The Project Gutenberg eBook of Onnen maille: Romaani This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Onnen maille: Romaani Author: Max Brand Translator: Alpo Kupiainen Release date: December 4, 2022 [eBook #69471] Most recently updated: October 19, 2024 Language: Finnish Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN MAILLE: ROMAANI *** ONNEN MAILLE Romaani Kirj. MAX BRAND Englanninkielestä ["The Guide to Happiness"] suomentanut Alpo Kupiainen Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1926. SISÄLLYS I. Kahdeksanneljättä astetta II. Rubicon III. Helläjalka IV. Piloja ja soittoa V. Väijytys VI. Jerryn jutelma VII. Toiminnan hetki VIII. Nukkuja herää IX. Pako X. Koetus XI. Oman onnensa nojaan XII. Sananen heikkomielisyydestä XIII. Jerry kokkina XIV. Pokerpeli XV. Täysi käsi XVI. Yleistuho XVII. Viimeinen mahdollisuus XVIII. Jerry lähtee XIX. Numero kymmenen XX. Ottelu XXI. Viimeinen skottilainen XXII. Kuutamossa XXIII. Herääminen XXIV. Grayn hotelli XXV. Valkopukuinen nainen XXVI. Toimintaa XXVII. Jeremiaan tarina XXVIII. Budin unelma XXIX. Nancy vapautuu taakasta XXX. Henkien manausta XXXI. Tietäjän sanoja XXXII. Jerry ei anna sanaansa XXXIII. Scovil saapuu XXXIV. Scovil poistuu XXXV. Ilmainen neuvo XXXVI. Vasenkätinen Harris XXXVII. Serenaadi XXXVIII. Karkaaminen XXXIX. Kamppailu XL. Arvanheitto vapaudesta XLI. Bud Levine etsii apua XLII. Surmaaja ja Nan XLIII. Ottelu Billyn järvellä XLIV. Maailman harjalla I luku Kahdeksanneljättä astetta Takakuistilla olevassa lämpömittarissa kiipesi musta varjo tasaisesti kolmestakymmenestäviidestä asteesta kolmeenkymmeneenviiteen ja puoleen, kolmeenkymmeneenkuuteen ja pysähtyi sitten ikäänkuin empimään. Mutta sitten se korvasi empimisen syöksähtämällä äkkiä lähemmä kolmeakymmentäkahdeksaa. John Scovil tarkkaili sen kohoamista mielissään. »Billy», virkkoi hän keittäjälle, joka sillä hetkellä pudisteli ryvettyneitä pesuriepuja ja ripusteli niitä kuivamaan, »Billy, ei mikään vedä vertoja tälle vuoristoaavikon kuivalle ilmalle». »Huh!» urahti Billy ja seisahtui pyyhkimään hikeä otsaltansa, töllistellen Scoviliin ällistyneenä. »Kun elohopea vanhassa Manhattanissamme nousee kahteenneljättä», jatkoi rattoisa Scovil, »kuihtuu janoinen ihminen kuin ruusu uunissa; kun se kapuaa kolmeenneljättä, kaatuvat työmiehet lapioittensa viereen, puolessa välissä neljättäneljättä päästetään vuokrakasarmeissa paloletkut kierteiltään; neljässäneljättä alkavat voimakkaat miehet leperrellä vihreistä kedoista, ja puolivälissä viidettäneljättä on koko kaupunki täynnä hourailevia mielipuolia. Mutta täällä alkavat lihakseni parhaiksi vertyä, kun on kahdeksanneljättä astetta varjossa.» »Helvetti!» tuskitteli Billy ja katosi jälleen keittiöön, kolmin kerroin lämpimämpään helvettiin. Mutta hymy väikkyi yhä Scovilin laajoilla kasvoilla. Hänen miljoonan dollarin hymyksensä sitä nimitettiin Broadwayn varrella. Ei »nousu» eikä »lasku» taisteluharrastuksissa jaksaneet himmentää sen säteilyä. Romahtavien osakkeiden ryskeessä ja finanssipulien sakeassa sumussa loisti John Scovilin hymy sittenkin majakkana, jonka mukaan pienemmät keinottelijat ohjasivat vaarallisia väyliänsä myöten myrskystä turvaan. Sallimus oli muovannut itse miehen hänen hymynsä sopivaksi taustaksi. Hänen vyötäröisensä pullottivat niin hupaisesti, että niiden pelkkä näkeminen pani katsojan hihittämään; hänen kalju päänsä heloitti vaaleanpunaisena; se oli kulunut kiiltävän sileäksi monien turmiokkaiden sateiden vahinkoa tekemättä sitä huuhdeltua; hänen rusottavat poskensa pullottivat leveän hymyn ympärillä, joten hänen silmänsä milloin näkyivät, milloin peittyivät piiloon kuten pilvisenä yönä tuikkivat tähdet. John Scovil silmäili Comanche Bendin hajallaan olevia rakennuksia, joita oli nelisenkymmentä; sitten hän hihitti hyvillään, samalla kun hänen katseensa lipui kylän ohitse solakkakupeisiin vuoriin, jotka kohosivat jyrkästi taivasta kohti ja joiden valtava rykelmä piirtyi kaukaisuuden harmaansinistä auerta vasten. »Ikuisen Jumalan nimessä!» ihasteli John Scovil. »Kas tässä Jumalan luoma ja ihmisten unohtama maa.» »Hevoset, herra Scovil», keskeytti läheltä kuuluva ääni, ja hän kääntyi mieheen päin, joka talutti kahta pientä paimenratsua pitkin kuistin kuvetta aitauksesta päin. »Hyvä!» vastasi pyylevä herra nyökäten. »Joudumme ihan vilahduksessa, hyvä ystävä!» Hän pyörähti ympäri. Hänen hymynsä haihtui. John Scovilin kuuluisa hymy, jota aika ja vaarat ja kieron onnen uhkaavat kolttoset eivät pystyneet himmentämään — se hymy katosi tyyten, jättäen hänen kasvonsa yhtä elottomiksi ja kolkoiksi kuin on joulukuinen maisema, kun pilvi peittää virkistävän auringon. Hänen edessänsä oli seuraava näky. Talon läheisyydessä kasvavien puiden väliin oli pingoitettu riippumatto, leveä, pehmytpieluksinen, niin mainion herkkään tasapainoon nuorien varaan, että pitkin laaksoa verkkaisesti huokuva tuuli huojutti sitä unettavasti edestakaisin; ja riippumatossa lepäsi Scovilin tytär Nancy. Nancyä on vaikea kuvata. Ensimmäiseksi tekee mieli syventyä yksityiskohtiin, kuten joku proosan Cellini tekisi, ja ylistää vuoronsa jälkeen hänen viimeistellyn kauniita käsiään, sormenpäiden ja kyynärvarren välisiä viivoja, pyöreätä, moitteetonta kaulaa, tummaa, hyvin tummaa tukkaa ja vieläkin tummempia silmiä — mutta Nancyn kasvoista puhuttaessa on paras heti siirtyä käyttämään Homeroksen superlatiiveja. Esimerkiksi Helenan kasvot saivat akaijalaisten laivaston lähtemään vesille; Nancyn kasvot haihduttivat John Scovilin hymyn. Minkä tähden hän muuttui niin totiseksi nähdessään tyttärensä? Äänettömästä ylpeydestä ja riemusta epäilemättä. Tytön vieressä virui joku »suuren yleisön» romaani alassuin, ja sen lähellä oli avonainen makeisrasia. Hän valitsi siitä karamellin vilkaisemattakaan sinne päin, vei sen suulleen, puraisi siitä hieman, katseli varjostavien puiden vihreitä lehviä miettivästi ja nakkasi sitten puolittain syödyn makeisen pois kädestänsä, niin että se kieri hietikossa. John Scovilin leuka työntyi eteenpäin, hän mainitsi luvattoman nimen ja lähti tytärtänsä kohti. Vähän matkan päässä tytöstä hän kuitenkin hidasti askeliaan, kohautti olkapäitänsä, ponnisti otsa rypyssä tahtoansa ja sai taaskin kasvoillensa kuuluisan hymynsä. Sillä tavoin hän rattoisan juhlallisesti astui tyttärensä luokse. »Kas niin, Nan», alkoi hän, »hevoset ovat satuloidut ja odottavat meitä». Tyttö kohotti katsettansa hitaasti ikäänkuin hänen silmäluomissaan olisi ollut painot. »Meitäkö?» tiedusti hän. »Juuri niin!» Nancy otti uuden karamellin ja nakersi sitä aatoksissaan. »Minne meidän sitten pitäisi lähteä?» John Scovilin hymy järkkyi, mutta hän ei päästänyt sitä häviämään, vaan kuten saattaisi sanoa, säilytti sen rautaisella tahdolla. Hän kohautti olkapäitänsä kuten merkkikellon kilahdusta odottava nyrkkeilijä, joka varmistautuu siitä, että jokainen lihas on kunnossa. »Mihinkö lähdemme?» kertasi hän. »Ihanaan paikkaan, Nan, joka on pudonnut taivaasta maahan tuon vuorijonon taakse!» Nancy Scovil peitti huolellisesti sormillaan huolekkaan haukotuksen. »Se on siis kauhean kelvoton paikka, eikö niin?» jupisi hän. Hänen isänsä kasvoissa näkyi äityvän kiihtymyksen merkkejä. »Laakson yläpäässä kumpuaa maasta puro», jatkoi hän uljaasti, »joka solisten hyppelehtii kivien lomitse, sukeltaa lohkareiden väliin ja lipuu leveiksi, vilpoisiksi lammikoiksi. Minulla on kalastusvehkeet satularepuissa. Nan, siellä on forelleja niin sakeanaan, että voimme hypätä veteen ja potkia niitä kuivalle maalle saappaillamme!» Huolestuksen häive kasvoillansa silmäili tytär häntä päässä olevasta sombrerosta kantapäihin kiinnitettyihin kannuksiin saakka — sillä John Scovil pukeutui aina maassa maan tavalla — ja varmistuttuansa siitä, että isä ainakin ulkoisesti oli normaalinen, tyttö salli viehättävän päänsä jälleen painua pielukselle. »Rakas isä», huoahti Nancy Scovil, »tiedäthän, etten koskaan käytä saappaita». »Minut saa — hm!» äänsi John Scovil. Hän osoitti syyttävästi sormellansa. Kuuluisa hymy oli poissa — voi! — koko siksi päiväksi. »Jumalan tähden, Nan, onko kukaan kuullut tanssikenkiä käytettävän vuoristokorvessa?» Nancy avasi suunsa vastatakseen ja jätti huulensa raolleen tarkkaillaksensa putoavan lehden lepatusta. »Hänen tähtensä», vastasi hän vihdoin, »olisi typerää tehdä niin». John Scovil ojensi molemmat pitkät käsivartensa taivasta kohti. Hän ähkyi. »Minkä tähden töinkään sinut tänne? Minkä tähden?» »Minulla ei ole siitä hämärintäkään aavistusta», tunnusti tyttö ja katkaisi nurkan mehuisesta suklaamakeisesta. John Scovil höllitti kaulaansa sidottua bandannaa, sieppasi makeisrasian ja piti sitä selkänsä takana. »Nan», virkkoi hän käheästi, »toivoin voivani salata sinulta todellisen asianlaidan — mutta nyt olen ihan ymmällä — nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden toin sinut mukaani tänne — minkä tähden otin sinut taakakseni lähtiessäni tänne — tänne!» Hän viittasi ympärillensä. »Tänne, jossa kymmenet monen sadan metrin korkuiset vuoret laskeutuvat takapihallesi ja nyökkäävät sinulle hyvää huomenta — jossa ihmiset puhuvat sydämestänsä — jossa ilmakin on elämäneliksiiriä — jossa jokainen päivä on runoelma, väkevä, vinha, vapaa!» Hän pysähtyi «tähyilemään tyttäreensä. »Nan!» Tyttö säpsähti hiukan ja tuuheat silmäripset värähtivät ja kohosivat hieman ylemmäksi. »Nancy Scovil, oletko nukkunut?» »Varmasti en!» »Toistahan viimeiset sanani!» kehoitti isä epäluuloisesti. Nancy mietti hetkisen. »Nyt ilmaisen sinulle, minkä tähden», vastasi hän. »Nekö olivat viimeiset lausumani sanat?» »Ne.» Vastauksen asemesta John Scovil viittasi jättiläiskokoisiin vuoriin päin, vaatien niitä kärsivällisyytensä ja kärsimystensä todistajiksi. Sitten hän laski isot nyrkkinsä lanteilleen ja jatkoi: »Muistatko, milloin tohtori Romney tutki sinua?» »Tietysti. Minussa ei ollut rahtuakaan vikaa. Se oli sinun mieletön päähänpistosi, isä.» »Niinkö?» tokaisi isä ivallisesti. »No niin, nuori nainen, kerron nyt sinulle täsmälleen, mitä Romney minulle ilmoitti.» Hän ojensi kätensä ja ikäänkuin työnsi jäykällä etusormellansa jokaisen sanan Nancyn ruumiiseen. »Verenpaineesi on epänormaalinen, sydämesi toiminta hidas kuin unitautisen, ajatuskykysi kuin nukkuvan, ja hermosi ovat turruksissa!» Harvoin näyttäytyvä hymy valaisi tytön kasvoja. »Kas vain!» huoahti hän. »Minulla ei ollut aavistustakaan, että olin hänestä niin kiintoisa!» »Ja lopputulos», jyräytti John Scovil, jonka sisäinen lämpö hypähti kolmeenviidettä asteeseen, »on se, että ennenkuin olet kolmikymmenvuotias, olet ehdottomasti joutunut — hm — nelistävän vanhuuden uhriksi — armias taivas! Ehdottomasti, jollei sen välttämiseksi tehdä jotakin ihan heti.» »Hyväinen aika, isä», sanoi tyttö. »Minua ihan lämmittää, kun vain tarkkailen sinun kasvojasi.» Scovilin vastausyritys kutistui pelkäksi änkytyksen puuskaksi. Vihdoin hän sai virketyksi: »Sinusta ei ole toivoakaan muuta kuin yhdellä tavoin. Tässä sähköisessä ilmassa — näiden ihanien vuorten keskellä — on sinun mahdollista, vain mahdollista, jos käytät hyväksesi ympäristösi tarjoamia etuja, parantua normaaliseen kuntoon. Jumala tietää, etten olisi halunnut tuoda sinua tänne. Kymmenen vuotta olen ikävöinyt takaisin tänne jättiläisten maahan, hengittämään tätä raikasta ilmaa, ja kun minun nyt vihdoin onnistui ottaa pitkä loma, otin taakan niskaani — armias taivas, matkustelu sinun seurassasi on samanlaista kuin koettaisi päästä kolmekymmentä solmua tunnissa, raahaten myrskyankkuria. Mutta missä on sinun kiitollisuutesi? Missä? Kysyn sinulta, oletko pannut ainoatakaan seikkaa merkille koko täällä vuoristokorvessa?» Tyttö aprikoi hetken. »Olen; hiekan!» virkkoi hän vihdoin. John Scovil ei saanut sanaa suustansa. Mutta pullistuvat, ohimosuonet tekivät hänet jonkun verran levottomaksi, hän otti sombreron päästänsä ja alkoi rajusti leyhytellä sillä itseänsä. Vihdoin hän kykeni puhumaan. »Jos muutos olisi tehnyt sinut onnettomaksi, olisi sekin jotakin. Mutta sinä et edes kaipaa New Yorkia. Missä olet, se on sinusta aivan samantekevää. Sanohan suoraan, Nancy, mitä piirrettä kaupunkielämässäsi ikävöit täällä eniten?» Taaskin tyttö harkitsi, pitäen etusormeansa päänsä sivulla. Vihdoin loi mieleenjohtuma hänen silmiinsä himmeätä valoa. »Aamukylpyäni», vastasi hän hymyillen. »Hyvä Jumala!» tuskaili Scovil ja toisti syvän mielenliikutuksen vallassa vielä kerran: »Hyvä Jumala!» Hän käänsi Nancylle selkänsä ja alkoi kävellä edestakaisin, hengittäen kiivaasti ja syvään ikään kuin olisi kovasti juossut ylösmäkeä. Sitten hän taaskin seisahtui tytön viereen. Viimemainittu oli pannut toisen kätensä pään alle, hänen kasvonsa olivat käännetyt sivulle, ja hän oli sikeässä unessa! Sellainen tarkkailija, joka ei olisi tiennyt, että siinä seisoi huolestunut isä kumartuneena ainoan, lapsensa puoleen, olisi saattanut hätiköiden otaksua John Scovilin aikovan kuristaa turvattoman naisen; mutta lyhyessä tuokiossa hänen piirteensä pehmenivät. Sillä Nancy oli ihmeellisen suloinen levätessänsä siinä, pitkien, mustien silmäripsien laheasti hipoessa poskia, melkein liian kaunis olemaan tässä maailmassa. Ja Scovilin tuijottaessa palasi hymy vähitellen hänen huulillensa, ja hellyyden kostea kiilto sumensi hänen silmiänsä. Nyt tytön huulet raottuivat ja liikkuivat. Hän näytti puhuvan unissansa. Scovil kallistui hellästi alemmaksi, yhä likemmäksi nukkujaa ja kuuli: »... cocktail-kastikkeessa!» John Scovil oikaisihe suoraksi, painoi sombreronsa pahanilkisen syvälle silmilleen ja kiersi oikean hihansa tukevaan, lihavaan kyynärpäähän saakka. Mitä sitten olisi saattanut tapahtua, sitä on mahdoton arvata, sillä tällä uhkaavalla hetkellä kuului hänen takaansa huuto: »Herra Scovil, täällä on eräs herrasmies tapaamassa teitä!» Vielä hän viipyi hetkisen, tuijottaen lapsensa viehkeään hahmoon. Raottuneet huulet liikahtivat, tyttö hymyili, taaskin hän puhui syvässä unessaan. Sitten isä äkkiä pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli verkalleen talolle; hänen saappaankorkonsa iskeytyivät lujasti maahan, hänen polvensa notkahtelivat, hänen päänsä oli kumarassa, ja koko hänen olemuksestansa näki, että häntä painoi ankaran ajatuksen taakka. II luku Rubicon Huutaja oli Billy, keittäjä. »Isännöitsijä haluaa tavata teitä», sanoi Billy, heilauttaen peukaloaan olkansa ylitse. »Hän on erään toisen herrasmiehen kanssa salissa. Menkää suoraan sisälle.» Benson, isännöitsijä, raotti keltaläikkäistä partaansa ja sylkäisi ponnekkaasti, kun Scovil astui saliin — lauantai-iltaisia vieraita ja sunnuntaisia kutsuja varten omistettuun pyhättöön. Ja osittain talon isännän juhlallisen esiintymisen vuoksi, osittain sen tähden, ettei kukaan tavallinen vieras saanut astua salin matolle tomuisissa saappaissaan, silmäili Scovil »toista herrasmiestä» tarkkaavasti. Viimemainitun hattu oli takakenossa takaraivolla, ja hän itse oli hyvin takakenossa tuolillaan; oli mahdoton erottaa, oliko hän putoamaisillaan lattialle vaiko ponnahtamaisillaan pystyyn. Millään tavoin hän ei ollut merkillinen. Hänen hartiansa olivat vankat, atleettimaiset, hymynsä hyvin leveä ja silmänsä sangen kirkkaat. John Scovilin sielunväsymyksen taakka keveni salaperäisesti, kun hän katseli vierasta. »Te olette saman kaupungin ihmisiä sieltä itärannikolta», virkkoi Benson. »Arvelin teidän kenties olevan tuttavuksia. Ettekö ole?» Sitten hän täydensi esittelyn: »Herra Jerry Aiken, herra John Scovil; lyökää kättä, hyvät herrat.» Tämän muodollisen toimituksen aikana hän jatkoi hilpeästi: »Onpa hieman niinkuin kummallista, ettette ole kohdannut toisianne kotikaupungissanne, koska olette molemmat newyorkilaisia.» Scovilin tavallisen hymyn häive ilmestyi jälleen hänen suunsa ympärille. »Oletteko virkistysretkellä?» kysyi hän. »Kai suoraan Manhattanista?» Ja hän silmäili ihailevasti Jerry Aikenin tummaksi paahtunutta ihoa. »Ei», vastasi Aiken; »aion ihan kohta palata sinne». »Niin», huokaisi Scovil, katsahtaen omia aika pyyleviä vyötäröisiään, »näytätte olevan valtavan hyvässä kunnossa. Vuoristokorpi on ollut teille terveellinen.» »Totisesti on», myönsi Aiken nyökäten. »Kun viisi vuotta sitten tulin tänne, oli minulla vain toinen keuhko työkunnossa ja sekin toimi ainoastaan puolella vauhdilla, jalkani olivat reumatismin runtelemat, nenälläni oli sentimetrin paksuiset silmälasit, ja kupeitani tukivat panssarilevyt.» »Mutta nyt teitä kelpaa katsella», kehui Scovil hymyillen. »Mutta kuinka hennotte luopua Lännestä vietettyänne täällä kokonaista viisi terveyden vuotta — te onnen poika?» »Täällä olo käy minulle liian kalliiksi», pakisi Aiken edelleen luontevasti. »Ensin minulta hupeni kaksi vuotta ja useita tuhansia dollareja oppiakseni pelaamaan pokeria, ja sitten päätin ihan repäisemällä rikastua nautaeläimillä; mutta säät ja karjamarkkinat sekoittivat kortit kovin epäedullisesti minulle, ja nyt olen lähdössä takaisin New Yorkiin, jossa ihmiset ovat yksinkertaisia, nyppiäkseni itselleni hiukan heidän säästökolikoitaan.» »Mutta teistä on vastenmielistä lähteä pois vuoristosta, vai mitä?» »Ei hitustakaan. Sikäli kuin muistan on Manhattanissa vuoria yllin kyllin, mutta siellä ollessani minulla oli väärä katsantokanta. Pilaako? No, jos mies pystyy sieppaamaan vasikan kootusta laumasta, pitäisi hänen kyetä selviytymään Broadwayllakin; eikä hurjistuneen karjan hillitön töytäily millään tavoin voita maanalaisen radan asemalle sulloutuvaa tungosta konttorituntien päättyessä. Olenko oikeassa?» »Te olette optimisti», huoahti John Scovil. »Toivoisinpa —» Hänen kasvonsa synkistyivät äkkiä. »Jerry aina panettelee itseänsä. Se on hänen tapansa», pisti Benson väliin, peläten Scovilin arvostelevan liian ankarasti Aikenin omaa tunnustamaa huonoa menestystä. »Jos hänellä vain on kunnolliset mahdollisuudet, niin hän kyllä tulee toimeen sekä karja- että hevosalalla. Totisesti hänen pitäisi jäädä tänne vuoristoon, mutta sitä en saa häntä uskomaan. Sitäpaitsi, Jerry, sinä valitsit koko tämän seudun huonoimman piirin. Miksi et aloittanut täällä?» »Enpä tiedä», mutisi Jerry Aiken. »Siellä näyttivät olosuhteet minusta hyviltä. Sanon sinulle, missä vika on, Benson. Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Minä pidän tästä seudusta, mutta tämä seutu ei pidä minusta. Minä pidän karjanleimaajista, mutta he eivät pidä minusta. He ovat toista maata, ja minä pidän heistä juuri senvuoksi. Minä olen toista maata kuin he, ja sentähden he kaihtavat minua. Siinä se. Samantekevä, miltä kohdalta nostat pakkaa, aina osuu käteesi hakku. Se on kuin taiottua, veikko.» Mutta Benson ravisti päätänsä itsepintaisesti. »Kun he oppivat sinut tuntemaan, on asianlaita toisin. En minäkään oikein ymmärtänyt sinua ensi kerran kohdatessamme. Mutta silloin, kun kahlasimme Platten poikki — herra Scovil, teidän sietäisi kuulla se. Kerron teille, kuinka henkeni oli —» Jerry Aikenissa näkyi tuskastumisen merkkejä. »Se sikseen, Benson», keskeytti hän sangen terävästi. »Herra Scovil on samanlainen kuin muutkin newyorkilaiset. Hän leimahtaa tänään, lamaantuu huomenna ja unohtaa eilispäivän. Ja minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Anna sen unohtua, Benson! Mitä puuhaatte täällä huviksenne, herra Scovil?» Yön varjot lehahtivat Scovilin vereville kasvoille. Mutta Jerry Aikenin harvinaisen avoin suorapuheisuus tehosi. Scovil nousi ja veti ikkunanverhon syrjään. Häntä seuranneelle Aikenille hän osoitti tytärtänsä, joka edelleenkin nukkui sikeästi riippumatossa. »Kas tuolla», virkkoi Scovil synkästi, »on hauskuuteni. Herra Aiken, toin tyttäreni muassani tänne Länteen.» »Entä sitten?» kysäisi Jerry Aiken ystävällisesti. »Hän ei suostu ratsastamaan, ei kävelemään, ei kalastamaan, ei metsästämään.» »Minkätähden ette pakota häntä?» John Scovil varjosti silmiänsä, sillä ikkunasta tulvi kirkasta päivänpaistetta. »Hm?» urahti hän. »Oh, onko hän sairas?» tiedusti Jerry Aiken. »Ei sairas, vaan elävänä kuollut. Hänellä ei ole voimia muuhun kuin syömiseen, ja hänen päävalttinsa on nukkuminen.» »No sitten», kehoitti Jerry Aiken, »tehkää hänelle samoin kuin tekisitte laiskalle hevoselle. Käyttäkää kannusta!» »Se», torjui Scovil kylmähkösti, »on helppo sanoa, mutta kun tosi tulee eteen — no niin, olen hänen isänsä». »Turhaa puhetta», vastasi Jerry Aiken keveästi. »Hevonen on ihan samanlainen kuin nainen.» »Nuori mies», sanoi Scovil vakavasti, »tuo kuulostaa sangen älykkäältä, mutta mitä järkeä siinä on?» »Ajatelkaahan tarkoin. Hevosella ei ole järkeä. Muulillakin on enemmän. Ihan kuten ei naisellakaan. Hevosen tuntee seisomisestaan ja naisen istumisestaan. Hevonen säikähtää paperipalasta, ja nainen hätkähtää hiirtä. Jos hevosen päästää juoksemaan omin päinsä, niin se katkaisee niskansa. Jos naisen sallitaan menetellä oman päänsä mukaan, niin hän särkee sydämensä. Jos hevonen saa juoksennella valtoimenaan, niin se heittää miehen satulasta, kun sillä koetetaan ratsastaa; jos sitä pidetään valjaissa, niin se tekee työtä joka päivä. Jos naiselle annetaan avokaulainen puku ja hänen sallitaan viettää aikaansa tanssisaleissa, niin hän panee puolisonsa hikoamaan, jos mies mielii säilyttää paikkansa; mutta jos hänet kytketään keittiöön ja hänen aamukahviansa sadatellaan, niin hän elää miestänsä ja yksinomaan miestänsä varten.« »Nuori, kovin nuori ystäväni», huomautti John Scovil purevasti, »jokaisesta säännöstä on poikkeuksia. Katsokaahan tuolla riippumatossa nukkuvaa tyttöä. Hän on tämän säännön poikkeus.» »Kun pannaan meksikolaiset poskivitjat suitsiin ja huopa pään ympärille», vakuutti Jerry Aiken, «niin piirikunnan äksyinkin mustangi tottelee». »Hm», äänsi Scovil. »On helppo puhua, mutta maan löytämiseen tarvitaan Columbusta.» »Herra Scovil», intti Aiken, lämmeten väittelystä, »jos tehdään tunnollisesti työtä kaksikymmentä päivää, voidaan tyttärenne saada tottumaan satulaan, tulemaan juoksujalkaa, kun vihellätte, hirnumaan saadaksensa leipäpalasen ja pitämään pumpulipukua kuningattaren asuna». John Scovil purskahti ivallisesti nauramaan. »Poika-kulta», sanoi hän, »puhutte sangen hyvin, mutta puhe ei todista mitään». »Jos haluatte toimintaa», ehätti Aiken heti tarjoamaan, »olen valmis palvelukseenne — omasta määräämästäni palkasta». John Scovilin silmiin välähti raju tuli, mutta se sammui surkeasti. »Jos nyt olisi vuosiluku tuhat», jupisi hän, »niin ikuisen Jumalan nimessä olisin valmis koettamaan taitoanne. Mutta elämme tuhatkunta vuotta liian myöhään.» »Pötyä!» kivahti Aiken. »Ihmiset eivät muutu ajan mukana. Homeros oli ihan samanlainen kuin mikä Broadwayn sokea kerjäläinen tahansa; ja minä voin näyttää teille Troian Helenan eräässä tanssisalissa kahdeksansadan kilometrin päässä täältä eteläänpäin. Se, mikä tepsi muinaisaikoina. tepsii nytkin.» »Ihmiset saattavat pysyä hyvin samanlaisina», myönsi Scovil, »mutta tavat muuttuvat. Kovakouraiset menetelmät eivät vetele. Eivät tällä vuosisadalla.» »Rakas herra Scovil», huomautti Aiken hihittäen, »te ette selvästikään ole milloinkaan ollut Meksikossa. Täällä, herra Scovil, on laboratorio, jossa valmistetaan miehiä ja naisia — täällä, tässä vuoristossa ja tässä ilmassa — ja jos annatte minulle alkutekeleen, niin minä takaan, että siitä voidaan tehdä ihminen.» »Teissä, herra Aiken, on jotakin», virkkoi Scovil hymyillen, »mikä herättää minussa luottamusta. Jos olisitte lääkäri, olisi teillä kaikkiin tauteihin sopiva lääke, ja jos olisitte elänyt seitsemännellätoista vuosisadalla, olisi teillä ollut yleinen suojataika. Mutta missä olette sullonut niin paljon kokemusta verrattain lyhyeen elämäänne?» Hänen ivansa ei vähääkään häirinnyt toisen hyvää tuulta. »Olen sullonut elämääni aika paljon», kehui hän. »Ensiksikin synnyin; toiseksi olen syönyt ja nauranut ja puhellut; kolmanneksi olen oppinut nukkumaan. Enkä lainkaan epäile, että osaisin laatia uuden filosofisen suunnan näille alkuperusteille.» »Entä suuret tietonne naisista?» tokaisi naurusuin Scovil, johon tarttui toisen naljailusävel. »Minulla on äiti ja sisar», vastasi Jerry Aiken, »ja senvuoksi tiedän naisista kaikki, mitä heistä on tietämistä, Eevasta kuningatar Elisabetiin saakka. Kun kuori poistetaan, ovat he kaikki sisältä samanlaisia.» Mutta John Scovilin silmistä sammui tuike. Pitkän aikaa hän tuijotti hievahtamatta Jerry Aikenin hymyileviin kasvoihin. Sitten hän äkkiä kääntyi Bensonin puoleen. »Herra Benson», sanoi hän, »haluaisin keskustella pari minuuttia kahdenkesken ystävänne herra Aikenin kanssa». Hyväntahtoisesti Benson poistui huoneesta, mutta pamautti ovelta sanasen neuvoksi. »Tehkää Jerryn kanssa mitä ikinä haluatte, mutta älkää pelatko hänen kerallaan korttia», varoitti hän virnistäen, »ja siivilöikää hänen sanojansa, ennenkuin niitä käytätte!» »Siinä se», virkkoi Aiken hihittäen. »Kalliovuorten länsipuolella oivalletaan sanoista se, minkä te ja minä näemme lasilevyn lävitse katsellessamme näyteikkunaa. Ja nyt, antakaa kuulua, herra Scovil. Minä lähden koht'sillään. Pujahdin tänne vain pikimmältään tervehtimään vanhaa ystävääni Bensonia.» »Nuori mies», alkoi Scovil, puolittain kalseasti, puolittain kaihoisesti. »Minä pidän teistä — ja luulen voivani luottaa teihin. Ja — minulla on huima ajatus: Se ei olisi johtunut mieleenikään, jollen olisi puhellut kanssanne. — Enkä punnitsisi sitä hetkeäkään, jollen olisi epätoivoissani. Mutta minä olen saapunut Rubicon-joelle. Jos käännyn takaisin, odottaa minua pitkä, surkea elämä, ja saan kantaa taakkaa hartioillani. Jos menen joen poikki — no niin, sen pahemmin ei voi käydä. Tämän päivän iltapuolella tuo ulkona nukkuva tyttö haastoi minut lyömään kortit pöytään. Ja nyt, Aiken, jos annan teille avoimen valtuuden tehdä hänelle, mitä tahdotte, niin miten menettelisitte?» »Ihan niinkuin olen jo selittänyt. Veisin hänet avoimelle paikalle, pannen hänen selkäänsä kaksivöisen satulan ja hänen hampaisiinsa espanjalaiset kuolaimet ja — kannustaisin!» John Scovil katseli kaukaisuuteen ja puri hammasta; hänen huulensa vääntyivät hurjannäköiseen hymyyn. »Kävisiköhän se päinsä?» mutisi hän. »Helposti. Viekää hänet retkelle vuoristoon ja ottakaa minut mukaan.» »Hän ei ikänä lähtisi.» »Viekää hänet sitten väkisin!» »Väkisinkö?» Kävisinkö häneen käsiksi? Lempo vieköön, Aiken!» »Minä teen sen puolestanne.» »Mahdotonta!» »Aiotteko kääntyä takaisin Rubiconilta?» »Kirottua!» »Nyt on ratkaisukohta; terästäytykää! Ratkaisukohta: Banquon haamu —» »Hyvä Luoja, aiotteko ryöstää hänet? Entä sitten minä — miten voisin minä olla hänen luonaan — minä —» »Ryöstetään teidät molemmat.» »Teissä, nuori mies, on jotakin napoleonimaista!» »Pyh! Napoleon oli vanhanaikainen. Minä näytän teille nykyaikaisen toisinnon. Kierrän Austerlitzin, Lodin, Friedlandin ja Marengon yhdeksi ainoaksi pilleriksi ja näytän teille tulta.» »Minua huimaa se ajatus.» »Tilaisuus tarjoutuu vain kerran.» »Mutta jos ilveily tulisi joskus tiedoksi —» »Jos nyt alatte horjua, olisi typerää panna puuhaa alkuun. Hyvästi, herra Scovil.» »Hetkinen! Malttakaahan! Taivaan nimessä, minä taidan sen tehdä. Voisitteko viedä meidät täältä vuoristoon?» »Voisin kyllä.» »Tunnetteko täkäläisiä asukkaita?» »En ainoatakaan muuta kuin kunnon Bensonin.» »Mitä? Sitten kai ainakin tunnette seudun?» »En vähääkään.» »Mutta mihin hornaan osaisitte sitten meidät opastaa?» »Onnen maille, herra Scovil. Ja kun toisin teidät takaisin, olisi muassamme virkeä nainen eikä elävä ruumis. Nyt liikutte seurassanne nykyaikainen Frankenstein, nukkuva paha henki; minä herätän hänet. Hän syö nöyrästi kädestänne, ennenkuin tämä pieni tutkimusretki päättyy.» »Se on mielipuolinen koe — mutta mistä johtunee, että jonkun verran luotan teihin, Aiken. Viedä hänet vuoristoon sellaisen miehen seurassa, jota en tunne — ja — mutta herrasmies on herrasmies. Totisesti luotan teihin, Aiken — ehdottomasti. Lyömmekö kättä päälle?» »Emme, ennenkuin sovimme ehdoista.» »Mitä? Ehdoista? Luonnollisesti.» »Minä en ryhdy tähän puuhaan terveyteni tähden. Katsokaahan tänne. En vaadi muuta kuin sata dollaria viikossa — ja ylimääräisen palkkion, jos minua luonnistaa.» »Sata dollaria viikossa!» ällisteli miljoonamies. »Te käsititte väärin», vastasi Jerry Aiken ystävällisesti. »Sanoin satakaksikymmentäviisi.» »Mutta, armias taivas, herra Aiken, sehän on taitavan liikemiehen palkkio, kun —» »Älkää mainitko raha-asioita. Nyt on kysymyksessä naisten käsittely. Paljoa vaikeampaa. Sataviisikymmentä dollaria viikossa, herra Scovil. Sillä ehdolla lyön kättä päälle.» John Scovil oli kuuluisa muustakin kuin hymystään. »Entä ylimääräinen palkkio?» tiedusti hän jokseenkin tuikeasti. »Sen», virkkoi Aiken kumartaen, »jätän teidän oman oikeudentuntonne varaan. Sen ja sairaalalaskut.» »Kättä päälle!» sanoi John Scovil. He pudistivat toistensa kättä. III luku Helläjalka Päinvastaisista harhaluuloista huolimatta inhoaa vuoristoerämaan asukas kaikkea turhanpäiväistä. Hän on tottunut äänettömyyteen ja pitää vähäpuheisista ihmisistä. Esteratsastuksen harrastajalta unohtuu puhelemisen tapa, ja hälinä ärsyttää häntä. Juovuksissa ollessansa hän saattaa heilahtaa toiseen äärimmäisyyteen, mutta viinan innostamia yksilöitä lukuunottamatta eivät erämaan vuorelaiset vieroksu mitään niin pahasti kuin suurisuisia henkilöitä. Se selittää, minkätähden useita päitä kääntyi hitaasti Jerry Aikeniin päin ja monet silmät soukkenivat raoiksi, kun hän astui Steve Lawlerin kapakkaan Comanche Bendissä, viheltäen minkä jaksoi. Juuri sillä tavoin silmäilee karjan leimaaja paimenen hevoseen, ennenkuin lausuu: »Se on tyyten kelvoton, pahapäinen, perin mitätön.» Ja sillä tavoin hän katsoo, ennenkuin sanoo: »Tuo mies puhuu liian paljon.» Mutta tulija ei välittänyt toisten tuimista katseista sen enempää kuin panssariasun suojaama mies välittää säilästä. Hän oli Comanche Bendin vaatimusten mukaan moitteettomasti puettu; hänen yllänsä oli liivit, mutta ei takkia, päässä pörröreunuksinen sombrero, jalassa kannuksilla varustetut saappaat ja kuluneet, korkeavyötäisiset työhousut. Mutta heti kun hän läimäytti kämmenensä tarjoilupöytään, selvisi kaikille, että hän ei kuulunut tähän seuraan. Huolellisesti tytöksi pukeutunut mies saattaa pettää jopa naisenkin tarkan silmän ja herkän vaiston; mutta maailman kaikki säärystimet ja kannukset ja sombrerot ja sanansutkaukset eivät pysty tekemään helläjalasta karjanleimaajaa. Esimerkiksi se käsi, jonka hän läimäytti tarjoilupöytään, oli tosin päivettynyt kahvinruskeaksi, mutta siitä puuttui tärkein piirre, sillä alituinen käsineiden käyttäminen valkaisee karjanleimaajan kädenselkämyksen ja tekee sen usein pisamaiseksi, ikäänkuin kiehautetun näköiseksi. Ja kun lisäksi miehen silmiä eivät reunusta huikaisevan valkean hietikon tähyilemisestä johtuvat lukemattomat, variksenvarpaita muistuttavat rypyt ja kun hänen kyntensä eivät ole katkaistut suorakulmaisesti sormenpäitä vastaan, vaan pyöristyvät huolitelluiksi suipuiksi — kun sellaisia yksityiskohtia puuttuu, ei koko maailman naamioimiskyky pysty pettämään laitumienratsastajan silmää. Ja heti kun tulijan käsi läjähti tarjoilupöytään, pani kapakoitsijan silmä sen kaiken merkille ja sähkötti yhdellä vilkaisulla tietonsa kapakkasalin jokaiseen soppeen. Tarkkaavat silmät soukkenivat yhä kapeammiksi. Kummallista, että tulokas teki niin epäsuotuisen vaikutuksen. Hänen kasvonsa eivät totta kyllä olleet kauniit, mutta ne olivat avoimet, luodut hymyilemään ja vastustamattoman hyvänsävyiset. Hän oli keskimittainen tai keskikokoista lyhempikin; mutta hänen tukevat olkapäänsä ja joustavat askeleensa osoittivat, että hänellä oli hyvästi harjoitetut lihakset. »Otatteko ryypyn kanssani, pojat?» tiedusti tämä rattoisa muukalainen, ja tarjoilupöydälle singahti kierivä ja välähtelevä viiden dollarin kultakolikko. Hän kääntyi katsomaan pitkin pöytäriviä. Hänen silmiinsä osui monta ilmeetöntä katsetta, jotka tähystivät hänen lävitsensä ja taaksensa. Hän olisi saattanut olla ihmisenmuotoinen utupatsas. »Ette juo kanssani», tulkitsi Jerry, hämmästymättä nauraa virnottaen. »Entä te, ystäväni?» »Otin juuri äsken tuikun», murahti kapakoitsija ja pyyhki tarjoilupöytää katse yrmeästi alaspäin suunnattuna. »Whiskyä», tilasi tulokas yhäti hilpeänä. Kohottaen sitten lasinsa, hän jatkoi: »Tämäpä on aavistamaton huvi, hyvät herrat; en totisesti odottanut saavani juoda yksin näin kaukana lännessä. Tässä riittää moneksi ryypyksi.» Ja hän kulautti kurkkuunsa ääriään myöten täyden lasin. Epämääräisiä olettamuksia väikkyi varjojen lailla karjamiesten silmissä. Tuossa huomautuksessa piili jonkunlainen loukkaus tai tekoloukkaus, mutta mahdotonta oli saada selkoa, mikä oli vieraan puheen ponsi, ja mainita, mikä siinä oli piikki. Miehet aprikoivat vakavina kuin härät. »Herra ravintoloitsija», virkkoi rakastettava muukalainen tällä välin, »saanko puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?» »Minulla on hieman puuhaa», vastasi Steve Lawler synkästi. »Puuha», sanoi toinen, »on liikanimeni. En kuluta aikaanne paljoa. En luota pitkiin, ponnettomiin puheisiin. Kolmessakymmenessä sekunnissa, herra ravintoloitsija, saattaisin myydä teille tuhannen dollarin arvosta karjaa, hankkia tietooni ensimmäisen vaimonne tyttönimen ja saada nimenne avonaiseen vekseliin.» »Hm!» hymähti Steve Lawler, ja keksimättä uutta sopivaa veruketta hän siirtyi tarjoilupöydän päähän, riittävän matkan päähän muista asiakkaistaan. Vieras kumartui heti tuttavallisen likelle häntä. »Tunnuslauseeni on», alkoi hän, »että on etsittävä päämaja ja puhuttava siellä suoraan. Täällä on Comanche Bendin päämaja, ja asiani on tämä: minulla on pieni homma käsillä, ja tarvitsen kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan, ajatella nopeasti ja pitää suunsa kiinni. Missä he ovat?» »Tuolla —» aloitti kapakoitsija, mutta oivalsi sitten puhuneensa liian äkkiä, laski kiivaasti alas kätensä, jolla hän oli osoittanut ja punastui. »Perähuoneessa?» täydensi vieras nyökäten. »Kiitoksia hyvin paljon.» »Malttakaahan!» varoitti kapakoitsija, ja vaikka hänen äänensä oli hiljainen, oli siinä hieno, hämärä sävy, joka sai poistumaan kääntyneen muukalaisen pysähtymään. »Odottaminen», virkkoi viimemainittu, »on minusta kaikkein vaikeinta. Te olette työteliäs mies; ja minäkin olen työteliäs. Teillä ei ole aikaa kuunnella; minulla ei ole aikaa haastella. Tässä lahja vaimollenne. Hyvästi.» Kapakoitsija jäi hypistelemään viiden dollarin seteliä ja mulkoilemaan perähuoneeseen katoavan muukalaisen selkää. Hän liikahti mennäksensä jälessä, mutta muutti mieltänsä ja jäi seisomaan ihan hiljaa, huulillansa ilkeämielinen odotushymy, ja kallisti päätänsä ikäänkuin varroten kuulevansa äänekästä melua. Mutta mitään ei kuulunut. Niinpä hän palasi miettivänä tarjoilupöydän taakse. Perähuoneessa kohtasi muukalaisen katsetta seuraava näky: Pienen pöydän kahden puolen istui kaksi miestä pelaamassa korttia. Toinen oli vetänyt sombreronsa syvälle silmillensä; hänen edessään oli valtava kasa kolikkoja ja seteleitä. Toinen oli työntänyt hattunsa takaraivolle; hänen rahakasansa ei ollut puoleksikaan niin kiintoisa. Voittajan kasvoilla heloitti kahden päivän ikäinen, tulipunainen parransänki kuin laskevan auringon rusko; hänen kumppaninsa oli tumma kuin meksikolainen. Ja näiden kahden välillä välähtelivät vastakohdat kuten kutojan sukkula, joka sujahtelee tummissa ja harmaissa loimissa. Molemmat olivat sangen pitkiä, mutta kastanjanruskean herrasmiehen pergamenttimaisesta ihosta näyttivät luut pyrkivän pullistumaan esille; ja hänen puhuessansa siirtyi hänen aataminomenansa huomattavasti ylös ja alas hänen bandannansa alla. Hänen kasvonsa olivat hyvin laihat, silmät pienet ja syvälle painuneet; hänen kasvonsa muistuttivat vinttikoiran päätä, ja hänellä oli samanlaiset suipot, puremaan pyrkivät leukapielet. Hänen toverinsa, vieläkin pitempi mies, oli hämmästyttävän rintava; hänellä oli häränkurkku ja kasvot yhtä juhlallisen hurjat kuin hyvännäköisen Buddhan kuvan; hänen liikkuessansa narisi tuoli jykevien luiden ja vankkojen lihasten painosta. He pelasivat hiljaisina, totisina, ovelan, älykkään päättäväisinä, ikäänkuin henki olisi ollut pelissä. Eikä varmastikaan kukaan olisi osannut aavistaa, että he olivat kuuluisat erottamattomat — Punainen Mack ja Kääpiö-Pete — jotka olivat kymmenen vuotta samoilleet vuoristoerämaassa rinnakkain työssä ja loppumattomissa konnankujeissa. Muukalaisen astuessa sisälle he käänsivät päätänsä; Punainen Mack liikahti nopeasti kuin vainukoira, ja Pete kohotti koko mahtavaa ruhoansa. Tulija jäi hymyillen seisomaan heidän eteensä kädet puuskassa. »Hyvät herrat», ilmoitti hän, »olen etsinyt teitä viisineljättä minuuttia» — hän siirsi tuolin esille, istuutui, sysäsi hattunsa kauas takaraivolleen ja nosti kantapäänsä pöydän reunan varaan — »ja olen teidät löydettyäni yhtä iloinen kuin vasikka on löydettyään emänsä». Punainen Mack katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Peteen. Pete katsahti pöydällä oleviin jalkoihin ja sitten Punaiseen Mackiin. He eivät virkkaneet mitään. Ja heidän äänettömyytensä ukkonen kohahti vahinkoa ja häiriötä tekemättä siekailemattoman muukalaisen korville. »Tarvitsen», jatkoi hän, »kahta miestä, jotka osaavat ratsastaa vinhasti, ampua tarkkaan ja pitää suunsa kiinni. Toisin sanoen: tarvitsen teitä, hyvät herrat. Minulla on tehtävä, joka on suoritettava; te olette työttömiä; johtopäätös on selvä. Ainoa epäselvä pikku seikka koskee palkkaanne. Näistä kolmesta kohdasta olette varmaankin selvillä.» Punainen Mack selvitti kurkkuansa. »Ystäväiseni», sanoi hän, »olen selvillä seuraavista kolmesta asiasta: pidän hiljaisuudesta, inhoan lörpöttelyä ja kaihdan liikoja ihmisiä». Ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat hyvin merkitsevästi Jerryyn. »Kaikessa siinä», vakuutti hupainen vieras nyökäten, »olen täysin yhtä mieltä kanssanne. Mikään ei tuskastuta minua niin pahasti kuin lörpöttelevä ihminen; mikään ei miellytä minua niin paljon kuin hiljaisuus; ja ennen kaikkea kammoan väentungoksia. Selvästi huomaan, että me sovimme mainiosti yhteen.» »Hm», urahti Pete. »Naapuri, meillä on rahaa; meillä ei ole työhalua. Siinä kaikki.» »Se on erehdys», väitti toinen. »_Hänellä_ on rahaa; teillä ei kohta sitä ole moneksi. Eikä tämä ole loppu, vaan sensijaan alku.» Punainen Mack räpytti nopeasti silmiänsä ja katsahti sitten ällistyneenä syrjäsilmin kumppaniinsa. »Ja vaikka teillä kummallakin on vähän rahaa nyt, tyhjentää täksi illaksi suunnittelemanne pikku hauskuus taskunne.» »Mistä sitten», kysyi Kääpiö-Pete, »olette kuullut meidän aikovan pitää hauskaa tänä iltana?» »Hyvät herrat», vastasi Jerry, «osaisin kertoa teistä paljon lisää sellaista, mikä kummastuttaisi teitä — käyttääkseni mietoja sanoja. Ja tuonnempana kenties haastelen siitä hiukan. Tällä hetkellä haluan puhua asiasta.» Erämaan vuoristolaisen kärsivällisyys on yhtä sitkeä kuin norsun, ja niinpä Pete arvosteli hetkisen pöydällä olevia kenkiä ja virkkoi sitten rauhallisesti: »Mistä asiasta?» »Sen voin lausua kymmenellä sanalla», selitti tulokas. »Eräässä talossa tämän kaupungin laidassa asuu kaksi henkilöä — mies ja nainen. Heidän nimensä ovat John Scovil ja Nancy Scovil, edellisen tytär. Heidän tunnusmerkillinen piirteensä on — raha. Minulla on kolme tarkoitusta. Ensinnä ryöstää heidät; toiseksi viedä heidät vuoristoon; kolmanneksi puristaa Scovil ukko kuivaksi. Tarvitsen — kahta miestä, jotka tuntevat seudun, pystyvät tiukassa paikassa tappelemaan ja osaavat ratsastaa vinhasti ja hillitä kieltänsä. Suunnitelma on yksinkertainen; te olette ne miehet; ja jälellä on vain tempun suorittaminen.» Punainen Mack raotti huuliansa puhuakseen, mutta Pete kohotti kättänsä, vaatien häntä pysymään ääneti. »Entä millä tavoin», tiedusti hän, »jaamme rahat, jotka saatte tältä Scovililta?» »Varsin yksinkertaisesti», vastasi vieras. »Huomaan teidän olevan käytännöllisen miehen, ja juuri käytännöllisten ihmisten kanssa haluankin olla tekemisissä. Te saatte sen, minkä maksan teille päiväpalkkaa. Sen, minkä kiristän Scovililta, pistän omaan taskuuni.» Pete huokaisi syvään. »No niin», sanoi hän, »hitto minut periköön!» Punainen Mack oli selväsanaisempi. »Kumppani», virkkoi hän, »kenties ei partani ole kyllin pitkä pistääkseen silmäänne, mutta saatte uskoa minuun, etten ole eilispäivän lapsi. Me teemme työn, te korjaatte hyödyn, niinkö?» »Te ymmärrätte tarkoitukseni ihan oikein», myönsi vieras hilpeästi. »Te panette yritykseen voimat, ja minä panen aivot. Saaliin jako on täysin kohtuullinen.» »Hm!» äänsi Pete. »Ja nyt», pakisi toinen edelleen, »koska ymmärrämme toisiamme niin hyvin, käykäämme käsiksi pieneen palkkakysymykseen. Annan teille — malttakaahan — neljäkymmentäyhdeksän dollaria viikossa — seitsemän dollaria päivässä. Toisin sanoen — päivää kohti, seitsemänkymmentä whiskyä tai sataneljäkymmentä olutta. Ja lisäksi maksan etukäteen.» Senjälkeen hän otti esille tukun seteleitä. Ensimmäisen kerran tuikahti ymmärtämyksen välähdys sekä Punaisen Mackin että Peten silmissä. Edellinen kostutti alati kuivia huuliansa muukalaisen laskiessa kuusi kahdenkymmenen dollarin seteliä loppumattomilta näyttävistä varoistaan. Hän sysäsi kummallekin miehelle kolme seteliä. »Minulla ei ole muassa täsmälleen sopivia rahoja», puhui hän iloisesti, »ja senvuoksi saatte aluksi kumpikin yksitoista dollaria liikaa». Punainen Mack laski setelit, taivutti ne kokoon ja työnsi ne povitaskuunsa. »Odotas!» ehätti Pete huolestuneena varoittamaan. »Onko tarkoituksesi, Punainen —» Hän katkaisi lauseensa kesken, sillä Punaisen toinen silmä sulkeutui juhlallisesti ja merkitsevästi. »Mitä vakuuksiin tulee», jatkoi muukalainen, nousten pystyyn, »tiedän voivani luottaa siihen, että te molemmat teette tehtävänne. Mitä tulee yksityiskohtiin, käyn teitä tapaamassa huomenaamulla ja selvitän teille tarkoin, miten on meneteltävä. Ja lopuksi, nimeni on Jerry.» »Ja minun nimeni», virkkoi Mack, »on Mack. Ja tämä on Pete. Jotkut nimittävät häntä Kääpiö-Peteksi.» »On hauska tutustua teihin», vakuutti toinen. »Minut taas opitte tuntemaan vähitellen.» Ja hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui huoneesta. IV luku Piloja ja soittoa »Mitä lempoa», jupisi Pete, »hän sillä tarkoitti?» »Minä en sitä käsitä», vastasi Punainen Mack otsa rypyssä. »Siinä miehessä ei kaikki tunnu olevan oikein paikallaan.» »Entä mitä», jatkoi Pete, »sinä sitten ajattelit kietoutuessasi puuhiin tuollaisen helläjalan kanssa, jolla ei ole paukkua takataskussaan ja jonka kielen alla iho on kovettunut joutavuuksien lörpöttelemisestä?» »Odota siihen saakka, kunnes ehdimme omaan onkaloomme!» kehoitti Punainen Mack. »Sitten selitän sinulle syyn.» Niinpä he nousivat pystyyn, pistivät rahansa taskuihinsa ja poistuivat omaan huoneeseensa samaan hotelliin. Pete istuutui ainoaan tuoliin ja kiersi savukkeen. Punainen Mack istui vuoteen laidalla ja laski voittonsa hyppysissään. »Ja nyt», alkoi hän, »jätän asian sinun ratkaistavaksesi; osuuko ihmisen tielle joka päivä hulluja ikäänkuin satamalla?» »Ei osu», myönsi Pete. »Ja saapuuko hulluja taskussaan sellaisia setelitukkoja, jotka tupehduttaisivat kajootin kidan, joka viikko kolkuttamaan ovellesi ja pyytämään sinua ottamaan heidän rahansa?» Kuin talvinen päivänsarastus levisi ymmärtämyksen ilme hitaasti Peten tummille kasvoille. Hänen suunsa avautui leveään virnistykseen. »Millä tavoin?» »Juttu on vanha ja yksinkertainen, Pete, samanlainen kuin jotkut niistä sävelistä, joita soitat tuolla kirotulla huuliharpullasi. Hän varmastikin majailee täällä hotellissa. Entäpä jos me ihan luonnollisen rauhallisesti vartoamme pimeän tuloa, jolloin voimme sijoittua väijymään helläjalkaa ja ottaa haltuumme hänen pennosensa. Ei ole mikään ihmetemppu auttaa hänet eroon setelitukustaan.» Lohdullisten aatosten vallassa Pete imaisi aimo henkisauhut. Kun kahden voimakkaan miehen mielessä pyörii sama ajatus, käy puhuminen tarpeettomaksi, ja ystävyspari vaipui nyt peloittavan äänettömäksi. Iltapäivän aurinko painui yhä syvemmälle länteen. Synkkiä varjoja alkoi hiipiä huoneeseen, mutta vielä oli pitkälti pimeään. Savuke toisensa jälkeen haihtui sinisen ruskeiksi tuprahduksiksi, ja niiden pätkät putoilivat hiljaa lattialle ajan hitaasti vieriessä edelleen, kunnes Punainen Mack vihdoin nousi ja avasi peitekäärönsä. Sen keskeltä ilmestyi salaperäinen kokoelma — kuvalukemisto, jonka ikä oli epämääräinen, vanhoja kangaskaistaleita, käärö silmä- ja toinen nuppineuloja, kerä erivärisiä nauhoja, kahden- tahi kolmenlaista lankaa ja hyvin vanha kalenteri. Ei ainoakaan kulkuri eikä edes merimieskään olisi voinut esittää niin huvittavia kapistuksia. Ja näiden varuksiensa turvissa oli Punainen Mack valmis muuttamaan kodiksensa aavikon minkä kohdan tahansa. Ensiksi hän tutki kuvalukemistoa. Hän käänsi likaantuneita, tahraisia, repaleisia lehtiä toista toisensa jälkeen. Mutta voi! hän osasi jokaisen kertomuksen ulkoa. Hän luki: »... Hän horjahti satulassa ja kaatui taaksepäin.» Punainen Mack sulki silmänsä ja muisteli sitten seuraavia tuttuja sanoja: »Mutta sankariimme ei osunut Teeku-Aleksin surmaa syytävästä revolverista lähtenyt kuula. Eipä vainkaan! Hän huojui satulassansa, mutta siten hän vain koetti saada häntä takaa ajavat roistot uskomaan, että heidän ensimmäinen laukauksensa oli osunut maaliin, ja taukoamaan ampumasta. Kaatuessansa hän tarttui toisella kädellään satulannuppiin; seuraavalla hetkellä hänen uljas ratsunsa kääntyi nurkkauksesta, ja lainsuojattomilta pääsi vimmainen pettymyksen kiljunta —» Punainen Mack huoahti. Vielä kerran hän käänteli sivuja toiveikkaasti, etsien edes yhtä tarinaa, jonka jokainen sana ei olisi lähtemättömästi syöpynyt hänen muistiinsa. Hän luki: »Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä.» Ja taas anasti muisti näön tehtävän ja hymisi Punaisen Mackin väsyneeseen korvaan: »Ei ainoatakaan ääntä koko talossa. Ja sittenkin siellä kuului ääntä! Säännöllisiä, tahdikkaita, salaperäisen hillittyjä, nopeita askelia. Ne tulivat sysipimeässä häntä kohti, lähelle, yhä likemmäksi. Hän tarttui revolveriinsa ja piti sitä valmiina, hairahtumaton sormi liipaisimella. Ja yhäti askelten kopse, säännöllinen, hillitty ääni, lähestyi häntä nopeasti. Seuraavalla hetkellä Reginald äkkiä oivalsi, että hän olikin niin tarkkaavasti kuunnellut oman sydämensä sykintää. Hän nousi ja —» Punainen Mack pudotti lukemiston lattialle, niin että sen lehdet lepattivat, ja haukotteli. Sitten hän otti vuorostaan kalenterin. Se oli kymmentä vuotta vanhempi kuin lukemisto, mutta Mackista se oli yhtä ehtymätön huviaarre kuin Aladdinin taikalamppu. Ikään kuin omasta tahdostansa se avautui, jättäen näkyviin ilmoitusten lomiin siroitellut pilat. Punainen Mack hihitti rattoisan toiveikkaana. »Hei, Pete», huudahti hän, »haluatko kuulla tätä?» Hän luki: »Milloin ovi ei ole ovi? Kun se on raollaan!» Hän purskahti nauraa kaakottamaan. Peten synkille kasvoille ilmestyi hiljaisen kärsimisen merkkejä. »Entä tahdotko kuulla tätä?» jatkoi Punainen Mack innostuneena. »Minkä tähden kello muistuttaa koiraa? Koska sillä on kieli. Ha, ha, ha, ha, ha! Osaatko mitään sen vertaista? Olisinpa totisesti mielissäni, jos olisin samanlainen vitsiniekka kuin se mies, joka on tämän sommitellut. Totisesti olisin!» Peten synkkien silmien taakse haudattu tuska leimahti liekkiin. Äkillisen mielijohteen vallassa hän alkoi penkoa omaa huopakääröään, otti esille huuliharpun ja vei sen suullensa. »Ja kuulehan tätä», jatkoi Punainen Mack, joka ei ollut huomannut näitä valmistuksia. »Minkä tähden kirjoituspöytä muistuttaa ihmistä. Koska sillä on —» Mutta huuliharpusta särähti »Koti-ikävän» kaihoiset sävelet. Punaisen Mackin leuka hervahti alas, ja hänen pienet silmänsä menivät leveimmilleen, kun onnettomuuden koko laajuus selvisi hänelle. Sitten hän sulki silmänsä, puri hampaansa yhteen ja kesti. Sillä sen huuliharpun sisällä ei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Monen myrskytuulen ajamaa hiekkaa oli tunkeutunut pienen soittovehkeen tärkeimpiinkin osiin. Ahavat ja paahtava aurinko olivat vääntäneet ja käyristäneet sitä, eikä sen valmistaja olisi suinkaan tuntenut sen ääntä. Mutta Pete soitti silmät säihkyen ihastuksesta. Hänen katseensa oli tähdätty johonkin kaukaiseen, viehättävään näkyyn, hänen poskensa pullistuivat miltei läpikuultaviksi, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja laskivat hänen ilmoille houkuttelemiensa sulosointujen mukaan. Ja jos joku läppä olikin sulkeutunut, niin mitäpä Pete siitä välitti? Luoja oli lahjoittanut hänelle keuhkot, joissa riitti voimaa jäämäänkin, ja yhden ainoan tukkeutuneen läpän vuoksi hän puhalsi myrskytuulen kaikkia muita vasten. Jos joku kieli särähti, lisäsi hän painetta, ja tiukkasi sitä, kunnes siitä oli lähtenyt kammottava ääni — peloittava ja kuolematon. Samanlaiselta kuin säkkipillin hälytys uupuneen sotilaan korvissa ja kuin omnibusvaunun räminä heikkohermoisesta tuskastuneesta vatsatautisesta — samanlaiselta kuulosti Peten soitto Punaisesta Mackista. Sittenkin hän sitä sieti. Hän oli sietänyt sitä kymmenen kuolematonta vuotta, eivätkä mitkään inkvisitsionin kidutukset olisi jaksaneet kiristää hänen uskollisilta huuliltansa huomautusta, joka olisi saattanut loukata Pikku Peten tunteita ja sammumatonta ammatillista ylpeyttä. Samoin hän sieti sitä nytkin. Joskus joku erittäin pahasointuinen ääni sai hänet virnistämään, ikäänkuin häntä olisi pistetty tulikuumalla raudalla. Toisinaan joku vihlovan räikeä sävel säpsähdytti ja puistatti Punaista Mackia kuin huimaava isku nyrkkeilijää. Hänen otsallansa helmeili hiki. Hän alkoi huokua syvään, läähättäen. Sitten sattui lyhyt levähdysaika, jonka kestäessä Pikku Pete otti rääkkäysvehkeensä huuliltaan ja kostutti niitä. Punainen Mack käytti hengähdysaikaa hyväksensä. «Kumppani!» ehätti hän huudahtamaan. Pete nosti huuliharpun suulleen ja puhui epäselvästi sen lävitse. »No?» äänsi hän. »Se oli parhaita soittamiasi kappaleita, Pete», kehui Punainen Mack liukkaasti. Mutta Pete ei sallinut toisen viekoitella itseänsä keskustelemaan. Tosin hänen huulillansa väikkyi hymy, mutta se johtui pikemminkin itsetyytyväisyydestä kuin tyydytetystä ylpeydestä. »Se ei ole lopussa», huomautti hän. »Älä häiritse, Punainen!» »Eikö se ole lopussa?» uskalsi Punainen Mack kummastella, keikauttaen päätänsä taaksepäin. »Mutta kuulostaahan siltä, kuin siinä yhäti toistuisi sama sävel, Pete.» Pete silmäili ystäväänsä halveksivan suvaitsevasti, kuten ainakin taiteilija katselee taiteenharrastajaa. »Siinä on vielä kolme säkeistöä», ja heti alkoi soitto uudelleen. Levon voimistamana Pete suorastaan voitti itsensäkin; hänen valtava rintansa ponnisteli, hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi, ja soittokone ulvoi äänekkäästi kuin urku ja hornamaisen vihlovasti kuten valituksiansa vinkuva käheä-ääninen kadotuksen henki. Punainen Mack puristi molemmat kätensä nyrkkiin ja kumartui takakenoon kuin hammaslääkärin potilas, kun suriseva neulapora pyrkii repimään hermoa. Mutta sittenkään hän ei päästänyt valituksen äännähdystäkään. Prometheuskaan ei ollut tyynimielisempi, kun korppikotka raateli hänen maksaansa. Entistäkin rajummin lähtivät huuliharpusta viimeiset sävelet. Ne kirskuivat huoneessa, ja sitten oli kaikki hiljaista. Mutta yhäti istui Punainen Mack kädet nyrkissä ja silmät suljettuina, sillä hän oli vieläkin kuulevinänsä melua, samoin kuin sairaan lapsen valitus kaikuu kuulijan korvissa kauan lapsen tyynnyttyäkin. Pete laski huuliharpun suultansa ja tarkasti ystäväänsä jonkun verran huolestuneena. »Mikä sinua vaivaa, Punainen?» kysyi hän. »Särkeekö hammastasi taaskin?» »Minä vain suljin silmäni kuunnellakseni soittoa», ehätti Punainen Mack selittämään. »Tuntuu kuin kuulisin paremmin sillä tavoin.» Pete nyökkäsi suvaitsevaisena. »Sinä et ymmärrä sitä kovinkaan paljoa», virkkoi hän, »mutta sinä kaipaat sitä, Punainen. Sekin on paljon sanottu. Varsin pian teen sinusta todellisen kriitikon.» Punainen Mack hätkähti saadessansa tekosyyn keskustelun pitkättämiseen. »Mikä on kriitikko, Pete?» Pete kynsi korvallistaan, työntäen sitä tehdessään hattunsa kauas takaraivolleen. »Kriitikko», määritteli hän, »on sellainen herrasmies, joka tietää enemmän kuin tavalliset ihmiset ja joka aina puhuu toisille tiedoistaan. Useimmiten heillä on pitkä tukka.» »Oletko koskaan nähnyt sellaista?» »Olenpa kyllä. Carson Cityssä kerran.» »Mistä hän puheli?» »Olin eräänä iltana hilpeänlaisessa vireessä. Olin sekoitellut konjakkia ja olutta ja silloin tällöin ryypännyt sekaan katajanmarjaviinaa, kunnes katulyhdyt alkoivat tanssia polkkaa. Silloin pujahdin muutamaan ravintolaan ja aloin soittaa huuliharppuani. Piakkoin tuli luokseni eräs miekkonen ja sanoi: Kumppani, tarjoan teille kymmenet ryypyt, jos herkeätte soittamasta. Katsahdin häneen aprikoiden, mihin kohtaan häntä iskisin, mutta hän jatkoi: Kaipaan hieman hiljaisuutta voidakseni ajatella tuota viimeksi soittamaanne kappaletta. Se oli harvinaisin esitys, mitä milloinkaan olen kuullut. Kun olin saanut tietää, että hän oli sellainen herrasmies ja todellinen soitonystävä, en tietenkään voinut tehdä muuta kuin lakata soittamasta ja tilata ryypyt. Niin, hän oli todellinen musiikkikriitikko, oli kun olikin.» Pete huoahti muistellessaan tätä miellyttävää tapahtumaa. »Hyvin mielelläni kohtaisin hänet», vakuutti Punainen Mack. »Varmaankin hänellä oli päässään muutakin kuin syöpäläisiä.» »Mitäs nyt soitan, Punainen?» Viimemainittu oli syvissä aatoksissa minuutin ajan. »'Annie Laurien’», virkkoi hän äkkiä. Pete ravisti päätänsä murheellisesti. »Soittimessani ei ole siihen tarvittavia korkeita ääniä», valitti hän. »Enkö ole maininnut sitä jo ennen?» »En muista», valehteli Mack. »Niin. Kappaleen toisessa osassa kiipeävät äänet melkein huippuunsa, mutta sitten alkaa vehje vikuroida kuin mustangi, kun ratsastetaan poispäin kotoisesta aituuksesta, ja heittelehtii sinne tänne. Entäs sitten, Mack?» »Tuntuu siltä kuin olisin halunnut Annie Laurieta enkä mitään muuta», vastasi Mack. »Tiedäthän, millaista on olo, kun ihminen kaipaa vain yhtä ainoata lajia — kuten käristettyä silavaa ja munia?» »Selvä on, Mack. Jos sinusta tuntuu sellaiselta, en soita enää. Minä hankin uuden huuliharpun ihan näinä päivinä.» »Pete», puhkesi Mack puhumaan äkillisen mielenliikutuksen vallassa, »jos käytät sitä, niin minä ostan sinulle uuden huomenna». »Enpä tiedä», vältti Kääpiö miettivästi. »Uusissa eivät äänet tunnu oikein samanlaisilta. En saa niistä samaa tyydytystä. Siinä on samanlainen ero kuin uudessa ja kauan käytetyssä piipussa. Käsitäthän?» »Luulen käsittäväni», huokaisi Punainen Mack ja ojensi koneellisesti kätensä ottaaksensa syrjäytetyn kalenterinsa. Pete vuorostaan näytti käyvän levottomaksi. »Kuulehan, Mack», sanoi hän, »pimeä alkaa olla käsissä. Eikö meidän ole aika työntyä ulkosalle etsimään Jerryä ja hänen setelitukkoansa?» »Niin on», vahvisti Punainen Mack. »Mutta kuulehan tätä, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Milloin on —» Mutta Pete siirtyi ovea kohti ikäänkuin ei olisi kuullut kehoitusta ja esti lukemisen aloittamalla jyrisevän laulun. »Kääpiön vika on se», pohti Mack synkästi mielessään, »ettei hän lainkaan tajua huumoria». V luku Väijytys Tuskin oli Comanche Bendin peittänyt täydellinen pimeys, kun Jerry poistui hotellin kuistilta ja lähti verkkaisesti astelemaan kaupungin ainoalla kadulla kädet työnnettyinä taskuihin, pitkä, musta sikaari hampaissa ja hyväenteinen pullistuma ylemmän liivintaskunsa kohdalla. Heti hänen mentyänsä sujahti saman kuistin kupeelta esille kaksi varjomaista hahmoa, jotka alkoivat hiipiä hänen jälkeensä. Näitä kolmea olentoa lukuunottamatta ei koko kadulla kuulunut eikä näkynyt mitään, sillä äsken oli syöty illallista, ja illallisen jälkeen Comanche Bondin asukkaat istuivat julkisivun kuisteilla ja polttelivat tupakkaa tai tarinoivat. Avoimista ovista ja ikkunoista valui kadulle keltaisia valojuovia, mutta vastakohtaisuus teki välimatkat sitäkin mustemmiksi. Eräällä tällaisella tummalla välillä laskeutui käsi Jerryn olalle. Hän pyörähti ympäri ja huomasi vastassaan kaksi naamioitua miestä ja tuijottavansa viisiviidettäkaliiberisen revolverin välkkyvään piippuun. Miehet olivat hyvin kookkaat. Jerryn oli mieletöntä ajatellakaan kamppailua heidän kanssansa. »Nosta kätesi pystyyn ja tee se kirotun vilkkaasti!» komensi laihempi rosvoista. Jerryn kädet heilahtivat pään yläpuolelle ja tukevamman hätyyttäjän käsi sujahti hänen pullottavaan liivintaskuunsa. »Kaikki ihan uusia», virkkoi hän hyväntuulisesti kumppanillensa. »Jäykkiä ja sileitä. Kuulehan, kuinka ne kahisevat kuin soitto.» »Hyvä Jumala, hyvät herrat!» tuskaili Jerry. »Pidä pienempää suuta, sinä koira!» varoitti laiha rosvo. »Puhu hiljaa; muutoin lähetän sinut pitkälle matkalle antamatta sinulle paluupilettiä. Eiköhän olisikin sääliväisyyden ja yleisen hyväntekeväisyyden mukaista joka tapauksessa lopettaa hänen kirottu elämänsä; vai mitä, kumppani?» »Hyvät herrat», valitti tutiseva uhri, »te anastatte kaikkeni». »Se on tullut helposti», pilkkasi Punainen Mack hihittäen, »ja se menee helposti». »Kahdenkymmenen vuoden työ —» alkoi poloinen. »Älä valehtele!» ärähti Pete. »Sinä et näytä niin vanhalta.» »Hyvät herrat, tämmöisen tapauksen vuoksi joutuvat luottava vaimo ja kaksi pientä lasta nälkäkuoleman partaalle.» »Mitä?» murahti Kääpiö. »Suu poikki!» kivahti Punainen Mack. »Ja nyt kuule; naama ympäri ja livistä takaisin hotelliin!» »Ajatelkaa heidän valituksiaan — ajatelkaa heidän laihoja, kalpeita kasvojaan, kun he istuvat kylmän takan ympärillä ja tähyilevät äitiänsä kärsivinä, surullisina, valittamatta! Ajatelkaa heidän äänetöntä vetoomustaan, leivän pyyntöä, kun leipää ei ole! Hyvät herrat, ajatelkaa sitä ja sallikaa sen kuvan kalvaa mieltänne! Leskiäidin kirous riittäisi lähettämään enkelin ikuisiksi ajoiksi helvetin tuleen.» »Leskiäidinkö?» kummasteli Punainen Mack kylmästi. »Minä en jaksa elää tämäniltaisen ryöstön jälkeen», vakuutti Jerry rauhallisen murheellisena. »Niin, jos koko elämäni säästöt säälimättömästi riistetään minulta — se on liikaa! En mitenkään tahdo nähdä ilotonta aamua.» »Hm», äänsi Pete. »Kuulehan, kumppani —» »Tuonnempana», keskeytti sydämetön Mack. »No niin, ystäväiseni, käpälät alle ja laputa! Jos päästät naamastasi vähääkään älinää ennenkuin hotelliin ehdittyäsi, niin lähetän lyijypallon tuomaan sinulle hyvän yön suukkoa. Tiehesi!» Ähkäisten Jerry kääntyi ja lähti silmittömästi syöksymään takaisin hotelliin päin. Hetkisen ryöstäjät tarkkailivat häntä. Kaukana kadulla he näkivät hänen juoksevan hotellin portaille ja kuulivat hänen huutavan jo pitkän matkan päästä. Heti keräytyi hänen ympärillensä väkeä, ja viittoilusta päättäen hän näytti kuvaavan ryöstöä. Heti kajahti kokonainen kuoro kimeitä cowboyluikkauksia; kuistin portaita alas riensi miehiä, jotka keikahtivat ratsaille ja lähtivät kiitämään Mackiin ja Peteen päin. Viimemainitut eivät jääneet odottamaan kostajain saapumista. Oli perin yksinkertainen temppu pujahtaa syrjään, kiertää vainioiden kautta ja mennä hotelliin takaovesta. Heidän ennättäessään huoneeseensa ponnahti alhaalla kadulla viimeinen takaa-ajajista satulaan ja kiiruhti kiljuen heidän ohitsensa ihmismetsästykseen. Virnistellen Punainen Mack katseli häntä ikkunasta. »Minä olen puuhannut jos jotakin, olen ollut kaivosmiehenä, pumpunkäyttäjänä, jarrumiehenä, kellonsoittajana kilpailuissa, mutta nämä ovat helpoimmin hankitut rahat, mitä milloinkaan olen saanut käsiini», huomautti hän. »Mihin piilotamme saaliin siltä varalta, että huoneemme tarkastetaan?» »Lempoko sitä tarkastaa?» jyräytti Pete. »Eikö minua tunneta? Ei; tätä huonetta ei tulla tarkastamaan. Ja kukapa sitäpaitsi olisi niin hullu, että suorittaisi kaappauksen ja jäisi sitten kaupunkiin? Ja tullipoika kyllä kertoo, ettemme koko tänä iltana ole käyttäneet hevosiamme. E—ei; ei ole vähääkään pelkoa, että sellaista epäiltäisiin. Mutta pahasti minua kiusaa se, mitä se miekkonen puhui vaimostaan ja lapsistaan.» »Pötyä», tokaisi Punainen Mack hilpeästi. »Sellaista lavertelua olen kuullut ennenkin. Minä en ole mikään tomppeli, Kääpiö. Sinussa on se vika, ettet lainkaan tajua huumoria. Sinä et käsitä, mikä on teeskenneltyä ja mikä pilaa.» »Mutta todentotta hänen sanansa tuntuivat minusta uskottavilta. Hänen äänessänsä oli itkun värinä, sen kuulin. Sanon sinulle, että tämä ei kelpaa!» »Pyh!» äännähti Punainen Mack. »Hän ei ole ikinä nähnyt vaimoansa!» »Kyllä hän on», väitti Pete. »Muistelehan, kuinka yksinkertaisesti hän puhui. Tarkkailehan vain ketä sellaista miestä tahansa, jolla on vaimo ja lapsia. Hänen tapanansa on meluta ihan järjettömästi — aivan samalla tavoin kuin Jerry puhelee. Niin, Mack, hänellä on lapsia, on kun onkin.» »Mitä tekemistä hänellä sitten on täällä, kaukana heistä?» kysyi Punainen Mack, jota tämä harvinaisen itsepintainen ahdistelu alkoi horjuttaa. »Vaikka mies on koira ja halpa haisunäätä», vastasi Kääpiö lempeästi, »ei hänen vaimonsa ja pienokais-poloistensa silti tarvitsisi kärsiä helvetillistä puutetta. Kuule, Mack, minä en tahdo olla siitä vastuussa. Kuvittelehan heitä istumassa kotonaan, pienet, kalpeat kasvo-parat käännettyinä äitiin päin, jolla ei ole leivänkannikkaakaan koko talossa. Totisesti —» Hänen äänensä särähti kovasti. »Totisesti», pitkitti hän, »saakoon hän minun osuuteni. Minä olen kyllä kovasisuinen, olen halpamainen, mutta ei koko karjalaitumilla kukaan voi väittää Peten koskaan pettäneen kumppania, naista tai lasta. Minun osuuteni joutuu takaisin Jerrylle. En tahdo hänen rahojansa.» Punainen Mack pyyhkäisi pois silmiinsä äkkiä kihonneen kosteuden. »Kääpiö», virkkoi hän, kuivaten kyyneleet ja hiljentäen ääntänsä, jotta toinen ei erottaisi sen värisevän akkamaisesta mielenliikutuksesta, »sinulla on hyvä sydän, on totisesti. Olen aina sen tiennyt, ja tämäkin on siitä todistuksena. En minäkään halua olla lastensurmaaja, sen enempää kuin sinäkään. Sanon sinulle, mitä teemme; jaamme rahat kahtia. Toiset puolet sujautamme salaa helläjalan huoneeseen. Toinen puoli on oikeudenmukaisesti meidän, eikö olekin?» »Tuntuapa kylläkin siltä, että meidän sietäisi saada jotakin työstämme», myönsi Kääpiö, tuntuvasti lauhtuneena. »Laske rahat, Punainen!» Punainen Mack veti taskustansa vihreän, jäykän setelikäärön ja taivutti sen auki. »Yksi, kaksi», laski hän, erottaen sormellansa setelit toisistaan. »Miten on käynyt niille kahdenkymmenen dollarin seteleille, joita oli tukun pinnassa silloin, kun viimeksi sen näimme?» kummeksi Kääpiö. »Hän on varmaankin vaihtanut niistä yhden ja pannut pienet rahat ulommaisiksi», arveli Punainen Mack. »Kolme, neljä», jatkoi hän laskemista, »viisi, kuusi —» Hän keskeytti laskemisen, hänen kätensä vapisivat, ja hänen silmänsä levisivät vaarallisesti. »Mikä on hätänä?» tiedusti Kääpiö levottomana. Kului hetkinen, ennenkuin hänen kumppaninsa kykeni vastaamaan. Vihdoin Mack kostutti kuivia huuliansa. »Katso!» käski hän käheästi ja sysäsi setelitukon Peten käsiin. Ja Pete huomasi katselevansa seitsemännen setelin nurkkaan kuvatun Porfirio Diazin puolittain hurjia, puolittain säyseitä kasvoja. Hän nousi pystyyn tuoliltaan. »Meksikolaista rahaa!» täräytti hän. Sitten hän lysähti takaisin istumaan ikäänkuin jättiläiskäden painamana. »Hyvä Jumala!» supatti Punainen Mack äänessänsä melkein uskonnollisen kunnioituksen sävy. »Hän peijasi meitä, Kääpiö. Helläjalka — nolasi — meidät!» Kääpiö pyyhki hitaasti otsaansa nenäliinallaan saamatta vähään aikaan sanaakaan suustansa. »Hänen pienet lapsi-poloisensa», alkoi hän sitten, vieläkin puhuen huumaantuneena. »Hyi, hemmetti!» keskeytti Punainen Mack. Ja ihan äänettöminä he sitten istuivat, jäykästi tuijottaen toisiinsa. »Mack», puhkesi Kääpiö äkkiä puhumaan, »minä ryhdyn siihen puuhaan». »Kääpiö», vastasi Mack juhlallisesti, »ne sanat lausuit aivan kuin minun suustani. Totisesti minäkin ryhdyn siihen puuhaan saadakseni tilaisuuden vielä kerran päästä helläjalkaan käsiksi.» »Ja kun saamme hänet käsiimme», alkoi Pete hiljaa ja lopetti lauseensa puristamalla isoilla käsillänsä tyhjyyttä ja vääntämällä sen hitaasti poikki. VI luku Jerryn jutelma Varhain seuraavana aamuna helläjalka lupauksensa mukaan koputti Peten ja Mackin ovelle ja astui sisälle heidän kehoituksestaan. Suunnattoman pitkä sikaari pisti rattoisen vinosti esiin hänen suupielestään, ja hänen hattunsa huojui putoamaisillansa hänen takaraivollaan. Ja sikaarin ympärillä kaareili hänen hyväntahtoinen hymynsä päivänpaisteisena kiehkurana. »Hyvää huomenta, hyvät herrat!» tervehti hän. »Olette kaiketi kuulleet, mitä minulle tapahtui?» »Mitä?» urahti Kääpiö. »Ettekö olekaan kuulleet?» kummasteli helläjalka, kohottaen kulmakarvojansa. »Niinpä niin, se onkin kokonainen tarina. Mutta lyhyesti sanoen, kaksi heittiötä kävi kimppuuni kadulla, vajaan sadan metrin päässä tämän hotellin ovelta — ja se sattui eilenillalla.» »Hm!» äänsi Pete. Ja Punainen Mack lisäsi kuivahkosti: »Toivottavasti he eivät hyötyneet paljoa.» »Eivät senttiäkään», kehaisi helläjalka iloisesti. Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa juron kaunopuheisesti. »Mutta», jatkoi helläjalka, »vähällä he olivat saada oikean apajan. Kaksituhatta viisisataa dollaria — tämän tukun» — ja hän taputti liivintaskuansa, joka oli vielä tavallistakin pulleampi — »kaksikymmentä sadan dollarin seteliä ja kymmenen viisikymppistä. No, eihän se kylläkään niin kovin paljon ole, mutta olisin saattanut joutua vähäksi ajaksi pulaan, jos he olisivat siepanneet sen.» »Hm», äänsi Pete taaskin ja loi samassa vimmaisen katseen Punaiseen Mackiin, mutta viimemainittu ravisti päätänsä ja rypisti otsaansa varoittavasti. »Miten selviydyitte heidän kynsistään?» tiedusti Punainen Mack äänekkäästi, toivoen siten kääntävänsä Jerryn huomion pois Peten synkän vihaisista kasvoista. »Olalleni laskeutui käsi», alkoi helläjalka sujuvasti, mikä osoitti hänen kertoneen tarinansa jo useita kertoja, »ja kun käännyin, oli vastassani neljä revolverinpiippua». »No, minut saa —» aloitti Pete jyrisevällä äänellä. »Ne lurjukset», sekaantui Punainen Mack puheeseen, luoden toistamiseen varoittavan katseen Peteen. »Neljä revolveria, niinkö?» »Niin, sir, revolveri joka kädessä. Ihan varmasti he tunsivat minut. Missään tapauksessa he eivät jättäneet minulle minkäänlaista mahdollisuutta.» »Hm», mutisi Pete ja liikahti niin, että hänen tuolinsa narautti kimeän vastalauseen. »Tajusin, etten sillä hetkellä mahtanut mitään, vaan että minun oli nostettava käteni ylös. Sen vuoksi kohotin ne vastahakoisesti hiukkasen olkapäitteni yläpuolelle.» »Hm», äänsi Pete. »Jatkakaa», hoputti Punainen Mack. »Se on jännittävää.» »Heti kun olin sen tehnyt», pitkitti kertoja, »työnsi toinen heistä kätensä liivintaskuuni ja veti esille setelitukon». »Pyysittekö niitä takaisin?» pisti Pete väliin. »Pyysinkö niitä takaisin?» kertasi helläjalka hihittäen. »Totisesti en. Pidin koko ajan heitä silmällä ja olin valmis —» »Ettekö ollut hieman säikähtynyt?» kysyi Punainen Mack lempeästi. »Minäkö?» tokaisi helläjalka. Ja hän nauroi ääneensä niin mielettömälle otaksumalle. »En ollenkaan; olin yhtä rauhallinen kuin nytkin. Oivalsin, että heti rahat anastettuansa roistot —» »Mihin mies pani revolverinsa ottaessansa rahat taskustanne?» keskeytti Pete kylmästi. »Toisen hän työnsi kasvojani vasten ja piti toista hampaissansa», vastasi Jerry tyynesti. »Ja siten hänelle kuitenkin jäi toinen käsi vapaaksi.» »Hm!» murahti Pete. »Mutta heidän saatuansa rahat panin visusti merkille, että heidän valppautensa oli osittain laimentunut. Toisen huulilla väikkyi voitonriemuisen hymyn häive.» »Näittekö sen pimeässä?» kysyi Mack kuivasti. »Ja niin pian kuin näin sen», jatkoi Jerry, »potkaisin vikkelästi revolverin ensimmäisen miehen kädestä». »Hm», äänsi Kääpiö. »Mitä hän teki toisella revolverilla?» »Pudotti sen, kun ällistyi hyökkäyksestäni», vastasi Jerry liukkaasti. »Ja samassa minä pyörähdin kuin myrskytuuli toisen miehen kimppuun ja paiskasin hänet maahan.» »Hyvä Jumala!» ähkyi Kääpiö. »Mitä?» kysyi helläjalka terävästi. »Olette totisesti rohkea», sanoi Pete. »Ja niinpä te toitte heidät muassanne pidätettäviksi?» virkkoi Punainen Mack. »Miksipä olisin vaivautunut vangitsemaan niitä retkaleita?» tokaisi helläjalka huolettomasti. »Ei; otin rahat toisen miehen kädestä ja potkin heidät molemmat pystyyn —» »Eivätkä he ampuneet teitä?» ihmetteli Pete. »He olivat luonnollisesti pudottaneet revolverinsa», huomautti Jerry, »kun iskin heidät maahan». »Sitten te tietysti», lausui Punainen Mack, »otitte revolverit jonkunlaiseksi muistoksi?» »Luuletteko te, että olisin ryöstänyt niiltä surkeilta lurjuksilta toimeentulonsa välineet?» torjui helläjalka kerkeästi. »Ei; kun he pötkivät tiehensä, viskasin revolverit heidän jälkeensä.» »Ja he ottivat ne maasta?» »Sitä en nähnyt. Olin pakahtumaisillani nauruun enkä senvuoksi pannut merkille kaikkia yksityiskohtia.» »Oh!» ähkäsi Pete ja liikahti taaskin tuolillansa. »Toivoisinpa olleeni siellä näkemässä heidän juoksuaan.» »Ei se ollut kerrassaan mitään», jatkoi Jerry keveästi. »Minä unohdan sen huomiseen mennessä. Ei kerrassaan mitään. En kiinnittäisi huomiota kymmeneenkään semmoiseen.» »Hm!» hymähti Pete. »Minkänäköisiä miekkosia he olivat?» kysyi Punainen Mack hiljaa. »Rotevia miehiä. Niin, suunnilleen teidän kokoisianne, sanoisin.» Jättiläisveikot suoristautuivat hiukan ja katsahtivat Jerryyn tutkivasti, mutta hänen hymynsä ei järkkynyt, ja hänen silmänsä pysyivät yhtä kirkkaan huolettomina kuin konsanaan. »Ja nyt puhukaamme tämän illan suunnitelmista», ehdotti Jerry. »Hyvä!» ehättivät toiset suostumaan yhteen ääneen. »Mitä tehdään?» »Kohtaamme toisemme kaupungin ulkolaidassa heti pimeän tultua. Te ratsastatte kohtauspaikalle kumpikin erikseen, jotta ei herää epäluuloja. Sitten ratsastamme sille talolle, jossa John Scovil tyttärineen asuu. Sinne päästyämme laskeudumme satulasta, ja minä pidän hevosia —» »Hm!» urahti Pete. »Kun taas te kaksi pujahdatte hiljaa sisälle.» »Entä jos talo onkin täynnä väkeä, mitä sitten?» »Ammutte kaikki maahan tietenkin», vastasi helläjalka sulavasti. »Kun olette tyhjentäneet revolverinne, olen minä takananne valmiina antamassa teille toiset.» »Hm!» äänsi Pete. »Mutta», jatkoi Jerry, »talossa ei teidän mennessänne sinne ole ketään muita kuin ne, joita etsitte. Kaikki muut ovat tänään lähteneet ratsain käymään putouksilla.» »Se tekee asian yksinkertaiseksi.» »Jos meidän on mieli viedä tyttö mukaamme, on hänen välttämättä oltava miehenpuvussa», selitti Jerry. »Olen ostanut vähäisen vaatteuksen hänelle. Te, Punainen, otatte sen ja pakotatte hänet pukeutumaan siihen.» Punaisen Mackin kasvot lehahtivat tulipunaisiksi. »Onko minun vartioitava häntä ja katseltava hänen riisuutumistaan?» sanoi hän käheästi. »Luonnollisesti.» »Minunko? Minun?» hoki Punainen Mack epäillen. »Tietysti. Miksikä ei?» Punainen Mack täräytti nyrkkinsä pöytään. »Lempo minut vieköön, jos sen teen!» tiuskaisi hän äkäisesti. »Minä en ole senlaatuinen, sillä hyvä. Ei, sir; juttu loppuu juuri siihen.» Hänen poskensa kävivät melkein purppuraisiksi. »Hitto minut periköön, jos katselen naisen riisuutumista!» »No, olkoon menneeksi», huoahti helläjalka. »Ei riidellä pikkuseikoista. Minä huolehdin hänestä itse.» »Vielä yksi asia, tuttuseni», pisti Pete väliin katse kylmänä kuin välkkyvä jää ja ääni vaarallisen hiljaisena hänen laajasta kurkustansa lähteneeksi. »Jos se tyttö on säädyllinen, on häntä kohdeltava säädyllisesti. Pitäkää se mielessänne!» »Soso!» Ja helläjalka syrjäytti varoituksen, heilauttaen kättänsä. »Häntä kohdellaan niinkuin hän ansaitsee. Ja sanon teille nyt, minä osaan käsitellä naisia.» Pete avasi suunsa puhuakseen, mutta Punaisen Mackin kasvonvääristys sai hänet pysymään vaiti. »Minä siis hoidan tytön», jatkoi Jerry, »ja te kaksi otatte osallenne vanhuksen. Jos hän nostaa tappelun — pidelkää häntä hellävaroen. Hän on kukkaromme, kuten tiedätte, ja häntä on käsiteltävä hyvin.» »Jättäkää hänet minun hoiviini!» kehoitti Mack. »Minä kyllä huolehdin hänestä.» »Selvä on, pojat. Pitäkää mielenne rohkeana! Luottakaa minuun! Jos joudumme ahtaalle, niin minä selvitän teidät pulasta. Älkää pelätkö! Kun tulee ratkaiseva kohta, pitäkää vain silmällä minua! Näkemiin!» Hänen hyvästeltyänsä kumppanukset jäivät töllistelemään mykkinä, mutta oven sulkeuduttua hänen jälkeensä sai Punainen Mack puhekykynsä takaisin. »Kaikista kurjimmista, matelevaisimmista, halpamaisimmista, saastaisimmista, käärmemäisimmistä, kelvottomimmista, lörppäsuisimmista kirotuista hupsuista», alkoi Punainen, »hän on —» »Kehnoin, kelvottomin, kielevin —» aloitti vuorostaan Pete. »Ole hiljaa, Pete. Minä puhun. Sisuni kuohuu. Pete, kun pääsen suoraksi tästä suulaasta, pelkurimaisesta, paksupäisestä, pehmeäkätisestä, lujakielisestä valehtelijasta ja konnasta —» »Minä katkaisen hänet kahtia ja viskaan kappaleet menemään», pääsi Peteltä. »Salli minun puhua, Pete!» pyysi Punainen Mack. »Älä estä minua!» komensi Pete. »Sisässäni on paine niin suuri, että höyrykattila siitä halkeaisi. Ja kuvitella, että istuin tässä, virnistellen säikähtyneen lapsen lailla, sillä aikaa kun tuo housujalkainen koulumatami laverteli —» »Hän ei ole akka; hän on pahempi kuin akka. Ja kuulitko, mitä hän sanoi siitä tyttö-parasta? Hän tuntee naiset tyystin — horna vieköön hänen sydämensä! Mutta kyllä minä hänelle opetan; että miehissä on hiivatin paljon sellaista, mitä hän ei tiedä!» Ja Punainen Mack nousi kiivaasti kävelemään edestakaisin lattialla. »Meistä selviytyminen ei ollut hänestä mitään», virkkoi Pete synkästi. »Niin, siitä tuskin kannatti kertoa. Hän unohtaa sen huomiseen mennessä. Hitto hänet periköön! Kunpa saisin hänet edes minuutin ajaksi syleilyyni —» Hän ojensi valtavat käsivartensa ja pusersi tyhjää ilmaa rintaansa vasten. »Mutta sittenkin», sanoi Punainen Mack, keskeyttäen vinhan edestakaisen vaelluksensa huoneessa, »hänessä on jotakin, josta en ihan tarkoin pääse selville.» »Mitä tarkoitat?» Punainen Mack katsoi kaukaisuuteen. »En tiedä», vastasi hän. »Mutta minulla oli jonkunlainen omituinen tunne, että hän kenties kiusoitteli meitä. En oikein tiedä, mitä tarkoitan, Pete, äläkä senvuoksi sitä kysy.» VII luku Toiminnan hetki Illallinen, jonka John Scovilin taitavat kädet — talon kaikkien palvelijain ollessa ulkosalla — olivat valmistaneet ja tarjoilleet, oli nopeasti kadonnut hänen ja Nancyn ripeästi sitä ahdistaessa. Sillä tässä ainoassa suhteessa viimemainittu oli oikea isänsä tytär. Hänestä haihtui velttous tyyten, kun hän näki edessänsä hyvin kuormatun lautasen, ja veitsen ja haarukan kosketus teki Nancyyn samanlaisen vaikutuksen kuin stradivariuksen kosketus viulutaituriin. Tänä iltana hän oli runsaassa määrin osoittanut arvonantoa isänsä valmistamalle ja tarjoamalle aterialle. Isä tiesi vanhasta kokemuksesta, että Nancyn läsnäolo keittiössä olisi hyödytöntäkin pahempi, mutta kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, lämmitti hänen sydäntänsä väkisinkin isällinen, värähdyttävä ylpeys, kun hän tarkkaili, kuinka huomattavia ruokamääriä tytär nautti. Nancy oli hyvin viehättävä ja söi teennäisen veltosti, kuten hiirellä leikkivä kissa — hän näytti uneliaasti paheksuvan kaikkea, mitä hänen eteensä ilmestyi — mutta sittenkin annokset katosivat. Joskin hänen saavutuksensa riemastuttivat isää, herätti hänen esiintymistapansa John Scovilissa halun kiertää hänen niskansa nurin. Geometrisessa sarjassa katosi lampaankyljyksiä tytön elehtiessä välinpitämättömästi. Hajamielisesti hymyillen hän söi särvinannoksen pilkottuja ja käristettyjä perunoita ja kaatoi ääriä myöten täytetyn lasin maitoa onttoihin sisuksiinsa. Huolimattomasti hän manasi kukkuraisen vadin säilykeherneitä ja useita mureiksi paistettuja forelleja pois tämän maailman näkyvistä. Hänen isänsä tarkkaili ja yritti itsekin vuorostaan. Salaapäin hellitettyään vyötänsä hän kävi uudelleen käsiksi ruokiin. Mutta kun hän oli saavuttanut syömäkykynsä äärimmäisen rajan, jatkoi Nancy yhä rauhallisesti tuhoamistyötänsä. »Nan!» huudahti isä ihastuneena, kun tämä puuha vihdoinkin päättyi. »Sinä osoitat totisesti kunniaa keittotaidolleni.» »Niin», mutisi Nan Scovil, »tämä ohut ilma saa minut kaipaamaan paljoutta ja olemaan arvostelematta laatua.» »Mitä?» murahti John Scovil ja räpäytti silmiänsä. Mutta uteliaisuus vei voiton, ja hän kysyi: »Mihin sinä sen panet, Nan? Minne se menee?» Ja hämmästellen hän tähysti tyttärensä pyöristynyttä, mutta eittämättä hentoa vartaloa. »Tämä ankara, toimellinen elämä», vastasi tyttö haukotellen, »synnyttää ihmisessä ravinnon tarpeen.» »Tämä ankara, toimellinen — Hyvä Luoja, Nan —» Scovil nousi äkkiä pystyyn. »No niin, korjataan nyt ruoat pois.» Hänen tyttärensä kohotti verkkaisesti kulmakarvojansa. »Minä sanoin: pestään nyt astiat, Nan.» »Voi, rakas isä», jupisi tyttö, »kuinka perin järjetön olet». Scovil tuijotti tyttäreensä äänettömänä. »Onko tarkoituksesi sanoa», virkkoi hän hitaasti, »ettet tahtoisi edes korjata ruoka-astioita pöydästä — vaan jättäisit koko tämän sotkun odottamaan keittiöpalvelijaa?» »No niin, hänellä on ollut lomaa tänään. Ja väitäthän itsekin, isä, että kaikesta hyvästä on maailmassa maksettava.» Hänen isänsä tähysti avaruuteen. »Kuinka kauan?» jupisi hän hiljaa. »Kuinka kauan?» »Sitäpaitsi», lisäsi Nancy Scovil, »tiedät minun aina nukahtavan päivällisen jälkeen». Ja hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen makuuhuoneeseensa, johon päästiin karjatalon ruokasalista. »Nancy!» Tyttö kääntyi ja tukahdutti haukotuksen. »Mikä taivaan nimessä sinut perisi, jos minä kuolisin enkä jättäisi sinulle rahaa, jolla tulisit toimeen?» »Minä en milloinkaan kiusaa itseäni mahdottomilla ajatuksilla», vastasi toinen. »Minä uskon, vilpittömästi uskon, että istuisit paikallasi ja kuolisit nälkään.» »Oh, en. Minä kutsuisin Bobbya.» »Sinä menisit naimisiin sen mahdottoman nuoren tolvanan kanssa?» »Hän ei ole niin tuskastuttava, kun ei kuuntele hänen lepertelyjänsä», puolusti Nan. »Sitäpaitsi hänellä on mukava koti.» »Sinä myisit itsesi?» mutisi Scovil käheästi. »Olisin järkevä isä; siinä kaikki.» Ja hän poistui huoneensa ovesta. Hänen isänsä seisoi pitkän tovin äänettömänä, tukehtumaisillaan. Hän liikahti kiihkeästi seurataksensa tytärtään, mutta seisahtui paikalleen ikäänkuin peläten menettävänsä malttinsa. Vihdoin hän astui ovelle ja kiskaisi sen selälleen. Mutta kiukkuiset sanat kuivuivat hänen huulilleen. Nancy lepäsi vuoteellansa. Hänen silmänsä olivat jo ummessa, ja hänen huulillansa väikkyi hymy kuten aina hänen nukkuessansa. John Scovil löi rystösillään lujasti otsaansa ja kääntyi hitaasti takaisin ruokasaliin. »Naapuri», lausui järeä ääni vastaiselta ovelta, »kädet ylös — sassiin!» John Scovil pyörähti ympäri ja näki vastassansa häntä kohti tähdätyn revolverin, jota piteli tummaverinen jättiläinen. Tämän miehen takaa työntyi huoneeseen toinen pelokki, jolla oli tulipunainen tukka ja jonka laihat kasvot leveä virnistys jakoi kahdeksi epämiellyttäväksi puoliskoksi. Ja hänen takanansa astui näkyviin vielä kolmaskin, molempia muita pienempi — valppaan näköinen, myhäilevä veitikka. »Hänellä ei ole revolveria, Kääpiö», huomautti punatukkainen. »Ei kannata tarkastaa häntä.» »Sinulla on oma tekniikkasi, ja minulla on omani», virkkoi Kääpiö kylmästi. »Kädet ylös, ystäväiseni; muutoin ammun sydämenne säpäleiksi.» John Scovil nosti kätensä hitaasti pystyyn. »Jos vaaditte rahaa, miehet», sanoi hän täysin tyynenä, »löydätte sievoisen määrän tuolla naulassa riippuvan takin taskussa olevasta lompakosta. Ottakaa itse! Ei mitään pahastumista.» »Suu kiinni!» ärjäisi Pete. »Te puhutte, kun teiltä kysytään jotakin.» Nopeasti hän sitten taputti uhrinsa lanteita. »Selvä on», myönsi hän. »Laskekaa kätenne jälleen alas — mutta älkää yrittäkö tehdä niillä mitään kujeita! Minä pidän teitä silmällä, ystäväiseni.» »Tyynesti, Kääpiö, tyynesti», tyynnytteli punatukka. »Ole vaiti, Mack!» ärähti Pete. Tämä homma on hoidettava oikean kaavan mukaan tai jätettävä tyyten silleen.» »Entä tyttö?» esitti seurueen kolmas jäsen. »Se on teidän oma asianne, Jerry.» »Hän kaiketi on tuossa toisessa huoneessa», huomautti Jerry. John Scovil hypähti tyttärensä huoneen oven eteen ja sulki tien Jerryltä, joka lähestyi iso mytty kainalossaan. Peten käsi puristi revolveria tiukemmin. »Miehet, mitä tahdotte tyttärestäni?» tiedusti Scovil käheästi. »Pois tieltä!» komensi Jerry kylmästi. »Muutoin käsken miesteni sitoa teidät ja viedä teidät pois kuten ison sianlihakimpaleen.» »Minä en hievahda paikaltani», vastasi John Scovil varmasti, »ennenkuin tiedän, että tyttäreni —» »Lähtee pitkälle ratsastusretkelle, ja te lähdette hänen kanssansa. Siirtykää tieltä. Kääpiö, paiskatkaa tämä lihava syöttiläs nurkkaan ja istukaa hänen päällänsä!» Pete totteli julman perinpohjaisesti. John Scovil oli iso mies ja väkevä, vaikka olikin jo keski-ikäinen, mutta hän rimpuili Peten käsissä yhtä turhaan kuin lapsi rimpuilee äitinsä otteessa. Pete tarttui hänen toiseen käteensä ja toiseen jalkaansa, nosti hänet ilmaan ja sinkautti hänet huoneen soppeen. Itse seurasi Pete mukana, ja sitten tämä voimamies piti uhriansa tiukasti lattialla istumalla hänen päällänsä. »Lempo!» karjui uhri-poloinen turhaan ponnistellessaan. »Tämä menee liian pitkälle — kuuletteko?» Ja hän osoitti Jerry Aikenia niin uhmaavasti kuin hänen asemansa suinkin antoi myöten. »Mitä tarkoitatte — menee liian pitkälle?» pilkkasi Jerry Aiken. »Minä johdan tätä leikkiä, ja te noudatatte määräyksiäni.» Hän kääntyi Peten puoleen. »Jos hän vielä kerran avaa suunsa, niin pankaa sen lihavan hupakon suuhun kapula!» käski hän rauhallisesti. »Ja nyt minä menen käsittelemään hänen tytärtänsä.» »Jos te —» alkoi Scovil mylviä, mutta hänen sanansa muuttuivat epäselväksi, tukahdutetuksi korinaksi, sillä Kääpiö laski leveän, ruskettuneen kätensä miljoonamiehen kurkulle ja nojasi siihen — hyvin hiljaa. Vilkaistuansa vielä kerran virnistellen heihin päin Jerry avasi Nancyn huoneen oven. Hän teki sen varovasti. Tyttö oli varmastikin jo pelästynyt ulommasta huoneesta kuuluvaa temmellystä ja joko piiloutunut tai aseistautunut ja saattoi itsepuolustuksekseen toimia äkkipikaisesti. Hitaasti, hyvin hitaasti hän työnsi ovea auki, senttimetrin kerrallaan, kunnes kuuli hiljaista, heikkoa, pehmeätä ääntä, joka ei ollut kuisketta kuuluvampi, mutta jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nainen nukkui ja kuorsasi nukkuessaan. Jerry sysäsi oven selälleen, astui sisälle ja sulki oven jälkeensä. VIII luku Nukkuja herää Niin, tyttö nukkui, toinen käsivarsi pään alla, ja hymyili unissaan. Nurkassa paloi lamppu sydän hyvin alhaalle kierrettynä, mutta se loi sittenkin siksi paljon valoa, että Jerry erotti selvästi tytön ja hänen kauniin muotonsa suloisen kaarevat viivat. Jerryn silmiin ei kuitenkaan tullut vähäisintäkään ihailun välkettä. Nauraa hohottaen hän pudisti nukkujaa olkapäästä — se ei suinkaan ollut kevyt kosketus, vaan sellainen, jollaisella työnjohtaja kiireellisenä heinäaikana herättää uupunutta työväkeään kello neljä aamulla. Hymy kaikkosi tytön huulilta, mutta hänen silmänsä eivät avautuneet. »Nouskaa ylös!» huusi rosvo, tarttui tytön käteen ja kiskoi hänet istumaan vuoteeseen. Nancy tuijotti mieheen hartaan haukotuksen siristäessä hänen silmiänsä. Hajamielisesti hän hieroi rannettansa, jota toinen oli kouristanut. Äkkiä hänen kasvoillensa välähti kummastuksen ilme. »Kuka te olette?» kysyi hän, vetäen peitettä tiukemmin olkapäittensä ympärille. »Olen mies, joka vie teidät ja isänne ratsastusretkelle.» »Vai niin?» mutisi tyttö, taaskin heti haukotellen. »Niinkö? Sanokaa isälle, että minä en ole innostunut ratsastukseen.» Hän laskeutui jälleen pitkäksensä pieluksille. »Mutta minä olen», virkkoi Jerry Aiken. »Te ette lähdekään ratsastamaan sen tähden, että haluatte, vaan sen tähden, että teidän täytyy; ja samoin on asianlaita isäänne nähden.» »Te — ihmisrosvo!» kiljaisi Nancy hiljaa. »Kuten te vain haluatte nimittää. Teillä on viisi minuuttia. Tässä on vaatteita. Ne ovat teidän käytettäviksenne. Hypätkää pukeutumaan ja liikkukaakin aika vikkelästi. Minulla ei ole aikaa tuhlattavaksi teidän vuoksenne. Viisi minuuttia; muutoin teidät viedään siinä asussa kuin olette.» »Viedään — minne?» Tyttö nousi uudelleen istumaan vuoteessaan, nojasi leukaansa kämmeneensä ja silmäili toista unisen kysyvästi. »Minne haluamme», vastasi Jerry otsa rypyssä. »Minä käännyn teihin selin siksi aikaa, kun pukeudutte. Jolleivät vaatteet viiden minuutin kuluttua ole yllänne, kietaisen öljyvaipan ympärillenne ja vien teidät siinä asussa!» Sen sanottuansa hän kääntyi toisaalle ja otti kellonsa esiin. Ei vastalauseita, ei parkumista, ei naisellisia kyyneleitä eikä voivotuksia. Hiljaisuus ihan pani Jerryn korvat soimaan. Pian hän kuuli takaansa vaatteiden kahinaa, joka ilmaisi hänelle tytön alkavan pukeutua. Sitten hiljainen huudahdus. »Miehen vaatteet!» Ja hetkisen kuluttua: »Rose luovuttaisi hampaansa saadaksensa olla näissä housuissa.» »Viisiminuuttisenne on melkein lopussa. Onko teillä mitään yllänne?» »Housut ja paita. Miksi niin?» Jerry kääntyi. Nuorapunoksisten ratsastushousujen lahkeet olivat vielä pauloittamatta ja sinisen flanellipaidan kaulus oli auki. Sen yläpuolella olivat punehtuneet kasvot ja kirkkaat silmät tuuhean, tumman, sekavan tukan reunustamina. »Kuulkaahan!» kivahti Jerry Aiken. »Nyt ei olla lähdössä naamiaisiin. Joutukaa! Kiskokaa loppuvaatteet yllenne!» Mutta Nancy tarkasti sivustapäin itseänsä peilistä. »Mistä saitte mittani?» kysyi hän. »Nämä sopivat erinomaisesti.» »Hyvä!» Jerry tarttui hänen olkapäihinsä ja sysäsi hänet istumaan tuolille. Puristaen toisella kädellä tytön nilkkaa hän toisella sieppasi toisen tuomansa saappaan ja veti sen jalkaan. Tehtyänsä saman tempun toiselle saappaalle hän otti sombreron ja painalsi sen paikallensa tytön päähän. »Aika on lopussa!» tiuski Jerry. »Mars matkaan!» Ja hän kiskaisi tytön pystyyn. »Mutta», pani tyttö vastaan, »tarkoituksenne ei toki ole viedä minua ilman ainoatakaan matka-arkkua? Ilman minkäänlaisia välttämättömiä tarpeita?» Nancy oli siihen saakka suhtautunut kaikkeen niin rauhallisesti, että Jerryn sydän heltyi. Hän päästi irti ranteen, josta hän oli raahannut tyttöä ovelle. »Mitä tarvitsette? Kaksi minuuttia sulloaksenne yhden repun — tuon tuolla. Missä ovat kapistuksenne?» »Tuon lipaston laatikossa.» »Minä pengon ne.» Hän juoksi lipastolle ja veti laatikot lattialle. »Kiertäkää lampun sydän ylemmäksi!» Nancy totteli, ja mies kaasi maahan ensimmäisen laatikon sisällön. »Ei, ei!» kirkaisi Nancy. »Minä tarvitsen jok’ikistä kappaletta siitä laatikosta!» »Pötyä!» ärähti Jerry. »Silkkihepeniä! Mitä niillä tekee vuoristossa?» Hän viskasi täyden sylyksen tavattoman kalliita liinavaatteita ikkunan ääreen. »Entä tämä lipas? Hyväinen aika, nämähän eivät ole vaatteita — ne ovat hienoja höyheniä. Mitä teidän on noista otettava?» »No niin», huoahti tyttö. »Jollen saa ottaa muuta kuin välttämättömimmät esineet, niin sallikaa minun ne valita.» Jerry tarkkaili häntä huvitettuna, ja nyt hän liikkuikin aika toimeliaasti. Hänelle osoitettuun pieneen reppuun hän siirsi lipaston kannelta yksitellen vähäisiä pulloja, joissa oli omituisesti koristellut tulpat, pikku rasioita, pieniä metalli- ja lasitölkkejä, joiden sisältöjen väri vaihteli ruusuisesta ja sinisestä puhtaan valkoiseen. Ja alempana olevista lippaista hän otti esille pukukappaleita — kalvomaisen ohuita, läpikuultavia, röyhelöillä tai pitseillä reunustettuja. »Aika on lopussa!» murahti hänen ryöstäjänsä. Nancy sulki laukun ja lukitsi sen. Nähtyänsä sitten taaskin itsensä peilistä hän sijoitti sombreron toisella tavoin kallelleen ja hypisteli sen leveätä lieriä jollakin salaperäisellä tavalla. »Olen ollut perin tuhma», virkkoi hän, »tähän saakka aina kaihtaessani leveitä lierejä. Eikö teistäkin näytä siltä?» Ja hän käänsi veltosti hymyilevät kasvonsa Jerry Aikeniin päin. »Ulos ovesta!» komensi mies uhkaavan näköisenä. »Kantakaa tuota reppua varovasti, olkaa hyvä!» pyysi tyttö. »Minäkö sitä kantamaan?» jyräytti Jerry. »Kantakaa sitä itse, jos sitä tarvitsette! Ja nyt alkakaa laputtaa!» Nancy totteli sanaakaan hiiskumatta, mutta ovella hän seisahtui äkkiä ja purskahti heleään nauruun. Sillä hän näki lattialla viruvan isänsä, joka hiukan vääntelehti tyttöön synkästi tuijottavan, tummakasvoisen Kääpiö-Peten raskaan ruhon alla. »Valmiit!» huusi Jerry. Kääpiö-Pete nousi pystyyn ja nosti miljoonamiehen seisomaan yksinkertaisesti kouraisemalla hänen paidankaulustansa ja nykäisemällä pelottavan väkevästi. Scovil singahti seisomaan, henkeään haukkoen ja silmiään räpytellen. »Nancy!» karjaisi hän. »Herkeä nauramasta tai —» »Te koira!» keskeytti Punainen Mack, joka oli suu auki töllistellyt ovella viehättävänä seisovaa Nancy Scovilia. »Sillä tavoinko te puhuttelette naista? Suu kiinni! Tai muutoin isken nyrkkini kurkkuunne!» »Nuori mies», änkytti Scovil Jerrylle, »tämä on mennyt liian pitkälle. Varoitan teitä juhlallisesti, että jos enää menette tässä asiassa askeltakaan pitemmälle, sovelletaan teihin lakia kaikessa ankaruudessaan —» »Potkikaa tuo vanha hupakko ulos huoneesta ja heittäkää hänet hevosen selkään!» määräsi Aiken tyynesti. Kovaksi onneksi oli Kääpiö-Peten ajatustapa äärimmäisen kirjaimellinen. Hän pani miljoonamiehen liikkeelle tyrkkäämällä häntä takaapäin kädellänsä, mutta antoi hänelle enimmän vauhtia vankan oikean jalkansa tärisyttävällä heilauksella. Jalka osui kumeasti jyskähtäen, ja John Scovil kiiti ovelle. Siellä odotti häntä Punainen Mack, joka tarttui häneen ilkeästi virnistäen ja kiidätti hänet pimeään yöhön. »Ja nyt», kehoitti Jerry tyttöä, »seuratkaa te heitä ja kävelkää ripeästi!» Talon edustalla seisoi viisi hevosta suitset kaulalla ja niiden takana kaksi kuormamuulia, jotka heiluttelivat kömpelönnäköisiä korviansa nähdessänsä sisältä kiiruhtavan kummallisen kulkueen. »Mutta», pani Nancy vastaan, kun hänen isänsä nostettiin ilmaan ja heilautettiin satulaan, »onko meidän —» »Laittautukaa satulaan ja puhukaa tuonnempana!» käski Jerry. Tyttö totteli mitään virkkamatta ja hämmästyttävän ketterästi. Seuraavalla hetkellä seurue poistui, ratsastaen keinuvaa laukkaa. »Mutta», huohotti Nancy, ohjaten ratsunsa vähän likemmäksi Jerryä, »en käsitä, minkä tähden — ette sallinut minun — nukkua kunnollisesti — ennenkuin lähdettiin liikkeelle». IX luku Pako Punainen Mack oli oppaana. Lievässä yötuulessa hänen vanhan sombreronsa lieri lepatteli, taipuen ainakin kymmeneen kummalliseen, alati muuttuvaan muotoon, ja joskus näytti siltä kuin toiset olisivat seuranneet siivekäskypäräistä Hermestä. Nyt oli John Scovil vaipunut äänettömäksi ja ratsasti tyttärensä kupeella heti Punaisen Mackin jälessä; Jerry Aiken seurasi heidän kintereillänsä, ja jälkivahtina oli Kääpiö-Pete, joka ajoi edellänsä kahta kuormamuulia. Niiden nopeus määräsi seurueen muiden jäsenten vauhdin, ja koska muulit liikkuivat oman mielensä mukaan, niin ratsujoukko eteni milloin ravia, milloin käymäjalkaa, milloin taas neliä. Tosin kyllä Kääpiö-Pete pani parhaansa ohjataksensa kuormamuuliensa ajatuksia. Osittain hän taivutteli niitä piiskalla, joka viuhahti ja läimähti aina muutaman minuutin perästä ja hänen taitavan kätensä heiluttamana sai silloin tällöin ajanparkitsemat muulitkin murahtelemaan. Sillä, kuten Kääpiö-Peten oli tapana sanoa: »Pääasia ei ole se, kuinka kovasti muulia lyö, vaan mihin sitä lyö. Niillä kaikilla on joku arka kohta.» Hän tunsi tämän parin arat kohdat mainiosti. Sillä viisi vuotta olivat nämä kaksi hikoilleet, murahdelleet ja uurastaneet Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten tahdon mukaan, joten Pete tunsi niiden takkuisten häntien jokaisen karvan, niiden pullovatsaisten ruhojen jokaisen taipeen, niiden häijyjen silmien kaikki välähdykset. Ja ne silmät olivatkin todenperään sangen häijyt. Muuli ei ole milloinkaan erikoisen herttainen, mutta erämaan vuoristopolulla muuli menettää jopa filosofisen tyyneytensäkin. Sitä kalvaa eräänlainen naismainen ilkeys ja viha. Ja kymmentuhatvuotisen sorron nostattama äänetön katkeruus tekee sen kummankin silmäterän vihreänä välkkyväksi ja hornamaisen pistäväksi. Kääpiö-Pete pommitti paria keskeytymättömällä yksinpuhelulla. Koko maailman viehkein nainen ei olisi jaksanut innoittaa Peteä niin kaunopuheiseksi kuin näiden kuormamuulien oikut hänet tekivät. »Pärisijä», saattoi hän ärjyä, »sinä kirottu vanha hupsu, ei se ole mikään vuorisuolan möhkäle pureksittavaksesi. Se on silkkaa kiveä ja särkee sinunkin halvan sydämesi, jos sen nielet. Eteenpäin! Hei, Bill, lempo vieköön nuo länkkäkäpäläsi; jollet suoriudu jälleen polulle, viillän vatsasi halki. En ikinä ole nähnyt noin typerää muulia. — Mieluummin kantaisin taakan itse kuin sättisin sinua, Bill. Sinulla on enemmän järkeä kuin ainoallakaan ihmisellä koko tästä joukosta, ja sinä käytät sitä yksinomaan ollaksesi häijy. Bill, jos minulla olisi niin paljon aivoja kuin sinulla, rupeaisin meksikolaiseksi tai lammaspaimeneksi tahi joksikin muuksi sensuuntaiseksi kurjaksi ja katalaksi olennoksi. Kas siinä! — Niin, kyllä tiedän varsin hyvin, että sinä olet syntynyt sellaiseksi, mutta osittain olet itse sellaiseksi itsesi kasvattanut. Mutta minä aion täydentää sinun kasvatustasi. Aion tällä retkellä antaa sinulle oikein kunnollisen oppikurssin käyttäytymisessä, vaikkapa minun pitäisi kuluttaa kuusi piiskaa ja turruttaa käteni siinä työssä. Kas tästä saat, ja tästä! Ja lisää on tulossa. Se on vain lupaus jatkosta. Älä käännäkään käärmeenpäätäsi taaksepäin muljautellaksesi minuun tuolla tavoin! Kyllä minä tiedän perin hyvin, kuinka katkerasti minua vihaat. Ehkä sinä ajanoloon uuvutat minut, mutta kyllä minä pidän sinua kovilla viimeiseen hetkeen saakka. Tästä saat! Hyvä Jumala, onko kukaan ikinä nähnyt noin vastahakoista muulia? Laputatko siitä?» Niin hän hoeskeli. Joskus hänen äänensä aleni filosofiseksi hyminäksi. Toisinaan se paisui kiirimään laakson seinämästä toiseen, sillä he olivat joutuneet tummaan rotkoon, joka kaksin verroin mustempana halkoi vuoren synkkää rinnettä. Oli niin pimeä, että takapäässä ratsastavat vain parhaiksi erottivat etunenässä olevan Punaisen Mackin hatun lepatuksen, ja joskus se sukelsi tyyten näkyvistä sakeampaan varjomereen. Kengitettyjen kavioiden terävä kalahtelu ja Peten äänen jyminä kajahtelivat tämän rotkon seinämistä, kimmahdellen ylöspäin aina rotkon rosoisille reunamille saakka, jotka kuvastuivat teräksensinistä, kauniisti kaartuvaa, lukemattomien tähtien valaisemaa taivasta vasten. Jotkut tähdet väikkyivät alhaalla ja keltaisina, ihan hipoen vuoren huippuja, mutta toiset heloittivat kalpeampina ja korkeammalla, ja ylimpänä olivat heikosti tuikkivat, valkeat, arvaamattomien välimatkojen päässä välkkyvät tähdet. He kapusivat herkeämättä kivilohkareitten peittämää rotkonpohjaa ylöspäin, kunnes he pääsivät manalamaisesta pimeydestä ylätasangolle, jonka etäisillä reunamilla vuoret taaskin kohosivat aavemaisina pyramideina näköpiiriä vasten. Nyt he olivat ponnistelleet ensimmäisen vuorijonon toiselle puolelle. Jerry saattoi erottaa tytön jokseenkin selvästi. Kulkue alkoi nelistää saavuttuansa jyrkästi alaspäin viettävän vierun reunalle, ja hän näki, että Nancy ratsasti hyvin. Harvoin kysytään ratsastajan kuntoa niin paljon kuin lasketettaessa lyhyttä laukkaa rinnettä alaspäin; tavallisesti heiluvat olkapäät ja käsivarret pahasti, ja ratsastaja huojuu satulassa aika lailla. Mutta Nancy Scovil ei vähääkään hytkähdellyt. Vierun kivien välitse kiemurrellen varmajalkainen paimenponi eteni murtomaalla juoksemaan tottuneen jalkapalloilijan tavoin, mutta Nancyn vartalo taipui viehkeästi ratsun ripeiden syrjähyppyjen mukaan. Sikäli kuin Jerry saattoi päätellä, ei hän kertaakaan tiukannut suitsia, ja hänen ratsastuksensa rytmi miellytti tarkkailijaa samalla tavoin kuin musiikin poljento. Hänen isänsä oli hyvä ratsastaja, mutta nurkui ja sadatteli nytkyttävää laukkaa. Ja heidän jälleen päästyänsä tasaiselle maalle Jerry kuuli tytön hiljaa laulavan itseksensä. Tyttö lauloi, samalla kun häntä kuljetettiin eikä hän tietänyt minne, kun oudot miehet veivät häntä tuntematonta päämäärää ja tuntematonta kohtaloa kohti! Jerry kirosi mielessään. Pian vauhti asettui tasaiseksi hölkäksi. Kääpiö-Pete oli siihen mennessä saanut muulit uskomaan, että niiden oli parasta sopeutua välttämättömään, ja pää nuukallaan ne juosta kepsuttivat Jerryn kintereillä. Seurueen valtasi äänettömyys. Jopa Pete-kääpiön yksinpuhelukin vaimeni yksinäisiksi sadatuksiksi, joita hän silloin tällöin hillitysti päästeli. Kaikkien kielet oli ehkä pysähdyttänyt väsymys. Tai kenties sen oli tehnyt heidän ympärillään kohoavien juhlallisten vuorien herättämä kunnioitus tai kaiken yllä kaareutuva avara, harmaa taivas. Ei kuulunut risahdustakaan paitsi kavioiden tömähdyksiä soraan tai raudan teräviä kalahduksia irtonaisia kiviä vasten, hevosten läähätystä ja pingoittuvain ja vastakkain hankautuvain nahkahihnojen välttämätöntä kitinää. Aina vain hölkkäjuoksua, paitsi milloin jyrkkä rinne pakotti heidät etenemään käymäjalkaa tai kun he äkillisessä vierussa syöksyivät lyhyen ajan alaspäin täyttä laukkaa. Ja niin suoltuivat kilometrit heidän taaksensa ja vuoret, joiden lomitse he olivat ensiksi tulleet, jäivät hohtaviksi hahmoiksi kauas, kauas heidän taaksensa. Sitten Punainen Mack kohotti hämyssä kättänsä, ja ratsujoukkue seisahtui. Se haudanhiljainen hetki, jolloin Punainen Mack piti kättään jäykkänä päänsä yläpuolella, oli juhlallinen hetki, vaikka he eivät olisikaan osanneet selittää sen syytä. Ja sitten he kuulivat hiljaista, sointuvaa ääntä. Aluksi se kuulosti ikäänkuin ihmisäänten kuiskeelta, kaukaiselta, supistulta, äkillisissä vuoroissa kovenevalta ja hiljenevältä keskustelulta; mutta pian he tunsivat sen juoksevan veden solinaksi. Punainen Mack laski kätensä alas ja kääntyi suoraan ääntä kohti, ja kohta he olivat pienen puron partaalla. Se oli hyvin kapea — tuskin askeleen levyinen — ja niin matala, että pohjakivet välkkyivät tähtienkin valossa. Kummallekin taholle se ulottui hopeanauhana kauas yön pimeyteen, kunnes katosi rapautuvaan kalkkimaahan. Punainen Mack keikahti satulastansa; Pete-kääpiö jo kiskoi tavaramyttyjen nuoria. Jerry solahti satulasta ja lähestyi tyttöä. »Hei, te!» luikkasi hän. »Hypätkää alas ratsailta. Se on satula — eikä keinutuoli.» »Mutta», väitti Nancy, »mikäli näen, on se ainoa paikka, missä voin istua». »Istukaa maassa!» neuvoi Jerry tylysti. »Alas ratsailta!» Tyttö käänsi päätänsä, loi häneen pitkän katseen ja lausui sitten John Scovilille: »Isä, aiotko istua tyynenä hevosesi selässä ja sallia miehen puhutella minua tuolla tavoin?» »Hän saa siitä vastata!» huusi hänen isänsä kiihtyneesti. »Hän saa vastata tästä ja paljosta muustakin taikka minä —» »Te!» kivahti Jerry. »Tukkikaa suunne tai minä pistän siihen kapulan. Te taas —» Se oli Nancylle ja sanojen sijasta Jerry käytti toimintaa. Tytön hevosen vieressä oli kivi, ja Aiken nousi sille, sujautti kätensä Nancyn kainaloihin ja puolittain nosti, puolittain kiskoi hänet maahan. Hän hellitti tytön irti, ennenkuin viimemainittu oli ehtinyt saada kunnolleen tasapainoa, ja tyttö hoippui monen askeleen päähän. Jerry meni hänen isänsä luokse, joka oli laskeutunut ratsailta. »Ja nyt», virkkoi hän hätäisesti, hiljentäen ääntänsä, jotta se ei kuuluisi muille saakka, »on teidän pysyttävä ääneti ja annettava minun puhua. Ymmärrättekö?» Kenties vaistomaisesti noudattaen Aikenin esimerkkiä Scovil vastasi hiljaa: »Nuori mies, olen avuton teidän ja teidän kahden raakalaisenne käsissä. Mutta juttu ei lopu tähän. Te saatte sen maksaa, kautta kuolemattoman! Ruumiini on pelkkää mustelmaa, koska tuo vintiö — niin — istui päälläni, ja vaikka se vaatisi minulta aikaa loputtomiin —» »Olkaa hiljaa ja tehkää, kuten käsken!» keskeytti Jerry. »Te esititte minulle liikesopimuksen, ja nyt teidän on se pidettävä.» »Se oli ensinnäkin mieletön ajatus», vastasi Scovil. »Ja teidän käytöksenne toteuttaessanne sitä hullua suunnitelmaa on lopullisesti rikkonut sopimuksen. Nyt ette voi menetellä muutoin kuin yhdellä tavoin. Kääntäkää hevosten päät takaisin Comanche Bendiin päin ja sinne päästyämme kadotkaa koko seudulta. Se on ainoa turvallinen mahdollisuus teille, nuori ystäväiseni.» Jerry laski voimakkaan käden Scovilin olalle. »Kuunnelkaa minua», käski hän, »ja painakaa jokainen sanani tyystin mieleenne. Te panitte tämän retken alulle, ja minä aion huolehtia sen jatkamisesta loppuun saakka. Minun tapani on suorittaa loppuun saakka kaikki, mitä aloitan. Aioin viedä teidät muassamme. Jos tulette vapaaehtoisesti, on se sangen hyvä. Jollette tule, sidotan teidät hevosenne selkään ja talutan ratsuanne. Muistakaa se!» Hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja asteli pois. X luku Koetus Kaksi ehdottoman täsmällisesti ja täysin sopusointuisesti työskentelevää miestä voi saavuttaa hämmästyttäviä tuloksia, ja Jerryn ja Scovilin välisen lyhyen kinastelun päättyessä olivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete jo irroittaneet matkatavarat, huolehtineet muuleistaan ja hevosistaan ja parhaillaan levittivät vuodehuopiansa. Jerry alkoi heti määräillä. »Teidän makuusijanne on tuossa, Scovil; ja tässä teidän, tyttö. On aika teidän kummankin paneutua levolle.» Nancy ei ollut hievahtanutkaan siltä paikalta, johon hän oli hoippunut silloin, kun Aiken kiskoi hänet ratsun selästä. Nyt hän vastusti tavalliseen tyyneen sävyynsä. »Mutta niissä riisuudun?» »Pyh!» äänsi Jerry. »Vetäkää saappaat jalastanne ja kietoutukaa huopiinne! Arveletteko meidän kuljettavan pukuhuonetta leiritarpeittemme joukossa? Kiiruhtakaa — teillä on työtä huomenna.» »Työtä?» kertasi tyttö kummastellen. Hänen isänsä siirtyi vähitellen likemmäksi. Vähän matkan päässä laittelivat Punainen ja Kääpiö omia makuusijojaan, ja heidän lyhtynsä loi ryhmään himmeätä, lepattavaa valoa. Mutta valaistus oli kuitenkin niin selvä, että Jerry erotti Scovilin kasvoilla pettämättömiä harrastuksen merkkejä. »Työtä? Niin tietysti!» toisti Jerry. »Ettekö tiedä, että eräretkillä kaikki noudattavat intiaanien tapoja? Naiset tekevät työn, ja teillä on runsaasti hommaa huolehtiessanne neljästä miehestä. Kietoutukaa huopiinne; te tarvitsette unenne.» John Scovililta pääsi hillittyä hihitystä muistuttava ääni. Seisottuansa hetkisen äänettömänä meni hänen tyttärensä verkkaisesti vuoteensa ääreen ja tunnusteli sitä huolellisesti. «Alusta on liian kivinen ja sorainen», moitti hän, »ja liian kova. En missään nimessä voisi nukkua tuossa.» »Mitä sitten teette?» kysyi Aiken. »Istun valveilla.» »Sitä ette tee. Saappaat jalasta ja huopiin! Muutoin kiedon teidät niihin saappainenne.» Nancy Scovilin silmiin tuli himmeä välke. »Isä», virkkoi hän äänensä hieman värähtäessä, »aiotko sallia tuon — miehen — käydä minuun käsiksi?» Scovilin kurkusta lähti omituinen räjähdyksentapainen ääni. Varmastikaan se ei saattanut olla tukahdutettua naurua. »Rakas lapsi», vastasi hän, tehden alistumista kuvastavan eleen, »näethän toki, että olen avuton tämän hylkiön kynsissä». »Joutuin, neiti Nancy — se on pääasia», tiukkasi Aiken, näpsäyttäen sormiansa. Tyttö oikaisihe. »Tämä on sekä järjetöntä että mahdotonta», sanoi hän kylmästi. »Minä istun tämän yön tällä kivellä ja paneudun levolle, jos katson sen hyväksi. Siihen se loppuu.» »Suuri erehdys», oikaisi Jerry. »Se ei ole edes alku. Minä lasken kolmeen. Jollette sillä aikaa ala valmistautua paneutumaan makuulle, niin minä autan teitä.» »Tarkoitatteko, että rohkenisitte pakottaa minua väkivallalla?» »Yksi —» »Isä, jos olet mies, asetut hänen ja minun väliini!» »Rakas, olen aseeton. Kuinka voisin suojella sinua tuolta lurjukselta?» »Kaksi —» »Jospa vain olisin mies — yhden ainoan sekunnin», jupisi Nancy Scovil. »Kolme —» »Te ette uskalla!» Mutta näyttämättä iloiselta sen enempää kuin suuttuneeltakaan Jerry äkkiä sieppasi hänet kiveltä ja kantoi hänet mahdollisimman virallisesti hänelle määräämällensä makuusijalle, laski hänet sille ja kiersi hänet sitten huopiin ikäänkuin olisi käärinyt lattiamaton kokoon. Hänen lähestyessänsä tytön silmissä näkyneen välkkeen nojalla hän oli odottanut vastustusta, mutta heti kun hän nosti Nancyn, muuttui viimemainittu kuin ruumiiksi eikä liikauttanut kättänsä eikä jalkaansa. Kuin ruumiin Jerry laski hänet huoville ja kieritteli häntä mutkattomasti, kunnes hän oli kääritty kuin kapalolapsi. Ja kaiken lopuksi Jerry huomasi tuijottavansa ilmeettömiin, rauhallisiin silmiin, jotka katselivat hänen lävitsensä ja hänen taaksensa — kenties ylhäällä loistaviin kylmiin tähtiin. »Hyvää yötä!» toivotti Jerry Aiken. »Ja kun aamulla kuulette minun luikkaukseni, niin ponnahtakaa pois noista huovista — ihan hyppäämällä!» Nancy ei vastannut mitään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin nirvanaa mietiskelevän hartaan hindun. Kun Jerry Aiken kääntyi toisaalle, kiintyi hänen huomionsa John Scovilin ilmeeseen. Se oli leveän hymyn alku, joka laajeni laajenemistaan, kunnes lihavan miehen kasvot kokonaan peittyivät, ja äänettömän riemun viirut levisivät yhä laajemmalle kuten veteen pudotetun kiven nostattamat väreet. »Aiken!» kutsui Scovil hiljaa. Jerry meni hänen luokseen. »Hyvä poika», alkoi Scovil, »minun on pyydettävä anteeksi. Olen ollut sokea — jörötellyt kuin pikku poika, jonka varpaille on tallattu — mutta nyt ovat silmäni auenneet. Jerry, te olette suuri mies!» Ja hänen iso, lihava kätensä piilotti tyyten Aikenin hoikat, ruskeat sormet. »Arvasin teidän sopeutuvan aikananne», vastasi Jerry naurahtaen. »Ikävä, että minun oli pakko sallia miesten lähtiessämme pidellä teitä vähän kovakouraisesti, mutta en voinut paljastaa heille, että koko puuhasta oli etukäteen sovittu.» »Tämän jälkeen», mutisi Scovil, melkein itkunsekaisen vakavasti, »seuraan teitä, minne hyvänsä meitä viettekin — vähääkään vastustamatta. Jerry, en uskonut sitä mahdolliseksi! Mutta olen nähnyt sen tapahtuvaksi!» »Älkää sitä muistelko», torjui Jerry. »Paneutukaa levolle! Tämä on vasta alkua. Älkää pahastuko, jos rähisen teille joskus huomenna.» »Mutta mitä hyötyä tästä kaikesta on, jollei hän koskaan pane vastaan? Hänellä ei ole sisua sen enempää kuin villakoiralla!» »Herra Scovil, olen samanlainen kuin kuolema», vakuutti Jerry. »En tarvitse muuta kuin aikaa.» Ja hän poistui molempien oppaiden makuupaikoille. Viimemainitut olivat levittäneet huopansa melkein kiinni toisiinsa ja olivat nyt molemmat puolittain makuulla. Heidän saappaansa seisoivat vierellä heidän istuessansa polttamassa sen päivän viimeistä piipullista. Lyhty suitsusi veljellisesti heidän välillänsä. Kahdet totiset, halveksivat silmät tuijottivat lähestyvään Jerryyn synkästi. Mutta kursailematta hän istuutui läheiselle kivelle ja hymyili heille. »Kas niin, pojat», alkoi hän, »olette tehneet tehtävänne hyvin. Retken alku kävi kuin rasvattu.» Ei vastausta. »Ja», jatkoi Jerry, »jos kaikki sujuu edelleenkin tällä tavoin, saatte ehkä melkoisen palkkion, kun työmme on lopussa». Mackin ja Peten päät kääntyivät toisiinsa päin, he vilkaisivat toisiinsa äänettömästi; mutta kumpikaan ei hiiskunut mitään. »Ja siispä», lopetti Jerry, »hyvää yötä teille molemmille». Hän nousi, mutta Punainen Mack kutsui häntä takaisin ääni varovaisen hiljaisena. Hän palasi. »Minun on sanottava vain yksi asia», virkkoi Mack miettivästi. »Ja se on seuraava», jatkoi Pete-Kääpiö. »Olkaa niin kovakourainen kuin haluatte tuolle lihavalle herralle, mutta älkää enää murjoko tyttöä! Siinä kaikki!» Mutta Jerry heilautti kättänsä varoitukselle. »Tyhjää lorua!» intti hän. »Juuri sitä hän tarvitsee. Hän on samanlainen kuin mustangi, pojat. Kaipaa suitsia ja kannuksia samalla kertaa. Niin, minä tunnen naiset. He ovat kuin avoin kirja, jos tuntee kielen, jolla he ovat kirjoitetut.» »Sitten —» alkoi Mack kiivaanpuoleisesti, mutta Pete keskeytti hänet syvällä äänellään. »Olkoon menneeksi. Mutta, ystäväiseni, ennenkuin suoriudutte tästä jutusta, haluatte kenties kirjoittaa uuden lopun kirjaanne naisista. Näkemiin!» »Jos teillä on esitettävinä joitakuita alihuomautuksia», virkkoi Jerry hilpeästi, »käytän niitä mielihyvin. Näkemiin.» Hänen mentyänsä mutisi Pete-kääpiö melkein kuin ähkyen: »Kuinka kauan me siedämme sitä, Mack?» »Koko oikea käsivarteni ihan vapisi, kun pidätyin kolhaisemasta häntä», vastasi Punainen Mack synkästi. »Näitkö, miten hän kaappasi tytön kiveltä?» »Ja miten hän kiersi hänet huopiin kuin kaurasäkin?» »Omituista, ettei tyttö päästänyt äännähdystäkään», aprikoi Mack. »Kenties helläjalka on oikeassa. Kenties hän _tosiaankin_ tarvitsee sellaista käsittelyä.» »Uh!» Pete-kääpiö ravisti tukevia olkapäitänsä hillityn mielenliikutuksen vallassa. »Sinä et tunne naisia ollenkaan, Mack. Hyvin todennäköisesti juuri kasvosi pitävät sinua loitolla heistä — en tiedä. Mutta yksikään nainen ei kirkuisi eikä meluaisi oivallettuansa, ettei siitä ole lainkaan hyötyä. Minä sinä neiti Scovilia pidät — varieteetyttönäkö? Ei hän vain sellainen ole! Hänessä on sinistä verta, sen sanon!» »Ja hän tuntee kunnianmiehen heti hänet nähtyänsä», lisäsi Punainen Mack. »Kun tuo kelvoton koira veti hänet hevosen selästä maahan, kääntyi hän ihan ympäri ja katsoi minuun!» »Niinkö?» jupisi Kääpiö. Ja hihittäen hän solahti huopiensa sisään. Hän tiesi varsin hyvin, että se vetoova katse oli luotu häneen eikä Mackiin. Mikä tyttö katsahtaisi kahta kertaa Mackin rumiin kasvoihin? Mutta jos kumppani-parka ei ymmärtänyt, niin miksi tehdä häntä onnettomaksi? Kuitenkin Kääpiö hihitti sille mielettömälle ajatukselle, kunnes nukkui. XI luku Oman onnensa nojaan Perin harvoin tosiaankin liikkui Nancy Scovilin aivoissa useampia kuin yksi ajatus; nykyisyys aina nieli sekä entisyyden että tulevaisuuden. Niinpä hän nytkin, viruessaan tänä yönä huopiinsa käärittynä, unohti tyyten sekä kiihottavan ryöstön että isänsä julman ja itsekkään välinpitämättömyyden ja Jerry Aikenin suorasukaisen häikäilemättömyyden. Hän unohti kaiken sen huopien alla olevien kivenmukuloiden tähden. Aluksi niitä tuskin huomasi, mutta muutaman minuutin kuluttua alkoi niiden kovuus tuntua huopien lävitse ikäänkuin jokaista kiveä olisi työntänyt joku erillinen, ilkeä voima. Sangen vaivaloisesti hän vääntäytyi kyljelleen, toivoen olonsa uudessa asennossa olevan mukavamman, mutta heti painoi uusi kivennystyrä hänen kylkiluihinsa. Hän kiemurteli vähän ylemmäksi, ja sitten hänen oli verrattain hyvä olla. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Hänen polviansa, lanteitansa, olkapäitänsä alkoivat vaivata kovat mukulat. Se vaati häntä yhtenään muuttamaan asentoansa. Vihdoin hellittämätön vaiva johti hänen mieleensä iloisesti virnistelevän Jerry Aikenin kuvan. Häntä vihlaisi hiljainen pistos, ja senjälkeen hänessä heräsi epämääräinen halu pyyhkiä sen vintiön hymy pois mielestään. Mutta Jerryn kuva haihtui pian. Nancy kääntyi selälleen, ja hänen kasvojansa ympäröi koko avaran tähtitaivaan rajoittama himmeä viileys. Toinen muuleista korskahti; hänen isänsä tuttu kuorsaus alkoi katkonaisesti ja muuttui sitten syvä-ääniseksi soitoksi. Kauheista kokemuksistansa hän tiesi, että se oli hirvittävä, jollei kuuntelija ennättänyt nukkua ennen sen kuorsaamisen alkua. Mutta pian hän taaskin huomasi katselevansa tähtiä. Ne ryhmittyivät omituisiksi mittausopillisiksi kuvioiksi, laajemmiksi kuin ajatella saattoi, kolmioiksi, joiden kärkien väliä oli kymmeniä biljoonia kilometrejä; ja viileä rauha hiipi hänen sieluunsa. Hän unohti isänsä kuorsaamisen; yön viileä ilma puri kirpeästi hänen poskiansa; hänen kaulansa oli kylmä. Vesi solisi rauhoittavasti lähellä, ja sitten valtasi hänet syvä uni tähtien valaisemassa pimeydessä. Mutta vain hetkiseksi, tuntui hänestä, ennenkuin hänen uinailunsa katkaisi kaikuva ääni: »Hei! Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille! Hei!« Hänen silmänsä avautuivat; hänen yllänsä kaartuva taivas oli kuin läpikuultava kristalli, jossa oli hienoja vaalean- ja ruusunpunaisia vivahduksia. Hän nousi istumaan huovissaan. »Kaikki jalkeille! Kaikki jalkeille!» toisti ääni. Sitten hän näki Jerryn tulevan; mies asteli reippaasti rinnettä ylöspäin purolta; hänen paitansa kaulus oli auki, ja hän hieroi uutterasti pyyhinliinalla sekavaa tukkaansa. Kylmä kylpy, ja tällaisena aamuna! Äkkiä Nancya puistatti, ja hän tunsi jäseniensä päästä varpaisiin saakka olevan kolean turtia. Kylmä kylpy! Se ajatus ihan vihlaisi häntä. Sitten hän huomasi, että koko hänen ruumistansa kyntelöi ja pisteli. Hänen olkapäitänsä, lonkkiansa ja polviansa kolotti ikäänkuin häntä olisi piesty. »Te siellä — Nancy!» kuului kiusanhengen huuto. »Pois huovista!» Tukka pörröllään istui Nancyn isä vuoteellansa, vetäen saappaita jalkaansa. Punainen Mack ja Kääpiö-Pete olivat jo hoitamassa ratsujansa ja muulejansa. Nancy nousi hämmentyneenä istumaan ja pudisti huovat ympäriltään. Muiden kasvot olivat äreät: sopusoinnussa hänen tunteittensa kanssa, paitsi Jerry Aikenia, joka pian viritti laulun. Laulun! Se tuntui vasten kasvoja sattuneelta iskulta. »Kas niin!» jatkoi pirullisen hilpeä ääni. »Juoskaa purolle peseytymään! Sitten marssikaa heti tänne takaisin! Aamiainen viidessä minuutissa.» Aamiainen! Hän tunsi kalvavaa nälkää, ja veden heruessa suuhunsa hän nilkutti purolle pesureppu kädessään. Hän kumartui katsomaan kirkkaaseen vesialtaaseen, odottaen sieltä tuijottavan vastaansa kalpean aaveen, silmät turvonneina, mutta näkikin rusottavat posket ja miltei teennäisen kirkkaat silmät. Perin kummallista. Hänen kätensä kohmettuivat hänen peseytyessänsä jääkylmässä vedessä, mutta hänen kammatessaan hiuksiansa jonkinlaiseen järjestyksentapaiseen alkoi veri kiertää kuumasti hänen suonissaan. Hänen sieraimiinsa tuulahti suloisinta tuoksua, mitä hän oli eläissänsä haistanut — se tuli leirinuotiolta, jossa kahvi jo höyrysi, ja Nancy Scovil riensi sinne melkein juoksujalkaa. Hän oli tosiaankin kankea, mutta hänen jäykät jäsenensä alkoivat jo vertyä, ja joka hetki hän veti raikasta aamu-ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Hänen isänsä oli ottanut käteensä kirveen ja oli menossa vähän matkan päässä törröttävää kuivaa kantoa kohti. »Malttakaahan!» komensi Aiken. »Antakaa se kirves tytölle! Hakatkoon hän polttopuut. Noin vanha mies kuin te ja yhä hyörimässä tyttärenne puolesta! Ette tällä hetkellä, Scovil! Hei, te, ottakaa kirves ja kolhikaa meille sylillinen puita! Joutuisasti!» Isän katsoessa Nancyyn oli hänen kasvoillansa hymy, kirkkaampi kuin nouseva aurinko, ja hän heitti kirveen niin, että se räiskäytti hiekkaa tytön jalkojen juuressa. »Hyvä ajatus, Jerry», kehui hän. »Kas sillä tavoin, Nan. Pilko puut, ennenkuin tuli sammuu!» Nancy vilkaisi karkeatekoiseen kirvesvarteen, vilkaisi hienoon, vaaleanpunaiseen kämmeneensä, tuijotti mykkänä isäänsä. Mitä ihmettä tämä tarkoitti? Työtä? »Minulla ei ole hatarintakaan aavistusta, miten puita pilkotaan», mutisi hän. »Sinun pitäisi se tietää, isä.» »Ihan totta», myönsi John Scovil. »Minä näytän sinulle, miten se käy.» »Ette sinnepäinkään!» ehätti tyranni kieltämään. »Jollei hän osaa hakata puita, ei hän osaa syödäkään. Ilman työtä ei myöskään ruokaa tässä leirissä!» Nancy katsahti omituisesti Jerryyn. Hän nosti kirveen maasta, mutta tajutessaan, kuinka nöyryyttävä hänen asemansa oli, hän paiskasi sen jälleen hietikkoon. Rauhallisesti hän virkkoi joukkueen johtajalle: »Herra Aiken, raa’alla voimalla olette voinut ryöstää meidät ja tuoda meidät tänne; mutta sellaista voimaa teillä ei ole, että kykenisitte pakottamaan minut tekemään työtä — tavallisen rengin tapaan!» »Kuulkaahan!» sanoi Kääpiö Jerrylle uhkaavasti. »Tämä on —» »Kuuletteko sitä?» keskeytti Jerry murheellisella äänellä ja ravisti päätänsä juhlallisesti. »Oivallatteko, millaiseksi olette kasvattanut tyttärenne, Scovil? Ylpeäksi ja laiskaksi! Mihin hän pystyy? Kysyn teiltä sitä! Tuhlaamaan toisen ihmisen rahoja. Katsokaahan häntä! Hän ei suostu edes tekemään työtä aamiaistansa varten — halpa kulkurikin on järkevämpi. Olkoon menneeksi, Scovil, käykää vain pilkkomassa puut, mutta tyttärenne saa olla ruoatta puolipäivään saakka.» Nancy kääntyi ylpeästi poispäin ja poistui veden partaalle, jossa hän istuutui kivelle, koettaen nauttia eteensä kuvastuvista sarastuksen väreistä. Toiset eivät mitenkään voisi sallia Aikenin toteuttaa epäinhimillistä uhkaustansa. Keskipäivään saakka ilman ruokaa? Ilman ruokaa tuhat vuotta, olisi miehen yhtä hyvin sopinut sanoa, sillä hänen vatsansa kohdalla tuntuva laajeneva onttous koituisi tuhoisaksi paljoa aikaisemmin. Mutta se oli pelkkää rehentelyä ja uhkailua. Ihan heti Aiken lähettäisi jonkun noutamaan häntä takaisin. Jörön harmin sitten kiehahtaessa mielessänsä hän päätti vapaaehtoisesti tyyten kieltäytyä koskemasta ruokaan sittenkin, kun sitä hänelle tyrkytettäisiin. Juuri niin — nälkälakko! Häntä ei uskallettaisi murhata, ja sen välttämiseksi olisi pakko kiireenkaupalla viedä hänet johonkin kaupunkiin. Ja hän kuvitteli, kuinka häntä laihaposkisena ja kuoppasilmäisenä kannettaisiin johonkin kylään ihan kuolemankielissä. Niin hän tekisi, jollei muun vuoksi, niin uhmaillaksensa tuolle sietämättömälle Jerrylle. Mutta ei; hänen isänsä sekaantuisi asiaan hänen puolestansa. Se oli selvää. Isä ainakin toisi hänelle salaa ruokaa, mutta työtä hän ei osannut tehdä eikä tekisi! Hänen uuden päätöksensä antama voima levitti miellyttävää lämpöä hänen koko olemukseensa. Ja sitten — aluksi hän ei oikein tahtonut sitä uskoa — kajahti nuotiolla laulu. Hän kuunteli — hän pudisti päätänsä ja herkisti kädellään korvaansa ollakseen varma. Ilman pienintäkään epäilystä se oli hänen isänsä ääni. Hän lauloi, samalla kun hänen tyttärensä kärsi nälkää ihan hänen silmiensä edessä. * * * * * »Se ei hyödytä mitään, Jerry.» John Scovil seisoi aamiaisen jälkeen hevosensa vieressä ratsujoukon tehdessä lähtöä. »Hän on itsepäinen kuin pahus. Se onkin hänen ainoa voimansa. Te ette saa hänen tahtoansa nujerretuksi. Hän istuu tuolla puron partaalla, kunnes kuolee, eikä pyydä teiltä leivän kuortakaan.» »Niinkö?». Jerry puuhaili välinpitämättömänä, kiristellen ratsunsa hihnoja. »Sitäpaitsi», jatkoi Scovil, »alkavat Mack ja Pete silmäillä teitä kovin uhkaavasti. En usko heidän sietävän, jos kohtelette häntä liian karkeasti.» »Hm!» äännähti Jerry. »Ja onhan», tokaisi Scovil yrmeästi, »kaikella rajansa, ja te olette mennyt liian pitkälle». »Niin väititte eilenillallakin», vastasi Jerry. »Taivaan nimessä», huudahti toinen, »minä tarkoitan sitä, mies! En voi sallia lapsen nääntyä nälkään!» »Saatte kestää enemmän kuin tämän, ennenkuin retki on lopussa», sanoi Jerry tuikeasti. »Jokaisessa on jonkun verran terästä, ja minä aion takoa tuota tyttöä, kunnes saan hänestä kipunan.» Scovil epäröi hetkisen. »Jollette pidä silmällä molempia apureitanne, saatatte iskeä sellaisen kipunan, joka polttaa teidät tuhkaksi», huomautti hän. »Mutta sehän on teidän asianne.» »Niin onkin», vastasi Jerry lyhyesti. Hän korotti ääntänsä. »Hei, te, Nancy! Lähdettekö mukaan vai aiotteko jäädä tänne?» Ei vastausta. »Tämä ei ole yleisesti käytetty tie», pitkitti hän. »Ei tule toista seuruetta, joka ottaisi teidät mukaansa. Mutta jääkää tänne ja nääntykää nälkään, jos haluatte!» Ei vastausta. »Kaikki selvää, pojat, liikkeelle!» »Hemmetti!» mutisi Kääpiö Mackille. »Tuo louskuttava koira taitaa oikein tosissaan mieliä ratsastaa täältä ja jättää tytön kuolemaan!» »Antaa hänen koettaa», ehdotti Mack huuliensa susimaisesti vetäytyessä taaksepäin, niin että hampaat paljastuivat. »Ja jos hän todenteolla ilman muuta ratsastaa tytön luota — no niin, se onkin hänen viimeinen ratsastuksensa!» Ja vaistomaisesti hänen oikea kätensä hapuili revolverin nuppia. Kulkue järjestyi ja lähti liikkeelle hidasta käymäjalkaa. Enää ei tyttöä kutsuttu, mutta satulahihnojen kitinä luikkaili hänelle äänekkäämmin kuin yksikään ihminen olisi jaksanut. Hän katsahti ympärilleen. Hänen edessänsä levisi kammottava aavikko, ja sen reunassa kohosivat alastomat, sinertävät vuoret kymmenien kilometrien päässä. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi verrattain heikosti, mutta sen paahde äityi joka hetki, uhaten muuttua sulatusuunia muistuttavaksi kuumuudeksi, joka keskipäivän seuduilla korventaisi maata. Eikä edes pensastakaan, jonka varjossa hän voisi virua sitä välttääksensä. Se olisi samanlaista kuin roviolla palaminen, mutta kauheampaa, hitaampaa. Mutta — he eivät saattaneet jättää häntä tänne! Satulahihnojen kitinä kävi äänekkäämmäksi, yhä äänekkäämmäksi, ja alkoi sitten loitota. Hän nousi seisomaan ja vilkaisi kerran ympärillensä. »Odottakaa! Odottakaa!» huusi hän. »Minä tulen!» Mutta verkkainen käynti muuttui hölkkäjuoksuksi, joka tuskin oli vähääkään vinhempi; Nancy lähti rajusti juoksemaan. XII luku Sananen heikkomielisyydestä Tosin he eivät hiljentäneet ratsastusvauhtiansa sentähden, että Nancy niin hurjasti kiiti heidän jälkeensä; mutta he eivät myöskään kiihdyttäneet ratsujensa hölkkää, ja vain yksi pää kääntyi tarkkailemaan häntä. Häneen päin tähyilivät isän punakanpulleat kasvot, ja äkkiä hän seisahtui hyydyttävän hämmästyksen vallassa huomatessaan isänsä hymyilevän — niin, virnistelevän selittämättömästä riemusta! Hän seisahtui ällistyksissään vain hetkiseksi, sillä senkin kalliin tuokion aikana ratsujoukko mennä hölkytti useita metrejä eteenpäin. Sitten hän alkoi juosta oikein tosissaan; hänen sydämeensä oli tarttunut kylmä, pistävä pelko, joka muistutti mielipuolisuuden kammoa. Miten oli hänen isänsä laita? Jo se oli kovin kummallista, että hän oli tyynesti alistunut jättämään tyttärensä erämaahan, mutta sen saattoi selittää hänen luonnollinen pelkonsa tuota nauravaa pahaa henkeä, Jerry Aikenia, kohtaan, mutta tyyten käsittämätöntä oli, että John Scovil saattoi nauraa niin hirveällä hetkellä. Niinpä Nancy Scovil henkäisi syvään ja lähti juoksemaan tuulen vauhdilla. Hän ei ollut uneksinutkaan jalkojensa voivan kiidättää häntä niin vinhasti, niin väsymättömästi, niin varmasti sekä tasaisten että rosoisten kohtien ylitse. Juoksun synnyttämä viima puhalsi hatun hänen päästänsä; hänen tukkansa lehahti hajalleen, hänen hengityksensä oli kuuma ja kiivas, ja hänen katsettansa himmensivät kiihtymyksen kyyneleet. Hämärästi, udun lävitse hän näki John Scovilin vastapuhjenneen hulluuden vallassa huojuvan sinne tänne satulassaan joka hetki vaarassa pudota maahan, samalla kun hän piteli hytkyviä kupeitansa ja hänen remunaurunsa kaikui Nancyn korvissa. Mutta vihdoin hän oli saavuttanut seurueen, sivuuttanut Kääpiö-Peten ja asteli nyt läähättäen Aikenin taluttaman ratsunsa vierellä. Hämmennyksissäänkin hän kuuli Aikenin tylyn äänen. «Hellittäkää irti jalustin! Rientäkää takaisin noutamaan hattunne! Luuletteko minun sallivan teidän hävittää rahojani viskelemällä sombreroja tiepuoleen?» Nancy hellitti jalustimen kädestään ja pysähtyi; hänessä heräsi äkkiä miltei vastustamaton halu kouristaa tuota miestä kurkusta. Mutta Aiken istui satulassaan korkealla hänen yläpuolellaan virnistellen hänelle sävyisesti. Hänen isänsä uusi naurunremahdus kajahti hänen korvissansa, ja taaskin seurue ravasi hänen ohitsensa. Hän ei mahtanut mitään, hänen täytyi totella. Onneksi hattu oli vain muutamien askelien päässä jälessäpäin; tuossa tuokiossa hän oli sen noutanut ja kiiti taaskin, kunnes hän jälleen saapui ratsunsa luokse ihan nääntymäisillään. »Seisauttakaa hevonen!» huusi hän kiihkeästi Jerrylle. »Ettekö näe, että minä en pääse satulaan?» »Kavutkaa selkään tai jääkää jälkeen!» sanoi Aiken, yhäti virnistellen. »Se on minusta ihan yhdentekevää.» Epätoivo antoi Nancylle voimia. Hän painoi sombreron tiukemmin päähänsä, tarttui satulannuppiin ja kiskoi itseänsä ylöspäin; mutta kun hän jo oli pääsemäisillään varmasti ratsaille laukesivat hänen käsivartensa, ikäänkuin halvaus olisi herpaissut hänen olkavartensa. Hän kellahti maahan ja oli vähällä horjahtaa hevosen jalkoihin. Hänen hampaansa välähtivät, kun hän vilkaisi Aikeniin — virnistelevään pahaan henkeen — ja sitten hän yritti uudelleen. Kenties kiukku lisäsi hänen voimiansa; joka tapauksessa hänen onnistui reutoutua ratsun selkään, ja seuraavalla hetkellä hänen jalkansa heilahti paikalleen. Sitten hänen silmänsä pimenivät uupumuksesta; hänen oli tartuttava satulannuppiin ja sokeasti takerruttava siihen estyäksensä putoamasta maahan. Ja kun hän nosti päätänsä, jyrisi hänen isänsä ääni läheisyydessä. »Sirkustemppuja, Nan! Ha, ha, ha! En milloinkaan ole nähnyt oivallisempaa juoksua ja — ha, ha, ha! — hyppäämistä. En olisi uskonut sinun siihen pystyvän!» »Ja hyvin viehkeästi se kävikin», jupisi Aiken. »Niin kävi, etenkin silloin, kun hänen hattunsa lennähti päästä.» »Ja kun hänen hiuksensa lehahtivat valloilleen». »Ja kun hän juoksi —» »Kuten Atalanta — todellinen uusi Atalanta!» He ratsastivat kahden puolen häntä, ja hänen vilkuillessansa toisesta toiseen he nauroivat ilkkuvasti. Nancy Scovilin silmiä sumensivat kyyneleet, mutta katseensa jälleen kirkastuttua hän huomasi Punaisen Mackin kääntyneen satulassa ja tarkkailevan Jerry Aikenia synkän tiukasti. Sitten Mackin katse kääntyi häneen, ja se oli sähköisen myötätuntoinen. Se vaikutti ihmeellisen virkistävästi. Myöskin Aiken näki nuo selvämerkityksiset silmäykset. Hän jättäytyi jälkijoukkoon Kääpiö-Peten luokse ja kutsui Mackiakin sinne. Viimemainittu tuli hyvin kerkeästi otsa uhkaavana kuin ukkospilvi. He hidastivat vauhtiansa, kunnes olivat jääneet varmasti pois muiden kuuluvilta. »Ystäväiseni», mutisi Kääpiö-Pete ja tähysti Aikenia kiiluvin silmin, »tulitte tänne parhaaseen aikaan. Olin ihan lähtemäisilläni puheillenne.» »Pete», murahti Punainen Mack, »sinulla ja minulla oli sitten aivan sama ajatus. Minulla on haastamista tälle herrasmiehelle oikein suuntäydeltä.» Jerry silmäili heitä hieman miettiväisen näköisenä. Asiat olivat silminnähtävästi kehittyneet huippukohtaansa. Punaisen Mackin käsi puristi suitsia ikäänkuin hän olisi kuristanut elävää olentoa; hän istui satulassaan hiukan etunojassa, ja yhtenään hänen vapaa kätensä kohenteli ja hiljaa taputteli hänen kupeellansa riippuvaa koteloa. Kääpiö-Pete taas ratsasti ihan suorana. Hänen laajat sieraimensa värähtelivät tuontuostakin kuten jälkiä vainuavan koiran, ja hänen vankat poskilihaksensa pullistelivat rytmillisesti hänen hillitessään kiihtymystänsä. Ilmeisesti kiiri ukkospilviä Aikenin pään ympärillä, eikä salama ollut kaukana. »Ensiksi», alkoi Punainen Mack, jonka leuka samalla työntyi eteenpäin kuin bulldoggin leuka, »on minun sanottava tämä. Se ei ole pitkä puhe, mutta siinä on hyvin paljon sisältöä, jos vain jaksetaan käsittää sen merkitys. Naapuri» — hän pyörähti satulassa täyskäännöksen — »en tiedä, mistä osasta maata olette kotoisin, mutta olen valmis lyömään vetoa kymmenen yhtä vastaan siitä, että se on kurjaa seutua.» »Hyvin monien ihmisten mielestä», vastasi Aiken ystävällisesti, »se on». »Arvasin sen», jatkoi Punainen Mack, »koska sieltä saamanne ajatustapa on kurja. Näillä tienoin —» »Maltahan hetkinen!» sekaantui Kääpiö-Pete. »Ei kannata puhua pitkään hänenlaisellensa miehelle. Minä lausun kaikki suoraan ja lyhyesti. Naapuri, kahta seikkaa en aio sietää syrjästäkatsojana. Toinen on se, että mies alkaa pieksää hevostansa päähän.» »Varsin oikein», yhtyi Jerry. »Inhoittava tapa. Sitäpaitsi ymmärrän kyllä, minkä tähden hevosia kohdellaan niin lempeästi täällä aavikolla. Ne ovat perin hyödyllisiä.» »Tuttuseni», virkkoi Kääpiö uhkaavasti, »saattaisi olla parempi, jollette päästäisi kieltänne valloilleen, ennenkuin minä olen puhunut puhuttavani ja te olette painanut kaikki sanani visusti kalloonne.» Mutta Jerryn hymyily oli järkkymätön. »Toinen seikka, jota en jaksa katsella», pitkitti Kääpiö, koneellisesti ohjaten ratsuansa likemmäksi Aikenia, joten hänen kookas ruhonsa kohosi pienemmän miehen yläpuolelle, »toinen seikka on naisten huono kohteleminen, rehentely ja muu sellainen. En tiedä, missä teidät en kasvatettu, mutta minut kasvatettiin _pitämään kädet irti tytöistä_.» Hänen lausuessansa viimeisiä sanoja hänen äänensä aleni ja hänen silmiinsä tuli ilkeä välke. Jerryn toisella puolella kostutteli Mack huuliansa hirvittävän kiihkeästi, ja hänen oikea kätensä oli kuin juuttunut revolverin nuppiin. Mutta Jerry nyökkäsi heille kummallekin totisena ja ymmärtävänä. »Te ajattelette ihan samoin kuin minä», vastasi hän. »Naisia on täällä kohdeltava pehmein käsin — heitä on niin niukalti!» Punainen Mack sähähti. Kun hän alkoi puhua, nousi hänen äänensä asteettain kiukkuiseksi vinkunaksi, samanlaiseksi kuin puuman, jonka kynsistä saalis on livahtanut pakoon. »Lienenkö sokea», virkkoi hän, »enkö liene nähnyt teidän kohtelevan tuota tyttö-poloista koko ajan kuin räyskivä koira? Mutta jos minä olen sokea, naapuri, ette te ainakaan ole sopiva lääkäri parantamaan silmiäni. Muistakaa se!» »Onko tarkoituksenne sanoa» — Jerry näytti kummastuneelta — »että te, miehet, olette nostaneet koko tämän touhun — tuon tähden?» Ja heilauttaen kättänsä hän osoitti heidän edellänsä ratsastavaa tyttöä. Mikään ei ole vuoristoaavikkolaisesta niin kammottavaa kuin iva. Hän vastaa pistosanaan pistosanalla ja kokkapuheeseen kokkapuheella eikä raivostuttuansa pelkää ketään. Mutta salattu, syvä iva saa hänen sielunsa käpertymään, kuten katkaistu kaktus käpertyy kuumana päivänä. Sekä Kääpiö-Pete että Punainen Mack käänsivät äkkiä päänsä eteenpäin ja tuijottivat kysyvästi Nancyyn. Tyttö laitteli hiuksiansa. Sombrero killui satulannupissa, ja hänen hohtavan valkoisissa käsissänsä punoutui tuuhea, musta tukka paksuksi palmikoksi, joka välkkyi auringonpaisteessa, ja hänen ratsastaessansa kädet ylhäällä sopeutui hänen vartalonsa ihastuttavan sulavasti hevosen huojuviin liikkeisiin. Taaskin kumppanukset käänsivät Aikeniin päin hehkuvat, vihaiset kasvonsa. Sillä tavoin saattaa kaksi juroa, karjan etunenässä olevaa härkää yhdessä valmistautua rusentamaan yhden ainoan vihollisen. »Ja mitä vikaa hänessä on, haluaisin tietää.» »Mitäkö vikaa hänessä on?» huudahti Jerry. Äkkiä hän heilautti käsiänsä ylöspäin ja purskahti raikuvaan nauruun. Hänen näytti olevan kovin vaikea hillitä hilpeyttään. »Onko tarkoituksenne väittää, ettette ole nähnyt — näin monessa tunnissa — mitä hänessä on vikaa?» Puhuessansa hän pyyhki naurun kyyneliä silmistään; ja Kääpiö-Peten tummat kasvot lehahtivat punaisiksi. Hänen sydämessänsä hehkui melkein uskonnollisen harras surmaamisen halu. »Pelkkä typerä nauraminen ei merkitse mitään», väitti hän jurosti ja katsahti Punaiseen Mackiin, toivoen tältä apua väittelyssä. »Ja hänen isänsä katsoo sivusta ja nauraa tytär-raukalleen», tokaisi Punainen Mack. »Minusta tuntuu siltä kuin te ja Scovil-vanhus olisitte järjestäneet koko tämän puuhan tyttöä vastaan.» »Järjestäneet tämän puuhan?» kertasi Jerry, hihittäen. »Jos tämä on meidän kesken järjestetty puuha, saa hän maksaa hyvät rahat työstä!» »Entä minkä vuoksi», intti Mack, »hän näyttää olevan niin kirotun hyvissä väleissä teidän kanssanne? Hän ei näytä vähääkään hätäilevän, vaikka hänet vastoin tahtoansa tuotiin tänne vuoristoon.» »Minä ilmaisen teille, minkä tähden hän on aika ystävällinen», selitti Jerry säyseästi. »Puhelin eilen illalla hetkisen hänen kanssansa, ja hän alkoi kertoa minulle tyttärestään. Vielä viisi vuotta sitten hän kuuluu olleen aivan samanlainen kuin kaikki muutkin tytöt, mutta sitten —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vei⁻kätensä suulleen. »Mitä olinkaan sanomaisillani?» huudahti hän. »Pojat, unohdin antaneeni Scovilille kunniasanani, etten kenellekään muulle hiisku sitä, mitä hän minulle kertoi. Mutta tarkkailkaa häntä itse! Kenties sitten käsitätte, mitä tarkoitan.» »Naapuri», pyysi Punainen Mack innokkaasti, »ettekö voisi lausua edes yhtä sanaa vihjaukseksi? Kenties olen yksinkertainen, mutta minä en näe hänessä mitään vikaa.» »Meidän kesken sanoen», tunnusti Jerry avomielisesti, »en minäkään havainnut hänessä mitään vikaa, ennenkuin hänen isänsä puhui minulle eilenillalla. Mutta nyt se on päivänselvää. Näen suoraan hänen lävitsensä.» Kääpiö-Pete ja Punainen Mack pohtivat otsat rypyssä. »Epäilemättä hän on toisenlainen kuin muut», ajatteli Punainen Mack ääneen. »Huomasin sen heti hänet nähdessäni.» »Niin minäkin», vakuutti Kääpiö. »Kuka tahansa, jolla on silmät päässänsä, näkee, ettei hän ole aivan tavallinen. Mutta mikä hänessä on vikana — vain sitä minä en saa selville.» »Hyvät herrat», virkkoi Jerry äkkiä. »Annan teille pienen vihjauksen. Oletteko pannut merkille, että hän on hyvin harvapuheinen?» »Hän on tuskin virkkanut sanaakaan. Niin; sen olen kyllä huomannut.» »Ei muuta kuin jotakin nenäkästä.» »Totisesti hän on hiljainen.» »Ja että hänellä on omituinen tapa katsella tyhjään ilmaan ikäänkuin hän näkisi siellä jotakin?» »Niin, niin! Jatkakaa!» mutisi Punainen Mack siirtyen likemmäksi. »No niin, hyvät herrat», puhui Jerry juhlallisesti, »tyynessä vedessä kala kutee, kuten sanotaan. Ja tällä tyttö-paralla, hyvät ystävät — eivät ajatukset ole kohdallaan.» »Mitä sillä tarkoitatte?» tiedusti Kääpiö. »Yhdellä sanalla», huoahti Jerry, »Nancy Scovil on sekapäinen!» »Helvetti!» ähkäisi Punainen Mack. »Hupsuko? Hän?» »Näkee näkyjä ilmassa», jupisi Kääpiö-Pete, huokaisten syvään ja haikeasti. »Hyvä Jumala, Mack, eikö se ole hirveätä?» »Kaunis kuin kuva», päivitteli Punainen Mack, »mutta näin heti, että jokin vika hänessä on. Hän ei ole vähääkään vastustanut, kun häntä on pidelty pahoin. Kuulkaahan! Jos olisitte sillä tavoin kohdellut minun tytärtäni, olisi hän syytänyt teille kokonaisen sanakirjallisen sanoja vasten kasvoja ja lähettänyt niiden jälessä kuulia.» He molemmat painoivat päänsä kumaraan, ja kun Jerry vähän ajan kuluttua salavihkaa tarkasteli heitä, huomasi hän, että kummankin kasvot olivat vakavien mietteiden uurteissa. XIII luku Jerry kokkina Sinä päivänä oli ilma himmeä. Taivas ei kyllä ollut pilvessä, sillä vähäiset hattarat kiitivät vinhasti taivaanrannalta toiselle, osoittaen, kuinka nopeasti ilma ylhäällä liikkui; mutta ilma ei ollut niin kuulakan kirkasta kuin tavallisesti vuoristoaavikolla. Vuoret eivät nyt olleet ruskeakupeisia, selväpiirteisiä jättiläisiä, vaan sensijaan hämäriä, epäselviä sinisiä hahmoja, jotka häipyivät kalpeaan taustaan. He olivat aikoneet taivaltaa yhtä painoa puolipäivään saakka, mutta vähäistä ennen sitä aikaa he saapuivat kohdalle, jonka sallimus oli määrännyt ja suunnitellut leiripaikaksi. Se oli pieni syvennys, jonka seinämät suojasivat heitä yltyvältä tuulelta, ja notkelman keskellä oli syvä lammikko, jonka joka puolella kasvoi vähän matkan päähän ulottuvaa hajanaista pensaikkoa. Siellä oli myöskin runsaasti kuivia puita, joista saattoi nopeasti virittää iloisen nuotion. Niinpä he laskeutuivat ratsailta keskipäiväistä levähdystä varten. Syntyi touhua, Jerry Aiken luikkaili komennuksia kaikkiin suuntiin, Scovil hoiteli hevostansa ja Pete ja Mack hyörivät matkatavaroiden kimpussa. Mutta Nancy Scovil venytteli kissamaisen hekumallisesti ja istahti hietikolle katselemaan toisten uurastusta. John Scovil katsahti Jerryyn, ja vastaukseksi Jerry heilautti laajasti kättänsä ja astui sitten ripeästi tytön luokse. »Oletteko teekutsujen emäntänä?» kysyi hän purevasti. »Vai istutteko meren rannalla tarkkailemassa aaltoja?» Tyttö loi häneen uneliaan katseen tummista, pehmeistä silmistään. Ne johtivat aina Jerryn mieleen päivää paistattavan ja kenties viimeksi syömästään hiirestä tai seuraavana yönä ruokasäiliöstä varastettavasta maidosta uneksivan kissan silmät. Lempeällä, veltolla äänellänsä Nancy Scovil vastasi: »En; en ole koskaan kutsunut teelle muita kuin gentlemanneja.» »Seuraava kestittävänne gentlemanni on hevosenne», virkkoi Jerry lyhyesti. »Mielittekö jättää sen seisomaan tuonne kahdeksi tunniksi satula selässä?» Tytön uninen katse oli edelleenkin suunnattuna Aikeniin. Oli vaikea katsoa hänen tutkimattomiin silmiinsä, sillä hän saattoi hautoa murhaa tai ajatella päivällistä, jonka hän oli vaarassa menettää, jollei tottelisi — samoin kuin oli menettänyt aamiaisen — mutta nyt hän nousi ja haukotteli hartaasti. »Mielihyvin hoidan hevostani», virkkoi hän. »Se näkyy tuntevan paikkansa.» Hänen katseestaan ei kuvastunut lainkaan pilkkaa, kun hän sen sanoi; pelkästään tosiseikan suora toteaminen. Hän nosti jalustimen ja sysäsi sen satulan ylitse päästäksensä käsiksi vyön solmuun. Sitä hän silmäili huolimattomasti. »Kiiruhtakaa!» ärähti Aiken. »Kuka tämän hevosen satuloitsi?» tiedusti tyttö. »Minä.» »Niin arvelinkin», huoahti tyttö. »Mitä vikaa siinä sitten on?» »Tällä solmulla voisi kiinnittää laivan laituriin.» »Tämän jälkeen saatte itse satuloida ratsunne.» »Kiitos.» Nancy veti satulan hevosen selästä ja heilautti sen maahan. Se oli raskas satula, meksikolaista työtä, valmistettu kannattamaan kuinka painavaa ratsastajaa tahansa ja kestämään karjalaidunten huimimmankin ratsun jatkuvia hyppyjä, mutta tyttö liikutteli tätä metalli- ja nahkamöhkälettä kuin höyhentä. Jerry Aiken katseli häntä uteliaasti, kun hennot olkapäät heiluivat taakan mukana; hänessä oli nähtävästi voimaa, samanlaista joustavaa sitkeyttä kuin hienossa teräsjoustimessa. Kunpa vain nuo halveksumisen ja välinpitämättömyyden kahleet saataisiin murretuksi ja hänessä piilevä henki herätetyksi! Hän viskasi kirveen Nancyn jalkojen juureen. »Hakatkaa meille kasa puita! Niitä löydätte yllin kyllin tuolta pensaikosta. Katsokaa tarkoin, että otatte kuivia!» Kuten aina kesti nytkin vähän aikaa, ennenkuin tyttö totteli, ikäänkuin hän olisi epämääräisesti punninnut ajatuksiansa mielessään. »Ilman työtä ei myöskään ruokaa», lisäsi Jerry. Uudelleen huoaten tyttö kumartui ottamaan kirveen ja lähti sitten verkalleen lammikkoa ympäröivään pensaikkoon. »Voitto!» kuiskasi John Scovil Jerrylle. Mutta Jerry vastasi otsa rypyssä: »Ei vielä. Meidän on edettävä vielä lemmon pitkä matka, ennenkuin saamme hänet heräämään. Katsokaahan häntä! Hän liikkuu kuin kone, joka pannaan käyntiin kiertämällä joustin vireeseen. Mikäs nyt on hätänä?» Nancy oli sivaltanut kirveellä yhden ainoan iskun ja seisoi nyt, hypistellen aseen terää. »Seisotteko veistoksen mallina vai soitatteko gitarria?» huusi Jerry äkäisesti. »Antakaa minulle toinen kirves!» vastasi Nancy tympeästi. »Tämä ei pysty veteenkään.» Jerry puri hammasta. Rajusti hän kivahti: »Teroitin sen itse.» »Siltä se näyttää», tokaisi tyttö vastaan. »Hakkaatteko te puita vai ettekö?» »En. Minä katkon ne.» Ja hän toteutti sanansa panemalla kuivia oksia kivelle ja katkomalla ne sopivanpituisiksi kirveen hamaralla. Kirves oli painava, sen terä oli yhtä leveä, pitkä ja paksu kuin piilukirveen terä, mutta Nancy heilutteli sitä keveästi yhdellä kädellä. Jerry Aiken tarkkaili häntä, otsaansa rypistellen. Pian hän kuitenkin heräsi mietteistään nähdessänsä Punaisen Mackin hyörivän keittovehkeiden luona. »Hei», huusi hän, »älkäähän kiirehtikö valmistamaan ruokaa, Mack, koska teillä oli vuoronne koettaa tänä aamuna.» Punainen Mack kääntyi hitaasti onnen tien oppaaseen päin. »No?» äänsi hän. »Me tarvitsemme muutakin kuin leukapielien harjoitusta, Mack», jatkoi Jerry. »Sitä saimme kylliksi aamiaisella. Nyt tarvitsemme ravintoa.» »Mikä vika sitten oli minun valmistamassani aamiaisessa?» tiedusti Mack. »Teidän tänä aamuna tarjoamanne pannukakut», selitti Aiken iloisesti potkiessansa risuja kasaan nuotion aluksi, »olivat epäilemättä kelvollisia johonkin tarkoitukseen. Luultavasti ne esimerkiksi valjasnahkoina olisivat pystyneet kilpailemaan minkä hyvänsä sellaisen valmisteen kanssa, jota nälkiintynyt kojootti on jyrsinyt sydäntalvella. Mutta ruokana ne eivät kunnollisesti vastanneet edes purukumia. Vatsassani on möhkäle siinä kohdassa, johon ne ovat kasaantuneet.» »Ystäväiseni», murahti Punainen Mack ja heilautti Aikenille kättänsä muodollisen kohteliaasti, vaikka hänen leukansa tiukkaantui kovasti, »te saatte näyttää taitoanne. Minä väistyn syrjään.» »Kiitos!» vastasi Jerry nauraen. Hän kääri paperipalasen rullalle ja punoi sitä, jotta se palaisi hitaammin, sytytti sen ja pani sen maahan. Sen päälle hän sijoitti pieniä, kuivia oksia. Hän puheli edelleen: »Kokkina, Punainen, teillä on hyvät aikomukset, mutta siinä onkin suunnilleen kaikki. Se tämänaamuinen kahvi muistutti lipeätä enemmän kuin mikään ikinä maistamani juoma.» Tällöin Kääpiö jonkun verran levottomana tarttui Punaisen Mackin käsivarteen. Hänen otteensa oli rautainen. »Älä tee mitään äkkipikaista, Punainen!» varoitti hän huolestuneesti. »Malta mielesi, maltathan?» »Kyllä minä koetan», urahti Mack. »Sanat eivät olleet kuulia», jatkoi Kääpiö suostuttelevasti. »Antaa niiden lentää. Tämä miekkonen on tuollainen lepertelevä hupakko. Mutta hirteenhän joutuu hupakonkin tappamisesta.» »Katsohan häntä nytkin!» ähkyi Punainen. »Hän virnistelee itsekseen. Jos vain saisin kerran kouraista häntä kaulasta ja —« »Hillitse itseäsi, Mack! Ajattele, kuinka helposti ansaitsemme rahaa tästä puuhasta!» »Kannattaako se?» »Varmasti kannattaa. Äläkä sitäpaitsi unohda, että meidän vuoromme tulee myöhemmin, Punainen!» Punainen huokaisi syvään. »Minussa ei herätä halua vääntää hänen niskojansa nurin se, mitä hän sanoo», virkkoi hän Kääpiölle surullisesti, »vaan se, miten hän sen sanoo». Mutta lieneepä Jerry Aiken ollut vaikka kuinka suulas, hän ryhtyi työhönsä ikäänkuin olisi ollut voittamattoman mestarillinen leirikokki. Minuutin kuluttua kohosi lepattava pyramidi keltaisia liekkejä Nancyn nuotiolle tuomista kuivista risuista, ja sitten Jerry aloitti varsinaisen ruoanvalmistuksen. John Scovil avusti häntä, mutta miljoonamiehen tehtävät supistuivat säilykerasioiden aukomiseen ja sentapaisiin apupalvelijan tehtäviin; taitoa kysyvä työ oli yksinomaan Aikenin. Hän hyöri ripeästi ikäänkuin olisi ollut täysin perehtynyt sellaisiin tehtäviin. Kokoonpantava uuni otettiin esille ja sijoitettiin ensimmäiselle tulelle, ja sen kuumentuessa Scovil viritti toisen roihun, samalla kuin Aiken sekoitti säilykemaitoa kahteen peltipannuun, joihin oli pantu ohuelti taikinaa. Ne olivat kuumassa uunissa paistumassa viiden minuutin kuluttua puuhailun alkamisesta. Suloinen, voimakas tuoksu houkutteli Nancy Scovilin nuotion ääreen. Sitten Jerry sekoitti taikinan tähteen vedellä veteläksi, pani sekaan maissipasteijoja ja asetti sen toiselle tulelle sihisemään. Myöskin silava alkoi ruskettua, ja väkevä tuoksu tunkeutui seurueen muiden jäsenten sieraimiin huumaavasti kuin hälytystorven ääni korviin. Nancy lähentäytyi yhä likemmäksi ruoanvalmistuksen näyttämöä, ja hänen silmänsä välähtivät innostuneen näköisesti, kun Jerry pani kahvipannun tulelle. Maissikyrsiä, kuumaa leipää, kahvia, silavaa! Eikä siinä ollut kaikki. Jerryn näppärät sormet, yhtä taitavina kuin kortteja jakaessansa, ottivat ihailevan Scovilin käsistä kaksi rasiata punertavaa lohta. Paistettavaksiko pannussa? Vaiko keitettäväksi? Ei, ei! Aiken kohotti kauhistuneena kättänsä kuullessansa Scovilin ehdottavan sellaista, ja seuraavalla hetkellä hän nopeasti kaaputti juustoa hienoksi. Sen hän sekoitti loheen ja lisäsi kastiketta, ennenkuin pani lohen paistuvan leivän luokse uuniin. Juhla-ateria! Punainen Mack ja Kääpiö keskustelivat takalistolla miettivästi. »Minusta tuntuu, Punainen», huomautti Pete, »että lankamme ovat vähän niinkuin sekaisin tuohon Aiken-miekkoseen nähden. Hän ei käsittele noita kahta tulta suinkaan helläjalan tavoin. Luulenpa, että vanha Shorty, joka oli niin kauan L-merkkiläisten kokkina, olisi ehkä saattanut ottaa oppia tästä Aikenista. Haistoitko paistuvaa leipää, kun hän aukaisi uunin luukkua?» »Haistoin», myönsi Punainen, »mutta en lausu arvosteluani, ennenkuin maistan hänen ruokaansa. Sangen monet sellaiset hevoset näyttävät hyviltä, jotka osoittautuvat vikuripäisiksi ja tuhmiksi, kun karjan ajaminen tulee kysymykseen, Kääpiö.» Kääpiö nyökkäsi tämän syvämielisen totuuden vahvistukseksi. »Kuten se minun raudikkoni», huomautti hän. »Mutta tässä Aikenissa on jotakin. Olethan pannut merkille, ettei hänellä ole revolveria.» »Eikö se ole varma helläjalan merkki?» »Enpä tiedä, enpä tiedä», ehätti Pete torjumaan. »Mutta meillähän on aikaa ottaa hänestä selko, eikö olekin? Mutta älä mene lyömään vetoa, että hän on typerä, ennenkuin näet, miten kortit juoksevat. Mack, katsohan tuota leipää! Äidin leivissä oli ennen aina jonkun verran kuorta!» Ruokalajit otettiin esille toinen toisensa jälkeen. Ja kaikki ihan yhtä kyytiä. Jonkun käsittämättömän vaiston avulla oli Jerry järjestänyt niin, että samalla hetkellä kahvi alkoi kiehua, tärisyttäen pannun kantta, ja kun se otettiin tulelta, näkyivät avatusta uunista pannuissa paistuneet leivät, jotka olivat ruskettuneet niin tasaisesti, että se olisi ilahduttanut parhaan pariisilaisen keittiömestarin sydäntä. Kala ja juustohöytäleet olivat mainiosti käristyneet, ja nyt kokki sirotti sen päälle viimeisen kerroksen äsken hienonnettua juustoa ja lisää kastiketta. Myöskin silava oli astiassaan kapeina, sopusuhtaisina suikaleina, jotka liikkuivat ylös ja alas, mikä osoitti niiden täydellisesti käristyneen. Kokoonnuttiin syömään. Jos aamuinen ratsastus jo oli terästänyt ruokahalua, teki nyt Jerryn herkkujen näkeminen sen partaveitsenteräväksi. Jopa Nancy Scovililtakin pääsi syvä huokaus hänen sijoittuessansa öljykankaalle, joka oli pöytänä. Jerry Aiken istuutui viimeiseksi luotuansa sitä ennen ympärillensä viimeisen silmäyksen samalla tavoin kuin ratkaisevaa taistelua aloittava kenraali ja hymyili tyytyväisenä katsellessansa toisten odottavia kasvoja. Sitten hän asettui paikalleen ja tarjoili itse yhtä taitavasti ja nopeasti kuin oli keittänytkin. Annokset olivat runsaat ja lisäksi niin järjestetyt, etteivät tinalautaset näyttäneet vähääkään liian täysiltä. Isoja »murikka»-viipaleita oli korkeiden kala- ja juustokasojen vieressä, ja lautasta reunustivat aikamoiset silavakappaleet. Ja kaikki se oli ryhmitetty keskessä olevan maissikakun keskelle. Ja millaisia maissikakkuja! Niiden mureat, ohuet reunat olivat syvän ruskeita, kun taas pullea keskus oli herkullisen keltainen. Mutta tärkeintä oli se, että jokaisen lautasen vieressä oli höyryävä kahvikuppi. Vuoristoaavikon mieheltä saadaan riistää whisky, jopa tupakkakin, ja hän sietää sen eikä kenties kovin pahasti valitakaan, sillä hän on tottunut puutteisiin ja kieltäymyksiin, mutta jos häneltä evätään kahvi, ei hän tee työtä minkäänlaisesta palkasta eikä mikään voima pysty hillitsemään hänen vihansa raskasta kättä. Heidän on pakko juoda kaikenlaista kahvia, mitä vain heidän eteensä pannaan, mutta jokaisella heistä kytee sydämen pohjalla ajatus mainiosta kahvista, jota hän on juonut kauan, hyvin kauan sitten — yhdestä ainoasta kahvista. Mutta ei ollut kummallista, että kun Kääpiö ja Punainen Mack katselivat Jerry Aikenin heitä varten täyttämiä kuppeja, kumpikin arveli vanhan unelmansa taaskin toteutuneen. Sillä kahvi oli tummanruskeata, mutta niin läpikuultavan kirkasta, niin vapaata kaikista jauhohiukkasista, että he erottivat tinaisten kuppiensa pohjan kultaisten päivänsäteiden välkkeessä. Ja kupista kohosi herkullinen ja samalla voimakas tuoksu, joka avasi sydämen. Äänettömästi ja vapisevin käsin Punainen Mack kaasi annokseensa tarkoin harkitun määrän säilykemaitoa. Kääpiö-Pete loi vanhaan kumppaniinsa syvän halveksumisen silmäyksen ja kohotti omaa kuppiaan miedontamatta sen sisältöä halvempiarvoisella nesteellä. »Naapuri», virkkoi hän Jerry Aikenille äänessänsä ankaran mielenliikutuksen värähdys, »on monenlaista kahvia!» Jerry Aiken nyökkäsi ja valmistautui kuulemaan kehumista huulillansa imarrellun tavallinen itserakas hymy. »Ja tämän hajusta ja tämän näöstä päättäen», jatkoi Kääpiö-Pete, puhuen muodollisen juhlalliseen tapaansa, »sanoisin —» Hänen lauseensa keskeytti Nancy Scovilin ääni hätäilemättömänä ja pehmeänä: »Tämä on huonoimpia kahveja, mitä ikänäni olen juonut.» Toiset katsahtivat häneen hämmästyneinä, ja Kääpiö laski kuppinsa paikalleen. »Ettehän ole sitä edes maistanut», huomautti Jerry Aiken kylmästi. »Ei minun tarvitsekaan maistaa», pitkitti Nancyn kehräävä ääni, ja hänen verhotusta, Jerryyn suunnatusta katseestansa ei kuvastunut halveksumista eikä ilkeyttä. »Kuten herra Peter, osaan minäkin jo näöstä päättää, mitä se on.» Hän vei pienen kupposen huulilleen ja maistoi juomaa.»Ja maku onkin kehnompi kuin näkö. Mutta te kaiketi olettekin tottunut ala-arvoiseen tavaraan.» Jerry Aiken ei saanut sanaa suustansa. Hätäisesti ja vaivihkaa ottivat toiset kuppinsa ja joivat ja vilkuilivat sitten äänettöminä toisiinsa. Ei yksikään heistä tuntenut siinä mitään vikaa; Kääpiöstä se olikin sanomattoman herkullista, mutta kehuminen toisten moitittua vaatii säikkymätöntä rohkeutta. Se tuntuu olevan kehittymättömän maalaismielen merkki. Niinpä Kääpiö jupisi: »Tuntuu siltä kuin olisitte oikeassa. En tiedä, mitä se on, mutta joku vika siinä on.» »Huonointa kahvia», lausui John Scovil syvän vakaumuksellisesti, »mitä koskaan olen juonut». Saatuansa nämä kolme peräkkäistä iskua Jerry Aiken istui tyrmistyneenä. Hän katsahti avuttomana ympärilleen, mutta kaikkien katseet olivat tähdätyt lautasiin. Ja kenties osoittaaksensa, että kahvi ainakin hänestä oli oivallista, Aiken siemaisi pitkän kulauksen ja poltti kurkkunsa. Vielä puhkiessaan ja köhiessään hän näki Punaisen Mackin kasvot, samalla kun aimo kimpale leipää katosi viimemainitun suuhun. Mackin silmät välkkyivät. Hän pureksi kiireesti ja nieli hätäisesti, ja hänen silmänsä olivat kaunopuheiset, vaikka hänen suunsa vielä oli liian täysi puhumista varten. Myöskin Nancy Scovil nakersi leipäpalansa syrjää. »Tämä on leipää!» puhkesi Punainen Mack ylistämään, ja hänen äänensä kuulosti sisäänpäin vedetyltä huokaisulta. »Mies, mies, tämä on leipää!» »Jämeätä, eikö olekin?» lisäsi Nancy Scovil rauhallisesti. »Hyvää, näkyisää leipää. Kerrassa mainiota retkillä. Mutta en käsitä, herra Aiken, minkä tähden ette paistanut kaikkia valmiiksi ennen lähtöä. Leipänne olisi aivan yhtä hyvää kuukauden kestäneen taivalluksen jälkeen kuin se on nyt.» »Miksi sitä sitten syötte?» kivahti Jerry Aiken. »Harjoituksen vuoksi», vastasi tyttö hätäilemättä. »Se ehkä herättää ruokahalua nauttiakseni muista valmisteistanne.» Ja hän otti heti uuden ison leipäkimpaleen. »Mutta — sehän näyttää sangen hyvältä, eikö näytäkin?» mutisi Punainen Mack. »Näyttää kun näyttääkin!» myönsi tyttö. »Se hyvä etu sillä on kahviin verrattuna.» »Viimeisen kerran», uhkasi Jerry Aiken tulistuneena, »minä kajosin paistinpannuun tällä matkalla». »Tavallisesti _onkin_ parempi pysytellä siinä, mitä osaamme tehdä, eikö niin?» huomautti tyttö, ja hymyntapainen, hyvin himmeä valonpilkahdus, tuikahti hänen silmissään, väikkyi hetkisen ja häipyi sitten niiden tummaan pimentoon. »Esimerkiksi korttipelissä», lisäsi hän. Tuskastuneena ja hämmentyneenä Jerry Aiken mursi nopeasti leipäpalan ja söi sen, samalla suunnaten silmänsä miettivästi ylöspäin kuten mielisimfoniaansa kuunteleva musiikintuntija. »Jos tämä leipä on huonoa», alkoi hän heti sen nieltyänsä, »niin minä —» »Ei se suinkaan huonoa ole», vakuutti tyttö rauhoittavasti. »Ei lainkaan huonoa, sitten kun olette maistanut kalaa. Se näyttää lohelta; sillä on lohen tuoksu, mutta se on kuivaa kuin puulastut. Teillä on erikoinen kyky pilata tarpeet, herra Aiken.» Jerry Aiken hengähti kerran, kahdesti, ennenkuin uskalsi virkkaa mitään. »Naisten tunnustus», sanoi hän sitten, »on samanlainen kuin muulien kiitollisuus — sitä ei ole». Punainen Mack muisti niitä solvaavia huomautuksia, jotka Jerry Aiken oli lausunut hänen sen aamuisista keittiöpuuhistaan, ja hänen kasvonsa kirkastuivat silminnähtävästi. »Eivät puheet», tokaisi hän, »tee kokkia eivätkä sanat kelpaa suolan ja pippurin sijaan. Mutta joka tapauksessa, Aiken, oli _tarkoituksenne_ hyvä. Ei ole mitään järkisyitä epäillä sitä.» Jerry Aiken jörötti äänettömänä ja hehkuvin poskin, ahmi lautasellansa jälellä olevan ruoan ja vetäytyi sitten äänenkantamattomiin. Siellä näkyivät hänen huulensa liikkuvan hänen astellessansa edestakaisin ja tupruttaessansa savukettaan, mutta muille saakka ei kantautunut minkäänlaista ääntä. XIV luku Pokerpeli Sennäköisenä kuin olisi kävellyt kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja lainkaan huomaamatta ympäristöään Jerry Aiken silloin tällöin loi etäältä kiukkuisen, valppaan silmäyksen seurueen muihin jäseniin, jotka edelleenkin istuivat öljykankaalla, syöden huolettoman mukavasti. Ensiksi lopetti ateriansa Punainen Mack, sitten Scovil ja Kääpiö-Pete melkoista myöhemmin kuin he; mutta Nancy Scovil söi yhäti, hätäilemättä ja hoputtomasti. Vihdoin oli jälellä vielä vähän juustoista lohta, jota hän oli verrannut puulastuihin, ja senkin hän tyhjensi lautaselleen ja söi sen sekä viimeiset leivänmuruset. Lumottuna Jerry Aiken tarkkaili, kun tyttö söi tähteetkin. Hän siirtyi lähemmäksi kuten käärmeen katseen kiehtoma lintu. Mikä tuossa tytössä oikein oli? Oliko koko hänen velttoutensa teennäistä! Piilikö pinnan alla järki, yhtä terävä kuin kieli, jonka pureva iva oli suominut häntä vain hetkistä aikaisemmin? Ei; tyttö ei näyttänyt ollenkaan tajuavan tyrmistyttäneensä hänet ja karkoittaneensa hänet etäälle. Sikäli kuin hän oli havainnut, ei Nancy ollut avannut suutansa hänen erottuaan seurasta. Ruoka oli mennyt viimeistä murusta myöten. Se ei ollut yletöntä mässäämistä. Ei; Nancy ei suinkaan näyttänyt puhkuvan pulleuttaan eikä liikkuvan voipuneen veltosti. Jerry muisti, kuinka keveästi hän oli heiluttanut raskasta kirvestä yhdellä kädellänsä ja kuinka viehkeän notkeasti hänen vartalonsa oli koko aamun taipunut hevosen liikkeiden mukaan ja kuinka nopeasti ja uupumattomasti hän oli juossut heidän jälessänsä heidän lähdettyään ensimmäiseltä leiripaikalta. Hänen syömisensä muistutti Aikenista jonkun petoeläimen syömistä — jonkun kauniin ja vaarallisen pantterin, joka syö vankasti ja siitä saamiensa runsaiden energiavarojen nojalla kestää pitkän ajan paastoa ja ponnistuksia. Tai eikö hän pikemminkin ollut samanlainen kuin talvella nukkuvat eläimet, joiden syksyisen ravinnon on auteltava ne ruoattoman ja kylmän, pitkän talven ylitse? Nancy Scovilin sielussa ja ruumiissa oli epäilemättä talvi vallalla. Hän nukkui pitkää unta. Entä jos hän heräisi? Se oli tärkein kysymys. Tähän saakka tyttö oli pitänyt häntä, Aikenia, ymmällä ja pilkannut häntä; se ajatus värisytti häntä. Hän tunsi sellaista kiukkua, jollaista hänessä eivät aikaisemmin olleet herättäneet muut kuin miehet. Lakattuaan aterioimasta Nancy kohotti päätänsä ja loi ympärilleen ensimmäisen tajuisen katseen, ei sellaisen ihmisen tavoin, joka on saanut kylliksensä, vaan pikemminkin, koska tarjolla ei ollut enempää syötävää. Sitten hän nojasi taaksepäin, suoristi jalkansa ja ojensi kätensä ulospäin. Hänen päänsä kallistui taaksepäin ja sitten vähän sivulle, ja Jerry Aiken katseli hänen vaatteiden lävitse piirtyviä joustavia lihaksiansa toista toisensa jälkeen. Äkkiä välähti Aikenin mieleen uusi ajatus. Ei suusanallinen sättiminen eikä ruumiillinen työ näyttänyt lietsovan tytössä vähääkään kapinahenkeä eikä kannustavan häntä toimintaan. Mutta Jerry muisti kuulleensa, ettei ainoakaan nainen kykene säilyttämään malttiansa menettäessänsä rahaa. »Työntäkää ruoka-astiat pois öljykankaalta, pojat!» kehoitti hän, istuutuen entiselle paikalleen. »Teillähän on kortit, Punainen, eikö olekin? Mitä arvelette pienestä poker-istunnosta? Viiden hengen pelistä?» »Tarkoitatteko, että neitikin pelaisi?» kysyi Kääpiö. »Miksikäs ei?» »Mielelläni olen mukana», sopersi Nancy, »jos jaksan pysyä valveilla». Ja hän peitti pitkän, velton haukotuksen. Nancyn haukotukset olivat totisesti ihmeellisiä katseltavia, sillä venyttelemisen nautinto näytti värähdyttävän hänen ruumiinsa jok’ikistä kohtaa. Se oli samanlaista kuin talvisesta unesta heräävän pantterin ojentautuminen, mutta se kuitenkin oli ero, ettei Nancy Scoviljn herääminen koskaan ollut täydellinen. Niinpä he sysivät astiat syrjään, vetivät öljyvaatteen tiukalle, ja Punainen Mack otti esille pakan likaisia, reunoiltaan paksuiksi kuluneita kortteja. Oli kiintoista tarkkailla miesten kasvonilmeiden muuttumista, sillä ystävyys lakkaa eikä »Häipyiskö vanha tuttavuus» enää ole paikallaan, kun aloitetaan pokerpeli vuoristoaavikolla. He arvostelivat toisiansa varovasti, äänettömästi. Kääpiön jämeät kasvot kävivät entistäkin naamiomaisemmiksi; Punaisen Mackin pienet, ovelat silmät kimaltelivat oudon kiihkeästi; John Scovilin itsevarma hymy näytti pahaenteiseltä; ja sitten olivat Jerry Aikenin hermostuneet, nopeat sormet, kun hän kasasi kortteja, sillä nostettaessa oli ensimmäinen työ joutunut hänelle. »Tässä me kynimme helläjalkaa», supatti Punainen Mack Kääpiölle. »Nyt kahmaisemme hänen varojansa oikein hangolla. Kun tulee minun työvuoroni, Kääpiö —» Hän keskeytti jupistun lauseensa ja virkkoi ääneen: »Eipä tämä olekaan hullumpi.» Sitten hän tarkasti piirin loppuun saakka, päätyen tähyilemään Jerry Aikenia neulanterävästi. XV luku. Täysi käsi Kaikki kävivät juron hiljaisiksi. John Scovilin kasvoilta haihtui itsevarma hymy. Kääpiön leuka työntyi eteenpäin. Punaisen Mackin pienet silmät muuttuivat terävämmiksi, ja Jerry Aikenin suu soukkeni suoraksi viivaksi. Entä tyttö? Hän näytti koko ajan ponnistelevan häneen kasaantunutta ääretöntä unimäärää vastaan ja vain tietoisesti pinnistämällä jaksavan pitää silmänsä auki. Jerry Aikenin hoikat sormet sekoittivat kortit ja alkoivat kevyesti läpäytellä niitä öljykankaalle. Hänen kätensä liikkuivat niin vinhasti, ettei katse kyennyt niitä seuraamaan, ja kuului yhtämittaista, hiljaista lipsutusta, kun kortit livahtelivat pakasta yhtenäisenä virtana ja sinkoilivat paikoillensa. Ilmassa oli aina vähintään kolme korttia samalle kertaa. Punaisen Mackin poker-kasvoilla oli hämmentynyt ilme, kun hän katseli tätä huippuunsa kohonneen taidon näytettä, ja vihdoin hän huudahti: »Sen minä sanon, että te totisesti osaatte jakaa, naapuri.» Ja hänen kirkkaat silmänsä tuikkivat, kun hän turhaan koetti seurata kunkin yksityisen kortin liikettä. Se oli ensimmäinen Jerryn saama vilpitön tunnustus, ja hän olisi ollut yli-ihminen, jollei se olisi häneen tehonnut. Hänen suupieliänsä värähdytti lievä hymyily, hän loi Punaisen Mackin ihaileviin silmiin hyväntahtoisen katseen ja — sinkosi viimeisen kortin hiukan liian kovasti. Jaon viimeisen kortin! Muut olivat tipahtaneet kuin järjelliset, siivekkäät oliot melkein täsmälleen paikoillensa, muodostaen pienen, soman kasan kunkin pelaajan eteen, mutta viimeinen kortti lipui pyörien tytön korttien ylitse ja sujahti John Scovilin viiden kortin sekaan. Jerry kumartui ottamaan sen pois. »Sepä ikävää», virkkoi hän Scovilille. »Teillä on väärä kortti», huomautti Nancy, jättäen kasansa koskemattomaksi toisten ottaessa korttinsa öljyvaatteelta. »Se oli oikea kortti, eikö ollutkin?» kysyi Jerry Scovililta. »Varmasti oli», vakuutti viimemainittu. »Se pisti esiin muiden joukosta.» »Minusta ei siltä näyttänyt», väitti Nancy unisesti. »Uusi jako, tehkää hyvin, herra Aiken.» Jerry Aikenin poskien puna tummeni, ja sitten hänen huulensa tiukkaantuivat suoriksi. »Vaaditteko sitä jyrkästi?» tiedusti hän kylmästi. »Jos pelaamme vain penneistä», alkoi tyttö, »ei sillä tietysti ole väliä». Aiken loi häneen yhden ainoan sisältörikkaan silmäyksen ja pyyhkäisi sitten kaikkien kortit eteensä. Vielä kerran hän katsahti Nancyyn, ja hänen huulensa liikkuivat, muodostaen äänettömiä sanoja, samalla kun hän sekoitti kortteja, solutellen niitä yhteen ihmeellisen kätevästi. »Naapuri», urahti Punainen Mack, ravistaen päätänsä ällistyneen ihailevasti, »todentotta teillä on taipumuksia korttien käsittelyyn. Minä en ikinä oppisi sujuttelemaan niitä sekaisin tuolla tavoin; en minäkään ole tavallani niin varsin kömpelö, mutta teihin verrattuna olen kun olenkin vain patustelija, Aiken.» »Jos ansaitsisitte elatuksenne korteilla», vihjaisi Nancy huolettomasti, »saattaisitte oppia tekemään sen aivan yhtä hyvin». Jerry puri huultansa, mutta hillitsi taaskin itsensä. Onneksi ei Punainen Mack ollut käsittänyt huomautuksen kärkeä. »En sinä ilmoisna ikänä», jatkoi Punainen kehumistaan. »Sormeni ovat siihen liian kankeat.» »Kunniallinen työ aina jäykistää miehen sormia», tokaisi Nancy. »Mitä te sillä tarkoitatte?» kysyi Kääpiö kummastuneena. »Nähkääs, neiti Nancy», sanoi Punainen, »hänen jakaessansa oli mahdoton seurata korttien liikkeitä; ei voinut erottaa, lähtivätkö ne pakan päältä vai alta vaiko keskeltä; ne vain ponnahtelivat esille ihan kuin itsestään». »Siinäpä se», virkkoi Nancy. »Mitä?» murahti Kääpiö. »Oh!» äänsi Punainen Mack hiljaa, ja hänen silmänsä soukkenivat suuntautuessaan Aikeniin. Viimemainittu oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljon, kun hän alkoi jakaa toistamiseen. Nyt hän oli verkkaisempi. Kenties se johtui hänen suuttumuksestaan tai ehkä hän halusi näyttää muille, että jako oli rehellinen. Joka tapauksessa kukin kortti lähti pakan pinnalta terävästi napsahtaen ja sujahti vinhasti pyörien öljyvaatteen ylitse, laskeutuen paikallensa — silläkin vauhdilla suoritettuna oli niin taidokas jako kaunis katseltava — ja hitaasti katosi epäilyksen häive Punaisen Mackin silmistä. Taaskin Jerry ennätti viimeiseen tytölle menevään korttiin ja pysähtyi, ennenkuin lähetti sen. »Toivottavasti», virkkoi hän peitetyn ivallisesti, »olette kyennyt seuraamaan jokaista korttia?» »Kiitos», vastasi Nancy, katsoen toisaalle, »nyt jaoitte paljon paremmin». »Kiitos _teille_», kivahti Jerry ja sinkosi viimeisen kortin lentoon. Se piirsi matalan kaaren, pyörien vinhasti Jerryn antaman rajun alkusysäyksen voimasta. Suoraan ja oikeaan paikkaan se suuntautui. Mutta voi! Juuri nopean pyörimisensä tähden se laskeutui hitaasti, hyvin hitaasti, ja juuri kun se oli koskettamaisillaan öljyvaatetta, sieppasi sen tuulenpuuska, käänsi sen toisin päin ja sinkosi sen ylössuin liukumaan keskustaa kohti. Valkea kiukun täplä ilmestyi Jerryn Aikenin kummankin posken keskelle; mutta Nancy Scovil katseli etäisyyteen, ja puhjetessansa puhumaan hän ponnisteli haukotusta vastaan. »Isä», mutisi hän, »etkö olisi hyvä ja jakaisi herra Aikenin puolesta? Muutoin minua peloittaa, ettemme ikinä saa peliä alkuun.» Punainen Mack virnisti peittelemättä; John Scovil hihitti. »Tietysti teen sen, jos te tahdotte, Jerry.» »Olen sijoittanut pöytään pohjapanoksen», huomautti Jerry jääkylmästi, »ja minä jaan talla kertaa». Ja hammasta purren hän pyyhkäisi kortit käsiinsä ja jakoi kolmannen kerran. Kiukustansa huolimatta hän teki sen huolellisen varovasti. Hän ojensi kättänsä melkein öljykankaan ylitse laskeaksensa jokaisen kortin täsmälleen ja alassuin kohdallensa. Ja luotuansa sitten viimeisen myrkyllisen katseen tyttöön hän vilkaisi vasemmalla kupeellansa istuvaan Kääpiöön, odottaen tämän alkutarjousta. Ensimmäisen jaon pelissä ei sattunut mitään erikoista. Kaikki olivat jälleen käyneet hiljaisiksi, kuten pokerpöydässä tavallisesti ollaan, ja peli sujui tasaisesti ja hankauksitta paitsi silloin, kun Nancy noudatti Kääpiön esimerkkiä eikä ostanut ainoatakaan korttia. Jerry rypisti otsaansa, ja senjälkeen loppui kilpailu lyhyeen, ja Jerry sai vähäisen kassan kurjalla kuningatarparilla. Seuraavan — Kääpiön — jaon jälkeen Nancy oli taaskin poissa pelistä, ja Punainen Mack voitti yksinäisen dollarin kuningattareen ulottuvalla sarjalla. Hänen jaossaan, joka oli seuraava, oli kolmella miehellä hyvät kortit, ja Jerry voitti kertyneet panokset Scovililta ja Mackilta ryhmällä. Kun tuli Scovilin vuoro jakaa, oli hänellä, Kääpiöllä ja Mackilla vakava aikomus saada korvaus häviöistään, ja Jerry pelasi sellaisen ihmisen näköisenä, jolla on tavanmukainen onnensa matkassaan, kun taas Nancy kuten aina kiinnitti enemmän huomiota taivaaseen kuin kortteihin. Scovil jakoi kortit ripeästi ja liikemiesmäisen päättävästi. Pian peli muuttui Punaisen Mackin ja helläjalan väliseksi kamppailuksi. Edellinen oli miettivä — hyvin miettivä. Panokset eivät tosin olleet suuria, mutta kysymyksessä olikin oikeastaan järkien välinen voimain mittely, ja hän piti velvollisuutenansa puolustaa vuoristoaavikon kunniaa ja paljastaa tämän helläjalan häpeän, joka esiintyi vilpittömänä länsipuolelaisena. Punainen Mack lisäsi panoksia tuikean päättävästi, Jerry huolettomasti ikäänkuin lopputulos ei olisi häntä lainkaan kiinnostanut. »Neljäkymmentäviisi», virkkoi Jerry veltosti. Neljäkymmentäviisi oli senttejä. »Vastaan ja nostan viidellä», sanoi Punainen varmana siitä, että hänen korttinsa olivat sen arvoiset. Jerry vilkaisi hopeakolikoiden kasvavaan kasaan ja näytti äkkiä innostuvan. Hän kumartui eteenpäin ja silmäili kiihkeästi Punaisen kasvoja. Sellainen menettely oli pokerpöydässä perin sopimaton, ja Punainen loi nopean, ylenkatseellisen vilkaisun Kääpiöön. »Vastaan sen ja lisään kymmenellä», pamautti Jerry. Punainen Mack empi. Hän muuttui entistäkin miettivämmäksi. »Suokaa anteeksi!» jupisi hän ja kiersi savukkeen hitaasti, harkitsevasti. Ensimmäiset henkisavut imaistuansa hän teki päätöksensä. »Vastaan» — hän epäröi, jurosti tuijottaen Jerryä kasvoihin — »ja lisään viidellä». Jerry huoahti helpotuksesta ikäänkuin olisi pelännyt kilpailun kenties loppuvan siihen. »Vastaan ja lisään kymmenen», vastasi hän heti ja sinkautti kolikon panosten joukkoon. Punainen Mack puristi savukkeensa muodottomaksi peukalon ja etusormen välissä. Hänen katseensa viipyi pienessä, mitättömässä rahaläjässä. »Se on teidän», virkkoi hän verkkaisesti ja laski kortit kädestään otsa miettivästi rypyssä. Jerry kouraisi panokset taskuunsa. »Vain hetkinen», keskeytti Punainen Mack, kun Nancy ryhtyi kokoamaan kortteja jakaaksensa ne vuorostaan. Tytön käsi pysähtyi. »Herra Aiken, mikään ei pakota teitä näyttämään korttejanne. Entä jos tekisimme sen kumpikin?» »Se sopii»; suostui Jerry. »Mitä teillä on?» »Nämä.» Punainen Mack käänsi esille kolme kuningasta. »Kovin paha, ettette lisännyt panoksia», huomautti Jerry, nauraa hihittäen ja näyttäen korteistaan viitosparia. Se, oli räikeäksikin »bluffiksi» räikeätä. Pokerissa ei »bluffaaminen» ole suinkaan luvatonta, kuten kaikki tietävät. Siitähän peli juuri saakin toisen puolen hauskuuttaan, ja se antaa harkitsevalle, mutta nurjaonniselle pelaajalle mahdollisuuden siepata voiton itsellensä. Mutta se, joka siitä joutuu kärsimään, sadattelee aina pikemminkin vastustajaansa kuin onneansa, ja niinpä nytkin Punainen Mack kallistui eteenpäin, puristellen tiukasti käsiänsä. Tämä häviö hänen oli kostettava. Hän oli kärsinyt tappion. Hän saattoi jo aavistaa, millainen virnistys alkoi väikkyä Kääpiön suupielissä. Ja perästäpäin olisi Kääpiöllä jotakin sanottavaa. »Emmeköhän korota panosrajaa?» ehdotti hän. »Kuinka vain haluatte», urahti John Scovil, joka kaipasi toimintaa miltei yhtä kipeästi kuin Punainen Mack. »Niin korkealle kuin tahdotte», myönsi Jerry. »Taivaaseen saakka sitten», ärähti Punainen Mack. »Nähdäänpähän, miten peli sujuu, kun siinä on kunnollista rahaa.» Kaikki alkoivat odottaa korttejansa äänettöminä, melkein tulistuneina. Mutta odotusaika oli pitkä, sillä Nancy Scovilin jako oli kokonaan toisenlaista kuin Jerry Aikenin salamannopea suoltaminen. Hän kasasi kortit kuten rahaa laskeva pankinkonttoristi kasaa setelit. Hänen tunnontarkka peukalonsa nosti jokaista korttia erikseen ja sysäsi sen toisten sekaan. Hermostuneen Aikenin laskun mukaan hän sillä tavoin sekoitti pakkaa kymmenen kertaa ja alkoi sitten jakaa. Hän otti kortit yhden kerrallaan ja sijoitti ne huolellisesti kunkin pelaajan eteen. Katse suunnattuna kauas pilviin hän kostutti peukaloansa — kaikkien kortinpelaajien yhteinen inhoittava tapa — ja jatkoi jakoansa järjestyksellisesti. Punainen Mack sulki silmänsä ja kallistui taaksepäin, äänettömänä kestäen odotuksen tuskia. John Scovil alkoi supisten hokea luvattomia nimityksiä, ja Jerry mulkoili kuin hypähtämäisillään oleva tiikeri. Vihdoin olivat kortit jaetut. Kaikki olivat mukana, ja jokainen vaihtoi kolme uutta korttia. Ennen vaihtoa ei siis kellään erinomaisia kortteja, mutta kaikki pelissä. Jerry alkoi; hän käytti vaatimattomasti hyväkseen panosrajan korotusta ja, pani peliin viisi dollaria. Punainen Mack vastasi siihen, samoin Kääpiö, ja Scovil lisäsi vielä viisi. Nancy vitkasteli, silmäillen kysyvästi taivasta. Hänen hidastellessaan olivat muut vain ärtyneen, epätoivoisen hiljaisia, mutta Jerry tarkkaili häntä katkeran tutkivasti, kiihkeästi. Jos Nancy viekoittuisi mukaan, jos hän häviäisi, niin varmasti se herättäisi hänet. Naiset eivät jaksa sietää häviötä. »Vastaan kymmeneen», jupisi Nancy vihdoin. »Ja lisään viisi», jatkoi hän. Jerry vilkaisi ensin häneen ja sitten kortteihinsa. »Vastaan siihen ja lisään viisi», ärähti hän. Hiki kimalteli Mackin otsalla, mutta hän vastasi panokseen, ja sitten jäi Kääpiö syrjään. Senjälkeen Scovil nosti peliä kymmenellä, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi Nancy nosti samalla määrällä. Jerry epäröi, vitkasteli. »Näyttäkää», mutisi hän vihdoin, ja Punainen Mack lysähti taaksepäin ja painoi päänsä nuukalleen; oliko hän harmistunut muihin vaiko itseensä, sitä oli vaikea sanoa. Nyt kahisi öljyvaatteen keskustassa setelikasa, luvaten runsaan voiton. Äänettöminä Mack ja Scovil työnsivät siihen rahansa. »No niin, hyvät pelurit», urahti Mack. »Tosin ei ole minun vuoroni näyttää kortteja, mutta noilla minä olin mukana. Teille ne toivat voiton, Aiken, mutta katsokaahan, mitä ne tekivät minulle!» Ja hän viskasi viitosparinsa öljykankaalle. »Oi», äänsi Nancy, ollen ensimmäisen kerran innostuneen näköinen katsoessansa Punaisen paria, »tuoko teillä vain olikin? On minulla sentään parempi kuin teillä, herra Mack. Katsokaas!» Ja hän laski eteensä seitosparin. »Nan», virkkoi hänen isänsä hyväntahtoisesti, »tämä pahoittaa mieltäni, mutta sinä tarvitset liike-elämän opetusta, ja olkoon tämä sinulle opiksi. En tiedä, kenen kanssa olet New Yorkissa pelannut, mutta jos olet mitään voittanut, pitäisi heidän olla vajaälyisten hoitolassa. Kuuntelehan sanojani ja paina ne visusti mieleesi — yhdellä parilla ei koskaan kannata olla mukana muutoin kuin kolmen hengen pelissä. Minä näet epäröin, vaikka minulla olikin kaksi paria, mutta ne tuntuvat kelpaavan sinua ja Punaista vastaan.» Ja hän laski kädestään kolmosparin ja parin yhdeksäisiä. »Entä teillä, Aiken?» »Malttakaahan», pyysi Nancy venytellen. »Minulla on vielä toinen pari, isä, ja se on parempi kuin sinun.» Ja hän pani eteensä kaksi kuningasta. »Nancy», sanoi hänen isänsä punastuen, »joskus tekee mieleni painaa sinut polvilleni ja läimäytellä sinua.» »Kuningaspari ja seitospari», lausui Jerry nyökäten. »Se onkin aika hyvä yhdistelmä — joskus.» Hän hymyili tytölle purevan ivallisesti. »Menetänkö minä?» huokasi Nancy. »Siltä näyttää», huoahti Jerry. »Nähtävästi ette tarvinnut isänne äsken antamaa opetusta, mutta tätä te tarvitsette — haluan näyttää teille, että kannattaa toisinaan jäädä pieniinkin.» »Pankaa korttinne pöytään, jotta näemme ne!» kehoitti Punainen Mack. »Olette puhunut yllin kyllin.» »Ei hätäillä», virnisti Jerry. »Neiti Scovil tarvitsee aika paljon aikaa oivaltaaksensa jotakin, ja tahtoisin painaa tämän opetuksen hänen mieleensä. Katsokaa korttejanne ja punnitkaa voittomahdollisuuksianne», jatkoi hän, »ja kun arvelette tuntevanne seuranne — ja tunnette, miten kortit juoksevat — pysytelkää pienissä korteissa. Tämän pelin alussa minulla oli kaksi pientä, surkeata kakkosta. Ajatelkaahan! Niin, pari pientä kakkosta. _Mutta_ vaihdossa sain vielä yhden — vielä yhden pienen kakkosen. Eihän se ole paljon? Eipä niin!» Hän nauroi tyytyväisesti. »Ei tosiaankaan paljon, mutta kuinka pieniltä, kuinka tavattoman pieniltä kaksi paria näyttää näiden kolmen pienen kakkosen rinnalla!»! Hän nakkasi kortit ylössuin öljykankaalle. »Patakakkonen, herttakakkonen, ristikakkonen», jatkoi hän iloisesti, »Katsokaa niitä ja pankaa ne muistiinne, Nancy. Ne auttavat teitä muistamaan tätä pokerpelin pientä näytettä,» Hän ojensi, kätensä ja tarttui setelikasaan: se kahisi hilpeästi. »Soittoa, Nancy, vai mitä?» Ja hän vetäisi rahat luoksensa. »Kolme kakkostako?» virkkoi Nancy, joka oli kuunnellut hänen puhettansa tavalliseen tapaansa ilmeettömänä ja tarkkaamattomana ja huulet vähän raollaan. »Mutta kuningaskolmikko on parempi, eikö olekin?» »Kuningaskolmikko?» huudahti Jerry. »Kuka lempo on hiiskunut mitään kolmesta kuninkaasta?» Säikähtäneenä hän tuijotti levitettyihin kortteliin. »Tässä on kolmas», jupisi Nancy ja pani kahden kuninkaansa viereen kolmannen, viimeisen korttinsa. »Kolme kuningasta ja seitospari!» hihkaisi Punainen Mack yhtä riemastuneena kuin olisi itse voittanut. »Neiti Nancy, totisesti te osaatte pelata pokeria! Kolme kuningasta ja seitospari!» »Täysi käsi!» äänsi Jerry kauhistuneena. »Kiitoksia hyvin paljon», sanoi Nancy unisesti, »siitä, että kokositte rahat puolestani». Ja hän ojensi kätensä. XVI luku Yleistuho Jerry istui tyrmistyneenä katsellen, kun Nancy otti kolikot ja setelit. Ei tytön kasvoista, ei liikkeistä kuvastunut vähääkään voitonriemua. Ja se ärsytti Jerryä sitäkin pahemmin. Nancy menetteli sillä tavoin kuin sellainen voitto olisi ollut perin tavallinen tapaus jokapäiväisessä elämässä. Näytti siltä kuin hänestä olisi ollut ikävystyttävää järjestää pieni setelitukko kunnollisesti, taivuttaa se laskoksiin ja pistää se käsilaukkuunsa. Hän ponnisteli hillitäksensä repäisevää haukotusta. Oikeastaan uni näytti olevan saamaisillaan hänet valtaansa. John Scovil teki epätoivoisen eleen, ja sitten Jerry nousi hitaasti pystyyn. Hänen teki mielensä vetäytyä yksinäiseen paikkaan ja hakata päätänsä kiveen, mutta tunsi samalla, ettei hän saanut antaa myöten. Jotakin oli tehtävä — ennenkuin tyttö nukkuisi. Ja nyt jo Nancyn pää nuokkui lämpimässä auringonpaisteessa. Jerryn katse osui läjässä oleviin, likaisiin tina-astioihin. Siihen kuluisi väliaika hänen miettiessänsä jotakin uutta. »Nouskaa ylös!» komensi hän. »Täällä on rykelmä ruoka-astioita pestäväksi.» Tyttö käänsi tummat, ilmeettömät silmänsä häneen päin — ja nousi. Minkätähden hänen tottelemisensa oli ärsyttävämpää kuin avoin uhmaileminen? »Kas niin, Pete», jatkoi Aiken, »te voitte laittaa tavaramytyt valmiiksi, sillä aikaa kun herra Scovil ja minä kävelemme tuon kummun ympäri. Ensin katsomme, emmekö osittain pääsisi eroon tuon neidin lasitavaroista — ne ovat aina vastuksina matkatavaroiden seassa, ja joskus ne särkyvät ja turmelevat kaikki.» Sen sanottuansa hän avasi Nancyn laukun. Tyttö keskeytti työnsä ja jäi tarkkailemaan; John Scovil pani sen merkille, ja hänen huulillensa levisi toiveikas hymy. »Mitäs tämä on?» murahti Jerry. »Ihovoidetta! Kuka lempo on koskaan kuullut, että ihovoidetta kuljetetaan vuoristoretkillä? Pyh!» Hän sinkautti sen ilmaan, ja se särkyi tuhansiksi pirstaleiksi kaukaista kiveä vasten. »Hajuvettä — orvokintuoksuista kylpyvettä varten — mitä varten se on täällä muassa — juotavaksiko?» Hajuvesi seurasi ihovoidetta. »Punaista ihojauhetta? Ranskalaista valmistetta — _maison de la_ —» Se kiiti, ilmassa edellisten jälessä ja pirstoutui samaan kiveen. Ja sen perästä lensi kymmenkunta muuta pikku astiata ja pulloa tuhoon. Jerry silmäili koko ajan salavihkaa tyttöä, mutta viimemainittu seisoi sittenkin ilmeettömänä katselijana eikä virkkanut sanaakaan. »Florida-vettä!» huudahti Aiken halveksivasti, nousi seisomaan viimeinen pullo kädessään ja heitti sen huolimattomasti maahan. Sattumalta se ei osunut kiviin eikä soraan, vaan putosi pehmeään hiekkaan. »Mitä te oikein täällä kaipaatte», huusi Jerry tuikeasti, »naisen vastaanottohuonettako?» Vastauksen asemasta Nancy astui tyynesti eheäksi jääneen Florida-pullon luokse ja nosti sen maasta. Se oli ehyt ja täysi, ja hän huokaisi hiljaa pyyhkiessänsä sitä puhtaaksi. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki, kun hän pani pullon takaisin pieneen matkalaukkuunsa, jota Jerry oli niin säälimättömästi tyhjentänyt. »Joutukaa työhön!» käski Aiken. »Ruoka-astiat odottavat.» Eikä sittenkään vastalausetta. Kääpiö-Pete seisoi äsken kierretty savuke huulien välissä, ja tulitikku paloi huomaamatta hänen sormensa päihin saakka; Punainen Mack töllisteli peittelemättä suu auki, ja hänen pienet silmänsä vilkuilivat toivottomasti tytöstä hänen kiusaajaansa ja takaisin. Ja John Scovil oli punainen ja kiilsi hiestä. Jerry taas puri hermostuneena huuliansa tarkkaillessansa tyttöä. Yhäti sanaakaan hiiskumatta — ja nyt Nancy näkyi päättäneen noudattaa sitä taktiikkaa Jerry Aikenin häntä kiusatessa — hän alkoi puhdistaa astioita, karistaen vähäiset syömättä jääneet tähteet hiekkaan. Sitten hän kävi kahdesti lammikolla, noutaen ensimmäisellä kerralla sangollisen vettä ja toisella ison sylillisen puita. Pian räiskyi roihuva tuli äkäisesti sangon alla, ja varsin järjestyksenmukaisesti Nancy kiersi hihat valkeilta, pyöristyneiltä, hohtavilta kyynärvarsiltaan ja ryhtyi valmistamaan silavanrasvan poistamiseen tarvittavaa saippuavettä. Jos hän olisi viettänyt koko elämänsä erämaissa, huolehtien sivistymättömien miesten ruoasta ja muista tarpeista, ei hän olisi voinut käydä käsiksi työhön rauhallisemmin. Se näytti samanlaiselta kuin kilparatsun kesy alistuminen työhevosen raskaisiin länkiin. Sitten Jerry viittasi John Scovilille, ja yhdessä he lähtivät kiertämään kummun juurta. Kummankin pää oli kumarassa, ja astellessaan Jerry kiroili yhä äänekkäämmin ja hartaammin. Ja samalla hän potki tiellensä osuvia kiviä. Heti kun Punainen Mack ja Kääpiö sillä välin olivat saaneet tavarat kokoon, istuutuivat he lähekkäin ja kiersivät savukkeet. Tyttö oli keskeyttänyt astianpesun ja seisoi ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen. »Näetkö?» kuiskasi Punainen Mack Kääpiölle. »Taaskin haaveilemassa. Haaveileminen on aina sen merkki, että ihmisellä on ruuvi irrallaan.» »Niin on», myönsi Pete juhlallisesti, »ja hän on uneksivin tyttö, mitä ikinä olen nähnyt. Mistähän kohdasta hän oikein oli sekaisin. Pokerjärki hänellä varmasti on terve ja hyvässä kunnossa.» »Mitä tarkoitat?» »No niin, useimmat sekapäät ovat hupakkoja vain yhdessä suhteessa. Tunsin aikoinani miehen, joka oli ihan yhtä järkevä kuin sinä tai minä, kunnes hänelle mainittiin sana ’muuli’, jolloin hän alkoi suorastaan raivota.» »Niinpä niin», jupisi Punainen Mack myötätuntoisesti, »muulit on luotu erikoisesti sekoittamaan ihmisten päitä. Mutta Nancyssä on jotakin vietävän kummallista. Hän panee ihmisen arastelemaan, eikö totta?» »Se johtuu hänen silmistänsä», järkeili Kääpiö. »Ne muistuttavat kuolleen lehmän silmiä. Niitä katsoessa tekee mieli tehdä jotakin, mistä hän ilostuisi.» »Olisikohan», aprikoi Punainen Mack, »hänestä hauska kuulla joitakuita kalenterini piloja?» Kääpiö katsahti säikähtyneenä ympärilleen ja selvitti sitten kurkkuansa. »Etkö tiedä, mitä nauraminen tekee kaistapäälle?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä se tekee?» »Oh, ei mitään muuta kuin sen, että he useimmissa tapauksissa nauravat nauramistaan melkein kuin avuttomina, kunnes menehtyvät.» »Hitto soikoon, sinä lörpöttelet.» »Hitto soikoon, en lörpöttele.» »Missä olet nähnyt niin käyvän, Kääpiö?» »Älä kysy sitä minulta, Mack! Se vihloo sydäntäni, koska olin mukana panemassa sen mies-poloisen silloin nauramaan.» »Silloin sait ensimmäisen kerran kenenkään nauramaan», murahti Punainen hyvin epäilevänä. »Katsohan, millä tavoin hän tuijottelee», kehoitti Kääpiö, »ja —» Hän keskeytti lauseensa ähkäisyyn, sillä Nancy oli painanut kasvonsa käsiinsä. Hänen hartiansa nytkähtelivät, ja koko ruumis värisi. »Mistähän se johtui? Lieneeköhän hän kuullut, että me mainitsimme häntä sekapäiseksi?» tuskaili Kääpiö. »Jumala tietää», huoahti Mack huulet vaaleina. Lapsen itku on hurmiomaista valitusta, joka panee itkijän vapisemaan ja kiemurtelemaan päästä jalkoihin saakka; miehen itku on ruumistarepivää, henkeäsalpaavaa ja herättää enemmän kauhua kuin sääliä, mutta naisen itku on taiteellinen näytös. Se on tavallaan naisen luonnollinen ilmaisukeino. Samoin kuin ilmakehä pääsee nainenkin eroon pilvistänsä antamalla niiden tippua lievänä, leutona sateena. Ja jos naisen kasvot ovat piilossa, onkin miltei mahdotonta erottaa hänen nauruansa itkusta. Hillityt äänet ovat jotakuinkin samanlaiset. Mutta Petestä ja Mackista tuo sointuva hyminä merkitsi vain yhtä seikkaa — kyyneliä! On täytynyt syntyä ja kasvaa vuoristoaavikolla voidaksensa käsittää, miltä heistä tuntui, kun he katselivat häntä, sillä siinä karussa maassa mies sai surmata toisen miehen rankaisematta, saaden siitä jopa kiitostakin, mutta jos hän sormellansakaan koskee naiseen, niin hän on tuomittu ja maanpakolainen. Ja naisen itkeminen on yhtä kauhea kuin isän murha muinaisten kreikkalaisten keskuudessa. Kun otetaan tämä huomioon, voitaneen hämärästi ymmärtää ne tuikeat silmäykset, joita Pete ja Mack loivat toisiinsa. He lähestyivät Nancya. Kääpiö laski kätensä tytön tutisevalle olalle. »Neiti —» alkoi hän, mutta tyttöä tärisytti uusi puistatus, ja mies peräytyi. »Kääpiö», sähisi Mack, »mitä tarkoitat käpälöimällä häntä, ikäänkuin hän olisi sairas hevonen? Sinä et tiedä mitään, et ole milloinkaan tiennyt mitään, olet syntynyt tietämättömänä ja kasvanut ilman kasvatusta. Pysy loitolla!» Punainen Mack otti sombreron päästänsä, pyyhki hämmentyneenä sen reunaa toisella kyynärvarrellaan, pani sen jälkeen kauas takaraivollensa ja lausui: »Neiti Nancy, jos olemme loukanneet tunteitanne, niin sanokaa, mitä tahdotte.» Nancy käänsi kasvonsa ylöspäin, ja miehet näkivät kyynelten jäljet — omituisten kyynelien, sillä Nancyn silmät olivat kirkkaat kuin sateen puhdistama taivas, ja hänen suupielensä värähtelivät jostakin, mitä kumpikaan miehistä ei voinut pitää suruna. Näyttikin melkein siltä, että häh oli nauranut niin, että kyyneleet olivat kohonneet hänen silmiinsä. »Tahtoisin vain yhtä», sopersi tyttö. »Mitä?» pamauttivat toiset yhteen ääneen. »Miestä.» »Neiti», tiedusti Punainen käheästi, »mitä voin tehdä hyväksenne?» »Oi», supatti Nancy. »En tarkoittanut teitä!» Kääpiö vilkastui. »Hän ei tarvitse sinunlaistasi kevyen sarjan miestä, Punainen. Neiti Nancy, jos voitte käyttää yli yhdeksänkymmenenviiden kilon painoisia lihaksia, niin käskekää vain minua.» »Yhdeksänkymmentäviisi kiloa lihaksia on ihan suotta; minä tarvitsen yhdeksänkymmentäviisi kiloa miehuutta.» Punainen Mack otti äkkiä tilanteen johdon käsiinsä. »Kääpiö», kehoitti hän, »käy käsiksi noihin astioihin. Minä kuivaan ne. Ja nyt, neiti, voitte puhua, vapaasti ja ujostelematta.» »Ei; älkää!» esteli Nancy näennäisesti kauhuissaan. »Jos he näkisivät teidät tekemässä mitään työtäni, niin he pieksäisivät teitä!» Mackin kurkusta lähti syvä-ääninen ärähdys; Pete oli jo työssä. Se näky nähtävästi kävi Nancylle ylivoimaiseksi ja voitti hänen pelkonsa, koskapa hän vei kädet kasvoillensa ja sointuva hyrinä alkoi taaskin. »Kääpiö», kuiskutti Mack, »jos hän on löylynlyömä, niin olen minäkin!» Hän käänsi päätänsä, käsitellen edelleenkin astioita. »Neiti, puhukaa suoraan, sitten kun saatatte. Mitä voimme tehdä?» Hänen kääntyessänsä jälleen toisaalle, raottuivat Nancyn sormet hiuksen leveyden verran toisen silmän kohdalla, ja tyttö tirkisti häneen, nosti sitten taaskin päänsä pystyyn ja näytti kyyneleiset kasvonsa. »Kaikki! Te voitte antaa minulle — vapauden!» Äkkiä hän pidätti henkeänsä. »Mutta se minulta unohtui. Oi, te näytätte niin hyväntahtoisilta — en tahtoisi herra Aikenin, tuon hirveän herra Aikenin, tekevän teille pahaa. Ja sitäpaitsi isäni kai maksaa teille hyvän palkan.» »Hyvä Jumala!» pääsi Kääpiöltä. »Ovatko he keskenänsä sopineet koko tästä puuhasta? Mutta mitä isällänne on teitä vastaan, Nancy?» »En tiedä — hän ei ole milloinkaan rakastanut minua — aina on ollut tällaista — äitini kuolemasta saakka.» »He suorastaan rehentelevät teille?» ärisi Punainen Mack. »Mieleni tekisi — Nancy, jos haluatte erota heistä, viemme me teidät mihin hyvänsä. Lähdemme heidän luotansa tänä iltana. Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, ajattele, kuinka he ovat pimittäneet meitä! Nancy, olemme valmiit lähtemään minne vain haluatte ja niin kauas kuin haluatte.» He näkivät tytön rinnan kohoavan ja laskeutuvan, hennosti ja nopeasti, ja sitten hänen äänensä, matala kuin miehen ääni ja kuvaamattoman pehmeä, värisytti heitä. »Olisitteko valmiit tekemään niin paljon hyväkseni — ilman minkäänlaista palkkiota?» Äkkiä hän ojensi kätensä heitä kohti. »Oi», huusi hän, »tarvitsen teitä niin kipeästi — teitä molempia!» »Menkää hieman kävelemään itseksenne ja rauhoittukaa, ennenkuin ne kaksi raukkamaista koiraa palaavat», kehotti Kääpiö, »ja jättäkää kaikki meidän huoleksemme!» »Teen kaikki, mitä te vain käskette», mutisi tyttö ja kääntyi poistumaan. »Katsohan häntä!» jupisi Punainen Mack. »Kaikkivaltias Jumala, Kääpiö, he ovat olleet vähällä särkeä hänen sydämensä, ne siat! Katso! Hän itkee taaskin kävellessään — hän ei ole tottunut ystävälliseen kohteluun. Se on selvää.» Mutta itse asiassa Nancy Scovil oli taivuttanut päätänsä ja nostanut kättänsä tukahduttaakseen leveän haukotuksen. XVII luku Viimeinen mahdollisuus Heti kun Jerry ja Scovil olivat ehtineet sen kummun liepeen taakse, jota kohti he olivat lähteneet kävelemään, sanoi nuorempi mies katkerasti: »Te voitatte, Scovil. Te tiesitte, mihin vetoon ryhdyitte, ja pelasitte varmaa peliä. Minä olen menettänyt.» »Jumalan tähden, Jerry!» tuskaili Scovil syvästi huolestuneena. »Älkää sälyttäkö lisää taakkaa niskoilleni! Työnne edistyy mainiosti. Ajatelkaahan, niitä olette pakottanut hänet tekemään!» »Kone pystyisi tekemään kaikki, mitä hän on tehnyt, ja tekisi sen nopeammin.» »Myöskinkö pokerissa?» Aiken katsahti häneen synkästi ja jatkoi: »Niin, saan hänet pakotetuksi tekemään työtä kuten automaatti tekee. Mutta mehän toimme hänet tänne muovataksemme hänet inhimilliseksi olennoksi, enkä minä saa häntä edes suuttumaan. Olisin iloissani, jos kykenisin edes kerrankin ärsyttämään hänet kuohahtamaan, mutta häneen verrattuna on kalakin lämminverinen eläin.» Hän pysähtyi kuivaamaan otsaansa ja pyyhkimään hikeä kiukuissaan. »Älkää antako perään, kumppani!» rukoili Scovil »Ymmärrän kyllä, että se on raskasta, mutta vielä on toivoa. Jos yrityksenne menee myttyyn, niin ajatelkaa, mikä minua odottaa. On jo rasittavaa viettää neljäkolmatta tuntia Nanin seurassa, mutta kuvitelkaahan kokonaista elinikää hänen parissaan! — Jos aamulla nousen makuulta ja mielessäni on suurisuuntainen suunnitelma Wall Streetillä suoritettavaa liikepuuhaa varten, niin istuessani aamiaispöydässä hänen kanssaan tunnen koko ajatuksen alkavan haihtua uduksi. Hän ei ole ainoastaan taakka, hän on tarttuva sairaus. Kerron teille, Aiken» — hän alensi äänensä juhlalliseksi - »olen tuonut kotiini puoli tusinaa kelpo nuorukaisia, eloisia veitikoita, toivoen jonkun heistä iskevän hänestä kipinän, mutta aina on tulos ollut samanlainen kuin olisi märkä huopa levitetty tulen päälle. Niin pian kuin Nancy luo ilmeettömät silmänsä mieheen, menee jälkimäisen äly menojaan. Hän alkaa änkyttää; hänen puheensa supistuu huokauksiksi. Jerry, jos jätätte minut yksin, olen mennyt mies.» »Scovil», vastasi Jerry, »minulle käy vaaralliseksi viipyä hänen läheisyydessään. Jos vielä olen neljäkolmatta tuntia hänen seurassaan, olen kuin vahaa hänen käsissään tai väännän hänen niskansa nurin. Niin, Scovil, tunnen kärsiväni tappion. Kun rehennellessäni ja äyskiessäni hänelle katson hänen ilmeettömiin silmiinsä, tuntuu minusta siltä kuin pieksäisin koiraa, joka piiskasta huolimatta ryömii jalkojeni juureen. Hyi!» Hän vaikeni vavahtaen, ja myötätuntoisesti Scovil kuiskasi: »Kyllä ymmärrän. Hänen ollessansa kolmivuotias kuritin häntä kerran, mutta sen jälkeen minulla ei ole ollut rohkeutta kajota häneen.» Jerry pitkitti: »Kun hän seisoi, pyyhkien hiekkaa siitä kirotusta Florida-pullosta, tuntui minusta kuin olisin kiemurrellut hänen jalkojensa juuressa. Nyt minun on päästävä johonkin kapakkaan ja saatava kolmikymmenpäiväinen humala. Scovil, tänä iltana eroan joukostanne.» Toinen ähkäisi. »Mutta ettekö oivalla, että hyödytöntä on koettaakaan saada häntä kiihtymään?» selitti Aiken. »Käsitän, miltä teistä tuntuu; arvelette hänen silmissänsä silloin tällöin tuikahtavan välkkeen voivan muuttua todelliseksi elämäntuleksi. Samoin tuntuu joskus minustakin, että hän on täynnänsä räjähdysainetta ja että sopiva isku saattaisi hänet räjähtämään. — Mutta me emme ikinä opi sitä temppua. Scovil, hän on auttamattomissa, toivoton. Kun mustangi ei taivu syömään muserrettua kauraa, niin voitte pitää varmana, että se on hyvin kipeä hevonen. Jos valko-ihoinen pelkää kiinalaista, ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että hän on mennyttä miestä. Kun tyttö ei liikuta kättänsä pelastaaksensa ainoata ihovoiderasiaansa ja kun hän nurkumatta alistuu pesemään ruoka-astioita, vaikka on tottunut käskemään talontäyteistä palveluskuntaa — on hän toivottomasti hukassa. Niin se on. Jollei hevonen tunne raippaa eikä välitä siitä, ei kannata viedä sitä kilparadalle. Tahtoisitteko tehdä mielikseni?» »No?» »Menkää takaisin leiriin ja jättäkää minut tänne yksin. Minun on saatava takaisin itsehillintäni.» Rahamies totteli virkkamatta sanaakaan; hän oli liian masentunut vastataksensa. Ja Jerry istui mukavalle kivelle ajattelemaan tai pikemminkin pidättyäksensä ajattelemasta. Mutta ponnistuksistansa huolimatta hän huomasi hampaittensa tuontuostakin puristuvan yhteen ja kirskuvan. Kuinka kauan hän oli ollut siellä, sitä hänen oli mahdoton aavistaa, kun hänen takanansa kuului hillitty ääni lausuvan: »Te!» Hän katsahti taaksensa ja näki Nancy Scovilin. »Niin, minä», vastasi hän, nousten pystyyn ja ottaen hatun päästänsä. »Olette samanlainen kuin näyttämöroisto», virkkoi tyttö huolettomasti. »Olette kohtelias kun olemme kahdenkesken, mutta karkea, kun meillä on kuulijoita.» »Istukaa, tehkää hyvin. Meidän pitäisi puhella.» »Niin pitäisi», myönsi tyttö. »Minullakin on hiukan teille sanottavaa.» Ja hän istahti kivelle, jolta Aiken oli noussut, huolimattomasti nostaen toisen jalkansa toiselle. Oli kummallista, että hän osasi olla niin luontaisen viehkeä jokaisessa asennossa. Jerry päätteli sen johtuvan siitä, että häneltä niin tyyten puuttui teennäisyys ja viekkaus. Hän toimi tunteittensa mukaan, ja sellainen toiminta on tavallisesti viehättävä. »Otaksuttavasti te haluatte aloittaa», huomautti Aiken, »puhumalla näyttämön ulkopuolella osoittamastani kohteliaisuudesta ja näyttämökonnuudestani? Se luonnollisesti kummastuttaa teitä?» Mutta hänen ällistyksekseen tyttö vastasi: »Luonnollisestikaan se ei minua ihmetytä. Tunnen muitakin miehiä, joilla on yhtä omituiset ajatukset. Heitä hävettää esiintyä herrasmiehen tavoin, kun muita on saapuvilla. He rehentelevät muiden seurassa. Heistä on hauskaa tekeytyä raakalaisiksi, luolamiehiksi, alkeellisiksi olennoiksi.» Nancy lausui tämän hitaasti, intoilematta. Katselipa hän Aikenia melkein hymyillen omaan sumeaan tapaansa. Jerryn valtasi voimakas halu painaa hänet polvellensa ja kurittaa häntä. »Arveletteko te siis minun näyttelevän sitä osaa, luolamiestä?» tiedusti hän. »Kyllä, ja sangen huonosti. Yhtä huonosti kuin intiaanipäällikön raakuutta jäljittelevä pikku poika näyttelee. No niin, te teette sen niin hyvin kuin saattaa odottaakin.» »Mutta en kovinkaan luonnonmukaisesti?» »Suunnilleen yhtä luonnonmukaisesti kuin kymmenen sentin romaanin roisto luullakseni.» Aiken tarkasti häntä kuin taulua. Hän oli erittäin viehättävä; bandanna oli höllästi sidottu hänen kaulaansa, ja hänen kasvoilleen lankesi leveälierisen sombreron varjo. Ja hänen silmänsä katselivat häntä, Aikenia, herkeämättä, tunteettomasti, arvostelevan ymmärtävästi. Hänen katsettansa oli hyvin vaikea kestää. Hän oli sijoittunut ison kivilohkareen syvänteeseen ja nojannut päänsä sen reunaan, istuen perin huolettomana. Ja hänen tyyneytensä varsin luonnollisesti herätti toisessa halun murtaa hänen suojamuurinsa pelkällä väkivoimalla. »Kuunnelkaahan minua, tyttö!» kehoitti hän äkkiä. »Me emme ole keinuttamassa kahvikuppeja tarjottimella seurustelusalissa. Me olemme retkellä vuoristossa.» »No niin; jos olemme retkellä, niin miksi on kaikki tehtävä nurinkurisesti?» kysyi tyttö laiskasti. »Olette hankkinut minulle hevosen, joka liikkuu kuin särkynyt keinutuoli — pelkkää hypittelyä ja hytkytystä. Se melkein kolisee joka askeleella.» »Tiedän kyllä, ettei se ole maailman parhaita hevosia», myönsi Jerry. »Mutta karjapaimenten hevoset eivät yleensä olekaan erinomaisia. Ei lähestulkoonkaan. Hankin teille parhaan, minkä sain.» Hän silmäili Nancyä tarkasti. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos tyttö olisi näyttänyt ärtyneeltä, mutta Nancy puhui yhtä rauhallisesti kuin jos he olisivat keskustelleet ilmasta. Sitten pälkähti Jerryn päähän ajatus. Jollei hän olisi ollut epätietoinen, ei se epäilemättä olisi johtunut hänen mieleensä, mutta epätoivoissansa hän siunasi sitä, pitäen sitä onnellisena mielijohteena. Lyhyesti sanoen, jos hän kerran ei voinut kiihdyttää tyttöä kiusaamalla, päätti hän avoimesti, peittelemättä tunnustaa hänelle rakkautensa. Eikä hän sallinut sen ajatuksen vanhentua. »Teitä kuunnellessaan saattaisi uskoa», sanoi tyttö, »että koko retki on suunniteltu minun mukavuudekseni». Aiken vastasi heti: »Ja te nauraisitte, jos väittäisin, että juuri sitä varten se suunniteltiinkin.» »Ainakin ehkä hymyilisin», myönsi tyttö veltosti, katsellen häntä kuin etäistä maamerkkiä. »Esimerkiksi huono ruoanvalmistus on huonoa, mutta teidän keittämisenne ja paistamisenne on rääkkäystä.» Jerry nielaisi voimakkaasti. »Myönnettäköön, että se on huonoa ja että minä olen maailman kehnoin kokki —» »Minä myönnän sen ilman perusteluitakin», vakuutti toinen. »Entä sitten?» Se oli taitava isku tuliselle Jerryllekin, mutta hän terästäytyi pyrkimään eteenpäin. Ja kun hän nyt oli antautunut yrittämään uutta koetta, ei se ollutkaan kokonaan vastenmielinen. Hän silmäili Nancyn kaulan piirteitä. Se oli sangen hoikka, kauniisti pyöristynyt ja kuvastui hyvin valkeana ja pehmeänä helakanväristä bandannaa vasten. Leuan ulkopiirteet kaartuivat hennon täsmällisinä, kuvastaen korkealle kehittynyttä hienoutta. Juuri sillä hetkellä piilotti sombreron lieri kasvojen muut osat, ja Jerry kurotti kaulaansa tirkistääksensä niihin. Hänen ajatuksensa lensivät nopeasti, ja hänen oli turvauduttava miltei ruumiilliseen ponnistukseen pakottautuaksensa takaisin väittelyaiheeseensa. »Jos hevonen on huono, jos ruoanvalmistus on kehnoa, en minä mahda sille mitään. Asianlaita on niin, että panen parastani teidän hyväksenne.» »Särkemällä tavaroitani, pirstomalla rasioitani ja niin edelleen? Teillä on harvinainen tapa yrittää.» »Olenko mielestänne kovakourainen öykkäri.» tiedusti Jerry kiivaasti. »Ettekö sitten ole? Onko se juuri teidän näyttämöosanne?» »Tyttö!» huudahti mies äkkiä. »Minä olen kyllästynyt tähän jonninjoutavaan lörpöttelyyn. Nyt tahdon puhua teille ihan suoraan — ja teidän on kuunneltava!» Hän ei nähnyt tytön hatun varjostamia silmiä. Se oli hyvä Nancylle, ettei hän niitä nähnyt. Sillä niiden luomet avautuivat äkkiä, ja niissä välähti valo. Nancyn oli tietoisesti ponnisteltava pakottaaksensa ne jälleen painumaan veltosti alas. Hän katsahti Jerryn kasvoihin ja peitti huolekkaasti haukotuksen. »Sitä en voi mitenkään välttää. Minun lienee kuunneltava!» »Ette voi sitä välttää kerrassaan millään tavoin. Teidän on kuunneltava». »No niin, siis minä kuuntelen.» Viittauksella Nancy kehoitti Aikenia jatkamaan, ja viimemainittu katsoi käsiä, jotka välähtivät auringonpaisteessa ja jäivät sitten liikkumattomiksi. Ne olivat hyvin kapeat; pyöreät sormet suippenivat sirosti vaaleanpunaisen ja valkean kirjaviksi kynsiksi. Vertaillen hän sitten silmäili omia kouriansa — kovia, laihoja, ruskeita, jänteviä. Niiden yksi ainoa puristus riittäisi rusentamaan tytön kädet muodottomiksi. Mutta hän muisti, kuinka helposti Nancy sittekin oli heilutellut raskasta kirvestä ja kuinka sirosti ja väsymättömästi hän oli ratsastanut. Tytön ruumiissa piili tarmoa. Jerryä värähdytti. Nyt se tarmo ei ollut kaikki toiminnassa. »Unohtakaa, mitä olen tehnyt! Te ette ole sitä ymmärtänyt. Nyt puhun teille suoraan. Ensi kerran teidät nähdessäni päätin saada teidät pois entisestä elämästänne uuteen elämään — minun elämääni. Ymmärrättekö? Olette ollut sisäkasvi. Minä siirsin teidät vapaaseen ilmaan. Katsokaa ympärillenne. Kaikki on voimakasta. Katsokaa tuota pensasta. Ei kuuminkaan auringonpaahde jaksa sitä kuihduttaa. Katsokaa tuota vuorta — katsokaa, miten se kohoaa ilmaan. Eikö se herätä teissä halua nostaa päänne pystyyn ja luikata?» Nancy vilkaisi häneen salavihkaa. »Minä kykenen hillitsemään itseni», vastasi hän, mutta ei rohjennut näyttää toiselle silmiänsä. »Niin kykenette nyt», ehätti Jerry pitkittämään, »mutta se kaikki imeytyy teihin, tiesittepä sen itse tai ette.» Hän alkoi kävellä edestakaisin, kiihtyen yhä enemmän, ja hänen selkänsä ollessa Nancyyn päin, silmäili tyttö häntä vaivihkaa ihmettelevästi. »Te alatte kaivata vapautta ja toimintaa. Teidän on niitä saatava. Teidän on mahdotonta estää tätä hengittämäänne ilmaa muuttamasta verenne laatua.» »Tosiaanko?» äänsi Nancy venytellen. Ja hänen sydämensä sykähti väkevästi. »En välitä siitä, mitä sanotte tai mitä ajattelette, jos lainkaan ajattelette. Minä ajattelen puolestanne. Juuri sen vuoksi olettekin täällä.» »Se on kiintoista.» »Se on teistä kiintoisaa, ennenkuin minä päästän teidät käsistäni.» Nyt Jerry oli tytön takana ja kallistui hänen puoleensa. Nancy tunsi miehen läheisyyden ikäänkuin hänellä olisi ollut silmät takaraivossaan. Ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaammin, niin kummallisesti. Hän terästäytyi sitä vastaan minkä jaksoi, mutta hän tunsi muutoksen. Se oli samanlaista kuin uuden, heränneen elämän sykähtely. »Te taistelette sitä vastaan omaan uneliaaseen tapaanne. Mutta te ette mahda sille mitään. Otaksutteko, että olisin ryhtynyt kaikkeen tähän puuhaan, jollen olisi ollut varma tuloksesta? Otaksutteko, että olisin ollut valmis tuhlaamaan aikaani turhanpäiten? Tyttö, tämä suurenmoinen seutu, nämä vuoret, tämä ilma, nämä valtavat, tähtiset yöt, ne kaikki vaikuttavat minun puolestani.» Hänen äänensä sai toisenlaisen soinnun. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi.» Nancyn teki kiihtyneenä mieli huutaa: »Mitä varten?» mutta yhä ankarammin ponnistaen hän: piti itsensä tiukasti kurissa. Hän istui ihan hiljaa; kädet yhteen puristettuina. »Ne muokkaavat teitä valmiiksi minua varten! Jotkut naiset eivät jaksa sitä kestää. He kuihtuvat kuin lämpiön kukat. Mutta te jaksatte. Teissä on oikeata metallia. Ja minä aion takoa sitä ja saada koko sielunne soimaan.» Puhuessansa Jerry muuttui yhä varmemmaksi — kenties sentähden, että hän oli Nancyn takana. Hän kumartui likemmäksi, hänen hengityksensä kävi nopeasti, ja sitten häneen tarttui tytön tuntu, koko epämääräinen, suloinen, tenhoava naisellisuus. »Te saatatte rimpuilla sitä vastaan, mutta kaikki tekee työtä minun hyväkseni. Tuuli puhuu puolestani, tähdet haastelevat puolestani; ne tutkivat teitä silmien lailla. Ne kertovat minulle, millainen olette. Se on kuin joki. Se tempaa teidät mukaansa. Se kuljettaa teitä muassaan. Se kiidättää teitä vuorilla ja tasangoilla. Vie teitä valtamerta kohti. Ymmärrättekö? Se vie teitä rakkauteen. Se avaa teidän sydämenne, ja te tajuatte rakkauden kuten ihminen, kun valtameri ryöpsähtää hänen silmillensä.» Äänettömästi tyttö rukoili, ettei hänen sydämensä jyskytys panisi hänen koko ruumistansa vapisemaan. »Sanokaahan», pyysi Jerry, »luuletteko voivanne kestää minua vastaan. Ei; teidän ei tarvitse vastata. Minä kaipaan teitä; ja minä saan teidät omakseni — vaikka kaikki hornan voimat olisivat vastassani! Katsokaahan tänne, tyttö!» Ja sitten Nancy arvasi Jerryn kallistuvan katsomaan hänen kasvoihinsa ja tunsi, ettei hän rohjennut näyttää Jerrylle silmiänsä. Väkevästi ponnistaen hän sulki silmänsä, raotti huuliansa luonnollisen näköisesti ja alkoi hengittää syvään, säännöllisesti. Ja Aikenin katsoessa häneen hän näytti nukkuvan syvää, sikeätä unta. Aiken ponnahti pystyyn, ja samassa Nancy avasi silmänsä, oikaisihe istumaan suorana ja hieroi huolellisesti unen jäljet silmistään. »Te puhutte tosiaankin sangen hyvin», kehui hän. XVIII luku Jerry lähtee Tämä selittää riittävästi, minkätähden Jerry marssi leiriin pitkin askelin ja pää kumarassa. Terävästi komentaen hän määräsi retkikunnan lähtemään liikkeelle. Vakavasti huolestuneena Scovil ohjasi ratsunsa hänen lähelleen. »Aiken», alkoi hän, puhuen niin hiljaa, ettei kukaan muu saattanut sitä kuulla. Jerry käänsi päätänsä hitaasti. »Mitä tapahtui?» »Ei mitään.» Jerry naurahti kiukkuisesti. »Ei kerrassaan mitään. Ja tästä illasta alkaen saatte jatkaa retkeänne yksin.» Mutta heidän ratsastaessaan hiekan peittämien, alastomien kumpujen poikki käyttäytyi tyttö niin auliin tottelevasti, että Jerry melkein muutti mieltänsä. Kertaakaan Nancy ei kuhnustellut ja kyseli tuontuostakin Peteltä tai Punaiselta jotakin miltei innostuneesti. Vasta auringon paahtaessa kuumimmillaan hän alkoi nuokkua ja torkkua satulassa, ja sitten oli häntä yhtä turha puhutella kuin ratsastajapatsasta. Hämärissä he leiriytyivät kuivalle kohdalle. Jerry, josta tavallisesti pursusi elämää ja huumoria, oli nyt äänetön ja jörö; ja hilpeän John Scovilin kasvot olivat kuin ukkospilvi hänen liikkuessansa sinne tänne. Mutta Kääpiö ja Punainen eivät olleet ääneti hetkeäkään. He laulelivat cowboylaulujen pätkiä — omituisia lauluja ja omituisia säveliä; he luikkailivat rattoisasti toisillensa ja puhelivatpa muuleillekin sujuvasti ja suopeasti. Jerry ei hiiskunut mitään kenellekään. Hän ei edes tavalliseen tapaansa häirinnyt Nancy Scovilia, vaan äreänä availi tavarakääröjä ja jakoi niiden sisältöä. Juuri tämän puuhan aikana sattui onnettomuus. Tavaramytystä hän otti esille Nancyn matkarepun ja viskasi sen tytölle. Se putosi tarkoitettuun paikkaan, litteälle kivelle, ja kuului särkyvän lasin terävä räsähdys. Viimeinen Florida-vesi oli mennyt, ja tyttö otti pirstoutuneet sirpaleet repusta. Pullo oli särkynyt kokonaan, ja sen sisältö oli hukkaantunut viimeistä pisaraa myöten. Jerry seisoi ikäänkuin olisi saanut iskun suoraan vasten kasvojansa. Hän ei välittänyt Kääpiön ja Mackin kiukkuisista ilmeistä, vaan tuijotti kuin lumottuna Nancy Scovilia silmiin. Tyttö kääntyi häneen päin ja nakkasi pullon kaulan hänen jalkojensa juureen. »Muisto kömpelölle miehelle», virkkoi hän rauhallisesti. «Teidän pitäisi mennä työhön posliinikauppaan, herra Aiken.» »Nancy», sanoi hän äkkiä, »vakuutan teille, että — että —» »Jerry!» keskeytti Scovil. Aiken hätkähti, nosti päänsä pystyyn ja siirtyi edemmäksi heränneen unissakävijän tavoin. Pitkään aikaan hän ei hiiskunut mitään, vaan näytti äänettömänä hautovan mietteitänsä. Kerran hänen katseensa osui tytön tummiin, ilmeettömiin silmiin, ja vavahtaen hän kääntyi toisaalle. Karkoittaaksensa Nancyn mielestänsä hän antautui keskusteluun Punaisen Mackin kanssa. »Aika autiota aavikkoa, Punainen», huomautti hän. Viimemainittu urahti jotakin. »Näyttää siltä kuin olisimme keskellä tyhjyyttä», jatkoi Jerry. »Sellaiselta tämä harjanne useimmiten näyttää helläjalasta», vastasi Mack. »Itse asiassa Numero Kymmenen ei ole kaukana noiden kumpujen takana.» Hän heilautti kättänsä, osoittaen suuntaa, ja Jerry poistui mietteissään. Hän hoivaili hevostaan ja sidottuansa ratsun etujalat silmukalla yhteen läimäytti sitä kovasti lautasille. Eläin poistui hitaasti rotkoa pitkin leiristä. Vaikka se olisikin edennyt suoraan harhailematta sinne tänne, ei se sillä tavoin kytkettynä olisi ennen aamua ehtinyt kilometrinkään päähän leiristä. Nyt se kaarteli kumpujen välitse ja katosi pian näkyvistä. Tällä välin panivat Punainen Mack ja Kääpiö parastansa valmistaessaan illallista. Heidän mestarinäytteellensä osoitti Nancy Scovil antavansa niin suuren arvon, että he kumpikin silmäilivät häntä kasvot säteilevinä. Mutta Scovil ja Aiken söivät äänettöminä, ja kohta aterian jälkeen lepäsivät seurueen kaikki jäsenet huopiinsa kiedottuina. Koko retken kestäessä oli nyt ensimmäinen kerta, jolloin Nancy Scovilin ei ollut tarvinnut liikuttaa sormeansakaan työn aikana. Jerry virui valveilla, kuunnellen toisten hengitystä ja odottaen täydellisen pimeän tuloa. Ja loikoessansa hän alkoi ajatella ja muistella. Aluksi hän oli suunnitellut pujahtaa muitta mutkitta tiehensä, kuten hän oli Scovilille uhannut, mutta häiritsemättömässä hiljaisuudessa maatessaan hän muisti Nancyn tummat, ilmeettömät silmät. Niin, ne väikkyivät hänen mielessään monena, hyvin monena päivänä jälkeenpäin. Jos hän saisi niihin viriämään elämän kipunankaan, yhden ainoankaan innostuksen välähdyksen, saattaisi hän unohtaa ne — ne sekä niiden omistajan. Muutoin Nancy jäisi arvoitukseksi, kutsuen häntä takaisin luoksensa kuten huutava ääni. Oikeastaan hänen sinä iltapäivänä tytölle puhumansa sanat eivät olleetkaan pelkästään kaunista valetta. Mikä esimerkiksi voisi saada Nancyn hymyilemään? Ja sitten välähti hänen mieleensä suuri ajatus. Se oli niin narrimainen, että hän punehtui, mutta hän tunsi sen toteuttavansa. Se yö ei koitunut pimeäksi, sillä kun auringonlaskun punertavan ja keltaisen kirjava ruskotus muuttui syväksi purppuraksi, kohosi kuu ja kieritti kapean, kultaisen reunansa matalampien kukkuloiden laelle. Se nousi nousemistaan, Jerry Aikenin silmissä yhäti pyörien, kuten se oli näyttänyt tekevän ilmestyessänsä iltaruskosta. Nyt sen punaisenvivahteinen kullanväri vaihtui keltaiseksi ja vihdoin metallisen valkeaksi, kiilloitettua terästä muistuttavaksi. Se muutti aaltoilevan aavikon hämmästyttävässä määrin jäätyneiden laineiden peittämän valtameren kaltaiseksi. Sillä kuutamo kimalteli jokaisen harjanteen laella ja loi synkkiä varjoja notkelmiin. Kyynärpäänsä varassa lepäävä Jerry Aiken ei olisi kummastunut, jos aavikko olisi alkanut nestemäisesti liikkua. Oli turhaa varrota pimeätä, jota ei tulisi. Hengityksestä hän saattoi päättää kaikkien muiden nukkuvan. Pian hän varovaisesti soluttautui vuodehuovistansa ja otti maasta satulansa. Sitten hän seisahtui vielä kerran silmäilemään nukkuvia, mutta ei yksikään pää kohonnut tarkkailemaan häntä. Niinpä hän poistui yöhön, kävellen varovasti, jotta hänen jalkansa eivät irroittaisi mukulakiviä paikoiltansa ja lähettäisi niitä kolisten vierimään pitkin rinnettä. Hänen ratsunsa oli vieläkin likempänä leiriä kuin hän oli toivonut, mutta kuitenkin niin kaukana, ettei se hirnuisi muille hevosille lähtiessänsä ratsastamaan. Hän satuloi sen nopeasti, keikahti selkään ja lasketti sitten hidasta ravia kumpujen poikki. Muutamissa minuuteissa hän oli ennättänyt varmasti äänenkantamattomiin leiristä; hän kosketti kannuksillansa ratsun kylkiä ja alkoi kiitää vinhaa laukkaa Numero Kymmentä kohti. XIX luku Numero Kymmenen Kukaan ei tietänyt Numero Kymmenen olemassaolon syytä eikä tarkoitusta. Kaupunkina se oli poikkeuksellinen; sen kaltaista ei ollut edes vuoristoaavikollakaan, jossa niin monet poikkeukselliset ilmiöt viihtyvät. Puutavaraa, karjaa, rautatietä, kaivoksia, terveyslähteitä — mitään sellaista ei täällä ollut ytimenä, jonka ympärille kaupungin elämä olisi ryhmittynyt. Joka puolella viettivät korkeat, alastomat kukkulat vähäiselle tasangolle — pelkkään hiekkasyvennykseen — ja tämän syvennyksen keskellä oli Numero Kymmenen. Jollei se kukoistanut, ei se myöskään tyyten kuihtunut. Se oli oikeastaan yksi niistä pisteistä, joissa tuhannet hajanaiset aavikkopolut yhtyvät ilman mitään käsitettävää syytä. Ja jos kohta karja, tukkipuut, kaivokset, terveyslähteet ja rautatiet eivät näkyvästi tukeneetkaan sen olemassaoloa, niin kuitenkin ne kaikki osaltansa avustivat sitä. Niitä kaikkia oli sen ympyrän laidoilla, jonka keskipisteenä Numero Kymmenen oli, ja senjohdosta kävi siellä yhtenään matkamiehiä, jotka viipyivät siellä vain kyllin kauan syödäkseen, juodakseen, nukkuakseen, kiroillakseen ja lähteäkseen taivaltamaan eteenpäin. Aikoinaan, kuumeisen kuohunnan päivinä, oli sen kehnoissa hökkeleissä kuhissut viisisataa henkeä. Joskus väestö supistui vaivaiseen tusinaan — kauppiaaseen, seppään, hotellinomistajaan, peluriin ja niin edelleen. Naisia ei Numero Kymmenessä ollut, sillä naisia menee vain sinne, mihin asutus voi juurtua, ja Numero Kymmenen juuret saattoivat upota ainoastaan vajaan metrin syvyyteen hedelmättömään, vedettömään hiekkaan, ennenkuin kohtasivat vankan kallion. Tosinhan Numero Kymmeneen toisinaan ajautui kuluneita naisia, joilla oli kovettuneet kädet ja vielä kovettuneempi sielu, mutta pian ne taaskin ajautuivat pois. Mutta Numero Kymmenen pysyi itsepintaisesti pystyssä. Se ei alistunut kuolemaan. Se oli saanut nimensä vuoristoaavikolle ominaiseen tapaan. Aution yksinäisistä paikoista on sananlasku, että ne ovat vain kymmenen askeleen päässä helvetistä, ja joku tämän pienen kylän lävitse samonnut vaeltaja oli nimittänyt sitä kymmenen askeleen sijaksi; helvetti oli muka ensimmäisen käänteen takana, jolleivät kaikki merkit pettäneet. Niin osuvan huomautuksen ei voitu sallia vaipua unholaan. Se säilytettiin suusanallisena muistitietona, ja sitten se tehtiin kuolemattomaksi maalaamalla hotellin nimikilpeen: NUMERO KYMMENEN Ainakin yhdestä piirteestänsä Numero Kymmenen sai oikeutetusti ylpeillä, nimittäin lainvalvojastaan. Eihän se piirre tosin ollut ihan ainutlaatuinen. Moni kaupunki saattoi kerskailla nähneensä liittohallituksen lainvalvojan työskentelemässä, mutta vain harvat voivat väittää Yhdysvaltain lainvalvojaa omaksi yksityisomaisuudeksensa. Mutta niin oli Numero Kymmeneksi nimitetyn hökkelirykelmän laita. Numero Kymmenessä pysähtyvillä ripeästi taivaltavilla matkamiehillä oli sangen usein aihetta samota kaupungin joka puolella leviävän laajan aavikon poikki; ja hyvin usein Numero Kymmenessä välähtivät teräaseet ja pamahtivat revolverit, kun matkamiehet sattuivat vastakkain ja iskivät yhteen. Tässä levottomuuden keskuksessa keskittyi vaara erikoisesti yhteen kohtaan. Lainvalvoja lausuikin usein: »Jos tämä kaupunki on askeleen päässä helvetistä, niin helvetin täytyy olla Groganin talossa.» Groganin talo oli kapakka ja pelisali. Eikä Grogan vähääkään välittänyt lainvalvojan sanoista. Hän oli nähnyt lainvalvojia liian useita. Heidän keskimääräinen elämänsä Numero Kymmenessä oli kahdeksan kuukautta. Eikä Grogan senvuoksi kiinnittänyt huomiota sellaisten lyhytaikaisten olentojen huomautuksiin. Tämä lainvalvoja — Bud Levine oli hänen nimensä — oli ollut Numero Kymmenessä jo kokonaista kuusi kuukautta, mikä merkitsi, ettei hänen elinaikansa enää ollut pitkä; ja jonkun verran vapauksia on aina suotava kuoleman kynnyksellä oleville ihmisille. Lainvalvoja Bud Levine oli yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä selvillä siitä, että hänen aikansa alkoi kohtapuoleen olla ylitetty, mutta hän oli niitä puolittain päättäväisiä, puolittain nauravia miehiä, jotka ottavat kaikki tapaukset sellaisina ja tekevät työtä eivätkä huolehdi. Hän ei milloinkaan luonut epäilevää, tähyävää silmäystä Numero Kymmeneen saapuneisiin uusiin tulokkaisiin. Hän odotti häiriöitä ja vastuksia niitä etsimättä, eikä hänen koskaan tarvinnut odottaa kovin pitkiä aikoja. Joskus oli jostakin karjakartanosta paennut revolverisankari saapunut Numero Kymmeneen kukonaskeleen verran takaa-ajajainsa edellä ja ryhtyi taisteluun kaupungin ainoalla hiekkaisella kadulla. Toisinaan tuli kaivoskaupungista korttihuijari kimpsuinensa aavikon halki ja hypisteli pahvilappusiansa Groganilla, kunnes terävä silmä havaitsi petoksen ja savuava revolveri puhui paljastuksesta lyhyellä, terävällä äänellä. Milloin taas Numero Kymmeneen saapui yksinäisiä ratsastajia, hiljaisia, säyseitä miehiä, jotka konjakki tai ikävystyminen sai vimmastumaan. Mutta aina vähäväliä liikkui virnistelevä kuolema Numero Kymmenen kadulla ja kolkutti lainvalvojan ovelle, ja hän nousi aina vastaamaan kutsuun ja palasi hengissä, tietäen joka kerta vähentäneensä elinmahdollisuuksiansa — astuneensa askeleen likemmäksi omaa tuhoansa. Tähän kaupunkiin ratsasti Jerry Aiken etsimään — Florida-vettä! Hän meni tietenkin siihen ainoaan paikkaan, josta sitä mahdollisesti saattoi olla saatavissa, sekatavarakauppaan. Se oli avara vaja, maalaamaton; sen katto oli julkisivulla alhaalla ja kohosi sitten loivasti taaksepäin, joten koko tekele näytti jonkun vaativamman rakennuksen alulta. Se ei ollut monen vuoden ikäinen, mutta hiekkamyrskyt ja talviset, pieksävät raesateet olivat jo hataroittaneet sitä, ja vuoristoaavikon paahtava aurinko oli kierostanut ja pullistunut lautoja, niin että näytti siltä kuin olisi sisällä ollut jotakin nestemäistä ainetta, joka äärimmilleen kysyi seinien kestävyyttä. Seinien jokainen patsas ja nurkkaus oli kallellaan. Jonakin päivänä se myymälä romahtaisi kuin korttirakennus. Juuri sekatavarakaupan kilpeä Jerry hakikin katseillansa laskettaessansa kumpujen viimeiseltä rinteeltä kaupungin ainoalle kadulle. Tasaiselle maalle ehdittyänsä hän hillitsi hevosensa vauhdin kävelyksi. Kaikkialla oli hyvin hiljaista ja hyvin pimeätä. Kuu oli peittynyt paksun pilvimöhkäleen taakse, joten hän ei saanut senkään suomaa valaistusta, ja Jerry tähysti tarkasti jokaista hökkeliä, jotta ei ratsastaisi päämääränsä ohitse. Mutta ei edes tulitikun tuikahdusta näkynyt ainoastakaan hänen sivuuttamastansa talosta. Vähäiset hökkelit näyttivät kyyristyvän kauemmaksi pimeässä ikäänkuin tietoisina omasta kehnoudestaan. Jerry ei havainnut ainoatakaan elon merkkiä paitsi oman hikisen ratsunsa hajua ja pingoittuneiden satulahihnojen alituista, rytmillistä kitinää. Muuten hän erotti aavikon väkevän emäksisen lemun yhtä selvänä kuin jos hän olisi ollut tuhannen kilometrin päässä läheisimmästä ihmisasunnosta. Mitään ei ollut häntä tervehtimässä; ei käristyvän silavan sanoinkuvaamattoman hivelevää tuoksua; ei lapsen parkumista, joka lohdullisesti muistuttaisi naisten hellyydestä ja hoivasta; ei miehen naurunhohotusta; ei pakisevien naisten kimakoita, nopeita ääniä; ei edes koiran vinkumista eikä ulvontaa. Kaikkialla oli ihan hiljaista, äänetöntä ja odottavaa, kunnes hän oli ennättänyt kadun puoliväliin; silloin hän näki valotäplän, joka paistoi sekatavarakaupan avoimesta ovesta. Kenenkään oli mahdoton erehtyä luulemaan paikkaa miksikään muuksi luotuansa sisälle yhden ainoankin silmäyksen. Helpotuksesta huoahtaen hän keikahti satulasta, heitti suitset ratsun kaulalle ja astui sisään. Sisustus oli tavanmukainen. Yhdellä seinustalla oli mausteita kasattuina lattialle ja ladottuina hyllyille, jauhosäkkejä ja välkkyvä röykkiö säilykepurkkeja. Niiden vastassa olivat nahkatavarat, satulat, suitset, erilaiset valjaat, raipat ja niin edelleen, ja välissä olevalle pöydälle oli läjätty paitoja, liivihousuja ja hattuja. Jossakin paikassa tuolla takaliston hämärissä sopissa oli ampuma-aseita, ja muissa onkaloissa ja piilopaikoissa saattoi olla uskomattoman monipuolinen tavarakokoelma. Sekatavarakauppias kokoaa varastonsa tuhansista lähteistä. Kauppamatkustajat, kulkukauppiaat ja muut heidän tapaisensa hankkivat osan varastoa; muut osat ovat pantattuja kapineita, ja tässä myymälässä oli hyvin paljon sellaisten ihmisten tavaroita, jotka olivat poistuneet Numero Kymmenestä äkkiä, liian hätäisesti ehtiäksensä keräämään kampsujansa ennen lähtöään. Ne sai Kalju Matt-vanhus tavallisesti ostetuiksi hotellista tai lainvalvojalta pilkkahinnasta. Jerryn astuessa sisään kallisti Kalju tuoliansa eteenpäin, niin että kolahti. Hänen kaljuutensa alkoi otsasta ja jatkui sileänä ja kiiltävän punaisena hänen niskaluuhunsa saakka; sen katkaisi vain tupsu jäykkiä, valkeita hiuksia, jotka törröttivät ihan hänen kaljun päälakensa keskellä, muistuttaen intiaanien nylkemistöyhtöä. Tämän sileän pään kupeilla pistivät hyvästi silmään korvat, pyöreät kuin karhun korvat ja nipukattomat. Ja korvien välissä olivat ympyriäiset, punertavat kasvot, pienet, terävät silmät ja keskellä kasvoja kyyhöttävä muodoton nenä. Pitkäaikainen istuminen ja tukeva syöminen olivat muuttaneet Kaljun aikoinansa hoikan vartalon toisennäköiseksi. Olkapäistä lähtien hänen ruumiinsa aaltomaisesti jatkui pyylevään vatsaan saakka, ja seisoessansa hän pitkien, laihojen jalkojensa tähden näytti lyhyeltä, lihavalta, puujaloilla kävelevältä vanhukselta. Hän poltti mustaa piippua, jonka varsi oli jyrsitty pois melkein pesää myöten. »Iltaa», tervehti Jerry tätä kuvatusta. »Iltaa», vastasi toinen käreällä äänellänsä. Kalju ei yrittänytkään nousta pystyyn tiedustaaksensa, mitä hänen todennäköinen ostajansa haluaisi. »Tämä teidän kaupunkinne on aika hiljainen», jatkoi Jerry. »Paikoittain hiljainen, paikoittain meluisa», totesi Kaljun käreä kurkku. »Ei edes yhtä ainoata koiraakaan kadulla, kun nyt tulin tänne», pitkitti Jerry ystävällisesti, nojaten kyynärpäätänsä kasassa oleviin liivihousuihin. Hieman pinnistäen lyhyttä, paksua kaulaansa Kalju käänsi päätänsä pitääksensä tarkasti silmällä, ettei joitakuita liivihousuja salaa siepattaisi. Oudompaakin oli hänen myymälässään tapahtunut. Nyt hän pani merkille, ettei vieraalla ollut revolveria. Se oli omituista. »Eipä niin», vastasi hän vihdoin. »Tämä ei ole erikoisen terveellinen kaupunki koirille.» »Mitä uutta kuuluu, naapuri?» »Ei mitään erityistä. Jenkins-vanhus kuoli viime viikolla.» »Häh? Kuinka vanhana?» »Hän oli kymmentä vuotta nuorempi kuin minä», sanoi ukko. »Miten hän kuoli?» »Hänet ammuttiin.» »Niinkö? Saatiinko ampuja kiinni?» »Juuri siinä.» »Mitä?» »Te seisotte siinä paikassa.» Jerry katsahti lattiassa olevaan laajaan tahraan, jonka reunat olivat epätasaiset. Hän siirtyi varovasti syrjään kuten vedestä nouseva kissa. »Bud tapasi hänet», jatkoi Kalju. »Tarvittiin kaksi laukausta. Ensimmäinen vain haavoitti häntä, ja Budin oli ammuttava toistamiseen lopettaaksensa hänet. Bud alkaa käytellä revolveriansa melkoista hitaammin kuin ennen.» »Hm!» hymähti Jerry. »Mitä muuta uutta?» »Ei paljon mitään. Kaksi miekkosta nykäistiin killumaan toisella viikolla.» »Täälläkö?» kysäisi Jerry virnistäen. »Ei», vastasi järkkymätön vanhus. »Kuistilla.» Hän nyökkäsi. »Näin heidän putoavan ihan tältä tuoliltani tarvitsematta edes nousta seisomaan.» »Hm!» äänsi Jerry taaskin, »Vieläkö on kuulumisia?» »Ei tuoreita», vastasi Kalju. »Täällä on viime aikoina elämä ollut aika hiljaista.» Jerry veti pitkän henkäyksen ja puhalsi ilmaa keuhkoistansa, viheltäen pitkään. »Olisin mielelläni mukana viikon tai pari, kun elämä on kiihkeimmillään», virkkoi hän. »Missä ovat kaikki tänä iltana?» »Siellä, missä aina muulloinkin», oli vastaus. »Kaupungin toisessa päässä Groganilla.» »Siispä minäkin lähden sinne. Mutta sitä ennen, onko teillä varastossanne hajuvettä?» XX luku Ottelu Jos hän olisi heittänyt Kaljua kohti kierimään pommin, jonka sytytyslanka olisi sihissyt, ei hän olisi saanut aikaan suurempaa hämminkiä. Kaljun pienet silmät pullistuivat; valkoista savua tuprahti piipun pesästä. »Puhutteko te minulle?» tiedusti ällistynyt Kalju. »Kyllä. Onko teillä hajuvettä? Tarvitsisin Florida-vettä.» Kalju nousi pystyyn ja otti piipun hampaistansa; sellaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä ollut kyennyt puristamaan ainoakaan hänen näkemänsä revolverinäytelmä. »Florida-vettä!» ähkäisi hän. »Juuri niin.. Tai jollei teillä ole sitä, saattaisi kelvata minkälainen hyvänhajuinen aine tahansa. Olisinpa hyvilläni rasiasta ihovoidettakin.» »Ihovoidetta!» huoahti Kalju. Hän vei käden otsalleen ikäänkuin olisi saanut ankaran iskun. »Kerran oli tässä kaupungissa nainen», virkkoi hän. »Hän poistui jotensakin kiireellisesti, ja minä sain kasan hänen kimpsujansa. Kenties —» Hän meni edellä myymälänsä pimeimpään nurkkaukseen ja valaisi lyhdyllään pölyistä hyllyä. Siellä oli lyhyt rivi pulloja. Hän tirkisti niitä läheltä ja luki nimityksiä ääneen: »Hiusvettä, liikavarvaslääkettä, brilliantiinia —» Hän keskeytti lukemisensa ja katsahti Jerryyn kasvoillansa äkkiä heränneen ymmärtämyksen ilme. »Jos etsitte juotavaa ainetta, jonkunlaista tiivistettyä konjakkia», virkkoi hän, »voin vakuuttaa teille, etteivät nämä kelpaa. Olen maistanut niitä kaikkia.» »En etsi», vastasi Jerry. »En halua juotavaa. Jatkakaahan!» »Hennaa», jatkoi kauppias, »Florida-vettä —» »Kas siinä!» huudahti Jerry iloisesti. »Ojentakaa tänne, naapuri!» »Kuinka paljon sitä?» »Onko teillä enemmän kuin yksi pullo?» »On kaksi.» »Yksi riittää minulle.» Kalju oikaisihe ja pyyhki hämähäkinverkot pois pullosta. »Kuinka paljon?» kysyi Jerry. »En tiedä. Näyttää aika vanhalta aineelta, eikö näytäkin?» Hän tähysteli pulloa läheltä, siristäen silmiänsä. »Siinä ei ole päivämäärää eikä hallituksen leimaa», haasteli hän, »mutta sen pitäisi olla kymmenen vuoden ikäistä. Minulla se on ollut viisi vuotta. Dollari vuodelta. Onko viisi dollaria liikaa, vieras?» »Koko runsaasti, mutta ei liiaksi. Antakaa se tänne!» Hän painoi setelin kauppamiehen käteen ja kiiruhti öiseen ulko-ilmaan. Nyt hän oli oikein iloissansa. Heilautettuansa kättään jäähyväisiksi Kaljulle, joka tyrmistyneen näköisenä seisoi ovella katselemassa hänen poistumistaan, hän lähti ratsastamaan käymäjalkaa katua pitkin. »Hän näyttää mieheltä», jupisi Kalju, »puhuu miehen tavoin, ratsastaa miehen lailla; mutta hänellä ei ole revolveria, ja hän käyttää — hajuvettä!» Kauppamies ravisti päätänsä. »Onpa kaikki muuttunut aika paljon Numero Kymmenessä», huokasi hän. »Varsin pian tänne hilataan naisia ja lapsia, ja sitten on rauha tyyten mennyttä.» Mutta sillä välin Jerry eteni hyräillen tietänsä. Hän kuvitteli mielessään, miltä tyttö näyttäisi saadessansa Florida-veden. Jos Nancy oli naisellinen — jos hän oli edes inhimillinen — täytyisi hänen kasvoistansa kuvastua jonkunlaista mielenliikutusta, kun se tapahtuisi. Ja hänestä tuntuu että hän ehkä sittenkin saisi jonkunlaisen palkkion vaivoistansa. Mutta sitä ennen hänen oli ratsastettava pitkä matka kumpujen poikki, ja hän halusi vahvistaa itseänsä sitä retkeä varten. Groganin kapakasta kuului melu jo kauaksi, ja se niin sanoaksemme opasti häntä. Se oli syvää, sekavaa hyminää, josta silloin tällöin erottui terävä kirous, yksinäinen, äänekäs naurunremahdus ja kerran särkyneen lasin räsähdys ja kilinä. Ja saapuessansa lähemmäksi Groganin ovesta kadulle leviävää keltaista valoläikkää hän näki ryhmän hevosia, joita oli sijoitettu sen kahden puolen, jopa keskelle katuakin. Viimemainittujen sekaan hän jätti oman ratsunsa ja astui huolettomasti sisälle hajuvesipullon nytkähdellessä hänen oikeassa takataskussaan ja keveän omantunnon ilahduttaessa hänen sydäntään. Groganin kapakan muodosti yksi ainoa matala, pitkä, neliskulmainen huone, jonka toisessa päässä oli seinästä seinään ulottuva tarjoilupöytä ja keskellä pyöreä uuni, kun taas pöytiä ja tuoleja oli hajallaan lattian muissa osissa. Rulettipyörä vilahteli ja hyrisi yhdessä nurkassa, ja onnenkoetinta varten oli varattu toinen pöytä. Muut pöydät oli luovutettu pääasiallisesti noppapeliä ja pokeria varten. Jerryn saapuessa oli pöytien ääressä perin vähän väkeä, sillä eräs punatukkainen mies oli voittanut runsaasti rulettipöydässä ja oli sen johdosta kovin hyväntahtoinen koko maailmaa kohtaan. Hän oli jo nauttinut konjakkia enemmän kuin kohtuullisen osansa ja seisoi nyt tarjoilupöydän keskikohdalla ja läimäytti sille molemmat kätensä, joista toinen puristi setelitukkoa. »Anna sen valua, Grogan!» mylvi hän tarjoilupöydän takana seisovalle rotevalle miehelle, joka parhaillaan kieritteli pöydälle laseja uskomattoman taitavasti, niin että jokainen niistä singahti hyrränä paikalleen vastaisen käyttäjänsä eteen. »Anna sen valua! Täytä lasit niin useasti kuin pojat vain jaksavat rentoutua pöydän laidalle! Hei, te!» Hän oli huomannut Jerryn, joka huoneeseen tultuansa oli seisahtunut tarkastamaan ympäristöänsä. »Astukaa peremmälle, vieras, ja ottakaa ryyppy!» Jerry totteli, myhäillen mielihyvästä; hänen eteensä kieri lasi, ja sen viereen tuoksahti musta pullo, jonka sisällys helmeili. Hän seisoi kestityksen maksajan vieressä. »Lasit käteen, pojat», huusi punatukkainen, »ja sitten pohjaa myöten!» Parikymmentä lasia välähti ja kallistui; parikymmentä lasia kimalsi tyhjinä ja kalahti sitten tarjoilupöytään. »Täytä ne uudelleen!» kiljui punatukka. »Tänä iltana, veikot, kostutan minä Numero Kymmentä, niin että se on märkä varpaista kulmakarvoihin saakka. Mitä arvelette, naapuri?» Hän tyhjensi whiskypullon lasiinsa ja heilutti sitä päänsä yläpuolella. »Lisää ainetta, Grogan! Minä ja ystäväni olemme tuskin saaneet tippaakaan. Vai olemmeko, naapuri?» Ja tyhjällä pullolla hän leikillään taputti Jerryä takapuoliin, sellaiseen kohtaan, johon raskaan pullon olisi luullut kaikkein vähimmin koskevan. Mutta lyönnin sattuessa kuului selvästi särkyvän lasin räiskettä. »Hyvä Luoja!» pahoitteli punatukka harmistuneena. »Rikoinko pullon, ystäväni? Mutta älkää siitä välittäkö! Hankin teille uuden — ja neljänneksen lisäksi. Grogan, neljännes tälle miehelle!» Kiroillen hiljaa itseksensä Jerry viskasi sirpaleet takataskustaan ja pudisti niin hyvin kuin sai pois pitkin jalkaansa valuvan nesteen. »Kova onni», valitti punapää. »Toivottavasti se ei ollut mitään erikoista vanhaa merkkiä —» Hän keskeytti lauseensa ja jäi töllistämään suu auki, vetäisi henkeänsä ja aivasti kamalasti. Ja sitten hän peräytyi pitkän askeleen kauemmaksi Jerrystä. Jos viimemainittu olisi muuttunut kalkkarokäärmeeksi, ei hän olisi voinut tehdä punapäähän niin voimakasta vaikutusta. »Hyvät herrat», huoahti punainen, mutta ei kyennyt jatkamaan. »Mikä hätänä, Punapää?» tiedusti Grogan. »Tuo!» sähisi punatukkainen. »Mikä teitä vaivaa?» kysyi Jerry äkäisesti. Ja hän ajatteli viittä dollaria, jotka hän saisi maksaa toisesta hajuvesipullosta. »Haistakaa häntä!» kähisi Punapää. Kaikki vetivät henkeänsä; ilma oli sakeana Florida-veden tuoksusta. »Hänpä», huusi Punapää, joka sai äänensä takaisin, »ei olekaan mies. Hän on nainen. Hajuvettä!» Toisten jok’ikinen henkäys oli hänen sanojensa todistuksena. Hajuvettä! Miehellä! Numero Kymmenessä! Se oli pysyvä tahra kaupungin kunniaan; se oli ennenkuulumatonta. »Mikä te oikein olette?» ärisi Punapää. »Mies vai nainen?» Ja avarassa huoneessa kajahti naurunremahdus. »Heittäkää hänet ulos!» kiljaisi joku. »Hirteen hänet!» karjui toinen. »Hajuvettä, ha, ha, ha!» He kuhisivat yhä sankkenevana ryhmänä Jerryn ympärillä. Punapää kumartui tarjoilupöydän ylitse ja otti reunojansa myöten täyden whiskylasin. »Tässä on teille virkistykseksi, madam», hoilotti hän ja viskasi sisällön vasten Jerryn kasvoja. Mitä sitten seurasi, se on tarkasti syöpynyt Numero Kymmenen kelpo kansalaisten muistiin. Jerry ei ollut kookas mies, mutta hänen käsivartensa olivat pitkät ja hartiansa tukevat, ja hänen painonsa oli jämeästi sijoitettu oikeisiin paikkoihin. Onneksi hän oli räpäyttänyt silmiänsä nesteen lentäessä ilmassa eikä niin ollen saanut pistävää whiskyä silmiinsä; mutta sen pahemmin se ei olisi voinut häntä vimmastuttaa, vaikka se olisi ollut juoksevaa tulta. Hän astahti nopeasti Punapäätä kohti, joka nauraa kohotti takakenossa, ja iski nyrkkinsä suoraan hänen vatsaansa. Sen vaikutuksesta lyöty taipui kaksin kerroin kuin jäykän joustimen painama linkkuveitsi. Hänen keskiruumiinsa tärähti hänen takanansa olevaan tarjoilupöytään, ja hänen päänsä ja kantapäänsä kolahtivat lattiaan melkein yhtä aikaa. Sitten hän kellahti kyljelleen ja alkoi potkia ja huitoa turhaan koettaessansa hengittää. Mutta Jerry oli vasta alussa. Hänen likellensä, ihan likellensä tunkeutuivat kahdet kasvot, tähystäen häntä. Hän täräytti niihin kaksi sivallusta alhaalta päin, tehostaen lyöntejänsä nousemalla varpaillensa, ojentamalla jalkansa suoriksi ja rajusti nykäisemällä olkapäitänsä — ja kasvot katosivat. Siten Jerry sai tilaa ja alkoi otella. Eipä silti, että sen miesjoukon käsittely olisi ollut helppoa. Ensimmäiset kolme iskua olivat tehokkaasti selvittäneet heidän päistänsä whiskyn höyryt, ja he karkasivat Jerryn kimppuun yhdessä rytäkässä. Heillä oli ruhoa, heillä oli jänteitä, heillä oli taistelu-intoa, ja heitä vastassa olivat vain aivot, jotka osasivat ohjata nyrkkejä. Mutta tämä yksinäinen mies oli joutunut hurjan vimman valtaan. Kasvoparin kadottua hän hypähti taaksepäin tarjoilupöytää vasten saadaksensa vielä enemmän tilaa, taivutti päätänsä taaksepäin ja päästi kiljaisun. Siitä ei soinnahtanut kiukkua eikä vihaa, vaan yksinomaan väkevää riemua. Hänen kimppuunsa syöksyi viisi tai kuusi miestä, tyrkkien toisiansa kyynärpäillänsä, sulloutuen yhteen ja estäen toistensa liikkeitä innokkaasti pyrkiessänsä käsiksi hajuvedeltä tuoksuvaan muukalaiseen. Jerry kumartui eteenpäin ja ponnahti jalkapalloilijan tavoin heidän polviansa vasten. Hän tarttui kahteen polvipariin jäntevillä käsillään, ja kaksi raskasta ruhoa keikahti hänen selkänsä ylitse, tärähtäen tarjoilupöytään niin ankarasti, että Grogan parkaisi. Sitten Jerry oikaisihe keskellä vastustajainsa sekavaa rykelmää. Hän sivalsi oikealla kädellänsä muuatta kasvoihin ja upotti vasemman kätensä kyynärpäätä myöten erään lihavan miehen vatsaan. Iskun saaneet hoippuivat tungokseen, työntäen toisia taaksepäin, ja kun ahdistajat jälleen kävivät Jerryn kimppuun, oli Jerry saanut kylliksi tilaa jaellaksensa täräyksiä oikein olan takaa. Hänen iskunsa osuivat aina tarkkaan, nopeasti kuin kiukustuneen käärmeen pistokset ja voimakkaasti kuin moukarin täräykset. Aina kasvoihin, ja hänen lyöntiensä mäjäykset kuuluivat säännöllisen tahdikkaasti kuin täyttä vauhtia kulkevan siipilaivan siipien loiske. Ja koko ajan hän otteli taitavasti, ei koskaan tuhlannut iskuja vähemmän arkoihin osiin, vaan tähdäten suuhun tai silmään, nenään tai leukaan. Eräs vankkatekoinen, punapäinen mies hypähti hänen kimppuunsa nujertaaksensa hänet. Jerry antoi hänelle ylhäältä käsin survaisun, joka muutti hänen suunsa punaiseksi tahraksi ja paiskasi hänet maahan. »Hei!» kiljaisi Jerry, astui punatukkaisen kasvoille ja huitaisi aimo täräyksen seuraavan miehen leukaan. Jos hänen jokaisella murskaavalla, repivällä kolhaisulla vuodattamansa veri olisi ollut nälkiintyneen miehen juomaa viiniä, ei se olisi voinut tehota Jerryyn sen väkevämmin. Hän näytti olevan puolittain juopunut taistelun tuottamasta riemusta. Häntä kohti syöksyi tanakka mies pää alhaalla kuin puskevalla härällä, sysäten Jerryn tarjoilupöytää vasten, mutta hän vaipui tajuttomana lattialle saatuansa kuin nuijasta äkillisen kolauksen korvansa taakse. Sitten oli hyökkääjäin seuraava aalto hänen kimpussansa. Jotkut ensinnä kaatuneista olivat jälleen pystyssä kasvoissansa punaisia merkkejä. Näkyi haljenneita huulia, turvonneita silmiä, revenneitä poskia, kolhituita leukoja, kun he taivuttivat päänsä kumaraan ja hyökkäsivät. He tulivat sekavana, järjestymättömänä laumana jokaisen miehen tapellessa äänettömän verenhimon kannustamana. Jos he olisivat otellessansa pysyneet järjestyksessä ja edenneet vankkana puoliympyränä, ei Jerry kaikesta paini- ja nyrkkeilytaidostansa huolimatta olisi kyennyt vastustamaan heitä edes puolta minuuttia; mutta heihin ei mahtunut järki. Yksi ainoa mies uhitteli heitä, ja se ajatus teki heidät mielettömiksi; he koettivat rusentaa hänet typerällä joukkohyökkäyksellä, mutta Jerry ei mielinyt alistua rusennettavaksi. Hän sujahteli paikasta toiseen. Häneen oli yhtä mahdoton tarttua kiinni kuin öljyttyyn esineeseen. Hän suorastaan liukui heidän raastavista sormistansa ja pani heidät hoippumaan, antaen heille läjähteleviä sivalluksia kuin nuijalla. Silloin tällöin hän ponnahteli ikäänkuin hänen lihaksensa olisivat olleet kellon joustimia. Ahdistajat kumartuivat hänen tapaansa kyykkyyn, pujahtivat hänen käsivarsiensa alitse ja paiskasivat hänet seinää vasten, mutta hän kimmahti takaisin kuin kumipallo, liukuen ja hyppien milloin missäkin. Hän muistutti koiralauman kanssa tappelevaa sutta, ei koskaan antautunut ratkaisevaan kamppailuun, vaan iski ja iskettyänsä sujahti eteenpäin. Sitten Punapää, joka oli saanut henkensä takaisin, nousi pystyyn ja seisahtui ympyrän äärelle katselemaan taistelua. Hän oli arvostellut väärin tätä miestä, tätä nauravaa, hoilottavaa, pilkkaavaa ja kiljuvaa pahaa henkeä, joka käytti hajuvettä naisten tavoin ja tappeli yhtä väkevästi ja kiukkuisesti kuin hyppivä mustangi ja älykkäästi kuin seitsemän paholaista — hän oli surkeasti erehtynyt arvostellessansa muukalaista. Mutta Punapään vatsa oli hellä; hänet oli kellistetty lattiaan, ja nyt oli muukalaisen se maksettava. Niinpä hän odotti, kunnes tungokseen syntyi aukko — aukko, josta pääsi tanssivan, tappelevan olennon kimppuun, ja sitten hän päästi härkämäisen mylväisyn ja syöksyi vihamiestänsä kohti. Oikean käden vasarannavakka sivallus tärähti Punapään leukaan, mutta häntä kiidättivät eteenpäin lähes sadan kilon painoiset karaistuneet lihakset ja luut; hän vain pudisti päätänsä saatuaan iskun ja kävi äristen Jerryyn käsiksi. Hänen käsivartensa kiertyivät hoikan vastustajan ympärille ja puristivat häntä rintaa vasten; syöksyn voimasta he molemmat kaatuivat pitkäkseen ja kieriskelivät lattialla sinne tänne poljeksivien jalkojen seassa. Miten kaikki kävi, sitä ei Punapää sittemmin osannut kertoa. Sen hän vain tiesi, että muukalaisen molemmat käsivarret olivat hänen karhunsyleilyssään ja että hänen korvissansa kaikui toisten kiljunta: »Hän on pitkänään! Hän on Punapään otteessa! Surmaa hänet, Punapää! Jätä minullekin vuoro peitota häntä! Katkaise hänen selkänsä!» Tällaista kiljuttiin Punapäälle kuorossa, ja hän tiukkasi puristustaan. Ja sitten — se oli hyvin ihmeellistä. Toinen avuton käsi liukui käärmeen tavoin hänen otteestansa. Vankka kämmen painui hänen leukaansa vasten ja työnsi rajusti hänen päätänsä taaksepäin; heti vapautui toinenkin käsi. Silloin Punapää pyörähti noustaksensa pystyyn ja kouraistaksensa uuden otteen. Mutta hän nousikin korkeammalle. Häntä jollakin tavoin kannatettiin olkapäästä ja lonkasta. Hänet keikautettiin ilmaan ja pyöräytettiin ympäri; hänen huitovat kätensä sattuivat erään miehen kasvoihin, hänen kiitävät kantapäänsä kolhaisivat toisen maahan, ja sitten Punapää tärähti huumaavan ankarasti lattiaan ja menetti muistinsa. Hänen ruumiinsa ympärillä riehui ottelu samalla tavoin kuin kreikkalaisten taistelu Patrokloksen ruumiin ympärillä. Jerryn pureva kieli suomi hänen ahdistajiansa kamppailuun; hänen vinhasti liikkuvat nyrkkinsä paiskasivat heidät jälleen takaisin. Hänen kimeä kiljuntansa kajahti heidän korviinsa joltakin suunnalta, mutta seuraavalla hetkellä kaasi päinvastaiselta suunnalta tuleva moukarimainen kolaus kuulijan lattiaan. Hän hyöri heidän ympärillänsä kuin herhiläinen, ja hän oli melkein yhtä vähän kouraantuntuva iskettäväkin. He löivät häntä — niin, tuhansia kertoja — mutta heidän sivalluksensa eivät kolahtaneet kovasti tuohon liitelevään maalitauluun, ja heidän hurjasti huitovat nyrkkinsä luiskahtelivat heiluvista olkapäistä, pyörivästä päästä ja nopeasti torjuvista kyynärvarsista. Sitten sekaantui Grogan otteluun. Hänkin oli Punapään tavoin katsellut ja ihaillut syrjästä; mutta Grogan ihaili järkevämmin, sillä hän ymmärsi nyrkkeilytaitoa jonkun verran; ja hän hihitti nähdessänsä sivallusten osuvan, täräysten sujahtavan täsmälleen tarkoitettuun kohtaan, sivallusten runtelevan kasvoja ja suorien sysäysten työntävän miehiä edellänsä kuten vaahtoa aallon harjalla. Kaikkea tätä Grogan katseli hievahtamatta. Tapelkoot kylliksensä! Ainakin niin kauan, kunnes joku tempaisi revolverin, eikä kukaan tarttuisi revolveriin, jollei muukalainen näyttäisi esimerkkiä. Sen estivät vuoristoaavikon ritarillisuuskäsitteet. Mutta kun Jerry Aiken keikautti päällensä syöksyvän miehen samaa vauhtia ilmaan ja mies pudotessaan tärähti rulettipöytään ja Numero Kymmenen ainoa rulettipyörä sinkoutui kierimään lattialle, selvisi Groganille, että hänen oli sotkeuduttava leikkiin tukevine hartioineen ja muinoin hankittuine nyrkkeilytaitoineen. Hän läimäytti toisen kätensä tarjoilupöydälle ja keikahti sitten lihavuudestansa huolimatta keveästi sen ylitse. Tämä hyppy vei hänet suoraan Jerryn eteen. Miesjoukko oli juuri peräytynyt, joten Jerry oli hetkiseksi jäänyt jotensakin yksin keskelle lattiata. Ja Grogan mylvi toisille: »Luovuttakaa hänet minulle! Pysykää loitolla! Antakaa tilaa!» Sitten hän karkasi ahdistamaan Jerryä. Mielihyvin olivat toiset valmiit keskeyttämään ottelun kootaksensa sekaisin kolhittuja ajatuksiansa; ja niinpä he jäivät seisomaan, huohottaen ja pyyhkien verta kasvoistaan, ja katselivat kiukkuisina Groganin hyökkäystä. Alku kävikin Groganille sangen hyvin. Jerryn käsivarret olivat väsyneet — liian väsyneet iskeäkseen tavalliseen kuulannopeaan tapaansa. Ja muutamien viime sekuntien aikana hän lisäksi oli kolhinut sellaisten miesten kasvoja, jotka eivät ollenkaan osanneet väistyä eikä kumartaa hyväksyttyyn tapaan. Mutta kun hän tähtäsi sivalluksen kimppuunsa karkaavaan Groganiin, niin roteva vastustaja osittain torjui iskun voiman, antaen sitten päänsä heilahtaa heikentyneen iskun mukaan. Se sivallus ei edes vähääkään järkyttänyt häntä, ja syöksyessänsä eteenpäin hän täräytti oikean nyrkkinsä ankarasti Jerryn kylkiluille, samalla huitaisten hirvittävän survaisun vasemmalla nyrkillänsä hänen keskiruumiiseensa. Isku kirjaimellisesti nosti Jerryn ilmaan ja paiskasi hänet tärähtäen seinää vasten. Siinä hän hoippui, ja Grogan valmistautui antamaan lopullisen täräyksen, kallistui kauas taaksepäin ja heilautti sitten oikeata kättänsä, muuttaen asentoansa viimeistä, huumaavaa iskua varten. Mutta — Horjuva ja huojuva olento väisti, ja tupertava survaisu suhahti Jerryn olkapään ylitse. Ohi menneen iskunsa voimasta Grogan kallistui eteenpäin, pyörähti sitten ympäri kissamaisen nopeasti ja ehti parhaiksi näkemään, kuinka pienempi mies suuntasi vasemmalla kädellään pitkän, matalan sivalluksen häntä kohti. Groganin torjuva käsi laskeutui alaspäin. Mutta sivallus ei osunut, ei edes hipaissut hänen suojaavaa kyynärvarttansa, vaan keskeytyi puolivälissä. Samalla hetkellä Aikenin jalat astahtivat tanssiaskeleen, joten hän näytti leijailevan likemmäksi, hänen oikea kätensä heilahti ylöspäin, hänen nyrkkinsä kiertyi — Ja sitten laipio romahti Groganin päähän. XXI luku Viimeinen skottilainen Varmastikin se oli laipio. Grogan ei tuntenut kipua eikä tärähdystä leuassaan, johon salamannopea, kiertynyt nyrkki nähtävästi oli tähdätty. Sensijaan kolahti hänen takaraivoonsa kuvottava, raskas jysäys. Samassa joku sammutti kaikki valot, ja lattia lennähti ylöspäin ja tärähti hirvittävän voimakkaasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin laipion putoaminen ei olisi riittänyt. Myöhemmin — joku polki kantapäällänsä Groganin niskaa. Hän tuli tajuihinsa ja ihmetteli, miten herätyskello oli saattanut pudota hänen vuoteensa kohdalla olevalta hyllyltä, ja vasta useiden sekuntien kuluttua hän käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän ryömi syrjään. Hän näki sekavan ottelun telmeen, näki pöydän kellahtavan kumoon ja räsähtävän kyljelleen, ja sitten Grogan lähti noutamaan lainvalvoja Bud Levineä, sillä omaisuuden suojelemisen vaisto puhui voimakkaimmin hänen turtuneissa aivoissaan. Groganin kunniaksi on myönnettävä, ettei hän suinkaan ollut mikään uikuttava rehentelijä, joka juoksee hakemaan apua saadessaan selkäänsä. Mutta hänen aivonsa olivat sairaat ja sekavat — ja laipio oli pahasti kolhaissut hänen päätänsä. Sitäpaitsi jonkun oli varmasti käytävä noutamassa lainvalvoja Bud Levineä, ennenkuin juttu kehittyisi paljoakaan pitemmälle. On muistettava, ettei tähän kaikkeen ollut kulunut kuin muutamia minuutteja, sillä nyrkkeilyssä voi kuudessakymmenessä sekunnissa tapahtua aika paljon. Mutta on myöskin otettava huomioon Groganin sekava mielentila, jotta ymmärrettäisiin, minkä tähden hän esitti Budille asiat sillä tavoin kuin esitti. Hän hoippui lainvalvojan asuntoon kolkutettuansa ensin ovelle — astuen taloon muitta mutkitta, niin että lainvalvoja ponnahti sanomalehtensä takaa pystyyn, liikutellen hermostuneesti sormiansa, silmissänsä miettivä ilme. Sitten syöksähti Grogan huoneeseen. Hänen leuassansa oli laaja, purppuranpunainen läiskä, ja hänen nenästänsä — johon salakavala lattia oli niin tarpeettomasti kolhaissut — valui verta tipoittain hänen paidanrintamukselleen. »No, Grogan», ehätti lainvalvoja tiedustamaan, »mitä hittoa tämä merkitsee?» »Murhaa!» ähkäisi Grogan ja retkahti istumaan tuolille. »Missä?» kysyi lainvalvoja, ja hänen ohuet huulensa pingoittuivat, ja niiden reunoihin ilmestyi vaalea juova. Taaskin oli kuolema kolkuttanut hänen ovellensa, ja tällä kertaa — kenties — »Minun talossani, Levine.» »Keitä siellä on?» »Kokonainen joukkio.» »En ole kuullut ainoatakaan laukausta.» »He käyttävät nuijia.» Lainvalvoja seisoi ovella revolveri kädessä. »Onko ketään kuollut?» »Lattia on täynnä vainajia.» »Hyvä Jumala!» äänsi lainvalvoja hampaittensa välitse. »Ja minä kaupungissa sen tapahtuessa! Minä olen mennyt mies!» Ja hän lähti juoksujalkaa Groganin kapakkaan. Groganin kapakkaan! Veritöihin johtavat riidat alkoivat tavallisesti siellä, mutta itse laukaukset ammuttiin jossakin muualla — esimerkiksi Kaljun myymälä oli suosittu paikka. Ei kukaan tiennyt, minkä tähden Grogania kohtaan oltiin niin kohteliaita, jollei syynä ollut rotevan, totisen, uhkaavan isännän herättämä pelko ja kunnioitus tai se, että pelättiin Groganin sulkevan kapakkansa ja poistuvan muualle, jos hänen pelisalissansa ammuskeltiin liiaksi. »En minä välitä särjetyistä päistä», oli Grogan lausunut eräässä historiallisessa tilaisuudessa heitettyänsä ovesta kadulle kaksi mellastajaa kinan alkaessa, »enkä myöskään lattialle valuvasta verestä, mutta en salli parin hupsun, jotka käyttelevät revolverejansa kuin ruiskuntorvia ja kovin auliisti siroittelevat lyijyä ympärillensä, turmella taloani». Mikäli lainvalvoja Bud Levine tiesi, olivat kaikki revolverinäytökset aikojen alusta alkaen olleet kiellettyjä Groganin kapakassa. Mutta nyt — Grogan itse verisenä ja murjottuna — ruumiita virumassa hänen kapakkansa lattialla — lopun täytyi olla käsissä! Tuskin hän oli ehtinyt kadulle, kun hän jo erotti ensimmäiset Groganin kapakasta kantautuvat hälyäänet. Hän sivuutti sekatavarakaupan. Kalju oli kuullut tuttua tappelunmelskettä ja seisoi nyt myymälänsä ovella pää kallellaan — hän piti liikettänsä auki koko yön, ettei vain ainoatakaan kauppaa jäisi tekemättä. Mutta Levine alkoi vinhasti juosta, seisahtui Groganin ovesta tulvivaan keltaiseen valoon ja siirtyi sitten revolveri kädessä oviaukkoon. Keskellä lattiata oli hurja tappelunmylläkkä. Jotkut kamppailijat olivat polvillaan, toiset pystyssä, joitakuita virui, kuten Grogan oli kertonut, pitkänään permannolla. Mutta ainoatakaan nuijaa ei ollut näkyvissä; ja muuan kaatuneista — itse roteva Punapää — reutoutui parhaillaan seisoalleen. Ja lisäksi kuului myllerryksen keskeltä, yskimisen, syljeksimisen, kiroilun ja kiljaisujen seasta nopeata läiskettä, joka hämmästyttävästi muistutti kämmenten taputusta — tai nyrkkien pauketta. Tappelijat milloin peräytyivät ulommaksi, milloin sulloutuivat ahtaammalle. Rykelmä kävi sekavammaksi, sitten se äkkiä harveni, ja siitä hoippui esille kaksi miestä. Heidän kasvonsa olivat veressä, ja he horjahtelivat toisiansa vastaan, hoippuen kuin sokeat. Taaskin ahdinkoa työnnettiin ulommaksi keskustasta, se hajaantui yhä laajemmalle, ja nyt lainvalvoja Levine näki lattialla tanssimassa miehen, joka tuskin oli häntä itseänsä kookkaampi, mutta tukevahartiainen, pitkäkätinen ja jonka viuhuvat nyrkit kumosivat miehiä kuten pallo keiloja. Mielipuoli! Sillä tapellessansa hän nauroi, hänen silmänsä loistivat, hän hihkui riemuisesti kuin lumessa leikkivä lapsi, ja koko ajan hän jakeli iskuja sujahtelevilla nyrkeillänsä, tehostaen jokaista sivallusta koko ruumiillansa. Hänen hattunsa oli tipahtanut päästä, hänen hiuksensa törröttivät pystyssä ikäänkuin hänen kasvoihinsa olisi puhaltanut vinha tuuli, hänen takkinsa oli tyyten mennyt, ja liivit olivat ihan repaleina, paita oli kirjaimellisesti siekaleina, joten näkyi jäntevä kaula; toisessa poskessa oli verinen viiru, ja tuhoisat kädet olivat ranteita myöten punaiset. Nuijia? Ei; sikäli kuin Bud havaitsi, näytti täällä olevan pelkkä nyrkkitappelu, vaikkakin mittasuhteiltaan jättiläismäinen. Hän astui miesjoukkoa kohti revolveri ojossa, karjuen määräyksiä, jotka muistuttivat vahtikoiran haukahduksia, ja tappelijat hajaantuivat ja perääntyivät hänen tieltänsä. He hoippuivat nojautumaan seiniin, ja heidän kolhituilla kasvoillansa Levine näki ilmeen, joka tuntui ilmaisevan, että he olivat hyvillänsä hänen tulostaan. Entä muukalainen? »Vielä yksi!» kiljaisi hän, ja syöksähti Levineä vastaan. Hän keskeytti hyökkäyksensä viime hetkessä. Hätäisempi ja harkitsemattomampi mies kuin Levine olisi ampunut surmanlaukauksen heti ensimmäisen uhkauksen jälkeen, mutta hän pidättyi ampumasta, kummastellen miestä, joka paljain käsin kävi revolverilla aseistetun miehen kimppuun. Ja Jerryn seisahtuessa oli revolverin suu suorastaan painettu hänen rintaansa vasten. Mutta sivuun vilkaistessaan Levine pani merkille, että viimeinenkin lattialla viruvista kaatuneista kompuroi pystyyn. Jumalan kiitos, tässä jutussa ei kukaan ollut saanut surmaansa! »Pistäkää revolveri taskuun!» kehoitti Jerry hilpeästi. »Ottakaa ryyppy ja liittykää seuraan!» »Mitä hemmettiä tämä merkitsee?» tiedusti Levine, josta oli vaikeanlaista katsoa mielipuolen kirkkaisiin silmiin. »Tämä on nyrkkeilyottelu», vastasi Jerry virnistäen. »Pojat pitävät minulle hauskaa.» »Bud», virkkoi Punapää, hoippuen lainvalvojan luokse, »teillä on väärät tiedot. Tämä ei ole revolveripeliä. Se on vain pelkkää huvia. Älkää olko näkevinännekään ja menkää tiehenne. Meillä on vielä puhuttavaa tälle miehelle.» »Antakaa hänen olla», pyytelivät muutkin ja tunkeutuivat lähemmäksi. »Välimme eivät ole vielä läheskään selvät.» »Pysykää loitolla!» komensi Levine terävästi, ja hänen revolverinsa piirsi pienen kaaren. Se taikavoimainen liike sai miesjoukon peräytymään ikäänkuin aseesta olisi purskunnut suihku jääkylmää vettä. »Ja te», jatkoi Levine ällistyneenä, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan muukalaisen puoluelaista, »tulette mukaani. Te olette häirinnyt rauhaa!» »Enpä, hitto soikoon, lähdekään!» vastasi hilpeä muukalainen. »Vastahan tämän ottelun ensimmäinen vuoro on päättynyt.» »Suu kiinni — heti — ja ojentakaa kätenne!» komensi Levine. Jerry kävi äkkiä vakavaksi. »Jos asia on niin, ei minun auttane muu kuin lähteä mukaanne», sanoi hän. Hän ojensi kätensä, ja näppärästi Levine naksautti toisella kädellänsä käsiraudat hänen ranteisiinsa. Jerry kääntyi miehiin päin. »Kaikista kurjista kauppaloista, korpirojukaupungeista ja pontikkakylistä on Numero Kymmenen kehnoin», lausui hän. Vastausmurina oli hiljainen ja syvä kuin kaukaisen ukkosen jyminä. »Ja kaikista läskin- ja karjanleimaajista, tulevista ja entisistä kätyreistä, kulkureista ja surkeista sakilaisista te, pojat, olette valiojoukkoa.» Murina äityi uhkaavaksi. »Bud», rukoili Punapää itkunsekaisella äänellä, »Jumalan tähden luovuta hänet meille — vain vähäksi aikaa!» »Tukkikaa suunne ja tulkaa pois!» ärjäisi Levine vangilleen. »Vai mielisittekö vielä jatkaa tällaista nalkutusta viisi minuuttia?» Mutta Jerry nauroi miehille vasten kasvoja. »Luovuttaa minut heille?» kertasi hän iloisesti. »Mutta minähän peittoaisin kokonaisen kaupungillisen teidänlaisianne miekkosia. Saattaisin löylyttää Numero Kymmenen kaltaisen kaupungin saamatta edes ruokahalua aamiaista varten. Olettehan te, veitikat, olettehan niin surkeita, että kiinalainen saattaisi viileksiä teitä kuten veitsi juustoa.» Numero Kymmenen kolhituilta asukkailta pääsi kiljaisu. Levine kiskoi vankiansa ovelle epätoivoisen hätäisesti. »Olette niin halpamaisia», lopetti Jerry toisen vetäessä häntä ovesta, »ettei juutalainen tulisi toimeen Numero Kymmenessä ja että skotlantilainenkin näkisi nälkää». Ja kadotessansa hän vielä sinkautti heille viimeisen, pahimman herjauksen. Pimeällä kadulla Levine pyörähti ympäri revolveri ojennettuna, kun Groganin kapakasta alkoi kuulua juoksun töminää ja ovesta samalla syöksähti kymmenkunta miestä. »Pysykää loitolla!» varoitti Levine. »Pojat, te tunnette minut, ja jos koetatte anastaa huostastani tämän hupsun miekkosen, tämän hassahtaneen kaistapään, niin ammun teistä muutamia, ennenkuin ehditte häneen käsiksi. Kysyn teiltä, onko hän sellaisen hinnan arvoinen.» Hetken napistuansa miehet vetäytyivät takaisin. »Nyt eteenpäin!» komensi Levine. »Ja pysykää edempänä! Hyi! Mies, te löyhkäätte!» Sitten Levine joudutti vankinsa askelia painamalla revolverilla hänen ristiluitansa. He menivät suoraan lainvalvojan asunnolle, sillä sen talon perähuone oli vankila. Numero Kymmenenkin huimat asukkaat olivat käsittäneet tarvitsevansa varmaa paikkaa säilyttääkseen rikollisiansa, kunnes ne voitaisiin viedä lääninvankilaan. Niinpä he olivat liittyneet yhteistyöhön, koonneet kiviä sitä varten vapaaehtoisesti luovutetuilla vankkureilla, hakanneet niistä epäsäännölliset särmät omilla tottumattomilla käsillään ja rakentaneet huoneen, jossa oli neljä kiviseinää, kivinen katto ja lattia kahden jalan levyisistä, kuuden tuuman paksuisista lankuista. Pantuansa oveen puolenkilon painoisen munalukon he luovuttivat avaimen lainvalvojalle — kolmannelle ennen Bud Levineä. Mutta ennenkuin Bud nyt pisti vankinsa koppiin, istuutui hän huoneeseensa ja silmäili tappelijaa. Viimemainittu ei ollut humalassa eikä äkeissään. Muukalaisessa oli vain kaksi merkillistä seikkaa. Ensimmäinen oli hänen vilkkaasti liikkuvat silmänsä, ja toinen oli hänestä lehahteleva hieno, suloinen tuoksu. Hän seisoi ihan rauhallisena ja hyräili jotakin säveltä. »Kuulkaahan», virkkoi lainvalvoja, lakaten tarkastamasta vankiaan ja avaten pitkän päiväkirjan, jonka sivuilla oli runsaasti kirjoitusta, »mikä on nimenne?» »Smith», vastasi Jerry empimättä, »Jeremias Jonas Smith». Lainvalvoja vilkaisi vankiin epäilevästi ja merkitsi sitten pitkän nimen vastahakoisesti kirjaansa. »Ja mitä hittoa te olette tehnyt, Jeremias?» kysyi hän. »Olin pienessä huviottelussa, jonka Numero Kymmenen miehet minulle järjestivät», oli pelästymättömän Jeremiaan vastaus. »Jeremias», virkkoi lainvalvoja, »minusta tuntuu, että te olette suurimpia valehtelijoita, mitä koskaan on minun kohdalleni osunut». »Kiitos!» Aiken nyökkäsi vähääkään nolostumatta. »Joka tapauksessa lienen ensimmäisten kymmenen joukossa. Jotkut heistä ovat minua edellä matkoihin nähden, mutta minä voitan numeroissa.» »Peskää kasvonne tuossa sangossa!» käski lainvalvoja. Aiken totteli, ja kun hän kääntyi kuivaamaan märkiä kasvojansa tahrautuneeseen pyyhkeeseen, huomasi lainvalvoja suureksi kummastuksekseen, ettei hänen ihossansa ollut ainoatakaan naarmua. Siellä täällä oli pieniä punaisia läikkiä, jotka aikaa myöten saattoivat muuttua sinisiksi tai purppuraisiksi, mutta sellaisia saattoi saada poikaviikarikin painiskellessaan puoli tuntia koulunpihalla. Sitäpaitsi oli Jerryn puku repeytynyt siekaleiksi, mutta sikäli kuin iho näkyi, oli se vahingoittumaton. Lainvalvoja siristi taaskin miettivästi silmiänsä ja muisteli rotevan Punapään murjottuja kasvoja ja pelätyn Groganin kolhittua nenää. Hän huoahti, ja sitten alkoi hänen suupieliänsä väräytellä hymyntapainen. Hän tähyili toistamiseen vankiansa tutkivasti; mikäli hän saattoi päättää, oli viimemainittu pelkkä poika miehen asussa. »Kuka sen tappelun aloitti?» tiedusti hän äkkiä. »En tiedä», vastasi Jerry hihittäen. »Kuten mellakat yleensä, se vain alkoi.» »Keitä oli seurassanne, kun kävitte käsiksi siihen miesjoukkoon?» »Olin yksin.» »Hm!» hymähti lainvalvoja. Hän loi toisen epäilevän katseen Jerryyn, nousi sitten hitaasti pystyyn ja astui huoneen nurkkaan. Siellä avautui pieni salaovi, jonka takaa paljastui vähäinen seinäkomero; siinä oli kaksi pitkää, välkkyvää pulloa. Hän otti esille toisen niistä ja pari korkeata lasia, sijoittaen ne pöydälle. Sanaakaan virkkamatta hän sitten irroitti Jerryn käsiraudat — ja kääntyi selin vankiin päin kaataessansa ryyppyjä. Tosinhan Jerry vaistomaisesti liikahti ovelle päin, heti kun raudat heltisivät, mutta hätkähtäen hän hillitsi itsensä. Hän vei lainvalvojan hänelle työntämän lasin huulilleen, hengitti sen tuoksua — ja laski sitten äkkiä lasin kädestään. »Ei kai teillä sattumalta», virkkoi hän kaihoisesti, »ole selters-vettä?» Lainvalvoja naurahti leveästi, palasi yhäti äänettömänä komerolle ja toi sieltä toisen pullon. Se oli soodasifooni. »Näin se kelpaa», kehui Jerry. »Kelpaa!» urahti Levine. Vuoristoaavikon ainoat kaksi lasia skotlantilaista whiskyä valuivat hitaasti, liukkaasti, tasaisesti avariin suihin. XXII luku Kuutamossa Jerry Aikenin sinä iltana poistuttua leiristä ei siellä muutamiin minuutteihin kukaan liikahtanut; sitten Kääpiö-Pete kohotti verkkaisesti leveitä hartioitaan ja tähysteli kuutamon petolliseen hämyyn. »Mack!» kuiskasi hän. Punainen nousi heti kyynärpäänsä varaan. »Aiken taisi livistää.» »Mutta kyllä hän palaa.» He odottivat. »Ei; hän on mennyt kävelemään, Mack. Nyt on meidän aikamme!» »Entä jos hän tulee takaisin, ennenkuin olemme ennättäneet lähteä?» »Kolautamme häntä päähän ja panemme kapulan sen koiran suuhun. Ja nyt hevosten luokse. Scovil-vanhus ei herää mistään; hän kuorsaa kuin hako, kuulethan. Omituista, että hänen kaltaisellansa miehellä on sellainen tytär, vai mitä?» »On mahdoton aavistaa, millaisia perilliset tulevat.» »Niin; se on totta. Sinunkin isäsi oli komea mies, Punainen.» Punaisen ärähdyskin oli niin hillitty, ettei tarvinnut pelätä sen herättävän Scovilia. Sitten kumppanukset nousivat ripeästi vuoteistaan, taluttivat hevoset vähän matkan päähän ja satuloitsivat niistä kolme nopeasti. Mutta heidän palattuansa noutamaan Nancy Scovilia, oli tyttö sikeässä unessa. Punainen Mack polvistui ja kosketti hänen olkapäätänsä. »Nancy!» kuiskasi hän. Ei vastausta. »Herätkää!» Kuiskaus oli äänekkäämpi, mutta ei elomerkkiäkään. »Hei, Nancy!» Ei liikahdustakaan. Epätoivoissaan, uskaltamatta puhua kovemmin, jotta ei herättäisi John Scovilia, Kääpiö pujotti kätensä tytön hartioiden alle ja nosti hänet istumaan. Mutta Nancyn pää kallistui taaksepäin, ja hänen vartalonsa retkahti hervottomana Kääpiön kylkeä vasten. »Maailman paras nukkuja», ähkyi Punainen Mack. Hän tarttui tytön olkapäihin lujasti ja puristi ja ravisti niitä samalla kertaa. Vihdoin välähtivät Nancyn silmät, kun hänen silmäluomensa raottuivat — hitaasti. »Me olemme valmiit», supatti Kääpiö. »Mihin?» Nancy haukotteli hartaasti. »Lähtemään. Entä te?» »Minne? Minä nukun parhaillaan!» Kääpiö ähkyi. »Aiotteko lähteä ratsastamaan meidän kanssamme tänä iltana?» »Oi», äänsi tyttö, »emmekö voisi vielä viipyä vähän? Minua nukuttaa niin, että ihan tekee kipeätä!» »Nostetaan hänet pystyyn!» jupisi Kääpiö. »Autetaan hänet hereille.» Niinpä he nostivat hänet välissänsä seisomaan, ja se liike herätti hänet täydellisesti. Hän ryhtyi kiskomaan jalkaansa ratsastussaappaita, haukotellen sitä tehdessänsä kamalasti, kun taas kumppanukset odottivat, hermostuneesti vilkuillen makaavaan John Scoviliin ja siihen suuntaan, johon Aiken oli kadonnut. Vihdoin oli Nancy valmis. He veivät tytön, joka tarpoi heidän välissänsä pehmeässä, syvässä hietikossa, kummun liepeen takana olevien hevosten luokse. Vielä nytkin he olisivat hukassa, jos Aiken palaisi ja huomaisi heidät. Heidän takanansa ähkyi Scovil. Mutta häntä vaivasi vain painajainen. Seuraavalla hetkellä he olivat nostaneet tytön — hervottoman taakan — satulaan, keikahtaneet itse ratsujensa selkään, ja hevoset lähtivät liikkeelle ainoastaan niiden kavioiden ympärillä sirahtelevan hiekan ollessa heidän poistumisensa merkkinä. Vielä he etenivät varovasti jonkun matkan päähän leiristä, usein hermostuneesti vilkuen taaksensa, kunnes olivat varmasti ehtineet äänenkantamattomiin. Millään muulla tavoin olisi ollut vaikea päästä heidän jäljilleen, sillä heidän herätellessään Nancyä oli kuu peittynyt paksuun pilveen, ja nyt heitä verhosi miltei täydellinen öinen pimeys, joten he äänenkantamattomiin päästyänsä olivat turvassa takaa-ajolta. Samalla he siirtyivät pehmeästä hietikosta lujalle, kovalle maaperälle. Hevosten kaviot kalahtelivat kaikuvasti maanpintaan, ja he ratsastivat nopeammin. Niihin aikoihin alkoi Nancy Scovil herätä oikein todenteolla. Tähän saakka oli uni kaihtimen lailla verhonnut sekä hänen silmiänsä että ajatuksiansa. Hän tiesi vain menettelevänsä muiden ihmisten ohjeiden mukaan — kuten oli tehnyt koko elämänsä ajan. Tosinhan hän hämärästi muisti äärettömän kauan sitten suunnitelleensa tällaista karkaamista hirveän Jerry Aikenin julmasta silmälläpidosta; mutta se kaikki kuului sumeaan menneisyyteen. Nykyhetken ainoa eloisa vaikutelma oli se, että hänen tahtoansa ohjasi kahden vieraan henkilön tahto pakottaen hänet toimimaan heidän toiveittensa mukaan. Se oli niin tuttua, ettei se jaksanut herättää häntä täysin valveille. Mutta kun hevoset nyt joutuivat vankalle maaperälle, pudisti ravi unen hänen aivoistansa, ja vasta sitten hän alkoi sinä iltana ajatella ja tuntea. Se ei tullut hänelle yht'äkkiä. Mutta vähitellen hän alkoi aistita jotakin uutta. Aina olivat muut suunnitelleet hänen elämäänsä, hänen päiviänsä, koko hänen aikaansa. Nyt hän, kummallista kyllä, oli riippumaton. Hän ratsasti yöllä, oman tahtonsa mukaan ja omaan haluamaansa suuntaan. Hän aistitsi sen hitaasti, pääsi vähitellen sen makuun, kuunteli sitä melkein kuin kaukaista, hurmaavaa musiikkia. Vapaus! Mutta oliko hän vapaa? Siitä hän pääsisi helposti selville. Hän seisautti ratsunsa. »Tämä vauhti on uuvuttava», mutisi hän. »Ratsastetaan vähän matkaa käymäjalkaa.» Kumppanukset hiljensivät vauhtiansa tottelevasti. »Niin tosiaankin», urahti Kääpiö. »Miten se ei johtunut mieleesi, Mack? Onko järkesi niin tylsä, että pakotat naisen ratsastamaan ravia tällaisella maaperällä?» »Älä pane koko syytä minun niskoilleni!» ärähti Punainen Mack. »Kuka ratsasti etunenässä?» Niin, he ratsastivat hänen, Nancyn, määräämään suuntaan ja hänen mielensä mukaan. Miten oli tämä tapahtunut? Ranskalaisesta tytöstä, jonka sormi oli ensin kärsivällisesti osoittanut ja jonka huulet olivat kärsivällisesti monta kertaa toistaneet: »_Je suis, tu es, il est_», kotiopettajaan, joka oli yksitoikkoisesti jankuttanut vuosilukuja ja tapahtumia hänen päähänsä, tallirenkiin, joka oli opettanut häntä ratsastamaan, ja ketterään pikku mieheen, joka oli neuvonut häntä tanssimaan, olivat kaikki yhdessä ja kukin erikseen olleet vain sen mahtavan ylivalvojan tahdon ilmauksia, jota vastaan oli hyödytöntä ponnistella. »Isänne haluaa niin.» »Voi, _ma’m’selle_, niin tahtoo _monsieur_.» »Enhän minä teitä siihen pakota, neiti, vaan isäntä, Jumala teitä siunatkoon!» Sellaista oli hänelle hoettu. Ja hänen varhaisimmista muistoistansa saakka eivät hänen olemassaolonsa ja tulevaisuutensa olleet hänen oman tahtonsa varassa. Hänen tiellänsä oli isän varjo, ja siinä varjossa hänen oli välttämättömästi käveltävä. Niin, jopa hänen seuraansa osuvat nuoretkin katsoivat häneen vain toisella silmällään, toinen oli värähtämättä suunnattu suurmieheen ja hänen miljooniinsa. Jonkun ajan kuluttua hän oli oppinut, että joskin oli hyödytöntä vastustaa isää, oli ainakin mahdollista olla uimatta virran mukana. Niinpä hän oli oppinut ponnistelematta odottamaan, ja hänen isänsä tahdon oli sekä kuljetettava että kannatettava häntä. Jollei hän itse saanut ajatella omasta puolestaan, tuotti ainakin jonkun verran tyydytystä olla ajattelematta toistenkaan ajatuksia. Ja vihdoin hän oli päässyt hindujen nirvanaa lähentelevään tilaan; Nancy Scovil ei ajatellut lainkaan. Hänen elämänsä kului udussa, jota ei edes hänen isänsä syvä ääni kyennyt hajoittamaan. Jerry Aikenin kiivas itsepäisyys oli kyllä ollut vähällä repiä rikki harson, mutta vihdoin oli Nancy keksinyt keinon uhitellakseen häntäkin, ja jollei hän pystynytkään uhittelemaan, saattoi hän karata Aikenin kynsistä. Entä nyt? Hän katsahti molemmilla puolillansa ratsastaviin tummiin hahmoihin. Punaisen Mackin laihat, rumat piirteet kuvastuivat selvästi yön varjoja vasten paitsi silloin, kun hänen sombreronsa leveä lieri painui hänen otsallensa. Hän ratsasti kevyesti pitkän ruumiinsa huojuessa hevosen askelten mukaan. Ja ratsu, kuten isäntäkin, oli pitkä ja laiha, kissamaisen ketterä. Kokonaan toisenlainen oli toisella puolella ratsastava Kääpiö-Pete. Hänen leveälapainen hevosensa astua tömisti, niin että maa vapisi, ja pudisteli päätänsä kantaessansa jättiläistaakkaa, joka pani satulahihnat kitisemään ja vinkumaan. Mies itse kohosi isona ja vankkana, järkkymättömänä kuin kallio. Hän näytti juurtuneen paikallensa ja uhmailevan aikaa ja luonnonvoimien ravistuttavaa vaikutusta. Mutta kuitenkin — he molemmat pitivät päänsä hieman häneen päin käännettynä. Jos hän ratsasti ravia, tekivät he samoin; jos hän kävelytti hevostansa, tekivät hekin niin. Koko heidän esiintymisestänsä huokui alistumista hänen tahtoonsa. Kuvitelkaa miestä, jota on pidetty raudoissa laivan pimeässä ruumassa ja joka ei edes ole tietänyt, mistä satamasta laiva on kotoisin ja minne se on matkalla. Kuvitelkaa, että se mies olisi äkkiä tuotu ruumasta, hänen kahleensa irroitettu, hänet sijoitettu laivan ohjausruorin ääreen, että tähdet olisivat hänen tienviittoinansa ja jäntevät merimiehet odottaisivat valmiina tottelemaan hänen pienimpiäkin käskyjään — silloin saatte jonkunlaisen aavistuksen siitä tunteesta, joka valtavan, kasvavan hyökyaallon tavoin kohisi ja paisui Nancy Scovilin sydämessä. Hän oli vapaa; hänellä oli valta komentaa. Eipä silti, että se kaikki olisi selvinnyt hänelle yht'äkkiä. Vähitellen hän hapuili perille uuteen asemaansa. Hänen sekä ruumiinsa että sielunsa olivat elinaikaisen unen puuduttamat. Ja värähdyttävä onnentunne oli niin outo, että se suorastaan kammotti häntä. Mutta hän, jonka jokaista ajatusta ja tekoa oli valvottu ja ohjattu — hän ratsasti nyt yksin aavikolla tuntematonta päämäärää kohti kahden miltei tyyten oudon miehen seurassa. Se tieto vyörytti aallon toisensa jälkeen hänen mielensä lumotulle unirannalle. Nyt he kapusivat pitkää vierua käymäjalkaa. Ja heidän saavuttuansa kummun laelle puhalsi hänen kasvoihinsa vinha, suloinen, viileä yötuuli. Sama tuuli karkoitti pilven kuun edestä, ja koko aaltoileva maisema muuttui — notkot tulivat täyteen värähteleviä, sinisiä varjoja, ja kaikkia yläviä kohtia kattoi hopeinen peite. Ja sitten Nancy Scovilissa katkesi jotakin, naksahti poikki kuin viulun kieli. XXIII luku Herääminen Tuntui siltä kuin hänen sisällänsä olisi kajahtanut valtava soitto — sillä hetkellä, jolloin hän irtautui entisyydestänsä — ja ääni olisi paisunut ja kiirinyt, pannut hänen sydämensä jymisemään, raottanut hänen huuliansa ja sytyttänyt uuden valon hänen silmiinsä. Koko hänen unisen elämänsä aavistamattomat voimat värähtelivät nyt hänen ruumiinsa jokaisessa lihaksessa. Ja häneen tulvahti suuri määrä kipenöivää, sähköistä energiaa. Hänen päänsä kallistui hiukan taaksepäin, ja kun tuuli yltyi ja taivutti hänen sombreronsa lieriä, näkivät kumppanukset hänen kasvonsa, näkivät hänen hymyilynsä, näkivät hänen silmiensä välkkeen. Hän ojensi käsivartensa ulospäin — pikemminkin heilautti ne ulospäin — kohotti hentoja käsiänsä ja huudahti: »Eikö tämä ole loistavaa!» Millainen ääni! Se oli yhtä pehmeä kuin ennenkin, mutta nyt siinä oli uusi sävy, se salaperäinen piirre, jota toiset nimittävät olemukseksi ja toiset sieluksi. Miksi sitä nimitettäneenkin, se soinnahti uuden Nancy Scovilin uudesta äänestä. »Kääpiö!» äänsi Punainen Mack. Ja Kääpiön ääni vastasi hiljaisena ja omituisen kankeana: »Mitä?» »Koko avara maailma!» ihasteli Nancy. »Rakastan sitä kaikkea! Ratsastetaan sinne!» Kannusten kosketus sai ratsun ponnahtamaan suoraan ilmaan, josta se tuli maahan jäykkäjalkaisena. Se olisi heittänyt vanhan Nancy Scovilin, vaikka hän olikin perehtynyt satulaan, maahan kuin pehmeän, puolittain täytetyn säkin, mutta uusi Nancy Scovil istui joustavasti paikallaan, tempasi hatun päästänsä ja läimäytti sillä mustangia kylkeen. Se riitti. Mustangi ojensi kaulansa suoraksi ja alkoi juosta oikein tosissaan, ja Kääpiö ja Punainen Mack hoputtivat ratsujansa, rientäen jälessä. Aluksi he olivat levottomia, mutta pian he kuulivat Nancyn ratsastaessa edellä hilpeästi luikkailevan heille ja kumpikin muisti tytön silmien välkkeen. He tahtoivat nähdä sen uudelleen ja ratsastivat senvuoksi hurjasti tavoittaaksensa hänet. Se ei heille olisi onnistunut, jollei heillä olisi ollut paljoa paremmat ratsut kuin tytöllä, sillä viimemainittu kiiti suoraan eteenpäin välittämättä siitä, oliko maa rosoista vaiko tasaista. Tuuli purki hänen palmikkonsa ja hulmutti hänen pitkää, yönmustaa tukkaansa, ja kuutamo välkkyi hänen hiuksissansa. He oikaisivat suoraan kumpujen poikki, ja viimeisen laelle ehdittyänsä he vihdoin näkivät Numero Kymmenen harvat, himmeät valot. Niitä katsomaan ei pysähdytty. Tyttö kannusti taaskin hevostansa ja kiiti viimeistä, jyrkkää rinnettä alaspäin ratsunsa kavahdellessa joka hyppäyksellä. Hänen vihlovan kimakat huutonsa nostattivat kumppanuksissa omituisia, värähdyttäviä tunneaaltoja, ja saapuessansa Numero Kymmenen pääkadulle kiljuivat kaikki kolme yhteen ääneen kuin kolme hornan henkeä, jotka manalasta oli päästetty maan pinnalle reuhaamaan. Juuri heidän kuoronsa se kajahti järjestysmiehen ja Jerry Aikenin korviin, kun viimemainitut hitaasti ja haikeasti laskivat pöydälle lasinsa juotuaan skotlantilaisen maljansa. Järjestysmies kuunteli otsa rypyssä. Hän oli kuullut sellaisia ääniä ennenkin. Jerry kuuli ja virnisti; ei hänkään kuunnellut sellaisia ääniä ensimmäistä kertaa. Mutta kiljuminen vaimeni äkkiä, tai oikeammin sen seasta kohosi suloinen, kirkas, kaikuva ääni. Se ei ollut voimakas, mutta se oli hellyttävän kaunis, ja ikäänkuin sen tunnustukseksi hiljeni hurja luikkailu, ja laulu jatkui yksin. Se lähestyi — järjestysmies ja Jerry Aiken seisoivat jähmettyneinä hämmästyksestä — ja kiitävien hevosten kavioiden kapsaessa lauluja laulaja sitten pyyhälsivät heidän ohitsensa, ja heille kantautui enää vain juoksevien jalkojen töminää. Järjestysmies hipaisi otsaansa, kääntyi äkkiä oveen päin, mutta pyörähti sitten takaisin, hymyillen nolon näköisenä. »Mitä hornan nimessä», virkkoi hän miettivästi, »on naisella tekemistä Numero Kymmenessä?» »Eikö täällä ole niitä koskaan?» »Ei sellaisia?» »Mistä sen tiedätte?» »Tunsin sen — hänen äänensä nojalla saattoi nähdä hänen kasvonsa.» »Jos hänen kasvonsa ovat samanlaiset kuin hänen äänensä», sanoi Jerry, »en minä pysy tässä vankilassa, järjestysmies». Viimemainittu kävi heti vakavaksi. »Pois sellaiset ajatukset, Smith» varoitti hän. »Minä olen kunnon mies — ja te näytätte minusta rehelliseltä. Otaksuttavasti ette tänä iltana ole rikkonut lakia varsin pahasti, mutta koko Numero Kymmenen tietää minun tuoneen teidät tänne, ja» — tällöin hänen leukansa työntyi merkitsevästi hitusen eteenpäin — »ja täällä te pysytte!» »No niin», mutisi vanki, »nähtävästi olen tällä hetkellä teidän vallassanne». Järjestysmies naurahti. »Olen tänä iltana yhtä herkkä kuin kipeäjalkainen hevonen», virkkoi hän. »Luulen tuntevani teidät, Smith. Tahtoisin sallia teidän majailla tämän yön täällä ilman käsirautoja — edes telkemättä teitä koppiin.» »Koppiin?» »Se on pieni, soma sopukka. Parempaa ei voisi toivoakaan. Avatkaahan tuo ovi!» Jerry totteli ja kääntyi sitten jälleen lainvalvojaan päin, kohauttaen olkapäitänsä. »Hieman kostea», huomautti hän. »Teidän ei tarvitse nukkua siellä», ehätti järjestysmies lupaamaan. »Teidän on vain luvattava pysyä alallanne.» Taaskin hänen silmänsä soukkenivat, kun hän tarkasti Jerry Aikenin avoimia kasvoja. »Pelkkä lupauksenne riittää pitämään teidät vankina, Smith; muutoin olen minä helläjalka.» »Kiitos!» Jerry nyökkäsi. »Osaan totisesti antaa arvon miehenmittaiselle vuoteelle. Saatte —» Hän keskeytti lauseensa äkkiä. Hänen silmänsä laajenivat, ja hänen päänsä kallistui hieman. Ja sitten levisi hänen kasvoillensa selittämätön ilme. Se kuului hyvin hiljaa ja etäältä, yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina painostavan lämpöisenä kevätiltana. Sen äänekkäämpi se ei ollut, mutta se kantautui kauas ja seinien lävitse — se oli taaskin tytön laulu! »Levine», sanoi Jerry huokaisten, »enpä taidakaan voida antaa teille sanaani». Järjestysmies rypisti otsaansa.. »Kuulkaahan, mies!» suostutteli hän. »Tiedän kyllä, että olette uskalias ja niin edelleen, mutta olette hullu, jos päivään tai pariin näyttäydytte Numero Kymmenen joukkueelle. Antakaa miehille aikaa jäähtyä. Jos nyt menette ulkosalle, tempaa heistä joku revolverinsa ja ampuu teidät — varmasti!» »Erehdys», vastasi Jerry hymyillen. »Olen ratsastellut vuoristossa kotvasen aikaa, mutta en ole nähnyt ainoatakaan lurjusta, joka turvautuisi revolveriin aseetonta miestä vastaan.» »Se on teidän asianne», virkkoi järjestysmies päättävästi. »Mutta nyt — minulla on kiire. Lupaatteko vai ettekö lupaa pysyä täällä tämän illan?» »En.» »Minkä tähden ette?» »Samasta syystä, naapuri, jonka tähden teillä nyt on niin hitonmoinen kiire.» Tosin Bud Levine punastui, mutta pysyi vakavana. »Ammatti on ammatti», sanoi hän. »Te annatte minulle sananne tai vietätte yönne tuolla kopissa. Jos te näyttäytyisitte tänä yönä, menisi maineeni murskaksi.» »Jos panette minut sinne», vastasi Jerry tyynesti, »niin rikon kirotun koppinne ja myöskin pilaan maineenne, järjestysmies». »Mikä teitä vaivaa, Smith?» »Tyttö — ääni, Levine. Se muistuttaa minulle erään tuntemani henkilön ääntä, ja minä aion ottaa siitä varman selon.» »Marssikaa sitten koppiin, Smith! Ja liikkukaa vilkkaasti!» Jerry meni vastahakoisesti kiviseen onkaloon, ja naristen sulkeutui raskas ovi hänen jälkeensä. Heti syntyi hänen ympärillensä melkein kouraantuntuva pimeys — kostea, vastenmielinen pimeys. Ensin hän kuuli ulkopuolelta, kuinka lukko, joka sulki hänen vankilansa oven, kitisi ja kalahti kiinni; sitten kuului järjestysmiehen hyräilyä, kun hän ripeästi asteli huoneessansa, valmistautuen poistumaan. Sitten läjähti ulko-ovi, ilmaisten Bud Levinen lähteneen samalle tielle, jota koko Numero Kymmenen kulki tänä öiden yönä. Jerry Aiken seisoi ihan hievahtamatta keskellä koppiansa ja alkoi ajatella. Kaukaa, vieläkin yhtä hiljaisena kuin hyttysen surina, mutta äärettömän suloisena ja kiihoittavana kuin viini, kuului tytön laulun poljento. XXIV luku Grayn hotelli Grayn hotellin pienessä eteishallissa, joka samalla oli toimistona, laski itse Jim Gray jalkansa pois kirjoituspöytänsä reunalta ja oikaisihe istumaan suorana ja kuuntelemaan. Samassa huoneessa olevat kolme muuta miestä noudattivat hänen esimerkkiänsä, ja kaikki he istuivat ihan hievahtamatta, sillä aikaa kun huuto lähestyi pitkin katua, muuttui kiehtovaksi, korkeaääniseksi, kaikuvaksi lauluksi ja katkesi äkkiä hotellin edustalla. »Hoilottaminen» huomautti vanha Jim Gray rauhallisesti, »merkitsee useimmiten ryyppyjä, mutta laulaminen merkitsee mitä hyvänsä ryypyistä veritöihin saakka. Hyvät herrat, pyytäisin teitä väistymään oven edestä.» Oven suussa vetelehtineet miehet astuivat nopeasti syrjään ikäänkuin Jim Grayn soukkenevien silmien tuikean katseen ajamina. Samassa ovi työnnettiin auki, ja aukkoon ilmestyi naurava nuorukainen, omituisin poika, mitä he milloinkaan olivat nähneet. Hän oli iältänsä viidentoista ja kahdenkymmenen välillä — hoikka, pyöristynyt, ja hänellä oli naurettavan pienet kädet ja jalat sekä hoikat ranteet ja nilkat. Hänen sombreronsa lieri oli edestä taipunut ylöspäin; vinhan ratsastuksen viima oli puhaltanut sen siihen asentoon; ja paidan avoimesta kauluksesta näkyi hohtavan valkoinen, pehmeä kaula, jota vuoristoaavikon pureva aurinko ei varmastikaan ollut koskaan paahtanut. Hän seisoi ovella kädet lanteilla ja jalat mukavasti harallaan ja silmäili huonetta. Ja hän katseli vuoroin kutakin huoneessaolijaa, hymyillen eräänlaiseen hilpeään, uhittelevan röyhkeään tapaan. Sellaiset silmät! Niiden välke oli samalla kertaa iloinen ja vaarallinen. Itse asiassa koko nuorukaisen olemuksesta uhkui pelottomuutta. »Mistä te olette tipahtanut?» urahti Jim Gray, kallistuen taaksepäin tuolissaan ja huoahtaen helpotuksesta. »Minut toi tuuli tänne», vastasi tulokas, »herättämään tätä vanhaa, unista kaupunki-pahaista». »Vai niin, niinkö?» virkkoi Jim Gray hihittäen. »Ja tekö kenties lauloitte kadulla? Vai oliko se teidän lemmikki-kanarialintunne?» »Ota villatukot korvistasi, isä Aika», tokaisi vieras, »ja virkoa henkiin!» Muukalaisen takaa kuului kuistilta raskaita askelia. »Mitä lempoa», kivahti Jim Gray tuimasti, »tarkoitatte sillä?» Hennon nuorukaisen taakse ilmestyi kaksi jättiläiskokoista, pimeästä taustasta puolittain erottuvaa, puolittain siihen häipyvää hahmoa, joiden päät ja olkapäät kohosivat heidän kumppaninsa yläpuolelle. Toinen oli laiha, hurjan ja kiihkeän näköinen, ja toinen täytti yksinänsä melkein koko oviaukon. »Ei mitään», sanoi tämä viimemainittu, työntyi nuorukaisen ohitse ja astui huoneeseen. »Jättäkää vain silleen tuollainen pakina, ystäväiseni!» Ja hän lähestyi Jim Grayta. »Nainen», kuiskasi hän hotellinomistajalle. Huoneessa alkoi supina; siellä olevat kolme muuta miestä jäykistyivät, ja heidän silmänsä menivät levälleen; he muistuttivat muinaisia intiaaneja, jotka olivat nähneet vilahduksen vihollisten leirinuotioiden savusta. Nainen! Numero Kymmenessä! »Paras huoneenne», jatkoi Kääpiö. »Kumpi teistä on — naisen seurassa?» tiedusti Jim Gray. Kääpiö muuttui hyvin punaiseksi. »Hän on yksin», vastasi hän. »Me vain matkustamme hänen muassaan.» Hän oli huolekkaasti hiljentänyt ääntänsä, jotta tyttö ei sitä kuulisi. Tyttö olikin nyt syventynyt kävelemään pitkin seinää ja silmäilemään kirkasvärisiä ilmoituslevyjä, joita taulujen asemasta oli huoneen koristuksena. Mutta muut huoneessa olevat miehet kallistuivat syvään kuullaksensa Kääpiön ja Jim Grayn keskustelun. Ja he kuulivat. He oikaisivat itsensä ja loivat toisiinsa nopeita, kaunopuheisia silmäyksiä. Numero Kymmeneen saapunut tyttö ei ollut naimisissa! Muuan miehistä otti sombreron päästänsä ja pyyhki hätäisesti sen lieriä; toinen hypisteli salavihkaa bandannaansa. Ja kaikkien ilmeet pehmenivät omituisesti; he näyttivät alkavan sopeuttaa huuliansa hymyyn. Jokainen pinnisti ankarasti muistiansa johtaakseen mieleensä jonkun sievän lauseen, jonka hän tai joku hänen ystävänsä oli joskus sanonut tytölle, kuten — Tällä välin nousi Jim Gray pystyyn opastaaksensa vastatulleet huoneisiinsa toiseen kerrokseen, sillä Grayn hotelli oli rakennettu nousuaikaan, jolloin näytti todennäköiseltä, että Numero Kymmenestä sukeutuisi mittasuhteiltansa todellinen kaupunki, ja saattoi kerskailla kahdesta kerroksesta. Jim Gray etunenässä kiipesivät he neljä kierreportaita myöten toiseen kerrokseen portaiden narahdellessa eri tavoin kunkin kapuajan painon mukaan. Ja niin he tulivat Jim Grayn pyhättöön — julkisivun huoneeseen. Siellä rehentelivät Numero Kymmenen ainoat seinäpaperit, jotka olivat paikoitellen vetäytyneet laskoksiin ja kurttuihin, toisin kohdin ajan vaikutuksesta tummuneet himmeän ruskeiksi, toisin kohdin päivänpaisteesta haalistuneet likaisen valkeiksi — oltuansa aikoinaan miellyttävän keltaiset. Lisäksi oli huoneen nurkassa Numero Kymmenen ainoa rautasänky, sen vieressä pesuteline, takaseinällä lipasto ja sen yläpuolella neliskulmainen peili. Tosinhan kaikki nämä huonekalut olivat enemmän tai vähemmän ravistuneita. Vuoteesta oli valkea emaljiväri enimmäkseen karissut, ja jälelle jääneet läikät olivat rypistyneet ja säröilleet paksun, liiaksi kuivuneen kalkkikuoren tavoin. Pesutelineellä olevan vesikannun nokka oli särkynyt, ja vuoteen viereen levitetty tilkkumatto oli keskeltä kulunut ihan lävitse. Peili taas — mutta keskusteltaessa Jim Gray kertoi peilin tarinan. Se oli tyyten käyttökelvoton, sillä ihan sen keskellä olevasta pienestä reiästä levisi tuhansia halkeamia. »Madame», selitti Jim Gray, »olisitte nauranut, jos olisitte nähnyt, miten tuo peili rikkoutui tuolla tavoin. Conway-vanhus oli kolme vuotta sitten kaupungissa pitämässä rymyjuominkia. Hän oli suurimman osan yötä valveilla, ryypiskellen konjakkia, ja noustessansa seuraavana aamuna makuulta hän näki itsensä peilistä; ja kun hän oli hieman pöpperössä, säikähti hän peilistä tirkistäviä kasvoja niin pahasti, että tempasi revolverinsa ja ampui kuulan suoraan niiden lävitse.» Ja Jim Gray purskahti hilpeään kurkkuhohotukseen. »Naapuri», pisti Kääpiö väliin, »onko tämä paras huoneenne?» »Eikö se ole kyllin hyvä?» kysyi Jim terävästi. »Se on mainio», sekaantui ikkunan ääressä seisova tyttö puheeseen. »Jos täällä tulee kuuma, voin nostaa tuolin tuonne katolle ja istua siellä, kunnes sisällä on niin viileätä, että saatan paneutua makuulle.» Sillä toinen kerros ei ollut yhtä laaja kuin ensimmäinen, ja katto ulkoni sen juurelta, leviten rakennuksen julkisivun ylitse ja laajeten leveäksi, matalaksi katokseksi, joka keskipäivällä soi suojaa hotellin vieraiden hevosille. »Ja», jatkoi tyttö, kääntäen hymyilevät kasvonsa ikkunasta, »kiitän teitä siitä, sir, että luovutitte minulle kaikkein parhaan huoneenne». Jim Gray sysäsi taaksepäin hattuansa, joka ei koskaan lähtenyt hänen päästänsä, ja virnisti takaisin tytölle. »Jollei se ole hyvässä kunnossa, niin panen sen kuntoon», vakuutti hän. »Ja nyt, huoneet teille molemmille, hyvät herrat —» »Siitä puhumme tuonnempana», keskeytti Kääpiö. »Näkemiin.» Omistaja poistui verkalleen ja vastahakoisesti. Hänen nähdessänsä viimeisen vilahduksen Nancy Scovilista, istui tyttö vuoteen reunalla ja hymyili hänelle Punaisen Mackin hatun ylitse. »On kovin ikävää», virkkoi Kääpiö, »ettei hänellä ole tämän kunnollisempaa. Haluatteko mitä muuta?» »Aika paljon», vastasi tyttö. »Mutta minulla ei ole senttiäkään, millä maksaisin», lisäsi hän. »Nancy», tarjosi Punainen Mack innokkaasti, »koska voinemme nimittää toisiamme kumppanuksiksi, olisin totisesti hyvilläni, jos saisin antaa teille niin paljon rahaa kuin vain tarvitsette». »Mainitkaa vain mitä haluatte», kehoitti Kääpiö, »ja minä noudan sen teille, jos sitä on Numero Kymmenessä. Kenties olette nyt hieman väsynyt. Järjestämme asianne, kun heräätte huomenaamulla?» »Aamulla?» kertasi Nancy. »Mutta iltahan on vasta ihan alussa!» Kumppanukset vilkaisivat toisiinsa terävästi. Mihin oli jäänyt heidän tuntemansa uninen olento? Se kuori oli poissa, ja uusi olento, sähköistä tarmoa uhkuva, värähdytti heitä jokaisella katseellaan. »En tahdo ottaa lahjaksi, mutta jos minun sopii lainata teiltä —» »Tietysti sopii!» »Lähdetään sitten ostoksille. Tahdon päästä eroon näistä miehenvaatteista.» Ja ennenkuin toiset ennättivät kääntyä, oli hän pujahtanut ovesta ja juoksi portaita alas. XXV luku Valkopukuinen nainen Hänen tukkansa, joka jo kovan ratsastuksen aikana oli hellinnyt hajalleen, valui hänen hartioittensa ylitse ja aaltoili paljon hänen vyötäistensä alapuolella hänen tupsahtaessaan portaiden juurelle Punaisen Mackin ja Kääpiö-Peten raskaiden saappaiden jymistessä hänen takanansa. Jim Gray loi tulisen katseen hänen jälkeensä, kun hän sujahti ovesta, heilautti kättänsä taakseen ja katosi yöhön. Kaljun myymälän edustalla hän jätti Punaisen Mackin ja Kääpiön kadulle odottamaan mennessänsä itse ostoksille ja astui kauppaan kädessänsä molempien kumppanusten setelitukut. Merkillisin tämän kummallisen illan tapahtumista oli epäilemättä se, että liikkumaton Kalju nousi ilman kehoitusta tuoliltansa seisomaan Nancy Scovilin ilmestyessä hänen myymäläänsä. Yhäti äänettömänä mulkoillen hän meni edellä myymälän perälle ja kiskoi erään hyllyn alta esille laatikon, joka kirjaimellisesti oli hautautunut tomuröykkiöihin ja hämähäkinkudoksiin. Mutta kun kansi avattiin, näkyi sen sisällä kasa valkeita vaatekappaleita. Ja tytön pyynnöstä Kalju nouti vielä toisen lyhdyn ja ripusti sen varastohuoneessa olevan särkyneen lasipalasen eteen. Sitten hän ihmetellen palasi istumaan paikallensa; sillä se naistentamineita sisältävä laatikko oli kohtalon oikusta joutunut hänen huostaansa, ja Kaljusta oli se seikka, että se tuli tarpeeseen, kummallisempi kuin se tapaturma, joka aluksi oli saattanut sen hänen käsiinsä. Useiden minuuttien kuluttua hän tuli hätkähtäen tajuihinsa. Hänen suussansa oli hirvittävän väkevä rikin maku, ja hän huomasi sytyttäneensä tulitikun toisensa jälkeen ja tuhlanneensa ne virittäessään tyhjää piippua. Kalju-ukko vilkuili arkaillen kaikkiin suuntiin, mutta varmistuttuansa siitä, ettei ketään ollut näkemässä, hän työnsi piipun takataskuunsa ja nousi jälleen seisoalleen. Hyvin varovasti hän ojensi ensin toista ja sitten toista jalkaansa. Senjälkeen hän oikaisihe, kiskaisi olkapäitänsä taaksepäin, pullisti rintaansa ja veti vatsaansa sisäänpäin — hiukkasen. Lopuksi hän tiukkasi vyötänsä, nykäisi housujansa ylemmäksi ja pyyhkäisi flanellipaidastaan useita tuhkatahroja. »Niinpä niin», jupisi Kalju ikäänkuin jollekulle näkymättömälle kuulijalle, »kuka on väittänyt minua niin kirotun vanhaksi?» Kevyet, nopeat askeleet keskeyttivät hänen mietteensä; niiden askelten pelkkä ääni kiihdytti kummallisesti miehen sydämen sykintää. Ja tuossa tyttö ilmestyi laatikkokasan takaa, kävellen reippaan somasti ja heilutellen lyhtyä kupeellansa. Hänen yllänsä oli kokonaan valkoinen asu, kengät — laatikossa oli ollut ainoastaan yksi pari ja ikäänkuin ihmeen kautta ne olivat sopineet hänelle — sukat, joille vaaleanpunainen iho antoi vain hiukan väriä, parhaanpituinen hame, väljä pusero, jonka hihat ulottuivat kyynärpäihin ja jonka avoin kaulus jätti näkyviin kolmion huikaisevan valkeata ihoa ja tulipunaisen viirun, kolmiota rajoittavan leveän nauhan — ja päässä pehmeä, valkea hattu. Se olisi tehnyt jonkun toisen naisen epätoivoiseksi, mutta Nancyä se puki oivallisesti. »Lausukaahan arvostelunne?» kehoitti tämä viileä, puhdas olento. »Ja mikä on hinta?» »Se on lahja», vastasi Kalju. »En huoli lahjaa.» »Vaihtokauppa sitten, madam.» »Mistä hyvästä?» »Siitä, että olette tehnyt minut kymmenen vuotta nuoremmaksi, neiti!» »Pete! Mack!» huusi tyttö. Ja heti häämötti ovella kaksi jättiläistä, jotka hurjannäköisistä kasvoistansa päättäen olivat valmiit raivaamaan vastukset tieltänsä. »Pakottakaa tuo mies ottamaan maksu näistä vaatteista!» Mutta Kääpiö-Pete peräytyi puoli askelta ja hapuili tukea. Samalla hetkellä Punaisen Mackin haparoiva käsi tapasi Kääpiön kouran, ja he nojautuivat yhteen ikäänkuin tukeakseen toisiansa. »Ettekö pidä asustani?» kysyi Nancy huolestuksen häive silmissänsä. »Katsokaahan!» Hän ojensi kätensä ulospäin, nousi varpaillensa ja pyörähti hitaasti ympäri. Hän oli toisen kenkänsä kärjen varassa toisen antaessa vauhtia, mutta mahdotonta on sanoin kuvata sitä liikettä — sen keveyttä — näytti siltä kuin ilma olisi äkkiä nostanut hänet maasta ja hiljainen tuulahdus pyörittänyt häntä; ja kun hän uudelleen kääntyi heihin päin, olivat hänen poskensa punehtuneet ja silmänsä säteilivät ikäänkuin olisi vinha, kylmä ahava purrut hänen kasvojansa. »Nancy», virkkoi Kääpiö käheästi, »te hurmaatte miehet hengettömiksi. Mutta — minusta tuntuu kuin ette olisikaan sama tyttö, jonka seurassa tulimme kaupunkiin.» »En olekaan», vakuutti Nancy kerkeästi. Ja hän kääntyi Kaljun puoleen. »Missä voi täällä kaupungissa viettää illan?» »Täällä ei ole paljoakaan», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan, »muuta kuin Groganin laitos. Eikä se ole sopiva paikka naisille.» »Mutta pidetäänkö siellä hauskaa?» »Madam, se on pelihelvetti», sanoi Kalju juhlallisesti. »Niinkö?» »Ja samalla kapakka — täynnä sivistymättömiä miehiä, neiti.» »Minä pidän sivistymättömistä miehistä», julisti Nancy Scovil. »Pidän karkeatekoisista. Pete, suvaitsetteko viedä minut Groganin saliin?» Pete loi voitonriemuisen katseen Punaiseen Mackiin. »Kyllä varmasti», lupasi hän ja tarjosi käsivarttansa. »Vain hetkinen, madam», pyysi Kalju, jonka pienet, iäkkäät silmät kiiluivat kuin valaistut ikkunat sakeassa sumussa. »Nämä herrasmiehet eivät kenties tunne kaupunkia? Siinä tapauksessa saattaisi olla hyvä minun lähteä oppaaksenne?» »Mutta kuka valvoo myymäläänne?» »Lempo vieköön myymälän!» huudahti Kalju, oikaisten näppärin liikkein hattuansa ja tiukaten bandannaansa. »Ja jos haluatte pistäytyä Groganin kapakkaan, niin sallikaa vain minun huolehtia siitä, ettette joudu siellä ikävyyksiin. Suokaa anteeksi, naapuri!» Vanhus työntyi ällistyneen Kääpiön ja Nancyn väliin ja lähti myymälästä tytön käsi käsivarrellaan. He poistuivat öiselle kadulle ja myymälän ovi läjähti lukitsematta kiinni heidän jälkeensä. Nancy lauloi hiljaa ja pikemminkin tanssi kuin käveli Kaljun rinnalla. Ja rampautuneesti hyppien koetti vanhus sovittaa käyntiään tytön keijukaisaskelien mukaan. Heidän takanansa astelevat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete keskustelivat keskenänsä. »Mitähän tästä tulee?» murahti Mack. »Pysy rauhallisena, astu hiljaa ja pidä revolverisi käsillä, Mack!» vastasi Kääpiö. »Mack, varmasti koko horna pääsee valloilleen, kun tuo tyttö ehtii Groganin kapakkaan. Ennen aamua on meidän tapeltava — ja tapettava. Katsohan häntä nyt! Hän ahtaa tuohon vanhaan hupsuun dynamiittipanosta.» XXVI luku Toimintaa Juuri heidän saapuessansa Groganin ovelle sytytettiin vähän matkan päässä olevan hotellin edustalla riippuva iso öljylyhty, ja koko katu muuttui äkkiä valoisaksi. Nan pysähtyi sitä katsomaan, ja Punainen Mack ehätti heti hänen viereensä. »Nancy», kuiskutti hän tytön korvaan, »jos pyytäisitte minulta hyvää neuvoa, niin kieltäisin teitä menemästä Groganin kapakkaan. Se ei ole laitettu naisia varten. Sillä on sellainen maine.» Tyttö pyörähti nauramaan vasten hänen kasvojansa, joten Punainen Mack oikaisihe ja jäi hieman jälemmäksi. »En pyydä neuvoja», vastasi Nancy. »Kaipaan toimintaa, toimintaa, toimintaa! Jollette te kaksi halua tulla sisälle, niin varmasti tämä ystäväni pitää huolta minusta.» Hän sujutti kätensä jälleen Kaljun käsikoukkuun. Ukon rinta pullistui kuin kupukyyhkysen kupu. »Jollei Numero Kymmenen pysty tarjoamaan teille toimintaa», kehaisi hän, »ei siihen pysty yksikään kaupunki koko vuoristossa». He poikkesivat sivuun ja astuivat sisälle Groganin kapakan ovesta. Kääpiö ja Punainen Mack seurasivat avuttomina. Sisällä olivat Grogan ja hänen- apurinsa siistineet Jerry Aikenia vastaan käydystä joukko-ottelusta aiheutuneen sekasorron ja osittain korjanneet rikkoutuneet esineetkin. Rulettipyörä ei ollut pudotessaan särkynyt ja oli taaskin paikallansa pöydällä. Siellä täällä oli joku tuoli kallellaan, mutta yleensä ei mellakasta näkynyt mainittavia merkkejä. Ei ainakaan huonekaluissa, mutta miesten kasvot puhuivat selvää kieltä tappelusta. Roteva Grogan itse seisoi tarjoilupöydän takana leuka toispuolisena ja mustelmaisena, tarjoillen miehelle, jonka silmä oli purppurainen. Muuan toinen lähestyi tarjoilupöytää, nilkuttaen silmäänpistävästi. Korttipöytien ympärille keräytyneissä ryhmissä ja rulettia ympäröivässä piirissä Nancy näki kuhmuja otsilla, poskilla ja leuoissa, ja siellä täällä piirtyi valkeita tai mustia kiinnityslaastarin kaistaleita kasvojen pronssinväristä ihoa vasten. Jerry Aiken oli jättänyt merkkejä kovan nyrkkinsä jokaisella sivalluksella. Eipä silti, että kaikki miehet olisivat olleet sillä tavoin kolhittuja, mutta loukkautuneita oli seassa siksi paljon, että koko joukko näytti ihan äsken tulleen ankarasta kamppailusta. Nancyn ilmestyessä ovelle syntyi kuisketta, ja sitten kääntyivät kaikkien kasvot häneen päin. Jos aurinko olisi noussut keskiyöllä, ei Numero Kymmenen olisi juuri voinut enemmän ällistyä kuin nähdessänsä tämän viileän, valkopukuisen hahmon. Hymyillen tyttö vuorostansa katseli heitä silmät niin eloisasti liikkuen, että hänen katseensa näytti kohdistuvan jokaisen kasvoihin samoin kuin ihmisjoukkoon tähdätyn revolverin suu näyttää suuntautuvan kuhunkin yksilöön. Niinpä Numero Kymmenen miehet supattelivat, liikahtelivat, ja sitten itsekukin oikaisihe hieman, pyyhki pois pölyä, kohensi sombreroansa parempaan asentoon ja ravisti itseänsä varmistuaksensa siitä, että oli kunnossa, kuten monet urheilijat valmistautuessansa sijoittamaan varpaansa kilpajuoksujen lähtöviivalle. Nämä pikku merkit eivät välttäneet Punaisen Mackin terävää silmää. Puolittain ähkyen, puolittain supisten hän jupisi Kääpiölle: »Horna alkaa olla valmis räiskymään, Kääpiö. Pidä nyt silmäsi auki!» »Mitä ensin teemme?» tiedusti Nan Kaljulta. »Mitä vain haluatte, neiti», vastasi vanha tahko. »Mikä pyörä tuolla noin loistaa?» »Rulettiko? Tekisipä mieleni väittää, ettei missään muualla voi niin nopeasti ansaita rahaa eikä päästä rahoistansa kuin ruletissa. Mutta tuo pyörä on pahaonnisin, mitä olen ikinä nähnyt. Ei kukaan milloinkaan selviydy voittajana pelatessansa illalla tuota pyörää vastaan, madam.» »Mutta me tarvitsemme vauhtia, naapuri», vastasi Nancy, mennen edellä rulettipöydän ääreen. Siihen, minkä tähden kukaan ei voittanut Groganin ruletissa suuria rahamääriä, oli erikoiset syynsä. Sen takana seisoi Teeku-Lew. Hän oli saanut eteläeurooppalaista tarkoittavan liikanimensä tumman ihonsa ja pienien, mustien silmiensä tähden. Todellisuudessa »Teeku» ei ollut syntynyt Manhattanin Toista katua ja Kolmatta lehtokujaa idempänä. Syistä, jotka hän itse ja New Yorkin poliisit parhaiten tunsivat, hän oli kauan sitten kaikonnut mainitusta suurkaupungista, ottaen mukaansa kovaksi parkitun omantunnon, näppärät hyppyset ja repullisen konnankoukuissa tarvittavia vehkeitä. Aikanaan hän saapui Numero Kymmeneen ja näytti siellä Groganille yhden ainoan kojeen repustaan. Se oli sangen ovelasti suunniteltu vipu, joka voitiin sovittaa rulettipyörään vähääkään pelkäämättä ilmituloa. Grogan hyväksyi kojeen ja pestasi Teekun ruletin hoitajaksi. Grogan ei kyllä ollut luonnostansa konna, mutta hän järkeili filosofisesti, että Numero Kymmeneen saapuneet miehet olivat tavallisesti tulleet sinne päästäkseen rahoistansa ja että tuskin voitiin pitää rikoksena, jos hän laittoi niin, että se kävi liukkaasti ja nopeasti. Kun Teeku-Lew oli hänen rulettinsa takana, ei se jättänyt paljoakaan toivomisen varaa tässä suhteessa. Ihan Teeku-Lewin jalan vieressä oli lattialauta hieman irrallaan, ja kun painettiin tätä lautaa määrätystä kohdasta, painui myöskin lattian alle piilotettu nappula, joka vuorostaan käytti vipua. Tosinhan ruletissa usein toistuvat häviöt kiihoittivat miehiä katsomaan kieroon Teeku-Lewiä, mutta hänen ei kertaakaan Havaittu edes koskettavan pöytää hyrrän pyöriessä, ja tappioiden arveltiin yksinkertaisesti johtuvan toisen hämmästyttävästä onnesta. Niinpä Grogan vaurastui. Nancy Scovil meni suoraan rulettipöydän ääreen. Pelaajien piiri jakautui ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta antamaan hänelle tietä, ja hänen vanavedessänsä tulivat ensiksi henkivartijat — Pete ja Punainen — ja sitten muut miehet tarjoilu- ja korttipöytien äärestä. He siirtyivät keskemmälle ja astelivat verkkaisesti ruletin ympärille. Iso Grogan, jolla ei sillä hetkellä ollut mitään tekemistä tarjoilupöydän takana, liittyi joukkoon. Punertava, pyöreäkasvoinen kaivosmies työnsi hattunsa takaraivolle ja tarkasti Nancyä hien himmentämin silmin. Hän oli hävinnyt paljon. »Neiti», virkkoi hän, »aiotte ryhtyä peliin, jossa teillä on huonoimmat mahdollisuudet koko talossa. Kysykää Teeku-Lewiltä itseltään.» Teeku tuijotti tyttöön, ja hänen pienet silmänsä olivat levinneet melkein kaksi kertaa tavallisen laajuisiksi. Nyt hän hätäisesti pyyhkäisi otsaansa hihallaan ja räpäytti silmiänsä. Tuossa oli ihan todellinen nainen eikä valkopukuinen aave. »Onnenpeli on onnenpeliä», sanoi hän ponnekkaasti ja hymyili Nancylle rohkaisevasti. Teeku-Lewin kasvoissa oli se lihasliike, joka saa aikaan hymyn, todella harvinainen, ja nytkin hänen ohuiden huuliensa vääntyminen muistutti pikemminkin virnistystä kuin hilpeyden ilmaisua. Mutta Nancy Scovil ei säikähtänyt pelurin silmien helmimäistä kirkkautta. Hän silmäili miestä, hymyillen avoimesti, riemuisesti. Kaikki petoksen ja kavaluuden ajatukset olivat tuhansien kilometrien päässä hänen mielestänsä; koko maailma oli hänestä täynnä iloa ja vilpittömyyttä, ja hän tiedusti: »Miten tätä peliä pelataan?» »Jos panette rahanne punaiselle tai mustalle», alkoi Teeku laulavalla äänellä selittää, »maksetaan dollari dollarista; jos panette rahanne parittomalle tai parilliselle, maksetaan dollari dollarista; jos panette rahan yhdelle ainoalle numerolle, maksetaan kolmekymmentäkuusi yhdestä ja seitsemänkymmentäkaksi yhdestä, jos jätätte sen toiseksi kerraksi. Jos panette rahanne numeroryhmille —» Hän lorusi selitystänsä nopeasti, puhuessansa osoitellen laihalla, likaisella etusormellaan hyrrän vieressä laudalla olevia kohtia, joihin rahat sijoitettiin. Ennenkuin hän ehti lopettaa, häilähti Nancyn kädestä pöydälle kahdenkymmenen dollarin seteli. Teeku-Lew tähysti sitä, rypistäen otsaansa. Se oli korkeata peliä naiselle, jopa hyvin korkeata sellaiselle naiselle, joka ei tuntenut peliä. Sitäpaitsi oli Teekunkin kovettuneeseen sieluun pesiytynyt hiukan vuoristoaavikon tarttuvaa ritarillisuutta. Hän ei olisi mielellänsä nylkenyt naista — käyttämällä hyrrään vaikuttavaa vipua. Mutta kun hän pani hyrrän pyörimään ja sen juovat välkkyivät vaarallisen kirkkaina, virisi Teeku-Lewin sielussa vanha vaisto väkevänä. Kevyesti, taidokkaasti hän hyrrän hidastuessa käytti vipuansa. Hyrrä pysähtyi. Kasvot ilmeettöminä kuten tavallisesti Lew otti pöydältä uutuuttansa kahisevan setelin. Häntä hämmästytti nurina, melkein kuulumaton. Tavallisesti vuoristoaavikon miehet säilyttävät hyvän tuulensa hävitessänsä, ja nurkumista kuuluu onnenpelissä harvoin. Mutta katsahtaessansa nyt ympärilleen Lew näki ryhmän synkkiä kasvoja, ja ihan tytön vieressä hieman taempana seisoi tummaverinen jättiläinen ja toinen punatukkainen, joiden silmissä oli uhkaava välke. Lew kohautti olkapäitänsä. Hän ei antautunut peloiteltavaksi. »Koettakaapas onnea kortissa», kehoitti Punainen Mack. »Tuolla on pokerpeli parhaillaan käynnissä. Ruletti ei ole sopiva peli vasta-alkajalle. Se menee päähän, tuo hyrrä. Sen pyöriminen ikäänkuin humalluttaa ihmisen.» »Niin totisesti tekeekin», sekaantui Teeku-Lew puheeseen. Hänen idänpuolinen murteensa ja vinkuva nenä-äänensä olivat jyrkkänä vastakohtana häntä ympäröivien miesten puhetavalle. »Heittäkää silleen ruletti, neiti! Te ette ole ollenkaan perehtynyt tähän.» Hän vilkaisi salavihkaa Groganiin, mutta viimemainittu nyökkäsi hyväksyvästi. Miesten ryöstäminen riitti, eikä tytön nylkeminen ollut tarpeen. Mutta Nancy nauroi taaskin. »Minä koetan tätä ryhmää. Neljä yhtä vastaan?» »Maksetaan neljä yhtä vastaan», vakuutti Teeku-Lew rohkaisevasti. »Onnenpeli on onnenpeliä», virkkoi Nancy nauraen ja pani pöydälle toisen kaksikymppisen. Hyrrä pyöri, ja sen värähtelevät, kirkkaasti kimaltelevat juovat huikaisivat hänen silmiänsä. Sitten hän tunsi jonkin muun vetävän hänen katsettaan puoleensa, ja hän katsahti Teeku-Lewin jäykästi tuijottaviin silmiin. Teeku tähysti hänen kasvojansa tarkasti, ja kun Nancy nyt hymyili hänelle avoimesti, ilmestyi hänen kumpaankin poskeensa punainen täplä, ja hän käänsi äkkiä katseensa toisaalle. Hitaasti hyrrän liike kävi yhä verkkaisemmaksi. Sattumalta vilkaistessansa maahan Nancy huomasi Teekun toisen jalan liikkuvan omituisesti, ikäänkuin hän olisi hapuillut jotakin, epäröinyt ja sitten siirtänyt jalkansa pois. Ruletin hyrrä seisahtui vivun siihen kajoamatta. Nancy oli voittanut. Hänen ympärillensä kertyneestä pienestä ryhmästä kuului hyväksymisen ja huojennuksen sorinaa, ja koneellisesti alkoi Teeku laskea hänen voittoansa. Nan nauroi riemuisesti. »Ketä janottaa?» huusi hän. »Missä on herra Grogan?» »Tässä, neiti.» »Ryyppy joka miehelle, herra Grogan!» Hetkiseksi tyrmistyivät kaikki äänettömiksi. Piti olla rahoissansa tarjotaksensa koko joukolle Numero Kymmenen hinnoilla; mutta sitten alkoi tungos rulettipöydän ympäriltä nopeasti hajaantua ja vieläkin nopeammin keräytyä tarjoilupöydän ääreen. XXVII luku Jeremiaan tarina Numero Kymmenen lausui mielipiteensä kokoontuessansa Groganin tarjoilupöydän ääreen. »Siinäpä reipas tyttö! On totisesti!» »Mistähän osasta maasta tuollaisia tyttöjä tulee?» »Mistä hän on tullut? Kuka hänet toi kaupunkiin?» »Nuo kaksi miestä.» »Mutta miten on Kalju joutunut hänen seuraansa?» »En tiedä. Eikö hän ole kuin tuulispää, Mike? Katsohan häntä nytkin; kylmä kuin jää, raikas kuin aamu, hilpeä kuin lintu. Mitä hän juo? Hyvä Jumala, Mike, onko hänellä konjakkia?» »Ei. Se on inkivääriolutta. Hän on hieno nainen, sinä hupsu!» Viittauksella Grogan käski erään apulaisensa tarjoilla miesjoukolle ja meni itse Teeku-Lewin luokse, joka ei koskaan poistunut paikaltansa ruletin takaa. »Miten se kävi, Lew?» kysyi isäntä levottomana. »Luiskahtiko jalkasi?» Teeku-Lew katsoi häntä silmää räpäyttämättä. »Minä en käyttänyt sitä», vastasi hän tyynesti. »Onko tarkoituksesi sanoa», kivahti Grogan, »että sallit hänen viedä ne kahdeksankymmentä dollaria yrittämättäkään estää sitä?» Lew pysyi jörön äänettömänä, mikä tavallisesti oli vaarallinen merkki, mutta Grogan oli liiaksi kiukuissaan kiinnittääksensä siihen huomiota. »Onko tämä armeliaisuuslaitos?» kysyi hän vimmastuneena. »Ota se minulta, isäntä!» ärähti Teeku. »Se ei ole armeliaisuutta.» »Teeku», tiedusti Grogan tyynemmin, »mitä se merkitsee?» »Se merkitsee seuraavaa», tiuskasi Teeku. »Tuo tänne niin paljon miehiä kuin haluat, ja minä kyllä hoidan tämän likaisen puuhan hyväksesi, Mutta kun tulee naisia, pitää onnen saada ratkaista. Peli on rehellistä, niin pian kuin sitsipuku on hyrrän ääressä. Tarkkailitko häntä? Useimmat tytöt menevät päästänsä sekaisin, jos menettävät viitosen; mutta hän viskasi kaksikymppisen menemään eikä räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän on urhea; siinä kaikki. Ja häntä kohtaan menetellään rehellisesti, niin kauan kuin minä olen hyrrän takana.» Hänen alaleukansa työntyi uhkaavasti eteenpäin, ja hän kallistui likelle isäntää. »Jollen minä mielestäsi hoida peliä hyvin», sähisi hän, »käy itse remmiin, sinä kehdonryöstäjä, salatuhisija!» Viimeiset sanat kuultuansa olisi Grogan saattanut tempaista revolverinsa, mutta hän ei niitä tajunnut, minkä vuoksi hän vain puri hammastansa toisen vastauksen johdosta. »Sinulla on ylivoimainen ote nyt, Teeku. Minä en osaa käyttää hyrrää, ja sinä tiedät sen. Huomenna puhumme tästä asiasta uudelleen.» »Suu kiinni!» kuiskasi Teeku-Lew hiljaa. »Tänne tuli koukku pälyilemään häiriöitä.» Yhteinen vaara sai heidät unohtamaan äskeisen riitansa, sillä ovella seisoi itse järjestysmies Bud Levine. Mutta järjestysmies ei ollut jännittyneen ja huolestuneen näköinen kuten tavallisesti. Hän seisoi suorana, toinen käsi riippui kupeella, silmissä oli iloinen välke, ja hän näytti joka suhteessa kymmentä vuotta nuoremmalta kuin viimeksi käydessään Groganin kapakassa samana iltana. Sillä järjestysmies oli lähtenyt etsimään sen laulun alkulähdettä, jonka hän oli kuullut kaikuvan kadulla, ja tullut senvuoksi siihen paikkaan, josta Numero Kymmenessä kaikki, sekä hyvä että paha, sai alkunsa — Groganin kapakkaan. Hän seisahtui ovelle vain hetkiseksi, näki sitten valkoisen täplän ja hymyili. Sillä hetkellä Nancy kilisti lasia John Rappin kanssa, joka oli leveäharteinen, keski-ikäinen, arpiposkinen mies. Niillä arvilla oli oma tarinansa. Yksi niistä oli painunut syvälle poskeen ihan suupieleen, vetäen huulet yhtämittaiseen, juroon, ilottomaan hymyyn; toinen mutkitteli himmeän salaman tavoin hänen otsaltansa silmän vieritse alaspäin. Yleensä luultiin arpien olevan peräisin käsikähmästä ison puuman kanssa; todellisesti ne oli saatu kaksintaistelussa hänen ylioppilasaikoinaan, jolloin Johann Rapp oli ollut Heidelbergin iloisin ja huimin nuorukainen. Siitä oli kaksikymmentä vuotta, ja senjälkeen oli tapahtunut aika paljon, mutta tänä iltana johtuivat entiset ajat äkkiä miekkailusankarin mieleen. Hänen arpisten kasvojensa, ruman hymynsä ja äreän luonteensa tähden oli jokainen hänen viimeisenä vuosikymmenenä kohtaamansa tyttö vapisten kaikonnut hänen luotansa, mutta tämä viehkeä, valkopukuinen olento oli hymyillyt hänelle niin, että hänen sydämensä oli ollut vähällä lakata sykkimästä. «_Fräulein_», sanoi hän, »suvaitsetteko kilistää Johann Rappin kanssa?» »Kyllä varmasti.» »Kumppanuksina siis?» »Kumppanuksina», vahvisti tyttö. Niinpä Rapp oli sujauttanut kätensä Nancyn kainaloon, ja nyt he joivat maljan vanhaan ylioppilastapaan, käsikoukussa. Tyttö ryyppi inkiväärioluttansa lyhyin siemauksin, mutta Rapp tyhjensi lasinsa yhdellä kulauksella ja paiskasi sen sitten tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan. Se oli ollut tapana vanhaan aikaan ylioppilaiden juodessa jotakin äänetöntä maljaa. Joku työntyi Rappin eteen, ja viimemainittu sopeutui siihen säyseästi, sillä hänen sydämensä oli täysi. »Tullessanne kaupunkiin lauloitte», lausui tunkeutuja. »Ettekö suvaitsisi laulaa meille nyt taaskin?» Ja hetkisen kuluttua avautui Nancyn eteen pieni puoliympyrä kuin taiottuna, ja hän alkoi laulaa selkä käännettynä korkeaan tarjoilupöytään päin. Hän lauloi vanhaa unkarilaista kansanlaulua, jonka poljento oli yhtä epätasainen kuin kivilouhos. Ei kukaan ymmärtänyt sanoja, mutta hänen silmänsä ja eleensä kertoivat niiden sisällön. Miehet seisoivat äänettöminä hänen ympärillänsä; heidän kätensä puristivat tiukemmin laseja, heidän katseensa takertuivat hänen kaulansa liikkeisiin ja värähtelyyn, heidän korviansa huumasi laulun tanssipoljento, ja äänen puhtaus kiehtoi heidän sydäntänsä. Nancy lausui ponnistamatta, mutta ääni täytti huoneen; hän lauloi laulamisen ilosta, ja joka miehestä hän tuntui laulavan juuri hänelle. Sillä hänen silmänsä eivät pysyneet hetkistäkään paikallaan, ja hänen suupielissänsä väreili hymy. Laulu taukosi äkkiä, ja Nancy niiasi. Vähän aikaa olivat kaikki hiljaa, pidättäen henkeään, sitten kajahti huuto, joka tärisytti Groganin laipiota. Seurasi hämminki, jonka aikana toiset pyysivät uutta laulua, toiset paukuttivat tarjoilupöytää, vaatien lisää ryyppyjä. Tällä väliajalla tunkeutui järjestysmies ahdingon lävitse Nancy Scovilin luokse. Siitä, että muut väistyivät hänen tieltänsä, tyttö, arvasi, että hän oli Numero Kymmenen mahtimies. Järjestysmies nosti hattuansa aika kömpelösti. Oli kulunut vuoden päivät siitä, kun hän oli viimeksi sitä heilauttanut. »Nimeni on Bud Levine», esitteli hän itsensä »Kuulin teidän laulavan, ja minun oli tultava kertomaan teille, etten koskaan ennen ole kuullut sen vertaista.» »Kiitos», vastasi Nancy. »Minun nimeni on Nancy Scovil. On hauska tutustua teihin, herra Levine.» Heidän pudistaessaan toistensa kättä muuttui Nancy Scovilin kasvojen ilme. Hän nosti päätänsä, haisteli ja katsoi sitten omituisesti järjestysmieheen. Sillä Bud Levinen viedessä Aikenia Groganin kapakasta olivat vangin housut, jotka olivat likomärät Florida-vedestä, hankautuneet vangitsijan vaatteisiin ja tartuttaneet niihin tuoksun. Nancystä se oli samanlaista kuin jos hän olisi löytänyt keskellä aavikon hietikkoa villien kevätkukkasten koristaman niityn. Hän haisteli toistamiseen. »Florida-vettä!» pääsi häneltä. Hänen hämmästykseksensä järjestysmies säpsähti ja vilkaisi hätääntyneenä olkansa ylitse, huokaisten sitten huojennuksesta, kun vaaraa ei ollut näkyvissä. »Arvelin», selitti hän tytölle, »miehen murtautuneen vapauteen, kun huomautitte siitä». »En mahtanut sille mitään», vastasi Nancy, nauraen. »En tiennyt lännenpuolelaisten käyttävän hajuvettä.» »Neiti Scovil», vakuutti järjestysmies hyvin punaisena ja totisena, »emme me sitä käytäkään. Tämä haju on lähtöisin eräästä kaistapäästä, jonka vähän aikaa sitten pistin koppiin. Olen näette järjestysmies.» »Florida-vettä», hoki tyttö. »Se ei tunnu oikein luonnolliselta täällä, vai mitä?» »Minä pidän siitä hiukan», sanoi Nan, »mutta, herra järjestysmies, te tuoksuatte kuin kasvilämpiön ruusuhuone». »Neiti», pyysi Levine, »älkää pilkatko minua sentähden. Ei ole minun syyni, että haju tarttuu. Tämä kummallinen miekkonen oli vähällä myllertää koko Numero Kymmenen menetettyänsä pullon sitä ainetta.» »Niinkö? Kertokaahan siitä!» »Hei, järjestysmies», huusi ääni joukosta, joka sankkeni heidän ympärillään, »aiotteko pidättää neidin? Onko hän rikkonut lakia vastaan?» »Ei ole», murahti järjestysmies, »mutta te saatte kasvonne rikotuiksi, jollette pidä varaanne ja pysy vaiti». Hän kääntyi tytön puoleen. »En nähnyt alkua, mutta minulle selostettiin se», jatkoi hän. »Tämä hullunkurinen miekkonen oli tullut kaupunkiin ja ostanut pullon Florida-vettä, joka oli särkynyt hänen takataskussaan täällä. Heti sen hajun tunnettuansa olivat pojat arvelleet häntä hölmöksi ja ryhtyneet pitelemään häntä pahoin. Mutta he olivat vain antaneet alun, ja hän oli hoitanut lopun. Katsokaahan Groganin leukaa ja Steven silmää. Niin, hän oli peitonnut heitä oikein aika lailla. Ei hän ollut mikään roteva mies, mutta hän oli totisesti löylyttänyt täkäläistä seuruetta. He olivat sohineet tyhjää ilmaa, ja hän taas oli sivautellut heitä arkoihin kohtiin. — Varsin pian tuli iso Grogan minua noutamaan. Hän kertoi, että täällä oli mellakka, joten lähdin tänne. Sitä on vaikea uskoa, mutta mies oli vähällä syöksyä paljain käsin kimppuuni välittämättä revolveristani. Hän oli kuin villikissa, neiti, mutta koko ajan hän nauroi pakahtuaksensa ja nautti tappelusta sanomattomasti. Pistin hänet senvuoksi koppiin jäähtymään, mutta vaatteeni hankautuivat häneen, ja tätä ainetta tarttui minuun. En tiedä, miten saisin hajun pois itsestäni.» Nancyn silmät säihkyivät innostuksesta. »Minkälainen mies hän on?» tiedusti hän. »Eipä juuri tavallista kummempi. Hartiat leveähköt. Keskimittainen. Aina nauru suussa.» »Mikä hänen nimensä on?» »Jeremias Smith.» Tyttö pudisti päätänsä ymmällä ja hieman pettyneenä. »Ainakin hän ilmoitti sen nimekseen», virkkoi järjestysmies. »Ei kai kävisi päinsä, että näkisin hänet?» kysyi Nancy. »Ei mikään ole sen helpompaa», vastasi Levine. »Vankila on suoraan kadun toisella puolella.» XXVIII luku Budin unelma Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä pois miesjoukosta. Miehiä oli sulloutunut järjestysmiehen ja oven väliin, kookkaita, rajuja, suuttuneita miehiä. He olivat kuulleet tytön laulavan, nähneet hänen nauravan; Nancy Scovilin riistäminen heiltä oli samanlaista kuin leikkikalun anastaminen lapselta. Pahinta oli se, että Punainen Mack ja Kääpiö-Pete ehättivät hänen luoksensa ja työntyivät hänen ja järjestysmiehen väliin. Kääpiö laski ison kätensä Levinen olalle ja murahti hänen korvaansa: »Kuunnelkaa sanojani, naapuri, ja pitäkää varanne! Tämä neiti on täällä meidän seurassamme eikä lähde kuhertelemaan kenenkään sellaisen kanssa, jota me emme tunne.» Järjestysmies katsoa muljautti häneen äkäisesti. »Kiitos!» ärähti hän. »Mutta kuulkaahan, te roteva läskipää! Jos tarvitsen neuvoja —» »Olkaahan toki!» huudahti Nancy, pujahtaen heidän väliinsä. »Minä _pyysin_ häntä saattamaan itseäni. Sitäpaitsi — minä olen oma määrääjäni. Lähdemmekö?» Viimeiset sanat olivat järjestysmiehelle, joku seisahtui luomaan uhkaavan katseen Peteen, ennenkuin pyörähti ympäri ja tarttui tytön käsivarteen. Hetkisen kuluttua he olivat kadulla, ja miesjoukko oli heidän takanansa. Jos silloin olisi äänestetty siitä, kuka oli Numero Kymmenen vihatuin, kiusallisin harminkappale, olisi järjestysmies Bud Levine saanut varmasti enimmät äänet. Nancy tiesi sen, ja Levine arvasi hänen sen tietävän. Hän tuntuikin haluavan korvata sen olemalla erikoisen herttainen Budille. Eipä siltä, että viimemainittu olisi miellyttänyt häntä paljoakaan enemmän kuin pelisaliin jääneet miehet; sillä Groganin kapakassa hänestä oli tuntunut kuin olisivat hienot, näkymättömät langat yhdistäneet kaikki nuo väkevät, karkeat miehet häneen. Ja niissä langoissa liikkui sähkövirta, joka värähdytti häntä. Olipa hänestä joskus, kuten esimerkiksi laulaessansa, tuntunut siltä kuin olisivat kaikki miehet seisoneet hänen kämmenellänsä ja hänen olisi tarvinnut vain puristaa kätensä nyrkkiin nähdäksensä heidän kiemurtelevan. Se oli kaikki Nancystä tuiki uutta. Hänen entisessä, yksitoikkoisen uneliaassa elämässänsä miehet olivat olleet vain sisällyksettömiä maanmerkkejä, tuskin eloisampia kuin kummut eivätkä puoliksikaan niin miellyttäviä kuin vihreät puut. Nyt he olivat erilaisia, hämmästyttävän erilaisia. He olivat tavattomia voimia, jotka vaikuttivat häneen omituisesti. Hän piti heistä kaikista. Oli hauskaa olla heidän läheisyydessänsä. Rumimmatkin, karkeimmatkin kasvot Groganin kapakassa kiehtoivat Nancyä, koska hän vaistosi niissä rajatonta voimaa, päättäväisyyttä, vaaraa. Groganin kapakan ulkopuolella hänestä tuntui kuin olisivat sadat häntä pidelleet näkymättömät kädet hellittäneet otteensa. Raikas yö-ilma hiveli hänen kasvojansa; hänen yllänsä säihkyivät tähdet keltaisina matalassa, äärettömässä holvissa ikäänkuin upeaan samettiin kiinnitetyt keltaiset timantit. Ja hänen vierellänsä asteli yksi ainoa mies, joka oli pystynyt tuomaan hänet pois Groganin salista vastustuksesta huolimatta. Hän oli voimakkain, ja Nancy halusi hieman suitsuttaa hänen kunniakseen. »Pitkäsarvisia äkäpäitä!» jupisi järjestysmies kiukkuisesti itseksensä. »Hurjia miehiä — tappelupukareita — joskus vielä panen heidät koville!» »No, mutta kuulkaahan», vastusti tyttö innokkaasti, »hehän ovat mainiota joukkoa. En koskaan ennen ole tavannut sellaisia miehiä!» »Neiti», vakuutti Levine juhlallisesti, »saatte uskoa sanojani: heidän ja muiden miesten välillä on samanlainen erotus kuin villien mustangien ja kesyjen hevosten välillä.» Mutta äkkiä Nancy seisahtui keskelle katua ja kääntyi järjestysmieheen päin; hotellin lyhdyn valo väikkyi omituisesti hänen kasvoilleen ja valaisi hänen hymyään. »Mutta, järjestysmies Levine», huudahti hän, »tehän olette ihan samanlainen kuin kaikki muut — vain voimakkaampi — ja juuri senvuoksi pidän teistä niin paljon!» Sitten hän käveli Levinen rinnalla edelleen vankilaa kohti. Järjestysmiehen päätä huimasi. Syynä eivät niin suuresti olleet tytön sanat kuin niiden lausumistapa. Useimmiten kahlehtii naista sovinnaisuus, joka sumentaa hänen silmäinsä välkettä, hillitsee hänen hymyänsä ja tekee hänen äänensä vakavaksi ja yksitoikkoiseksi, mutta Nancyn katsoessa järjestysmieheen naisellisuus leimusi hänen silmissänsä, valoi sointua hänen ääneensä ja värähdytti hänen huuliansa. Järjestysmies henkäisi syvään, väkevästi, ja se vaikutti kuin tulinen Samos-viini, pannen hänen aivonsa humisemaan. Hänen oli mahdoton aavistaa, että Nancyssä nyt vavahteleva voima oli vuosikausien aikana hillittyä tarmoa, joka riehahti valloilleen yhtenä ainoana myllerrysiltana, että tyttö olisi puhellut kelle miehelle tahansa samalla tavoin kuin nyt puheli hänelle, kävellyt yhtä likekkäin kenen muun miehen kanssa tahansa ja hyräillyt samalla tavoin hiljaisen hillitysti. Mutta heidän astellessansa loppumatkaa vankilaan järjestysmies laski päässänsä nopeasti yhteen numerosarekkeita. Hän pohti, jaksaisiko hän tuloillansa tarjota mukavan toimeentulon sellaiselle vaimolle. Ja avatessaan asuntonsa ovea hän päätteli, että hänen oli luovuttava tästä ankarasta elämästä. Kun hänellä oli joku, jonka tähden elää — »Missä hän on?» keskeytti tytön ääni hänen ajatuksensa. Yhäti liikkuen kuin unissakävijä järjestysmies aukaisi kopin oven lukon. »Hei, mies!» huusi hän. »Tulkaa ulos!» Ja Jerry Aiken, toiselta nimeltä Jeremias Smith, seisoi nojaten oveen, ja lamppu, jonka järjestysmies oli hetkistä aikaisemmin sytyttänyt, valaisi häntä hyvin. »Te!» huudahti Nancy Scovil ja purskahti nauruun, joka raikui huoneessa sointuvana kuin musiikki. »Te!» »Hohoi!» vastasi Jerry vähääkään nolostumatta. »Tunnetteko tämän miehen?» tiedusti järjestysmies. Nancy ei kiinnittänyt hänen lainkaan huomiota, vaan meni vangin luokse. »Uhuu!» äänsi hän nuuhkien tultuansa likemmäksi. »Oletteko koettanut muuttaa itseänne ruusuksi?» »Yhtä suloiseksi kuin laulu on, niinkö?» virnisti Jerry. »Laulu vankilassa», jatkoi Nan. »Kopissa rauhanhäiritsemisestä? En ole tiennyt Florida-veden käyvän päähän.» »Viisitoista prosenttia alkoholia», vastasi Jerry. »Sangen hyvää hätätilassa. Maistakaa sitä joskus!» Nancy istuutui ja kallistui taaksepäin tuolissa, yhäti nauraen. Järjestysmies silmäili heitä vuoroin kumpaakin perin ällistyneenä. »Mutta onpa teitä pehmitetty, Jerry.» Aiken hypisteli paitansa risaisia jätteitä. »Niin», vastasi hän hymyillen, »kaikki muu tuhoutui paitsi tuoksuani». »Pysykää loitolla!» huusi tyttö, nostaen kättänsä. »Jerry, te nousette _minun_ päähäni.» »Tietysti. Suokaa minulle aikaa, tyttö; minä olen vasta alussa.» »Milloin arvelette pääsevänne täältä pois.» »Levättyäni perinpohjaisesti», vastasi Jerry, virnistäen järjestysmiehelle. »Mutta mitä on teille tapahtunut, Nan? Te olette hereillä!» Hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta ja innosta, valmiina ponnahtamaan hämmästyksestä ja valppaudesta. Ja Nancy puolestansa näki hänet uusin silmin. Jerryn verrattain tavallisen vartalon editse lipui Groganin vieraiden hahmoja, rotevia miehiä, järeäkouraisia, tuikeasilmäisiä miehiä, jotka ulkomuodosta päättäen olisivat ponnistamatta pystyneet rusentamaan tämän miekkosen. Ja sitten Nancy muisti itse Groganin pöhöttyneen leuan ja monen muun mustelmaiset kasvot. Sen kaiken oli tehnyt Jerry Aiken. Hän oli peitonnut Groganin joukkiota. Miten? Tyttö katsahti Jerryyn, siristäen kummastuneena silmiänsä. Kenties juuri sisu sai tuon miehen naljailemaan hänelle nyt ujostelemattomana repaleisessa, risaisessa asussaan, sama sisu, joka kiilui hänen silmistään. Hänen kasvoissansa oli tuskin ainoatakaan mustelmaa; ei merkkiäkään ottelusta, jossa hän oli ollut. »Jerry», puhkesi tyttö puhumaan, »en ole ennen teitä tuntenut». »Nancy», vastasi toinen äänessänsä sama sointu, »en minäkään ole ennen tuntenut _teitä_». Jerry oli siirtynyt likelle tyttöä, ja järjestysmies tarkkaili heidän iloisia kasvojansa yhä levottomampana. Jostakin syystä hän ei enää laskenut tulojansa. »Pysykää alallanne!» komensi hän tylysti. »Kyllä varmasti», vakuutti Jerry Aiken. Kadun toiselta puolelta Groganin salista kantautui hillittyä ääntä. Nancy kuunteli sitä pää hiukan kallellaan. »Meidän on palattava seurueemme luokse», virkkoi hän, nousten pystyyn ja nyökäten järjestysmiehelle. »Ja te koppiin!» käski Bud Levine äreästi. »Seurue!» äänsi Jerry. »Pojat ja minä», selitti Nancy. »Näkemiin siis!» Nancy tarttui Jerryn ojennettuun käteen, ja Jerry puristi hänen kättänsä lujasti. Miehen katse kimalteli, syöpyi Nancyyn kuin happo, ja hänen otteestansa levisi tytön käteen väristys ikäänkuin kahdesta vastakkain sattuneesta voimasta. Ja sitten Jerry sanoi: »Nancy, ennen aamua on Numero Kymmenessä vietävänmoinen elämä. Muistakaa minua!» Ja hän peräytyi koppiinsa. Pimeyden niellessä hänet näki Nancy viimeiseksi hänen silmiensä välkkeen. Sitten järjestysmies sulki oven ja lukitsi sen. »Mutta ettekö voi päästää häntä vapaaksi?» pyysi Nancy, kun Levine kääntyi jälleen häneen päin. »Minkä tähden?» kysyi Bud Levine jurosti. »Hän olisi mainio lisä seuraamme.» »Antaa hänen levätä!» murahti Levine. »Hänen hullunkuriset kepposensa tuottavat minulle ylimääräistä työtä.» Nancy kohautti olkapäitänsä. Heidän ehdittyänsä oven ulkopuolelle hän taaskin hyräili hiljaa itsekseen kuten oli tehnyt aikaisemmin. Mutta järjestysmiehessä oli tapahtunut suuri muutos. Hän tunsi olevansa tuhansien kilometrien päässä. Hän asteli Nancyn vierellä heidän mennessänsä kadun poikki takaisin Groganin kapakkaan, mutta tiesi, ettei hän ollut tytön mielessä, ja tiesi senkin, että tyttö ajatuksissansa käveli toisen miehen rinnalla. Jos Levineä olisi pyydetty mainitsemaan sen miehen nimi, olisi hän osannut arvata sen hyvin osuvasti. XXIX luku Nancy vapautuu taakasta Nancyn palaamista tervehdittiin Groganin salissa voimakkaalla huudolla, ja ovella hänen mieleensä tulvahti väkevän riemuisa tunne. Sekä tarjoilupöydän ääreen että pelipöytien ympärille keräytyneet miehet kääntyivät häneen päin, heilauttivat käsiänsä ylöspäin ja huikkasivat hänelle tervetuliaisiksi. Olipa siinä joukko! Kuinka värikäs! Kuinka vaihteleva! Tuolla istui tumma, kapeakasvoinen romaanilainen ja hänen vieressänsä skandinavialainen, jonka vaalea tukka oli vuoristoaavikon päivänpaahteessa haalistunut melkein valkeaksi ja jonka tottumaton iho oli kuumuudessa kesiytynyt ja palanut helakan punaiseksi. Ja tuolla oli englantilainen, hyvin tyyni, juron päättäväinen, silmät värittömät. Ja tuolla uusenglantilainen, laiha, pitkä, pörröinen, luut löyhästi kiinnitettyinä toisiinsa vankoilla jänteillä. Ja tuolla välkkyivät neekerin hampaat; ja tuolla tuijotti kiinalainen tyhjyyteen. Näytti siltä kuin olisi maailman kaikista ääristä keräytynyt tänne voimakkaita miehiä, jotka kiehtova seikkailunhalu, mieltymys vaaroihin ja satulanhuovan alle joutunutta mehiläistä muistuttava tyytymättömyys olivat vihdoin koonneet tänne Numero Kymmeneen. He olivat olleet vaaroissa, ja he olivat vaarallisia. Heitä ympäröivä ilma oli kyllästytetty toiminnan mahdollisuuksilla. He tunsivat oman voimansa, he eivät pelänneet mitään, he eivät häpeilleet näyttää maailmalle itseänsä sellaisina kuin olivat. Heidän luonteensa olivat yhtä kirjavia kuin heidän värikkäät asunsa — kaikenkarvaiset bandannat, punaiset, siniset ja keltaiset paidat, jotka kaikki olivat lian tai ajan haalistamia. Nancy olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut nähdä Jerry Aikenin ja näiden miesten välisen ottelun. Ei tuntunut mahdolliselta, että Jerry olisi kyennyt hetkistäkään pitämään puoliansa heitä vastaan. Sitten Nancy muisti, millaisena Jerry oli seissyt hänen edessänsä vankilassa, valppaana, ryhdikkäänä, älykkään ja nopean näköisenä. Varmasti hänkin oli vaarallinen, mutta toisella tavoin kuin tämä miesjoukko. Nancyssä heräsi hurjan vallaton halu. Jos Groganin vieraat olisivat voineet lukea hänen ajatuksensa, olisi hymy varmasti hyytynyt heidän huulillensa. Heti kun Nancy oli astunut ovesta sisälle, riensi tarjoilupöydän äärestä hänen luoksensa parvi miehiä, pyytäen häntä taaskin laulamaan ja vieden hänet muassansa. Järjestysmies erosi hänestä alakuloisena ja miettivänä. Heti tytön poistuttua hänen luotansa tuntui hänestä kuin hän olisi leikkinyt tulella, viehättävällä, mutta hyvin kuumalla. Hän katseli tytön jälkeen huvitettuna, mutta samalla huolestuneena. Nancyllä oli mainion hauskaa. Levinenkin sydän sykähti, kun hän näki tytön loistavat kasvot. Tanssiaskelin Nancy eteni miesjoukossa, hymyillen kaikille ja sinkautellen sanoja sinne tänne. Hänen etupuolellansa olivat kaikki odottavina, mutta heti hänen mentyänsä ohitse alkoivat miehet tungeksia päästäksensä jälleen likelle häntä, sysien toisiansa syrjään ja luoden toisiinsa katkeria silmäyksiä. Katkerat silmäykset eivät Groganin kapakassa ole varsin paljon katkerien tekojen edellä. Ja lainvalvoja Bud Levine tiesi sen sangen hyvin. Mutta ainakin yhdestä seikasta hän oli hyvillänsä. Jerry oli kopissa ja pysyisi siellä varmasti. Se, että hän liittyisi tyttöön, tuntui Levinestä samanlaiselta kuin öljyn kaataminen tuleen. Lainvalvojaa hieman puistatti. Kun miesparvi taaskin tempasi Nancyn mukaansa hyvin samalla tavoin kuin rantaa huuhtova aalto pyyhkäisee ajopuun valtameren helmaan, jännitti Kääpiö-Pete tukevia olkapäitään päästäksensä likelle tyttöä, ja Punainen Mack oli ihan hänen kintereillään. »Nancy», supatti Punainen Mack niin hiljaa, ettei sitä kuulisi kukaan muu kuin tyttö, »meidän olisi aika laittautua pois täältä». »Minkä tähden?» kysäisi tyttö, katsahtaen mieheen otsa rypyssä. Hänestä alkoivat Punainen Mack ja Kääpiö tuntua painolta, jota hän raahasi perässänsä, kuten laiva raahaa myrskyankkuria. He pilasivat hänen huvinsa totisilla ilmeillään ja varoituksillaan. Hänet valtasi äkkiä halu päästä heistä eroon. »Minkä tähden?» kertasi Kääpiö vakavasti. »Sentähden, ettei tämä ole sopiva paikka naiselle. Olen ollut täällä kyllin kauan käsittääkseni sen.» »Pete», sanoi Nancy kiivaasti, »minä itse ratkaisen, mitkä paikat ovat minulle sopivia». Hän kääntyi Punaisen Mackin puoleen ja lisäsi vetoavasti: »Eikö niin, Mack?» »Tietysti hän sen tekee», myönsi Punainen Mack perin epäjohdonmukaisesti. »Eikö hän tiedä, mitä itse haluaa?» Tungos vei Nancyn mennessään, mutta Pete ja Punainen jäivät seisomaan vastakkain, äkäisesti mulkoillen toisiinsa. »Kuka sinua käski laskettelemaan lirputuksia?» huomautti Kääpiö rajusti. »Minua- ei tarvitse käskeä estämään miestä menettelemästä narrimaisesti», selitti Punainen Mack. »Oletko niin tuhma, että puhut naiselle sillä tavoin?» »Mack», virkkoi Kääpiö, »olen sietänyt sinulta aika paljon. Jos oletkin syntynyt typeräksi, ei sinun silti tarvitse sitä aina näyttää.» Tungoksen päiden ylitse hän näki Nancyn. Tyttö oli kääntynyt katsomaan hymyillen taaksensa, ja Kääpiö piti sitä hymyä kehoituksena edetä. Mutta myöskin Punainen Mack oli nähnyt saman hymyn ja piti sitä erikoisesti hänelle tarkoitettuna rohkaisuna. »Epäilemättä meidän pitäisi saada hänet pois täältä», jatkoi Mack, »mutta sinä et saa häntä lähtemään loukkaamalla häntä — etkä myöskään loukkaamalla minua». Kääpiö muuttui kiukusta tumman punaiseksi. »Mitä?» kivahti hän. »Sinä punapäinen kuvatus, sinä kävelevä luuranko! Mistä saakka olet sinä osannut lukea naisten ajatuksia?» »Kas näin!» sähähti Punainen Mack ja iski Kääpiötä silmien väliin. Vähän aikaa Kääpiö oli liian ällistynyt lyödäksensä takaisin. Sitten hän kallistui taaksepäin, nojautui tukevasti oikean jalkansa varaan ja survaisi oikean nyrkkinsä eteenpäin niin väkevästi, että Punainen olisi lennähtänyt seinän lävitse, jos isku olisi osunut. Mutta ennenkuin nyrkki oli likelläkään, vältti Punainen Mack kyykistymällä hirvittävän täräyksen ja syöksähti lähemmäksi Kääpiötä ja napautti häntä molemmilla nyrkeillänsä lyhyeltä matkalta. Kääpiö-Pete sai huumaavan täräyksen leukapieleensä, ja sitten yhtä kova huitaisu vastaiselle puolelle sivalsi hänen kasvonsa takaisin eteenpäin, ja seuraavalla hetkellä Punaisen laiha nyrkki upposi rannetta myöten Peten vatsaan. Mikä hyvänsä niistä iskuista olisi kaatanut heikomman miehen pyörryksiin, mutta Kääpiö vain ärjäisi ja pyyhkäisi Punaisen käsivarren etäisyyteen heilauttamalla kättänsä taaksepäin. Sitten hän täräytti Punaista kylkiluille musertavan rajusti. Sen voimasta Punainen taipui kaksin kerroin kuin kokoon loksahtava linkkuveitsi, mutta huitaisi samalla ylhäältäpäin sivalluksen, jonka hänen kivusta supistuvat lihaksensa tekivät kahta vertaa rajummaksi. Se sattui suoraan Kääpiön ennestään vahingoittuneeseen nenään, josta purskahti verisuihku. Silloin alkoi tappelu oikein todenteolla, sillä nähdessään omaa vertansa Kääpiö vimmastui, ja Punainen Mack riehui kuin paha henki, koettaen tähdätä uuden iskun samaan kohtaan. Järjestysmies Levine ei suinkaan ollut sillä välin toimeton. Hän ponnisteli raivokkaasti päästäksensä kamppailijoiden luokse, mutta käsittämättömän nopeasti olivat kaikki Groganin vieraat kerääntyneet heidän ympärillensä. Monet heistä olivat saaneet maistaa nyrkin kolhaisuja aikaisemmin samana iltana ja hytkähtelivät nyt ihastuksesta odottaessaan näkevänsä jättiläisparin tekemää tuhojälkeä. Sillä se oli todellakin jättiläisten kamppailu. Kääpiön iskuissa oli kolme kertaa niin paljon voimaa kuin Mack mitenkään sai irti laihoista käsistänsä, mutta toisaalta olivat Mackin sivallukset kolme kertaa niin vikkeliä. Hänen salamannopeasti liikkuvat nyrkkinsä takoivat Kääpiön päätä, kasvoja ja vartaloa kuin vasarat, mutta Kääpiö vain ärähti joka iskusta ja turvautui raskaisiin lyönteihinsä. Jostakin kaukaa hän kuuli Levinen kiljuvan, että tappelu oli lopetettava, ja uhkaavan teljetä tyrmään jokaisen, joka estäisi häntä pääsemästä kamppailijoiden luokse. Mutta ennen tyrmään joutumista Kääpiö tahtoi antaa loppuläimäyksen, joka tasaisi koko tilin, jättäisipä tuntuvan säästön hänen hyväksensä. Hän alkoi ahdistaa vastustajaansa tiukemmin. Mackin nyrkit luistivat hänen otsastaan, naksahtelivat hänen leukaansa ja tömähtelivät hänen rintaansa ja kylkiluihinsa, mutta yhäti hän pudisteli päätänsä ja työntyi eteenpäin, itsepintaisesti väijyen tilaisuutta. Jos Mackilla olisi ollut tilaa, olisi hän saattanut pysytellä loitolla, mutta heitä ympäröivä piiri supistui supistumistaan, kun katsojat yhä innokkaampina tunkeutuivat likemmäksi nähdäksensä jokaisen sivalluksen. Niinpä vihdoin sulki elävä muuri taaksepäin ponnahtavan Mackin peräytymistien, ja seuraavalla hetkellä tärähti Kääpiön jykevä nyrkki hänen leukaansa. Mack jysähti takanansa olevaan mieheen ja sitten kirjaimellisesti kimposi lattialle. Ankarasta täräyksestä huolimatta hän ei kuitenkaan pyörtynyt, ja kun Kääpiö astahti taaksepäin pyyhkiäksensä verta kasvoiltaan ja silmäilläksensä voitettua, ponnahti Mack jälleen pystyyn ja karkasi vastustajansa kimppuun kiukkuisesti kuin villikissa. He takertuivat yhteen, reutoilivat hetkisen ja kierähtivät sitten miestungoksen jalkoihin sekavana, sadattelevana rykelmänä. Kaikkea tätä oli Nancy tarkkaillut tungoksen ulkoliepeiltä. Erotessansa kumppanuksista hän oli arvannut heidän välillänsä todennäköisesti sukeutuvan selkkausta, mutta päästäksensä heistä eroon hän ei ollut osannut keksiä parempaa keinoa kuin yllyttää heidät toisiansa vastaan. Hänestä oli tuntunut samanlaiselta kuin tarkka-ampujasta, jonka sormi painaa liipaisinta, mutta kun, miehet alkoivat rientää katselemaan taistelua, oli hänkin ajautunut piirin laitaan. Sieltä hän näki Mackin ja Kääpiön päät, jotka kohosivat ympäröivän joukon yläpuolelle, näki nyrkkien sujahtelevan ja osuvan ja päiden keikahtelevan ja heilahtelevan iskuista. Kerran, kahdesti ja vielä sittenkin hän yritti pujottautua katselijatungokseen päästäksensä erottamaan kamppailijoita, mutta joka kerran ahtautuivat yhteen sulloutuneet selät yhä tiukemmalle ja sulkivat hänen tiensä. Muuta neuvoa ei ollut kuin seistä paikallansa ja katsella. Hän oli pahoillansa tappelusta ja olisi ollut valmis uhraamaan paljon keskeyttääksensä sen; mutta hän ei olisi ollut uusi Nancy, jollei hän olisi tuntenut muutakin kuin katumusta. He ottelivat hänen tähtensä, ja jokaiseen sivallukseen keskitetty voima oli suitsutusta hänen valtansa kunniaksi. Tämä oli juuri sitä vaaraa, jonka hän oli vaistonnut leijailevan Groganin kapakan ilmassa. Entä jos koko joukko joutuisi myllerryksiin ja hän olisi sen kaiken keskipisteenä? Miesjoukon keskeltä kajahti huuto: »He ovat lattiassa!» Kun ryhmä sitten hajautui, näki hän lattialla vääntelehtivät ja kiemuroivat tappelijat. Seuraavalla hetkellä kumartui järjestysmies Bud Levine, jolta ahdingon lävitse tunkeutuessa hattu oli pudonnut päästä ja bandanna irronnut kaulasta, kumppanusten puoleen ja laski kätensä kummankin olalle. He olivat pidätetyt. XXX luku Henkien manausta Lain kouralla oli merkillisesti jäähdyttävä vaikutus sekä Kääpiöön että Punaiseen Mackiin. He nousivat pystyyn, pahasti ryvettyneinä, veren tahraamina ja äkäisesti tähyillen toisiansa, mutta nyt heihin varmasti pystyi järki, sillä Bud Levinen silmien ilme tavallisesti selvitti hurjistuneimmankin miehen mielen. »Kääntykää oveen päin ja alkakaa marssia!» käski järjestysmies. »Älkääkä marssiko liian nopeasti. Jos sen teette, saatan minä seisauttaa teidät, ja jos minä teidät seisautan, voitte jäädä liikkumattomiksi pitkäksi aikaa.» Hän ei paljastanut revolveriaan, mutta hänen oikean kätensä hermostunut nytkähtely kertoi aika paljon sellaiselle, joka sitä ymmärsi. Numero Kymmenen oli tarkkaillut järjestysmies Bud Levinen työskentelyä jo kauan tätä ennen. Ja nyt Numero Kymmenen väistyi syrjään sävyisesti kuin keritty lammas eikä edes määkinyt. Ainoastaan Nancy uskalsi sekaantua. Hän astui Levinen luokse. »Järjestysmies», virkkoi hän, »aiotteko oikein tosissanne pidättää heidät?» »Neiti Scovil», vastasi järjestysmies, »siltä varmasti näyttää». »Mutta mitä pahaa he ovat tehneet kenellekään muulle kuin itsellensä?» Järjestysmies katsahti Kääpiön verisiin kasvoihin ja punatahraiseen paitaan ja virnisti sitten. »Täällä ei ole tapahtunut murhia, neiti, ja minä aion ne estää. Mutta tappo oli kyllä ihan lähellä. Nämä miehet saavat levätä tyrmässä.» Nancy kääntyi kumppanusten puoleen silmissänsä pehmeä säälin ilme. Toisella kädellänsä hän tarttui Kääpiön jäntevään nyrkkiin ja puristi toisella Punaisen Mackin kovia, laihoja sormia. »Olen pahoillani», mutisi hän, »hyvin pahoillani!» »Älkää välittäkö mitään koko jutusta», koetti Mack rauhoittaa. »Hän haki tätä jo kauan. Hän ei koskaan ole osannut kunnollisesti puhutella naista.» Kääpiö pyyhkäisi vapaalla kädellänsä verta kasvoistaan. Toisella hän puristi Nancyn sormia. »Tuonnempana peittoan hänet hyväksi», vakuutti hän. »Hän on aina ollut vastuksinanne, neiti.» »Eteenpäin!» komensi järjestysmies, ja kulkue sujuttautui ovesta kadulle. Heti sen mentyä se unohdettiin. Pöytien ääressä alkoi korttipeli uudelleen, rulettihyrrä pyöri taaskin, lasit välkkyivät ja kimaltelivat tarjoilupöydällä; ja melkoinen ryhmä odotti, pitäen silmällä Nancyä. Numero Kymmenen huomio oli äsken suuntautunut toisaalle, mutta nyt se palasi vakavaan puuhaansa, rahantuhlaamiseen. »Meluisa miespari, ne kaksi, jotka saapuivat seurassanne tänne», huomautti Kalju, nilkutettuansa Nancyn luokse. »Enimmäkseen Numero Kymmenen on tavattoman hiljainen, kunnes tulee vieraita. Tällaista hälinää ei ole ollut sen illan jälkeen, jona Wendell-vanhus löysi kultasuonensa ja ripusti ouijansa, manauslautansa, tuonne seinälle.» Samassa lähestyi itse mahtava Grogan tyttöä, pyytäen häntä laulamaan, ja häntä tukeaksensa nostivat toiset huudon, mutta Kaljun huomautukset olivat virittäneet Nancyssä innostuksen kipinän. »Kertokaa minulle Wendell-vanhuksesta!» pyysi hän. »Hän oli kummallinen, iäkäs hupakko», alkoi Kalju, »tuli tänne ja istui tuon pöydän ääressä iso paperiliuska levitettynä eteensä ja lisäksi laudankappale, jonka toisessa päässä oli kynä. Hän pani kätensä laudalle, ja kynä alkoi kirjoittaa — ainakin Wendell-ukko väitti sen kirjoittavan, mutta me emme siitä paljoakaan kostuneet. Pelkkää riipustelua. Mutta Wendell-vanhus ihan ihastui. Hän nimitti vehjettänsä ouijaksi ja vakuutti ouijan ilmaisseen hänelle runsaan kultasuonen vuoristossa.» »Oliko ukko mielipuoli?» tiedusti tyttö. »Siltä se kuulostaa, neiti», myönsi Kalju, »mutta hän meni vuoristoon sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei olisi uskonut löytävänsä kullan hiventäkään, ja palasi kolmen kuukauden kuluttua Numero Kymmenen kautta muassansa kokonainen taakka kultahietaa. Hän piti Numero Kymmentä humalassa kaksi päivää ja ripusti ouijansa tuonne seinälle. Sen jälkeen ei täällä ole ollut niin meluista, ennenkuin — suokaa anteeksi, neiti — ennenkuin te tulitte kaupunkiin.» Huoneen nurkassa riippui nuoranpätkän varassa seinällä pieni, ohut, kolmikulmainen puukappale. Kun Nancy halusi katsella sitä tarkemmin, nouti Kalju sen hänelle, ja hän tarkasti sitä yksityiskohtaisesti. Se oli aivan sileä, kehnosti öljytty puupalanen, karkeatekoisen sydämen muotoinen. Kärjessä ei ollut mitään muuta kuin reikä, johon kynä oli pistetty. Kolmion leveässä alapäässä oli kaksi pientä, honteloa pyörää. Ne olivat kaksi tukipistettä, ja kolmantena, kolmion kärkenä, oli laudan reikään sovitetun kynän kärki. Koje oli perin yksinkertainen. Kun se pantiin sileälle pinnalle levitetylle paperille, alkoivat hontelot pyörät vähäisimmästäkin paineesta liikkua, ja kynän kärki siirtyi epäsäännöllisesti sinne tänne, piirtäen harakanvarpaita, jotka saattoivat näyttää kirjoitukselta, mutta saattoivat olla näyttämättäkin. Päästyänsä ouija-laudan tarkastelussaan näin pitkälle Nancy oli ojentamaisillaan sen takaisin Kaljulle, mutta havaitsi samassa jonkinlaisia kirjaimentapaisia laudan alapinnassa. Puhallettuansa pölyn pois hän erotti seuraavat lyijykynällä kirjoitetut, pehmeään puuhun painuneet sanat: »Minun avullani kirjoittava käsi kuvaa entisyyttä, vastaisuutta ja ihmisten sydämiä.» Nancy luki sen ääneen ja naurahti Kaljulle. »Uskotteko sitä?» kysäisi hän. »En oikein tiedä», vastasi Kalju, kynsien korvallistaan. »Minä en halua leikitellä tuollaisilla vehkeillä. Vanhalle Wendellille se tuotti kultaa. Kenties se tuottaisi jotakin muuta seuraavalle käsittelijälleen. Niin; minä en usko siihen, mutta en epäilekään; olen siinä välillä.» Mutta Nancy halusi koettaa ouijalautaa, minkä vuoksi Grogan itse toi hänelle talteensa eksyneen käärön seinäpaperia. Sen toinen puoli oli kyllin laaja ja valkoinen, ihanteellinen laudan kynästä lähtevää kömpelöä töherrystä varten. Nancylle vedettiin tuoli sen pöydän ääreen, jolle paperi ja lauta sijoitettiin, ja ryhmä uteliaita katsojia kertyi ympärille. »Minun muistaakseni», huomautti Grogan, »Wendéll-vanhus vain piti sillä sormenpäitänsä hyvin keveästi, ja koje sitten kirjoitti ilman muuta. Minä en saanut selvää sen sanoista, mutta Wendell-ukko erotti kaikki ihan tarkasti. Hän sai siitä kokoon sanoja, mutta minusta se näytti samanlaiselta kuin pikku lapsen töherrys.» »Koettakaa te!» kehoitti Nancy ja työnsi lautaa Groganiin päin. Mies tarttui siihen, virnistellen arkailevasti. »En minä siihen usko», vakuutti hän hymyilevälle joukolle. »Mutta jotakin kummallista siinä on. Se tuntui antaneen ihan oikean vihjauksen ukko Wendellille, pojat. Mutta ensin on kysyttävä jotakin, ennenkuin se kirjoittaa. Wendell vanhus jupisi kysymystänsä, ja sitten koje tuhersi. Mitä tahdotte tietää, miehet?» Heti luikkasi joku älyniekka katselijapiirin takaa: »Millainen mies on Grogan?» »No niin», hymähti Grogan, »katsotaanhan, mitä se siitä sanoo». Hän laski paksut sormensa pienelle laudalle. Aluksi se ei hievahtanutkaan. »Taikauskoa», naurahti joku sivullinen. »Siitä ei heru mitään. Sen viime kerralla kirjoittaessa olivat he kaikki varmasti humalassa, Wendell muiden muassa.» Mutta tuskin hän oli ennättänyt sen sanoa, kun lauta jo liikahti. Ehkä se johtui siitä, että Grogan oli hieman muuttanut kätensä asentoa. Kömpelötekoiset pyörät huojuivat hieman, ja kynä piirsi useita pisteitä ja viivoja ja sitten pitkän, mutkikkaan viirun. Grogan nosti lautaa, ja monta päätä kumartui pöydän puoleen lukemaan lausuntoa. »E - i», tavasi Nancy. »Se vakuuttaa, etteivät miehet olleet humalassa, kun se kirjoitti viime kerralla. Koettakaahan uudelleen, herra Grogan! 'Millainen mies on Grogan?’» Nyt ei enää naurettu niin paljoa. Synkän kummastelevan, milteipä pelokkaan näköisenä Grogan laski kätensä jälleen laudalle. Tällä kertaa se alkoi vähääkään epäröimättä liikkua paperilla, ja kynä piirsi nopeasti viiruansa. Se seisahtui; Grogan nosti pienen kojeen pöydältä, ja taaskin peittyi paperi heti varjoon, kun päät kumartuivat sitä tähystämään. »K - o - n - n - a», tavasi Nancy. »Konna!» Varjostavat päät kohosivat äkkiä pystyyn. »Ha, ha, ha, ha!» hohotti joku. »Grogan on konna. Hän itse väittää niin!» »Kuka siellä nauroi?» karjaisi Grogan, puristaen kätensä isoksi nyrkiksi. »Mikä tyhjäkalloinen tolvana nauroi moiselle?» Hän tähysti miesjoukkoa, turhaan etsien uhittelevia kasvoja, ja ärisi, kun ei sellaisia löytänyt. »Se on typerä ajatus» kiivasteli hän, mulkoillen ympärillensä, koettaen löytää jotakin, mihin purkaisi kiukkunsa. »Se on hullujen peliä, tuiki järjetöntä.» Ja hän mennä tömisti tarjoilupöytänsä ääreen, samalla kun hänen takaansa kuului hiljaista, hillittyä hyminää, joka saattoi olla heikkoa naurua tai miettiväistä kuisketta. »Koettakaa te nyt», ehdotti Nancy Kaljulle ja sysäsi lautaa häneen päin. Mutta Kalju pudisti heti päätänsä jyrkän epäävästi. »Tuosta ouijalaudasta ei lähde hyvää. Se ei enää kaiva kultaa, ja hyvin todennäköisesti se on alkanut tehdä jotakin muuta. Minä en halua kajota siihen ollenkaan, neiti.» »Kenties sillä on varastossa joitakuita hyväilynimityksiä sinulle, Kalju», sanoi joku miehistä, ja nauru remahti jälleen. »No, te sitten», kehoitti Nancy viimeistä puhujaa. Mutta mies vetäisi kätensä pois ja piti niitä poikien tavoin selkänsä takana. »En minä, neiti. Minulla ei ole mitään erikoista halua käyttää sitä.» Taaskin naurua, sillä Mclntosh oli tunnettu mies. »Koettakaa te!» pyydettiin Nancyä, ja tottelevaisesti hän laski hennot sormensa laudankappaleelle. XXXI luku Tietäjän sanoja Groganin vieraat oli vallannut jännitys, sitten kun pieni laudanpalanen oli alkanut liikkua paperilla. Siitä oli kuiske levinnyt pokerpöytiin ja harventanut onnenpelin ympärille kertynyttä ryhmää; ja nekin, jotka vielä pelasivat tai vetelehtivät tarjoilupöydän ääressä, pitivät silmällä ouijalautaa ja kuuntelivat sen lausumia. Nancy tunnusteli lautaa kädellänsä; se huojui omituisen hontelosti hänen kosketuksestaan, mutta hän huomasi, että sitä saattoi ohjata, määrätä sen liikkumissuunnan ja että hän näennäisesti sitä koettamatta saattoi panna kynän kirjoittamaan oman tahtonsa mukaan — varsin mitätön havainto, mutta se innostutti Nancy Scovilia. Nämä hänen ympärillänsä olevat miehet olivat keräytyneet maapallon sadoilta eri seuduilta, he olivat väkeviä, toiminnanhaluisia miehiä, ja hänen käsissänsä oli koje, jolla hän saattoi hallita heitä kaikkia. Hymyillen hän silmäili heitä, milloin yhtä, milloin toista, ja silloin he aina hetkiseksi nostivat katseensa häneen päin, mutta yleensä oli ilmassa rauhatonta, taikauskoista epäilystä. He vilkuilivat toisiinsa ja tuijottivat Nancyn valkeata kättä, joka nojasi lautaan. »Mitä haluatte tietää?» kysyi hän. »Ei mitään kenestäkään erikoisesti», ehätti muuan vastaamaan. »Tiedustetaan jotakin yleistä — jotakin, mikä koskee koko joukkoa —» Hän keskeytti äkkiä puheensa, sillä vaikka Nancy vielä katsoikin häntä silmiin, alkoi ouijalauta liikkua. Se piirsi paperiin pitkän viirun ja kirjoitti vielä paperin reunaan saavuttuansakin. Niin sujuva kirjoitus nostatti innostuksen sorinan, ja alettiin tavata sanoja. »Tässä huoneessa on karjanvaras, ja —» »Ja mitä?» urahti parikymmentä ääntä. Numero Kymmenen miehissä ei ollut kovinkaan monta sellaista, joka ei silloin tällöin olisi siepannut laumasta harhautunutta nautaa, mutta eräs näistä viattomista — hän oli poikavuosiltansa alkaen haeskellut kultasuonia — levitti jalkansa haralleen ja urahti: »Kysytään sen kirotun lurjuksen nimeä! Jatkakaa, neiti, ja koettakaa, ilmoittaako lauta nimen.» Pyytäjän ympärillä olevassa ryhmässä syntyi liikettä. »Olemmeko me poliisien käskyläisiä?» »Ottakoon järjestysmies kiinni karjanvarkaan! Se ei ole meidän asiamme.» »Te kysytte liian paljon, naapuri.» »Entä vielä? Pankaa se takaisin paperille, neiti!» Tottelevaisesti Nancy nosti laudan paikalleen ja alkoi uudelleen. Nytkähdellen, huojuen ja horjahdellen, ikäänkuin jonkun rauhattoman hengen ohjaamana alkoi pieni, sydämenmuotoinen laudanpala liikkua paperilla, ja Nancyn käsi lepäsi sen varassa niin hervottomana, että se näytti vetävän muassansa hänen vastahakoista käsivarttansa. Tällä kertaa kynä täydensi lauseen: »Ja vaitelias, pitkäkannuksinen mies on hänen jäljillään.» Taaskin liikettä, mutta tällä kertaa ei niin peittelemättä. Jokainen silmäili salavihkaa naapurejansa ja huomasi monta harvapuheista miestä, ja viidestä oli ainakin kahdella pitkät kannukset. Groganin salissa tapahtui silmänräpäyksessä muutos. Hetkistä aikaisemmin olivat kaikki hoilottaneet hyvinä ystävyksinä, mutta nyt melu vaimeni. Miehet alkoivat vilkuilla ovelle. He siirtyivät mukavan välimatkan päähän muista; pieni yhteen sulloutunut joukko harveni, kunnes parvessa olisi saattanut päästä mihin suuntaan hyvänsä. Hampaat painuivat lujasti vastakkain, silmiin tuli kylmä välke ja niiden katse harhaili rauhattomasti sinne tänne, kädet muuttuivat kovin hermostuneiksi, ja kaikki olivat hieman ärtyneitä, koska heidän takanansa oli muita. Jos koiran pintaa raapaistaan, niin sen alta hyvin todennäköisesti löytyy susi. Nancy oli raapaissut Numero Kymmenen pintaa, ja nyt alkoivat hampaat paljastua. »On turhaa puhua miehistä», huomautti joku joukosta. »Minä puolestani haluaisin tietää, minkä tähden tämä ruletti ei kertaakaan ole sanottavasti menettänyt.» »Tämä ei ole mikään ajatusten lukija», tokaisi hänen kumppaninsa ivallisesti. »Mitä sinä siltä odotat?» Mutta Nancy muisti Teeku-Lewin jalan hapuilleen ikäänkuin jotakin tavoitellen ja sitten vetäytyneen takaisin. Häntä alkoi äkkiä pahasti kiukuttaa. Hän tosin oli selviytynyt suuritta tappioitta, mutta jos hyrrässä tosiaankin oli konnanjuonia, oli mahdollisimman katala rikos petollisesti nylkeä näitä rotevia, väkeviä huolettomia tuhlareita. Muutoinkin hupeni raha heidän hyppysissänsä kuin savu, ja jos heille viritettiin pauloja, jos heiltä kavalasti peijattiin rahat, jotka olisi melkein saatu pyytämälläkin, oli se niin halvan roistomaista, että Nancyä puistatti. Ja Numero Kymmenen miehiä kohtaan hän tunsi sisarenhellyyttä, johon omituisesti sekaantui ilkeätä kiusaamisen halua. Hänen sormiensa taidokkaan painostuksen alaisena alkoi ouijalauta nyt kirjoittaa viimeisen kysymyksen vastausta. »Katsokaa lattian alustaa ruletin takana!» Tämän lauseen näkivät Nancyn ympärille tunkeutuneet katselijat piirtyvän laudan jälessä paperille. »Jarru, lempo soikoon!» kuului kuin hiljainen ukkosenjyrähdys Nancyn korvan juuressa. »Ja minä olen pannut viisisataa dollaria tuohon konnanvehkeeseen, niin totta kuin olen pannut viitosen. Pojat, revitään lattia auki ja katsotaan!» He poistuivat ouijapöydän ympäriltä; Nancykin unohtui heidän tunkeutuessansa ruletin luokse. Heidän tulonsa ensi aalto hajoitti ne harvat, jotka olivat siellä pelaamassa. Etumaiset ympäröivät ruletin ja Teekun, kun taas käytännöllisemmät menivät etsimään vasaroita ja kirveitä lattian murtamista varten. Sitten he riensivät takaisin työhön. Ei kuulunut kiljuntaa eikä kirouksia, vaan ainoastaan hiljaista jupisemista, joka suuresti muistutti äkäisten mehiläisten surinaa — ääntä, joka panee maailman voimakkaimmankin petoeläimen lähtemään käpälämäkeen. He tunkeutuivat Teekun ympärille ja työnsivät lukumäärällänsä häntä hoippuen peräytymään. Ensimmäinen kirveenisku halkaisi lankun. »Hei!» kirkaisi Teeku-Lew. »Heittäkää sikseen se puuha!» Hänen äänensä oli terävä ja kimakka kuin pikku pojan. Melkein nyyhkyttäen raivosta hän sysi luotansa häntä likistäviä miehiä. Hänen sanansa tulivat kirskuvina. »Hajaantukaa, te paksut ääliöt — senkin läski- ja jauhosyöttiläät!» Itse Grogan syöksähti vastaiselta suunnalta paikalle ja karjui: »Mitä hemmettiä täällä on tekeillä? Mistä olet tuon kirveen siepannut, Pete? Kirottua, sitä et tee!» Sillä Pete nosti kirvestä iskeäksensä lattiaa uudelleen, ja Grogan väänsi helposti aseen hänen käsistään. »Mikä teihin on oikein mennyt, hyvät herrat!» mylvi hän. »Oletteko pureksineet hulluruohoa?» Miehet peräytyivät vähän, kaihtaen osittain Groganin vankassa kourassa olevaa kirvestä, osittain Teeku-Lewin kimeitä raivonpurkauksia. »Me aiomme repiä irti osan tästä lattiasta nähdäksemme, mitä sen alla on», selitti Pete, joka oli ryhtynyt toisten puhetorveksi. »Me emme tahdo vahingoittaa teitä, Grogan — jollemme löydä mitään kieroa. Mutta tuossa hyrrässä on aina ollut jotakin vinossa.» »Repiä auki minun lattiani?» jyräytti Grogan, ja hänen silmänsä supistuivat vaarallisesti kiiluviksi pisteiksi. »Sitä ennen minä lähetän teidät helvettiin! Viskaa pois se kanki, Pätkä, tai minä halkaisen pölkkymäisen kallosi!» Pätkä oli äsken saapunut kaivoksilta ja menettänyt suurimman osan säästöistänsä tässä samassa ruletissa. Hän pudotti nöyrästi lattialle kiilan ja myöskin vasaran; mutta kun hän oikaisihe, oli hänen oikea kätensä merkitsevässä asennossa lanteella. »Kuules nyt suoraan, Grogan», virkkoi hän tyynesti. »Me otamme tästä selvyyden. Älä ole narrimainen! Jos turmelemme osan lattiaasi, niin minä vastaan siitä.» Hän kouraisi taskustansa joitakuita kultakolikkoja ja kilisytti niitä vasemmassa kädessään. »Nämä kai riittänevät vahingon korvaukseksi. Me emme väitä, että sinä olet kiero, Grogan, mutta Teekussa on aina ollut jotakin kummallista. Hän ei ole näiden seutujen miehiä.» Se tarjosi Groganille pelastautumismahdollisuuden, ja epätoivoissansa hän tarttui siihen. »Tehkää kuten haluatte, pojat», myöntyi hän, »jos epäilette hyrrässä olevan jotakin kieroa. Mahdollisesti Teeku _on_ peukaloinut sitä.» »Peukaloinut sitä? Minä? Työnnätkö kaikki minun niskoilleni?» kirkui Teeku-Lew. »Sinä halpamainen kynijä, etkö sinä olekaan ollut siinä mukana? Päästäkää minut pois! Minä olen erossa koko roskasta!» »Mutta meidän välimme eivät ole selvät», kivahti Pätkä. »Eivät hitto vieköön olekaan. Hei, Pete, seisauta se laiha rotta!» »Takaisin nurkkaan!» karjaisi Pete. »Takaisin! Tai nitistän sinut kuoliaaksi, Teeku.» Teeku oli koettanut suikertautua tungoksen lävitse, mutta palasi nyt nurkkaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä. Hartioittensa jymähtäessä seinään hän tempasi revolverin. Se oli lyhytpiippuinen, viisiviidettäkaliiberinen, pullea, naurettavan näköinen ase, mutta nähtävästi sitä oli usein käytetty, ja Teeku-Lewin eteen muodostui tyhjä piiri, joka laajentui joka hetki lammikkoon pudotetun kiven nostamien väreiden lailla. Sillä Teekun kasvot olivat värittömät muustakin kuin pelosta, ja hänen helmimäisissä silmissänsä kiilsi murhanhimo. Hän vapisi päästä jalkoihin saakka, ei pelosta, vaan vimmaisesta surmaamisen halusta. »Nyt olen täällä», sanoi hän, äänen kulkiessa vinkuvasti nenän kautta. »Mitä minusta tahdotte?» »Sen ilmaisemme sinulle yksitavuisilla sanoilla», lupasi Pete. Hänen kädessänsä oli pitkä revolveri, ja kymmenkunnan muun miehen kädessä välkkyivät aseet. »Heitä revolverisi lattialle, Teeku», neuvoi Pätkä. »Asemasi on toivoton.» »Sinä hupsu!» kiljaisi Teeku. »Lähden helvettiin ilomielin, jos saan lähetetyksi muutamia teitä miekkosia samaan matkaan.» Kukaan ei vastannut siihen mitään — siihen ei voitu vastata muutoin kuin yhdellä tapaa. Groganin kapakassa syntyi hiljaisuus, joka hiipi miehestä mieheen kuin elävä olento. Rehentelemällä ja peloittelulla selviytyminen oli mahdotonta, mahdotonta oli myös pakeneminen. Teeku-Lewin oli kuoltava, mutta ennenkuin hänen silmänsä ummistuisivat, osuisivat hänen kuulansa häntä ympäröivään, taajaan sulloutuneeseen miesjoukkoon. XXXII luku Jerry ei anna sanaansa Järjestysmies Bud Levine oli vaarallisten miesten tuntija. Hän tunsi ne samoin kuin musiikin rakastaja tuntee Beethovenin kappaleet, tunsi ne yhdellä silmäyksellä samoin kuin taidearvostelija erottaa saman koulukunnan maalaukset toisistansa. Hän tiesi, milloin hälisijä ei tyytynyt ainoastaan reuhaamaan, vaan oli valmis myöskin iskemään, ja milloin äänettömyys johtui typeryydestä, milloin taas jöröstä kiukusta. Miehen askeleista hän osasi hyvin tarkalleen päättää, millainen ääni lähtisi näkymättömän vieraan kurkusta, ja äänen soinnusta hän pystyi arvaamaan millainen oli silmien välke. Askelten huojumisesta hän saattoi päätellä, kuinka monta vuotta mies oli elänyt satulassa, ja käden ja ranteen liikkeiden nojalla hän erotti korttihuijarin näppäryyden revolverisankarin salamannopeista tempaisuista. Hän tutki ihmisiä samoin kuin kirjojen rakastaja tutkii kirjastojen niteitä. Hän maisteli Numero Kymmenen vaarojen eri vivahduksia samoin kuin viinintuntija maistaa viinejä ja mainitsee niiden valmistusvuoden ja -paikan. Mutta kaikesta taidostansa huolimatta järjestysmies Bud Levine oli ymmällä ajaessaan rotevia kumppanuksia Groganin kapakasta vankilaan. Kaikista merkeistä, askelista, liikkeistä, äänestä ja silmistä, päättäen nämä miehet olivat vaarallisia; nämä miehet olivat perehtyneet revolverileikkiin, mutta sittenkin he olivat koulupoikien lailla tapella katistaneet — eikä oikea revolverisankari kammoa mitään niin pahasti kuin paljaan nyrkin iskua. Senvuoksi oli järjestysmies ymmällä. Tappelun alkaessa hän oli ottanut revolverinsa valmiiksi esille. Hän oli liian kaukana syöksyäksensä kamppailijoiden väliin, mutta hän oli päättänyt revolverin välähtäessä yrittää nopealla laukauksella murskata sen miehen käden, joka ensiksi paljastaisi aseen. Mutta revolveria ei oltu väläytetty. He olivat seisseet vastakkain ja läimäytelleet toisiansa kuin kaksi vaaratonta kulkuria. Ja Bud Levine oli häpeissänsä; hän oli arvostellut heitä ihan nurinkurisesti, ja jos hänen silmänsä alkaisi tällä tavoin häntä pettää, pitäisi hän pian kaivossakilaista pitkien matkojen ratsastajana. Niinpä hän kuuntelikin tuskaisen tarkkaavasti, kun kumppanukset ärähtelivät toisillensa vankilaan mentäessä. »Joka tapauksessa», virkkoi. Punainen Mack, »opit sinä tästä, miten sinun vast’edes pitäisi puhua tytölle». »Tytölle!» jupisi järjestysmies. Hän kallisti päätänsä kuullaksensa paremmin. »Mitä?» vastasi Kääpiö kiihkeän lämpimästi ja pärskäytti pois veren, jota yhä valui hänen ylähuulellensa. »Luuletko minun tarvitsevan sinulta opetusta käyttäytymisessä?» »Kääpiö, sinä et ole milloinkaan pystynyt arvostelemaan itseäsi», huomautti Punainen Mack. »Otetaan esimerkiksi ne kappaleet, joita soitat sillä kirotulla huuliharpullasi. Sinä olet tylstynyt, joten luulet sen _olevan_ musiikkia. Tiedätkö, mitä se oikeastaan on?» »No mitä?» kysyi Kääpiö hillityn kiihkoisella äänellä. »Oletko koskaan kuullut muulin kiljuvan, naapuri», jatkoi Punainen Mack, »kun se on oikein ikävissään sydänyöllä?» Järjestysmies huoahti huojennuksesta. Nuo miehet olivat nähtävästi vanhoja kumppanuksia, ja siinä oli heille kyllin syytä pidättyä turvautumasta revolvereihin tapellessansa. Hän alkoi taaskin luottaa omaan arvostelukykyynsä. »No niin», murahti Pete käreästi, »mitä muulin kiljunnasta?» »Ei mitään», vastasi Punainen Mack rauhallisesti, »muuta kuin se, että aina kun olet alkanut soittaa huuliharpullasi, olen minä luullut sinun koettavan matkia yöllä kiljuvaa yksinäistä muulia». Järjestysmies kuuli Kääpiön henkäisevän syvään, niin syvään, että hänen vankat olkapäänsä vavahtivat. »Mack», tiedusti hän juhlallisesti, »onko tarkoituksesi tunnustaa aina valehdelleesi minulle vakuuttaessasi pitäväsi soitosta ja minun soitostani erikoisen paljon?» »Kääpiö», myönsi Mack totuudenmukaisesti, »olen koettanut olla loukkaamatta tunteitasi; mutta joskus, kun minun on ollut istuttava alallani ja kuunneltava, olen hartaasti toivonut, että voisin tukkia jollakin aineella korvani». Kääpiö huokaisi. »Niinpä niin, Mack», virkkoi hän, »jotkut ihmiset ovat sellaisia. He eivät ole saaneet musiikkikorvaa. Olen toivonut sinusta jotakin, mutta jollet pidä ainoastakaan soittamastani kappaleesta, lakkaan toivomastakin. Joka tapauksessa on sinulla kummallisia ajatuksia, Mack. Ajattelehan esimerkiksi niitä piloja, joita luet kalenteristasi.» »Etkö pidä niistä?» »Mack, minun on puhuttava sinulle totta.» »Miksi sitten olet nauranut ja hohottanut niille näin monen vuoden aikana?» »Ollakseni loukkaamatta tunteitasi Mack. Mutta jotkut niistä piloista ovat niin vanhoja, että isoisäni kertoili niitä muistellessaan lapsuusaikojansa, ja kaikki muutkin ovat harmaantuneet ja ummehtuneet. Mack, jos olisit lasketellut niitä piloja sata vuotta sitten, olisit saavuttanut niillä menestystä, mutta nykyisin sinä niillä suorastaan rääkkäät ihmisiä. Koska me nyt olemme eron kynnyksellä, ei minulla ole mitään syytä salata sinulta totuutta.» Punainen Mack käveli pää miettivästi kumarassa. »Jos olisit käyttänyt järkeäsi, Kääpiö», sanoi hän, »ei meidän olisi tarvinnut tapella ja erota tällä tavoin. Mutta sinun oli opittava, ettei sinun sovi puhua naiselle ikäänkuin hän olisi potkiva, kesytön hevonen.» »Sinua hupsua!» kivahti Kääpiö. »Hänhän kääntyi poistuessaan katsomaan taaksepäin ja hymyili minulle. Hän olisi lähtenyt suoraapäätä pois kapakasta, jollei tungos olisi vienyt häntä muassaan pois luotani. Mutta hän hymyili osoittaakseen ymmärtävänsä, että minä olin oikeassa ja ettei siellä ollut sopiva paikka naiselle.» »Hymyili sinulle? Kääpiö, sinä hourailet. Olet ollut huonossa kunnossa jo jonkun aikaa, mutta tämä on ihan kaistapäistä. Katsos, Kääpiö, se hymy oli tarkoitettu minulle. Hän tahtoi sillä huomauttaa, että minun ei tarvinnut suuttua sinulle pahasti.» »Mack, joskus puhut tosiaankin typerästi. Et kai ole humalassa, vai oletko?» »Joko taaskin loukkaat minua», ärähti Mack. »Vihjailetko sinä minun ja Nancyn välisiin suhteisiin?» »Kun pääsemme tyrmästä», uhkasi Kääpiö, »teen puhdasta jälkeä sekä sinusta että suhteistasi ja —» »Suu kiinni!» kielsi järjestysmies, ei kuitenkaan tarpeettoman kiivaasti. Oikeastaan hänestä alkoi tuntua miellyttävän lohdulliselta, ja hänen mielensä muuttui veljellisen ystävälliseksi sekä Mackia että Kääpiötä kohtaan. Jos tyttö oli tehnyt hänestä narrin, oli hänellä nähtävästi runsaasti seuraa. Vankilan ulommassa huoneessa hän komensi kumppanukset seisomaan seinää vasten, sillä aikaa kun hän itse avasi sisemmän, kiviseinäisen kopin oven ja huusi vankia tulemaan ulos. Viimemainittu ilmestyi näkyviin, hieroen silmiänsä. »En mielelläni olisi teitä herättänyt», huomautti järjestysmies, »mutta kahdelle on annettava etusija yhteen verrattuna. Teidän on majailtava täällä. Nämä kaksi herrasmiestä saavat teidän paikkanne.» Mutta Jerry oli nähnyt kumppanukset, ja nyt hän purskahti raikuvaan nauruun. Sitä kesti niin kauan, että hänen oli nojauduttava seinään pysyäksensä pystyssä. »Siispä», virkkoi hän vihdoin kyetessänsä puhumaan, »tyttö on lähettänyt teidät molemmat tänne?» Molemmat isot miehet mulkoilivat häneen äänettöminä. »Mistä hitosta», huudahti Levine, »tiedätte tytön olevan tämän takana?» »Koska luin hänen ajatuksensa», vastasi Jerry. »Hän pudistaa heidät pois vastuksistansa; hän laittautuu vapaaksi lähteäksensä retkeilemään, omin päinsä, ja hänen retkeilynsä päättyessä, järjestysmies, on vanha koppinne sullottu täyteen kuin sardiinirasia.» »Smith», jupisi järjestysmies, »teillä on epäilemättä järkeä. Mellakan nostattaminen käy siltä tytöltä yhtä luonnollisesti kuin potkiminen mustangilta. Hei, te kaksi, marssikaa sisälle tuosta ovesta. Teillä ei ole revolvereja, mutta teillä on nyrkkinne, ja jos haluatte selvittää välinne tappelemalla, niin antakaa soida! Vilkkaasti sisälle!» »Järjestysmies», ärisi Kääpiö, »hankkikaa valmiiksi luuta ja sanko. Kun minä jätän Mackin käsistäni, on teidän hiukan siivottava ja korjattava jätteet.» »En tarvitse olla enempää kuin viisi minuuttia kahden kesken hänen kanssansa», uhkasi Mack puolestansa heidän mennessänsä ovesta. Järjestysmies sulki sen ja kääntyi sitten Jerryn puoleen, hymyillen odottavasti. »Toivoisinpa», sanoi hän, »saavani olla katsomassa sitä kamppailua». »Tappelusta ei tule mitään», vakuutti Jerry. »Minkä tähden ei?» »Koska tyttö ei ole täällä näkemässä.» »Totisesti, taidattepa olla oikeassa.» Järjestysmies hihitti. »Sieltä ei kuulu muuta kuin haastelua. Ja sekin jo vaimentuu.» »Se on varma», virkkoi Jerry. »Huomenaamulla he istuvat käsi kädessä kuten koulutytöt. Nähkääs, mies, he ovat kumppanuksia. Miksi ette istahda hetkiseksi tarinoimaan? Tarvitsette kyllä kaiken levon, jonka suinkin saatte, ennenkuin tämä yö on kulunut.» »Tytönkö tähden?» kysäisi järjestysmies. »Hänen silmiensä», vastasi Jerry. »Niissä on hornamainen voima.» »Antaisin sata dollaria», huoahti järjestysmies istuutuessaan, »jos saisin hänet pois Numero Kymmenestä. Tämä kaupunki on aina ollut vain askeleen päässä helvetistä, mutta se tyttö on siirtänyt sitä senkin viimeisen askelen. Nyt olemme ihan portilla, Smith. Antoipa hän teille totisesti hauskan mällin tullessansa tänne nauramaan teille.» Jerry puri hammasta, mutta seuraavalla hetkellä hänen silmänsä välähtivät eloisasti. »Ei se ole mitään», sanoi hän, »siihen verrattuna, mitä minä teen hänelle päästyäni vapaaksi». »Kun tuli siitä puhe», huomautti järjestysmies, »on minun saatava teiltä lupaus, ettette yritä karata, jos mielitte viettää yönne tässä huoneessa». »En anna sanaani», torjui Jerry virnistäen. »Sitten panen teidät rautoihin, naapuri.» »Tehkää niin. Otan —» Hänen lauseensa katkaisi terävä pamaus, revolverin laukaus. »Groganin salista!» huudahti järjestysmies ja syöksyi ovelle. Hän pysähtyi vain lukitsemaan sen jälkeensä ja riensi sitten juoksujalkaa kadun poikki Groganin kapakkaan. XXXIII luku Scovil ilmestyy Miesten syöksyminen pois sen pöydän luota, jonka ääressä Nancy sommitteli tietäjänlausuntojansa ruletista, Groganin sekaantuminen ja petollinen menettely hänen antaessansa ilmi Teeku-Lewin, viimemainitun sulkeminen huoneen nurkkaan — kaikki se tapahtui mahdollisimman lyhyessä ajassa. Ehtiessänsä Teeku-Lewiä ympäröivän piirin luokse tyttö näki pelurin seisovan selkä seinää vasten; Teekun rinta nousi ja laski rajusti, hänen huulensa vavahtelivat, ja revolveri nytkähteli uhkaavasti hänen kädessänsä. Ensimmäisen kerran elämässään Nancy näki edessänsä verhottoman mies-eläimen, jota peittämästä oli reväisty koko unettavan yksitoikkoinen tottumuksen ja tapojen silaus, joten sen alla väijyvä peto tuijotti suoraan hänen silmiinsä. Happo oli valahtamaisillansa kirkkaaseen liuokseen ja muodostamaisillaan myrskyisen toiminnan sakan. Ja Nancy nautti siitä. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Hänen silmiänsä sumensi raivottaren riemu, ja hänen teki mieli kallistaa päätänsä taaksepäin ja päästää kimeä luikkaus taistelu-innosta. Se oli kaikki hänen työtänsä. Hän oli koonnut nuo Groganin kapakan voimatekijät, sijoittanut ne taitavasti ja helposti ja senjälkeen paiskannut ne vastakkain. Sitten laukesi revolveri, ja pamaus tunkeutui hänen tietoisuuteensa, valaisten hänen mieltänsä kuten pilviä halkova salama valaisee öistä ilmaa. Se ei ollut tahallinen eikä tähdätty laukaus. Eräs nuoremmista miehistä oli hetken jännityksen kiihoittamana sallinut etusormensa koukistua; kuula riipaisi pitkän sälön lattiasta ja upposi seinään. Se oli merkki. Sekunnin kuluttua olisi parikymmentä revolveria räiskynyt, kuulasateen sortamana ja repimänä olisi Teeku-Lew virunut lattialla, kiemurrellen ja kirkuen, ja pinnistänyt viimeiset sielun- ja ruumiin voimansa tyhjentääkseen revolverinsa murhaajiinsa. Mutta merkin ja taistelun välillä oli se tärkeä sekunti, ja sinä hengähdyksen pituisena aikana, Teekun parhaillaan kyykistyessä, syöksähti Nancy miesjoukon lävitse, pyörähti ympäri ja hypähti pelurin eteen, levittäen kätensä ikäänkuin lausuaksensa surmaavan yhteislaukauksen tervetulleeksi. Miehiltä pääsi kauhun ähkäisy; tyttö seisoi heidän edessänsä kiihtymyksestä punehtuneena, pelottomana, keveäjalkaisena kuin tuuli ja innokkaana kuin lapsi. Hän kuuli Teeku-Lewin takanansa hiljaa kiroilevan ällistyksestä. Teeku ei ollut pettänyt ainakaan häntä, ja sen rehellisen pelin vuoksi hän pelastaisi miehen hengen. Hänen rinnassansa kumpusi siihen tarvittava tietoinen valta. Hän suuntasi eloisat silmänsä vuoroin toisiin, vuoroin toisiin kasvoihin. »Kumppanit», puhkesi hän puhumaan, »kaksikymmentä yhtä vastaan ei ole tasaväkistä. Jos Teeku onkin ollut lurjus, ovat myöskin sangen monet muut olleet lurjuksia. Suokaa hänelle mahdollisuus pelastaa henkensä! Suostutteko siihen?» Kukaan ei tahtonut vastata joukon puhetorvena; mutta kaikki supisivat ihmeissään, »He _myöntävät_ teille tilaisuuden pelastautua, Teeku», tulkitsi Nancy päätänsä kääntämättä. »Pysytelkää takanani! Menemme suoraan etuovelle.» Hänen edetessänsä pitkin seinää, väistyivät miehet pois tieltä. Heidän mieltänsä kuohutti vielä surmaamisen kiihko, mutta he eivät kestäneet hänen katsettansa. He sivuuttivat vaarallisimman kohdan kuolemanhiljaisuuden vallitessa huoneessa, soluttautuivat pelipöytien lomitse, saapuivat ovelle. »Neiti», supatti Teeku hätäisesti äänensä väristessä heidän siirtyessään eteenpäin, »jos joskus tarvitsette minua, kutsukaa minua. Ristikot eivät jaksa estää minua tulemasta; seinät eivät pidätä minua; ennenkuin menen helvettiin, palkitsen teille tämän!» Heidän ehdittyänsä ovelle, syöksyi järjestysmies ulkoa kasvot tuhkanharmaina ja revolveri kädessä. »Mitä on tapahtunut?» huohotti hän. »Tuolla sisällä», vastasi Nancy empimättä. Järjestysmies kiiruhti ovesta saliin, ja Teeku-Lew sujahti ulos ja riensi pitkin katua yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin vinhasti kiitävä pilvenvarjo. Kymmenessä minuutissa aavikko nielisi hänet. »Mitä on tekeillä?» karjui Levine. »Grogan, mikä se revolverinlaukaus oli?» Tukeva Grogan seisoi hervottomasti nojautuneena tarjoilupöytään. Hänen omat kasvonsa olivat yhtä värittömät kuin järjestysmiehen. »En tiedä», mutisi hän. »En tiedä mitään. Kysykää tytöltä!» Joukossa oli syntynyt yleinen liike miesten työntäessä revolvereja takaisin koteloihinsa, niin pian kuin taisteluvalmiin lainvalvojan laihat kasvot ilmestyivät ovelle. Se ei jäänyt Levineltä huomaamatta. Hän kääntyi tuikeasti silmäilemään Nancyä. »Te!» huudahti hän. »Mitä olette nyt tehnyt?» »Olen toiminut teidän edustajananne», vastasi tyttö huolettomasti. »Neiti», kivahti Levine äkäisesti, »minulla on tosi mielessä. Mitä täällä on tapahtunut?» »Olette väärällä suunnalla, Bud. Jättäkää neiti rauhaan», kehoitti Pätkä. »Ilman häntä olisi Teeku-Lew sellaisen paikan tarpeessa, jossa kasvaa kaunokkeja, ja te saisitte täällä haistella savua ja ottaa selkoa murhasta. Katsokaahan!» Hän väänsi kangella irti lattialankun, joka oli epäilyttävästi notkunut hänen jalkansa alla. »Pojat, tulkaa tänne vilkaisemaan tätä — vipulaitetta!» Järjestysmies astui ripeästi hänen luoksensa. Sinne keräytyneet miehet murahtelivat yhteen ääneen. »Mitäs tästä sanotte, Grogan?» huusi Bud Levine. Kapakanisäntä mittasi katseellansa oven etäisyyttä, mutta muisti sitten, kuinka vikkelästi Levine käsitteli revolveriansa, ja muutti mielensä. Jalat eivät pysty taivaltamaan niin vinhasti kuin kuulat. »Konnamaisia vehkeitä, Bud», vastasi hän. »Olen koko ajan aavistanut, että Teeku on lurjus, mutta en ole saanut siitä varmaa todistusta.» »Kirotun omituinen juttu, Grogan. Teidän on täytynyt saada suurin osa tämän vivun tuottamasta voitosta.» Grogan sai mielijohteen, ja hän henkäisi syvään helpotuksesta. »Olette väärässä, Bud», virkkoi hän. »Minä sain vain määräprosentin, ja minun oli luotettava Teekun sanaan siihen nähden, kuinka paljon sitä tuli. Minun ei ole kannattanut panna kahta miestä ruletin ääreen. Hän hoiti sekä hyrrän että rahat koko ajan.» Se ei suinkaan ollut maailman uskottavimmalta kuulostava selitys, mutta miehet olivat sinä päivänä jo olleet panemaisillaan toimeen murhenäytelmän ja paljastaneet yhden varkaan. Se oli vienyt kärjen heidän innoltansa. Groganiin luotiin monta epäilevää katsetta, mutta muutamien sekuntien kuluttua alkoivat miehet siirtyä entisille paikoillensa. Kaikki muut paitsi Bud Levineä, joka meni isännän luokse, valitsi hetken, jolloin ketään muuta ei ollut lähettyvillä, ja jupisi: »Taaskin, Grogan. Vielä kerran selviydyitte, mutta nyt se oli hiuskarvan varassa. Ensi kerralla saatte kuulan ruumiiseenne, se on hiton varma.» »No, mutta mitä lempoa!» kivahti Grogan. »Miten minä voin estää palkkalaisiani olemasta konnia?» »Olkaa vaiti, Grogan», keskeytti järjestysmies harmistuneena. »Minä tunnen teidät, Grogan, mutta en etsi selkkauksia, jollei niitä satu tielleni. Jos miehet olisivat tänä iltana tehneet selvän Teekusta, olisivat he jatkaneet puhdistusta ja päätyneet teihin. Painakaa se mieleenne, Grogan, ja olkaa varuillanne. Teitä ei onnista aina. Mutta sanokaahan» — ja hän veti rotevan isännän syrjään — »miten voin saada tuon tytön pois Numero Kymmenestä?» »Sanokaa te, miten se käy», ähkäisi Grogan, »ja minä teen sen puolestanne — olipa meneteltävä kierosti tai rehellisesti. Kuka on tämä uusi vieras?» Groganin oven suussa seisoi hikinen, keski-ikäinen mies. Hänen ratsastuspukunsa oli paksun tomun peitossa, ja helpon, hienon elämän punerruttamat kasvot välkkyivät hiestä. Hän aukaisi paitansa kauluksen ja leyhytteli ilmaa hatullansa, vaikka ilta olikin viileä. Tulija oli John Scovil, johon ponnistus ja huolestuminen olivat tehonneet samalla tavoin kuin päivänpaiste. Hänen yksin jääneen hevosensa hirnuminen sen turhaan koettaessa kutsua poistuneita takaisin oli herättänyt hänet varsin pian sen jälkeen, kun Nancy ja hänen molemmat oppaansa olivat lähteneet leiristä, ja hän nousi huopiensa välistä istumaan viimeisen kuorsauksensa vielä kaikuessa korvissaan. Ja hän huomasi olevansa yksin. Aluksi hänen unen sumentamat aivonsa eivät sitä oivaltaneet, mutta vihdoin hän tajusi olevansa yksin keskellä tuntematonta aavikkoa muassansa kaksi kuormamuulia ja ratsuhevonen. Yhäti hämmentyneenä hän satuloitsi ratsunsa ja salli sen lähteä liikkeelle oman mielensä mukaan. Tällä tavoin hän samosi umpimähkään kumpujen välitse tuhansien hurjien, pelokkaiden kuvitelmien vaivaamana ja kauheiden aavistusten kannustamana, kunnes hevonen vihdoin toi hänet Numero Kymmeneen ja Groganin avoimen oven eteen. Valo oli houkutellut hänet laskeutumaan ratsailta, ja nyt lasien tuttu kilinä kiehtoi hänen korvaansa, mutta ovella hän seisahtui hetkiseksi silmäilemään talon vieraita. Huvittelu oli jälleen täydessä vauhdissa, ja hän näki arpakuutioiden välkkyvän, kullan hohtavan ja jaettavien korttien vilahtelevan; ja sitten hänen katseensa osui miellyttävään, valkoiseen täplään. Se oli tyttö, joka oli — perin hämmästyttävää! — puettu mitä vilpoisimpaan, ilmavaan, valkeaan kesäasuun ja jonka päässä kekotti samanvärinen, pehmeä, pieni hullunkurinen hattu. Hän oli kuhisevan tungoksen keskipisteenä. Hänen selkänsä oli Scoviliin päin, mutta hänen etupuolellansa olevien miesten ilmeistä hän saattoi yhtä selvästi kuin peilistä nähdä, että hänen kasvonsa olivat kauniit. Miehet tähystivät häntä ikäänkuin lumottuina voimatta kääntää katseitansa pois hänestä. Hän pelasi arpapeliä neljän miehen kanssa ja heitti parhaillaan kuution. Hän menetti, mutta keikautti päätänsä ja nauroi maksaessansa panoksen. Se oli ihmeellistä naurua. Se herätti John Scovilin mielessä unohtuneen kevään tunnun, mutta sittenkin siinä oli tutunomainen sointu. Hän siirtyi lähemmäksi tyttöä muistamatta janoansa, muistamatta väsymystään, muistamatta häntä kalvaneita huolia. Hänen silmissänsä oli janoinen ilme, samanlainen kuin sellaisen vaeltajan silmissä, joka on ratsastanut erämaassa vesileili tyhjänä ja illalla kuulee juoksevan veden suloista soittoa. »Kuinka paljon?» kysyi muuan tytön pelikumppaneista pudistellessansa kuutiota. »Mitä vain haluatte», vastasi tyttö, »maasta ja mannusta hopeakolikkoon saakka. Tulkaa mukaan, naapuri!» Tyttö kääntyi; hän oli Nancy! XXXIV luku Scovil poistuu Aluksi Scovilin aivot lakkasivat toimimasta. Niiden työskentely taukosi ihan samalla tavoin kuin ison Groganin ajatukset katkesivat silloin, kun Jerry Aiken iski häntä leukaan. Sitten Scovil tuli jälleen äkkiä tajuihinsa. Tämä oli todellista, täysin todellista. Nuo valot eivät olleet unimaailman valoja, hänen ympärillään kajahtelevat äänet eivät olleet unimaailman ääniä. Tuolta nurkasta kuuluva kiroilu, kun eräs mies erosi pokerpelistä — pennittömänä — oli liiaksi tosielämän mukainen. Se oli Nancy; niin, siitä ei ollut epäilystäkään; mutta miten oli käynyt kuorelle, joka aikaisemmin oli häntä piilottanut? Hänen entinen olemuksensa tähän nykyiseen verrattuna oli samanlainen kuin joulukuun taivas verrattuna heinäkuiseen. Oliko hän kaunis? Kyllä; kaunis hän oli aina ollut, mutta nyt hän oli huumaava. Hän suorastaan sekoitti Scovilin aistit. Ja hänessä oli tapahtunut tuhansia pikku muutoksia. Hymy, joka ei koskaan karkonnut hänen huuliltansa, muutti nyt koko niiden kaarevuuden toisennäköiseksi. Ja silmät olivat ihan uudet, koska niiden ilme puhui uutta kieltä. Sanalla sanoen, viimeksi nähdessään tyttärensä Scovil oli katsellut kirjoittamatonta taulua. Nyt hän näki, että se taulu oli täynnä uuden, kiehtovan runoelman sanoja. Hänen teki äkkiä mielensä huitoa käsiänsä, nostaa ne päänsä yläpuolelle ja hihkua onnesta. Sillä ihme oli tapahtunut. Nancy Scovil oli hereillä! Enää hänen ei tarvitsisi päiväkausia, viikkoja, kuukausia ja vuosia raahata näännyttävää taakkaa, vaan tuossa oli tyttö, joka pystyisi lumoamaan järkevimmänkin miehen, mitä hän tunsi, kaunein hänen tuntemistaan kaunottarista — kiehtova sulotar. Tultuansa nyt jälleen tajuihinsa hän hämärästi tunsi, että Nancy oli kääntynyt, katsonut häntä hetkisen ja kääntynyt sitten taaskin toisaalle. Tyttö pudisteli pelikuutiota uudelleen selin häneen päin, kun hän astahti eteenpäin ja kosketti hänen olkapäätänsä. Nancy pyyhkäisi hänen kätensä pois, heitti kuution ja voitti. Mutta ne, jotka menettivät, olivat silti yhtä hyvällä tuulella kuin hänkin oli ollut. Heistä näytti olevan hauskempi hävitä hänelle kuin voittaa joltakulta toiselta. He nauroivat ja laskivat leikkiä ikäänkuin leveät kultakolikot ja kahisevat setelit olisivat olleet mitättömiä, arvottomia leluja — vaihdettavia pelimerkkejä. Muuan miehistä taputti taskujansa ja nosti kätensä ilmaan osoittaaksensa rahojensa loppuneen, mutta Nancy kumartui nopeasti hänen puoleensa ja solutti hänen housuntaskuunsa raskaan kultavirran, ennenkuin hän ennätti väistyä syrjään. Scovil kosketti tyttöä toistamiseen. »Nancy!» lausui hän. Tyttö käännähti, vilkaisten nopeasti olkansa ylitse. Hänen silmistänsä ei kuvastunut vähääkään tuntemista; hänen katseensa kohtasi Scovilin tuijotuksen niin torjuvan kylmästi, että viimemainittu jäi töllistämään suu auki. Hän tuskin oli enää varma siitäkään, että tyttö oli hänen tyttärensä. »Kuulehan», jatkoi hän hiukan ärtyneesti ja laski taaskin kätensä Nancyn olalle. »Bill», virkkoi tyttö kääntämättä päätänsä, »tämä miekkonen vaivaa minua. Hän on varmaankin humalassa. Viekää hänet pois; teettehän sen, kumppani?» Hänen »kumppaninsa» oli vanttera, keski-ikäinen mies, jonka kasvot teki harmaiksi neljän päivän ikäinen parransänki. Hän käveli huojuen, mikä osoitti hänen viettäneen koko elämänsä satulassa. Vyötäisten yläpuolelta hän oli Herkuleksen jäljennös. Vyötäisten alapuolelta hän oli kaksitoistavuotinen poika, ja hänen pienet, ohuet jalkansa olivat taipuneet kaariksi niiden kannettavana olevan taakan painosta. Nyt hänen kätensä sujahti eteenpäin ja sivalsi John Scovilin käden pois Nancyn olalta. Sitten hän työntyi heidän väliinsä ja pakotti kookkaamman miehen hoippuen peräytymään. »Miten on laitanne, vieras?» tiedusti hän uhittelevasti. »Oletteko juovuksissa vai oletteko luonnostanne sekapäinen? Vai ettekö tiedä, miten naista on puhuteltava?» »Ja kuka hitto on teidät valtuuttanut muka minua tutkimaan?» kivahti Scovil tulistuen. »Se ei kuulu tähän», vastasi toinen, nykäisten vyötänsä. »Kysyin teiltä jotakin. Aiotteko vastata minulle?» »Paha teidät periköön. Nancy, tule tänne!» Tyttö ei hievahtanut, ja kun Scovil astui askeleen eteenpäin, tarttui toinen häneen hyvin samalla tavoin kuin harjautunut mestari käsittelee alokasta ja paiskasi hänet seinään, niin että tärähti. Täräys pani hänet haukkomaan henkeänsä ja samalla raivostutti häntä kuten matadorin punainen vaippa vimmastuttua härkää. Hän oli karkaamaisillansa miehen kimppuun, mutta havaitsi viimemainitun käden puristavan revolverinperää. »Te hupsu!» jymisi Scovil. »Ettekö tiedä, »että tyttö on minun tyttäreni?» Hänen jyrähtäessänsä seinään kääntyivät kaikkien katseet häneen, ja nyt ehätti järjestysmies Bud Levine hänen ja vaaran väliin. Kummallista kylläkin, järjestysmies ei ollut näkevinänsäkään Scovilia eikä Billiä vaan silmäili tuikean tarkkaavasti tyttöä. »Neiti», virkkoi hän kiivaasti, »mitä tämä kaikki merkitsee? Oletteko päättänyt pitää minua puuhassa koko illan?»; Vihdoin Nancy kääntyi. »Mikä nyt on hätänä?» kysyi hän. »Ette toki ole vihainen minulle, järjestysmies, vai oletteko?» Bud Levinen kylmyys suli, kuten jää sulaa ensimmäisenä lämpimänä kevätpäivänä. Hänen oli voimakkaasti hillittävä itseänsä pidättyäksensä vastaamasta tytön hymyyn. »En tiedä muuta kuin sen», sai hän vihdoin soperretuksi, »että taaskin olette yllyttänyt kaksi miestä tappelemaan. Mistä on kysymys?» »Minä kerron sen teille», lupasi Nancy. Hän katsoi isäänsä suoraan silmiin, ja toista herpaisi ja tyrmistytti tytön katse, jossa ei ollut tuntemisen häivettäkään. Scovilin valtasi hyytävä kauhu. Oliko Nancyn järki mennyt sekaisin? Sitäkö merkitsi hänen silmiensä kirkkaus? »Tuo mies», selitti tyttö, »kävi minuun käsiksi, ja minä pyysin ystävääni Billiä suojelemaan itseäni». »Huh!» ärähti Bud Levine, pyörähti kantapäällänsä ja tuijotti Scoviliin läpitunkevasti. »Sellainen koirako te olettekin? Ettekö ole kyllin vanha esiintyäksenne miehen tavalla? Kuulkaahan, Numero Kymmenessä osataan opettaa miehille käyttäytymistä. Täällä käytetään omalaatuisia opetuskeinoja, eikä täällä saatuja opetuksia pian unohdeta!» Ympärillä olevat miehet murahtelivat tuimasti hänen sanojensa vahvistukseksi; Scoviliin luotiin katseita, jotka olivat uhkaavia kuin ukkospilvet. »Kirottua!» huusi viimemainittu. »Eikö minulla ole oikeutta puhutella omaa tytärtäni?» »Mitä?» urahti järjestysmies ällistyneenä ja kääntyi taaskin Nancyyn päin. »Onko asia niin?» Mutta tyttö naurahti hiljaa, sointuvasti. »No, mutta, järjestysmies», vastasi hän keveästi, »minä en ole tätä ennen nähnytkään koko miekkosta». »Ette ole nähnyt», kertasi Bud Levine, katsoen uudelleen Scoviliin. »Kuulkaahan, te vietävän lihavanaamainen pölkkypää, luuletteko voivanne tuolla tavoin härnätä minua?» »Armias taivas!» tuskaili Scovil ja ojensi epätoivoisena käsiänsä. »Oletko hullu, Nan? Onko järkesi sekaisin? Etkö muista minua? Vai koetatko ilveillä minulle? Järjestysmies — jos olette sellainen — kuulustelkaa minua — tutkikaa minua — minä todistan teille olevani hänen isänsä!» Järjestysmieheen ja hänen ympärillänsä seisoviin miehiin tehosivat Scovilin tarmokkaat, vilpittömän suorat sanat vastoin heidän tahtoaankin. Monet sysäsivät hattunsa takaraivolle, ja monet kynsivät ymmälle joutuneina korvallistaan. Mutta Nancy Scovil nojasi pöytään ja nauroi. Hän näytti nauttivan kohtauksesta. »Jätän sen teidän ratkaistavaksenne, Bill», sanoi hän, tehden vetoavan eleen. »Näytönkö minä tuon — tuon —» Hän keskeytti lauseensa; naurun remahdus täydensi puuttuvat sanat. Se oli väittelyn naseva loppuhuomautus; järjestysmies käsitti selvästi tehtävänsä. »Kuulkaahan te! Te tulette mukaani», komensi hän Scovilia. »Tyttöä te ette saa, ystäväiseni, mutta yösijan saatte ilmaiseksi.» »Mutta», alkoi Scovil, »armias taivas, mies, onko tarkoituksenne sanoa, että aiotte pidättää minut?» »Pitäkää suunne kiinni», murahti Levine, »ja kiittäkää Jumalaa, ettette saa sitä, mikä teille olisi tuleva. Niin, en halua pidättää teitä, jos tahdotte, että luovutan teidät — heille.» Hän viittasi kiukkuisiin miehiin päin, jotka tunkeutuivat yhä likemmäksi. John Scovil kalpeni. »Järjestysmies», sekaantui puheeseen uuden Nan Scovilin miellyttävä ääni, »ettekö ole pannut merkille hänen silmiensä hurjaa katsetta? Kysykäähän, mitä hän on puuhaillut!» »Hei, mies!» tiuskasi järjestysmies. »Ettekö kuule, kun nainen puhuu teille? Mitä olette puuhaillut?» »Ratsastanut hitonmoisesti puolet yöstä koettaessani tavoittaa karannutta tytärtäni!» ärähti Scovil. »Ja mitä teihin tulee, kelpo järjestysmies, toimitan teidät —» »Siinäpä se!» keskeytti Nancy. »Arvasin asian olevan niin. Tuo vanha herra-poloinen on ratsastanut koko päivän kuumassa auringonpaahteessa, ja hänen päänsä on mennyt sekaisin. Tuollaiset lihavat, iäkkäät ihmiset eivät kestä kuumuutta, ymmärrättehän.» »Vanha herra-poloinen? Lihava? Auringonpaahteessa?» kiukkuili Scovil. »Tästä kepposesta saat vielä hikoilla! Järjestysmies, minun on —» »Säästäkää sananne tuomarille! Täysi käännös ja mars ovelle! Olipa syynä auringonpaahde tai joku muu, te kaipaatte silmälläpitoa. Kuvitelkaahan, hyvät herrat, että hän olisi tavannut tuon tyttö-paran emmekä me olisi olleet saapuvilla häntä suojelemassa!» Vastaukseksi kuului joukosta ärinää. »Mutta, järjestysmies», pyysi Nancy, tullen hänen luoksensa, »ettekö voisi viedä häntä hotelliin ja säästää häntä kopilta? Hän näyttää herrasmieheltä, eikä minulla totisesti ole kaunaa häntä kohtaan. Lisäksi hän näyttää hieman yksinkertaiselta. En usko hänen koskaan olleen kovin älykkään. Jos panette hänet lukon taakse hotelliin, maksan minä huoneen vuokran.» »Horna ja raivottaret!» karjui Scovil. »Suu kiinni!» kivahti järjestysmies. »Eikö teillä ole edes sen vertaa sopivaisuuden tajuntaa ja järkeä, että kiittäisitte tätä neitiä kaikesta, mitä hän on tehnyt hyväksenne? Ja nyt laittautukaa pois täältä, ennenkuin potkin teidät ulos ovesta!» Järjestysmiehen uhkaava katse tunkeutui Scovilin tajuntaan, vaikka se olikin raivon sumentama, ja hän oli kyllin järkevä pyörähtääksensä ympäri ja marssiaksensa ovelle. XXXV luku Ilmainen neuvo Se, että hän puhui järjestysmiehelle hotellista ja että hänen isänsä vietiin sinne säilytettäväksi, muistutti Nancylle, että hän oli väsynyt. Pitkästä, ankarasta ratsastuksesta ja koko illan hyörinästä huolimatta se ei ollut kivistävää väsymystä, vaan miellyttävää uupumusta. Hän käytti hyväksensä sitä, että John Scovilin ja Bud Levinen poistuminen oli kääntänyt miesten huomion pois hänestä, pujahti ulos sivuovesta ja riensi kenenkään näkemättä hotelliin. Saavuttuaan huoneeseensa hän sytytti lampun ja heittäytyi tuolille muistellakseen kuluneen päivän ja illan kokemuksia, ennenkuin paneutuisi makuulle. Avoimesta ikkunasta tuulahteleva viileä ilma huojutti ja kahisutti verhoa ja hiveli vienosti hänen kasvojansa, ja kadulta kantautui hiljaisia ääniä, puhelua ja kavioiden kapsetta, kun joku matkamies saapui Numero Kymmeneen tai poistui sieltä. Hämmästyttävän selvästi hän sitten kuuli Levinen ja isänsä äänet suoraan alhaalta. Aluksi hän ei sitä käsittänyt, mutta pian hänelle setvisi, että ääni tuli pitkin savupiippua, joka kohosi hänen huoneeseensa alhaalla olevan huoneen laipion lävitse. Seisoessansa sen ääressä hän erotti miesten sanat ihan hyvin. »Huomenaamulla voitte paremmin, ystäväiseni», vakuutti järjestysmies parhaillaan. »Ja nyt levätkää täällä ja koettakaa rauhoittua.» »Tämä hornamainen loukkaus —» alkoi hänen isänsä. »Ei teitä kukaan loukkaa, vieras», tyynnytteli Bud Levine, »kunhan ette vain itse loukkaa itseänne. Tyttö pyysi teidän puolestanne anteeksi.» Se oli Nancystä liikaa. Hän purskahti nauramaan, mutta tukahdutti heti taaskin naurunsa muistaessansa, että toiset saattoivat kuulla sen. Mutta sittenkin se oli myöhäistä. Sillä vimmastuneena mylvi Scovil alhaalla: »Sir, se vintiö nauraa minulle nytkin.» »Se on mahdollista.» »Vakuutan teille, että hän on tuolla ylhäällä ja nauraa katketaksensa, koska minä olen täällä.» Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten kuului järjestysmiehen ääni: »Tyttö taisi olla oikeassa. Auringonpistos. No niin, naapuri, käykää pitkäksenne tuohon ja olkaa levollinen. Minä pistäydyn täällä muutamien minuuttien kuluttua katsomassa, kuinka voitte.» »Mutta —» alkoi Scovil. Oven läjähdys katkaisi hänen puheensa lyhyeen, ja sitten Nancy Scovil erotti syvä-äänistä jymyä. Isältä tulvi sanoja vuolaana virtana, ja Nancy palasi tuolillensa ja painoi kädet korvilleen. Mutta uusi mielijohde sai hänet rientämään takaisin uunin ääreen. Hän huomasi, että oli verrattain helppo tehtävä irroittaa se torven osa, joka yhdisti uunin pääjohtoon. Sen tehtyänsä hän saattoi puhua suoraan savupiippua myöten alhaalla olevaan huoneeseen. Hän huusi varovasti: »Herra Scovil!» Sadattelu taukosi äkkiä. »Herra Scovil!» huusi hän toistamiseen. Hän kuuli läheneviä askelia; alhaalla kalisi uunin luukku. »Herra Scovil!» kolmannen kerran. »No?» mörähti hänen isänsä ääni savupiipusta. »Tunnetko ääneni?» »Nancy, tätä saat katua, kautta taivaan!» »Sitä en usko.» »Mikä ihme sinuun on mennyt?» »Ajattelin, kuinka mainiona kujeena sitä pidettäisiin New Yorkissa. Kuvittelehan, miten sanomalehdet siitä toitottaisivat: Tunnettu rahamies pidätetty sen tähden, että väitti olevansa nuoren naisen sukulainen. Auringonpistoko? Miltä se kuulostaa, isä-kulta?» Vastaukseksi tuli ähkäisy. Sitten: »Ainakaan, Jumalan kiitos, sitä ei saada siellä koskaan tietää.» »Minulla on täällä kynä ja mustetta, ja kahden sentin postimerkki riittää siihen kepposeen.» »Nancy, sitä et voisi.» »Sitä en tiedä. Kiusaus on suuri.» »Nancy, rakas lapsi, se ei enää kävisi kepposesta, se olisi melkein häväistysjuttu. Ethän toki tee sellaista, Nan?» «Minä mietin asiaa.» »Kuinka kauan tätä pirullista leikkiä kestää?» »Leikkiäkö? Arveletko Numero Kymmenen pitävän sitä leikkinä?» Hän nauraa hihitti hiljaa. »Nancy — kirottua, tyttö — sinulla näyttää olevan vaikutusvaltaa näihin raakalaisiin. Käske heidän lopettaa tämä hulluttelu!» »Juttu on mennyt liian pitkälle. He eivät suostuisi päästämään niin vaarallista henkilöä vapaaksi edes minunkaan pyynnöstäni.» Hänen isänsä kurkusta kumahteli hillittyjä kirouksia. »Sinulla on vain yksi keino selviytyä pulasta, isä.» »Mikä se on?» »Kun Levine palaa, ole olevinasi kuin olisit äsken toipunut; esiinny kuten hulluudenpuuskasta selvinnyt mies.» »Tarkoitatko, että minun on selitettävä hänelle, ettet sinä olekaan tyttäreni?» Nancy nauroi taaskin. »En käsitä, miten muutoin voisit selviytyä.» »Sitä en ikinä tee!» »Sitten on sinun mentävä vankilaan ja tuonnempana joudut tuomarin eteen. Se on ikävää, isä.» »Mihin sinä oikein pyrit, Nancy? Mihin sinä tähtäät tällä tepposellasi?» »Tahdon päästä eroon kaikista tuttavistani. Siinä kaikki.» »Mitä?» »Niin; olen kyllästynyt kaikkeen vanhaan. En lähtisi nyt takaisin New Yorkiin, vaikka saisin miljoonan dollaria!» »Minne sinä _tahdot_ lähteä?» »Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta.» »Mutta kenen seurassa lähdet?» »Numero Kymmenessä on yllin kyllin mainioita miehiä, jotka ovat pyynnöstäni valmiit tekemään mitä tahansa.» Hän kuuli isänsä ähkyvän. »Nan, sinä olet ihan pähkähullu.» »En ole. Te kaikki olette väärässä. Ensi kerran eläissäni olen täysin tervejärkinen ja selväpäinen.» »Tarkoitatko, että lähtisit vaeltamaan jonkun tuollaisen hurjan miehen seurassa?» »Minkä tähden en lähtisi?» »Minkä tähden et? Tyttö, sinua hyljeksittäisiin kaikissa kunniallisissa seurapiireissä senjälkeen!» »Ei suinkaan. Olen erinomaisessa turvassa, kun seurassani on kuka hyvänsä heistä. He saattavat olla pinnaltansa karkeita, mutta sisältä he ovat kunnianmiehiä.» »Se saattaa olla totta, mutta miten New Yorkissa se ymmärrettäisiin?» »Viisi New Yorkista! Minä olen siitä irti.» Taaskin oli vähän aikaa hiljaista. Sitten Nancy kuuli isän jupisevan itsekseen: »Se ei ole mahdollista. Tämä on unta, ja minä herään varsin pian.» Ääneen Scovil sanoi: »Lähditkö leiristä yksin?» »En — Punaisen ja Peten seurassa.» »Niin arvelinkin. Ne kirotut varkaat! Miten heidän on käynyt?» »He ovat vankilassa.» »Mitä?» »He tulivat vaivaloisiksi; tuskastuttivat minua. Senvuoksi toimitin heidät varmaan talteen. Heidät vapautetaan päivän tai parin perästä.» Taaskin ähkäisy alhaalta. Sitten: »Nancy, minä pyydän Jerry Aikenia lähtemään jäljillesi.» »Sinun on ensin saatava hänet pois vankilasta.» »Mitä?» »Se on totta. Kysy Levineltä, jollet usko minua. Sanalla sanoen, isä, tahdon päästä irti kaikista tutuistani. Tahdon lähteä uudelle tolalle.» »Nancy, minun on pelastettava sinut itseltäsi.» »Siihen et kykene. Sinulla on täysi työ pelastaessasi itsesi.» »Mitä tarkoitat?» »Jos saat taivutetuksi Levinen päästämään sinut vapaaksi, on sinun paras hankkia hevonen ja ratsastaa pois Numero Kymmenestä niin vinhasti kuin se suinkin sinua vie.» »Minkä tähden? Olen tämän maan kansalainen; minulla on oikeuksia.» »Täällä olet vastenmielinen kansalainen. Pojat eivät pidä sinusta, isä, ja heillä on omat tapansa osoittaa paheksumistaan. Se on ikävää, mutta sille ei mahda mitään.» »Sitten tulen takaisin. Nancy, sinä vielä kadut tätä kujetta.» »Sinä et löydä minua, isä, ennenkuin olen valmis tulemaan näkyviisi. Siitä saat vaikka lyödä vetoa.» »Tyttö —» »St! Mitä se on?» Hänen huoneensa ulkopuolelta, alhaalta kadulta alkoi kuulua sointuvan baritoniäänen laulua. Nancy huusi: »Hyvää yötä, isä; minulla on vieras.» Scovilin luikatessa jotakin, tyttö sovitti torvenkappaleen paikoilleen. Savupiippua pitkin putosi nokikuuro, ja viimeksi hän kuuli isänsä pärskyvän ja sadattelevan ja sitten hillitysti aivastelevan, yskivän ja niistävän nenäänsä. Isä oli varmaankin ollut liian lähellä savupiipun alapäätä ja saanut tukahduttavaa nokea silmiinsä, nenäänsä ja kurkkuunsa, Sillä välin oli laulu käynyt äänekkäämmäksi. »Syvä kuin lempeni olkohon unesi, rakkaus kestävä suloinen muistosi.» Ensimmäisen kerran Numero Kymmenen historiassa kuultiin serenaadia sen pölyisellä kadulla! XXXVI luku Vasenkätinen Harris Heti kun Scovil oli poistunut Groganin kapakasta ja pelätty järjestysmies kadonnut hänen kintereillään, kääntyivät miehet jälleen Nancyyn päin — mutta katso, hän oli poissa! He katselivat ympärillensä kuin lapset, joilta on riistetty harvinainen ja hupainen lelu, ja seuraavalla hetkellä olisi alkanut etsintä, jonka aikana olisi nuuskittu Numero Kymmenen jokainen soppi, jollei olisi sattunut eräs tapaus, joka värisytti jopa Numero Kymmenenkin taisteluissa väsyneitä hermoja. Järjestysmies ja hänen vankinsa eivät olleet ennättäneet oikein kadota näkyvistä Groganin varjoisen oven taakse, kun näkyviin astui uusi tulokas. Hän ei seisahtunut hetkiseksikään ovelle, ikäänkuin sikäläinen valaistus olisi ollut hänestä vastenmielinen, vaan lipui nopein syrjäaskelin pitkin seinäviertä hämärämpään kohtaan. Hän oli tavallansa huomattava mies. Hän oli keskimittaista pitempi, ja kuten useimmilla monipuolisten ruumiinharjoitusten karkaisemilla miehillä oli hänelläkin leveät hartiat ja korkea rinta, joka soukkeni hoikiksi, jänteviksi vyötäisiksi. Hänestä uhkui sekä voimaa että valppautta, mutta hänen tekemänsä vaikutus oli vieläkin tehoisampi. Astuttuansa Groganin saliin hän pujahti hämyiseen varjoon, mutta kuten näyttämötähti saattoi hänkin heti kaikki muut salissa olevat henkilöt varjoon. Sillä hän oli niitä harvoja miehiä, jotka hallitsevat ympäristöään ja siten ovat kuninkaitten veroisia. Yhtä varmasti ja ryhdikkäästi hän olisi saattanut astua jollekulle Broadwayn varrella olevalle näyttämölle. Yhteiskunnalliset ja poliittiset arvohenkilöt olisivat kunnioittaneet häntä, sillä hän näytti tärkeältä tekijältä — mistä hän ei turhamaisesti ylpeillyt, vaan minkä hän yksinkertaisesti tiesi. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen kaunis katseltava. Esimerkiksi hänen kaulansa oli paksu ja jänteikäs, ja jänteet erottuivat näkyviin, kun hän käänsi päätänsä, joka sekin oli liian pitkä ja kulmikas ollaksensa hauskannäköinen. Vaalean keltaiset viikset, ahavan ja paahtavan auringon haalistamat ja vaalentamat, riippuivat suun kahden puolen puoliväliin leukaan saakka. Näiden viiksien yläpuolella ulkoni kapea kyömynenä, josta hänen kasvonsa saivat rajun, hyökkäävän vivahduksen. Mutta tämän vaikutelman osoittivat silmät heti vääräksi. Ne olivat vaaleat, utuisen siniset, ja miehen kiihtyessä näkyi sen udun takaa vähäisiä välähdyksiä, jotka ilmestyivät, hehkuivat ja sammuivat hyvin kummallisesti. Hänessä oli muitakin huomiota-ansaitsevia piirteitä. Hänen revolverinsa esimerkiksi riippui korkealla hänen oikealla kupeellansa vedettynä kauas etupuolelle — vasenkätisen suosimalle kohdalle. Ja hänen vasen kätensä oli kahvinruskea — riittävä todistus siitä, ettei siinä milloinkaan käytetty käsinettä. Hänen seistessään silmäilemässä joukkoa alkoi häntä lähinnä olevien miesten keskuudessa supina, joka levisi vaihtelevina, pelkoa, ällistystä, ihmettelyä ja kiukkua ilmaisevina kuiskauksina: »Vasenkätinen Harris! Vasenkätinen Harris on kaupungissa! Mitähän nyt on tulossa?» Tämä nimi oli kiihtymyksen ja kuiskeen riittävä selitys, sillä vasenkätisen Harrisin maine oli levinnyt vuoristoaavikolla itäisistä vuorista läntisiin ja kauas pohjoiseen sekä kauas etelään. Niillä seuduilla on monenlaisia huimia miehiä, joiden omallatunnolla on rikoksia ja joiden revolverinperässä on pykäliä surmattujen vastustajain muistomerkkeinä, mutta todellisia surmaajia on sielläkin sangen harvassa. Tavallisesti miehentappaja aloittaa rikollisen uransa humalaisen raivon puuskassa, livistää karkuun, mutta on neljänkolmatta tunnin kuluttua seulana revolverinkuulista, ja vielä vuorokauden kuluttua hänestä jo kerrotaan taruja, jotka paisuvat ja muuttuvat, kunnes vuoden perästä tällaisen yhden ainoan päivän kauhusankarin kerrotaan viettäneen pitkän rikollisen ja hurjan elämän. Pitkien väliaikojen kuluttua ilmaantuu kuitenkin miehiä, joilla on erikoinen kyky ja erikoinen halu tuhota elämää. He ovat luonnolta saaneet kylmän silmän ja varman käden ja kehittävät näitä lahjojansa, kunnes heidän revolverinsa osuu täsmällisesti kuin kartanpiirtäjän kojeet ja nopeasti kuin piiskan läimähdykset. Ja sen taidon saavutettuansa he ovat jotensakin turvassa lain kouralta, sillä heidän sopii odottaa, kunnes heidän uhrinsa kiihtyy herjauksista tai pistoksista toimintaan ja tekee ensimmäisen tappeluliikkeen, ennenkuin he tempaavat aseensa ja ampuvat hänet »itsepuolustuksessa». Joskus heidän elämänsä jatkuu kauan tällä tavoin. Silloin tällöin he ovat vähän aikaa vankilassa, mutta palaavat aina vuoristoaavikolle entiseen elämäänsä, joka on liian kiehtova vaihdettavaksi mihinkään muuhun puuhailuun. Lopuksi heidät nujertaa monilukuinen ahdistajajoukko tai joku valtakunnan tai valtion poliisimies ryhtyy epätoivoiseen tehtävään ja kaataa vainuttavansa. Mutta aina, aina he kuolevat saappaat jalassa. Siinä todellisen surmaajan elämän ääriviivat; ja vasenkätinen Harris oli surmaaja. Hänen ikänsä oli kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, ja kymmenen vuoden aikana oli hänen maineensa levinnyt yhä laajemmalle vuoristossa. Kahdesti hänet oli pantu vankilaan, ja kahdesti oli hänen vankeusaikaansa lyhennetty »hyvän käytöksen» vuoksi, vaikka sen hyvän käytöksen yleisesti arveltiin olleen vankilan johtajan lahjomista. Ja nyt hän samoili vapaana. Lain koura ei tavoitellut häntä; mutta kaikki olivat häntä vastaan, ja hän oli koko maailmaa vastaan. Ja sellaisesta kamppailusta vasenkätinen Harris piti. Siinä kannatti olla mukana. Mutta vasenkätinen Harris ei ollut salakavala väijyjä. Hänen ympärillensä punoutuneiden, hirveitä veritöitä ja miestappoja koskevien tarinoiden sekaan oli siroiteltu muitakin kertomuksia; hän oli keskellä aavikkoa auttanut eksyneitä vaeltajia, suojellut turvattomia, ruokkinut nälkään nääntyviä. Ja sanottiinkin, että Harris osasi tehdä vain kaksi liikettä. Toinen oli kultakolikkojen nakkeleminen, toinen revolverin ojentaminen. Hänen ympärillänsä oli sankaruuden kehä. Häntä pidettiin arvossa juuri sen vaaran tähden, jota hän aina uhitteli. Kuiske sorisi ja vaimeni, kun tulija astui tarjoilupöydän ääreen ja tilasi ryypyn. Ja pantiin merkille, että tarjoilupöydän ääressä seistessänsä hän oli selin seinän nurkkaukseen. Kun hän oli siinä asennossa, ei hänen kimppuunsa voitu käydä takaapäin. Hän piti syrjäkatseella silmällä tarjoilijaa, ja hänen kasvonsa olivat suunnatut suoraan muihin miehiin päin. Hänen ryyppynsä saavuttua panivat toiset merkille senkin, että hän aina käytti oikeata kättänsä; pelätty vasen käsi oli vapaana kaikkien mahdollisuuksien varalta ja liikkui aina revolverikotelon läheisyydessä. Oikealla kädellänsä hän kaasi ryypyn — pienen. Oikealla kädellä hän vei lasin huulillensa, silmäili miesjoukkoa ikäänkuin varmistuaksensa siitä, ettei kukaan valmistautunut tekemään epäilyttävää liikettä, ja heilautti sitten ryypyn suuhunsa yhdellä ainoalla nopealla liikkeellä. Sellaiseen merkillisen hätäiseen juomiseen oli hänellä syytä. Jotkut miehet olivat saaneet kuulan selkäänsä tai vatsaansa hitaasti tyhjentäessänsä konjakkilasia; ja tiedettiin, ettei vasenkätinen Harris jättänyt mitään sattuman varaan luullessansa vaaran uhkaavan. Kulautettuansa ryyppynsä hän lähti taaskin kävelemään — aina pysytellen seinävieressä — ja valitsi nurkkapaikan, josta hän saattoi pitää silmällä koko huonetta. Mistä hän olisi voinut tietää? Groganin kapakassa saattoi olla hänen mieskohtaisia vihamiehiänsä kymmenkunta, hänen kädestänsä surmansaaneiden miesten ystäviä, jopa sukulaisiakin. Tuikea, tyyni ymmärtämyksen hymy väikkyi miesten kasvoilla. Ja yksi heistä puri hammastaan, muljautti äkäisesti silmiään, pyörähti sitten kantapäällänsä ympäri ja poistui nopeasti salista. Hän ei uskaltanut jäädä sinne uhmailemaan murhanhimon kiusausta. Mutta muut pysyivät rauhallisina, ollen olevinansa syventyneitä peliin. Itse asiassa he odottivat järjestysmies Bud Levinen paluuta. He olivat nähneet, miten Bud toimi, tunsivat hänet ja hänen arvonsa. Mutta he halusivat nähdä, miten hän menettelisi, kun hänen vastassansa oli niin paljon taitavampi mies kuin hän koskaan voisi olla — mies, joka pystyisi ampumaan kolme kuulaa maaliinsa, ennenkuin Bud ennättäisi saada revolveriansa esille kotelostaan. Kauan heidän ei tarvinnutkaan kestää jännitystä. Bud Levine astui ovesta, huomasi kaikkien uteliaat katseet ja pysähtyi kesken askelta samoin kuin koira joskus seisahtuu kesken ponnahdusta. Hän vilkaisi ympäri huonetta, ja sitten hänen katseensa suuntautui värähtämättä vasenkätiseen Harrisiin. Viimemainittu istui ihan huolettomana, kiertäen savuketta ainoastaan oikealla kädellänsä. Hän toimi aina ikäänkuin hänen vasen kätensä ja käsivartensa olisivat olleet halvautuneet. Se raaja oli pyhitetty ainoastaan yhdenlaista käyttöä varten. Järjestysmiehen tähystäessä häntä tarkoin hän pysyi välinpitämättömän tyynenä, samalla virittäen savukkeensa. Bud Levine epäröi hetkisen, mutta meni sitten lattian poikki revolverisankarin luokse suoraan kuin nuoli. Ehdittyänsä Harrisin eteen hän pysähtyi ja ojensi kätensä kaikkien tarkkaillessa häntä. Toinen tarttui ojennettuun käteen keskinäisen sovun merkiksi. «Harris», virkkoi järjestysmies, »minä tunnen teidät, ja te tunnette minut. Vai mitä?» »Ei minulta unohdu sen joen ylitse kahlaaminen, Bud», vastasi surmaaja tyynesti. »Hauska tavata teitä.» »Minusta ei ole hauska tavata teitä, Harris», sanoi järjestysmies yhtä tyynesti kuin toinenkin. »Ei hitto vieköön olekaan! Parhaillaan on Numero Kymmenessä hornamainen hoppu erään tytön tähden, eikä teidän olisi tarvinnut tulla pahentamaan sitä osaltanne. Mutta sanon teille suoraan, Harris, minä en etsi selkkauksia. Annan selkkausten tulla etsimään minua.» Vasenkätinen silmäili toisen kasvoja huvitetun näköisenä. »Tuo kuulostaa sangen suoralta minua kohtaan», myönsi hän. »No niin», lisäsi Bud. »Annetaan asian olla siten. Olen puolellanne, Harris, kunnes teette jonkun tekosen. Näkemiin.» Harris hätkähti kovasti. »Mitä lempoa on nyt tekeillä?» tiedusti hän. Hyvin selvästi he kuulivat kadulta kantautuvan laulun sanat: »Syvä kuin lempeni olkohon unesi...» »Taaskin se tyttö», tuskaili järjestysmies. »Hän on kaiken alkusyynä.» Jo olivat Groganin vieraat alkaneet poistua salista, ja uteliaina miehet työntyivät kadulle kuuntelemaan ja katselemaan. XXXVII luku Serenaadi He näkivät Pätkän seisovan paljain päin keskellä katua hotellin edustalla ison lyhdyn kirkkaasti valaisemana. Ja hän lauloi kasvot käännettyinä rakennuksen toisessa kerroksessa olevaa, himmeästi valaistua ikkunaa kohti. Miesjoukon tulviessa kadulle katsomaan, ilmestyi avoimeen ikkunaan valkoinen hahmo, joka heilutti kättänsä laulajalle. Ja sen vaikutuksessa laulajan ääni alkoi kuuluvasti värähdellä ja kävi vienommaksi. »No, mitäs tuosta arvelette?» murahti Brick Sullivan, karjanomistaja ja mahtava mies. »Koettaako Pätkä syrjäyttää meidät? Pojat, hän laulaa tytölle!» »Mitä meidän on tehtävä?» »Odotettava, kunnes tyttö viskaa vettä hänen niskaansa.» »Mutta ehkä tuo laulu tehoaa tyttöön.» »Lauletaan niin, että Pätkän ääni hukkuu. Mitä osaat laulaa, Brick?» »En ole laulumies. Mutta pane sinä alulle! Minä kyllä lisään jonkunlaista ääntä.» »Tulkaa sitten mukaan, pojat!» Johtaja asteli katua pitkin hotelliin päin, veisaten valtavasti: »Tuoll’ on mun kultani, ain’ yhä tuolla...» Ja häntä seurasivat toiset, jotkut katsoakseen, jotkut pilkatakseen, useimmat yhtyäksensä lauluun. He keräytyivät Pätkän ympärille. Aluksi hän muutamia minuutteja koetti pitää puoliansa kilpalaulajia vastaan ja pinnisti äänensä kiljunnaksi, jotta toisten häiritsevä laulu hukkuisi siihen; mutta kun kaksikymmentä miestä yhtyi hoilaamaan, lakkasi hän pian harmistuneena ponnistamasta. Hän saattoi kuitenkin kohdistaa vihansa muuhunkin kuin musiikkiin. Hän kääntyi Brickiin päin ja laski vankan kätensä tukevan miehen olalle. »Mitäs tämä tarkoittaa?» kivahti Brick, tauoten laulamasta. »Tulkitse se niinkuin itse haluat!» kehoitti Pätkä ilkamoiden. »Mitäs sinä tarkoitat, tullessasi häiritsemään lauluani, sinä länkäsäärinen, pihtikinttuinen, herasilmäinen, piirasnaamainen, suippokuonoinen, lättäpäinen tomppeli?» »Poikaseni», virkkoi Brick, jaksaen silminnähtävästi vain vaivoin hillitä itseänsä, »onko ilma täällä sinun?» »Minulla on parempaakin kuin ilma», vastasi Pätkä ja survaisi nyrkkinsä Brickin leuan alle. He iskivät heti yhteen. Se ei ollut ainoa tappelu miesparvessa. Sillä joukon poistuessa Groganin kapakasta, oli eräs punatukkainen mies huomannut, että hänen kintereillänsä pysytteli hyvin harvapuheinen miekkonen. Punapää oli ryyppinyt aika runsaasti Groganin väkevää konjakkia ja muisti nyt lausunnon, jonka Nancy Scovil vähäistä aikaisemmin oli saanut ouijalaudalta ja joka koski karjanvarasta ja häntä seuraavaa pitkäkannuksista, hiljaista miestä. Punatukkainen oli nuoruudessansa silloin tällöin siepannut harhaantuneen naudan yhtä paljon huviksensa kuin voitonhimosta, ja nyt hän astui syrjään ja otti selvän siitä, että hänen takanansa hiipivällä, omituisen harvapuheisella veitikalla oli pitkät kannukset — hyvin pitkät kannukset, joissa espanjalaisten julman tavan mukaan oli piikkipyörät. Sillä hetkellä punapää ei virkkanut mitään. Hän asteli edelleen. Mutta koko ajan hän huomasi hiljaisen herrasmiehen itsepintaisesti ja selittämättömästi pysyttelevän ihan hänen kintereillänsä. Tosinhan kaikkia muitakin miehiä samalla tavoin seurasivat takanatulijat, mutta punapään aivot olivat niin sumuiset, ettei hän pannut merkille tätä tärkeätä seikkaa. Senvuoksi hän äkkiä pyörähti keskellä tietä ympäri ja karjaisi vainuajallensa vasten kasvoja: »Mitä tämä on? Mitä minusta tahdotte?» »Tahdon liikkumistilaa», vastasi toinen tyynesti ja yritti tunkeutua eteenpäin. Häntä pidätti käsi. Hän kääntyi, ja samalla hetkellä, jolloin Brick ja Pätkä kellahtivat tomuun, tarttuivat nämä kaksi revolvereihinsa. Revolverit eivät kuitenkaan ole koskaan varsin suosittuja väentungoksissa, ja ennenkuin aseet ennättivät välähtää, piteli kaksi tai useampi kumppani kiinni kumpaistakin miestä. Siinä puuhassa he jakautuivat jonkunlaisiksi puolueiksi. Ja hetkistä myöhemmin Brick ja Pätkä kieriskelivät mullin mallin muiden jaloissa. Molemmilla puolella kaatuili miehiä maahan. Se aloitettiin nauraen, mutta loppui kirouksiin, kun joku tallasi kaatuneen miehen kasvoille ja joku toinen kompastui maassa viruvaan mieheen. Kolmen henkäisyn aikana oli kadun täyttänyt ruuhka huojuvia, kiemurtelevia, hikoilevia, raivoovia mellastajia. Ja toisen kerroksen ikkunassa, ihan heidän kohdallaan, seisoi valkopukuinen olento, vääntelehtien tahdikkaasti edestakaisin. Se oli Nancy, joka nauroi sydämensä pohjasta. Tähän hurjaan tappelunmyllerrykseen syöksyi järjestysmies Bud Levine, huutaen äänekkäästi kuin sotatorvi ja puristaen revolveria kädessään. Paljaan teräksen välke sai muutamia järkiinsä; karjuvan äänen tuttu sointu herätti toiset tajuihinsa. Ja vähitellen alkoi tungos harveta ja hajaantua. Mutta miesten hyvä tuuli ei silti palannut. Nyt ei lähdetty joukolla takaisin Groganin kapakkaan. Poistuttiin yhteisestä sopimuksesta parittain ja vetäydyttiin syrjäisiin paikkoihin lopettamaan tappelu. Mutta muutamissa minuuteissa oli ainakin katu tyhjentynyt. Sitten järjestysmies Bud Levine istuutui hotellin kuistille ja painoi kasvonsa käsiinsä. Hän oli lopen uupunut. Hänen erottamiensa tappelijain kouraisut olivat repineet hänen paitansa risaksi. Moni jollekin toiselle aiottu vilpitön isku oli osunut hänen päähänsä ja kupeisiinsa. Hänen ruumistansa kivisti ikäänkuin hän olisi vierinyt terävien kivien peittämällä rinteellä. Ja siinä istuessansa hän ajatteli Nancy Scovilia. Hänen aatoksensa katkaisi takaapäin kuuluva ääni, sen miehen ääni, joka oli väittänyt tyttöä tyttärekseen. Mies syyti huoneessansa kirouksia ihan tulvanaan, ja tukahtuneesti hänen äänensä tunkeutui ohuen väliseinän lävitse kuistille. Järjestysmies toivoi hartaasti, että hän olisi luottanut miekkosen sanaan ja lähettänyt tytön pois hänen seurassansa, olipa se sitten oikein tai väärin. Jos tyttö viipyisi Numero Kymmenessä vielä jonkun aikaa, räjähtäisi koko kaupunki. Kenties ei nytkään olisi liian myöhäistä perääntyä. Bud meni hotelliin ja avasi Scovilin huoneen oven. Toinen nousi vuoteelta, jolla hän oli istunut, ja tuijotti järjestysmieheen. »No, naapuri», alkoi järjestysmies, »tulin hieman pakisemaan kanssanne. Haluaisin kuulla, millaisia todistuksia voitte esittää siitä, että tyttö on tyttärenne?» Mutta Scovil pyyhkäisi kädellään otsaansa ja katsoi Bud Levineen, räpytellen silmiänsä pitkästä unesta heränneen ihmisen tapaan. »Missä olen?» ähkäisi hän. »Numero Kymmenessä tietysti», sanoi järjestysmies. »Tulin —» »Minkä tähden olen Numero Kymmenessä?» »Etsimässä tytärtänne kaiketi. Kuulkaahan nyt. Olen valmis neuvottelemaan. Esittäkää minulle jonkinlaisia todistuksia siitä, että hän on tyttärenne —» »Tyttäreni?» kertasi Scovil, muistaen opetusta, jonka Nancy oli antanut hänelle yläkerrasta. »Minulla ei ole ikänäni ollut tytärtä!» »Voi hemmetti!» tuskaili Bud Levine. »Eikö teillä ole ollutkaan tytärtä?» »En kai ole tehnyt mitään pahaa?» kysyi Scovil heti, innokkaasti tarkkaillen Levinen synkkiä kasvoja. »Mitä varten olen täällä, hyvä ystävä? Viimeksi muistan ratsastaneeni keskipäivällä; päätäni poltti kovasti, ja —» »Hemmetti!» toisti Bud Levine happamesti. »Eikö hän siis olekaan tyttärenne? Luovutteko siis kaikista vaatimuksistanne häneen nähden?» »Kehen nähden?» kummeksi Scovil ovelasti. Sitten hän lisäsi vilkkaammin: »Onko joku nainen väittänyt minua isäksensä? Sir, minulla ei ole tytärtä.» Järjestysmies silmäili toista katkeran tarkkaavasti. »Auringonpistos», totesi hän kylmästi. Hän huoahti. »No niin; kuinka voitte nyt?» »Minusta tuntuu kuin olisin nukkunut kauan. Voin paljon paremmin, sir», vastasi Scovil. »Niinpä niin», äänsi Bud Levine, »jos olette saanut tajunne jälleen täyteen kuntoon, ei ole mitään erikoista syytä pitää teitä täällä lukon takana». »Olenko ollut lukon takana?» tiedusti lihava mies rauhallisesti. »Niin, kas niin! Ajatella sitä!» »Huh!» urahti Levine. »Niin, olette ollut ankarassa leikissä, naapuri. Haluatteko lähteä jatkamaan matkaanne.» »Tietysti.» »No, ovi on auki. Mutta ottakaa varteen vihjaukseni! Älkää viivytelkö Numero Kymmenessä!» »Sir», vakuutti Scovil lämpimästi, »mieluummin olen missä muualla tahansa kuin täällä». »Sepä hyvä. Lähtekää siis liikkeelle ja laittautukaa matkalle! Ja pitäkää varanne, etteivät pojat näet teitä! Heillä on jonkinlaista kaunaa teille.» »Niinkö?» jupisi Scovil. »Pääni lienee sitten ollut sekaisin.» »Varmasti se on ollut. Matkaan nyt!» Tämän vuoksi John Scovil pujahti varkain pois hotellista ja hiipi varovasti pitkin katua. Hän löysi ratsunsa Groganin kapakan edustalta, johon hän oli sen jättänyt, nousi ratsaille ja lasketti huimaa vauhtia pitkin tietä kumpujen ylitse — mihin tahansa, kunhan vain poispäin Numero Kymmenestä.. XXXVIII luku Karkaaminen Jäätyään yksin vankilan ulompaan huoneeseen — siihen, jossa järjestysmies asui — alkoi Jerry Aiken heti huolellisesti tarkastaa ympäristöään. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän saisi olla yksin, ennenkuin Bud Levine palaisi täyttämään uhkaustansa ja panisi hänet käsirautoihin. Siihen saakka ympäröivät häntä puiset seinät, ja ne olivat kokonaan toisenlaiset kuin varsinaisen vankikopin läpitunkemattomat kivimuurit. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, ja näihin aukkoihin Jerry luonnollisesti ensin keskitti huomionsa. Mutta niiden kautta poistumisen esti kaksi seikkaa. Ensiksikin ikkunat oli tarkoituksellisesti tehty niin ahtaat, että hoikkakaan mies tuskin saattoi soluttautua niiden lävitse; ja toiseksi oli ikkunoiden eteen ulkopuolelle kiinnitetty vankat rautaristikot. Hän tunnusteli näitä ristikolta kaikin voimin, mutta ne eivät hievahtaneet edes niin paljoa, että olisivat kitisseet. Sitten hän tunnusteli ovea. Se oli puinen, mutta paksu ja lujasti lukittu. Huoneessa tosin oli tukevatekoinen pöytä, jota hän olisi voinut käyttää ovea murtaessansa, mutta räiske, joka varmasti syntyisi hänen kolhiessansa ovea rikki, herättäisi yhtä varmasti huomiota. Senvuoksi hän alkoi silmäillä laipiota. Se oli neljätuumaisista laudoista, ja niiden leveyden nojalla hän arvasi, että ne olivat vähintään kahden tuuman paksuisia. Ja naulariveistä hän huomasi, että niiden yläpuolella oli lähekkäin yhdensuuntaisia lankkuja. Ajan mittaan hän pystyisi murtamaan itsellensä tien sitä kautta, mutta hänellä ei ollut aikaa. Jälellä oli vain lattia, vaikka kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän edes katsahti siihen. Kenenkään mieleen ei juuri pälkähdä pyrkiä ulos lattian kautta, mihin on syynä osittain se, että lattian alla ei tavallisesti ole muuta kuin vankka maaperä, osittain se, että ihminen vaistomaisesti koettaa murtautua ulos- tai ylöspäin; yleensä on ihmisen luonteessa hyvin vähän myyrämäistä. Mutta Jerry oli epätoivoinen, sillä hänen korvissansa vieläkin soi kadulla ratsastavan tytön laulu, ja hänen silmissänsä väikkyi uuden Nancy Scovilin, muuttuneen Nancy Scovilin kuva. Jos hän pääsisi ulos, olisi hänen suoritettava eräs tehtävä, ja sitten hän etsisi käsiinsä Nancyn, vaikka hänen olisi murtauduttava tiiliseinien lävitse päästäksensä hänen luokseen. Hän laskeutui polvillensa ja tarkasti lattiata kohta kohdalta. Se oli tehty leveistä lankuista, jotka oli naulattu niin löyhästi ja huolimattomasti, että siellä täällä oli laajoja rakoja. Ja eräässä kohdassa oli seinänviereinen lankku vääntynyt niin kieroksi, että sen ja toisen lankun välillä oli lähes kolmen sentimetrin laajuinen rako. Nostaaksensa sen lankun irti hän tarvitsi vain vipua, joka mahtuisi aukkoon ja olisi kyllin luja kestämään keikottamista. Ja sellaisen vivun hän löysi valmiina; se oli nurkassa seinään nojaava pyssy. Hän otti sen ja sai tungetuksi sen piipun rakoon. Hänen ensimmäistä kertaa voimakkaasti painaessansa tukkia alaspäin lankku kitisi, kirskui ja kohosi sitten räsähtäen pois paikaltansa. Sen kohdalle jäi noin kolmenkymmenen sentimetrin levyinen aukko, josta tuoksahti Jerryn sieraimiin mullan haju. Hän laskeutui vatsalleen ja kurkotti päätänsä alaspäin. Aluksi oli kaikki sysipimeätä, mutta vilkaistessansa sivulle päin hän erotti heikkoa hämärrystä. Asianlaita oli kuten hän oli toivonut — talo oli lyhyiden patsaiden varassa, jotka perustuksen asemasta kannattivat sitä vähän matkan korkeudessa maasta. Hetkistä myöhemmin Jerry oli kiskonut irti viereisen lankun ja mateli vatsallansa valonkajastusta kohti. Oli työlästä ahtautua maassa olevan töryn ja lattian kannatushirsien välitse, mutta pian hän siitä selviytyi ja nousi seisomaan, ojennellen jalkojansa ja käsiänsä. Hän oli vapaa. Hän tähyili kadulle. Puuhailunsa loppupuolella hän oli kuullut vähän matkan päästä hälyä, ja nyt hän näki hotellin edustalla sekavan tungoksen, joka vähitellen hajaantui. Sitä hänen oli vältettävä; niinpä hän nopeasti vetäytyi taaksepäin ja kiersi vankilan taitse. Mutta tällöin hänen oli ensiksi sivuutettava talon se nurkka, jota hotellin lyhty parhaiten valaisi. Hänen aavistamattansa huomasi sillä hetkellä kadun toisella puolen oleva Kalju karkulaisen sujahtavan vankilan takana olevaan pimentoon. Ja Kalju pyörsi heti ympäri ja kiiruhti Groganin kapakkaan hälyttämään. Lainkaan sitä aavistamatta Jerry hiipi hökkeliriviä pitkin myymälän kohdalle ja juoksi nopeasti kadun poikki sen ovelle. Ovi oli auki, houkutellen häntä sisälle, ja myymälässä paloi lamppu samoin kuin silloin, kun hän ensimmäisen kerran tänä historiallisena iltana oli sinne saapunut. Nyt hänellä oli aikaa yllin kyllin, päätteli hän, sillä joskin järjestysmies palaisi vankilaan heti ja huomaisi vankinsa karanneen, ei hänen mieleensäkään johtuisi tulla heti etsimään Kaljun kaupasta. Siispä Jerry verkkaisesti asteli avaran huoneen taakse siihen soppeen, josta omistaja oli ottanut tuhoisaksi koituneen hajuvesipullon. Sen parin löytäminen oli vaikeata, sillä valo kajasti himmeästi tähän pimeään onkaloon ja siellä oli koko joukko pulloja. Hänen oli nostettava niitä vuorotellen ja tarkastettava niiden leimoja, ennenkuin hän löysi oikean pullon. Mutta vihdoin se oli hänen käsissään. Hän nousi pystyyn, sujautti saaliin takataskuunsa, ojensi kätensä ylöspäin ja naurahti hiljaa. Nyt hän oli valmis sen illan vaikeimpaan tehtävään — etsimään Nancyä. Mutta hänen hihittäessään tyytyväisenä kuului ensin sulkeutuvan välioven kitinää ja narinaa, ja sitten lausuttiin rauhallisesti, mutta käskevästi: »Naurakaa vasta sitten, kun panokset on maksettu, naapuri! Peli ei vielä ole lopussa. Kädet ylös!» Ja käännyttyänsä ympäri hän huomasi katsovansa järjestysmies Bud Levinen värähtämättömään revolveriin. Levinen vieressä seisoi valtavaruhoinen Grogan; heidän takanaan olevasta oviaukosta näkyi viiden tai kuuden ajojahtiin liittyneen miehen kasvot. Hilpeimpiä kaikista oli varastonsa ryöstäjää virnistellen tähyilevä Kalju-vanhus. »Selvä on, hyvät herrat», virkkoi Bud Levine, »enää emme tarvitse teitä. Astukaa esiin, Smith. Minulla on raudat, joista puhuin teille.» Hymyillen tyytyväisesti ajatellessaan kummallista vaistoansa, joka oli opastanut hänet suoraan Kaljun myymälään, järjestysmies viittasi karkulaista tulemaan pois komerosta, heilauttaen revolveriansa. Mutta ei pidä olla liian varma, vaikka vastustaja onkin aseeton. Heti kun Jerry näki revolverin piipun suuntautuvan pois maalistaan, sujahti hänen oikea kätensä taaksepäin, kouraisi hyllyltä ensimmäisen pullon, joka tielle sattui, ja sinkautti sen suoraan lamppuun. Samalla hän heittäytyi lattialle ja parhaaseen aikaan; sillä heti kun pullo välähti, ojensi järjestysmies revolverinsa häntä kohti ja laukaisi; kuula viuhahti ilkeästi Jerryn pään ylitse, kun hän paiskautui maahan. Mutta senjälkeen hänellä oli mahdollisuus yrittää, sillä pullo osui suoraan lamppuun, särki sen tuhansiksi sirpaleiksi, ja myymälä jäi pimeäksi. »Käykää käsiksi, miehet!» kiljaisi järjestysmies vimmastuneena. »Käykää käsiksi! Ei saa ampua. Hän on aseeton, ja tahdon hänet elävänä.» Ovella kajahti huuto, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun miehet syöksyivät tavoittamaan Jerryä. Kun hän oli suljettu soppeen, ei hänellä ollut edes tuhannesosaa mahdollisuutta pujahtaa ahdistajaketjun lävitse. Taaskin hän turvautui sotajuoneen. Hän muisti, että hänen lähellänsä oli pieni laatikko. Sen hän tempasi ja viskasi sen huoneen toiseen laitaan; rymähtäen se osui siellä olevaan pöytään. »Tänne päin!» karjaisi järjestysmies. »Menkää takaovelle! Hän koettaa luikkia ulos sitä kautta! Joutuin, pojat! Kellä on tulitikkuja?» Takaa-ajajien juoksun töminä suuntautui sinne päin, missä Jerryn laatikko oli ryskähtänyt. Hän puolestaan juoksi suoraan etuovelle. Silloin olisivat kaikki olosuhteet olleet suotuisat hänen paollensa, jollei ahdistajajoukossa olisi ollut yhtä kylmäpäistä miestä kuin hän itsekin oli. Kalju-vanhus oli elämänsä aikana nähnyt useita melskeisiä kohtauksia ja tiesi perin hyvin, että pimeys on eduksi ylivoimaa vastaan kamppailevalle miehelle. Heti kun lamppu oli rikottu hän senvuoksi riensi myymälän nurkkaan, sieppasi kynttilän ja sytytti sen. Juuri kun Jerry ehti keskelle lattiata, leimahti tulitikku Kaljun kädessä, ja sitten virisi kapea, keltainen liekki, joka valaisi isoa huonetta tai pikemminkin teki sen sekavat varjot näkyviksi. «Tänne!» kirkaisi Kalju. »Hän pakenee etuovesta. Kymmenen dollaria sille, joka saa hänet kiinni!» Nenästävedetty joukko kajautti hurjan kiljaisun. Miehet pyörähtivät ympäri ja karkasivat taaskin Jerryä kohti. Mutta hän oli saanut liian pitkän etumatkan. Hän olisi varmasti ennättänyt ovelle ja porhaltanut pitkin katua heidän edellänsä, jollei Kalju taaskin olisi tullut järjestysmiehen avuksi. Hän ojensi pitkää koipeansa ja potkaisi myymäläpöytää, joka kellahti kyljelleen suoraan Jerryn eteen. Ja siihen pakenija kompastui. Ennenkuin hän ennätti jälleen pystyyn, olivat takaa-ajajat hänen kimpussaan, mutta juuri heidän lukumääränsä oli haitaksi. Häntä hapuili kymmenkunta kättä, ja ne kädet olivat toistensa tiellä. Niiden keskellä Jerry nousi pystyyn. Kynttilän valossa hän erotti vastustajansa, ja hänen nyrkkinsä tärähtelivät maaliinsa epätoivon nyt antaessa niille lisää voimia. Viisi, kuusi iskua pani likimmät hoippuen peräytymään, ja ennenkuin toiset ennättivät uudelleen käydä hänen kimppuunsa, oli hän pyörähtänyt ympäri, hypännyt pöydän ylitse yhdellä harppauksella ja pujahtanut ovesta kadulle. XXXIX luku Kamppailu Katseltuansa ikkunasta kadulla käytyä hurjaa mellastusta Nancy Scovil oli menehtymäisillänsä naurusta vaipunut tuolille tyyntyäkseen ennen maatapanoa. Hänet valtasi lämmittävä tyytyväisyyden tunne, jollaista työmies tuntee päivän päätyttyä, kun hänen uupuneet lihaksensa vakuuttavat hänelle, että hän on ansainnut leipänsä. Numero Kymmenen miellytti häntä; hänen oli siellä hauska olla; ja hänen onnensa olisi ollut täydellinen, jos hänellä vain olisi ollut kumppani. Mutta siihen saakka hän oli turhaan tähyillyt miesjoukkoa sitä varten. Monet kyllä olivat ruumiillisesti voimakkaita, mutta hänellä oli hieno epäilys, että he osoittautuisivat älyllisesti heikoiksi. Istuessansa nyt kädet ristissä pään takana, muistellen hurjia, parrakkaita kasvoja, hän kuuli toisen kerran samana iltana revolverinpamahduksen, tällä kertaa kaukaa kadulta. Hän oli heti ikkunassa, mutta ei aluksi erottanut mitään. Kaukaa kuului sekavaa hälyä, mutta siinä kaikki. Ja sitten — se näytti pimennosta eroavalta varjolta. Lyhdyn valo loi Kaljun myymälään saakka himmeää, lepattavaa kajastusta, ja nyt sujahti siitä rakennuksesta esille hahmo, jota heti seurasi joukko toisia. Yksinäinen olento kääntyi katua pitkin kiitämään häneen päin, mutta ennenkuin se ennätti päästä vauhtiinkaan, saavutti sen joukko, joka nieli sen. Vielä ei Nancy erottanut kohtausta kuin hyvin hämärästi, mutta siristäessään silmiänsä ja pinnistäessään katsettansa hän näki, että sekavassa ahdingossa tapahtui jonkunlainen purkaus. Käsiä ja jalkoja heilahteli ilmassa, päitä ponnahteli sinne tänne, ja sitten taaskin erosi yksinäinen hahmo tungoksesta, lähtien kiitämään katua pitkin. Mutta se oli samanlaista kuin kärpäsen ponnistelu sen koettaessa ryömiä takerruttuansa liimaiseen kärpäspaperiin. Ennenkuin pakolainen ehti kovinkaan pitkälle, oli joku taempaa rientänyt takaa-ajaja hänen kimpussansa. Tällä kertaa oli ryhmä niin lähellä, että Nancy erotti joitakuita yksityiskohtia. Pakenija oli paljain päin, hänen paitansa oli revitty riekaleiksi, ja valo välähteli siellä täällä paljaasta ihosta. Hän juoksi, kunnes jokin hänelle ilmaisi, että ahdistajat olivat taaskin hänet saavuttaneet. Sitten hän pyörähti yllättävän äkkiä ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle vasten takaa-ajajainsa kasvoja. Se näytti samanlaiselta kuin pitkä, musta aalto, joka tasaisesti vyöryy hiekkarannalle, voimattomasti kohahtaa esiinpistävää kiveä vasten ja peräytyy. Ihan samalla tavoin pieni miesparvi syöksyi yksinäisen pakenijan jälessä ja seisahtui kesken kiivainta rientoaan. Takaa-ajajain peräytyessä ja etumaisten estäessä taempana tulevia, kiihkeästi eteenpäin pyrkiviä kumppaneitaan, kääntyi pakenija jälleen pinkaisemaan pitkin katua. Tällä kertaa hän sai hyvän etumatkan, ennenkuin vainoojat uudelleen lähtivät hänen perässään. Ja sellaisen edun saavutettuansa hän lisäsi välimatkaa jokaisella askeleella, niin että hän näytti suorastaan lentävän pitkin maanpintaa, jättäen ahdistajiaan yhä kauemmaksi jälkeensä. Mutta kiireissänsä tai hädissänsä hän ei huomannut parasta mahdollisuuttaan. Groganin kapakan edustalla oli useita satuloituja hevosia, mutta — ehkä arvellen, ettei hän ennättäisi ponnahtaa satulaan ja saada ratsua liikkeelle, ennenkuin takana tulijat ehättäisivät likelle — pakolainen juoksi pysähtymättä Groganin kapakan ohitse. Mutta takaa-ajajat huomasivat heti hänen erehdyksensä. Heidän hengästyneistä kurkuistansa pääsi käheä, voitonriemuinen luikkaus. Heidän rientäessänsä kapakan ohitse keikahti jokaiseen satulaan hahmo, ja samassa lähti puolikymmentä paimenratsua tavalliseen äkilliseen tapaansa kiitämään pitkin katua, niin että maa tömisi. Sen äänen kuullessaan pakolainen loi yhden ainoan vilkaisun taaksensa, kumartui sitten vielä hiukan syvemmälle eteenpäin ja ponnisti eteenpäin kahta vinhemmin. Nyt Nancy erotti hänet ihan selvästi. Hän juoksi kuin siivekäs Merkurius vain varpaittensa tuprautellessa pölyä maasta, pää pystyssä, rikkinäisen paidan repaleet lepattamassa takana, tukan hulmutessa hänen juostessansa vastatuuleen. Nancyn sydän sykki rajusti. Hän olisi ollut valmis antamaan mitä hyvänsä hevosesta, jonka hän olisi voinut sijoittaa miehen vierelle, verrattomasta hevosesta, joka jättäisi paimenponit jälkeensä yhtä nopeasti kuin mies itse oli jättänyt niiden ratsastajat. Mutta kamppailu oli ilmeisesti lopussa. Paimenponit olivat nyt päässeet täyteen vauhtiinsa, niiden hoikat kaulat olivat ojennetut eteenpäin, kuonot olivat vain muutamien senttimetrien korkeudella kadun tomusta ja vatsat keskellä harppausta tuskin sen korkeammalla. Jokaisella askeleella ne saavuttivat juoksijaa peloittavasti, ja heidän takanansa kiiruhti joukon loppuosa, kiljuen kiihkeästi ehättäessänsä mukaan otusta kaatamaan. Taaskin pakolainen vilkaisi taaksensa. Nyt hän oli likellä hotellia, ja hevoset nelistivät vain muutamia metrejä häntä jälempänä. Hän oli ponnistanut uljaasti, mutta nyt oli kaikki lopussa. Ja sitten — Se kävi niin hämmästyttävän äkkiä, että Nancy tuskin uskoi silmiänsä. Pakenija juoksi ihan keskellä tietä. Seuraavalla hetkellä hän oli sujahtanut sivuun, hypännyt juottoaltaille ja niiltä edelleen katoksen reunalle. Ja kun sitten alhaalta kadulta kajahti jymisevä pettymyksen ja raivon karjunta, kääntyi hän pudistamaan nyrkkiänsä ratsastajille, jotka porhalsivat ohitse parhaiksi käden yltämättömissä. Heti senjälkeen hän pyörähti taaskin, hypähti Nancyn ikkunasta sisälle — ja tytön edessä seisoi Jerry Aiken. »Te!» ähkäisi Nancy. »Te!» kertasi Jerry. »Mitä taivaan nimessä on tapahtunut? Oletteko tappanut jonkun?» »Pahempaa; olen varastanut tämän teitä varten.» Ja hän veti taskustansa Florida-vesipullon. Nancy töllisteli suu auki ottaessansa sen puutuneeseen käteensä. »Te!» äänsi hän taaskin. »Läähätyttää», huohotti mies. »Hyvä Luoja, Nan, olipa se lentoa!» Ennenkuin Nancy tointui, alkoi portailta kuulua askelten töminää. Hän juoksi ovelle, vetäisi sen kiinni ja lukitsi sen. Melkein heti alettiin sitä jyskyttää nyrkeillä. »Avatkaa!» huudettiin ulkoa. »Avatkaa! Muutoin iskemme oven säpäleiksi! Neiti, oletteko turvassa?» »Jumalan tähden, poistukaa ovelta!» kirkaisi Nancy. »Hän on aseistettu ja aikoo ampua oven läpi.» Eteisessä pääsi puoleltakymmeneltä mieheltä pelokas kiljaisu, ja sitten kuului kiroilua, jalkojen raapimista ja mätkähtelyä, kun miehet hätääntyneinä ehättivät suinpäin pois vaaralliselta kohdalta. Käpertyneenä äänettömästä naurusta Nancy vaipui tuolille ja piteli kylkiänsä. »Muodostakaa ketju hotellin ympärille!» komensi järjestysmies kadulla ikkunan kohdalla. »Hänellä on revolveri», luikkasi joku hotellin alakerrasta. »Hitto on irti!» tuskaili järjestysmies. »Laittautukaa suojaan, pojat!» »Mutta tämähän on vakava juttu», sopersi Nancy tointuen naurustaan. »Niin on», vastasi Jerry ja virnisti, läähättäen pitkin henkäyksin istuessansa vuoteen laidalla. »Minä olen täällä, tytön huoneessa, puolittain alastomana.» »Ja tuoksuavana kuin maalaiskaunotar!» ilvehti Nancy. Hän heilautti kättänsä torjuvasti, nyrpistäen nenäänsä. »Hei, Smith!» huusi järjestysmies alhaalta. »Se olen minä», tulkitsi Jerry tytölle. »Tulkaa alas ja antautukaa. Olette menettänyt pelin.» »Mitä ihmettä on teidän nyt tehtävä?» änkytti Nancy. »Siitä minulla ei ole hämärintäkään aavistusta», vastasi Jerry ojentautuen mukavasti vuoteen pieluksille. »Ettekö aio tehdä mitään?» »Se ei ole minun asiani.» »Taivaan tähden, Jerry, tämä saattaa koitua vakavaksi, vaikka se tuntuukin hullunkuriselta!» »Niinkö?» »Ihan varmasti. Noilla alhaalla olevilla miehillä ei ole paljoakaan huumorin tajua. He menevät äärimmäisyyksiin.» »Sangen mahdollista», myönsi Jerry, kohentaen päänalusta. »Te olette hullu!» ähkyi Nancy. »En; minä vain lepään.» »Eikä teillä ole edes revolveria.» »En saisi sillä paljoakaan aikaan, jos sellainen minulla olisikin.» »Mutta ettekö ole huolestunut?» »Minkä tähden minun pitäisi olla? Te olette minut tähän saattanut, ja nyt on teidän asianne selvittää minut tästä.» »_Minäkö_ olen teidät tähän saattanut?» Nancy tuijotti Jerryyn kummastuneena. »Älkää toki olko tuollainen!» varoitti Jerry. »Se tekee teidät hullunkurisen näköiseksi. Totisesti olette juuri te minut tähän saattanut — te ja teidän Florida-vetenne. Nyt on teidän toimittava.» »Jerry Aiken, te olette koko vuoriston hurjapäisin ihminen!» »Teitä lukuunottamatta», tokaisi Jerry nauraen. »Ja käykää nyt työhön. Minä olen täällä sisällä. Tuolla ulkona on joukko miehiä. He ovat lähteneet karhunjahtiin, ja karhu olen minä. Käykää toimeen. Toimittakaa minut pois täältä. Viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana olen kolhinut kahtakymmentä päätä, ja kaikki ne ovat kipeinä halusta päästä maksamaan minulle.» »Mutta ettekö te omasta puolestanne aio liikauttaa sormeannekaan?» »Varmasti aion.» Hän kohotti veren tahraamia nyrkkejänsä. »Aion peseytyä.» Ja vakavana hän asteli pesutelineen ääreen ja alkoi huolettomasti hyräillä itsekseen kaataessansa vadin täyteen vettä. XL luku Arvanheitto vapaudesta »Jerry», virkkoi tyttö äkkiä, »teissä on suunnilleen sata prosenttia miestä. Kättä sen päälle.» »Kiitos»,-vastasi Jerry Aiken venytellen. »Selvittäkää minut tästä liemestä, ja jääkööt kehumiset sikseen.» »Smith!» karjui järjestysmies Bud Levine. »Myönnän teille vielä tilaisuuden tulla alas ja antautua. Älkää olko hupsu! Nyt teitä ei syytetä paljostakaan muusta kuin rauhanhäiritsemisestä, mutta jos vastustatte, kun teidät pidätetään, ryvetytte pahan kerran.» »Sitäpaitsi ryvetän häntä minäkin puolestani», lisäsi joku. »Ja kun lain koura teidät hellittää», uhkasi toinen, »tulee minun vuoroni, Smith». Mutta kaikki huudot vaimenivat, kun ikkunaan, johon kaikkien silmät olivat tähdätyt, äkkiä ilmestyi valkea hahmo ja Nancy Scovil seisoi lyhdyn hohteen kirkkaasti valaisemana. »Tulkaa alas!» pyysivät miehet. »Tulkaa alas nyt, kun kerran olette vapaa!» Mutta tyttö astui viettävän katon räystäälle ja hymyili heille herttaisesti. »Järjestysmies Levine», sanoi hän, »suvaitsetteko puhella kanssani?» »Aiotteko hieroa sopimusta hänen puolestaan?» tiedusti järjestysmies, tullen näkyviin. »Aion, järjestysmies. Koko tämä selkkaus on saanut alkunsa minusta.» »Arvasin sen», äänsi järjestysmies hampaittensa välitse. »Minulla on koko ajan ollut se käsitys, että kaiken tämän takana piilette te.» »Tavoittamanne mies on ystäviäni. Järjestysmies, hän tuli kaupunkiin hankkimaan jotakin minulle.» »Florida-vettä!» pamautti Bud Levine. »Eikä hän aloittanut sitten seurannutta mellakkaa.» »Mutta senjälkeen hän on tehnyt aika kaunista jälkeä!» huudahti Levine. »Hän ei ole tehnyt mitään rikoksia», intti tyttö. »Mutta hän on kolhinut useita päitä rikki», huomautti joku. Sutkaus sai palkkioksensa ähkäisyn. »Hyvät herrat», huusi Nancy, »haluaisin ehdottaa teille onnenpeliä». »Antakaa kuulua, neiti!» »Tämä mies, jota vaaditte käsiinne, on täällä sisällä, epätoivoisena ja aseistettuna. Jos yritätte vangita hänet väkisin, maksaa se enemmän kuin rahalla voidaan korvata.» »Ei se ole mikään hauska puuha», myönsi järjestysmies, »mutta se on suoritettava. Minkälainen on teidän ehdotuksenne?» »Heitetään arpaa dollarin kolikolla, järjestysmies, ja jos te voitatte kaksi kolmesta heitosta, tulee hän alas ja antautuu nostamatta sormeakaan ketään vastaan. Mutta jos te menetätte, saa hän poistua vapaana.» Järjestysmies kynsi korvallistaan miettivästi. »Se ei ole lainmukaista», huomautti hän. »Eipä kyllä», vastasi tyttö empimättä, »mutta se on rehellistä peliä». Hän korotti ääntänsä, joten kaikki muutkin kuulivat. »Pojat, hyväksyttäkö te ehdotukseni?» Ja vastaukseksi kajahti heti huuto: »Varmasti hyväksymme. Heittäkää kolikot, neiti!» Sillä miehiä viehätti kohtauksen näytelmällinen puoli. Nancy otti esille joitakuita kolikoita. »Kas näin. Kolme dollaria. Minä viskaan ne ilmaan niin että ne pyörivät ja putoavat sinne maahan. Te, miehet, saatte valita, kumman puolen rahasta tahdotte, tai järjestysmies saa tehdä sen puolestanne. Oletteko valmiit, Numero Kymmenen miehet?» »Olemme!», huusivat he. »Kumman puolen haluatte, järjestysmies Levine?» Mutta raha voidaan viskata ilmaan niin, että se putoaa maahan se puoli ylöspäin, kumman viskaaja haluaa. Järjestysmies oli päättänyt, ettei häntä niin yksinkertaisesti saataisi ansaan. »Heittäkää se ilmaan!» kehoitti hän. Häneenkin tarttui tilanteen henki, eikä häntä muuten kovin suuresti haluttanut käydä ahdistamaan suojassa olevaa aseistettua ja epätoivosta miestä. »Minä valitsen rahan ollessa lennossa.» »Kas näin sitten.» Heilauttaen kättänsä ja näpäyttäen peukalollaan Nancy sinkautti kolikon korkealle, niin että se pudotessaan alaspäin pyöri ja välähteli kuin tuliperhonen. »Numero!» huusi järjestysmies, kun raha oli ilmassa korkeimmillaan. »Numero on teidän voittonne», vahvisti tyttö. Välkkyen kiiti kolikko alaspäin ja putosi hiekkaan hiljaa sirahtaen, mikä kuului miesten jännittyneinä pidättäessä henkeään. Heti kumartui pieni ryhmä sen puoleen, ja sitten kajahti luikkaus: »Numero! Numeropuoli päälläpäin. Bud voittaa.» Ja sitten: »Tässä dollarinne, neiti.» »Oma löydetty», vastasi Nancy nauraen. »Vielä kerran, järjestysmies!» Taaskin kieri dollari ilmassa hänen kätensä näpsäytyksestä. »Vaakuna!» huusi järjestysmies. Kimallellen dollari putosi maahan, ja uudelleen keräytyi miesparvi sen ympärille. »Numeropuoli taaskin!» luikattiin. »Neiti voittaa. Numeropuoli on teidän, neiti.» »Yksi kummallakin, järjestysmies», huusi tyttö. »Oletteko valmis?» »Mutta mistä tiedän», valitti järjestysmies, »että hän alistuu ratkaisuun, jos hän häviää? Mistä tiedän, että hän tulee alas ja antautuu, jos minä voitan?» »Mistäs hän tietää», huomautti Nancy puolestaan, »että _te_ alistutte ratkaisuun, jos hän voittaa?» »Minä sanon, mistä se tiedetään», huudahti Jerry Aiken äkkiä Nancyn takaa ikkunasta. »Siitä, että luotan Numero Kymmenen kunniantuntoon. Ja Numero Kymmenen saa uskoa, että minä olen rehellinen pelaaja.» »Oikein puhuttu, naapuri», kiljuivat Numero Kymmenen miehet. »Te luotatte meihin, ja me luotamme teihin. Sallikaa neidin heittää, Bud!» »Olkoon menneeksi», myöntyi järjestysmies. »Se ei ole oikein eikä se ole laillista; mutta minä pysyn sanassani. Tavalliset lait eivät ole sovitettuja Numero Kymmentä varten. Heittäkää kolikko!» »Nyt se lähtee», vastasi Nancy, hypistellen viimeistä, kolmatta dollaria. »Jos voitatte, tulee hän alas ja antautuu vangiksi. Jos te menetätte, saa hän lähteä ihan vapaasti. Mitä sanotte, pojat? Ja jokainen teistä, jolla on häntä vastaan kaunaa, hautaa sen kaunan. Onko oikein ja rehellistä?» »Olkoon niin», virkkoi Grogan. »Minun leukani on hellä, ja monet muut ovat saaneet vieläkin pahempia kolhaisuja. Mutta hän otteli miehen lailla, ja hän saa miehen kohtelun. Minä ainakin olen hänen puolellaan. Viskatkaa, neiti!» Kierivä kolikko kohosi ilmaan korkeammalle kuin edelliset. Se loittoni lyhdyn välittömästi valaisemasta piiristä, katosi ylhäällä vallitsevaan pimeyteen, tuli pyörien jälleen alaspäin, välkkyi valokehässä, ja järjestysmies huusi toisen kerran: »Vaakuna!» Raha tipahti hiekkaan. »Numero taaskin!» kiljui miesparvi ällistyneenä. »Numero kolmasti peräkkäin!» »Katsokaahan kolikon toista puolta», murahti järjestysmies. »En usko, että niissä dollareissa on vaakunapuolta lainkaan.» »No no, järjestysmies, nämä kaikki ovat oikeata rahaa. Ja mies saa lähteä vapaasti.» »Järjestysmies», huusi tyttö ylhäältä, »olette hyvä voittamaan, mutta menetätte paljon». Järjestysmies kohosi tilanteen tasalle. Hän tempasi hatun päästänsä ja kumarsi syvään. »Neiti», sanoi hän, »tämä ei ollut tänä iltana ensimmäinen kerta, jolloin tuotitte minulle ikävyyttä, ja minulla on aavistus, ettei se ole myöskään viimeinen. Mutta tämä Smith on vapaa mies.» Hän kääntyi miesjoukon puoleen. »Menkää asuntoihinne nukkumaan!» kehoitti hän. »Numero Kymmenessä on ollut jo kyliksi selkkauksia tämän illan osalle.» Joukko hajaantui varsin mielellään, mutta poistuessansa vilkuili jokainen taaksensa, pälyillen siellä mahdollisesti hiipivää miestä — hiljaista, pitkäkannuksista. Nancy kääntyi takaisin ikkunaan päin ja meni jälleen sisälle. XLI luku Bud Levine etsii apua Numero Kymmenen vaipui uneen, jonka hiljaisuutta häiritsi silloin tällöin kuuluva ryminä, ikäänkuin pikku kaupunki olisi levännyt rauhattomasti tämän historiansa kuumeisimman illan jälkeen. Mutta Groganin kapakassa paloi vielä lamppu tarjoilupöydän kohdalla. Sillä niin kauan kuin oli liikettä, pysyivät Groganin silmät varmasti auki. Kaikki muut valot olivat sammutetut. Avaran huoneen muut osat olivat hämyn peitossa. Rulettihyrrä oli syvennyksessään, himmeästi välkkyen pimeässä, ja pöydät ja tuolit saivat haaveellisia muotoja, kun savuavan lampun lepattava liekki milloin valaisi niitä hämärästi, milloin taas jätti ne kokonaan pimeän peittoon. Vieraat olivat huvenneet yhdeksi ainoaksi henkilöksi, mutta se ainoa vieras ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin vasenkätinen Harris. Kaikista Numero Kymmenen miehistä hän yksin ei ollut hievahtanut tuoliltansa, kun muut olivat rientäneet kuuntelemaan serenaadia, eikä sittenkään, kun hälisevä joukko taaskin porhalsi kadulla Jerry Aikenin kintereillä. Nyt hän istui äänettömänä lähellä tarjoilupöytää. Hän joi hyvin vähän ja puhui vieläkin vähemmän, mutta katseli tyytyväisenä ympäristöään usvan verhoamilla silmillään. Siihen tyytyväisyyteen oli omat syynsä. Kolme päivää takaperin oli vasenkätinen Harris ampunut miestä. Haava ei ollut hengenvaarallinen, mutta ampumiseen ei ollut mitään pätevää aihetta — ei edes itsepuolustusta — eipä edes kulunutta tekosyytä, »takataskun hapuilua». Harrisin oli vallannut järjetön vimma, ja ennenkuin hänen suuttumuksensa asettui, virui loukkaaja pitkänään, kouristellen tomua. Ja sitten oli aseellinen miesjoukko lähtenyt vainuamaan Harrisin jälkiä. Olihan häntä elämänuransa aikana ennenkin ajettu takaa, mutta muulloin oli häntä lain mukaan voitu syyttää vain vähästä, jos ollenkaan. Lisäksi kuiski Harrisin sisällä hiljainen kovan onnen ääni, itsepintainen turmion ennustaja. Eipä silti, että hänellä olisi ollut mitään varmaa syytä otaksua tämän seikkailun päättyvän pahasti, mutta hän vaistosi ikävyyksiä samoin kuin eläin vaistoaa sään muutoksia. Hän oli siihen mennessä selviytynyt liian monta kertaa. Pian täytyisi onnen muuttua. Sitäpaitsi oli häntä siitä ampumatapauksesta saakka kalvanut syyllisyydentunto. Mainio, säälimättömästi kannustettu ratsu oli kiidättänyt hänet kauas ahdistajista, eikä edes tieto hänen rikoksestansa ollut vielä mitenkään voinut ennättää Numero Kymmeneen; mutta ennen aamunkoittoa saattoi kertomus siitä olla kaikkien suussa. Sitten hän olisi tosiaankin maanpakolainen. Sitten alkaisi taaskin pitkä lymyily aavikolla, päivät piilossa, yöt pakoretkillä, pelko kintereillä, väijytys edessä, epävarmuus pitämässä auki väsyneitä silmiä ja jokaisen ihmisen epäileminen vaivaamassa mieltä. Kenties hän nyt istui muiden ihmisten asuinsijoilla viimeistä kertaa moniin kuukausiin. Senvuoksi oli ympäristö mieluinen vasenkätisen Harrisin silmissä. Hän hymyili epäselvästi, tottumattomasti, silmäillessänsä tyhjiä tuoleja. Hän kuvitteli mielessänsä tungosta, jonka hän oli siellä nähnyt aikaisemmin samana iltana, ja hymyili taaskin. Se tuntui hyvin hupaiselta; ennenkuin kolme tuntia olisi kulunut, olisi hän aavikon sisäosissa. Grogan katseli häntä tarkkaavasti, tutkivasti. Sillä vaikka Grogan oli elämänsä varrella nähnyt useita huomattuja henkilöitä, ei hän ollut tuntenut ainoatakaan ihan niin kuuluisaa ja pelättyä miestä kuin Harris oli. Hän olisi ollut hyvillään, jos lainsuojaton olisi juonut enemmän ja puhellut enemmän; mutta Harris joi tuskin mitään, ryyppien konjakkia ikäänkuin se olisi ollut viiniä, eikä virkkanut sanaakaan. Ja sitten astui sisälle järjestysmies Bud Levine. Yö alkoi olla lopullaan. Tuskin huomattava, raukean harmaa kajastus hiipi ikkunoihin, ja kadun toisella puolella häämöttivät muiden talojen kylmät, yön pimeydestä puolittain erottuneet hahmot sekavina kuin haavekuvat. Groganin valtasi äkkiä väsymys, sellainen, jollaista tuntevat koko yön mekastaneet huvittelijat ja tanssijat, kun aamunsarastus yllättää heidät; heissä herää puistattava syyllisyydentunto, heidän jokaista lihastansa kivistää ja aivot ovat kipeät ja hellät. Sellaiselta tuntui Groganista, kun hän näki Bud Levinen. Järjestysmiehen kasvot olivat yhtä harmaat kuin varhaisen aamun kajastus. Hänen silmänalustansa olivat pussillaan, ja hänen suupielissään oli raskaita juovia — syviä uurteita, ikäänkuin taltalla piirrettyjä. Hänen hartiansa olivat kumarassa, ja hänen polvensa notkahtelivat tavattomasta uupumuksesta. Hetkisen hän seisoi paikallaan, tuijottaen ympärillensä surullisen uhmaavasti, huokaisi sitten syvään helpotuksesta ja vaipui tuolille. Hän katseli Groganin tukevaa olemusta ja hymyili sumeasilmäiselle surmaajalle. »Jumalan kiitos!» ähkäisi hän. »Vihdoinkin olen ystävien parissa!» Sallien jännityksensä yhä enemmän laueta hän lisäsi: »Konjakkia, Grogan!» Grogan toi hänelle pullon ja lasin, vetäytyen sitten jälleen tarjoilupöytänsä taakse. Hänestä oli kiintoista nähdä lain edustajan ja lain rikkojan istuvan yhdessä, hyvässä sovussa kuin parhaat kumppanukset. Järjestysmies nielaisi ryyppynsä yhdellä kulauksella. Grogan hymyili, sillä paljon konjakkia, paljon puhetta. »Ottakaa toinen ryyppy, Bud», kehoitti hän. »Tämä on talon kustantama.» Bud ojensi kätensä ottaaksensa lasin, mutta jo tartuttuansa siihen hän hellitti sen jälleen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin hänen olisi ollut erikoisesti jännitettävä tahtoansa irroittaakseen kaikki sormensa tahmeasta lasista. Sitten hän ravisti päätänsä murheellisesti. »Ei», sanoi hän. »Minun ei sovi nauttia väkevää niin kauan kuin se olento on kaupungissa.» Harris ei kuullut hänen sanojansa hyvin. »Mistä miehestä on kysymys? Kuka metelöitsijä teitä nyt vaivaa, Bud?» Harris halusi kiihkeästi olla lainvalvojan mieliksi. Lähiaikoina saattaisi olla kovin hyvä, jos hänellä olisi ystävä lain puoltajien keskuudessa. »Ei ole kysymys miehestä, vaan naisesta, Harris.» »Älkää höpiskö joutavia!» »En höpisekään.» »Nainen? Oletteko te sortunut hameeseen, Bud?« mutisi Harris hiljaiseen tapaansa. »En minä», torjui Bud Levine. »Olin aluksi joutua paulaan, mutta sitten hän antoi minulle niin paljon puuhaa, että lumous särkyi. En minä ole häneen rakastunut, mutta kaikki muut Numero Kymmenessä ovat. Ja mikä on tulos? Kuunnelkaahan!» Hän kohotti kättään, varoittaen toisia olemaan ääneti. Kaukaa kuului ensin syvä-äänistä kiroilua ja sitten tappelua hierovien miesten kimeitä karjaisuja. »Temmeltäkööt!» ärähti Bud Levine. »Kolhikoot tyhmiä päitänsä. Minä en liikahda, ennenkuin kuulen revolverin pamahtavan.» Harris ei virkkanut mitään, vaan silmäili järjestysmiestä tarkkaavasti. »Se on kaikki hänen syytänsä, Harris», valitti Levine. »Hän on tehnyt Numero Kymmenessä tuhoisampaa jälkeä kuin pyörremyrsky voisi tehdä. Se on totta. Ensiksi saapui muuan Smith-niminen mies, joka pani mylläkän alkuun. Hän oli jonkunlainen ennakkolähetti. Sitten tuli tyttö itse. Kahdessa päivässä hän saa Numero Kymmenen poltetuksi maan tasalle. Kaikkialla kaupungissa tapellaan. Ja huomispäivän alkaessa alkaa tappelukin taas. Ennen huomisiltaa on täällä sisällinen sota.» »Miten hän sen tekee?» tiedusti toinen uteliaasti. »Silmillänsä, Harris», vastasi Bud surullisesti. »Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän pyydystää miehiä silmillänsä. Yksi katse ja yksi hymy, ja mies luulottelee tytön olevan hieman ihastuneen häneen. Kuvitelkaa, että viisikymmentä miestä on rakastunut samaan tyttöön, ja sitten osaatte aavistaa, millaista Numero Kymmenessä nyt on? Helvetin esimakuako? Ei, Harris; tämä on helvettiä!» Häntä puistatti. »Minä olen katsonut kuolemaa silmiin kaksikymmentä kertaa sen jälkeen kun hän tuli kaupunkiin.» »Miksi ette toimita häntä pois tieltänne?» »Miten voisin kajota häneen, kun hän ei ole tehnyt mitään lainvastaista? Ja jos hän olisikin, en voisi nostaa kättänikään, jollei koko kaupunki olisi puolellani. He vahtivat häntä, kuten susi vahtii pentuansa, ja näyttävät hampaitansa, jos hänelle vain rypistää otsaansa.» »Nämä herrasmiehet olisivat hiukan opetuksen tarpeessa», huomautti vasenkätinen Harris hymyillen. »He ovat saaneet opetusta», vakuutti Bud Levine. »Tämä Smith-veitikka peittosi heitä kuten viisivuotinen härkä löylyttää yksivuotisten laumaa. Mutta yhä he vain tahtovat lisää.» Taaskin hän huokaisi. »Eikä tyttö tarkoita mitään pahaa», jatkoi hän. »Sen kyllä näkee. Kaiken syynä on se, Harris, että hän on liian kaunis.» »Uh!» urahti Harris. »Tytöt jakautuvat kolmeen luokkaan», filosofoi järjestysmies. »On tavallinen eli puutarhatyttö. Hän ei näytä juuri miltään, eikä häntä sanottavasti huomata. Mutta juuri sellainen nainen asettuu paikallensa, valmistaa kodin miehelle ja kasvattaa lapsia. Sellainen oli minun äitini — Jumala häntä siunatkoon — ja hyvin todennäköisesti oli teidänkin äitinne sellainen. Useimmiten hän saa känsiä käsiinsä, mutta hänen sydämensä pysyy hellänä. Sellainen on ensimmäinen tyttölaji. Heihin ei ensi näkemältä ihastuta, mutta he ovat se maaperä, jossa kunnolliset taimet kasvavat.» Hän vaipui hetkiseksi mietteisiinsä. »Sitten toinen laji», pitkitti hän senjälkeen. »Heissä on paljon katseltavaa. He ovat sieviä. He kiehtovat silmää. Miehet kääntyvät kadulla vilkuilemaan taaksensa heidän jälkeensä. Ja haaveksivat heistä myöhemmin. Jos menee tanssiaisiin, on heitä aina joku siellä. Ja miehet hyörivät pienessä kehässä heidän ympärillään. — Tanssiaisten jälkeen on aina tappelunkahinaa, koska joku luulottelee, että hänet on syrjäytetty jostakin tanssista, tai jotakin sentapaista. Ja sellaisen naisen läheisyydessä väikkyy aina pieniä selkkauksia, kuten taivaanrannalla leijaileva pilvi uhkaa nostattaa myrskyn. Olettakaamme, että sellainen tyttö menee avioliittoon. Hänellä on ollut koko joukko miehiä valittavina; ikänsä loppuun saakka hän katuu sitä, että sitoi itsensä yhteen mieheen. Ja kun sitten syntyy lapsia ja hän muuttuu kellertäväksi ja ryppyiseksi, alkaa hän vihata ja sättiä puolisoansa.» Taaskin järjestysmies vaikeni ja kokosi voimia lopettaakseen esityksenä. »Senlaatuinenko tämä tyttö on?» kysyi Harris haukotellen. »Ei ole», vastasi Bud terävästi. »Hän kuuluu omaan luokkaansa, Hän ei ole sievä; hän on kaunis. Kun hän katsoo mieheen, tuntui siltä kuin sähkökipuna hypähtäisi langasta toiseen. Hän saa miehen kuumenemaan ja värisemään vilusta samalla minuutilla. Hän ei ole vähääkään harkitseva. Hän on voimakas, mutta hän ei tunne voimaansa. Hän on kuin hevonen, jolle ei ole koskaan pantu niin paljoa kuormaa kuin se jaksaisi vetää. Hän etsii toimintaa miesten tapaan eikä välitä siitä, miten käy, kunhan hänellä vain on puuhaa.» »Toimintaa?» kertasi Harris hiljaa. »Toimintaa koko ajan», vahvisti Bud. »Kaksi miestä on putkassa, yhden pää meni sekaisin, ja muut Numero Kymmenen miehet pyrkivät viiltämään toistensa kurkut poikki; kaikki se tämän yhden Nancyn tähden.» »Se on miellyttävältä sointuva nimi», jupisi Harris. »Se ei ole hänen ainoa miellyttävä piirteensä. Samoin ovat hänen silmänsä, hiuksensa, kätensä ja äänensä. Mikä ääni, naapuri!» Harris liikahti. »Hän on miehen unelma toteutuneena. Hän on polun loppupää, jonka takana ei ole enää mitään. Mutta hänen hymynsä muuttaa miehen sydämen ruudiksi, ja hänen katseensa on räjäyttävä kipuna. Hän suorastaan repii miehen kahdeksi kappaleeksi. Ja sittenkin — olisin valmis maksamaan tuhat dollaria saadakseni hänet pois Numero Kymmenestä.» »Mitä hän täällä tekee?» »Etsii toimintaa.» »Minne hän on menossa?» »Etsimään toimintaa. Minne hyvänsä.» »Keitä hänen seurassaan on?» »Ei ketään. Ei kukaan jaksaisi pysyä hänen matkassaan, Harris.» «Hm!« hymähti surmaaja. »Jollei», lisäsi järjestysmies hiukan mietittyänsä, »tämä Smith-veitikka». »Miten hänen on käynyt?» »Hänellä on huone hotellissa lähellä tytön huonetta.» »Ovatko he likeisissä suhteissa keskenänsä?» »Tyttö pelasti hänet miesjoukon käsistä niin rohkealla tempulla kuin koskaan olen nähnyt.» Vasenkätinen Harris kumartui pöydän ylitse ja kosketti lainvalvojan käsivartta. »Bud», kuiskasi hän, ja nyt oli kaikki usva haihtunut hänen silmistänsä, »mennään ulos. Minulla on hiukan puhuttavaa teille.» »Mistä on kysymys, Harris? Olette kovin tärkeän näköinen.» »Tulkaa ulos!» tiukkasi Harris. »Kenties olette iloinen kuullessanne, mitä minulla on sanottavaa.» Hämmentyneenä lainvalvoja nousi tottelevasti pystyyn, ja he poistuivat Groganin kapakasta hämärälle, kolealle kadulle. XLII luku Surmaaja ja Nan »Entä», aloitti Harris, heti kun he olivat varmasti ehtineet äänenkantaman päähän Groganin kapakasta, »jos joku ottaisi tämän tytön hoteisiinsa ja veisi hänet pois Numero Kymmenestä, tahtoipa hän lähteä tai ei?« »Mitä?» »Olettakaamme vain niin», mutisi Harris. »Harris!» äänsi Bud Levin. »Tarkoitatteko —» »Eihän se loukkaisi teidän tunteitanne, vai loukkaisiko?» kysyi toinen. »Harris, olisin elinikäinen ystävänne. Mutta miten voisi hänet saada pois hotellista — nostattamatta koko miesparvea jälleen liikkeelle?» »Tehdäänhän niitä paljon vaikeampiakin temppuja. Onko sitäpaitsi varmaa, että tyttö ei lähde mukaan mielellänsä? Kuulkaahan, Bud, tämä tyttö haluaa toimintaa, ja minä voin varmasti tarjota hänelle sitä jotensakin yhtä paljon kuin kuka muu tahansa. Hän ei ole vakinaisesti sijoittunut tänne. En minäkään. Hän ei tiedä matkansa päämäärää. En minäkään. Hän haluaa pitkälle retkelle. Niin minäkin. Kas siinä, Bud; emmekö tunnu sopivan kumppanuksiksi? Kysyn sitä teiltä?» Järjestysmies kävi äkkiä miettiväksi. »Harris», mutisi hän, »ette kai tarkoita —» »En tarkoita mitään», ehätti Harris keskeyttämään. »Hän on hyvässä turvassa minun seurassani. En tee hänelle pahaa — en millään tavoin. Mutta taival tuntuu vähän ikävältä, kun ratsastetaan yksin. Eikä hänestä ehkä ole niin kovin vaikea tulla toimeen minun kanssani. Osaan lukea vuoristoa kuin kirjaa, ja kenties hän on hyvilläänkin saadessansa minut tulkitsemaan sitä hänelle. Sallikaa minun joka tapauksessa viedä hänet pois Numero Kymmenestä; jollei hän ole tyytyväinen lakatessamme ratsastamasta tänä iltana, voi hän ilmoittaa sen minulle, ja minä saatan hänet, mihin hän vain haluaa.» »Harris», sanoi järjestysmies juhlallisesti, »luotan siihen, että menettelette häntä kohtaan rehellisesti saatuanne hänet pois Numero Kymmenestä. Mutta — jos te olisitte häntä kohtaan lurjusmainen — ja sanoma siitä saapuisi Numero Kymmeneen — lähtisi koko tämä kaupunki jäljillenne.» »Tiedän sen.» »Ja minä lähtisin joukon johtajaksi.» »Tiedän _senkin_.» »Mutta», lopetti Bud, »tiedän, että olette rehellinen mies. Harris, hänen huoneensa on ensimmäinen oikealla hotellin portaiden yläpäästä lukien. Näkemiin, ja olkoon onni mukananne!» Pudistettuaan hätäisesti hänen kättänsä surmaaja kääntyi ja keikahti ratsaille. Mutta Bud Levine seisoi paikallansa, tuijottaen hänen jälkeensä. »Harris-parka!» jupisi hän. »Hän ei tunne tyttöä niinkuin minä tunnen. Ja Jumala häntä auttakoon. Mutta nyt minä voin nukkua.» Ja hän meni suoraapäätä makuulle ja vaipui heti rauhalliseen uneen, vaikka hänen ympärillään huhuiltiin tappelusta kautta koko Numero Kymmenen. Bud Levine oli heittänyt hartioiltaan paljoa raskaamman tehtävän kuin lainsuojattomien kesyttäminen tai murhamiesten hillitseminen oli. Tällä välin vasenkätinen Harris hypähti ratsailta hotellin läheisyydessä ja meni rakennukseen. Heti kun hän astui ovesta synkkään pimentoon, kun vanhan rakennuksen selittämätön haju, johon omituisesti sekaantuivat emäksisen tomun kirpeä lemu ja ruokasalista vuosikausien kuluessa kantautuneiden keittiötuoksahdusten jäljet, täytti hänen sieraimensa, tapahtui hänessä hämmästyttävän äkillinen muutos. Hetkistä aikaisemmin hän oli ollut velttokatseinen haaveksija, huoleton, unelias; nyt hänen astuttuansa hotellin ovesta sisälle, muuttui hänen käyntinsä heti hiipivän valppaaksi; hän käänteli nopeasti päätänsä puolelta toiselle ja näytti olevan sähköisesti kosketuksissa koko ympäristönsä kanssa; sillä taaskin vasenkätinen Harris oli tuntemattomalla tiellä. Hän hiipi rappeutuneita portaita ylöspäin, eikä ainoakaan risahdus eikä narahdus ilmaissut hänen liikkeitänsä. Tasaisesti, hätäilemättä hän nousi yläkertaan saakka ja lipui sitten äänettömästi kuin varjo kapeata käytävää myöten ensimmäiselle oikealla puolella olevalle ovelle. Sen takaa hän löytäisi kummallisen tytön, Nancyn, joka oli pannut Numero Kymmenen myllerryksiin. Ovelle hän seisahtui runsaaksi minuutiksi, ja sen minuutin aikana hänen aistinsa, jotka jo ennestään olivat uskomattoman herkät, terästyivät äärimmilleen. Jossakin kaukana liikahti joku vuoteessansa, ja Harris tiesi sen; joku puhui unissansa, ja Harris tiesi sen; ja siitä huoneesta, joka oli hänen päämääränsä, huokui häiriytymätöntä hiljaisuutta, syvää, miltei pahaenteistä. Hän painoi ovenripaa. Tottunut murtovaras ei olisi voinut tehdä sitä meluttomammin. Ja nyt avautui itse ovi sentimetrin toisensa jälkeen, tasaisesti, äänettömästi ruostuneista saranoista huolimatta. Vasenkätinen Harris oli huoneessa. Sitten hän seisahtui taaskin, sillä häntä vastaan lehahti heikko tuoksu, joka muistutti hajuvettä, ihastuttavan mietoa ja suloista; ja äkkiä hänelle selvisi, että se ei ollutkaan pelkkää tuoksua — se oli tytön tuntu. Hän sulki oven jälkeensä. Kun hän teki sen, kuului hiljainen kilahdus, ja heti nousi himmeä, valkoinen hahmo vuoteessa istualleen. Tytön takana hämärän harmaana kajastavaa neliskulmaista ikkunaa vasten Harris erotti hänen ääriviivansa, mutta oli varma siitä, ettei tyttö voinut nähdä häntä mustaa seinää vasten, jonka vieressä hän seisoi. Hän pysytteli ihan hiljaa. Jos tyttö kuulisi vähäisenkin hiiskahduksen, kirkaisisi hän, sen Harris arvasi, sillä sellainen oli naisluonto. Ja sellaiset miehet, jotka tavataan hiipimässä naisten makuuhuoneisiin, eivät elä vanhoiksi vuoristoaavikolla. Myöskin sen vasenkätinen Harris tiesi. »Mistä on puhe, naapuri?» tiedusti hiljainen ääni. Harris veti syvään henkeänsä. Tämä oli kaameata. Näkikö tyttö pimeässä? Ja minkä tähden hän ei parkaissut? Vasenkätisen Harrisin rinnassa heräsi syvä kunnioitus sen hiljaisen äänen omistajatarta kohtaan. »Kahden ihmisen puuhasta», vastasi hän pian. »Puhukaa hiljaa, säilyttäkää malttinne älkääkä pelästykö! Muutoin on kaikki mennyttä.» »Ei minua peloita. Mutta minkä tähden niin hiljaa?» »Sentähden, että jos minun saadaan tietää olevan täällä, on Numero Kymmenen niskassani kymmenessä sekunnissa.» »Minkä tähden sitten tulitte?» »Koska olen taipaleella ja kalpaan seuraa.» »No niin?» »Ja olen kuullut teidänkin olevan yksin, neiti.» »Sepä omituista. Kuka teille siitä kertoi.» »Numero Kymmenen puheista minulle selvisi — että haluatte toimintaa, neiti.» Lyhyt äänettömyys; sitten hiljaista hopealta helkkyvää naurua. Se tulvahti Harrisin ympärille, kietoen hänet, samoin kuin viileä vesi peittää sukeltajan ja salpaa hänen hengityksensä. »Mitä teillä on tarjottavana?» »Pitkä retki.» »Mihin?» »En tiedä.» »Kuinka pitkä?» »En tiedä.» »Keitä lähtee mukaan?» »Te ja minä ja kaksi hevosta.» »Kuka te olette?» »Vasenkätinen Harris?» »Mitä hommaatte?» »Mitä hyvänsä jännittävää.» »Missä asutte?» »Ratsuni selässä.» Taaskin äänettömyys. Ja sen aikana Harrisin tavattoman herkkä korva erotti nopeata hengitystä vuoteen suunnalta. Sitten käsky, hieman terävämpi, mutta silti varovasti lausuttu: »Harris, sytyttäkää tulitikku!» Mies totteli ajattelematta. Tikun päähän leimahti sininen liekki, joka sitten tasaantui hiljaa värähteleväksi, keltaiseksi kolmioksi. »Nostakaa tikkua ylemmäksi ja pitäkää sitä kasvojenne kohdalla, herra Harris!» Taaskin mies totteli. Vähän ajan kuluttua hän kuuli tytön jupisevan: »Miksi ei? Miksi ei hänen matkaansa?» Mutta Harris oli itse puolestansa nähnyt jotakin kohottaessansa tulitikkua. Valo osui loistaviin silmiin, raottuneihin huuliin, valkeaan kaulaan. Hän nosti tulitikkua ylemmäksi — astui likemmäksi — tuijotti. Äkkiä häneltä pääsi hillitty kirous, ja hän pudotti tikun lattialle. Hän oli kärventänyt sormiansa pahasti. »Menkää ulos», komensi tyttö taaskin, »siksi aikaa kun minä pukeudun!» »Lähdettekö?» »Minun kai on lähdettävä, eikö niin?» Harris nauraa hihitti. »Varmasti pakotan revolverillani teidät lähtemään.» Sitten vakavasti: »Aiotteko koettaa?» »Aion ratsastaa seurassanne päivän nähdäkseni, miten se käy.» Virkkamatta enää sanaakaan vasenkätinen Harris pujahti hiljaa ovesta ja sulki sen jälkeensä. Hän seisoi pimeässä käytävässä, hänen sydämensä sykki rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi yhä laajemmalle hymy, josta hän ei itse ollut tietoinen. Tämä oli kiihoittavampi kuin mikään seikkailu, jossa oli ollut mukana miehiä, hevosia ja revolvereja. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut sattunut hänen kummallisessa elämässään. Mutta lähtisikö tyttö oikein todenteolla? Hiljaisia ääniä, kahinaa, jalkaan vedettyjen saappaiden hillittyä kolinaa; ja sitten avautui ovi uskomattoman lyhyen ajan kuluttua, ja tyttö oli hänen vierellänsä. »Valmis», virkkoi Nancy. »Joutuin, Harris!» »Onko teillä hevonen?» »Hotellin takana tallissa.» Huumaantuneena Harris sitten laskeutui portaita myöten alas ja meni rakennuksen takana olevaan vajaan. Kykenemättä vieläkään ajattelemaan selvästi hän satuloitsi Nancyn ratsun, jonka tyttö hänelle neuvoi, ja talutti sen ulos. Ilman hänen apuaan Nancy ponnahti ratsaille. Jos he olisivat katsoneet ylöspäin, olisivat he ehkä huomanneet miehen hahmon, joka himmeästi häämötti takapihan puolisessa ikkunassa. Mutta Nancyn ajatukset olivat jo liitäneet retkelle; eivätkä vasenkätisen Harrisin ajatukset päässeet tyttöä pitemmälle. XLIII luku Ottelu Billyn järvellä Heidän verkalleen ratsastaessaan Numero Kymmenen ainoalla kadulla oli Harrisin mieli yhäti saman onnekkaan huumeen tilassa. Hän ei jaksanut sitä ymmärtää. Hotelliin mennessänsä hän oli otaksunut, että hänen olisi pakko uhata revolverillaan; mutta tämä kummallinen olento oli lähtenyt vapaaehtoisesti. Ja kun Harris kaiveli muistinsa kätköjä, etsien sieltä samanlaista naista, ei hän sellaista löytänyt. Kuten järjestysmies oli sanonut, oli Nancy ainoa laatuaan. Oliko hän paatunut seikkailijatar? Ei; yksi ainoa hänen ihmeellisellä äänellänsä lausuttu sana riitti haihduttamaan sellaisen ajatuksen. Rohkeudestansa huolimatta hän teki sen vaikutuksen, ettei hän lainkaan tuntenut maailmaa, että se hänestä oli ihan tuore, ihan tuntematon. Miten muutoin hän olisi niin uskomattoman helposti hyväksynyt uppo-oudon miehen esityksen. Vai oliko hän silloin, kun hän, Harris, oli pitänyt tulitikkua kasvojensa kohdalla, lukenut niistä hänen luonteensa ja nähnyt sen pohjalla olevan rehellisyyden? Sitäpaitsi ei Nancy tietystikään tuntenut hänen mainettaan. Vasenkätisen Harrisin rintaa paisutti vakaa päätös tehdä se maine sellaiseksi, ettei Nancyn eikä kenenkään muunkaan naisen tarvitsisi sitä häpeillä. Omituinen, kauan nukkunut vaisto, hellimisen tarve, vaisto, joka piilee kaikissa miehissä, koska heillä on kaikki samat vaistot kuin naisilla, tytöillä ja äideillä, juuri se nyt kuohutti vasenkätisen Harrisin mieltä. Hän tahtoi tehdä jotakin ylevää, uljasta, hyvää. Nancy luotti häneen; tämä tyttö oli melkein ensimmäinen henkilö koko maailmassa, joka luotti häneen ehdottomasti tavatessaan hänet ensi kertaa. Ja hän olisi valmis tuhat kertaa kuolemaan, ennenkuin sallisi tytön luottamuksen hitustakaan sumentua hänen tekojensa tähden. Tyttö olisi hänen sisarensa — aluksi. Tällaisten ajatusten viritessä vasenkätisen Harrisin mielessä ikäänkuin äänettömänä lauluna, muistista kohoavana sävelenä alkoi päivä sarastaa kunnaiden takaa, ja nyt he jo erottivat aamunkoiton välkkyvän Billyn järven pinnalla. Billyn järvi oli pieni lammikko lähellä Numero Kymmentä, joka sai siitä vesivaransa. Ilman sitä olisi Numero Kymmenen olemassaolo ollut mahdoton. Se oli yksi luonnon ihmeitä, lähde keskellä vuoristoaavikkoa, ja lähteestä kumpuava vesi muodosti pienen lammen, jonka kaukaisessa muinaisuudessa ensin löysi joku Bill, käyttäen sitä hyväksensä. Maanalainen putkijohto kuljetti sieltä vettä pikku kaupunkiin. Yhä kirkastuvan sarastuksen valossa he myöskin näkivät vuorien kohoavan yön hämystä, joka vielä kattoi maanpintaa, ja piirtyvän taivaalle, jossa ruskotus pian olisi kirkas ja värikylläinen. Ja siinä valossa vasenkätinen Harris silmäili tytön odottavia, iloisia kasvoja. Nancy alkoi muuttua hänen uskonnoksensa; kaikki, mikä miehessä oli hyvää, kiertyi tytön ympärille. Ja sitten Harris kääntyi satulassaan katsomaan taaksensa. Kaukana notkelman keskellä lepäsi Numero Kymmenen mustana kuin maanpinnalla oleva tahra; ja kaupunkiin vievällä, mutkikkaalla tiellä hän erotti ponnahtelevan, tumman esineen, joka oli hyvin pieni tai sitten etäällä. Vasenkätinen Harris pysäytti ratsunsa nähdäksensä tarkemmin. Melkein heti hänelle selvisi, mikä se oli. Se oli täyttä neliä laskeva ratsastaja. »Meitä seurataan!» huudahti hän tytölle. »Kannustakaa hevostanne, Nancy!» »Seurataan?» kummasteli tyttö, pyörähtäen satulassaan ympäri. Sitten hän lisäsi rauhallisesti äänessänsä ehkä halveksimisen häive: »Mutta siellähän on ainoastaan yksi mies!» »Niin!» äänsi vasenkätinen Harris. Jos tyttö oli sellainen, oli hän, Harris, sopiva mies hänen seurakseen, paras koko vuoristoaavikolla. Ei yksi mies eikä liioin kaksikaan pystyisi häntä taltuttamaan. Hän käänsi hevosensa tulijaan päin, ja tyttö ohjasi ratsunsa hieman syrjemmälle jättääksensä heille tilaa. Kumpikaan heistä ei sitä ajatellut, mutta joku kolmas henkilö, tämän omituisen kohtauksen katselija, olisi muistanut historiassa kuvattuja aikoja, jolloin ritarit harhailivat ja taistelivat keskenänsä ja palkintona oleva nainen seurasi voittajaa empimättä. Nyt he näkivät takaa-ajajan selvästi. Hän oli kumartunut syvään satulassaan halkaistaksensa ilmaa helpommin. Eikä hänen tarkoituksestaan voinut erehtyä. Hän ratsasti huimasti rinnettä ylöspäin suoraan heitä kohti. Ilmanviima taivutti hänen hattunsa lieriä ylöspäin, »Jerry Aiken!» huusi Nancy. »Tunnetteko hänet?» murahti vasenkätinen Harris. »Onko hän ystäviänne?» »Se riippuu asianhaaroista.» Harrisin kasvoille levisi tuikea hymy; juuri sellaista vastausta hän oli toivonut. »Pysähtykää!» luikkasi hän. »Seisauttakaa ratsunne, jollette halua ikävyyksiä!» Vastaukseksi kajahti kimeä kiljaisu, joka pani Harrisin veren kihisemään. Revolveri välähti hänen kädessään. »Ei, ei!» kirkaisi tyttö hänelle. »Jerryllä ei ole asetta.» Se oli liian myöhäistä. Otaksuttavasti Harris ei kuullut, ja Nancy oli liian kaukana ennättääksensä ajoissa tehostamaan sanojansa teoilla; ja Jerry kiiti vastustajansa kimppuun kuin salama. Revolverin välähtäessä aamunsarastuksen valossa hän katosi satulasta ikäänkuin olisi pudonnut ammuttuna, ja Nancy parkaisi tyrmistyneenä ja kauhistuneena. Mutta se oli vain intiaanien vanha temppu. Toinen kantapää hevosen selässä satulan takana ja toinen käsi hevosen harjassa Jerry ratsasti Harrisin voimatta nähdä häntä ratsun suojatessa häntä kuulasateelta. Surmaajalta luiskahti kirous. Automaattisesti hän ampui siihen kohtaan, missä miehen olisi pitänyt ratsastaa, ja kuula riipaisi sirpaleen satulannupista. Seuraavalla hetkellä syöksähti näennäisesti ratsastajaton hevonen hänen kimppuunsa. Sen selkään, satulaan, kiepsahti hahmo, joka karkasi suoraan hänen kurkkuunsa nelistävän hevosen törmäyksen antaessa hyökkäykselle vauhtia. Taaskin pamahti Harrisin revolveri, mutta hänen ranteeseensa oli tarttunut eteenpäin sujahtanut käsi, sysäten revolverin piipun pois suunnastaan, ja samalla Jerryn vartalo tärähti Harrisia vasten tupertavan voimakkaasti. Kaikki kävi huomaavan nopeasti. Jerryn ratsu laukkasi ratsastajatta eteenpäin, ja Jerry istui Harrisin satulan takana kädet kierrettyinä vastustajan vartalon ympärille. Syntyi ankara kamppailu; välähtäen tipahti revolveri maahan; hurjan rimpuilun ja kaksinkertaisen taakan pillastuttamana nelisti hevonen silmittömästi eteenpäin ja syöksyi Billyn järveen, kunnes vesi loiski sen lavoilla. Ennenkuin se ennätti kääntyä ja palata kuivalle maalle, oli Jerry vääntänyt Harrisin kauas sivulle. Ja Nancy, joka oli ohjannut hevosensa veden rajaan, katseli rajua, äänetöntä kamppailua, näki ottelijoiden hurjat katseet, näki Harrisin pään painuvan yhä lähemmäksi vedenpintaa. Harrisin vastustuskyky laukesi pian. Vielä viimeinen ponnistus; sitten hänen päänsä upposi veteen, ja Jerryn huulilta pääsi intiaanimainen, voitonriemuinen kiljaisu. Se ei hyydyttänyt lempeän Nancy Scovilin verta. Se pani hänen sydämensä sykähtelemään huimasta riemusta. Se tuntui oikealta ja luonnolliselta. Hän ei tuntenut myötätuntoa. Hän vain nautti taistelun hurjuudesta. Mutta nyt kävivät Harrisin ponnistukset yhä heikommiksi. Äkkiä hän retkahti hervottomana Aikenin käsien varaan, ja sitten ojentui vedestä kaksi kättä antautumisen äänettömäksi merkiksi. Mutta hetkisen Jerry vielä sittenkin piti häntä vedessä. Aikoiko hän tappaa tuon miehen? Ei; nyt hän oikaisihe ja kiskaisi satulannupille hervottoman, vettä valuvan olennon. Sillä tavoin hän ratsasti rantaan ja viskasi avuttoman ruhon maahan. Se jäi sykertyneenä virumaan paikalleen. »Hän on kuollut!» huohotti Nancy. Hän aikoi laskeutua satulasta, mutta Jerry Aikenin komennus esti sen jyrkästi kuin väkevän käden ote. »Pysykää paikallanne! Jättäkää hänet minun huolehdittavakseni!» »Mutta hän on kuollut!» »Sitten ette voi häntä auttaa. Mitä hän teille merkitsee?» Mikä Jerryyn oli mennyt? Hän istui satulassansa valloittajan näköisenä. Hän oli oudon tuikea, mutta samalla oudon hilpeä. Se kuvastui hänen silmistään, hänen lujapiirteisestä suustaan ja leuastaan. Hän oli sama huimapäinen Jerry, joka oli löylyttänyt miesjoukkoa Groganin kapakassa, kiitänyt hevosten edellä pitkin katua ja pujahtanut Nancyn huoneeseen edellisenä iltana. Sortuneelta mieheltä pääsi ähkäisy. Huojuen puolelta toiselle hän nousi istumaan, tukien itseänsä molemmilla käsillään, vettä tihkuvan päänsä nuokkuessa rinnalla. »Nyt», lausui Jerry, »lähdette minun mukaani». XLIV luku Maailman harjalla »Mihin?» tiedusti Nancy, ihmetellen itsekseen sitä, että hän alistui toisen määräykseen, pitäen sitä niin kovin luonnollisena seikkana. Kenties se johtui siitä, että Jerry esiintyi niin empimättä, niin lujan varmasti. »Ensiksi tuonne ylös. Sitten katselen maailmaa ja ratkaisen, minne lähdemme.» Tyttö katsahti hänen osoittamaansa suuntaan. Korkealle heidän yläpuolelleen kohoavan tasalakisen vuoren huippu kylpi aamuruskon hohteessa, vaikka alemmat paikat olivat vielä hämärän peitossa. Ja Nancy Scovil ojensi molemmat kätensä sinne päin. Hän kannusti ratsuaan ja yhdessä he rinnakkain laskettivat sitä päämäärää kohti. Heidän ratsunsa olivat likomärät hiestä, kun he yhtaikaa ne seisauttivat. Heistä tuntui kuin he olisivat olleet maailman harjalla. Heidän vuorensa, oli korkeampi kuin mikään muu silmänkantamissa. Kaukana, hyvin kaukana näkyi sinertäviä, utuisia harjanteita, joita aamurusko ei vielä hiponut. Heidän ympärillänsä vietti maa alaspäin jyrkkinä kallioina ja säröreunaisina rotkoina. Se oli jättiläisiä varten luotua seutua. Siinä ei ollut merkkiäkään ihmisestä. Ja heidän kasvoihinsa puhalsi uskomattoman pirteä ja raikas tuuli. * * * * * Heidän entiset elämänsä olivat heidän takanansa ja alapuolellansa. Pää riipuksissa ratsasti John Scovil horjuvalla hevosellaan pitkän yöllisen retkensä viimeistä taivalta. Ja hänen mielessänsä pyöri vain yksi ajatus — päästä pois tästä mielipuolien maasta. Lähempänä heitä oli Numero Kymmenen, jonka kolhitut asukkaat nukkuivat katkonaista unta. Vain Bud Levine yksin oli rauhallinen, sillä hän oli vierittänyt niskoiltansa raskaan taakan, lähettänyt toisten vaivaksi polttavaa ristiä muistuttavan rasituksen nostattamaan toisia miehiä sotajalalle. Mutta muualla kaupungissa nukkuivat miehet päät ruhjottuina ja ruumiit hellinä, purren hampaitansa ja uneksien otteluista, voitoista ja murtuvista luista. Ja vankikopissa nukkuivat Punainen Mack ja Kääpiö-Pete vierekkäin kovan kiven painaessa heidän kylkiänsä ohuiden huopien lävitse. Seurueesta, joka keskiyöllä oli niin hilpeästi lähtenyt matkalle ja johon kuuluivat Jerry ja Nan ja Scovil ja Punainen ja Pete, oli tässä jäännös. Vuorelle pysähtyneet ratsastajat eivät nähneet kaikesta siitä mitään. He tiesivät vain, että heidän taaksensa oli jäänyt paljon. Jerry tähysti vuoria kuten valloittaja uutta maata; ja Nancy tähysti hänen kasvojansa ikäänkuin olisi toivonut niistä saavansa selityksen kaikkeen. »Tule!» virkkoi mies, tehden käskevän eleen. Tyttö ohjasi ratsunsa hänen vierellensä; hänen kätensä kiertyi tytön ympärille -ja veti häntä voimakkaasti likemmäksi. »Jerry, päästä minut!» pyysi Nancy äkkiä. »Älä toivokaan sellaista!» »Mutta minä olen tukehtumaisillani.» »Mikä sinua vaivaa?» »Se Florida-vesi —» »Se on sinun makusi «mukaista», vastasi Aiken naurahtaen, »niin että nauti siitä kylliksesi. En ikinä olisi hankkinut sitä itseäni varten.» Tyttö nauroi hiljaa. »Minkä tähden lähdit ilman minua, Nan?» »En tiedä. Etupäässä nähdäkseni, tulisitko sinä perässä.» Jerry hymyili tuikeasti. »Tästä alkaen on sinun tultava perässä, Nan.» »Taitaa olla.» »Minä olen uusi pursi, Nan. Minut on kastettu — Florida-vedellä — ja nyt olen valmis lähtemään vesille.» »Minne?» »Jonnekin tuonne — auringonnousun maille, Nan. Minkä nimen antaisit tuolle seudulle?» »Etkö sitä tiedä? Se on Onnen maa.» »Sitten lähdemme sinne. Minulla ei ole hämärintä aavistusta, millaista siellä on.» »Se onkin paras puoli. Mutta miten tulemme siellä toimeen?» »Minulla on pyssy ja ruutia ja lyijyä. Suolaa on repussani — Florida-vettä housuissani. Elämme maan antimista vaeltaessamme. Mutta ensin on meidän hankittava valtuutus. Meidän on ensiksi mentävä naimisiin.» »Niin tietysti. Mutta puhutaan typeristä asioista tuonnempana. Näetkö tuon kallion tuolla ylätasangon reunassa?» »Kyllä.» »Ratsastetaan sinne kilpaa.» Puhuessansa Nancy kannusti ratsuaan, ja kajauttaen raikuvan luikkauksen lähti Jerry kiitämään hänen jälkeensä. Itäisten vuorien takaa kohotti aurinko kultaista laitaansa, ja he kuvastuivat selvästi sen luomaa tulisäihkyä vasten, kun he kapusivat tasangon partaalle. Tytön tukka oli lehahtanut valloilleen, hän oli puolittain kääntynyt taaksepäin Jerryn puoleen, ja hänen naurunsa helkkyi kuin soitto heidän takanansa. Niin he nousivat vuoren laelle ja silmäilivät allansa leviävää maailmaa. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ONNEN MAILLE: ROMAANI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.