talon, ja hänen isovanhempansa olivat hyvin hienoa väkeä; mutta heidän nimensä oli siitä huolimatta vain »Buddenbrook» ja »Kröger», ja se oli suuri vahinko. Hienon Lebrecht Krögerin tyttärentytär ihaili palavasti Armgardin aateliutta, miettien usein itsekseen, että tuo mainio »von» olisi oikeastaan sopinut paljon paremmin hänelle — sillä Armgard ei, herra paratkoon, edes osannut antaa arvoa onnelleen, vaan kulki pitkä palmikko niskassaan, hyväntahtoinen ilme sinisissä silmissään, puhuen leveää mecklenburgilaista murrettaan ollenkaan ajattelematta koko asiaa; hän ei ollut ensinkään hieno, ei koettanutkaan olla, ei piitannut koko asiasta. Sana »hieno» oli juurtunut hämmästyttävän lujasti Tonyn pieneen päähän, ja hän kohdisti sen nyt tässä suhteessa suurta tunnustusta ansaitsevaan Gerda Arnoldseniin.

Gerda oli hieman erikoinen, hänessä oli jotakin ulkomaalaista ja vierasta; hän tahtoi kammata komean punaisen tukkansa, Sesemin vastalauseesta huolimatta, hiukan silmiinpistävällä tavalla, ja monesta hän oli olevinaan viulunsoitostaankin — huomattakoon, että tuo sana merkitsi sangen voimakasta paheksumista. Mutta siinä asiassa täytyi jokaisen kuitenkin yhtyä Tony Buddenbrookiin, että hän oli hieno tyttö. Hänen iässään harvinainen ruumiillinen kypsyys, hänen tottumuksensa, hänen kapineensa kaikki oli hienoa: esimerkiksi norsunluiset pariisilaiset pukupöytätarpeet, joille Tony tiesi antaa arvoa, koska hänenkin kodissaan oli kaikenlaisia pariisilaisia kapineita, joita hänen vanhempansa tai isovanhempansa olivat tuoneet mukanaan ja joita he pitivät hyvin suuressa kunniassa.

Nuo kolme tyttöä solmivat nopeasti ystävyysliiton, he olivat samalla opetusluokalla ja asuivat kaikki kolme yläkerroksen suurimmassa makuuhuoneessa. Miten hauskoja ja miellyttäviä hetkiä olivatkaan riisuutumishetket illalla kello kymmenen nukkumaan ruvetessa, kun sai puhella keskenään mielin määrin — tosin vain puoliääneen, sillä viereisessä huoneessa alkoi m:lle Popinet uneksia varkaista… Hän nukkui pienen Eva Ewersin, erään hampurittaren kanssa, jonka isä, muuan taiteentuntija ja kokoilija, oli muuttanut Müncheniin.

Ruskearaitaiset käärekaihtimet olivat suljetut, matala punakupuinen lamppu paloi pöydällä, vieno orvokin ja puhtaiden liinavaatteiden tuoksu täytti ilman, ja huoneessa vallitsi epämääräinen uupumuksen, suruttomuuden ja haaveilun tunnelma.

»Voi hyvä Jumala», sanoi Armgard, joka istui puoleksi riisuutuneena vuoteensa reunalla, »miten laajasti tohtori Neumann puhuu! Tulee luokkaan, asettuu pöydän viereen ja puhuu loppumattomiin Racinesta…»

»Hänellä on kaunis korkea otsa», huomautti Gerda kammaten hiuksiaan ikkunain välisen peilin edessä kahden kynttilän valossa.

»Ja sinä rupesit puhumaan hänestä vain siksi, Armgard, että saisit kuulla hänestä lisää, sillä sinä katselet häntä lakkaamatta sinisillä silmilläsi aivan kuin…»

»Rakastatko sinä häntä?» kysyi Tony. »Minä en saa kengännauhaani auki millään, hyvä Gerda, etkö auttaisi… sillä lailla, hyvä on! Rakastatko sinä häntä, Armgard? Ota hänet, niin teet hyvät kaupat. Hänestä tulee varmasti kimnaasin opettaja.»

»Hyi, kuinka te olette inhoittavia. En rakasta häntä yhtään. Enkä minä mene naimisiin minkään opettajan, vaan jonkun tilanomistajan kanssa…»

»Aatelisenko?» Tony antoi kädessään olevan sukan vaipua alas ja katsoi miettivästi Armgardiin.

»Sitä minä en vielä tiedä; mutta suuri maatila hänellä pitää olla… Voi, kuinka se tulee olemaan hauskaa, lapsukaiset! Minä nousen ylös kello viideltä ja ryhdyn taloustoimiin…» Hän veti peiton ylleen ja katsoi uneksien kattoon.

»Hän näkee sielunsa silmillä viisisataa lehmää», vakuutti Gerda tarkastaen ystävätärtään peilistä.

Tony ei ollut vielä valmis, mutta hän antoi päänsä vaipua tyynyille, kietoi kätensä niskan alle ristiin ja tarkasti nyt vuorostaan miettivästi kattoa.

»Minä menen tietysti naimisiin jonkun kauppiaan kanssa», sanoi hän. »Hänellä pitää tietysti olla hyvin paljon rahaa, että voimme elää hienosti; siten, että se soveltuu yhteen sukuni ja nimemme kanssa,» lisäsi hän vakavasti. »Saattepa nähdä, että niin käy.»

Gerda oli lopettanut yökampauksensa ja puhdisti nyt leveitä valkoisia hampaitaan, käyttäen tässä toimessa apunaan norsunluista käsipeiliä.

»Minä en luultavasti mene ollenkaan naimisiin», sanoi hän hiukan vaivaloisesti, sillä piparmynttijauhe haittasi puhetta. »En ymmärrä miksi menisin. Minulla ei ole minkäänlaista halua siihen. Minä lähden Amsterdamiin, jossa soitan duettoja isän kanssa, ja asetun myöhemmin naimisissa olevan sisareni luo…»

»Mikä vahinko!» huudahti Tony vilkkaasti. »Mikä vahinko, Gerda! Sinun pitäisi mennä naimisiin täällä ja jäädä tänne iäksi… Kuule, sinä voisit esimerkiksi ottaa jommankumman minun veljistäni…»

»Senkö, jolla on niin pitkä nenä?» kysyi Gerda vetäen haukotuksen, joka päättyi pieneen, siroon, huolimattomaan huoahdukseen; tätä tehdessään hän piti käsipeiliä suunsa edessä.

»Sama se kumman heistä… Hyvänen aika, miten komeaksi te laittaisitte kaiken! Teidän pitäisi antaa Jakobsin sisustaa asuntonne, Jakobsin, joka asuu Fischstrassen varrella, sillä hänellä on hyvä maku. Ja minä tulisin joka päivä vierailulle…»

»Ah! voyons, mesdames! sänkyyn, s'il vous plait! Ette te tänä iltana enää mene naimisiin!»

Pyhäpäivät ja lomat vietti Tony kuitenkin Mengstrassen varrella tai isovanhempiensa luona maalla. Mikä onni, kun pääsiäissunnuntaina sattui olemaan kaunis ilma, niin että sai etsiä pääsiäismunia ja marsipaanijäniksiä Krögerien äärettömän suuresta puutarhasta! Mikä ihana aika meren rannalla, kun sai asua kylpylaitoksella, syödä à la table d'hôte, uida ja ratsastaa aasilla! Muutamia laajempia matkoja tehtiin myös parina vuonna, konsulin solmittua onnistuneita kauppasopimuksia. Miten verrattoman hauska olikaan joulu-ilta kolminkertaisine viettoineen: ensin kotona, sitten isovanhempien luona ja viimein Sesemin talossa, jossa tuona iltana bischof valui virtoina… Ihaninta oli kuitenkin joulunvietto kotona, sillä konsuli pani painoa siihen, että pyhä joulujuhla muodostui siunatuksi, loistavaksi ja tunnelmalliseksi. Kun istuttiin hartain juhlamielin maisemahuoneessa, palvelijoiden ja kaikenlaisten vanhojen köyhien ihmisten tungeksiessa pylväikössä, jossa konsuli kävi puristamassa heidän vilusta sinisiä käsiään, kajahteli äkkiä ulkoa neliääninen laulu, Marian-kirkon kuoripoikain laulu; aivan sydän alkoi tykkiä, niin juhlallista se oli. Sitten luki konsulitar vanhasta perheraamatusta, jonka kirjaimet olivat mahdottoman suuria, hitaasti joulutekstin, kuusenhajun tunkeutuessa valkoisen, korkean kaksoisoven raoista. Kun ulkoa oli kajahtanut vielä yksi laulu, viritettiin yhteisesti »Joulupuu on rakennettu» ja astuttiin juhlallisesti pylväikön kautta saliin, suureen avaraan saliin, jonka seinäpapereissa oli veistokuvahahmoja ja joissa valkoisin liljoin koristettu joulupuu seisoi välkkyvänä, kynttilöistä säteilevänä ja tuoksuvana, joulupöydän ulottuessa ikkunoiden luota ovelle asti. Mutta ulkona, jäätyneillä, lumisilla kaduilla väänsivät italialaiset posetiivinsoittajat soittimiaan, ja torilta kuului joulumarkkinain melu. Pientä Klaraa lukuunottamatta saivat lapsetkin ottaa osaa myöhäiseen ateriaan, jossa ei säästetty karppeja eikä täytettyjä kalkkunoita…

Mainittakoon vielä, että Tony noina vuosina kävi kahdella mecklenburgilaisella maatilalla. Pari kesäistä viikkoa vietti hän ystävättärensä Armgardin kera herra von Schillingin kartanossa, joka sijaitsi merenrannalla vastapäätä Travemündeä, lahden toisella puolen. Ja toisen kerran matkusti hän serkkunsa Thildan kanssa tämän isän, herra Bernhard Buddenbrookin hoitamalle maatilalle. Tuon tilan nimi oli »Ungnade», eikä se tuottanut yhtään helleriä voittoa; mutta lomanviettopaikkana se kyllä meni mukiin.

Niin kuluivat vuodet toinen toisensa jälkeen, ja Tonyn nuoruus oli aika onnellinen.

KOLMAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kello viiden jälkeen eräänä kesäkuun iltapäivänä istuivat Buddenbrookit puutarhassa »porttaalin» edustalla kahvia juoden. Valkoiseksi kalkitussa huvimajassa, jonka korkean seinäpeilin pintaan oli maalattu lepattavia lintuja ja jonka taustassa näkyvät kaksoisovet eivät oikeastaan olleet ovia ensinkään — kädensijatkin niissä olivat maalatut — oli ilma niin kuuma ja ummehtunut, ettei siellä voinut istua; siksi oli kannettu ulos visaisesta, syövytetystä puusta valmistetut keveät huonekalut.

Siinä istuivat nyt konsuli, hänen puolisonsa, Tony, Tom ja Klothilde puolipiirissä pyöreän katetun pöydän ympärillä, jolla välkkyi käytetty kahvikalusto, Christianin päntätessä onnettoman näköisenä päähänsä hiukan sivummalla Ciceron toista puhetta Catilinaa vastaan. Konsuli poltteli sikaria ja lueskeli »Sanomiaan». Konsulitar oli antanut silkkikutimensa vaipua helmaan ja katseli hymyilevin kasvoin pikku Klaraa, joka haki Ida Jungmannin kanssa orvokkeja ruohikosta, mistä niitä joskus löytyi. Tony istui pää käsien varassa syventyneenä Hoffmannin »Serapionsbrüderiin», kun taas Tom kutkutti häntä varovasti niskaan ruohonkorrella, mitä toinen ei ollut huomaavinaan, koska tiesi sen viisaimmaksi. Ja Klothilde, joka istui siinä laihana vanhan ihmisen kasvoineen kukikkaassa karttuunihameessaan, luki kertomusta, joka oli nimeltään: »Sokea, kuuro, mykkä ja sittenkin onnellinen»; välillä hän aina kaapi kokoon pöytäliinalle jääneitä leivoksenmurusia, nostaen sitten koko kasan kädellään pöydältä ja pistäen sen varovasti suuhunsa.

Taivaalla oli näkynyt pari liikkumatonta pilveä, mutta nyt se alkoi kauttaaltaan vaaleta. Kaupunkipuutarha säännöllisille teineen ja kirjaville kukkapenkkeineen väikkyi siistinä iltapäiväauringossa. Reseedoista, jotka ympäröivät kukkapenkkejä, levisi silloin tällöin tuulen tuomana miellyttävä tuoksu.

»No, Tom», sanoi konsuli hyväntuulisesti ottaen sikarin suustaan. »Nyt selviää Henkdom & Kumpp:n kanssa hierottu ruiskauppa, josta kerroin sinulle.»

»Tony, sinun ryhtisi ei ole comme il faut», huomautti konsulitar, minkä jälkeen Tony, silmiään kirjasta nostamatta, siirsi toisen kyynärpäänsä pöydältä.

»Ei se haittaa», sanoi Tom. »Istuipa hän miten hyvänsä, pysyy hän aina
Tony Buddenbrookina. Thilda ja hän ovat kieltämättä perheen kauneimmat.»

Klothilde oli aivan ällistynyt. »Herranen aika! Tom —?» hän äännähti, ja oli käsittämätöntä, miten pitkiksi hän saattoi venyttää nuo pari sanaa. Tony sieti vaieten kiusanteon, sillä Tom oli häntä etevämpi, siinä ei auttanut mikään; kyllä hän kuitenkin löytäisi vastauksen ja saisi naurajat puolelleen. Tom veti vaan henkeä pullistunein sieraimin ja kohotti olkapäänsä ylemmäksi. Mutta kun konsulitar alkoi puhua tanssiaisista, jotka konsuli Huneus aikoi pitää luonaan, ja mainitsi jotakin kiiltonahkakengistä, siirsi Tony toisenkin kyynärpäänsä pöydältä.

»Te puhutte niin kauheasti, etten minä voi lukea», sanoi Christian surkeasti, »ja tämä on niin vaikeata! Minäkin tahtoisin olla kauppias!»

»Sinun toivomuksesi vaihtuvat joka päivä», sanoi Tom. — Nyt tuli Anton pihan yli; hän kantoi korttia teetarjottimella, ja jokainen katsoi häneen odottavasti.

»Grünlich, asioitsija», luki konsuli. »Hampurilainen. Miellyttävä, suosittu mies, papinpoika. Olen ollut asioissa hänen kanssaan. Nyt on muuan asia… Sano herralle, Anton, että hän suvaitsisi vaivautua tänne.»

Puutarhan läpi tuli hattu ja keppi samassa kädessä, jokseenkin lyhyin askelin ja pää hiukan etukumarassa, keskimittainen, noin 32:n vuoden ikäinen herra puettuna vihreänkeltaiseen, villaiseen pukuun ja harmaisiin lankahansikkaisiin. Hänen kasvonsa olivat rusottavat ja hymyilevät, hiukset aivan vaaleat ja harvanlaiset, mutta toisen sieraimen vieressä oli ulkoneva syylä. Leuka ja ylähuuli olivat sileiksi ajellut, mutta poskiparta pitkä, englantilaiseen tapaan; se oli väriltään ilmeisesti kullankeltainen. — Jo pitkän matkan päässä teki hän kunnioittavan liikkeen suurella, vaaleanharmaalla hatullaan…

Otettuaan viimeisen, hyvin pitkän askeleen, teki hän yläruumiillaan puolikaaren, joka merkitsi yleistä kumarrusta ja astui toisten joukkoon.

»Kenties häiritsen saapuessani perhepiiriin», puhui hän hillityin äänin. »Täällä luetaan parastaikaa hyviä kirjoja ja keskustellaan… Pyydän anteeksi!»

»Olette tervetullut, hyvä herra Grünlich!» sanoi konsuli, joka samoin kuin hänen molemmat poikansa oli noussut paikaltaan ja meni nyt tervehtimään vierasta. »Olen iloinen saadessani tavata teidät ulkopuolella konttorin, perheeni piirissä. Saanko esittää, Bethsy: herra Grünlich, kunnon liikeystäväni… Tyttäreni Antonie… Sukulaiseni Klothilde… Thomaksen tunnette jo… Tämä on toinen poikani Christian, kimnasisti.»

»Kuten sanottu», jatkoi hän, »tarkoitukseni ei ole näytellä tunkeilijan osaa… Olen liikeasioissa, ja ellette pahastu, pyytäisin herra konsulia tekemään kanssani kierroksen puutarhassa…»

»Teette hyvin kiltisti, ellette heti halua puhua liikeasioista mieheni kanssa, vaan suvaitsette jäädä meidän seuraamme hetkiseksi. Olkaa hyvä ja istukaa!»

»Kiitän nöyrimmästi», sanoi herra Grünlich liikutettuna. Sen jälkeen istuutui hän Tomin tuoman tuolin laidalle, oikaisi itsensä, asetti hattunsa ja keppinsä polvelle, sipaisi kämmenellään poskipartaansa ja päästi hörähdyksen, joka kuulosti kuin »Hä-ä-hm!» Tuo kaikki teki sen vaikutuksen kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kas niin, tämä oli johdatus. Entäs nyt?»

»Olette kotoisin Hampurista?» kysyi hän kääntäen päänsä sivulle ja laskien työnsä syliin.

»Juuri niin, rouva konsulitar», vastasi herra Grünlich kumartaen uudelleen. »Asuinpaikkani on Hampuri, mutta minä olen paljon matkoilla, minulla on paljon puuhaa, liikkeeni on erittäin vilkas… hä-ä-hm. luvalla sanoen.»

Konsulitar kohotti kulmiaan ja liikutti suutaan aivan kuin sanoakseen hyvin kunnioittavasti: »Vai niin»?

»Herkeämätön uurastus on minulle elinehto», lisäsi herra Grünlich puoliksi konsuliin kääntyen ja rykäisi uudelleen huomatessaan katseen, jonka neiti Antonie loi häneen, kylmän ja tarkastavan katseen, jolla nuoret tytöt mittelevät jokaista uutta nuorta miestä ja joka voi joka hetki muuttua ylenkatseeksi.

»Tiedän erinomaisesti!» riensi herra Grünlich ilmoittamaan. »Minulla on kunnia tuntea hieman tuota perhettä. Mainioita ihmisiä kaikki tyynni, henkilöitä, joilla on älyä sekä sydäntä — hä-ä-hm. Jos joka perheessä vallitsisi sellainen henki kuin heillä, olisi maailma toisen näköinen. Heissä on jumalanpelkoa, lempeyttä, sisäistä hurskautta, lyhyesti sanoen todellista kristillisyyttä, joka on minun ihanteeni; sen lisäksi maailmantuntemusta, ylhäisyyttä, loistavaa hienoutta, joka minua suorastaan hurmaa, rouva konsulitar!»

Tony ajatteli: miten hän voi tuntea minun vanhempani? Hän sanoo heille juuri sitä, niitä he haluavat kuulla… Mutta konsuli lausui suosiollisesti:

»Nuo kaksi makusuuntaa yhtyneinä kaunistavat jokaista miestä mitä parhaiten.»

Eikä konsulitar voinut olla ojentamatta kättään vieraalle, jolloin hänen ranneketjunsa hiljaa kilisi; ja sitä tehdessään hän käänsi kämmenensä ylöspäin mitä sydämellisimmin.

»Te sanotte juuri samaa mitä minä ajattelen, hyvä herra Grünlich!» hän sanoi.

Herra Grünlich vastasi kumartaen, oikaisi itsensä, silitti poskipartaansa ja rykäisi aivan kuin sanoakseen: »Nyt eteenpäin.»

Konsulitar lausui pari sanaa herra Grünlichin synnyinkaupunkia kohdanneesta kauheasta onnettomuudesta… »Todellakin», huomautti herra Grünlich, »se oli kauhea onnettomuus, raskas koettelemus, tuo palo. Sen tuottamat tappiot tekevät 155 miljoonaa markkaa; luku on jokseenkin tarkka. Minä puolestani saan kiittää kohtaloa… säästyin täydellisesti sen tuhoilta. Tuli raivosi pääasiallisesti Pyhän Pietarin ja Nikolain seurakunnissa… Kuinka lumoava puutarha tämä on», sanoi hän siirtyen toiseen asiaan ja otti kiittäen vastaan konsulin tarjoaman sikarin, »mutta kaupunkipuutarhaksi se on melkein turhan suuri! Ja mikä värikäs kukkien runsaus… oi, hyvä Jumala, minun heikkouteni ovat kukkaset ja yleensä koko luonto! Nuo pelto-unikot ovat erittäin koristeelliset…»

Herra Grünlich kiitti talon hienoa asemaa, kiitti koko kaupunkia, kiitti konsulin sikariakin ja lausui jokaiselle jonkun rakastettavan sanan.

»Rohkenenko kysyä mitä te luette, mademoiselle Antonie?» kysyi hän hymyillen.

Tony rypisti jostakin syystä äkkiä kulmiaan ja vastasi katsomatta herra
Grünlichiin:

»Niinkö! Erittäin etevä kirjailija», hän huomautti. »Mutta suokaa anteeksi… olen unohtanut toisen poikanne nimen, rouva konsulitar.»

»Kaunis nimi! Minusta on mieluista lausua se» — herra Grünlich kääntyi jälleen talon isännän puoleen — »se on nimi, joka jo itsessään ilmaisee, että sen kantaja on kristitty. Teidän perheessännehän kulkee muuten perintönä nimi Johann… kuka voisi olla muistamatta silloin heti Herramme rakkainta opetuslasta. Minun nimeni esimerkiksi, jos sallitte minun ottaa sen puheeksi», esitti hän kaunopuheisesti, »on Bendix, kuten useimpien esi-isieni —- ja se on nimi, jota voi pitää Benediktuksen lyhennettynä muotona. Entä mitä te luette, herra Buddenbrook? Ah, Ciceroa! Raskasta lukemista, tuon suuren roomalaisen puhujan teokset. Quousque tandem, Catilina… hä-ä-hm, niin, en minäkään ole vielä unohtanut kaikkea latinaani!»

»Minä olen päinvastoin kuin isävainajani aina vastustanut sitä, että nuorten on niin yksinomaan vaivattava päätään kreikalla ja latinalla. Onhan paljon muita vakavia ja tärkeitä aineita, joita tarvittaisiin käytännöllisessä elämässä…»

»Täydelleen sama on minunkin mielipiteeni, herra konsuli», riensi herra Grünlich jälleen vastaamaan, »en vain vielä ehtinyt pukea sitä sanoiksi! Se on raskasta eikä, unohdin lisätä, kokonaan moitteetonta luettavaa. Muistan noista puheista pari suorastaan siveyttä loukkaavaa kohtaa…»

Tätä seuraavan vaitiolon kestäessä ajatteli Tony: Nyt on minun vuoroni. Sillä herra Grünlichin katse oli kiintynyt häneen. Ja aivan oikein, nyt oli hänen vuoronsa. Herra Grünlich ponnahti näet hiukan eteenpäin tuolillaan, teki lyhyen, kouristuksenomaisen, mutta silti notkean kädenliikkeen konsulitarta kohti ja kuiskasi kiihkeästi:

»Katsokaa, rouva konsulitar, katsokaa! — Pyydän, neitini», jatkoi hän sitten ääneen, ikäänkuin Tonyn olisi tullut ymmärtää vain tämä, »jääkää vielä silmänräpäykseksi tuohon asentoon…! — Katsokaa!» keskeytti hän jälleen kuiskaten, »kuinka aurinko sädehtii tyttärenne neiti Antonien suortuvissa! — En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!» saneli hän sitten äkkiä vakavasti ja haltioissaan, kuin olisi puhunut Jumalalle tai omalle sydämelleen.

Konsulitar hymyili hyväntahtoisesti ja konsuli sanoi: »Älkää panko tyttäreni päätä pyörälle!» Mutta Tony rypisti jälleen kulmiaan. Jonkun hetken kuluttua nousi herra Grünlich paikaltaan.

»En tahdo häiritä kauemmin, en tosiaankaan, rouva konsulitar, tahdo vaivata kauemmin! Olen tullut liikeasioissa… mutta kuka olisi voinut vastustaa… Nyt kutsuu työ! Rohkenenko pyytää herra konsulia…»

»Pyydän saada lausua,» vakuutti konsulitar, »että teette minulle suuren ilon, jos täälläolonne aikana haluatte käyttää hyväksenne meidän kotiamme…»

Herra Grünlich seisoi hetken mykkänä kiitollisuudesta. »Kiitän kaikesta sielustani, rouva konsulitar!» sanoi hän liikutetun näköisenä. »Mutta minä en tahdo käyttää ystävällisyyttänne väärin. Olen tilannut itselleni pari huonetta Stadt Hamburg-hotellista.»

»Pari huonetta», ajatteli konsulitar, ja juuri niin toivoikin herra
Grünlich hänen ajattelevan.

»Kuitenkin toivon», sanoi konsulitar lopuksi ojentaen vieraalle vielä kerran sydämellisesti kätensä, »ettemme nyt tässä tapaa viimeistä kertaa.»

Herra Grünlich suuteli konsulittaren kättä, odotti silmänräpäyksen, että Antoniokin ojentaisi hänelle kätensä, mikä kuitenkin jäi tekemättä, piirsi puolikaaren yläruumiillaan, astui pitkän askeleen takaperin, kumarsi vielä kerran, heilautti sitten suurta harmaata hattuaan, pani sen päähänsä nakaten samalla päätänsä taapäin ja lähti konsulin kera pois…

»Miellyttävä mies!» sanoi konsuli uudelleen, palatessaan perheensä seuraan ja istuutuessaan aikaisemmalle paikalleen.

»Tony! Hyvä Jumala, millaista arvostelua!» huudahti konsulitar loukkaantuneena. »Niin kristillismielinen nuori mies!»

»Niin hyvinkasvatettu ja maailmaa nähnyt mies!» täydensi konsuli. »Et tiedä, mitä sanot.» — Sattui usein, että vanhemmat näin kohteliaisuudesta vaihtoivat kantaa, jolloin he olivat sitä yksimielisemmät.

»Miten mahtavasti hän puhui!… 'Täällä keskustellaan'! Emme me keskustelleet ollenkaan hänen tullessaan. 'Peltounikot ovat niin koristeellisia!' Välistä hän laittautui sen näköiseksi kuin olisi puhunut ääneen itsekseen. Häiritsen — pyydän anteeksi!… En ole milloinkaan nähnyt noin kauniita hiuksia!…» Tätä puhuessaan hän matki niin mainiosti Grünlichiä, että konsulinkin täytyi nauraa.

»Niin, hän tekeytyy ja on niin olevinaan!» alkoi Tony jälleen arvostella. »Hän puhui kaiken aikaa itsestään! Hänen liikkeensä on vilkas, hän rakastaa luontoa, hän pitää niistä ja niistä nimistä, hänen nimensä on Bendix… Mitä se meitä liikuttaa… Hän sanoo vaan kaiken kehuakseen itseään!» huusi Tony äkkiä vimmastuen. »Päästäkseen suosioonne sanoi hän sinulle, äiti, ja sinulle, isä, vain sellaista, mitä teistä on hauska kuulla!»

»Siinä ei ole mitään moitittavaa, Tony!» sanoi konsuli ankarasti. »Kun on vieraana seurassa, tulee näyttää parhaat puolensa, valita sanansa huolellisesti ja koettaa olla miellyttävä — sehän on selvä…»

»Minusta hän on hyvä mies», sanoi Klothilde hiljaisesti ja venyttäen, vaikka hän oli ainoa henkilö, josta herra Grünlich ei ollut välittänyt vähääkään. Thomas pidättyi lausumasta mielipidettään.

»Hän on joka tapauksessa kristillismielinen, pystyvä, uuttera ja hienosti sivistynyt mies», sanoi konsuli asian ratkaisuksi, »ja sinä, Tony, olet iso tyttö, kahdeksantoista- tai melkein yhdeksäntoistavuotias, ja hän kohteli sinua niin huomaavasti, että sinä voisit hillitä moittimishalusi. Me olemme kaikki heikkoja ihmisiä, ja sinä olet, suo anteeksi, todella viimeinen, jolla on oikeus viskata toista kivellä… Tom, lähtekäämme työhön!»

Mutta Tony mutisi itsekseen: »Kullankeltainen poskiparta!» ja tätä sanoessaan hän rypisti kulmiaan, kuten oli tehnyt jo monta kertaa illan kuluessa.

TOINEN LUKU.

»Kuinka olenkaan pahoillani, etten tavannut teitä, neitiseni!» lausui herra Grünlich pari päivää myöhemmin Tonyn sattuessa häntä vastaan Breiten- ja Mengstrassen kulmauksessa kävelyltä palatessaan. »Minulla oli kunnia käydä tervehtimässä rouva äitiänne ja kaipasin teitä kovasti… Mutta nyt iloitsen sitä enemmän, kun saan kuitenkin tavata teidät!»

Neiti Buddenbrook oli pysähtynyt herra Grünlichin alkaessa puhua, mutta hänen silmänsä, jotka olivat sulkeutuneet puoliksi ja jotka nyt äkkiä tummenivat, eivät kohonneet herra Grünlichin rintaa korkeammalle, ja hänen suunsa ympärillä liikkui tuo pilkallinen ja auttamattoman armoton hymy, jolla nuori tyttö hylkää miehen… Hänen huulensa liikkuivat — mitä hän saattoi vastata! Haa! Hänen täytyi löytää sana, joka karkoittaisi ja nujertaisi tuon Bendix Grünlichin ainiaaksi… mutta sen sanan tuli olla sukkela, sattuva, paikalleen osuva, sellainen, että se samalla haavoittaisi ja herättäisi kunnioitusta..

»Minä en voi puolestani sanoa samaa!» hän vastasi katse yhä herra Grünlichin rintaan tähdättynä. Ja ammuttuaan tuon myrkyllisen nuolen jätti hän miehen siihen, nahkasi niskojaan ja lähti punaisena, ylpeillen sanavalmiudestaan kotia kohti, jossa sai kuulla, että herra Grünlich oli pyydetty seuraavana sunnuntaina vasikkapaistiaterialle…

Ja vieras tuli puettuna kellomaiseen, laajalaskoksiseen lievetakkiin, joka ei ollut aivan viimeisen kuosin mukainen, mutta hienoa lajia, ja joka antoi hänelle vakavuuden ja varmuuden leiman — muutoin oli hän yhtä rusottava ja hymyilevä kuin ennen, harva tukka oli huolellisella jakauksella ja poskiparta käherretty pöyheäksi. Hän söi simpukkamuhennosta. Juliennen keittoa, paistettua kalaa, vasikanlihaa kermaperunoiden ja kukkakaalin kera, marasquino-vanukasta ja pumpernikkeleitä Roquefort-juuston kera, keksien joka ruokalajista ylistävän sanan, jonka hän osasi esittää huolitellusti. Hän nosti esimerkiksi ilmaan jälkiruokalusikan, katsoi seinän veistokuva-kuviota ja lausui ääneen itsekseen: »Jumala armahtakoon minua, olen syönyt jo ison annoksen tätä vanukasta, mutta se on niin hyvin onnistunutta, etten voi olla pyytämättä emännältä vielä pientä palasta!» Jonka jälkeen hän iski veitikkamaisesti silmää konsulittarelle. Hän puhui konsulin kanssa liikeasioista ja politiikasta, ilmaisten vakavia ja harkittuja mielipiteitä, jutteli konsulittaren kanssa teatterista, seuraelämästä ja puvuista. Ja Tomille, Christianille, Klothilde-paralle, jopa mamsseli Jungmannillekin hän puheli rakastettavasti… Tony pysytteli ääneti, eikä vieras puolestaan tehnyt minkäänlaista lähesty uusyritystä, vaan katsoi tyttöä vain silloin tällöin pää kallellaan, silmissä samalla murheellinen ja kehoittava ilme.

Kun herra Grünlich sitten lausui jäähyväiset, oli hänen aikaisemman vierailunsa tekemä vaikutus vahvistunut: »Mallikelpoinen mies», sanoi konsulitar. »Kristillismielinen ja kunnioitettava ihminen», sanoi konsuli. Christian osasi tällä kertaa matkia hänen liikkeitään ja puhettaan vieläkin elävämmin, ja Tony toivotti hyvää yötä otsa kurtussa, sillä hän aavisti hämärästi, ettei hän ollut vielä päässyt tuosta herrasta, joka niin tavattoman nopeasti oli valloittanut hänen vanhempainsa sydämet.

Palatessaan iltapäivällä erään tyttötuttavansa luota hän tapasikin herra Grünlichin maisemahuoneessa, jossa tämä luki konsulittarelle Walter Scottin »Wawerleytä» — sujuvalla englanninkielellä, sillä vilkkaat liikeasiat olivat hänen kertomansa mukaan johtaneet hänet myöskin Englantiin. Tony kävi istumaan syrjittäni heihin ja otti toisen kirjan, jolloin herra Grünlich kysyi pehmein äänin: »Tämä, mitä minä luen, ei kai miellytä teitä, neitiseni?» Ja Tony vastasi päätään keikauttamalla purevasti: »Ei vähääkään!»

Mutta toinen ei antanut sen häiritä, vaan alkoi kertoa liian varhain manalle menneistä vanhemmistaan, varsinkin isästään, joka oli ollut pappi, pastori, erittäin kristillinen ja kuitenkin samalla maailmaatunteva mies… Vieras matkusti kuitenkin takaisin Hampuriin, eikä Tony ollut saapuvilla hänen jäähyväisvierailullaan. »Ida!» sanoi Tony mamseli Jungmannille, joka oli hänen uskottunsa. »Nyt siitä ihmisestä on päästy!» Mutta Ida Jungmann vastasi: »Lapsukainen, se ei ole vielä varma…»

Kahdeksan päivää tämän jälkeen tapahtui pöydässä seuraava kohtaus… Tony tuli kello yhdeksän alas huoneestaan ja oli suuresti ihmeissään tavatessaan vielä isänsä konsulittaren vieressä kahvipöydässä. Taivutettuaan otsansa suudeltavaksi, istuutui hän paikalleen reippaasti, nälkäisenä ja unesta punoittavin silmin, otti eteensä sokeria ja voita sekä vihreätä maustejuustoa.

»Kuinka hauskaa, isä, että kerran näen sinutkin täällä!» sanoi hän tarttuen ruokaliinallaan kuumaan munaan ja aukaisten sen lusikalla.

»Minä jäin tänään odottamaan unikekoamme», sanoi konsuli, joka poltti sikaria,, läpsäytellen odottavan näköisenä kokoonkäärityllä sanomalehdellä pöytää. Konsulitar lopetti hitaasti ja siroin liikkein aamiaisensa ja nojautui sitten sohvan selkämykseen.

»Thilda puuhaa jo keittiössä», jatkoi konsuli merkitsevästi, »ja minä olisin myöskin työssäni, ellei äidilläsi ja minulla olisi tärkeätä puhumista kanssasi.»

Tony, jolla oli suu täynnä ruokaa, katsoi isäänsä ja sen jälkeen äitiinsä uteliaasti ja pelästyneenä.

»Syö vain ensin, lapseni», sanoi konsulitar, ja kun Tony siitä huolimatta laski veitsensä kädestään huudahtaen: »Sano vain heti kaikki, isä», toisti konsuli, joka koko ajan leikki sanomalehdellä: »Syöhän nyt ensin.»

Juodessaan kahviansa ääneti ja vastahakoisesti ja syödessään munaa, vihreää juustoa ja leipää alkoi Tony aavistaa, mistä oli kysymys. Aamun raikkaus katosi hänen kasvoiltaan, hän kävi kalpeaksi, kiitti hunajasta ja ilmoitti sen jälkeen syöneensä kyllikseen…

»Rakas lapseni», lausui konsuli oltuaan vielä hetkisen vaiti, »asia, josta halusimme puhua kanssasi, on esitetty tässä kirjeessä.» Ja nyt hän läpsäytteli pöytää sanomalehden sijasta suurella sinertävällä kirjekuorella. »Siis: Herra Bendix Grünlich, jonka me kaikki olemme oppineet tuntemaan kunnolliseksi ja erittäin rakastettavaksi mieheksi, kirjoittaa minulle, että hän ollessaan täällä on kiintynyt syvästi tyttäreenne ja pyytää nyt hänen kättään asiaankuuluvassa järjestyksessä. Mitä ajattelee lapsemme tästä?»

Tony istui pää alas painuneena ja hänen oikea kätensä kieritteli hitaasti ruokaliinarengasta. Mutta äkkiä hän nosti silmänsä, silmät, jotka olivat tummat ja täynnä kyyneleitä. Ja hän sanoi ahdistuneesti.

»Mitä se ihminen tahtoo minusta? Mitä minä olen hänelle tehnyt?» —
Minkä jälkeen hän purskahti itkuun.

»Rakas Tony», virkkoi konsulitar lempeästi, »miksi sinä kiihdyt? Uskothan, että vanhempasi tarkoittavat ainoastaan sinun parastasi ja ettemme me voi kehoittaa sinua hyIkäämään asemaa, joka sinulle nyt tarjoutuu. Katsohan, minä ymmärrän, ettet sinä vielä tunne kyllin syviä tunteita herra Grünlichiä kohtaan, mutta ne heräävät vähitellen, voit olla siitä varma… Noin nuori tyttö ei koskaan tiedä, mitä hän oikein tahtoo… Pää on yhtä sekava kuin sydän.. Tulee antaa sydämelle aikaa ja pitää pää avoinna kokeneiden ihmisten kehoituksille, jotka huolehtivat järkevästi puolestamme…»

»Minä en tiedä mitään hänestä» — äännähti Tony painaen silmilleen pienen valkoisen batistiruokaliinan, jossa oli munatahroja. »Tiedän ainoastaan, että hänellä on kullankeltainen poskiparta ja että hänen liikkeensä toimii vilkkaasti…» Hänen ylähuulensa, joka värisi itkiessä, teki sanomattoman liikuttavan vaikutuksen.

Konsuli veti äkillisen hellyyden puuskassa tuolinsa hänen lähelleen ja silitti hymyillen hänen hiuksiaan.

»Pikku Tony», sanoi hän, »mitäpä sinä tietäisikään! Sinä olet lapsi, näetkös, etkä tulisi tietämään hänestä enempää, vaikka hän olisi ollut täällä viisikymmentäkaksi, eikä neljä viikkoa… Sinä olet pikku tyttö, joka ei vielä ymmärrä maailmaa ja jonka täytyy turvautua toisten ihmisten silmiin, sinun parastasi tarkoittavien…»

»Minä en ymmärrä… minä en ymmärrä…» nyyhkytti Tony avuttomasti, kyyristellen kuin kissa sivelevän käden alla. »Hän ilmestyy tänne… sanoo jokaiselle jotakin mairittelevaa… matkustaa jälleen pois… ja kirjoittaa, että hän… minä en ymmärrä… miten hän on voinut… mitä minä olen hänelle tehnyt?!…»

Konsulia nauratti jälleen. »Tuon sinä olet jo sanonut kerran, Tony, ja se osoittaa lapsellista neuvottomuuttasi. Minun tyttöni ei saa luulla, että minä tahdon kiusata ja pakottaa häntä… Asiaa voidaan ja tulee tarkasti punnita, sillä se on vakava asia. Saman minä olen kirjoittava myös aluksi herra Grünlichille antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta… Onhan sitä niin monenlaista ajattelemista… Kas niin… tapaammeko pian? Hyvä! Nyt lähtee isä työhönsä… Adieu, Bethsy…»

»Sinun pitäisi syödä vielä vähän hunajaa, Tony», sanoi konsulitar jäätyään kahdenkesken tyttärensä kanssa, joka istui liikkumatta paikallaan, allapäin. »Täytyy syödä tarpeeksi…»

Tonyn kyyneleet lakkasivat vähitellen juoksemasta. Hänen päätään polttivat monenlaiset ajatukset… Hyvä Jumala tätä kaikkea! Olihan hän tiennyt, että hänestä kerran oli tuleva jonkun kauppiaan rouva, että hän oli joutuva hyviin, edullisiin naimisiin, asemaan, joka vastasi perheen ja liikkeen kunniaa… Mutta nyt tapahtui ensi kerran, että joku tahtoi todella ja vakavissaan naida hänet! Miten siihen oli suhtauduttava? Hän, Tony Buddenbrook, ymmärsi nyt äkkiä, että nuo hirveän vakavat sanat, joista hän tähän asti oli vain lukenut kirjoissa, sellaiset kuin »antaa kätensä», »myöntävä vastaus»… »elämän ajaksi» olivat tulleet lähelle häntä… Hyvä Jumala! Mikä ihka uusi asema yht'äkkiä!

»Entä sinä, äiti?» kysyi hän. »Sinäkin siis kehoitat minua antamaan… myöntävän vastauksen?» Hän viivähti hiukan ennenkuin sanoi »myöntävän vastauksen», koska se tuntui hänestä liian juhlalliselta ja nololta; mutta sitten lausui hän sen ensi kerran elämässään arvokkaasti. Hän alkoi hiukan hävetä ensi hätäännystään. Hänestä ei ollut vähemmän järjetöntä nyt kuin viisi minuuttia sitten mennä naimisiin herra Grünlichin kanssa, mutta hänen asemansa tärkeys alkoi täyttää hänen ajatuksensa mielihyvällä.

»Kehoitanko, lapseni? Onko isäsi kehoittanut? Hän ei ole käskenyt hylkäämään tarjousta, siinä kaikki. Ja olisi anteeksiantamatonta hänen samoin kuin minun puoleltani tehdä niin. Liitto, joka on tarjolla, on täydelleen sitä, mitä tarkoitetaan sanalla 'hyvä naimakauppa', rakas Tony… Saisit elää Hampurissa erinomaisissa oloissa, hyvissä varoissa…»

Tony istui hievahtamatta. Hänen silmissään väikkyi äkkiä silkkisiä oviverhoja, sellaisia, joita hän oli nähnyt isovanhempien salongissa… Mahtaisikohan hän saada juoda suklaata aamulla madame Grünlichinä? Ei sopinut kysyä sellaista.

»Kuten isäsi sanoi, saat sinä miettimisaikaa», jatkoi konsulitar. »Mutta meidän on huomautettava sinulle, ettei näin onnellista tilaisuutta satu joka päivä ja että tämä avioliitto on juuri sellainen, jota velvollisuus ja syntyperäsi edellyttävät. Tämäkin minun täytyy sanoa. Tie, joka tänään on auennut eteesi, on kuin sinulle luotu, sen tiedät sinä itse…»

»Ehkä», sanoi Tony miettien. »Niin.» Hän tiesi velvollisuutensa perhettä ja kauppahuonetta kohtaan ja hän oli ylpeä noista velvollisuuksista. Hän, Antonie Buddenbrook, jonka edessä kantaja Matthiesen nosti syvään kumartaen hattuaan ja joka liikkui kaupungilla konsuli Buddenbrookin tyttärenä kuin pieni valtiatar, oli voimakkaasti perheensä historian elähyttämä. Jo rostockilainen räätäli oli ollut »hyvin hyvissä varoissa», ja hänen jälkeensä oli suvun elämä ollut yhtämittaista nousua. Hänen täytyi omalla tavallaan edistää »Johann Buddenbrook»-suvun ja kauppahuoneen kunniaa, ja hän saattoi tehdä sen solmimalla rikkaan ja hienon avioliiton… Tom työskenteli konttorissa saman tarkoituksen hyväksi… Niin, siinä suhteessa oli tämä naimatarjous varmasti sopiva tilaisuus, mutta oliko juuri herra Grünlich… Hän näki tämän edessään, näki hänen kullankeltaisen poskipartansa, hänen rusottavat, hymyilevät kasvonsa, syylän nenän juuressa, hänen lyhyet askeleensa; hän oli tuntevinaan käsissään kosijan villaisen puvun ja kuulevinaan hänen äänensä…

»Tiesinhän minä», sanoi konsulitar, »että sinä pystyt pohtimaan asiaa rauhallisesti… oletko kenties jo tehnyt päätöksesi?»

»Varjelkoon!» huusi Tony korostaen ensi tavua äkillisen vastenmielisyyden vallassa. »Miten mieletöntä olisi mennä naimisiin Grünlichin kanssa! Olen näykkinyt häntä alinomaa terävillä sanoilla… En voi käsittää, miten hän sietää minua enää ollenkaan! Pitäisihän hänellä olla jonkunverran ylpeyttä nahassaan…»

KOLMAS LUKU.

Sinä vuonna eivät Buddenbrookit tehneet mitään virkistysmatkaa, eivät edes Christianin ja Klaran loma-aikoina. Konsuli selitti olevansa töihinsä liiaksi sidottu, ja Antonien epävarma asia oli myös osaltaan syynä siilien, että perhe jäi odottavin mielin Mengstrassen varrelle. Konsuli oli lähettänyt hyvin valtioviisaan kirjeen herra Grünlichille; mutta asioiden kehitystä ehkäisi Tonyn peräti lapsellisissa muodoissa ilmenevä itsepintaisuus. »Varjelkoon, hyvä äiti!» hän sanoi. »En voi kärsiä häntä!» Ja hän korosti kolmannen sanan ensi tavua mitä tarmokkaimmin. Taikka sitten hän vakuutti juhlallisesti: »Isä! — minä en anna milloinkaan myöntävää vastausta hänelle.»

Tälle kannalle olisi asia varmasti jäänyt vielä pitkäksi aikaa, ellei noin kymmenen päivää kahvipöydässä tapahtuneen keskustelun jälkeen — oltiin heinäkuun puolivälissä — olisi tapahtunut seuraavaa…

Oli iltapäivä — sininen, lämmin iltapäivä; konsulitar oli lähtenyt ulos, ja Tony istui romaania lukien maisemahuoneessa ikkunan luona, kun Anton toi hänelle käyntikortin. Ennenkuin Tony edes oli ehtinyt lukea siilien painetun nimen, astui huoneeseen kellomaiseen lievetakkiin ja herneenvihreisiin housuihin puettu herra; tämä oli luonnollisesti herra Grünlich, ja hänen kasvoillaan oli anovan hellyyden ilme.

Tony ponnahti kauhuissaan tuoliltaan näyttäen aikovan paeta ruokasaliin… Kuinka saattoi puhua herran kanssa, joka oli pyytänyt hänen kättään? Hänen sydämensä tykytys tuntui kaulassa asti, ja hän oli valahtanut hyvin kalpeaksi. Niin kauan kuin hän tiesi herra Grünlichin olevan kaukana, olivat vanhempien kanssa käydyt vakavat neuvottelut ja hänen oma äkillinen tärkeytensä ja päättämisoikeutensa suorastaan huvittaneet häntä. Mutta nyt hän oli taas tuossa! Seisoi hänen edessään! Mitä nyt oli tapahtuva? Hän tunsi taas, ettei hän voisi olla itkemättä.

Nopein askelin, kädet levällään ja pää kallellaan, kasvoilla ilme kuin olisi hän tahtonut sanoa: Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot! astui herra Grünlich häntä kohti. »Mikä kohtalon sallimus!» huudahti hän. »Saan tavata teidät, Antonie!» Hän sanoi »Antonie».

Tony, joka seisoi romaani oikeassa kädessään suorana tuolinsa vieressä, työnsi huulensa eteenpäin ja sanoi haukkoen ilmaa, tehden joka sanalla päänliikkeen alhaalta ylöspäin, ankaran suuttumuksen vallassa:

»Saatoinko odottaa enää… Enkö olisi rientänyt tänne?» kysyi hän pyytävästä. »Sain viikko sitten rakkaan herra isänne kirjeen, tuon kirjeen, joka on täyttänyt sydämeni toivolla! Saatoinko mitenkään enää elää epätietoisuudessa, neiti Antonie! En kestänyt kauemmin… Syöksyin vaunuihin… Riensin tänne… Tilasin pari huonetta Stadt Hamburgista… ja tässä nyt olen, Antonie, kuullakseni huuliltanne viimeisen, ratkaisevan sanan, joka on tekevä minut onnellisemmaksi kuin mitä voin sanoin selittää!»

Tony oli ällistynyt; hänen kyyneleensä painuivat takaisin ihmetyksestä. Tuo oli siis isän varovaisen kirjeen seuraus, kirjeen, joka siirsi ratkaisun epämääräiseen tulevaisuuteen! — Hän änkytti pari kolme kertaa:

Herra Grünlich oli vetänyt nojatuolin aivan hänen tuolinsa viereen, istuutui sekä pakotti Tonynkin istuutumaan uudelleen; ja pitäen kädessään Tonyn kättä, joka riippui neuvottomuudesta velttona sivulla, jatkoi hän liikutetulla äänellä, eteenpäin kumartuneena:

»Neiti Antonie… Ensi hetkestä asti, tuosta iltapäivästä asti… Muistattehan tuon iltapäivän?… jolloin näin teidät ensi kerran perheenne piirissä, teidän hienon, unelman-ihanan olentonne… on nimenne ollut kirjoitettu sydämeeni lähtemättömin kirjaimin…» Hän oikaisi viimeisen lauseen ja sanoi: »haudattu». »Siitä päivästä lähtien, neiti Antonie, on ollut ainoa, tulinen toiveeni saada omakseni teidän kaunis kätenne koko elämän ajaksi; ja sen, mihin rakkaan herra isänne kirje antaa minulle toiveita, olette te nyt varmistava… niinhän?! Rohkenenhan uskoa tunteisiinne… olla varma tunteistanne!» Näin sanottuaan hän tarttui toisellakin kädellään Tonyn käteen ja katsoi syvälle tytön hätääntyneisiin, aukirevähtäneisiin silmiin. Hänellä ei ollut lankahansikkaita tänään: hänen kätensä olivat pitkät ja valkoiset ja niissä näkyi korkeita, sinisiä suonia.

Tony tuijotti hänen rusottaviin kasvoihinsa, nenän vieressä olevaan syylään ja hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin hanhen silmät.

»Ei, ei!» sai hän sanotuksi nopeasti ja pelokkaasti. Sitten hän sanoi vielä: »Minä en anna teille myöntävää vastausta!» Hän koetti puhua varmasti, mutta oli jo purskahtanut itkuun.

»Millä olen ansainnut tuon teidän epäröintinne ja haparointinne?» kysyi herra Grünlich alentaen äänensä miltei nuhtelevaksi. »Te olette rakastavan huolenpidon hemmoittelema tyttö… mutta vannon, takaan kunniasanallani, että tulen kantamaan teitä käsilläni, ettei teiltä minun vaimonani ole puuttuva mitään ja että saatte viettää Hampurissa arvollenne sopivaa elämää…»

Tony hypähti pystyyn, irroitti kätensä ja huusi epätoivoisesti, silmät kyynelissä:

»Ei… ei! Olen sanonut ei! Annan teille rukkaset, ettekö nyt ymmärrä, hyvä Jumala?!…»

Mutta herra Grünlich nousi myös paikaltaan. Hän astui askeleen taapäin, levitti käsivartensa pitäen kämmenensä Tonya kohden käännettyinä ja lausui kunnian ja tarmon miehen vakavuudella:

»Tiedättekö, mademoiselle Buddenbrook, etten minä anna loukata itseäni tällä lailla?»

»Enhän minä lonkkaa teitä, herra Grünlich», sanoi Tony, sillä hän katui liikaa kiivauttaan. Hyvä Jumala, niiksi juuri hänelle piti sattua tällaista? Hän ei ollut osannut kuvitella sellaista kosintaa. Hän oli luullut, että tarvitsisi vain sanoa: »Tarjouksenne on minulle suuri kunnia, multa en voi ottaa sitä vastaan», ja että kaikki olisi sillä selvä…

»Tarjouksenne on minulle kunnia», sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi, »mutta en voi ottaa sitä vastaan… Niin, ja nyt minun täytyy… jättää teidät, suokaa anteeksi, minulla ei ole enää aikaa.»

»Niin», vastasi Tony; ja hän lisäsi vielä varovaisuuden vuoksi: »ikävä kyllä…»

Silloin hengähti herra Grünlich kiihkeästi, astui kaksi pitkää askelta taaksepäin, käänsi yläruumiinsa sivulle, osoitti etusormella mattoa ja huusi peloittavalla äänellä:

Näin seisoivat he hetken vastatusten, Grünlich vilpittömän vihastuksen vallassa ja käskevän näköisenä, Tony kalpeana, itkettyneenä ja vapisevana, märkä nenäliina suulla. Vihdoin kääntyi Grünlich pois ja käveli kädet selän takana kahteen kertaan yli lattian, kuin olisi hän ollut kotonaan. Sen jälkeen hän jäi ikkunan ääreen seisomaan tuijottaen ulos alkavaan hämärään.

Tony lähti astumaan hitaasti ja varovasti lasiovea kohti; mutta hän oli ehtinyt vasta huoneen puoliväliin, kun herra Grünlich jo asettui uudelleen hänen tielleen.

»Tony», sanoi hän hiljaa, tarttuen lempeästi tytön käteen, ja sitten hän vaipui… vaipui vitkalleen polvilleen hänen eteensä. Hänen molemmat kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat painautuneet Tonyn kättä vasten.

»Tony…» toisti hän jälleen, »näettekö… tähän te olette saattanut minut… Onko teillä rinnassa sydän, tunteva sydän?… Kuulkaa minua… Näette edessänne miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, jos… joka on kuoleva surusta», keskeytti hän kiireisesti, »jos te työnnätte pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotteko sanoa minulle: Inhoan teitä —?»

»En, en!» sanoi Tony äkkiä lohduttavalla äänellä. Hänen kyyneleensä olivat juosseet kuiviin, mutta liikutus ja sääli valtasivat hänet. Hyvä Jumala, miten tuo mies mahtoikaan rakastaa häntä, kun antoi asian, joka oli Tonylle itselleen niin kerrassaan vieras ja yhdentekevä, vaikuttaa tuolla tavoin! Oliko mahdollista, että hän, Tony, sai kokea tällaista? Romaaneissa saattoi lukea sellaista, mutta nyt oli hänen edessään maassa todellinen lievetakkiin puettu herra rakkautta rukoillen… Hänestä oli tuntunut järjettömältä ajatus naimisiinmenosta tämän kanssa, Grünlich kun oli hänen mielestään niin teennäinen ja olevinaan. Mutta nyt hän ei ollut ollenkaan olevinaan! Hänen äänensä ja hänen kasvonsa kuvastivat niin vilpitöntä pelkoa ja epätoivoista pyyntöä, että…

»Ei, ei», uudisti Tony kumartuen aivan järkytettynä hänen ylitseen, »en inhoa teitä, herra Grünlich, kuinka voitte sanoa sellaista!… Mutta nouskaa nyt ylös… olkaa hyvä…»

»Ettekö tahdo tappaa minua?» kysyi kosija jälleen, ja Tony sanoi vielä kerran, nyt melkein äidillisen lohduttavalla äänellä:

»Tuo sana kuuluu joltakin!» huudahti herra Grünlich hypähtäen pystyyn. Mutta heti kun hän huomasi Tonyn säikähtyneen liikkeen, laskeutui hän vielä kerran polvilleen ja sanoi huolestuneen viihdyttävästi:

»Hyvä, hyvä… älkää puhuko enää, Antonie! Se riittää täksi kertaa, pyydän… Puhumme toiste lisää… Toiste… Toiste… Hyvästi tällä kertaa… Minä palaan… Näkemiin —!»

Hän oli noussut nopeasti, temmannut pöydältä suuren harmaan hattunsa, suudellut Tonyn kättä ja kadonnut lasiovesta.

Tony näki miten hän otti pylväskäytävästä päällystakkinsa ja katosi eteiseen. Tony seisoi aivan ymmällä ja hämmentyneenä keskellä huonetta, märkä nenäliina veltossa, riippuvassa kädessään.

NELJÄS LUKU.

»Jospa edes voisi ajatella, että Tonyllä on joku pätevä syy kieltäytyä tästä liitosta! Mutta hän on lapsi. Bethsy, huvinhaluinen lapsi, joka tanssii mielellään, antaa nuorten miesten hakkailla ja nauttiikin siitä kovasti, koska tietää olevansa kaunis ja hyvästä perheestä… hän etsii ehkä tiedottomasti omaansa, mutta minä tunnen hänet, hän ei ole vielä oppinut tuntemaan sydäntään, kuten sanotaan… Jos häneltä kysyttäisiin tätä, kääntelisi hän päätään puoleen ja toiseen ja alkaisi miettiä… mutta ei löytäisi ketään erityistä… Hän on lapsi, tuulihattu… Jos hän myöntyy, on hän sovittautuva asemaansa, tyytyvä osaansa ja rakastava miestään jo kahden päivän perästä… Grünlich ei ole kaunis, ei, herra nähköön, kaunis hän ei ole… mutta mitä suurimmassa määrin edustava, ja 'moni on kakku päältä kaunis', niin sanoaksemme!… Jos Tony tahtoo odottaa, kunnes ilmestyy joku, joka on kaunis ja sitäpaitsi edullinen naimaehdokas — hyvä on! Tony Buddenbrook ei ole jäävä ilman. Mutta se on sittenkin arvaamatonta, ja 'parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla!'… Eilen keskustellessani Grünlichin kanssa pitemmälti — hän pysyi yhä mitä innokkaimmin kosinnassaan — näin hänen kirjansa… hän näytteli niitä minulle… ne voisi panna kehyksiin, Bethsy! Ilmaisin hänelle mitä suurimman ihastukseni! Hänen asiansa ovat liikkeen nuoreen ikään katsoen sangen hyvällä kannalla, sangen hyvällä. Hänen omaisuutensa on noin 120 000 taaleria, joka on ilmeisesti vain väliaikainen pohjapääoma, sillä hän korjaa vuosittain runsaan voiton… Se mitä Duchampsit sanovat hänestä, ei myöskään kuulu pahalta: Hänen asioistaan he tosin eivät ole selvillä, mutta hän kuuluu elävän gentlemanin tavoin, seurustelevan parhaimmissa piireissä, ja hänen liikkeensä on tunnetusti vilkas ja sillä on laajat liikesuhteet… Se, mitä minä olen kuullut eräiltä toisiltakin hampurilaisilta, kuten esimerkiksi pankkiiri Kesselmeyeriltä, on myös ollut varsin tyydyttävää. Sanalla sanoen, Bethsy, en voi olla toivomatta tätä avioliittoa, joka varmasti on oleva suvullemme ja kauppahuoneellemme eduksi! — Tosin minun mieltäni pahoittaa, että lapsiraukka tuntee olevansa tukalassa asemassa ja joka taholta piiritettynä, että hän on alakuloinen eikä puhu enää juuri mitään; mutta en voi ehdottomasti hylätä Grünlichin tarjousta.»

»Ja vielä eräs seikka, Bethsy, jota en saata kyllin usein toistaa: Meidän asiamme eivät ole viime vuosina, herra nähköön, olleet erittäin ilahduttavat. En tahdo sanoa, ettei meillä olisi ollut siunausta, en toki; rehellinen työ saa aina palkkansa. Mutta kauppa käy hiljaisesti.. liian hiljaisesti, siitä syystä, että minä toimin äärimmäisen varovasti. Nykyiset ajat eivät ole todellakaan suotuisat kauppamiehille… Sanalla sanoen, työstä ei ole paljon iloa. Tyttäremme on naimaiässä ja hänelle on tarjoutunut edullinen tilaisuus liiton solmiamiseen, joka näyttää kaikkien silmissä edulliselta ja kunniakkaalta — hänen on suostuttava siihen! Odottaminen ei ole viisasta, Bethsy, ei ole viisasta! Puhu vielä kerran hänen kanssaan; minä koetin tänään taivutella häntä kaikin voimin…»

— Tony oli ahdingossa, konsuli oli oikeassa siinä. Tyttö ei enää sanonut »ei», mutta ei, herra paratkoon, voinut myöskään saada myöntävää vastausta suustaan. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän ei voinut suostua.

Ja isä vei hänet vähän väliä syrjään puhuen hänen kanssaan vakavasti; ja äiti pyysi hänet viereensä istumaan kuullakseen hänen lopullisen päätöksensä… Gotthold-sedälle ja hänen perheelleen ei oltu kerrottu asiasta, koska nämä aina olivat hiukan nurjamielisiä Mengstrasselaisia kohtaan. Mutta Sesemi Weichbrodt oli kuullut asiasta ja puhui huolellisesti asian puolesta, ja mamsseli Jungmann sanoi: »Tonyseni, lapsonen, saat elää huoletonta elämää, saat jäädä parhaimpiin piireihin…» eikä Tony voinut mennä kertaakaan Burgtorin taakse Krögerien komeaan silkkiseen salonkiin madamen alkamatta puhua: »A propos, olen kuullut eräästä asiasta, toivoakseni sinä olet järkevä, pienokainen…»

Eräänä sunnuntaina, kun hän istui vanhempineen ja sisaruksilleen Marian-kirkossa, puhui pastori Kölling voimakkaasti tekstistä: vaimon tulee luopua isästään ja äidistään ja mieheensä sidottu oleman, — yltyen äkkiä uhkaavaksi. Tony nosti kauhuissaan päänsä peläten, että pappi oli tarkoittanut juuri häntä… Jumalan kiitos, pappi oli kääntänyt paksun päänsä toiselle suunnalle ja saarnasi vain ylimalkaan hartaalle kuulijakunnalleen; ja kuitenkin oli jälleen päivänselvää, että tuo oli uusi hyökkäysyritys ja että joka sana tarkoitti juuri häntä. Oli väärin, hän julisti, että nuori lapsellinen tyttö, jolla ei vielä ole omaa tahtoa eikä omaa kokemusta, ryhtyy vastustamaan vanhempiensa hellää huolenpitoa ja neuvoja; Herra oli sylkevä sellaisen suustaan… kun pappi oli lausunut tuon viimeisen voimalauseen, jollaisia hän rakasti ja jotka hän esiintoi lujasti ja väkevästi, kohtasi Tonya pastori Köllingin silmistä sittenkin läpitunkeva katse, jota seurasi peloittava kädenliike… Tony näki, miten hänen isänsä liikutti toista kättään kuin sanoakseen: »No, no, ei niin kiivaasti…» Mutta ei ollut epäilemistäkään siitä, ettei isä tai äiti olisi puhunut papille asiasta. Punaisena ja kyyryssä istui Tony paikallaan, ja hänestä tuntui kuin kaikkien katseet olisivat olleet suunnattuina häneen —. Seuraa vana sunnuntaina hän kieltäytyi mitä jyrkimmin lähtemästä kirkkoon.

Hän kulki vaiteliaana talossa, ei enää nauranut juuri koskaan, menetti ruokahalunsa ja huokaili toisinaan niin sydäntäsärkevästi kuin olisi kamppaillut ylivoimaisesti ja katsoi sen jälkeen surkeasti omaisiinsa. ..Täytyi sääliä häntä. Hän laihtui huomattavasti ja menetti raikkautensa. Lopulta sanoi konsuli:

»Tämä ei enää käy, Bethsy, emme saa rääkätä lasta. Hänen täytyy päästä pois täältä vähäksi aikaa, saada ajatella asiaa rauhassa; saat nähdä, että hän silloin tulee järkiinsä. Minä en voi jättää töitäni, ja lomakin on melkein lopussa… mutta me voimme hyvin olla kotonakin. Eilen kävi täällä sattumalta vanha Schwarzkopf Travemündestä, Diederich Schwarzkopf, luotsipäällikkö. Viittasin asiaan, ja hän oli valmis ottamaan tytön luokseen joksikin aikaa… Annan hänelle pienen korvauksen… Siellä hänellä on miellyttävä olo, hän voi uida, olla ulkoilmassa ja päästä selville itsestään. Tom lähtee mukaan, kaikki on järjestyksessä. Paras lähteä huomispäivänä…»

Tony suostui tähän ehdotukseen ilomielin. Hänen ei tosin tarvinnut nähdä herra Grünlichiä paljon nimeksikään, mutta hän tiesi tämän olevan kaupungissa, pitävän neuvotteluja hänen vanhempiensa kanssa ja odottavan… Herra paratkoon, Grünlich saattoi milloin tahansa taas seistä hänen edessään huutaen ja rukoillen! Travemündessä, vieraassa talossa, olisi hän varmemmassa turvassa… Ja niin pakkasi hän tyytyväisin mielin joutuin matka-arkkunsa, nousi eräänä päivänä kesäkuun lopulla Tomin kanssa, joka tuli hänen saattajakseen, mahtaviin krögeriläisiin vaunuihin, sanoi ilomielin jäähyväiset omaisilleen ja ajoi syvään hengähtäen ulos Burgtorista.

VIIDES LUKU.

Tie Travemündeen kulkee aivan suoraan eteenpäin, välillä vie lautta veden yli, sitten taas yhä eteenpäin. Matka oli tuttu molemmille. Harmaa tie taittui nopsasti Lebrecht Krögerin paksujen mecklenburgilaisten hevosten ja tasaisessa tahdissa kapsavien kavioiden alla, vaikka aurinko paahtoi kuumasti ja tomu peitti näköalan. Päivällinen oli syöty tällä kertaa kello 1, sisarukset olivat lähteneet kotoa tasan kello 2 ja olisivat siis perillä 4:n jälkeen. Sillä vaikka tuo matka tavallisesti ajettiin kolmessa tunnissa, oli Krögerin valjakon kunnia-asia suorittaa se kahdessa.

Tony torkkui haaveillen suuren matalan olkihatun ja kermanvärisillä pitseillä koristetun nuoranharmaan päivänvarjon suojassa, jolla hän oli varustettu ja nojasi selustaa vasten, joka oli samanvärinen kuin hänen yksinkertainen, ohut pukunsa. Hän oli pannut paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalkansa sievästi ristiin ja istui mukavassa asennossa, ylhäisesti taapäin selkäkenossa, aivan kuin vaunuissa liikkujaksi luotuna.

Tom, joka oli jo kaksikymmenvuotias ja puettu huoliteltuun sinisenharmaaseen verkapukuun, oli työntänyt olkihattunsa niskaan ja poltti venäläisiä savukkeita. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta viikset, jotka olivat tukkaa ja silmäripsiä tummemmat, olivat hyvällä kasvamisen alulla. Toisen silmän kulmakarvat olivat tavallisuuden mukaan hiukan koholla ja hän katsoi pölypilviä ja ohikiitäviä puita.

»Minusta ei ole vielä milloinkaan tuntunut niin hauskalta päästä Travemündeen kuin nyt,… ensiksikin erinäisistä syistä — Tom, sinun ei tarvitse ollenkaan olla ivallisen näköinen, minä toivoisin voivani jättää erään kullankeltaisen poskiparran vielä pitemmän matkan päähän… Ja toiseksi minä tulen näkemään aivan uuden puolen Travemündestä Schwarzkopfien luona… En tule piittaamaan hitustakaan kylpylaitoksesta… Tunnen sen tarpeeksi hyvin… Eikä se huvita minua vähääkään… Sitäpaitsi voisi tuo ihminen keksiä kaikenlaista. Hän ei kainostele liikaa; hän voisi esimerkiksi ilmestyä yht'äkkiä suloisesti hymyillen eteeni siellä…»

Tom heitti pois savukkeensa ja otti uuden kotelosta, jonka kanteen oli kaiverrettu susien ahdistama troika: se oli jonkun venäläisen liiketuttavan lahja konsulille. Savukkeet, nuo pienet, väkevät, keltaisella imukkeella varustetut pillit, olivat Tomin ihastus; hän poltti niitä rajattomat määrät, ja hän oli saanut pahan tavan vetää syvälle keuhkoihinsa savun, jota hän sitten puhuessaan tuhuutteli hitaasti ulos.

»Niin», sanoi hän, »mitä siihen tulee, vilisee kylpylaitoksella hampurilaisia. Konsuli Fritsche, joka on ostanut koko homman, on itse hampurilainen… Hän kuuluu tekevän kädenkäänteessä loistavia kauppoja, sanoo isä… sinä menetät sentään paljon, ellet hiukan ota osaa kylpylaitoksen elämään… Peter Döhlmann on tietenkin myös siellä; tähän aikaan hän ei ole milloinkaan kaupungissa, hänen liikkeensä käy itsestään… hassua! No… samoin Justus-setä tulee varmasti käymään siellä sunnuntaisin, tutkimassa ruletti-peliä… Ja sittenhän siellä ovat Möllendorpfit ja Kistenmakerit täysilukuisina, ellen erehdy, ja Hagenströmit.»

»Ja Julchen on tietenkin myös mukana… Julchenin täytyy tänä kesänä mennä kihloihin August Möllendorpfin kanssa, ja Julchen tekee sen myös! Tiedätkö, Tom, se on mieltäkuohuttavaa! Sellainen nousukasperhe…»

»Niin, herra paratkoon… Strunck & Hagenströmin täytyy päästä eteenpäin. Se on pääasia…»

»Tietenkin, ja tiedetään myös millä tavalla se tapahtuu… Kyynärpäillä tuuppien… mitäs turhista sievistelystä ja kohteliaisuudesta!… Isoisän oli tapana sanoa Heinrich Hagenströmistä: Sille poikii sonnikin…»

»Niinpä kyllä, olkoot niin. Voitto on tärkeä asia. Ja mitä tuohon kihlaukseen tulee, on se aivan moitteeton kauppa. Julchen saa Möllendorpfin nimen ja August hyvän aseman…»

»Oh… sinä vain kiusaat minua. Tom, siinä kaikki. Minä halveksin noita ihmisiä…»

Tom alkoi nauraa. »Äläpäs sinä… heidän kanssaan täytyy koettaa tulla toimeen, kuulepas. Isä sanoi äskettäin: he kiipeävät korkealle… jotavastoin esimerkiksi Möllendorpfit… Eikä Hagenströmien kyvykkyyttä voi kieltää. Hermann on jo hyvin tärkeänä tekijänä liikkeessä, ja Moritz on heikosta rinnastaan huolimatta lopettanut loistavasti koulunkäyntinsä. Hän kuuluu olevan erittäin terävä ja lukee lakitiedettä.»

»Hyvä on… mutta minä iloitsen sydämestäni siitä, Tom, että on sentään sellaisiakin perheitä, joiden ei tarvitse notkistaa niskaansa heidän edessään… esimerkiksi Buddenbrookit…»

»Älkäämme nyt ruvetko kerskailemaan,» sanoi Tom. — »Joka perheellä on heikot kohtansa», jatkoi hän hiljemmin katsoen pitkin hevosien leveätä selkää. »Tiedämmekö esimerkiksi millä kannalla Justus-sedän asiat ovat? Isä pudistaa aina päätään puhuessaan hänestä, ja isoisä Krögerin on täytynyt luullakseni auttaa häntä pari kertaa aimo summilla… Eivätkä serkkujenkaan asiat ole aivan oikealla kannalla. Jürgen, joka tahtoo lukea, ei vaan saa suoritetuksi päästötutkintoaan… Ja Jakobiin, joka on Hampurissa Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa, ei kuulu oltavan ollenkaan tyytyväisiä. Hänen rahansa eivät riitä milloinkaan, vaikka hänellä on hyvät tulot; ja sen, minkä Justus setä epää, lähettää Rosalie täti salaa… Ei, älkäämme viskatko kivellä. Mutta jos painat vaa'an Hagenströmien puolelle, pitäisi sinun ottaa Grünlich!»

»Istummeko me näissä vaunuissa puhuaksemme siitä? Niin, niin! Ehkäpä minun pitäisi tehdä se! Mutta minä en tahdo ajatella sitä nyt. Tahdon unohtaa koko asian, sillä hyvä. Nyt ajamme Schwarzkopfeille. En muista nähneeni heitä ennen… Kai he ovat miellyttäviä ihmisiä?»

»Oh! Diederich Schwarzkopf on oikein mukavoo miestä… ei hän aina puhu näin, vasta juotuaan viisi lasia grogia. Kerran, kun hän kävi konttorissa, menimme yhdessä laivuriyhdistykseen… Hän joi kuin ratti. Hänen isänsä on syntynyt norjalais-aluksella ja ollut myöhemmin kapteenina samalla linjalla. Diederich on saanut hyvän sivistyksen, luotsipäällikön toimi on vastuunalainen ja jokseenkin hyvin palkattukin toimi. Hän on vanha merikarhu… mutta aina kohtelias naisille. Saatpa nähdä, että hän alkaa hakkailla sinua…»

»Hänen rouvaansa en tunne itse. Eiköpä hän liene miellyttävä. Heillä on muuten poika, joka minun kouluaikoinani oli viimeisen edellisellä tai viimeisellä luokalla ja joka nyt luultavasti lueskelee… Katsohan, tuossa on meri! Neljännestunti vielä…»

He ajoivat kappaleen matkaa nuorten pyökkien reunustamaa tietä, aivan meren rantaa, meren, joka päilyi auringossa tyynenä ja sinisenä. Pyöreä keltainen majakka sukelsi näkyviin, hetken aikaa näkyi lahti aallonmurtajineen, kaupungin punaiset katot ja pieni satama purjeineen ja köysistöineen. Sitten ajoivat he ensimmäisten talojen välitse, sivuuttivat kirkon ja vierivät satamakatua joenrantaa pitkin kauniin pienen talon eteen, jonka parveke oli aivan viiniköynnöksien peittämä.

Luotsipäällikkö Schwarzkopf seisoi ovensa edustalla ja otti vaunujen lähestyessä laivurilakkinsa päästään. Hän oli tanakka, lyhytvartinen mies, jolla oli punaiset kasvot, vedensiniset silmät ja raudanharmaa, piikkinen parta, joka ulottui viuhkanmuotoisena toisesta korvasta toiseen. Hänen alaspäin vetäytynyt suunsa, jossa riippui puinen piippu, ja ajeltu, ja punainen, kaareva ylähuulensa tekivät arvokkaan ja luotettavan vaikutuksen. Avonaisen, kultareunuksisen takin alta hohtivat valkoiset pikeeliivit. Hän seisoi siinä hajasäärin hiukan vatsa pystyssä.

»On suuri kunnia minulle, mamsseli, että haluatte asua jonkun aikaa talossani…» Hän nosti Tonyn hellävaroen maahan. »Nöyrin palvelijanne, herra Buddenbrook! Kuinka voi herra isänne? Entä rouva konsulitar?… Ilahduttaa minua!… No, astukaahan peremmälle, hyvä herrasväki! Vaimoni on tainnut valmistaa pienen väliaterian. — Menkää te Peddersenin majataloon», sanoi hän ajajalle, joka oli kantanut sisään matka-arkun; »sinne voi hyvin jättää hevoset… Kai te jäätte meille yöksi, herra Buddenbrook? Miksikä ei! Hevosten täytyy kuitenkin saada huoahtaa, ettekä te ehtisi kaupunkiin ennen pimeän tuloa…»

»Tiedättekö, täällä on ainakin yhtä hyvä asua kuin kylpylaitoksella», sanoi Tony neljännestunnin kuluttua, kun istuttiin parvekkeella kahvipöydän ääressä. »Merilevän haju tuntuu tänne asti. Olen hirveän iloinen, että jälleen saan olla Travemündessä!»

Parvekkeen köynnösten ympäröimäin pilarien välitse näkyi leveä, auringonpaisteessa kimaltava joki veneineen ja laitureineen, ja kauempana Mecklenburgin ulkonevan niemekkeen »Priwalin» päässä oleva lauttakoju. Suuret, maljanmuotoiset kahvikupit olivat tavattoman kömpelöt siroihin vanhoihin porsliinikuppeihin verrattuina, jotka heillä oli kotona, mutta pöytä, jossa Tonyn kohdalla oli kimppu niittykukkia, oli kutsuvan näköinen ja matka oli antanut ruokahalua.

»Mamsselin tulee pitää huoli siitä, että lihoo täällä», sanoi talon rouva. »Hän on hiukan rasittuneen näköinen; sen tekee kaupunki-ilma ja monet huvitukset..»

Rouva Schwarzkopf, kirkkoherran tytär Schlutupista, näytti olevan noin 50:n vaiheilla, oli päätä pienempi Tonya ja jokseenkin hieveröinen. Hänen musta, sileä ja siististi kammattu tukkansa oli suurisilmäisen hiusverkon sisällä. Hänen yllään oli tummanruskea puku, johon kuului valkoinen pitsikaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän oli siisti, hiljainen ja ystävällinen. Hän suositteli innokkaasti omaa tekemäänsä korinttileipää, joka oli asetettu veneenmuotoiseen leipäkoriin. Korin ympärillä olivat piirissä kerma-, sokeri-, ja hunaja-astia. Leipäkorin reunassa oli helmikoristeinen reunus, jonka oli valmistanut pikku Meta, kahdeksanvuotias, kiltti pikku tyttö, joka istui äitinsä vieressä ruudukkaaseen leninkiin puettuna, pellavanvärinen, jäykkä palmikontynkä niskassa.

Rouva Schwarzkopf pyyteli anteeksi Tonyn huoneen yksinkertaisuutta, jossa Tony jo oli ehtinyt hiukan purkaa tavaroitaan…

»Mitä turhia!» sanoi Tony. »Täältä on näköala merelle, ja se on pääasia.» Ja samassa pisti hän neljännen korinttileipäviipaleen kuppiinsa. Tom puhui ukon kanssa »Wullenweveristä», joka paraikaa oli korjauksen alaisena kaupungissa…

Äkkiä tuli noin 20-vuotias nuorukainen kirja kädessä parvekkeelle, riisui hattunsa ja kumarsi hiukan kömpelösti ja punastuen vieraille.

»No, poikaseni», sanoi luotsipäällikkö, »myöhäänhän sinä tulet…» Sitten hän esitti: »Poikani —», hän lausui etunimen, josta Tony ei saanut selvää. »Lueksii lääketiedettä… on viettämässä lomaansa meidän luonamme…»

»Hauska tutustua», sanoi Tony, kuten hänelle oli opetettu. Tom nousi ja ojensi ylioppilaalle kätensä. Nuori Schwarzkopf kumarsi vielä kerran, laski kirjan pois kädestään ja istuutui pöytään uudestaan punastuen.

Hän oli keskimittainen, jokseenkin hoikka ja aivan vaalea. Orastavia viiksenhaiveniaan, jotka olivat yhtä vaaleat kuin lyhyeksi leikattu tukka, huomasi tuskin ollenkaan; hänellä oli myös hyvin valkoinen iho, joka oli kuin hienointa porsliinia ja joka pienimmästäkin syystä lehahti punaiseksi. Hänen silmänsä olivat hiukan tummemman siniset kuin isän ja niissä oli sama, ei erittäin vilkas, mutta hyväntahtoisen tutkiva ilme; hänen kasvonpiirteensä olivat säännölliset ja varsin miellyttävät. Hänen alkaessaan syödä paljastuivat harvinaisen kaunismuotoiset, tasaiset hampaat, jotka välkkyivät kuin kiilloitettu norsunluu. Hän oli puettu harmaaseen, kiinninapitettuun nuttuun, jossa oli läpät taskujen päällä ja kurenauha selässä.

»Pyydän anteeksi, että tulen näin myöhään», hän sanoi. Hänen äänensä oli hiukan epäselvä ja nariseva. »Olin lukemassa rannalla enkä huomannut katsoa ajoissa kelloa». Tämän jälkeen hän alkoi syödä ääneti, luoden vain silloin tällöin Toiniin ja Tonyyn tarkastavan katseen alta kulmain.

Vähän ajan kuluttua talon emännän jälleen pakottaessa Tonya ottamaan lisää hän sanoi:

»Tuohon hunajaan voitte luottaa, neiti Buddenbrook… Se on puhtainta luonnontuotetta… Kun sitä syö, niin tietää mitä nielee… Teidän täytyy syödä vahvasti, uskokaa pois! Tämä meri-ilma kuluttaa… kiihoittaa aineenvaihtoa. Ellette syö riittävästi, niin laihdutte…» Hänellä oli luonnollinen, hauska tapa puhuessaan kumartua eteenpäin ja katsoa usein toista henkilöä kuin mille puhui.

Hänen äitinsä kuunteli häntä hellä ilme kasvoissa ja tutki sitten Tonyn kasvoista, minkä vaikutuksen pojan sanat olivat tehneet. Mutta ukko Schwarzkopf sanoi:

»Äläpäs nyt mahtaile aineenvaihtoinesi, herra tohtori… Se saa meidän puolestamme olla rauhassa», jolloin nuorukainen nauroi ja katsoi jälleen punastuen Tonyn lautaselle.

Pari kertaa mainitsi luotsipäällikkö poikansa nimen, mutta Tony ei vaan päässyt perille siitä. Se oli jotain sen tapaista kuin »Moor» tai »Mord»… oli mahdotonta saada selvää ukko vanhuksen leveästä ääntämisestä.

Kun ateria oli lopetettu ja Diederich Schwarzkopf, joka seisoi takki levällään tyytyväisen näköisenä aurinkoon tirkistellen, oli sytyttänyt lyhyen puisen piippunsa ja hänen poikansa tehnyt samoin, Tomin turvautuessa jälleen savukkeihinsa, joutuivat nuoret vilkkaaseen keskusteluun koulumuistoista, joihin Tonykin otti iloisesti osaa. Kerrattiin herra Stengelin puheita… »Sinun piti tehdä viiva, mutta mitä näenkään? Tuohan on selvä vako!» Vahinko, ettei Christian ollut läsnä, hän osasi matkia vielä etevämmin…

Tony töykkäsi häntä kylkeen punaisena vihasta luoden aran katseen vastapäätä istuvaan nuoreen Schwarzkopfiin.

Kahvinjuontia oli tänään kestänyt harvinaisen kauan, ja istuttiin yhä yhdessä. Kello oli jo puoli seitsemän ja »Priwal» alkoi painua hämärän peittoon luotsipäällikön viimein noustessa paikaltaan.

»Herrasväki saa suoda anteeksi», sanoi hän. »Minulla on vielä tekemistä luotsituvassa… Syömme kahdeksalta, jos vieraamme suvaitsevat… Tai kenties vähän myöhemmin tänään, vai kuinka. Meta?… Äläkä sinä —» nyt hän jälleen mainitsi poikansa nimen — »jää tänne koko yöksi… mars ulos taas tutkimaan luitasi… Mamsseli Buddenbrook kai haluaa purkaa tavaroitaan… Taikka herrasväki voi mennä kävelemään meren rannalle… Älä sinä häiritse!»

»Diederich, älä sinä aina, miksi hän ei saa jäädä meidän luoksemme istumaan», sanoi rouva Schwarzkopf hiljaa ja moittien. »Ja jos herrasväki menee kävelemään, miksi hän ei saa mennä mukaan? Onhan hänellä loma, Diederich!… Miksi hän ei saisi nauttia vieraittenne seurasta?»

KUUDES LUKU.

Tony heräsi seuraavana aamuna pienessä puhtaassa kamarissaan, jonka huonekalut olivat päällystetyt kukikkaalla karttuunilla, ja hänet valtasi uuden elämänvaiheen iloinen ja miellyttävä tunne.

Hän nousi istualleen, kietoi käsivarret polviensa ympäri ja taivutti taapäin pörröisen päänsä, tirkisti kapeisiin, häikäiseviin valoviiruihin, jotka tunkeutuivat huoneeseen suljettujen luukkujen raoista, ja eli mielessään uudelleen eiliset tapaukset.

Hän tuskin ollenkaan muisti herra Grünlichiä. Kaupunki ja kauhea kohtaus maisemahuoneessa, perheen ja pastori Köllingin kehoitukset olivat jääneet kauas. Täällä hän saisi herätä joka aamu huoletonna… Schwarzkopfit olivat mainioita ihmisiä. Eilen illalla oli tarjottu oikeata appelsiiniboolia ja oli juotu mieluisan yhdessäolon malja. Oli ollut erittäin hauska. Ukko Schwarzkopf oli kertonut merijuttuja ja nuori göttingeniläinen oli ilmoittanut, missä hän harjoitti opintojaan… Mutta ihme, ettei hän vieläkään tiennyt pojan ristimänimeä! Hän oli koettanut höristää korviaan illallispöydässä, mutta sitä ei ollut enää mainittu, eikä olisi kai ollut soveliasta kysyä sitä. Hän koetti muistella… Mikä ihme tuon nuorukaisen nimi saattoi olla! Moor… Mord…? Muuten oli hän miellyttänyt Tonya, tämä Moor tai Mord. Hän nauroi niin hyväntahtoisen kujeilevasti pyytäessään vettä ja sanoessaan sen jälkeen muutamia kirjaimia lukuineen, jolloin vanhus suuttui. Se oli ollut veden tieteellinen kaava… mutta ei tämän veden, sillä tämän travemündeläisen nesteen nimi oli varmasti vielä paljon monimutkaisempi. Siitä saattoi milloin hyvänsä löytää liuskameduusan… Korkeilla viranomaisilla oli omat käsityksensä juomavedestä, tuumi tohtorinalku. . . Tätä seurasi uusi isällinen ojennus, poika kun oli puhunut yliolkaisesti viranomaisista. Rouva Schwarzkopf oli koko ajan etsinyt Tonyn kasvoista ihailua, ja Tonyn täytyi todella myöntää, että tohtorinalku puhui hyvin hauskasti, samalla leikkisästi ja oppineesti… Nuori herra oli osoittanut hänelle sangen suurta huomaavaisuutta. Tony oli valittanut, että hänen päätänsä kuumotti syödessä, siinä oli kai liiaksi verta… Mitä nuori herra oli vastannut? Hän oli tarkastanut Tonya ja sanonut: Aivan oikein, ohimosuonet ovat liian täynnä, mutta saattoi silti olla mahdollista, ettei hänellä ollut tarpeeksikaan verta tai punaisia verisoluja päässä… Hän oli ehkä hiukan vähäverinen…

Käki hypähti esiin puisesta, leikkauksin koristetusta seinäkellosta ja kukahti monta virkeätä ja kirkasta kukahdusta. »Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän», laski Tony, »ylös»! Ja samassa hyppäsi hän vuoteesta ja työnsi ikkunaluukut auki. Taivas oli osaksi pilvessä, mutta aurinko paistoi. Ikkunasta näkyi aava aaltoileva ulappa majakkoinaan, oikealla tunkeutui mereen Mecklenburgin rannikon kaareva ääriviiva sinisen ja vihertävän värisenä, sulaen usvaiseen taivaanrantaan. Minä menen uimaan, ajatteli Tony, mutta syön ensin kunnollisesti, jottei aineenvaihto pääse kuluttamaan minua… Ja sitten hän suoritti hymyilevin, tyytyväisin liikkein pesu- ja pukeutumishommat.

Kello oli vähän yli puoli kymmenen hänen lähtiessään huoneesta. Tomin huoneen ovi oli auki; tämä oli lähtenyt jo varhain paluumatkalle. Kahvin haju tuntui tänne asti, vaikka yläkerros, jossa oli ainoastaan makuuhuoneita, sijaitsi jokseenkin korkealla. Se tuntui olevan tuon pienen talon luonteenomainen haju ja se lisääntyi Tonyn laskeutuessa yksinkertaisia, tiiviin lautakaiteen reunustamia portaita alakertaan ja astuessa käytävän poikki, josta mentiin asuinhuoneisiin, ruokasaliin ja luotsipäällikön virkahuoneeseen. Reippaasti ja mitä parhaimmalla tuulella astui hän parvekkeelle valkoiseen pikeeleninkiinsä puettuna.

Rouva Schwarzkopf istui poikineen kahdenkesken kahvipöydässä, joka jo oli puolittain tyhjennetty. Hänellä oli siniruudukas esiliina ruskean pukunsa päällä. Hänen edessään oli avainkori.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi hän paikaltaan nousten, »ettemme odottaneet teitä, mamsseli Buddenbrook! Me olemille aikaisia, me yksinkertaiset ihmiset. On niin monenmoista hommaa… Schwarzkopf on virastossaan… Mutta ettehän pahastu, mamsseli Buddenbrook?»

Tony pyysi anteeksi omasta puolestaan. »Älkää luulko, että minä aina nukun näin kauan. Minulla on hyvin paha omatunto. Mutta eilisiltainen booli…»

Nyt purskahti talon nuori herra nauruun. Hän seisoi lyhyt piippu kädessään pöydän takana. Sanomalehti oli hänen edessään pöydällä. »Syy on juuri teidän», sanoi Tony; »hyvää huomenta! Te kilistitte minun kanssani vähän väliä… Nyt minä ansaitsisin kylmän kahvin. Minun olisi jo pitänyt ehtiä syödä ja uida…»

»Se olisi ollut liian aikaista nuorelle neidille! Kello seitsemän oli vesi vielä jokseenkin kylmää, kuulkaapas, yksitoista astetta… se karmii hiukan selkää lämpimästä vuoteesta noustua…»

»Mistä te tiedätte, että minä tahdon uida haaleassa vedessä, monsieur?» Tony istuutui pöydän ääreen. »Voi hyvä rouva Schwarzkopf, te olette pitänyt kahvin lämpimänä minua varten!… Kyllä minä itse kaadan… suuret kiitokset!»

»Onko mamsseli nukkunut hyvin ensimmäisen yönsä? Sepä hauska, patja on täytetty vain meriheinällä… me olemme yksinkertaisia ihmisiä… Mutta nyt saan toivottaa hyvää ruokahalua ja hauskaa aamupäivää. Mamsseli on varmaan tapaava rannassa paljon tuttavia… Jos haluatte, tulee poikani saattamaan teitä. Pyydän anteeksi, etten voi enää pitää seuraa, minun täytyy mennä pitämään huolta ruoasta. Olen valmistanut lihamakkaraa… Me koetamme laittaa ruoan parhaamme mukaan.»

»Minä olen uskollinen hunajalle», sanoi Tony heidän jäätyään kahden.
»Näettekös, silloin tietää mitä nielee!»

»Polttakaa vaan! Se ei vaivaa minua ollenkaan. Kun kotona tulen kahvipöytään, on siellä jo vastassa isän sikarinsavu… Sanokaapa», kysyi hän äkkiä, »onko totta, että yksi muna vastaa neljännesnaulaa lihaa?»

Nuori mies punastui korvia myöten. »Teettekö te minusta pilkkaa, neiti Buddenbrook?» kysyi hän naurun ja suuttumuksen vaiheilla. »Sain eilen illalla vielä viimeisen läksytyksen isältäni rikkiviisauteni ja pöyhkeyteni tähden, joksi hän sitä nimitti…»

»En minä tarkoittanut mitään sen enempää!» Tony lakkasi hetkeksi syömästä hämmästyksestä. »Röyhkeytenne! Kuinka voi sanoa sellaista!… Minä tahtoisin mielelläni oppia jotakin… Hyvä Jumala, minä olen oikea hanhi, näettekös. Sesemi Weichbrodtin koulussa olin aina laiskimpia. Ja te tiedätte luullakseni hyvin paljon… Mielessään hän ajatteli: Pöyhkeyttäkö? Kun on vieraassa seurassa, tulee tietysti näyttää parhaat puolensa, valita sanansa ja koettaa miellyttää — sehän on selvä…»

»No niin, jossakin suhteessa se pitää kyllä paikkansa», sanoi mies imarreltuna. »Mitä eräisiin ravintoaineisiin tulee…»

Tonyn yhä aterioidessa ja nuoren Schwarzkopf in polttaessa piippuaan alettiin sitten jutella Sesemi Weichbrodtista, Tonyn täysihoitoajasta, hänen ystävistään Gerda Arnoldsenista, joka taas oli Amsterdamissa, ja Armgard von Schillingistä, jonka valkoinen kotitalo näkyi rannalta, ainakin kauniilla ilmalla…

Hetkistä myöhemmin, kun Tony oli lopettanut syönnin ja pyyhki suutaan, kysyi Tony osoittaen sanomalehteä:

»Eipä juuri… Mitäpä siinä olisi?… Nämä Kaupungin Sanomat ovat viheliäinen tekele!»

»No niin!» sanoi toinen punastuen. »… Luenhan minäkin sitä, kuten näette, koska ei satu olemaan käsillä muuta. Mutta onko esimerkiksi tämä, että konsuli se tai se aikoo viettää hopeahäitänsä, mikään maailmaa mullistava tapaus?… Niin niin! Te nauratte… Mutta teidän pitäisi joskus lukea toisia lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia… tai Rheinische Zeitungia… silloin tietäisitte jotakin! Sanoipa Preussin kuningas mitä hyvänsä…»

»Sitä minä valitettavasti en voi kertoa naiselle…» Hän lensi taas punaiseksi. »Hän on antanut noista lehdistä jokseenkin epäsuopean arvostelun», jatkoi hän murtaen niin ankarasti suutaan ivaan, että Tonystä hetken aikaa tuntui tukalalta. »Ne eivät ole kohdelleet aivan leppeästi hallitusta, aatelia, pappeja ja junkkereita… ja ne osaavat vetää liian taitavasti sensuuria nenästä…»

»No, siitä voimme puhua toisella kertaa. Mitähän jos minä nyt lähtisin uimaan? Katsokaa, taivas on jo melkein sininen. Tänään ei enää tule satamaan. Onpa hauska taas saada hypätä veteen Tahdotteko saattaa minua rantaan?…

SEITSEMÄS LUKU.

Tony oli pannut suuren olkihatun päähänsä ja levittänyt päivän varjonsa, sillä oli paahtavan kuuma huolimatta vähäisestä merituulesta. Nuori Schwarzkopf käveli harmaa huopahattu päässä ja kirja kädessä hänen rinnallaan, tarkastaen häntä silloin tällöin salavihkaa sivulta. He kulkivat »Vorderreiheä» pitkin ja sitten kylpylaitoksen puiston läpi, joka aukeni äänetönnä ja siimeksetönnä heidän eteensä hiekkakäytävineen ja ruusu-istutuksineen. Havupuiden keskeltä häämöttävä soittosali oli myös ääneti vastapäätä kylpylaitosta, konditoriaa ja molempia pitkän välirakennuksen yhdistämiä ravintoloita. Kello oli puoli kahdentoista paikkeilla; kylpyvieraiden täytyi olla vielä rannassa.

He kulkivat lasten leikkikentän yli, johon oli varattu penkkejä ja suuri keinu, sitten läheltä saunarakennuksen seinää ja astuivat hitaasti rannalle. Aurinko hautoi ruohoa; siitä levisi väkevä apilaan ja yrttien tuoksu, jossa siniset hyönteiset lentelivät suristen. Mereltä kuului yksitoikkoinen, epäselvä kohina, ja kaukana välkähti silloin tällöin joku kuohupäinen, vaaraton laine.

Nuori mies otti kirjan käsiensä väliin ja selaili sen nopeasti läpi lopusta alkaen.

»Tämä ei miellyttäisi teitä ollenkaan, neiti Buddenbrook! Pelkkää verta ja suolia ja kurjuutta… Katsokaahan, tässä on juuri puhe keuhkopöhöstä; silloin tulevat keuhkopussit täyteen vetistä nestettä… se on erittäin vaarallinen tauti ja sattuu joskus keuhkotulehduksen ohessa. Jos se pääsee kehittymään hyvin pitkälle, ei ihminen enää voi hengittää, vaan kuolee. Ja kaikki tuo on esitetty aivan kylmästi ja asiallisesti…»

»Hui!… Mutta jos aikoo lääkäriksi… Minä toimitan teidät meidän kotilääkäriksemme, kun Grabow kerran jättää toimensa, saattepa nähdä!»

»Sitäkö, joka on kirjoittanut kapellimestarista ja kultaisesta ruukusta? Kyllä, onhan se koko kaunista… Mutta, tiedättekö, se on kai sittenkin enemmän naisia varten. Miesten täytyy nykyään lukea muuta.»

»Nyt minun täytyy kysyä teiltä erästä asiaa», sanoi Tony päättävästi astuttuaan muutaman askeleen. Mikä teidän etunimenne oikeastaan on? En ole saanut siitä selvää vielä kertaakaan… se tekee minut aivan hermostuneeksi! Olen oikein koettanut miettiä sitä…» »Olette koettanut miettiä sitä?»

»Niin — älkää nyt tehkö asiaa vaikeammaksi. Ei kai ole sopivaa, että kysyn sitä, mutta olen tietysti utelias… Vaikka eihän minun tarvitse saada sitä tietää koko elämäni aikana.»

»Niin, hyvänen aika… onhan se ainakin kauniimpi kuin Hinz tai Kunz.
Se kaikuu erikoiselta, ulkomaalaiselta…»

»Te olette romantikko, mademoiselle Buddenbrook, te olette lukenut liiaksi Hoffmannia… Asia on lyhyesti tällainen: Isäni isä oli puolittain norjalainen ja hän oli nimeltään Morten. Minulle on annettu sama nimi. Siinä kaikki…»

Tony kulki varovasti korkean, terävän ruohikon läpi, joka kasvoi pitkin alastonta rantaa. Heidän edessään oli rivi puisia rantapaviljonkeja keilanmuotoisine kattoineen, ja niiden välitse näkyivät rantatuolit, jotka oli asetettu lähemmäksi vesirajaa ja joiden ympärillä perheet lepäilivät lämpimässä hiekassa: naiset siniset silmälasit nenällä ja lainakirjastosta haettu romaani kädessä, herrat vaaleisiin pukuihin puettuina, piirrellen joutilaasti kepeillään kuvioita hiekkaan, päivettyneet lapset suuret olkihatut päässä peuhaten, lapioiden hiekkaa, kaivaen kuoppia, leipoen puisilla muoteilla leivoksia, poraten tunneleita, kahlaten paljain säärin vedessä, uitellen laivojansa… Oikealla ulottui puinen uimarakennus veteen asti.

»Nyt me marssimme suoraapäätä Möllendorpfien kojua kohti», sanoi Tony.
»Menkäämme mieluummin johonkin toiseen suuntaan!»

»Hyvä… mutta kai te liitytte heidän seuraansa… Minä jään istumaan kivelle tänne taammaksi.»

»Liityn heidän seuraansa… niin, kai minun täytyy mennä tervehtimään heitä. Mutta teen sen hyvin vastahakoisesti, tiedättekö! Olen tullut tänne saadakseni olla rauhassa…»

»Kuulkaahan, neiti Buddenbrook, minäkin tahtoisin kysyä erästä asiaa teiltä… mutta sopivassa tilassa, myöhemmin, kun on aikaa. Nyt sallitte kai minun poistua. Istun tuonne kiville…»

»Ei… ei… sanoi Morten nopeasti, paljon kiitoksia. Tuskin minä kuulun heidän seuraansa. Minä istun tuonne kiville…»

Morten Schwarzkopfin suunnatessa kulkunsa oikealla, uimarakennuksen laidassa olevia suuria kivimöhkäleitä kohti, joita laineet huuhtelivat, lähti Tony kulkemaan erääseen suurehkoon seurueeseen päin — ryhmään, jonka muodostivat Möllendorpfien rantakojun luona Möllendorpfin, Hagenströmin, Kistenmakerin ja Fritschen perheet. Lukuunottamatta hampurilaista konsuli Fritscheä, kylpylaitoksen omistajaa, ja Peter Döhlmannia, seurasankaria, kuului seurueeseen yksinomaan naisia ja lapsia, sillä oli arkipäivä, jolloin useimmat herrat olivat kaupungissa liikkeissään. Konsuli Fritsche, vanhahko herra, jolla oli sileäksiajellut, hienostuneet kasvot, oli kiintynyt kääntämään avonaisessa kojussa olevaa kiikaria kaukana ulapalla pilkottavaa purjevenettä kohti. Peter Döhlmann, jolla oli leveäreunainen olkihattu päässä ja jonka kasvoja ympäröi laivurinparta, seisoi jutellen naisten luona, jotka loikoivat hiekalle levitetyillä vaipoilla tai istuivat pienillä purjekankaasta tehdyillä tuoleilla: siinä oli senaattorin rouva Möllendorpf, syntyisin Langhals, joka käytteli pitkävartista lornettia ja jonka päätä ympäröi harmaa, huolimattomasti kammattu tukka; rouva Hagenström ynnä Julchen, joka oli jäänyt jokseenkin pienikasvuiseksi, mutta jolla, samoin kuin hänen äidillään, riippui korvissa jalokiviä; konsulitar rouva Kistenmaker tyttärineen ja konsulitar Fritsche, pieni ryppykasvoinen nainen, jolla oli myssy päässä ja joka hoiti emännän velvollisuuksia kylpylaitoksella. Punaisena ja uupuneena puuhasi hän vain uusia seurusteluiltoja, lastentanssiaisia, arpajaisia ja purjehdusretkiä… Hänen ääneenlukijansa istui jonkun matkan päässä. Lapset leikkivät vedessä.

Kistenmaker & Poika oli kukoistava viiniliike, joka oli viime vuosina alkanut päästä edelle C. F. Köppenistä. Molemmat pojat, Eduard ja Stephan, työskentelivät isänsä liikkeessä. — Konsuli Döhlmannilta puuttui kokonaan se hienon hieno käytös, joka oli ominainen Justus Krögerille. Hän oli arkipäiväisempi seurasankari, mies, jonka erikoisalaan kuului hyväntahtoinen karkeus ja joka uskalsi käyttäytyä hyvin vapaasti seurassa, koska tiesi varsinkin naisten suosivan hänen mukavuudenhaluista, rohkeata ja äänekästä esiintymistään ja pitävän sitä erikoisuutena. Kun kerran Buddenbrookien pitämillä päivällisillä eräs ruokalaji ei tullut ajoissa pöytään ja talon rouva oli hämillään ja koko seura pitkästyi odotukseen, oli hän palauttanut hyvän tuulen huutamalla yli koko pöydän mahtavalla, meluavalla äänellään: »Minä olisin jo valmis, rouva konsulitar!»

Samalla jyrisevällä, karkealla äänellä kertoi hän arveluttavia juttuja,
joita hän höysti alasaksalaisilla käänteillä… Senaattorin rouva
Möllendorpf huusi naurusta nääntymäisillään kerta toisensa perästä:
»Herranen aika, hyvä konsuli, lakatkaahan toki hetkeksi!»

— Tony Buddenbrook sai Hagenströmien taholta kylmän, mutta toisten puolelta lämpimän vastaanoton. Konsuli Fritschekin tuli kiireesti paviljongin portaita alas, sillä hän toivoi, että Buddenbrookit ainakin seuraavana vuonna jälleen saapuisivat kylpylaitokselle.

»Nöyrin palvelijanne, mamsseli!» sanoi konsuli Döhlmann niin sulavasti kuin osasi, sillä hän tiesi, ettei neiti Buddenbrook pitänyt hänen tavoistaan.

»Asutte kaupungissa?» uudisti konsuli Fritsche, kylpylaitoksen omistaja, antamatta kenenkään huomata miten kiusallista se hänestä oli…

»Eikö meillä ole kunnia odottaa teitä ensi seurustelu-iltaan?» kysyi hänen puolisonsa…

»Aiotteko jäädä vain lyhyeksi aikaa Travemündeen?» sanoi eräs toinen rouva…

»Eivätkö Buddenbrookit teidän mielestänne ole hiukan liian erottautuvia?» kysyi rouva Hagenström hyvin hiljaa senaattorin rouva Möllendorpfilta…

»Ettekö ole vielä uinut?» kysäisi joku. »Kuka nuorista neideistä ei ole vielä uinut tänään? Mariechen, Julchen, Luischen? Ystävätärenne lähtevät tietysti mukaan, neiti Antonie…»

Pari nuorta tyttöä erosi seurasta lähteäkseen uimaan Tonyn kanssa, eikä
Peter Döhlmann toki jättänyt naisia menemään yksin rantaa pitkin.

»Vieläkö sinä muistat kouluaikojamme?» kysyi Tony Julchen
Hagenströmiltä.

»Ky-yllä! Te näyttelitte aina pahantytön osaa», sanoi Julchen säälivästi hymyillen.

He kulkevat veden yli parittain asetettuja lankkuja myöten
uimarakennusta kohti, ja heidän kulkiessaan kaukaa ohi kivien, missä
Morten Schwarzkopf istui, nyökkäsi Tony tälle monta kertaa. Joku kysyi:
»Ketä sinä tervehdit, Tony?»

»Luotsipäällikön poikaako?» kysyi Julchen Hagenström katsoen välkkyvillä mustilla silmillään siihen suuntaan, missä Morten istui; tämä vuorostaan tarkasti hienoa seuraa hiukan alakuloisesti. Mutta Tony sanoi kuuluvasti: »Valitan, ettei täällä ole nuoria herroja, esimerkiksi August Möllendorpfia… Täällä rannassa käy kai aika pitkäveteiseksi!»

KAHDEKSAS LUKU.

Täten alkoi Tonylle ihana kesäaika, hupaisampi ja miellyttävämpi kuin mikään aikaisemmin Travemündessä vietetyistä. Hän alkoi kukoistaa, eikä mikään enää painanut häntä; hänen sanoihinsa ja liikkeisiinsä palasi entinen reippaus ja huolettomuus. Konsuli katseli häntä mielihyvin käydessään pyhäisin Tomin ja Christianin kanssa Travemündessä. Silloin syötiin à la table d'hote, juotiin kahvia kylpylaitoksen soittokunnan soittaessa konditorian telttakaton alla ja katseltiin salissa rulettipeliä, jonka ääressä tunkeili iloisia herroja, muiden muassa Justus Kröger ja Peter Döhlmann. Konsuli itse ei pelannut koskaan. —

Tony nautti auringonpaisteesta, ui, söi lihamakkaraa pippurikastikkeen kera ja teki Mortenin kanssa pitkiä kävelyjä naapurikylään, rantaa pitkin korkealla sijaitsevaan »meritemppeliin», josta oli laaja näköala merelle ja mantereelle, tai kylpylaitoksen takaiseen metsikköön, jonka ylimmällä kukkulalla riippui Table d'hote-kello… Tai souti hän tämän kanssa Travea pitkin Priwalille, josta saattoi löytää merikultaa…

Morten oli puhelias seurakumppani, joskin hän esitti mielipiteensä vähän kiihkeästi ja jyrkästi. Hän muodosti joka asiasta ankaran ja oikeudenmukaisen arvostelun, jonka sitten esitti päättävästi, joskin samalla punastuen. Tony tuli alakuloiseksi ja torui häntä, kun hän kömpelöin, mutta vihaisin elein tuomitsi kaikki aateliset hölmöiksi ja kurjiksi olioiksi; mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä miestoveri ilmaisi hänelle niin avoimesti ja luottavasti ajatuksensa, jotka hän salasi vanhemmiltaan… Kerran nuori Schwarzkopf sanoi: »Minäpä kerron teille vielä erään asian: Minulla on täydellinen ihmisen luuranko huoneessani Göttingenissä… tiedättekö, sellainen luuranko, jonka nikamat ovat kiinnitetyt toisiinsa rautalangalla. Tuon luurangon minä olen pukenut vanhaan poliisinpukuun… hahaa! Eikö se ole mainiota! Mutta älkää herran nimessä puhuko siitä isälleni!» —

Usein seurusteli Tony kaupunkituttavainsa kanssa rannalla tai kylpylaitoksen puutarhassa, mutta joutui myös silloin tällöin ottamaan osaa kylpylaitoksen seurustelu-iltoihin ja purjehdusretkiin. Silloin istui Morten »kivillä». Nuo kivet olivat tulleet heille ensi päivästä alkaen pysyväiseksi puheenparreksi. Kivillä istuminen merkitsi samaa kuin »olla yksin ja ikävissään». Jos sattui sadepäivä, jolloin koko meri peittyi harmaaseen usvaharsoon ja suli erottamattomasti yhteen avaruuden kanssa, jolloin ranta oli hiljainen ja tiet veden peitossa, sanoi Tony: »Tänään meidän täytyy istua kivillä… se merkitsee: joko parvekkeella taikka arkihuoneessa. Muuta neuvoa ei ole, ja nyt voitte vaikka soittaa minulle ylioppilaslaulujanne, Morten, vaikka se on minusta hirveän ikävää!»

»Niin», sanoi Morten, »istukaamme… Mutta tiedättekö, kun te olette mukana, ei se enää olekaan kivillä istumista!» … Hän ei sanonut tällaista isänsä kuullen, mutta hänen äitinsä sai kernaasti kuulla sen.

»Mikäs nyt?» kysyi luotsipäällikkö, kun Tony ja Morten nousivat yht'aikaa päivällispöydästä ja varustautuivat lähtemään yhdessä ulos… »Minne matka, nuori herrasväki?»

»Vai olet sinä saanut luvan? — Sanopas, poikani Filius, eikö olisi paremmin paikallaan, että istuisit huoneessasi ja kertaisit hermosäikeitäsi? Olet unohtanut kaiken, kun jälleen palaat Göttingeniin…»

Mutta rouva Schwarzkopf sanoi hiljaisesti: »Kuule nyt, Diederich, miksi hän ei saisi lähteä mukaan? Anna hänen toki mennä! Onhan hänellä loma! Ja miksi hän ei saisi nauttia ollenkaan vieraamme seurasta?» — Ja sitten he menivät.

He kulkivat rantaa pitkin aivan veden rajassa, missä hiekka on niin veden tihentämä, siloittama ja kovettama, että sillä voi vaivatta kulkea. Siinä oli kuin ripotellen kylvettynä pieniä, tavallisia, valkoisia simpukoita ja toisia pitkulaisia, suurempia, välkkyviä ja näiden välissä kellan vihreitä, märkää meriheinää pyöreine, onttoine hedelmineen, jotka napsahtavat, kun ne litistää kokoon; ja sitten vielä liuskameduusoja, yksinkertaisia vedenvärisiä sekä toisia punaisenkeltaisia, myrkyllisiä, jotka polttavat jalkaa, kun se sattuu niihin uidessa…

»Tahdotteko tietää, miten tyhmä minä olin ennen?» kysyi Tony. »Minä tahdoin ottaa ulos liuskameduusain koreat tähdet. Kannoin niitä nenäliinassani kotiin koko joukon ja laskin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, että ne kuivuisivat ja tähdet jäisivät jälelle! Kyllä kai… Kun tulin katsomaan, oli siinä jokseenkin iso märkä tahra, joka vain haisi märille leville…»

He astuivat edelleen pitkien laineiden säännöllinen loiske vieressään, kasvoillaan raikkaan suolaisen, vapaana temmeltävän tuulen henki, joka panee lumpeeseen korvat ja saa aikaan miellyttävän huimauksen, lievän tunnottomuuden tunteen… He astuivat avaraa merenrantaa, hiljaisen huminan keskellä, joka tekee jokaisen äänen, läheisen ja kaukaisen, salaperäisen tärkeäksi…

Vasemmalla oli kivi- ja savikkotöyräitä, aina samanmuotoisia, yhä uusine ulkonemineen, jotka sulkivat näkyvistä rannikon poukamat. Paikoittain, missä ranta oli liian kivinen, kiipesivät he ylemmä ja nousivat metsikön läpi mäelle johtavaa tietä »meritemppeliin». Tämä oli pyöreä, kuorimattomista puunrungoista ja laudoista kyhätty huvimaja, jonka sisäpuoli oli täynnä kirjoituksia, nimikirjaimia, sydämiä ja runoja.. Tony ja Morten istuutuivat erään merenpuoleisen komeron kapealle, karkeasti kyhätylle takapenkille, jossa haisi puulta samoin kuin uimarakennuksen kopeissa.

Oli hiljainen ja juhlallinen sydänpäivän hetki. Pari lintua visersi, ja puiden vieno humina suli yhteen syvällä heidän allaan läikehtivän meren ääniin; kaukana siinsi purjelaivan köysiverkko. Jouduttuaan suojaan tuulelta, joka tähän asti oli soinut heidän korvissaan, havaitsivat he äkkiä ajatuksiin vaivuttavan hiljaisuuden.

»Kuinka?» kysyi Morten hiukan epäselvällä äänellään… ja ikäänkuin unesta havahtuen sanoi hän nopeasti: »Menee! Se on 'Bürgermeister Steenbock', se on menossa Venäjälle. — Minä en tahtoisi olla mukana», lisäsi hän pienen vaitiolon jälkeen. »Siellä on varmasti vielä nurinkurisemmat ja pöyristyttävämmät olot kuin meillä!»

»Niinkö?» sanoi Tony. »Nyt te taas rupeatte puhumaan aatelisista, Morten, näen sen kasvoistanne. Se ei ole kaunista… Oletteko koskaan tuntenut ketään aatelishenkilöä?»

»Siinäpä se! Mutta minä olen. Ainakin erään tytön, Armgard von Schillingin, joka asuu tuolla ja josta jo kerroin teille. Ja hän oli hyväluontoisempi kuin kumpainenkaan meistä, hän tuskin tiesi, että hänen nimeensä kuului 'von'; hän söi savumakkaraa ja puhui vain lehmistään…»

»Tietysti on myös poikkeuksia, neiti Tony!» sanoi nuori Schwarzkopf innokkaasti. »Mutta kuulkaahan nyt… Te olette nuori nainen, te näette kaiken persoonallisesti. Te tunnette yhden aatelishenkilön ja sanotte: hän on ainakin kunnon ihminen! Tietysti.. mutta tarvitsematta tuntea heistä ainoatakaan voi sittenkin tuomita heidät kaikki! Sillä on kysymys periaatteesta, ymmärrättekö, laitoksesta! No niin, siihen te ette sano mitään… Ajatelkaas nyt. Tarvitsee muka ainoastaan syntyä ollakseen valittu, jalo, aatelinen… ja voidakseen katsoa halveksien toisiin.. meihin, jotka kaikkine ansioinemme emme voi kohota heidän tasalleen — niinkö?…» Mortenin puheesta tulvi naivi, hyväsydäminen närkästys; hän koetti tehdä kuvaavia kädenliikkeitä, mutta näki itse, että ne epäonnistuivat, ja antoi yrityksen raueta. Mutta hän puhui edelleen. Hän oli päässyt innostumaan. Hän istui etukumarassa, peukalo takin nappien välissä, ja hänen hyväntahtoisiin silmiinsä ilmestyi uhmaava ilme… »Me, porvaristo, kolmas sääty, joksi meitä on tähän asti kutsuttu, tahdomme, että tulee olla olemassa ainoastaan ansiokkuuden aateli, me emme enää tunnusta laiskottelevaa aatelia, me kumoamme nykyisen säätöjärjestelmän… me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee olla vapaita ja yhdenarvoisia, ettei kenenkään tarvitse olla toisen henkilön, vaan ainoastaan lakien alamainen!… Ei saa enää olla etuoikeuksia, mielivaltaa!… Kaikkien tulee olla tasa-arvoisia valtion kansalaisia, ja samoin kuin ei enää tarvita välittäjää maallikon ja hyvän Jumalan välillä, samoin on kansalaisen myös päästävä välittömään suhteeseen valtioonsa!… Me tahdomme sanomalehdistön, teollisuuden, kaupan vapautta… Me tahdomme, että kaikkien ihmisten tulee voida kilpailla keskenään etuoikeuksitta ja että ansiokkain saa seppeleen!… Mutta me olemme orjuutetut, kahlehditut… mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, kuulkaahan nyt: Neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt — ja minkälaiset ovat nuo asetukset? Ei saa kirjoittaa tai opettaa totuuksia, jotka kukaties eivät sovellu oleviin oloihin… Ymmärrättekö? Totuus poljetaan, se ei pääse esiin… ja minkätähden? Siksi, että järjetön vanhentunut, rappeutunut olotila säilyisi entisellään, vaikka jokainen tietää, että sen on ennemmin tai myöhemmin kuitenkin väistyttävä… Minä luulen, että te ette huomaa tätä viheliäisyyttä ollenkaan. Tuota väkivaltaa, tuhmaa, raakaa poliisivaltaa, joka ei tajua vähääkään uusia henkisiä virtauksia… Mutta sittenkin minä sanon vielä yhden asian… Preussin kuningas on tehnyt suuren vääryyden! Kun anno kolmetoista ranskalaiset olivat maassa, kutsui hän miehet aseisiin ja lupasi heille perustuslain… me seurasimme kutsua, pelastimme Saksan…»

Tony, joka tarkasti häntä sivusta, leuka käsivarteen nojaten, mietti hetkisen vakavasti, olisiko tuo mies tosiaan pystynyt olemaan avullisena Napoleonin karkoittamisessa.

… »Mutta luuletteko, että tuo lupaus on tullut täytetyksi? Ei! — Nykyinen kuningas on kaunopuhuja, uneksija, romantikko, kuten te, neiti Tony.. Sillä yksi seikka teidän on huomattava: Juuri kun filosofit ja runoilijat ovat hyljänneet jonkun totuuden, ajatuksen, periaatteen, ilmestyy kuningas, joka vasta nyt on tullut niin pitkälle, että pystyy käsittämään sen, pitää juuri sitä uusimpana ja parhaimpana aatteena ja katsoo olevansa pakotettu toimimaan sen mukaan… Niin, sellaista on kuninkuus! Kuninkaat eivät ole ainoastaan ihmisiä, he ovat tavallisesti mitä keskinkertaisimpia ihmisiä, jotka ovat monta penikulmaa takapajulla… Voi, Saksan on käynyt kuten ylioppilasyhdistykseen kuuluvan ylioppilaan, joka vapaussodan aikana eli uljaan ja innokkaan nuoruuden päiviä, mutta josta on tullut surkuteltava poroporvari…»

»No niin», sanoi Tony. »Hyvä on. Mutta antakaa minun nyt tehdä kysymykseni… Mitä tuo kaikki oikeastaan liikuttaa teitä? Tehän ette ole mikään preussiläinen…»

»Voi, samanlaista tämä on kaikki, neiti Buddenbrook! Niin, minä lausun sukunimenne ja teen sen tahallani… minun pitäisi oikeastaan sanoa 'Demoiselle' Buddenbrook, etten loukkaisi arvoanne! Ovatko meillä ihmiset sen vapaampia, tasa-arvoisempia, veljellisempiä kuin Preussissa? Esteitä, juopaa, ylimysvaltaa — niin täällä kuin siellä!… Te olette myötätuntoinen aatelia kohtaan… sanonko mistä syystä? Siksi, että itse olette aatelinen! Niin juuri! Ettekö ole tiennyt sitä ennen?… Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne valtiasperheisiin. Te voitte ehkä joskus virkistykseksenne tehdä kävelyretkiä jonkun meikäläisen kanssa meren rannalla, mutta kun olette jälleen palannut etuoikeutettuun ja valittuun piiriinne, silloin saa meikäläinen istua kivillä…» Hänen äänensä oli muuttunut tuntemattomaksi kiihtymyksestä.

»Morten», sanoi Tony surullisesti. »Te olette siis kuitenkin ollut pahoillanne istuessanne kivillä! Minähän pyysin saada esittää teidät…»

»Oh, te käsitätte nuorena naisena asian liian henkilökohtaisesti, neiti Tony! Minä esitin periaatteita… Sanon vain, ettei meillä vallitse sen veljellisempi ihmisyys kuin Preussissäkään… Ja jos puhuisin henkilökohtaisesti», jatkoi hän hetken vaiti oltuaan hiljaisemmalla äänellä, josta ei vieläkään ollut kadonnut tuo outo mielenliikutus, »en tarkoittaisi nykyhetkeä, vaan ehkä tulevaisuutta,… kun te kerran madame sen tai sen nimisenä lopullisesti katoatte hienoihin piireihinne… jonkun jäädessä istumaan kiville eliniäkseen…»

Hän vaikeni, ja Tony oli vaiti. Tony ei katsonut toveriinsa enää, vaan toiseen suuntaan, vieressään olevaan lautaseinään. Vallitsi jokseenkin pitkä, tukala hiljaisuus.

»Muistatteko te», alkoi Morten taas puhua, »että kerran sanoin haluavani tehdä teille erään kysymyksen. No niin. Se on liikkunut mielessäni ensi illasta alkaen, tiedättekö… Älkää koettako arvata! Te ette voi mitenkään tietää mitä minä tarkoitan. Teen tuon kysymyksen toiste, sopivassa tilaisuudessa; sillä ei ole kiirettä, se ei oikeastaan ollenkaan kuulu minuun, se on vain uteliaisuutta… Ei, en sano, tänään ilmaisen teille vain erään toisen asian… Katsokaahan tätä!»

Näin sanoen veti hän eräästä nuttunsa taskusta kapean, heleänvärisen nauhan pään, katsoen odottavan ja voitonriemuisen näköisenä Tonyn silmiin.

»Kuinka kaunis», sanoi Tony ymmärtämättä mistä oli kysymys. »Mitä se merkitsee?»

Morten lausui juhlallisesti: »Se merkitsee, että minä kuulun erääseen göttingeniläiseen ylioppilasyhdistykseen — nyt sen tiedätte! Minulla on samanvärinen lakkikin, mutta sen minä painoin loma-ajaksi luurankopoliisin päähän… sillä täällä en olisi uskaltanut näyttää sitä, ymmärrättekö… voinhan luottaa siihen, ettette te hiisku siitä kenellekään? Jos isäni saisi tietää asiasta, syntyisi onnettomuus… »

»En sanaakaan, Morten! Voitte luottaa minuun!.. Mutta minä en tiedä koko asiasta mitään… Oletteko te kaikki vannoutuneet aatelisia vastaan?… Mitä te tahdotte!?»

»Vapautta, ymmärrättekö, vapautta…!» toisti ylioppilas tehden aran, hiukan kömpelön, mutta innostuneen eleen avaruutta, merta kohti, ei siihen suuntaan, missä Mecklenburgin ranta sulki lahden, vaan sinne, missä meri oli avoin, missä se vihreälle, siniselle, keltaiselle ja harmaalle välkkyvänä, hiljaa lainehtien, valtavana, rajattomana aukeni utuista taivaanrantaa kohti…

Tony seurasi silmillään hänen kätensä suuntaa; he katsoivat yhdessä etäisyyteen, eikä paljoa puuttunut, että molempien kädet yhtyivät heidän istuessaan rinnakkain korkeatekoisella penkillä. He olivat kauan ääneti, meren loiskiessa yksivakaisesti ja levollisesti heidän allaan… Tony luuli äkkiä aavistavansa suuren, epämääräisen, kaihoisan tunteen vallassa, mitä Morten oli tarkoittanut »vapaudella».

YHDEKSÄS LUKU.

»On niin ihmeellistä, Morten, ettei meren rannalla tule ikävä. Jos makaa jossakin muualla pari kolme tuntia selällään mitään tekemättä, ajatuksetonna, niin se on kauheata…»

»Niin… minun täytyy muuten tunnustaa, että minua aikaisemmin usein vaivasi ikävä, neiti Tony; mutta nyt muutamia viikkoja…»

Tuli syksy, ensimmäinen väkevä tuuli oli päässyt kahleista. Harmaita, ohuita, repaleisia pilviä lenteli kiitäen yli taivaan! Musta, möyryävä meri oli kokonaan vaahdon peittämä. Suuret, voimakkaat aallot lähestyivät peloittavan rauhallisesti rantaa, kohoilivat ja laskivat majesteettisesti, muodostaen tummanvihreän, metallinhohtoisen kaaren, ja syöksyivät hyrskähtäen hiekalle.

Kylpykausi oli aivan loppunut. Se osa rantaa, jota tavallisesti elävöittivät kylpyvieraat ja josta paviljongit jo olivat osaksi poistetut, oli aution näköinen harvoine rantatuoleineen. Mutta Tony ja Morten menivät eräänä iltapäivänä kauas, sinne, niissä keltaiset savirinteet alkoivat ja niissä aaltojen roiske lennähti korkealle niiden iskiessä »Lokkikaria» vastaan. Morten oli rakentanut Tonylle hiekkaan vankan selkänojan; sitä vastaan Tony nyt nojasi, paulakenkiin ja valkoisiin sukkiin puetut jalat ristissä; hänellä oli yllään pehmeä, harmaa syksytakki, jossa oli suuret napit. Morten loikoi vieressä häneen kääntyneenä, leukaansa nojaten. Joskus lensi joku lokki meren yli päästäen petomaisen kirkunansa. He katsoivat vihreitä aaltovuoria, jotka lähenivät uhkaavina tuoden mukanaan meriheinää ja murtuivat kivimöhkäleeseen, joka asettui niiden tielle… kuuntelivat tuota villiä, ikuista kohinaa, joka huumaa, tekee äänettömäksi ja hävittää tietoisuuden ajasta.

Viimein liikahti Morten aivan kuin herättääkseen itsensä ja kysyi:
»Pian te kai sitten lähdette, neiti Tony?»

»En… kuinka niin?» kysyi Tony hajamielisesti, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

»No, hyvänen aika, nythän on jo kymmenes päivä syyskuuta… minunkin lomani loppuu kohta… sitä ei ole enää paljoakaan! Onko teistä hauska palata kaupungin seuraelämään…? Sanokaapas minulle, ovatko tanssiaiskavaljeerinne miellyttäviä herroja… En minä aikonut oikein kysyä sitäkään! Mutta nyt teidän täytyy vastata erääseen kysymykseen», sanoi hän muuttaen äkillisen päätöksen vallassa kätensä asentoa ja katsoen Tonyyn. »Minä tahtoisin nyt tehdä sen kysymyksen, jota olen säästänyt näin kauan… Arvaatteko? No! Kuka on herra Grünlich?»

Tony hätkähti, katsahti toveriinsa nopeasti ja antoi sitten katseensa harhailla epämääräisesti kuten ainakin se, jolle muistutetaan jotakin mennyttä asiaa. Ja samassa heräsi hänessä taas tuntemus, joka oli hänelle tuttu herra Grünlichin kosinnan ajoilta: Henkilökohtaisen tärkeyden tunne.

»Sitäkö te kysytte, Morten?» sanoi hän vakavasti. »No, kuulkaa sitten. Minusta oli erittäin kiusallista, että Thomas mainitsi tuon nimen tulopäivänäni; mutta koska te nyt kerran olette saanut sen kuulla, niin… Herra Grünlich, Bendix Grünlich on eräs isäni liiketuttava, varakas hampurilainen kauppias, joka on pyytänyt minun kättäni… mutta; — odottakaahan!» vastasi hän nopeasti Mortenin liikahtaessa, »jolle minä olen antanut rukkaset, sillä en voinut pakottaa itseäni lupautumaan hänelle koko elämän ajaksi.»

»Miksi? Hyvä Jumala, siksi, etten voinut kärsiä häntä!» Tony melkein huusi… »Teidän olisi pitänyt nähdä, minkänäköinen hän oli ja miten hän käyttäytyi! Hänellä oli muunmuassa kullankeltainen poskiparta… aivan epäluonnollinen!… Olen varma siitä, että hän värjää sen jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä… Sitäpaitsi hän oli kiero. Hän hännysteli vanhempiani ja puhui häpeämättömästi mielin kielin…»

»Mutta mitä merkitsee… Teidän täytyy sanoa minulle vielä eräs asia…
Mitä merkitsee: 'Se on niin koristeellista?'»

»Niin, sillä lailla hän puhui, Morten! Hän ei sanonut: 'se näyttää niin kauniilta' tai: 'se koristaa niin huonetta', vaan: 'se on niin koristeellista!…' hän on niin olevinaan, ymmärrättekö!… Sitäpaitsi oli hän mitä suurimmassa määrin tunkeileva; hän ei jättänyt minua rauhaan, vaikka hän sai minun puoleltani osakseen vain pelkkää ivaa. Kerran hän aikaansai kohtauksen, jossa hän melkein itki… ja onko se mies, joka itkee…»

»Mutta mitä se kuului minuun»! huudahti toinen ihmeissään, kääntyen syrjin hiekkavuoreensa…

»Te olette julma, neiti Tony… Oletteko te aina julma? Sanokaapa minulle… Ette voinut sietää tuota herra Grünlichiä, mutta onko teitä miellyttänyt kenties joku toinen?… Mietin usein: onkohan teillä kylmä sydän? Tahdon sanoa teille jotakin… se on niin totta, että voin sen vannoa: miehen ei tarvitse olla olevinaan, kun hän itkee sitä, että te ette välitä hänestä… niin. En ole ollenkaan varma siitä, etten minä, myöskin minä… Katsokaahan, te olette hemmoiteltu, hieno neiti… Teettekö te aina vain pilaa niistä miehistä, jotka ovat jalkojenne juuressa? Onko teillä todellakin kylmä sydän?»

Äskeisen naurunpuuskan sijasta alkoi nyt Tonyn ylähuuli väristä. Hän katsoi ylioppilaaseen suurin, surullisin silmin, jotka äkkiä kiilsivät kyynelistä, ja sanoi hiljaa: »Mutta, Morten, niinkö te luulette?… Ette saa uskoa minusta sellaista!»

»Enhän minä uskokaan!» huusi Morten äänessä mielenliikutuksen ja riemun väre… Hän käännähti kokonaan ympäri, niin että hän nyt oli vatsallaan Tonyn vieressä kyynärpäihinsä nojaten, tarttui molemmin käsin Tonyn käteen ja katsoi teräksenharmailla, hyväntahtoisilla silmillään ihastuneesti ja haltioituneesti hänen kasvoihinsa.

»Minä tiedän, Morten», keskeytti Tony hänet hiljaa, katsoen vapaata kättään, joka solutti hitaasti valkoista hiekkaa sormiensa välitse.

»Ja… Morten, minä pidän teistä aika lailla. Minä pidän teistä enemmän kuin kenestäkään tähän asti tuntemastani.»

Morten kavahti koholle, liikutti käsiään eikä tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän hyppäsi pystyyn, mutta painui sitten taas heti Tonyn jalkojen juureen huutaen äänellä, joka änkytti, vapisi, murtui ja soi taas täyteläisenä: »Oi, kiitän teitä, kiitän teitä! En ole ollut milloinkaan näin onnellinen, tiedättekö!…» Ja sitten hän alkoi suudella Tonyn käsiä.

Äkkiä hän sanoi hiljaa: »Te matkustatte pian kaupunkiin, ja minun lomani loppuu kahden viikon kuluttua… silloin lähden Göttingeniin. Mutta lupaatteko, ettette unohda tätä iltapäivää, vaan odotatte siihen asti kunnes minä palaan… ja olen valmis lääkäri… ja tulen isänne eteen, tulipa siitä sitten miten vaikea ottelu tahansa… Ja ettette sitä ennen ota herra Grünlichiä tai muuta?… Ei se kestä kauan, saatte nähdä! Minä lupaan tehdä työtä kuin… eikä se ole ollenkaan vaikeata… »

»Lupaan, Morten», sanoi Tony onnellisena ja aivan kuin unessa, katsoen
Mortenin silmiä, suuta ja käsiä, jotka pitelivät hänen kättään…

Morten veti hänen kätensä vielä lähemmä rintaansa ja kysyi hiljaa ja pyytävästi: »Ettekö suo minulle… Enkö minä saa… vahvistaa sitä…?»

Tony ei vastannut, hän ei edes katsonut toveriinsa, hän taivutti vain aivan hiljaa vartalonsa hiekkakummun laidasta lähemmäs Mortenia, ja Morten suuteli hitaasti ja perinpohjaisesti hänen suutaan. Sitten he katsoivat eri suuntiin ja olivat rajattomasti hämillään.

KYMMENES LUKU.

Kuinka kauan onkaan jo siitä kun allekirjoittanut sai viimeksi nähdä maailman suloisimman neidon kasvot! Nämä vähäiset rivit ilmaisevat teille, etteivät nuo kasvot ole lakanneet väikkymästä hänen sielunsa silmien edessä, että hän on näiden odotusviikkojen aikana ajatellut lakkaamatta tuota ikimuistoista iltapäivää vanhempienne kodissa, jolloin te annoitte huulillanne lupauksen, tosin toistaiseksi vain puolinaisen ja kainon, mutta jo sellaisenaankin autuuttavan. Sen jälkeen on vierinyt pitkiä viikkoja, joiden aikana te keskittymistä ja itsetuntemuksen keräämistä varten olette ollut vetäytyneenä yksinäisyyteen, joten siis nyt voin toivoa koetusajan olevan ohi. Allekirjoittanut rohkenee lähettää Teille, kaikkein kallehin demoiselle, kunnioittavimmin myötäseuraavan sormuksen merkiksi kuolemattomista hellyyden tunteistaan. Mitä alamaisimmin tervehdyksin ja kättänne suudellen Teidän Jalosukuisuutenne nöyrin palvelija

Voi sentään, kuinka minä olen ollut suutuksissani! Sain juuri myötäseuraavan kirjeen ja sormuksen Gr:ltä, ja päätäni särkee kiihtymyksestä, enkä keksi muuta kuin lähettää molemmat sinulle nähtäviksi. Gr. ei tahdo ymmärtää minua, eikä se, mitä hän niin runollisesti kirjoittaa lupauksesta, pidä ollenkaan paikkaansa. Siksi pyydän sinua hartaasti tekemään hänelle selväksi, että minä nyt vielä tuhat kertaa vähemmän kuin kuusi viikkoa sitten saatan lupautua hänelle koko elämänajaksi sekä että hänen on jätettävä minut rauhaan, ellei hän tahdo tehdä itseään naurettavaksi. Sinulle voin kertoa, rakas isä, että minä olen sidottu toisaalle, erääseen, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan niin suuresti, etten sitä osaa kuvailla. Voi isä! Voisin kirjoittaa siitä monta arkkia. Tarkoitan herra Morten Schwarzkopfia, joka aikoo lääkäriksi ja joka valmistuttuaan on pyytävä kättäni. Tiedän tosin, että perheessämme on ollut tapana mennä naimisiin kauppiaiden kanssa, mutta Morten kuuluu toiseen kunnioitettuun luokkaan, oppineisiin. Hän ei ole rikas, mikä kai olisi tärkeätä sinun ja äidin mielestä, mutta minun täytyy sanoa sinulle, niin nuori kuin olenkin, ja sen on myös elämä varmasti opettanut usealle, ettei rikkaus yksistään tee jokaista onnelliseksi. Tuhannet suutelot lähettää sinulle kuuliainen tyttäresi

Olen saanut vastaanottaa kirjeesi. Sen sisällön johdosta voin ilmoittaa sinulle, että noudattaen velvollisuuttani en ole jättänyt sopivassa muodossa ilmaisematta herra Grünlichille sinun käsitystäsi asioista.

Seuraus siitä oli kuitenkin sellainen, että se on kuohuttanut mieltäni vakavasti. Sinä olet täysikasvuinen neiti ja nyt paraikaa niin vakavassa elämänkohdassa, etten voi olla huomauttamatta sinulle, mitä seurauksia ajattelematon askel sinun puoleltasi voisi tuottaa. Herra Gr. joutui näet minun sanojeni johdosta epätoivon valtaan ja vannoi rakastavansa sinua niin suuresti, ettei hän voisi kestää sinun menettämistäsi, vaan uhkasi päättää päivänsä, ellet sinä muuttaisi päätöstäsi. Koska minä en voi ottaa vakavalta kannalta sitä, mitä sinä kirjoitit erääseen toiseen kohdistuvasta tunteesta, niin pyydän sinua hillitsemään kiihtymyksesi saamasi sormuksen johdosta sekä punnitsemaan vielä kerran vakavasti kaikkea. Kristillisen vakaumukseni mukaan on minusta ihmisen velvollisuus antaa arvoa toisten tunteille, emmekä me tiedä, vaikka korkein tuomari kerran syyttäisi sinua siitä, rakas lapseni, että olet johtanut miehen, jonka tunteet sinä olet hyljännyt kylmästi ja itsepäisesti, rikolliseen tekoon henkeään vastaan. Mutta tahtoisin vielä kerran muistuttaa sinulle erästä seikkaa, josta jo usein olen puhunut sinulle, ja iloitsen nyt voidessani esittää sen kirjallisesti. Sillä joskin puhuttu sana vaikuttaa elävämmin ja välittömämmin, on kirjoitetulla sanalla se etu. että sitä saattaa paremmin punnita, että se pysyy muuttumattomana ja että saaja voi lukea sen yhä uudelleen ja uudelleen tuossa kirjoittajan tarkasti punnitsemassa ja harkitsemassa muodossa. — Rakas tyttäreni, me emme ole syntyneet siksi, että tavoittelisimme lyhytnäköisesti omaa, vähäpätöistä, henkilökohtaista onneamme, sillä me emme ole irrallisia, riippumattomia ja yksilökeskeisiä olentoja, vaan aivan kuin renkaita ketjussa, emmekä me olisi sitä, mitä me olemme, ilman meidän edellämme kulkeneitten sarjaa; nämä ovat viitoittaneet tiemme ja jo itse astuneet ankarasti tietään, katsomatta oikeaan tai vasempaan, seuraten koettua ja kunnianarvoista perintätapaa. Sinun tiesi on minun nähdäkseni jo joitakin viikkoja ollut selvä ja tarkasti määrätty, etkä sinä olisi minun tyttäreni, et Herrassa nukkuneen isoisäsi pojantytär etkä yleensä arvokas perheemme jäsen, jos todella aikoisit vakavasti, sinä yksin, uhmamielin ja huikentelevasti kulkea omia, epäselviä polkujasi. Tämän, rakas Antonie, minä pyydän saada painaa sinun sydämellesi. —

Äitisi, Thomas, Christian, Klara ja Klothilde (viimeksimainittu on viettänyt useampia viikkoja isänsä luona Ungnadessa), samoin mamsseli Jungmann lähettävät sinulle sydämelliset terveisensä; iloitsemme kaikki siitä, että taas pian saamme sulkea sinut syliimme.

YHDESTOISTA LUKU.

Sade valui virtanaan. Taivas, meri ja maa sulautuivat kaikki samaan harmauteen, tuulenpuuskat pieksivät vettä ikkunaruutuja vasten niin että ne olivat aivan läpinäkymättömiä. Uunintorvesta kuului valittavia ääniä…

Kun Morten Schwarzkopf astui päivällisen jälkeen piippuineen parvekkeelle katsoakseen, niiltä taivas näytti, näki hän edessään pitkään, ruumiinmukaiseen, keltaruutuiseen ulsteriin ja harmaaseen hattuun puetun herran; talon edessä odottivat suljetut vaunut, joiden kuomu välkkyi sateessa ja joiden pyörät olivat paksussa kurassa. Morten tuijotti ällistyneenä tulijan rusottaviin kasvoihin. Herralla oli poskiparta, joka oli sen näköinen kuin se olisi värjätty jauheella, jolla kullataan joulupähkinöitä.

Ulsteriin puettu herra katsoi Morteniin kuin palvelijaan, hiukan silmiään sipristäen, näkemättä häntä, ja kysyi pehmeällä äänellä: »Onko herra luotsipäällikkö tavattavissa?»

»Kas vain! Todellako…» huomautti ulsteriin puettu herra ja jatkoi sitten: »Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä minut herra isänne puheille, nuori mies? Nimeni on Grünlich.»

Morten vei herran parvekkeen läpi, aukaisi hänelle eteiskäytävän oikealla puolella olevan virkahuoneeseen johtavan oven ja palasi takaisin arkihuoneeseen ilmoittamaan isälleen tulijan. Herra Schwarzkopfin lähtiessä huoneesta kävi nuorukainen istumaan pyöreän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä sitä vastaan ja syventyi äitiinsä katsomatta, joka istui vetisen ikkunan ääressä sukkia parsien, lukemaan tuota »viheliäistä tekelettä», joka ei tietänyt kertoa mistään muusta kuin konsuli sen ja sen hopeahäistä. — Tony oli lepäämässä omassa huoneessaan.

Luotsipäällikkö astui virkahuoneeseensa sen näköisenä kuin ainakin mies, joka on tyytyväinen päivälliseensä. Hänen univormutakkinsa, jonka alta näkyivät keltaiset liivit, oli auki. Hänen raudanharmaa laivuripartansa erottui selvästi punakoista kasvoista. Hänen kielensä liikkui tyytyväisesti hampaiden välissä, minkä johdosta hänen rehellinen suunsa joutui mitä kummallisimpiin asentoihin. Hän kumarsi lyhyesti, nytkähyttäen ja ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

Herra Grünlich kumarsi puolestaan arvokkaasti, ja hänen suupielensä vetäytyivät hiukkasen alas. Samalla pääsi hänen suustaan hiljainen: »Hä-ä-hm.»

Virkahuone oli jotakuinkin pieni; sen seiniä peitti muutaman jalan korkuinen laudoitus, mutta yläpuoli oli ainoastaan kalkittu. Sateen lakkaamatta ropisuttamien ikkunain edessä oli tupakansavusta kellastuneet uutimet. Ovesta oikealle oli pitkä, karkeatekoinen, paperien peittämä pöytä, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty Euroopan kartta ja toinen pienempi Itämeren kartta. Keskeltä kattoa riippui alas huolellisesti veistetty, täysin purjein varustettu mallilaiva.

Luotsipäällikkö pyysi vierasta istumaan kupuraiselle, mustalle, halkeilleella vahakankaalla päällystetylle sohvalle, joka oli ovea vastapäätä, ja asettui itse mukavasti, kädet ristissä vatsan päällä, puiseen nojatuoliin. Herra Grünlich asettui tiukasti kiinni napitettuine ulstereineen, hattu polvilla, sohvan äärimmäiselle laidalle, koskematta selkänojaan.

»Nimeni», sanoi hän, »on, kuten mainitsin, Grünlich, Grünlich
Hampurista. Pyydän saada ilmoittaa, että minulla on kunnia olla konsuli
Buddenbrookin läheinen liikeystävä.»

»Allabonöör! Erittäin miellyttävää, herra Grünlich! Mutta eikö herra halua istua hiukan mukavammin? Pieni grogi matkan jälkeen? Minäpä toimitan heti sanan keittiöön…»

»Minun tulee huomauttaa», lausui herra Grünlich rauhallisesti, »että aikani on täpärällä, että vaununi odottavat ja että pyydän ainoastaan saada puhua pari sanaa kanssanne.»

»Nöyrin palvelijanne», toisti herra Schwarzkopf vähän arkaillen. Syntyi vaitiolo.

»Herra luotsipäällikkö!» alkoi herra Grünlich pudistaen painokkaasti päätään ja heilauttaen sen samalla taapäin.

Tämän jälkeen hän vaikeni uudelleen vahvistaakseen sanojensa vaikutusta ja sulki samalla suunsa niin tiukasti kuin nauhoilla suljettavan rahakukkaron.

»Herra luotsipäällikkö», toisti hän ja jatkoi sitten nopeasti: »Asia, joka on tuonut minut luoksenne, koskee välittömästi nuorta neitiä, joka on asunut luonanne muutamia viikkoja.»

»Aivan niin», vastasi herra Grünlich soinnuttomasti, katse maahan luotuna; hänen suupielensä vetäytyivät syviin uurteisiin.

»Huomaan olevani pakotettu ilmituomaan», jatkoi hän kuin ulkoa lukien, silmien kulkiessa äärettömän tarkkaavasti huoneessa olevasta esineestä toiseen sekä lopuksi ikkunaan, »että minä joku aika sitten pyysin samaisen neiti Buddenbrookin kättä, että hänen vanhempansa kumpikin suhtautuvat asiaan myötämielisesti ja että neiti itse, joskaan kihlausta ei ole vielä kaikissa muodoissa julkiseksi tehty, on selvin sanoin luvannut minulle kätensä.»

»Todellako?» kysyi herra Schwarzkopf innokkaasti. »Siitä minä en ole tiennyt mitään! Onnittelen, herra… Grünlich! Onnittelen täydestä sydämestä! Olette tavannut hyvän, vilpittömän…»

»Kiitän», sanoi herra Grünlich kylmästi. »Mutta seikka, joka minut on tuonut teidän luoksenne, arvoisa herra luotsipäällikkö, on se, että tuon liiton tielle on ilmestynyt aivan äskettäin vaikeuksia ja että nuo vaikeudet… ovat lähtöisin teidän kodistanne —?» Viimeiset sanat lausui hän kysyvästi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: Voiko se, mitä minä olen kuullut, olla mahdollista?

Herra Schwarzkopf vastasi ainoastaan kohottamalla harmaantuneet kulmakarvansa korkealle ylös tarttuen ruskeille, vaaleiden ihokarvojen peittämine laivurinkäsineen tuolinsa käsipuihin.

»Niin. Niin on asia. Sellaista olen kuullut kerrottavan», sanoi herra Grünlich surullisen päättävästi. »Olen saanut tietää että poikanne, herra lääketieteen ylioppilas, on… tosin tietämättään… tullut sekaantuneeksi minun oikeuksiini, että hän on käyttänyt hyväkseen neidin nykyistä täälläoloa viekoitellakseen tältä eräitä lupauksia…»

»Mitä!» ärähti luotsi-päällikkö tarttuen lujasti tuolin kaiteisiin ja ponnahtaen kiihkeästi koholle… »Silloin hänen pitää heti… Sehän nyt olisi vasta…» Hän harppasi kahdella askeleella ovelle, kiskaisi sen auki ja karjaisi käytävään äänellä, joka olisi kuulunut vaikka maailman pahimman myrskyn läpi: »Meta! Morten! Tulkaapas tänne! Tulkaa tänne molemmat!»

»Valitan syvästi», lausui herra Grünlich kasvot hymyssä, »että olen vanhempien oikeuksieni esilletuomisella kenties häirinnyt omia isällisiä suunnitelmianne, herra luotsipäällikkö…»

Diederich Schwarzkopf kääntyi ympäri ja tuijotti häneen terävillä, pienten ryppyjen ympäröimillä sinisillä silmillään kuin olisi hän koettanut turhaan ymmärtää toisen sanojen tarkoitusta.

»Herra!» sanoi hän sitten äänellä, joka ärisi aivan kuin tuima grogiryyppy juuri olisi polttanut hänen kaulaansa… »Minä olen yksinkertainen mies enkä ymmärrä korulauseita ja mongerruksia… mutta jos todella tarkoitatte, että… niin tietäkää, että olette harhateillä, herra, ja erehdytte kokonaan minun periaatteistani! Minä tiedän, kuka minun poikani on ja kuka mamsseli Buddenbrook on, ja minulla on liian paljon kunnioitusta ja olen myös liian ylpeä voidakseni hautoa senkaltaisia isällisiä suunnitelmia! Mutta puhukaapa nyt, vastatkaapa nyt te! Mitä tämä oikein merkitsee? Mitä? Mitä minun on täytynyt kuulla, mitä?…»

Rouva Schwarzkopf ja hänen poikansa seisoivat ovella, edellinen mitään aavistamatta suorien esiliinaansa, Morton paatuneen syntisen ilme kasvoilla. Herra Grünlich ei heidän astuessaan sisään suinkaan noussut paikaltaan; hän jäi jäykkään, tyyneen asentoonsa sohvan laidalle, ulsteri tiukasti kiinni napitettuna.

»Sinä olet siis käyttäytynyt kuin tuhma nulikka?» ahdisti luotsipäällikkö Mortenia.

Nuori mies seisoi peukalo nuttunsa nappien välissä; hän oli synkän näköinen ja oli pullistunut poskensakin uhmasta.

»Jaahah, no silloin saat kuulla, että olet aika tomppeli, suuri veijari ja pöllö! Huomispäivänä lähdet Göttingeniin, kuuletko? Huomispäivänä! Ja se kaikki on lasten höpötystä, ei kerrassaan mitään muuta kuin lasten höpötystä, ja siihen piste!»

»Diederich, hyvä Jumala!» sanoi rouva Schwarzkopf pannen kätensä ristiin. »Ei sitä voi sanoa noin vaan ilman muuta! Kuka tietää…» Hän vaikeni ja saattoi nähdä, miten hänen silmissään sortui kaunis haave.

»Haluaako herra puhua neidin kanssa?» sanoi luotsipäällikkö karkealla äänellä kääntyen herra Grünlichin puoleen…

»Hän on huoneessaan! Hän nukkuu!» selitti rouva Schwarzkopf säälivästi ja liikutettuna.

»Valitan», sanoi herra Grünlich huoahtaen helpotuksesta ja nousi. »Muutoin saan toistaa, että aikani on täpärällä ja että vaununi odottavat ulkona. Pyydän saada lausua teille, herra luotsipäällikkö», jatkoi hän yhteen menoon, tehden hatullaan kaaren herra Schwarzkopfin edessä »täyden tyytyväisyyteni ja tunnustukseni miehekkään ja kunnioitettavan käytöksenne johdosta. Sulkeudun suosioonne. Minulla on kunnia poistua. Adieu.»

Diederich Schwarzkopf ei ojentanut hänelle kättään, hän nytkähytti vain vähän raskasta yläruumistaan kuin olisi tahtonut sanoa: Kas niin!

Herra Grünlich astui täsmällisin askelin Mortenin ja hänen äitinsä välistä ovesta ulos.

KAHDESTOISTA LUKU.

Nuori herra saapui kello kymmenen aamulla ja haukkasi hiukan aamiaista toisten kanssa arkihuoneessa. Istuttiin taas yhdessä, kuten ensimmäisenä päivänä; nyt oli vain kesä ohi ja ilma niin kylmä ja tuulinen, ettei voinut istua parvekkeella. Ja Morten poissa… Hän oli Göttingenissä. Tony ja hän eivät edes olleet saaneet sanoa kunnolla hyvästiä. Luotsipäällikkö oli seisonut vieressä ja sanonut: »Kas niin. Piste. Hm.»

Kello yksitoista nousivat sisarukset vaunuihin, joiden taakse oli köytetty Tonyn suuri matka-arkku. Hän oli kalpea ja värisi pehmeässä syystakissaan kylmästä, väsymyksestä, matkakuumeesta ja alakuloisuudesta, joka aina väliin valtasi hänet, täyttäen hänen rintansa ahdistavalla tuskan tunteella. Hän suuteli pikku Metaa, puristi talon rouvan kättä ja nyökkäsi herra Schwarzkopfille tämän sanoessa: »Älkää unohtako meitä, pikku mamsseli. Ja onhan kaikki nyt hyvin, eikö niin?»

»Ja sitten onnellista matkaa ja parhaat terveisemme herra isällenne ja rouva konsulittarelle… Sen jälkeen napsahti vaunun ovi lukkoon, lihavat hevoset alkoivat vetää ja Schwarzkopfin perheen kaikki kolme jäsentä heiluttivat liinojaan…»

Tony painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta. Taivas oli vaaleassa pilvessä, Trave keikkui pienissä laineissa, joita tuuli kiidätti aika vauhtia edelleen. Silloin tällöin tipahti pieni pisara ruutua vasten. Satamakadun päässä istuivat ihmiset oviensa edessä paikkaillen verkkojaan; paljasjalkaiset lapset juoksentelivat esiin ja jäivät katsomaan vaunuja. He jäivät tänne…

Kun viimeiset talot oli sivuutettu, kumartui Tony eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan; sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä, joita väsytti ja särki. Hän ei ollut yöllä voinut nukkua juuri ollenkaan mielenliikutuksesta, hän oli noussut varhain ylös laittaakseen kuntoon arkkunsa eikä ollut voinut syödä mitään. Hänen kuivassa suussaan oli äikeä maku. Hän tunsi itsensä niin raukeaksi, ettei hän koettanut estää kuumia kyyneleitä, joita koko ajan nousi hänen silmiinsä.

Hän oli tuskin ummistanut luomensa, kun hän oli jälleen olevinaan Travemündessä, Schwarzkopfin parvekkeella. Hän näki Mortenin ilmielävänä edessään tämän puhuessa hänelle ja kumartuessa luonteenomaisella tavallaan hiukan eteenpäin, katsahtaen silloin tällöin toisiin hyväntahtoisen tutkivasti; hän näki, miten Mortenin kauniit hampaat paljastuivat hänen nauraessaan, hampaat, joiden kauneudesta Morten itse nähtävästi ei ollut tietoinen… ja hänen mielensä keveni ja tuli iloiseksi. Hän palautti muistiinsa kaiken, niitä hän oli kuullut Mortenilta heidän monien keskustelujensa aikana, ja hän tunsi onnekasta tyydytystä luvatessaan itselleen, että hän tulisi säilyttämään tuon kaiken mielessään pyhänä ja loukkaamattomana. Sen, että Preussin kuningas oli tehnyt suuren vääryyden, että Kaupungin Sanomat olivat viheliäinen tekele, jopa senkin, että Yliopistojen ohjesääntö oli uudistettu neljä vuotta sitten; kaikki nuo seikat olivat nyt hänelle arvokkaita ja lohdullisia totuuksia, salainen aarre, jota hän oli saattava katsella milloin halusi. Kadulla käydessään, perheen keskessä, aterioidessa… Kuka tietää? ehkä hän oli joutuva kulkemaan viitoitettua tietään ja menevä naimisiin herra Grünlichin kanssa; se oli aivan yhdentekevää. Kesken tämän puhetta oli hän äkkiä muistava: »Minäpä tiedän semmoista, mitä sinä et tiedä… Aateliset ovat — mitä periaatteeseen tulee — halveksittavia!»

Hän hymyili tyytyväisesti itsekseen… Ja samassa hän kuuli pyörien jyrinän keskeltä uskomattoman selvästi Mortenin äänen; hän erotti tämän hyväntahtoisen, hiukan epäselvän, nurisevan äänen joka vivahduksen, kuuli miten hän sanoi: »Tänään meidän täytyy molempien istua kivillä, neiti Tony…» Ja tuo pieni muisto täytti mitan. Hänen rintansa puristui kokoon surusta ja kaipauksesta, vastustamatta antoi hän kyynelten tulvahtaa esiin… Nurkkaansa painuneena painoi hän molemmin käsin nenäliinan silmiensä eteen ja itki katkerasti.

»Tony raukka!» sanoi hän viimein silittäen sisaren takkia. »Minä säälin sinua sydämestäni… ymmärrän sinut niin hyvin, näetkös. Mutta mitä tehdä? Sellainen täytyy kestää. Usko minua… minäkin tiedän mitä se on…»

»Älähän sano. Nyt on esimerkiksi päätetty asia, että minun tulee mennä ensi vuoden alussa Amsterdamiin. Isä on toimittanut minulle paikan siellä… van der Kellen & Kumpp:in luona… Ja silloin minun täytyy jättää hyvästit pitkiksi, pitkiksi ajoiksi…»

»Voi, Tom! Mitä on ero vanhemmista ja sisarista! Se ei ole kerrassaan mitään!»

»Nii-iin!» sanoi Tom jokseenkin venyttäen. Hän henkäisi ikäänkuin sanoakseen lisää, mutta oli kuitenkin vaiti. Muuttaessaan sikarin suupielestä toiseen kohotti hän toista kulmaansa ja käänsi päänsä sivulle.

»Eikä sitä kestä kauan», alkoi hän jälleen tuokion kuluttua.
»Kylläpähän siitä asettuu. Ihminen unohtaa…»

»Mutta minä en tahdo unohtaa!» huudahti Tony aivan epätoivoisesti.
»Unohtaa… onko se mikään lohdutus?!» —

KOLMASTOISTA LUKU.

Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin lehtikujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldiin. Vaunut kulkivat Burgtorin läpi, jonka oikealla puolella kohosivat vankilan muurit, vierivät Burgstrassea pitkin, yli Kobergin… Tony katseli harmaita suippopäätyrakennuksia, kadun yläpuolella riippuvia öljylamppuja, Pyhän-Hengen-Sairaalaa, sen nyt jo paljaine lehmuksineen… Hyvänen aika, kaikki tuo oli ennallaan! Se oli seisonut siinä muuttumattomana, kunnianarvoisena, vaikka hän oli muistellut sitä kuin olisi ollut kysymys vain menneestä, unhoon vaipuvasta unikuvasta! Nuo harmaat päätyrakennukset merkitsivät kaikkea entistä, totuttua, jälkeenjäänyttä, joka oli uudelleen ottanut hänet piiriinsä, jossa hänen jälleen tuli ruveta elämään. Hän ei enää itkenyt; hän katsoi uteliaasti ympärilleen. Jäähyväis-ikävä haihtui melkein hänen nähdessään nämä kadut ja tutut kasvot niiden varsilla. Tuossa — vaunujen vieriessä Breitestrassea pitkin — kulki kantaja Matthiesenkin ohi ja otti syvään kumartaen karkean silinterin päästään — kasvoillaan niin tuima velvollisuusilme kuin olisi hän ajatellut: »Olisinpa minä aika lurjus…»!

Vaunut kääntyivät Mengstrasselle, ja paksut parihevoset seisoivat korskuen ja kuopien Buddenbrookin talon edessä. Tom auttoi huomaavasti sisarensa alas vaunuista, Anton ja Line taas kiiruhtivat avuksi arkkua irroittamaan. Mutta heidän täytyi odottaa ennenkuin päästiin itse taloon, sillä kolme mahtavaa kuormavaunua työntäytyi juuri perätysten sisään portista, kussakin korkea kasa viljasäkkejä, joihin oli merkitty levein, mustin kirjaimin »Johann Buddenbrook». Raskaasti kolisten keikkuivat ne tavarahallin yli ja laakeita portaita alas pihaan. Osa viljasta aiottiin kai purkaa takarakennukseen ja loput lähettää edelleen »Wallfischiin», »Löween» tai »Eicheen»…

Nuorten astuessa eteiseen tuli konsuli ulos konttorista kynä korvan takana ja levitti sylinsä tyttärelleen.

Tony suuteli isäänsä, joka katsoi häntä silmiin, jotka vielä olivat kosteat kyynelistä ja joissa näkyi ikäänkuin häpeän häive. Mutta konsuli ei ollut vihainen, hän ei virkkanut ensin mitään ja sanoi sitten vaan: »On myöhä, mutta me olemme antaneet päivällisen odottaa.»

Konsulitar, Christian, Klothilde, Klara ja Ida Jungmann olivat kerääntyneet portaille vastaanottamaan häntä…

Tony nukkui hyvin ja sikeästi ensi yön Mengstrassen varrella ja astui seuraavana aamuna, 22 p:nä syyskuuta, virkistyneenä ja tyynenä alas kahvia juomaan. Oli vielä hyvin aikaista, kello oli tuskin seitsemää. Vain mamsseli Jungmann oli läsnä kahvipöytää, kattamassa.

»Ai, ai, Tony, lapsukainen», sanoi hän katsoen ympärilleen pienin, unisin, ruskein silmin: »näin varhain ylhäällä!»

Tony istuutui kirjoituspöydän ääreen, jonka kansi oli auki, vei kätensä niskaan ja katsoi hetken aikaa märkää, mustana välkkyvää pihakivitystä ja kellastunutta, kosteaa puutarhaa. Sitten hän alkoi penkoa uteliaasti kirjoituspöydällä olevia käyntikortteja ja asiapapereita…

Aivan mustepullon vieressä oli tuttu suuri sukukirja nahkaisille kansineen, kultaisille reunoineen ja erilaisine paperilehtineen. Sitä oli varmaan käytetty vielä eilen illalla, ja oli ihme, ettei isä ollut lukinnut sitä nahkasalkkuun ja pannut sitä omaan lokeroonsa, kuten tavallisesti.

Tony otti sen käteensä, selaili sitä, ryhtyi lukemaan ja syventyi siihen. Hän tapasi enimmäkseen tuttuja yksinkertaisia asioita; mutta kukin kirjoittaja oli perinyt edeltäjältään eräänlaisen juhlallisen esitystavan, itsestään ja vaistomaisesti sujuvan kronikkatyylin, josta kuvastui harras, tiedoton, mutta juuri siksi sitä arvokkaampi suvun kunnioitus itseään, perintätapoja ja historiaansa kohtaan. Tuo ei ollut mitään uutta Tonylle; hän oli joskus saanut lueskella näitä lehtiä. Mutta niiden sisältö ei ollut vielä koskaan tehnyt häneen sellaista vaikutusta kuin tänä aamuna. Kunnioittava arkatuntoisuus, jolla siinä kohdeltiin pienimpiäkin sukuhistoriaan kuuluvia tapahtumia, vaikutti häneen voimakkaasti… Hän nojasi kyynärpäänsä pöydän laitaan ja luki kirjaa tuntien kasvavaa antaumusta, ylpeyttä ja vakavuutta.

Hänenkään omasta lyhyestä menneisyydestään ei puuttunut ainoatakaan kohtaa. Siinä oli hänen syntymisensä, lapsena sairastamansa taudit, ensimmäinen koulunkäyntinsä, tulonsa m:lle Weichbrodtin täysihoitolaan, ripillepääsynsä… Kaikki oli kirjoitettu konsulin pienellä, sujuvalla kauppiaan-käsialalla, ja siinä ilmeni melkein uskonnollisen harras kunnioitus tosiseikkoja kohtaan: Sillä eikö vähäisiäkin seikka ollut Jumalan sallima, joka oli ihmeellisesti ohjannut suvun historiaa?… Mitä tähän mahtaisikaan vielä tulevaisuudessa ilmestyä hänen nimensä jälkeen, jonka hän oli perinyt isoäidiltään Antoinettelta. Ja kaikesta siitä lukisivat tulevat suvun jäsenet yhtä hartaasti kuin hän nyt seurasi aikaisempia vaiheita.

Hän nojautui hengähtäen taapäin, ja hänen sydämensä löi juhlallisesti. Hänet täytti kunnioitus itseään kohtaan, ja henkilökohtaisen tärkeyden tunne, jota hän jo pari kertaa oli tuntenut, virtasi nyt entistä voimakkaammin häneen kirjan lehdiltä, pannen hänet melkein värisemään. »Kuin rengas ketjussa», oli isä kirjoittanut… niin! Juuri tuon ketjun renkaana oli hänellä korkea ja vastuunalainen asema — hänet oli kutsuttu vaikuttamaan sukunsa historiaan!

Hän selaili paksun niteen lehtiä ensi sivuille asti, jossa oli konsulin käsialalla esitetty Buddenbrook -suvun päävaiheet eri otsakkein, sulkumerkein ja päivämäärin varustettuna; aikaisimman kantaisän avioliitosta papintytär Brigitta Schuren kanssa konsuli Johan Buddenbrookiin, joka oli mennyt naimisiin Elisabeth Krögerin kanssa vuonna 1825. Tuosta avioliitosta, kerrottiin siinä, oli syntynyt neljä lasta… sitten seurasi näiden nimet, syntymävuodet ja päivät alekkain; vanhimman pojan nimen jälkeen oli jo merkitty, että tämä pääsiäisenä, vuonna 1842 oli astunut harjoittelijana isänsä liikkeeseen.

Tony katseli kauan omaa nimeänsä ja sitä seuraavaa tyhjää tilaa. Ja äkkiä hän tempasi kynän, kasvot liikkuivat hermostuneesti, kurkussa tuntui kuivalta ja huulet värisivät silmänräpäyksen toisiaan vasten. Hän syöksi kynän mustepulloon ja kirjoitti etusormi koukussa, pää syvään painuneena, kankealla, vinolla käsialallaan: »… Meni kihloihin 22 p:nä syyskuuta 1845 herra Bendix Grünlichin, hampurilaisen kauppiaan kanssa.»

NELJÄSTOISTA LUKU.

»Olen aivan samaa mieltä, arvoisa ystäväni. Tämä kysymys on erittäin tärkeä ja vaatii ratkaisua. Siis lyhyesti: tavanmukainen tyttärien myötäjäissumma suvussamme on 70 000 markkaa.»

»Epäilemättä…» sanoi hän, ja tuo »epäilemättä» kesti yhtä kauan kuin hän miettivän näköisenä antoi vasemmanpuoleisen kullankeltaisen poskipartatupsunsa liukua sormiensa läpi… Hän päästi parranhuipun irti samalla hetkellä kun »epäilemättä» oli loppunut.

»Te tiedätte, kunnioitettu isä», hän jatkoi, »mitä syvää arvonantoa minä tunnen kunnioitettavia perinnäistapoja ja periaatteita kohtaan! Mutta… eikö käsilläolevassa tapauksessa tuo kaunis säännöllisyys mene liian pitkälle?… Liike laajenee… suku pääsee kukoistukseen… sanalla sanoen, elinehdot muuttuvat ja paranevat…»

»Arvoisa ystäväni», lausui konsuli… »En ole mikään kitsastelija!… Ette antanut minun puhua loppuun, muuten tietäisitte, että minä olen valmis myöntymään asianhaarain mukaisiin olosuhteisiin ja lisään siis mainitsemiini 70 000:een 10 000 markkaa.»

»Siis 80 000…» sanoi herra Grünlich; sen jälkeen hän liikutti suutaan kuin sanoakseen: Liikaa siinä ei ole; mutta saa riittää.

Asia päätettiin mitä sulimmassa sovinnossa, ja konsuli helisytti tyytyväisenä suurta avainkimppua housuntaskussaan. 80 000 oli vasta »tavanmukainen myötäjäissumma.» —

Tämän jälkeen sanoi herra Grünlich hyvästit ja matkusti Hampuriin. Uusi vaihe ei muuttanut suurestikaan Tonyn elämän kulkua. Kukaan ei estänyt häntä tanssimasta Möllendorpfeilla, Langhalseilla, Kistenmakereilla ja kotona, käymästä Traven rannalla luistelemassa ja ottamasta vastaan nuorten herrojen kohteliaisuuksia… Lokakuun puolivälissä saattoi hän ottaa osaa kihlajaiskutsuihin, jonka Möllendorpfit järjestivät vanhimman poikansa ja Julchen Hagenströmin kunniaksi. »Tom!» sanoi Tony. »Minä en mene sinne. Se on kauheata!» Mutta hän meni sittenkin ja huvitteli sydämensä pohjasta.

Hän oli muuten saanut sukukirjaan tekemänsä lisäyksen avulla itselleen oikeuden liikkua konsulittaren kanssa tai yksin kaikissa kaupungin kauppapuodeissa suuria ostoja tehden, ja hän varusteli myötäjäisiään, joista piti tulla hienot. Aamiaishuoneen ikkunan luona istui aamusta iltaan kaksi kotiompelijatarta, jotka päärmäsivät, ompelivat nimikirjaimia ja söivät rajattomat määrät leipäviipaleille pantua vihreätä juustoa…».

»Hyvä. — Mutta hän lupasi lähettää kankaan iltapäivällä. Voi sentään, lakanathan täytyy päärmätä!»

»Herranen aika, sitäkö varten minä menen naimisiin, että itse juoksisin rappusia…»

»Sen pitää olla moirée antique'a, äiti!… Minä en mene vihille ilman moirée antique'ia!»

Näin kului lokakuu, kului marraskuu. Jouluksi ilmestyi taloon herra Grünlich viettääkseen pyhän illan Buddenbrookin perheen parissa; eikä Krögereidenkään tavallinen jouluiltakutsu jäänyt tulematta. Grünlichin käytös morsiantaan kohtaan oli niin hellä kuin häneltä oltiin oikeutetut odottamaan. Ei mitään turhaa juhlallisuutta! Ei mitään seurustelurajoituksia! Ei mitään sopimattomia hyväilyjä! Henkäyksentapainen suudelma otsalle vanhempien läsnäollessa oli vahvistanut kihlauksen… Toisinaan ihmetteli Tony hiukan, ettei Grünlichin onni näyttänyt vastaavan epätoivoa, jota hän oli osoittanut morsiamen ollessa asiaa vastaan. Grünlich katseli häntä ainoastaan iloisin omistajan silmin… Silloin tällöin, jäätyään sattumalta kahdenkesken hänen kanssaan, saattoi hän tietenkin joutua leikkisän, kujeilevan mielialan valtaan, jolloin hän koetti siepata Tonyn polvelleen istumaan, lähentää poskitupsunsa hänen kasvoihinsa, ja virkkaa ilosta värisevällä äänellä: »Tapasinpas sinut kiinni! Sainpas sinut sittenkin käsiini!»… Johon Tony vastasi: »Hyvänen aika, olkaa järkevä!» riistäytyen taitavasti irti.

Herra Grünlich palasi heti joulupyhien jälkeen takaisin Hampuriin, sillä hänen vilkkaasti toimiva liikkeensä vaati välttämättömästi hänen henkilökohtaista läsnäoloaan, ja Buddenbrookit hyväksyivät vaieten hänen kantansa, että Tony oli ehtinyt ennen kihlausta tutustua tarpeeksi tulevaan mieheensä.

Asuntokysymys oli järjestetty kirjeellisesti. Tony, joka iloitsi rajattomasti siitä, että saisi joutua suurkaupunkiin, ilmaisi toivomuksen, että he asettuisivat kaupungin alueelle, jossa — Spitalersstrassen varrella — herra Grünlichin konttorihuoneet sijaitsivat. Mutta sulhanen vaati miehekkään itsepintaisesti oikeutta huvilan ostoon kaupungin ulkopuolelta, Eimsbüttelin luota.. runolliselta ja syrjäiseltä paikalta, joka oli ihanteellinen nuoren avioparin olinpaikka — »procul negotiis» — hän ei ollut vieläkään unohtanut kokonaan latinaansa!

Kului joulukuu, ja häät määrättiin vuoden neljänkymmenenkuuden alkupäiviksi. Tony piti komeat aattojuhlat, jossa oli mukana puoli kaupunkia. Tonyn ystävättäret — näiden joukossa myös Armgard von Schilling, joka oli tullut kaupunkiin torninkorkuisissa ajopeleissä — tanssivat Tomin ja Christianin ja näiden tovereiden kanssa. Joukossa oli Andreas Gieseke, pankinjohtajan poika ja studiosus jiuris, Stephan ja Eduard Kistenmaker, »Kistenmaker & Pojan» nuorta väkeä. He tanssivat ruokasalissa ja pylväikössä, jonka lattialle tätä tarkoitusta varten oli sirotettu talkkia… Asiaankuuluvasta melusta huolehti ensi sijassa konsuli Peter Döhlmann, joka rikkoi suuren kivilattian laattoihin kaikki saviastiat, mitä käsiinsä sai.

Rouva Stuhtilla oli nyt taas vihdoin tilaisuus seurustella parhaimmissa piireissä, hän kun auttoi mamseli Jungmannia ja ompelijatarta hääpäivänä Tonyn pukemisessa. Hän ei, herra paratkoon, ollut ikinä nähnyt näin kaunista morsianta, ja hän ryömi kaikessa mahtavuudessaan kontallaan maassa, kiinnittäen ihailun täyttämin, ylöspäin luoduin silmin pieniä myrtin oksia valkoiselle moirée antique'lle. Pukeminen tapahtui aamiaishuoneessa. Herra Grünlich odotti pitkäliepeiseen takkiin ja silkkisiin liiveihin puettuna oven takana. Hänen rusottavilla kasvoillaan oli vakava, kunnioittava ilme; vasemman sieraimen viereinen syylä oli hienosti puuteroitu ja hänen kullankeltainen poskipartansa huolellisesti käherretty.

Ylhäällä pylvässalissa oli koolla koko suku; vihkimisen piti tapahtua siellä. Mikä loistava seura! Siellä istuivat vanhat Krögerit, molemmat jo hiukan lakastuneen näköisinä, mutta yhä edelleen hienon hienoina. Siellä oli konsuli Kröger poikiensa Jürgenin ja Jakobin kera; viimeksimainittu oli tullut Hampurista samoin kuin Duchampsit. Siinä oli Gotthold Buddenbrook rouvansa, syntyjään Stüwing, ja tyttäriensä Friederiken, Henrietten ja Pfiffin kanssa, jotka valitettavasti tuskin joutuisivat naimisiin… Siinä oli mecklenburgilaisen syrjälinjan edustaja, Klothilden isä, herra Bernhard Buddenbrook, joka oli tullut »Ungnadesta» ja katseli nyt suurin silmin rikkaan sukulaisensa äärettömän hienoa kotia. Frankfurtista oli tullut ainoastaan lahjoja, sillä matka oli sentään hankala… Frankfurtilaisten sijasta olivat läsnä, ainoina sukuun kuulumattomina henkilöinä, tohtori Grabow, kotilääkäri, ja mamsseli Weichbrodt, Tonyn äidillinen ystävä — Sesemi Weichbrodt, jolla oli ihka uudet vihreät nauhat korvakiharoittensa yläpuolella ja musta puku yllään. »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!» sanoi hän Tonyn ilmestyessä pylvässaliin herra Grünlichin taluttamana, kurottautui eteenpäin ja suudella napsahutti Tonya hiljaa otsalle. — Perhe oli tyytyväinen morsiameen; tämä oli kaunis ja näytti luontevalta ja iloiselta, vaikka olikin hiukan kalpea uteliaisuudesta ja matkakuumeesta.

Sali oli koristettu kukkasin, ja sen oikealle seinälle oli rakennettu alttari. Pyhän Marian kirkon pappi, pastori Kölling, toimitti vihkimisen, kehoittaen voimakkain sanoin kohtuullisuuteen. Kaikki sujui niinkuin pitikin. Tony vastasi viattomasti ja hyväntahtoisesti: »Tahdon», mutta herra Grünlich köhähti ensin »Hä-ä-hm!» selvittääkseen kurkkuaan. Tämän jälkeen syötiin erinomaisen maukas ja runsas ateria.

Vieraiden jatkaessa yläsalissa ateriaa, pastori keskellään, saattoivat konsuli ja hänen vaimonsa nuorta paria, joka oli pukeutunut matka-asuun, ulos usvaiseen talvi-ilmaan. Suuret matkavaunut odottivat arkkuineen ja matkalaukkuineen portilla.

Vakuutettuaan moneen kertaan hyvin pian palaavansa kotiin käymään ja vaadittuaan myös vanhempiaan tulemaan pian Hampuriin heitä tervehtimään nousi Tony rohkein mielin vaunuihin antaen konsulittaren peittää hänet huolellisesti lämpimän karvavaipan sisään. Hänen puolisonsa istuutui hänen viereensä.

»Grünlich», sanoi konsuli, »uudet pitsit ovat pienemmässä käsilaukussa
ylimpänä. Muistattehan pistää ne jotenkin päällystakin alle ennen
Hampuria? Se mokoma aksiisi… sitä täytyy koettaa kiertää hiukan.
Eläkää terveinä! Hyvästi vielä kerran, rakas Tony! Jumala kanssasi!»

Anton, Line, Trine ja Sophie tulivat hyvästelemään »Ma'am»
Grünlichiä»…».

Juuri kun oltiin sulkemassa vaunun ovea, valtasi Tonyn äkillinen liikutus. Huolimatta vaivasta, jonka karvavaipan irroittaminen tuotti, riisti hän sen ympäriltään, harppasi kursailematta herra Grünlichin polven yli, jolloin tämä alkoi murista, ja syleili vielä kerran kiihkeästi isäänsä.

»Adieu, isä… Rakas isä!» Sen jälkeen hän lisäsi aivan hiljaa: »Oletko tyytyväinen minuun?»

Konsuli puristi hänet silmänräpäykseksi äänettömästi rintaansa vasten; sitten työnsi hän hänet vähän loitommalle ja pudisti hellästi hänen käsiään…

Tämän jälkeen oli kaikki valmista. Ovi paukahti lukkoon, kuski maiskautti suutaan, hevoset nykäisivät vaunuja, niin että lasiruudut helähtivät, ja konsulitar heilutti tuulessa nenäliinaansa, kunnes vaunut, jotka vierivät kolisten katua alas, hävisivät usvaan.

Konsuli seisoi mietteissään vaimonsa vieressä, joka kietoi sirosti nahkavaipan tiukemmin ympärilleen.

»Niin, Jean, hän on ensimmäinen lapsistamme, joka jättää meidät. —
Luuletko hänen tulevan onnelliseksi Grünlichin kanssa?»

»Oh, Bethsy, hän on tyytyväinen itseensä; se on varmin onni, jonka voimme saavuttaa maan päällä.»

VIIDESTOISTA LUKU.

Thomas Buddenbrook kulki Mengstrassea »Fünfhauseniin» asti. Hän vältti Breitestrassea, jottei hänen tarvitsisi koko ajan kulkea hattu kourassa tervehtiäkseen monia tuttujaan.

Kädet lämpimän, tummanharmaan kaulusvaipan taskuissa kulki hän ajatuksiinsa vaipuneena lumista kovaksijäätynyttä, kristallikiiltoista katua, joka kitisi hänen jalkojensa alla. Hän kulki omaa tietään, josta kukaan ei tiennyt mitään… Taivas heloitti kirkkaana, kylmän sinisenä, ja ilmassa oli raitis, purevahko, puhdas tuntu; oli harvinaisen kaunis helmikuun päivä ja viiden asteen pakkanen.

Thomas painui »Fünfhausenia» alas, oikaisi yli Bäckergruben ja saapui kapean poikkikadun kautta Fischergrubelle. Tätä katua, joka laskeutui Mengstrassen suuntaisena jyrkästi Travea kohti, seurasi hän jonkun askeleen verran alamäkeen, kunnes saapui pienen talon eteen, aivan vähäisen kukkakaupan kohdalle, jonne johti kapea ovi ja jonka vaatimattomassa näyteikkunassa oli ainoastaan muutamia sipulikasviruukkuja rivissä vihreällä lasilevyllä.

Hän astui sisään, jolloin oven yläpuolella oleva kello alkoi kilkattaa kuin valpas vahtikoira. Myymäpöydän luona seisoi nuoren myyjättären kanssa puhellen pieni, paksu, vanhanpuoleinen, turkkilaiseen vaippaan puettu nainen. Hän valikoi kukkaruukkuja, käänteli ja haisteli niitä, hieroi kauppaa ja jutteli niin, että hänen vähän väliä täytyi pyyhkiä suutaan nenäliinalla. Thomas Buddenbrook tervehti häntä kohteliaasti ja väistyi syrjään.. Nainen oli muuan Langhalsien varaton sukulainen, hyvänsuopa ja puhelias vanha neiti, joka nimensä puolesta kuului parhaisiin piireihin, mutta jonne häntä itseään ei oikein laskettu kuuluvaksi; häntä ei kutsuttu suurille päivällisille eikä tanssiaisiin, vaan ainoastaan pienempiin kahvikekkereihin. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nimittivät kaikki häntä ainoastaan »Lotte-tädiksi». Silkkipaperiin kääritty ruukku kainalossa kääntyi hän menemään, ja Thomas sanoi, nostettuaan hänelle vielä kerran lakkiaan, ääneen myyjättärelle: »Pari ruusua, neiti… Yhdentekevä minkä värisiä. La France…»

Lotte-tädin suljettua oven mennessään ja kadottua näkyvistä sanoi hän hiljemmin: »Pane ne vaan pois taas, Anna… Hyvää päivää, pikku Anna! Tänään olen tullut oikein raskain sydämin.»

Annalla oli musta, yksinkertainen puku ja edessä pieni, valkoinen esiliina. Hän oli verrattoman kaunis. Hän oli siro kuin gaselli, ja hänen kasvonsa olivat miltei malaijilaistyyppiset: poskiluut hiukan ulkonevat, kapeat mustat silmät pehmeäkatseiset ja iho himmeänkellertävä; sellaista ei ollut kellään näillä mailla. Hänen samanväriset kätensä olivat kapeat ja myyjättären asemaan nähden erinomaisen kauniit.

Hän meni myymäpöydän toiseen päähän, pienen puodin oikeaan nurkkaan, jonne ei voinut nähdä kadulta. Thomas seurasi häntä pöydän toista puolta, kumartui sen yli ja suuteli hänen huuliaan ja silmiään.

»Viiden asteen pakkanen!» sanoi Tom… »En huomannut mitään kun kuljin suruissani!»

Hän istahti myymäpöydälle, piti yhä kädessään Annan kättä ja jatkoi: »Kuulehan nyt, Anna!… tänään meidän pitää olla järkeviä. Niin ovat nyt asiat.»

»Voi hyvä Jumala!» äännähti toinen valittavasti ja kohotti huolen ja pelon vallassa esiliinansa silmilleen.

»Kerranhan se olisi kuitenkin ollut edessä, Anna… Kas niin! Älä itke! Osaammehan me olla järkeviä, eikö niin? — Mitä tehdä? Sellainen on tyynesti kestettävä.»

»Hyvä Jumala… miksi ylihuomenna? Vielä viikko… vielä viisi päivää!…»

»Ei se käy, rakas pikku Anna. Kaikki on järjestyksessä… Minua odotetaan Amsterdamiin… En voisi siirtää matkaa yhtään päivää, vaikka kuinka toivoisin!»

»Amsterdamko? Pyh! vielä mitä! Ja voihan toki ajatella aina toisiansa, eikö niin? Ja minä lupaan kirjoittaa! Saatpa nähdä, minä kirjoitan heti, kun tulen sinne…»

»Kyllä muistan, puolitoista vuotta sitten!… Minä luulin sinua italiattareksi… Ostin neilikan ja pistin sen napinreikään… Se on minulla vielä… Otan sen mukaan Amsterdamiin… Miten siellä olikaan kuuma ja pölyistä!…»

»Niin, ja sinä toit minulle lasin mehuvettä viereisestä kojusta.. Muistan sen kuin olisi se tapahtunut tänä päivänä. Kaikki haisi voileivoksilta ja ihmisiltä…»

»Mutta se oli ihanaa sentään! Ja me näimme heti toistemme silmistä, miten asia oli!»

»Ja sinä tahdoit viedä minut karuselliin… mutta se ei käynyt päinsä; minunhan täytyi myydä! Rouva olisi torunut muuten…»

»Tulen varmasti, samaan aikaan. Ja myöskin ylihuomenna aikaisin, jos suinkin pääsen pujahtamaan… Mutta nyt minä sanon sinulle jotakin, Anna… Minä lähden nyt jokseenkin kauas, niin, Amsterdam on sittenkin sangen kaukana… ja sinä jäät tänne. Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko, Anna?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua!»

Anna itki kasvot painettuina esiliinaansa, jota hän piti vapaalla kädellään silmiensä edessä.

»Herra tietää, miten minun käy. Nuoruus ei kestä iankaikkisesti… sinä olet viisas tyttö, sinä et ole koskaan puhunut mitään naimisesta ja muusta sellaisesta…»

»Ihmistä viedään elämässä hänen tahtomattaan, näetkös… Jos minä saan elää, olen joutuva liikkeemme haltijaksi, ottava rikkaan rouvan… niin, minä olen avomielinen sinua kohtaan ennen kuin eroamme… Ja sinä myös… niin on käyvä… Toivotan sinulle kaikkea hyvää, rakas, hyvä pikku Anna! Mutta älä joudu huonoille teille, kuuletko?… Sillä tähän asti sinä et ole ollut huonoilla teillä, usko minua…!»

Sisällä oli kuuma. Kostea mullan ja kukkien tuoksu täytti tuon pienen puodin. Ulkona alkoi jo talviaurinko painua mailleen. Hempeä, puhdas, ikäänkuin porsliinille maalattu punerrus peitti taivaan joen toisella puolen. Leuka päällysvaipan nostettuihin kauluksiin painettuna riensivät ihmiset puodin ikkunan ohi huomaamatta noita kahta, jotka hyvästelivät toisiaan pienen kukkakaupan nurkassa.

NELJÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Tuhannet kiitokset kirjeestäsi, jossa kerroit minulle Armgard von Schillingin menneen kihloihin herra von Maiboom-Pöppenraden kanssa. Armgard on itsekin lähettänyt minulle kihlausilmoituksen (erittäin hienon, kultareunaisen kortin), ja sitäpaitsi kirjoittanut kirjeen, jossa hän kertoo äärettömän ihastuneesti sulhasestaan. Sulhanen kuuluu olevan kuvankaunis mies ja hyvin hienokäytöksinen. Kuinka onnellinen Armgard siis mahtaneekaan olla! Kaikki menevät nykyään naimisiin; Münchenistä olen myös saanut ilmoituksen Eva Ewersiltä. Hän saa panimonjohtajan.

Mutta nyt minun täytyy kysyä sinulta erästä seikkaa, rakas äiti: miksi konsuli Buddenbrookin perheen jäseniä ei yhä vielä ole kuulunut tänne? Vai odotatteko te Grünlichin virallista kutsua? Se ei ole tarpeellista, sillä hän ei ajattele sitä yhtään, luullakseni, ja kun minä kysyn sitä häneltä, vastaa hän: Niin, niin, lapsi, sinun isälläsi on muuta tekemistä. Vai otaksutteko häiritsevänne minua? Ette ollenkaan! Vai luuletteko, että se herättäisi minussa koti-ikävää? Olenhan minä toki hyvin järkevä rouva, joka on tarttunut elämään kiinni ja on kypsynyt.

Olin juuri kahvilla Madame Käselaun luona, joka asuu lähellä; he ovat miellyttäviä ihmisiä, ja myöskin vasemmanpuoliset naapurimme, Gussmannit (talomme tosin ovat jokseenkin kaukana toisistaan), ovat seuraarakastavia ihmisiä. Meillä on pari hyvää perheystävää, jotka kumpikin myös asuvat täällä: tohtori Klaassen (josta minun pitää toiste kertoa sinulle enemmän), ja pankkiiri Kesselmeyer, Grünlichin läheinen ystävä. Et voi aavistaa, kuinka hullunkurinen vanha herra hän on! Hänellä on valkoinen, tasaiseksi leikattu poskiparta ja muutamia mustia ja valkoisia ohuita haivenia päässä, jotka ovat aivan kuin höyheniä ja liehuvat pienimmänkin vedon käydessä. Koska hän myös liikuttelee päätään aivan kuin lintu ja on jotakuinkin puhelias, kutsun minä häntä aina »harakaksi»; mutta Grünlich kielsi minua tekemästä niin, hän sanoi, että harakka on varas, mutta herra Kesselmeyer on rehellinen mies. Käydessä hän nyökyttelee yläruumistaan ja soutaa käsillään. Hänen höyhenensä ylettyvät vain pään takaosan puoliväliin, josta alkaa punainen ja sierettynyt niska. Hänessä on jotakin hyvin hauskaa ja huvittavaa! Toisinaan hän koputtaa poskeani ja sanoo: Te olette niin hyvä pikku rouva. On suuri onni Grünlichille, että hän on saanut teidät! Sitten hän kopeloi esiin silmälasit (hänellä on aina mukanaan kolme paria, jotka riippuvat pitkissä nyöreissä hänen valkoisilla liiveillään ja aina sotkeutuvat toisiinsa), asettaa ne nenällensä, jonka hän samalla nirpistää aivan yhteen kippuraan, ja katsoo minua suu ammollaan niin tyytyväisen näköisenä, että minä nauran hänelle vasten silmiä. Mutta hän ei ole siitä millänsäkään.

Grünlich itse on kovasti työssä kiinni, ajaa aamuisin kaupunkiin pienillä keltaisilla rattaillamme ja tulee usein vasta myöhään illalla kotiin. Väliin istuu hän minun luonani ja lukee sanomalehtiä.

Kun me menemme kutsuihin, esimerkiksi Kesselmeyerille tai konsuli Goudstikkerille, joka asuu Alsterdammin varrella, tai senaattori Bockille Rathausstrasselle, täytyy meidän ottaa vuokrahevonen. Olen jo monta kertaa pyytänyt Grünlichiä hankkimaan vaunut, sillä ne olisivat tarpeelliset täällä maalla. Hän on myös puolittain luvannut sen minulle, mutta hän ei, ihmeellistä kyllä, ylimalkaan lähde mielellään minun kanssani vieraisille. Eikä hän ilmeisestikään pidä siitä, että puhelen toisten kanssa. Voisiko hän olla mustasukkainen?

Huvilamme, josta jo olen kertonut sinulle perinpohjaisesti, rakas äiti, on todellakin hyvin kaunis ja on käynyt yhä kauniimmaksi kun olemme hankkineet uusia huonekaluja. Alakerran salonkia vastaan sinulla ei voisi olla mitään muistuttamista: se on ylt'yleensä ruskeata silkkiä. Viereisessä ruokasalissa on hyvin kaunis seinälaudoitus; tuolit ovat maksaneet kukin 25 sievoista markkaa. Minä istun orvokkihuoneessa, jota käytetään arkihuoneena. Ja sitten siellä on vielä tupakka- ja pelihuone. Saliin, joka täyttää toisen puolen yläkertaa eteisen vastakkaisella puolella, on pantu keltaiset ikkunaverhot, ja se näyttää nyt erittäin hienolta. Yläkerrassa ovat makuu-, kylpy-, pukeutumis- ja palvelijainhuoneet. Keltaisten rattaiden ajajana meillä on pieni ratsaspalvelija. Olen jotakuinkin tyytyväinen molempiin naispalvelijoihin. En tiedä, ovatko he aivan rehellisiä, mutta eihän minun tarvitse ajatella joka lanttia, Luojan kiitos. Sanalla sanoen: kaikki on nimemme mukaista.

Mutta nyt tulee tässä vielä eräs asia, rakas äiti, tärkein kaikista, olen säästänyt sen kirjeen loppupäähän. Joku aika sitten minusta tuntui niin merkilliseltä, tiedätkös, en ollut oikein terve enkä oikein kipeäkään. Tilaisuuden sattuessa kysyin neuvoa tohtori Klaassenilta. Hän on aivan pikkuruikkuinen herra, jolla on suuri pää ja siinä vielä suurempi hattu. Hän pitää aina ruokokeppiään, jonka päässä on pyöreä luulevy, pitkää poskipartaansa vasten, joka on melkein kirkkaan vihreä, koska hän on jo monta vuotta värjännyt sitä mustaksi. Olisitpa nähnyt hänet! Hän ei vastannut lainkaan, kohensi silmälasejaan, räpytteli punaisia silmiään, nyökkäsi minulle potaattinenällään, hihitti ja tarkasti minua niin häikäilemättömästi, etten tiennyt mitä tehdä. Sitten hän tutki minut ja sanoi, että kaikki järjestyisi mitä parhaiten, minun tuli vain juoda kivennäisvettä, sillä minä olin ehkä hiukan heikkoverinen. — Voi äiti, ilmoita se rakkaalle isälle hyvin varoen, jotta hän voisi kirjoittaa sen sukupapereihin. Ensi tilassa saat kuulla lisää!

Sano isälle, Christianille, Klaralle, Thildalle ja Ida Jungmannille sydämelliset terveiseni. Olen äskettäin kirjoittanut Thomakselle Amsterdamiin.

Olen ilokseni lukenut yhdessäolostasi Christianin kanssa Amsterdamissa; ne ovat varmaan olleet hauskoja päiviä. En ole vielä saanut tietoja veljesi loppumatkasta Ostenden kautta Englantiin, mutta toivon, että Herra on suonut sen sujua hyvin. Toivon myös, ettei hänen, kun hän nyt on päättänyt jättää tieteelliset opintonsa, ole oleva liian myöhä opiskella kunnollisesti esimiehensä M. Richardsonin luona, ja että hänellä on oleva menestystä kauppa-alalla. Mr. Richardson (Threedneedle Street) on, kuten tiedät, liikkeen läheinen kauppaystävä, ja iloitsen siitä, että molemmat poikani ovat saaneet paikan liikkeissä, jotka ovat ystävällisissä suhteissa kanssamme. Siitä johtuvan siunauksen olet sinä jo voinut huomata: Tyydytyksekseni olen kuullut, että herra van der Kellen jo ensi neljännesvuoden kuluttua on kohottanut palkkaasi ja on antava sinulle edelleen sivuansiota; olen vakuutettu siitä, että sinä olet kunnollisella käytöksellä osoittautuva tuon luottamuksen arvoiseksi nyt sekä vastedes.

Mutta samalla minua surettaa se, ettei sinun terveytesi ole ollut aivan hyvä. Se, mitä kirjoitit hermostumisesta, toi mieleeni oman nuoruuteni, jolloin työskentelin Antwerpenissä, josta minun täytyi lähteä Emsiin terveyslähteelle. Jos sama keino osoittautuisi tarpeelliseksi sinullekin, poikani, olen tietenkin valmis, kuten hyvin ymmärtänet, avustamaan sinua rahalla sekä neuvoilla, vaikka pelkään yleensä muita menoja nykyisinä valtiollisesti rauhattomina aikoina.

Me teimme sittenkin, äitisi ja minä, matkan Hampuriin kesäkuun keskivaiheilla, sisartasi Tonyä tervehtimään. Hänen miehensä ei ollut meitä pyytänyt, mutta otti meidät kuitenkin sydämellisesti vastaan ja oli niin kokonaan seuranamme ne kaksi päivää, jotka hänen luonaan vietimme, että laiminlöi liikeasiansa ja soi minulle tuskin aikaa käväistä kaupungissa Duchamps'ien luona. Antonie on ollut viidettä kuukautta raskauden tilassa; lääkäri vakuutti, että kaikki oli käyvä säännönmukaisesti ja suotuisasti. —

Minun on vielä mainittava, että olen saanut herra van der Kellenin kirjeen, joka tuotti minulle iloa ja josta näkyy, että sinä olet myös yksityiselämässä suosittu vieras hänen perhepiirissään. Sinä olet, poikani, nyt siinä iässä, jolloin alat nauttia sen kasvatuksen hedelmiä, jonka vanhempasi ovat sinulle antaneet. Mainitsen sinulle tässä neuvoksi, että minä siinä iässä, ollessani Bergenissä ja Antwerpenissä, aina koetin olla avuksi ja mieliksi esimieheni puolisolle, mistä minulle koitui hyvin paljon siunausta. Lukuunottamatta arvokasta ja viehättävää seurustelua esimiehen perheen kanssa hankkii siten itselleen esimiehen puolisosta erittäin vaikuttavan puoltajan, jos sattuisi sellainen, tosin mitä huolellisimmin kartettava, mutta sentään mahdollinen seikka, että työssä ilmaantuisi hairahdus tai että esimiehen taholta jossakin asiassa ilmenisi tyytymättömyyttä. —

Mitä kaupallisiin tulevaisuussuunnitelmiisi tulee, poikani, ilahduttavat ne mieltäni niissä kuvastuvan vilkkaan harrastuksen vuoksi, joskaan en voi täydellisesti niitä kannattaa. Sinä lähdet siitä, että niiden tavaroiden kaupaksisaanti, joita synnyinkaupunkimme ympäristö tuottaa, kuten viljan, leseiden, vuotain ja karvojen, villan, öljyn, öljykakkujen, luiden j.n.e., on sen luonnollisin, varmin tulolähde, ja aiot siis pääasiallisesti, välityskaupan ohella, kääntyä sille alalle. Itse ajattelin myös samaa eräänä ajankohtana, jolloin kilpailu tuolla alalla vielä oli hyvin vähäinen (se on nyt melkoisesti lisääntynyt) ja tein myös varojen ja tilaisuuden mukaan eräitä kokeiluja. Englantiin tekemälläni matkalla oli myös pääasiallisesti tarkoitus etsiä tuosta maasta pohjaa aiheilleni. Matkustin sitävarten Skotlantiin asti, solmien monta edullista tuttavuutta, mutta huomasin pian sikäläisten liiketoimien vaarallisen luonteen, minkä vuoksi niiden kehittäminen edelleen tyrehtyi, varsinkin koska minä aina olen pitänyt mielessäni kehoituksen, jonka kantaisämme, liikkeemme perustaja, on jättänyt opiksemme: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja että voit nukkua rauhassa yösi!»

Tämän periaatteen aion pitää pyhänä kuolemaani asti, vaikka joskus voi joutua epäilyksen valtaan nähdessä, miten ilman sellaisia periaatteita toimivat ihmiset menestyvät paremmin. Tarkoitan Strunck & Hagenströmiä, joka on alkanut kasvaa huimaavasti, kun taas meidän asiamme sujuvat liian hitaasti. Tiedät, ettei liikkeemme isoisäsi kuoleman aiheuttaman pienentymisen jälkeen enää ole kasvanut, ja rukoilen Jumalaa, että voisin jättää sen sinun käsiisi ainakin semmoisena kuin se on nykyisenään. Prokuristi Marcushan on kokenut ja viisas auttajamme. Kun vain äitisi suku voisi liikutella groscheneitaan hiukan säästävämmin; tuo perintö on meille mitä tärkein!

Olen ollut ylenmäärin kiinni kauppa- ja kaupungin asioissa. Olen Bergenfahrer Kollegiumin vanhin esimies ja minut on myös valittu ensin Rahatoimituskunnan porvarilliseksi edustajaksi, sitten Kauppakollegion tilintarkastusvaliokunnan ja Pyhän Annan Köyhäintalon johtokunnan jäseneksi.

Äitisi, Klara ja Klothilde lähettävät sydämelliset terveisensä. Useat herrat, senaattorit Möllendorpf ja tohtori Överdieck, konsuli Kistenmaker, kaupanvälittäjä Gosch, C.E. Köppen, herra Marcus konttoristamme ja kapteenit Kloot ja Klötermann ovat myös pyytäneet tervehtimään sinua. Herra kanssasi, poikani! Tee työtä, rukoile ja säästä!

Allekirjoittanut saattaa suureksi ilokseen ilmoittaa, että tyttärenne, hellästi rakastettu puolisoni Antonie puoli tuntia sitten synnytti lapsen. Se on Jumalan sallimuksesta tyttö, enkä löydä sanoja kuvaillakseni iloista liikutustani. Kalliin nuoren äidin samoin kuin lapsen tila on erinomainen, ja ilmoitti tohtori Klaassen olevansa täysin tyytyväinen asiain kulkuun. Myös kätilö, rouva Grossgeorgis, sanoo synnytyksen sujuneen erinomaisesti. — Liikutus saattaa minut laskemaan kynän kädestäni. Tervehdän arvoisia vanhempiani sydän täynnä mitä hartainta kunnioitusta

Jos se olisi ollut poika, tietäisin hyvin kauniin nimen. Nyt tahtoisin antaa sille nimen Meta, mutta Gr. pitää Erika nimestä.

TOINEN LUKU.

»Mikä sinua vaivaa, Bethsy?» kysyi konsuli nostaessaan pöytään tultuaan lautasen, joka oli pantu hänen liemilautasensa peitoksi. »Voitko pahoin? Minusta sinä olet niin kärsivän näköinen.»

Avaran ruokasalin pöytä oli kutistunut hyvin pieneksi. Paitsi vanhempia istui siinä tavallisesti vain mamsseli Jungmann, kymmenvuotias Klara ja laiha, nöyrä ja hiljaa aterioiva Klothilde. Konsuli katsoi ympärilleen… kaikkien kasvot olivat surkeat ja huolestuneet. Mitä oli tapahtunut? Hän oli itsekin hermostunut ja huolien painama, sillä pörssissä oli levotonta tuon sotkuisen schleswig-holsteinilaisen selkkauksen vuoksi… Ja ilmassa oli toinenkin levottomuuden aihe. Antonin mentyä huoneesta noutamaan paistia sai konsuli kuulla, mitä talossa oli tapahtunut. Trina, keittäjätär, tyttö, joka tähän asti oli osoittanut pelkkää uskollisuutta ja nöyryyttä, oli odottamatta noussut ilmi kapinaan. Konsulittaren suureksi mieliharmiksi oli hän jonkun aikaa ylläpitänyt eräänlaista ystävyyttä, jonkunlaista henkistä kumppanuutta erään teurastajasällin kanssa, ja tuo alati verinen mies oli varmaan vaikuttanut mitä turmiollisimmin hänen valtiollisten mielipiteittensä kehitykseen. Kun konsulitar kerran nuhteli häntä epäonnistuneen Chalotten-kastikkeen johdosta, oli Trina vastannut paljaat käsivarret puuskassa seuraavasti: »Odottakaahan, rouva konsulinna, ei kestä kauan enää ennenkuin tulee toinen järjestys; silloin minä istun tuolla sohvassa silkkileningissä ja te palvelette minua…» Hän oli tietysti heti saanut lähtöpassit.

Konsuli pudisti päätään. Hänen oli itsensä viime aikoina täytynyt havaita monenlaisia levottomuutta herättäviä oireita. Vanhemmat lastaajat ja varastomiehet olivat siksi taattua väkeä, etteivät antaneet panna päätään pyörälle; mutta nuorten miesten keskuudessa oli yksi ja toinen osoittanut käytöksellään, että uusi kapinan henki oli päässyt salaa valtaamaan alaa… Keväällä oli sattunut katumeteli, vaikka suunniteltiin parast'aikaa uutta asetusta, joka oli enemmän uuden ajan vaatimusten mukainen ja joka, huolimatta Lebrecht Krögerin ja muutamien toisten uppiniskaisten vanhain herrain vastustuksesta, oli senaatin päätöksellä tehty perustuslakisäännökseksi. Valittiin kansanedustajat, jotka kerääntyivät porvarikokoukseen. Mutta rauhaa ei vaan syntynyt. Maailma oli sekaisin. Jokainen tahtoi muuttaa aikaansaatua asetusta ja vaalioikeutta, ja porvarit riitelivät. »Säätyperiaate voimaan,» vaativat toiset; myöskin Johann Buddenbrook, konsuli, kuului näihin. »Yleinen vaalioikeus!» vaativat toiset; Heinrich Hagenström kuului heihin. Eräät huusivat vielä: »Yleiset säätyvaltiopäivät!» ja luulivat ehkä myös tietävänsä mitä niillä tarkoitettiin. Sitten pyöri ilmassa sellaisiakin aatteita kuin porvarien ja muiden kansalaisten eriarvoisuuden poistaminen ja porvarisoikeuksien laajentaminen myöskin ei-kristittyjä koskevaksi… Eipä ihme, että Buddenbrookin Trina alkoi puhua sohvasta ja silkkileningistä! Saattoi pelätä vielä pahempaa. Asiat uhkasivat kärjistyä pelottaviksi…

Oli lokakuun alku vuonna neljäkymmentäkahdeksan, taivas oli sininen, ja sen yli liiti keveitä pilviä, jotka hohtivat hopeankarvaisina auringon ohi kulkiessaan. Auringon voima oli jo niin vähäinen, että Buddenbrookin maisemahuoneessa räiskyi takkavalkea korkean, välkkyvän uuniristikon takana.

Pikku Klara, ruskeatukkainen lapsi, jolla oli tuikeat silmät, istui ompelupöydän ääressä ikkunan luona neuloen, kun taas Klothilde istui sohvassa konsulittaren vieressä samanlainen käsityö sylissään. Vaikka Klothilde Buddenbrook ei ollut paljon vanhempi naimisissa olevaa serkkuaan, siis vasta kahdenkymmenen yhden ikäinen, alkoi hänen pitkähköissä kasvoissaan jo huomata teräviä viivoja. Hänen sileä, jakaukselle kammattu tukkansa, joka ei ollut milloinkaan ollut vaalea, vaan alusta alkaen epämääräisen harmahtava, vaikutti myös siihen, että ikäneidon kuva oli valmis. Ehkä hänellä oli tarve pian tulla vanhaksi, päästäkseen pikemmin epätietoisuudesta ja toiveista. Kun ei hänellä ollut yhtään hopeagroschenia, tiesi hän, ettei kukaan koko avarassa maailmassa tahtoisi naida häntä, ja hän katsoi alistuen tulevaisuuteen, jossa häämötti pieni kamari ja pienen pieni eläke, jonka hänen mahtava setänsä toimittaisi hänelle jostakin arvossapidettyjen perheiden varattomia tyttäriä varten perustetusta hyväntekeväisyyskassasta.

Konsulitar istui pari kirjettä sylissään. Tony kertoi pienen Erikan varttumisesta, ja Christian kuvaili innokkaasti Lontoon elämää ja hyörinää, tekemättä kuitenkaan yksityiskohtaisesti selkoa työstään Mr. Richardsonin palveluksessa… Konsulitar, joka alkoi olla puolivälissä viittäkymmentä, valitti katkerasti vaaleiden naisten aikaista vanhenemista. Punaiseen tukkaan kuuluva hieno iho käy siinä iässä huolellisesta hoidosta huolimatta värittömäksi; onneksi voi käyttää muuatta pariisilaista voidetta, joka aluksi saa sen säilymään. Konsulitar oli päättänyt, ettei hänen tukkansa ollut saava milloinkaan harmaantua. Ellei väriaine enää osoittautuisi kyllin tehokkaaksi, laittaisi hän itselleen tekotukan nuoruudenaikaisista hiuksistaan… Hänen taidokkaan tukkalaitteensa päällä oli nyt pieni, valkoisten pitsien reunustama silkkiröyhelö: myssyn ensimmäinen alkumuoto. Silkkinen hame ympäröi häntä leveänä ja pöyheänä; hänen kellonmuotoiset hihansa olivat sisustetut kankealla kovikekankaalla. Kuten ennen, kilisi hänen ranteessaan nytkin pari kultarengasketjua. — Kello oli kolme.

Äkkiä alkoi kadulta kuulua huutoja ja melua, hoilotusta, vihellystä ja askelten töminää, hälyä, joka lähestyi ja kasvoi…

»Äiti, mitä tuo on?» kysyi Klara, joka oli katsonut ulos katupeilistä.
»Noin paljon ihmisiä… Mitä ne tahtovat? Mistä ne iloitsevat?»

»Herra Jumala!» huudahti konsulitar heittäen kirjeet luotaan, kavahti pelästyneenä pystyyn ja riensi ikkunan luo. »Voisiko se olla… Oi, hyvä Jumala, nyt on vallankumous… Kansa on liikkeellä…»

Asia oli sellainen, että kaupungissa oli koko päivän ollut levotonta. Breitestrassella oli aamulla rikottu kangaskauppias Benthienin näyte-ikkuna; herra tiesi mitä tekemistä herra Benthienin ikkunalla oli valtiollisten asiain kanssa.

»Anton?!» huusi konsulitar vapisevalla äänellä ruokasaliin päin, missä
Anton liikutteli hopea-astioita… »Anton, mene alas! Sulje portti.
Pane kaikki ovet lukkoon! Kansa on liikkeellä…»

»Kyllä, rouva konsulitar!» sanoi Anton. »Mutta miten minä uskallan?
Minä olen herraspalvelija… Jos he näkevät minun livreani…»

»Ne ovat pahoja ihmisiä», sanoi Klothilde surullisesti, keskeyttämättä työtään — Samassa näkyi konsuli pylväskäytävässä. Hän astui sisään lasiovesta. Hänellä oli hattu kädessä ja päällystakki käsivarrella.

»Ei se ole niin vaarallista, hyvä Bethsy… Kohtalomme on Herran kädessä. He ovat jo menneet talon ohi. Minä menen takaovesta…»

»Jean, jos rakastat minua, älä mene… Tahdotko panna itsesi vaaranalaiseksi ja jättää meidät yksin tänne… Voi, minä pelkään, minä pelkään!»

»Rakkahin, älä kiihoitu noin… he aikovat mellastaa hiukan raatihuoneen edessä tai torilla… Se tulee kenties maksamaan vielä pari ikkunaruutua valtiolle, siinä kaikki.»

»Istuntoon… Taidan jo myöhästyä, liikeasiat ovat viivästyttäneet minua. Olisi häpeä olla poissa sieltä tänään. Luuletko isäsikään jäävän pois, vaikka hän on niin vanha…»

»Mene sitten Jumalan nimeen, Jean… Mutta ole varovainen, minä rukoilen sinua, ole varovainen. Ja pidä silmällä minun isääni. Jos hänelle tapahtuisi jotakin.—»

»Puoli viiden, viiden tienoissa… milloin pääsen. Päiväjärjestykseen kuuluu tärkeitä asioita, se riippuu siitä…»

»Voi, minä pelkään, minä pelkään!» toisti konsulitar kulkien edestakaisin katse neuvottomasti harhaillen.

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook kulki nopein askelin laajan alueensa läpi. Astuttuaan Bäckergrubelle kuuli hän takaansa askelia ja näki kaupanvälittäjä Goschin pitkään, maalaukselliseen viittaansa kiedottuna myös aikovan istuntoon tätä sivukatua pitkin. Nostaessaan toisella pitkällä, laihalla kädellään jesuiittahattuansa ja tehden toisella sulavan, nöyrän kunnioittavan liikkeen, lausui hän tukahtuneella, kireällä äänellä: »Herra konsuli… tervehdin teitä!»

Kaupanvälittäjä Gosch, noin neljänkymmenen ikäinen vanhapoika, oli ulkomuodostaan huolimatta maailman rehellisin ja hyväntahtoisin ihminen; hän oli vain kaunosielu, erikoisluontoinen mies. Hänen sileäksiajelluille kasvoilleen tunnusomaista oli kaareva nenä, suippo, ulkoneva leuka, terävät piirteet, leveä, alaspäin taipunut suu ja vihaisesti yhteen nipistyneet huulet. Hänen tarkoituksensa, — joka onnistui sangen hyvin — oli esittää kaunista, pirullista vehkeilijää, jotakin Mefistofeleen ja Napoleonin välimuotoa, joka pahuudessaan, ilkeydessään, peloittavuudessaan oli mieltäkiinnittävä… Hänen harmaantunut, silmille kammattu tukkansa teki synkän vaikutuksen. Hän oli sydämestään pahoillaan, ettei hänellä ollut kyttyrää. — Hän oli outo, rakastettava ilmiö tämän vanhan kauppakaupungin piirissä. Hän kuului kaupunkilaisiin, sillä hän harjoitti pientä, vakavaraista ja vaatimattomuudestaankin huolimatta kunniassa pidettyä välityskauppaa; mutta hänen ahtaassa, pimeässä konttorissaan oli suuri kirjakaappi, joka oli täynnä kaikenkielisiä runoteoksia, ja hänen huhuiltiin kaksikymmenvuotiaasta saakka puuhanneen Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistä… Kerran hän oli näytellyt eräässä harrastelijain toimeenpanemassa näytelmätilaisuudessa Domingoa Schillerin Don Carloksessa. Tämä oli hänen elämänsä loistokohta. — Hänen huuliltaan ei oltu koskaan kuultu epäjaloa sanaa, ja kaupallisissakin keskusteluissa käytti hän yleistä puhekieltä, pinnistäen sen vain esiin hampaittensa välistä ja kasvojaan vääristellen aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Haa, senkin roisto! Kiroan sinut haudassakin!» Hän oli monella tapaa autuaasti kuolleen Jean Jacques Hoffsteden seuraaja ja perillinen; hänen olemuksensa oli vain synkempi ja mahtipontisempi. Hänessä ei ollut sitä leikillistä iloisuutta, jonka Johann Buddenbrook vanhemman ystävä oli perinyt edelliseltä vuosisadalta. — Kerran hävisi hän pörssissä yhdellä kertaa kuusi ja puoli taaleria arvopapereissa, jotka hän oli ostanut summakaupalla. Silloin saivat hänen mahtipontiset tunteensa hänessä täyden vallan, ja hän toimeenpani näytöksen. Hän lysähti penkille yhteen kasaan kuin olisi kärsinyt Waterloon tappion, iski nyrkin vasten otsaansa ja toisti useampaan kertaan, katsoen kohti taivasta herjaavin silmin: »Haa, kirous!» Pienet, tasaiset, varmat voitot, joita hänelle tuotti jonkun kiinteistön kauppa, ikävystyttivät häntä perinpohjin, siksi tämä tappio, tämä traagillinen isku, jolla taivas oli rangaissut häntä, kapinoitsijaa, tuotti hänelle nautintoa, onnea, jota kesti monta viikkoa. Toisten sanoessa: »Olen kuullut teidän kärsineen vahinkoa, herra Gosch. Sepä ikävä seikka…», vastasi hän: »Oi, arvoisa ystäväni! Uomo non educato dal dolore riman sempre bambino. Oliko se ote Lope de Vegasta? Ainakin oli varma, että Siegismund Gosch oli oppinut ja merkillinen mies.

»Elämmepä me aikoja!» sanoi hän konsuli Buddenbrookille astuessaan tämän rinnalla kumarassa asennossa keppiinsä nojaten katua ylös. »Myrskyn ja kuohunnan aikoja!»

»Olette oikeassa», vastasi konsuli. »Ajat ovat myrskyiset.
Tämänpäiväinen istunto tulee olemaan jännittävä. Sääty periaate…»

»Kuulkaahan!» jatkoi herra Gosch alkamaansa puhetta. »Minä olen ollut liikkeellä koko päivän ja tarkastanut tuota roskaväkeä. Siinä oli joukossa ihania poikia, joiden silmät hehkuivat intoa ja vihaa..»

Johan Buddenbrook rupesi nauramaan. »Jopa te nyt puhutte, ystäväni! Tunnutte olevan mieltynyt heihin! Ei, suokaa anteeksi… lapsellisuutta se on kaikkityynni! Mitä nuo Uimiset ovat ja tahtovat? Parvi kurittomia nulikoita, jotka käyttävät tilaisuutta hyväkseen saadakseen aikaan hiukan hälinää…»

»Aivan niin! Mutta ei voi kieltää… Olin läsnä, kun teurastajansälli Berkemeyer särki herra Benthienin ikkunaruudun… Hän oli kuin pantteri!» Viimeisen sanan lausui herra Gosch erityisen tiukasti yhteen purruin hampain ja jatkoi sitten: »Ei voi kieltää, että asialla on myös jalo puolensa! Se on kerrankin jotain uutta, tiedättekö, jotain epätavallista, väkivaltaista, myrskyistä, hurjaa… niinkuin ukkonen… Kansa on tietämätöntä, se on totta! Ja sittenkin on sydämeni, tämä sydämeni tässä, sen puolella…» He olivat jo tulleet yksinkertaisen, keltaisella öljyvärillä maalatun talon edustalle, jonka pohjakerroksessa oli porvariston kokoussali.

Tuo sali kuului erään Suerkringel nimisen lesken olut- ja tanssihuoneistoon, mutta oli muutamina päivinä »porvariston» herrojen käytettävänä. Kapeasta, kivillä lasketusta käytävästä, jonka oikealla puolella olivat ravintolahuoneet ja joista tuli oluen ja ruoan hajua, astuttiin sinne vasemmalla olevasta vihreäksimaalatusta lautaovesta, jossa ei ollut ripaa eikä lukkoa ja joka oli niin kaita ja matala, että ei kukaan olisi osannut olettaa sen takana olevan niin suurta huonetta. Sali oli kylmä, alaston ja asumattoman näköinen valkoiseksi kalkittuine kattoineen, jossa parrut näkyivät, ja valkaistuine seinineen. Kolmen ikkunan ristikkopuitteet olivat vihreäksi maalatut, eikä huoneessa ollut uutimia. Vastapäätä niitä olivat amfiteatterin tapaisesti kohoavat istuinrivit; niiden eteen alhaalle oli asetettu vihreällä kankaalla päällystetty, puheenjohtajalle, pöytäkirjurille ja läsnäoleville senaatin jäsenille tarkoitettu pöytä soittokelloilleen, papereineen ja kirjoitusneuvoineen. Ovia vastapäätä oli monta suurta vaatenaulakkoa, täynnä hattuja ja päällysvaatteita.

Kiihkeä äänten sorina kohtasi konsulia ja hänen seuralaistaan heidän astuessaan peräkkäin sisään kapeasta ovesta. He olivat nähtävästi viimeiset tulijat. Huone oli täynnä kaupungin porvareita, jotka kädet housuntaskuissa, selän takana tai ilmaa huitoen seisoivat ryhmissä, neuvotellen keskenään. Järjestön 120:stä jäsenestä oli ainakin 100 saapuvilla. Muutamat maaseudun edustajat olivat katsoneet parhaimmaksi jäädä kotiin vallitsevan rauhattomuuden tähden.

Lähinnä sisäänkäytävän ovea seisoi ryhmä vaatimattomampia porvareita: pari kolme liikkeenomistajaa, eräs kimnaasin opettaja, »orpojen isä» herra Mindermann ja herra Wenzel, suosittu parturi. Herra Wenzel, pieni, vankka, mustaviiksinen mies, jolla oli älykkäät kasvot ja punaiset kädet, oli ajanut samana päivänä konsulin parran; mutta täällä he olivat yhdenvertaisia. Hän oli parhaiden piirien parturi, ajoi melkein yksinomaan Möllendorpfin, Langhalsin, Buddenbrookin ja Överdieckin herrojen partoja, ja hänen kaikkitietäväisyytensä kaupungin asioissa, hänen seuramielisyytensä ja tottunut käytöksensä, jossa kaikesta alamaisuudesta huolimatta sentään aina tuntui oman arvon tunne, oli hankkinut hänelle pääsyn porvaristoon.

»Tietääkö herra konsuli viimeistä uutista?» huusi hän kiihkeästi katsoen vakavin silmin suosijaansa…

»Aamulla sitä ei vielä tiedetty… Herra konsuli suo anteeksi, mutta se on aivan viimeisin uutinen! Kansa ei aio raatihuoneelle eikä torille! Se tulee tänne ja aikoo uhata meitä! Toimittaja Rübsam on villinnyt heidät…»

»Onko se mahdollista!» sanoi konsuli. Hän tunkeutui etumaisten ryhmien välitse salin keskelle, niissä näki appensa läsnäolevien senaattoreiden Langhalsin ja James Möllendorpfin seurassa. »Onko se totta, hyvät herrat?» hän kysyi kätellen heitä…

Ja toden totta, koko salissa ei puhuttu muusta; metelöitsijät olivat tulossa tänne, saattoi jo kuulla heidän lähestyvän…

»Roistot!» sanoi Lebrecht Kröger kylmästi ja halveksien. Hän oli tullut tänne vaunuissaan. Tuon entisen à la mode-keikarin kookas, ylhäinen vartalo oli tavallisesti, kahdeksankymmenen vuoden painamana, hiukan kumara; tänään hän kuitenkin seisoi aivan suorassa, silmät puoleksi ummessa, suupielet, joiden yläpuolella valkoisten viiksien lyhyet sänget törröttivät, vihaisesti ja ylenkatseellisesti alasvedettyinä. Hänen mustilla samettiliiveillään välkkyi kaksi riviä jalokivinappeja…

Lähellä tätä ryhmää näkyi Heinrich Hagenström, jäntterä herra, jolla oli punertava, harmaantunut poskiparta ja siniruutuisista liiveistä riippuvat paksut kellonvitjat ja jonka yllä oli avonainen lievetakki. Hän seisoi liikekumppaninsa herra Strunckin kanssa keskustellen eikä tervehtinyt konsulia lainkaan.

Hiukan kauempana näkyi kangaskauppias Benthien, hyvinvoivan näköinen herra, ympärillään suuri joukko muita herroja, joille hän kertoi ikkunaruutunsa särkemisestä… »Siihen viskattiin tiilikivi, tiilikivenpuolikas, hyvät herrat! Räiskis… kivi lensi sisään ja putosi vihreälle ripsisilkkipakalle… Senkin roskaväki!… Mutta sehän on valtion asia…» Jostakin nurkasta kuului lakkaamatta herra Stuhtin ääni; hän oli saapunut Glockengiesserstrasselta musta takki villapaidan yllä ja otti nyt osaa kertomukseen toistamalla lakkaamatta: »Katalat! Katalat!»

Johan Buddenbrook kulki ympäri huonetta tervehtien muun muassa vanhaa ystäväänsä C.F. Köppeniä ja tämän kilpailijaa konsuli Kistenmakeria. Hän puristi tohtori Grabowin kättä ja vaihtoi pari sanaa pankinjohtaja Gieseken kanssa, rakennusmestari Voigtin, puheenjohtajan tohtori Langhalsin, senaattorin veljen kanssa, sekä kauppiaiden, opettajien ja asianajajien kanssa…

Istuntoa ei ollut aloitettu, mutta keskustelu oli erittäin vilkas. Kaikki herrat sadattelivat senkin tuhrustajaa, mokomaakin toimittajaa, tuota Rübsamia, jonka tiedettiin villinneen kansanjoukon… ja mitä varten? Oltiin tultu tänne päättämään, oliko kansanedustuksessa säilytettävä säätyperiaate vai muutettava se yleisen, yhtäläisen äänioikeuden pohjalle. Senaatti oli puoltanut jälkimmäistä. Mitä tuo rahvas siis tahtoi. Ravistella herroja kauluksesta, siinä koko juttu. Tämä oli, piru vieköön, mahdottomin asema, missä herrat koskaan olivat olleet! Keräännyttiin senaatin jäsenten ympärille, jotta saataisiin kuulla heidän mielipiteensä. Keräännyttiin myös konsuli Buddenbrookin ympärille, jonka oli saatava kuulla, miten pormestari Överdieck suhtautui asiaan. Sillä siitä pitäen kun senaattori, tohtori Överdieck, konsuli Justus Krögerin lanko, viime vuonna oli tullut senaatin puheenjohtajaksi, olivat Buddenbrookit sukua pormestarille, joka seikka oli kohottanut heidän julkista arvoaan huomattavasti…

Äkkiä kasvoi melu ulkona… Vallankumous oli saapunut istuntosalin ikkunoiden alle!

Kuin yhdellä iskulla taukosi kiihtynyt puhelu sisällä. Seisottiin kädet ristissä vatsan päällä, mykkinä kauhusta, tuijottaen toinen toistaan silmiin taikka ulos ikkunoista, joiden takaa kohosivat nyrkit ja kuului hillitöntä, järjetöntä, korviahuumaavaa huutoa ja ulvomista. Mutta sitten syntyi yhtä täydellinen hiljaisuus kuin salissa, aivan kuin mellastajat olisivat itsekin säikähtäneet menettelyänsä; ja sitten yleisen syvän äänettömyyden vallitessa kuului alimmilta riveiltä, minne Lebrecht Kröger oli istuutunut, yksi ainoa sana, kylmä, hitaasti lausuttu, voimakas sana; »Roistot!»

Heti tämän jälkeen lausuttiin jostakin nurkasta matalalla, järkytetyllä äänellä: »Katalat!»

Ja sitten pälpätti äkkiä kangaskauppias Benthienin kiireinen, vapiseva ja salaperäinen ääni:

»Hyvät herrat… Hyvät herrat… kuulkaa minua… Minä tunnen tämän talon. Kun menee ullakolle, on siellä kattoluukku… Minä olen poikana ammuskellut kissoja sieltä… Sieltä pääsee aivan hyvin naapurin katolle ja sitä tietä turvaan…»

»Viheliäistä raukkamaisuutta!» sihautti kaupanvälittäjä Gosch hampaittensa lomitse. Hän nojasi käsivarret ristissä puheenjohtajan pöytään ja tuijotti pää syvälle painettuna kauhuaherättävin silmin ikkunoihin.

»Raukkamaisuuttako, herra? Kuinka niin? Herra varjelkoon… ne heittävät tiilikiviä! Minä olen saanut tarpeekseni…»

Samassa yltyi taas ulkoa kuuluva melu, kasvamatta kuitenkaan alkuperäiseen kiihkeyteensä. Se kaikui nyt tasaisena, yhtämittaisena, melkeinpä tyytyväisenä muminana, ja joukosta erottui vain joku vihellys ja yksityinen ääni, joka huusi: »Periaate!» tai »Porvarioikeus!»… Porvariedustajat kuuntelivat tuota hartaasti.

»Hyvät herrat», lausui hetken kuluttua puheenjohtaja herra tohtori Langhals hillityllä äänellä kokouksen osanottajille. »Toivon tekeväni kaikkien mielen mukaisesti julistaessani istunnon alkaneeksi…»

Se oli asianmukainen ehdotus, joka ei kuitenkaan saavuttanut pienintäkään kannatusta.

»En minä kannata sitä», sanoi joku niin jyrkän päättäväisesti, ettei se sietänyt vastaväitteitä. Puhuja oli talonpoikainen mies nimeltä Pfahl, Ritzerauerin maalaiskunnasta, Klein-Schretstakenin kylän edustaja. Kukaan ei muistanut kuulleensa hänen ääntään tätä ennen; mutta tällä hetkellä älysivät yksinkertaisimmatkin aivot tuon sanan painavuuden… Pelottomasti ja varmalla valtiollisella vaistolla oli herra Pfahl lausunut julki kaikkien läsnäolevien ajatuksen.

»Herra varjelkoon meitä!» sanoi herra Benthien järkytettynä. »Tuolta ylhäältä penkeiltä näkyy ulos! Ne heittävät tiilikiviä! Oi, varjelkoon, minä olen saanut tarpeekseni…»

»Ja tuo kirottu ovikin on niin kaita!» sanoi viinikauppias Köppen epätoivoisesti. »Jos me pyrimme ulos, niin- puristumme kuoliaiksi!»

»Hyvät herrat», yritti puheenjohtaja jälleen pontevasti. »Pyydän, harkitkaa sittenkin asiaa… Minunhan on jätettävä kolmen päivän kuluessa tämänpäiväinen pöytäkirja valmiissa muodossa arvoisan pormestarin käytettäväksi… Sitäpaitsi odottaa kaupunki esityksen julkaisemista painettuna… Minä haluaisin siirtyä äänestykseen siitä, aloitetaanko istunto.»

Mutta muutamia harvoja porvareita lukuunottamatta, jotka kannattivat puheenjohtajaa, ei kukaan halunnut siirtyä päiväjärjestykseen. Äänestys olisi ollut tulokseton. Kansaa ei saanut ärsyttää. Kukaan ei tietänyt mitä se tahtoi. Sitä ei saanut loukata mihinkään suuntaan käyvällä päätöksenteolla. Täytyi odottaa ja pysyä hiljaa. Marian-kirkon kello löi puoli viisi…

Päätettiin odottaa kärsivällisesti. Alettiin tottua meluun, joka vuoroin paisui, hiljeni, vaikeni ja yltyi uudelleen. Alettiin rauhoittua, kotiutua, istuutua alemmille penkeille… Noiden kunnon porvarien toimeliaisuus alkoi herätä… Uskallettiin jo siellä täällä puhua kaupoista, yrittipä joku soimiakin niitä… Kaupanvälittäjät lähestyivät tukkukauppiaita… Vankeina istuvat herrat puhelivat keskenään kuin ihmiset, jotka istuvat yhdessä kovan ukkosen käydessä jutellen muista asioista ja kuunnellen vain silloin tällöin kunnioittavasti jatkuvaa jyrinää. Kello tuli viisi, puoli kuusi, alkoi hämärtää. Joskus virkahti joku huoahtaen, että hänen vaimonsa odotti kotona kahville, jolloin herra Benthien uskalsi jälleen muistuttaa kattoluukusta. Mutta useimmat ajattelivat kuten herra Stuht, joka sanoa tokaisi päätään pudistaen: »Minähän olen kuitenkin liian paksu mahtuakseni läpi!»

Johann Buddenbrook oli konsulittaren kehoituksen muistaen pysynyt appensa lähettyvillä ja katsoi tätä hiukan huolestuneen näköisenä kysyessään: »Ei kai tämä pieni seikkailu rasita teitä, isä?»

Lebrecht Krögerin lumivalkoisen tekotukan rajassa oli pari sinistä otsasuonta pullistunut levottomuutta herättävästi, ja hänen toisen kurtistuneen kätensä nypliessä liivien välkkyviä nappeja vapisi polvella toinen käsi, jossa säteili suuri hohtokivi.

»Vielä mitä, Buddenbrook!» sanoi hän hyvin väsyneesti. »Minä olen ikävystynyt, siinä kaikki». Mutta hän osoitti kuitenkin sanojensa teennäisyyden sähähdyttämällä yht'äkkiä hampaittensa välitse: »Parbleu, Jean! Nuo inhoittavat likakintut ansaitsisivat ruutia ja lyijyä!… Mokoma roskaväki…! Roistot!»

Konsuli tyynnytteli häntä. »Noo… noo… Olettehan te oikeassa, tämä on jokseenkin arvoton näytös… mutta niitä tehdä? Täytyy näyttää siltä kuin ei olisi millänsäkään. On ilta. He menevät pian pois…»

»Missä minun vaununi ovat?… Minä tahdon vaununi!» komensi Lebrecht Kröger aivan vimmoissaan. Hänen raivonsa purkautui, koko hänen ruumiinsa tärisi. »Olen tilannut ne kello viideksi!… Missä ne ovat?… Istuntoa ei pidetä… Mitä minä siis teen täällä?… En tahdo antautua narrattavaksi!… Tahdon vaununi!… Solvataanko minun kuskiani? Käykää katsomassa, Buddenbrook!»

»Rakas appi, rauhoittukaa, Jumalan tähden!… Kiihtymys on teille vaarallista! Luonnollisesti… minä menen katsomaan, miten teidän vaunujenne laita on. Olen itsekin kyllästynyt tähän tilaan. Koetan puhua noiden ihmisten kanssa, käskeä heitä kotiin…»

Ja vaikka Lebrecht Kröger pani vastaan, vaikka hän nyt äkkiä komensi kylmällä, halveksivalla äänellä:

»Seis, jääkää tänne! Ette mene minnekään, Buddenbrook!» astui konsuli kiireesti salin läpi.

Aivan pienen vihreän oven edessä pidätti hänet Siegismund Gosch, joka tarttui luisella kädellään häntä käsipuoleen ja kysyi kaameasti kuiskaten: »Minne matka, herra konsuli?…»

Kaupanvälittäjän kasvot olivat tuhansissa syvissä uurteissa. Hurjan päättäväisin ilmein työnsi hän suipon leukansa melkein kiinni nenään, hänen harmaa tukkansa lankesi peloittavana ohimoille ja otsalle, ja hänen päänsä oli niin syvällä olkapäiden välissä, että hänen todellakin onnistui näyttää kyttyräselkäiseltä, kun hän sanoi: »Olen valmis puhumaan kansalle.»

Konsuli sanoi: »Jättäkää se mieluummin minun tehtäväkseni, Gosch…
Minulla on luultavasti enemmän tuttavia siinä joukossa…»

»Olkoon niin!» vastasi kaupanvälittäjä soinnuttomasti. »Te olette tärkeämpi henkilö kuin minä.» Ja korottaen äänensä jatkoi hän sitten: »Mutta minä seuraan teitä, tahdon seisoa vieressänne, konsuli Buddenbrook! Repiköön kahleista päässeiden orjien raivo minut kappaleiksi…»

»Ah, mikä päivä! Mikä ilta!» sanoi hän heidän astuessaan ulos… Hän ei ollut varmaan koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. »Haa, herra konsuli! Tuossa on kansa!»

He olivat kulkeneet käytävän läpi ja astuivat portaille, jääden seisomaan ylimmälle askelmalle. Jalkakäytävälle vei vain kolme kapeaa porrasta. Katu oli oudon näköinen. Se oli kuin kuollut, ja lähimpien talojen valaistuissa ikkunoissa näkyi uteliaita päitä, jotka tuijottivat porvarien kokoushuoneen edessä tungeksivaan tummaan kapinoitsijajoukkoon. Tuo joukko ei ollut luvultaan paljoa suurempi saliin kokoontuneiden lukua, ja siinä näkyi nuoria satama- ja varastotyömiehiä, kantajia, kansakoulupoikia, muutamia kauppalaivojen merimiehiä ja muuta väkeä, joka asui kaupungin köyhemmissä kortteleissa, kuten »Twietenissä», »Gängenissä», »Wischenissä» ja »Höfenissä». Mukana oli myös muutamia naisia, jotka kaiketi toivoivat yrityksestä samanlaisia seurauksia kuin Buddenbrookin keittiötyttö. Pari kapinallista oli väsyneenä seisomiseen istahtanut katukäytävän reunalle, jossa lie söivät voileipää.

Kello alkoi olla kuusi, mutta vaikka oli jo sangen pimeä, riippuivat öljylamput sytyttämättöminä kadun yllä. Tämä asianhaara, tämä julkinen ja kuulumaton järjestyksen rikkomus oli ensimmäinen seikka, joka vilpittömästi suututti konsuli Buddenbrookia, ja se oli myös syynä siihen, että hän alkoi puhua jotakuinkin tuikealla äänellä:

Metelöitsijät olivat hypähtäneet pystyyn jalkakäytävältä. Muutamat konsulin palveluksessa olevat satamamiehet ottivat lakin päästään. Tultiin tarkkaavaisiksi, jotkut töykkivät toisiaan kylkeen ja sanoivat hiljaa: »Se on konsuli Buddenbrook! Konsuli Buddenbrook tahtoo pitää puheen!»

»Tuo on kaupanvälittäjä Gosch… katso!… Eikö se ole hiukan hassahtava?»

»Corl Smolt!» alkoi konsuli jälleen kiinnittäen pienet, syvällä olevat silmänsä erääseen noin 22:n vuoden ikäiseen varastotyömieheen, jolla oli väärät sääret ja joka seisoi lakki kädessä ja suu täynnä leipää aivan portaiden edessä. »No puhupas nyt, Corl Smolt! Mitä tämä on? Te olette mökisseet täällä koko iltapäivän…»

»Niin, herra konsuli…» sai Corl Smolt sanotuksi leipää pureskellen. »Se on nyt semmoinen asia… se on nyt sillä lailla… että meillä on nyt vallankumous.»

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte… mutta se on nyt sillä lailla… ettei me olla enää tyytyväisiä asioihin… Me tahdotaan toista meininkiä, tämä ei enää ole yhtään sellainen kuin olla pitää…»

»Kuulehan, Smolt, ja te muut. Olkaa nyt ymmärtäväisiä ja menkää kotiin älkääkä hourailko vallankumouksesta ja rikkoko järjestystä…»

»Järjestystä, sanon minä!» lopetti konsuli Buddenbrook. »Lyhdytkään eivät ole sytytetyt… Tämä vallankumous menee liian pitkälle!»

Corl Smolt oli nyt niellyt leipäpalasensa ja seisoi, kansanjoukko takanaan, hajasäärin paikallaan tehden vastaväitteitään…

»Niin, herra konsuli, niinhän te sanotte! Mutta se tapahtuu yleisen vaalioikeusperiaatteen tähden…»

»Voi sinä hölmö!» huusi konsuli unohtaen närkästyksissään puhua alasaksaa. »Sinä puhut paljasta pötyä…»

»Niin, herra konsuli», sanoi Corl Smolt vähän pelästyneenä, »tämä on nyt mitä on. Mutta vallankumous se olla pitää, se on varma. Joka paikassa on vallankumous, Berliinissä ja Parisissa…»

»Niin, herra konsuli, minä sanon vaan: me tahdotaan tasavaltaa, sen minä vaan sanon…»

Eräät ympärilläolevista, jotka olivat paremmin perillä asioista, alkoivat nauraa hohottaa sydämellisesti, ja vaikka vain muutamat olivat ymmärtäneet Corl Smoltin vastauksen, levisi iloisuus ympäriinsä, kunnes koko tasavaltalaisten joukko hytkyi valtavasta, hyväntahtoisesta naurusta. Porvarisalin ikkunoihin ilmestyi uteliaita herroja olutlasi kädessä… Ainoa, jolle tämä asiain käänne tuotti pettymystä ja tuskaa, oli Siegismund Gosch.

»Kuulkaahan nyt, hyvät ihmiset», sanoi konsuli Buddenbrook lopuksi, »eiköhän teidän nyt olisi parasta mennä kotiin!»

Corl Smolt, joka oli aivan ällistynyt aikaansaamastaan vaikutuksesta, vastasi: »No, herra konsuli, olkoon nyt sitten niin, että annetaan sitten asian olla, ja minä olen iloinen, ettei herra konsuli ole vihainen minulle, ja tuota, hyvästi nyt, herra konsuli…»

»Smolt, odotapas vähän!» huusi konsuli. »Sanopas etkö ole nähnyt
Krögerin vaunuja, Burgtorin ajoneuvoja?»

»Kyllä, herra konsuli. Kyllä ne on tulleet. Ne on tuolla, ne ajoivat herra konsulin pihaan…»

»Hyvä, juokse sukkelaan sinne ja sano Jochenille, että hän tuo ne pian tänne; herra tahtoo kotiin.»

»Kyllä, herra konsuli!»… Ja nakattuaan lakin päähänsä ja vedettyään nahkalipan silmille lähti Corl Smolt harittavin säärin ja heiluvin askelin juoksemaan katua alas.

NELJÄS LUKU.

Kun konsuli Buddenbrook palasi Siegismund Goschin kanssa istuntosaliin, oli se hauskemman näköinen kuin neljännestunti sitten. Sitä valaisi kaksi suurta parafiinilamppua, jotka seisoivat puheenjohtajan pöydällä, ja niiden keltaisessa valossa istuivat ja seisoskelivat herrat kaataen toisilleen pullo-olutta kirkkaisiin seideleihin, kilistellen ja tarinoiden mitä hilpeimmällä mielellä. Rouva Suerkringel, leskirouva, oli käynyt sisällä ja puhellut vankeina istuvien vieraittensa kanssa niitä herttaisimmin, arvellut, että piiritystä saattoi kestää vielä kauankin ja ehdottanut mielevästi pientä sydämen vahvistusta; hän käytti hyväkseen kuohunnan aikoja saadakseen menemään melkoisen määrän kirkasta, jotakuinkin alkoholisisältöistä oluttansa. Rauhanneuvottelijan astuessa sisään raahasi talon renki parhaillaan paitahihasillaan, naama hyväntahtoisessa hymyssä, heidän ohitseen uutta pullokoria, ja vaikka ilta oli pitkälle kulunut, vaikka oli liian myöhä enää aloittaa lakiasetuksen käsittelyä, ei ketään haluttanut vielä keskeyttää yhdessäoloa ja lähteä kotiin. Kahviaika oli joka tapauksessa jo ohi…

Saatuaan runsaasti kädenpuristuksia ja onnitteluja konsuli lähti viipymättä appeaan kohti. Lebrecht Kröger näytti olevan ainoa, jonka mieliala ei ollut parantunut. Suorana, kylmänä ja luotaantorjuvana istui hän paikoillaan, ja konsulin ilmoittaessa vaunujen tuossa tuokiossa ajavan esiin hän vastasi pilkallisella äänellä, joka vapisi katkeruudesta enemmän kuin vanhuudesta: »Salliiko roskaväki minun palata kotiin?»

Jäykin liikkein, jotka eivät pienimmässäkään määrässä olleet hänen tavallisen siloitellun käytöksensä mukaiset, antoi hän auttaa turkin hartioilleen ja työnsi, konsulin tarjoutuessa saattamaan, käsivartensa vävypoikansa kainaloon ja lausui välinpitämättömästi: »Merci».

Mahtavat vaunut, joiden etuistuimen kummallakin puolen oli suuri lyhty, pysähtyivät oven eteen, jossa ne konsulin tyytyväisyydeksi sytytettiin: sitten molemmat astuivat sisään. Jäykkänä, äänettömänä, selustaan nojaamatta istui Lebrecht Kröger silmät puoliummessa konsulin oikealla puolella, vaunupeite polvilla, vaunujen vieriessä kaupungin katuja, ja hänen lyhyiden, valkoisten viiksiensä alla riippuvat suupielet jatkuivat kahtena syvänä kohtisuorana viivana alas leukaan asti. Raukeasti ja kylmästi tuijotti hän vastassaan olevaan tyhjään istuimeen.

Kaduilla oli vilkkaampaa kuin sunnuntai-iltana. Vallitsi yleinen juhlahenki. Kansa kuljeskeli katuja pitkin hyvillään vallankumouksen onnellisesta ratkaisusta. Joku yritti laulaakin. Pojat huusivat eläköötä vaunujen vieriessä ohi ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

»Minusta näyttää, isä, että te otatte asian liian raskaasti», sanoi konsuli. »Koko juttuhan oli vain narripeliä… ilveilyä…» Ja saadakseen vanhuksesta irti jonkunlaisen vastauksen tai mielenilmaisun alkoi hän puhua eloisasti vallankumouksista yleensä… »Jospa tuo omistamaton joukko ymmärtäisi, miten vähän se edistää omaa asiaansa… Oi hyvä Jumala, juttu on kaikkialla sama. Tänään olin hiukan keskustelussa kaupanvälittäjä Goschin, tuon merkillisen miehen kanssa, joka katselee kaikkea vain runoilijan, näytelmänkirjoittajan silmin… Nähkääs, appi, vallankumous on järjestetty kaunotieteellisten teepöytäin ympärillä Berliinissä… Kansa on sitten ottanut pohtiakseen asiaa ja pannut nahkansa peitottavaksi… Onko siitä lähtevä hyötyä?»

»Olisi hyvä, jos avaisitte sillä puolella olevan ikkunan», sanoi herra
Kröger.

Johann Buddenbrook loi häneen nopean katseen ja laski kiireesti alas lasiruudun.

»Tarvitsette ruokaa ja lepoa», sanoi konsuli järjestäen, jotakin tehdäkseen, nahkapeitteen paremmin appensa polvien ympärille.

Äkkiä, vaunujen rätistessä Burgstrassea pitkin, sattui peloittava tapaus. Vaunujen tultua noin viidenkymmenen askeleen päähän hämärässä häämöttävästä portista ja ajaessa meluavan, iloisen katupoikaparven ohi, lensi avoimesta ikkunasta sisään kivi. Se oli aivan vaaraton mukulakivi, tuskin kananmunan kokoinen, joka oli lennähtänyt vallankumouksen kunniaksi jonkun Krischan Snutin tai Heine Vossin tapaisen miehen kädestä, luultavasti aivan viattomassa mielessä ja varmaankin ollenkaan vaunuja tarkoittamatta. Äänettömästi lensi se ikkunasta sisään, ponnahti äänettömästi Lebrecht Krögerin paksun turkin peittämää rintaa vasten, vieri yhä yhtä äänettömästi vaununpeitettä alas ja pysähtyi lattialle.

»Kaiken näköisiä kujeita!» sanoi konsuli suutuksissaan. »Onko kaikki tänä iltana sijoiltaan?… Ei kai se satuttanut teitä, appi?»

Vanha Kröger oli äänetön, peloittavan äänetön. Vaunuissa oli niin pimeä, ettei voinut erottaa hänen ilmettään. Hän istui vielä entistäänkin suorempana, kookkaampana, jäykempänä paikallaan, selustaan nojaamatta. Viimein sanoi hän vaivaloisesti, hitaasti, kylmästi ja matalalla äänellä yhden ainoan sanan: »Roistot!»

Konsuli ei vastannut mitään peläten muuten kiihdyttävänsä appeaan yhä enemmän. Vaunut vierivät kolisten portista ja saapuivat kolmen minuutin kuluttua leveään kujaan, kultaisilla kärjillä varustetun ristikkoaidan kohdalle, josta alkoi Krögerien alue. Molemmin puolin leveää puutarhaporttia, josta lähti portaiden eteen johtava kastanjakuja, paloi kaksi kirkasta kultapousisin suojuksin koristeltua lyhtyä. Konsuli kauhistui nähdessään nyt appensa kasvot. Ne olivat keltaiset ja velttojen poimujen runtelemat. Kylmä, ankara, halveksiva ilme, joka oli ympäröinyt tähän asti hänen suutaan, oli muuttunut heikoksi, vääräksi, riippuvaksi, tylsämieliseksi ukon-irveeksi. Vaunut pysähtyivät parvekkeen eteen.

»Auttakaa minua», sanoi Lebrecht Kröger, vaikka konsuli, joka oli astunut ensiksi alas vaunuista, oli jo työntänyt syrjään nahkapeitteen ja tarjonnut hänen tuekseen olkapäänsä ja käsivartensa. Hän talutti appeaan hitaasti hiekkakäytävää pitkin muutaman askeleen päässä oleville valkoisille ulkoportaille, jotka johtivat ylös ruokasaliin. Portaiden edessä kyykähti ukko polvilleen. Pää vaipui niin raskaasti rinnalle, että riippuva alaleuka loksahti kalahtaen hampaita vasten. Silmät kääntyivät nurin ja sammuivat…

VIIDES LUKU.

Vuosi ja kaksi kuukautta myöhemmin, usvaisen tammikuun päivänä vuonna 1850, istuivat herra ja Madame Grünlich pienen kolmivuotiaan tyttärensä kanssa vaaleanruskean seinälaudoituksen peittämässä ruokasalissa aamuteetä juoden tuoleilla, joista kukin oli maksanut 25 markkaa.

Molempien ikkunoiden lasit olivat melkein läpinäkymättömät huurusta; niiden takaa erotti vain hämärästi paljaita puita ja pensaita. Vihreäksi silatussa matalassa uunissa, joka oli huoneen nurkassa, »orvokkihuoneeseen» johtavan avonaisen oven vieressä, mistä näkyi lehtikasveja, ritisi punainen takkavalkea levittäen ympärilleen leppoisaa, hiukan hajuavaa lämpöä. Vastakkaisen seinän oven eteen työnnetyt vihreät verhot estivät näkemästä ruskeasilkkiseen salonkiin ja peittivät myös näkyvistä korkean lasioven, jonka raot oli täytetty pumpulilla ja jonka takaa häämötti pieni parveke tiheän sumun keskeltä. Kolmas ovi vei käytävään.

Pyöreää pöytää peittävän lumivalkoisen damastiliinan poikki oli asetettu vihreä kudottu kaitaliina ja siihen oli järjestetty kultareunainen, niin läpinäkyvän ohut porsliinikalusto, että se välkkyi paikoitellen kuin helmiäinen. Teekeittiö surisi. Ohuessa hopeaisessa matalassa leipäkorissa, joka oli suuren, suonikkaan, käpertyneen lehden muotoinen, oli pullia ja vehnäleivän viipaleita. Kristallikuoren alla oli tornimaisesti järjestetty voipallerolaite, ja toisen samanlaisen alla oli erilaisia juustolajeja, keltaista, vihreänsekaista ja valkoista. Ei puuttunut myöskään punaviinipullo; se oli pantu talon isännän eteen, sillä herra Grünlich söi kuuman aamueineen.

Juuri käherrettyine poskipartoineen ja kasvoineen, jotka tällä aamuhetkellä näyttivät erityisen rusottavilta, istui hän selin salonkiin valmiiksi puettuna, yllään musta takki ja vaaleat, isoruutuiset housut, syöden englantilaiseen tapaan puoliraakaa kyljystä. Hänen puolisostaan tämä tosin oli hienoa, mutta siitä huolimatta niin vastenmielistä, ettei hän ollut tähän asti voinut vaihtaa siihen leipä- ja muna-aamiaistaan.

Tony oli puettu aamupukuun; hän oli ihastunut aamupukuihin. Ei mikään ollut hänen mielestään niin hienoa kuin hieno aamupuku, ja koska hän ei omassa kodissaan ollut saanut käyttää sellaista, nautti hän nyt siitä sitä enemmän. Hänellä oli kolme tällaista pehmeää, suloista vaatekappaletta, joiden tekotapaan voi soveltaa enemmän makua, hienoutta ja mielikuvitusta kuin tanssiaispukuun. Tänään hänellä oli tummanpunainen aamupukunsa, jonka väri sointui tarkasti yhteen panelin yläpuolella olevien seinäpapereiden kanssa; tämän puvun suurikukallinen, villaa pehmeämpi kangas oli neulottu täyteen pienen pieniä samanvärisiä helmiä, jotka peittivät sen kuin tihkusade… Kaula-aukosta riippui punaisia samettinauhoja paksuna, suorana kimppuna helmaan saakka.

Hänen vaaleanruskea tukkansa, jota koristi tummanpunainen samettiruusuke, oli käherretty otsalta. Vaikka hänen ulkonäkönsä oli saavuttanut parhaimman kukoistuksensa, seikka, jonka hän varsin hyvin tiesi, oli hänen hiukan ulkonevan ylähuulensa lapsellinen, viaton, uljas ilme sama kuin ennen. Hänen harmaansinisten silmiensä luomet oli kylmä pesuvesi tehnyt punaisiksi. Hänen valkoiset, vähän liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kätensä, joiden ranteita ympäröi hihan pehmeä samettilieve, käsittelivät veistä, lusikkaa ja kuppia tavalla, joka ilmaisi hänen tänään jostakin syystä olevan kiireissään ja hätäilevän.

Hänen vieressään tornimaisessa lapsentuolissa paksuun, vaaleansiniseen, muodottoman hullunkuriseen kudottuun mekkoon puettuna, istui pikku Erika, pullea lapsi, jolla oli lyhyet keltaiset kiharat. Hän piteli molemmin käsin isoa kuppia, johon hänen kasvonsa katosivat kokonaan, ja hörppi maitoaan huoaisten silloin tällöin tyytyväisyydestä.

Nyt soitti rouva Grünlich kelloa, jolloin Thinka, sisätyttö, astui esiin käytävästä nostaakseen lapsen tornista ja kantaakseen sen leikkikamariin.

»Voit viedä hänet puoleksi tunniksi ulos, Thinka», sanoi Tony. »Mutta älkää olko kauemmin, ja paksu päällystakki ylle, kuuletko?… On niin sumuista.» — hän jäi kahden miehensä kanssa.

»Sinä olet naurettava», sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, jatkaen nähtävästi keskeytynyttä väittelyä… »Onko sinulla mitään todisteita? Sano toki joitakin todisteita!… Minä en voi aina vain ajatella lasta…»

»Lapsirakas… lapsirakas Minulla ei ole aikaa! Talous vie kaiken ajan! Herätessäni muistan heti kaksikymmentä asiaa, jotka täytyy tehdä päivän kuluessa, ja illalla maata pannessa on neljäkymmentä vielä tekemättä…»

»Kaksi palvelustyttöä, aivan niin. Thinka pesee astiat, siistii, puhdistaa ja tarjoilee. Keittäjättärellä on työtä korvia myöten. Sinä syöt jo varhain aamulla kyljyksiä… Ajattele toki. Grünlich! Erikan täytyy pian saada oma hoitajatar, kasvattajatar…»

»Olosuhteemme eivät salli sitä, että hänelle jo näin pian hankitaan hoitajatar.»

»Olosuhteemme.. Hyvä Jumala, sinä olet tahallasi naurettava! Olemmeko me siis kerjäläisiä? Onko meidän pakko kieltäytyä välttämättömimmästä? Minä olen tietääkseni tuonut kahdeksankymmentä tuhatta markkaa taloon…»

»Mitäkö?… Sinä puhut halveksien niistä… Ne eivät muka ole mitään… Sinä nait minut rakkaudesta… Hyvä. Mutta rakastatko sinä minua vielä? Et suostu oikeutettuihin toivomuksiin!. Lapsi ei tarvitse hoitajatarta. Vaunuista, jotka olisivat meille yhtä välttämättömät kuin jokapäiväinen leipä, ei ole enää puhettakaan… Miksi tahdot siis, että aina asumme maalla, jollei kerran ole olosuhteittemme mukaista pitää vaunuja, joissa voisimme muitten ihmisten tavoin ajaa kaupunkiin kutsuihin? Miksi et tahdo antaa minun milloinkaan käydä kaupungissa?… Sinun tahtosi näkyy olevan, että hautautuisimme tänne ikuisiksi ajoiksi ja etten minä saisi nähdä enää yhtään ihmistä. Sinä olet mörökölli!»

Herra Grünlich kaatoi punaviiniä lasiinsa, kohotti kristallikuppia ja siirtyi juustoon. Hän ei vastannut halaistua sanaa.

»Rakastatko minua vielä?» toisti Tony… »Sinun vaikenemisesi on niin säädytöntä, että voin huoleti palauttaa mieleesi erään kohtauksen, joka tapahtui maisemahuoneessa… Silloin sinä esiinnyit vähän toisin!… Ensi päivästä asti olet istunut minun luonani ainoastaan iltaisin, ja silloinkin sanomalehti kädessä. Alussa sentään hiukan koetit täyttää toiveitani, mutta pitkään aikaan et ole tehnyt sitäkään enää. Sinä et välitä minusta!»

»Niin. Sinä saatat minut vararikkoon toimettomuudellasi ja ylellisyyden halullasi…»

»Oh! älä muistuta minua saamastani hyvästä kasvatuksesta! Minun ei ole ollut tarvis liikuttaa yhtään sormea vanhempieni luona. Vasta nyt on minun pitänyt vaivalla perehtyä taloudenhoitoon, mutta minulla on oikeus vaatia, ettet sinä kiellä minulta alkeellisimpia apukeinoja. Isä on rikas mies; hän ei luullut minun koskaan tarvitsevan olla liian vähillä palvelijoilla…»

»Siirrä siis kolmannen palvelijan palkkaaminen siihen asti kunnes tuo rikkaus tulee meidän hyödyksemme.»

»Toivotko isän kuolemaa!?… Minä sanon, että me olemme varakkaita ja että minä en ole tullut sinun taloosi tyhjin käsin…»

Vaikka herra Grünlich paraikaa pureskeli juustoa, hymyili hän tietävästi, alakuloisesti ja äännähtämättä. Se sai Tonyn ymmälle.

»Grünlich», sanoi hän rauhallisemmin… »Hymyilet, puhut olosuhteistamme… Onko minulla väärä käsitys asioiden tilasta? Oletko tehnyt huonoja kauppoja? Oletko…»

Samassa kuului kolkutus, lyhyt rummunpärrytys eteisen oveen, sitten astui huoneeseen herra Kesselmeyer.

KUUDES LUKU.

Herra Kesselmeyer tuli talon ystävänä sisään edeltäpäin ilmoituttamatta, hattu ja päällystakki riisuttuna, ja jäi seisomaan ovensuuhun. Hänen ulkomuotonsa oli juuri sellainen, joksi Tony oli sen kuvannut äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä. Hän oli lyhyt, ei lihava eikä laiha. Hänellä oli yllään musta, jo hiukan kiiltäväksi kulunut takki, samanlaiset, liian lyhyet ja ahtaat housut ja valkoiset liivit, joiden taskusta riippuvat ohuet kellonperät olivat sotkeutuneet kaksien tai kolmien silmälasinyörien kanssa. Hänen punaisista kasvoistaan erottui jyrkästi tasaiseksi leikattu poskiparta, joka peitti posket, mutta jätti paljaaksi leuan ja huulet. Hänen suunsa oli pieni, liikkuva, hullunkurinen, ja alaleuassa oli ainoastaan kaksi hammasta. Jäädessään seisomaan kädet pystysuoraan leikattujen housuntaskujensa pohjalla, hajamielisenä ja mietteissään, herra Kesselmeyer puri nuo kaksi keltaista, keilanmuotoista kulmahammasta ylähuuleensa. Mustat ja valkoiset hiushöyhenet häilyivät hiljaa, vaikka ei ollut havaittavissa vähäisintäkään vetoa.

Vihdoin veti hän kädet taskuistaan, kumarsi, päästi alaleuan irti ja irroitti vaivaloisesti yhdet silmälasinyörit yleisen rinnallaan vallitsevan sotkeutuman keskeltä. Sitten hän pani nykäisten lasit nenälleen, vetäen samalla kasvonsa mitä ihmeellisimpään irveen, tarkasti avioparia ja lausui: »Ahah».

Koska hän käytti tuota huudahdusta erittäin usein, täytyy meidän heti huomauttaa, että hän saattoi lausua sen hyvin eri lailla ja erilaisin korostuksin. Hän saattoi sanoa sen pää takakenossa, nenä rypyssä, suu avoinna ja käsiään huitoen venytellä metallikajahteisella nenä-äänellä… ja toisinaan taas, milloin minkinlaisin vivahtein, sylkeä sen suustaan ikäänkuin ohimennen, aivan lyhyesti ja hiljaa — mikä kuului vielä hullummalta, sillä hän lausui a:n hyvin nenäänsä ja suljetusti. Tänään hän päästi kuuluville pikaisen, iloisen ja pienen kouristuksentapaisen päännyökkäyksen seuraaman »ahah»-äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan tavattoman hilpeää mielentilaa… johon ei kuitenkaan voinut luottaa, sillä pankkiiri Kesselmeyerillä oli se omituisuus, että hän käyttäytyi sitä iloisemmin mitä vaarallisemmalla tuulella hän oli. Kun hän juoksenteli ympäri huonetta hokien yhtämittaa »ahah, ahah,» nosti silmälasit nenälle ja antoi niiden jälleen pudota, huitoi käsillään, loruili eikä tiennyt miten olla, silloin saattoi olla varma siitä, että ilkeys jäyti hänen sisuksiaan… Herra Grünlich katsoi häneen silmiä räpytellen, peittelemättömän epäluuloisesti.

»Ni-hiin,» vastasi herra Kesselmeyer ravistaen ilmassa toista pienenpientä, punaista, ryppyistä kättään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Odota vain kärsivällisesti, minä tiedän jotakin yllättävää!… »Minä tahtoisin puhua kanssanne! Puhua viipymättä kanssanne, rakas ystävä!» Hän puhui mitä naurettavimmin. Hän pyöritti joka sanaa pienessä, harvahampaisessa, liikkuvassa suussaan ja syöksi sen ulos järjettömällä voimantuhlauksella. R-äänne liikkui siellä niin liukkaasti kuin olisi kitalaki ollut rasvattu. Herra Grünlichin silmät räpyttivät yhä epäluuloisemmin.

»Tulkaapas tänne, herra Kesselmeyer», sanoi Tony. »Istukaa tähän. Hauska, että tulitte… Kuulkaa nyt tarkasti. Teidän pitää olla tuomarina. Minä olen juuri taistellut Grünlichin kanssa… Sanokaapas: Pitääkö kolmivuotiaalle lapselle olla lapsenhoitaja vai ei! Mikä on teidän käsityksenne?…»

Mutta herra Kesselmeyer ei näyttänyt kiinnittävän häneen mitään huomiota. Hän oli istuutunut ja kynsi suu ammollaan ja nenä monissa rypyissä etusormellaan tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, sekä tarkasti silmälasien yli sanomattoman iloisin silmin hienoa aamiaispöytää, hopeaista leipäkoria ja punaviinipullon nimileimaa…

»Grünlich väittää näet», jatkoi Tony, »että minä saatan hänet vararikkoon!»

Nyt katsoi herra Kesselmeyer häneen… sitten hän katsoi herra Grünlichiin… ja purskahti hillittömään nauruun! »Että te saatatte hänet vararikkoon…?» hän huusi. »Te… saat… Te… Että te siis saatatte hänet vararikkoon?… Jumalan tähden! Jumalan tähden! Oi minun päiviäni!… Se on hyvin lystikästä!… Se on kauhean, kauhean, kauhean lystikästä!» Tämän jälkeen hänen suustaan tuli tulvimalla erilaisia ahah-huudahduksia.

Herra Grünlich liikahteli hermostuneesti tuolillaan. Hän pisti vuoroon kätensä kauluksen alle, vuoroon solutteli nopeasti kullankeltaisia partatupsujaan sormiensa lomitse…

»Kesselmeyer!» hän sanoi. »Tulkaa järkiinne! Oletteko aivan mieletön?
Lopettakaa jo tuo nauraminen! Tahdotteko viiniä? Haluatteko sikarin?
Mitä te oikein nauratte?»

»Mitäkö minä nauran?… Kiitos, otan mielelläni lasillisen viiniä, otan mielelläni sikarin… Mitäkö minä nauran? Te sanotte siis, että rouva puolisonne saattaa teidät vararikkoon?»

»Hänellä on liian ylelliset taipumukset», sanoi herra Grünlich suutuksissaan.

Tony ei kieltänyt sitä lainkaan. Nojautuen aivan rauhallisesti selustaa vasten, kädet aamupuvun samettinauhojen päällä, sanoi hän, työntäen uljaasti esiin soman ylähuulensa: »Niin on… Semmoinen minä olen. Se on selvä. Olen perinyt sen äidiltäni. Kaikilla Krögereillä on aina ollut taipumus ylellisyyteen.»

Hän olisi voinut selittää yhtä rauhallisesti olevansa kevytmielinen, äkkipikainen, kostonhaluinen. Hänen kehittynyt sukutunteensa saattoi hänet suhtautumaan vieroksuen vapaan tahdon ja itsemääräämisoikeuden käsitteisiin ja aikaansai sen, että hän tunnusti melkein fatalistisen tyynesti ja kaunistelematta ominaisuutensa ja virheensä. Hän oli tietämättään sitä mieltä, että jokainen ominaisuus, olipa se mitä laatua hyvänsä, oli perintöä, sukupiirre ja siis sinänsä kunnioitusta ansaitseva.

Herra Grünlich oli aterioinut loppuun, ja sikarien tuoksu sekaantui lämpimään uuninhajuun.

»Maistuuko, Kesselmeyer?» kysyi talon isäntä. »Ottakaa toinen. Kaadan teille lasillisen punaviiniä… Haluatte siis puhua kanssani? Onko kovin kiire?… Onko se kovin tärkeätä?… Eikö teidän mielestänne täällä ole liian kuuma… Ajakaamme yhdessä kaupunkiin myöhemmin… Tupakkahuoneessa olisi viileämpi…» Mutta kaikesta tuosta vaivannäöstä huolimatta ravisti herra Kesselmeyer vain kättään ilmassa kuin olisi tahtonut sanoa: Se ei auta mitään, hyvä ystävä!

Lopulta noustiin pöydästä, ja Tonyn jäädessä ruokasaliin pitämään silmällä sisätyttöä tämän raivatessa pöytää vei herra Grünlich liikeystävänsä orvokkihuoneen läpi. Käännellen miettivästi sormissaan vasempaa poskipartatupsuaan kulki hän pää kumarassa edellä; herra Kesselmeyer seurasi häntä käsiään huitoen tupakkahuoneeseen.

Kului kymmenen minuuttia. Tony oli mennyt hetkiseksi salonkiin sipaistakseen omakätisesti kirjavalla höyhenviuhkalla tomut kiiltävän pähkinäpuisen kirjoituspöydän laudalta ja pöydän kaarevista jaloista ja kulki nyt hitaasti ruokasalin läpi arkihuoneen puolelle. Hän astui levollisin ja sanomattoman arvokkain askelin. Demoiselle Buddenbrook ei ollut menettänyt madame Grünlichinä vähääkään itsetunnostaan. Hän kulki harvinaisen suorana, painoi leukansa hiukan rintaa vasten ja katsoi asioita ylhäältä käsin. Kiiltopintainen avainkori toisessa kädessä, toinen käsi keveästi tummanpunaisen aamupuvun taskuun työnnettynä; katsoi hän totisena leveiden laskoksien heilahtelua, samalla kun suun viaton ja tiedoton ilme kuitenkin ilmaisi koko tuon arvokkuuden olevan lapsellista, vaaratonta ja näennäistä.

Orvokkihuoneessa hän otti käteensä pienen messinkisen ruiskukannun ja rupesi kastelemaan lehtikasvien mustaa multaa. Hän rakasti suuresti palmujaan, jotka korottivat asunnon hienoa leimaa. Hän koetteli hellävaroen eräästä paksusta pyöreästä varresta työntyvää vesaa, tutki hartaasti noita majesteettisia viuhkoja ja näpsäytti sieltä täältä saksilla pois kellastuneen lehdenterän… Äkkiä hän heristi korviaan. Tupakkahuoneesta kuuluva keskustelu, joka jo muutaman minuutin oli ollut kiihkeätä, muuttui nyt niin äänekkääksi, että kuuli joka sanan, vaikka ovet olivat vahvaa tekoa ja oviverhot paksut.

»Älkää huutako niin! Hillitkää itsenne Jumalan tähden!» kuului Grünlichin ääni, joka ei kestänyt noin kovaa ponnistusta, vaan muuttui piipittäväksi… »Ottakaa vielä yksi sikari!» lisäsi hän epätoivoisella lempeydellä.

»Mitä suurimmalla mielihyvällä, kiitoksia paljon», vastasi pankkiiri, jonka jälkeen syntyi vaitiolo herra Kesselmeyerin sytyttäessä sikaria. Sen jälkeen hän sanoi: »Sanalla sanoen: Suostutteko siis vai ettekö, toinen tai toinen!»

»Ahah? E-hen, en, rakas ystävä, en millään muotoa, se ei tule kysymykseenkään…»

»Miksi ei? Mikä teillä on hätänä? Olkaa toki ymmärtäväinen, Jumalan tähden! Kun olette odottanut näin kauan…»

»En päivääkään enää, rakas ystävä! Tai sanokaamme kahdeksan päivää, mutta ei tuntiakaan lisää! Luottaako siis kukaan enää…»

»Ei mitään nimiä… hyvä! Luottaako siis kukaan enää teidän arvoisan herra app…»

»Hyvä, ei siis mitään nimittelyä! Luottaako siis enää kukaan kysymyksessä olevaan kauppahuoneeseen, josta teidän luottonne riippuu, rakas ystävä? Paljonko se kadotti Bremenissä tapahtuneen vararikon johdosta? Viisikymmentätuhatta? Seitsemänkymmentätuhatta? Satatuhatta? Vai vieläkö enemmän? Se on ollut aika suonenisku, ankara suonenisku, sen tietää varpunenkin katolla… Semmoinen tuntuu ilmassa. Eilen oli… hyvä, ei mitään nimiä! Yhtenä päivänä on kysymyksessä olevan kauppahuoneen tila hyvä, ja se suojelee teitä tietämättään ahdingolta… Toisen kerran on sen tila huono, ja samassa ovat herra Grünlichin asiat surkeat… sehän toki on selvää? Ettekö sitten käsitä? Olettehan te ensimmäinen, jonka pitäisi tuntea nuo heilahtelut… Miten teitä kohdellaan? Millä lailla teihin suhtaudutaan? Bock ja Goudsticker ovat äärettömän kohteliaita ja luottavaisia, niinhän? Ja kuinka on luottopankin laita?»

»Ahah? Vai valehtelette te? Minäpä tiedän, että se jo eilen antoi teille potkauksen? Hyvin rohkaisevan potkauksen?… Näettekös!… Mutta älkää turhaa hävetkö. Teidän on tietysti tärkeätä saada minut uskomaan, että toiset yhä edelleen ovat rauhalliset ja varmat… E-hei, rakas ystävä! Kirjoittakaa konsulille. Minä odotan viikon.»

»Osamaksu sinne ja tänne. Osamaksu otetaan silloin, kun tahdotaan edeltäkäsin saada varmuus jonkun suorituskyvystä! Tarvitseeko minun saada todistus siitä? Tiedän verrattoman hyvin teidän suorituskykynne! Jaahah… Osamaksu on hyvin, hyvin hullunkurista…»

»Hillitkää toki äänenne, Kesselmeyer! Älkää naurako koko ajan niin jumalattomasti! Minun tilani on niin vakava… niin, tunnustan sen, se on vakava; mutta minulla on monta hyvää kauppaa tiedossani… Kaikki voi kääntyä hyväksi vielä. Kuulkaa, mitä sanon: Suostukaa pitennykseen, niin minä sitoudun 20 prosenttiin…»

»Ei tule mitään, ei tule mitään… erittäin naurettavaa, rakas ystävä! E-hei, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan! Olette tarjonnut minulle 8 prosenttia ja minä olen pitentänyt. Olette tarjonnut minulle 12 ja 16 prosenttia, minä olen joka kerran pitentänyt. Vaikka nyt tarjoaisitte 40, en suostuisi pitennykseen, en edes ottaisi sitä kysymykseen, rakas ystävä!… Siitä asti kun Westfahlin veljekset tekivät kuperkeikan Bremenissä, on jokainen koettanut selviytyä irti kysymyksessä olevan toiminimen asioista ja turvata liikkeensä. Kuten sanottu, minä pidän siitä, että myynti tapahtuu oikeaan aikaan. Olen hyväksynyt teidän nimikirjoituksenne niin kauan kuin Johann Buddenbrook oli taattu liike… Saatoin sillä välin liittää maksamattomat korot pääomaan ja koroittaa prosenttimäärää! Mutta tavaraa kannattaa pitää vain niin kauan kuin sen arvo nousee tai ainakin pysyy entisellään… kun se alkaa laskea, myydään se pois… mikä merkitsee, että minä vaadin pois pääomani.»

»Ahah, häpeämätön… olipas se lystikäs sana!… Mitä te ylimalkaan tahdotte? Teidänhän täytyy kumminkin kääntyä appenne puoleen! Luottopankki pitää puolensa, ja ettehän te muutenkaan ole aivan moitteettomissa kirjoissa…»

»Kesselmeyer… minä rukoilen teitä, kuunnelkaa nyt rauhallisesti!… Niin, olen avomielinen, tunnustan teille peittelemättä, että tilani on vakava. Ettehän te ja Luottopankki ole ainoat… Minulle on esitetty vekseleitä… Kaikki näyttää liittoutuneen yhteen…»

»Kesselmeyer, kuunnelkaahan nyt minua!… Olkaa niin rakastettava ja ottakaa vielä yksi sikari..»

»Enhän minä ole polttanut tätäkään vielä edes puoleen?! Jättäkää minut rauhaan sikareinenne! Teidän on maksettava…»

»Kesselmeyer, älkää saattako minua romahdukseen… olette syönyt pöydässäni..»

»Kyllä, kyllä… mutta älkää riistäkö minulta luottoanne,
Kesselmeyer…!»

»Luottoa? Luottoako teille vielä pitäisi? Oletteko järjissänne? Uusi laina?…»

»Niin, Kesselmeyer, minä rukoilen teitä… pieni summa, mitätön summa!… kun vain saan suoritetuksi pois pari maksuerää, varmentuu jälleen asemani ja velkojat ovat puolellani… Älkää hyljätkö minua, tulette vielä hyötymään paljon! Kuten sanottu, minulla on tiedossani monta uutta hanketta… Kaikki kääntyy vielä parhain päin… Tiedättehän, että olen toimelias ja keksintäkykyinen…»

»Tiedän, että te olette houkkio ja tomppeli, rakas ystävä! Ettekö olisi niin erinomaisen rakastettava, että ilmaisisitte minulle mitä te vielä aiotte keksiä!.. Ehkäpä koetatte hakea jostakin maailman äärestä pankin, joka uskaltaisi antaa teille rahaa? Tai etsiä uuden appiukon?… E-hei… Päävoittonne olette jo saavuttanut. Sellainen lankeaa vain kerran! Kaikella kunnioituksella! E-hei, kaikella kunnioituksella…»

»Houkkio te olette! Toimelias ja keksintäkykyinen… kyllä, mutta aina toisten ihmisten hyödyksi! Teiltä ei suinkaan puutu rohkeutta, ja kuitenkaan ei teillä ole ollut vielä koskaan etua siitä. Te olette tehnyt kepposia, te olette keinotellut itsellenne omaisuutta vain maksaaksenne minulle 12:n prosentin sijaan 16. Olette luopunut kaikesta kunniallisuudesta, ilman että siitä on tullut teille vähääkään hyötyä. Teidän omatuntonne on kuin teurastajan koiran, ja sittenkin te olette pahan onnen lintu, hölmö, vihoviimeinen houkkio! Sellaisiakin ihmisiä on! Te olette mitä suurimmassa määrin lystikäs!… Miksi te oikein pelkäätte niin kovasti, että juttu tulee tunnetuksi? Siksikö, ettei se teistä tunnu oikein mieluisalta? Siksikö, etteivät kaikki seikat olleet oikein järjestyksessä neljä vuotta sitten? Ettei kaikki ole ollut oikein puhdasta peliä? Pelkäättekö, että eräät asiat…»

»No hyvä, Kesselmeyer, minä kirjoitan. Mutta jos hän epää? Jos hän antaa minun romahtaa?…»

»Ohoo… jahaa! Sitten teemme pienen vararikon, erittäin lystikkään vararikon, rakas ystävä! Se ei koske minuun yhtään, ei pikkuistakaan! Minä olen omasta puolestani jo melkein saanut vaivoistani palkkion teidän koroissanne, joita te olette haalinut kokoon milloin sieltä, milloin täältä… ja konkurssipesässä olen minä ensi sijalla, kallis ystäväni… Enkä minä ole hellittävä saataviani, olkaa varma siitä. Minä tunnen teidän asianne, arvoisa veli! Minulla on jo nyt pesäluettelo taskussani… jahaa! minä kyllä pidän huolen siitä, ettei yksikään hopeainen leipäkori eikä aamupuku joudu kätköön…»

»Jättäkää jo rauhaan pöytänne!… Kahdeksan päivän kuluttua tulen kuulemaan vastausta. Minä kävelen kaupunkiin; liikunto tulee tekemään minulle erinomaisen hyvää. Hyvästi, rakas ystävä! Voikaa hyvin…»

Herra Kesselmeyer näytti aikovan lähteä. Hän lähti todellakin. Hänen omituiset, laahaavat askeleensa kuuluivat eteiskäytävästä, ja saattoi kuvitella, miten hän meni ulos käsillään soutaen…

Herra Grünlichin astuessa orvokkihuoneeseen seisoi Tony siellä messinkiruiskukannu kädessä katsoen häntä silmiin.

»Mitä sinä seisot… miksi tuijotat…» kysyi Grünlich näyttäen hampaitaan, tehden käsillään epämääräisiä liikkeitä ja huojutellen vartaloaan edestakaisin. Hänen rusottavat kasvonsa eivät jaksaneet kalveta kokonaan. Ne olivat vain täplikkäät kuin tulirokkopotilaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Konsuli Johann Buddenbrook saapui kello kaksi iltapäivällä huvilaan; hän astui Grünlichien salonkiin ja syleili tuskaisan hellästi tytärtänsä. Hän oli kalpea ja näytti vanhentuneen. Hänen pienet silmänsä olivat syvällä kuopissaan, hänen nenänsä kohosi entistä korkeampana ja terävämpänä vajonneiden poskien välistä, hänen huulensa näyttivät yhä kavenneen ja hänen partansa, joka ei viime aikoina enää ollut riippunut kahtena kähäröitynä tupsuna ohimoiden kohdalta puolitiehen poskea, vaan kasvoi alas leuan alle asti, puoleksi peittyen jäykän kohokauluksen sisään, oli yhtä harmaantunut kuin tukka.

Konsuli oli saanut kestää vaikeita ja kuluttavia päiviä. Thomas oli sairastunut ja sylki verta; herra van der Kellen oli kirjoittanut onnettomuudesta konsulille. Tämä oli jättänyt asiat prokuristinsa huolellisiin käsiin ja oli kiiruhtanut suorinta tietä Amsterdamiin. Oli käynyt selville, ettei Thomaksen sairaus ollut hengenvaarallista, mutta että hänen välttämättä täytyi päästä hoitamaan terveyttään etelään, Etelä-Ranskaan. Ja koska sattui niin onnellisesti, että hänen esimiehensä poika myös tarvitsi virkistystä, olivat molemmat lähteneet heti Thomaksen toivuttua yhdessä Pau'hon.

Tuskin oli konsuli palannut kotiin, kun häntä oli kohdannut isku, joka oli horjuttanut hänen taloaan hetken aikaa perustuksia myöten: Bremenissä tapahtunut vararikko, jonka kautta hän »yhdellä nykäyksellä» oli menettänyt kahdeksankymmentätuhatta markkaa… Millä tavoin? Siten, että »Westfal-veljeksien» maksettavaksi asetetut diskontatut vekselit olivat, ostajien lakkautettua maksunsa, tulleet liikkeen maksettaviksi. Ei niin, että vastiketta olisi puuttunut: liike osoitti mitä se kykeni tekemään, vieläpä heti, viipymättä. Mutta ei ollut estettävissä, että konsulin oli äkkiä täytynyt kokea sitä kylmyyttä, pidättyväisyyttä ja epäluuloisuutta, jonka tuollainen onnettomuus, tuollainen liikepääoman heikennys tavallisesti saa aikaan pankeissa, »ystävissä», ulkolaisissa liikkeissä…

No, hän oli päässyt jaloilleen taas, oli katsonut asioita silmiin, punninnut kaikkea rauhallisesti, järjestänyt asiat ja pitänyt puoliaan… mutta silloin, kesken pikaviestejä, kirjeitä, laskelmia, oli häntä vielä kohdannut tämä, että Grünlich, hänen tyttärensä mies, oli tullut maksukyvyttömäksi ja pyysi nyt pitkässä, sekavassa ja sanomattoman surkeassa kirjeessä apua, pyysi ja rukoili sataa tai sataakahtakymmentätuhatta markkaa! Konsuli oli ilmoittanut asiasta lyhyesti, päällisin puolin ja varoen puolisolleen, oli vastannut kylmästi ja virallisesti tahtovansa tavata herra Grünlichiä yhdessä tämän mainitseman pankkiiri Kesselmeyerin kanssa edellisen asunnossa ja oli matkustanut.

Tony otti hänet vastaan salongissa. Hän nautti siitä, että saattoi ottaa vastaan vieraansa tuossa ruskeasilkkisessä salongissa, ja koska hänellä oli juhlallinen tunne tilan vakavuudesta, joskaan ei selvää käsitystä asiasta, ei hän tehnyt poikkeusta isäänsäkään nähden. Hän oli kaunis, terveen ja vakavan näköinen ja oli puettu vaaleanharmaaseen kellohihaiseen vannepukuun, jonka rintamus ja hihansuut olivat koristetut pitseillä; kaula-aukossa säihkyi pieni timanttikoru.

»Hyvää päivää, isä, viimeinkin saan taas nähdä sinut! Miten äiti jaksaa?… Oletko saanut parempia tietoja Tomista?… Ota toki päällysvaatteet yltäsi, istu, ole hyvä, rakas isä!… Etkö tahdo peseytyä hiukan matkan jälkeen? Olen panettanut kuntoon yläkerran vierashuoneen sinua varten… Grünlichkin pukeutuu parastaikaa…»

»Älähän nyt, lapsi; minä odotan häntä täällä alhaalla. Kai sinä tiedät, että minä olen tullut neuvottelemaan miehesi kanssa eräästä hyvin, hyvin tärkeästä asiasta, rakas lapseni. Onko herra Kesselmeyer täällä?» »On, isä, hän istuu orvokkihuoneessa katsellen albumia…»

»Ylhäällä lastenkamarissa Thinkan kanssa, hän voi hyvin. Hän kylvettää nukkeaan… ei tietenkään vedessä… se on vahanukke… hän on vain kylvettävinään…»

»Tietysti.» Konsuli veti henkeä ja jatkoi: »En saata otaksua, että sinä tietäisit… että miehesi olisi ilmoittanut sinulle asemasta…»

Konsuli oli vaipunut nojatuoliin, jollaisia oli suuren pöydän ympärillä, Tony taas istuutui hänen eteensä pienelle istuimelle, jonka muodosti kolme toistensa päälle kulmittain asetettua silkkityynyä. Konsulin oikean käden sormet leikittelivät varoen Tonyn kaulatimanteilla.

»Ei, isä», vastasi Tony, »minun täytyy tunnustaa, etten tiedä mitään. Hyvä jumala, minä olen tyhmä kuin hanhi, tiedätkös, en minä ymmärrä sellaisia! Satuin äskettäin kuulemaan jonkun verran Kesselmeyerin puhuessa Grünlichin kanssa… Lopuksi minusta tuntui kuin herra Kesselmeyer olisi taas tehnyt pelkkää pilaa… hän puhuu aina niin hullunkurisesti. Pari kertaa kuulin sinun nimesi…»

»En osaa ollenkaan sanoa missä yhteydessä, en ymmärrä siitä mitään, isä!… Grünlich on siitä päivästä asti ollut juro… suorastaan sietämätön!… Kunnes hän eilen… eilen oli lempeä ja kysyi kymmenen tai kaksitoista kertaa, rakastanko minä häntä, tahtoisinko puhua hänen puolestaan sinulle, jos hän tulisi pyytämään sinulta jotakin…»

»Niin… hän kertoi kirjoittaneensa sinulle ja sanoi, että sinä olit luvannut tulla… Hyvä, että olet täällä! Täällä on hiukan kolkkoa… Grünlich on järjestänyt pelipöydälle suuret kasat papereita ja lyijykyniä… hän aikoo neuvotella sinun ja Kesselmeyerin kanssa…»

»Kuule, rakas lapsi», sanoi konsuli silittäen tyttärensä päätä…
»Minun täytyy kysyä sinulta erästä asiaa, erästä hyvin vakavaa asiaa.
Sanopas minulle… rakastatko sinä miestäsi kaikesta sydämestäsi?»

»Tietysti, isä», sanoi Tony niin lapsellisen teeskentelevin ilmein kuin ikinä osasi, aivan kuten hän olisi tehnyt, jos joku olisi kysynyt häneltä: »Ethän sinä enää koskaan tee kiusaa Nukke-Liisalle, Tony?»… Konsuli oli vaiti silmänräpäyksen.

»Rakastathan sinä häntä niin paljon», kysyi hän sitten, »että et voisi elää ilman häntä… et missään tapauksessa? Et silloinkaan, vaikka hänen asemansa Jumalan tahdosta muuttuisi, vaikka hän joutuisi sellaisiin olosuhteisiin, ettei hän enää voisi ympäröidä sinua kaikella tällä…?» Konsuli viittasi keveästi huonekaluihin, oviverhoihin, peilipöydällä olevaan kultaiseen pöytäkelloon ja viimein hänen pukuunsa.

»Tietysti, isä», toisti Tony lohduttavalla äänellä, jollaiseen hän aina turvautui, kun hänelle puhuttiin vakavasti. Hän katsoi isänsä ohi ulos ikkunasta, jonka takana sataa tihuutti äänettömästi. Hänen silmissään oli sellainen ilme kuin lapsella, jolle joku satua kertoessaan eksyy puhumaan velvollisuuksista ja siveydestä… ilme, jossa oli luettavana hämillisyyttä, kärsimättömyyttä, hurskautta ja kyllästymystä.

Konsuli katseli häntä minuutin ajan ääneti ja miettivästi silmää räpyttäen. Oliko hän tyytyväinen tyttärensä vastaukseen? Hän oli punninnut kaikkea tarkoin matkalla ollessaan…

Jokainen ymmärtää, että Johann Buddenbrookin ensimmäinen vilpitön ajatus oli ollut koettaa kykynsä mukaan toimittaa vävylleen tämän tarvitsemat rahat. Mutta muistaessaan, miten ponnekkaasti, lievää sanaa käyttääksemme, hän oli puoltanut tätä avioliittoa, muistaessaan katseen, jonka lapsi hääkemujen jälkeen hyvästellessään oli luonut häneen kysyen: »Oletko tyytyväinen minuun?» tunsi hän jokseenkin masentavaa syyllisyyttä ja hän päätti, että tämän asian täytyi järjestyä hänen tyttärensä mielen mukaan. Hän tiesi, ettei Tony ollut suostunut tähän liittoon rakkaussyistä, mutta oli toivonut, että kuluneet neljä vuotta, tottumus ja lapsen maailmaantulo olisivat voineet muuttaa asioita, että Tony nyt olisi kiintynyt mieheensä sieluineen ruumiineen eikä voisi edes ajatella eroa tästä, enempää kristilliseltä kuin maalliseltakaan kannalta katsoen. Tässä tapauksessa, ajatteli konsuli, täytyi hänen myöntyä maksamaan. Tosin oli kristityn velvollisuuden ja naisellisen arvokkuuden mukaista, että Tony seuraisi miestään myöskin vastoinkäymisessä: mutta jos tytär todella ilmaisisi tahtovansa tehdä niin, ei hän tuntenut olevansa oikeutettu jättämään tytärtään vaille kaikkea sitä elämän mukavuutta ja komeutta, johon tämä oli tottunut lapsuudestaan asti, vaan katsoi olevansa velvoitettu estämään onnettomuuden ja pelastamaan B. Grünlichin millä hinnalla tahansa. Sanalla sanoen: Hänen harkintansa tulos oli ollut toivo ottaa luokseen tyttärensä lapsineen ja jättää herra Grünlich kulkemaan omia teitään. »Suokoon Jumala, ettei asia olisi niin täpärällä! Hän ei kuitenkaan unohtanut lakipykälää, joka sallii eron siinä tapauksessa, ettei mies kykene elättämään vaimoaan ja lapsiaan. Mutta ihan ensiksi hänen täytyi päästä selville tyttärensä ajatuksista…»

»Huomaan», alkoi hän uudelleen silitellen yhä hellästi Tonyn päätä, »huomaan, rakas lapsi, että sinulla on hyvät, kiitettävät periaatteet. Mutta… en saata otaksua, että sinä katsot asioita siltä kannalta, jolta niitä, Jumala paratkoon, täytyy katsoa: tosiasioina nimittäin. En ole kysynyt mitä sinä tässä tai tuossa tapauksessa tekisit, vaan mitä sinä nyt, nyt juuri, aiot tehdä. En tiedä, minkä verran olet selvillä asiain tilasta… Minun surullinen velvollisuuteni on siis sanoa, että miehesi täytyy lakkauttaa maksunsa, ettei hän ole enää vakavarainen… luulen, että sinä ymmärrät minut…»

»Grünlich tekee siis vararikon…?» kysyi Tony hiljaa, kohoten tyynyiltä ja tarttuen konsulin käteen…

»Niin, lapseni», vastasi isä vakavasti. »Sinä et ole pitänyt sitä mahdollisena, niinkö?»

»En ole olettanut mitään varmasti…» änkytti Tony. »Kesselmeyer ei siis laskenut leikkiä…?» hän jatkoi tuijottaen syrjään, ruskeaan mattoon… »Hyvä Jumala!» pääsi sitten hänen suustaan, ja hän vaipui takaisin istuimelleen. Vasta tällä hetkellä selvisi hänelle, mitä kaikkea sisältyi sanaan »vararikko», ja hän muisti sen kauhun tunteen, jonka tuo sana jo hänen lapsena ollessaan oli herättänyt hänessä… »Vararikko»… se oli kamalampaa kuin kuolema, se merkitsi hälyä, romahdusta, häviötä, häpeää, häväistystä, epätoivoa ja kurjuutta… »Grünlich tekee vararikon!» hän toisti. Tuo sana vaikutti häneen niin lamauttavasti, niin musertavasti, ettei hän osannut ajatella apua, ei edes, että hänen isänsä mahtaisi mitään.

Konsuli katsoi tytärtään kulmat koholla, pienillä syvällä olevilla silmillään, joissa oli hyvin surullinen ja väsynyt ilme, mutta jotka sentään kuvastivat mitä suurinta jännitystä.

»Kysyin siis sinulta, rakas lapseni Tony», sanoi hän lempeästi, »oletko valmis seuraamaan miestäsi myös köyhyyteen?…» Heti tämän sanottuaan hän kuitenkin huomasi käyttäneensä vaistomaisesti sanaa »köyhyys» peloituskeinona ja lisäsi nyt: »Hän voi vielä nousta…»

»Tietysti, isä», vastasi Tony. Mutta se ei estänyt kyyneleitä syöksymästä esiin. Hän itki batistinenäliinaansa, joka oli koristettu pitseillä ja jossa oli nimimerkki A. G. Hän itki vielä aivan kuin lapsena ollessaan, luonnollisesti ja ujostelematta. Hänen ylähuulensa oli sanomattoman viehättävä hänen noin itkiessään.

Konsuli koetti yhä tutkia hänen silmiään. »Onko tuo sinun vakaa tarkoituksesi, lapseni?» kysyi hän. Hän oli aivan yhtä neuvoton kuin Tony.

»Ei ollenkaan!» sanoi konsuli vilkkaasti, mutta korjasi sitten taas sanansa: »En suinkaan aivan ehdottomasti kehoita sinua siihen, rakas lapseni. Siinä tapauksessa, etteivät sinun tunteesi sido sinua erottamattomasti mieheen…»

»Hyvä lapsi, minusta on erittäin tuskallista saattaa sinut alttiiksi kaikille niille ikävyyksille ja kiusallisille seikoille, jotka miehesi onnettomuuden johdosta, liikkeen ja talouden lopettamisen vuoksi tulevat välittömästi kohtaamaan teitä… Tahtoisin säästää sinua noista ensi tapahtumista ja viedä sinut sekä pienen Erikamme edeltäpäin kotiin. Luulen, että sinä tulet kiittämään minua siitä…?»

Tony oli hetken ääneti ja kuivasi silmiään. Hän puhalsi kaikin voimin nenäliinaansa ja painoi sen silmiään vasten estääkseen niitä jäämästä punaisiksi. Tämän jälkeen hän kysyi toisella äänellä, korottamatta ääntään: »Isä: onko Grünlich syyllinen? Onko hän joutunut kevytmielisyyden ja epärehellisyyden tähden onnettomuuteen?»

»Hyvin todennäköisesti!…» sanoi konsuli. »Se merkitsee… ei, en tiedä, lapseni. Sanoinhan sinulle, että minun täytyy vielä kuulla hänen ja hänen pankkiirinsa selvitystä…»

Tony ei näyttänyt huomaavan koko vastausta. Istuen kumarassa kolmen silkkityynynsä päällä, kyynärpää polvella ja leuka käteen nojaten, katsoi hän haaveilevasti eteensä, pää hyvin syvään painuneena.

»Voi, isä», sanoi hän hiljaa ja melkein liikkumattomin huulin, »eikö olisi ollut parempi, ettei…»

Konsuli ei voinut nähdä hänen kasvojaan; mutta niissä oli sama ilme, joka niissä oli ollut monena kesäiltana, kun hän nojasi pienen huoneensa ikkunaan Travemündessä… Hänen toinen käsivartensa oli vaipunut isän polvelle, sormien riippuessa velttoina alas. Tuo käsikin ilmaisi sanomattoman alakuloista ja hellää antaumusta, muistorikasta ja suloista kaipausta, joka pyrki kauas.

»Parempi…?» kysyi konsuli Buddenbrook. »Ettei mikä olisi tapahtunut, lapseni?»

Hän oli sydämestään valmis tunnustamaan, että olisi ollut parempi jättää solmimatta tämä avioliitto. Mutta Tony vastasi vain: »Ei mikään!»

Näytti siltä kuin Tony olisi vaipunut ajatuksiinsa, rientänyt kauas pois ja melkein unohtanut »vararikon». Konsuli huomasi olevansa pakotettu itse ilmaisemaan sen, minkä hän mieluummin olisi vain todennut.

»Luulen arvaavani sinun ajatuksesi, rakas Tony», hän lausui, »enkä minäkään puolestani tahdo kieltää, että tällä hetkellä kadun askelta, joka neljä vuotta sitten näytti minusta viisaalta ja toivottavalta… kadun sitä vilpittömästi. En usko olevani syyllinen Jumalan edessä. Uskon tehneeni velvollisuuteni koettaessani hankkia sinulle syntyperäsi mukaisen aseman… Taivas tahtoi toisin… et voine ajatella isäsi kevytmielisesti ja harkitsematta panneen onneasi vaaranalaiseksi! Näin Grünlichissä mitä parhaimmilla suosituksilla varustetun, kristillisen ja maailmaa nähneen miehen, papin pojan. Kuulin vielä myöhemminkin paljasta hyvää hänen liikemiestoiminnastaan. Olen tutkinut hänen asioitaan… Ne ovat sekavat, hyvin sekavat ja odottavat yhä selvitystä. Mutta ethän sinä syytä minua, ethän…»

»En, isä! Kuinka voit kysyä sellaista! Tule, älä anna sen painaa mieltäsi, rakas isä… Sinä olet kalpea, enkö saa tuoda sinulle vatsatippoja?» Tony oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan ja suuteli häntä poskille.

»Kiitos», sanoi isä; »noo, noo… älähän nyt, kiitos vain. Niin, minä olen kokenut raskaita päiviä… Mutta mitä tehdä? Minulla on ollut paljon vastuksia. Ne ovat Jumalan koettelemuksia. Mutta silti en voi tuntea itseäni aivan syyttömäksi sinuun nähden, lapseni. Kaikki riippuu nyt siitä kysymyksestä, jonka jo esitin sinulle, mutta johon sinä et vielä ole antanut tyydyttävää vastausta. Puhu avoimesti minulle. Tony… oletko oppinut rakastamaan miestäsi naimisissaolosi aikana?»

Tony alkoi uudelleen itkeä, ja vieden molemmin käsin nenäliinansa silmilleen sai hän sanotuksi nyyhkytystensä välillä: »Voi… mitä sinä kysyt, isä… Enhän minä ole milloinkaan rakastanut häntä… olen aina inhonnut häntä… etkö sitten tiedä sitä…?»

Olisi vaikea kuvata ilmettä, joka nyt näkyi Johann Buddenbrookin kasvoilla. Hänen silmänsä olivat säikähtyneet ja suruiset, ja kuitenkin hän nipisti yhteen huulensa, niin että suupielet ja posket vetäytyivät kurttuihin, kuten kävi silloin kun hän oli päättänyt edullisen kaupan. Hän sanoi hiljaa: »Neljä vuotta…» Tonyn kyyneleet kuivuivat äkkiä. Märkä nenäliina kädessä kohosi hän suoraksi ja sanoi vihaisesti: »Niin, neljä vuotta… hahaa! Näiden neljän vuoden aikana hän on muutaman kerran istunut luonani illalla lukien sanomalehteä…!»

»Niin, isä… ja minä rakastan Erikaa… vaikka Grünlich väittää, etten ole lapsirakas… En koskaan eroaisi hänestä, sen voin sanoa sinulle… mutta Grünlichistä — oh! Grünlichistä — oh!… Ja nyt hän vielä tekee vararikon!… Oi, isä, jos tahdot ottaa minut ja Erikan luoksesi… niin tulen ilomielin! Nyt tiedät sen!»

Konsuli nipisti taas huulensa yhteen; hän oli erinomaisen tyytyväinen. Pääasiaa täytyi vielä kosketella, mutta Tonyn osoittama päättäväisyys teki sen helpoksi.

»Joka tapauksessa näytät sinä kokonaan unohtaneen, lapseni», sanoi konsuli, »että apukin olisi mahdollinen… minun kauttani. Isäsi on juuri tunnustanut sinulle, ettei hän tunne itseään aivan syyttömäksi sinuun nähden, ja siinä tapauksessa… no niin, siinä tapauksessa, että toivoisit… odottaisit minulta… olen tuleva avuksi, estävä romahduksen, maksava miehesi velat ja pelastava hänen liikkeensä.»

Hän katsoi jännittyneesi tyttäreensä, ja tämän ilme tuotti hänelle suurta tyydytystä. Se osoitti pettymystä.

»Mitä se vaikuttaa asiaan, lapseni… suuresta, suuresta summasta!» Konsuli nyökkäsi päätään muutaman kerran aivan kuin tuon summan ajatteleminen olisi painanut sen alas. »Sitäpaitsi en tahdo salata sinulta», jatkoi hän puhettaan, »että kauppahuoneemme, ilman tätä asiaakin on kärsinyt tappioita ja että tämän summan luovutus merkitsisi sille heikontumista, josta se… josta se vain vaivoin kykenisi kohoamaan. En sano tätä suinkaan siksi, että…»

Hän ei täydentänyt lausettaan. Tony oli hypähtänyt pystyyn, hän oli astunut pari askelta taapäin ja huusi, märkä nenäliina yhä kädessään: »Hyvä! Riittää! Ei koskaan!»

Hän oli melkein sankarillisen näköinen. Sana »kauppahuoneemme» oli tehnyt tehtävänsä. Se vaikutti luultavasti asiaan vielä ratkaisevammin kuin hänen vastenmielisyytensä herra Grünlichiä kohtaan..

»Sitä sinä et tee, isä!» jatkoi hän aivan suunniltaan. Vieläkö sinäkin aiot tehdä vararikon? Jo riittää! Ei koskaan!

Juuri silloin avautui eteiskäytävän ovi hiukan arkailevasta ja herra
Grünlich astui sisään.

Johan Buddenbrook nousi paikaltaan, ja hänen ilmeensä sanoi: Asia on päätetty.

KAHDEKSAS LUKU.

Herra Grünlichin kasvot olivat täplikkäät, mutta hänen pukunsa oli niitä moitteettomin. Hänellä oli yllään samanlainen musta, poimuinen, hieno lievetakki ja samanlaiset herneenväriset housut kuin ne, jotka hänellä oli ollut yllään ensimmäisellä vierailullaan Mengstrassen varrella. Hän jäi veltosti paikalleen ja sanoi pehmeällä ja voimattomalla äänellä, katse maahan luotuna: »Isä!…»

Konsuli kumarsi kylmästi ja järjesti sitten parilla voimakkaalla vedolla kaulaliinansa paikoilleen.

»Se oli velvollisuuteni, hyvä ystävä!» vastasi konsuli; »pelkään vain, että se on jäävä ainoaksi teoksi, jolla voin vaikuttaa asiaanne.»

»Olen kuullut», jatkoi konsuli, »että pankkiirinne herra Kesselmeyer odottaa meitä… Missä neuvottelumme on päätetty pitää? Olen käytettävissänne…»

Konsuli Buddenbrook suuteli tytärtään otsalle ja sanoi: »Mene ylös lapsesi luo, Antonie!»

Sitten hän lähti ruokasalin kautta arkihuoneeseen herra Grünlichin kanssa, joka oli milloin hänen edessään, milloin hänen takanaan oviverhoja avaten.

Kun herra Kesselmeyer, joka oli seisonut ikkunan luona, kääntyi katsomaan taakseen, nousivat hänen mustat ja valkoiset hiushöyhenensä pystyyn ja laskeutuivat taas hiljaa alas.

»Herra pankkiiri Kesselmeyer… tukkukauppias, konsuli Buddenbrook, appeni…» esitti herra Grünlich vakavasti ja nöyrästi. Konsulin kasvot olivat liikkumattomat. Herra Kesselmeyer kumarsi käsivarret velttoina, puraisten keltaiset kulmahampaansa ylähuuleen ja sanoi: »Nöyrin palvelijanne, herra konsuli! Iloitsen kunniasta!»

»Pyydän teitä suomaan anteeksi, että teidän on täytynyt odottaa, Kesselmeyer», sanoi herra Grünlich. Hän oli sulaa kohteliaisuutta niin puoleen kuin toiseenkin.

»Siirrymmekö asiaan?» huomautti konsuli katsellen etsivästi ympärilleen… Talon isäntä kiiruhti vastaamaan: »Tehkää hyvin…»

Heidän kulkiessaan tupakkahuoneeseen sanoi herra Kesselmeyer iloisesti: »Onko ollut miellyttävä matka, herra konsuli?… Aha, vai sade? Niin, onhan huono vuodenaika, ruma, likainen vuodenaika! Saisi tulla hiukan pakkasta, hiukan lunta…! Mutta vieläkös mitä! Pelkkää sadetta! Kuraa! Hyvin, hyvin inhoittavaa…»

Pienen huoneen keskellä, jossa oli tummakukalliset seinäpaperit, oli jotakuinkin suuri, neliskulmainen, vihreäliinainen pöytä. Sade oli yltynyt. Oli niin pimeä, että herra Grünlich sytytti heti kolme hopeajalassa olevaa kynttilää. Vihreällä pöydällä oli hajallaan sinertäviä, toiminimen leimoilla varustettuja kauppakirjeitä ja kuluneita, paikoitellen repeytyneitä, päivämäärillä ja nimikirjoituksilla varustettuja papereita. Sitäpaitsi oli siinä paksu pääkirja sekä aika kimppu huolellisesti teroitettuja hanhenkyniä ja lyijykyniä muste- ja kirjoitushiekka-asettimella.

Herra Grünlich kumarsi hiljaa, hienotunteisesti ja pidättyvästi, kuten kumarretaan hautajaisiin saapuneille vieraille.

»Rakas isä, olkaa hyvä ja istukaa nojatuoliin», sanoi hän nöyrästi.
»Herra Kesselmeyer, olkaa niin ystävällinen ja istukaa tähän!…»

Viimeinkin oli kaikki kunnossa. Pankkiiri istui vastapäätä isäntää, ja konsuli asettui nojatuoliin pöydän päähän. Hänen tuolinsa selkämys kosketti eteisen ovea.

Herra Kesselmeyer kumarsi, laski alahuulensa lerpalleen, selvitti liiveiltään yhden silmälasiparin ja vei sen nenälleen, rypisti nenäänsä ja aukaisi suunsa selälleen. Sitten hän kynsi tasalatvaista poskipartaansa, mistä syntyi hermostuttava ääni, painoi kädet polvilleen, nyökkäsi papereita kohti ja sanoi lyhyesti ja iloisella äänellä: »Aha! Tuossahan se joulupöytä on!»

»Sallinette minun nyt luoda tarkemman katsauksen asiain tilaan», sanoi konsuli ja tarttui pääkirjaan. Mutta äkkiä ojensi herra Grünlich suojaten kätensä pöydän yli, pitkät, sinisuoniset kätensä, jotka vapisivat huomattavasti, ja huusi järkytettynä: »Hetkinen vielä, isä, vain hetkinen! Antakaa minun ensin esittää pieni valaiseva johdatus!… Niin, tulette huomaamaan kaiken, mikään ei ole jäävä silmiltänne salatuksi.. Mutta uskokaa minua: Tulette näkemään onnettoman ihmisen, ette syyllistä! Minä olen väsymättä kohtaloa vastaan taistellut mies, jonka kohtalo sittenkin on lyönyt maahan. Tässä mielessä, isä…»

»Saamme nähdä, saamme nähdä, ystäväni!» sanoi konsuli ilmeisesti kärsimättömänä, ja herra Grünlich veti takaisin kätensä heittäytyen kohtalon varaan.

Seuraavat hetket olivat pitkiä, kauheita, äänettömiä minuutteja. Kynttilöiden lepattavassa valossa istuivat nuo kolme herraa lähetysten neljän tumman seinän välissä. Ei kuulunut muuta kuin paperien rapinaa konsulin käännellessä niitä. Muuten oli ulkoa kuuluva sateen lorina ainoa hiljaisuutta rikkova ääni.

Herra Kesselmeyer oli työntänyt peukalot liivinsä taskuihin ja rummutti sonnilla pöytää siirtäen kuvaamattoman iloisesti katseensa toisesta toiseen. Herra Grünlich istui liikahtamatta tuolin laidalla kädet pöydällä ja tuijotti synkkänä eteensä, luoden silloin tällöin aran syrjäkatseen appeensa. Konsuli selaili pääkirjaa, seurasi sormellaan sen lukusarekkeita, vertaili päivämääriä ja merkitsi lyijykynällä melkein näkymättömiä numeroitaan paperille. Hänen jännittyneet kasvonsa ilmaisivat kauhua liikkeen tilan johdosta, johon hän nyt sai »luoda tarkemman katsauksen»… Viimein hän laski vasemman kätensä herra Grünlichin käsivarrelle ja sanoi järkytettynä: »Mies parka!»

»Isä…» sai Grünlich sanotuksi. Tuon säälittävän ihmisen silmistä vieri kaksi isoa kyyneltä poskille ja niitä pitkin kullankeltaiselle poskiparralle. Herra Kesselmeyer seurasi mitä suurimmalla mielenkiinnolla noiden pisaroiden kulkua; hän oikein kohosi hiukan paikaltaan, kumartui eteenpäin ja töllisti suu auki vastapäätäistujaa. Konsuli Buddenbrook oli kovasti liikutettu. Häntä itseään kohdanneen onnettomuuden pehmentämänä hän tunsi kuinka sääli syttyi hänen sydämessään; mutta pian hän jälleen voitti tunteensa.

»Kuinka tämä on mahdollista!» sanoi hän lohduttomasti päätään huojutellen… »Näin lyhyessä ajassa!»

»Se käy kuin leikki!» vastasi herra Kesselmeyer hyväntuulisesti.
»Neljässä vuodessa voi mainiosti joutua koirien hampaisiin.
Muistakaamme vain, miten iloisesti Veljekset Westfahl vielä äskettäin
touhusivat Bremenissä…»

Konsuli katsoi häneen silmiään räpytellen kuulematta tai näkemättä mitään. Hän ei ollut suinkaan ilmaissut varsinaista ajatustaan, joka kiinnitti hänen mieltään… Miksi, kysyi hän itseltään, miksi tämä kaikki tapahtui juuri nyt? B. Grünlich olisi voinut jo pari kolme vuotta sitten olla nykyisessä tilassaan, sen havaitsi ensi silmäyksellä. Mutta hänen nauttimansa luotto oli ollut pohjaton, hän oli saanut pääomaa pankeista, hän oli saanut yhä uudelleen taattujen henkilöiden, kuten esimerkiksi senaattori Bockin ja konsuli Goudstikkerin nimikirjoitukset papereihinsa, ja hänen vekselinsä olivat käyneet täydestä. Miksi siis juuri nyt, nyt, nyt — kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja tiesi, mitä hän tarkoitti tuolla sanalla — hän tarkoitti sitä joka taholla ilmennyttä yleistä sortumista, sitä täydellistä luoton lopettamista, joka oli tapahtunut kuin yhteisestä päätöksestä, sitä yksimielistä hyökkäystä B. Grünlichin kimppuun, joka tapahtui häikäilemättä syrjäyttäen kaikki kohteliaisuusmuodot. Konsuli ei ollut niin lapsellinen, ettei olisi ymmärtänyt sukunsa nauttiman arvonannon koituneen Grünlichin hyödyksi tämän mennessä kihloihin hänen tyttärensä kanssa. Mutta oliko Grünlichin luotto niin täydellisesti, niin päivänselvästi, niin yksinomaan riippunut hänestä? Eikö siis Grünlich itse ollut merkinnyt mitään? Entä toisten hänestä antamat suotuisat lausunnot, kirjat, joita hänelle oli näytetty?… Olipa asian laita miten hyvänsä, hänen päätöksensä olla liikuttamatta sormeakaan asiassa varmistui yhä. Hän oli siis erehtynyt! Nähtävästi oli B. Grünlich osannut herättää sellaisen käsityksen, että hän oli yhteisvastuullinen Johann Buddenbrookin kanssa? Tämä, kuten näytti, kauhistavan laajalle levinnyt erehdys täytyi kerta kaikkiaan korjata! Ja tuokin Kesselmeyer oli vielä ihmettelevä! Oliko tuolla ilveilijällä ollenkaan omaatuntoa? Ei voinut olla huomaamatta, miten häpeämättömästi hän oli rakentanut kaiken sen ainoan seikan varaan, ettei hän, Johann Buddenbrook, antaisi tyttärensä miehen romahtaa. Sen vuoksi hän oli suonut jatkuvaa luottoa Grünlichille, joka jo aikaa sitten oli mennyt mies, pannen hänet samalla allekirjoittamaan yhä huikeampia kiskurikorkoja…

»Yhdentekevä», sanoi hän lyhyesti. »Käykäämme asiaan. Jos minun on annettava asiasta lausuntoni kauppamiehenä, täytyy minun valitettavasti ilmaista käsitys, että tässä on kysymys sekä onnettomasta että mitä suurimmassa määrin syyllisestä liikemiehestä.»

»Tuo nimitys kaikuu pahalta korvissani!» sanoi konsuli nopeasti ja kalseasti. »Teidän vaatimuksenne, hyvä herra», jatkoi hän puhettaan, kääntyen ohimennen pankkiiriin päin, »tekevät kuusikymmentätuhatta markkaa…»

»Perimättömine pääomaan liitettyine korkoineen kuusikymmentäkahdeksantuhatta seitsemänsataa viisikymmentä markkaa viisitoista killinkiä», vastasi herra Kesselmeyer herttaisesti.

»Sangen hyvä… Ettekä te siis missään tapauksessa ole suostuvainen pitkittämään kärsivällisyyttänne!»

Herra Kesselmeyer purskahti muitta mutkitta nauruun. Hän nauroi suu levällään, sysäyksittäin, ilman vähintäkään pilkkaa, suorastaan hyväntahtoisesti, katsoen konsulia kasvoihin kuin kehoittaen tätäkin yhtymään siihen.

Johan Buddenbrookin pienet, syvällä olevat silmät synkistyivät, ja hänen silmiensä ympärille muodostui yhtäkkiä punaisia viivoja, jotka levisivät poskiluiden kohdalle asti. Hän oli tehnyt kysymyksen ainoastaan muodon vuoksi ja tiesi mainiosti, että tämän ainoan velkojan suoma pitennys olisi vaikuttanut tuskin ollenkaan asioiden tilaan. Mutta tapa, jolla tuo mies ilmaisi epuunsa, hävetti ja katkeroitti häntä äärimmilleen asti. Yhdellä ainoalla käden liikkeellä työnsi hän kaikki paperit syrjään, laski lyijykynän pöydälle niin että napsahti, ja sanoi: »Ilmoitan siis, etten ole halukas puuttumaan pitemmältä asiaan.»

»Ahaa!» huudahti Kesselmeyer huitoen käsillään… »Sepä oli sana, sepä oli arvokasta puhetta. Herra konsuli järjestää asian erittäin yksinkertaisesti! Ilman pitkiä puheita! Kädenkäänteessä vain!»

»En voi auttaa asiaa, ystäväni», sanoi hän tyynesti Grünlichiin kääntyen. »Sen täytyy saada kulkea alkamaansa latua… Minä en saata estää sitä. Olkaa mies ja hakekaa Jumalalta lohtua ja voimaa. Katson neuvottelun loppuneeksi.»

Merkillistä kyllä levisi herra Kesselmeyerin kasvoille vakava ilme, joka näytti kerrassaan omituiselta; mutta sitten hän nyökkäsi herra Grünlichille kehoittavasti. Tämä istui hievahtamatta, väännellen vain pitkiä käsiään niin ankarasti, että nivelet narskuivat.

»Isä… herra konsuli…» sanoi hän vavahtelevin äänin, »te ette voi… ette voi tahtoa minun häviötäni, sortumistani! Kuunnelkaa toki! On kysymys sadankahdenkymmenentuhannen markan suuruisesta summasta… Te voitte pelastaa minut! Te olette rikas! Saatte järjestää tuon summan miten tahdotte… lopulliseksi korvaukseksi, tyttärenne perinnöksi, korolliseksi lainaksi… Minä teen työtä… Tiedättehän, että olen toimelias ja kekseliäs…»

»Sallikaa minun… ettekö te voi maksaa?» kysyi herra Kesselmeyer katsoen häneen lasiensa läpi nenä rypyssä… »Pyydän saattaa herra konsulin mietittäväksi, että… tämä olisi juuri mitä parhain tilaisuus kauppahuone Johan Buddenbrookin hyvävaraisuuden osoittamiseksi…»

»Pyytäisin teitä, hyvä herra, jättämään minun asiakseni huolehtimisen taloni kunniasta. Osoittaakseni maksukykyäni minun ei tarvitse viskata rahojani lähimpään rapakkoon…»

»Eihän suinkaan, eihän suinkaan! A-aha! 'Rapakko' on sangen lystikäs sana! Mutta eikö herra konsuli arvele, että herra vävynne vararikko voi saattaa asemanne väärään valoon… tuota… saattaa… johtaa?…»

»Pyydän teitä vielä kerran jättämään maineeni liikemaailmassa minun omaksi asiakseni», sanoi konsuli.

Herra Grünlich katsoi neuvottomana pankkiiriinsa ja aloitti uudelleen: »Isä… minä rukoilen teitä, ajatelkaa mitä teette!… Onko siis kysymys vain minusta? Oh, minä,… pitääkö minun sittenkin sortua! Entä tyttärenne, vaimoni, jota rakastan niin suuresti, jonka olen voittanut niin ankaralla kamppailulla… ja lapsemme, viaton lapsemme… hekin joutuvat onnettomuuteen. Ei, isä, minä en kestä sitä! Tapan itseni! Omalla kädelläni tapan itseni… uskokaa minua! Älköön taivas lukeko sitä viaksenne!»

Johann Buddenbrook nojasi kalpeana ja tykyttävin sydämin tuoliinsa. Toisen kerran syöksyivät tuon miehen tunteet häntä ahdistamaan, jälleen täytyi hänen kuulla — kuten jo kerran ennen, ilmoittaessaan herra Grünlichille tyttärensä travemündeläiskirjeestä — tuo hirveä uhkaus, ja jälleen valtasi hänet aikakauden ahdistava kunnioitus ihmistunteita kohtaan, joka aina oli ollut ristiriidassa hänen järkevän ja käytännöllisen liikevaistonsa kanssa. Mutta tuo kohtaus ei kestänyt sekuntia kauemmin. Satakaksikymmentätuhatta markkaa… toisti hän itsekseen, mutta sanoi sitten rauhallisesti ja lujasti: »Antonie on tyttäreni. Olen pitävä huolen siitä, ettei hän joudu syyttömästi kärsimään.»

»Ehditte kuulla sen vielä», vastasi konsuli. »Tällä kertaa minulla ei ole sanaakaan lisättävää.» Tämän sanottuaan hän nousi, painoi tuolinsa lujasti lattiaan ja kääntyi ovelle.

Herra Grünlich istui mykkänä, jäykkänä, älyttömänä paikallaan, ja hänen suunsa nytkähteli vuoroin puoleen ja toiseen hänen saamatta esille sanaakaan. Mutta herra Kesselmeyerin iloisuus palasi kun hän näki konsulin ratkaisevan liikkeen… se sai ylettömän vallan, paisui peloittavaksi! Lasit putosivat hänen pystyltä nenältään samalla kun hänen kellahtavat, yksinäiset kulmahampaansa uhkasivat purra mäsäksi hänen ohuet huulensa. Hänen pienet punaiset kätensä soutivat ilmassa, hänen hiushöyhenensä häilyivät, hänen hillittömästä naurusta vääntyneet kasvonsa valkoisille poskipartoineen muuttuivat sinoberinvärisiksi…».

»Ahah!» hän kirkui… »Se on hyvin… hyvin lystikästä! Teidän pitäisi kuitenkin hiukkasen tuumia ennenkuin viskaatte hautaan tämmöisen herttaisen, verrattoman vävypojan!… Toista noin toimeliasta ja neuvokasta miekkosta ei ole taivaan alla! Aha! Jo neljä vuotta sitten tunsimme kerran puukon kurkulla… hirttonuoran kaulallamme… jolloin aloimme pitää pörssissä hälinää kihlauksesta mademoiselle Buddenbrookin kanssa ennenkuin se todella oli tapahtunutkaan… kunnia sille, jolle kunnia tulee! Suurin tunnustus toimeliaisuudesta…!»

»Kesselmeyer!» sanoi herra Grünlich hammasta purren, liikutti kouristuksenomaisesti käsiään aivan kuin karkoittaakseen aaveen ja juoksi huoneen nurkkaan, missä istuutui tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja painui niin kumaraan, että poskiparran tupsut koskettivat sääriä. Pari kertaa nosti hän polviaan.

»Miten teimmekään oikeastaan?» jatkoi herra Kesselmeyer. »Miten ongimmekaan koukkuumme tyttölapsen ja kahdeksankymmentätuhatta markkaa? Ohhoo! Ainahan sitä keinoja keksitään! Se, jolla on kymmenes osakaan herra Grünlichin toimeliaisuudesta ja neuvokkuudesta, selviää kyllä! Asetetaan pelastavan herra isän eteen kauniita kirjoja, herttaisia, puhtaita kirjoja, joissa kaikki on niitä parhaimmassa kunnossa… ja joiden ainoa vika on se, etteivät ne pidä täydelleen yhtä todellisuuden kanssa… Sillä todellisuudessa oli kolme neljännestä myötäjäissummasta jo kiinni vekseleissä!»

Konsuli seisoi kalmankalpeana ovella, käsi rivalla. Kauhu karmi hänen selkäpiitään. Oliko hän tässä pienessä, heikosti valaistussa huoneessa kolmenkesken roiston ja ilkeydestä raivoavan apinan kanssa?

»Herra, minä halveksin sanojanne», sai hän vaivoin sanotuksi. »Halveksin mieletöntä parjaustanne sitä enemmän, kun se kohdistuu myös minuun… minuun, joka en ole kevytmielisesti syössyt tytärtäni turmioon. Minulla oli tarkat tiedot vävyni asioista… muu oli Jumalan käsissä!»

Hän kääntyi, hän ei tahtonut kuulla enempää, hän avasi oven. Mutta herra Kesselmeyer huusi hänen jälkeensä: »Ahaa? Tiedotko? Kuka ne on antanut? Bock? Goudstikker? Petersen? Massmann & Timm? Hehän olivat kaikki asianosaisia. Heitähän kaikkia, asia koski. He olivat äärettömän iloisia tuntiessaan pääsevänsä turvaan tämän avioliiton avulla…»

YHDEKSÄS LUKU.

»Laita itsesi valmiiksi, lapsi», sanoi hän Tonyn ilmestyessä näkyviin. Hän lähti tyttärensä kanssa salonkiin. »Laita itsesi pian valmiiksi ja toimita Erikakin kuntoon… Ajamme kaupunkiin… Olemme yötä majatalossa ja jatkamme huomenna matkaa.»

»Kyllä, isä», sanoi Tony. Hänen kasvonsa olivat punaiset, hämmentyneet ja neuvottomat. Hän nypli tarkoituksettomasti vaatteitaan tietämättä mistä alkaa ja voimatta vielä oikein uskoa tapausta todeksi.

»Mitä minun pitää ottaa mukaan, isä!» kysyi hän huolissaan ja hätääntyneenä… »Kaikkiko? Kaikki vaatteet? Yksi vai kaksi arkkua?… Tekeekö Grünlich todellakin vararikon?… Voi hyvä Jumala!… Mutta voinko minä sitten ottaa mukaan korujani?… Isä, palvelustyttöjen täytyy lähteä pois… en voi enää maksaa heidän palkkojaan… Grünlichin olisi pitänyt antaa minulle talousrahaa tänään tai huomenna…»

»Heitä se asia, lapsi, kyllä se kaikki järjestetään täällä. Ota mukaan vain kaikista välttämättömimmät tavarat… yksi arkku… pieni arkku. Sinun omaisuutesi lähetetään jälestäpäin. Joudu, kuuletko! Meillä on…»

Samassa vedettiin ovi verhot syrjään ja salonkiin astui herra Grünlich. Nopein askelin, kädet levällään, pää kallellaan kiiruhti hän vaimonsa luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen.

Koko hänen olentonsa tuntui ilmaisevan: »Tässä olen! Tapa minut, jos tahdot!» Hän oli säälittävän näköinen. Hänen kullankeltaiset poskipartatupsunsa olivat pörrössä, hänen lievetakkinsa rypyssä, hänen kaulaliinansa vinossa, hänen kauluksensa auennut ja hänen otsallaan hikipisaroita.

»Antonie…!» hän sanoi. »Olen edessäsi… Onko sinulla sydäntä, tuntevaa sydäntä?… Kuule minua.. näet edessäsi miehen, joka on sortuva, tuhoutuva, ellet… joka on kuoleva surusta, jos työnnät pois hänen rakkautensa! Tässä olen… hennotko sanoa minulle: Inhoan sinua — Hylkään sinut —?»

Tony itki. Tämä oli aivan samanlainen kohtaus kuin silloin maisemahuoneessa. Jälleen näki hän nuo pelosta vääristyneet kasvot ja tuon rukoilevan katseen ja jälleen näki hän hämmästyksen ja liikutuksen vallassa, että tuo pelko ja tuo rukous oli rehellistä ja teeskentelemätöntä.

»Nouse, Grünlich», sanoi hän nyyhkien. »Nouse toki ylös!» Ja hän koetti nostaa miestä hartioista. »En inhoa sinua! Miten voit sanoa sellaista!…» Ja tietämättä mitä vielä lisäisi, katsoi hän isäänsä kerrassaan avuttomana. Konsuli tarttui hänen käteensä, kumarsi vävylleen ja lähti tytärtään taluttaen käytävään.

»Olen jo sanonut teille», sanoi konsuli, »etten voi ottaa tunnolleni sitä, että lapseni syyttömästi joutuisi onnettomuuteen. Ei, herrani, olette menettänyt oikeutenne tyttäreeni. Ja voitte kiittää Luojaanne siitä, että tämän lapsen sydän on säilynyt niin puhtaana ja viattomana, että hän voi erota teistä ilman inhoa! Voikaa hyvin!»

Mutta nyt menetti herra Grünlich kokonaan mielenmalttinsa. Hän olisi voinut neuvotella lyhyestä erosta, paluusta ja uudesta elämästä ja ehkä pelastaa itselleen perinnön; mutta nyt hänen harkintansa, toimeliaisuutensa ja keksintäkykynsä pettivät. Hän olisi voinut ottaa ison, kestävän pronssisen lautasen peilipöydältä ja viskata sen lattiaan, mutta hän otti sen sijaan ohuen, maalatun, kukallisen porsliinimaljakon, joka oli sen vieressä, ja paiskasi sen maahan semmoisella voimalla, että se särkyi tuhansiksi sirpaleiksi…».

»Haa! Hyvä! Hyvä!» hän huusi. - »Mene vain! Luuletko, että minä jään sinua itkemään, senkin hanhi! Ehei, erehdyt, kallehin! Nain sinut ainoastaan rahojen tähden, mutta koska niitä ei ollut läheskään tarpeeksi, niin laputa vain takaisin kotiisi! Minä olen kyllästynyt sinuun… kyllästynyt… kyllästynyt…!»

Johan Buddenbrook vei tyttärensä ääneti ulos. Mutta hän itse tuli vielä kerran takaisin, astui herra Grünlichiä kohden, joka seisoi ikkunan luona kädet selän takana tuijottaen sateeseen, kosketti kevyesti hänen olkapäätään ja sanoi hiljaa ja kehoittavasti: »Olkaa mies. Rukoilkaa.»

KYMMENES LUKU.

Suuressa talossa Mengstrassen varrella vallitsi pitkät ajat apea henki madame Grünlichin palattua sinne pienen tyttärensä kanssa. Liikuttiin varoen eikä puhuttu mielellään »siitä»… päähenkilöä itseään lukuunottamatta, joka päinvastoin puhui siitä hartaasti ja näytti sitä tehdessään olevan oikeassa elementissään.

Tony asettui asumaan niihin yläkerran huoneisiin, jotka Buddenbrook-vanhusten eläessä olivat olleet hänen vanhempiensa hallussa. Hän oli hiukan pettynyt, kun ei hänen isänsä näyttänyt aikovan toimittaa hänelle omaa lapsenhoitajatarta, ja se puolentunnin aika tuntui hänestä hyvin katkeralta, jolloin isä selitti lempeästi, että soveliaisuus vaati häntä aluksi elämään hiljaa kotona ja välttämään kaupungin seurakutsuja, sillä joskin hän oli inhimillisesti katsoen viaton kohtaloon, johon Jumala oli hänet määrännyt, vaati hänen asemansa eronneena rouvana kuitenkin aluksi mitä suurinta pidättyväisyyttä. Mutta Tonyllä oli onnellinen kyky mukautua ymmärtävästi, taitavasti ja ilomielin jokaiseen elämän vaiheeseen. Hän tottui pian syyttömästi kärsineen vaimon osaan, kävi tummissa vaatteissa, kampasi vaaleanruskean tukkansa sileälle jakaukselle, kuten tyttönä ollessaan, ja korvasi seurustelun puutteen siten, että selitteli laajasti ja väsymättömän innokkaasti, asemansa vakavuuden ja tärkeyden valtaamana, ajatuksiaan avioliitosta, herra Grünlichistä ja elämästä ja kohtalosta yleensä.

Jokainen ei suonut hänelle tilaisuutta tähän. Konsulitar oli yhä vakuutettu siitä, että hänen tyttärensä mies oli kohdellut vaimoaan moitteettomasti ja velvollisuudentuntoisesti. Mutta Tonyn alkaessa puhua asiasta hän kohotti vain keveästi kauniin valkoisen kätensä ja sanoi: »Assez, lapseni. En halua kuulla siitä.»

Klara, joka oli vasta kaksitoistavuotinen, ei ymmärtänyt siitä mitään, ja Thilda-serkku oli liian tyhmä. »Voi Tony, kuinka surullista!» oli kaikki, mitä hän ymmärsi puolestaan hitaasti ja ihmetellen esiintuoda. Mamsseli Jungmann sitävastoin osottautui kiitolliseksi kuulijaksi. Tämä oli jo täyttänyt 35 vuotta ja saattoi ylpeillä siitä, että oli harmaantunut parhaiden piirien palveluksessa. »Älä ole huolissasi, lapsukainen», sanoi hän; »sinä olet vielä nuori, voit mennä uudelleen naimisiin.» Hän antautui hellästi ja uskollisesti pienen Erikan kasvatukseen ja kertoi tälle samat muistelmat ja tarinat, joita konsulin lapset olivat kuunnelleet viisitoista vuotta sitten. Varsinkin kertoi hän mielellään eräästä sedästä, joka oli kuollut Marienwerderissä nikotukseen, koska hän oli »nikottanut ulos sydämensä».

Mieluimmin ja perusteellisimmin jutteli Tony kuitenkin isänsä kanssa joko päivällisen jälkeen tai aamukahvia nauttiessa. Hänen suhteensa isään oli yhdellä iskulla muuttunut paljon hellemmäksi kuin ennen. Tähän saakka oli uuttera, huolellinen, ankara, kunnollinen ja hurskas isä, joka julkisessa toiminnassaan oli kaupungin päähenkilöltä, herättänyt hänessä pikemmin pelokasta kunnioitusta kuin hellyyttä. Tonyn salongissa tapahtuneen keskustelun jälkeen isä oli tullut hänelle inhimillisesti läheisemmäksi, ja hän ylpeili ja oli liikutettu siitä, että isä oli puhunut hänelle avomielisesti ja vakavasti asiasta, jättänyt ratkaisun hänen itsensä tehtäväksi ja tunnustanut melkein nöyrästi, ettei hän tuntenut itseään aivan syyttömäksi Tonyn kohtaloon nähden. Tony ei olisi tosin itse koskaan tullut tuota ajatelleeksi, mutta kun isä sen sanoi, uskoi hän sen ja hänen tunteensa isäänsä kohtaan muuttuivat pehmeämmiksi. Mitä konsuliin tulee, ei hän muuttanut käsitystään, vaan katsoi velvollisuudekseen korvata tyttären kärsimän kovan kohtalon sitä suuremmalla rakkaudella.

Johann Buddenbrook ei ollut sanonut vähäisintäkään henkilökohtaisen moitteen sanaa petollisesta vävypojastaan. Tosin olivat Tony ja hänen äitinsä saaneet kuulla mitä epärehellisiä keinoja herra Grünlich oli käyttänyt saadakseen haltuunsa nuo 80 000 markkaa; mutta konsuli varoi tarkasti vetämästä asiaa julkisuuteen tai oikeuden eteen. Hän tunsi liikemiesylpeyttään syvästi loukatun ja kärsi vaieten häväistyksen, joka oli singottu niin röyhkeästi hänen silmilleen.

Joka tapauksessa ajoi hän päättävästi eroasiaa heti kauppahuone B. Grünlichin vararikon tultua tunnetuksi — mikä tuotti muuten erinäisille Hampurissa oleville liikkeille melkoisia vahinkoja — ja tuo oikeusjuttu, ajatus, että hän, juuri hän oli todellisen oikeusjutun keskipiste, lietsoi Tonyn mieleen sanomatonta omanarvontuntoa.

»Isä», sanoi hän, »isä, miten asiamme edistyy? Uskothan, että kaikki käy hyvin? Onhan lakipykälä aivan selvä? Olen tutkinut sitä tarkasti! Kun mies on kykenemätön elättämään vaimoaan…! Täytyyhän oikeusherrain se ymmärtää. Jos meillä olisi poika, jäisi se Grünlichille…»

Toisen kerran hän sanoi: »Olen ajatellut niin paljon avioliittovuosiani, isä. Haa! Siksi tuo mies ei tahtonut kaupunkiin, vaikka minä toivoin sitä niin äärettömästi. Siksi hän ei milloinkaan olisi antanut minun käydä vieraisilla kaupungissa! Siellä oli suurempi vaara kuin Eimsbüttelissä joutua kuulemaan hänen asiainsa todellisesta laidasta… Mikä veijari!»

Ja avioeropäätöksen langettua sanoi Tony tärkeän näköisenä: »Kai sinä olet merkinnyt sen sukupapereihin, isä? Etkö? Minun pitää sitten tehdä se… Ole hyvä ja anna minulle kirjoituspöydän avain.»

Ja innoissaan ja ylpeänä kirjoitti hän rivien alle, jotka hän neljä vuotta sitten oli liittänyt nimensä jälkeen: »Avioliitto purettiin helmikuussa anno 1850 lakivoimaisesti.»

»Isä», sanoi hän, »tiedän, että tämä tapaus on tahrana sukuhistoriassamme. Niin, olen ajatellut sitä paljon. Se on aivan kuin musteläikkä kirjan lehdellä. Mutta saat uskoa… vielä minä raaputan sen pois! Olen vielä nuori… enkö ole vielä sangen kaunis sinun mielestäsi? Vaikka matami Stuht sanoikin minut nähdessään: 'Voi hyvä Jumala, madam Grünlich, kuinka te olette tullut vanhan näköiseksi!' No, eihän sitä voi koko iäkseen jäädä semmoiseksi hanheksi, jollainen minä olin neljä vuotta sitten… elämä painaa tietysti merkkinsä… Minä menen uudestaan naimisiin! Saatpa nähdä, että kaikki paranee uuden edullisen avioliiton avulla! Etkö sinäkin luule?»

»Se on Jumalan kädessä, lapseni. Mutta ei ole ollenkaan soveliasta puhua sellaisista asioista nyt.»

Tony alkoi näihin aikoihin usein käyttää lausepartta: »semmoista se elämä on… ja sitä seurasi kaunis, vakava silmänluonti, joka pani aavistamaan, kuinka syvälle hän jo oli ehtinyt katsoa ihmiselämään ja kohtaloihin…»

Ruokasalin pöytä suureni vielä enemmän, ja Tonylle tarjoutui uusi juttelemisen tilaisuus, kun Thomas saman vuoden elokuussa palasi kotiin Pau'sta. Tony rakasti ja kunnioitti kaikesta sydämestään tuota veljeä, joka heidän Travemündestä ajaessaan oli nähnyt hänen surunsa ja ottanut osaa siihen ja jossa hän sitäpaitsi näki kauppahuoneen ja suvun tulevan päämiehen.

»Niin, niin», sanoi Thomas, »me kaksi olemme jo kokeneet yhtä ja toista, Tony…» Sitten hän kohotti toista silmäkulmaansa, siirsi venäläisen savukkeen suupielestä toiseen ja ajatteli nähtävästi pientä kukkasmyyjätärtä, jolla oli malaijilainen kasvojenmuoto ja joka hiljakkoin oli mennyt naimisiin kukkakaupan omistajattaren pojan kanssa sekä hoiti nyt kauppaa omissa nimissään.

Thomas Buddenbrook, joka oli vielä jonkun verran kalpea sairauden jälkeen, teki silmiinpistävän hienon vaikutuksen. Viimeiset vuodet näyttivät erinomaisesti täydentäneen hänen kasvatustaan. Korvien kohdalle pieneksi kummuksi harjattuine hiuksineen, ranskalaiseen tapaan teräväksi kierrettyine viiksineen, jotka käherrysraudan avulla oli saatu pysymään vaakasuorassa asennossa, ja vankkoine, suorine vartaloineen teki hän melkein sotilaallisen vaikutuksen. Mutta sinertävä, liian läpikuultava hiussuoniverkko kapeilla ohimoilla, missä hiusraja teki lahdelman taapäin, sekä lievä taipumus horkkaan, jota vastaan kunnon tohtori Grabow turhaan taisteli, ilmaisivat, ettei hänellä ollut varsin vankka terveys. Mitä yksityispiirteisiin tulee, esimerkiksi leukaan, nenään ja varsinkin käsiin — aito buddenbrookilaisiin käsiin — oli hän alkanut muistuttaa yhä enemmän isoisäänsä.

Hän puhui espanjalaisin ääntein sekoitettua ranskaa, ja hänen harrastuksensa eräitä uudenaikaisia satiiris- ja poleemisluontoisia kirjailijoita kohtaan sai kaikki ihmetyksen valtaan… Synkkä kaupanvälittäjä Gosch oli ainoa koko hänen kotikaupungissaan, joka siinä suhteessa ymmärsi häntä; hänen isänsä tuomitsi nuo kirjailijat mitä ankarimmin.

Mutta silti ei konsuli voinut salata, mitä iloa ja ylpeyttä hänen vanhin poikansa hänessä herätti. Liikutettuna lausui hän tämän tervetulleeksi takaisin konttoriinsa, jossa hän itsekin oli taas ahertanut suuremmalla tyydytyksellä vanhan madame Krögerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui vuoden lopulla.

Tuon vanhan rouvan poismeno täytyi kantaa tyynesti. Hän oli elänyt hyvin vanhaksi, viime vuodet aivan yksin. Hän meni Jumalan luo, ja Buddenbrookit saivat melko lailla rahaa, runsaasti 100 000 markkaa käteistä, joka erä vahvisti mitä tervetulleimmalla tavalla kauppahuoneen pääomaa.

Tuon kuolemantapauksen laajemmalle ulottuva seuraus oli se, että konsulin lanko Justus, saatuaan loput perinnöstään käsiinsä, selvitti asiansa, väsynyt kun oli alituisiin liike-elämän vastoinkäymisiin, ja vetäytyi syrjään koko alalta. Justus Krögeriä, à la mode-keikarin elämäniloista poikaa, ei onni ollut erikoisesti suosinut. Tuhlaava ja huikentelevainen kun oli, ei hän ollut koskaan osannut luoda itselleen varmaa, vakavaa ja luotettavaa asemaa kauppamaailmassa. Hän oli etukäteen kuluttanut huomattavan osan vanhempienperintöään, ja viime aikoina oli Jakob, hänen vanhin poikansa, tuottanut hänelle vakavia huolia.

Tuo nuori mies, joka näkyi hankkineen itselleen säädytöntä seuraa suuressa Hampurissa, oli tullut maksamaan vuosien kuluessa anteeksiantamattoman paljon. Ja kun konsuli nyt kieltäytyi enää, maksamasta piti äiti, heikko ja helläluontoinen nainen, salaa huolta kevytmielisestä pojastaan, mikä johti valitettavaan eripuraisuuteen puolisoiden kesken. Kaiken lisäksi oli Hampurista vielä kuulunut muutakin, pahempaa, samoihin aikoihin kuin B. Grünlich oli lakkauttanut suorituksensa. Jakob Kröger oli Dalbeck & Kumpp:in palveluksessa ollessaan joutunut kiinni vilpistä ja omavaltaisuudesta… Siitä ei nostettu melua, eikä Justus Krögerille tehty kyselyitä, mutta ilmoitettiin Jakob Krögerin saaneen paikan New Yorkissa kauppamatkustajana ja aikovan lähiaikoina lähteä matkalle.

Asiat olivat kehittyneet sille kannalle, että konsuli Justus puhui tästä lähtien vain »pojastaan», kuin olisi hänellä ollut ainoastaan yksi poika, ja hän tarkoitti silloin Jürgeniä, joka ei ollut tosin tehnyt mitään vilpillistä, mutta tuntui olevan jonkun verran ahdasjärkinen. Hän oli suurella ponnistuksella saanut luetuksi kimnaasin läpi ja oli ollut jonkun aikaa Jenassa, missä hän oli lukevinaan lakitiedettä.

Johann Buddenbrookiin teki mitä kiusallisimman vaikutuksen hänen vaimonsa suvun epäkunniakas kehitys, ja hän seurasi huolestuneesti omien lastensa polkuja. Vanhimman poikansa kuntoon ja vakavuuteen oli hänellä mitä lujin luottamus. Mitä Christianiin tulee, oli Mr. Richardson kirjoittanut, että tämä edistyi englanninkielen oppimisessa, mutta ettei hänellä aina ollut riittävää innostusta työhön. Sitäpaitsi häntä vetivät liiaksi puoleensa suurkaupungin huvitukset, kuten teatteri. Christianin omista kirjeistä kuvastui mitä hartain matkustushalu, ja hän pyysi kiihkeästi saada lähteä »meren yli», lähemmin sanoen Etelä-Amerikkaan, esimerkiksi Chileen, josta koettaisi hankkia paikan. »Se on seikkailunhalua», sanoi konsuli ja käski hänen ensin täydentää kauppatietojaan Mr. Richardsonin luona ja jäädä sinne neljänneksi vuodeksi. Sen jälkeen neuvoteltiin hänen tuumistaan vielä muutamissa kirjeissä, ja kesällä 1851 purjehti Christian Buddenbrook todellakin Valparaisoon, jossa hän oli hankkinut itselleen toimen. Hän matkusti sinne suoraan Englannista, käymättä välillä kotona.

Konsuli huomasi myös ilokseen, miten itsetuntoisesti ja arvokkaasti Tony esiintyi kaupungilla Buddenbrook-suvun jäsenenä… vaikka heidän oli täytynyt edellyttää, että hän eronneena rouvana tulisi kohtaamaan vahingoniloa ja ennakkoluuloa toisten perheiden puolelta.

»Hei vaan!» sanoi hän kerran palatessaan kävelyltä ja heitti hattunsa maisemahuoneen sohvalle… »Voitko ajatella, että tuo Möllendorpf — Hagenström — Semmlinger — Julchen, mokoma, ei tervehdi minua… hän ei tervehdi minua! Hän odottaa, että minä tervehtisin ensin! Mitä sinä sanot siitä? Kuljin Breitestrassea pää pystyssä hänen ohitseen ja katsoin häntä suoraan kasvoihin…»

»Sinä menet liian pitkälle, Tony… Kaikella on rajansa. Miksi sinä et voinut tervehtiä ensin madame Möllendorpfia? Olette yhdenikäiset, ja hän on naimisissa oleva rouva kuten sinäkin olit…»

Hänen vihaansa tuota »nousukasperhettä» kohtaan yllytti sekin, että sen jäsenet katsoivat olevansa oikeutetut halveksimaan häntä. Ja häntä kiukutti rajattomasti tuon joukon kukoistava asema. Ukko Heinrich kuoli vuoden 51 alkupuolella ja hänen poikansa Hermann… Hermann, joka oli syönyt sitruunasämpylöitä ja jolle Tony oli antanut korvapuustin, johti nyt herra Strunckin kumppanina tuota loistavaa vientiliikettä ja nai vuoden kuluttua konsuli Huneuksen tyttären, kaupungin rikkaimman miehen, jonka isän puutavara-asioilla oli ollut semmoinen menestys, että hän saattoi jättää kolmelle lapselleen kullekin kahden miljoonan perinnön. Hänen veljensä Moritz oli rintataudistaan huolimatta edistynyt loistavasti luku alallaan ja asettui kaupunkiin lakimiehenä. Häntä pidettiin terävänä, ovelana, hauskana, jopa kaunosieluisena miehenä, ja hän sai paikalla paljon asiatuttavia. Hänessä ei ollut yhtään Semmlingien näköä, hänellä oli kellahtavat kasvot ja terävät, vajanaiset hampaat.

Suvunkin keskuudessa hänen täytyi kulkea pystyssäpäin. Gotthold-setä, joka oli vetäytynyt syrjään liikeasioista ja vaelsi nyt huoletonna lyhyine säärilleen ja leveine housuineen vaatimattomassa asunnossaan, noukkien läkkirasiasta rintakaramellejä, sillä hän piti makeisista, suhtautui nyt onnellisempaan velipuoleensa yhä lempeämmin ja alistuvammin, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta hiljaista tyydytystä Tonyn epäonnistuneen avioliiton johdosta, hän kun muisti kolmea omaa naimatonta tytärtään. Mutta mitä hänen vaimoonsa, joka oli syntyisin Stüwing, ja varsinkin noihin kolmeen nyt jo kahdenkymmenenkuuden, -seitsemän ja -kahdeksan vuoden iässä olevaan tyttäreen tulee, osoittivat nämä serkkunsa onnettomuutta ja erojuttua kohtaan paljon vilkkaampaa mielenkiintoa kuin mitä he olivat ilmaisseet kihlajaisissa ja häissä. »Sukupäivillä», joita vanhan madame Krögerin kuoltua taas oli alettu pitää torstaisin Mengstrassen varrella, oli Tonyllä heistä aika vastus.

»Oi hyvä Jumala sinua raukkaa!» sanoi Pfiffi, nuorin heistä, joka oli pieni ja paksu ja joka heilutteli itseään hullunkurisesti puhuessaan, samalla kuin hänen suupielensä kostuivat. »Se on siis ratkaistu? Sinä olet siis taas samassa asemassa kuin ennen?»

»Ei ollenkaan!» sanoi Henriette, joka samoin kuin vanhin sisar oli tavattoman pitkä ja hontelo. »Sinä olet paljon huonommassa asemassa kuin jos et olisi mennyt ensinkään naimisiin.»

»Niin se on», vakuutti Friedrike. »Silloinhan on paljon parempi, ettei mene ollenkaan naimisiin.»

»Voi, rakas Friederike!» sanoi Tony nostaen päänsä pystyyn ja miettien oikein nasevaa vastausta. »Sinä taidat sittenkin erehtyä! Sillä onhan sitä ainakin saanut oppia tuntemaan elämää, tiedätkös! Ei ole enää mikään hanhi! Ja minulla on siis paljon suuremmat mahdollisuudet joutua uudelleen naimisiin kuin monella naimattomalla.»

Mutta Sesemi Weichbrodt oli aivan liian hyvä ja hienotunteinen ottaakseen koko asiaa puheeksi. Tony kävi joskus tervehtimässä entistä holhoojatartaan tämän punaisessa talossa, Mühlenbrinkin 7:ssä, jossa yhä kouluutettiin nuoria tyttöjä, vaikka täysihoitola alkoikin joutua vähitellen unohduksiin. Ja tuo kelpo vanha neito sai myös väliin kutsun Mengstrassen varrelle kaurispaistia tai täytettyä hanhea syömään. Silloin nousi neiti Sesemi varpailleen ja suudella napsahutti Tonya liikutettuna, hartaasti ja hiljaa otsalle. Hänen oppimaton sisarensa Madame Kethelsen oli viime aikoina tullut hyvin huonokuuloiseksi, eikä ollut ymmärtänyt juuri mitään Tonyn eroasiasta. Hän purskahti yhä sopimattomammissa kohdissa tietämättään välittömän sydämelliseen, miltei valittavaan nauruunsa, niin että Sesemin täytyi alituiseen koputtaa pöytään ja huutaa »Nally!»

Vuodet kuluivat. Konsuli Buddenbrookin tyttären tarinan kaupungissa ja suvun piirissä tekemä vaikutus alkoi hälvetä. Tony itse muisti avioliittoaan vain silloin kun hän huomasi elinvoimaisen pikku Erikan kasvoissa jonkun Bendix Grünlichiä muistuttavan piirteen. Hän käytti taas vaaleita pukuja, kähersi otsatukkansa ja otti kuten ennen osaa tuttavapiirinsä seurakesteihin.

Kuitenkin hän iloitsi suuresti siitä, että hän joka kesä saattoi jättää kaupungin joksikin aikaa… konsulin terveys vaati näet nykyään pitempiä virkistysmatkoja.

»Ei sitä arvaa mitä on vanhuus!» sanoi konsuli. »Jos saan kahvitahran housuihini, en voi hangata sitä kylmällä vedellä saamatta heti mitä ankarinta leinikolotusta…» Ennen ei tarvinnut varoa mitään.» Hänellä oli myös joskus pyörrytyskohtauksia.

He kävivät Obersalzbrunnissa, Emsissa, Baden- Badenissa ja Kissingenissä ja tekivät kerran hauskan ja mielenkiintoisen matkan Nürnbergin kautta Müncheniin, Salzburgin ja Ischlin kautta Wieniin, Pragiin, Dresdeniin, Berliiniin ja kotiin… ja vaikka madame Grünlichin täytyi hermovatsataudin tähden, joka viime aikoina oli alkanut vaivata häntä, noudattaa mitä tarkinta hoitotapaa kylpylaitoksissa, olivat nuo matkat hänestä mitä suotuisinta vaihtelua, sillä hän ei yrittänytkään salata, että hänestä oli hiukan ikävä kotona.

»Niinhän se on, semmoista se elämä on, isä!» sanoi hän katsellen miettivästi kattoon… »Olen saanut oppia tuntemaan elämää, se on totta… mutta juuri siksi minusta on hiukan surullista istua vain aina täällä kotona kuin mikäkin tuhmeliini. Älä usko, etten minä olisi mielelläni teidän luonanne, isä… vitsaa minun pitäisi saada, ellen ymmärtäisi olla kiitollinen! Mutta semmoista se elämä on, näetkös…»

Eniten häntä kuitenkin harmitti se yhä uskonnollisemmaksi käyvä henki, joka täytti hänen laajan kotinsa, sillä konsulin hurskaat taipumukset kävivät sitä näkyvämmiksi mitä iäkkäämmäksi ja sairaloisemmaksi hän tuli; ja konsulitarkin alkoi vanhetessaan tuntea vetovoimaa tuota hengensuuntaa kohtaan. Buddenbrookien talossa oli aina pidetty pöytärukoukset, mutta nyt siellä oli vallinnut jo pitemmän aikaa semmoinen sääntö, että perheen tuli kokoontua aamuisin ja iltaisin palvelusväen kera yhteiseen rukoukseen aamiaishuoneeseen, jolloin talon herra luki ääneen jonkun kohdan raamatusta. Sitäpaitsi lisääntyivät pappien ja lähetyssaarnaajien käynnit vuosi vuodelta, sillä Mengstrassen varrella sijaitseva ylimystalo, jossa sivumennen sanoen sai niin hyvän kestityksen, oli jo kauan ollut tunnettu luterilaisten ja reformeerattujen hengenmiesten ja sisä- ja ulkolähetyksen pappien vierasvaraisena tyyssijana. Ja kaikilta isänmaan kulmilta tuli nyt taloon mustapukuisia, pitkätukkaisia herroja, jotka sijoittuivat tänne muutamaksi päiväksi… tietäen voivansa odottaa jumalisia keskusteluja, ravitsevia aterioita ja runsaskätistä avustusta pyhien tarkoitusten hyväksi. Kaupungin omatkin papit kulkivat talossa kuin kotonaan…

Tom oli siksi hienotunteinen ja ymmärtäväinen, ettei hän edes hymähtänyt, mutta Tony teki valitettavasti pilaa näistä vieraista heti kun tilaisuus tarjoutui.

Toisinaan, kun konsulitarta vaivasi päänkivistys, oli madame Grünlichin tehtävänä hoitaa emännyyttä ja määrätä ruokalista. Eräänä päivänä kun heillä oli muuan vieras saarnaaja, jonka ruokahalu herätti yleistä hilpeyttä, määräsi hän salaa laitettavaksi silavakeittoa, kaupungin mieliruokaa, hapankaaleilla maustettua lihalientä, johon sotkettiin kaikki päivällisainekset sekaisin: kinkku, perunat, happamat luumut, ruokapäärynät ja hedelmäkastike. Sitä ei mitenkään voinut syödä sellainen henkilö, joka ei ollut tottunut siihen lapsesta alkaen.

»Maistuuko keitto, herra pastori?» kysyi Tony vähänväliä… »Eikö?
Hyvänen aika, kuka saattoi arvata sen!»

Näin sanottuaan hän oli äärettömän kujeilevan näköinen ja liputti kielenkärkeään ylähuulta vasten, kuten hänellä oli tapana tehdä jotakin kepposta hautoessaan tai toteuttaessaan.

Paksu herra laski nöyrästi lusikkansa lautaselle ja sanoi viattomasti: »minä odotan seuraavaa ruokalajia.»

»Ei ole muuta», sanoi konsulitar nopeasti… sillä tämän keiton jälkeen ei mikään muu ruokalaji enää tullut kysymykseen, ja saatuaan suuhunsa enää vain muutamia »köyhiä ritareita» täytyi petetyn hengenmiehen nousta pöydästä tyhjin vatsoin Tonyn hiljaa nauraa hihittäessä ja ankaraan itsehillintään tottuneen Tomin kohottaessa toista kulmaansa.

Kerran taas, Tonyn puhuessa paraikaa eteisessä keittäjätär Stinan kanssa talousasioista, palasi muuan pastori Mathias kaupungilta ja soitti ovikelloa. Trina löntysti avaamaan, ja pastori kysyi häneltä ystävällisyyttä osoittaakseen ja myöskin hiukan tutkistellakseen: »Rakastatkos Herraasi?»… Hän oli ehkä ajatellut antaa Trinalle juomarahaa, jos tämä oli uskollinen Vapahtajalleen.

»Kyllä, herra pastori»… sanoi Trina epäröiden, punastuen ja luoden katseensa maahan. »Kumpaistakos herra pastori tarkoittaa, vanhaako vai nuorta?»

Eikä Tony jättänyt kertomatta tätä tapausta ääneen ruokapöydässä, jolloin itse konsulitar purskahti posahtavaan nauruunsa.

YHDESTOISTA LUKU.

Seuraava tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänä, loppukesällä vuonna viisikymmentäviisi. Buddenbrookit istuivat maisemahuoneessa odottaen konsulia, joka vielä oli pukeutumassa alakerrassa. Oli päätetty tehdä Kistenmakerin perheen kanssa pyhäpäiväretki Burgtorin viereiseen huvipuistoon. Kaikkien muiden piti tulla mukaan paitsi Klaran ja Klothilden, jotka istuivat joka sunnuntai-ilta erään tuttavan luona kutomassa sukkia neekerilapsille. Aiottiin juoda kahvia luonnon helmassa, ja jos ilma salli, mennä joelle soittelemaan…

»Ihan itkettää tuo isä», sanoi Tony, käyttäen tapansa mukaan voimakkaita sanoja. »Jospa hän kerrankin olisi valmis oikeaan aikaan… Hän istuu pulpettinsa ääressä… istuu ja istuu… ei malta lähteä… jonkun asian täytyy välttämättömästi ensin tulla valmiiksi… Enkä minä usko, että meitä odottaa vararikko, vaikka hän laskisi kynän kädestään neljännestuntia aikaisemmin… Sitten kun me olemme myöhästyneet kymmenen minuuttia, muistaa hän yhtäkkiä lupauksensa ja lentää rappuja ylös kaksi porrasta kerrallaan, vaikka tietää, että se tuottaa hänelle verentungosta ja sydämentykytystä… Sama juttu aina kutsuihin ja kaupungille lähdettäessä! Eikö hän voi suoda itselleen aikaa? Eikö hän voi keskeyttää ajoissa työtään ja liikkua rauhallisesti. Se on anteeksiantamatonta. Minä puhuisin kerran miehelleni vakavasti asiasta, äiti…»

Hän istui senaikuisen kuosin mukaiseen läikähtelevään silkkipukuun puettuna sohvalla, konsulittaren vieressä, jolla oli yllään harmaa, korokuvioinen, mustin pitsein koristettu silkkipuku. Hänen pitseistä ja kankeasta tyllistä valmistetun päähineensä silkkinauhat, jotka olivat sidotut solmuksi leuan alle, riippuivat alas rinnalle. Hänen sileäksi suittu, jakaukselle kammattu tukkansa oli yhä punertava, ja hänen valkoisissa, sinisuonisissa käsissään oli pieni käsilaukku. Hänen vieressään nojatuolissa istui Tom savuketta polttaen; Klara istui Thildaa vastapäätä ikkunan luona. Oli käsittämätöntä miten vähän jokapäiväinen, hyvä, runsas ruoka pystyi Klothilde-parkaan. Hän kävi yhä laihemmaksi, ja hänen musta pukunsa, joka ei ollut minkään määrätyn mallin mukainen, ei kaunistellut tätä asian laitaa. Hänen pitkulaisista, hiljaisista, harmaista kasvoistaan ulkoni suora, isohuokoinen nenä, joka paksuni kärjestä: päälaki oli epämääräisen harmahtava.

»Luuletteko te, että ei rupea satamaan?» kysyi Klara. Tuo nuori tyttö ei koskaan korottanut ääntään kysyessä, ja hän katsoi jokaista vuoron perään kiinteästi ja ankarasti silmiin. Hänen ruskeassa leningissään oli valkoinen kovetettu kääntökaulus ja samanlaiset kalvoset. Hän istui suorana, kädet helmassa. Palvelijat pelkäsivät häntä eniten koko talon väestä, ja hän piti aamuin ja illoin hartaushetken, sillä konsuli ei enää jaksanut lukea ääneen tuntematta kipua päässä.

»Otatko sinä tänään baslikkisi mukaan. Tony!» kysyi hän jälleen. »Rupeaa varmasti satamaan. Sääli uutta baslikkiasi! Minusta on parempi, että te lykkäätte retkenne…»

»Ei», vastasi Tom, »Kistenmakerit tulevat. Ei se tee mitään… ilmapuntari on laskenut liian äkkiä… Tulee kai pieni ropsaus… ei se voi kestää kauan. Isä ei ole valmis vielä. Hyvä, voimme odottaa, kunnes se on mennyt ohi.»

Konsulitar teki torjuvan liikkeen. »Luuletko sinä, että tulee ukonilma,
Tom? Voi, minä pelkään niin ukkosta.»

»En luule», sanoi Toni. »Juttelin aamulla satamassa kapteeni Klootin kanssa. Hän on erehtymätön. Hän sanoi, ettei tule muuta kuin pieni rankkasade… ei edes sanottavampaa tuulta.»

Syyskuun toinen viikko oli tuonut tullessaan uuden mätäkuun. Kaakkoistuulen puhaltaessa oli kaupungissa ollut kuumempi kuin heinäkuussa. Taivas oli hehkunut oudostuttavan tummansinisenä päätyjen yläpuolella, kalveten taivaanrannalla, aivan kuin erämaissa. Ja auringonlaskun jälkeen olivat talojen seinät ja jalkakäytävät hehkuneet kuin tuliset pätsit. Tänään oli tuuli kääntynyt länteen ja samalla oli ilmapuntari äkkiä laskenut… Suuri osa taivasta oli vielä sininen, mutta vitkalleen nousi kaukaa harmahtava pilviryhmä, paksu ja pehmeä kuin tyyny.

Tom lisäsi: »Sade olisi sitäpaitsi hyvin suotavaa. Aivanhan me nääntyisimme marssiessamme tässä paahteessa. Tämä on luonnotonta kuumuutta. Pau'ssa ei ollut kertaakaan sellaista…»

Nyt tuli huoneeseen Ida Jungmann taluttaen pientä Erikaa. Tytöllä oli vastakovetettu karttuunimekko, siitä levisi kovetteen ja saippuan haju, ja hän oli hyvin hullunkurisen näköinen. Hänellä oli aivan herra Grünlichin kasvojen väri ja silmät, mutta ylähuuli oli Tonyn.

Kelpo Idan tukka oli jo harmaa, melkeinpä valkoinen, vaikka hän oli tuskin yli neljänkymmenen. Se oli hänessä suku-ominaisuus; hänen sedälläänkin, joka oli kuollut nikotukseen, oli ollut valkoinen tukka jo kolmikymmenvuotiaana. Mutta hänen silmissään oli uskollinen, virkku ja tarkkaavainen ilme. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Buddenbrookilla ja tunsi suureksi tyytyväisyydekseen tarpeellisuutensa. Hän huolehti keittiöstä, ruokasäiliöstä, liinavaatekaapista ja porsliineista, teki tärkeimmät ostokset, luki pikku Erikalle, teki hänelle nuken vaatteita, puuhasi hänen kanssaan ja haki hänet koulusta päivällä, mukanaan ranskanleipä voileipiä, sillä hän vei tytön sen jälkeen kävelylle Mühlenwaldille. Jokainen vieras rouvasihminen sanoi konsulitar Buddenbrookille tai tämän tyttärelle Idan nähdessään: »Teilläpä on erinomainen mamsseli! Siinä on oikea aarre. Kaksikymmentä vuotta!… Hän on oleva yhtä reipas kuudenkymmenen vanhana! Hän on niin sitkeätä lajia… ja kuinka hänellä on uskolliset silmät! Kadehdin teitä, hyvä ystävä!» Mutta Ida Jungmann tiesi myös arvonsa. Hän tiesi kuka oli, ja jos Mühlenwaldilla joku tavallinen palvelustyttö istuutui samalle penkille hoidokkeineen ja koetti aloittaa puhetta, sanoi mamsseli Jungmanni »Pikku Erika, täällä tuulee», ja lähti pois.

Tony veti pienen tyttärensä luokseen ja suuteli sen rusottavaa poskea, minkä jälkeen konsulitar ojensi lapselle kämmenpuolensa hiukan hajamielisesti hymyillen, sillä hän tarkasti levottomana taivasta, joka tummeni tummenemistaan. Hänen vasen kätensä liikkui hermostuneesti sohvatyynyllä, ja hänen vaaleat silmänsä vilkuivat ehtimiseen ikkunaan päin.

Erika sai istua isoäidin viereen, ja Ida kävi istumaan tuolille nojaamatta sen selustaan ja rupesi virkkaamaan. Näin istuivat kaikki jonkun aikaa ääneti odotellen konsulia. Ilma oli painostava. Taivaalta oli kadonnut viimeinen sininen läikkä, ja pilvet riippuivat raskaina, tummanharmaina matalalla. Huoneen värit, seinäkuvioiden ääriviivat, huonekalujen kultaiset päällykset ja keltaiset oviverhot olivat himmenneet, Tonyn puku ei välkehtinyt enää, ja sisällä-olijain silmät olivat vailla loistetta. Ja tuuli, länsituuli, joka vielä vastikään oli heiluttanut Marian-kirkon hautuumaan puita ja ajanut pölyä pyörteinä pimeitä katuja pitkin, oli asettunut kokonaan. Vähän aikaa oli aivan äänetöntä.

Silloin, yht'äkkiä, tuli hetki… äänetön, kauhistava hetki. Kuumuus tuntui käyvän kaksinkertaiseksi, ilmanpaine muuttuvan sekunnissa sietämättömäksi, ahdistaen aivoja, kutistaen sydäntä, estäen hengitystä… ulkona lensi pääskynen niin matalalla, että sen siivet melkein koskettivat katua… Ja tämä selittämätön paino, tämä jännitys, tämä kasvava ahdistus olisi käynyt mahdottomaksi, jos sitä olisi kestänyt, sekunninkaan kauemmin. Silloin, sen korkeimmillaan ollessa tapahtui laukeaminen… selittämätön, vapauttava, kuulumaton herpoutuminen, jonka sittenkin luuli kuulevansa… ja samalla hetkellä, vaikka sitä ennen oli tuskin tipahtanut ainoatakaan vesipisaraa, syöksyi sade semmoisella voimalla, että vesi kuohui katuojassa ja räiskyi kauas käytävälle.

Thomas, joka oli sairautensa kautta oppinut tarkkaamaan hermojansa, oli tämän omituisen sekunnin aikana lysähtänyt kokoon, tarttunut kädellään päähänsä ja viskannut pois savukkeensa. Hän katsoi ympärilleen, olivatko toiset tunteneet ja huomanneet mitään. Hän luuli huomaavansa jotakin äidissään; toiset eivät olleet tunteneet mitään erikoista. Konsulitar katsoi nyt ulos rankkasateeseen, joka peitti koko Marian-kirkon näkyvistä, ja huokasi: »Jumalan kiitos!»

»Kas niin», sanoi Tom. »Tämä jäähdyttää ilman parissa minuutissa. Kohta tippuvat vesipisarat puista, ja me voimme juoda kahvia parvekkeella. Thilda, avaapas ikkuna.»

Sateen ääni kuului selvemmin. Ulkona aivan rymisi. Kaikkialla kuohui, läiski, valui ja virtasi. Tuuli oli taas herännyt ja temmelsi iloisesti tiheässä sadeverhossa, repi sen kappaleiksi ja hajoitti kappaleet eri suuntiin. Ilma viileni hetki hetkeltä.

Silloin tuli Line, sisätyttö, juoksujalkaa pylväskäytävään ja syöksyi niin kiivaasti sisään, että Ida Jungmann huudahti hilliten ja moittivasti: »Herranen aika, onpas tuo tuloa!…»

Linen ilmeettömät siniset silmät olivat selkoselällään, ja hänen leukaluunsa liikkuivat epätoivoisesti…

»No niin!» sanoi Tony, »nyt hän on taas särkenyt jotakin! Tietysti jonkun hienon porsliini-esineen! Kyllä sinun palvelusväkesi, äiti…!»

Mutta tyttö änkytti hädissään: «Ei, ei, ma'm' Grünlich… jospa olisikin niin… herra, herra, minun piti viedä herralle saappaat, mutta herra konsuli istuu tuolissaan eikä sano mitään, haukkoo vaan näin, ja nyt taitaa tulla pahat, sillä herra konsuli on ihan mykkä…

»Hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!» huusi konsulitar vieden kädet silmiensä eteen ja kiiruhti ulos…

»Grabowia hakemaan!… hevosella… sukkelaan!» toisti Tony henkeä pidättäen.

Kaikki syöksyivät portaita alas, aamiaishuoneen läpi ja sitten makuukamariin.

VIIDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Konsuli Kröger syleili häntä hellästi ja puristi sitten vanhimman sisarentyttärensä kättä, sillä tämä oli myös ruokasalissa. Justus oli nyt noin viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja hän oli pienten viiksiensä lisäksi kasvattanut itselleen tuuhean, pyöreän parran, joka jätti leuan paljaaksi ja oli aivan harmaa. Hänen leveälle, punertavalle, kaljulle päälaelleen oli kammattu huolellisesti pari hiussäiettä. Hienon lievetakin hihassa oli leveä surunauha.

»Oletko kuullut viimeisen uutisen, Bethsy?» kysyi hän. »Sinusta, Tony, se luultavasti on erittäinkin mielenkiintoinen… Meidän Burgtorin luona oleva tonttimme on myyty… arvaapas kenelle? Ei yhdelle, vaan kahdelle omistajalle, sillä se tulee jaettavaksi, talo purettavaksi, puutarha erotettavaksi aidalla kahtia, ja sitten rakentaa kauppias Benthien aidan oikealle puolelle ja kauppias Sörenson aidan vasemmalle puolelle oman koirankoppinsa… Herran nimeen!»

»Sehän on kauheata», sanoi rouva Grünlich ristien kätensä ja katsoen kattoon… Isoisän tontti! Nyt on koko alue pilalla. Sen viehätys oli juuri sen laajuudessa… joka oikeastaan oli turha… mutta sehän se oli hienoa. Iso puutarha… joka ulottui Traveen asti… ja vanha talo mäellä ja kastanjakuja… Tuo kaikki siis nyt jaetaan. Benthien tulee seisomaan toisen oven edessä piippuineen ja Sörenson toisen. 'Herran nimeen' sanon minäkin, Justus-setä. Ei kukaan taida olla enää tarpeeksi hieno asumaan koko rakennuksessa. Hyvä, ettei isoisän tarvinnut nähdä sitä…»

Tony ei voinut ilmaista tätä voimakkaammin ja kiihkeämmin mielipahaansa asian johdosta, sillä kotona vallitsi vielä liian voimakas suru. Tämä tapahtui testamentin avaamispäivänä, kaksi viikkoa konsulin kuoleman jälkeen, puoli kuusi illalla. Konsulitar oli pyytänyt luokseen veljensä neuvottelemaan Thomaksen ja herra Marcuksen, prokuristin, kanssa vainajan määräyksistä ja omaisuussuhteista, ja Tony oli ilmoittanut ottavansa myös osaa neuvotteluun. Hän sanoi olevansa velkaa kauppahuoneelle ja suvulle sen verran mielenkiintoa ja hän huolehti tarkoin siitä, että kokous saisi istunnon, perheneuvottelun leiman. Hän oli sulkenut ikkunaverhot ja sytyttänyt, paitsi kahta parafiinilamppua, kaikki kullatuissa haarajaloissa upeilevat kynttilät, jotka oli pantu aukivedetylle, vihreäliinaiselle ruokapöydälle. Sitäpaitsi hän oli tuonut esiin suuret pakat kirjoituspaperia ja teroitettuja lyijykyniä, kenenkään ymmärtämättä mitä varten.

Musta puku teki hänen vartalonsa tyttömäisen solakaksi, ja vaikka hän suri konsulia, joka viime aikoina oli tullut niin läheiseksi hänelle, ehkä eniten kaikista, ja vaikka hän tänäänkin oli kaksi kertaa purskahtanut katkeraan itkuun muistaessaan isäänsä, saattoi kuitenkin edessäolevan pienen perheneuvottelun tärkeys, johon hän aikoi itse ottaa arvokkaasti osaa, hänen kauniit poskensa punoittamaan, hänen katseensa elostumaan, hänen liikkeensä varmoiksi ja iloisiksi… Konsulitar sitävastoin oli säikähdyksestä, surusta, tuhansista muodollisuuksista ja hautausmenoista uupunut ja kärsivän näköinen. Hänen kasvonsa näyttivät vielä kalpeammilta siksi, että niitä nyt kehystivät mustat pitsit ja myssynauhat, ja hänen silmänsä olivat raukeat… Mutta hänen siloisissa, jakaukselle kammatuissa punertavissa hiuksissaan ei näkynyt vielä yhtään ainoata valkoista säiettä… Oliko se yhä pariisilaisen värivoiteen ansiota vai oliko hänellä jo tekotukka? Sen tiesi vain mamsseli Jungmann, eikä hän ollut ilmaiseva sitä edes talon tyttärille.

Istuttiin ruokapöydän päässä odottaen Thomasia ja herra Marcusta konttorista. Korkeina ja valkoisina upeilivat maalatut jumaltenkuvat jalustoillaan taivaansinisellä seinällä.

Konsulitar sanoi: »Asiani, rakas Justus, on se… olen pyytänyt sinut tänne siksi, että… lyhyesti sanoen, on kysymys Klarasta, lapsestamme. Rakas miesvainajani on jättänyt minun tehtäväkseni holhoojan valitsemisen Klaralle, hän kun tarvitsee holhoojan vielä kolmen vuoden ajaksi. Tiedän, ettet sinä mielelläsi ota lisävelvollisuuksia niskoillesi, sinulla on niitä jo kyllin vaimoasi ja poikiasi kohtaan…»

»Hyvä, hyvä, mutta olkaamme kristillisiä ja armeliaita, Justus. Kuten me anteeksiannamme velvollisillemme, sanotaan. Ajattele armollista taivaallista isäämme.»

Veli katsoi häneen vähän ihmeissään. Tuollaisia sanoja oli tähän asti kuultu vain edesmenneen konsulin huulilta…

»No niin», jatkoi konsulitar, »tähän rakkaudentoimeen ei liity mitään vaivannäköä… Pyytäisin sinua siis ottamaan sen vastaan.»

»Mielelläni, Bethsy, mielelläni. Enkö saa nähdä holhokkiani? Tuo lapsi kulta on hiukan liian totinen..» Klara huudettiin sisään. Hän tuli huoneeseen mustiinpuettuna ja kalpeana, hitaasti, murheellisesti liikkuen. Hän oli ollut isänsä kuoleman jälkeen melkein yksinomaan huoneessaan, rukouksiin vaipuneena. Hänen tummat silmänsä olivat liikkumattomat; hän näytti jähmettyneen tuskaan ja jumalanpelkoon.

Justus-setä, joka oli kohtelias mies, meni häntä vastaan ja melkein kumarsi taittuessaan hänen käteensä. Sitten hän lausui holhottavalleen pari ystävällistä sanaa, minkä jälkeen tämä taas meni, saatuaan konsulittaren suudelman liikkumattomille huulilleen.

»Miten Jürgen jaksaa?» ryhtyi konsulitar puhumaan. »Miten hän viihtyy
Wismarissa?»

»Hyvin», vastasi Justus Kröger, kohautti olkaansa ja kävi taas istumaan… »Luulen, että hän nyt on löytänyt oikean alansa. Hän on kelpo poika, Bethsy, kunnian mies; mutta… kun tutkinto oli kaksi kertaa epäonnistunut, oli parasta… Lakitiede piti häntä tiukalla, ja paikka Wismarin postissa on koko mukiinmenevä… Mutta teidän Christianinnehan kuuluu tulevan tänne?»

»Niin tulee, Justus, Jumala varjelkoon häntä merellä! On niin pitkä merimatka! Kirjoitin hänelle Jeanin kuoleman jälkeisenä päivänä, mutta hän ei saa kirjettäni pitkiin aikoihin, ja sitten häneltä menee purjelaivassa vielä melkein kaksi kuukautta, Justus. Tom sanoi tosin, ettei Jean olisi antanut milloinkaan anteeksi sitä, että hän jättää paikkansa Valparaisossa… mutta ajattele toki: en ole nähnyt häntä kahdeksaan vuoteen! Ja entä nykyiset olomme! Ei, minä tahdon nähdä kaikki lapset ympärilläni näinä vaikeina aikoina… onhan se äidin tunteiden mukaista…»

»On kyllä, on kyllä!» sanoi konsuli Kröger, sillä konsulittaren silmät vettyivät.

»Thomaskin suostuu jo asiaan», kertoi konsulitar edelleen, »sillä missäpä Christian olisi enemmän paikallaan kuin oman isävainajansa liikkeessä, Tomin liikkeessä. Hän voi jäädä tänne, työskennellä täällä… minä olen sitäpaitsi aina huolissani, että sikäläinen ilmasto on hänelle vaarallinen…»

Nyt astui saliin Thomas Buddenbrook herra Marcuksen seuraamana. Friedrich Wilhelm Marcus, konsulivainajan monivuotinen prokuristi, oli pitkä mies, jolla oli yllään ruskea, surunauhalla varustettu lievetakki. Hän puhui hyvin hiljaa, hitaasti, vähän änkyttäen, miettien joka sanaa sekunnin verran, ja hänen oli tapana sivellä vasemman käden suoraksi ojennetulla etu- ja keskisormella punaisenruskeita, hoidottomina suun yli riippuvia viiksiään tai hieroa huolellisesti käsiään, jolloin hänen pyöreät, ruskeat silmänsä katsoivat niin hajamielisen näköisinä ympärilleen, että näytti siltä kuin hän olisi ollut kokonaan omissa ajatuksissaan, vaikka hän kaiken aikaa seurasi mitä tarkimmin asiain kulkua.

Thomas Buddenbrook, joka näin nuorena oli joutunut suuren kauppahuoneen päämieheksi, puhui ja käyttäytyi vakavan arvokkaasti, vaikka hän oli kalpea, ja vaikka hänen kätensä, joissa nyt kiilsi suuri vihreäkivinen perintösormus, olivat yhtä valkoiset kuin kalvosin, joka pisti esiin mustan verkatakin hihasta. Näkyi, että ne olivat kylmät ja kuivat. Nuo kädet, joiden hoidetut, soikion muotoon leikatut kynnet vivahtivat siniseen, saattoivat eräinä jännityksen ja itsetiedottomain liikkeiden hetkinä kuvastaa sanomattoman herkkää arkatunteisuutta, melkein peloittavaa sulkeutuneisuutta, joka tähän asti oli ollut vierasta Buddenbrookien jotakuinkin leveille ja porvarillisille, vaikkakin hienomuotoisille käsille ja joka ei oikein sopinut niille… Tomin ensi huoli oli avata maisemahuoneen kaksoisovi, jotta sen uunista, valurautaristikon takaa leviävä lämpö pääsisi virtaamaan saliin.

Sitten hän pudisti konsuli Krögerin kättä ja istuutui pöytään vastapäätä herra Marcusta, katsoen samalla jokseenkin hämmästyneesti, kulmat koholla sisareensa. Mutta tämä nosti päänsä ja painoi leukansa alas semmoisella liikkeellä, että Tom hillitsi hämmästyksensä, eikä virkkanut mitään sisarensa läsnäolon johdosta.

»Emme saa siis vielä sanoa 'herra konsuli'?» sanoi Justus Kröger…
»Alankomaat taitavat toivoa turhaan sinun edustustasi, Tom?»

»Niin, Justus-setä, olen pitänyt parempana… katsohan, olisin voinut ottaa heti vastaan konsulaatin samalla kuin monet muutkin velvollisuudet, mutta ensiksikin olen vielä vähän liian nuori… toiseksi olen puhunut asiasta Gotthold-sedälle; hän tuli iloiseksi tarjouksesta ja otti sen vastaan.»

»Erittäin viisaasti tehty, poikani. Erittäin kaukonäköisesti… Täysin gentlemanlike.»

»Herra Marcus», sanoi konsulitar, »hyvä herra Marcus!» Hän ojensi prokuristille kätensä kääntäen kämmenpuolen näkyviin, ja herra Marcus tarttui siihen hitaasti, katsoen ajattelevan ja kunnioittavan näköisenä syrjään. »Olen kutsuttanut teidät tänne… Tiedätte, mistä on kysymys, ja toivon, että olette asiasta yhtä mieltä kanssamme. Miesvainajani on testamenttisäädöksessään lausunut toivomuksen, että te ette enää hänen kuolemansa jälkeen käyttäisi uskollisuuttanne ja kykyänne liikkeen palveluksessa vieraana työntekijänä, vaan kauppahuoneen osakkaana…»

»Mielelläni, rouva konsulitar», sanoi herra Marcus. »Vakuutan mitä nöyrimmin, että minua tämän tarjouksen kautta kohdannut kunnia on aivan liian suuri siihen vähäiseen hyötyyn verrattuna, mitä minä olen voinut tuottaa kauppahuoneelle. Otan siis mitä kiitollisimmin vastaan teidän ja herra poikanne tarjouksen.»

»No niin. Marcus, kiitän siis teitä sydämellisesti auliudestanne, kun suostutte kantamaan osan edesvastuusta, joka olisi kenties liian raskas minulle yksin.» Thomas puhui tämän nopeasti ja asiallisesti, ojentaen sitten kätensä liikekumppanilleen pöydän yli, sillä he olivat suostuneet asiasta jo aikaisemmin; tämä oli vain pelkkää muodollisuutta.

»Mitä useampi kokki, sen huonompi soppa, sanotaan, mutta te kyllä saatatte häpeään tuon puheenparren!» sanoi konsuli Kröger. »Ja nyt me kai sitten käymme läpi asiat, lapsukaiset. Minun tehtäväni on ainoastaan valvoa holhokkini etua; muu ei minuun kuulu. Onko sinulla testamentin jäljennös täällä. Bethsy? Ja sinulla. Tom, pieni arviolasku?»

»Se minulla on päässäni», sanoi Thomas ja alkoi selvittää asiain tilaa nojaten tuolinsa selkään ja katsoen maisemahuoneeseen päin.

Asia oli sellainen, että konsulin jälkeen jättämä omaisuus oli suurempi kuin kukaan oli luullut. Hänen vanhimman tyttärensä myötäjäissumma oli tietenkin mennyt hukkaan ja bremeniläisen vararikon tuottama tappio vuonna viisikymmentäyksi oli ollut kova isku. Myöskin vuosi neljäkymmentäkahdeksan sekä kuluva vuosi, vuosi viisikymmentäviisi levottomuuksineen ja melskeilleen olivat tuottaneet vahinkoa. Mutta Buddenbrookien osuus Krögereiden jälkeenjääneeseen omaisuuteen, joka teki kaikkiaan 400 000 markkaa, oli kokonaista 300 000, kun taas Justus oli käyttänyt jo edeltäkäsin suuret määrät perinnöstään. Ja vaikka Johann Buddenbrook oli kauppamiesten tapaan aina valitellut huonoja asioita, oli vahinkojen vastapainona kuitenkin viidentoista vuoden tuottama voittopuoli, 30 000 taaleria. Kokonaisomaisuus oli siis, kiinteistöjä lukuunottamatta, pyörein luvuin laskettuna 750 000 markkaa.

Ei edes Thomakselle konsuli ollut ilmoittanut omaisuuden koko määrää. Konsulitar otti vastaan tiedon hillitysti, Tony katsoi eteensä herttaisen, arvokkaan ja mitään ymmärtämättömän näköisenä, silmien kuitenkin ilmaistessa levotonta epäilystä. Onko se paljon? Hyvinkö paljon? Olemmeko me nyt rikkaita?… Herra Marcus hieroi käsiään hitaasti ja hajamielisesti, ja konsuli Kröger näytti ikävystyneeltä. Mutta Thomaksessa herätti hänen lausumansa luku hermostunutta, kiihkeätä ylpeyttä, joka vaikutti melkein alakuloisuudelta.

»Meillä olisi pitänyt aikaa sitten olla miljoona!» sanoi hän kiihtymyksestä pusertuneella äänellä, kädet vavisten… »Isoisällä oli parhaina aikoinaan jo 900 000… Ja sen jälkeen on ollut niin paljon ponnistusta, menestystä, niin monta hyvää kauppaa! Lisäksi äidin myötäjäiset ja äidin perintö! Mutta nuo ikuiset heilahtelut… Se kuuluu asian luontoon, Jumala paratkoon; antakaa anteeksi, että tällä hetkellä puhun vain liikkeen kannalta enkä perheen… Myötäjäiset, Gotthold-sedälle ja Frankfurtiin menneet summat, kaikki nuo sadattuhannet, jotka on täytynyt luovuttaa liikepääomasta… Ja kauppahuoneen päämiehellä oli vain kaksi sisarusta… No niin, kyllä meille nyt hommaa, Marcus!»

Toiminnan, voiton ja vallan halu, tahto taivuttaa onni jalkojensa juureen välkähti lyhyen hetken hänen silmissään. Hän tunsi itsessään kaikkien odottavat katseet, tunsi miten kaikki uskoivat hänen voivan korottaa heidän vanhan sukunsa mainetta tai ainakin pysyttää sen ennallaan. Pörssissä oli häntä kohtaava kaikkialla vanhojen, hyväntahtoisten kauppamiesten epäilevät ja hieman ivalliset syrjäkatseet, jotka utelivat: »Luistavatko asiat, poikaseni?» Ja hän vastasi ajatuksissaan: »Kyllä minä panen ne luistamaan…»

Friedrich Wilhelm Marcus hieroi miettivästi käsiään, ja Justus Kröger sanoi:

»Pysy vain tyynenä, Tom! Ajat eivät enää ole samat kuin isoisäsi ollessa Preussin hallituksen hovihankkijana —.»

Nyt syntyi perinpohjainen keskustelu testamentin tärkeämmistä ja vähäisemmistä määräyksistä, joihin konsuli Kröger hyväntuulisena yhtyi puhellen Thomaksesta aivan kuin »hänen majesteetistaan», nyt hallitusistuimella olevasta ruhtinaasta. »Varastokiinteistö pysyy perityn tavan mukaan kruunun omaisuutena», hän lisäsi.

Muutoin määrättiin testamentissa, että kaikki oli pysytettävä mahdollisuuden mukaan jakamattomana, että rouva Elisabeth Buddenbrook oli oleva periaatteellisesti ainoa perillinen ja että koko omaisuus oli säilyvä liikkeessä, jonka liikepääomaan herra Marcus ilmoitti liittävänsä osakkaana 120 000 markkaa. Thomakselle oli varattu toistaiseksi yksityisomaisuudeksi 50 000 markkaa, samaten Christianille, siltä varalta, että tämä perustaisi oman liikkeen. Justus Kröger otti innokkaasti osaa asiaan seuraavan kohdan tullessa esille: »Hellästi rakastetun nuorimman tyttäreni Klaran myötäjäissumman määrääminen, siinä tapauksessa, että hän menisi naimisiin, jääköön hellästirakastetun vaimoni harkinnan varaan»… »Sanokaamme esimerkiksi 100 000», ehdotti Justus Kröger oikaisten itsensä, nostaen jalan polvensa yli ja kiertäen molemmin käsin lyhyitä harmaita viiksiään. Hän oli sulaa autiutta. Mutta summa määrättiin 80 000 markaksi.

»Siltä varalta, että hellästirakastettu vanhin tyttäreni Antonie menisi uudestaan naimisiin, olkoon määrätty», kuului testamentin jatko, »katsoen siihen, että hänen ensimmäiseen avioliittoonsa jo on tullut käytetyksi 80 000 markkaa, korkeintaan 17 000 taalaria myötäjäisiin…» Antonie rouva työnsi sirolla liikkeellä käsivarret eteenpäin oikaisten hihojaan ja huudahti: »Grünlich — hahaa!» Se kuulosti sotahuudolta, torventörähdykseltä. »Tiedättekö te, Marcus, miten se liitto oikein syntyi?» hän kysyi. »Istuimme eräänä iltana puutarhassamme porttaalin edustalla… Tiedättehän te, Marcus, meidän porttaalimme… No niin! Silloin sinne ilmestyy herra, jolla on kullankeltainen poskiparta… Senkin veijari!…»

»No niin», keskeytti Thomas. »Puhumme myöhemmin herra Grünlichistä, eikö niin?»

»Hyvä on: mutta myönnäthän sen, Tom, joka olet viisas mies, — minä olen näetkös tehnyt sen kokemuksen, vaikka vielä joku aika sitten olin tyhmä kuin hanhi — ettei elämässä kaikki ole aivan rehellistä peliä…»

»Myönnän…» sanoi Tom. Ja sitten jatkettiin asioiden yksityiskohtaista käsittelyä ja luettiin konsulin timanttinappeja, suurta sukuraamattua ja monia muita seikkoja koskevat määräykset… Justus Kröger ja herra Marcus jäivät illalliselle.

TOINEN LUKU.

Vuoden 1856 alussa palasi Christian Buddenbrook kahdeksanvuotisen poissaolon jälkeen synnyinkaupunkiinsa. Puettuna keltaiseen, isoruutuiseen pukuun, joka vaikutti hyvin troopilliselta, saapui hän postivaunuilla Hampurista, toi kerallaan miekkakalan nokan ja pitkän sokeriruo'on ja näytti konsulittaren syleillessä hyvin hajamieliseltä ja hämillään olevalta.

Hänellä oli sama ilme seuraavana aamuna kun kaikki perheen jäsenet heti hänen tulonsa jälkeen menivät Burgtorin kautta hautausmaalle laskeakseen haudalle seppeleen. He seisoivat vierekkäin lumisella tiellä suuren hautakiven ääressä, johon oli kaiverrettu alla lepäävien nimet ynnä suvun vaakuna, suuren marmoriristin edessä, joka oli nojallaan pientä talvista hautuumaanaitaa vasten. Joukosta puuttui ainoastaan Klothilde, joka oli Ungnadessa sairasta isäänsä hoitamassa.

Tony laski seppeleen isän nimen alle, jonka kultaiset kirjaimet kiilsivät tuoreuttaan, ja laskeutui lumesta huolimatta polvilleen haudan ääreen rukoilemaan: musta harso kiertyi kauniisti hänen ympärilleen. Jumala yksin tietää, paljonko tuskaa ja hurskautta ja paljonko kauniin naisen omahyväisyyttä tuohon asentoon sisältyi. Thomas ei ollut sillä tuulella, että olisi ryhtynyt tuota aprikoimaan. Mutta Christian katsoi sisareensa levottoman ja hiukan pilkallisen näköisenä sivusta päin kuin arvellen: »Vastaatko tuosta teostasi? Etkö ole joutuva hämille, kun nouset siitä ylös? Miten epämiellyttävää!» Tony huomasi tuon katseen ylös noustessaan, mutta ei joutunut hämilleen. Hän kohotti päänsä, järjesti harsonsa ja hameensa, ja varustautui poistumaan arvokkaasti ja varmasti, mikä ilmeisesti teki Christianiin keventävän vaikutuksen.

Samoin kuin konsulivainaja oli ollut ensimmäinen suvussaan, jonka haaveellinen rakkaus Jumalaa ja ristiinnaulittua kohtaan oli ollut muutakin kuin tavallisia arkipäiväisiä, porvarillisia tunteita, samoin olivat hänen molemmat poikansa ensimmäiset Buddenbrookin suvun jäsenet, jotka kaihtoivat sellaisten tunteiden vapaata ja korutonta ilmaisua. Thomas oli kyllä myös varmasti tuntenut syvempää, kipeämpää tuskaa isänsä kuoleman johdosta kuin hänen isoisänsä oman isänsä kuollessa, mutta hänellä ei silti ollut tapana polvistua haudan ääreen, eikä hän sisarensa Tonyn tavoin viskautunut pöytää vasten itkemään kuin lapsi. Ja hänestä oli mitä suurimmassa määrin kiusallista kuulla madame Grünlichin suurin sanoin ja itkettynein silmin kuvailevan kuolleen isänsä ominaisuuksia paistin ja jälkiruoan väliaikana. Sellaisten tunteenpurkausten sattuessa hän tyytyi hienotunteiseen vakavuuteen, maltilliseen äänettömyyteen ja pidättyvään päännyökkäykseen… jotavastoin hänen silmänsä saattoivat täyttyä hitaasti kyynelillä silloin kun ei kukaan puhunut vainajasta tai maininnut hänen nimeään.

Toisin oli Christianin laita. Hän ei voinut nähdä sisarensa lapsellisia purkauksia joutumatta tunnepyörteen valtaan; hän kumartui lautasensa yli, kääntyi syrjin, näytti tahtovan piiloutua pöydän alle ja keskeytti sisarensa monta kertaa hiljaisella, tuskallisella äännähdyksellä: »Älä nyt… Tony…», jolloin hänen iso nenänsä vetäytyi moniin kurttuihin.

Hän oli levoton ja hämillään joka kerran, kun keskustelu kääntyi vainajaan, ja näytti siltä kuin hän ei olisi pelännyt ja karttanut vain syvien ja juhlallisten tunteiden kömpelöä ilmaisua, vaan myöskin itse tunteita.

Hänen ei oltu nähty vuodattavan vielä ainoatakaan kyyneltä isänsä kuoleman johdosta. Pitkällinen ero ei ollut tyydyttävä selitys siihen. Mutta ihmeellisintä oli, että hän huolimatta suuresta vastenmielisyydestään tuollaisia purkauksia kohtaan vei erilleen sisarensa Tonyn kuullakseen tältä tuon järkyttävän kuolin-illan tapaukset havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti: sillä madame Grünlichillä oli mitä vilkkain kuvailukyky.

»Hän oli siis keltainen?» kysyi hän jo viidennen kerran. »Mitä palvelustyttö huusi, kun hän syöksyi teidän luoksenne?… Eikö isä voinut enää puhua mitään ennen kuolemaansa?… Mitä tyttö sanoi? Miten hän haukkoi suutaan? 'Ua… ua'?» Christian oli hiljaa, hän oli kauan hiljaa, pienet, pyöreät, syvällä olevat silmät liikkuivat levottomasti ja miettiväisinä esineestä toiseen. »Kauheata», sanoi hän viimein, ja häntä puistatti, kun hän nousi paikaltaan. Silloin hän käveli yhä ajatuksissaan ja rauhattomana edestakaisin huoneessa Tonyn ihmetellessä, että hänen veljensä, joka näytti käsittämättömistä syistä häpeävän niin kovasti sitä, että hän suri ääneen isäänsä, nyt saattoi peloittavan tyynesti toistaa tämän kuolinäännähdyksiä, joista hän oli suurella vaivalla saanut Linen, palvelustytön kertomaan…

Christian ei ollut yhtään kaunistunut. Hän oli laiha ja kalpea. Hänen otsansa kohdalla oli iho pingoittunut kireälle, poskiluiden välistä kohosi suuri kyömynenä luisevana ja terävänä, ja tukka oli jo huomattavasti harventunut päälaelta. Hänen kaulansa oli kaita ja liian pitkä, ja hänen laihat säärensä olivat ulospäin luokilla… Hänen oleskelunsa Lontoossa näytti muuten tehneen häneen mitä pysyvimmän vaikutuksen, ja kun hän Valparaisossakin seurusteli enimmäkseen englantilaisten kanssa, oli koko hänen olemukseensa jäänyt englantilainen leima, joka puki häntä. Se näkyi hänen pukunsa mukavasta kuosista, kankaan kunnollisesta laadusta, hänen kenkiensä leveästä kuosista ja siroudesta ja siitä, miten hänen punertavanruskeat, tuuhean, hiukan happaman näköiset viiksensä riippuivat huulille. Hänen kätensäkin, jotka olivat kuuman ilmanalan valkaisemat ja pehmittämät, tekivät pyöreine, lyhyeksileikattuine, puhtaine kynsineen jollakin tapaa englantilaisen vaikutuksen.

»Sanopas…» kysyi hän yht'äkkiä, »tiedätkö sinä… sitä on niin vaikea selittää… miltä tuntuu kun on nielaissut kovan palan ja se painuu alas karmien koko selkää?» Ja taas oli hänen nenänsä täynnä teräviä kurttuja.

»Tiedän», sanoi Tony, »se on hyvin tavallista. Pitää juoda kylmää vettä…»

»Niinkö?» vastasi veli tyytymättömänä. »Ei, me emme luultavasti tarkoita samaa»… Hänen kasvoillaan oli vakavan levottomuuden ilme…

Hän oli myös ensimmäinen, joka perhesurusta huolimatta alkoi oleksia talossa vapautuneemmin ja iloisemmin. Hän ei ollut unohtanut taitoansa, jota hän oli osoittanut Marcellus Stengel vainajan matkimisessa, ja puhui usein tuntikaudet hänen tapaansa. Ja ruokapöydässä hän kysyi kaupungin teatterin oloja… oliko siellä hyvä näyttelijäkunta, mitä oli esitetty ja niin edespäin…

»En minä tiedä», sanoi Tom liioitellun välinpitämättömällä, miltei kärsimättömällä äänellä. »En minä ole viime aikoina seurannut niitä asioita.»

Mutta Christian ei ollut tätä kuulevinaan, vaan alkoi puhua teatterista… »Ette usko, kuinka mielelläni minä istun teatterissa! Jo sana 'teatteri' tekee minut onnelliseksi… En tiedä, tuntuuko teistä siltä. Voisin istua tuntikaudet suljetun esiripun edessä… Iloitsen kuin lapsena joululahjoja odotellessa… Pelkkä orkesterin viritys on jo niin juhlallista! Voisin mennä teatteriin vain kuullakseni sitä… Minä pidän ennen kaikkea rakkauskohtauksista… Toiset näyttelijättäret osaavat ottaa niin kauniisti rakastettunsa pään käsiensä väliin… Yleensä näyttelijät… Seurustelin paljon näyttelijöiden kanssa Lontoossa ja Valparaisossa Alussa oikein ylpeilin, kun sain puhua heidän kanssaan jokapäiväisessä elämässä. Teatterissa seuraan jokaista heidän liikettään… se on hyvin mielenkiintoista! On käsittämätöntä, miten he esimerkiksi saattavat sanoa sanottavansa ja kääntyä sitten aivan rauhallisesti, hitaasti ja hämmentymättä ovea kohti, vaikka tietävät koko katsojakunnan olevan selkänsä takana… kerrassaan käsittämätöntä!… Ennen halusin niin hartaasti päästä katsomaan kulissien taakse — nyt voin sanoa tuntevani siellä jotakuinkin joka nurkan. Ajatelkaa… eräässä operettiteatterissa Lontoossa nousi kerran esirippu, kun minä vielä olin näyttämöllä… Puhelin Miss Watercloosen kanssa… erään neiti Watercloosen… hän oli aika sievä tyttö! Ja silloin avautuu yht'äkkiä katsomo eteeni… hyvä Jumala, en tiedä itsekään, miten tulin näyttämöltä pois!»

Madame Grünlich oli melkein ainoa pyöreän pöydän ympärillä istujista, joka nauroi; mutta Christian jatkoi juttuaan katsoen myös toisiin. Hän kertoi englantilaisista kahvilalaulajattarista, kertoi eräästä naisesta, joka oli esiintynyt puuteroitu tekotukka päässään ja pitkä sauva kädessä ja laulanut laulun »That's Maria!» takoen sauvallaan tahtia… Maria, tiedättekös, Maria on kaikkein pahinta… Kun joku on tehnyt oikein syntisesti, niin: that's Maria! Maria on vihoviimeisintä, tiedättekö… itse pahe… Viimeisen sanan lausui hän inhoten, rypistäen nenäänsä ja kohottaen sormet koukussa oikeaa kättään.

»Assez, Christian!» sanoi konsulitar. »Tuo ei huvita meitä vähääkään.»

Mutta Christianin katse harhaili hänen ohitseen, ja hän olisi ilman äitinsä huomautustakin luultavasti lakannut puhumasta, sillä samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä kiertelivät levottomasti ympäri huonetta näkyi hän vajonneen pohtimaan Mariaa ja pahetta.

Äkkiä hän sanoi: »Ihmeellistä… välistä minä en osaa niellä! Ei, älkää naurako, minusta se on hirveän vakava asia. Tulen ajatelleeksi, että en osaa niellä, ja sitten en osaakaan. Pala voi jo olla aivan kurkussa, mutta tämä tässä, kaula, jänteet… tekevät tenän… Ne eivät tottele tahtoa, tiedättekö. Minä en uskalla oikein tahtoakaan.»

Tony huusi aivan kauhuissaan: »Hyvä Jumala. Christian, mitä hassua sinä puhut? Et uskalla niellä… Sinä olet naurettava! Mitä ihmeitä sinä oikein syötät meille…!»

Thomas oli vaiti. Mutta konsulitar sanoi: »Se johtuu hermoista. Sinä tulit kotiin oikeaan aikaan; sikäläinen ilma olisi tehnyt sinut sairaaksi.» —

Syötyä istuutui Christian pienen harmonion ääreen, joka oli ruokasalissa, ja näytteli pianotaituria. Hän oli heilauttavinaan hiuksensa taapäin, hieroi käsiään ja katsoi alta kulmain huoneeseen; sitten hän alkoi äänettömästi, polkimille astumatta — hän kun ei osannut soittaa vähääkään, kuten useimmat Buddenbrookit — painella bassopuolta, tehdä huikeita juoksutuksia, heitellä ruumistaan, katsoa haltioituneesti kattoon ja painaa molemmin käsin mahtavasti ja voittoisasti koskettimia. Hänen soittonsa oli erehdyttävän luonnollista, täynnä vastustamatonta komiikkaa, joka on ominaista englantilais-amerikkalaiselle vallattomalle ja liioittelevasti paisuttavalle luonteelle ja joka ei tuntunut vähääkään vastenmieliseltä siksi, että hän näytti niin kokonaan eläytyneen siihen.

»Minä käyn usein konserteissa», hän sanoi; »minua huvittaa nähdä, miten nuo miehet käsittelevät koneitaan!… Taiteilija on todellakin ihana olento!»

Sitten hän aloitti alusta. Mutta yhtäkkiä hän keskeytti soittonsa ja kävi vakavaksi: se tapahtui niin odottamatta, että näytti siltä kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan; hän nousi, siveli kädellään harvaa tukkaansa, meni toiseen paikkaan ja jäi sinne äänettömänä, huonotuulisena, silmät palaen ja kasvoilla ilme kuin olisi hän kuunnellut joitakin kaameita salaisia ääniä.

»… Minusta Christian on toisinaan vähän omituinen», sanoi madame Grünlich eräänä iltana veljelleen Thomakselle heidän ollessaan kahden kesken… »Hän puhuu niin kummasti, kertoo niin yksityiskohtaisesti kaikesta… en tiedä kuinka sanoisin! Hän katsoo asioita hyvin oudolta kannalta, eikö niin?…»

»Se on totta», vastasi Tom, »ymmärrän varsin hyvin mitä sinä tarkoitat, Tony. Christian on hirveän häikäilemätön… on vaikea löytää kuvaavampaa sanaa. Häneltä puuttuu sitä, mitä voisi kutsua tasapainoksi. Toiselta puolen hän ei voi kestää muiden tahdittomia tuhmuuksia joutumatta kiihdyksiin… Hän ei ymmärrä niitä, ei osaa suhtautua niihin oikein, hän menettää kaiken maltin. Mutta toiselta puolen voi hän itse kadottaa tasapainon niin kokonaan, että hän alkaa hölpöttää mitä epämiellyttävimmin omista asioistaan. Se tuntuu väliin kerrassaan kaamealta. On aivan kuin hän puhuisi houreissa, eikö niin? Kun ihminen hourii, kadottaa hän samalla lailla tasapainon ja arvostelukyvyn… Asianlaita on se, että Christian tuumii liian paljon omia asioitaan, askartelee liiaksi oman sisäisen minänsä kanssa. Väliin valtaa hänet suorastaan sairaloinen halu tuoda ilmi hiuksenhienotkin huomionsa… Huomiot, joita järkevä ihminen ei viitsi ajatella, joista hän ei välitä siitä yksinkertaisesta syystä, että häntä hävettäisi tuoda semmoista toisten kuultavaksi. Tuollainen tuominen on hyvin epähienoa, Tony!… Näetkös: joku toinenkin saattaa sanoa, että hän pitää teatterista, mutta hän sanoo sen toisella tavalla, vaatimattomammin. Mutta Christian sanoo sen sellaisella äänenpainolla kuin kysyisi hän toiselta: 'Eikö minun näyttämöintoni ole aivan merkillisen mieltäkiinnittävää?' Ja hän hakee sanoja ikäänkuin koettaen ilmaista jotakin ennenkuulumattoman hienoa, syvää ja harvinaista…»

»Minäpä sanon sinulle jotakin», jatkoi hän pienen vaitiolon jälkeen heittäen savukkeensa uuninristikon taa… »Olen itse joskus tuuminut tuota huolestunutta, turhaa ja uteliasta itseensäsyventymistä, sillä minullakin oli ennen taipumusta siihen. Mutta huomasin, että se pirstoo ihmisen ja tekee hänet veltoksi ja aikaansaamattomaksi… ja ryhti, tasapaino on pääasia ainakin minulle. Tulee kai aina olemaan ihmisiä, jotka ovat oikeutetut tuohon tuntemustensa perinpohjaiseen tutkisteluun, tuohon itsemietiskelyyn, tarkoitan runoilijoita, jotka osaavat esittää erilaisen sisäisen elämänsä säännöllisessä, kauniissa muodossa, rikastuttaen siten toisten ihmisten tunne-elämää. Mutta me olemme yksinkertaista kauppiasväkeä, lapsukainen; meidän itsetutkistelumme on tuiki mitätöntä. Me osaamme töintuskin sanoa, että orkesterisoittimen viritys tuottaa meille selittämätöntä mielihyvää ja että väliin emme uskalla niellä… Meidän tulee toimia, piruvieköön, saada jotakin aikaan, kuten esi-isämme ovat aikaansaaneet…»

»Niin, Tom, niin minäkin ajattelen. Varsinkin kun muistan, miten Hagenströmit ponnistavat… Nuo syöpäläiset… Äiti ei tahdo kuulla tätä sanaa, mutta se on ainoa sopiva. En ymmärrä, miten he ilkeävät luulla, ettei koko kaupungissa ole enää ketään muita hienoja ihmisiä! Hahaa, kyllä minua naurattaa…»

KOLMAS LUKU.

Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja oli luonut veljeensä tämän saapuessa pitkän, tutkivan katseen, hän oli tarkannut tätä ensi päivinä huomaamatta, sitten hänen uteliaisuutensa näytti tulevan tyydytetyksi ja hän näytti muodostaneen mielipiteensä, joskaan hänen rauhallisista, hillityistä kasvoistaan ei olisi voinut arvata sen laatua. Hän puhui Christianin kanssa perhepiirissä yhdentekevistä asioista ja nauroi toisten mukana hänen antaessaan jonkun matkimisnäytöksen…

Noin viikon kuluttua sanoi hän Christianille: »Me käymme siis tekemään yhdessä työtä, poikaseni?… Mikäli minä tiedän, olet sinä yhtä mieltä äidin kanssa, eikö niin?… No, kuten tiedät, on Marcus nyt kumppanini, josta toimesta hän saa liikepääomaan liittämäänsä summaa vastaavan osingon. Olen ajatellut, että sinä tulisit jokseenkin minun entiselle paikalleni, prokuristiksi… ainakin ulkoapäin katsoen… Mitä sinun työhösi tulee, en tietenkään ole selvillä kaupallisista tiedoistasi. Olet tainnut tähän asti hiukan laiskotella?… Oli miten oli, tulee englantilainen kirjeenvaihto kaiketi miellyttämään sinua eniten… Mutta sitten minun pitää pyytää sinulta erästä asiaa, hyvä ystävä! Tulet tietenkin johtajan veljenä olemaan etuoikeutetussa asemassa muuhun henkilökuntaan nähden… mutta minun lienee turha mainita, että olet vaikuttava toisiin paljon enemmän tasavertaisuuden ja tarmokkaan velvollisuudentäyttämyksen pohjalla kuin jos olet käyttävä etuoikeuksiasi ja tahtova liikaa vapautta. Siis tarkka vaari konttoritunneista ja aina dehors, niinhän?…»

Tämän jälkeen hän teki veljelleen valtuuksia koskevan ehdotuksen, jonka Christian hyväksyi arvelematta. Christianin hämillinen ja hajamielinen ilme osoitti hyvin vähän voitonhimoa, ja hän näytti tahtovan sivuuttaa asian mitä nopeimmin.

Seuraavana päivänä johti Thomas hänet konttorihuoneisiin, ja niin alkoi
Christianin toiminta vanhan kauppaliikkeen palveluksessa…

Asiat olivat konsulin kuoleman jälkeen kulkeneet entistä taattua lattiaan. Mutta pian, Thomas Buddenbrookin jouduttua ohjaksiin alkoi niissä näkyä älykkäämpi, reippaampi ja aloitekykyisempi henki. Uskallettiin entistä enemmän, pantiin silloin tällöin koetukselle kauppaliikkeen luotto, joka aikaisemman hallinnon aikana oli ollut oikeastaan pelkkä käsite, koristus… Pörssin herrat nyökkäilivät toisilleen. »Buddenbrook tahtoo ansaita rahaa, rahaa oikein avec», sanoivat he. Mutta heistä oli hyvä, että Thomaksella oli lyijypunttina jalassaan kunnon Friedrich Wilhelm Marcus. Herra Marcuksen vaikutus oli pidättävä tekijä liikkeen toiminnassa. Hän siveli kahdella sormella huolellisesti viiksiään, asetti kiusallisen tarkalla järjestysvaistolla paikalleen kirjoitustarpeet ja vesilasin, joka aina oli hänen pöydällään, ja harkitsi asiaa monelta kannalta hajamielisen näköisenä. Hänellä oli myös tapana juosta viisi kuusi kertaa päivässä pihalle pistämään päänsä vesijohdon alle siten virkistääkseen itseään.

»Nuo kaksi täydentävät toisiaan», sanoivat suurimpien kauppahuoneiden johtajat, konsuli Huneus ja konsuli Kistenmaker. Ja tuota lausuntoa kerrattiin sitten laiva- ja varastomiesten keskuudessa sekä pikkuporvarien piirissä, sillä kaupunki oli utelias näkemään, miten nuori Buddenbrook asioita pyörittäisi… Glockengiesserstrassen varrella asuva herra Stuhtkin sanoi vaimolleen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä: »Nuo kaksi, kuulehan, täydentävät toisiaan mainiosti!»

Mutta kauppahuoneen »sieluna» oli kuitenkin eittämättömästi nuorempi kumppaneista. Se näkyi jo siitä, että hän keskusteli henkilökunnan, kapteenien, varastohuoneiden johtajain, ajajien ja varastotyömiesten kanssa. Hän osasi puhua heille heidän omaa murrettaan ja pysyä kuitenkin kunnioitettavan välimatkan päässä… Mutta jos herra Marcus yritti käyttää murretta puhuessaan jonkun kelpo työmiehen kanssa, kuului se niin hullunkuriselta, että hänen pöydän toisella puolen istuva liikekumppaninsa purskahti nauruun, jonka merkin saatuaan koko henkilökunta antautui hyväntuulen valtaan.

Thomas Buddenbrook, jonka pyrkimys kohdistui kauppahuoneen kunnian pysyttämiseen ja kohottamiseen, koetti ottaa koko sielullaan osaa jokapäiväiseen menestyksen tavoitteluun, sillä hän tiesi, että hän sai kiittää varmaa, hillittyä esiintymistään, puoleensavetävää rakastettavuuttaan ja viisasta tahdikkuuttaan monen edullisen kaupan solmiamisesta.

»Kauppias ei saa olla virkavaltainen!» sanoi hän Stephan Kistenmakerille, entiselle koulutoverilleen, jonka henkisesti kehittyneempänä ystävänä hän oli pysynyt ja joka kuunteli hänen jokaista sanaansa tarkkaavasti, antaakseen sen sitten kiertää omana puheenaan… Työssä tarvitaan henkilöllisyyttä, se on minun ajatukseni. En usko, että konttorituolista käsin saavutetaan suurtakaan menestystä… minulle se ei ainakaan tuottaisi iloa. Menestys ei saavu ainoastaan pulpettilaskelmien mukaan… Minun täytyy aina saada johtaa asiain kulkua silmilläni, suullani ja liikkeilläni… hallita sitä tahtoni, lahjojeni, hyvän onneni, jos niin saan sanoa, välittömällä vaikutuksella. Tämä kauppamiehen henkilökohtainen osanotto rupeaa kuitenkin joutumaan pois käytännöstä… Aika menee eteenpäin. Mutta minusta tuntuu siltä kuin se jättäisi parhaan taakseen… Yhteistoiminta vilkastuu vilkastumistaan, kurssit tulevat yhä pikemmin tunnetuiksi… vahingon vaara pienenee, mutta mukaa myöskin maine… Entisen ajan ihmisten laita oli toinen. Isoisä esimerkiksi ajoi nelivaljakolla läpi Etelä-Saksan. Niin tuo vanha puuteripäinen preussilainen sotaväenmuonittaja teki. Hän hurmasi tuttavansa, pani liikkeelle kaiken taitonsa ja hyötyi uskomattomasti, Kistenmaker! — Minä pelkään, että kauppiaasta on tuleva yhä mitättömämpi olio aikaa myöten…»

Näin valitti hän toisinaan. Ja hänen mieleisimmät asiansa olivat ne, jotka hän solmi sattumalta, perhekävelyllä ollessaan, pistäytyessään johonkin myllyyn ja jutellessaan siellä omistajan kanssa, joka oli mielissään kunniasta ja jonka kanssa sitten aivan kuin ohimennen tehtiin hyvät kaupat… Sellainen ei luonnistunut hänen kumppaniltaan.

… Mitä Christianiin tulee, näytti hän aluksi antautuvan työhönsä varsin innokkaasti ja hartaasti. Monta päivää hän söi, poltti lyhyttä piippuaan ja kohautteli hartioitaan tavalla, joka ilmaisi hänen kaikin puolin tyytyvän oloonsa. Hän meni aamulla konttoriin jokseenkin samaan aikaan kuin Thomas ja istuutui herra Marcuksen viereen, vinoittain vastapäätä veljeään, pyörivään nojatuoliinsa, sillä hänellä oli myös nojatuoli kuten molemmilla johtajilla. Sitten hän luki »Sanomat» polttaen kaikessa rauhassa loppuun aamusavukkeensa. Sen jälkeen hän nouti alimmalta pulpettihyllyltä pullon vanhaa konjakkia, ojenteli käsivarsiaan saadakseen liikuntoa, sanoi »Kas niin!» ja ryhtyi kieltään liikutellen reippaasti työhön. Hänen englanninkieliset kirjeensä olivat erinomaisen taitavasti sepitetyt ja tehokkaat, sillä hän kirjoitti samoin kuin puhui englannin kieltä sujuvasti, vaivattomasti, sanoja hakematta.

»Kauppa-ala on sentään oivallinen ala!» hän sanoi. »Turvallinen, tyydytystä tuottava, työtä antava, miellyttävä… olen aivan kuin luotu siihen. Ja on niin hauska olla kauppahuoneen omaa väkeä… viihdyn paremmin kuin koskaan, tiedättekö! Kun tulee aamulla reippain mielin konttoriin, saa ensin vilkaista 'Sanomiin', sitten poltella hiukan, sitten tuumia niitä näitä ja nauttia olostaan, ottaa sitten konjakkiryypyn ja tehdä vähän työtäkin. Sitten tulee päivällisaika. ateria perheen keskuudessa, päivällislepo, ja sitten taas työhön… Edessä on hyvä, sileä, puhdas liikepaperi, hyvä kynä… viivotin, paperi veitsi, leimasin, kaikki ensiluokkaista, kunnollista… ja kaikki sujuu kuin itsestään, järjestyksessä, yksi asia toisensa jälkeen, kunnes on taas aika kerätä tarpeet kokoon. Ja seuraavana aamuna alkaa uusi päivä. Ja kun tulee illalliselle, tuntee itsensä niin perin tyytyväiseksi… joka jäsen on tyytyväinen… kädet ovat tyytyväiset!»

»Hyvänen aika, Christian!» huudahti Tony. »Sinä olet naurettava! Mitä se nyt on, että kädet ovat tyytyväiset…»

»Tietysti! Etkö sinä ymmärrä? Minä tarkoitan..» Ja hän innostui selittämään, kuvailemaan… »Kun puristaa kätensä nyrkkiin, ei se ole erittäin voimakas, sillä ihminen on väsynyt työstä. Mutta se ei ole kostea… se ei ole epämiellyttävä… Se tuntuu hyvältä…. Siinä on tyytyväisyyden tunne… voi istua hiljaa tuntematta ikävystymistä…»

Kaikki olivat vaiti. Sitten sanoi Thomas välinpitämättömästi. salatakseen vastenmielisyytensä: »Minusta ihminen ei tee työtä siksi, että…» Mutta hän keskeytti puheensa. »Minä ainakin teen työtä toisten päämäärien vuoksi», lisäsi hän sitten.

Mutta Christian, jonka silmät liikkuivat eloisasti, ei huomannut sitä, sillä hän oli omissa ajatuksissaan, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi kertoa muuatta Valparaisossa tapahtunutta juttua, erästä murha- ja tappojuttua, jossa hän itse oli ollut läsnä… »Silloin tempaa mies puukkonsa —» Jostakin syystä suhtautui Thomas nyreästi tämänkaltaisiin tarinoihin, joita Christian tiesi lukemattomia ja jotka huvittivat suuresti madame Grünlichiä, mutta kauhistivat konsulitarta, Klaraa ja Klothildea, ja joita mamsseli Jungmann ja pikku Erika kuuntelivat suu auki. Thomas virkkoi aina jonkun purevan tai kylmän huomautuksen ja oli uskovinaan Christianin liioittelevan ja panevan omiaan… niin ei ollut asianlaita, Christian kertoi vain vauhdikkaasti ja eloisasti. Karvasteliko se Thomaksen mieltä, että hänen nuorempi veljensä oli liikkunut enemmän maailmalla ja nähnyt enemmän kuin hän? Vai tympäisikö häntä se epäjärjestyksen ja väkivallan ylistys, joka ilmeni noissa puukko- ja revolverinäytelmissä?… Kukapa sen tiennee. Christian ei ainakaan välittänyt veljensä taholta tulevasta kylmyydestä; hän oli liian innostunut kerrottavaansa huomatakseen kuuntelivatko toiset mielellään vai vastenmielisesti. Ja lopetettuaan katseli hän miettivästi, itseensä vaipuneena ympärilleen.

Buddenbrook-veljesten väli ei aikaa myöten parantunut, mutta Christian ei puolestaan tuntenut eikä osoittanut minkäänlaista vihaa veljeään kohtaan eikä pohtinut näitä asioita. Hän tyytyi ääneti tunnustamaan vanhemman veljensä ylemmyyden, suuremman kyvyn, tarmon ja vakavuuden. Mutta juuri tuo ehdoton, välinpitämätön ja taisteluton alistuvaisuus kiusasi Thomasta, sillä Christian saattoi milloin tahansa aivan huolettomasti antaa itsestään sen käsityksen kuin ei hän panisi vähääkään arvoa ylemmyydelle, kyvylle, tarmolle ja vakavuudelle.

Hän ei tuntunut edes huomaavan, että liikkeen johtaja suhtautui häneen yhä vastahakoisemmin… mihin tämä oli täysin oikeutettu, sillä valitettavasti alkoi Christianin liikemiestarmo jo ensi viikon, ja vielä tuntuvammin toisen viikon kuluttua herpaantua. Se ilmeni aluksi siinä, että työn valmistushommat, sanomalehtien luku, aamutupakanpoltto ja konjakinjuonti, — jotka alussa olivat näyttäneet työnilon viattomilta herätyskeinoilta, alkoivat viedä yhä enemmän aikaa, vaatien lopulta koko aamurupeaman. Sitä seurasi aivan kuin itsestään välinpitämättömyys säännöllisiä konttoriaikoja kohtaan. Hän ilmestyi yhä myöhemmin konttoriin savukkeilleen, ryhtyi yhä myöhemmin alkuvalmisteluihinsa, söi päivällisensä 'klubissa' ja tuli kotiin vasta illalla, väliin ei silloinkaan…

Tuo klubi, johon kuului enimmäkseen naimattomia kaupanharjoittajia, sijaitsi erään ravintolan ensi kerroksessa, jossa sillä oli käytettävänä pari komeaa huonetta; herrat kokoontuivat sinne syömään ja kuluttamaan aikaa vapaudessa, ei aina varsin vaarattomasti, sillä talossa oli ruletti. Sen jäseniä olivat myös eräät huikentelevaiset perheenisät, kuten konsuli Kröger ja tietysti myös Peter Döhlmann; ja »joukon johtaja» oli poliisipäällikkö Cremer. Tämän kertoi tohtori Gieseke, pankinjohtajan poika, Christianin entinen koulutoveri, joka oli asianajajana kaupungissa ja jonka kanssa nuori Buddenbrook pian uudisti ystävyyden, vaikka Giesekeä pidettiin jokseenkin suurena hummaajana.

Christian eli Krischan, joksi häntä muitta mutkitta kutsuttiin — tunsi heidät kaikki entisiltä ajoilta, kenen paremmin, kenen huonommin, sillä useimmat olivat Marcellus Stengel-vainajan oppilaita, — ja hänet otettiin avosylin vastaan. Sillä joskaan kaupungin liikemiehet ja oppineet eivät pitäneet häntä erittäin kyvykkäänä, tiedettiin kuitenkin hänen hauskat seuramieslahjansa. Ja hän antoikin tässä piirissä parhaimmat näytäntönsä ja kertoi parhaimmat tarinansa. Hän matki pianotaituria klubipianon ääressä, jäljitteli englantilaisia ja Atlantin-takaisia näyttelijöitä ja oopperalaulajia, jutteli viattomasti ja hauskasti maailman eri kulmilla kokemiaan naisseikkailuja — sillä ei ollut epäilemistäkään, ettei hänkin olisi ollut »hummaaja» — tarinoi kohtauksista, joita hän oli kokenut laivoilla, rautatiellä, St. Paulissa, Whitechapelissa, aarniometsissä… Hän kertoi lennokkaasti, rentonaan, ääntämisessä valittava ja venyttävä sävy rohkeasti ja hullunkurisesti kuten aito englantilainen humoristi. Hän kertoi koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon ja joka päälle päätteeksi oli syyhyinen. Herra tiesi mikä tuossa jutussa oikein oli huvittavaa, hänen kertomanaan se vaan oli vastustamaton. Ja kaikkien väännellessä itseään naurusta istui hän itse isoine kaarevine nenineen, kaitoine, pitkine kauloilleen ja punertaville hiuksineen paikallaan kasvoilla levoton, selittämätön vakavuuden ilme, väärä sääri toisen yli heitettynä, pienten, pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa miettivännäköisinä ympäri huonetta… Näytti melkein siltä kuin toiset olisivat nauraneet hänelle, hänen kustannuksellaan… Mutta sitä hän ei ajatellut.

Kotona kertoi hän erityisen mielellään Valparaison-konttorista, sikäläisestä hirveästä kuumuudesta ja eräästä nuoresta lontoolaisesta nimeltä Thunderstorm, tyhjäntoimittajasta, uskomattoman merkillisestä miehestä, »jonka hän ei, Jumala paratkoon, ollut nähnyt milloinkaan tekevän työtä, mutta joka siitä huolimatta oli ollut hyvin taitava liikemies…»

»Herranen aika», selitti hän, »sellaisessa kuumuudessa! Johtaja tulee konttoriin… me kaikki kahdeksan miestä, lojumme mikä missäkin kuin kuolleet kärpäset, tupakoiden ja ajaen edes siten pois moskiittoja. Herranen aika! 'No!' sanoo johtaja, 'tehän ette ole työssä, hyvät herrat?!'… No, sir!' sanoo Johny Thunderstorm. 'Kuten näette, sir!' Ja sitten puhallamme kaikki tupakansavun hänen silmilleen. Herranen aika!»

»Miksi sinä oikeastaan sanot koko ajan 'herranen aika?'» kysyi Thomas paheksuen. Mutta häntä ei harmittanut tämä seikka, vaan se, että hän tunsi Christianin kertovan tätä tarinaa niin ilomielin siksi, että se soi hänelle tilaisuuden puhua pilkaten ja ylenkatsoen työstä.

Maailmassa on paljon rumaa, ajatteli konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger. Veljetkin voivat vihata ja halveksia toisiaan; sellaista voi sattua, niin hirveältä kuin se kuuluukin. Mutta siitä ei pidä puhua. Se painetaan piiloon. Siitä ei tarvitse olla tietävinään.

NELJÄS LUKU.

Toukokuussa sai Gotthold-setä, konsuli Gotthold Buddenbrook, joka nyt oli kuudenkymmenen vuoden vanha, eräänä yönä kovan sydänkouristuskohtauksen ja kuoli ankaria tuskia kestettyään vaimonsa, syntyisin Stüwing, syliin.

Madame Josephine-paran poika, joka oli jäänyt vähäosaiseksi myöhempien ja voimakkaampien, madame Antoinetten puolelta kasvavien sisarustensa rinnalla, oli jo kauan aikaa sitten tyytynyt kohtaloonsa ja poiminut, varsinkin veljenpoikansa luovutettua hänelle Alankomaiden konsulaatin, ilman pienintäkään vihankaunaa rintakaramellejansa läkkirasiasta. Ne, jotka ehkä muistivat ja ylläpitivät vanhaa perheriitaa, olivat talon naiset: ei niin paljon hänen hyvänsuopa ja hiukan typerähkö vaimonsa, vaan nuo kolme vanhenevaa neitoa, jotka eivät voineet katsoa konsulitarta, Antonieta eikä Thomasta pienen myrkyllisen välähdyksen syttymättä silmään…

Torstaina, tavanmukaisina »sukupäivinä» kello neljän aikaan, jolloin kokoonnuttiin Mengstrassen varrella sijaitsevaan suureen sukutaloon syömään päivällistä ja viettämään iltaa — joskus siellä myös nähtiin konsuli Kröger tai Sesemi Weichbrodt oppimattomine sisarineen — Breitestrassen Buddenbrookin naiset johtivat keskustelun luontevan hauskasti Tonyn purettuun avioliittoon saattaakseen madame Grünlichin käyttämään suurentelevaa kieltä ja voidakseen sitten luoda toisiinsa lyhyen, terävän katseen, tahi esittivät yleisin sanoin paheksuvan kantansa hiusten värjäämiseen nähden, joka osoitti mitä epäarvokkainta turhamaisuutta. He kyselivät myös liian osaaottavasti Jakob Krögerin, konsulittaren veljenpojan, vaiheita ja tekivät pilkkaa viattomasta, pitkämielisestä Klothilde-parasta, ainoasta, jonka todella täytyi tuntea olevansa heitä vähäpätöisempi, — pilkkaa, joka ei ollut lainkaan yhtä hyvänsuopaa kuin Tomin ja Tonyn jokapäiväinen kiusanteko, jonka hän sulatti vitkallisella, ihmettelevällä hyväntahtoisuudellaan. Heitä huvitti myös laskea leikkiä Klaran ankaruudesta ja hurskaudesta, ja he keksivät pian, etteivät Christianin ja Thomaksen välit olleet parhaimmat, ja ettei heidän, Jumalan kiitos, tarvinnut välittää edellisestä, koska tämä oli naurettava lörppö. Mitä Thomakseen tulee, jossa ei voinut löytää moitteen sijaa ja joka puolestaan kohteli heitä hyväntahtoisen säälivästi ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: minä ymmärrän ja säälin teitä… kohtelivat he häntä hiukan purevan kunnioittavasti. Mutta pikku Erikasta, joka oli kukoistava ja hyvin hoidettu lapsi, ei voinut olla sanomatta, että hän oli huolestuttavassa määrin hidaskasvuinen. Jonka jälkeen Pfiffi itseään heilutellen ja suupielet kosteina huomautti lapsen peloittavasta yhdennäköisyydestä isänsä, kavaltaja Grünlichin kanssa…

Nyt he seisoivat, itkien äitinsä kera isänsä kuolinvuoteen ympärillä, ja vaikka heistä tuntui siltä kuin tämä kuolemakin vielä olisi ollut Mengstrassen sukulaisuuden seurausta, lähettivät he sinne kuitenkin sananviejän.

Keskellä yötä kaikui ovikello suuren pihan yli, ja kun Christian, joka oli tullut myöhään kotiin, tunsi pahoinvointia, lähti Thomas yksin kevätsateeseen.

Hän saapui oikeaan aikaan nähdäkseen vanhan herran viimeiset suonenvetoiset nytkähdykset; sitten hän seisoi kädet ristissä kuolinhuoneessa katsellen tuota lyhyttä hahmoa, joka erottui peitevaatteiden alta, noita elottomia kasvoja, joiden pehmeähköjä piirteitä reunusti valkoinen poskiparta…

»Sinun osasi ei ollut onnellisimpia, Gotthold-setä», hän ajatteli. »Opit liian myöhään myöntymään ja nöyrtymään… Se on välttämätöntä… Jos minä olisin sellainen kuin sinä, olisin jo aikaa sitten nainut puodin… Mutta tulee valvoa etujaan… Olisitko sinä edes tahtonut elämäsi toisenlaiseksi kuin mitä se on ollut? Vaikka olit uhmaileva ja uskoit tuota uhmaa ihanteellisuudeksi, oli sinun henkesi liian vähän joustava, liian köyhä mielikuvituksesta, sinulla oli liian vähän sitä ihanteellisuutta, joka tekee ihmisen kykeneväksi edistämään asiaa, aatetta, suvun tai kauppahuoneen kunniaa hiljaisella innolla, joka on salaista rakkautta suloisempi, tyydyttävämpi, autuuttavampi. Sinä kadotit runouden tunteen, vaikka olit niin rohkea, että uskalsit rakastaa ja naida vasten isäsi tahtoa. Eikä sinulla ollut kunnianhimoakaan, Gotthold-setä. Vanha nimemme on vain porvarisnimi, ja sen kunniaa edistää siten, että saattaa kukoistukseen viljakaupan ja koettaa tehdä oman henkilönsä pienen piirin keskuudessa arvossapidetyksi, rakastetuksi ja vaikuttavaksi… Ajattelitko kenties: Otan vaimokseni Stüwingin, jota rakastan, enkä välitä mistään käytännöllisistä eduista, jotka ovat pelkkää kamaa ja poroporvariutta?… Me puolestamme olemme tarpeeksi sivistyneet ja maailmaa nähneet tunnustaaksemme mielellämme, että rajat, jotka ovat asetetut kunnianhimollemme, ovat syrjästä katsoen ahtaat ja säälittävät. Mutta kaikki on vain näennäistä maailmassa, Gotthold-setä! Etkö tiennyt, että mies voi olla suuri pienessäkin kaupungissa? Että hän voi olla Caesar keskikokoisessa Itämeren rantakaupungissa? Siihen tarvitaan hiukan mielikuvitusta, hiukan ihanteellisuutta… jota sinulla ei ollut, vaikka ehkä luulit.»

Thomas Buddenbrook kääntyi poispäin. Hän astui ikkunan luo kädet selän takana, älykkäät kasvot hymyillen, ja jäi tuijottamaan ulos vastapäätä olevan raatihuoneen heikosti valaistua, sateeseen peittynyttä goottilaista päätyä.

Asioiden luonnon mukaisesti joutui nyt Alankomaiden kuninkaallisen konsulaatin arvo ja virka, jotka Thomas heti isänsä kuoleman jälkeen olisi voinut omistaa itselleen, Tony Grünlichin sanomattomaksi mielihyväksi takaisin Thomas Buddenbrookille. Kupera, leijonin, vaakunoin ja kruunuin koristettu kilpi loisti taas Mengstrassen varrella. Buddenbrookien päätyseinällä »Dominus providebit»-kirjoituksen alla.

Heti tämän asian järjestymisen jälkeen, jo saman vuoden kesäkuussa, lähti nuori konsuli kauppamatkalle Amsterdamiin, tietämättä milloin palaisi.

VIIDES LUKU.

Kuolemantapaukset herättävät tavallisesti taivaallisiin asioihin kääntyneen mielentilan, eikä kukaan ihmetellyt kuullessaan konsulitar Buddenbrookin suusta hänen miehensä kuoleman jälkeen sen tai tämän hengellisen lauselman, jota ei aikaisemmin oltu totuttu hänen suustaan odottamaan.

Mutta pian huomattiin, ettei tuo ollut ohimenevää, ja kaupungissa tuli pian tietyksi, että konsulitar tahtoi kunnioittaa miesvainajansa muistoa etupäässä siten, että hän omaksui kokonaan tämän hurskaan elämänkatsomuksen, johon hän jo viime vuosina ja varsinkin nyt, alkaessaan vanheta, oli tuntenut vetovoimaa.

Hän koetti täyttää koko tuon laajan talon vainajan hengellä, lempeällä, kristillisellä vakavuudella, joka ei kuitenkaan tuominnut hillittyä sydämen iloa. Aamu- ja iltahartauksia jatkettiin entistä pitempinä. Perhe kerääntyi ruokasaliin palvelusväen seisoessa pylväikössä, ja konsulitar tai Klara luki kappaleen isosta, suunnattoman suurin kirjaimin painetusta sukuraamatusta, minkä jälkeen laulettiin yhteisesti pari virren värssyä harmonien säestyksellä; konsulitar hoiti sitä. Usein luettiin raamatun asemesta kappale jostakin mustakantisesta, kultareunaisesta saarnakirjasta tai postillasta, jostakin Aarrekätköstä, Psalttarista, Pyhityshetkestä, Aamusävelestä tai Vaellussauvasta, joiden alituinen hokeminen suloisesta Jeesus-lapsesta tahtoi kyllästyttää ja joita talossa oli liian viljalti.

Christian ei ottanut usein osaa hartaushetkiin, ja Thomaksen kerran tekemä varovainen ja puolileikkisä huomautus noista hartaushetkistä sai lempeän ja arvokkaan nuhtelun. Madame Grünlich ei valitettavasti aina käyttäytynyt tyydyttävästi noissa tilaisuuksissa. Eräänä aamuna, kun talossa oli käymässä muuan vieras pappi, määräsi tämä laulettavaksi erään harrassävelmäisen, lujauskoisen virren, jonka sanat kuuluivat näin:

On raato ruumihini mun, jo hajota mä uhkaan. Niin uppos synnit minuhun, kuin tina uppos tuhkaan.

Oi Herra, koiran korvihin sä tartu! Tyydyn luihinkin. — Jo väsyin synnin vaivaan, vie minut armoon taivaan!

… minkä jälkeen rouva Grünlich musertavan katumuksen painamana viskasi pois kirjan ja poistui huoneesta.

Mutta konsulitar vaati itseltään vielä enemmän kuin muilta. Hän perusti esimerkiksi pyhäkoulun. Sunnuntaiaamuna soittivat Mengstrassen talon kelloa vain pienet kansakoulutytöt, minkä jälkeen Stine Voss, joka oli kotoisin Muurikujan varrelta. Mike Stuht Glockengiesserstrassen varrelta ja Finke Snut jostakin Traven Kleine Gröpelgruben tai Engelwischin puolelta tepsuttivat vehnäsenvaaleine, vedellä kammattuine hiuksineen suuren eteisen läpi valoisaan puutarhahuoneeseen, jota ei pitkään aikaan enää ollut käytetty konttorina ja jonne nyt oli tuotu istumapenkkejä. Siellä konsulitar Buddenbrook, syntyisin Kröger, puettuna mustaan, raskaaseen atlaspukuun, päässään valkoisia hienoja kasvojakin valkoisempi pitsimyssy, asettui istumaan pöydän ääreen heitä vastapäätä ja opetti heille tunnin verran katkismusta.

Hän perusti myös »Jerusalemin-illan», johon paitsi Klaraa ja Klothildea myös Tonyn oli otettava osaa. Kerran viikossa istui ruokasalin pitkäksi vedetyn pöydän ympärillä lamppujen ja kynttilöiden valossa noin parikymmentä naista, kaikki siinä iässä olevia, jolloin on paras varustaa itselleen hyvä paikka taivaassa. Nämä joivat teetä tai bishofia, söivät maukkaita voileipiä ja vanukasta, lukivat hengellisiä veisuja ja tutkisteluja ja valmistivat käsitöitä, jotka vuoden lopulla myytiin myyjäisissä ja joista koituva voitto sitten lähetettiin Jerusaleniiin lähetystarkoituksiin.

Tuohon hurskaaseen yhdistykseen kuului pääasiallisesti konsulittaren tuttavapiirin naisia, muun muassa senaattorin rouva Langhals, konsulitar Möllendorpf ja vanha konsulitar Kistenmaker; mutta eräät toiset maallismielisemmät ja arkipäiväisemmät luonteet, kuten madame Köppen, ivasivat ystävänsä Bethsyn hommia. Myöskin kaupungin papinrouvat ja leskikonsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, sekä Sesemi Weichbrodt oppimattomme sisarineen olivat sen jäseniä. Mutta koska Jeesuksen edessä arvo ja kunnia eivät merkitse mitään, sulki Jerusalemin-ilta piiriinsä myös köyhempiä ja vähemmän tunnettuja henkilöitä, kuten eräänkin pienen, kurttuisen olion, jolla oli runsas määrä jumalanpelkoa ja pitsimalleja, joka asui Pyhän-Hengen-Sairaalassa, oli nimeltään Himmelsbürger ja sukunsa viimeinen jäsen… »Viimeinen Himmelsbürger» sanoi hän suruisasti raapien samalla myssynalustaansa sukkapuikolla.

Mutta vielä paljon merkillisempi ilmiö oli eräs kaksoissisaruspari, kaksi kummallista, vanhaa neitoa, jotka kulkivat kaupungilla käsikädessä harjoittaen hyväntekeväisyyttä, päässä kahdeksannentoista vuosisadan aikuinen lierihattu ja vuosia sitten haalistuneisiin vaatteisiin puettuina. Heidän sukunimensä oli Gerhardt, ja he vakuuttivat polveutuvansa suoraan Paul Gerhardtista. Sanottiin, etteivät he olleet lainkaan varattomia, mutta he elivät mitä kurjimmissa oloissa ja antoivat kaiken köyhille… »Rakkaat ystävät!» huomautti konsulitar Buddenbrook, joka väliin häpesi heitä, »on totta, että Jumala katsoo sydämeen, mutta teidän pukunne eivät ole oikein sievät… Tulee katsoa myös astiaan…» Silloin nämä suutelivat hienoa ystäväänsä, mitä tuo maailmannainen ei voinut kieltää, tosin ainoastaan otsalle, ja tekivät sen köyhän säälivällä, hellällä ylemmyydellä korkea-arvoisempaa pelastussisarta kohtaan. He eivät olleet suinkaan tuhmia, heidän pienissä, rumissa, käpertyneissä papukaijankasvoissaan pyöri kaksi kirkasta, ruskeata silmää, joissa oli omituinen älykäs ja lempeä ilme… Heidän sydämiinsä kätkeytyi ihmeellisiä, salaisia tietoja. He tiesivät, että ihmisen viimeisellä hetkellä tulevat kaikki heidän autuaasti kuolleet omaisensa lauluin ja soitoin noutamaan häntä Jumalan luo. He lausuivat sanan »Herra» yhtä luonnollisella lapsenuskolla kuin alkukristityt, jotka ovat kuulleet mestarin omasta suusta sanat: »Vielä vähän aikaa, niin olette näkevä minut». Heillä oli mitä merkillisimpiä teorioita sisäisestä valosta, aavistuksista, ajatuksen siirrosta… sillä Lea, toinen heistä, oli kuuro, mutta tiesi siitä huolimatta melkein aina mistä puhuttiin.

Koska Lea Gerhardt oli kuuro, pantiin hänet tavallisesti lukemaan ääneen Jerusalemin-illoissa: toiset pitivät sitäpaitsi hänen lukuaan kauniina ja liikuttavana. Hän kaivoi pussistaan ikivanhan kirjan, joka oli oudon näköinen, suhteettoman pitkä leveyteen verraten, ja jonka alkulehdellä oli epäinhimillisen pulloposkinen kuva heidän kantaisästään. Sen hän nyt otti esiin ja — voidakseen kuulla mitä luki — alkoi pauhata peloittavalla äänellä, joka kaikui kuin tuulen ulvonta savupiipussa:

Hoh! ajatteli Tony Grünlich. Mikäpä saatana sinut haluaisi niellä! Mutta hän ei virkkanut mitään, vaan söi vanukasta ja tuumi, oliko hänestäkin kerran tuleva yhtä ruma kuin nuo Gerhardt-neidit.

Hän ei ollut onnellinen, häntä ikävystytti ja kiusasi kaikki nuo papit ja lähetyssaarnaajat, jotka konsulin kuoleman jälkeen olivat yhä lisääntyneet ja jotka Tonyn mielestä vaikuttivat liiaksi talon asioihin ja saivat liian paljon rahaa. Tuo viimeinen seikka oli Thomaksen asia; mutta tämä oli vaiti. Sisar sitävastoin ei voinut olla joskus mutisematta vieraista, jotka syövät leskien varat pitkien rukousten palkaksi.

Hän vihasi mitä katkerimmin noita mustia herroja. Pitäen itseään kypsyneenä naisena, joka oli oppinut tuntemaan elämän eikä ollut enää mikään tyhmä hanhi, ei hän katsonut voivansa ilman muuta uskoa heidän ehdottomaan pyhyyteensä. »Äiti», hän sanoi, »ei pitäisi puhua pahaa lähimmäisestään… tiedän sen! Mutta minun täytyy saada sanoa eräs asia, enkä voi olla ihmettelemättä, ettei elämä ole opettanut sitä sinullekin, nimittäin: ettei jokaisen, jolla on musta takki ja alati hokee: Herra, Herra! tarvitse olla tahraton!»

Salaisuutena pysyi miten Thomas suhtautui näihin totuuksiin, joita hänen sisarensa esitti äärettömän ponnekkaasti. Christianilla ei ollut niistä mitään ajatusta, hän tyytyi tarkastamaan noita herroja nenä kurtussa, matkiakseen heitä sitten klubissa tai perheen keskuudessa.

Mutta Tony kärsi todellakin noista hengellisistä vieraista. Eräänä päivänä astui hänen eteensä muuan lähetyssaarnaaja nimeltä Jonathan, joka oli kulkenut Syriat ja Arabiat, mies, jolla oli suuret, nuhtelevat silmät ja haikeasti alasriippuvat posket, vaatien häntä surullisen ankarasti tilille siitä, olivatko hänen poltetut otsakiharansa sopusoinnussa totisen kristillisen vaatimattomuuden kanssa… Miesparka! Hän ei tuntenut Tonyn terävän pisteliästä kielevyyttä. Tony oli vaiti hetken aikaa, ja saattoi nähdä miten hänen aivonsa tekivät työtä. Sitten hän sinkautti: »Pyydän, että herra pastori huolehtisi omista kiharoistaan!»… Sen jälkeen hän kiiti ulos hartiat koholla, pää pystyssä ja leuka alas painuneena. — Pastori Jonathanilla oli hyvin vähän kiharoita, sillä hänen päälakensa oli paljas!

Mutta kerran hän sai nauttia vielä suuremmasta voitosta. Tapahtui näet, että pastori Trieschke, itku-Trieschke, joksi häntä nimitettiin siksi, että hän joka pyhä saarnatessaan alkoi itkeä jossakin sopivassa paikassa… että tuo itku-Trieschke, jolla oli kalpeat kasvot, punaiset silmät ja oikeat hevosen poskiluut ja joka viipyi kahdeksan päivää Buddenbrookilla vuoroin kilpaillen Klothilde-raukan kanssa syömisessä, vuoroin pitäen hartaushetkiä, rakastui Tonyyn… eikä suinkaan hänen kuolemattomaan sieluunsa, ei suinkaan, vaan hänen ylähuuleensa, vahvaan tukkaansa, kauniisiin silmiinsä ja kukoistavaan vartaloonsa! Eikä tämä jumalanmies, jolla oli Berliinissä vaimo ja neljä lasta, hävennyt toimittaa palvelija Antonin välityksellä madame Grünlichin toisessa kerroksessa olevaan makuukamariin kirjettä, joka oli kokoonpantu raamatunlauseista ja maireista hellyyden purkauksista… Asianomainen löysi kirjeen mennessään maata, luki sen ja lähti varmoin askelin alas välikerrokseen konsulittaren makuukamariin; siellä hän luki kynttilänvalossa äidilleen kursailematta, kovalla äänellä tuon sielunpaimenen sepustuksen, mistä oli se seuraus, että itku-Trieschken siitä pitäen oli paras pysyä talosta poissa.

»Semmoisia ne ovat kaikki!» sanoi madame Grünlich… »Ha-haa! Semmoisia ne ovat kaikki! Hyvä Jumala, minä olin ennen hanhi, olin tyhmeliini, äiti, mutta elämä on riistänyt minulta uskon ihmisiin. Useimmat ovat veijareita… se on valitettavasti totta. Grünlich — —!» Tuo nimi kaikui kuin torventörähdys, jonka Tony puhalsi esiin hartiat koholla ja silmät ylös luotuina.

KUUDES LUKU.

Sievert Tiburtius oli pieni, hintelä, isopäinen mies. Hänellä oli pitkä, vaalea, ohut poskiparta, joka oli jaettu keskeltä kahtia ja jonka päät hän toisinaan mukavuussyistä siirsi yli olan. Hänen pyöreätä päätään peitti lukematon joukko pienen pieniä, villaisia kiharoita. Hänen korvalehtensä olivat suuret, erittäin ulkonevat, reunoilta sisäänkäpertyneet ja niin suipot yläkulmasta kuin ketun korvat. Hänen nenänsä oli kuin pieni, litteä nappi kasvojen keskellä, hänen poskiluunsa törröttivät pystyssä ja hänen harmaat, siristävät silmänsä, jotka tavallisesti pälyilivät ympärilleen vähän tuhman näköisinä, saattoivat odottamatta avautua, laajeta ennen aavistamattomalla tavalla, ruveta pöllöttämään, jopa melkein pursua ulos…

Sellainen oli pastori Tiburtius. Hän oli kotoisin Riiasta, oli ollut jonkun vuoden pappina Keski-Saksassa ja joutui nyt kaupunkiin paluumatkalla kotiseudulleen, missä oli saanut kirkkoherranpaikan. Taskussaan erään virkaveljen suositus, pappismiehen, joka kerran oli syönyt Mengstrassen varrella Mockturtle-keittoa ja kinkkua Schalotten-kastikkeen kera, ilmestyi hän nyt konsulittaren eteen, hänet pyydettiin taloon niiksi muutamiksi päiviksi, jotka hän sanoi viipyvänsä kaupungissa, ja hän sai asuttavakseen avaran vierashuoneen ensi kerroksessa eteisen vieressä.

Mutta hän jäi pitemmäksi aikaa kuin oli sanonut. Kului kahdeksan päivää ja yhä hänellä oli jotakin näkemättä, Marian-kirkon Kuolemantanssi tai Apostolikello tai raatihuone tai »Laivuriyhdistys» tai tuomiokirkon liikkuvasilmäinen aurinko. Kului kymmenen päivää, hän puhui kaiken aikaa lähdöstään; mutta saatuaan pienenkin taloonjäämispyynnön lykkäsi hän jälleen matkansa.

Hän oli parempi ihminen kuin herrat Jonathan ja itku-Trieschke. Hän ei kiinnittänyt huomiota Antonie-rouvan poltettuihin otsakiharoihin eikä kirjoittanut tälle kirjeitä. Mutta hän oli sitä huomaavampi Klaraa, hänen nuorempaa ja vakavampaa sisartansa kohtaan. Tämän läsnäollessa, tämän puhuessa saattoi sattua, että hänen silmänsä avautuivat, laajenivat ennen aavistamattomalla tavalla, rupesivat pöllöttämään, jopa melkein pursuivat ulos… ja hän oleskeli koko päivän Klaran lähettyvillä, pohtien tämän kanssa hengellisiä ja maallisia kysymyksiä tai lukien tälle ääneen… korkealla, kieahtelevalla äänellään, baltilaisen kotiseutunsa hullunkurisesti hypähtelevin korostuksin.

Jo ensi päivänä hän sanoi: »voi, rouva konsulitar, mikä aarre ja Herran siunaus tyttärenne Klara onkaan! Hän on varmaan ihana lapsi!»

»Olette oikeassa», vastasi konsulitar. Mutta pappi hoki samaa niin usein, että konsulittaren siniset silmät muuttuivat tarkkaavaisiksi, ja hän pani vieraansa kertomaan hiukan tarkemmin syntyperästään, olosuhteistaan ja mahdollisuuksistaan. Saatiin tietää, että hän oli kauppiassukua, että hänen äitinsä oli Jumalan luona, ettei hänellä ollut sisaria ja että hänen vanha isänsä eli Riiassa koroillaan, hyvissä varoissa, jotka kerran olivat lankeavat hänelle, pastori Tiburtiukselle. Mutta hän sai kyllä virastaankin riittävän toimeentulon.

Mitä yhdeksännellätoista ikävuodellaan olevaan Klara Buddenbrookiin tulee, vaikutti hän tummine, siloisine tukkineen, ankarille, mutta samalla haaveellisine silmineen, hienosti kaarevine nenineen, hiukan liian tiukasti suljettuine suineen ja pitkine, hoikkine vartaloineen omituisen karulaatuiselta nuorelta kaunottarelta. Kotona hän oli liittynyt lähimmin köyhään ja hurskaaseen serkkuunsa Klothildeen, jonka isä oli äsken kuollut ja joka aikoi kerran »asettua omiin oloihinsa», muutamine groscheneineen ja huonekaluineen, jotka hän oli perinyt; se merkitsi, että hän aikoi mennä jonnekin täysihoitoon… Thildan pitkämielinen, kärsivällinen ja nälkäinen nöyryys oli tietenkin aivan vierasta Klaran luonteelle. Päinvastoin hänellä oli palvelijoiden ja myös sisariensa ja äitinsä kanssa keskustellessa hiukan hallitseva käytös; yksin hänen alttoäänessään, joka osasi päättävästi aleta, mutta ei kysyvästi yletä, oli käskevä sointu, joka saattoi joskus muuttua kovaksi, tylyksi, kärsimättömäksi ja kopeaksi. Se tapahtui sellaisina päivinä, jolloin hänellä oli päänsärky.

Ennenkuin konsulin kuolema oli verhonnut talon suruun, oli Klara ottanut luoksepääsemättömän arvokkaana osaa kotonaan ja samansäätyisissä taloissa pidettyihin vieraspitoihin… Konsulitar katsoi häntä eikä voinut olla huomaamatta, että tuota lasta, huolimatta hänen runsaista myötäjäisistään ja taloudellisuudestaan, tulisi olemaan vaikea naittaa. Ketään kaupungin skeptillisistä, juomaseuraisista, hyväntuulisista kauppaherroista hän ei ainakaan voinut kuvitella tuon vakavan ja jumalaapelkääväisen tytön rinnalla, paremminkin sentään jotakin hengenmiestä; ja koska tuo ajatus miellytti konsulitarta, herättivät pastori Tiburtiuksen hellät viittaukset hänessä hyväntahtoista ja suopeaa myötätuntoa.

Ja asia kehittyi sitten mitä täsmällisimmin. Eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä teki perhe kävelyretken. Konsulitar, Antoine, Christian, Klara, Thilda. Erika Grünlich, mamsseli Jungmann ja pastori Tiburtius lähtivät Burgtor'in kautta kauas maalle, erääseen maalaismajataloon, jonka vihreiden puutarha-pöytien ympärillä he aikoivat syödä mansikoita, piimää tai marjapuuroa. Aterian jälkeen hajaannuttiin puutarhaan, joka ulottui jokeen asti ja jossa oli hauska kävellä erilaisten hedelmäpuiden siimeksessä, viini- ja karviaismarjapensasten ja parsa- ja perunasarkojen keskellä.

Sievert Tiburtius ja Klara Buddenbrook jäivät vähän syrjään toisista. Tiburtius, joka oli paljon pienempi Klaraa, oli työntänyt kaksijakoisen poskipartansa kärjet olan yli, ottanut suuren mustan olkihatun isosta päästään ja keskusteli nyt silmät suurina ja nenäliinallaan otsaansa pyyhkien pitkään ja lempeästi tytön kanssa: siinä sitten keskustelun lomassa molemmat pysähtyivät, jolloin Klara antoi vakavalla, rauhallisella äänellä suostumuksensa.

Kun konsulitar kotiin palattua vähän väsyneenä ja hiestyneenä istui yksin maisemahuoneessa, istuutui pastori Tiburtius hänen viereensä ilta-auringon paisteeseen, pyhä-illan hiljaisen rauhan vallitessa, ja ryhtyi hänenkin kanssaan pitkään, lempeään keskusteluun, jonka konsulitar lopetti näin: »Hyvä on, herra pastori… Tarjouksenne vastaa äidillisiä toiveitani, ettekä te puolestanne ole tehnyt huonoa valintaa, sen voin vakuuttaa teille. Kuka olisi osannut aavistaa, että teidän oleskelunne meidän talossamme oli vievä niin siunaukselliseen tulokseen!… En tahdo vielä tänään antaa ratkaisevaa sanaani, sillä minun on ensin kirjoitettava asiasta pojalleni konsulille, joka nykyään, kuten tiedätte, on ulkomailla. Toivotan teille onnea, kun huomenna lähdette hyvin toivein Riikaan, astuaksenne virkaanne; me aiomme asettua joksikin viikoksi meren rannikolle… Olette lähiaikoina saava tiedon asiasta; suokoon Herra, että tapaisimme pian toisemme.»

SEITSEMÄS LUKU.

Saatuani juuri vastaanottaa runsassisältöisen kirjeesi riennän kiittämään sinua sydämellisesti huomaavaisuudestasi, joka ilmenee siinä, että tahdoit kysyä minun mielipidettäni sanotussa asiassa. En ainoastaan yhdy sinun kantaasi, vaan tahdon myös lausua parhaimmat onnitteluni, varmasti vakuutettuna siitä, että te, Sinä ja Klara, olette tehneet hyvän vaalin. Kaunis Tiburtius-nimi on minulle tuttu, ja muistan varmasti isän olleen kauppasuhteissa ukkovanhuksen kanssa. Klara joutuu joka tapauksessa miellyttäviin oloihin ja hänen tuleva asemansa papin rouvana tulee olemaan hänen luonnonlaatunsa mukainen.

Tiburtius on siis matkustanut Riikaan ja aikoo tulla morsiantaan tervehtimään elokuussa. Siitä on syntyvä iloisempi aika Mengstrassella kuin tuuletkaan, sillä te ette tiedä mitkä ihmeelliset syyt tekevät minut aivan erikoisesti iloiseksi mademoiselle Klaran kihlauksesta, ja mikä merkillinen yhteensattuma siihen liittyy. Niin, kiltti rouva äitini, kun minä siis nyt suvaitsen lähettää juhlallisen siunaukseni Klaran maalliselle menestymiselle Amsterdamista Itämeren rannalle tapahtuu se sillä ehdolla, että saan ensi postissa sinun kynästäsi samanlaisen siunauksen samanlaiselle asialle! Antaisin kolme kulta-guldenia nähdäkseni sinun ja varsinkin Tonyn kasvot teidän näitä rivejä lukiessanne… Mutta siirtykäämme asiaan.

Pienestä siististä hotellistani on näköala kanavalle. Se sijaitsee keskellä kaupunkia lähellä pörssiä, ja kauppa-asiat, joiden takia minä olen tänne tullut, ovat ensi päivästä asti kehittyneet toivottuun suuntaan. Minun tehtäväni oli uuden arvokkaan sopimuksen solmiminen — (kuten tiedät, järjestän sellaiset asiat mieluummin henkilökohtaisesti). Koska minulla jo opintovuosistani asti on ollut tuttavia kaupungissa, jouduin, huolimatta siitä, että useat perheet olivat merikylpylöissä, heti mitä vilkkaimman seurustelun hyörinään. Olen ollut pienemmissä iltakutsuissa van Henkdomin ja Moelenin perheissä, ja jo kolmantena päivänä tuloni jälkeen täytyi minun pukeutua juhlapukuun ottaakseni osaa entisen esimieheni van der Kellenin päivälliskutsuihin, jotka tämä oli nähtävästi toimeenpannut minua varten, vaikka ei ollut sesonkiaika. Mutta pöytänaapurini oli… arvatkaapa kuka? Neiti Arnoldsen, Gerda Arnoldsen, Tonyn entinen täysihoitolatoveri, jonka isä, kuuluisa kaupanharjoittaja ja miltei vielä kuuluisampi viulutaiteilija, oli naimisissa olevine tyttärineen ja vävyineen myös läsnä.

Muistan aivan hyvin kuinka Gerda — sallinette minun kutsua häntä ainoastaan ristimänimeltä — jo kasvavana tyttönä, käydessään mademoiselle Weichbrodtin koulua Mühlenbrinkin varrella, teki minuun voimakkaan vaikutuksen, joka ei ole kokonaan haihtunut. Nyt näin hänet jälleen täysikasvaneena, kehittyneenä, entistään, kauniimpana ja henkevämpänä.

… Antakaa anteeksi, jos kuvaukseni hänen olemuksestaan kenties saattaa tuntua hiukan intoilevalta siihen nähden, että te pian olette tapaava hänet silmästä silmään!

Voitte käsittää, ettei meiltä puuttunut puheenainetta. Mutta jo keittoruoan jälkeen siirryimme pois entisten muistojen piiristä vakavampiin ja mieltäkiinnittävämpiin asioihin. Musiikista en voinut puhua hänen kanssaan, sillä me Buddenbrookit tiedämme siitä, ikävä kyllä, liian vähän; mutta alankomaalaisen taiteen alalla selvisin jo paremmin ja kirjallisuuden alalla ymmärsimme toisemme täydellisesti.

Aika lensi kuin siivillä. Aterian jälkeen esitytin itseni vanhalle herra Arnoldsenille, joka osoitti minua kohtaan mitä sulinta ystävällisyyttä. Myöhemmin, saliin siirryttyämme, esitti hän monta konserttikappaletta, ja Gerda esiintyi myöskin. Hän oli hurmaava siinä seisoessaan, ja vaikka minä en ymmärrä mitään viulunsoitosta, tiedän, että hän osasi käytellä viuluaan (oikeaa Stradivariusta) niin, että se nostatti melkein kyyneleet silmiin.

Seuraavana päivänä menin vierailulle Arnoldsenien luo Buitenkantin varrelle. Vastassa oli ensin vanha seuranainen, jolle minun täytyi puhua ranskaa, mutta sitten tuli Gerda esiin, ja me juttelimme yhtä vapaasti kuin edellisenä päivänäkin melkein tunnin: siinä vain oli ero, että tällä kertaa tulimme yhä läheisemmiksi tuttaviksi ja koetimme kumpikin parhaamme mukaan ymmärtää ja oppia tuntemaan toisiamme. Puhuimme sinustakin, äiti, Tonystä, vanhasta hyvästä kaupungistamme, jopa minun työstänikin…

Jo samana päivänä olin tehnyt päätökseni, joka kuului: tämä tai ei kukaan, nyt tai ei koskaan! Tapasin hänet vielä eräässä puutarhajuhlassa ystäväni van Svindrenin luona ja sain itse kutsun pieneen soitannolliseen illanviettoon Amoldsenille; illan kuluessa tein nuorelle neidille puolinaisen ja tiedustelevan tunnustuksen, joka sai suopean vastaanoton… ja nyt on viisi päivää siitä, kun menin herra Arnoldsenin luokse aamupäivällä pyytääkseni häneltä hänen tyttärensä kättä. Hän otti minut vastaan yksityiskonttorissaan. »Rakas konsuli», hän sanoi, »olette mitä tervetullein vävy, vaikka minun, näin vanhoillani ja leskimiehenä, on vaikea luopua tyttärestäni! Mutta entä hän? Hän on tähän asti väittänyt kivenkovaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin. Onko teillä toiveita?» Ja ukko oli äärettömän hämmästynyt, kun vastasin, että neiti Gerda oli todellakin antanut toiveita.

Isä antoi tyttärelleen jonkun päivän ajatusaikaa, ja luulen, että hän sulasta itsekkyydestä yritti hiukan vaikuttaa asiaa vastaan. Mutta mikään ei auttanut: minä olen hänen valittunsa, ja eilisillasta on kihlauksemme ollut julkinen.

Nyt, rakas äiti, en pyydä sinun kirjallista siunaustasi tälle liitolle, sillä jo ylihuomenna lähden pois; mutta otan Arnoldsenilta lupauksen, että he, isä, Gerda ja myös hänen naimisissa oleva sisarensa, tulevat meitä tervehtimään elokuussa, jolloin sinä et voi olla myöntämättä, että hän on kuin luotu minulle. Sillä eihän se voi olla mikään este mielestäsi, että Gerda on vain kolme vuotta nuorempi minua! Ja et kai sinä ole voinut kuvitella, että minä milloinkaan toisin taloon jonkun puolikasvuisen neidon Möllendorpf-Langhals-Kistenmaker-Hagenströmien piiristä,

Entä 'naimakauppa'?… Minua melkein peloittaa, että Kistenmaker ja Hermann Hagenström ja Peter Döhlmann ja Justus-setä ja koko kaupunki tulee tirkistelemään minua hiukan somin silmin kuullessaan siitä; sillä tuleva appeni on miljonääri… Hyvä Jumala, mitä siitä voidaan sanoa? Meissä on niin paljon puolinaista, että asiat saattaa selittää niin tai näin. Minä kunnioitan Gerda Arnoldsenia syvästi, mutta en halua vähääkään ruveta tutkistelemaan itseäni saadakseni tietää, onko ja missä määrin suuri myötäjäissumma, joka ensi esittelyssä kuiskattiin korvaani jotakuinkin häikäilemättömässä muodossa, vaikuttanut tuohon kunnioitukseen. Rakastan häntä, mutta onneni ja ylpeyteni on suurempi sen vuoksi, että minä, hänen tullessaan omakseni, samalla voin valloittaa huomattavan pääomanlisäyksen kauppahuoneellemme.

Lopetan nyt, rakas äiti, tämän kirjeen, joka siihen nähden, että me jo jonkun päivän jälkeen voimine puhua suullisesti onnestani, on venynyt liiankin pitkäksi. Toivotan sinulle miellyttävää ja virkistävää kylpymatkaa ja pyydän sinua sanomaan sydämelliset terveiseni meikäläisille.

KAHDEKSAS LUKU.

Ja todellakin loppukesä kului Buddenbrookien talossa sinä vuonna ilon ja juhlimisen merkeissä.

Heinäkuun lopulla saapui Thomas jälleen kotiin Mengstrassen varrelle ja kävi, kuten toisetkin liiketoimissa kiinni olevat kaupungin herrat, jonkun kerran tervehtimässä omaisiaan meren rannalla. Christian oli myös heittäytynyt toimettomaksi, sillä hän valitti tuntevansa epämääräistä kipua vasemmassa sääressä, johon tohtori Grabow ei tiennyt mitään neuvoa ja jota Christian siitä syystä ajatteli sitä enemmän…

»Ei sitä kivistä… siksi sitä ei voi nimittää» koki hän selitellä sivellen säärtään, rypistäen isoa nenäänsä ja pyöritellen silmiään. »Koko sääressä tuntuu vaan niin kummallinen, herkeämätön vaiva… se on vasemmalla puolen, sillä puolen, missä on sydän… Ihmeellistä… minusta se on ihmeellistä. Mitä sinä, Tom, oikein arvelet siitä…»

»Mitäpä minä…» sanoi Tom. »Onhan sinulla nyt hyvä tilaisuus levätä ja ottaa merikylpyjä…»

Sen jälkeen lähti Christian alas rantaan kertoinaan juttujaan kylpyvieraille, jotka nauroivat niin, että ranta raikui, tai meni saliin pelaamaan rulettia Peter Döhlmannin, Justus-sedän, tohtori Gieseken ja muutamien muiden hampurilaisten herrojen kanssa.

Ja konsuli Buddenbrook kävi Tonyn kanssa tervehtimässä Schwarzkopf-vanhuksia Vorderreichen varrella, kuten heidän aina oli tapana tehdä Travemündessä ollessaan… »Hyvää päivää, 'ma'm' Grünlich!» sanoi luotsipäällikkö puhuen ilosta alasaksaa. »Vieläpäs te muistatte. Siitä on hiukan pitkä aika, kun te olitte meillä… Ja meidän Morten on nyt tohtorina Breslaussa ja sillä vekkulilla on aikamoinen praktiikka…» Sitten touhusi rouva Schwarzkopf kahvit pöytään, ja he söivät kuten ennen vihreällä parvekkeella… ero oli vain siinä, että kaikki olivat nyt kymmentä vuotta vanhempia, että Morten ja pikku Meta, joka oli mennyt naimisiin Haffkrugin nimismiehen kanssa, olivat poissa, että luotsipäällikkö oli jo aivan valkopäinen ja melkein kuuro sekä virkaeron ottanut, että hänen vainionsa hiusverkon alta kuulsi myös paljon harmaata, ettei madame Grünlich enää ollut mikään hanhi, vaan oli oppinut tuntemaan elämää mikä ei kuitenkaan estänyt häntä syömästä aika määrää hunajaa, sillä hän sanoi: »Se on puhdas luonnontuote; kun sitä syö, tietää mitä nielee.»

Elokuun alussa palasivat Buddenbrookit, kuten useimmat muutkin kaupungin perheet kotiinsa, ja silloin oli käsissä se suuri hetki, jolloin pastori Tiburtius tuli Venäjältä ja Arnoldsenit Hollannista pitemmälle vierailulle Mengstrassen varrelle.

Oli kaunista nähdä konsulin ensi kertaa taluttavan morsiantaan maisemahuoneeseen äitinsä eteen, joka otti hänen vastaan avosylin, pää kallellaan. Gerda, joka astui vaaleata mattoa pitkin vapaa- ja yleväryhtisenä, oli pitkä ja muhkeavartaloinen. Tuuheine kuparinruskeine hiuksineen, toisiaan lähellä olevine ruskeine, hienojen sinisten varjojen ympäröimme silmineen, leveine, välkkyvine hampaineen, jotka hän paljasti hymyillessään, voimakaspiirteisine nenineen ja harvinaisen jalomuotoisine suineen oli tuo kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen tyttö erikoislaatuinen, hieno, salaperäisen kiehtova kaunotar. Hänen kasvojensa väri oli himmeänvalkoinen, ja ilme hiukan ylpeä. Mutta hän taivutti kuitenkin päänsä alas konsulittaren ottaessa sen hellästi käsiensä väliin ja suudellessa hänen lumivalkoista, moitteetonta otsaansa… »Lausun sinut tervetulleeksi taloomme ja perheeseemme, rakas, kaunis, siunattu tyttäreni», sanoi konsulitar. »Olet tekevä poikani onnelliseksi… näen jo edeltäpäin, miten onnelliseksi sinä olet tekevä hänet.» Ja hän veti oikealla kädellään Thomaksen luokseen suudellakseen myös tätä.

Ei milloinkaan, ei ainakaan isoisän aikojen jälkeen, tuossa suuressa talossa oltu iloittu ja seurusteltu enemmän ja vapaammin, vaikka talo muuten aina oli avoinna vieraille. Pastori Tiburtius oli vaatimattomuudessaan valinnut itselleen huoneen takarakennuksessa, biljardisalin vieressä, mutta toiset, — Gerda, ukko Arnoldsen, vilkas, hupaisa kuuttakymmentä lähestyvä mies, jolla oli suippo leukaparta ja sulavat liikkeet, hänen vanhin tyttärensä, kärsivän näköinen nainen, ja vävynsä, hieno maailmanmies, joka liikkui Christianin kanssa kaupungilla ja klubissa — jakautuivat alakerran käytävän vieressä vapaina oleviin huoneisiin…

Antonie Grünlich iloitsi siitä, että Sievert Tiburtius oli tällä erää ainoa hengellinen herra talossa… iloitsi rajattomasti! Kunnioittamansa veljen kihlaus ja se, että tämän valittu oli hänen ystävänsä Gerda, tämän naimakaupan edullisuus, joka oli kohottava heidän nimensä uuteen kunniaan ja lisäävä heidän kauppahuoneensa loistoa, 300 000 markan myötäjäis-erällä, josta hän oli kuullut kuiskattavan, ajatus, mitä kaupungin toiset perheet, varsinkin Hagenströmit, tulisivat sanomaan… kaikki tämä saattoi hänet pysyväisen hurmion tilaan. Kolme kertaa tunnissa syleili hän tulevaa kälyään intohimoisesti…

»Voi Gerda!» hän huudahti. »Minä rakastan sinua, minä olen aina rakastanut sinua! Tiedän kyllä, ettet sinä voi kärsiä minua, että olet aina vihannut minua, mutta…»

»Älähän nyt joutavia, Tony!» sanoi neiti Arnoldsen. »Kuinka sinä olet voinut ajatella, että minä olisin vihannut sinua? Mitähän hirveätä sinä olet oikeastaan tehnyt minulle?»

Mutta jostakin syystä, luultavasti vain ylitsevuotavan ilonsa hurmiossa, paljaasta puhumisen halusta, väitti Tony yhä uudelleen, että Gerda oli aina vihannut häntä, mutta että hän — sitä sanoessaan hänen silmänsä kyyneltyivät — oli kullannut tuon vihan rakkaudella. Sitten hän vei syrjään Thomaksen ja sanoi tälle: »Sinä olet tehnyt äärettömän viisaasti! Oi hyvä Jumala, Tom, miten viisaasti sinä olet tehnyt. Miksi ei isä saanut nähdä tätä… ihan se panee itkemään! Nyt unohtuu moni seikka… myös erään henkilön muisto, jonka nimeä minä en mielelläni mainitse…» Tämän jälkeen hän vei Gerdan kanssaan tyhjään huoneeseen, jossa kuvasi tälle peloittavan tarkasti Bendix Grünlichin kanssa viettämänsä avioliittovuodet. Hän jutteli Gerdan kanssa tuntimääriä myös heidän täysihoitola-ajastaan, heidän hassunkurisista keskusteluistaan, Armgard von Schillingistä, joka asui Mecklenburgissa, ja Eva Ewersistä, joka asui Münchenissä. Sievert Tiburtiuksesta ja Klarasta hän ei piitannut juuri yhtään, mutta nämä eivät sitä toivoneetkaan. He istuivat enimmäkseen hiljaa käsi kädessä puhuen lempeästi ja vakavasti kauniista tulevaisuudestaan.

Koska Buddenbrookien suruvuosi ei vielä ollut päättynyt, vietettiin molemmat kihlajaiset ainoastaan perheen piirissä. Gerda Arnoldsen tuli kuitenkin pian tunnetuksi kaupungissa, ja hän oli yleisin puheenaihe pörssissä, klubissa, kaupungin teatterissa, seuraelämässä… »Tip-top», sanoivat »seurasankarit» suutaan maiskuttaen, sillä tuo viimeinen hampurilainen sana tarkoitti kaikkea hienonhienoa, olipa sitten puhe punaviinistä, tupakasta, päivällisistä tai kauppalaskelmista. Mutta vakavampien, kunniallisten porvarien keskuudessa pudisti moni päätään… Ihmeellistä, tuumivat he. »Nuo hiukset, nuo puvut, nuo kasvot, tuo ryhti, olivat jollain tavoin niin ihmeellisen yltäkylläiset.» Kauppias Sörensen ilmaisi sen näin: »Hänessä on jotakin erityistä…» jonka jälkeen hän pyörähti ympäri ja irvisti, kuten hänen tapansa oli tehdä pörssissä, kun hänelle tehtiin huono tarjous. Mutta… se oli konsuli Buddenbrookin kaltaista. Tuo Thomas Buddenbrook oli hieman vaativainen, hieman.. erilainen kuin edeltäjänsä. Tiedettiin — kangaskauppias Benthien tiesi tämän erityisen hyvin — ettei hän tilannut Hampurista ainoastaan hienoa uudenaikaista puvustetaan, joka hänellä oli hyvin runsas ja johon kuului päällystakkeja, hattuja, liivejä, housuja ja kaulaliinoja — vaan myöskin alusvaatteensa. Tiedettiinpä sekin, että hän vaihtoi paitaa joka päivä, joskus kahdestikin päivässä, ja että hän käytti hajuvettä nenäliinassaan ja Napoleon III:n tapaan kierretyissä viiksissään. Ja kaikkea tätä hän ei tehnyt kauppahuoneen ja edustuksen vuoksi — kauppahuone 'Johan Buddenbrook' ei tarvinnut sellaisia — vaan yksityisestä ihailustaan kaikkea hienon hienoa ja ylhäistä kohtaan… miten tuota nyt kuvaisikaan! Ja entä nuo otteet Heinen ja muiden runoilijain teoksista, joita hänen oli tapana siroitella puheeseensa käytännöllisissäkin tilaisuuksissa, kauppaa ja kaupunkia koskevissa keskusteluissa… Ja nyt viimeksi tämä nainen…! Konsuli Buddenbrookissa oli itsessäänkin »jotakin erityistä» — — mikä tietenkin lausuttiin kaikella kunnioituksella, sillä Buddenbrook-suku oli kaikin puolin arvossapidetty ja kauppahuone oli mitä varmin ja sen johtaja järkevä ja miellyttävä mies, joka rakasti kaupunkiaan ja oli käyttävä voimansa ja menestyksensä sen hyväksi…. Ja olihan se hiivatin hyvä kauppa, tämä viimeinen; puhuttiin 100 000 markan myötäjäisistä… Mutta… mutta naisten joukossa oli monta, joiden mielestä Gerda Arnoldsen oli »olevinaan»; muistakaamme, että tuo »olevinaan» oli hyvin voimakas moitteen ilmaisu.

Mutta se, joka ensi hetkestä alkaen, nähtyään Thomas Buddenbrookin morsiamen kadulla, katsoi tätä kateellisen ihastuneena, oli kaupanvälittäjä Gosch. »Haa!» sanoi hän klubissa ja »Laivuriyhdistyksessä». pitäen punssilasiaan koholla ja vääntäen kapinoitsijakasvonsa mitä hirmuisimmin… »Mikä nainen, hyvät herrat! Hero ja Aphrodite, Brünnhilde ja Melusina yhdeksi yhtyneinä… Haa, on sentään ihanaa elää!» lisäsi hän yhteen menoon. Eikä kukaan kaupungin porvareista, jotka istuivat vanhan laivuritalon tukevilla, leikkauksin koristetuilla puupenkeillä katosta riippuvien mallilaivojen ja kalojen alla seideleitään kallistellen, aavistanut, minkä mullistuksen Gerda Arnoldsenin ilmestyminen aikaansai kaupanvälittäjä Goschin hiljaisessa, kaipaavassa elämässä…

Koska siis Buddenbrookin perhe ei ollut velvoitettu pitämään suuria vastaanottoja suruvuoden tähden, pääsivät tuon pienen piirin jäsenet tutustumaan sitä paremmin toisiinsa. Sievert Tiburtius kertoi, Klaran käsi omassaan, vanhemmistaan, nuoruudestaan ja tulevaisuudensuunnitelmistaan, Arnoldsenit kertoivat sukupuustaan, joka oli kotoisin Dresdenistä; tämä ainoa haara oli juurtunut Alankomaihin. Ja sitten pyysi Madame Grünlich maisemahuoneen kirjoituspöydän avaimen ja raahasi vakavana esiin koko sukupaperisalkun, johon Thomas oli merkinnyt jo viimeisetkin tapahtumat. Hän kertoi innoissaan Buddenbrookeista, Rostockin pukuräätälistä, joka oli elänyt niin mainion hyvissä varoissa, ja luki vanhoja juhlarunoja:

    Kauneus ja kunto jalo
    tääll' on siteess' saman vyön:
    Venukselt' on katseen valo,
    Vulkaanukselt' tarmo työn!

ja iski silmää Tomille ja Gerdalle liputtaen kieltään ylähuulta vastaan. Eikä hän kunnioituksesta historiaa kohtaan jättänyt lukematta myös eräästä henkilöstä, joka kuului sukuhistoriaan, mutta jonka nimeä hän ei oikeastaan mielellään maininnut.

Torstaina neljän aikaan tulivat tavalliset vieraat: Justus Kröger heikkotahtoisine puolisoineen, jonka kanssa hän eli epäsovussa, koska tämä lähetteli salaa yhä uutta rahaa Amerikkaan perinnöttömäksi tehdylle kelvottomalle Jakobille… rouva säästi ne kokoon talousrahoista eikä syönyt miehensä kanssa juuri mitään muuta kuin tattaripuuroa. Ei siinä auttanut mikään. Sitten tulivat Buddenbrookin naiset Breitestrassen varrelta, joiden täytyi ilmaista seuraavat totuudet: ettei Erika nytkään ollut lihonnut, että hän oli muuttunut yhä enemmän isänsä, tuon kavaltajan näköiseksi ja että konsuli Buddenbrookin morsiamen tukka oli kammattu jotakuinkin silmiinpistävällä tavalla… Sesemi Weichbrodt tuli myös, nousi varpaisilleen, suudella napsahutti Gerdaa otsalle ja sanoi liikutettuna: »Tule onnelliseksi, siis: hövä lapsi!»

Sitten piti herra Arnoldsen hauskan ja sukkelan maljapuheen morsiusparin kunniaksi ja soitti kahvia juotaessa viuluaan kuin mustalainen, yhtä hurjasti, intohimoisesti, taiturimaisesti… myöskin Gerda nouti Stradivariuksensa, josta hän ei milloinkaan eronnut, ja yhtyi isänsä juoksutuksiin suloisella kantileenella; ja he soittivat mahtipontisia kappaleita maisemahuoneessa, jossa kerran konsulin isoisä oli puhaltanut pieniä, tunteellisia sävelmiään huilulla.

»Ylevää!» ilmaisi Tony nojatuolista… »Voi sentään, kuinka ylevää!» Ja hän jatkoi herkkien ja vilpittömien tunteittensa ilmaisua vakavasti, hitaasti ja painokkaasti, silmät ylös luotuina… »Semmoista se on elämä… jokaisen osalle ei lankea tällainen lahja! Minulle ei taivas ole suonut sitä, tiedättekö, vaikka monena yönä olen sitä rukoillut… Minä olen hanhi, tyhmeliini… Niin, Gerda, minä sanon sinulle, koska olen vanhempi meistä kahdesta, että sinun tulisi kiittää polvillasi Luojaa siitä, että olet niin armoitettu olento…!»

»Armoitettu», sanoi Gerda paljastaen nauraen kauniit valkoiset, leveät hampaansa.

Myöhemmin kaikki kerääntyivät yhteen neuvottelemaan lähimmän tulevaisuuden tarpeista ja syömään sen ohessa viinihyytelöä. Ja päätökseksi tuli, että Tiburtius samoin kuin Arnoldsenit palaisivat kotiin kuukauden lopulla tai seuraavan alussa. Heti joulun jälkeen päätettiin pitää Klaran häät asiaankuuluvalla komeudella ylhäällä pylvässalissa, mutta Amsterdamin häät, joihin konsulitarkin päätti ottaa osaa, »jos ikää ja terveyttä suotaisiin», täytyi lykätä seuraavan vuoden alkuun, että välillä ehdittäisiin huoahtaa. Thomaksen vastustelut eivät auttaneet. »Muista», sanoi konsulitar, laskien kätensä poikansa käsivarrelle, »että Sievertillä on prévenir!»

Pastori ja hänen morsiamensa luopuivat häämatkasta, mutta Gerda ja Thomas päättivät tehdä retken Pohjois-Italian kautta Firenzeen. He aikoivat viipyä poissa pari kuukautta, ja sillä välin tuli Antonien yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa, joka asui Fischstrassella, varustaa kuntoon kaunis pieni Breitestrassen varrella oleva talo, joka kuului eräälle Hampuriin muuttaneelle vanhallepojalle ja jonka ostoa konsuli paraikaa puuhaili. Tony oli kyllä saava sen kauniiksi. »Teillä tulee olemaan hienoa», sanoi hän; ja samaa mieltä olivat kaikki.

Mutta Christian kulki laihoine, käyrine säärilleen ja suurine nenineen huoneissa, joissa kaksi morsiusparia istui käsityksin ja joissa ei puhuttu mistään muusta kuin vihkimisestä, myötäjäisistä ja häämatkoista. Hän tunsi vaivaa, epämääräistä vaivaa vasemmassa sääressään ja katsoi pienillä, pyöreillä, syvällä olevilla silmillään levottomasti, vakavasti ja mietteissään toisesta toiseen. Viimein hän sanoi, matkien Marcellus Stengelin ääntä, köyhälle serkkuparalleen, joka istui kuivettuneena, vanhahkon näköisenä ja syötyäänkin vielä nälkäisenä toisten onnellisten keskellä: »No, Thilda, mennäänpäs mekin naimisiin, nimittäin… kumpikin erikseen!»

YHDEKSÄS LUKU.

Noin seitsemän kuukautta myöhemmin palasi konsuli Buddenbrook puolisoineen Italiasta. Breitestrassella oli vielä maaliskuun lumet ajopelien pysähtyessä viiden aikaan iltapäivällä yksinkertaisen, öljyvärillä maalatun talon päädyn eteen. Pari lasta ja täysikasvanutta jäi katsomaan tulijoita. Rouva Antonie Grünlich seisoi talon ovella ylpeänä aikaansaannoksistaan, ja hänen takanaan seisoi, samoin valmiina vastaan ottoon kaksi palvelustyttöä, hänen asiantuntemuksella valitsemaansa valkoinen myssy päässä, paksu raitainen hame yllä ja paljain käsivarsin.

Innoissaan, työstä ja ilosta hiestyneenä juoksi hän matalia portaita alas ja veti Gerdan ja Thomaksen, jotka olivat nousseet turkkeihin puettuina matkatavaroiden peittämistä vaunuista, syleillen portaita ylös…

»Siinähän te olette! Siinähän te onnelliset olette, jotka olette tehneet niin pitkän matkan! Oletteko katsoneet taloa: pylväillä lepää katto sen!… Gerda, sinä olet tullut vielä kauniimmaksi, anna kun suutelen sinua… ei, suulle… noin! Päivää, Tom, sinä saat myös suukon. Marcus on sanonut, että kaikki on käynyt hyvin sillä aikaa. Äiti odottaa teitä Mengstrassella, mutta laittakaahan nyt ensin kuntoon itsenne… Tahdotteko teetä? Kaikki on valmiina. Ei ole valittamista. Jacobs on tehnyt voitavansa, ja minä olen myös tehnyt mitä olen ymmärtänyt…»

He seisoivat yhdessä talon edessä tyttöjen kantaessa sisään tavaroita ajajan kanssa. Tony sanoi: »Alakerran huoneita te kai ette tule vielä tarvitsemaan… ette vielä», toisti hän liputtaen kieltään ylähuulta vasten. »Tämä on kaunis huone» — sanoi hän aukaisten erään oven oikealle. — »Siinä on muratti ikkunan ympärillä… yksinkertaiset puiset huonekalut…. tammea… Tuolla takana, eteisen toisella puolen, on toinen, isompi. Tässä oikealla ovat keittiö ja ruokasäiliö… Mutta menkäämme ylös, minä näytän kaikki, kaikki!»

He nousivat leveän, tummanpunaisen maton peittämiä mukavia portaita. Lasioven kautta tultiin kapeaan käytävään. Siitä mentiin ruokasaliin, jossa suurella, pyöreällä pöydällä kiehui samovaari ja jonka tummanpunaisella damastintapaisella kankaalla verhottuja seiniä vasten oli asetettu pähkinäpuisia, ruokoistuimella varustettuja tuoleja ja mahtava astiakaappi. Vieressä oli miellyttävä arkihuone, jonka huonekalut olivat päällystetyt harmaalla veralla ja jonka vain oviverhot erottivat kapeasta salongista; sen nojatuolit olivat vihreäraitaista ripsiä ja siinä oli pieni uloke. Mutta neljännen osan koko kerroksesta anasti kolmi-ikkunainen sali. Viimeksi he menivät makuukamariin.

Se oli käytävän oikealla puolella, siinä oli kukikkaat ikkunaverhot ja mahtavat mahonkisängyt. Mutta Tony meni takaseinällä olevaa pientä porttia kohti, painoi sen ripaa ja työnsi sen auki. Sieltä veivät kiertoportaat pohjakerrokseen, jossa oli kylpyhuone ja palvelijoiden makuukomerot.

»Täällä on kaunista. Tänne minä jään», sanoi Gerda vaipuen hengähtäen nojatuoliin, toisen vuoteen ääreen.

Konsuli kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Oletko väsynyt! Vaikka kyllä minäkin mielelläni hiukan puhdistaudun…»

»Minä menen katsomaan teepöytää», sanoi rouva Grünlich; »odotan teitä ruokasalissa…» Ja hän katosi sinne.

Tee oli höyryävänä Meissenin-porsliinisissa kupeissa Thomaksen tultua sisään. »Tässä minä olen», hän sanoi, »Gerda tahtoi vielä jäädä puolituntiseksi lepäämään, hänellä on päänsärky. Tulemme myöhemmin Mengstrasselle… Mitä tänne kuulun, voitteko kaikki hyvin, rakas Tony? Äiti, Erika, Christian?… Sydämelliset kiitoksemme, myöskin Gerdan, vaivoistasi, rakas sisko! Kaikki on niin kaunista! Ei puutu muuta kuin pari palmua ulokkeeseen, jotka Gerda haluaa, ja muutama kunnon öljymaalaus, jotka jäävät minun etsittävikseni… Mutta kerropas nyt jotakin! Mitä sinulle kuuluu, mitä sinä olet hommannut tällä välin?»

Thomas oli vetänyt tuolin sisarelleen viereensä, joi hitaasti teetään ja söi keksiä heidän puhellessaan.

»Oh, Tom», vastasi Tony. »Mitäpä minä hommaisin. Minun elämäni on mennyt…»

»Aivan hirmuisesti. Tom. Usein itken ikävästä, teidän talonne järjestäminen on tuottanut minulle huvia, etkä usko, kuinka minä iloitsen teidän paluustanne… Mutta en viihdy kotona, vaikka on synti sanoa sellaista. Olen nyt kolmannellakymmenellä, mutta siinä iässä ei vielä liitytä Himmelsbürgereihin, tai Gerhardtin sisaruksiin tai äidin mustatakkeihin, jotka syövät leskien varat solmiessaan henkiystävyyttä… Minä en usko heihin, he ovat susia lammasten vaatteissa… kyykäärmeiden sikiöitä… Olemme kaikki heikkoja ihmisiä, joilla on syntinen sydän, mutta jos he koettavat katsoa halveksuen minuun kurjaan maailmanlapseen, nauran heille vasten silmiä. Olen ollut aina sitä mieltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei Jumalan ja meidän välillämme tarvita välittäjiä. Tunnet myös valtiolliset mielipiteeni. Vaadin, että kansalaisen tulee…»

»Sinulla on siis ollut hiukan yksinäistä?» kysyi Thomas johtaakseen hänet jälleen tolalle. »Mutta onhan sinulla Erika!»

»Kyllä, Tom, ja minä rakastan tuota lasta sydämestäni, vaikka eräs henkilö väitti, etten minä ole lapsirakas… Mutta näetkös… tahdon olla avomielinen, olen vilpitön ihminen ja puhun mitä sydän tuntee enkä koristele…»

»Asian laita on siis se, että tuo lapsi muistuttaa liiaksi Grünlichiä… Breitestrassen Buddenbrookin naiset sanovat, että se on niin kauheasti hänen näköisensä… Ja kun minä näen hänet edessäni, en voi olla ajattelematta: Sinä olet vanha rouva, jolla on iso tytär ja elämäsi on mennyt. Olit jonkun vuoden mukana sen hyörinässä, mutta nyt saat elää seitsen- tai kahdeksankymmenvuotiaaksi istuen paikallasi ja kuunnella Lea Gerhardtia. Tuo ajatus on niin masentava, Tom, että se kuristaa kurkkuani. Sillä minulla on vielä niin nuoret tunteet, tiedätkö, ja tahtoisin niin mielelläni vielä kerran ottaa osaa elämään… Ja sitten minä en viihdy huonosti ainoastaan kotona, vaan koko kaupungissa. Sillä älä usko, että minä enää olen sokea; en ole enää hanhi, minulla on silmät päässä. Olen eronnut rouva ja saan tuntea sen, se on tietty. Et voi ajatella, Tom, kuinka se painaa mieltäni, että minä olen näin tahrannut nimemme, joskin tahtomattani. Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit ansaita rahaa ja tulla kaupungin ensimmäiseksi mieheksi, — mutta sittenkin tulevat ihmiset sanomaan; hänen sisarensa on eronnut rouva! Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström, ei tervehdi minua… niin no, hän on hanhi! Mutta joka perheessä on sama juttu… Ja minä en voi sittenkään olla toivomatta, että kaikki vielä saattaa korjaantua! Olen vielä nuori… Enkö ole vielä jotakuinkin kaunis? Äiti ei voi enää antaa minulle paljoa, mutta onhan se sievä raha sentään. Mitäpä jos minä menisin uudestaan naimisiin? Se on suoraan sanoen minun hartain toiveeni! Se peittäisi kaiken, pesisi pois tahran… Voi hyvä Jumala, jos minä vielä voisin tehdä nimemme mukaisen naimakaupan, perustaa uuden kodin —! Luuletko, että se olisi aivan mahdotonta?»

»Ei mitenkään, Tony! Hyvänen aika! Minä olen aina ottanut lukuun sen mahdollisuuden. Mutta ennen kaikkea minusta olisi tärkeätä, että sinä pääsisit hiukan pyörähtämään maailmalle, virkistymään, saamaan vaihtelua…»

»Juuri sitä minä tahtoisin!» sanoi Tony innokkaasti. »Nyt minä kerron sinulle erään asian.»

Erittäin tyytyväisenä tähän ehdotukseen oikaisi Thomas itsensä tuolin selkää vastaan. Hän poltti jo toista savuketta. Hämärä alkoi laskeutua.

»Teidän poissaollessanne minä olin vähällä ottaa paikan, seuranaisen paikan Liverpoolissa! Olisiko se sinun mielestäsi ollut hirvittävää?… Mutta sentään arveluttavaa?… Niin, se olisi kai ollut sopimatonta. Mutta halusin niin palavasti päästä pois täältä… Se tuuma meni myttyyn. Lähetin Missisille valokuvani, mutta hän ei voinut ottaa minua siksi, että olin liian kaunis: talossa oli täysikasvuinen poika. Te olette liian kaunis kirjoitti hän… hahaa, en ole milloinkaan nauranut niin makeasti!»

»Mutta nyt minulla on tiedossani toinen tuuma», jatkoi Tony. »Minä olen saanut kutsun Müncheniin, Eva Ewersin luo… hänen nimensä on muuten nykyään Eva Niederpaur, ja hänen miehensä on panimonjohtaja. Hän on pyytänyt minua käymään, ja olen ajatellut ottaa tuon kutsun vastaan. Erika ei voi tietenkään tulla mukaan. Antaisin hänet Sesemi Weichbrodtin hoivaan, siellä hän olisi hyvässä tallessa. Olisiko sinulla mitään tätä vastaan?»

»Ei kerrassaan mitään. On välttämätöntä, että sinä pääset uusiin oloihin.»

»Niin minustakin», sanoi toinen kiitollisesti. »Mutta kerro nyt sinä, Tom! Minä olen puhunut koko ajan itsestäni, olen itsekäs ihminen! Kerro nyt. Voi sentään, kuinka sinä mahdat olla onnellinen!»

»Niin olen, Tony», sanoi veli painokkaasti. Syntyi vaitiolo. Thomas puhalsi savun pöydän yli ja jatkoi: »Ensiksikin olen iloinen siitä, että olen naimisissa ja että olen perustanut oman talouden. Tunnet minut: en olisi sopinut vanhaksipojaksi. Vanhanpojan nimeen liittyy aina eristymisen ja laiskottelun sivumaku, ja minulla on jonkun verran kunnianhimoa, kuten tiedät. En katso uraani vielä päättyneeksi, sanokaamme leikillä: valtiollisesti päättyneeksi… Mutta todellisen käsityksen elämästä saa vasta talon herrana ja perheenisänä. Ja kuitenkin se minuun nähden riippui hiuskarvasta, Tony… Minä olen hiukan valikoiva. Pitkät ajat luulin jo, ettei maailmasta löytyisi sopivaa vaimoa minulle. Mutta nähtyäni Gerdan tein päätökseni. Huomasin heti, että hän oli ainoa sopiva, juuri hän… vaikka tiedän monen tässä kaupungissa olevan vihoissaan minun makuni tähden. Hän on ihmeellinen olento, jollaisia varmasti ei ole monta maailmassa. Tietenkin hän on hyvin erilainen kuin sinä. Tony. Sinä olet yksinkertaisempi, olet myös luonnollisempi… Minun rouva sisareni on kiihkeämpi luonteeltaan», jatkoi hän siirtyen äkkiä kevyempään äänilajiin. »On Gerdallakin tunnetta, se kuuluu hänen soitostaan: mutta hän saattaa toisinaan olla hiukan kylmä… Mutta häntä ei tule arvostella tavallisen mittapuun mukaan. Hän on taiteilijaluonne, erikoinen, arvoituksellinen, ihastuttava olento.»

»Niin», sanoi Tony. Hän oli kuunnellut veljeään vakavasti ja tarkkaavasti. Ilta oli pimennyt heidän muistamatta sytyttää lamppua.

Silloin aukeni käytävän ovi ja hämärässä seisoi heidän edessään avarassa lumivalkoisessa pikee-kotipuvussa kookas olento. Paksu kuparinruskea tukka ympäröi kalpeita kasvoja, ja toisiaan lähellä olevien ruskeiden silmien nurkissa näkyi sinisiä varjoja.

KUUDES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook söi ensimmäisen aamuateriansa kauniissa ruokasalissaan melkein aina yksin, sillä hänen vaimonsa lähti tavallisesti hyvin myöhään makuukamarista, koska häntä aamulla usein vaivasi päänsärky ja alakuloinen mieliala. Konsuli lähti sitten heti Mengstrasselle, jossa kauppahuoneen konttorit olivat, söi aamiaisen välikerroksessa yhdessä äitinsä, Christianin ja Ida Jungmannin kanssa ja tapasi Gerdan vasta neljän aikaan päivällisellä.

Kauppahommien vuoksi oli ensi kerroksessa yhä edelleen vilkasta, mutta Mengstrassen suuren talon asuinkerrokset olivat melkein asumattomat ja tyhjät. Pikku Erika oli joutunut mademoiselle Weichbrodtin hoiviin, Klothilde-parka oli muuttanut viisine kuusine huonekaluineen erään kimnaasinopettajan lesken, tohtorinna Krauseminzin luo halpaan täysihoitoon, ja Antonkin oli lähtenyt talosta astuakseen nuoren herrasväen palvelukseen, jossa hän oli tarpeellisempi. Ja milloin Christian oli klubissa, istuivat neljän aikaan vain konsulitar ja Ida Jungmann pyöreän ruokapöydän ääressä, jossa ei enää tarvinnut vetää esiin yhtään lisälevyä ja joka aivan hukkui laajan ruokatemppelin jumaltenkuvien keskeen.

Konsuli Johann Buddenbrookin kuoltua oli seuraelämä lakannut Mengstrassen suuressa talossa, eikä konsulitar nähnyt enää luonaan, muutamia pappeja lukuunottamatta, muita kuin torstaisin kokoontuvat suvun jäsenet. Mutta hänen poikansa ja tämän puoliso olivat juuri pitäneet ensimmäiset päivälliskutsut, kutsut, joissa syötiin sekä ruokasalissa että arkihuoneessa, joissa oli ollut apuna vieras keittäjätär ja lisäpalvelijat ja joissa oli juotu Kistenmakerin viinejä; kutsut, jotka alkoivat kello viideltä ja joiden tuoksut ja hälinä eivät lakanneet vielä yhdeltätoistakaan; kutsut, joihin ottivat osaa kaikki Langhalsit, Hagenströmit, Huneukset, Kistenmakerit, Överdieckit ja Möllendorpfit sekä suuri joukko muuta kauppiasväkeä, oppineita, aviopareja ja nuoriamiehiä; kutsut, jotka olivat loppuneet whistiin ja musiikkiin ja joita pörssissä ylistettiin vielä viikon kuluttua. Oli nähty, että nuori rouva konsulitar osasi todella edustaa… Konsuli oli, jäätyään hänen kanssaan matalaksipalaneiden kynttilöiden valaisemaan asuntoon, paikaltaan siirrettyjen huonekalujen keskeen, hyvien ruokien, hajuvesien, viinien, kahvin, sikarien ja kukkien tuoksuun, joita oli ollut sekä puvuissa että pöydillä, ottanut vaimonsa kädet omiensa väliin ja sanonut: »Hyvin tehty, Gerda! Meidän ei ole tarvinnut hävetä. Tämmöiset seikat ovat hyvin tärkeitä… Minä en välitä monista tanssiaisista enkä nuorten keräämisestä. Siihen täällä ei ole tilaakaan. Mutta vakaantuneemmilla ihmisillä ei ole moittimista meidän ruoassamme. Tällainen päivällinen maksaa hiukan enemmän… mutta se on tärkeä seikka.»

»Niin minäkin ajattelen», oli toinen vastannut järjestellen pukunsa pitsejä, joiden alta kuulsi hänen marmorinhohtoinen povensa. »Minäkin pidän enemmän päivällisistä kuin tanssiaisista. Päivälliset ovat niin rauhoittavia… Olin soittanut iltapäivällä ja tunsin oloni hiukan kummalliseksi… Nyt on pääni niin tyhjä, että vaikka salama iskisi huoneeseen, ei se saisi minua kalpenemaan eikä punastumaan.»

Kun konsuli kerran kello puoli kaksitoista päivällä istui äitinsä viereen aamiaispöytään, luki tämä ääneen seuraavan kirjeen:

Pyydän anteeksi, etten vielä ole kirjoittanut, vaikka jo olen ollut täällä kahdeksan päivää; se on suorastaan häpeä, mutta minulla on ollut niin paljon näkemistä — siitä kaikesta myöhemmin. Kysyn nyt ensiksi, voitteko te kaikki hyvin, sinä, Tom ja Gerda ja Erika ja Christian ja Thilda ja Ida ja kaikki muut rakkaat, sillä se on kaikkein tärkeintä.

Kuinka paljon minä olen saanutkaan nähdä tänä aikana! Pinakothekin ja Glyptothekin ja Hovipanimon ja Hoviteatterin ja kirkot ja monet muut. Minun täytyy kertoa siitä kaikesta suullisesti, muuten kirjoitan itseni hengiltä. Olemme myös tehneet jo vaunumatkan Isartaliin, ja huomiseksi olemme suunnitelleet huvimatkaa Würmseen rannalle. Ja niin yhä edelleen. Eva on hyvin herttainen minua kohtaan, ja herra Niederpaur, panimon johtaja, on mukava mies. Asumme keskellä kaupunkia hyvin kauniin torin varrella, jonka keskellä on suihkulähde, kuten meidänkin torillamme, ja talomme on aivan Raatihuoneen lähellä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista taloa! Sen ulkopääty on maalattu ylhäältä alas asti täyteen kirjavia Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen kuvia ja vanhoja baijerilaisia ruhtinaita täydessä loistossaan. Voitteko ajatella!

München miellyttää minua erittäin suuresti. Ilma kuuluu olevan hyvin hermoja vahvistava, ja vatsani on tätä nykyä hyvässä kunnossa. Juon mielelläni suuret määrät olutta, siitäkin syystä, ettei vesi ole oikein hyvää täällä. Täällä syödään liian vähän vihanneksia ja liian paljon jauhoja, esimerkiksi kastikkeissa, joista Jumala varjelkoon. Oikeasta vasikanselästä ei täällä ole aavistustakaan, sillä teurastajat paloittelevat kaiken aivan päin seiniä. Ja minä kaipaan kovin kalaa. Ja onhan sekin hullua, että täällä syödään aina peruna- ja kurkkusalaattia oluen kanssa. Minun vatsani pitää aika elämää sen jälkeen.

Yleensä täytyy täällä ensin tottua moneen seikkaan, kuten voitte ymmärtää, kun on tullut toiseen maahan. Raha on erilainen ja sitten on vaikea ymmärtää rahvaan ihmisiä, varsinkin palvelijoita, sillä heistä minä puhun liian nopeasti, ja heidän puheensa on minun mielestäni aivan kuin puuroa — ja sitten täällä on vallalla katolilaisuus. Minä vihaan sitä kuten tiedätte, enkä ymmärrä sitä ollenkaan…

Konsuli alkoi nauraa ja heittäytyi selkänojaa vasten maustejuustovoileipä kädessä.

»Sinä naurat, Tom…» sanoi hänen äitinsä naputtaen pari kertaa keskisormellaan pöytäliinaan. »Minä olen hyvin hyvilläni, että hän pitää kiinni isiensä uskosta ja vieroo epäevankelisia loruja. Tiedän, että sinä Ranskassa ja Italiassa ollessasi olet mieltynyt jossain määrin paavilliseen kirkkoon, mutta se ei ole uskonnollisuutta, vaan muuta, ja minä ymmärrän myös mitä. Mutta vaikka meidän tulee olla suvaitsevaisia, on leikittely näissä asioissa mitä tuomittavinta, ja tahdon rukoilla Jumalaa, että hän herättäisi sinussa ja Gerdassa, joka ei myöskään kuulu kaikkein vahvauskoisimpiin, aikaa myöten enemmän vakavuutta. Tämän muistutuksen saat antaa anteeksi äidillesi.»

»… Ikkunastani näkyvän kaivon päällä», jatkui kirje, »on Marianpatsas, joka seppelöidään toisinaan. Alhaisempi kansa polvistuu silloin sen eteen rukoilemaan, rukousnauhat käsissään, mikä näyttää hyvin kauniilta. Mutta onhan sanottu: mene kammioosi rukoilemaan. Kadulla näkee usein munkkeja, ja he näyttävät sangen kunnianarvoisilta. Mutta ajattele, äiti, eilen ajoi minun ohitseni Theatinerstrassea pitkin joku korkeampi kirkonmies, ehkä se oli arkkipiispa, se oli sellainen vanhempi herra — ja tuo mies katsoo minua kuin joku kaartinluutnantti! Kuten tiedät, äiti, en anna kovin suurta arvoa sinun ystävillesi lähetyssaarnaajille ja papeille, mutta itku-Trieschke ei ole varmastikaan mitään tämän kirkkoruhtinasveitikan rinnalla…»

»Jospa hän on hiukan yllyttänyt tuota kirkonherraa… koetteeksi! Kyllä minä Tonyn tunnen. Tuo katse on ainakin huvittanut häntä suunnattomasti… mikä kai oli vanhan herran tarkoituskin.»

»Toissa iltana oli Niederpaureilla iltakutsut, joka oli äärettömän hauskaa, vaikka minä en aina voinut seurata keskustelun kulkua ja vaikka sen sävy monasti oli minun mielestäni liian löyhä. Meillä oli eräs hovioopperalaulajakin, joka lauloi lauluja, ja muuan nuori maalari, joka pyysi saada maalata minun muotokuvani, mihin minä vastasin kieltävästi, koska en pidä sitä sopivana. Parhaiten olen viihtynyt erään herra Permanederin kanssa, — voitko kuvitella, että kellään voisi olla sellainen nimi? — Hän on humalakauppias, miellyttävä, leikkisä, keski-ikäinen vanhapoika. Hän oli pöytänaapurini, ja minä liityin häneen, koska hän oli ainoa protestantti koko seurassa: sillä vaikka hän on kunnon müncheniläinen porvari, on hänen sukunsa kotoisin Nürnbergistä. Hän vakuutti tuntevansa meidän kauppahuoneemme nimeltä, ja et usko, Tom, kuinka hyvältä minusta tuntui se kunnioittava äänenpaino, jolla hän puhui siitä. Hän kysyi myös tarkasti perheolojamme, montako sisarusta meitä on ja muuta sellaista. Erikasta, vieläpä Grünlichistäkin hän tahtoi kuulla. Hän käy väliin Niederpaureilla ja tulee kai huomenna meidän kanssamme Würmsee-retkelle.

Hyvästi tällä kertaa, rakas äiti, en voi kirjoittaa enempää. Jos elän ja saan olla terveenä, kuten sinun on tapana sanoa, jään tänne vielä kolmeksi tai neljäksi viikoksi, minkä jälkeen voin kertoa teille suullisesti Münchenistä, sillä kirjeessä en tiedä niistä aloittaisin. Mutta viihdyn täällä erittäin hyvin, sen verran sanon teille; pitäisi vain opettaa keittäjätär laittamaan inhimillisiä kastikkeita. Katsohan, minä olen vanha rouva, jonka elämä on mennyt, mutta jos esimerkiksi Erika myöhemmin, jos elää ja saa olla terveenä, menisi naimisiin jonkun täkäläisen kanssa, ei minulla olisi mitään sitä vastaan…

Nyt täytyi konsulin taas keskeyttää syöntinsä ja heittäytyä nauraen sohvanselkää vasten.

»Hän on verraton, äiti! Hän on verraton koettaessaan teeskennellä! Minä ihailen häntä siksi, ettei hän osaa sitä, ei vaikka mitä tekisi…»

»Niin, Tom», sanoi konsulitar; »hän on hyvä lapsi, joka on ansainnut onnen.»

TOINEN LUKU.

Huhtikuun lopulla palasi rouva Grünlich jälleen kotitaloonsa, ja vaikka hän nyt taas oli kokenut palasen elämää, vaikka vanhat olot olivat jälleen edessä ja hänen täytyi ottaa osaa hartaushetkiin ja kuulla Lea Gerhardtin ääneenlukua Jerusalemin-iltoina, oli hän ilmeisesti iloisemmalla ja valoisammalla mielellä.

Heti kun hänen veljensä konsuli oli hakenut hänet asemalta — hän tuli Büchenistä — ja oli ajanut hänen kanssaan Holstentor'in kautta kaupunkiin, ei Thomas voinut olla lausumatta sisarelleen sellaista kohteliaisuutta, että tämä yhä, lähinnä Klothildea, oli kaunein perheen jäsenistä, mihin toinen vastasi: »Kuulepas, Tom, minä vihaan sinua! Etkö häpeä pilkata tuolla tavoin vanhaa rouvaa…»

Mutta oikeassa hän oli: Madame Grünlich oli säilynyt hyvin nuorekkaana, ja hänen vahva, vaaleanruskea tukkansa, joka oli pöyhötetty molemmin puolin jakausta, vedetty alas pienten korvien yli ja kääritty sykeröksi päälaelle kilpikonnanluisen kamman avulla, — hänen harmaansinisten silmiensä pehmeä ilme, hänen kaunis ylähuulensa, hänen hienot, soikeat kasvonsa ja niiden heleä väri saivat hänet näyttämään kaksikymmentäkolme- eikä kolmikymmenvuotiaalta. Hänellä oli verrattoman hienot, riippuvat kultaiset korvarenkaat, joita jo hänen isoäitinsä oli kantanut hiukan toisenmuotoisina. Väljästi istuva, kevyt, tumma pusero atlassiedustoineen ja pitsi-olkalappuineen antoivat hänen povelleen hurmaavan pehmeyden…

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella, kuten jo mainitsimme, ja kertoi torstaina, Breitestrassen Buddenbrookien naisten, konsuli Krögerin, Klothilden, Sesemi Weichbrodtin ja pikku Erikan istuutuessa pöytään, mitä havainnollisimmin Münchenistä, Münchenin oluesta, makaruuneista, maalarista, joka oli tahtonut maalata hänen muotokuvansa, ja hovivaunuista, jotka olivat tehneet häneen mitä syvimmän vaikutuksen. Hän mainitsi ohimennen myös herra Permanederin nimen, ja kun Pfiffi Buddenbrook tai joku toinen huomautti, että kyllähän sellainen matka saattoi olla hauskakin, vaikkakaan se ei näyttänyt tuoneen mitään käytännöllisiä etuja, vaikeni rouva Grünlich sanomattoman arvokkaan näköisenä, nosti päätään ja koetti samalla painaa leuan alas…

Muuten hän nykyään aina riensi portaille, kellon äänen kaikuessa suuren eteisen halki, katsomaan kuka tuli… Mitähän se saattoi merkitä? Sen tiesi ainoastaan Ida Jungmann, Tonyn kasvattajatar ja monivuotinen uskottu, joka silloin tällöin sanoi rouva Grünlichille: »Tony, lapsukainen, saat nähdä, että hän tulee! Ei suinkaan hän ole mikään vätys…»

Muut perheenjäsenet olivat kiitolliset Tonylle hänen iloisuudestaan; mieliala kaipasi kipeästi kohotusta jo siitä syystä, että kauppahuoneen johtajan ja hänen nuoremman veljensä välit eivät olleet aikaa myöten paranneet, vaan pahenneet, valitettavasti. Heidän äitinsä, konsulitar, joka seurasi huolissaan asioiden kehitystä, sai panna liikkeelle kaiken taitonsa välittäessään… Hänen kehoittaessaan Christiania käymään säännöllisemmin konttorissa ei tämä vastannut mitään, vaan oli hajamielisen näköinen, ja veljensä muistutellessa hän joutui hämilleen, tuli levottomaksi, vakavaksi ja ajattelevaiseksi, mutta ei sanonut mitään vastaan ja koetti sitten jonkun päivän hoitaa englanninkielistä kirjeenvaihtoa suuremmalla ponnella. Mutta vanhempi veli alkoi yhä enemmän halveksia nuorempaa, mikä seikka ei parantunut siitä, että Christian antoi Thomaksen nuhdella häntä vastaansanomatta ja pyöritteli vain levottomasti silmiään.

Rasittavan työn ja hermojensa vuoksi Thomas ei voinut kuunnella osanottavasti ja levollisesti Christianin juurtajaksaisia selityksiä erilaisista taudinoireistaan, ja äidilleen ja sisarelleenkin hän leimasi ne »inhoittavan itsetutkistelun turhanpäiväisiksi seurauksiksi».

Epämääräinen vaiva Christianin vasemmassa sääressä oli joku aika sitten väistynyt eräiden ulkonaisten lääkkeiden vaikutuksesta. Mutta nielemisvaikeudet uudistuivat vieläkin usein pöydässä, ja äskettäin oli tullut lisäksi ajoittainen hengenahdistus, hengityshäiriö, jota Cliristian monta viikkoa piti keuhkotaudin merkkinä ja jonka laatua ja vaikutuksia hän kuvasi mitä perinpohjaisimmin, nenä rypyssä. Kysyttiin tohtori Grabowin neuvoa. Tämä julisti, että sydän ja keuhkot toimivat sangen voimakkaasti, mutta että tuo hengenahdistus johtui eräiden lihaksien velttoudesta, ja hän määräsi hengityksen helpottamiseksi ensiksikin viuhkan käyttöä, toiseksi erästä vihreätä jauhetta, jota oli poltettava ja jonka savua sitten oli hengitettävä sisään. Viuhkaa käytti Christian myöskin konttorissa, ja johtajan huomautukseen vastasi hän, että Valparaisossa oli jokaisella konttoristilla ollut viuhka kuumuuden tähden: »Olisitpa nähnyt Johny Thunderstormia… voi hyvä Jumala!» Mutta kun hän eräänä päivänä, keikuttuaan ensin kauan aikaa edestakaisin istuimellaan veti taskustaan pulverinsakin ja sytytti niin väkevän ja pahanhajuisen savun, että monet alkoivat ankarasti yskiä ja herra Marcus aivan kalpeni… silloin syntyi julkinen kohtaus, häväistyskohtaus, hirveä yhteentörmäys, joka olisi johtanut silmänräpäykselliseen välien rikkomiseen, ellei konsulitar olisi vielä kerran sovitellut, puhunut järkeä ja kääntänyt asiaa hyväksi…

Eikä tässä kyllin. Konsuli seurasi paheksuen myös hänen kodin ulkopuolella, enimmäkseen tohtori Gieseken, koulutoverin, seurassa viettämäänsä elämää. Hän ei ollut mikään ulkokullattu ja fariseus, hän muisti hyvin omat nuoruudensyntinsä. Hän tiesi, ettei hänen kotikaupunkinsa, tuo kauppa- ja satamakaupunki, jonka kaduilla kaupallisessa suhteessa korkeastikunnioitetut porvarit astuivat niin ehdottoman arvokkaan näköisinä, kopautellen keppiään kivitykseen, ollut mikään moitteettoman siveellisyyden asuinsija. Konttoripukilla vietetyn päivän korvausta ei haettu ainoastaan väkevistä juomista ja voimakkaasta ruuasta… Mutta nuo korvaukset peittyivät paksuun sopivaisuuden vaippaan. Konsuli Buddenbrookin ensimmäinen käsky kuului, että tuli »säilyttää muoto» ja hän oli sen toteuttamisessa aivan toisten kaupungin porvarien kannalla. Asianajaja Gieseke kuului »oppineisiin», jotka mukautuivat »kauppamiesten» elämäntapoihin; hän oli myös tunnettu hummaaja minkä jokainen näki päältäpäinkin. Mutta samoin kuin toiset hyvinvoivat nuoret miehet osasi hänkin esiintyä edukseen ja välttää pahennusta sekä säilyttää valtiollisten ja kaupallisten periaatteittensa koskemattomuuden. Hänen kihlauksensa neiti Huneuksen kanssa oli juuri tullut tunnetuksi. Hän nai siis itselleen sijan parhaassa seurapiirissä ja rikkaat myötäjäiset. Hän otti huomattavan innokkaasti osaa kaupungin asioihin, ja kuiskailtiin hänen tavoittelevan raatimiehen ja lopuksi kai vanhan pormestarin tohtori Överdieckin paikkaa.

Mutta Christian Buddenbrook, hänen ystävänsä, sama, joka oli astunut varmoin askelin mademoiselle Meyer de la Grangen eteen, antanut tälle kukkavihkonsa ja sanonut: »Neiti, te näyttelitte niin kauniisti!» — tämä Christian oli luonteensa ja pitkien vaellusvuosiensa perusteella kehittynyt aivan toisenlaiseksi, paljon yksinkertaisemmaksi ja huolettomammaksi seuraveikoksi, eikä hän ollut tottunut sydämenasioissaan enemmän kuin muissakaan peittämään tunteitaan, osoittamaan hienotunteisuutta, säilyttämään arvokkuutta. Esimerkiksi hänen suhteensa erääseen kesäteatterin näyttelijättäreen oli koko kaupungin pilan esineenä, ja rouva Stuht, joka seurusteli parhaissa piireissä, kertoi jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että »Krischan» oli jälleen nähty kadulla »Tivolin» neidin kanssa keskellä kirkkainta päivää.

Tätäkään ei sentään pidetty kovin pahana… Oltiin liian skeptillisiä osoittamaan julkista siveellistä loukkaantumista: Christian Buddenbrook ja Peter Döhlmann, jonka kokonaan lamassa olevat liikeasiat olivat saattaneet esiintymään yhtä kursailemattomasti, olivat suosittuja seuramiehiä ja varsinkin herraseurassa korvaamattomat. Mutta heitä ei saanut ottaa vakavalta kannalta; tärkeissä neuvotteluissa heitä ei kaivattu. Varsin kuvaavaa oli, että he kaikkialla kaupungissa, klubissa, pörssissä, satamassa olivat tunnetut nimeltä: »Krischan» ja »Peter». Ja pahansuovat, kuten Hagenströmit, olivat valmiit nauramaan Krischanille itselleen eivätkä vain hänen jutuilleen ja leikinlaskulleen.

Christian itse ei ajatellut tuota, tai sivuutti hän sen hetken levottoman mietiskelyn jälkeen. Mutta hänen veljensä konsuli tiesi asiasta, tiesi, että Christian antoi perheen vihamiehille hyvän hyökkäysaiheen, ja… niitä oli jo liian paljon entuudestaan. Sukulaisuus Överdieckien kanssa oli kovin kaukaista ja tulisi pormestarin kuoltua olemaan aivan merkityksetön. Krögerit eivät enää merkinneet mitään, he elivät syrjässä harmitellen poikansa kepposia… Gotthold-setävainajan alasäätyinen avioliitto oli epämiellyttävää… Konsulin sisar oli eronnut rouva, joskin saattoi toivoa tämän menevän uusiin naimisiin, — ja nyt oli hänen veljensäkin naurunalainen mies, jonka ilveitä uutterat kaupungin herrat kuuntelivat joutohetkinään hyväntahtoisesti tai pilkallisesti nauraen, ja joka kaiken lisäksi teki velkaa ja antoi neljännesvuoden kuluttua, kun ei hänellä enää ollut rahaa, aivan avoimesti tohtori Gieseken maksaa puolestaan… mikä oli häpeäksi koko kauppahuoneelle.

Vihansekainen halveksunta, jota Thomas tunsi veljeään kohtaan ja jonka toinen kesti tylsän välinpitämättömästi, ilmeni kaikenlaisissa hiuksenhienoissa pikkuasioissa, joita vain perheenjäsenet voivat täysin ymmärtää. Esimerkiksi Buddenbrook-suvun historiasta puhuttaessa saattoi Christian ruveta puhumaan vakavasti, hellästi ja ihaillen synnyinkaupungistaan ja esi-isistään, mikä ei kuulostanut varsin hyvältä hänen suussaan. Silloin konsuli paikalla lopetti keskustelun jollakin kylmällä huomautuksella. Hän ei kärsinyt sitä. Hän halveksi veljeään niin suuresti, ettei hän sallinut tämän rakastaa sitä, mitä hän itse rakasti. Hän olisi paljon mieluummin kuullut Christianin puhuvan siitä Marcellus Stengelin murteella. Sitten hän oli lukenut erään kirjan, jonkun historiallisen teoksen, joka oli tehnyt häneen hyvin syvän vaikutuksen ja josta hän puhui hartain mielin. Christian epäitsenäisine ajatuksineen ei olisi keksinyt koko kirjaa, mutta hän oli vastaanottavainen kaikille vaikutuksille, luki sen myös kuultuaan sitä ylistettävän, huomasi sen erinomaiseksi ja teki mahdollisimman tarkan selon vaikutelmistaan… ja samassa kirja oli menettänyt arvonsa Thomakseen nähden. Hän puhui siitä sen jälkeen kylmästi ja välinpitämättömästi. Hän oli olevinaan, kuin olisi hän tuskin siihen katsonut. Hän jätti sen veljensä ihailtavaksi…

KOLMAS LUKU.

Konsuli Buddenbrook palasi takaisin Mengstrasselle »Sopusoinnusta», herrojen lukuseurasta, jossa hän oli viettänyt pienen hetken aamiaisen jälkeen. Hän tuli puutarha-alueen läpi taloon takaa päin, astui nopeasti hiekoitettua kujaa pitkin, joka kulki köynnösten peittämien muurien välissä ja yhdisti takapihan etumaiseen, astui eteisen poikki, kysyi keittiöstä, oliko hänen veljensä kotona ja pyysi ilmoittamaan, kun tämä tuli. Sitten hän kulki konttorin läpi, jossa herrat kumartuivat syvempään pulpettiensa ääreen hänen ilmestyessään, meni yksityishuoneeseensa, laski hatun ja kepin kädestään, veti työtäkin ylleen ja meni ikkunapaikalleen vastapäätä herra Marcusta. Hänen vaaleiden kulmakarvojensa väliin ilmestyi kaksi syvää vakoa. Loppuunpoltetun venäläisen savukkeen keltainen imuke vaelsi levottomasti suupielestä toiseen. Tapa, jolla hän liikutteli papereita ja kirjoitustarpeita, oli niin äkkipikainen, että herra Marcus siveli kahdella sormella viiksiään miettivän näköisenä ja antoi katseensa soljua hitaasti ja tutkivasti kumppaniinsa, kun taas nuoret miehet katsoivat toisiinsa kulmakarvat koholla. Johtaja oli vihainen.

Puolen tunnin kuluttua, jonka aikana ei ollut kuulunut muuta ääntä kuin kynien rapina ja herra Marcuksen merkitsevät rykäisyt, katsoi konsuli vihreän ikkunalaudan yli ulos ja näki Christianin tulevan kadulla. Hän tuli tupakoiden klubista, jossa hän oli syönyt aamiaista ja pelannut pienen pelin. Hänen hattunsa oli hiukan kallellaan ja hän heilutteli keltaista keppiään, jonka hän oli tuonut »meren takaa» ja jonka nuppuna oli ebenholzista veistetty nunnanpää. Hän näytti voivan hyvin ja olevan iloisella tuulella. Jotakin 'song'ia hymisten astui hän konttoriin, sanoi: »Huomenta, hyvät herrat!» vaikka oli kirkas keväinen keskipäivä, ja astui paikalleen »tekemään taas vähän työtäkin». Mutta konsuli nousi ja sanoi ohimennessään veljeensä katsomatta: »Pari sanaa… hyvä veli.»

Christian seurasi. He astuivat jokseenkin rivakasti lattian poikki. Thomas oli vienyt kädet selän taa, ja Christian teki vaistomaisesti samoin kääntäen veljeään kohti suuren nenänsä, joka kohosi kuin terävä, kupurainen kolmikulma sisäänvajonneiden poskien ja englantilaiseen tapaan riippuvien punertavien viiksien keskeltä. Heidän kulkiessaan pihan poikki sanoi Thomas: »Seuraa minua pari askelta puutarhaan, ystäväni.»

»Hyvä», vastasi Christian. Ja sitten seurasi taas pitempi vaitiolo heidän kulkiessaan vasemmanpuolista tietä »portaalin» ohi puutarhassa, jonka puut alkoivat puhjeta nuppuun. »Minulla on ollut ikävyyksiä — ja valitettavasti sinun tähtesi.»

»Niin. — Kuulin 'Sopusoinnussa' erään huomautuksen, jonka sinä olit lausunut eilen illalla klubissa ja joka oli siinä määrin sopimaton, niin äärettömän tahditon, etten löydä sanoja… Häväistys seurasikin. Sinä sait nenällesi. Haluatko muistella asiaa?»

»Se on yhdentekevä. — Döhlmann. — Ja tietenkin sellaisella äänellä, että nekin, jotka eivät olleet kuulleet siitä, nyt voivat nauraa…»

»Häpesit Ha… Mutta tuohan on… Kuule!» huusi konsuli ravistaen kuohuksissaan molempia käsiään ilmassa, kämmenpuolet ylöspäin ja pää kallellaan: »Sinä menet sanomaan seurassa, johon kuuluu kauppiaita ja oppineita, kaikkien kuullen: 'Oikeastaan on jokainen kauppias, tarkemmin katsoen, veijari'… sinä, joka itse kuulut kauppiassukuun ja moitteettomuuteen sekä ehdottomaan vakavaraisuuteen pyrkivän kauppahuoneen perillisiin…»

»Taivaan nimessä, Thomas, sehän oli leikkiä!… Vaikka… oikeastaan…» lisäsi Christian nenäänsä rypistäen ja työntäen päänsä vinosti eteenpäin… Tuossa asennossa hän kulki muutaman askeleen.

»Leikkiä! Leikkiä!» huusi konsuli. »Minä luulisin ymmärtäväni leikkipuhetta, mutta olethan itse nähnyt miten tuo leikki on ymmärretty! 'Minä pidän alaani hyvin suuressa kunniassa', kuuluu Hermann Hagenström vastanneen… Ja siinä sinä laiskuri sitten istuit, joka et osaa pitää työtäsi minkään arvoisena…»

»Niin, Tom, aivan niin! Vakuutan sinulle, että koko ilo oli samassa mennyt! Toiset nauroivat aivan kuin olisivat olleet minun puolellani, kunnes tuo Hagenström äkkiä lausuu peloittavan mahdikkaasti: 'Minä puolestani…' Mokoma tyhmyri! Häpesin todellakin hänen takiaan. Illalla ajattelin sitä vielä kauan aikaa vuoteessani, ja minusta tuntui niin kummalliselta… En tiedä onko sinusta koskaan tuntunut siltä…»

»Älä lorua, minä pyydän!» keskeytti konsuli. Hänen koko ruumiinsa vapisi vastenmielisyydestä. »Myönnänhän niinä… kyllä myönnän, ettei tuo vastaus kenties sopinut mielialaan, että se oli mauton. Mutta jokainen hakee sellaista seuraa, jossa voi puhua mitä tahtoo… jos sellaista yleensä on tarvis puhua… ja mikä käskee antaa oman typeryyden viedä niin pitkälle, että joutuu saamaan noin halventavan vastauksen! Hagenströin on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen halventaakseen meitä… niin, ei yksin sinua, vaan meitä, sillä tiedätkö sinä mitä tuo hänen 'Minä puolestani' merkitsi? 'Tuollaisia puheita te kai kuulette veljenne konttorissa, herra Buddenbrook?' Sitä se merkitsi, senkin aasi!»

»Noh… aasi… sammalsi Christian käyden nolon ja levottoman näköiseksi…»

»Se, mitä sinä teet, ei koske ainoastaan sinua», jatkoi konsuli, »mutta minä en ole sittenkään puuttuva siihen, jos sinä saatat naurettavaksi ainoastaan itsesi… ja pyydän kysyä, millä sinä et saata itseäsi naurettavaksi!» huusi hän. Hän oli kalpea, ja siniset suonet hänen kapeilla ohimoillaan, joilla hiusraja teki kaksi lahdeketta, näkyivät selvästi. Toisen silmän vaaleat kulmakarvat olivat koholla, ja jäykät, pitkiksi kierretyt viiksenpäätkin näyttivät tuiman näköisiltä hänen huitoessaan käsillään ja puhuessaan sivuttain Christianin jalkojen juureen hiekkakäytävälle… »Sinä saatat itsesi naurettavaksi lemmenseikkailuillasi, ilveilyilläsi, sairauksillasi ja niiden parantelulla…»

»Kuule, Thomas», sanoi Christian, pudisti hyvin vakavasti päätään ja nosti kömpelösti toista etusormeaan… »Mitä tuohon kaikkeen tulee, et sinä voi ymmärtää sitä… Asia on sellainen… Tulee pitää omatuntonsa kunnossa, niin sanoaksemme… En tiedä ymmärrätkö sinä tätä… Grabow on määrännyt minulle voiteen kaulalihaksia varten… hyvä! Ellen käytä sitä, jos siis jätän sen täyttämättä, tunnen itseni aivan avuttomaksi ja onnettomaksi, olen levoton ja epävarma ja huolestunut ja epäkunnossa enkä voi niellä. Jos olen käyttänyt sitä, tunnen tehneeni velvollisuuteni ja olevani sopusoinnussa; silloin minulla on hyvä omatunto, olen tyytyväinen ja tyyni, ja nieleminen käy kuin leikki. Voide ei sitä vaikuta, luullakseni mutta näetkös, asia on sellainen, että kuvittelu, koeta ymmärtää minua, väistyy vain vastakuvittelun tieltä… En tiedä oletko sinä kokenut tällaista…»

»Olen kyllä —! Olen kyllä —!» huusi konsuli pidellen hetken aikaa molemmin käsin päätään… »Tee siis niin! Toimi sen mukaan! Mutta älä puhu siitä! Jätä toiset ihmiset rauhaan inhoittavilta erittelyiltäsi! Tuolla sopimattomalla lavertelullasikin sinä saatat itsesi naurettavaksi aamusta iltaan! Mutta sen minä sanon, toistan sen vielä kerran: Saat itse olla minun puolestani naurettava niin paljon kuin haluat, mutta kiellän, kuulitko, kiellän sinua häpäisemästä kauppahuonettamme niinkuin eilen olet tehnyt!»

Tähän Christian ei vastannut mitään, vaan pyyhki hitaasti harvenneita, punertavia hiuksiaan, kasvoilla levottoman vakava ilme, silmät pyörien kiinnepisteettä sinne tänne. Hän mietti vielä äsken sanomaansa. Syntyi äänettömyys. Thomas käveli hiljaisen epätoivon vallassa käytävää pitkin.

»Kaikki kauppiaat ovat veijareita, sanot», alkoi hän uudelleen… »No niin! Oletko sinä kyllästynyt alaasi? Oletko katunut, että valitsit sen uran? Pyysit kerran isältämme saada antautua sille…»

»Olen, Tom», sanoi Christian miettien; »minä lukisin todellakin mieluummin yliopistossa; se mahtaisi olla mukavata… Saa mennä luennoille milloin tahtoo, vapaaehtoisesti, saa istua kuuntelemassa aivan kuin teatterissa…»

»Aivan kuin teatterissa… café chantant'iin sinä sovit kujeinesi… Ja tämä ei ole leikkiä! On ehdoton vakaumukseni, että se on sinun salainen ihanteesi!» väitti konsuli, eikä Christian väittänyt vastaan; hän katsoi ajattelevasti ilmaan.

»Ja sinä julkeat lausua sellaista, sinä, jolla ei ole aavistusta… ei kaukaisintakaan aavistusta työstä,… sinä joka täytät elämäsi teatterin, laiskottelun, narrimaisuuksien herättämillä tunteilla ja tuntemuksilla ja tiloilla, joita sitten kaiveskelet, tarkastelet, pyörittelet ja joista viimein voit loruta häpeämättömällä tavalla…»

»Niin, Tom», sanoi Christian huolestuneesti ja pyyhki taas päälakeaan. »Se on totta; olet antanut asialle aivan oikean ilmaisumuodon. Juuri siinä on erotus meidän välillämme. Sinäkin katsot mielelläsi näytelmää ja sinullakin on aikaisemmin, meidän kesken puhuen, ollut haaveilusi, jolloin luit ahmien romaaneja ja runoja ja sen sellaista… Mutta sinä olet osannut aina niin mainiosti liittää sen kunnollisen työn ja elämän vakavuuden yhteyteen… Minuun nähden se ei käy. Minut valtaa tuo kaikki, tuo rihkama, luineni nahkoineni, tiedätkö, ja sitten minusta ei enää ole mihinkään kunnolliseen… En tiedä, ymmärrätkö sinä tätä…»

»Sinä siis huomaat sen!» huudahti Thomas seisahtuen ja pannen käsivarret ristiin rinnalle. »Sinä tunnustat sen häpeissäsi ja annat kuitenkin kaiken jäädä entiselleen! Oletko sinä sitten koira, Christian?! Pitäähän ihmisellä olla ylpeyttä, hyvä Jumala sentään! Kuinka voi jatkaa elämää, jota ei itsekään tohdi puolustaa! Mutta sellainen sinä olet! Se on sinun olemuksesi! Pääasia, että osaat huomata, ymmärtää ja kuvailla jonkun asian… Minun kärsivällisyyteni on loppunut, Christian!» Konsuli astui askeleen taapäin, tehden kädellään kiivaan, vaakasuoran liikkeen… »Se on loppunut, sanon minä! Sinä saat pitää valtuutesi, vaikka sinua ei näykään konttorissa… Se ei suututa minua. Ole ja vetelehdi, kuten tähänkin asti. Mutta sinä häpäiset meidät, koko sukusi, olitpa niissä olit! Sinä olet kasvannainen, epäterve pahka sukupuussamme! Sinä olet häpeäksi tälle kaupungille, ja jos tämä talo olisi minun, ajaisin sinut ovesta, tuonne, ulos kadulle!» huusi hän osoittaen hurjistuneesti puutarhaa, pihaa, suurta taloa… Hän ei jaksanut enää hillitä itseään. Kauan kytenyt raivo purkautui…

»Mitä sinä ajattelet, Thomas!» sanoi Christian. Hän oli järkiintynyt, mikä näytti hyvin kummalliselta. Hän seisoi hiukan kumarassa, hiukan kysymysmerkin kaltaisena, pää, vatsa ja polvet etusojossa, kuten usein vääräsääristen on tapana seisoa, ja hänen pyöreiden, syvällä olevien silmiensä ympärille, jotka hän paisutti niin suuriksi kuin saattoi, muodostui punaisia viiruja, jotka ulottuivat poskiluihin asti; samanlaisia viiruja oli hänen isälleenkin muodostunut hänen joutuessaan kiihdyksiin. »Miten sinä puhut minulle!» hän sanoi. »Mitä minä olen sinulle tehnyt? Menen minä itsestänikin, ei sinun tarvitse heittää minua ulos ovesta. — Hyi!» lisäsi hän vilpittömästi suuttuneena ja hotaisi kädellään kuin kärpästä tavoittaen.

Merkillistä kyllä ei Thomas vastannut tähän kiihtyen, vaan painoi ääneti päänsä alas ja lähti vitkalleen palaamaan puutarhan laitaa takaisin.

Hänelle näytti tuottavan tyydytystä, suorastaan tekevän hyvää, että hän vihdoinkin oli saanut veljensä suuttumaan… vihdoinkin kohdannut tarmokasta vastustusta ja vastarintaa.

»Usko minua, Christian», sanoi hän rauhallisesti, vieden taas kädet selkänsä taakse, »tämä keskustelu surettaa minua suuresti, mutta sen täytyi kerran tapahtua. Tämmöiset perhekohtaukset ovat hirvittävät, mutta kerranhan meidän täytyy puhua suumme puhtaaksi…. nyt voimme neuvotella tyynesti asioista. Sinä et siis viihdy nykyisessä toimessasi, eikö niin?»…

»En, Tom, oikein sanoit. Näetkös, alussa minä viihdyin erinomaisen hyvin… ja onhan minulla ollut täällä parempi olla kuin aivan vieraassa liikkeessä, mutta se, mitä minä täällä kaipaan, on luullakseni itsenäisyys… Olen aina kadehtinut sinua nähdessäni sinun istuvan työssä, sillä sinun työsi ei oikeastaan ole mitään työtä; sinä et tee työtä pakosta, vaan sikäli kuin johtajan ja omistajan asemasi vaatii; annat toisten tehdä työn, teet vain itse laskelmasi ja hallitset ja olet vapaa… Se on aivan toista…»

»Hyvä on, Christian; mutta etkö olisi voinut sanoa tätä jo aikaisemmin? Onhan sinulla tilaisuus ryhtyä itsenäiseen tai ainakin itsenäisempään työhön. Tiedät isän määränneen tässä tapauksessa sinulle samoin kuin minulle 50 000 markan ennakko-osuuden, jonka minä luonnollisesti olen maksava sinulle milloin vain tahdot, järkevän ja oikean arvioinnin mukaan. Hampurissa ja muuallakin on aina saatavana varmoja, pienivaraisia liikkeitä, jotka tarvitsevat pääoman lisäystä; sellaiseen sinä voisit mennä osakkaaksi… Harkitkaamme kumpikin erikseen asiaa ja puhukaamme siitä myöskin äidin kanssa. Minulla on nyt kiire, ja sinä voisit näinä päivinä vielä hoitaa englanninkielisen kirjeenvaihdon, jos viitsit…»

»Mitä arvelet esimerkiksi H. C. F. Burmeesterin & K:nin liikkeestä Hampurissa?» kysyi hän portailta »… tuonti- ja vientiliike… Minä tunnen sen miehen. Hän suostuisi varmasti mielellään asiaan…»

Tämä tapahtui toukokuun lopulla vuonna viisikymmentä seitsemän. Kesäkuun alussa lähti Christian jo Büchenin kautta Hampuriin… mikä oli suuri vahinko klubille, kaupunginteatterille, »Tivolille» ja koko kaupungin vapaammalle seurustelulle. Kaikki »hummaajat», myös tohtori Gieseke ja Peter Döhlmann, olivat asemalla saattamassa häntä ja ojensivat hänelle kukkia ja sikareja nauraen täyttä kurkkua… muistaen kai kaikkia hullunkurisia tarinoita, joita lähtevä oli kertonut. Lopuksi kiinnitti asianajaja tohtori Gieseke toisten riemuitessa hänen rintaansa suuren kultapaperista tehdyn kunniamerkin. Tämä merkki oli peräisin eräästä sataman läheisyydessä olevasta talosta, ravintolasta, jonka oven päällä paloi iltaisin punainen lyhty, johon oli kokoonnuttu vapaaseen ajanviettoon ja jossa aina oli ollut hauskaa… Se ojennettiin nyt Krischan Buddenbrookille hänen suurten ansioittensa kunniaksi.

NELJÄS LUKU.

Ovikello soi, ja rouva Grünlich ilmestyi portaille uuden tapansa mukaan, kurkistaakseen valkoisen kaidepuun yli alas eteiseen. Tuskin oli ovi auennut, kun hän kurottui kiihkeästi vielä kauemmaksi, ponnahti sitten takaisin, painoi toisella kädellään nenäliinan suutaan vasten ja keräsi toisella helmansa, rientäen sitten etukumarassa yläkertaan… Toisen kerroksen välikössä kohtasi hän mamsseli Jungmannin, jolle hän kuiskasi jotakin henkäyksen tapaisella äänellä, ja johon Ida pelonsekaisella riemulla vastasi jotakin puolankielellä, joka oli kuin »Meiborschekochhanne!»

— Samaan aikaan istui konsulitar Buddenbrook maisemahuoneessa kutoen kahdella suurella puisella puikolla olkaliinaa, peitettä tai jotakin sentapaista. Kello oli yksitoista päivällä.

Äkkiä näkyi sisätyttö pylväskäytävässä, hän kolkutti lasiovelle, löntysti konsulittaren eteen ja ojensi tälle käyntikortin. Konsulitar otti kortin, kohensi silmälasejaan, sillä hän käytti käsitöitä tehdessään silmälaseja, ja luki nimen. Sitten hän katsoi uudelleen tytön punaisia kasvoja, luki vielä kerran nimen ja katsoi taas tyttöön. Viimein sanoi hän ystävällisesti ja varmasti: »Mitä tämä merkitsee, hyvä ystävä? Mitä se on?»

Korttiin oli painettu: »X. Noppe & Comp.», mutta X Noppe ja &-merkki oli pyyhitty pois paksulla sinisellä viivalla, niin että jälelle jäi vain »Comp.»

»Niin, rouva konsulitar», sanoi tyttö, »siellä on semmoinen herra, mutta se ei puhu saksaa ja on muutenkin…»

»Pyydä herra sisään», sanoi konsulitar, sillä hän arvasi nyt, että puheellepääsyn odottaja oli »Comp.» Tyttö meni. Heti senjälkeen avautui lasiovi uudelleen, ja sisään astui vanttera mies, joka jäi hetkeksi seisomaan huoneen varjoisaan takaosaan ja äänsi jotakin pitkäveteistä, joka kuului kuin: »Minulla on kunnia.»

»Hyvää huomenta!» sanoi konsulitar. »Ettekö tahdo astua lähemmäs?» Näin sanoen hän nojasi kätensä sohvanpatjaan ja kohosi puolittain istualtaan tietämättä vielä, oliko hänen noustava kokonaan paikaltaan…

»Jos sallitte…» vastasi herra jälleen hyväntahtoisen laulavalla äänellä, astuen kohteliaasti kumartaen pari askelta eteenpäin, minkä jälkeen hän jälleen jäi seisomaan katsellen ympärilleen, etsien joko istuinpaikkaa tai hatun ja kepin säilytyspaikkaa, sillä hän oli tuonut mukanaan sisään myös kepin, jonka kynsimäisen kiverä luukoukku oli vähintään puolitoista jalkaa pitkä.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla, lyhytjäseninen ja lihava, puettu avonaiseen ruskeaan verkatakkiin, vaaleisiin kukikkaisiin liiveihin, jotka peittivät pehmeänä kaarena hänen pyöreän vatsansa ja joiden päällä kelluvat kellonvitjat olivat täynnä pieniä helyjä, luisia, hopeisia, korallista tehtyjä. — Hänen housunsa olivat epämääräisen harmaanvihreät, liian lyhyet ja tavattoman sitkeästä kankaasta valmistetut, ja niiden lahkeet ympäröivät alhaalla pyöreinä ja poimuttomina lyhyiden ja leveiden kenkien varsia. — Vaaleat, harvat, rimpsumaisesti suun yli riippuvat viikset tekivät hyljemäisen näköiseksi pallonpyöreän pään tylppine nenineen ja jotenkin ohuine, kampaamattomine hiuksineen. Leuan ja alahuulen välissä oleva »kärpänen» sitävastoin seisoi harjamaisesti pystyssä. Posket olivat hyvin paksut, lihaiset ja pullakat ja ulottuivat silmiin asti, jotka niiden voimasta kutistuivat kapeiksi vaaleansinisiksi raoiksi ja joiden kulmiin muodostui kurttuja. Tämä sai nuo paisuneet kasvot näyttämään samalla tuimilta ja alamaisen, avuttoman, liikuttavan hyväntahtoisilta. Pienen leuan alta katosi kapea vaalea juova valkoisen kaulaliinan sisään…». se oli kupukaulan alku, joka ei olisi sietänyt kohokaulusta. Kasvojen alaosa ja kaula, pään takaosa ja niska, posket ja nenä, kaikki liittyivät hiukan epämääräiseksi yleiseksi pulleudeksi… Kasvojen iho oli noiden monien kimppujen johdosta ylenmäärin pingoittunut ja punersi toisin paikoin, kuten ylähuulen vaiheilla ja nenän molemmin puolin… Toisessa lyhyessä, valkoisessa, lihavassa kädessään piti herra keppiään, toisessa vihreää tiroolilais-lakkia, jota höyhen koristi.

Konsulitar oli ottanut pois silmälasinsa ja nojasi yhä sohvanpatjaan puoli-istuvassa asennossa.

Nyt laski herra päättävästi hatun ja kepin harmonion kannelle, hieroi sitten tyytyväisenä vapaiksi joutuneita käsiään, katsoi konsulitarta luottavasti vaaleilla, turvonneilla silmillään ja sanoi: »Pyydän anteeksi, armollinen rouva, ettei minulla ollut parempaa korttia. Nimeni on Permaneder, Münchenistä. Ehkäpä armollinen rouva on jo kuullutkin minun nimeni rouva tyttärenne kautta.—»

Tämän kaiken hän sanoi kovalla äänellä ja jokseenkin karhealla ääntämisellä, mutta vilkuttaen luottavasti silmiään, ikäänkuin tahtoen sanoa: Taidammepa jo ymmärtää toisemme…

Konsulitar oli noussut kokonaan pystyyn ja astui nyt pää kallellaan ja kädet ojossa häntä vastaan…

»Herra Permaneder! Tekö se olette? Tietysti tyttäreni on puhunut teistä. Minä tiedän teidän vaikuttaneen suuressa määrin hänen viihtymiseensä Münchenissä… Te olette joutunut meidän kaupunkiimme?»

»Kuten näkyy!» sanoi herra Permaneder istuutuen konsulittaren viereen nojatuoliin, jota tämä oli osoittanut hienolla viittailulla molemmin käsin, sekä alkoi tyytyväisesti hieroa lyhyitä, pyöreitä reisiään…

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar ymmärtämättä mitään ja nojautui kädet helmassa muka ymmärtävän näköisenä selustaan. Mutta herra Permaneder huomasi sen; hän kumartui eteenpäin, teki kädellään kaaria ilmassa, Jumala ties minkätähden, ja sanoi suurella ponnistuksella: »Armollinen rouva kai… ihmettelee!»

»Kyllä, hyvä herra Permaneder, se on totta!» vastasi konsulitar iloisesti, ja kun se oli sanottu, syntyi vaitiolo. Lopettaakseen tuon vaitiolon sanoi herra Permaneder ähkäisten: »Voi sun vietävä!»

»Hm… miten sanoittekaan?» kysyi konsulitar antaen katseensa liukua syrjään…

»Varsin miellyttävää», sanoi konsulitar lepyttäen; ja niin oltiin taas sitä myöten valmiit.

»Rohkenenko kysyä», hän jatkoi keskustelua, »mikä on tuonut teidät näin pitkän matkan päähän, hyvä herra? Tänne on aika matka Münchenistä…»

»Asia», sanoi herra Permaneder huitoen lyhyttä kättään ilmassa, »pikkuinen asia, armollinen rouva, panimo- ja tamppimylly-asia!»

»Aivan oikein, tehän olette humalakauppias, hyvä herra Permaneder! Noppe & Comp., niinhän? Poikani konsuli on joskus puhunut kiittäen liikkeestänne», sanoi konsulitar kohteliaasti. Mutta herra Permaneder sivuutti sen. »Hyvä. Mutta en minä siitä. Pääasia on se, että minä olen tahtonut käydä tervehtimässä armollista rouvaa ja nähdä rouva Grünlichin! Siinä on kylliksi asiaa matkan tekoon!»

»Minä kiitän», sanoi konsulitar sydämellisesti ojentaen vielä kerran kätensä ja kääntäen kämmenpuolet aivan nurin. »Mutta nyt minun täytyy ilmoittaa tyttärelleni teidän tulostanne!» lisäsi hän, nousi paikaltaan ja astui punottua kellonnauhaa kohti, joka oli lasioven vieressä.

»Voi taivahinen, mikä ilo!» huudahti herra Permaneder kääntäen nojatuolinsa oveen päin.

Sitten hän palasi sohvaan, jolloin herra Permaneder myös jälleen käänsi istuimensa.

»Mikä ilo…» toisti hän mietteissään katsellen sisäkuvia, suurta Sèvres-porsliinista mustepulloa, joka oli kirjoituspöydällä, ja huonekaluja. Sitten hän lausui moneen kertaan: »Voi sun vietävä!… Voi sun vietävä!…», hankasi polviaan ja huokasi syvään ilman mitään käsitettävää syytä. Siihen meni jotakuinkin koko aika ennen rouva Grünlichin tuloa.

Tony oli hiukan pukeutunut, oli vaihtanut ylleen vaalean puseron ja järjestänyt hiuksiaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat ja raikkaammat kuin koskaan. Kielenpää liputti veitikkamaisesti toisessa suupielessä…

Hän oli tuskin tullut sisään, kun herra Permaneder hypähti pystyyn ja lähestyi häntä suunnattoman ihastuksen vallassa. Hän tarttui Tonyn molempiin käsiin, pudisti niitä ja huusi: »Kas siinähän on rouva Grünlich! Kas, hyvää päivää! Kuinka olette voinut? Mitä olette tehnyt täällä kaukana? Voi sentään kuinka minä olen iloinen! Vieläkö te joskus muistatte meidän Müncheniämme ja vuoriamme? Siellä oli vasta hauska?! Voi turkin pippuri! että me saimme tavata vielä! Kuka olisi luullut…»

Tonykin tervehti häntä hyvin sydämellisesti, veti tuolin hänen viereensä ja alkoi puhella hänen kanssaan Münchenistä… Keskustelu sujui nyt ilman pysähtelyitä, ja konsulitar seurasi sitä sivusta, nyökäten silloin tällöin herra Permanederille kehoittavasti, koetti kääntää jonkun lauseen kirjakielelle ja nojautui sitten tyytyväisin mielin sohvan selkään, kun oli ymmärtänyt jotakin.

Herra Permanederin täytyi vielä selittää matkansa syy rouva Antoniellekin, mutta hän näytti panevan tuohon panimoasiaan niin vähän merkitystä, että tuntui siltä kuin ei sillä olisi ollut mitään tekemistä koko tämän matkan kanssa. Sitävastoin hän otti selkoa konsulittaren toisesta tyttärestä ja pojista ja surkutteli ääneen, etteivät Klara ja Christian olleet saapuvilla, koska hän »oli toivonut tapaavansa koko perheen»…

Viipymisestään kaupungissa hän ei sanonut mitään varmaa; mutta kun konsulitar huomautti: »Odotan joka hetki poikaani aamiaiselle, herra Permaneder; ettekö halua syödä vähän voileipää kanssamme..?», otti vieras kutsun vastaan ennen kuin se oli edes loppuun lausuttu ja teki sen niin kernaasti kuin olisi sitä odottanut.

Konsuli tuli. Hän oli tavannut aamiaishuoneen tyhjänä ja tuli nyt sisään työtakissa, kiireisenä, hiukan jännittyneenä ja touhuisena puraistakseen vain hiukan välipalaa… Mutta heti kun hän huomasi vieraan suunnattomine kellonperineen ja verkatakkeineen sekä hatun höyhenineen harmoniolla, kohotti hän tarkkaavasti päätään, ja kuultuaan vieraan nimen, jonka hän jo oli kuullut monta kertaa rouva Antonien suusta, sekä luotuaan nopean katseen sisareensa, hän tervehti vierasta mitä rakastettavimmin… Hän ei käynyt istumaan. Lähdettiin heti välikerrokseen, jonne mamsseli Jungmann oli kattanut teepöydän ja jossa samovaari kiehua hurisi hauskasti — oikea samovaari, joka oli pastori Tiburtiuksen ja hänen vainionsa lahja talolle. »Onpas tämä!» sanoi herra Permaneder silmäillen kylmiä ruokia, joita oli levitetty pöydälle…

»Ei tämä ole aivan Hofbräu-tehtaan olutta, herra Permaneder, mutta on se ainakin nautittavampaa kuin omatekoinen oluemme.» Konsuli kaatoi hänen lasiinsa kuohuvaa portteria, jota hänen oli itsensä tapana juoda tähän aikaan.

»Kiitoksia, herra naapuri!» sanoi herra Permaneder purra retuuttaen eikä huomannut ollenkaan mamsseli Jungmannin kauhistunutta katsetta. Mutta portteria hän nautti niin varovasti, että konsulitar lähetti hakemaan punaviinipullon, minkä jälkeen vieras tuli paljon iloisemmaksi ja ryhtyi jälleen juttelemaan rouva Grünlichin kanssa. Hän istui vatsansa tähden jokseenkin kaukana pöydästä, hajasäärin ja riiputtaen toista pulleaa valkoista kättään alas tuolinselustalta, sekä kuunteli Tonyn puhetta ja vastauksia paksu hylkeenviiksinen pää kallellaan, mitä kodikkaimman viihtymyksen ilme kasvoillaan ja mitä luottavaisin pilke silmärakosissaan.

Tony pani hänen eteensä siroin liikkein helttasieniä, joita vieras ei ollut tottunut syömään, ja lausui jonkun viisauden elämästä…

»Hyvänen aika, kuinka surullista onkaan, herra Permaneder, että kaikki hyvä ja kaunis katoo niin pian elämässä!» sanoi hän tarkoittaen Münchenissä-oloaan, laski hetkeksi veitsen ja haarukan syrjään ja katsoi vakavasti kattoon. Ja sitten hän koetti hullunkurisesti ja aivan epäonnistuen puhua Baierin murretta…

Aterian aikana kolkutettiin ovelle ja konttorioppilas toi sähkösanoman. Konsuli luki sen antaen pitkien viiksiensä pään liukua hitaasti sormiensa lomitse, ja vaikka näkyi, että hän jännitti ajatustaan sähkösanoman sisältöä tuumiessaan, kysyi hän samalla mitä keveimmällä äänellä: »Miten käyvät kaupat, herra Permaneder?…»

»Voi, herra naapuri!» vastasi herra Permaneder kääntyen vaivalloisesti konsuliin päin — hänen paksu, jäykkä kaulansa haittasi näet liikkumista ja hänen toinen käsivartensa riippui nyt tuolin selustalta alas »Ei kannata puhua, se on tuskan paikka! Nähkääs, München» — hän lausui synnyinkaupunkinsa nimen siten, että vain saattoi arvata mistä oli kysymys — »München ei ole mikään kauppakaupunki… Siellä tahtoo jokainen olla rauhassa… Eikä siellä kukaan lue sähkösanomia ruokapöydässä, ei kukaan. Täällä pohjoisessa on toinen muoti, sapperment!… Kiitos, kyllä menee vielä yksi lasi…! Kumppanini Noppe tahtoo Nürnbergiin, koska siellä on pörssi ja hänellä on yrittelynhalua… mutta minä en lähde Münchenistä… Enkä lähde! — Voi sun vietävä!… Katsokaas, siellä on niin hemmetinmoinen kilpailu, hemmetin… ja vienti ihan naurattaa… Venäjälläkin nyt ruvetaan jo itse viljelemään humaloita…»

Mutta äkkiä loi hän konsuliin harvinaisen nopean katseen ja sanoi: »Mutta… en minä sano mitään, herra naapuri! Onhan se semmoinen sievä liike! Me saamme rahaa osake-panimosta, jonka johtaja on Niederpaur. Se oli aivan pieni yhtiö, mutta sillä on luottoa ja puhdasta rahaa… neljää prosenttia vastaan Hypoteekkipankissa… niin että sen taloa on voitu suurentaa… Ja nyt se käy hyvin ja tuottaa hyvät tulot ja vuosivoitot — aivan niin!» lopetti herra Permaneder, kiitti tarjoilusta ja sikareista ja savukkeista, mutta ei huolinut niitä, vaan veti taskusta piippunsa, jossa oli pitkä puinen pesä, ja syventyi savun keskeen hukkuen konsulin kanssa liikekeskusteluun; keskustelu siirtyi sitten valtiolliselle alalle; Baierin suhde Preussiin, kuningas Max ja keisari Napoleon joutuivat pohdinnan alaisiksi… Tämän keskustelun herra Permaneder mausti aivan käsittämättömillä käänteillä ja aukkopaikat hän täytti, ilman havaittavaa asianyhteyttä, syvillä huokaistulla: »Ihme ja kumma!» tai »Onkos mokomaa kuultu!»…

Mamsseli Jungmann unohti vähän väliä pureksia, vaikka hän joskus haukkasikin, niin ihmeissään hän tuijotti kirkkailla ruskeilla silmillään talon vierasta, pitäen veistä ja haarukkaa kohtisuorassa tapansa mukaan ja liikutellen niitä hitaasti edestakaisin. Tuommoisia vieraita ei tässä talossa oltu vielä ennen nähty, tuommoinen piipunsauhu ei näissä huoneissa ollut vielä pelmunnut eikä tuollainen vapaa… mahdoton käytös sopinut täällä… Konsulitar vaipui ystävällisen avuttomuuden valtaan kyseltyhän ensin huolestuneesti, miten niin pieni evankelinen seurakunta voi kestää lujana pelkkien paavinuskolaisten keskellä, ja Tony näytti aterian aikana käyvän hiukan miettiväiseksi ja rauhattomaksi. Mutta konsulilla oli oikein hauska, ja hän taivutti äitinsä haettamaan vielä toisen punaviinipullon sekä pyysi herra Permanederiä välttämättömästi käymään hänenkin luonaan Breitestrassen varrella; hänen rouvansa oli iloitseva suuresti vierailusta…

Istuttuaan paikallaan kolme tuntia alkoi humalakauppias varustaa lähtöä, naputti porot piipustaan, tyhjensi lasinsa, sanoi taas »Voi sun vietävä», ja nousi.

»Minulla on kunnia, armollinen rouva… Jumalan haltuun, rouva Grünlich… Jumalan haltuun, herra Buddenbrook…» Hänen puhutellessaan herrasväkeä tällä tavoin hytkähti Ida Jungmann, ja veri kohosi hänen poskilleen… »Terveeksi, neiti…» Hän sanoi lähtiessään »terveeksi!»…

Konsulitar ja hänen poikansa vaihtoivat katseen… Herra Permaneder oli ilmoittanut aikovansa palata pieneen majataloon Traven varrelle, jonka hän oli valinnut asunnokseen…

»Tyttäreni müncheniläinen ystävätär miehineen on niin kaukana», sanoi vanha rouva astuen vielä kerran herra Permanederiä kohti, »ettei meidän kai pitkään aikaan ole mahdollista palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Mutta jos te, hyvä herra, haluatte olla meidän vieraanamme niin kauan kuin viivytte täällä… niin teette meille suuren ilon…»

Hän oli ojentanut kätensä, ja katso: herra Permaneder suostui tarjoukseen empimättä. — Yhtä sukkelaan ja auliisti kuin hän oli vastaanottanut aamiaiskutsun, otti hän nyt vastaan tämän. Hän suuteli molempien rouvien kättä, mikä näytti hyvin hullunkuriselta, nouti hatun ja kepin maisemahuoneesta, lupasi vielä kerran heti toimittaa matka-arkkunsa taloon ja tulla takaisin kello neljä, hommattuaan asiansa. Sitten hän konsulin saattamana astui portaita alas. Mutta alaovella hän kääntyi vielä kerran ja sanoi hiljaa päätään huojutellen: »Älkää panko pahaksi, herra naapuri, mutta rouva sisarenne on herttainen elävä! Jumalan haltuun!»… Ja yhä päätään huojutellen katosi hän ovesta.

Konsulin täytyi välttämättä nähdä vielä kerran talon naiset. Ida Jungmann juoksi jo vuodevaatteita kantaen ympäri taloa laittaakseen kuntoon käytävän viereisen huoneen.

Konsulitar istui vielä pöydässä katse kiintyneenä katossa olevaan vaaleaan pilkkuun ja rummutti valkoisilla sormillaan pöytäliinaa. Tony istui ikkunan luona käsivarret ristissä eikä katsonut oikeaan eikä vasempaan, vaan suoraan ulos, arvokkaan ja ankaran näköisenä. Huoneessa vallitsi hiljaisuus.

»No?» kysyi Thomas jääden ovelle ja ottaen esiin savukekotelonsa, jossa oli venäläinen kolmivaljakon kuva… Hänen hartiansa nytkyivät naurusta.

»Minä olen aivan samaa mieltä!» Sitten kääntyi konsuli nopeasti ja leikillisen kohteliaasti Tonyn puoleen kuin kysyäkseen tämänkin mielipidettä. Tony oli vaiti, hän katsoi vain ankarasti ulos.

»Minusta hän saisi luopua voimasanoistaan», jatkoi konsulitar hiukan huolestuneesti. »Ellen ymmärtänyt väärin, puhui hän sakramentista ja muusta tavalla, joka…»

»No, hyvä Jumala, se on eteläsaksalaista!» sanoi konsuli, puhalsi hitaasti savun luotaan, hymyili äidilleen ja katsoi salaa Tonya. Konsulitar ei huomannut sitä lainkaan.

»Tulethan sinä tänään Gerdan kanssa päivälliselle, Tom? Tehkää niin hyvin.»

»Mielellämme, äiti, mitä suurimmalla ilolla. Totta puhuakseni minä kiinnitän paljon toiveita kotivieraaseemme. Etkö sinäkin? Tämä on kerrankin toista kuin nuo iänikuiset pappismiehet…»

»Tietysti! Nyt minä menen… Mutta kuulkaahan!» sanoi hän ovenripaan
taittuessaan. »Sinä olet tehnyt häneen valtavan vaikutuksen, Tony.
Ehdottomasti! Tiedätkö, miksi hän kutsui sinua alhaalla lähtiessään?
'Herttaiseksi eläväksi!' — nämä ovat hänen omat sanansa…»

Nyt kääntyi rouva Grünlich ympäri ja sanoi kuuluvalla äänellä: »Hän ei arvattavasti ole kieltänyt sinua tuota kertomasta, mutta siitä huolimatta minä en tiedä, onko sopivaa, että sinä teet sen tiettäväksi. Mutta sen minä tiedän ja tahdon sen myös ilmaista, ettei tässä elämässä ole pääasia se, miten joku seikka sanotaan ja ilmaistaan, vaan miten se on tarkoitettu ja millaisesta sydämestä se lähtee; ja jos sinä haluat tehdä pilkkaa herra Permanederin ilmaisutavasta… jos hän on sinun mielestäsi naurettava…»

»Assez!» sanoi konsulitar luoden poikaansa vakavan ja pyytävän katseen, mikä merkitsi: Anna hänen olla!

»Älä viitsi olla vihainen, Tony!» sanoi veli. »En tahtonut kiusata sinua. No niin. Ja nyt minä lähden toimittamaan, että joku varastomies tuo tänne hänen arkkunsa. Näkemiin!»

VIIDES LUKU.

Herra Permaneder asettui Mengstrassen varrelle, aterioi seuraavana päivänä Thomas Buddenbrookin ja hänen puolisonsa luona ja tutustui kolmantena päivänä, joka oli torstai, Justus Krögeriin ja hänen rouvaansa, Breitestrassen Buddenbrookin naisiin, jotka pitivät häntä hirveän naurettavana, Sesemi Weichbrodtiin, joka kohteli häntä jotensakin ankarasti, sekä Klothilde-parkaan ja pikku Erikaan. Viimeksimainitulle hän ojensi makeistötterön.

Hän oli häiriintymättömän hyvällä tuulella huolimatta syvistä huokailuistaan, jotka eivät merkinneet mitään, vaan näyttivät kumpuavan liiasta hyvinvoinnista ja tyytyväisyydestä. Hän oli omalaatuisensa piippuineen, hullunkurisine puheineen, sitkeine paikallaan istumisineen, johon hän saattoi vaipua pitkiksi ajoiksi aterioiden jälkeen, asetuttuaan mitä mukavimpiin asentoihin, polttaen, juoden ja tarinoiden. Ja vaikka hän toi tuon vanhan talon elämään aivan uutta ainesta, vaikka koko hänen olemuksensa oli epäsoinnussa näiden huoneiden tyylin kanssa, ei hän kuitenkaan häirinnyt talon totuttuja tapoja. Hän otti uskollisesti osaa aamu- ja iltahartauksiin, pyysi päästä kerran kuulemaan konsulittaren pyhäkoulunpitoa ja oli »Jerusalemin-iltanakin» vähän aikaa läsnä antaen esitellä itsensä naisille, vetäytyen kumminkin hämmentyneenä pois Lea Gerhardtin alkaessa lukea ääneen.

Hän tuli pian tunnetuksi kaupungissa, ja paremmissa perheissä puhuttiin uteliaasti Buddenbrookien baierilaisesta vieraasta; mutta hänellä ei ollut tuttavia pörssissä eikä perheissä, ja koska oli käsissä se aika, jolloin kaupunkilaiset alkoivat lähteä meren rannalle, ei konsuli ruvennut enää tutustuttamaan häntä talon seurapiiriin. Mutta itse hän seurusteli vieraan kanssa ahkerasti ja hartaasti. Huolimatta monista liike- ja luottamustoimistaan järjesti hän itselleen aikaa, niin että saattoi kuljetella vierastaan kaupungilla, näytellä tälle kaikki keskiaikaiset nähtävyydet, kirkot, portit, suihkukaivot, torin, raatihuoneen ja »Laivuriseuran», ja koetti kaikin tavoin huvittaa häntä sekä esittää hänelle pörssissä lähimmät tuttavansa… Ja kun konsulitar, hänen äitinsä, tahtoi kiittää häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, vastasi hän kuivasti: »Mitäpä sitä ei tekisi, äiti, kun…»

Tuon sanan antoi konsulitar kulkea niin huomaamatta ohi, ettei hän edes hymyillyt eikä räpäyttänyt silmiäänkään, vaan käänsi vaaleat silmänsä vitkalleen toiseen suuntaan ja siirtyi puhumaan aivan muista asioista…

Hän oli tasaisen ystävällinen herra Permanederiä kohtaan, mitä ei voi sanoa hänen tyttärestään. Kaksilla »sukupäivillä» oli humalakauppias jo ollut — sillä vaikka hän jo kolmantena tai neljäntenä päivänä oli antanut tietää, että hänen panimoasiansa oli toimitettu, oli hän nyt ollut talossa puolitoista viikkoa — ja molempina torstai-iltoina oli rouva Grünlich herra Permanederin puhellessa ja liikahdellessa monta kertaa vilkunut levottomasti sukulaisiinsa, Justus-setään, Buddenbrook-serkkuihin ja Thomakseen, punastunut, istunut jäykkänä ja äänettömänä useamman minuutin ja poistunut pari kertaa huoneestakin…

Kesäkuun vieno tuulenhenki liikutteli hiljaa rouva Grünlichin toisessa kerroksessa olevan makuuhuoneen käärekaihtimia, sillä molemmat ikkunat olivat auki. Pienellä yöpöydällä uudinvuoteen vieressä paloi puoleksi vedellä täytetyn lasin pinnalla, jossa oli öljykerros, monta pientä liekkiä; ne levittivät tasaista, himmeää valoa huoneeseen, jonka suoratyyliset huonekalut oli peitetty harmailla liinaisilla irtopäällisillä. Rouva Grünlich lepäsi vuoteessaan. Hänen kaunis päänsä oli painunut pehmeästi leveiden pitsien reunustamille tyynyille ja hänen kätensä lepäsivät ristissä peitteellä. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat liiaksi miettivät voidakseen ummistua, seurasivat hitaasti suuren pitkäruumiisen hyönteisen liikkeitä sen kierrellessä miljoonin äänettömin siivenlyönnein kirkkaan lasin ympärillä… Vuoteen vieressä seinällä, kahden vanhan vaskipiirroksen välissä, jotka kuvasivat kaupunkia keskiajalla, oli kehyksissä oleva lause: »Jätä tiesi Herran huomaan…» Mutta onko se mikään lohdutus, kun keskiyöllä täytyy maata avoimin silmin ja päättää aivan yksin, ilman neuvoja, vastatako »kyllä» vai »ei» omaa vastaista elämäänsä, eikä ainoastaan sitä, koskevaan kysymykseen.

Oli hyvin hiljaista. Vain seinäkello tikutti, ja silloin tällöin kuului viereisestä huoneesta, joka oli erotettu Tonyn makuuhuoneesta oviverhoilla, mamsseli Jungmannin rykäykset. Siellä oli vielä täysi valo. Uskollinen preussitär istui yhä ylhäällä ulosvedettävän pöydän ääressä kattolampun alla parsien sukkia pikku Erikalle, jonka tasainen, syvä hengitys kuului huoneesta; Sesemi Weichbrodtin hoidokeilla oli näet kesäloma, ja lapsi asui nyt Mengstrassen talossa.

»Ida?» kysyi hän matalalla äänellä, »vieläkö sinä istut sukkia parsimassa?»

»Vielä, Tony lapsukainen», kuului Idan ääni… »Nuku nyt, sinun täytyy huomenna nousta varhain, ja sinä olet muuten väsynyt.»

»Puoli seitsemän riittää, lapsukainen. Vaunuista on jo sanottu. Nuku vain edelleen, että olet virkku sitten…»

»Ai, ai, lapsukainen, se on paha; ethän sinä tahdo olla väsynyt Schwartaussa? Juo seitsemän siemausta vettä, käänny oikealle kyljelle ja laske tuhanteen…»

»Voi, Ida, tule vielä vähän tänne! Minä en voi nukkua, minulla on niin paljon ajattelemista, että pääni on haljeta… luulen, että minulla on kuumetta, ja vatsakin on taas levoton; tai sitten se on verenvähyyttä; ohimojen verisuonet ovat aivan paisuneet ja tykyttävät niin hirveästi, sillä ne ovat niin täydet, mistä huolimatta päässä saattaa olla liian vähän verta…»

Kuului tuolin kolahdus, sitten ilmestyi Ida Jungmannin vankkaluinen vartalo yksinkertaiseen, epämuodikkaaseen ruskeaan pukuun puettuna oviverhojen väliin.

»Ai, ai, lapsukainen, kuumettako sinulla on? Annapas minun koetella…
Pannaan kääre…»

Ja hän harppasi pitkillä miesmäisillä askelillaan piirongin luo, haki nenäliinan, kastoi sen pesuvatiin, astui taas vuoteen ääreen ja pani sen varovasti Tonyn otsalle, minkä jälkeen hän vielä pari kertaa silitti sitä kämmenellään.

»Kiitos, Ida, se tuntuu niin hyvälle… Oh, istu vielä vähän tuohon, rakas hyvä Ida, tuohon sängyn laidalle. Voi kun minun täytyy koko ajan ajatella huomispäivää… Mitä minun pitää tehdä? Kaikki pyörii päässäni.»

Ida oli istunut hänen luokseen, oli ottanut taas käsiinsä neulan ja parsimasienen päälle vedetyn sukan ja sanoi, painaen alas siloisen harmaan päänsä ja seuraten väsymättömillä, kirkkailla, ruskeilla silmillään työtä: »Luuletko, että hän kysyy huomenna?»

»Varmasti, Ida! Ei ole epäilemistäkään. Ei hän ole päästävä tilaisuutta käsistään. Miten kävi Klarankin? Sekin tapahtui sellaisella retkellä… Voisinhan minä sen estää. Voisin pysyä toisten seurassa enkä päästää häntä lähelleni… Mutta sitten se tilaisuus menee sivu! Hän matkustaa ylihuomenna, sen hän on sanonut, eikä hän voi nyt enää mitenkään jäädä pitemmäksi aikaa, ellei siitä huomenna tule selvä… Se täytyy ratkaista huomenna… Mutta mitä minä sanon, jos hän kysyy?! Sinä et ole vielä ollut naimisissa etkä siis tunne sitä elämää, mutta sinä olet vilpitön ihminen ja sinulla on hyvä ymmärrys ja olet neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Etkö voi neuvoa minua? Tarvitsisin niin sinun neuvoasi…»

»Niinpä kyllä, Tony lapsukainen, minä olen ajatellutkin sitä paljon. Mutta minkä minä ymmärrän, ei siinä ole enää mitään neuvomista. Eihän hän voi enää mitenkään talosta lähteä puhumatta sinun ja äitisi kanssa, ja ellet sinä tahdo, olisi sinun pitänyt lähettää hänet aikaisemmin pois…»

»Sinä olet oikeassa, Ida; mutta sitä minä en ole voinut, sillä näinhän sen kuitenkin pitää käydä! Mutta en voi olla ajattelematta: 'Voin vielä peräytyä, vielä ei ole liian myöhä'. Ja nyt minä makaan tässä tuskitellen…»

»Pidän, Ida. Valehtelisin, jos sen kieltäisin. Kaunis hän ei ole, mutta se ei merkitse niin paljoa tässä elämässä, ja hän on perin hyvä mies eikä luullakseni osaa olla ilkeä. Kun muistan Grünlichiä…» hyvä Jumala! hän sanoi olevansa valpas ja keksintäkykyinen, mutta peitti aina kavalasti veijarimaisuutensa… Permaneder ei ole sellainen, näetkös. Hän on, kuinka sanoisin, liian mukavuuttarakastava ja ottaa elämän liian hupaiselta kannalta viitsiäkseen vehkeillä, mikä toiselta puolen on moitittavaa, sillä näin ei hänestä koskaan tule miljonääriä; hän antaa kaiken mennä omaa latuaan… Sellaisia siellä etelässä olivat kaikki, ja juuri siinä on niksi, Ida, juuri siinä. Münchenissä, näetkös, jossa hän oli kaltaistensa parissa, ihmisten parissa, jotka puhuivat kuten hän ja käyttäytyivät kuten hän, minä suorastaan rakastin häntä, niin miellyttävältä ja avosydämiseltä hän minusta tuntui. Ja huomasin myös hänen tuntevan samaa, — mihin ehkä vaikutti sekin, että hän luuli minua rikkaaksi rouvaksi, rikkaammaksi, pelkään, kuin mitä olen, sillä äiti ei voi enää antaa paljon lisää, kuten tiedät. Mutta se ei ole merkitsevä hänelle kovin paljoa, olen varma siitä. Hyvin suuret rahamäärät eivät ole hänelle niinkään mieleen… No niin… mitä minun pitikään sanoa, Ida?»

»Täällä, Ida! Tiedät jo, mitä minä aion sanoa. Täällä, jossa hän on omien olojensa ulkopuolella, jossa kaikki on toisenlaista, ankarampaa ja kunnianhimoisempaa ja arvokkaampaa, niin sanoakseni… täällä minun täytyy usein hävetä hänen puolestaan, niin, sanon sen suoraan, Ida, olen vilpitön ihminen, minua hävettää, vaikka se on ehkä huonosti tehty! Näetkös… Hän käyttää kieltä vapaasti ja huolettomasti ja päästää tulemaan omituisia lausetapoja. Siellä etelässä tehdään niin, Ida, siellä se voi sattua kaikista sivistyneimmillekin ihmisille kun he ovat hyvällä tuulella, se ei loukkaa kenenkään korvaa, se livahtaa vain sivu huomaamatta, eikä kukaan ihmettele sitä. Mutta täällä katsoo äiti häntä pitkään, ja Tom nostaa kulmakarvansa, ja Justus-setä hytkähtää ja on purskahtaa nauruun, kuten Krögereiden on tapana tehdä, ja Pfiffi Buddenbrook luo silmäyksen äitiinsä tai Friederikeen tai Henrietteen, — ja silloin minua hävettää niin kauheasti, että tahtoisin mennä ulos, enkä voi käsittää miten voisin mennä hänen kanssaan naimisiin…»

»Olet oikeassa, Ida. Mutta täällä pitäisi olla ensin kihlajaiset, ja minun pitäisi koko ajan hävetä suvun ja Kistenmakerien ja Möllendorpfien ja muiden edessä siksi, ettei hänen käytöstapansa ole hienompi… Grünlich oli paljon hienompi, vaikka hän oli musta sisältä, kuten herra Stengel sanoi aikoinaan… Ida, minun pääni on aivan pyörällä, ole hyvä ja muuta kääre.»

»Mutta toiselta puolen tahdon», sanoi hän jälleen, syvään hengähtäen kylmän kääreen koskettaessa otsaa, »sillä pääasia on ja tulee olemaan se, että minä saan pukeutua uudelleen morsiushuntuun ja pääsen kulkemasta täällä eronneena rouvana… Voi, Ida, minun on täytynyt ajatella niin monia vanhoja asioita viime päivinä, Grünlichin tuloa taloon ja sitten hänen toimeenpanemiaan kohtauksia — se oli häpeämätöntä, Ida! — ja Travemündeä ja Schwarzkopfeja…» lisäsi hän hitaammin, katseen viipyessä hetken aikaa haaveellisena Erikan sukan parsitussa paikassa… »ja sitten kihlausta ja Eimsbütteliä ja meidän taloamme — se oli niin hieno, Ida; voi minun aamupukujanikin!… Sellaisia minä en enää tule saamaan, jos otan Permanederin; elämä tekee ihmisen vaatimattomammaksi, niin se on — ja sitten edelleen tohtori Klaassenia ja lasta ja pankkiiri Kesselmeyeriä… ja viimein loppua — se oli kauhea, et voi aavistaa kuinka kauhea; ja kun on ollut semmoisia kokemuksia elämässä, niin… Mutta Permaneder ei ole antautuva likaisiin hommiin, sitä en minä usko ikinä; ja kauppa-asioissa voimme luottaa häneen ehdottomasti, sillä minä luulen todellakin, että hän ja Noppe ansaitsevat sangen hyvin Niederpaurin johtamalla yhtiöllä. Ja kun minusta on tullut hänen rouvansa, Ida, niin niinä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee kunnianhimoisemmaksi ja kohottaa asemaamme ja panee liikkeelle tarmonsa, ja tuottaa kunniaa minulle ja meille kaikille, sillä se ehto hänen täytyy täyttää, jos hän kerran tahtoo naida Buddenbrookin suvun jäsenen!»

»Niin, siitä on nyt kokonaista kymmenen vuotta, kun minä otin Grünlichin… Kymmenen vuotta! Ja nyt on taas sama edessä, nyt minun täytyy taas antaa jollekin myöntymykseni. Tiedätkös, Ida, elämä on sentään hirveän vakava asia!… Ero on vain siinä, että silloin siitä pidettiin ääretöntä elämää ja kaikki kiusasivat ja ahdistivat minua, nyt sen sijaan ovat kaikki ääneti ja pitävät itsestään selvänä asiana, että minä vastaan myöntäen. Sillä niin on laita, Ida, että tämä kihlaus Aloisin kanssa — sanon häntä jo nimeltä, koska nyt pitää kuitenkin näin käydä — ei ole ollenkaan juhlallinen ja iloinen asia, eikä siinä ole oikeastaan ollenkaan kysymys minun onnestani, vaan kun minä nyt menen toisen kerran naimisiin, hyvitän sillä vain tyynesti ensimmäisen avioliittoni, jonka olen velkaa niinellemme. Tom ja äiti ajattelevat samoin…»

»Voi, voi, Tony-kulta! ellet sinä välitä hänestä ja ellei hän voi tehdä sinua onnelliseksi…»

»Ida, minä tunnen elämän enkä ole enää mikään hanhi; minulla on silmät päässä. Ehkei äiti kehoittaisi minua tähän, sillä arveluttavat asiat hän sivuuttaa sanoen: Assez! Mutta Tom tahtoo. Opeta sinä minut ymmärtämään Tomia! Mitä hän oikein ajattelee? Ajatteleeko hän näin: Kuka tahansa! Kuka vain on kelvollinen, joka ei ole aivan kelvoton. Sillä tällä kertaa ei ole kysymys rikkaasta naimakaupasta, vain siitä, että entinen tahra tulee jotenkuten poistetuksi. Niin hän ajattelee. Jo heti Permanederin tultua taloon on Tom varmasti tehnyt kirjallisia tiedusteluja hänen asemastaan, ja kun ne ovat antaneet tyydyttävän tuloksen, on asia hänen puolestaan ollut selvä… Tom on valtioviisas ja tietää, mitä tahtoo. Kuka on saattanut Christianin heilumaan taivaan ja maan välillä?… Tämä on kova sana, Ida, mutta se on Tomin teko. Ja miksi? Siksi, että Christian häpäisi perhettä ja kauppahuonetta, mitä minäkin hänen mielestään teen, Ida, en sanoilla ja teoilla, vaan paljaalla olemassaolollani eronneena rouvana. Siitä on tuleva loppu, niin hän tahtoo, ja siinä hän on oikeassa, ja minä rakastan häntä sen vuoksi sitä enemmän, Jumala nähköön. Ja toivon hänen myös rakastavan minua, kun otan tämän askeleen. Olen näinä pitkinä vuosina kaivannut alituiseen takaisin elämään, sillä minulla on hyvin ikävä äidin luona, vaikka sitä on synti sanoa; mutta minä olen vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja tunnen itseni nuoreksi. Tasan ei käy onnen lahjat, Ida; sinulla oli kolmenkymmenen ikäisenä jo harmaa tukka, joka kuuluu teidän sukuunne, ja sinun setäsi Prahl, joka kuoli rokotukseen…»

Hän esitti vielä useampia tutkisteluja tuona yönä ja sanoi vielä muutaman kerran: »Niinhän sen kuitenkin pitää käydä», ja nukkui sitten viisi tuntia syvää, rauhallista unta.

KUUDES LUKU.

Kaupunki oli sumussa, mutta herra Longuet, vuokravaunujen omistaja Johannistrassen varrelta, joka ajoi omassa persoonassaan katettavilla, mutta joka suuntaan avonaisilla vaunuilla Mengstrasselle, sanoi: »Ei se kauan kummittele», ja siihen sai luottaa.

Konsulitar, Antonie, herra Permaneder, Erika ja Ida Jungmann olivat syöneet yhdessä aamiaista ja kerääntyivät nyt toinen toisensa jälkeen matkavalmiina suureen eteiseen odottamaan Gerdaa ja Tomia. Rouva Grünlich, joka oli puettu kermanväriseen, atlassikauluksella varustettuun pukuun, oli lyhyestä yöunesta huolimatta erinomaisen kukoistavan näköinen; epäröinti ja tuumiskelu näkyi päättyneen, sillä hänen ilmeensä, kun hän nyt napitti hitaasti hansikkaitaan, oli rauhallinen, varma, melkeinpä juhlallinen… Hän oli jälleen löytänyt sen mielialan, joka hänelle oli tuttu entuudesta. Oman tärkeyden tunne, ratkaisun merkityksellisyys, tieto, että jälleen oli koittanut päivä, joka velvoitti häntä tarttumaan vakavin ottein sukunsa historiaan, täytti hänen mielensä ja sai hänen sydämensä lyömään. Hän oli tänä yönä nähnyt unessa silmiensä edessä sen kohdan perhepapereissa, johon hän aikoi merkitä toisen kihlauksensa… seikan, joka oli pyyhkivä pois ja tekevä merkityksettömäksi mustan tahran, joka siinä oli entuudestaan; ja nyt odotti hän iloisessa jännityksessä hetkeä, jolloin Tom ilmestyisi näkyviin ja hän saisi tervehtiä tätä vakavalla päännyökkäyksellä…

Jonkun verran myöhästyneenä tuli konsuli puolisoineen taloon, sillä nuori konsulitar ei ollut tottunut lopettamaan pukeutumistaan näin varhain. Konsuli oli reippaan ja hyvätuulisen näköinen vaaleanruskeassa pikkuruutuisessa puvussaan, jonka leveän rinnuksen välistä näkyi kesäliivien laita; hänen silmänsä hymyilivät kun hän huomasi Tonyn verrattoman arvokkaan ilmeen. Mutta Gerda, jonka hiukan sairaloinen ja arvoituksellinen kauneus muodosti omituisen vastakohdan Tonyn raikkaalle kauneudelle, ei ollut ollenkaan sunnuntaihuviretkituulella. Hän ei ollut luultavasti nukkunut tarpeeksi. Hänen pukunsa pehmeä punasininen väri sointui ihmeellisesti yhteen hänen paksun kuparinruskean tukkansa kanssa ja sai hänen ihonsa näyttämään vielä valkoisemmalta ja himmeämmältä, ja hänen lähekkäin olevien ruskeiden silmiensä siniset varjot olivat tavallista tummemmat… Kylmästi taivutti hän otsansa anoppinsa suudeltavaksi, ojensi kätensä herra Permanederille jotakuinkin pilkallisesti; ja kun rouva Grünlich hänet nähdessään löi kädet yhteen ja huudahti ääneen: »Voi hyvä Jumala, Gerda, kuinka kaunis sinä taas olet —!» vastasi hän vain torjuvasti hymyillen.

Hän tunsi syvää vastenmielisyyttä tämänpäiväisen retken kaltaista seurustelua kohtaan, varsinkin kesällä ja vielä sunnuntaina. Hän, jonka huoneissa enimmäkseen vallitsi alaslaskettujen uutimien aikaansaama puolihämärä ja joka ei usein liikkunut ulkona, pelkäsi aurinkoa, pölyä, juhlapukuun pukeutuneita pikkuporvareita, kahvin, oluen ja tupakan hajua… Eniten kaikesta inhosi hän hellettä, joka teki koko olemisen epämieluisaksi. »Hyvä ystävä», oli hän sanonut Thomakselle, kun tämä oli kertonut Schwartauhun tehtävästä retkestä ja »Riesebuschista», — müncheniläisen vieraan tuli nähdä hiukan kaupungin ympäristöäkin, — »tiedäthän sinä, että Jumala on luonut minut arkipäivän rauhaan.. Ja silloin ei hae kiihokkeita ja vaihtelua. Annathan minun pitää vapauteni, eikö niin…?»

Hän ei olisi mennyt naimisiin Thomaksen kanssa, ellei tämä olisi luvannut hänelle eräissä tapauksissa täyttä vapautta.

»Hyvänen aika, Gerda, kyllähän sinä olet oikeassa. Ja on suurimmaksi osaksi kuvittelua, että tuollaiset retket muka olisivat hauskoja… Mutta niihin ottaa osaa siksi, ettei tahdo näyttää omituiselta toisten silmissä ja omissaan. Sen verran turhamainen on joka ihminen, etkö sinäkin?… Muuten joutuu helposti yksinäisyyden ja onnettomuuden valtaan ja menettää jonkun verran arvonantoa. Ja sitten vielä eräs seikka, rakas Gerda… Meillä on kaikilla syytä olla hiukan kohteliaita herra Permanederille. Uskon sinun tietävän, mitä asia koskee. On tekeillä jotakin, ja olisi vahinko, suorastaan vahinko, ellei se johtaisi suotuisaan tulokseen…»

»En ymmärrä, että minun läsnäoloni… mutta samantekevä. Kun sinä toivot, niin tulen. Ottakaamme vastaan tämä huvitus.»

Mentiin kadulle… Ja aurinko alkoi jo kuultaa sumun läpi, Pyhän Marian-kirkon kellot soivat juhlallisesti ja linnunlaulu täytti ilman. Kuski nosti lakkia, ja konsulitar nyökkäsi hänelle patriarkkaalisen hyväntahtoisesti, mikä toisinaan sai Thomaksen hiukan hämilleen, ja sanoi: »Hyvää huomenta, hyvä ystävä! Ja nyt siis kaikki paikoilleen! Olisi aamusaarnan aika, mutta tänään me kiitämme Luojaa luonnossa ja sydämissämme, eikö niin, herra Permaneder?»

Ja sitten kiipesivät kaikki toinen toisensa jälkeen kapean takaoven kautta vaunuihin, joihin olisi mahtunut kymmenen henkeä, ja istuivat mukavasti patjoille, jotka — epäilemättä herra Permanederin kunniaksi — olivat päällystetyt sini- ja valkoraitaisella kankaalla. Sitten napsahti ovi lukkoon, herra Longuet maiskautti kieltään ja huudahteli pari kertaa hevosille; vahvarakenteiset ruskeat hevoset lähtivät liikkeelle, ja niin sitä ajettiin Mengstrassea alas, Traven rantaa, ohi Holstentor'in ja sitten oikealle Schwartauhun johtavaa tietä…

Pellot, niityt, lehdot, maalaistalot vilisivät ohi… ja katse etsi korkealla kirkkaassa, siintävässä ilmassa lenteleviä leivosia, joiden laulu kuului alas. Thomas, joka poltti savuketta, katsoi tarkkaavasti ympärilleen viljavainioiden ohi ajettaessa ja osoitti herra Permanederille viljan kasvua. Humalakauppias oli poikamaisen iloisella tuulella. Hän oli sysännyt vihreän höyhentupsuhattunsa toiselle korvalliselle ja koetti saada suunnattomalla luukoukulla varustettua keppiään pysymään tasapainossa valkoisella leveällä kämmenellään ja alahuulellaan; jälkimmäinen oli temppu, joka, vaikka se aina epäonnistui, niitti äänekästä suosiota varsinkin pikku Erikan taholta.

Sitten hän alkoi kertoa suurella innolla vuorille tehdyistä kiipeämisretkistä, selkärepuista ja piikkisauvoista, minkä konsulitar palkitsi ihailulla. Sitten hän valitti, ettei Christian ollut saapuvilla, sillä hän kuului olevan niin kovin hauska herra.

»Miten milloinkin», sanoi konsuli. »Mutta tämmöisissä tilaisuuksissa hän on aivan verraton, se on totta. — Me saamme krapuja, herra Permaneder!» huudahti hän välittömästi. »Krapuja ja Itämeren-äyriäisiä! Olette jo pari kertaa syönyt niitä äitini luona, mutta ystäväni Dieckmann, 'Zum Riesebuschin' omistaja, hankkii aina ravintolaansa parasta lajia. Ja piparpähkinöitä, seutumme kuuluisia piparpähkinöitä! Ehkä niiden maine on levinnyt Isarinkin varrelle! No, saatte nähdä.»

Rouva Grünlich antoi vaunujen seisahtua pari kolme kertaa juostakseen alas poimimaan tiepuolesta ruiskukkia ja unikkoja, jolloin herra Permaneder joka kerran vakuutti aivan villinä tahtovansa tulla mukaan: mutta koska häntä hiukan peloitti nousu vaunuista ja vaunuihin, jätti hän sen kuitenkin tekemättä.

Erika riemuitsi jokaisesta ohikiitävästä variksesta, ja Ida Jungmann, jolla aina, kirkkaimmallakin ilmalla, oli mukana sadetakki ja sateenvarjo, yhtyi siihen välittömästi, hiukan hirnuvasti nauraen, kuten todellinen lapsenhoitajatar, joka ei suhtaudu vain ulkonaisesti lapsellisiin mielenilmaisuihin, vaan yhtyy niihin yhtä lapsellisen sydämellisesti, — jolloin Gerda, joka ei ollut nähnyt hänen harmaantuvan perheen palveluksessa, katsoi häneen pari kertaa hiukan kylmän ihmettelevästi…

Tultiin Oldenburgin seutuun. Alkoi näkyä pyökkilehtoja, vaunut ajoivat asutuksen läpi pienen torin yli, jossa oli vinttikaivo, sitten takaisin kedolle, Au-joen yli vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein »Zum Riesebuschin» yksikerroksisen rakennuksen eteen. Se sijaitsi tasaisen pihan laidassa, jossa oli nurmikenttiä, hiekoitettuja teitä ja maalaiskukkapenkkejä. Takana oli penkereittäin kohoava pyökkimetsä. Rinteen eri pengermiä yhdisti toisiinsa koholla olevien puiden juurista ja kivistä muodostetut portaat, ja joka välikkeeseen, puiden siimekseen, oli asetettu valkoisia pöytiä, penkkejä ja tuoleja.

Buddenbrookit eivät suinkaan olleet ensimmäiset vieraat. Pari hyvinvoipaa palvelustyttöä ja tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija hääri juoksujalkaa pihalla kantaen leikkeleitä, mehuvesiä, maitoa ja olutta metsikköön, johon jonkun matkan päähän toisistaan oli sijoittunut useampia perhekuntia lapsineen.

Herra Dieckmann, ravintolan isäntä, astui henkilökohtaisesti vaunu-oven eteen paitahihasillaan keltainen, kudottu lakki päässä, auttaakseen herrasväkeä alas, ja Longuet'n siirryttyä kauemmaksi hevosia viemään, sanoi konsulitar: »Teemme nyt ensin kävelyretken, hyvä isäntä, mutta palatessamme noin tunnin kuluttua tahtoisimme aamiaista. Olkaa hyvä ja kattakaa meille metsään… mutta ei liian korkealle; toinen pengermä näyttää minusta sopivimmalta…»

»Pankaa nyt parhaanne, herra Dieckmann», lisäsi konsuli, »meillä on hemmoiteltu vieras…»

Tuota ei herra Dieckmann ymmärtänyt, vaan alkoi ladella luistavasti: »Kaikkea mitä talossa on, herra konsuli… Krapuja, äyriäisiä, erilaisia makkaroita, juustoja, savustettua ankeriasta, savustettua lohta, savustettua sampea…»

»Hyvä on, Dieckmann, kyllä te tiedätte. Ja sitten — kuusi lasia maitoa ja yksi seideli olutta, ellen erehdy, herra Permaneder?…»

»Yksi olutta, kuusi maitoa… tuoretta maitoa vai kirnumaitoa vai viilimaitoa, herra konsuli?…»

»Ensiksi meidän on käytävä lähteellä, herra Permaneder», sanoi Thomas. »'Lähde' on Au-joen lähtökohta, ja Au on pieni joki, jonka varrella on Schwartau ja jonka varrella myös kerran keskiajalla meidän kaupunkimme sijaitsi, kunnes se paloi — ei se tainnut olla kovin vahvasti rakennettu — minkä jälkeen se rakennettiin uudelleen Traven rannalle. Joen nimeen liittyy muuten eräitä kirveleviä muistoja. Poikina ollessamme meistä oli hauska nipistellä toisiamme käsivarteen kysyen: 'Mikä on Schwartaun joen nimi?' Jolloin nipistetty tietysti älähti 'au'. Katsokaa!» sanoi hän yht'äkkiä heidän tultuaan kymmenen askeleen päähän portaista; »toiset ovat ehtineet ennen meitä. Tuolla ovat Möllendorpfit ja Hagenströmit.»

Aivan oikein! Ylhäällä metsikön kolmannella pengermällä istuivat noiden edullisen naimakaupan solmineiden perheiden jäsenet kahden peräkkäin liitetyn pöydän ääressä vilkkaasti puhellen. Pöydän päässä istui senaattori Möllendorpf, kalpea vanha herra, jolla oli sokeritauti ja suippo, ohut valkoinen poskiparta. Hänen vaimonsa, syntyisin Langhals, käytteli pitkävartista lornettiaan, ja hänen harmaa tukkansa oli pörröllään edestä sekä takaa. Seurassa oli myös heidän poikansa August, vaaleaverinen nuori mies, jolla oli huoliteltu ulkomuoto, ja Julchenin, syntyisin Hagenström, aviomies, pieni ketterä herra, jolla oli isot, kiiltävät, mustat silmät ja melkein yhtä isot timantit korvalehdissä; hän istui vaimonsa veljien Hermannin ja Moritzin välissä. Konsuli Hermann Hagenström alkoi käydä lihavaksi, sillä hän eli herkutellen ja sanottiin hänen syövän jo aamulla hanhipiirasta. Hänellä oli punertava, lyhyt täysiparta, ja hänen nenänsä — hänen äitinsä nenä — riippui silmiinpistävän litteänä. Tohtori Moritz, jolla oli sisäänpainunut rinta ja kellahtava ihonväri, välkytteli teräviä, harvoja hampaitaan vilkkaasti puhellessaan. Molemmilla veljeksillä oli naisseuraa, sillä oikeusoppinutkin oli ollut jo useamman vuoden naimisissa erään hampurilaisen neiti Puttfarkenin kanssa. Tällä rouvalla oli voinkeltainen tukka ja aivan elottomat, nähtävästi englantilaistuneet, mutta hyvin kauniit ja säännölliset piirteet, sillä tohtori Hagenström ei olisi voinut häpäistä kaunosielun-mainettaan menemällä naimisiin ruman tytön kanssa. Ja lopuksi siellä oli vielä Hermann Hagenströmin pikku tytär ja Moritz Hagenströmin kuusivuotias poika, kaksi valkoisiin vaatetettua lasta, jotka jo nyt melkein olivat kihloissa, sillä Huneus-Hagenströmien omaisuuden ei pitänyt saada hajaantua. — Kaikki söivät munakokkelia kinkun kera.

Seurueet tervehtivät toisiaan Buddenbrookien kulkiessa ohi vähän matkan päässä. Konsulitar taivutti hiukan hajamielisesti ja ihmettelevän näköisenä päätään, Thomas kohotti hattuaan ja liikutti samalla huuliaan kuin sanoen jonkun kylmän kohteliaisuuden, ja Gerda kumarsi vieraasti ja muodollisesti. Mutta herra Permaneder, jota nousu oli kostuttanut, heilutti reippaasti vihreätä lakkiaan ja huusi kovalla, iloisella äänellä: »Hyvää huomenta.» — Jolloin senaattorin rouva Möllendorpf otti lornjetin käteensä… Mutta Tony kohotti olkapäänsä korkealle, nosti päätään, painoi leukansa alas ja tervehti luoksepääsemättömän vihaisesti, katsoen Julchen Möllendorpfin leveäreunaisen hienon hatun yli… Tällä hetkellä hänen päätöksensä kypsyi lopullisesti…

»Jumalan kiitos, Tom, että syömme aamiaista vasta tunnin kuluttua! Minä en välittäisi istua tuon Julchenin edessä… Huomasitko sinä, miten hän tervehti? Tuskin lainkaan. Ja minun mitättömän mielipiteeni mukaan hänen hattunsa oli aivan mauton…»

»No, mitä hattuun tulee… Etkä sinäkään tainnut tervehtiä häntä sen kohteliaammin, hyvä ystävä. Mutta älä viitsi suuttua, se nostaa kurtut kasvoihin.»

»Suuttua, Tom? Ehen! Jos nuo ihmiset luulevat olevansa suurimpia pöppöjä, on se ainoastaan naurettavaa. Mikä ero on oikeastaan tuon Julchenin ja minun välillä, pyydänpä kysyä? Se, ettei hän saanut miehekseen veijaria, vaan ainoastaan 'vätyksen', kuten Ida sanoisi; ja jos hän olisi minun asemassani, saataisiinpa nähdä, saisiko hän toista miestä.»

»Oikein. Olemme jääneet jälkeenkin. Herra Permaneder kiipeää kuin kauris…»

Tultiin varjoisalle metsätielle, eikä kestänyt kauan ennenkuin oltiin »lähteellä», kauniilla, runollisella paikalla, jossa puinen silta yhdisti toisiinsa rotkomaiset kallioseinät ja jossa oli tuuheita riippaoksaisia rinteitä, puita, joiden juuret olivat paljaat. He ottivat konsulittaren tuomalla hopeaisella, kokoontyönnettävällä pikarilla vettä pienestä kivisestä altaasta, joka oli lähteen alla, ja virvoittivat itseään raikkaalla rautapitoisella vedellä, jolloin herra Permaneder, saaden pienen kohteliaisuuskohtauksen, pyysi rouva Grünlichiä maistamaan hänen lasistaan. Hän oli äärettömän kiitollinen, toisti moneen kertaan: 'Kuinka herttaista', ja jutteli valppaasti konsulittaren, Thomaksen, Gerdan, Tonyn ja pikku Erikankin kanssa… Gerdakin, joka tähän asti oli kärsinyt kuumuudesta ja vaipunut eräänlaiseen mykkään, elottomaan hermostuneisuuteen, alkoi nyt toipua, ja kun hiukan kiireisen paluumatkan jälkeen taas oli saavuttu majatalon edustalle ja asetuttu toiselle penkereelle katetun ruokapöydän ympärille, oli hän ensimmäinen, joka valitti herra Permanederin pikaista lähtöä — juuri nyt, kun oli alettu tutustua ja kun murteen aiheuttamia väärinkäsityksiä ja ymmällejoutumisia sattui yhä harvemmin… Hän kertoi kuulleensa ystävänsä ja kälynsä Tonyn käyttävän pari kolme kertaa erittäin onnistuneesti baierilaisia sanoja…

Herra Permaneder ei vastannut juuri mitään »lähtöä» koskevaan viittaukseen, antautui vain aluksi herkkujen nauttimiseen, joita pöytä oli täynnä ja jollaisia hän ei nähnyt joka päivä Tonavan varrella.

He söivät kiirettä pitämättä hyvältä maistuvia ruokia, pikku Erikan iloitessa eniten pienistä silkkipaperiruokaliinoista, jotka hänestä olivat paljon kauniimmat kuin suuret liinakankaiset ruokaliinat kotona ja joita hän tarjoilijan luvalla pisti muutaman taskuunsa muistoksi. Sitten istui perhe vieraansa kanssa vielä hyvän aikaa yhdessä, herra Permanederin polttaessa useita mustia sikareita oluen väliin, ja konsulin polttaessa savukkeitaan; — mutta kukaan ei enää ajatellut herra Permanederin lähtöä, eikä tulevaisuutta ylimalkaan kosketeltu ollenkaan. Sen sijaan muisteltiin menneitä asioita, puhuttiin viime vuosien valtiollisista tapahtumista. Ja herra Permaneder kertoi — naurettuaan ensin läkähtyäkseen parille konsulittaren esittämälle, vuoteen neljäkymmentä kahdeksan liittyvälle jutulle, jotka tämä oli kuullut mieheltään — Münchenin vallankumouksesta ja Lola Montezista, joka rouva Grünlichistä oli äärettömän mieltäkiinnittävää. Mutta tunnin kuluttua päivällisestä, Erikan palattua Idan kanssa aivan hikisenä, kädet täynnä kedon kukkia, ja Idan muistutettua piparpähkinöistä, jotka vielä täytyi ostaa, lähdettiin alempana olevaan kylään… kuitenkin vasta sitten, kun konsulitar, jonka vieraita kaikki tänään olivat, oli maksanut laskun sievoisella kultakolikolla.

Majatalon edessä annettiin määräys, että vaunujen tuli olla valmiina tunnin kuluttua, sillä tahdottiin vielä ehtiä levätä hiukan kaupungissa ennen päivällistä; sitten astelivat kaikki hiljalleen auringon paahtaessa pölyistä tietä kylän matalia taloja kohti.

Heti Aun-sillalle tultua järjestyi kuin itsestään seuraava ryhmittely, joka sitten pysyi samana koko matkan: Edellä kulki mamsseli Jungmann pitkine koipineen väsymättömästi edestakaisin juoksentelevan ja kaaliperhosia ajelevan Erikan kanssa, sitten seurasivat konsulitar, Thomas ja Gerda, ja viimeisinä, jonkun matkan päässä toisista, rouva Grünlich ja herra Permaneder. Etupäässä oli äänekästä, sillä pikku tyttö ilakoi ja Ida yhtyi häneen, hörähtäen vähän väliä syvään hyväntahtoiseen hirnuntaansa. Keskellä kulkijat olivat kaikki kolme aivan vaiti, sillä Gerda oli pölyn tähden vajonnut taas hermostuneeseen liikkumattomuuteen ja vanha konsulinna poikineen oli ajatusten vallassa. Takanakin oli äänetöntä… mutta vain näennäisesti, sillä Tony ja baierilainen vieras puhelivat hiljaa ja läheisesti. — Mistä he puhuivat? Herra Grünlichistä…

Herra Permaneder oli tehnyt sen sattuvan huomautuksen, että Erika oli herttainen ja sievä lapsi, mutta ettei hän ollut juuri yhtään äitinsä näköinen, johon Tony oli vastannut: »Hän on aivan isäänsä… eikä se ole niinkään epäedullista, sillä ulkonaisesti oli Grünlich hieno mies — se on myönnettävä! Hänellä oli myös hyvin erikoinen kullankeltainen poskiparta; en ole milloinkaan nähnyt sellaista muilla…»

Sitten tiedusti herra Permaneder vielä kerran, vaikka Tony oli jo Münchenissä Niederpaureilla kertonut hänelle kutakuinkin seikkaperäisesti aviotarinansa, kaikenlaisia yksityiskohtia ja kysyi osaaottavasti silmiä räpäytellen, tarkasti vararikon vaiheita.

»Hän oli huono ihminen, herra Permaneder, muuten isä ei olisi ottanut minua takaisin hänen luotaan, vakuutan sen teille. Kaikilla ei ole hyvä sydän, sen on elämä opettanut minulle, tiedättekö, vaikka olenkin vielä nuori — jos kohta olen ollut leskenä tai sen tapaisena kymmenen vuotta. Hän oli ilkeä, ja Kesselmeyer, hänen pankkiirinsa, joka sitäpaitsi oli tyhmä kuin aasi, oli vielä ilkeämpi. En tarkoita, että itse olisin pyhimys ja aivan syytön… älkää ymmärtäkö minua väärin! Mutta Grünlich laiminlöi minut kokonaan, ja jos hän istui joskus minun luonani, luki hän sanomalehteä; ja hän petti minua ja antoi minun aina olla Eimsbüttelissä, koska minä olisin voinut kaupungilla kuulla siitä suosta, johon hän oli vajonnut… Mutta minähän olen vain heikko nainen ja minulla on vikani, enkä minä varmaankaan ole aina tehnyt aivan oikein. Annoin esimerkiksi miehelleni huolen ja valituksen aihetta kevytmielisyydelläni ja tuhlaavaisuudellani ja aamupuvuillani… Mutta lisään vielä, että minulla oli yksi puolustus, nimittäin se, että olin lapsi mennessäni naimisiin, hanhi, tyhmeliini. Voitteko ajatella, että niinä esimerkiksi vasta juuri ennen kihlaustani sain tietää, että neljä vuotta sitten uudistettiin yliopistojen ja sanomalehtien statuutit? Joutavat asetukset muuten!… Ai niin, on todellakin surullista, että ihminen elää vain kerran, herra Permaneder, eikä voi aloittaa kaikkea alusta; tahtoisi tehdä niin monen seikan paremmin.»

Hän vaikeni ja katsoi jännittyneesti hiekkaan; hän oli antanut vieraalle viisaasti ajatellun lähentymiskohdan, sillä tästä ei ollut pitkä harppaus ajatukseen, että joskin elämää ei saattanut aloittaa alusta, saattoi uusi, parempi avioliitto sentään vielä olla mahdollinen. Mutta herra Permaneder antoi tilaisuuden luikua ohitseen ja rajoittui vain moittimaan kiihkeästi herra Grünlichiä, kärpäsen saadessa kulkea rauhassa hänen pientä, pyöreätä leukaansa pitkin…

»Hyi, herra Permaneder! Ette saa puhua noin. Meidän tulee unohtaa ja antaa anteeksi, kosto on minun, sanoo Herra… kysykääpäs äidiltä! Varjelkoon… en tiedä, missä Grünlich on ja miten hänen on käynyt elämässä, mutta toivon hänelle kaikkea hyvää, joskaan hän ei ehkä ole ansainnut sitä…»

He olivat tulleet kylään, pienen talon edustalle, jossa oli leipuripuoti. Melkein tietämättään olivat he jääneet seisomaan, ja melkein huomaamattaan olivat he nähneet Erikan, Idan, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan katoavan naurettavan pienestä puodinovesta sisään syvään kumartuen. Niin syvään vaipuneet he olivat keskusteluunsa, vaikka siinä ei ollut tähän asti kosketeltu muuta kuin turhia ja typeriä asioita.

Heidän vieressään oli aita, ja sen vierellä oli pitkä, kaita kukkapenkki, jossa kasvoi pari resedaa ja jonka mehevää mustaa multaa rouva Grünlich kaivoi tavattoman innokkaasti päivänvarjon kärjellä, maahan katsoen ja hiukan palavissaan. Herra Permaneder. jonka höyhenellä varustettu hattu oli soljunut otsalle, seisoi aivan hänen vieressään ottaen silloin tällöin osaa kukkapenkin mullitukseen keppinsä nenällä. Hänenkin päänsä painui alas; mutta hänen siniset, vetiset silmänsä, jotka olivat käyneet kirkkaiksi ja hiukan punaisiksi, katsoivat alta kulmain nöyrän, huolestuneen ja jännitetyn näköisinä rouva Grünlichiin, saman ilmeen riippuessa hänen hylkeenviiksissään…

»Ja nyt te kai pelkäätte kauheasti», hän sanoi, »ettekä tahdo enää koskaan yrittää uudestaan, vai kuinka, rouva Grünlich…?»

»Miten taitamatonta!» ajatteli Tony. »Täytyykö minun nyt myöntää se todeksi?»… Hän vastasi: »Kyllä, herra Permaneder, tunnustan suoraan, että minusta olisi vaikeata antaa toisen kerran myöntymykseni koko elämän ajaksi, sillä minulle on opetettu, että se on hirveän vakava askel… siihen tarvittaisiin varma takuu siitä, että kysymyksessä oleva mies olisi todella kunnollinen, jalo ja läpihyvä…»

Nyt uskalsi toinen kysyä, pitikö rouva Grünlich häntä sellaisena miehenä, johon Tony vastasi: »Pidän, herra Permaneder, pidän teitä sellaisena.»

Sitten seurasi vain pari lyhyttä, hiljaa lausuttua sanaa, joihin sisältyi kihlautuminen ja herra Permanederille lupa kääntyä kotiin tultua konsulittaren ja Thomaksen puoleen…

Toisten seuran jäsenien tullessa ulos puodista suuret piparpähkinäpussit kädessä antoi konsuli katseensa hipua hienotunteisesti noiden kahden yli, sillä he olivat ankarasti hämillään: Herra Permaneder ei koettanut sitä salata; Tony taas peitti sen majesteettisen arvokkuuden verhoon.

Kiiruhdettiin vaunujen luo, sillä taivas oli mennyt pilveen ja alkoi pisaroida.

Kuten Tony oli olettanut, oli hänen veljensä heti herra Permanederin ilmestyttyä taloon hankkinut tarkat tiedot vieraan asemasta, mikä oli antanut sen tuloksen, että X. Noppe. & Comp. oli pienehkö, mutta taattu liike, joka, ollen yhteistoiminnassa herra Niederpaurin johtaman Panimoyhtiön kanssa, tuotti hyvää voittoa, ja että herra Permanederin osuus, kun siihen liitettäisiin Tonyn myötäjäissumma, 17000 taalaria, riittäisi turvattuun porvarilliseen elämään ilman ylellisyyttä. Konsulitar tiesi asiasta, ja perinpohjaisen keskustelun jälkeen, johon ottivat osaa hän, herra Permaneder, Antonie ja Thomas, järjestettiin kihlauspäivän iltana hankaluuksitta kaikki kysymykset, myöskin pikku Erikaa koskeva puoli. Herra Permaneder suostui liikutettuna morsiamensa toivomukseen, että tyttö otettaisiin mukaan Müncheniin.

Kahden päivän kuluttua lähti humalakauppias talosta — »koska Noppe muuten haukkuu» — mutta heinäkuussa tapasi rouva Grünlich hänet jälleen hänen synnyinkaupungissaan; hän tuli tänne Tomin ja Gerdan seurassa, jotka aikoivat Bad Kreuthin kylpylaitokseen. Konsulitar oli jäänyt Erikan ja Ida Jungmannin kanssa Itämeren rannalle. Noilla kahdella parilla oli muuten tilaisuus katsella Münchenissä Kaufingerstrassen varrella, siis aivan lähellä Niederpaureita, olevaa taloa, jonka herra Permaneder aikoi ostaa ja jonka hän suurimmaksi osaksi tuumi vuokrata pois. Se oli kerrassaan merkillinen vanha talo kapeine portailleen, jotka veivät alaovelta suoraan ensimmäiseen kerrokseen kuin taivaanportaat, ilman mutkia ja väliosastoja; niiden päässä olevan käytävän vasemmalta ja oikealta puolen tultiin päädyn puoleisiin huoneisiin…

Elokuun puolivälissä palasi Tony kotiin varustaakseen lähiviikkoina myötäjäisiänsä. Paljon hänellä oli tavaraa vielä ensimmäisen avioliittonsa ajoiltakin, mutta moni seikka kaipasi myös täydennystä Ja eräänä päivänä saapui Hampurista, josta oli tilattu yhtä ja toista, myös uusi aamupuku… siinä ei tosin ollut samettinauhoja, vaan kangasruusukkeita.

Myöhemmin syksyllä saapui herra Permaneder taas Mengstrassen varrelle; ei tahdottu pitkittää asiaa…

Mitä hääjuhlallisuuksiin tulee, sujuivat ne niin kuin Tony oli odottanut: Niistä ei pidetty paljon melua. »Heittäkäämme komeus», sanoi konsuli. »Sinä olet jälleen naimisissa, ja nyt on kaikki taas kuten ennen.» Kihlauskortteja lähetettiin vain pieni määrä — mutta eräs, jota ei unohdettu, oli Julchen Möllendorpf, syntyisin Hagenström; siitä piti madame Grünlich visusti huolen. Häämatkasta luovuttiin, koska herra Permaneder halveksi 'sellaista jahtia' ja koska Tony, juuri palattuaan kesän vietosta, piti matkaa Müncheniin tarpeeksi pitkänä. Vihkiäiset, joita ei tällä kertaa toimitettu pylvässalissa, vaan Marian-kirkossa, tapahtuivat suvun piirissä. Tony kantoi arvokkaasti oranssikukkia myrttiseppeleen asemesta, ja pääkirkkoherra Kölling saarnasi hiukan pienemmällä äänellä kuin kerran ennen, mutta yhä vielä kehoittaen kohtuullisuuteen.

Christian tuli Hampurista hyvin hienosti puettuna, hiukan rasittuneena, mutta iloisella tuulella, kertoi Burmeester & Comp:n olevan »tip-top», virkkoi, että Klothilde ja hän menisivät kai naimisiin vasta tähtein »tuolla puolen» — »nimittäin: Kumpikin erikseen…» ja tuli aivan liian myöhään kirkkoon, siksi että oli käynyt klubissa. Justus-setä oli hyvin liikutettu ja oli yhtä runsaskätinen kuin aina, mikä ilmeni siinä, että hän lahjoitti vastanaineille erinomaisen kauniin, paksusta hopeasta tehdyn pöytäkaluston… Hän näki melkein nälkää kotona vaimoineen, sillä tuo heikko äiti maksoi yhä edelleen hyljätyn ja perinnöttömäksi tehdyn poikansa Jakobin velat talousrahoistaan pojan oleksiessa nykyisin Pariisissa. Breitestrassen Buddenbrookin naiset huomauttivat: »Toivottavasti liitto kestää tällä kertaa.» Mutta siihen yhtyi epämiellyttävä tunne siitä, etteivät he kenties sentään sitä toivoneet… Sesemi Weichbrodt kohosi varpaisilleen, suudella napsahutti hoidokkiaan, nykyistä rouva Permanederiä otsalle ja sanoi herttaisine vokaaleineen: »Tule onnelliseksi., hövä lapsi!»

SEITSEMÄS LUKU.

Noustuaan vuoteesta kello kahdeksan, mentyään makuuhuoneensa pienen portin kautta kiertoportaita alakertaan, otettuaan kylvyn ja puettuaan jälleen ylleen aamunuttunsa ryhtyi konsuli Buddenbrook yleisiin asioihin. Silloin ilmestyi nimittäin kylpyhuoneeseen herra Wenzel, parturi ja kaupunginvaltuuston jäsen punaisine käsineen ja älykkäine kasvoineen, kantaen höyryävää vesivatia, jonka hän oli noutanut keittiöstä, ynnä muita taipeitaan. Ja konsulin istahtaessa suureen lepotuoliin pää taapäin taivutettuna, ja herra Wenzelin alkaessa saippuoida hänen leukaansa syntyi melkein aina keskustelu, joka alkaen yöunesta ja ilmasta siirtyi suuren maailman tapahtumiin ja kaupungin asioihin sekä päättyi tavallisesti yksityisiin kauppa- ja perhesuhteisiin… Tämä kaikki pitkitti toimitusta, sillä aina kun konsuli sanoi jotakin, täytyi herra Wenzelin ottaa veitsi hänen kasvoiltaan.

»Kylmä ja hiukan huuruinen, herra konsuli. Pojat ovat taas laittaneet Jakobinkirkon luokse kymmenen metrin pituisen luikuradan, niin että minä olin vähällä halkaista pääni tullessani pormestarin luota. Piru heidät periköön…»

»Sanomat ja Hampurin Uutiset. Ei mitään muuta uutta kuin Orsini-pommijuttu… Se on kauheata. Matkalla oopperaan… Ovat ne joukkoa…»

»No, en luule sen merkitsevän sen enempää. Kansan kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ja seuraus on vain se, että poliisikuntaa vahvistetaan ja sanomalehtiä kiristetään yhä enemmän. Hän on varuillaan, mutta mahtaa se olla levotonta elämää sentään, sillä hänen täytyy toimia lakkaamatta pysyttääkseen asemansa. Mutta kunnioitan häntä. Sellaisin mielipitein ei ole ainakaan mikään 'vätys', kuten mamsseli Jungmann sanoisi; ja hänen leipurikassa- ja huokeat leivänhintatuumansa ovat kerrassaan suurenmoisia keksintöjä. Hän tekee epäilemättä paljon kansan hyväksi…»

»Ja Preussin Fredrich Wilhelmin asiat ovat huonosti, herra konsuli; ei hän enää selviä. Puhutaan prinssin tulevan lopullisesti hallitsijaksi…»

»Ei sitä vielä tiedä. Wilhelm on osoittautunut vapaamieliseksi.
Katkeruus häntä sittenkin eniten kalvaa, tuota miesparkaa… Mitä uutta
Köpenhaminasta?»

»Ei kerrassaan mitään, herra konsuli. Ne eivät tahdo. Liitto on selittänyt aivan oikein, että Holsteinin ja Lauenburgin hallitussääntö on oikeudenvastainen… Mutta sitä ei suostuta muuttamaan…»

»Niin, se on aivan kuulumatonta, Wenzel. Semmoisia ne tanskalaiset ovat! Muistan hyvin, kuinka jo pienenä poikana olin vihainen eräälle laululle, joka alkoi näin: 'Gib mir, gib allen denen, die sich von Herzen sehnen…' ja jossa aina ajattelin 'denen' sanan kirjoitetuksi ä:llä, käsittämättä, että Jumala voisi antaa jotakin tanskalaisillekin…»

»Ai, ai, olkaa varovainen, Wenzel… No niin. Ja entä Hampurin oikorautatiehanke! Siitä on jo taisteltu sanoilla ja tullaan taistelemaan edelleen, kunnes Köpenhaminasta annetaan lupa…»

»Niin, herra konsuli, ja vaikeus on siinä, että koko Altona—Kielin rautatieyhdistys on sitä vastaan, ja tarkkaan katsoen koko Holsteinkin; näin sanoi myös pormestari, tohtori Överdieck. He pelkäävät Kielistä päin tulevaa nousua…»

»Luonnollisesti, Wenzel. Moinen uusi side Itä- ja Pohjanmeren välillä… Mutta saattepa nähdä, ettei Altona—Kiel jätä asiaa sikseen. He saattavat rakentaa kilpailevan radan, Itäholstein—Neumünster—Neustadt, se ei ole ollenkaan mahdotonta. Mutta sen ei tule peloittaa meitä, me tarvitsemme oikoradan Hampuriin.»

»Niin… mikäli minun voimani ja vähäinen vaikutukseni tulevat kysymykseen… Harrastan suuresti rautatieasioitamme, enkä minä ole ensimmäinen suvussani, joka niitä harrastaa, sillä isäni kuului jo vuodesta viisikymmentäyksi Büchenin rautatien johtokuntaan, niistä kai johtui sekin, että minut valittiin sinne, vaikka olen vasta kolmenkymmenenkahden vuoden vanha. Sillä omat ansionihan eivät ole vielä sanottavat…»

»Vai ei, herra konsuli; herra konsulin raatihuoneella pitämän puheen jälkeen…»

»No niin, se taisi tehdä hiukan vaikutusta. Hyvää tahtoa minulta ei ainakaan ole puuttunut. Mutta minun on oltava kiitollinen isälleni, isoisälleni ja isoisäni isälle siitä, että he ovat tasoittaneet tieni ja että heihin kohdistunut luottamus ja arvonanto lankeaa nyt ilman muuta minunkin osakseni; en voisi muuten toimia näin vapaasti… Kuinka paljon teki isäni esimerkiksi vuoden neljäkymmentäkahdeksan jälkeen ja tämän vuosikymmenen alussa postilaitoksemme uudistamiseksi? Ajatelkaahan, Wenzel, hän ehdotti valtuustossa Hampurin kyytivaunujen liittämistä postin yhteyteen, ja vuonna viisikymmentä jätti hän senaattiin, joka siihen aikaan toimi anteeksiantamattoman hitaasti, yhä uusia anomuksia, jotka tarkoittivat meidän liittymistämme saksalais-itävaltalaiseen postiyhdistykseen… Ja siitä, että meillä nyt on alhainen postitaksa kirjeisiin, ristisiteisiin, vapaamerkkeihin ja Berliinin ja Travemünden sähkösanomiin nähden, saamme kiittää muun muassa häntä. Elleivät hän ja pari muuta olisi lakkaamatta ahdistaneet senaattia, olisimme me kai iäksi jääneet jäljelle Tanskan ja Thurn—Taxin postista. Niin. Ja kun minä nyt lausun mielipiteeni näistä asioista, otetaan se huomioon…»

»Niin, Jumala nähköön, siinä konsuli sanoi oikean sanan. Ja mitä Hampurin rataan tulee, sanoi pormestari sitten näin: 'Sitten kun olemme niin pitkällä, että voimme ostaa Hampurista rautatietarkoitukseen sopivan alueen, lähetämme konsuli Buddenbrookin sinne; konsuli on sellaisissa asioissa terävämpi kuin moni juristi'… Niin hän sanoi…»

»Erittäin mairittelevaa, Wenzel. Mutta pankaapas nyt poskelle vielä hiukan saippuaa; sen pitää tulla vielä sileämmäksi.»

»No niin, sanalla sanoen, meidän tulee toimia! En sano mitään pahaa Överdieckistä, mutta hän on jo vähän vanha; jos minä olisin pormestari, sujuisi kaikki hiukan nopeammin, luullakseni. Ette aavista, millä tyydytyksellä minä olen seurannut kaasuvalaistuksen valmisteluja, joka laitos vihdoinkin saadaan ketjuista riippuvien mahdottomien öljylamppujemme sijaan.. Voin sanoa, että minä olen ollut hiukan osallisena tuohon uudistukseen… Kuinka paljon tehtäviä onkaan vielä edessäni! Katsokaas, Wenzel, ajat muuttuvat, ja meillä on paljon velvollisuuksia uutta aikaa kohtaan. Muistan varhaisinta nuoruuttani… itse tiedätte, Wenzel, paremmin kuin minä, miltä täällä silloin näytti. Kadut olivat ilman jalkakäytäviä, ja katukivien välissä kasvoi jalankorkuinen ruoho, ja talojen edessä oli porstuat ja ulokkeet ja penkit… Ja keskiaikaiset rakennuksemme olivat pilatut lisärakennelmilla ja olivat sortumaisillaan, sillä vaikka yksityisillä oli rahaa eikä kukaan nähnyt nälkää, oli valtio rutiköyhä; kaikki sai olla rempallaan, kuten lankoni Permaneder sanoo, korjauksista ei ollut puhettakaan. Silloiset sukupolvet olivat huoletonta ja onnellista väkeä, ja isoisäni läheinen ystävä, Jean Jacques Hoffstede, eleli vain joutilaana suorittaen pieniä rivoja käännöksiä ranskankielisistä runoista… mutta iänkaiken ei sellaista voinut jatkua; moni asia on muuttunut ja yhä useampi tulee muuttumaan… Kaupungissamme ei enää ole 37 000 asukasta, vaan yli 50 000, kuten tiedätte, ja kaupungin luonne muuttuu. Täällä on nyt uutisrakennuksia ja etukaupunkeja, jotka laajenevat edelleen, ja kunnon kadut, ja me voimme panna kuntoon loistokautemme aikuiset muistopatsaat. Mutta tuo kaikki on lopultakin vain ulkonaista. Tärkeimmät asiat ovat, vielä edessäpäin, hyvä Wenzel. Ja nyt minä olen taas johtunut isä-vainajani ceterum censeo'on tulliyhdistykseen, Wenzel; meidän täytyy liittyä tulliyhdistykseen, sitä ei sietäisi enää epäilläkään, ja teidän pitää kaikkien auttaa minua, kun minä ajan sitä asiaa… Kauppamiehenä minä, näettekös, ymmärrän sen asian paremmin kuin valtiomiehemme, ja pelko, että se rajoittaisi itsenäisyyttä ja vapautta, on tässä tapauksessa kerrassaan naurettava. Sisämaa, Mecklenburg ja Schlesvig-Holstein, liittyisivät meihin, mikä on mitä suotavinta siksi, ettemme me enää yhtä suuressa määrässä kuin ennen hallitse pohjoista liikennettä… hyvä on… olkaa hyvä ja antakaa pyyheliina, Wenzel», sanoi konsuli lopuksi. Ja kun vielä oli sanottu pari sanaa rukiin päivähinnasta, joka oli 55 taalaria ja yhä alenemaan päin, sekä pari huomautusta jostakin kaupungin perhetapahtumasta, katosi herra Wenzel pohjakerrokseen tyhjentääkseen kadulle välkkyvän kuohuvesiastiansa. Ja konsuli nousi kiertoportaita makuuhuoneeseen; siellä hän suuteli otsalle Gerdaa, joka sillävälin oli herännyt, ja pukeutui parastaikaa.

Nuo pienet aamupuhteet valppaan parturin kanssa olivat johdantona, johon sitten liittyi toimelias päivän työ ajatuksineen, puheineen, hommineen, kirjoittamisineen, laskelmineen, edestakaisin-juoksuineen… Matkojensa, tietojensa, harrastuksiensa nojalla oli Thomas Buddenbrook piirissään se, jonka ajatus oli vähimmin rajoitettu, ja hän tunsi varmasti selvimmin niiden olosuhteiden pienuuden ja ahtauden, joiden keskellä hän liikkui.

Laajemmalla hänen isänmaassaan oli vallankumouksen tuomaa julkisen elämän nousuaikaa seurannut herpautuminen, seisahtuminen ja taantumus, joka ei riittänyt askarruttamaan näin valpasta mieltä. Mutta hän oli siksi henkevä, että saattoi ottaa mielilauseekseen mietelmän kaiken inhimillisen toiminnan turhuudesta sekä alistaa tahtonsa, kykynsä, intonsa ja toimintatarmonsa sen pienen yhdyskunnan palvelukseen, jossa hänen nimensä mainittiin ensimmäisten joukossa. — Hän oli kyllin henkevä suodakseen kunnianhimolleen tyydytyksen pienessäkin piirissä, nauraakseen sille samalla kuin piti sitä arvossa.

Heti kun hän oli syönyt aamiaisen ruokasalissa Antonin hoitaessa tarjoilua, pukeutui hän ulkopukuun ja lähti konttoriin Mengstrassen varrelle. Hän ei viipynyt siellä kuin tunnin, kirjoitti pari kolme kiireellistä kirjettä ja sähkösanomaa, antoi muutaman määräyksen, sysäsi sitten liikkeelle tuon suuren liikkeen vauhtipyörän ja jätti työn rauhallisen jatkumisen herra Marcuksen huolellisen silmän valvottavaksi.

Hän näyttäytyi ja piti puheita istunnoissa ja kokouksissa, kävi pörssissä, joka sijaitsi torin varrella suurten goottilaisten pylväiden alla, teki tarkastuskäyntejä satamassa, varastohuoneissa, neuvotteli laivanisäntänä kapteenien kanssa — ja niin seurasi loppumaton jono toimia myöhään iltaan asti; töitten sarjan keskeytti vain pikainen vanhan konsulittaren kanssa nautittu aamiainen ja Gerdan kanssa syöty päivällinen, jonka jälkeen hän vietti puoli tuntia leposohvalla sikaria poltellen ja sanomalehtiä lukien. Hän oli kaiken aikaa kiinni kauppahuoneen tai tulli-, vero-, rakennus-, rautatie-, posti- ja köyhäinhoitoasioissa ja perehtyi myöskin aloihin, jotka eivät oikeastaan kuuluneet hänen piiriinsä, vaan »oppineille». Varsinkin rahatalousalalla osoitti hän pian loistavia lahjoja…

Hän varoi laiminlyömästä seuraelämää. Tosin hänen säntillisyytensä tässä suhteessa jätti toivomisen varaa ja hän ilmestyi ovelle vasta viime minuutissa, kun hänen puolisonsa jo oli ollut kauan juhlapuvussa ja vaunut odottaneet alhaalla puoli tuntia; silloin hän ilmestyi sanoen: »Pardon, Gerda, asiat…» ja heitti nopeasti hännystakin ylleen. Mutta määräpaikkaan, päivällisille, tanssiaisiin tai iltakutsuihin saavuttuaan hän osoitti suurta mielen joustavuutta, täyttäen kunnialla paikkansa seuramiehenä… Edustamisen hän vaimoineen ymmärsi yhtä hyvin kuin toiset kaupungin rikkaat; hänen tarjoamansa ruoka ja juoma oli 'tip-top', hän oli tunnettu kohteliaana, huomaavaisena ja huolellisena isäntänä ja hänen sukkeluutensa olivat yläpuolella keskitason. Mutta tällä välin hän vietti hiljaisia iltoja Gerdan seurassa joko kuunnellen tupakkaa polttaen vaimonsa viulunsoittoa tai lukien hänen kanssaan saksalaisia, ranskalaisia tai venäläisiä kertomuksia, vaimonsa valinnan mukaan…

Näin hän teki työtä ja menestyi, sillä hänen arvonsa kohosi yhä kaupungissa. Ja huolimatta Christianin liikkeen perustamisen ja Tonyn toisen avioliiton vaatimasta pääomanluovutuksesta oli kauppahuoneella hyvät ajat. Mutta sattuihan sitä sentään väliin sellaistakin, joka masensi hänen mieltään joksikin aikaa ja lamautti hänen henkensä joustavuutta.

Hampurissa oli Christianin kumppani, herra Burmeester kuollut äkkiä halvaukseen keväällä vuonna viisikymmentäkahdeksan. Hänen perillisensä ottivat kuolleen jälkeen jättämät varat liikkeestä, ja konsuli varoitti nyt veljeään jatkamasta sitä omilla varoillaan, koska hän tiesi, miten vaikea oli pitää pystyssä laajaa toimintaa äkkiä vähentyneen pääoman avulla. Mutta Christian tahtoi pysyttää itsenäisyytensä ja otti haltuunsa H.C.F. Burmeester & Comp:n liikkeen velkoineen ja varoineen… mistä oli odotettavissa ikävyyksiä.

Ja sitten konsulin sisar Klara Riiassa… Se, että hänen avioliittonsa pastori Tiburtiuksen kanssa oli jäänyt lapsettomaksi, kävi vielä laatuun, koska Klara Buddenbrook ei koskaan ollut välittänyt erityisesti lapsista ja koska hänellä epäilemättä oli hyvin vähän äidillisiä tunteita. Mutta hänen terveytensä oli, hänen omista ja miehensä kirjeistä päättäen, sangen heikko, ja päänkipu, josta hän oli kärsinyt jo nuorena tyttönä, palasi nykyään määräaikojen kuluttua uudelleen melkein sietämättömän ankarana.

Se oli huolestuttavaa. Ja kolmas suru oli se, että kotonakaan, heidän omassa talossaan, ei näkynyt vielä mitään merkkiä suvun jatkumisesta. Gerda osoitti tätä asiaa kohtaan ylhäistä välinpitämättömyyttä, joka melkein vaikutti kielteiseltä. Thomas kantoi huolensa yksin. Mutta vanha konsulitar otti asian puheeksi ja neuvotteli siitä tohtori Grabowin kanssa. »Tohtori, eikö olisi jo aika tapahtua jotakin, näin meidän kesken puhuen? Eiköhän pieni oleskelu vuori- tai meri-ilmastossa, Kreuthissa, Glücksburgissa tai Travemündessä tepsisi! Mitä luulette…» Ja Grabow, jonka tavallinen miellyttävä resepti: »Ankara ruokajärjestys ja hiukan kyyhkyspaistia ja ranskanleipää» ei tässä tapauksessa arvattavasti olisi ollut kyllin tehokas, määräsi Pyrmontiin kylpemään…

KAHDEKSAS LUKU.

Tony kirjoitti: »Ja kun minä määrään 'frikadelleja', ei hän käsitä sitä, sillä täällä niiden nimi on 'pflanzerln'; ja kun hän sanoo 'karfiol', niin voiko kukaan ristin sielu ymmärtää hänen tarkoittavan kukkakaalia; ja kun minä määrään paistettuja perunoita'. huutaa hän: häh!' siihen asti kun minä sanon, 'ruskeutettuja perunoita', ja tuo 'häh' merkitsee: 'kuinka rouva tarkoittaa?' Ja tämä on jo toinen tyttö, sillä ensimmäinen, jonka nimi oli Kathi, minun täytyi lähettää talosta, siksi että hän aina heti yltyi karkeaksi; tai ainakin se minusta tuntui siltä, mutta olen myös voinut erehtyä, sillä täällä ei oikein tiedä, ovatko ihmiset ystävällisiä vai karkeita. Nykyinen palvelustyttöni, nimeltä Babette, joka on lausuttava Babett, on koko sievä näöltään ja vaikuttaa jo hiukan etelämaiselta, jollaisia täällä tapaa usein. Hänellä on musta tukka ja mustat silmät ja kadehdittavat hampaat. Hän on myös nöyräluontoinen ja osaa minun neuvomanani valmistaa muutamia meidän kotipuolemme ruokia. Eilen illalla oli meillä esimerkiksi hierakoita korinttien kera, mutta siitä minulla oli surua, sillä Permaneder pahastui niin noista vihanneksista (vaikka hän noppi haarukalla rusinat joukosta), ettei hän puhunut minun kanssani koko iltana, murjotti vain: ja kyllä minun täytyy sanoa, äiti, ettei elämä ole aina helppoa.»

Mutta hänen elämäänsä eivät katkeroittaneet ainoastaan 'pflanzerlit' ja hierakat… Jo kuherruskuukauden kuluessa häntä oli kohdannut isku, arvaamaton, aavistamaton, käsittämätön isku, tapaus, joka oli vienyt häneltä kaiken ilon ja jota hän ei tahtonut voida voittaa. Se oli seuraavanlainen:

Kun aviopari Permaneder oli asunut Münchenissä muutamia viikkoja, oli konsuli Buddenbrook muuttanut rahaksi testamentin mukaiset sisarensa myötäjäiset, 51.000 markkaa, joka summa myös guldeneiksi vaihdettuna oli joutunut herra Permanderin käsiin. Herra Pennaneder oli kiinnittänyt ne varmasti ja edullisesti. Mutta heti tämän jälkeen hän sanoi vaimolleen häpeämättä ja punastumatta: »Tonerl» — näin hän nimitti vaimoaan — »Tonerl, tässä on tarpeeksi. Enempää emme tarvitse. Minä olen raatanut kylliksi, nyt minä tahdon rauhaa, sapperment. Vuokraamme alakerran ja ensimmäisen kerroksen, ja tässä meillä on hyvä asunto ja voimme syödä porsaspaistia, eikä meidän tarvitse levitellä ja hienostella niin tolkuttomasti… ja illalla minä menen Hofbräuhausiin. Minä en ole mikään öykkäri enkä viitsi ruveta haromaan rahaa joka puolelta. Kaiken pitää käydä mukavasti! Huomisesta alkaen minä panen liikkeeni lukkoon ja elän koroilla!»

»Permaneder!» oli Tony huudahtanut, ja se tapahtui ensi kertaa tuolla erikoisella kurkkuäänellä, jolla hänen oli tapana lausua herra Grünlichin nimi. Mutta mies vastasi vain: »Oh, mitä sinä!» ja sitten oli tullut riita, joka oli niin vakava ja kiihkeä, että se uhkasi turmella avioliiton onnen… Mutta Permaneder voitti. Tonyn intohimoinen vastustus oli murtunut miehen »mukavuuden» haluun, ja loppu oli ollut se, että herra Permaneder oli eroittanut pääomansa humalaliikkeestä, joten nyt Noppe puolestaan sai vetää sinisen viivan »Kumppanin» yli käyntikorttiinsa…. Ja kuten hänen useimmat ystävänsä, jotka iltaisin istuivat Hofbräuhausin kantapöydän ympärillä korttia pelaten ja juoden kolme litraa olutta, rajoitti Tonyn mieskin nyt toimintansa vuokrankorotukseen talossaan ja vaatimattomaan, rauhaisaan korkolippujen leikkaamiseen.

Konsulittarelle oli ilmoitettu asiasta ohimennen. Mutta veljelleen kirjoittamissaan kirjeissä oli rouva Pennaneder purkanut tuskaansa ilmoille… Tony parka, hänen pahimmat aavistuksensa olivat käyneet toteen mitä julmimmin. Hän oli kyllä tiennyt, ettei herra Permanederillä ollut sitä 'valppautta', jota hänen ensimmäinen miehensä oli osoittanut liiaksikin: mutta hän ei ollut voinut aavistaa, että Permaneder niin kokonaan pettäisi ne toiveet, joista Tony oli puhunut mamsseli Jungmannille kihlauksensa edellisenä iltana, ja että hän oli niin vähän selvillä siitä, mihin avioliitto Buddenbrook-sukuisen kanssa velvoitti…

Siihen täytyi tyytyä, ja kotona nähtiin myös Tonyn kirjeistä hänen alistuneen. Hän vietti sangen yksinäistä elämää miehensä ja Erikan kanssa, joka kävi koulua, hoiti talouttaan, seurusteli ystävällisesti perheiden kanssa, jotka olivat vuokranneet alakerran ja ensi kerroksen, samoin Marienplatzin varrella asuvan Niederpaurin perheen kanssa. Toisinaan hän kävi hoviteatterissa ystävänsä Evan kanssa, sillä herra Permaneder ei välittänyt sellaisista, ja pian kävi ilmi, että tämä oli päässyt neljänkymmenen vuoden ikään rakkaassa Münchenissään näkemättä vielä koskaan Pinakothekin sisäpuolta.

Päivät kuluivat… Mutta Tonyn ilo oli mennyt siitä päivästä alkaen, jolloin herra Permaneder oli asettunut rauhaan myötäjäiset saatuaan. Toivo puuttui. Hän ei ollut milloinkaan saava nähdä menestystä, nousua, ja ilmoittaa siitä kotiin. Hänen elämänsä oli kuluva loppuun asti sellaisena, miksi se nyt oli muodostunut, huolettomana, mutta ahtaana ja kokonaan vailla »hienoutta». Se painoi häntä. Ja hänen kirjeistään näkyi selvästi, että juuri tuo näivettynyt mielentila vaikeutti hänen sulamistaan eteläsaksalaisiin oloihin. Hän oppi ymmärtämään palvelustyttöä ja asiamiehiä, oppi sanomaan »pflanzerln» »frikadellien» asemesta ja olemaan keittämättä hedelmäkeittoa sen jälkeen kun Permaneder oli sanonut sitä »latkuksi». Mutta pääasiallisesti hän jäi aina vieraaksi uudelle ympäristölleen, sillä tunne, että Buddenbrook-suvun jäsen ei näyttänyt täällä olevan mikään merkillinen ilmiö, oli hänelle alituinen nöyryytyksen aihe. Ja kun hän kirjeessään erään kerran kertoi, että eräs, joka tuli häntä vastaan toisessa kädessä savipytty, toisessa mittapuikko, oli puhutellut häntä kadulla näin: »Paljonko kello on, naapurin rouva?» tuntui siinä leikillisyydestä huolimatta vahva närkästys. Ja kotona-olijat saattoivat kuvitella, miten hän oli nostanut niskojaan mitään vastaamatta tai edes katsomatta kysyjään… Mutta tuo muotojen puute ja vähäinen arvonanto eivät olleet ainoat seikat, jotka jäivät hänelle vieraiksi ja vastenmielisiksi. Hän ei päässyt tunkeutumaan syvälle Münchenin elämään ja oloihin, mutta häntä ympäröi sentään Münchenin henki, suuren kaupungin henki, jossa lukemattomat taiteilijat ja porvarit kuluttivat aikaansa laiskuudessa — hiukan pilaantunut henki, jota hän ei aina voinut sulattaa huumorilla.

Päivät kuluivat… Mutta viimein näytti häntä sittenkin kohtaavan onni, onni, jota »Breitestrassella» ja »Mengstrassella» oli odotettu turhaan, sillä pian uudenvuodenpäivän jälkeen vuonna 1859 varmistui tiedoksi se toivo, että Tony oli tuleva toisen kerran äidiksi.

Nyt alkoi hänen kirjeissään kuulua iloisempia ääniä ja niissä oli enemmän vallattomia, lapsellisia ja innokkaita sanoja kuin pitkiin aikoihin. Konsulitar, joka lukuunottamatta kesänviettoaikaansa Itämeren rannalla — tämä kesänvietto muuten lyheni lyhenemistään — ei enää pitänyt matkustelusta, valitti, ettei hän saanut tänä aikana olla tyttärensä luona, ja toivotti hänelle kirjeellisesti taivaallista apua. Mutta Tom ja Gerda ilmoittivat tulevansa ristiäisiin, ja Tonyn mielessä pyöri nyt vain, miten hän voisi valmistaa vierailleen kyllin »hienon» vastaanoton. Tony-parka! Tuo vastaanotto oli muodostuva äärettömän surulliseksi, ja nuo ristiäiset, jotka olivat häämöttäneet hänen silmissään hurmaavana pienenä juhlana kukkineen, makeisineen ja suklaajuomineen, olivat hupenevat tyhjiin — sillä lapsi, pieni tyttö, oli vain ilmestyvä elämään poistuakseen jo neljännestunnin kuluttua — lääkäri ponnisteli turhaan pysyttääkseen heikon elonkipinän.

Konsuli Buddenbrookin ja hänen puolisonsa saapuessa Müncheniin ei Tonyn omakaan tila ollut vaaraton. Tämä synnytys oli ollut paljon vaikeampi ensimmäistä, ja moneen päivään ei hänen vatsansa, jonka hermot jo aikaisemmin jonkun kerran olivat reistailleet, sietänyt mitään ruokaa. Mutta hän parani, ja Buddenbrookit saattoivat siinä suhteessa lähteä tyynin mielin talosta. — Mutta muuten heitä arvelutti, sillä oli näkynyt selvästi, — varsinkaan se ei ollut jäänyt huomaamatta konsulilta, — ettei edes yhteinen suru kyennyt sanottavasti lähentämään aviopuolisoita toisiinsa.

Herra Permanederin sydämestä ei tosin voinut sanoa mitään pahaa… Hän oli ollut vilpittömästi liikutettu, ja suuret kyyneleet olivat vierineet hänen vetisistä silmistään pullistuneita poskia pitkin hyljemäisiin viiksiin, ja hän oli sanonut syvään huokaillen monta kertaa: »Voi sun vietävä! Voi sun vietävä!» Mutta hänen luontainen mukavuutensa ei Tonyn käsityksen mukaan tuosta häiriintynyt pitkäksikään aikaa: hänen Hofbräuhausissa viettämänsä iltahetket saattoivat hänet unohtamaan surunsa, ja hän eleli edelleen mukavuuttarakastavaan, hyväntahtoiseen, hiukan juroon ja tylsään fatalismiin vajonneena, joka kuvastui myös hänen sanoissaan: »Voi sun vietävä!»

Mutta Tonyn kirjeistä ilmeni tästälähin ei vaan toivoton, vaan melkein syyttävä sävy… »Oi, äiti», kirjoitti hän, »miten paljon kovaa minun täytyy kokea! Ensin Grünlich ja vararikko, nyt Permaneder ja kuollut lapsi. Millä minä olen ansainnut näin paljon onnettomuutta?

Konsuli, joka kotona luki tämäntapaisia purkauksia, ei voinut olla hymyilemättä, sillä huolimatta kaikesta Tonyn kuvaamasta tuskasta havaitsi hän sisarensa kirjeissä melkein hullunkurisen ylpeyden ja tiesi, että Tony Buddenbrook oli ollut lapsi niin hyvin madame Grünlichinä kuin madame Permanederinä, tiesi, että hän suhtautui kaikkiin täysikasvuisen ihmisen kohtaloihinsa melkein käsittämättömän lapsellisella vakavuudella ja tärkeydellä, mutta että hän samalla voitti ne lapsenomaisella vastustuskyvyllään.

Hän ei ymmärtänyt, niillä oli ansainnut onnettomuutensa, mutta vaikka hän teki pilkkaa äitinsä hurskaudesta, oli hänessä itsessään hurskautta niin paljon, että hän uskoi palavasti ansioon ja oikeuteen maailmassa… Tony parka! Hänen lapsensa kuolema ei ollut kovin eikä viimeinen isku, joka oli kohtaava häntä elämässä…

YHDEKSÄS LUKU.

Oli päivä marraskuun lopulla, kylmä syyspäivä pilvisine taivaineen, joka melkein jo ennusti lumen tuloa, ja sakeine sumuhattaroineen, joiden välistä aurinko joskus pääsi pilkistämään esiin — sellainen päivä, jolloin pureva koillistuuli vinkui satamakaupungin jykevien kirkkojen nurkissa ja jolloin helposti voi saada keuhkotulehduksen.

Kun konsuli Thomas Buddenbrook astui keskipäivän aikaan, »aamiaishuoneeseen», tapasi hän äitinsä kumartuneena pöydän ääreen silmälasit nenällä.

»Tom», sanoi konsulitar katsahtaen häneen ja pitäen paperia molemmin käsin syrjässä ikäänkuin tahtoen sen peittää… »Älä säikähdä… on tapahtunut ikävää… En käsitä… Se on Berliinistä… On täytynyt tapahtua jotakin…»

»Kerro!» sanoi Thomas lyhyesti. Hän kalpeni ja hänen ohimolihaksensa liikahtivat, sillä hän puri hampaat yhteen. Sitten hän ojensi hyvin päättävästi kätensä kuin sanoakseen: »Pian, pian, asiaan, ei mitään valmisteluja!»

Seisoaltaan luki hän paperin kohottaen toista vaaleaa kulmaansa ja vetäen hitaasti pitkien viiksiensä päitä sormiensa lomitse. Se oli sähkösanoma, joka kuului: »Älkää säikähtäkö. Palaan ensi tilassa Erikan kanssa. Kaikki on lopussa. Onneton Antonienne.»

»Ensi tilassa… ensi tilassa», sanoi hän kiihtyneenä katsoen konsulittareen ja pudistaen päätään. »Mitä merkitsee ensi tilassa…»

Se on vain sellainen puhetapa, Toni, ei se merkitse mitään. Hän tarkoittaa »heti» tai jotakin sen tapaista…

»Ja Berliinistä? Mitä tekemistä hänellä on Berliinissä? Miten hän on tullut Berliiniin?»

»En tiedä, Toni, en ymmärrä sitä vielä; tämä tuli kymmenen minuuttia sitten. Mutta on täytynyt tapahtua jotakin, meidän täytyy odottaa, kunnes saamme tietää mitä se on. Jumala suokoon, että kaikki kääntyisi hyväksi. Istu, poikani, käy syömään.»

»Kaikki on lopussa», toisti hän. Ja sitten: »'Antonie'. —
Lapsellisuuksia…»

Hetken kuluttua uskalsi konsulitar huomauttaa: »Voisikohan asia koskea
Permanederia, mitä luulet, Tom?»

Ulosmennessään, seisoessaan käsi ovenrivassa, sanoi hän: »Niin, äiti, meidän täytyy odottaa. Koska hän luultavasti ei aio hyökätä taloon myöhään yöllä, tapahtuu se kai huomisen päivän kuluessa. Ilmoittakaa minulle…»

Konsulitar odotti tunnin toisensa jälkeen. Hän nukkui hyvin huonosti yöllä, soitti luokseen Ida Jungmannin, joka nyt nukkui välikerroksen viimeisessä huoneessa hänen huoneensa vieressä, antoi tämän valmistaa sokerivettä ja istui pitkän aikaa käsityötä tehden vuoteessaan. Seuraava aamu kului myös huolestuneen jännityksen vallassa. Aamiaisella sanoi konsuli, että jos Tony tulisi, saattoi hän tulla vain Büchenistä tulevalla junalla kello kolme ja kolmekymmentäkolme iltapäivällä. Sanottuun aikaan istui konsulitar »maisemahuoneessa» ikkunan luona koettaen lukea kirjaa, jonka mustissa nahkakansissa oli kultainen palmun oksa.

Oli samanlainen päivä kuin eilen: kylmä, sumuinen ja tuulinen; kirkkaan takorautaisen uuninristikon takana räiskyi tuli. Vanha rouva rupesi vapisemaan ja katsoi ulos joka kerran kun kuului pyörien rätinää. Ja sitten tasan kello neljä, kun hän ei enää ajatellut koko asiaa, vaan oli melkein unohtanut tyttärensä, syntyi talon edustalla liikettä… Hän kääntyi äkkiä ikkunaan päin, pyyhki pitsinenäliinallaan huurun ikkunasta, näki, että alhaalla seisoivat vaunut, ja kuuli samassa jo ääntä portaista. Hän tarttui tuolin käsipuihin noustakseen ylös, mutta muutti mieltä, vaipui takaisin ja käänsi melkein luotaantyöntävän näköisenä päänsä tytärtään kohti, joka tuli sisään syöksyen, Erika Grünlichin jäädessä seisomaan Ida Jungmannin kanssa ovelle.

Rouva Permaneder oli puettu turkisreunaiseen kauhtanaan ja pitkulaiseen huopahattuun, jossa oli harso. Hän oli kalpea ja rasittuneen näköinen, hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen ylähuulensa vapisi, kuten ennen lapsena hänen itkiessään. Hän kohotti käsivartensa, antoi niiden taas vaipua ja luhistui sitten polvilleen äitinsä eteen kätkien kasvonsa vanhan rouvan liepeisiin ja alkaen katkerasti itkeä. Tämä kaikki vaikutti siltä kuin olisi hän tullut yhteen hengenvetoon Münchenistä — ja saavuttanut vihdoin pakonsa päätekohdan viimeisin voimin, pelastuneena. Konsulitar oli hetken aikaa vaiti.

»Tony!» sanoi hän sitten lempeästi nuhdellen, veti varovasti esiin pitkän neulan, joka kiinnitti rouva Permanederin hatun hiuksiin, laski hatun ikkunalaudalle ja silitti hellästi ja rauhoittaen tyttärensä paksua, vaaleanruskeata tukkaa.

Mutta nyt häneltä vaadittiin kärsivällisyyttä, sillä kesti jotakuinkin kauan ennenkuin tuohon kysymykseen tuli vastaus.

»Äiti», sai rouva Permaneder sanotuksi… »Äiti!» Mutta siihen sekin katkesi.

Konsulitar kohotti päänsä lasiovea kohti ja kietoen toisen kätensä tyttärensä ympärille ojensi hän toisen tyttärentytärtään kohti, joka seisoi hämillään ovella, etusormi huulella.

»Tule tänne lapsi; tule sanomaan päivää. Sinusta on tullut iso tyttö ja sinä olet terveen näköinen, Jumalan kiitos. Miten vanha sinä nyt oletkaan, Erika?»

Ja hän suuteli Tonyn pään yli pikku tyttöä ja sanoi sitten: »Mene Idan kanssa yläkertaan, lapseni, pian rupeamme syömään. Me puhelemme nyt ensin äidin kanssa.»

»No, rakas Tony! Etkö voisi lakata itkemästä. Kun Jumala lähettää meille koettelemuksen, on meidän kestettävä se tyynin mielin. Kanna ristisi, on sanottu… Mutta etkö sinäkin tahdo ensin mennä ylös, levätä vähän, virkistyä ja sitten tulla alas? Hyvä Idamme on laittanut kuntoon sinun huoneesi… Kiitän sähkösanomasta. Se säikäytti meidät pahanpäiväisesti…» Hän keskeytti puheensa, sillä hänen helmoistaan kuului väristen ja tukahtuneesti: »Hän on kelvoton mies… kelvoton… kelvoton mies…»

Rouva Permaneder ei päässyt eroon tuosta voimakkaasta sanasta. Se näytti täyttävän koko hänen olemuksensa. Hän painoi kasvonsa entistä lujemmin konsulittaren helmaan ja puristi tuolilla olevan kätensä nyrkkiin.

»Tarkoitatko sillä miestäsi, rakas lapsi?» kysyi vanha rouva pienen vaitiolon jälkeen. »Minun ei pitäisi ajatella näin, tiedän sen, mutta en voi ajatella muuta, Tony. Onko Permaneder tehnyt sinulle pahaa? Onko sinulla valittamista?»

»Babette?» toisti konsulitar kysyvästi… Sitten hän nojautui taapäin, ja hänen vaaleat silmänsä harhailivat ympäri huonetta. Nyt hän tiesi mistä oli kysymys. Syntyi vaitiolo, jonka keskeyttivät vain Tonyn yhä harvemmat nyyhkytykset.

»Tony», sanoi konsulitar hetken kuluttua, »huomaan, että sinulla on todellakin huolen aihetta… valituksen syytä… Mutta oliko tarpeellista ilmaista tuo valitus näin kiihkeästi? Oliko matka Münchenistä tänne välttämätön, lisäksi Erikan kanssa? Ihmiset, jotka ovat meitä kahta ymmärtämättömämmät, voivat luulla, ettet sinä aio koskaan palata miehesi luo…?»

»En minä aiokaan!… En koskaan…!» huusi rouva Permaneder kohottaen äkkiä päänsä, katsoen hurjistuneesti äitiinsä itkettyneillä silmillään ja painaen taas yhtä nopeasti päänsä alas tämän helmoihin. Konsulitar ei ollut kuulevinaan tuota huudahdusta.

»— Mutta mikä on tehty, se on tehty», jatkoi hän äänekkäämmin, kääntäen hitaasti päätään… »Ja nyt sinä voit keventää sydämesi ja kertoa minulle kaiken. Saamme sitten nähdä mitä rakkaus, anteeksianto ja viisaus voivat aikaansaada asian parantamiseksi.»

»En koskaan!» sanoi Tony uudestaan. »En koskaan!» Mutta sitten hän alkoi kertoa. Ja vaikka kaikesta ei voinut saada selvää, koska hän puhui konsulittaren avaran villapuvun laskoksiin ja koska hänen sanansa tulivat sysäyksittäin, äärimmäisen vihan huudahdusten keskeyttäminä, ymmärsi konsulitar kuitenkin, asian laidan olleen tällaisen:

Kuluvan kuukauden 24:n ja 25:n päivän välisenä yönä keskiyön aikaan oli madame Permaneder, jolla päivällä oli ollut vatsahermohäiriöitä ja joka oli mennyt hyvin myöhään levolle, herännyt keveästä unesta. Syy siihen oli portaista kuuluva jatkuva melu, hillitty, salaperäinen melu, jonka synnytti portaiden narina, yskivä naurunkikatus, tukahtuneet torjuvat sanat ja merkilliset ähkyvät ja korisevat äänet… Ei saattanut olla hetkeäkään epätietoinen tuon nielun laadusta. Rouva Permaneder oli tuskin unenpöpperöstä selvittyään ymmärtänyt asian, tuntenut veren pakenevan poskiltaan ja syöksähtävän sydämeen, joka puristui kokoon ja alkoi lyödä raskaasti ja ahdistavasti.

Pitkän, julman minuutin oli hän maannut kuin tajuttomana ja halvattuna paikallaan, mutta kun ei tuo häpeällinen melu lakannut, oli hän sytyttänyt kynttilän vapisevin käsin, noussut epätoivon, inhon ja suuttumuksen valtaamana vuoteestaan, temmannut oven auki ja mennyt kynttilä kädessä, paljaat tohvelit jalassa portaiden läheisyyteen, noiden »taivaanportaiden», jotka johtivat kadulta suoraan ensimmäiseen kerrokseen. Ja siellä, taivaanportaiden ylimmillä askelmilla, oli hän nähnyt omin silmin kohtauksen, jonka hän jo edeltäpäin makuuhuoneessa maatessaan oli aavistanut kuunnellessaan tuota epäilemätöntä melua kauhun laajentamin silmin… Se oli ollut painiskelua, luvatonta, epäsiveellistä vääntelehtimistä keittäjätär Babetten ja herra Permanederin välillä. Tyttö, jolla oli avainkimppu ja kynttilä kädessä, sillä hänellä oli myöhäisestä ajasta huolimatta ollut jotakin toimittamista talossa, oli rimpuillut sinne tänne koettaen vastustaa talon herraa, joka, lakki takaraivolla, oli pitänyt häntä syleilyssään koettaen painaa hylkeenviiksensä hänen kasvoihinsa, mikä pari kertaa onnistuikin… Antonien ilmestyessä oli Babette huutanut: »Jesses, Maria. Joseph!» jonka herra Permaneder oli toistanut päästäen tytön irti — ja samassa kun tyttö oli hävinnyt, oli mies, käsivarret, pää ja hylkeen viikset riippuen seisonut vaimonsa edessä höpisten järjettömästi: »Mikä jahti!… Voi sun vietävä!»…

Kun vaimo viimein rohkeni nostaa katseensa, ei hän ollut enää näkyvissä. Mutta makuukamarissa mies oli löytänyt vaimonsa puoleksi istuvassa, puoleksi makaavassa asennossa vuoteella ja kuullut tämän hokevan epätoivoisesti nyyhkyttäen: »häpeä, häpeä». Hän oli jäänyt velttona oven suuhun, nojaten sen pieleen, nytkäytellyt hartioitaan eteenpäin kuin töytäistäkseen Tonya rauhoittavasti kylkeen ja sanonut: »Mitä joutavia! Äh, mitä joutavia, Tonerl! Näetkös, Ramsaun Franzl vietti nimipäiviä… ja me oltiin kaikki vähän humalassa… Mutta hänestä leviävä väkevä alkoholin haju oli saanut Tonyn inhon kohoamaan huippuunsa. Hän ei enää nyyhkinyt, hän ei ollut enää heikko ja neuvoton, vaan oli koko luontonsa voimalla ja epätoivon vimmalla syytänyt miehensä silmille inhonsa, syvimmän halveksumisensa… Herra Permaneder ei ollut jäänyt sanattomaksi. Hänen päänsä oli ollut kuuma, sillä hän ei ollut kallistanut ystävänsä Ramsaun Franzl'in kunniaksi vain monta 'kannua' olutta, vaan juonut samppanjaakin, ja maksoi nyt takaisin vihasta puhkuen. Siitä oli syntynyt metakka, ja se oli paljon hirveämpi sitä kohtausta, joka oli syntynyt silloin, kun herra Permaneder oli ilmoittanut tahtovansa asettua liiketoimista rauhaan. Rouva Antonie oli kääräissyt kokoon vaatteensa ja vetäytynyt arkihuoneeseen… Mutta hänen jälkeensä oli kaikunut sana, sana, jota hän ei tahtonut toistaa, joka ei milloinkaan ollut tuleva hänen huuliensa yli, sana… sana…»

Tämä oli sen tunnustuksen pääsisältö, jonka rouva Permaneder purki äitinsä helmoihin. Mutta tuota »sanaa», »sanaa», joka oli juuttunut hänen sisimpäänsä tuona kauhun yönä, ei hän voinut unohtaa enempää kuin myöskään toistaa, ei vaikka mikä olisi ollut, vakuutti hän inttäen, vaikka konsulitar ei edes koettanut pakottaa häntä ilmaisemaan sitä, huojutti vain hitaasti ja miettivästi päätään katsoen alas Tonyn kauniiseen ruskeaan tukkaan.

»Vai niin», hän sanoi, »minun on täytynyt kuulla ikäviä asioita, Tony. Ja ymmärrän kaiken aivan hyvin, pikku tyttö-parkani, sillä minä en ole ainoastaan sinun äitisi, vaan myös nainen kuten sinä… Huomaan nyt, kuinka oikeutettu sinun tuskasi on, kuinka suuresti miehesi on hetken heikkoudessa unohtanut velvollisuutensa sinua kohtaan…»

»Hetken heikkoudessa?» huusi Tony. Hän hypähti pystyyn, astui pari askelta taaksepäin ja kuivasi kuumeisesti silmiään. »Sanoitko: hetken heikkoudessa, äiti?… Hän on unohtanut kaiken, mitä hän on velkaa meidän nimellemme… hän ei ole ymmärtänyt sitä alusta alkaenkaan! Onko sellainen mikään mies joka asettuu laiskuuteen saatuaan haltuunsa vaimonsa omaisuuden! Onko se mies, jolla ei ole kunnianhimoa, pyrkimystä, päämäärää, jonka suonissa ei juokse veri, vaan paksu mallas- ja humalapuuro… niin, se on aivan varma!… ja joka sen lisäksi antautuu sellaisiin alhaisuuksiin kuin hänen kohtauksensa Babetten kanssa oli ja joka voi kehnouttaan moitittaessa sanoa sanan… sanan…»

Hän oli taas muistanut tuon sanan, jota hän ei tahtonut toistaa. Mutta äkkiä hän astui askeleen eteenpäin ja sanoi odottamattoman rauhallisella ja ihailevalla äänellä: »Miten sievä. Mistä tuo on tullut?»

Hän osoitti leuallaan pientä punottua koppaa, atlassinauhoin koristettua asetinta, jossa konsulitar viime aikoina oli säilyttänyt käsitöitään.

»Se on hieno!…» sanoi Tony katsellen asetinta kallella päin. Konsulitarkin antoi katseensa viipyä siinä, mutta huomaamattaan, syviin ajatuksiin vaipuneena.

»No, rakas Tony», sanoi hän viimein ojentaen vielä kerran kätensä tytärtään kohti, »olkootpa asiat miten hyvänsä, sinä olet kotona ja olet sydämellisesti tervetullut, lapseni. Tyynin mielin on helpompi puhua asioista… Riisu päällysvaatteet, mene huoneeseesi ja ole rauhallinen… Ida?!» huusi hän ääntään korottaen ruokasaliin. »Katso, että madame Permanederille ja Erikalle katetaan paikka pöydässä, ole hyvä!»

KYMMENES LUKU.

Tony oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa heti aterian jälkeen, sillä ruokaillessa oli konsulitar vahvistanut todeksi hänen otaksumansa, että Thomas tiesi hänen tulostaan… eikä hän tuntunut erittäin palavasti haluavan tavata veljeään.

Kello kuusi iltapäivällä tuli konsuli taloon. Hän lähti maisemahuoneeseen, jossa hänellä oli pitkä neuvottelu äitinsä kanssa.

»Voi, Tom, minä luulen, ettei hän suostu sovintoon… Hyvä Jumala, hän on niin kovin kiihtynyt… Ja sitten se sana… kunpa minä tietäisin sen sanan, jonka hänen miehensä on sanonut…»

»Tee se, Tom. Mutta koputa hiljaa, ettei hän pelästy, ja ole tyyni, kuuletko! Hänen hermonsa ovat epäkunnossa… Hän ei ole syönyt juuri mitään… Vatsa on taaskin levoton… Rauhoita häntä.»

Thomas meni toiseen kerrokseen, astuen tavallisuuden mukaan vain joka toiselle portaalle, ja punoi miettivästi viiksiään. Mutta ovea kolkuttaessa hänen kasvonsa kirkastuivat, sillä hän oli päättänyt suhtautua asiaan humoristisesti niin kauan kuin mahdollista.

Hän aukaisi oven kuultuaan sisältä kärsivän »sisään»-huudon ja löysi rouva Permanederin makaamassa täysissä vaatteissa vuoteella, jonka verhot olivat työnnetyt syrjään, höyhenhuisku selän takana ja vatsatippapullo vieressä yöpöydällä. Hän kääntyi hiukan, nojasi päätään käteen ja katsoi Thomakseen nyrpeästi hymyillen. Veli kumarsi hyvin syvään tehden kädellään laajan, kohteliaan liikkeen.

»Armollinen rouva… Mikä suo meille kunnian vastaanottaa pääkaupunkilaisvieraita…»

»Anna minulle suukko, Tom», sanoi Tony kohoten vuoteelta, tarjosi poskensa ja painui sitten jälleen makaamaan. »Hyvää päivää, poikaseni! Olet aivan samanlainen kuin viimeksi Münchenissä käydessäsi!»

»No, siitä sinä et taida voida sanoa mitään, rakas ystävä, näin suljettujen uutimien takana. Eikä sinun olisi tarvinnut sanoa minulle tuota kohteliaisuutta, joka tietysti tulee sinun osallesi…»

Thomas oli, pitäen sisarensa kättä omassaan, vetänyt tuolin vuoteen viereen ja käynyt istumaan. — »Sillä kuten sanottu: sinä ja Klothilde…»

»Hyvää, luonnollisesti! Madame Krauseminz pitää huolta hänestä ja ruokkii häntä niin, ettei hän kuole nälkään, josta huolimatta hän ahtaa itseensä ruokaa torstaisin aivan kuin koko seuraavan viikon varalta…»

Tony nauroi niin sydämellisesti, ettei Tom ollut kuullut hänen nauravan siten pitkiin aikoihin, mutta se päättyi huokaukseen ja hän kysyi: »Entä miten käyvät kauppahuoneen asiat?»

»Jumalan kiitos, että täällä edes ovat asiat hyvin. En ole oikeastaan ollenkaan leikinlaskutuulella…»

»Tiedätkö kaiken…!» toisti Thomas päästäen hänen kätensä ja työntäen tuolin äkkiliikkeellä taapäin. »Taivaan Jumala, kuinka se kuuluu juhlalliselta! 'Kaiken!' Kuinka paljon tuo sana 'kaiken' sisältää. 'Mun rakkautein ja tuskain' niinhän? Kuulehan nyt…»

Tony oli vaiti. Hän loi veljeensä hämmästyneen ja syvästi loukkaantuneen katseen.

»Tuota ilmettä minä olen odottanutkin», sanoi Thomas, »sillä ilman tuota ilmettä sinä et olisi täällä. Mutta salli minun, hyvä Tony, ottaa asia yhtä kevyesti kuin sinä otat sen raskaasti, niin saat nähdä, että me täydennämme toisemme erinomaisesti…»

»Niin. Hyvänen aika, älkäämme näytelkö murhenäytelmää! Puhukaamme hiukan vaatimattomammin, älkäämme käyttäkö sellaisia sanoja kuin 'kaikki on lopussa', ja 'onneton Antonienne'! Ymmärrä minut oikein, Tony. Tiedät, ettei kukaan iloitse sinun tulostasi niinkuin minä. Olen jo kauan toivonut, että sinä tulisit kotona käymään, ilman miestäsi, niin että me kerran taas saisimme istua aivan en famille. Mutta se, että sinä tulet nyt ja näin, se on suuri tyhmyys, pardon, hyvä lapsi!… Niin… anna minun puhua loppuun! — Permaneder on käyttäytynyt hyvin moitittavasti, se on totta, ja minä olen myös puolestani antava hänen tietää asiasta, siitä voit olla varma…»

»Sen, miten hän on käyttäytynyt», keskeytti hänet Tony kohoten taas ylemmäksi ja pannen käden rinnalleen, »olen minä jo antanut hänen tietää liiankin hyvin! Ja enempiä neuvotteluja pidän minä hienotunteisuuteni kannalta mahdottomina!» Tämän sanottuaan hän painui taas vuoteelle ja katsoi ankarin ja liikkumattomin silmin kattoon.

Thomas lysähti kokoon aivan kuin hänen sanojensa vaikutuksesta ja katsoi hymyillen alas.

»No, minä en siis kirjoita hänelle karkeata kirjettä. Kuten itse tahdot. Sehän on sinun asiasi, ja riittää, kun itse väännät hänen päänsä paikoilleen. Hänen vaimonaan se onkin sinun tehtäväsi. Mutta tarkkaan katsoen on hänen puolellaankin lieventäviä asianhaaroja. Ystävä viettää nimipäiviään, hän joutuu juhlatuulelle, saapuu hiukan liian iloisena kotiin ja tekee itsensä syypääksi pieneen sopimattomaan hairahdukseen, syrjähyppäykseen…»

»Thomas», sanoi Tony, »minä en ymmärrä sinua. En ymmärrä sitä tapaa, jolla sinä puhut! Sinä… Sinä, jolla on periaatteita… Mutta sinä et nähnyt häntä! Miten hän piteli Babettea juovuspäissään, minkä näköinen hän oli…»

»Luultavasti hyvinkin hullunkurinen. Mutta siinähän se vika juuri on, Tony, ettet sinä ota asiaa tarpeeksi hullunkuriselta kannalta, mihin sinun vatsasi on syypää. Olet tavannut miehesi heikkona, nähnyt hänet hiukan naurettavana… mutta sen ei pitäisi kuohuttaa sinua niin kauheasti, vaan ennemminkin saattaa nauramaan ja tehdä hänet inhimillisesti läheisemmäksi… Minä sanon sinulle erään asian; et tietenkään voinut sivuuttaa hänen käyttäytymistään hymyillen ja vaitiollen, se on selvä. Olet lähtenyt pois: se oli mielenosoitus, tosin vähän liian valtava kenties, liian ankara rangaistus — sillä en tahtoisi olla näkemässä, miten murheissaan hän nyt istuu. Mutta se oli oikein. Nyt pyytäisin ainoastaan, että sinä tarkastaisit asiaa hiukan tyynemmin ja hiukan enemmän poliittiselta näkökannalta… mehän puhumme kahden kesken. En voi olla huomauttamatta, ettei avioliitossa ole suinkaan yhdentekevää kenen puolella on siveellinen oikeus… ymmärrä minut, Tony! Miehesi on paljastanut heikkoutensa, se on kieltämätöntä. Hän on häpäissyt itsensä ja tehnyt itsensä hiukan naurettavaksi… naurettavaksi siksi, että hänen hairahduksensa on niin vähäpätöinen ja vähän ajatuksen arvoinen… Mutta hänen arvokkuutensa ei siis enää ole moitteeton, tästälähin on sinulla eräänlainen yliote, ja jos osaat käyttää sitä viisaasti hyväksesi, on onnesi oleva varma. Jos nyt… sanokaamme kahden viikon jälkeen — niin, suo anteeksi, niin kauan täytyy sinun vähintään viipyä meidän vieraanamme! — jos nyt kahden viikon kuluttua palaat Müncheniin, niin saatpa nähdä…»

»Miten sanoit?» kysyi veli kääntäen kasvonsa syrjin, vieden käden korvan taa ja kumartuen eteenpäin…

Tony makasi selällään pää syvällä tyynyjen sisässä, ja leuka näytti työntyvän esiin ankaran näköisenä. »En koskaan», hän sanoi. Sitten hän veti syvään ja äänekkäästi henkeä ja rykäisi hitaasti ja painokkaasti. Se oli kuiva rykäisy, joka alkoi muuttua hermostuneeksi tottumukseksi ja joka oli luultavasti yhteydessä hänen vatsavaivansa kanssa. — Syntyi äänettömyys.

»Tony», sanoi Thomas äkkiä, nousten pystyyn ja laskien kätensä raskaasti empire-tuolin selustalle, »sinä aiot saada aikaan häväistysjutun!…»

Nopea katse ilmaisi Tonylle, että Thomas oli kalvennut ja hänen ohimonsa paisuneet. Sisaren maltti ei enää kestänyt. Hänkin joutui kiihdyksiin, ja salatakseen pelkonsa, jota hän tunsi veljeään kohtaan, hän alkoi puhua kovaa ja vihaisesti. Hän hypähti istualleen, antoi jalkansa liukua alas vuoteesta ja alkoi puhua posket hehkuen, kulmakarvat rypyssä ja päätään ja käsiään heitellen: »Häväistysjutun, Thomas…? Ja voitko sinä neuvoa, ettei minun pitäisi saada aikaan sellaista, vaikka minua on häväisty ja suorastaan syljetty silmilleni? Onko se veljen neuvo?… Saat suoda anteeksi tämän kysymyksen! Hienotunteisuus ja tahdikkuus ovat suositeltavia, luonnollisesti! Mutta elämässä on tapauksia, Tom, — minä tunnen elämän yhtä hyvin kuin sinä — jolloin häväistysjutun pelko vivahtaa raukkamaisuuteen! Ihmettelen, että minun on tarvis sanoa tämä sinulle, minun, joka olen vain hanhi ja tyhmeliini… Niin, olen sitä ja voin ymmärtää sen, ettei hän ehkä ole koskaan rakastanut minua, sillä olen vanha ruma nainen ja Babett on varmasti kauniimpi. Mutta se ei oikeuttanut häntä unohtamaan huomaavaisuutta, jonka hän on velkaa syntyperälleni ja kasvatukselleni ja tunteilleni! Sinä et nähnyt, Tom, miten hän tuon huomaavaisuuden unohti, ja se, joka ei ole sitä nähnyt, ei tiedä mitään, sillä on mahdoton kuvailla, miten inhoittava hän oli tuossa tilassaan… Etkä sinä kuullut sitä sanaa, jonka hän huusi minulle, sisarellesi, kun otin tavarani ja läksin huoneesta nukkuakseni arkihuoneen sohvalla… Niin! silloin minun täytyi kuulla hänen suustaan sana… sana…» sana…! Thomas! Tuo sana se vasta lopullisesti saattoi, pakotti minut pakkaamaan koko yön tavaroitani, herättämään Erikan aamulla ja lähtemään talosta, sillä miehen luona, joka saattoi käyttää sellaisia sanoja, en voinut enää viipyä, ja sellaisen miehen luo minä en palaa ikipäivinä… muuten sortuisin, enkä voisi enää kunnioittaa itseäni, eikä minulla olisi enää mitään tukikohtaa elämässä!»

»Tahdotko olla hyvä ja ilmaista minulle tuon mahdottoman sanan?
Tahdotko vai etkö?»

»En koskaan, Thomas! En koskaan ole päästävä sitä huuliltani! Tiedän mitä olen velkaa itselleni ja sinulle näiden seinien sisässä…»

»Aion, Tom. Se on luja päätökseni. Se on menettely, jonka olen velkaa itselleni ja lapselleni ja teille kaikille.»

»Tuo on turhaa puhetta», sanoi veli keveästi, pyörähti kantapäällään ja meni hänen luotaan, ikäänkuin asia olisi puhuttu loppuun. »Eronsaantiin tarvitaan kaksi henkilöä, hyvä lapsi, ja ajatus, että Permaneder suostuisi siihen noin vain ilman muuta, on ainoastaan huvittava…»

»Jätä se minun huolekseni», sanoi Tony säikähtämättä. »Luulet, että hän tulee panemaan vastaan 17.000 markan myötäjäisten! tähden; mutta ei Grünlichkään tahtonut suostua eroon, hänet pakotettiin siihen; on siis olemassa keinoja. Minä menen tohtori Gieseken puheille, hän on Christianin ystävä ja hän on auttava minua… Asia oli toinen silloin, tiedän sen, tiedän mitä sinä aiot sanoa. Syynä oli silloin miehen kykenemättömyys elättämään vaimoaan! Huomaat minun olevan hyvin perillä näistä asioista, vaikka sinä käyttäydyt aivan kuin minä ottaisin ensi kertaa eroa elämässä!… Mutta se on aivan samantekevä, Tom. Ehkä se ei käy päinsä, vaan on mahdotonta — olkoon. Voit olla oikeassa. Mutta se ei muuta asiaa, se ei muuta päätöstäni. Pitäköön silloin rahansa — elämässä on korkeampia asioita! Minua hän ei ole näkevä enää koskaan.»

Sitten hän rykäisi. Hän oli noussut vuoteesta, istuutunut nojatuoliin, asettanut kyynäräänsä käsinojaan ja painanut leukansa niin voimakkaasti kättään vasten, että neljä taivutettua sormea painui alahuuleen. Siitä hän, syrjittäin kääntyneenä, katsoi kiihtynein, punaisin silmin jäykästi ulos ikkunasta.

Konsuli käveli edestakaisin, huokasi, pudisti päätään ja kohautteli olkapäitään. Viimein hän jäi seisomaan sisarensa eteen käsiään vääntäen.

»Sinä olet lapsi, Tony!» sanoi hän arasti ja rukoilevasta »Jokainen sana, jonka sanot, on pelkkää lapsellisuutta! Etkö nyt suostu, kun pyydän sitä sinulta, katsomaan asiaa hetken aikaa täysikasvuisen ihmisen silmillä?! Etkö huomaa, että käyttäydyt aivan kuin olisit kokenut jotakin vakavaa ja raskasta, kuin miehesi olisi pettänyt sinua julmasti ja häväissyt sinut kaiken maailman edessä?! Mutta koetahan nyt ajatella, niinhän ei ole tapahtunut! Eihän yksikään ihminen tiedä tuosta teidän taivaanportaissanne sattuneesta tapauksesta! Et sinä tuota meille vähääkään häpeää, vaikka palaat kaikessa rauhassa, korkeintaan hiukan ivallisen näköisenä Permanederin luo… päinvastoin! Sitten vasta oikein vahingoitat nimeämme, jollet tee sitä, sillä silloin sinä teet tuosta joutavasta tapahtumasta asian ja saat aikaan häväistysjutun…»

»Ole nyt vaiti, Thomas! Nyt on minun vuoroni puhua. Kuule sinä nyt, mitä minulla on sanomista! Kuinka tarkoitat? Onko elämässä häpeä ja häväistysjuttu vain se, joka tulee ihmisten kuuluville? Eihän toki! Salainen häpeä, joka kalvaa ihmistä ja hävittää hänen itsekunnioituksensa, on paljon pahempi! Olemmeko me Buddenbrookit ihmisiä, jotka ovat päältä katsoen 'tip-top', kuten täällä sanotaan, mutta nielevät talon seinien sisällä nöyryytyksiä. Tom, en voi olla ihmettelemättä sinua! Koeta kuvitella, miten isä suhtautuisi asiaan, ja arvostele asiaa hänen mielessään! Ei, selvää ja rehellistä peliä meidän tulee pelata… Voit näyttää milloin hyvänsä maailmalle kauppakirjasi ja sanoa: 'Tuossa on, katsokaa'… Toisin ei saa olla muidenkaan asioittemme laita. Tiedän, minkälaiseksi Jumala on minut luonut, enkä pelkää ollenkaan! Menköön vain Julchen Möllendorpf tervehtimättä ohitseni! Ja istukoon Pfiffi Buddenbrook täällä torstaisin heilutellen itseään vahingoniloisesti sanoessaan: 'No, tämä on valitettavasti toinen kerta, mutta syy on kummallakin kerralla ollut tietysti miehessäsi!' Minulle tuo ei merkitse mitään, Thomas. Tiedän tehneeni sen mukaan, minkä tunsin oikeaksi. Mutta sen sijaan minusta olisi arvotonta ja häpeällistä, jos peläten Julchen Möllendorpfia ja Pfiffi Buddenbrookia sietäisin loukkauksia ja juomakielellä lausuttuja raakuuksia ja jäisin kaupunkiin, jossa minun täytyisi kuunnella sellaisia sanoja, tottua sellaisiin kohtauksiin, kuin taivaanportaissamme tapahtunut oli, ja paikkaan, jossa minun täytyisi oppia kieltämään syntyperäni, kasvatukseni, koko olemukseni ainoastaan siksi, että näyttäisin onnelliselta…»

Hän vaikeni, painoi taas leuan käteensä ja tuijotti ikkunaruutuun. Tom seisoi hänen edessään ruumiinpaino toisen jalan varassa, kädet housuntaskuissa, ja katsoi Tonyyn ajatuksissaan huojuttaen hiljaa päätään. »Tony», hän sanoi, »sinä et osaa erottaa asioita. Olen tiennyt jo tätä ennen, mutta viimeisten sanojesi jälkeen tiedän yhä paremmin, mikä tässä on pääasia. Vika ei olekaan miehessä. Se on kaupungissa. Kysymys ei ole lainkaan taivaanportaista, se on kaikessa yhteensä. Sinä et ole voinut mukautua oloihin. Enkö ole oikeassa, vastaa suoraan?»

»Sinä olet oikeassa, Thomas!» huudahti Tony. Hän ponnahti oikein seisomaan sitä sanoessaan ja osoitti sormellaan Thomaksen kasvoja. Hän oli punainen. Hän jäi seisomaan sotilaalliseen asentoon toinen käsi tuolin selustalla toisen tehdessä kuvailevia liikkeitä. Hän piti puhetta, kiihkoisaa puhetta, joka pursui hänen suustaan ehtymättömänä. Konsuli katsoi häntä kummissaan. Tony malttoi tuskin vetää henkeä, kun jo uudet sanat ryöppysivät koskena esiin. Hän löysi sanoja, ilmaisuja kaikelle, mitä näinä vuosina oli kerääntynyt hänen sisälleen. Se oli hiukan sekavaa ja järjestymätöntä, mutta siitä tuli selvä. Se oli purkaus, joka oli täynnä epätoivoista rehellisyyttä… purkaus, joka ehkäisi kaikki vastaväitteet, luonnonvoima, jolle ei enää löytynyt patoa…

»Sinä olet oikeassa, Thomas! Sano se vielä kerran! Haa, huomautan sinulle nimenomaan, etten enää ole tyhmeliini, vaan tiedän mitä ajattelen elämästä. En enää ihmettele kuullessani, ettei kaikki käy niin puhtaasti kuin pitäisi. Olen tuntenut itku-Trieschken kaltaisia miehiä ja ollut naimisissa Grünlichin kanssa ja tunnen tämän kaupungin hummaajat. En ole enää mikään maalaistyperikkö, eikä Babetten asia olisi sellaisenaan, toisessa yhteydessä karkoittanut minua sieltä! Mutta asian laita on se, Thomas, että se sai mitan täyttymään… siihen ei tarvittu paljoa, sillä se oli jo kauan ollut melkein täysi! Pieninkin seikka olisi riittänyt, ja nyt tuli tämmöinen asia! Tieto, etten minä edes siinä suhteessa voinut luottaa Permanederiin! Se oli kaiken huippu! Se sai pohjan irti astiasta! Se teki yhdellä iskulla selväksi, että minun oli lähdettävä Münchenistä, vaikka olin hautonut sitä jo kauan. Sillä, Tom, minä en voi elää siellä etelässä, kautta Jumalan ja kaikkien pyhien! Et tiedä, kuinka onneton minä olen ollut siellä, sillä silloinkin, kun sinä tulit käymään, en antanut sinun huomata mitään, en vähäisintäkään. Minulla on hienotunteisuutta, en tahdo rasittaa toisia valituksilla ja purkaa sydäntäni kaikille. Minulla on sulkeutunut luonne. Mutta olen kärsinyt, Tom, kärsinyt koko olemuksellani, koko persoonallisuudellani, niin sanoakseni. Kuin kasvi, kukka, joka on istutettu vieraaseen maaperään, käyttääkseni vertausta… vaikka se voi sinusta olla sopimatonta, sillä minä olen ruma nainen… mutta vieraassa maaperässä minä en voinut viihtyä, ennen olisin mennyt vaikka Turkin maalle! Meidän pohjoissaksalaisten ei pitäisi milloinkaan mennä pois seudultamme! Meidän pitäisi pysyä merenlahtiemme rannoilla elättäen itseämme kunniallisesti… Te olette joskus tehneet pilkkaa minun aatelin-ihailustani… olen näinä vuosina usein ajatellut sitä, mitä eräs viisas mies kerran sanoi. 'Te olette myötätuntoinen aatelille… sanonko mistä syystä? Siksi että itse olette aatelia! Isänne on suuri herra, ja te olette prinsessa. Syvä kuilu erottaa teidät meistä muista, jotka emme kuulu teidän piirinne hallitseviin perheisiin…' Niin, Tom, me tunnemme itsemme aatelisiksi ja me tunnemme tuon kuilun, eikä meidän pitäisi koettaa elää missään, missä meitä ei tunneta eikä osata antaa arvoa avuillemme, sillä muuten tulemme kohtaamaan vain nöyryytyksiä ja meitä tullaan pitämään naurettavan ylpeinä. Minulle ei ole sanottu sellaista, mutta olen tuntenut sen joka hetki ja kärsinyt siitä. Haa! Maassa, jossa syödään torttua veitsellä ja jossa prinssit puhuvat virheellistä saksankieltä ja jossa sallitaan herran kurkistaa naisen viuhkan taakse, sellaisessa maassa näyttää helposti ylpeältä, Tom! Mukautua oloihin? Ei, kuinka voisin mukautua oloihin, joissa ihmiset ovat vailla arvokkuutta, siveyttä, kunnianhimoa, hienoutta ja ankaruutta, jossa he ovat karkeita, epäkohteliaita ja tapoja vailla; samalla laiskoja ja kevytmielisiä, hidasverisiä ja pintapuolisia… en voi mukautua semmoisiin oloihin enkä oppisi siihen ikinä, niin totta kuin olen sinun sisaresi! Eva Ewers on oppinut… hyvä! Mutta Ewers ei ole samaa kuin Buddenbrook; ja hänellähän sitäpaitsi on mies, joka pystyy johonkin. Mutta miten minun laitani on ollut? Koeta ajatella, Tom, ajattele kaikkea alusta asti! Minä tulin täältä, tästä talosta, jossa tahdotaan jotakin, jossa toimitaan ja jossa pyritään johonkin, Permanederin luo, joka asettui lepoon minun myötäjäisilleni… haa, se oli rehellistä peliä, todellakin luonteenomaista, mutta se olikin ainoa ilahduttava puoli asiassa. Entä sitten? Odotin lasta. Kuinka iloitsinkaan siitä! Se olisi korvannut minulle kaiken! Mutta miten käy? Se kuolee. Se on poissa. Ei se ollut Permanederin syy, ei suinkaan. Hän teki kaikkensa ja oli pari kolme päivää poissa Hofbräuhausistakin. Se oli jo jotakin! Mutta lapsi kuoli siis, Thomas. Eikä se tehnyt minua iloisemmaksi, vai mitä! Kestin sen nurkumatta. Kuljin yksin ja väärinymmärrettynä ja ylpeäksi huudettuna sanoen itselleni: Sinä olet antanut hänelle myöntymyksesi koko elämän ajaksi. Hän on hiukan kömpelö ja laiska ja on pettänyt toiveesi, mutta hän ei tarkoita pahaa ja hänellä on puhdas sydän. Kunnes minun täytyi kokea tuo kauhea kohtaus ja nähdä hänet tuolla inhoittavalla hetkellä. Silloin tunsin: noin hyvin hän ymmärtää minut, noin paljon hän kunnioittaa minua, että voi huutaa minulle sanan, sanan, jollaista ei yksikään meidän varastomiehistämme huutaisi edes koirille! Ja silloin tiesin, ettei minua pidättänyt enää mikään ja että olisi ollut häpeä jäädä. Ja minun ajaessani nyt Holstenstrassea pitkin kotiin asemalta kulki kantaja Nielsen ohi, otti lakkinsa päästään ja kumarsi syvään, ja minä vastasin tervehdykseen. Eikä se tapahtunut ollenkaan ylpeästi, vaan kuten isä tervehti rahvasta… näin… kädellä. Ja nyt olen täällä. Ja vaikka toisit eteeni kaksitoistavaljakon, en minä lähde takaisin Müncheniin. Huomispäivänä minä menen Gieseken luo! —»

Näin päätti Tony puheensa, jonka jälkeen hän vaipui jokseenkin uupuneena tuoliin, painoi leuan kättään vasten ja tuijotti ikkunaruutuun.

Ällistyneenä, pelästyneenä, melkein suunniltaan poissa seisoi konsuli hänen edessään sanaakaan sanomatta. Sitten hän hengähti, kohotti käsivartensa olkapään korkeudelle ja antoi niiden sitten pudota reisiään vasten.

»Ei sille sitten mahda mitään!» sanoi hän hiljaa, käännähti hiljaa kantapäillään ja lähti ovea kohti.

Tony katsoi hänen jälkeensä samoin kuin hänen sisään tullessaankin: kärsivästi ja nyreästi hymyillen.

Thomas teki raukeasti torjuvan liikkeen kädellään, pidellen toisella pitkulaista ovenripaa, ja sanoi: »En suinkaan.»

»Tule tänne, Tom… sinun sisarestasi ei tunnu helpolta, kaikki kääntyy pahoin päin… Eikä hänellä ole tällä hetkellä turvaa kenestäkään…»

Veli palasi ja tarttui hänen käteensä, syrjäkarin hiukan välinpitämättömästi ja väsyneesti, katsomatta häneen.

»Sinun täytyy nyt ponnistaa eteenpäin yksin», sanoi sisar. »Christianista ei taida tulla mitään kunnollista, ja minä olen lopussa… olen menettänyt kaiken… en voi enää toimittaa mitään… minun täytyy jo syödä teidän armoleipäänne, minun, hyödyttömän naisen. En olisi luullut, että olin epäonnistuva niin täydellisesti tahtoessani olla sinun apunasi, Tom! Nyt sinun täytyy näyttää aivan yksin, että me Buddenbrookit emme hellitä… Jumala olkoon kanssasi.»

Kaksi isoa, kirkasta lapsenkyyneliä vieri hänen poskiaan pitkin, joiden ihossa alkoi näkyä pieniä epätasaisuuksia.

YHDESTOISTA LUKU.

Tony ei vitkastellut, vaan ryhtyi heti ajamaan asiaansa. Toivoen, että hän rauhoittuisi, tulisi järkiinsä ja muuttaisi mieltään, oli konsuli vaatinut häneltä tähän asti vain yhtä: että hän pysyisi tyynenä eikä liikkuisi talosta, enempää kuin pikku Erikakaan. Kaikki saattoi vielä kääntyä hyväksi… Kaupungilla ei aluksi tullut saada tietää mitään. Sukukokouspäivä, torstai, peruutettiin.

Mutta jo toisena päivänä rouva Permanederin tulosta sai tohtori Gieseke hänen kädestään lähteneen kutsun saapua Mengstrasselle. Tony otti hänet vastaan yksin ensimmäisen kerroksen käytävän keskihuoneessa, jonne oli tehty tuli ja jonne hän oli järjestänyt varalta mustepullon, kirjoitusvehkeet ja aika pakan konttorista tuomaansa kaksitaitteista paperia. He istuutuivat nojatuoleihin…

»Herra tohtori!» sanoi Tony vieden kädet rinnalleen, taivuttaen päänsä taapäin ja tuijottaen kattoon. »Te olette mies, joka tunnette elämän sekä ihmisenä että virkanne puolesta. Pyydän saada puhua teille vapaasti!» Ja sitten hän kertoi tohtorille koko porras- ja makuuhuonekohtauksen, mihin tohtori Gieseken täytyi mielipahoin vastata, ettei kohtaus Babetten kanssa enempää kuin tuo hänen osakseen tullut häväistyssanakaan, jota Tony ei tahtonut ilmaista, ollut riittävä eron aihe.

Sitten hän pyysi saada tietää riittävät oikeudelliset eronaiheet ja kuunteli valppaana ja erittäin suurella mielenkiinnolla pitkää yleisoikeudellista esitelmää, jonka jälkeen hän sanoi toistaiseksi ystävälliset hyvästit tohtori Giesekelle.

»Thomas», hän sanoi, »pyydän, että kirjoittaisit tuolle miehelle viipymättä… en mainitse mielelläni hänen nimeänsä. Rahoihin nähden minulla on tarkat tiedot. Hänen on selitettävä kantansa. Mutta tapahtuipa niin tai näin, hän ei näe minua enää. Jos hän suostuu lailliseen eroon, niin toimitamme tilivahvisteen ja maksukorvauksen minun omaisuudestani. Jos hän ei suostu, ei meidän silti tarvitse epätoivoon joutua, sillä Tom, vaikka Permanederillä on laillinen oikeus minun omaisuuteeni, on minulla kuitenkin myös aineelliset oikeuteni, Jumalan kiitos..»

Konsuli kulki kädet selän takana ympäri huonetta nytkäytellen hermostuneesti olkapäitään, sillä sisar oli lausunut nuo oikeudelliset termit sanomattoman mahtipontisesti.

Tomilla ei ollut aikaa tähän. Hänellä oli työtä korvia myöten. Oli paras ajatella asiaa moneen kertaan ja pysyä kärsivällisenä. Hänen täytyi aluksi, jo huomispäivänä, lähteä käymään Hampurissa, jossa odotti eräs kiusallinen neuvottelu. Christian oli pyytänyt apua, avustusta, joka konsulittaren oli täytynyt luovuttaa hänen tulevasta perinnöstään. Hänen asiansa olivat surkeassa tilassa, ja vaikka hän oli alituisessa ahdingossa, näytti hän kuitenkin käyvän ahkerasti ravintoloissa, sirkuksessa ja teattereissa sekä elävän, päättäen esiintulleista veloista, joita hän oli voinut tehdä hyvän nimensä perusteella, paljon yli varojensa. Mengstrassella tiedettiin, »klubissa» tiedettiin, koko kaupungissa tiedettiin, kuka siihen oli syypää. Muuan naishenkilö nimeltä Aline Puvogel, jolla oli kaksi yksinäistä lasta. Hampurin kauppaherroista ei Christian ollut ainoa, joka oli läheisessä ja kalliiksikäyvässä suhteessa häneen…

Paitsi Tonyn erohankkeita oli siis muitakin ikäviä asioita, ja käynti Hampurissa oli välttämätön. Oli muuten luultavaa, että Permaneder antaisi itse jotakin tietoa itsestään…

Konsuli matkusti ja palasi vihaisin ja synkin mielin. Mutta kun ei Münchenistä vieläkään kuulunut mitään, katsoi hän asiakseen ottaa ensi askeleen. Hän kirjoitti. Kirjoitti kylmästi, asiallisesti ja hiukan yliolkaisesti: Hänen sisarensa Antonie oli kieltämättä kokenut pahoja pettymyksiä aviollisessa elämässään… hän ei muutenkaan yksityiskohdista puhumatta, ollut löytänyt avioliitossaan toivomaansa onnea… ja hänen halunsa liiton purkamiseen oli siis oikeamielisesti ajatellen oikeutettu… valitettavasti tuntui hänen päätöksensä olla palaamatta Müncheniin järkähtämättömältä…» Sitten seurasi kysymys, miten Permaneder suhtautui näihin tosiasioihin..

Muutamia jännityksen päiviä!… Sitten vastasi herra Permaneder. Hän vastasi tavalla, jollaista ei tohtori Gieseke, ei konsulitar, ei Thomas eikä edes Antonie ollut osannut ajatella. Hän suostui yksinkertaisin sanoin eroon.

Hän kirjoitti katuvansa syvästi tapahtunutta, mutta suostui samalla Antonien tahtoon, koska oli huomannut, »etteivät he oikein koskaan olleet sopineet yhteen». Jos hän oli tuottanut Antonielle vaikeita vuosia, pyysi hän tätä unohtamaan ne ja suomaan hänelle anteeksi… Koska hän arvattavasti ei ollut näkevä enää Erikaa ja vaimoaan, toivotti hän heille kaikkea hyvää elämässä… Alois Permaneder. — Hän tarjoutui nimenomaan jälkikirjoituksessa suorittamaan heti takaisin myötäjäissumman. Itse hän saattoi elää huoletonna omillaan. Hän ei tarvinnut odotusaikaa, koska asiat olivat selvät, talo jäi hänen huolekseen ja rahat olivat luovutuskunnossa. —

Tony oli melkein hämillään ja näytti ensi kerran hyväksyvän herra
Permanederin vähäisen harrastuksen raha-asioihin.

Nyt astui tohtori Gieseke toisen kerran etualalle, asettui yhteyteen aviomiehen kanssa eron syiden perusteluun nähden, joiksi havaittiin »molemminpuolinen voittamaton vastenmielisyys», ja oikeudenkäynti alkoi — Tonyn toinen oikeudenkäyntijuttu, jonka vaiheita hän seurasi vakavasti, asiantuntemuksin ja sanomattoman innokkaasti. Hän puhui siitä kaikkialla, niin että konsulia monta kertaa suututti. Hän ei ensinkään tuntenut konsulin huolestumista. Hänen päässään pyörivät vain sellaiset sanat kuin: »naimaosa», »pesävarat» j.n.e., jotka tulivat hänen suustaan luistavan arvokkaasti hänen selittäessään asiaa pää pystyssä ja hartiat hiukan kohotettuina. Syvimmän vaikutuksen kaikista tohtori Gieseken selityksistä teki häneen kuitenkin eräs pykälä, jossa puhuttiin mahdollisesta myötäjäisvaroista löydetystä »aarteesta», joka oli luovutettava avioliiton purkautumistapauksessa takaisin. Vaikka se ei ollenkaan kuulunut tähän, kertoi hän kaikille siitä: Ida Jungmannille, Justus-sedälle, Klothilde-paralle Breitestrassen Buddenbrookin naisille: viimeksimainitut olivat muuten tapauksesta kuultuaan lyöneet kätensä yhteen ja katsoneen toisiinsa aivan ymmällä ihmetyksestä, kun tämäkin ilo lankesi heille vielä!… Hän kertoi siitä Therese Weichbrodtille, jonka opetusta Erika Grünlich jälleen nautti, jopa kunnon madame Kethelsenille, joka useammasta kuin yhdestä syystä ei ymmärtänyt siitä tämän taivaallista….

Tuli sitten päivä, jolloin ero sai lopullisen, laillisen vahvistuksen ja jolloin Tony suoritti välttämättömän muodollisuuden pyytäessään Thomakselta sukupaperit ja merkitessään niihin omakätisesti uuden tapahtuman… sitten täytyi tottua asiain tilaan.

Hän teki sen urheasti. Hän sivuutti järkkymättömän arvokkaasti Buddenbrookin naisten ihmeteltävän häijyt pienet pistokset, hän katsoi kadulla sanomattoman jäisesti Hagenströmien ja Möllendorpfien päiden yli näiden tullessa häntä vastaan, ja pysyi täydelleen syrjässä seuraelämästä, joka muuten jo vuosia sitten oli siirtynyt kotitalosta hänen veljensä taloon. Hänellä oli lähimmät omaisensa: konsulitar, Thomas ja Gerda: hänellä oli Ida Jungmann, Sesemi Weichbrodt, äidillinen ystävä, ja Erika, jonka hienosta kasvatuksesta hän huolehti mitä tarkimmin ja jonka onnellinen tulevaisuus oli ehkä hänen viimeinen salainen toiveensa… Niin hän sitten eleli, ja aika kului.

Myöhemmin, jollakin ikuisesti selittämättömällä tavalla saivat perheen jäsenet tietää sen »sanan», sen hirmuisen sanan, jonka herra Permaneder oli antanut luiskahtaa suustaan tuona kohtalokkaana yönä. Miten se kuului? — »Mene helvettiin, sontapompeli!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BUDDENBROOKIT 1: ERÄÄN SUVUN RAPPEUTUMISTARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.