The Project Gutenberg eBook of Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kuningatar Dragan rakkausseikkailut ja Kuningas Aleksanterin onneton kohtalo

Author: Victor von Falk

Translator: Tilda Granit

Release date: January 18, 2023 [eBook #69829]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Otto Andersin, kustantaja, 1903

Credits: Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT JA KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO ***
KUNINGATAR DRAGAN RAKKAUSSEIKKAILUT

ja

KUNINGAS ALEKSANTERIN ONNETON KOHTALO

Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan

Kirj.

VIKTOR VON FALK

Suomentanut

Tilda Granit

Porissa, Otto Andersinin kustannuksella, 1903.

ENSIMÄINEN LUKU.

Kamppailu ihmissydämestä.

Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttää laineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä. Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlinin linnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavat muurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaista kohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli. Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaa Saven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Mutta myrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaama venhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.

Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä, päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteet ovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaan lävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, mutta samalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittää siipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.

— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanha peränpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Te olette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yön pimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitä narrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihen paikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…

— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, joka tuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olen ohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuon uhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuule mies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisit minun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, joka rakastat poikaasi.

Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, ja vanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänet syrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.

— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänellään yksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulle yhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…

Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealle letukalle!

Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan se nuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenen itävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpä hän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?

Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskelle pyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineen raivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.

— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies, kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuri niinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle, ukko! Viiden minuutin kuluttua olemme Serbian rannalla.

Ja taas oikaisi hän vartalonsa, taas katsahti hän Belgradiin päin. Silloin toi tuuli soiton säveleitä hänen korviinsa, rajun riemun säveleitä.

— Soittoa Belgradissa?! sanoi hän kummastuneena. — Minkätähden häiritään rauhallisten ihmisten yölepoa?

— Herra, vastasi laivuri, huomenna tuo Serbian kuningas Aleksanteri kotiinsa nuoren morsiamensa ja antaa maalle kuningattaren, sentähden tänään soittoniekat virittävät säveleitään pääkaupungin kaikissa sopissa ja nurkissa.

- Kyllä minä panen tuon helvetinmusiikin vaikenemaan, sanoi vaippaan kääriytynyt mies uhkaavasti. Sitte ojensi hän kätensä osoittaen käskevällä liikkeellä pientä lahdelmaa, joka avautui Serbian rannalla kahden kallion välissä.

— Ohjaa sinne! komensi hän. — Siellä nousen maalle.

— Hyvä herra, sinne emme uskalla soutaa, vastasi vanhus. — Meidän täytyy laskea tullihuoneen kohdalle, sillä siellä tulee kaikkien muukalaisten näyttää passinsa.

— Tee niinkuin käsken! sanoi muukalainen hallitsijan äänellä. — Ohjaa sinne, sanon minä, ja jos elämä on Teille rakasta, niin teette Te niinkuin minä tahdon!

Venemiehet kauhistuivat, mutta eivät uskaltaneet vastustaa vastenmielisen matkustajan tahtoa. Muutamien minuttien kuluttua oli venhe pienen poukaman pohjassa ja vieras hyppäsi maihin.

Hetkeksi nojautui hän rantakalliota vastaan, väristys valtasi hänen komean vartalonsa, ja silmänsä saivat ikäänkuin kyynelkiillon.

— Sinua, kotiseutuni, minä tervehdin! sanoi hän vapisevalla äänellä. — Enpä luullut, että vielä kerran saisin astua tälle maalle. Mutta pyhä velvollisuus, isän suhde kadotettuun poikaansa, vie minut takaisin Serbiaan… Oi, vaietkaa siis te äänet, jotka vaan petollisesti imartelette! Mistä sitte iloitsit, sinä Serbian sokaistu kansa? Tiedättekö te kuninkaanlinnan ilotulet, mitä te valaisette? Lokaan ja häpeään sinut vedetään, oi Serbia, sillä sinun kuninkaasi ottaa tänään puolisokseen…

— Seis! Nimesi, paperisi!

Näiden sanojen kaikuessa säkenöi äkkiä kiväärinpiippuja miestä vastaan; ikäänkuin maasta nousi hänen eteensä kuusi kuninkaallisen kaartin miestä, ja nuori, parraton upseeri suuntasi samassa miekkansa kärjen vaippamiehen rintaa kohti.

— Teillä ei ollut mitään oikeutta nousta täällä maihin, hyvä herra, sanoi upseeri korskealla äänellä. — Seuratkaa heti vahtipaikalle, Te olette vangittu!

— Ota sinä heti miekkasi rinnaltani, Nicodem Lunjevica, sanoi vaippamies käskevällä äänellä ja kiristi kiukusta hampaitansa. — Minä voisin helposti katkaista sinun kiiltävän miekkasi; takaisin — uskallappas vaan koskea minuun… sinä, kuningatar letkun veli!

Nuori upseeri hoiperteli taaksepäin, kasvot hämmästyksestä vääristyneinä, samassa kuin hän myrkyllisellä, vihaisella katseellaan koetti tähystellä päähinettä. Mutta ennenkuin nuori luutnantti oli kerinnyt raivoaan osottaa, oli tuo suuri mies itse vetänyt päähineen syrjään, oikaisi vartalonsa ja sanoi majesteettisella äänellä:

— Emme tässä rupea ilveilemään, Nicodem Lunjevica, tiedä sinä, kenenkä kanssa puhut: minä olen kuningas Milan, minä olen tullut tänne repimään rikki sen viekoituksen verkon, johon sisaresi pitää poikaani kiedottuna.

Käheä riemuhuuto kajahti Nicodemin huulilta.

— Kuningas Milan! — kyllä minä nyt tiedän, mitä on tehtävä… Sotilaat,
kuningas on käskenyt ampumaan tuon miehen — osoittaen miekallaan
Milania — niin pian kuin hän laskee jalkansa Serbian maalle. —
Tähdätkää!… Lauaiskaa!

Kalsketta kuului kivääreistä — sitte seurasi syvä, miltei juhlallinen hiljaisuus.

Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.

Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.

— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen, suokoon Jumala, että aina niin olisi!

— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.

— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.

Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi jyrkällä äänellä:

— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn… Herra luutnantti, miekkanne!

Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:

— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.

— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!… Ha, ha! Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!

Sotamiehet ottivat luutnantin käsiinsä ja veivät hänet pois.

Samassa ojensi kuningas Milan kätensä eversti Maschinia kohti, joka kiihkeästi tarttui niihin ja vaipui polvilleen kuninkaansa eteen.

— Terve, kuningas Milan! huudahti hän — Voi mikä onni, että Te tulitte tänne! Ehkäpä vielä on aikaa pelastaa tuo onneton, sokaistu kuningas, vapauttaa hänet kauniista haltijattarestansa, joka pitää häntä verkossaan. Meillä tosin on vain muutamia tuntia aikaa, sillä huomenna — huomenna tapahtuvat vihkijäiset.

— Minä olen tullut tekemään ne mitättömiksi, sanoi Milan kuningas kiivaasti. — Älkäämme siis menettäkö aikaa, eversti Maschin! Minä tiesin, että Te odottaisitte minua täällä. Viekää minut mitä pikemmin konakkiin! Minulla on vielä hallussani salaisen oven avain ja minä olen ilmestyvä poikani eteen yhtä äkkiä ja odottamatta, kuin nousisin maasta. Silloin, jos Jumala niin suo, olen avaava hänen silmänsä, jottei hän sokeana syöksyisi perikatoon.

Molemmat miehet kulkivat kiertoteitä kaupunkia kohti, keskeyttäen tuon tuostakin puheensa.

— Tekin siis vihaatte kälyänne? sanoi Milan.

— Tuo nainen, joka huomenna aikoo temmata itselleen Serbian kruunun, oli siis todellakin veljenne, insinööri Maschinin vaimo?

— Kyllä, hän oli hänen vaimonsa, vastasi eversti Maschin kumealla äänellä. — Hän oli lumonnut veljeni samalla tavoin, kuin hän nyt on tehnyt kuninkaan mielettömäksi. Minä olen vihannut häntä ensi hetkestä saakka, mutta turhaan varotin minä veljeäni — hän ei tahtonut minua kuulla, tuo onneton, hän sai myöskin hengellään maksaa tottelemattomuutensa.

— Hengellään maksaa? Ymmärränkö Teitä oikein, eversti? Te luulette siis…

— Minä en luule mitään — minä tiedän, kuningas Milan. Minun veljeni kuoli äkkiä kukkeimmassa ijässään; hän sekoitti miehellensä maljan, tuo kaunis, pirullinen Draga; mies joi ja — kuoli heti perästä. Kahdeksan päivää myöhemmin esiintyy leski hovinaisena kuningattaren luona ja asuu konakissa, tänään on hän kuningas Aleksanterin morsian, ja huomenna on hän oleva hänen puolisonsa — kuningatar.

— Mutta tämän päivän ja huomisen välillä on vielä puoli yötä, vastasi Milan tanakalla äänellä. — Tahdon saada selville, eikö minulla enää ole mitään vaikutusta poikaani, onko Mellakoitsija naisen onnistunut varastaa koko hänen sydämensä minulta… Ja nyt hyvästi, eversti Maschin; anna minun yksin kulkea puiston läpi. En minä kauemmin tahdo saattaa Teitä vaaraan. — Ha, ha! Tämä on kuin unennäköä: kuningas Milanin, joka kerran oli mahtava tässä maassa, täytyy nyt vapaana kuin lintu hiipiä palatsiinsa. Voi, miksi lahjoitinkaan pois kruununi! Pelkäänpä, että olen sen antanut kunnottomalle.

— Jumala suojelkoon Teitä matkallanne, kuningas Milan! sanoi eversti Maschin liikutettuna. — Tällä hetkellä on Serbian onni Teidän käsissänne!

Jo oli Milan ojentanut hänelle kätensä jäähyväisiksi ja astui eteenpäin puiston läpi, missä jok'ikinen puu, jok'ikinen pensas ja tienmutka muistutti häntä menneestä ajasta, jolloin hän oli kuningas.

Tosin oli hän itsekin ottanut monta harha-askelta, tehnyt monta turmiollista erehdystä. Tämän puiston käytävillä oli hän kävellyt kauniin kuningattarensa Natalian rinnalla; mutta, oi, sitte luopunut hänestä, elämänsä hyvästä enkelistä. Tämä oli alkuna loppuun, tämä oli maksanut hänelle hänen kruununsa menettämisen. Kuinka usein olikaan hän salaisesti katunut näitä synkeitä hetkiä, kuinka monta kyyneltä vuodattanut hukkaan menneen elämänsä tähden.

Mutta joskin nyt kaikki oli ehdottomasti menetetty, niin tahtoi hän kumminkin antaa pojallensa kokemuksen neuvoja ja suojella häntä samallaisesta kohtalosta.

Ah! — Tuossa oli jo konakki hänen edessänsä… siellä näkyi pieni puutarhan portti, jonka läpi hän aikoi puutarhaan… hänen tarvitsi vain kiertää suuret ruusupensaat, ja sitte…

Hiljaisin askelin kiersi Milan ruusupensaikon, mutta oi! — mikä liikuttava kuva näyttäytyi hänelle! Kuun hopeavalkoisen hohteen valaisemana lepäsi siellä nuori, ihastuttava tyttö suullaan penkillä ja itki katkerasti.

Nuori tyttö oli kumminkin kuullut lähestyvän hiljaiset askeleet, sillä hän nosti päätään ja katseli ympärilleen rajuin hämmästynein katsein. Sitte kohotti hän ylpeästi ihanien, kullankeltaisten kiharoiden verhoamaa päätään ja koetti peittää kasvonsa hunnulla.

Mutta jo oli Milan tarttunut nuoren tytön vapiseviin käsiin ja huudahti syvästi liikutetulla äänellä:

— Genia von Sandorf! Taivaan Jumala, paronitar, Tekö täällä? Miksi ette ole vanhempienne luonna Wienissä?

— Kuningas Milan! kuiskasi tuo rakastettava olento, taistellen silminnähtävästi pyörtymistä vastaan.

— Ah, minä hyvin ymmärrän, miksi sinä olet täällä, sinä lapsi, lapsi parka, sanoi kuningas lempeällä äänellä, sääliväisesti, — minä tiedän, että sinä olet häntä rakastanut, eikä hän vastannut sinun puhdasta, kainoa lempeäsi. Niin, rakas Genia parka, me molemmat olemme hänet kadottaneet, jos Dragan onnistuu huomenna päästä hänen vaimokseen.

— Oi, elä halveksi minua, kuninkaani, rukoili Genia kyynelten tukahuttamalla äänellä, katsellen Milania ihmeen ihanilla, sinisillä silmillään. — Minä olen paennut vanhempieni luota. Vielä kerran tahdoin heittäytyä hänen jalkainsa juureen, vielä kerran, vielä kerran tahdoin muistuttaa häntä niistä unohtumattomista hetkistä, jolloin hän vannoi minulle rakkauttaan. Mutta Jumalani, mikään halpa oma etu ei täytä rintaani, minä päinvastoin tahtoisin vapauttaa hänet valastaan, hän olkoon vapaa ja älköön enää itseänsä nuhdellen ajatelko Genia parkaa, vaan valitkoon puolisokseen jonkun Europan ruhtinaantyttären, eikä kurjaa olentoa, joka ei sydämestään häntä rakasta, vaan ainoastaan tahtoo tyydyttää rajatonta kunnianhimoaan.

Sillä minä aavistan, että tämä nainen, on tuottava hänelle onnettomuutta ja turmiota; aavistan, että hän kokonaan joutuu perikatoon tuon naisen puolisona.

— Tämän aavistuksen on Jumala sinulle antanut, tyttö, huudahti kuningas, ja tämä aavistus on hirvittävällä tavalla toteutuva. Mutta, ehkenpä ei vielä ole liiaksi myöhäistä, jatkoi Milan liikutettuna. — Minä olen tullut vapauttamaan poikani tästä naishirviöstä, ja sinä… Oi, tule mukaani, tyttö, sillä mikä ei onnistu isälle, sen voi ehkä rakkaus toimittaa.

Minä vien sinut palatsiin; minä kätken sinut sinne ja käsken sinun esiintymään vasta sitte kuin minun ääneni kaikuu kuulematta. Tule, tule mukaani, tyttö! Kun sekä hänen isänsä että rakastettunsa kolkuttavat hänen sydäntänsä, kuinka voisi hän enää vastustaa! Ha, vielä et ole voittanut, Draga Maschin, vielä et ole Serbian kuningatar! Tämän enkelin on Jumala itse minulle lähettänyt, olkaamme liittolaisia.

Ja kuningas veti vapisevan Genian pois mukaansa melkein vastoin hänen tahtoansa; kalpeana ja tahdottomana riippui tyttö hänen käsivarressaan. Vähitellen myöskin lakkasivat kyyneleet ja hänen kauniissa kasvoissaan kuvastui ylevä tietoisuus siitä, että Jumala oli kutsunut hänet pelastamaan serbialaisten kuninkaan ja irroittamaan hänet niistä kahleista, joilla tuo lumoava nainen oli hänet kietonut.

TOINEN LUKU.

Rakkautensa sokaisema.

Kuules, linnan kello löi juuri kolme, kohta sarastaa onnemme päivä; oi, jospa aika olisi jo käsissä!

Kaunis, mustakiharainen nainen, jota verhosi kalleilla pitseillä reunustettu yöpuku, heittäytyi nuoren kuninkaan rintaa vastaan ja kietoi hänet ihanan pyöreillä käsivarsillaan.

— Niin, sinä olet oikeassa, Draga, huudahti kuningas Aleksanteri, likistäen häntä hellästi itseensä, — nyt on meidän onnemme päivä, joka sarastaa tuolla kaukana idässä; tänään on sinusta tuleva minun vaimoni, Serbian kuningatar ja uuden Obrenovitschien suvun kantaäiti.

Mutta etkö tahdo mennä huoneisiisi, Draga, olen varma siitä, ettet enää kauemmin voi unta vastustaa.

— Ei, anna minun viipyä luonasi! pyysi Draga innokkaasti. — Tiedäthän, että olet antanut minulle luvan tänä yönä viipyä läheisyydessäsi. Oikein vapisen peljätessäni, että sinulle jotakin pahaa tänä yönä tapahtuu, sillä tiedäthän hyvin, Aleksanteri, etteivät ihmiset soisi minulle onnea kuulua sinulle.

Ihmiset ovat niin ilkeitä, että he pikemmin näkisivät, että me eroaisimme. Kuinka paljon pahaa he ovatkaan puhuneet sinulle minusta, mitä inhottavia valheita kokoon kehränneet! Mutta sinä tiedät kyllä, ettei Draga voi sinulle valhetella; kun katsot silmiini, niin näet samalla sydämeeni.

— Niin, Draga, minä uskon sinua, sanoi Aleksanteri vakavasti ja painolla, upottaen katseensa hänen tummiin, hehkuviin silmiinsä. — Minä uskon, mitä minulle vakuutat, että tähän asti olet ollut ainoastaan yhden miehen, insinööri Maschinin oma, jonka vaimoksi jouduit, kun kotisi köyhyys sinua siihen pakotti. Oi, oikeinpa tulen hulluksi, ajatellessani, että olet voinut olla toisen miehen oma! Draga, Draga vanno minulle kallis vala, ettet koskaan ole rakastanut ketään muuta kuin minua.

Mustakiharainen nainen vaipui polvilleen, ojensi juhlallisesti ylös oikean kätensä, ja hänen kalpeat huulensa sammaltivat heikolla äänellä:

— Minä vannon sinulle, Aleksanteri, että sinä, kuninkaani, herrani, olet ensimäinen ja ainoa, jota minä olen rakastanut ja että aina tulet sellaisena pysymään — aina ja ikuisesti viimeiseen hengenvetooni saakka.

— Silloin minäkin vannon sinulle, Draga, huudahti nuori kuningas intohimoisella, liikutuksen valtaamalla äänellä, tarttuen kauniin naisen käsiin ja kiihkeästi painaen häntä itseensä, että minäkin olen pysyvä sinulle uskollisena ja että vain kuolema voi meidät erottaa, nainen, minä rakastan sinua mielettömästi; sinä olet sydämessäni sytyttänyt intohimon, josta minulla ei ole ennen ollut vähintäkään aavistusta. Oi, suutele minua, Draga, suutele minua, anna huulesi levätä minun huulillani.

Draga veti hänet korkealle kumpuilevaa poveansa vastaan ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Aleksanterin hento, heikko vartalo vapisi rajun intohimon vallassa, jonka tuo paha hengetär hänessä sytytti.

Yht'äkkiä vetäytyi Draga takaisin rakastajansa syleilystä ja hänen peljästynyt katseensa kääntyi silkkiseen esirippuun päin, joka verhosi kuninkaan huoneen ovea. Kuului kolme kumeata lyöntiä; ne kaikuivat kauheilta.

— Kuka tulee? kysyi Draga levottomana. — Onko tuo ovi salvassa?

— Elä pelkää, rakkaani! sanoi Aleksanteri nauraen. — Minä tiedän, kuka sen oven takana seisoo. Tiedä sitte, Draga, jatkoi kuningas, tarttuen hänen käsiinsä, kauniisiin, kapeisiin käsiin, jotka olivat pelosta jähmettyneet — Obrenovitschin suvussa vallitsee se vanha tapa, että jokainen kuningas yöllä ennen avioliittoaan paljastuttaa itselleen tulevaisuutensa salaisuudet.

Munkki, joka on ainakin sata vuotta vanha, saapuu silloin aina Kruschedolin luostarista Belgradin konakkiin hallitsijansa ratkaisevimpana hetkenä ennustamaan tälle, mitä hänellä on tulevalta puolisoltaan odotettavana.

Sinä vapiset, Draga, pelkäätkö katsoa tulevaisuuteen? Minä kyllä tunnen itseni rohkeaksi kuulemaan munkin povausta.

Nopein askelin meni kuningas eteenpäin ja avasi oven.

Pimeästä käytävästä tuli hitaasti astuen huoneeseen ijän köyristämä vartalo, ruskeaan kaapuun verhottuna, keppiinsä nojaten.

— Sinä olet minua kutsunut, kuningas Aleksanteri, kaikui ruskeasta päähineestä, joka melkein kokonaan kätki miehen kasvot, — haluatko minulta kuulla, mitä Kruschedolin pyhillä kirjoilla on sinulle julistamista?

— Puhu, kunnianarvoinen isä! vastasi Aleksanteri, kiiruhtaen Dragan viereen ja häntä rauhoittaakseen kietoi käsivartensa hänen vyötäisensä ympäri. — Sano, mikä odottaa minua sen rakastetun naisen rinnalla, jonka minä muutamien tuntien kuluttua olen tekevä elämäntoverikseni?

— Synkkään vaippaan on ihmisen tulevaisuus verhottu, kuului käheästi hurskaan luostariveljen huulilta, onnellisia ne, jotka eivät koske tähän huntuun sitä kohottaaksensa, sillä kohtalolla on usein ihmiselle valmiina peljättävä tulevaisuus. Vielä kerran kysyn minä sinulta. Serbian kuningas, tahdotko oppia tuntemaan tulevaisuuttasi?

Peljättävinä kaikuivat sanat huoneessa. Draga vetäytyi väristen kuninkaan puoleen, joka hänkin kalpeni.

— Minä en pelkää mitään, huudahti Aleksanteri, minä olen Obrenovitschin sukua, serbialainen kansani rakastaa minua, ja minun sydämeni rakastettu ei ole minua pettävä. Mitä pahaa sitte voisi tulevaisuus tuoda minulle?

Silloin horjui munkki, sauvaansa nojaten, muutamia askeleita kuningasta kohti, löi kepillään kolme kertaa lattiaan ja sanoi kovalla äänellä varottaen:

— Luovu tästä naisesta, Serbian kuningas, hän tuottaa sinulle vaan häpeää ja kuolemaa!

Vihastumisen huuto pääsi kuninkaan huulilta.

— Sinä valehtelet, munkki! huudahti hän. — Sinun pyhät kirjasi ovat vääriä, minä en sinua usko.

— Ei, elä usko häntä, rakkaani! pyysi Draga kiihkeästi. — Usko vaan omaa sydäntäsi! Me tulemme onnellisiksi!

— Onnelliseksi liukkaan letukan kanssa! kajahti äkkiä aivan muuttuneella äänellä munkin huulilta, ja samassa oikasihe kumartunut vartalo melkoisen korkealle, ruskea kaapu putosi hänen hartioiltaan, sauva lensi sivulle, ja Aleksanterin ja Dragan hämmästyneiden katseiden edessä seisoi kuningas Milan.

Nauru pääsi riemuitsevan, rehevän naisen huulilta, ja hän sanoi:

— Oh, se oli siis Kruschedolin luostarin munkki, onnettomuuden korppi, joka noin kauhealla tavalla iski kyntensä meihin! Ha, ha! Saatoinhan minä uskoa, että tuo myrkky vuotaisi samasta lähteestä, joka aina on vihamielisyyttä tulvinut meidän ylitsemme!

— Vie tuo pois! sanoi Milan majesteetillisella, käskevällä äänellä, en tahdo puhua tuon naisen läsnäollessa. Elä epäile, Aleksanteri! Minä, sinun isäsi, olen tullut puhumaan kanssasi viimeisen, ratkaisevan sanan.

Kuningas vaipui kokoon; hän tuskin uskalsi katsoa Milanin suuriin, läpitunkeviin silmiin, eikä hän myöskään uskaltanut katsoa Dragaan. Vapisevin äänin sanoi hän hänelle, melkein rukoilevaisesti ja orjamaisesti:

— Minä pyydän, Draga, mene huoneisiisi; en tahdo saattaa sinua loukkausten alaiseksi; mene, pyydän sydämellisesti, mene!

— Kuningas pyytää! pilkkasi Milan nauraen. — Serbian kuningas rukoilee leski Draga Maschinia ikäänkuin poika, joka tahtoo lepyttää hänen erhetyksistä suuttunutta äitiänsä!

— Ulos! kajahti nyt korskeasti Milanin huulilta. Pois kasvojeni edestä, nainen, taikka… taikka…

Milan oli tätä sanoessaan tullut aivan Dragan lähelle ja vaikeni ainoastaan antaakseen silmäystensä puhua, mutta näissä oudoissa, salaperäisissä silmäyksissä näytti piilevän uhkaus, joka masensi vieläpä tuon uhmailevan naisen.

Tämän silmät suuntasivat myrkyllisen katseen harmaantuneeseen kuninkaaseen, sitte veti hän Aleksanterin mukanaan, ja kuiskasi hänelle oven takana:

— Valitse nyt tämän miehen ja minun välilläni! Valitse Serbian kuningas minun tuottamani ilon ja isällisen vitsan välillä. Osota nyt rakkauttasi ja uskoasi, kuningas Aleksanteri!

Näin sanoen kiiruhti hän pakoon, mutta kyllin kauaksi kerittyään, ikäänkuin matkalla huoneisiinsa, juoksi hän toisen oven eteen, joka johti käytävään, löi sen sisäpuolelta niin kovasti kiinni, että kaikui laajalti kerroksessa, ja hiipi sitte hiljaa kuin villikissa takaisin sille ovelle, jonka takana molemmat miehet puhuivat, jotenka hän saattoi kuulla kaikki mitä he sanoivat.

Minuutin ajan oli kaikki hiljaista; isä ja poika seisoivat vastakkain; silloin kuuli Draga kuningas Milanin äänen sanovan:

— Vielä kerran olen tullut sinua varottamaan, Aleksanteri. Kerran lahjotin sinulle valtaistuimen ja painoin vapaaehtoisesti kruunun päähäsi. Tämän lahjan palkinnoksi olet tehnyt elämäni minulle kiroukseksi, kotoni olet minulta riistänyt. Tämän kaiken olen kumminkin antanut sinulle anteeksi. Mutta että nyt tahdot vetää Obrenovitschin nimen lokaan, että nyt valmistaudut Belgradin kuninkaanlinnaan tuomaan naista, joka on ajettava halvimmankin porvarin ovelta, sitä… sitä en ikinä voi sinulle anteeksi antaa. Semmoisesta teosta täytyy minun kirota sinua esi-isiesi, Serbian, synnyinmaani nimessä.

— Taas tuo vanha ruikutus! vastasi Aleksanteri pilkallisesti kohauttaen olkapäitään. — Sinä laulat sitä minulle turhaan, isä, sillä minä olen valinnut Dragan, koska minä häntä rakastan, ja kuninkaan rakkaus jalostuttaa häntä.

— Nainen voi vajota niin alas, poikani, ettei edes kuninkaan rakkauskaan kykene häntä kohottamaan.

— Ah, sinä häpäiset minun morsiantani, joka muutamien minuuttien kuluttua on tuleva minun vaimokseni!

— Minä häpäisen leskirouva Maschinia, jonka sievät seikkailut ovat kaupungissa yleisenä puheenaineena.

— Kaikki on valhetta! huusi nuori mies, vihasta vavisten. — Uskotko sinä siis kaikkea, mitä tuo nainen kuiskaa korviisi? Hän rakastaa sinua! Oi, mitenkä hän rakastaisi, jolla ei ole enää sydäntä rinnassa, sillä sen hän on menettänyt, ja Europassa löytyy satoja miehiä, jotka voisivat näyttää sinulle kappaleen tuosta kurjasta sydämestä.

Mutta, tässä on jo kylläksi varotuksia! Valitse nyt, Aleksanteri, valitse, sillä sinä seisot tienhaarassa. Jos huomena viet tämän naisen kirkkoon, niin suodaan sinulle vaan lyhyt hetkellinen nautinto, unelma, joka raukalle saattaa tuntua suloiselta; mutta hirmuiseksi, Aleksanteri, muuttuu kaikki, kun unestasi heräjät.

Minun silmissäni aukenee tulevaisuutesi verho, minä näen, minä kuulen, koska isän sureva henki, joka huolehtii poikansa tulevaisuudesta, näkee tulevaisuuteen:

Tämä, palatsi muuttuu rajun taistelun näyttämöksi, verta vuotaa pitkin tämän talon portaita kadulle saakka ja kauheina lätäköinä yli koko Serbian. Minä näen ruumiita, Aleksanteri, ja muserretun kruunun, ja Obrenovitschin viimeinen jälkeläinen vaipuu maahan omien maamiestensä iskuja jakaessa.

Aleksanteri horjui. Hetkeksi yritti hän kaatua — mutta sitte oikasi hän itsensä pystyyn, ja äänessä vastenmielinen sointu, huudahti hän:

— Tämän lienet sanonut minulle viimeisen kerran! Ha, sinä joka olet johtanut Serbian perikadon partaalle, sinä, kuningas, jota ulkomaa sormellansa osottaa! Pois kasvojeni edestä! Minä käsken! Elä minua ärsytä, Milan, muutoin… täytyy minun sinulle osottaa, että minä olen kuningas!

— Hyvä, minä menen, vastasi Milan, mutta taakseni jätän paljasta häviötä ja perikatoa! Mutta… jollet tarkkaa isäsi ääntä, ehkäpä kumminkin puhtaan rakkauden äänen onnistuu tulla paremmin kuulluksi… Tule esiin, sinä, joka nuoruuden päivinä olit hänen hyvä enkelinsä — Genia von Sandorf, anna sydämesi puhua hänen sydämelleen!

Ennen mainitusta pimeästä käytävästä, joka sijaitsi tapettioven takana, näytti ilmestyvän enkelimäinen olento, ihana ja viaton. Hän lankesi polvilleen Aleksanterin eteen, ja kädet rukoilevasti häntä kohden ojennettuina kyynelsilmin lausui sydämellistä rakkautta hehkuen Genia:

— Serbian Aleksanteri, halvan tytön rakkaus puhuu sinulle sydämeni sisimmästä. Oi, kuule sitä, eläkä halveksi sitä ääntä, joka rukoilee, ettet välittäisi tuosta naisesta, joka on johtava sinut perikatoon! Minä vannon sinulle, että jos hän olisi kunnioitustasi ansaitseva nainen, oi kuningas — silloin en olisi koskaan uskaltanut astua eteesi, silloin olisin haudannut tuskani syvimpään yksinäisyyteen. — Mutta nyt sinä tulet onnettomaksi, Sascha [Aleksanterin venäjänkielinen nimitys], sillä… hän ei voi sinua rakastaa. Mutta minä — minä olen rakastanut sinua itseni tähden; nähdäkseni sinut onnellisena on minun ainoa toivomukseni. Sascha, Sascha, hylkää elämäsi paha henki, muutoin olet hukassa!

Mutta ennenkuin Aleksanteri kerkesi vastata, lensi ovi auki ja sisään syöksyi — Draga säihkyvin silmin.

— Polvillaan siis paronitar Genia von Sandorf kerjää miehen suosiota? sanoi hän kiihkeästi purevalla ivalla. — Tuon näköiset siis ovat ne tytöt, jotka kehuvat viattomuuttaan ja puhtauttaan! Ha, ha! Eipä ole kuningas Milan asiata hullummin ajatellut!… Tuo tyttö on siis ollut entinen rakastajattaresi? sanoi hän kysyvällä äänellä Aleksanterille, joka seisoi siinä kalpeana ja tuijotti häneen jähmettyneillä silmillään. — No, minä en tahdo sinua tehdä uskottomaksi. Hyvästi — minua et näe koskaan enää!

Oi, Draga tunsi liiankin hyvin tuon onnettoman, että Aleksanterille olisi mahdotonta raastaa itsensä irti siitä viekoituksen verkosta, johon hän oli kietoutunut.

— Draga, pysähdy, Dragani! huusi hän. — Oi, elä minua jätä! Olen jo valinnut, olen jo kauvan sitte tehnyt päätökseni. Minulla ei enää ole isää eikä nuoruuden ystävätärtä, yhtä vähän kuin minulla on äitiäkään. Sinä olet minulle kaikki, sinä olet minun kuningattareni!

Hän kietoi käsivartensa Dragan ympäri ja piti hänestä kiinni. Kauniin vartalonsa Draga sitte painoi Aleksanteria vastaan niin lujasti, että hänen hehkunsa virtasi tämän suoniin.

— Nouse pystyyn, Genia von Sandorf, huudahti Milan ja nosti kauniin tytön lattialta. — Sinun silmiesi ei tule enää nähdä tuota vihattua, inhottavata näytelmää! Lähtekäämme talosta, jonka häviön jumalat ovat päättäneet!… Tuo Jumalan hylkäämä raukka on antautunut naiselle, joka on voittanut hänet itse pirun opettamilla vehkeillään… Obrenovitschin suvun kruunun on kohtalo tuominnut häpeään ja alennukseen!… Niin olekin sinä sitte kirottu, sinä lahonneen rungon viimeinen vesa, hävitköön se sinun mukanasi! Niin sinä olet sen tahtonut.

Tukien puolipyörtynyttä Geniata kiiruhti Milan ulos huoneesta samalla vauhdilla, millä hän jo kuuli kattoparrujen ryskivän, merkiksi että ne olivat jo alas syöksymäisillään, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan verihöyryistä ja kaikkia jähmettävästä kauhusta, joka kulki läpi rakennuksen huoneiden.

KOLMAS LUKU.

Salaliitto Dragan henkeä vastaan.

Kuningas Milan ja Genia tuskin sanaakaan vaihtoivat, kiiruhtaessaan ulos konakista. Vasta sitte kun he seisoivat Saven rannalla, pienessä kallioiden ympäröimässä lahdelmassa, missä laivuri venheineen odotti Milanin palausta, keskeytti Genia tuskan täyttämän hiljaisuutensa.

— Aleksanteri on siis hukassa? sanoi hän nyyhkyttäen ja kysyvällä äänellä; eikö sitte hänelle löydy mitään pelastusta?

— Ehkäpä vielä yksi… yksi ainoa, vastasi Milan, ja hänen kauniitten kasvojensa yli, joita koristi paksut, mustat viikset, lankesi synkkä varjo.

— Aion käyttää epätoivoista keinoa, sillä sen kautta annan oman kunniani alttiiksi. Mutta, mikäpä isä kysyy kunniaansa, kun hän voi suojella poikaansa sanomattomasta onnettomuudesta? Kuule, Genia! Sinut on kaitselmus valinnut kuninkaan pelastajaksi! Ota tämä kirje — kuningas otti vapisevin käsin povitaskustaan sinetillä lukitun kirjeen ja piti sitä korkealle kohotetussa kädessään — ja kun Aleksanteri huomenna ajaa Draga Maschinin kanssa tuomiokirkkoon, asetu silloin vaunujen tielle, viskaa kirje ja huuda: "Lue tämä, ennenkuin tulet tuon naisen puolisoksi!"

— Jos hän avaa kirjeen, ennenkuin on astunut alttarin eteen, niin ei hän voi ottaa Dragaa kuningattarekseen. Sillä tämä kirjoitus sisältää hirvittävän salaisuuden.

— Salaisuuden! — Oi Jumalani, ettekö voi puhua siitä minulle, kuningas
Milan?

— En, Genia! jatkoi Milan, samassa kuin tumma punastus peitti hänen kasvonsa. Löytyy salaisuuksia, lapsukaiseni, joita semmoisen nuoren tytön kuin sinä olet, ei tule tietää. Sinun täytyy luottaa minuun, Genia. Minä sanon sinulle kumminkin vielä kerran, että tämä kirje antaa Dragalle kauhean iskun; se musertaa hänet varmemmin kuin mikään muu.

— Ja miksi ette itse ole ilmoittanut Aleksanterille tätä salaisuutta?

Syvästi kiihoittuneella miehellä näytti olevan vaikea hengittää, hän peitti silmänsä kädellään ja kuiskasi:

— Sentähden… sentähden etten tahtonut punastua poikani edessä, sentähden että tällä salaisuudella ikiajoiksi kuolettaisin senkin vähän rakkauden, mikä Aleksanterilla vielä saattaa olla minuun.

Kumminkin, vaikkapa niinkin kävisi! Ennemmin menetän poikani kuin näkisin tuon naisen Serbian valtaistuimella!

— Hyvästi nyt, lapseni! Kun olet täyttänyt tehtäväsi, niin käännä piammiten selkäsi tälle onnettomalle maalle! Vanhempiesi täytyy nyt olla kovasti levottomia sinun tähtesi.

— Niin, kyllä he todella ovat, vastasi Genia, samalla kuin hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä — Minä pakenin kotoani eräänä iltana, jolloin vanhempani olivat oopperassa. En mitenkään enää voinut kestää sitä ajatusta, että Aleksanteri tulisi onnettomaksi. Mutta huomenna olen palaava omieni luokse!

Silloin otti kuningas Milan suloisen tytön pään hiljakseen käsiensä väliin ja painoi keveän suudelman Genian puhtaalle, valkoiselle otsalle.

— Monta naista olen eläessäni suudellut, sanoi hän nähtävästi liikutettuna, — mutta en ketään samalla kunnioituksella ja arvonannolla kuin sinua, neitonen — voi hyvin!

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Milan venheeseen ja huusi laivurille:

— Työnnä vesille! Vie minut takaisin Itävallan onnelliselle rannalle! Jää hyvästi, Serbiani, minua et enää koskaan ole näkevä! Jospa ei koskaan toteutuisi se kirous, joka lepää ylitsesi, oi maa, sinä, jonka oma kuninkaasi pettää — letukan tähden!

Laineet veivät venheen pois.

Kauvan seisoi Genia rannalla ja katsoi etenevää venhettä. Sitte kätki hän Milanin antaman kirjeen povelleen ja kulki kiirreimmiten pimeän peittämiä Belgradin katuja takaisin siihen majataloon, jossa hän oli ottanut asuntonsa.

Paljon ei hänellä ollut rahoja mukanaan. Hänen säästölaatikkonsa, jonka hän tätä tarkotusta vasten oli tyhjentänyt, ei sallinut hänen asua suuremmassa majatalossa.

"Zum Bojaren" niminen ravintola, missä hänellä oli pieni huone, oli hyvin yksinkertainen. Se sijaitsi Tonavalle johtavan kaupunginportin ulkopuolella.

Kuu Genia kolkutti majatalon portille, päästäkseen sisään, näyttäytyi pieni, kyttyrähartiainen mies lyhty kädessä. Tuo oli ravintoloitsija itse, juutalainen Moses Mandelblüt.

Tämä heitti epäilevän silmäyksen Geniaan, näytti sitte hänelle tulta jyrkillä portailla, mutisten harmaassa parrassaan:

— Neiti tulee myöhään kotiin. No, eihän se minua liikuta. Mutta mielelläni näkisin, että vieraani olisivat luotettavaa väkeä.

Genia ei vastannut. Kun hän vihdoinkin pääsi köyhästi sisustettuun huoneeseensa, hengähti hän vapaasti, ikäänkuin olisi päässyt raskaasta taakasta.

Juutalaisella ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kreivitär.
Majatalon kirjassa luettiin vaan Genia Sandorf, jonka vuoksi
Mandelblüt varmaankin arveli, että hän oli tullut Belgradiin etsimään
kamarineitsyeen tahi puotiapulaisen paikkaa.

Genia ei sytyttänyt kynttilää, sillä kuu loisti huoneeseen ja valaisi sen, jotenka siellä suoriutui ilman valoa.

Hän astui ikkunan luokse, katsellen alas leveätä Tonavata, johon juuri näillä paikoin yhtyi Saven vesi, kulkien merelle saakka.

Äkkiä havaitsi Genia suuren, tumman olennon kulkevan pitkin jokirantaa ja lähestyvän taloa.

Tuo oli mies univormuvaippaan pukeutunut, jonka alta säkenöi miekan kärki.

Nyt mies pysähtyi ja löi hiljakseen käsiään kolmasti yhteen. Silloin kuuli Genia, kuinka aivan hänen huoneensa vieressä ikkuna avautui — joku esine viskattiin ilmeisesti tuosta ikkunasta alas maahan; mies laski jalkansa esineen päälle ja sitte —

Genia peräytyi kauhistuneena taaksepäin, sillä hän näki, kuinka mies kohosi ikäänkuin ilmassa yhä korkeammalle, kunnes oli aivan hänen ikkunansa vieressä.

Kaksi kättä ojennettiin sisäpuolelta tulevata kohti. Nähtävästi hänet vedettiin viereisen huoneen ikkunasta sisään, sillä mies oli äkkiä hävinnyt.

Esine, joka äskettäin viskattiin alas, vedettiin nyt taas ylös.

— Nuoraportaat! lausui hämmästynyt tyttö itsekseen. — Jumalani, täällä on… ryöväreitä… rosvoja! Ei, ei, tuo merkitsee jotakin muuta, jotakin kauheampaa. Oi Jumalani, ensi kerran elämässäni täytyy minun nyt salaa kuunnella, sillä minusta tuntuu, kuin voisi estää hirvittävän teon.

Genia riisui kengät jaloistaan, hiipi sitte seinän viereen, joka tämän tapaisessa majatalossa tavallisuuden mukaan oli laudoista, jotka olivat niin huonosti toisiinsa liitetyt, että Genia polvillaan saattoi nähdä melkein koko viereisen huoneen.

Täten näki hän ihmeekseen kolmetoista upseeria, joukossa harmaapartaisiakin, ahavoituine kasvoineen, istuvan pöydän ympärillä.

He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli kullankirjailtu univormu.

— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano, mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa? Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?

Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.

— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret, mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.

— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin. Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.

— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin, vetäen esiin revolverinsa.

— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.

— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee huomenna tappaa kuningatar.

— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!

— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.

— Kuningasta? sanoivat jyrkästi monet miehet yhteen ääneen. — Kirottu olkoon se, joka koskee kuninkaaseen! Hänen persoonansa on pyhä.

— Miksi tappaisimme kuninkaan? kysyi eversti Maschin. — Onhan hän vielä nuori; tuo musta noita-akka on vietellyt hänet helvetin konsteillaan, joilla hän ennen sokaisi veliparkani. En koskaan käyttäisi kättäni kuninkaan murhaan. Kun Draga kerran on poissa, on Aleksanteri kyllä hänet pian unhottava. Mutta, heitetään arpaa! Luutnantti Stefan Naumovitsch, sekoittakaa arvat lakissanne.

Tämä oli pian tehty.

Nuori upseeri, joka vast'ikään puhui kuninkaankin tappamisesta, repäsi kolmetoista lehteä muistikirjastaan ja kirjotti yhdelle niistä muutamia sanoja. Sitte kääri hän kokoon arvat ja heitti ne univormulakkiinsa.

— Sen joka vetää lipun, johon olen kirjottanut sanat: "Alas Belgradin letukka!" sen tulee tappaa Draga Maschin huomenna, kun tämä ajaa tuomiokirkkoon.

Ei yksikään sana tuosta kamalasta neuvottelusta jäänyt Genian kuulematta. Hän tunsi, että otsansa oli tuskan hiestä kostunut, hän tunsi pian tukehtuvansa. Ja kumminkaan ei hän liikahtanut paikaltaan, vaan painautui vielä lähemmäksi seinää, jottei yksikään liike jäisi näkemättä, yksikään tavu kuulematta siitä, mitä nyt viereisessä huoneessa tapahtui.

Kuka, kuka vetäisi nyt turmiota tuottavan arvan? Joskin hänen juonensa onnistuisi, joskin hän tappaisi Draga Maschinin… niin olisi hän kumminkin mennyttä miestä! Hänet telotettaisiin murhaajana, eikä kuningaskaan surressaan rakastettunsa kuolemaa armahtaisi.

Ja kummallista. Genia ei voinut selittää, mistä johtui, että yht'äkkiä yksi ainoa ajatus täytti hänen sielunsa, miksi hän lähetti Jumalan tykö juuri tuon rukouksen — ettei vaan hän siksi tulisi, tuo kaunis, nuori upseeri mustine kiharoineen ja pitkine, silkkimäisine kulmakarvoineen, ettei vaan Stefan Naumovitsch! Tämähän oli vielä niin nuori. —

Oi — nyt he vetivät arpaa; toinen toisensa perästä pisti kätensä lakkiin.

— Jätä vähintäänkin yksi arpa minullekin! huudahti Stefan Naumovitsch hilpeästi nauraen. — Minä en tahdo lähteä täältä tyhjin käsin. Minulla on yhtä suuri oikeus kuolla isänmaan puolesta.

Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.

— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.

Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni, kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:

— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun kädelläni!

Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan kanssa, hän näin paljon kärsinyt.

Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema väijyy tielläsi!"

Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia tikapuita myöten.

— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.

Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!

— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä! Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.

Hän meni ikkunan luoksi. Ainakin hän tahtoi nähdä, kuinka Naumovitsch viimeiseksi luisui rappusia alas ja poistui Tonavan rantaäyräälle.

Nyt — nyt viimeinen mies astui ulos ja, seisten tikapuiden horjuvilla nappuloilla katseli varovaisesti joka taholle, ollakseen siitä varma, ettei kukaan häntä huomannut.

Ei, ilma oli puhdasta. Hän laskeutui hitaasti, askel askeleelta. Silloin äkkiä pamahti laukaus ja seuraavassa silmänräpäyksessä huusi joku ääni:

- Ottakaa kiinni varas! Hän murtautui "Zum Bajaren" ravintolaan!

Vahtisotamies syöksyi esiin. Mutta jo oli Stefan Naumovitsch kiivennyt takaisin ja hypännyt ikkunasta sisään. Genia kuuli, kuinka hän sen paiskasi kiinni niin, että ruudut tärisivät ja muutamat vieläpä menivät kappaleiksi.

Seuraavassa hetkessä avasi hän oven, joka johti portaille. Nähtävästi hän aikoi paeta sitä tietä.

Mutta jo kuului portailta korskeita ääniä. Vahtikunnan johtaja huusi juutalaiselle Mandelblütille, että varas oleskeli talossa. Juutalainen, joka hyvin tunsi salaliiton, vakuutti kunniasanallaan, ettei se ollut mahdollista. Hän koetti saada sotamiehet poistumaan. Mutta korpraali oli itsepäinen ja vaati, että talo olisi tutkittava.

Silloin kolkutettiin äkkiä Genian ovelle. Hän vaipui kauhusta alas, kuullessaan äänen sanovan:

— Olkaa armelias! Kuka ikinä asuu tässä huoneessa, laskekoon minut sisään, että saan piilottautua! Minua ajetaan takaa!

Genia lykkäsi rahisevin käsin oven salvan syrjään. Nuori upseeri horjahti hänen huoneeseensa.

NELJÄS LUKU.

Puhdasta rakkautta.

Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.

Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.

— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut… kätkekää minut!

— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin… vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä… Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.

— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin… silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne… minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.

Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen… hän oli näkevinään unta.

— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.

— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt… nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.

Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:

— Ottakaa vaippa yltänne ja… miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!

Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.

Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.

— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?

Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.

— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.

— Herrasnainen?… No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!

— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.

— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.

— En luule, herra korpraali, vastasi Genia, olevani velvollinen tekemään Teille tiliä siitä, miksi olen valinnut juuri tämän ravintolan ennen muita. Kumminkin… sulhaseni on vastaava tähän kysymykseen paremmin kuin minä.

Näin sanoen otti hän lampun Mandelblütin kädestä, kohotti sen korkealle ja antoi valon langeta nuoren upseerin vartalolle.

— Kas, sotamies… upseeri? Herra luutnantti, pahoittaa mieltäni, mutta tiedättehän että se on minun velvollisuuteni vahtipäällikkönä: Teidän nimenne!

— Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin luutnantti.

— Mikä asia onkaan Teidät tuonut "Zum Bojaren" ravintolaan?

Stefan ei vastannut, vaan heitti kysyvän silmäyksen Genian kasvoihin.

Viehkeä puna peitti rakastettavan tytön posket; sitte lähestyi hän korpraalia ja kuiskasi vapisevin äänin hänen korvaansa:

— Kuulittehan juuri, herra korpraali, että luutnantti Stefan Naumovitsch on minun sulhaseni. Mutta minun vanhempani vastustavat meidän liittoamme, ja sentähden johti ikävöimisemme meidät tänne.

— Vai on asia sitä laatua, puhkesi korpraali sanomaan hämillään nauraen, siinä tapauksessa ei minulla ole mitään kysyttävää. Siis rakastunut pari… suokaa anteeksi herra luutnantti, että häiritsin Teitä. Hitto ties, missä murtovaras asustaa, jonka me näimme tänne ryömivän; olinpa vähällä ampua hänet, kun hän seisoi nuoraportailla. Mutta kaikki tapahtui niin äkkiä. Herra luutnantti, suokaa anteeksi… mutta, mitä on tapahtunut! Näyttää siltä kuin vasemmasta poskestanne vuotaisi verta!

Todellakin siitä vuoti verta, mitättömästä naarmusta, sillä luutnantin kasvoa oli hipaissut se kuula, jonka korpraali lähetti luultua murtovarasta kohti.

— Te se sittekin olitte, herra luutnantti, joka kiipesitte nuoria myöten?

— Kyllä, hän se oli, huudahti Genia äkkiä, nähdessään, että Stefan loi katseensa alas, kykenemättä kysymykseen vastata.

— Minä itse viskasin hänelle nuoraportaat; herra Mandelblütin, isännän nimittäin ei pitänyt saada vähintäkään vihiä sulhasmiehen käynnistä, isäntä kyllä antaa minulle anteeksi, vaikka täten olen talossa kääntänyt kaikki ylös alaisin.

— Hyvin kernaasti, neitiseni, vakuutti Mandelblüt, jonka sydämmeltä nyt oli vierinyt sadannaulan painoinen kivi, ja salaisuudessa rukoili Jumalaa siunaamaan Geniaa.

— No, miksi ei voisi sietää nuorta paria, joka rakastaa toisiansa, suutelee ja hyväilee! Tietääkös korpraali, luulen, ettei meillä enää ole täällä mitään tekemistä; lähdetäänpäs alas saliin ja juodaan noiden nuorten rakastuneiden malja.

— Aivan niin! huudahti korpraali. — Toivottavasti Te ette vihastu, herra luutnantti… Koko kään… nös, mars!… Meillä ei täällä enää ole mitään tekemistä.

Sotamiehet kiiruhtivat kalisevine kivääreilleen rappusia alas;
Mandelblütit ja korpraali vetäytyivät kunnioittavasti taaksepäin, ja
Genia kiiruhti ovelle sekä sulki taas salvan.

Mutta kun hänen näin oli onnistunut pelastaa nuori upseeri, loppuivat hänen voimansa, hän rupesi horjumaan, ja varmaankin hän olisi vaipunut maahan, ellei Stefan olisi kiiruhtanut ja tukenut häntä. Minutin ajan lepäsi Genia hänen sylissään, pää hänen olkapäällään ja keveästi painoi luutnantti tyttöä rintaansa vastaan.

Stefan painoi päänsä alas, katsoi Genian kyynelillä täyttyneihin silmiin ja kuiskasi:

— Genia von Sandorf, Te olette tehnyt minulle palveluksen, jota kokonaisen elämän kiitollisuus ei voisi korvata. En tiedä, kuinka pitkä eloni aika on oleva; mutta olkoon se lyhyt tahi pitkä — en koskaan, koskaan ole unhottava, mitä Te nyt olette minun hyväkseni tehnyt.

— Minä olen Teille uhrannut kunniani, puhkesi Genia sanomaan keveästi vapisevalla äänellä ja samalla pääsi hänen silmistään kyyneltulva, ja hän sanoi vieläkin kerran:

— Kunniani — oi, kunniani!

— Älkää itkekö, Genia, pyysi Stefan. — Voi, jos minun suotaisi suudella pois nuo kyyneleet Teidän poskiltanne. Mutta ei, ei, minä en saa uneksia mitään onnea, minä en saa Teidän sydämmestänne etsiä vastakaikua niille tunteille, jotka tällä hetkellä syöksyvät rinnastani, minä en saa sitä tehdä, sillä — pian taas upottaisin Teidät syvään suruun, kun minä olen menossa kohtaamaan suurta vaaraa. — Genia, jatkoi nuori luutnantti kumealla äänellä, jo muutamia minuttia olen toivonut tuota vaaraa, sitä ikävöinyt, sillä se toisi minulle tilaisuuden kostaa siitä rikoksellisesta pilasta, jota eräs nainen kerran on tehnyt minun sydämelleni. Nyt — nyt pelkään tätä vaaraa, sillä nyt näyttää elämä taas olevan elämisen arvoista, kaikki on edessäni taas niin auringonpaisteista, onneni olen löytänyt, ja minä…

Tässä hän keskeytti, ikäänkuin ilma olisi keuhkoista loppunut, veti kätensä irti Genian käsistä, vaivutti päänsä alas rinnalleen ja seisoi siinä kuin mies, joka odottaa joka hetki, että pyövelin piilu on pään irrottava muusta ruumiista.

Kyynelverhon läpi katseli Genia kaunista, onnetonta miestä. Hän kyllä tiesi, mikä vaara miestä uhkasi, ja sittekin täytyi hänen huultensa pysyä suljettuna; hän ei edes uskaltanut varottaa häntä, ei edes pyytää, ettei vaan mies heittäytyisi hurjaan, mielettömään vaaraan, hänen täytyi vaieta. Ja kumminkin hän tunsi, että mielellään olisi uhrannut oman henkensä miehensä pelastamiseksi.

— Kaitselmus pitää kauheata leikkiä kanssani! sanoi Naumovitsch. — Mutta, minä nyt kerta olen tuomittu suorittamaan siinä osani, sitä nyt ei voida muuttaa. Ennenkuin poistun, sallikaa minun kumminkin, Genia von Sandorf, vielä kerran puhua Teille, — ehkä viimeisen kerran; kuvailkaa mielessänne, että kuoleva Teille puhuu, mies, joka hyvin tietää, että hänen hautansa jo avattuna häntä odottaa, mutta joka toki vielä kerran — viimeisen kerran — tahtoisi painaa onnensa kukan sydämelleen. Genia, Te olette tullut minulle rakkaaksi — ei, ei, tuo sana on liian heikko, liian voimaton — minä rakastan sinua, Genia, minä rakastan sinua… en koskaan, niin kauan kuin sydän lyö rinnassani, ole sinua unhottava. Mutta sinä, tyttöseni, unhota minut, pyyhi pois nimeni muistostasi äläkä sano kenellekään — kuuletko, älä kenellekään, — että olet nähnyt Stefan Naumovitschin. Ehkä on vaarallista huomenna mainita tätä nimeä Belgradissa; kiellä siis tuntevasi sen, jos sinulta sitä kysyttäisiin, jos ehkä kerran vaaditaan kertomaan, mitä tänä yönä olet saanut tietää! — Vielä kumminkin kerran tahdon suudella rakkaita käsiäsi, se on minulle onnea tuottava, ja onnea minä juuri huomenna mitä enimmin tarvitsen… onnea ja — menestystä henkeni pelastukseksi.

Genia koetti vetää kätensä hänen käsistään, mutta ei kyennyt, hän tunsi, kuinka Stefan painoi hehkuvan suudelman hänen kädelleen. Silloin hän horjui, mutta seuraavassa hetkessä sulki Stefan Genian syliinsä painaen huulensa hänen huuliansa vastaan sekä kuiskasi intohimon tukahuttamalla äänellä:

— Jää hyvästi… jää hyvästi! Sinun kuvasi sydämessäni tahdon kuolla, jos sen nyt täytyy tapahtua!

Naumovitsch heitti sitten vaipan hartioilleen, tempasi miekkansa ja syöksyi ulos huoneesta. Vielä muutaman silmänräpäyksen näki Genia hänen siron vartalonsa ovessa, mutta kuuli sitte kuinka hänen askeltensa ääni lopulta kokonaan raukesi.

Silloin vaipui Genia alas vuoteen reunalle ja nyt virtasivat hänen kyyneleensä vapaasti, hänen niitä koettamatta pidättää; hänestä tuntui hyvältä itkeä eikä hän voinut itselleen vastata kysymykseen, itkikö hän kuningas Aleksanterin valitettavata kohtaloa, kun tämä tuhlasi sydämensä pyhimmät tunteet arvottomalle, vai koskivatko kyyneleensä juuri poistunutta, joka itse oli vihkinyt itsensä kuolemaan, koska hänet oli valittu tappamaan tuo kunnoton Draga.

Genia oli yhtenä ainoana päivänä kokenut liian paljon, ja tunteiden liiallisuus saattoi hänet sanomattoman väsyneeksi, hän vaipui vuoteelleen, ja tuskin oli hän riisuutunut, kun uni hänet valtasi.

Mutta vielä unissakin raivosivat myrskyt hänen sielussaan, sillä hirvittävät unet vaivasivat häntä. Hän näki Stefan Naumovitschin kahleissa, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän huutanut Stefanin nimeä rautaristikolla varustetun ikkunan takana.

Genia koetti murtaa ne muurit, joiden takana Stefan nääntyi, mutta ei kyennyt, ja tuon tuostakin kajahti ivallinen nauru hänen korvissansa; tämän päästi Draga, kaunis Draga Maschin, joka huomenna oli tuleva Serbian kuningattareksi.

Kirkunalla kavahti Genia pystyyn kiusallisesta unestaan…

Jumalan kiitos, hän oli vaan nähnyt unta; hän oli vielä huoneessaan "Zum Bojaren" ravintolassa, aurinko säteili huoneeseen, oli päivä — ratkaisun päivä — kaksinkertainen ratkaisu!

Geniasta tuntui, kuin jos niin hyvin serbialaiskuninkaan kohtalo kuin
Stefanin henki olisi riippunut hänen toimenpiteistään.

Sillä Aleksanterin päätöksen hän ehkä saattoi tehdä tyhjäksi, olihan Milanin kirje hänen povellaan, ja tämän kirjeen piti entisen kuninkaan vakuutuksen mukaan vaikuttaa kuin lumouskeinon tuohon hurmaantuneeseen.

Niin, tämän kirjeen hän, Jumalan kiitos, vielä omisti, sitä ei häneltä nukkuessa riistetty; se kirje piti hänen heittää kuninkaan jalkojen eteen, kun tämä ajoi tuomiokirkkoon.

Mutta Stefan… Oi Jumala, mitenkä Genia voisi pelastaa hänet joutumasta naisen murhaajaksi ja ehkäpä täten omaksi murhaajakseen!…

Ha, mikä ajatus. Tuossa, tuossa oli pelastus; ainoastaan siten voisi hän torjua onnettomuuden. Hän kirjottaisi hänelle, että kaikki olisi saatu ilmi, että Stefanin täytyisi paeta, paeta pois Belgradista mitä pikemmin. Stefan uskoisi häntä eikä uskaltaisi suorittaa kauheata aiettansa.

Taivaan Jumalan kiitos, hän oli keksinyt oikean keinon: Seuraavassa silmänräpäyksessä antoi hän kynän liukua paperilla ja kirjoitti:

"Kaikki on ilmi tullut, Stefan Naumovitsch; pakene, ennenkuin on myöhäistä! Samassa hetkessä kuin revolverilla tähtäät Dragaa, tulet vangituksi. Tiedetään, että on olemassa salaliitto Dragan henkeä vastaan, että sinä olet siinä osallisena samoinkuin eversti Masebin ja kapteeni Mischitsch y.m.; tiedetään, että Teillä viime yönä on ollut kokous 'Zum Bojaren' ravintolassa ja että sinun osaksesi on langennut tappaa Serbian paha hengetär.

Sinä onneton, rakkaus ja ystävyys vaativat sinun pelastamaan henkesi ja lähtemään Belgradista. Jumala olkoon sinulle armollinen, Stefan Naumovitsch; sinun puolestasi rukoilee tänään

rakastava sydän."

Vielä kerran luki Genia ne rivit, jotka hän oli kirjoittanut ikäänkuin sydänverellänsä, sitte pisti hän lipun kuoreen ja kätki senkin samaan paikkaan, missä Milaninkin kirje oli kätkettynä — lähelle sydäntänsä.

Ja nyt, ulos kaupungille! sanoi hän itsekseen — minä etsin hänet ihmistungoksesta, tuomiokirkon läheisyydestä täytyy minun löytää hänet. Minä pistän kirjeen hänen käteensä, ennenkuin hän edes kerkiää huomata, kuka hänelle tämän varotuksen antaa, ja johtakoon sitte Jumala hänen ajatuksensa oikeaan, niin ettei hän itse tee eikä hänelle tehdä mitään pahaa!

VIIDES LUKU.

Kuningatar Dragan hääpäivä.

Tuomiokirkon edustalla tungeskeli ihmisjoukkoja huolestuttavalla tavalla. Koko Serbian kansa oli saapunut viettämään kuninkaansa vihkiäisiä, suurissa parvissa nähtiin serbialaisia talonpoikia kansallispuvuissaan nauhoilla ja kukilla koristettuina, sillä heistä oli aivan yhdentekevää, mitä hovissa tahi pääkaupungissa sanottiin Draga Maschinista; kuningas oli sitä paitsi antanut levittää miljoonia julistuksia, joissa hän ilmoittaa: "Minä otan puolisokseni kansan tyttären — kukaan muu ei voi tulla kuningattareksi kuin Serbian nainen."

Tämä julistus oli pannut yksinkertaisten talonpoikien sydämet sykkimään, ja riemuissaan olivat he nyt tulleet pääkaupunkiin odottamaan kuninkaan vaunujen tuloa.

Genia tuskin saattoi tunkeutua kansanjoukon läpi. Hän etsi yhtä päätä silmillään sitä, jonka hän nyt ensin tahtoi pelastaa; vasta sitte voisi hän ajatella Aleksanterin parasta. Mutta voi, ei missään näkynyt Stefan Naumovitschia.

Kaikessa tapauksessa oli hänellä kirje käsillä pistääkseen sen Naumovitschin käteen, kirje, jonka hän oli sydänverellään kirjoittanut ja kyynelillään kostuttanut. Tämän kirjeen hän nyt otti poveltaan, samoinkuin Milaninkin antaman.

Mutta kunhan hän nyt vaan ei vaihtaisi kirjeitä, siitä olisi kauheita seurauksia! Ei, ei, sen kirjeen, jonka Milan hänen kauttansa lähetti Aleksanterille pistäisi hän takaisin povelleen, toista taas pitäisi hän niin lujasti kädessään, ettei mikään sitä häneltä voisi riistää.

Tarkkaavasti vertasi tyttö molempia kirjeitä; silloin — oi, mikä se oli! — kanuunan laukaus, toinen, kolmas… Genia kauhistui, mutta seuraavassa hetkessä oikasi hän itsensä, pisti toisen kirjeen povelleen, ja toisen hameensa taskuun… ja tämän toisen tuli Stefan Naumovitschin saada.

Kanuunan jyske merkitsi ainoastaan, että kuningas Aleksanteri morsiamineen oli tällä hetkellä lähtenyt huoneistaan, metropoliitan, ylemmän papiston ja loistavan hovin seuraamana mennäkseen tuomiokirkkoon.

Genia kuuli, kuinka läsnä olevat tätä toisilleen kertoivat; ei siis enää ollut aikaa tuhlata, olihan hänen määrä heittää toinen kirje Aleksanterin vaunuihin. Ja Stefan Naumovitschia ei näkynyt missään — ei missään!

Oi — helpotuksen huokaus pääsi nuoren paronittaren huulilta, kun hän aivan niiden rappusten vieressä, jotka johtivat tuomiokirkkoon, näki Stefanin seisovan komea univormu yllä ja hänen takanansa kaartin osasto, jonka komentajana Stefan nähtävästi oli.

— Kaikkivaltias Jumala, minä kiitän sinua, kuiskasi Genia läähättäen. — Ennätinpäs minä sittekin ajoissa hänen luokseen… pois, pois hänen luokseen!

Nyt Genia kiihkeästi tunkeutui eteenpäin; ympärillä olevat katsoivat häneen ja ihmettelivät kaunottaren tunkeutumista. Mutta kunnioittavasti he väistyivät syrjään, sillä hänen käytöksessään oli jotakin ylevää, joka voitti sydämet ja taivutti mielet.

Jo seisoi hän aivan Stefanin takana, joka ei kumminkaan häntä nähnyt; mutta Genia — hän näki liiankin hyvin, että pienestä nahkalaukusta, joka Stefanilla oli kupeellaan, pisti esiin revolverin pää. Käden käänteellä saattoi Naumovitsch temmata aseen, kun kuningaspari oli hänen läheisyydessänsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Draga astuisi ylös rappusia, hän sitte…

Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.

Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi tapahtua.

Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin ulkopuolelle.

Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.

Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.

Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä Serbian kuninkaan puolesta.

Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille, avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja, sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita purppuramatto peitti, ja sitte…

Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta, mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla, ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.

Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti, ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"

Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi; sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen, jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla äänellä:

— Lue tämä, kuningas Aleksanteri, niin ei Draga Maschin koskaan ole tuleva sinun puolisoksesi!

Genian huuto oli musiikin pauhatessa jäänyt kuulemattomaksi. Mutta Draga oli kaikkea tarkastavilla silmäyksillään huomannut paperin, kun se putosi hänen jalkojensa juureen; äkkiä hän kumartui ja otti kirjeen.

Hän ehkä aavisti, että tuo oli viimeinen varotus, minkä kuningas Milan oli antanut toimittaa pojalleen, jonka tähden häntä pelotti, sillä hän tunsi Milanin salaisuuden. Vapisevin käsin avasi hän kuoren ja suuntasi silmänsä kirjeessä muutamiin harvoihin riveihin, silloin — äkillinen kalpeneminen, nykäys taaksepäin kauhusta ja huudahdus — sitte tarttui Draga kuningas Aleksanterin käteen ja veti hänet aivan kiinni itseensä.

— Kas tässä, lue! sammalti Draga. — Salaliitto minun henkeäni vastaan — Naumovitsch, Mischitsch, Maschin — matkalla kirkkoon aikovat he murhata minut! Nicodem, veljeni, kuule, mitä kuninkaalla on sinulle sanomista!

Aleksanteri oli harhailevin katsein lukenut kirjeen; pani sen sitte kokoon ja jätti Dragalle. Sitte hän oikasihe ja sanoi hiljaa Nicodemille:

— Stefan Naumovitsch… hän seisoo tuomiokirkon rappusten vieressä — mene heti ja vie hänet vangittuna linnoituksen johonkin kellariin, samoin eversti Maschin, Mischitsch — lyö ne rautoihin — sitte kaikki muut vihkimisen jälkeen.

Nicodem Lunjevica pidätti hevosen ohjakset, nauroi ilettävästi ja sanoi:

- Luota minuun, kuninkaallinen lankoni, minä kyllä täsmälleen toimitan sinun käskysi… — Ha, Stefan Naumovitsch, tuskinpa hänen olisi saattanut paremmin käydä; eversti Maschin — olenhan minä sanonut, että hän saisi minulta palkkansa — ajakaa hitaasti kirkkoon, sillä väliin kaikki toimitetaan.

Lunjevica kannusti hevostansa, joka kiiti täyttä laukkaa.

Hitaasti lähtivät kuninkaalliset vaunut liikkeelle, kulkien moninkertaisten rivien välitse, jotka innostunut väkijoukko muodosti.

Aleksanteri istui kalpeana mietteissään, mutta Draga hymyillen kumarteli joka puolelle; hänestä ei suinkaan saattanut huomata, että hän muutamia minuuttia sitte oli saanut kuulla kuolemantuomionsa.

* * * * *

Genia von Sandorf oli kiireimmän kautta rientänyt takaisin tuomiokirkolle saadakseen selville, oliko Stefan Naumovitsch noudattanut hänen varotustaan. Armollinen Jumala, tuossa onneton vielä seisoi! Tämä siis ei vielä ollut lukenut hänen kirjettänsä tai arveli ehkä, että varotus oli oikeudeton? — Mitäpä Genia nyt tekisi, puhuttelisiko häntä? — kuninkaalliset vaunut jo lähestyivät — vielä kerran raivasi Genia itselleen tietä joukon lävitse, päästäkseen tuon uljaan upseerin puheille — jo oli hän tullut aivan lähelle, niin että melkein kosketti, kun…

Kauhun kirkahdus pääsi Genian rinnasta, sillä jotakin hirvittävätä tapahtui hänen silmiensä edessä.

Hiestä valuvalla oriillaan karahutti Nicodem Lunjevica esiin väkijoukon läpi, joka pelokkaasti ja yllätettynä väistyi syrjään, kun huomattiin Dragan veli ja nähtiin, että häntä seurasi ratsain kymmenen santarmia.

— Takaisin, takaisin! huusivat santarmit, ja joukko hajaantui silmänräpäyksessä!

Nicodem Lunjevica tempasi revolverin taskustaan ja tähtäsi sillä Stefan Naumovitschia. Nuorella upseerilla ei ollut edes aikaa vetäytyä taaksepäin tahi ääntä päästää, ennenkuin viisi poliisimiestä takaapäin heittäytyi hänen kimppuunsa, veti hänen kätensä taaksepäin, pani hänet käsirautoihin, vieläpä joku tarttui häntä niskaan, puristaen kuin ruuvipenkissä.

— Nyt olet vangittu, Stefan Naumovitsch, ärjäsi Nicodem Lunjevica hänelle. — Hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä vangitsen sinut valtiopetoksesta! Laahatkaa hänet mukananne ja heittäkää linnoituksen kellariin!

Genia seisoi siinä kivettyneenä. Ei yksikään sana päässyt hänen huuliltaan ja hänen suuret, hehkuvat silmänsä tuijottivat Stefanin kuolonkalpeisiin kasvoihin, joissa ei kuvastunut yhtään pelvon eli kauhun ilmettä, vaan ainoastaan syvä suru.

Kansanjoukon äkkiä valtasi liikutus, ja kuului napinaa, johon vieläpä talonpojatkin yhtyivät, vaikka kuninkaan puolta pitivät.

Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin kansalaiset.

— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.

— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan kuin suurta pahantekijää?

— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo, että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri, joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!

— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!

Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin, rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.

— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. — Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren, kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen, missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän murhatyön toimeenpanijana.

Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä, että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.

Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama. Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen kirjeen olla Naumovitschin taskussa.

Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen:

- Ja vaikka todella olisikin niin, että Stefan Naumovitsch olisi vannonut kukistavansa Draga Maschinin, kuka teistä, serbialaiset, silti häntä siitä moittisi? Hän ei tahtonut lähettää kuulaansa kuningattaren sydämeen, vaan sen petollisen naisen sydämeen, joka on villinnyt teidän kuninkaanne ja kiivennyt valtaistuimelle, syöstäkseen Serbian onnettomuuteen. Sankari on Stefan Naumovitsch eikä salamurhaaja! Alas kuningatar Draga! Joka tahtoo pysyä vapaana serbialaisena, hän riistäköön Stefan Naumovitschin tyranniuden palkkapalvelijain käsistä!

— Kuka on tuo tyttö? Vangitkaa hänet, heti linnaan! huusi Nicodem Lunjevica, vaahtoen raivosta. — Hän on mielipuoli, joka on tehtävä vaarattomaksi!

Silloin koetti Stefan Naumovitsch murtaa käsirautansa, sillä nyt hän tunsi Genian, kun oli nähnyt hänet, kuullut hänen äänensä, suloisen, kauniin tytön äänen, joka jo viime yönä oli täyttänyt hänen rintansa kainolla, puhtaalla rakkaudella, hän tahtoi kiiruhtaa Geniaa auttamaan, ja se santarmi, joka häntä piti kiinni, sai semmoisen iskun, että lensi sivulle.

— Pelasta itsesi, Genia! huusi Stefan Naumovitsch juosten hänen luoksensa. — Hyvästi, minä kiitän sinua, mutta ajattele toki omaa henkeäsi, joka on tuhat kertaa kalliimpi kuin minun. — Ha, kurja raukka. — Nicodem, se oli — Dragan veljelle arvonmukaista!

Miekan isku oli ylhäältäpäin sattunut Stefan Naumovitschin päähän, joka ehdottomasti olisi haljennut, ellei miekka olisi sattunut lappeelleen.

Kumminkin haavasta heti suihkui punanen verivirta, ja heikolla, vapisevalla äänellä lausuen: "Genia, Genia, minä rakastan sinua!" kaatui Stefan Naumovitsch tajutonna maahan.

— Verta, verta! huudettiin kumeasti väkijoukossa. — Tämä ei mitään hyvää merkitse, ne häät, joita tänään vietetään, eivät voi onnea tuottaa!

— Mies on tappanut hänet! Stefan, Stefan! Voi, enkö sitte enää milloinkaan saa nähdä sinua? Tämä epätoivon huuto pääsi Genian rinnasta, joka tahtoi heittäytyä rakastettunsa yli, mutta silloin äkkiä kaksi väkevää käsivartta tarttui Geniaan, joka temmattiin taaksepäin väkijoukkoon — ja seuraavassa hetkessä oli Geniä suojassa santarmin raaoilta käsiltä, kadonnut ihmismereen, joka sulki hänet syliinsä kuin myöskin hänen pelastajansa.

Pyörtynyt Stefan Naumovitsch kannettiin pois, tuhannet sääliväiset silmät seurasivat häntä, sillä hyvin tunnettiin se kohtalo, joka häntä odotti.

Belgradin kasematit, nuo hirvittävät kellarikuopat. … Tiedettiin, että ainoastaan muutama harva niistä, jotka olivat vaeltaneet tuota pimeätä tietä, oli päässyt takaisin päivän valoon.

Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin kadulta kaikui yleinen huuto:

- He tulevat… he tulevat!… Terve kuningas Aleksanteri!… Terve kuningatar Draga!

KUUDES LUKU.

Horjuva kruunu.

Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.

Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon harmaantunut ylipaimen.

Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon kauniin, mustakiharaisen lesken.

Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi saattaisi musertaa hänen onnensa.

Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen, jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat, asettuivat paikoilleen.

Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet laajassa, korkeassa temppelissä.

Nyt alkoi metropoliitta puhua; syvällä vakavuudella ja ihmeellisellä rohkeudella oli hän valinnut saarnatekstinsä.

Kääntyen Dragan puoleen puhui hän näiden raamatun sanojen johdosta:
"Ensimäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimäisiksi."

Ja nyt, kuningas, Serbian Aleksanteri, Obrenovitschin poika, sanoi metropoliitta, kääntyen kuninkaan puoleen — nyt minä kysyn sinulta: oletko valinnut hänet, joka vierelläsi seisoo, aviopuolisoksesi koko elinajaksesi, tahdotko hänen kanssansa jakaa ilot ja surut ja kuninkaallisen valtasi ja ihanuutesi — tahdotko korottaa Draga Lunjevican, Maschinin lesken, serbialaisten kuningattareksi?

— Jaa, jaa, sen minä tahdon! huusi kuningas, ja kuin riemuhuuto syöksyivät nämä sanat hänen huuliltansa, tunkeutuen läpi temppelin aina etäisimpiin nurkkiin saakka.

- Ja sinä, kuningatar Draga, jatkoi metropoliitta juhlallisen vakavalla äänellä, pitäen ikäänkuin manaten kätensä kauniin naisen pään yli levitettyinä, — tahdotko tulla Serbian kelpo kuningattareksi, tämän kansan totiseksi äidiksi, herrasi ja miehesi, kuningas Aleksanterin, Obrenovitschin pojan, uskolliseksi vaimoksi?

Draga kohotti päätään, ja raju, pohjaton kunnianhimo, sanomaton voitonriemu ja melkeinpä kamala ilo leimahteli hänen silmistään, kun hän kovalla, lujalla äänellä lausui:

— Jaa, minä tahdon tulla Serbian hyväksi kuningattareksi, tämän kansan äidiksi, herrani ja kuninkaani uskolliseksi vaimoksi, ja niinkuin minä olen kansan parista kohonnut, niin olen minä myöskin muistava kansan kärsimyksiä ja hätää.

Näiden sanojen kaikuessa pauhasi riemumyrsky temppelissä, sillä nuo olivat sanoja, joita lujasti uskottiin, mutta kumminkin ne olivat vain paljaita sanoja — ei mitään muuta kuin kunnianhimoisen naisen kevyt lupaus, jonka tuo teki kansaa mielistelläksensä.

— Niin siis kruunaan sinut Serbian kuningattareksi, huudahti metropoliitta, ja purpuranpunaiselta samettityynyltä, jonka toinen pappi hänelle ojensi, otti hän ensin kuninkaan kruunun.

Tämän korkeimman vallan merkin asetti metropoliitta Aleksanterin päähän, jonka tämä nöyrästi taivutti alas Jumalan palvelijan edessä. Mutta katso — kruunu ei sovellukaan Aleksanterin päähän, ja kun Aleksanteri nyt taas nostaa päätänsä, horjuu vallan loistava merkki, joka olisi vieläpä päästä pudonnut, ellei Draga olisi siihen kädellään lujasti tarttunut.

— Serbialaiset ovat sinulle kruunun antaneet, Aleksanterini, sanoi
Draga puoliääneen, — mutta minä kiinnitän sen lujasti päähäsi.

Ja voimakkaasti painoi hän kruunuu kuninkaan päähän, ja — nyt se pysyi päässä. [Historiallisesti totta.]

Helpotuksen huokauksen päästivät tämän merkitsevän kohtauksen näkijät.

Nyt lähestyi hovipoika Aleksanteria, sininen silkkityyny kädessään, polvistui hänen edessään ja ojensi hänelle otsakoristeen, joka loistossaan todella ei ollut kruunua huonompi.

Ja kuningas kiinnitti koristeen keveästi Dragan päähän, jonka mustissa kiharoissa se näytti kultanauhalta, sekä sanoi hellällä, sydämellisellä äänellä:

— Minä kruunaan sinut, sinä kaunis serbialaiskuningatar Draga; ja minä olen suojeleva päässäsi olevaa kruunua.

Kuninkaallinen morsiuspari polvistui sen jälkeen alttarin rappusilla, metropoliitta luki liikutuksesta väräjävällä äänellä siunauksen heidän ylitsensä, samalla kuin urkujen vieno sävel säesti hänen sanojansa.

Temppelin ulkopuolella julistivat kanunanlaukaukset, jotka vyöryivät Saven ja Tonavan yli kauvas Itävallan kentille, että serbialaiskuningas nyt oli saanut puolisonsa.

Mutta Aleksanteri ja Draga lähtivät ulos temppelistä. Ulkona tuomiokirkon rappusilla pysähtyi Aleksanteri, kietoi käsivartensa vaimonsa rehevän vartalon ympäri ja huusi kovalla äänellä, niin että raikui laajalla alalla:

— Katsokaas, serbialaiset, tämä on teidän kuningattarenne! Terve, kolmasti terve kuningatar Draga, jonka minä vapaasta tahdostani olen valinnut sydämeni toivomuksen mukaan vapaan serbialaiskansan parista!

Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin. Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:

— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen, ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.

Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet painaa leimansa.

— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän sormuksen, joka on sormessani.

Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea kultasormus, jossa loisti sininen päärly.

Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.

Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä ajurille:

— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka nopeasti kiitivät pois paikalta.

SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen kirje.

Stefan Naumovitsch oli heitetty inhottavaan vankiluolaan, jommoisia löytyy Tonavan vedenpinnan alapuolella ja jotka ovat jo tehneet Belgradin linnoituksen historiassa kuuluisaksi. Stefan Naumovitsch tunsi tämän historian. Se on kirjoitettu verellä ja kauhulla, täynnä hirmutöitä ja murhia, ja sillä aikaa kun tuo kaunis, onneton upseeri lepäsi selällään kylmällä lattialla, pää verisenä siitä haavasta, minkä Nicodem Limjevica salakavalasti oli hänelle antanut, mutta vielä suuremmat tuskat sydämessä, jonka Genian kuva täytti, risteilivät hänen mielessään muistot niistä veritöistä, jotka liittyivät Belgradin linnoitukseen.

Siinä kopissa, missä hän nyt lepäsi, oli kenties kerran onneton Kara Mustapha, turkkilainen suurvisiiri, nääntynyt, hän, joka herransa, kiittämättömän sulttaani Soliman II:n käskystä kuristettiin kuoliaaksi, koska oli Wienin edustalla kärsinyt häpeällisen tappion.

Stefan Naumovitschistä tuntui kuin olisi nähnyt Kara Mustaphan ilkeästi vääristyneet kasvot sukeltavan esiin pimeydestä tuijottavin silmin ja verikalpein huulin, joidenka viimeiset liikkeet sammaltivat kirousta keisarilliselle murhaajalleen.

Stefan Naumovitsch muisti sitte, että Belgradin parhaimman torin varrella kohosi palatsimainen, suuremmoinen rakennus.

Tämän rakennuksen omisti kerran suuri kauppias, jonka oli onnistunut viisaalla keinottelulla koota melkoinen omaisuus.

Mutta hän ei ollut Obrenovitschien ystävä. Sentähden hänet eräänä yönä vangittiin ja pantiin linnoitukseen. Neljä viikkoa annettiin hänen täällä nääntyä ja nälkääntyä. Häntä kidutettiin mitä ilkeimmällä tavalla, ja lopulta hänet pakotettiin allekirjottamaan sopimuksen.

Häneltä vaadittiin, että hänen tuli valtiolle luovuttaa komea talonsa ja lisäksi kaksi kolmatta osaa omaisuudestaan. Sillä ehdolla hänet vapautettaisiin. Todellakin hän allekirjoitti sopimuksen.

Kaksikymmentä neljä tuntia myöhemmin oli hän ruumiina. Sanottiin, että hän vankilassa oli kuollut johonkin vatsatautiin. Niin aina sanottiin, kun myrkky oli tehnyt tehtävänsä.

Myrkky!… Stefan tunsi kauheata väristystä ruumiissansa.

Tuolin oli malja, jossa vanginvartija oli hänelle tuonut lientä. Vieressä oli leipäpalanen. Vielä ei hän ollut kumpaankaan koskenut. Mutta nälkä tietysti pakottaisi hänen kumpastakin nauttimaan ja silloin voi — silloin alkaisi hänen vatsatautinsa, ja seuraavana päivänä kerrottaisiin Belgradissa, että hän oli tautiin kuollut.

— Ja nyt, juuri nyt täytyy minun menehtyä! huokaili nuori upseeri, koskettaen vapisevalla kädellään mustaan veren tahraamaan tukkaansa, — nyt kun juuri elämä on minulle suloista, nyt, kun olen nähnyt Genian ja oppinut tuntemaan totista rakkautta!

Oi Genia, unelmieni enkeli, sinä suloinen tyttö, oletko itkevä kohtaloani, oletko kyyneleitä vuodattava ajatellessasi Stefan Naumovitschia? Jos tietäisin, että niin tekisit, silloin tyvenenä kuolisin…

Hän pisti käden taskuunsa — oli nimittäin otettu pois käsiraudat — ottaaksensa nenäliinansa, sillä pyyhkiäkseen kosteat silmänsä.

Ottaessaan nenäliinansa, putosi samassa paperi lattialle.

Hän nosti sen maasta ja katsoi siihen tuijottavin katsein.

— Kummallista! sanoi hän. — Tuon kirjeen tuntematon pisti käteeni, kun seisoin tuomiokirkon rappusilla odottamassa vihattua naista.

Mitä mahtaneekaan seistä tuossa kirjeessä.

Varovasti avasi hän kuoren ja otti siitä paperiarkin. Luettuaan siinä olevan kirjoituksen, Stefan äkkiä säpsähti, silmät selällään ja niissä kuvastui tavaton hämmästys.

— Varmaankin on erehdys tapahtunut, on tarkotettu aivan toista henkilöä! lausui Stefan pelokkaalla äänellään.

Vai tahtoiko se henkilö, joka kirjeen jätti, antaa minulle aseen taistelussani Dragaa vastaan?

Haa, mikä paljastus! Kuinka sallimus näyttää minulle tuon peljättävän salaisuuden, hirmujen kuilun. Oikein kauhistun sitä ajatellessani, enkä uskoisi sitä todeksi. Ja kumminkin, onhan se hänen käsialansa, jonka jo olen monta tuhatta kertaa nähnyt. Niin kirjoittaa ainoastaan kuningas Milan — ei kukaan muu kuin hän. Taivaan Jumala, onko se sitten sinun tahtosi, että minä Stefan Naumovitsch saisin sen tietää.

Ja vielä kerran nuori mies heitti epävarman katseen paperiin ja ikäänkuin ahmien nieli sen muutamat harvat rivit.

Sitten asettui syvä surumielisyys hänen huulilleen. Huokaus tunkihe hänen rinnastaan — ja hän huusi, kohottaessaan kirjeen ja katsellen sitä kuin jotakin ilmestystä:

— Miksi en saanut tietää tuota salaisuutta kymmenen tuntia aikaisemmin, miksi en avannut kirjettä, kun se pistettiin käteeni?

Minulla oli revolverini valmiina lähettämään kuulan Dragan sydämeen. Mutta tämä kirje, nämä muutamat rivit, tämä peljättävä salaisuus olisi tuhat kertaa varmemmin kohdannut häntä sydämeen kuin kuula, vaikka itse saatana olisi sen ampunut.

Tämä kirje olisi minun kädessäni muuttunut miekaksi, jolla olisin katkaissut kaikki ne siteet, jotka yhdistävät Aleksanterin ja Dragan, vaikka nuo siteet olisivat kovimmasta teräksestä taotut!

Stefan Naumovitsch vaikeni yht'äkkiä ja piilotti taas kiireesti kirjeen povelleen, sillä eriskummallinen ääni kohtasi hänen korvaansa.

Hän luuli kuulevansa kolkutusta, joka aina keskeytyen säännöllisesti uudistui.

Hän otaksui heti, että viereiseen koppiin oli tuotu joku hänen ystävistänsä, joku liittoutuneista, joka oli kuullut hänen äänensä ja tahtoi asettua yhteyteen hänen kanssansa.

Stefan Naumovitsch sentähden meni aivan seinän viereen ja löi siihen avaimellaan, joka hänellä oli takin taskussansa.

Naputukset nyt kuuluivat yhä selvemmiltä. Siitä päätti Stefan, että senpuolinen seinä ei ollut varsin paksu. Ehkenpä olivat nämä molemmat kopit ennen olleet yhtenä suurempana huoneena.

— Stefan — Stefan Naumovitsch, oletko sinä siellä? kuuli hän äänen sanovan, jonka hän heti tunsi.

Se oli eversti Maschinin ääni.

— Olen, eversti! huudahti Stefan matalalla, mutta kumminkin selvästi kuuluvalla äänellä, — Te siis kuulette minun ääneni, niinkuin minä Teidän?

— Kyllä kuulen, Stefan! Onneton ystävä parka, siis on sinuakin kohdannut se kohtalo, minkä paha henki on meille valmistanut! Missä sinut vangittiin?

— Tuomiokirkon edustalla, viisi minuuttia ennenkuin aioin vapauttaa Serbian häpeätahrastaan. Nuolen nopeudella käytiin minun kimppuuni, olin aivan voimaton, en mitään kyennyt tekemään.

— Kätketty ei ole unhotettu! vastasi Maschin, ja Stefan saattoi hänen äänensä soinnusta päättää hänen hillityn raivonsa voiman. — Mitä me emme voi tehdä, se on toisten toimitettava. Sillä meidän, Stefan Naumovitsch, täytyy nyt tehdä tili elämästämme.

— Oi Jumala, luuletteko sitte, ett'ei meitä edes aseteta tuomioistuimen eteen?

Katkera nauru oli eversti Maschinin ainoa vastaus.

— Me saamme yhden ainoan tuomarin, sanoi hän sitte, — ja tämän nimi on oleva kuningatar Draga, ja mitä meidän on odottaminen tältä tuomarilta, sen kyllä voit arvata.

— Kuolemaa! vastasi nuori upseeri kumealla äänellä.

— Niin, kuolemaa, ja todennäköisesti sangen tuskallista kuolemaa. Mutta mitäpä se tekee! — Mehän kuolemme Serbian puolesta! — Kumminkin eräs asia minua kiusaa, Stefan, ja sen ajatteleminen tahtoo tehdä minut aivan mielipuoleksi. Sen ajatuksen täytyy sinuakin vaivata.

Sano minulle, kuka on meidät ilmiantanut, kuka meistä kolmestatoista, jotka tunsimme salaisuuden, on tullut konnaksi? Vaikeata on asiata muutoin selittää. Jonkun on täytynyt pettää toiset.

— Ei, ei koskaan, sanoi Stefan Naumovitsch kovalla äänellä ja osottaen äänellään jaloa vakaumusta, — sitä en mitenkään voi uskoa! Ehkäpä on juutalainen Mandelblüt, "Zum Bojaren" ravintolan isäntä sen tehnyt.

— Ei, sitä hän kyllä varoi! keskeytti äkkiä eversti Maschin. — Hän tiesi, ettei hän hetkeäkään saattanut olla varma hengestään. Mutta siitä huolimatta tiesi Mandelblüt ainoastaan, että meillä oli kokous hänen ravintolassansa jonkun salaliiton takia; mutta ei hän kumminkaan tietänyt sen toimeenpanemisen aikaa eikä paikkaa — Oletko vielä siellä Stefan, kuuletko minua?

— Kyllä kuulen, vastasi Stefan, — minulla on keino Serbian pelastamiseksi, jos vaan sitä voisimme käyttää…

Tietäkää nimittäin, että tilaisuus on tuonut käsiini kirjeen, joka sisältää hirvittävän salaisuuden.

Se, joka toimittaa tämän Kirjeen kuningas Aleksanterin luettavaksi, vapauttaa hänet ikipäiviksi Draga Maschinista.

— Se kirje ei saa jäädä sinun koppiisi, sanoi Maschin ratkaisevalla äänellä ja hetkeäkään miettimättä. — Kuule, Stefan Naumovitsch, meidät on kuolemaan vihitty, siitä saat olla vakuutettu. Joka kerta kun vaan koppini oven sarana narahtaa, luulen että pyövelit tulevat luokseni taikka oikeammin sanoen murhaajani.

Jos ei vielä ole sinua tutkittu ja otettu kaikki mitä sinulla on taskussasi, niinkuin minulle tehtiin, niin kyllä sinut ruumiina tutkitaan. Koeta siis heti päästä kirjeestä, joka saattaa Serbiaa hyödyttää.

— Mitenkä sitte voisin lähettää sen ulos maailmaan, kysyi Stefan — Enhän minä voi asettua yhteyteen kenenkään kristityn sielun kanssa, sillä me olemme n.k. turkkilaiskopeissa, jotka ovat aivan Tonavassa kiinni, niin ettei koskaan kukaan ihminen voi kulkea ikkunamme ohitse.

— Sen kyllä tiedän, ja juuri siihen perustan tuumani. Eikö sinulla ole mitään rasiata, mihin voisit kirjeen pistää?

— Onhan minulla tulitikkulaatikko, vastasi Stefan puoli minuuttia mietittyään.

— Ei se kelpaa, se kulkee veden pinnalla, ja mikä narri hyvänsä voi sen siitä onkia. Täytyy olla jotakin raskaampaa, joka painuu pohjaan.

— Oivallista! sanoi Stefan. — Hopeainen paperossikoteloni; se on aivan tiivis, siihen ei pääse pisaraakaan vettä. Sillä minä ymmärrän Teidän tarkotuksenne, Te tahdotte, että tämä kirje on upotettava Tonavaan.

— Juuri sitä tahdon. Jos kaitselmus tahtoisi, että me jäisimme eloon, niin me tunnemme sen paikan, mihin olet kotelon viskannut. Jos taas kuolemme, niin täytyy meidän jättää se sen sattumuksen varaan, että kalastaja, joka tähän laskee verkkonsa, nostaa tämän merkillisen löydön päivänvaloon. Silloin voi sattua, että hän on serbialainen, jolla on sydän oikealla paikallaan, ja kaikki käy sitte toivomuksemme mukaan. Kas niin. Stefan, tee niinkuin sanon!

Stefan otti esille sikarikotelonsa, tyhjensi sen sisustan, muutamia turkkilaisia paperossia, pisti siihen kirjeen ja painoi kannen lujasti kiinni.

— Mene nyt akkunan luokse; rautatankojen välitse kyllä voit heittää kotelon. Lue itseksesi rukous Serbian pelastukseksi ja hyvän asian menestykseksi ja anna sitte kotelon pudota veteen!

Stefan teki niin kuin hänen korkea-arvoisempi ystävänsä oli hänelle sanonut. Edessä oli mahtava virta, jonka laineille tähtikirkkaan kesäisen kuutamoyön varjot olivat laskeutuneet.

Stefan, jonka oli onnistunut saada kapea kätensä rautaristikkojen välitse, heilutteli hetkisen hopeakoteloaan ristikon ulkopuolella, sitä vielä päästämättä ja jättämättä kallisarvoista kirjoitusta aaltojen uhriksi.

Ajatustulva pauhasi hänen aivoissansa… Kukapa toisi tuon kotelon taas päivän valoon, kuka sen avaisi, kenenkä silmät kohtaisivat nuo rivit, jotka kuningatar Dragalle olisivat niin turmiota tuottavat?

Olisikohan hänelle itselleen suotu vielä kerran nähdä tuo kotelo, joka nyt Stefanin mielestä oli kallisarvoisin aarre, mikä Serbiassa kätkeytyi, tuhat kertaa kallisarvoisempi kuin juvelien koristama kuningaskruunu. Vai jäisikö kotelo ikipäiviksi Tonavan pohjalle, ahtolan asujamille, samoin kuin hän itse lepää maan kolkkoon hautaansa?

— Sinulle, kohtalo, huudahti nuori upseeri, jätän minä tämän arvoituksen parhaan neuvosi mukaan ratkaistavaksi! Ja jo oli hän avaamaisillaan kätensä antaakseen salaisuuden painua pohjaan, kun äkkiä — rautaiset sormet tarttuivat hänen oikean kätensä ranteeseen, puristaen hänen kättänsä niin kovasti, ettei hän kyennyt kättänsä avaamaan eikä koteloa viskaamaan.

Stefan hämmästyi tästä varsin odottamattomasta teosta niin kovin, ettei minuuttiin kyennyt sanaakaan lausumaan, yhtään ääntä päästämään. Suurilla silmillä hän ristikkoakkunan läpi katsoi kasvoihin, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, mutta jotka hänestä kumminkin näyttivät niin tutuilta, kuin jos jossakin olisi nähnyt nuo piirteet kuvattuina.

Ne olivat erään miehen laihat, ahavoittuneet, rohkeat kasvot, joita ympäröi musta kokoparta ja varjosti rehevät kiharat.

Keveästi kaareutunut nenä antoi näille kasvoille uskaliaisuuden ja rohkeuden ilmeen, ja huulien ympärillä, jotka tulivat näkyviin mustien viiksien alta, leijaili ylpeä, pilkallinen hymy.

Oliko tuo mies tullut ilmasta lentäen? Oliko hän syössyt alas taivaasta?

Mies seisoi pienessä kepeässä venheessä, jommoisia etenkin albaanilaiset käyttävät virralla ja voivat niitä soutaen saavuttaa tavattoman nopeuden.

Myöskin miehen puku, jota Stefan nyt kuutamossa tarkasteli, osotti, että mustapartainen mies oli vuoren poika. Puku oli monivärinen, eikä vyöltä myöskään puuttunut kadjaaria, käyrää puukkoa, jota albaanilaiset ymmärtävät käyttää erittäin taitavasti peljättävänä aseena vastustajiansa vastaan.

Tämä mies nyt tarttui lujasti Stefanin käsiranteeseen.

— Mitä aiot tehdä, onneton? sanoi mustapartainen mies heläjävällä äänellä. — Miksi viskaat hopeakotelosi Tonavaan? Joko teet testamenttisi? Luulenpa todellakin sinun tekevän, koska olet tuossa kirotussa kopissa. Valitse minut sitte perijäksesi!

— Päästä käteni! huusi Stefan närkästyneenä. — Mies tahdotte olla ja kumminkin hyökkäätte avuttoman vangin kimppuun!

— Etkö kuolemaa pelkää? Kysyi mies läpitunkevin katsein, sen sijaan että olisi kysymykseen vastannut. — Monta kertaa ennenkin olen venheelläni kulkenut tämän Belgradin linnoituksen ohi, ja näiden ristikko-akkunain takaa olen kuullut monta epätoivon huutoa ja itkua, arkaa voivotusta ja valitusta; mutta sellaista, joka tyynenä katsoo kuolemata silmiin, en tähän saakka tällä paikkaa ole kohdannut.

— Siis olen minä ensimäinen sellainen, vastasi Stefan melkeinpä halveksivalla äänellä. — Pelkureita löytyy kylliksi, mutta ainoastaan ani harvoja miehiä. Mutta sinä annat nyt minun varmaankin olla rauhassa, sillä et todellakaan näytä miltään pikku varkaalta, joka välittäisit muutaman markan voitosta.

— Ei, en todellakaan, vastasi albaanilainen kummallisesti hymyillen. — Mutta en kumminkaan voi kärsiä sitä, että heität hopeakotelosi virtaan, sillä otaksun, että se sisältää jonkun salaisuuden. Kuinka tahtoisit siitä muutoin päästä!

— Etkö voisi ilmaista tuota salaisuutta?

Näin sanoen oikasihe vuoren poika voimakkaalla, äkillisellä liikkeellä, niin että venhe oli vähällä kaatua; hänen silmistään leimahti raju liekki, ja äänensä kuului terävältä ja kovalta, kun hän vastasi:

— En vielä koskaan ole ilmaissut salaisuutta, minkä kuoleva on minulle uskonut, ja kun sinä olet sellainen, niin nyt myöskin saat tietää, kenen kanssa olet tekemisissä: Minä olen Demeter Banjaluki, n.k. "Mustien vuorten ryöväri."

Stefan teki vaistomaisen liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut vetää kätensä takaisin, mutta tämä oli ryövärin rautakourassa kuin ruuvipuristimessa. Onneton vanki kalpeni, mutta sitte taas veri virtasi hänen poskiinsa, ja iloisella äänellä hän sanoi:

— Oletko Demeter Banjaluki, Mustien vuorten ryöväri? Haa, siinä tapauksessa olet juuri se mies, jota kaikista enin tarvitsen. Sinut on yhteiskunnasta ulos sysätty, oikeuden palvelijat ajavat sinua takaa, sen hyvin tiedän, ja palkinto on määrätty sinun päästäsi. Mutta ne, jotka sinut tuntevat, ylistävät urhoollisuuttasi ja uskollisuuttasi ystävää kohtaan.

No hyvä, ota tämä hopeakotelo mukaasi vuorillesi ja vanno minulle, että uskollisesti olet sen säilyttävä, kunnes Stefan Naumovitsch kerran vaatii sen takaisin. Mutta jollen saisi palata elävien joukkoon, niin jätä tämän kotelon sisällys kuningas Aleksanterille!

Jos sen teet, niin olet Serbialle osottanut palveluksen, joka on pahojen tekojesi vastapainona, ja kerran olet Jumalan, ikuisen tuomarin edessä seisova puhtaana, kaikista synneistä vapaana.

Demeter Banjaluki, minä kysyn sinulta: tahdotko tehdä tämän valan? Ajattele, että kuoleva rukoilee sinua täyttämään hänen viimeisen tahtonsa.

Albaanilainen nosti ylös vapaan vasemman kätensä valaa vannoakseen; vakavalla, juhlallisella äänellä hän sanoi:

— Stefan Naumovitsch, minä vannon säilyttäväni tämän hopeakotelon, kunnes sinä sen takaisin vaadit. Mutta, jos kuulen puhuttavan kuolemastasi, niin jätän sen kuningas Aleksanterille. Koirat nuolkoot vertani ja raatokotkat repikööt ruumiini, jos valani rikon!

— Ota se siis ja pakene aarteinesi, niin pian kuin venheesi sinut kerkiää kuljettaa!

Tämän sanottuansa päästi Stefan kotelon kädestänsä. Ryöväri otti sen taitavalla kädenliikkeellä ja kätki sen povelleen, punasen paitansa alle.

— Hyvästi sitte, Stefan Naumovitsch, sanoi Demeter Banjaluki, lämpimästi puristaen koppivangin kättä. — Huomispäivän yönä ja kahdeksana seuraavana yönä kuljen minä venheelläni samaa tietä näiden akkunain alatse. Jos silloin vielä elät, niin puhuttele minua!

Laukaus pamahti, kuula lensi yli ryövärin vasemman olkapään ja putosi veteen.

— Kas vaan, se koski minua, huudahti Demeter Banjaluki; — ovat varmaankin nähneet minut tuolta tornin huipulta ja luulevat, että olen tullut sinua pelastamaan. Ikäänkuin olisi helppo asia murtaa jättiläismuurit tahi viilata poikki rautatankoja. Mutta, minun täytyy pois, en uskalla odottaa yhtä kuulaa lisäksi, se saattaisi paremmin sattua. Jää siis hyvästi, ja Jeesus vieköön sielusi Jumalan tykö.

KAHDEKSAS LUKU.

Kuristettuko?

Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.

— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin… Taivaan Jumala, mitä tuo on?… Muurin takana, eversti Maschinin kopissa, ääniä… hätähuutoa… voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!

— Stefan… Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. — Ne ovat täällä!… Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt tulleet!

— Ketkä?… Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on, everstini?

— Murhaajia!… Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!… Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä vastaan… Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille syntirahat!… Silmukka! Minut siis on kuristettava… Katalata…

Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt…

— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme toisemme… Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!… Sinun kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu…

- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. — Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.

— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen korahdus.

Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —

Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt kuumia kyyneleitänsä.

Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan, johonkin vankilan nurkkaan… tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.

Ja milloin… milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?

Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti Maschinin.

Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko jälellä olevalla voimalla?

Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!… Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!

— Voi… oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se… tuliko se jo tällä hetkellä?…

Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni lausui:

— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.

Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa, ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn sen verran, että jäi polvilleen.

Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään ikäänkuin taivaallisen näyn.

Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea vastaan.

Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa…! Naumovitsch tunsi tämän äänen tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.

Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman iskua?

Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.

— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.

Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit kasvot tulivat näkyviin.

Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota kumminkin Draga ehkä luuli.

— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin Serbian ja kostoni tähden!

- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.

Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch? Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa; mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.

Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle, Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä olen Draga, Serbian kuningatar.

— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.

Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.

— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella, voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.

Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle sydäntä!

No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä rakastajatartasi.

Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?

— Kyllä hänet tunnen, ja sydäntäni särkee, kun kuulen tuon puhtaan nimen sinun huuliltasi.

— Puhtaanko nimen! toisti Draga pilkallisesti nauraen. — Pidätkö petturin nimeä puhtaana?…

Stefan Naumovitsch hoiperteli taaksepäin, ikäänkuin olisi saanut piiskan iskun; peljättävä aavistus täytti tällä hetkellä hänen sielunsa.

Kumminkin torjui hän tämän aavistuksen rakkauden koko voimalla, joka tahtoo suojella tyttöä jo yksistään epäluulon varjosta.

— Genia von Sandorf vietti edellisen yön "Zum Bojaren" ravintolassa, jatkoi Draga, kaivaen katseensa nuoren upseerin silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sielunsa syvimpään pohjaan. — Samassa talossa pidettiin teidän salaiset kokouksenne.

Juutalainen Mandelblüt, joka on vangittu, on tunnustanut kaikki.

Ainoastaan Genia von Sandorf saattoi kuulla teidän keskustelunne; hän on sen tehnyt, ja hän on teidät ilmi antanut.

Tässä näet kirjeen, minkä hän heitti kuninkaan vaunuihin, kun olimme menossa tuomiokirkkoon.

Mieletön, joka halveksit kuningattaren rakkautta vakoojan tähden, joka on saattanut teidät kaikki perikatoon.

Stefan peitti kasvonsa ja voimakas tuskanhuuto pääsi hänen rinnastansa.

— Taivaan Jumala! huusi hän murtuneella äänellä. — Tahdotko siis riistää minulta kaikki, viimeisenkin — viimeisen, mikä näytti minusta jalolta ja kauniilta? Genia petturi!

Häntäkö minun on siitä kiittäminen, että täällä vankilassa näännyn, että eversti Maschin mätänee jossakin haudan komerossa, että muut ystävät ehkä ovat yhtä kurjia kuin minä? —

Oi, olinpa mieletön narri, uskoessani, että täällä viheliäisessä maailmassa löytyisi enkeli! Ei, pahoja henkiä olette te kaikki, te naiset, ja voi sitä miestä, joka antaa teidän enkelinaamojenne pettää itseänsä!

Hitaasti vaipui Stefan polvilleen.

Hän itki katkerasti.

— Niinpä siis Stefan palaja entiseen rakkauteesi! kuiskasi hänen korvaansa Draga.

Kaunotar kumartui alas hänen puoleensa.

— Sano sana, vanno vala, niin vankilastasi kohoat kuningattaresi huoneeseen.

Kunnialla olen sinut koristava. Rikkaus ja onni tulevat sinun osaksesi, sillä nyt voin antaa sinulle runsain käsin.

Ja miksi en antaisi sille, joka on minulle rakkain, joka omistaa sydämeni?

Oi, mikä viekotteleva sointu olikaan hänen äänessänsä!

Hänen ruumiinsa suloinen tuoksu ympäröi Stefania, ja todellakin oli vanki paralle houkuttelevaista ett'ei ainoastaan päästä vapaaksi, vaan samalla tulla kuningattaren suosikiksi, salaiseksi rakastajaksi, joka häneltä saisi kaikki.

Lyhyen taistelun taisteli Stefan sielussansa.

Olihan hänkin vain ihminen.

Oi — hän tahtoi mielellään elää, sillä hän oli nuori.

Toisella puolen kauhea kuolema, toisella taas komea, ihana elämä.

Serbian ihanin nainen ja ruhtinaallinen kunnia!

Oi, Stefan tunsi, että viekotuksen raivottaret voimakkaasti raivosivat hänen sydämessänsä.

Sortuisiko hän nyt kiusaukseen? Myisikö sydämensä ja kätensä Dragalle ilkeän voiton tähden? —

Ei, hetkisen vaan kesti taistelua ristiriitaisten tunteitten välillä hänen rinnassansa, ja sitte oli hän tehnyt päätöksensä. Hitaasti hän oikasihe, kasvot kalpeina kuin kuolema, silmät kiiluen kuin kuumeessa.

— Turhaan, Draga Maschin, huusi hän kuningattarelle, heität kultaisen verkkosi minua pyydystääksesi… Ehkä olen mieletön, joka annan etusijan tuskalliselle kuolemalle onnen ja loiston rinnalla; mutta… minä olen serbialainen ja rakastan isänmaatani.

Kumminkin, minäkin kerran rakastin sinua, Draga, siihen aikaan kuin luulin, että olisit arvossa pidetty nainen. Nyt tiedän enemmän. Ruumiisi olet kuninkaalle myynyt kullan ja kunnian tähden.

Istukin sitte valtaistuimellasi, pukeudu purppuraan, peilaile vallassa ja ihanuudessa; mutta sydämesi, kuningatar Draga, on jäävä yksin ja rakkaudesta tyhjäksi. Sillä tuota kurjaa letukkaa, joka valtaistuimella istuu — ha, ha, häntäkö sinä rakastaisit, sinä, joka tarvitset miehen tukea, hänen kestävyyttä, rautaista päättäväisyyttä! Ei, ei, Draga, olet tunteva itsesi onnettomaksi sielusi sisimmässä, ja juuri sitä toivon, sen olet Serbian vuoksi täydellisesti ansainnut.

— Onko tuo siis viimeinen sanasi, Stefan Naumovitsch? Sinä siis minua halveksit?

— Kyllä sinua halveksin!

— Uskalikko, tuo sana tuottaa sinulle kuoleman! Mieletön, etkö tiedä, että yksi ainoa viittaus minun puoleltani on kylläksi tuomaan murhaajat tänne, kuristamaan sinut, niinkuin ne…

— Niinkuin ne kuristivat ystäväni, keskeytti Stefan, syvästi läähättäen — eversti Maschinin, entisen lankosi, Draga. Hän ei saanut elää, koska tiesi sinusta liian paljon, koska olisi voinut kertoa, kuinka sinun puolisosi…

— Kylläksi! huusi kuningatar Draga kirkuvalla äänellä. — Polvillesi, vasalli, seisotko kuningattaresi edessä!

Pää taaksepäin heitettynä seisoi Draga Naumovitschin edessä; rinta paisui kuninkaallista suuruutta, ja suuret silmät hehkuivat käskevää mahtavuutta.

Voi, Stefanin täytyi tällä hetkellä tunnustaa itsekseen, että tuo olisi todellakin maailman toivottavin nainen, jollei hänen sielunsa olisi turmeltunut, tuhansien syntien saastuttama.

— Ei, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar Draga, vetäytyen hitaasti ovea kohden. — Sinä et ole kuoleva, et vielä, sillä toivon, että vielä maltat mielesi. Jollet sitä tee, niin et polvillasi kunnioita minua kuningattarenasi ja sydämesi morsiamena, silloin täytyy sinun tässä kopissa nääntyä hirvittävällä tavalla. Tässä kopissa tulet kuin elävältä haudatuksi, ja kun sitte vuosikymmenien kuluttua vankilasi avaa porttinsa sinulle, silloin horjut päivän valoon harmaapäisenä ja kokoon kyyristyneenä — vanhuksena — voimattomana, jota kuningatar Dragan ei enää tarvitse peljätä. — Jää hyvästi, koeta vielä malttaa mielesi, ystäväni!

Seuraavassa hetkessä narisi rautaoven saranat, kuin unikuva oli Draga kadonnut, ja Stefan Naumovitsch tarttui molemmin käsin haavottuneeseen, kuumaan päähänsä ja huusi:

— Ei, ei, se ei ole totta, minä en ole vuosikymmeniä nääntyvä näiden säälimättömien kiviseinien välissä, sillä se hetki on tuleva, jolloin vankilani avautuu, kun Serbia on vapaa, ja silloin — silloin ei ole Dragaa olemassa.

YHDEKSÄS LUKU.

Petturiksi leimattu.

Naisen voimakkaat käsivarret olivat viime hetkessä temmanneet Genian kansanjoukosta tuomiokirkon edustalla, kun tuo onneton tyttö oli vähällä joutua santarmien käsiin.

Genia ei tietänyt, kuinka asia tapahtui; hänet temmattiin vastustamattomalla voimalla, ja hän kuuli tuon tuostakin lempeän äänen kuiskaavan korvaansa:

— Lapsi parka, miksi uhraudut hyödyttömästi? Seuraa minua, niin olet turvassa!

Genia, joka oli vähällä pyörtyä, saattoi vasta sitte selvitä, kun huomasi olevansa kahden hevosen vetämillä rattailla, jotka Belgradista etenivät.

Näissä vaunuissa istui hän serbialaisen maalaisnaisen vieressä, voimakkaan naisen, jommoisia kasvaa ainoastaan Balkanin auringon alla vuoriston raikkaassa ilmassa.

Nainen avarassa, punarantuisessa hameessaan, jota koristivat mustat samettiliivit valkoisissa hihoissaan, päähine päässä, näytti hyvinvoipaiselta. Samoin mies, joka istui matalalla ajurin penkillä, hilpeästi läiskytellen piiskaansa; hän tietenkin oli tuon maalaisnaisen aviomies.

— Seuraa meitä, lapsukaiseni, eläkä pelkää, sanoi yksinkertainen talonpoikaisnainen, kääntyen Genian puoleen. — Elä itke! Meillä saat asua, niin kauan kuin sinua haluttaa.

Olet kovasti ajattelematon lapsi, kun et pidä itsestäsi parempaa huolta. Riippui vaan hiuskarvasta, ettet joutunut poliisin käsiin. — No, minä kyllä asian ymmärrän. Tuo kaunis, nuori upseeri, joka vangittiin, epäilemättä omisti sydämesi. — Näetkös, heti kun tulin tätä ajatelleeksi, oli päätökseni tehty, että sinut pelastaisin. Minä tunkeuduin sinun luoksesi, ja luulenpa että oikealla ajalla tempasin sinut vainuavien koirien käsistä.

— Ketä te sitte olette, hyvät ihmiset, kysyi Genia hiljaisella äänellä, — te, jotka noin otatte osaa kohtalooni, te, joita minun on kiittäminen henkeni pelastuksesta?

Nämät sanat kuullessaan katsahti ajuri ystävällisesti nauraen Geniaan ja sanoi:

— Ketäkö me olemme? — Minä olen Jovan Radac, ja tuo toinen on minun vaimoni Karla; ja tuolta maissipellosta pistää jo esiin muutamia taloja, missä me asumme.

Muutamien minuttien kuluttua pysähtyivät rattaat, ja Genia astui uusien ystäviensä seurassa pieneen, siistiin serbialaiseen talonpoikaistaloon, joka selvästi oli hyvin hoidettu ja puhui hyvinvoinnista.

Häneltä ei edes nimeä kysytty.

Oivallinen väki ravitsi häntä maidolla, leivällä, juustolla ja sianlihalla, ja sillä aikaa kuin hän kyynelten vallassa itki, — sillä hänen sydämensä vuoti verta, kun Stefan Naumovitsch johtui mieleen — laittoi Karla hänelle vuoteen vinttikamarissa.

— Nyt pitää sinun laskeutua levolle, lapseni, sanoi hänelle emäntä, kun Genia oli syönyt, — muutoin sairastut. Taivaan Jumala, sinähän olet niin pelästynyt, että yhtäpäätä itket. Nuku, lapseni, huomenna puhutaan asiasta enemmän!

Genia tunsi itsekin, että hänen tuli koettaa nukkumalla unhottaa asiat ainakin hetkiseksi…

Oi, tässä talossa tunsi hän itsensä vihdoinkin turvalliseksi, jota hän ei ollut tuntenut siitä hetkestä lähtien, kun tuli Belgradiin.

Hän riisuutui ja painoi ruumiinsa valkoisen lakanan peittämälle vuoteelle; mutta ennenkuin hän ummisti silmänsä, pani hän kätensä ristiin ja rukoili kiihkeästi Jumalaa onnettoman vangin Stefan Naumovitschin puolesta.

Hänen huoneensa kohdalla, joka oli Tonavaan päin, istui alakerrassa vielä Jovan Radac vaimoineen lampun ääressä.

Karla nojasi väsyneenä ja suutuksissaan päätänsä käteen, ja Jovan tuijotti haluttomana ja synkkänä raamattuun, joka oli hänen edessänsä levällään.

- Niin, sanoinhan sinulle heti, Karla, vastasi nuori talonpoika vaimonsa johonkin muistutukseen, — etten tahtoisi matkustaa Belgradiin katsomaan naamiohuveja… Nyt hän on jo kumminkin päässyt niin pitkälle, tuo ylpeä Draga, että hän on tullut Serbian kuningattareksi.

— No niin, huonoa on alku, ja huonosti tämä loppuu, nuoren upseerin Stefan Naumovitschin ovat lyöneet rautoihin; kukapa tietää, eikö muitakin ole vangittu? Minua suuresti huolestuttaa eversti Maschinin, meidän isäntämme ja hyväntekijämme asema, sillä hän on aina ollut Naumovitschin hyvä ystävä.

— Jumalan pyhä äiti, ylistetty olkoon sinun nimesi! sanoi Karla ja teki ristinmerkin. — Suojele sinä eversti Maschinia! Mitäpä meistä olisi tullut, ellei hän veljensä kuoleman jälkeen olisi jättänyt tätä taloa meidän haltuumme! Seitsemän vuotta olit sinä uskollisesti palvellut insinööri Maschinia ajurina ja palvelijana; silloin kuin hän vielä oli naimaton eikä ollut saanut tuota onnetonta päähänpistoa valita Draga vaimokseen, seurasit sinä häntä hänen matkoillaan ja kestit hänen kanssansa monet vaarat.

Ja vielä jälkeenkinpäin pysyit sinä hänelle uskollisena, vaikka Draga teki hänen kotonsa helvetiksi. Ja sitte hän kuoli, nuori mies parka, niin äkkiä, ettei sitä asiata tänäkään päivänä vielä voida selittää…

— Eikö voi selittää? keskeytti Jovan äkkiä vaimonsa puheen käheällä äänellä. — Jovan Radac voi asian selittää, ja jos hän uskaltaisi puhua, niin, suojelijani pyhän Johanneksen kautta, tuo nainen ei enää istuisi kuninkaan palatsissa, vaan Serbian syvimmässä vankilakopissa. Mutta eihän maailmassa näy olevan mitään oikeutta!

— Ei, ei mitään oikeutta, sanoi siihen Karla. — Sillä tuskin oli oivallinen isäntäsi ummistanut silmänsä, kun Draga ajoi sinut pois talosta kuin koiran ja sen perästä ei hän ole rahtuakaan kysynyt, kykenetkö elättämään itsesi vai et.

— Niin, mihinkä minä sitte olisin ryhtynyt? sanoi Jovan katkeruutta äänessänsä, nousten ylös ja käveli edes takaisin huoneessa. — Minä olisin saanut antautua sotamieheksi ja viettää oikeata koiranelämätä, jollei isäntä vainajani veli, oivallinen eversti Maschin, olisi lahjottanut minulle tätä taloa.

Uskollinen palvelus on palkittava, sanoi hän minulle… Oi, Jumala —

— Avatkaa, avatkaa! kuului samassa kuin kiihkeätä koputusta ikkunalle —
Jovan — Karla, avatkaa, hyvät ihmiset!

— Armollinen Jumala! huusi Karla ja hypähti tuolilta. — Sehän on everstin ääni, hyväntekijämme, vaikka se kuuluu kuin haudasta!

— Avatkaa, jos tahdotte pelastaa henkeni! ähkyi ääni ulkoa — Eversti
Maschin kolkuttaa.

Heti juoksi Jovan, kauhistuen kamalasti äänestä, ovelle; sysäsi salvan syrjään ja löi oven auki selälleen.

Myöskin Karla kiiruhti hyväntekijäänsä vastaan; mutta kumpikin he kauhusta hoipertelivat taaksepäin, sillä heitä kohtasi hirvittävä näky.

Oven aukossa seisoi mies, ryysyiset vaatteet vettä vuotaen, kasvot sinisinä ajettuneina, tukka epäjärjestyksessä, parta harmaana, silmät tuijottaen kuopistansa.

Mutta hirmuisinta oli että miehellä, jolla oli eversti Maschinin vääristyneet piirteet, oli silmukka kaulassa ja pitkä nuora viisti perässä.

— Pelastettu!

Tämä sana pääsi äkkiä everstin huulilta, joka sitte tajutonna kaatui eteisen lattialle.

Mutta Jovan ja Karla eivät enempää kysyneet. He syöksyivät miehen luokse, nostivat hänet lattialta ja kantoivat penkille suuren avonaisen takan ääreen. Sitte otti Jovan linkkuveitsensä ja katkaisi ensin nuoran, joka oli kiedottu onnettoman kaulan ympärille.

Tästä oli kohta hyvät seuraukset. Eversti rupesi hengittämään, ja kun Karla oli kaatanut hänen suuhunsa lasillisen paloviinaa, saivat kasvot takaisin luonnollisen värinsä. Eversti Maschin avasi silmänsä.

— Oi, todellakin se on meidän hyvä isäntämme? nyyhkytti Karla ja heittäytyi hänen jalkojensa juureen. — Mistä sitte tulette tuossa kauheassa tilassa.

— Tonavasta… haudasta, vastasi Maschin, nousten Jovanin avulla pystyyn ja nojaten takkaa vastaan.

— Niin, haudasta minä tulen, ystäväni. Ylistetty olkoon Jumalan äiti, sillä hän on ihmeellisellä tavalla suojellut minua.

— Ylistetty olkoon hän ikuisesti! sanoi emäntä hurskaasti. — Mutta, herrani, kuinka jouduitte sitte Tonavaan? Mitä merkitsee sitte tuo nuora, joka oli kaulassanne, ikäänkuin teidät olisi tahdottu kuristaa?

— Ikäänkuin olisi tahdottu kuristaa! toisti eversti katkeralla äänellä. — No, eikö minut sitte ole kuristettu? Eivätkö murhaajat vieläkin usko, että hyvin ovat työnsä suorittaneet? Ja kun he katsoivat minun olevan kuolleena, heittivät minut Tonavaan.

Mutta huonosti työnsä sittekin olivat suorittaneet, eivät huomanneet, että nappi, joka oli kaulukseni sisäpuolella, sattui joutumaan kaulan ja silmukan väliin, estäen kuolemani. Vedessä tulin tajuihini ja rupesin uimaan.

Nyt taistelin kaikin voimin kuolemata vastaan. Jo olin jättänyt kaikki toiveet ja ruumiini rupesi väkisin vaipumaan joen pohjaan, kun huomasin valon pilkuttavan teidän lampustanne.

Minä tunsin teidän talonne, ja toivon kipinä silloin syttyi rinnassani. Viimeinen hirveä ponnistus — laahasin itseni maihin… teidän ovellenne ja olin — hyvien ihmisten luona.

— Ihmisten luona, herra eversti — vakuutti Jovan syvästi liikutettuna, — jotka teitä rakastavat ja kernaasti panisivat henkensä alttiiksi teidän pelastamiseksi.

— Oi herrani, mitäpä teistä nyt tulee, huudahti Karla. — Teitä nyt ajetaan takaa, en tiedä, mihinkä teidät kätkisimme.

— Minä en todellakaan tahdo saattaa teitä vaaraan minun tähteni, te siivot, rehelliset ihmiset! vastasi eversti. — Nyt minä vaan tahtoisin teillä levätä yöni. Huomenna sitte aion valepukuun puettuna lähteä maailmaan. Aion paeta Itävaltaan, Wienissä on minulla paljonkin ystäviä, jotka ottavat minut vastaan avosylin.

Mutta nyt, Karla, vie minut ylös kamariin, jossa aina on vuode valmiina vieraita varten! Tahtoisin nyt mennä levolle.

Jovan ja Karla katsoivat toisiinsa hämillään.

— Herra, sanoi vihdoin talonpoika, siellä nukkuu jo eräs vieras. Se on tyttö, jonka vaimoni pelasti Belgradissa, juuri kuin santarmit yrittivät vangita hänet. Tyttö juoksi juuri Stefan Naumovitschin luokse, nähtävästi hänet vapauttaakseen.

— Nähtävästi… vapauttaakseen? sanoi eversti vastenmielisellä äänellä, rypistäen kulmakarvojaan. — Tiedättekö sitte, että tuo tyttö todellakin tahtoi vapauttaa Stefan Naumovitschin? Kuka hän muutoin on?

— Me emme ole kysyneet hänen nimeänsä, vastasi Karla. — Tiedättehän, että serbialainen vieraanvaraisuus käskee meidän niin tekemään. Me annamme mielellämme vieraalle leipää, suolaa ja vuoteen, ja vieras sanokoon nimensä, jos tahtoo, jollei — niin hän poistuu tuntemattomana, levättyänsä.

— Varsin kaunis tapa, sanoi eversti Maschin, — mutta tässä tapauksessa jotenkin epäkäytännöllinen. Meidän päivinämme, jolloin paljon löytyy petosta ja uskottomuutta, täytyy tietää, kenen kanssa on tekemisissä, enkä minä voi oleskella talossa, jossa löytyy ihminen, jota en oikein tunne ja johon en oikein voi luottaa.

— Kiiruhda, Karla, juokse vinttikamariin ja kysy tytöltä, kuka hän on! —

Kohta nousi emäntä ja kiipesi portaita ylös Genia von Sandorfin kamariin.

Hiljaa, jottei nukkunutta herättäisi, astui hän kuun valaisemaan huoneeseen.

Siinä lepäsi nuori tyttö suloisessa unessa, pää ristissä olevilla käsivarsilla.

Syvä, säännöllinen hengitys kohotti ja laski hänen rintaansa. Punaiset huulet olivat puoleksi avoinna, ja tuntui kuin hän unissaan olisi kuiskannut rakastetun nimen.

Nähdessään tämän ihmeellisen näyn, ei emäntä raskiniut tyttöä herättää.

— Miksi hänet herättäisin? sanoi hän itsekseen.

— Ehkäpä hänen vaatteistaan löydän paperin, joka voi everstille selvittää hänen nimensä.

Hiljalleen hän nosti tuolilla riippuvata hametta ja havaitsi pian taskusta kukkaron, jonka hän antoi eversti Maschinille.

— Hän nukkuu, sanoi Karla lempeällä äänellä, — en tahtonut häntä herättää. Mutta ehkäpä kukkarosta löydätte jotakin, joka selvittää hänen nimensä.

Eversti Maschin avasi kukkaron, josta löysi käymäkortin.

Heitettyään siihen silmäyksen, huudahti hän hämmästyneenä:

— Paronitar Genia von Sandorf! Onhan se tunnettu aatelissuku, joka muistaakseni asuu Wienissä. Aivan oikein! Kas tuossa on myöskin itävaltalainen raha! Paronitar von Sandorf on siis teidän vieraananne. No, minä ajattelen, ettei tuo tyttö ole minulle vaarallinen, jotenka voimme vaaratta mennä levolle.

Kohta sen jälkeen sammutettiin lamppu Jovan Raclacin talossa. Isäntä ja emäntä asettuivat keittiöön nukkumaan, annettuaan hyväntekijälleen leveän vuoteensa. Ja sen kauhean kohtelun jälkeen, jota eversti Belgradissa oli saanut kokea, olikin pehmeä vuode hänelle parasta, mitä saattoi tulla hänen osaksensa.

Aurinko oli jo jotenkin korkealle kohonnut, kun eversti heräsi.

Jovan seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osotti serbialaista talonpojan pukua.

— Herra, teidän täytyy paeta, sanoi Jovan, — ja mitä pikemmin. Olen kuullut ihmisten Belgradissa puhuvan, että koko maassa etsitään salaliiton tehneitä. Sentähden täytyy teidän heti paeta pelastuaksenne.

Eversti Maschin puki heti ylleen ne vaatteet, jotka Jovan hänelle osotti, ja käski tämän heti polttamaan tuon kuluneen, rääsyisen univormun.

— Ja nyt tahtoisin hiukan syödä, lisäsi hän, — sitte koetan päästä
Saven yli Semliniin.

— Kyllä se käy hyvin päinsä, arveli Jovan, samassa kuin Karola astui huoneeseen, lausuen "hyvää huomenta!" ja laittoi sitte arvokkaalle vieraalleen aamiaisen pöydälle. — Minä soudan Semliniin, kaloja kaupitsemaan, ja te voitte painautua venheen pohjalle. Minä peitän teidät sitte oljilla, ja sillä tavalla te toivottavasti vältätte vainukoirat.

— Entäs neiti von Sandorf? kysyi eversti Maschin, istuutuen pöydän ääreen ja ryypäten lämmintä maitoa. — Kuinka on hänen laitansa?

— Oi, tuo lapsi parka vielä nukkuu. — Ajattelin, että antaa lapsen nukkua! Kukapa tietää, mitä huolia ja suruja hän näin voi unhottaa!

- Sanokaa hänelle minulta terveisiä! vastasi eversti Maschin. — Sanokaa hänelle… Kas, mitä kuulen? Rummun lyöntiä! Suuri ihmisjoukko vyöryy alas Tonavan satamaan… Herra Jumala, etsivätkö he minua!… Jovan, Jovan! Nopeasti… kätkekää minut… muutoin olen minä auttamattomasti hukassa!

— Istukaa hiljaa! sanoi Jovan, joka oli mennyt ikkunan luokse ja varovasti tarkasteli uutimien lomitse alas tielle päin. — Minä en luule, että everstiä etsitään rummun lyönnillä ja torven toitotuksella. Muuta se merkitsee.

Ulkopuolella rämisi rumpu satamassa, torvi antoi merkin, joka kehotti levollisuuteen ja sitte tuli hiljaista.

Kolme ihmistä, jotka seisoivat kuumeentapaisesti henkeänsä pidättäen uutimien takana, kuuli silloin kuuluttajan kovalla äänellä huutavan:

— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa, Serbian Aleksanterin nimessä! Häpeällinen salaliitto on tullut ilmi. Kurjat ihmiset ovat liittoutuneet vainuakseen rakkaan kuningattaremme Dragan henkeä.

Mutta Jumala on tahtonut, etteivät heidän häijyt aikeensa ole saaneet toteutua. Oikealla ajalla on hänen majesteettiansa kuningatarta kirjeellä varotettu, jonka muuan nuori tyttö heitti hänen vaunuihinsa, kun kuningaspari oli menossa tuomiokirkkoon.

Kuningatar tahtoo nyt kiittää tätä tyttöä, pelastajaansa, ja kuninkaallisesti häntä palkita siitä suuresta palveluksesta, jonka hän täten on tehnyt kuningasperheelle ja koko maalle. Sentähden nyt koko maassa etsitään Genia von Sandorfia ja kehoitetaan ilmoittautumaan Belgradin kuninkaan palatsissa, vastaanottamaan sitä kunniaa ja rikkautta, minkä kuningattaren kiitollisuus on hänelle määrännyt.

Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.

— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein… vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..

"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga! Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"

Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.

— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!

— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi, niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan, siinä paikassa, missä virta on syvin.

— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla, ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!

— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.

Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon! Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole Serbian ystävä etkä minun!

Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.

Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle, irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.

Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön, huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.

— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.

— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan! Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen loistavana esikuvana.

Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!

— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.

— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa. Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.

— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?

Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.

— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.

— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata verta!

— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.

— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas, kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme on oleva meihin tyytyväinen.

Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.

Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi, levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti, raskaitten kyynelten poskille valuessa:

— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi, minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket enää olekaan elävitten joukossa.

Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!

— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin hänet pettänyt!

— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!

— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.

— Ei, hän ei ole sitä salvannut. Ilmeisesti on hän meillä tuntenut itsensä turvalliseksi; sen parempi, sitä helpompi meillä on käydä hänen kimppuunsa.

Genia nousi vuoteelta vähääkään aavistamatta, että oven ulkopuolella turmio väijyi. Hän pakotti itsensä olemaan tyvenenä, mutta antoi tällä hetkellä itsellensä lupauksen, ettei ennen jättäisi Serbiata kuin olisi saanut varmuutta Stefan Naumovitschin kohtalosta. Ehkäpä vielä olisi mahdollista pelastaa hänet. Siinä tapauksessa hän käyttäisi kaikki voimansa, pelastaaksensa hänet niistä kahleista, joilla kurja kuningatar oli hänet antanut sitoa; oman henkensä hän mielellään uhraisi…

Ovi lensi auki, ja Jovan ja Karla syöksyivät sisään.

— Jumalan tähden… mitä tämä merkitsee? sammalti Genia peljästyneenä, vavisten koko ruumiissansa, samassa kuin hän tempasi peitteen ja kääri sen ympärilleen. — Mitä te tahdotte?… Miksi minuun niin kauheasti tuijotatte?… Haa, nuo eivät olekaan samoja ihmisiä, jotka eilen näin… Kuinka olette yöllä noin muuttuneet? Herra Jumala, mitä pahaa olen sitte tehnyt?

— Muista Stefan Naumovitschia! huusi Karla hänen korvaansa. Muista eversti Maschinia ja muita, jotka olet turmioon syössyt, sinä kirottu saksalainen! Sinun täytyy kuolla!

Onneton tyttö ei kyennyt sanaakaan lausumaan, Stefan Naumovitschin nimi kokonaan sulki hänen huulensa, sillä tunto sanoi, että hän hirvittävän erehdyksensä kautta oli Stefanille valmistanut perikadon. Mutta ei hänelle annettu aikaa puolustautua, vaikka hän olisi tahtonutkin, sillä Karla jo kävi häneen käsiksi.

Voimakas talonpoikaisnainen sysäsi tuon hennon olennon taaksepäin, niin että tämä joutui selälleen vuoteen reunaa vastaan.

Minuuttia myöhemmin oli kaikki tehty. Genian kädet ja jalat oli sidottu ja suuhun pantu kapula, joka esti häntä päästämästä heikointakin hätähuutoa.

Serbialaisnainen kumartui hänen ylitsensä ja kaivoi katseensa Genian silmiin, jotka olivat täynnä kyyneleitä.

— Nyt saat hengelläsi maksaa, mitä olet Serbiata vastaan rikkonut. Me viemme sinut ulos Mustille vuorille, sidomme sinut puuhun ja sitte saavat sudet sinut raadella ja villimehiläiset pistää sinua niin, että menetät järkesi ja lopulta menehdyt. Siten rankaisee serbialainen petturin.

Genia sulki silmänsä ja kuolon tuska valtasi hänet.

- Minä kuolen, oli hänen viimeinen ajatuksensa, samoinkuin Stefan on kuollut, ja onnellista se onkin, sillä mitäpä on elämä minulle enää ilman häntä!

KYMMENES LUKU.

Kuningatar Dragan tunnustus.

Rahaa, sisar kulta… tänne rahaa! Kun on kerran kuningattaren veli, niin täytyy olla taskut täynnä rahaa.

Nicodem Lunjevica se oli, joka lausui nämä sanat sisarelleen Dragalle, heidän yhdessä kävellessään puistossa, joka oli kuninkaallisen linnan takana.

Kuningatar otti taskustaan rahalompakon ja ojensi sen Nicodemille.

— Siinä on 5,000 guldenia, sanoi hän. — Siinä on kaikki, mitä minulla tällä hetkellä on. Vannon, ett'ei minulla itselläni ole enempää.

— Ohoh, sinulla… Serbian kuningattarella, jonka ei tarvitse muuta kuin ottaa molemmin käsin vaikka miljooneja…

— Kyllä minä otankin, veliseni, se on varma, vastasi Draga ja ivahymy väreili hänen huulillaan. — Mutta minun täytyy menetellä varovasti, täytyy hankkia ensin ystäviä itselleni ja näytellä kuninkaalle alistuvaisen ja kunnioittavan osaa.

Eipä ollut todellakaan helppoa ylläpitää mainetta, että olin hieno nainen, kun se tomppeli jätti minut leskeksi. Minulla ei ollut muuta kuin kaksi tyhjää kättä ja jos olisin kuullut äitini ja sisareni neuvoja, niin olisin myynyt itseni parista frangista.

Mutta minä olin viisaampi, kuin kaikki muut yhteensä. Minä tiesin, että se päivä oli tuleva, jolloin Aleksanteri tekisi minut kuningattareksi! Ja se päivä on nyt tullut, minä olen tullut päämaaliini.

— Niin, nyt olet sinä, tuhat tulimmaista, tullut päämaaliisi! vastasi Nicodem ja heitti papyrossinsa maahan. — Enkös minä ole uskollisesti sinua auttanut, häh? Hyvät työt ansaitsevat aina palkkansa…

— No, olenhan minäkin kohottanut sinut vahtimestarista luutnantiksi ihan kädenkäänteessä! tokasi Draga. — Olenhan aina noudattanut mielitekojasi ja täyttänyt taskusi rahoilla.

— Velkojani ahdistelevat minua nyt, juutalaiset, joilta olen lainannut, tahtovat nyt omansa takaisin, kun sinusta on tullut kuningatar; olen jo tarpeeksi syöttänyt heitä kauniilla lupauksilla, ja nyt tarvitsen satatuhatta frangia.

Draga seisoi hetken hiljaa ja mietti itsekseen. Hänen silmänsä olivat kiinni, rintansa aaltoili sisällisestä liikutuksesta; näytti siltä, että hän tällä hetkellä taisteli itsensä kanssa ja aikoi tehdä jonkun suuren päätöksen.

— Mennään tuonne kioskiin! kuiskasi hän veljelleen. — Minun täytyy puhua yksin sinun kanssasi, ett'ei kukaan saa kuulla, mitä minulla on sanottavaa; täällä saattaisi olla kuuntelija jonkun puun takana, mutta tuolla kioskissa saamme olla huoletta.

Draga ja Nicodem astuivat nyt pieneen turkkilaiseen kioskiin. Se oli siinä vielä niiltä ajoilta, kun maa kuului turkkilaisille, ja kun ei siinä ollut ikkunoita, sillä valo tuli himmeäksi hiotusta lasista katossa, niin oli se omiansa salaisille keskusteluille.

Draga istuutui heti tultuaan turkkilaiselle sohvalle, Nicodem jäi seisomaan sisarensa eteen, miekkaansa nojaten. Hän katsoi odottavasti sisareen, sillä hän huomasi, että tämän mieli oli kuumeen tapaisessa kuohussa.

— Veli, sai Draga sanotuksi ja hänen äänensä kuului vaan kuiskaukselta tuossa pienessä huoneessa, tänään tahdon ensi kerran osoittaa sinulle, että pidän sinua parhaimpana ystävistäni, tahdon uskoa sinulle salaisuuden, jonka tietää vaan kaksi henkeä, minä ja se mies, jota se koskee.

Mutta, ennenkuin puhun, täytyy sinun vannoa vala, ett'eivät huulesi koskaan aukene salaisuuttani ilmaisemaan.

— Pitääkö minun sitte todellakin vannoa? kysyi Nicodem. No niin, kunniani kautta, sieluni autuuden kautta pidän salaisuutesi ikuisesti haudattuna syvällä sydämessäni.

— Olin aivan köyhä, kun tuo ihminen kuoli, jonka kanssa äitini hommasi minut yhteen — saadakseen ehkä muutaman kolikan, jolla voisi ostaa viinaa itselleen, sillä tiedäthän, Nicodem, että äitimme oli auttamattomasti juoppouteen vaipunut…

— Oli, keskeytti Nicodem sisarensa ivallisella äänellä — sano pikemmin, että hän on…

— Hiljaa, Jumalan tähden, hiljaa! huudahti Draga ja ojensi rukoillen kätensä edessään seisovaa Nicodemia kohti. — Äitimme on kuollut — hänen täytyy olla meille kuollut. Oi, ei koskaan olisi kuningas voinut ottaa minua puolisokseen, jos emme jo ennakolta olisi kaikkialle levittäneet sitä tietoa, että eukko oli kuollut.

— Mutta sitä ei hän nyt kuitenkaan ole, sanoi Nicodem. Irtolaisnaisena kulkee hän ympäri Serbiaa ja kuka tietää, missä kapakassa hän nytkin makaa pöydän alla, viinaan kuolemaisillaan.

— Niin, mitä se meitä liikuttaa! sanoi Draga kylmästi ja sydämettömästi. Tämä nainen ei ole enää olemassa minulle ja vaikka hän jossain syrjäkapakassa kertoisi, että hän on kuningatar Dragan äiti, niin sanoisin hänelle vasten silmiä, että hän valehtelee ja antaisin hänet mielivikaisena sulkea hullujenhuoneeseen.

Äänettömällä nyökkäyksellä osoitti Nicodem hyväksyvänsä tämän tuuman.
Sen sijaan sanoi hän, kierrellen vaaleanpunaisia viiksiään:

— Jatka, sisar kulta, aioit varmaan uskoa minulle elämäsi salaisuuden!

— Niin, elämäni salaisuuden! kuiskasi Draga. — Ei kukaan voi aavistaa, kuinka se on kiusannut minua aina siitä päivästä lähtien kuin se tapahtui, ja vielä tälläkin hetkellä se minua tuskittaa. Olin rutiköyhäksi tullut mieheni kuoleman jälkeen, mutta minulla oli onnea. Kuningatar Natalia sai kuulla hätäni. Hän oli hyväsydäminen, ja kun eräänä päivänä polvistuin hänen edessänsä, hänen kirkkoon mennessä ja ojensin hänelle anomuskirjan, keskusteli hän minun kanssani pitemmän aikaa. Ja lähdettyään hänen luotansa, sain nimityksen hänen hovinaisekseen…

— Sinua ei silloin vähän kadehdittu, rakas sisar, sanoi Nicodem, sillä silloinhan elämänurasi alkoi.

— Silloin alkoi myöskin minun tuskani, vastasi Draga, ja hänen tummat silmänsä leimusivat. — Minä vannon sinulle veliseni, että kun tulin hoviin, olin vielä — neitsyt. Niin, katso vaan minuun kummastuneena, leski ja kumminkin neitsyt! Sillä en koskaan ollut Maschinin todellinen vaimo, en koskaan ollut hänen kanssaan lähemmässä yhteydessä. Sentähden olinkin säilyttänyt neitseellisen kauneuteni, enkä koskaan ollut niin toivottu, kuin hän — ensikerran minut näki.

— Kuka? kysyi Nicodem, kumartuen sisarensa puoleen. Draga avasi huulensa, tahtoi puhua, mutta ei saanut sanaakaan suusta, väristys valtasi hänen ruumiinsa, hän hypähtyi äkkiä, katseli tutkivin silmin ympärilleen kioskissa, ja heittäytyen veljensä syliin sai hän vaan vaivoin sanotuksi:

— En uskalla nimeä mainita — tästä ainoasta sanasta riippuu Dragan koko onni — voi minua, jos Aleksanteri joskus saisi salaisuuteni tietää, jos nyt, juuri nyt petturi kuulisi meidän puheemme…

— Ei täällä ole ketään petturia! vastasi Nicodem, antaen silmäystensä kulkea kioskin yli. — Puhu siis, sisar, täällä sinua kuulee ainoastaan Jumala ja minä, sinun uskollinen veljesi!

Huokaus kohosi Dragan rinnasta, sitte hän punastui, sillä ne muistot, jotka samalla heräsivät hänen sielussansa, saattoivat häpeän punan hehkumaan hänen poskillansa.

— Minä olen pettänyt kuningatar Natalian, joka oli minun hyväntekijäni, lausui hän murtuneella äänellä, katseensa lattiaan luoden. — Olen palkinnut hänet kiittämättömyydellä, mutta taivaan Jumala on todistajani, etten muuta voinut tehdä. — Täällä kioskissa, seitsemän vuotta sitten — tällä sohvalla istuin haaveksien kirjaa lukien, ja ulkona puistossa lepäsi heinäkuun viileys… silloin yhtäkkiä ovi avautui, ja mies astui sisään — hän huomaa minut, näkee minun olevan yksinäni, hän päästää riemuhuudon, ja seuraavana hetkenä on hän kietonut käsivartensa ympärilleni ja suudelmillaan melkeinpä tukehuttanut minut ja silloin — silloin olin kuningas Milanin rakastajatar.

Draga vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa sen tyynyihin. Vieläpä tunnoton Nicodem seisoi siinä minutin hämmästyneenä, mutta sitte hänen sinisiin silmiinsä tuli viekas ilme, ja hän tukahutti hymyilyn.

— Vapauta minut, veljeni, jatkoi Draga, — kertomasta, mitä sitte tapahtui. No niin, suhteeni kuninkaaseen ei jäänyt ilman seurausta. Pysyttelin kätkössä, niin kauan kuin mahdollista, sitte sanoin, että minun täytyi lähteä kotiin hoitamaan sairasta äitiäni, jätin hovin ja syvimmässä salaisuudessa synnytin tytön. Annoin hänelle nimeksi — Milana.

— Toivottavasti hän kuoli? kysyi Nicodem. — Sillä tosiaankin tuo tyttö voisi tuottaa sinulle koko joukon ikävyyksiä.

— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi, eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta, silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta, silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.

Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen palkkion.

En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä, joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen, saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.

Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt, vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle, ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin, tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin, että lapsi oli kuollut.

— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.

— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään. — Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.

Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle, pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut. Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.

Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee. — Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin…

— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä sitte… kaunis kuningatar?

— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.

— Hyvä, sanoi Nicodem, — minä kyllä vapautan sinut lapsesta, voit luottaa minuun täydellisesti, mutta ilman palkkaa ei tehdä mitään työtä! Kuuleppas, sisar kulta, tässä on minulla oivallinen tilaisuus kerta kaikkiaan päästä pulasta — maksa minulle 500,000 frangia, silloin et tarvitse lastasi pelätä.

Draga otti askeleen taaksepäin. Hän rypisti kulmakarvojaan ja niiden alta hän heitti veljeensä musertavan katseen.

— Vai sentähden olet minun antanut paljastaa salaisuuteni! huudahti hän kiukusta vapisevalla äänellä. — Siksi vannoit minulle valasi, — että nyt pitäisit minua ruuvipenkissä! Pois tyköäni, sinä ilkeä konna!

— Kuningattaren veljenä voin myöskin sallia olevani konna, nauroi nuori upseeri hänelle vasten naamaa. Muutoin, sisar kulta, älkäämme kauemmin riidelkö. Minä tarvitsen 500,000 frangia, pieni ranskalainen nainen on näet pannut pääni pyörälle. Ja tuo suloinen olento tahtoo — kultaa. Jollet maksa puolta miljoonaa, minkä tarvitsen, niin kyllä saan sen kuningas Aleksanterilta; en tarvitse muuta, kuin kerron hänelle pienen hauskan jutun hänen kuninkaallisesta isästänsä ja kauniista Draga nimisestä hovinaisesta…

— Sinä katala! huusi Draga. — Tahdotko nyt hävittää sen, minkä vaivalla olen rakentanut? Mieletön, sinähän hävität oman onnesi!

— Mahdollista, vastasi Nicodem, kevytmielisesti kohauttaen olkapäitänsä, — mutta 500,000 frangia minä tarvitsen — ja sinun pitää ne minulle hankkia, sisar kulta.

— Armeliaisuutta, Nicodem! huusi Draga ja väänteli käsiään — Minä en voi sinulle antaa rahoja, vaikka tahtoisin. Elä meitä molempia perikatoon syökse! En mitenkään uskalla puhua Aleksanterin kanssa tuommoisesta summasta — en ainakaan nyt, kun vasta on toinen päivä naimisemme jälkeen. Etkö siis älyä, että minulta pyydät mahdottomia!

— Ei mikään ole mahdotonta, kun vaan kuningatar sen tahtoo, jatkoi Nicodem, äänessä taipumaton uhma. — Minä annan sinulle hyvän neuvon, kuiskasi hän Dragan korvaan. — Päätä vaan, niin omistat miljoonia! Muutoin pitäähän sinun käsittää, että taskusi tulee olla mynttiä täynnä, jotta olisit varma kuninkaallisen hovin kaikkien olentojen uskollisuudesta. Kullalla heidät kaikki saadaan ostetuiksi. Sirottele siis kultaa ympärillesi, sisar kulta, niin kyllä sitte myös kultaa ansaitset.

— Sirottele kultaa ympärillesi? — Jaa, olisihan oivallista, jos sen voisin tehdä, kuiskasi Draga, mutta en nyt älyä yhtään keinoa, miten kultaa haltuuni saisin.

Silloin tarttui Nicodem sisarensa käteen ja veti hänet lähelle itseänsä.

— Etkö nähnyt Aleksanterin päässä ihanata kruunua, sanoi Nicodem kuiskaten, — silloin kun Aleksanteri seisoi alttarin edessä? — Minä vannon sinulle, etten hetkeksikään kääntänyt katsettani tuosta kruunusta, en nähnyt mitään muuta kuin juveleja, rubineja, sahreja, ametisteja, — oi, mikä suunnaton rikkaus! Ja silloin minä ajattelin — tuhat tulimaista, mitä varten siinä juuri tarvitaan oikeita kiviä. Voi sitä rahan paljoutta, mikä saataisiin, jos noiden oikeiden kivien sijaan pantaisiin väärät! —

— Sinä olet suuri lurjus, Nicodem! huudahti Draga vavisten, mutta samalla myöskin ahneus leimahti hänen silmissänsä. — Niin, sinä olet oikeassa, vääriä kiviä oikeiden sijaan! Mutta, missä saadaan tuo työ tehdyksi? Ei ainakaan täällä, sillä silloin tulisimme kiikkiin. — Mitä sanoitkaan, Nicodem? — Haa, tuon tuuman on itse paholainen päähäsi pannut! Me muutamme Serbian kuningaskruunun rahaksi ja niillä me lahjomme Belgradin ja koko Serbian!

— Nyt sinusta pidän, sisar, huudahti Nicodem inhottavasti nauraen. — Ja jos olet viisas, niin ryhdymme heti toimeen!

— Jaa, jo ensi yönä! vastasi Draga yhtä kiihkeänä kuin veljensä.

— Minä jätän sinulle kruunun, vaikkapa minun täytyisi varastaa se Aleksanterin päästä, mutta se on hyvässä säilyssä, valtaistuinhuoneen rautakaapissa, johon yksin Aleksanterilla on avain, ja se on hänellä aina mukanansa.

— Sinun täytyy se varastaa ja sitte jättää kruunu minulle! Missä odotan sinua?

— Tässä kioskissa, keskiyön aikaan.

— Hyvä, ja niin pian kuin Serbian ihana kruunu on käsissäni, vien sen Wieniin. Siellä irroitan kivet ja annan taitavan kultasepän yöllä kiinnittää väärät mutta oikeat — ne muutan minä rahaksi ja annan ne kaikki sinulle, lukuunottamatta puolta miljoonaa, jotka sinun pitää minulle antaa.

- Oikeinpa vapisen ajatellessani, että matkalla joku voi sinulta kruunun varastaa, sanoi Draga. Mitä tietä aiot matkustaa?

— Minä matkustan Budapestin kautta Wieniin ja koko matkalla en jätä vierestäni kruunua, jota aion säilyttää nahkalaukussani. Ha, ha, tahtoisinpa nähdä, uskaltaako joku riistää sen minulta.

Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen ympäri huonetta.

— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.

— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan, — kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani pilkkanaurua.

— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan sinua täällä, sisar kulta.

— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?

— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.

— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.

Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:

— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron, että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.

— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!

Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! — Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole olemassa?…

Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I… Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!

Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.

Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen. Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse, nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.

Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.

Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:

— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. — Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin — käsiin!…

YHDESTOISTA LUKU.

Ei sinun pidä tappaman!

Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.

Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän syvyydestä.

Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.

Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun aivan hänen vieressänsä.

Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.

Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.

Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen vahvalla nuoralla.

Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen luotansa.

Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen vangittiin, turmioon.

Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin kuljeskelevat aavemaisina olennoina.

Kaksitoista pitkää tuntia oli Genia ristillään kitunut, on nimittäin hänelle lohduttavaista saada verrata kärsimyksiään Vapahtajan kärsimyksiin, joka hänkin oli syyttömänä ristinpuulla kärsinyt. Niin luuli Geniakin kuolevansa.

Turhaan hän vielä kerran koetti irrottaa kahleitansa, mutta oi, ne ovat siksi vahvat, ettei hän heikoilla voimillansa kykene vapautumaan ja odottaa vaan kuolemata.

— Oi, jospa kuolema tulisi minut vapauttamaan! uikuttaa hän. — Mitä sanonkaan! Ei, rakas Jumala, vapauta Stefan ja anna minun kuolla hänen puolestansa! Ja kumminkin tahtoisin niin mielelläni kuolla, jatkoi hän, samalla kuin kyyneleet pusertuivat hänen silmistänsä, — elää todistaakseni syyttömyyteni, sillä minä en tahdo, että Genia von Sandorfin nimi ikuisesti kirouksella mainitaan. Jo tahtoisin seistä niiden ihmisten edessä, jotka ovat minut petturiksi leimanneet. Voi, minkä kauhean laudanpalasen sitoivat selkääni! Miks'et myrskytuuli irrota sitä, miks'et poista minusta häpeän tahraa.

Laudanpalasen? — Jova ja Karla olivat hänen selkäänsä sitoneet laudanpalasen ja siihen kirjottaneet:

 "Noin kuolee Serbian petturi, noin kuolee kuningatar Dragan elukka!
 Kirottu olkoon Genia von Sandorf — hän on kohtalonsa ansainnut.

 Joka tämän ruumiin tapaa, kulkekoon ohitse rukousta lukematta,
 jättämättä häntä maan haltuun!

Raadelkoot Mustien vuorten korppikotkat petturin ruumiin!"

Monta monituista kertaa oli Genia koettanut irrottaa tuota häpeällistä taulua.

Nytkin hän painoi päänsä alas ja koetti hampaillaan tavottaa nuoraa, sen poikki purrakseen ja siten pudottaakseen taulun maahan.

Mutta Jovan Radac oli kyllä huolta pitänyt siitä, että tämä oli mahdotonta, ja epätoivossa nyyhkyttäen täytyi Genian taaskin luopua yrityksestänsä. Tässä tilassa lensivät hänen ajatuksensa vanhempainsa kotiin.

— Oi Jumala, mitä hän oli tehnyt? Eikö hän itsessään tehnyt muuta rikosta vanhempiaan kohtaan, kun hän äänettömänä, salaa hiipi pois heidän luotansa. Vain pienen kirjelapun oli hän jättänyt jälkeensä, pyytäen siinä, ettei isä eikä äiti olisi huolissaan hänen kohtalostaan. Hän kyllä palaisi, kun oli täyttänyt aiotun tehtävänsä.

Kuinka nyt vanhemmat mahtoivat epätoivoisina etsiä häntä!

Mutta, millä kauhulla täyttyisi heidän sydämet, jos he vaan aavistaisivat, miksi heidän rakkaan lapsensa kohtalo oli muodostunut! —

Ollessaan puuhun sidottuna oli Genia yhtämittaa huutanut apua. Mutta, kukapa olisi häntä täällä kuullut? Kuuleppas! — Kovaa haukuntaa kuuluu kallion takaa, jonka hän aivan selvästi voi erottaa koko alastomuudessansa. Ei mitenkään koira voinut noin haukkua. Susi noin haukkui, ruskea susi, joka vieläkin oleskelee Serbian metsissä ja hämärässä jättää luolansa, lähteäksensä saalista etsimään.

Veri hyytyi Genian suonissa, ja hiukset yrittivät pöyristyä, kun hän huomasi jättiläismäisen suden katselevan pelokkailla silmillään ja sitte suurin hyppäyksin juoksevan takaisin metsään.

— Taivaan Jumala, elä anna suden raadella minua, rukoili Genia tuskasta mielettömänä. — Hän kuuli pensaissa ratisevan. Ehkäpä tunkeutui susi sitä tietä, ehkäpä se vainui saalistansa. Ehkäpä —

— Kaikkivaltias Jumala, huudahti hän, nähdessään suden punertavat silmät suuntautuvan häntä kohden, sillä suden suippo pää pistäytyi nyt esiin pensaista, jotka olivat ainoastaan kymmenen askeleen päässä.

Varovasti katsoi susi häneen tullakseen vakuutetuksi, saattoiko uhri puolustautua, sillä pedot ovat samalla suuria pelkureita, pelkäävät keppiä yhtä paljon kuin miekkaa tahi kuulaa.

Mutta, voi, Genia ei kyennyt puolustautua, sillä kädet ja jalat olivat sidotut, ja hän oli auttamattomasti jätetty oman onnensa nojaan.

Laiha, takkuinen eläin kohottautui kyykkyasennostaan. Se tuli häntä kohden ja teki puun ympäri yhä ahtaampia kierroksia.

Genia tunsi, kuinka tuskan hiki tihkui otsasta, kuinka jalat vapisivat ja jo puutuneet käsivarret värähtelivät. Ja yhtä kaikki hän vielä kerran epätoivon koko voimalla yritti katkaista nuorat. Sillä hän tahtoi paeta, pelastautua uuden vihollisen kynsistä…

Mutta juuri kuin susi aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, terävillä hampaillaan puremaan poikki hänen kurkkunsa, kaikui äkkiä ihmisääni pensaikosta, ja samassa silmänräpäyksessä viskautui peto syrjään ja pakeni pelokkaana.

— Ihmisiä, ihmisiä! riemuitsi Genia sydämessänsä. — Vihdoinkin tulee apu! Sinä taivaan hyvä Jumala, minä kiitän sinua, ettet ole hyljännyt lastasi, kääntänyt kasvojasi tyköäni!

Nyt minut vapautetaan, ja minä tulen pelastetuksi, jotta taas vuorostani voin pelastaa Stefan Naumovitschin.

Pensaat väistyivät tieltä, ja pieni mies, pitkään vaippaan puettu, esiintyi.

Jo tahtoi Genia rukoilla häneltä apua, kun äkkiä ajatus antoi hänelle paremman neuvon.

Ei, ensin tahtoi Genia tietää, mikä tarkotus oli miehen tuonut metsään.

Olikohan tuo hyvä ihminen? Tahtoiko tuo todellakin häntä auttaa epäitsekkäästä vai vaatisiko jälkeenpäin avustansa hirvittävän palkan?

Sekuntia myöhemmin hengitti hän taas vapaammin, sillä hän näki, että tuo mies ei ollut yksin, vaan talutti pientä lasta, ja missä lapsi on mukana, siellä — niin arveli Genia — ei inhimillinen kehnous voi vehkeillä, silloin vaan lempeät rakkauden tunteet vallitsevat.

Sillä kukapa ei lasta rakastaisi, ja kukapa sen nähden tahtoisi tehdä halpamielisesti?

Lapsi, jota vaippaan puettu mies talutti, oli pieni, rääsyinen tyttö.

Kuuvalo, joka nyt pilkisti puiden lehtien lomitse, salli Genian jotenkin hyvin havaita molemmat olennot.

Mitäpä mies aikoi tehdä lapselle metsässä? Miksi oli hän tuonut lapsen mukanaan tähän autioon seutuun?

Genia pidätti henkeänsä, ettei ilmaisisi itseänsä, hän painautui vieläkin lähemmäksi tammea, ettei vaan näyttäytyisi kuunvalossa.

Mies kulki hänen ohitsensa, lapsi noin viidentoista askeleen päässä.
Kaikeksi onneksi ei mies Geniata huomannut.

Genia saattoi nähdä ainoastaan miehen kasvon piirteet sivulta päin.
Kasvot olivat nuorekkaat, vaaleitten viiksien koristamat.

Samassa silmänräpäyksessä kun he kulkivat Genian ohitse, kuuli tämä, kuinka lapsi sanoi miehelle:

— Minnekkä viet minut? Emmekö vielä ole saapuneet äidin luokse?
Lupasithan viedä minut äidin luokse!

— Tuonne kalliolle meidän ensin täytyy tulla, vastasi mies, äänessään vastenmielinen sointu. — Sitte olet äitisi luona.

Genia tunsi pistoksen sydämessään.

Sanat kuuluivat niin pilkallisilta miehen huulilta. Eikä hän arvellut ensimäistä kertaa kuulevansa tuota ääntä.

Hän tiesi vieläpä aivan varmasti kuulleensa tuon ylpeän äänenpainon. Mutta missä — missä? Tällä hetkellä oli hänen mahdotonta sitä muistaa, hetkellä, jolloin raju mielenliikutus täytti hänen rintansa.

Että mies oli valheen lausunut, siitä oli Genia heti vakuutettu, sillä kallion takana ei ollut yhtään ihmisasuntoa, missä tytön äiti olisi asunut.

Genia näki, kuinka mies nousi ylös kalliota lapsen kanssa. Hän luuli ensin, että mies taas laskeutuisi kallion toiselle puolelle, mutta kalliolle hän jäikin seisomaan.

Kuu pilkisti pilvien takaa ja valaisi aavemaisella, kalpealla valollaan kamalata, synkkää kalliota ja miehen sekä lapsen piirteet selvästi kuvastuivat tummalla pohjalla. Tuuli ikäänkuin nyyhkytti ja valitteli puiden oksissa ja lehdissä.

Genia tunsi rajua tuskaa sydämessänsä, häneen ei koskenut enää oma kohtalonsa, vaan tuon pienen tytön, joka kalliolla seisoi oudon miehen vieressä. Pöyristys valtasi hänen mielensä. Hän ei tietänyt miksi, mutta yht'äkkiä hän rukoili Jumalaa sydämessänsä, auttamaan tuota lasta ja armahtamaan.

Seuraavien minuuttien kuluessa täytyi hänen aavistustensa toteutua. Hän näki nimittäin, kuinka mies äkkiä tarttui tytön molempiin käsiin ja pakotti hänen laskeutumaan polvilleen.

— Polvillesi! sanoi mies käskevällä äänellä peljästyneelle lapselle, joka kauhusta ei kyennyt sanaakaan virkkamaan. — Rukoile nyt viimeinen rukouksesi, sillä sinun täytyy kuolla!

— Armelias Jumala! kuiskasi Genia. Tuo peto, kurja aikoo murhata suojattoman lapsen! Voiko ihminen katalampaa tekoa tehdä!

— Ja miksi minun täytyy kuolla? kysyi pikku tyttö vapisevalla äänellä, enhän minä mitään pahaa ole tehnyt.

— Elä kysy! ärjäsi mies. Sinun täytyy kuolla, koska olet toisten tiellä. Ei tässä tarvita pitkiä puheita, saat kuulan otsaasi ja sitten sysään sinut alas kalliolta. Laskeudu polvillesi aivan kallion reunalle, tuonne ulommaksi!

Tuskasta väristen ryömi lapsi parka, jonka suloiset, mustien kiharoiden ympäröimät kasvot Genia nyt aivan selvästi saattoi erottaa, kallion jyrkimmälle reunalle, yhä heittäen aran katseensa murhaajaan, joka oli heittänyt vaipan päältänsä. Voi, tuo mies ei ollutkaan tavallinen kuljeksiva ryöväri, vaan upseeri.

Äkkiä älysi Genia, missä hän oli aikaisemmin nähnyt nuo ylpeät, julkeat kasvot vaaleanpunaisine viiksineen.

Tuo oli sama upseeri, joka mustalla oriilla oli ajaa karauttanut tuomiokirkolle, Stefan Naumovitschia vangitsemaan. — Hän oli Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, ja sama mies aikoi nyt tehdä lapsenmurhan! Tuon lapsen laita mahtaa olla hyvin kummallista, arveli Genia.

Genia kuuli revolverin hanan napsahtavan kohotessa ja näki murha-aseen suuntautuvan lapsen otsaa kohden. Saattoi olla varma siitä, että kuula kyllä lopettaisi lapsen päivät.

Pikku tyttö purskahti äkkiä suonenvedontapaiseen itkuun. —

Enhän minä ole mitään pahaa tehnyt! huusi hän toistamiseen. — Minä pyysin sinulta vaan palasen leipää, sillä minun oli nälkä. Ja sinä sen sijaan kysyit, mistä sormuksen olin saanut, joka minulla oli sormessani. Sanoinhan minä, etten sitä ole varastanut, vaan on se minulla ollut niinkauvan kuin muistan. Voi, elä tapa minua, rakas upseeri, elä tapa minua!

Nicodem Lunjevica ei vastannut lapsen sydäntäsärkevään rukoukseen.
Vielä sekunti, ja tuo ilkityö olisi ollut valmis.

Genia joutui kokonaan tunteittensa valtaan, omaa kuolemataan pelkäämättä hän huusi kovalla äänellä, joka hirvittävänä kaikui synkässä metsässä:

— Varo, Nicodem Lunjevica, ei edes sisarensa purppura kykene peittämään tuota viatonta verta, joka takertuu käsiisi! Varo, sillä joka lapsen murhaa, on kirottu.

Kirottu! toisti kaiku kamalasti. Ja kirottu! vastasi metsä kaikkinensa.

Silloin vaipui Nicodemin käsi, joka juuri oli ollut valmiina laukaisemaan. Hän katseli arasti ympärilleen ja juoksi sitte kiireimmän kautta kallion toiselle puolelle ja hävisi nopeampaan kuin Genia edes saattoi ajatella olevansa onnellinen, kun oli ihmishengen pelastanut, hän, joka itse oli avuton, puuhun sidottuna, oli saavuttanut loistavan voiton pimeyden vallasta.

Lapsi oli vielä polvillaan, hän ei vielä ollut selvillä siitä, mitenkä peljättävä murhamies äkkiä oli hävinnyt.

Lapsi piti kumminkin yhä vielä kätensä ristissä ja katseli taivasta kohden, missä — Genia oli näkevinään siinä Jumalan antaman merkin — ystävällinen, kirkas tähti näyttäytyi.

KAHDESTOISTA LUKU.

Mustien vuorten ryövärien joukossa.

Lapsi, lapsi! huusi nyt Genia ilosta vapisevalla äänellä, antaessaan sille niin ystävällisen ja hellän soinnin kuin mahdollista, ettei vaan peljättäisi pienokaista. — Lapsi, tule tänne, tule tänne, minä odotan sinua!

Pikku tyttö nousi ylös ja katseli ympärilleen. Hän nähtävästi ei voinut kuulla, mistä ystävällinen ääni kuului.

— Kuka minua huutaa? kysyi tyttö. — Hyvät, siivot ihmisetkö? Oi, täällä metsässä on niin synkkää ja kalliot ovat jyrkät.

Astu varovasti alas, suloinen lapsi! kehotti häntä Genia hellästi kuin äiti. Elä putoa! Tule tänne, täällä minä olen tässä puussa.

Pikku tyttö oli kulkenut Genian ääntä kohden. Hän oli poistunut kalliolta ja kiireesti hän nyt hiipi tummien jättiläispuiden ohitse sille paikalle, missä Genia oli.

Vielä kerran huusi pikku tyttö:

— Missä sinä olet, lempeä ääni?

Genia vastasi:

— Täällä, täällä olen! Oi Jumalani, sinä olet pelastettu, lapsukaiseni, ainakin kaikkein pahimmasta.

Kummastuneena katseli lapsi Geniata, jonka hän näki nojaavan puuta vastaan eikä ymmärtänyt, että Genia oli sidottu. Vähääkään arastelematta hiipi tyttö hänen puoleensa.

— Sinä siis minua huusit? — Näitkö, kuinka ilkeä mies tahtoi minut tappaa, ampua kuoliaaksi.

— Hiljaa nyt, lapsi? Emme vielä ole vaarasta päässeet, hän voi tulla takaisin. Voi, en voi syleillä sinua, olen sidottu.

— Sidottu? kysyi pienokainen, miks'et avaa nuoria?

— Kun en voi, vastasi Genia. — Katsoppas, kuinka käsivarteni ja jalkani ovat puun runkoon sidotut.

Voi, jos sormissasi olisi voimaa sen verran, että irrottaisit minut.

Lapset, jotka saavat pitää itsestänsä huolta, ovat tavallisesti paljoa käytännöllisempiä kuin ne, jotka ovat äitinsä hemmottelemia.

— Ehkäpä minä voin auttaa, huudahti pikku tyttö. Onhan minulla taskussa pieni veitsi, jolla leipää leikkaan. Ole hyvin hiljaa liikkumatonna, niin koetan nuoran katkaista.

Kuusivuotias lapsi meni puunrungon taakse, ja Genia tunsi kohta tuon pikku olennon käsien liikuttavan hänen käsiänsä.

— Nuora on niin kovaa, valitti lapsi, ja veitsi tylsä. Mutta odota! Ehkäpä paremmin onnistun hampaillani. Tiedä, että minulla on vahvat terävät hampaat, se johtuu siitä, että syön kovaa leipää…

Vaikka Genia oli surullisessa tilassa, täytyi hänen hymyillä.

— Nyt olet vapaa, nuora on jo poikki. Koetappas liikuttaa käsivarsiasi, niin saat nähdä… Kas vaan, kuinka se onnistuu. Ja nyt irrotan jalkasi.

Parin minuutin kuluttua oli Genia vapaa, sillä lapsen oli onnistunut avata solmut. Mutta nyt Genia kaatui maahan, sillä pitkällinen tuska oli voimat kokonaan lamauttanut.

Genia lepäsi siinä hetken liikkumattomana ja lapsi istuutui hänen viereensä, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi häneen vilpittömästi.

— Lapsi parka! sanoi Genia, vetäen pienokaisen lähemmäksi ja otti syliinsä. — Eikö sinulla ole vanhempia?

— Tarkotat varmaankin, onko minulla isä ja äiti? — Ei, niitä ei minulla koskaan ole ollut:

— Ei koskaan! — Geniata puistatti. Olento, jota ei isän silmä ole koskaan katsellut, jonka kiharoita äidin käsi ei ole koskaan hyväillyt — voi kuinka surkuteltava olikaan tuollainen köyhä, hyljätty ihmislapsi!

— Ja missä olet tähän saakka asunut? kysyi hän edelleen. — Jonkun luona on sinun kuitenkin täytynyt olla. Kuka antoi sinulle ruokaa, missä talossa oli vuoteesi?

— Vanha rouva antoi minun syödä sitä ruokaa, mitä hänelle kerjäsin. Mutta hän löi minua myöskin. Ja sitte joi hän niin paljon viinaa, että kerran hän jäi ojaan makaamaan maantien viereen, ja minä huusin, että hän nousisi ylös, mutta hän ei vaan kuullut puhettani.

— Ehkäpä oli hän kuollut! huudahti Genia peljästyneenä. Olisit mennyt hakemaan ihmisiä avuksi.

— Sen hän oli kieltänyt. En koskaan uskaltanut huutaa ihmisiä avuksi, kun hän oli juovuksissa ja kaatui, sillä hän sanoi, että ihmiset veisivät hänet työhuoneelle, jonnekka hän ei millään ehdolla halunnut. Kun hän jäi ojaan makaamaan, olimme matkalla Belgradiin. Hän sanoi, että minut siellä otettaisiin hyvin vastaan, siellä saisin kauniit vaatteet ja saisin ajaa vaunuissa, sitä varten lähti hän minua sinne viemään. Ja silloin ajattelin, että jos en heti pääsisi Belgradiin, annettaisiin vaatteet jollekin muulle lapselle, ja toinen tyttö saisi vaunuissa ajaa. Sen vuoksi juoksin heti tieheni ja annoin eukon ojassa maata.

— Entäs Belgradi sitten? — Kuinka siellä kävi?

— Siellä kuljeskelin yhtä mittaa ja kerjäsin, kunnes tuo häijy mies tuli ja sanoi, että veisi minut äitini luokse, otti minut mukaansa metsään, ja tuolla kalliolla hän tahtoi —

— Niin, siitä et tarvitse puhua, minä näin kaikki. Kiitos Jumalan, että hän pelasti sinut tuon miehen kynsistä.

Mutta sanoppas, eikö vanhalla rouvalla ollut mitään nimeä? Oliko hän sinun äitisi?

— Minun äitini? Ei, minä aina kutsuin häntä eukoksi ja muuta nimeä ei hän koskaan suvainnut. Minä en hänestä koskaan pitänyt enkä ole ollenkaan pahoillani siitä, että hän nyt ehkä lepää haudassa. Emmehän nyt mene hänen luoksensa. Olen ennemmin sinun luonasi, sinä olet niin kaunis ja niin kiltti.

Lapsi nojautui hellästi Geniaa vastaan, vavisten ajatellessaan, että ehkä taas täytyisi hänestä erota.

— Niin, sinun pitää pysyä luonani! huudahti Genia ja painoi suudelman hänen otsalleen. — Mutta joskaan eukolla ei ollut mitään nimeä, tahi sinä et sitä tuntenut, niin on kai sinulla joku nimi?

— Nimeni on Milana, vastasi tyttö. — Eikös monella Serbian tytöllä ole sama nimi, onhan se sievä nimi?

— Sangen sievä nimi, sanoi Genia. — Pidätkö minusta, pikku Milana?

Tämän kuullessaan heitti tyttö pienet käsivartensa pelastajansa ympäri, ikäänkuin olisi tietänyt, että hänen oli Geniata kiittäminen hengestään.

— Tule sitte! huudahti nuori paronitar. — Meidän täytyy lähteä, koettaa päästä tästä hirveästä metsästä ja löytää joku ihmisasunto. Täällä on niin kamalata. Ojenna minulle kätesi, Milana!

Mutta kun lapsen piti ojentaa Genialle kätensä, osotti se sen sijaan
Genian selkää ja lausui:

— Mikä taulu siinä on? Siinä on jotakin kirjotettuna.

Ellei olisi ollut niin pimeä vanhojen tammien alla, olisi pikku Milana huomannut, että polttava puna kohosi hänen pelastajansa poskille. Nopealla liikkeellä tempasi Genia taulun irti ja viskasi sen metsikköön.

— Tule! huusi hän sitte lapselle melkeinpä ankaralla äänellä. — Löytyy ilkeitä ihmisiä täällä maailmassa. Sen olet jo saanut kokea ja minä myös.

He vaelsivat sitte yhdessä metsän läpi. Genia haki polkua, mutta ei voinut semmoista löytää. Tuntui kuin metsä ei ollenkaan olisi tahtonut loppua ja että vanhat puujättiläiset eivät olisi tahtoneet päästää tyttöä eikä lasta käsistään. Yhä uusia jättiläisiä kohtasi heitä ja seutu tuli yhä epätasaisemmaksi, yhä kallioisemmaksi, peljättävämmäksi.

Metsäpuro syöksyi alas pitkin vuoren seinämää ja vuodatti sisällyksensä kapeaan uomaan. Tätä pitkin he kulkivat.

Kapea aukko tuijotti heihin kallioiden välissä, mustana ja uhkaavana.

— Hyi, huusi pikku Milana vavisten.

— Siellä on varmaankin helvetin portti.

— Helvetti on ainoastaan siellä, missä löytyy ilkeitä ihmisiä, vastasi nuori paronitar. — Elä pelkää! Etkö näe, että tähti, joka tuolla ylhäällä loisti kauhusi hetkellä, vieläkin meitä seuraa…? Tule vaan mukanani solaan, Jumala on meitä oikein johdattava.

Niin he sitten menivät kallioiden väliseen solaan. Mutta tuskin he olivat muutamia minuutteja kulkeneet tuota synkkää polkua, kun äkkiä, ikäänkuin maasta nousten, useita rajunnäköisiä miehiä seisoi heidän edessänsä. Kiväärien piiput säkenöivät, eräs mies tähtäsi ja huusi korskeasti:

— Seis, ei yhtään askelta enää, muutoin ammun teidät!

— Ryöväreitä! huokaili Genia vapisevalla äänellä. Oi, Jumala, tuo vielä puuttui.

Mutta pian hän rauhottui, katsoi ryöväreitä suoraan silmiin ja sanoi:

— Saatte kernaasti tutkia vaatteeni, mutta ette löydä mitään arvokasta esinettä. Ja yksistään murhanhimosta ette toki meitä tappane. —

— Miehet neuvottelivat hetkisen. He puhuivat kieltä, joka ei tuntunut olevan serbiankieltä, ehkäpä se oli jotakin mongerrusta, jonka itse olivat keksineet, etteivät vieraat ihmiset heitä ymmärtäisi. Sitte sanoi yksi heistä:

— Vie heidät kapteenin luokse. Hän saa määrätä, mitä me niillä teemme!
Kaikessa tapauksessa täytyy meidän olla varovaisia ja välttää yllätystä.

— Neiti, sanoi sitte sama mies, vielä nuori ja päivettynyt, Genialle, — me emme ole mitään murhaajia, jotka vaan huvin vuoksi tapamme; siitä ei kapteenimme olisi mielissään.

— Mutta me emme voi päästää teitä vapaaksi, kun kerta olette tulleet piilopaikkaamme. Nyt sidotaan teidän silmänne ja viedään teidät kapteenin luokse.

Näin sanoen veti hän taskustaan mustan silkkihuivin, sitoen sen Genian silmille, joka ei myöskään vastustellut.

— Teidän kapteeninne ei liene enemmän kuin ihminen, sanoi Genia. — Ehkä on hän joku isä, ja silloin hän varmaankin meitä säälii. — No hyvä, viekää minut hänen luoksensa, minä tahdon puhua hänen kanssansa. Mutta mikä on hänen nimensä?

— Mikäkö hänen nimensä? huudahti nuori ryöväri, ja hänen äänessään oli ihastuksen kaikua. Hänen nimellään on Serbiassa peljättävä sointi, ja Belgradin äidit peljättävät hänen nimellään lapsiansa nukkumaan. Kapteenimme on nimeltään Banjaluki eli Mustien vuorten hallitsija.

KOLMASTOISTA LUKU.

Uhkarohkea yritys.

Nuori ryöväri otti pikku Milanan käsivarrelleen ja ojensi toisen kätensä Genialle.

— Elkää mitään peljätkö, neitiseni! sanoi hän kohteliaasti, jommoista ei olisi tuommoiselta mieheltä odottanut. — Meillä on jotenkin vaivalloinen tie kuljettavana, mutta johdan teitä varmasti.

Genia tunsi itsensä pois laahatuksi. Hänen sydämensä löi alussa tuskallisesti, sillä hän luuli, että uusi, hirvittävä kohtalo häntä odotti ja hän pelkäsi oudon miehen läheisyyttä.

Tuo rosvo kumminkin piti hyvin varovasti hänen kädestänsä ja kohteli häntä niin sääliväisesti, että hän kohta vapautui kaikesta tuskasta.

Kallioiden yli meni heidän tiensä yhä kauvemmaksi. Genia luuli kävelleensä neljännestuntia, kun saattaja hänelle äkkiä sanoi:

— Nyt pitää meidän astua rappusia alas. Astukaa varovasti porras portaalta. Ne ovat kallioon hakatut ja jotenkin kapeat. Pienokaisesta, joka on käsivarrellani, kyllä vastaan. Minä menen edeltä, jotta voin ottaa teidät kiinni, jos sattuisitte putoamaan.

Laskeutuminen alkoi. Kun Genia ei voinut mitään nähdä mustan siteen lävitse, täytyi hänen kulkea mitä suurimmalla varovaisuudella. Hän ensin koetteli jalkaterällään, mihin tulisi astua, ja sitte hän veti toisen jalan perästä, tuntiessaan, että seisoi varmalla pohjalla.

Ryöväri johti laskeutumista rohkaisevin sanoin. Geniasta tuntui, kuin astuisi syvälle maan sisään. Tuon tuostakin tuntui silmissä vähän valoisammalta, heikko hohto, leimuava valo tunkeutui siteen lävitse, ja pihkaisen puun haju tunkeutui nenään. Nähtävästi oli kallion seinämiin pistetty sytytettyjä päreitä, valaisemaan vaarallista tietä.

Kylmä ilma löi vastaan, ja juhlallinen hiljaisuus, joka alhaalla vallitsi, ilmaisi parhaiten, että nyt oltiin syvällä maan sisässä.

— Nyt ovat kallioportaat takanamme! huudahti nuori mies. — Nyt, neiti, antakaa tänne kätenne, niin pian olemme päämäärässämme perillä.

Taas kuljettiin eteenpäin ja tuntui Geniasta, kuin olisi nuori mies kuljettanut häntä sokkelossa, ristiin rastiin, ehkäpä aivan tahallisesti eksyttääksensä.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja otti pois siteen. Genia nyt havaitsi olevansa maanalaisessa luolassa, jonka katosta riippui vuotokiviä. Pisaroita putosikin tuon tuostakin ja jokainen auttoi muodostamaan osaksi katosta riippuvan pitkän, kapean kiven, osaksi toisen, lyhemmän, paksumman, joka nousi luolan pohjasta, mutta jotka jälkimmäiset olivat mukavuuden vuoksi enimmäkseen poishakatut tahi muodostetut tuoleiksi ja pöydiksi.

Vuotokivien muodostaman kahden pilarin väliin oli tämän maanalaisen asumuksen merkillinen asukas kiinnittänyt kirjavan esiripun.

Saattaja työnsi esiripun syrjään, ja heti jäi Genia liikkumattomaksi, huudahtaen ihmettelystä ja ihastuksesta.

Genia näki kuvan, jommoista vaan saduissa esitetään, ihmeen loistoisan kuvan.

Luola, joka siihen saakka oli ollut pitkä ja kapea, laajeni suureksi saliksi, jonka upea kaari veti vertoja mille temppeliholville hyvänsä. Kattoa kannatti kaksitoista pilaria, joista ei yksikään ollut vähemmän kuin kaksikymmentä metriä korkea. Soihtujen valossa, jotka olivat pilareihin kiinnitetyt ja levittivät punertavaa valoansa maanalaisessa luolassa, kimaltelivat kiteytyneet pisarat kuin miljoonat hohtokivet. Mahtavan salin sivuille oli luonto muodostanut pienempiä huoneita: nämä näyttivät etempänä olevien soihtujen valossa punasinerviltä.

Muutoin oli tämä merkillinen asumus myöskin sisustettu ylöllisyyttä lähenevällä huolellisuudella.

Turkkilaiseen malliin seisoi siellä täällä sohvia, joiden yli oli levitetty karhunnahkoja. Keskellä seisoi suuri ympyriäinen pöytä, kootakseen kaikki ryövärit sen ympärillä aterioitsemaan ja juominkeihin. Pilareille oli ripustettu vaakunoita ja voitonmerkkejä, ja seiniä koristivat kirjavat turkkilaismatot.

Myöskin peitti lattiata paksu, pehmeä matto, johon jalka painui.

Eräällä sohvalla lepäsi mustapartainen mies, jonka Genia heti otaksui kapteeniksi. Liikkeessä, minkä tämä teki noustessaan, ynnä ylpeässä katseessaan ilmeni runsaasti mahtavuudentuntoa ynnä itsetajuntaa.

Hänen vieressään oli kaksipiippuinen pyssy.

— Kenet olet tuonut luokseni, Aza? kysyi rosvopäällikkö, kun hän päätänsä pudistaen katseli tyttöä ja lasta. — Te näytte saaneen ihmeellisen saaliin.

— Säälikää meitä, kapteeni! sanoi Genia heittäytyen polvilleen Demeter Banjalukin eteen. — Mielelläni antaisin sinulle kaikki, mitä minulla on, mutta taskuni ovat tyhjät. Omituisen sattuman kautta jouduin metsään. Tapasin siellä tämän harhaantuneen lapsen ja päätin hakea ihmisasunnon saadakseni suojaa yöllä, jolloin sinun väkesi sai minut kiinni. Meistä ei teillä voi olla mitään hyötyä — antakaa meille vaan vapautemme.

Demeter veteli kädellään pitkää, mustaa partaansa.

— Te aioitte hakea ihmisasunnon? sanoi hän nauraen. — Täällä vuoristossa olisitte saaneet kauan kuljeskella, ennenkuin olisitte sellaisen löytäneet, sillä laajalta, niin kauvas kuin tämä metsä ulottuu, ei löydy pienintäkään majaa, lukuunottamatta vanhaa jahtilinnaa, joka on kuninkaan, ja sinne te ette olisi voineet päästä.

Me emme kumminkaan tee teille mitään pahaa, olkaa rauhallisia ja levätkää, sillä teidän täytynee olla sangen väsyneitä noin pitkän vaelluksen perästä. Kuules, Aza, mene noutamaan viiniä ja leipää, jotta Demeter Banjaluki voi näyttää vieraanvaraisuuttaan serbialaiseen tapaan.

Nuori rosvo toi, mitä pyydettiin, ja Geniaa ei tarvinnut monta kertaa käskeä. Istuutuen pöydän ääreen, joka oli keskellä salia, söi hän yhdessä Milanan kanssa leipää ja kylmää lihaa sekä joi viiniä päälle.

Rosvopäällikkö oli asettunut aivan Geniaa vastapäätä, mutta tämän syödessä hän ei sanaakaan virkkanut. Myöskään hän ei hetkeksikään lakannut katselemasta Genian ihastuttavia piirteitä, ja niin usein kuin tämä oli lasin tyhjentänyt, kaatoi Banjaluki lisää ja pyysi melkeinpä surunvoittoisesti valitellen:

— Älkää halveksiko leipää eikä viiniä rosvon talossa.

Voimakas viini, jota Milana ensi kertaa elämässään nautti, sulki pian hänen silmänsä ja lapsi nukahti pöytää vasten, pää painuen ristissä oleville käsivarsille.

Myöskin tunsi Genia itsensä sangen väsyneeksi ja pyysi rosvokapteenin vetäytymään syrjään.

— Kas tässä! sanoi päällikkö, viitaten erästä ovea, joka näkyi vuotokiviseinässä. Sitte hän avasi oven, ja Genia näki varsin hyvin sisustetun huoneen, missä oli tila karhuntaljoineen ja pehmeine patjoineen.

— Nuku rauhassa, kuin jos nukkuisit Abrahamin helmassa, sanoi Genialle Banjaluki. — Täällä olet hyvässä säilyssä ja kun taas näemme toisemme, niin saat huoleti lähteä matkallesi. — Usko minua, ryövärin asunnossa voi usein paljoa turvallisemmin sulkea silmänsä kuin Serbian kuninkaan linnassa. Kukapa tietää, lisäsi hän nauraen, nukkuuko kuningatar Draga tänä yönä niin makeasti ja häiritsemättä kuin sinä.

— Kiitos, vastasi Genia, ojentaen päällikölle kätensä. Jo ensi hetkestä tunsin sinuun luottamusta, mielelläni ja kiitollisuudella vastaanotan vieraanvaraisen tarjouksesi. Hyvää yötä!

Näin sanoen meni Genia, Milana käsivarrellaan, kalliokamariin, ja
Banjaluki sulki perästä oven.

Minutiksi jäi hän seisomaan suljetun oven eteen. Hän ei kuunnellut, mutta näytti vaipuneen syviin ajatuksiin.

Pitkät, mustat, silkkimäiset kulmakarvat varjostivat hänen silmiään.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnan yli, ja rajuuden ja synkän päättäväisyyden jok'ikinen jälki oli hänen kasvoistansa kadonnut. Hänen piirteensä olivat päinvastoin saaneet lauhkean, haaveilevan ilmeen.

— Merkillistä! kuiskasi hän itsekseen. — Noin monen vuoden kuluttua — voiko se olla mahdollista?… Ei, ei voi olla — kuolonhiljaista on täällä sydämessäni; se ei voi kauvemmin rakastaa — kerran, eikä koskaan enää.

Äkillisellä, päättäväisellä liikkeellä kiskasi hän itsensä irti uneksivasta sureksimisestaan.

— Aza! huusi hän käskevällä äänellä.

Heti näyttäytyi nuori rosvo salissa ja kysyi kapteeninsa käskyjä.

— Ota minulle pukuvarastosta aatelispuku, ynnä kaikki mitä siihen kuuluu. Samalla kuin pukeudun, mene ylös satuloimaan kaksi parasta hevosta. Itsesi tulee sinun ottaa lakeijan puku ja valmistua mukaani lähtemään.

— Aiotko tänä yönä tehdä hyvän kaappauksen, kapteeni, kysyi Aza.

— Kyllä, poikani, vastasi Banjaluki. — Ja se saalis, jonka huomenna viemme kotiimme, on pitkiksi ajoiksi huolemme lopettava. —

Mutta mene nyt, elä kysy pitemmältä! Tiedäthän, että aina vastenmielisesti vastaan uteliaisiin kysymyksiin. Kiiruhda, poikani, meillä ei ole aikaa kadottaa.

Aza hävisi erääseen kamariin.

Kohta senjälkeen hän taas tuli näkyviin, tuoden herransa eteen useita pukineita.

Tämä riisui albanialaispukunsa ja pukeutui sen sijaan loistavaan pukuun, jota parempaa Belgradin etevinkään räätäli ei olisi kyennyt valmistamaan.

Demeterin notkea, komea vartalo teki nyt oivallisen vaikutuksen. Ja kun hän sitte painoi uusimuotisen hatun mustakiharaiseen päähänsä ja hitaasti veti silohansikkaat käteensä, niin ei kukaan ihminen olisi voinut aavistaa, että edessä seisoi Mustien vuorten rosvo, mies, jonka päästä hallitus oli luvannut kalliin hinnan, koska hän rohkeilla hyökkäyksillä ja kaikenmoisilla rikoksellisilla toimilla oli poliisia ja maan lakeja uhmaillut.

Ettei viranomaisten ollut onnistunut vangita Demeter Banjalukia, siihen oli helposti ymmärrettävät syynsä.

Väestö ei tukenut poliisin ponnistuksia tuon miehen vangitsemiseksi. Päinvastoin — Demeter Banjaluki saattoi suurella varmuudella siihen luottaa, että jokaisen köyhän mielien majassa, etenkin jokaisen talonpojan ja paimenen talossa, saisi osakseen ystävällistä kohtelua ja turvallisen piilopaikan.

Hän oli myöskin köyhien ystävä ja suojelija ja ainoastaan rikkaiden ruoska, jotka väärällä tavalla olivat omaisuutensa hankkineet, ja sellaisia löytyy kyllälti Serbiassa.

Sillä aikaa oli myöskin Aza päättänyt pukeutumisensa ja esiintyi nyt lakeijan ratsupuvussa niinkuin ylhäisen herran palvelija ainakin.

— Laajat nahkahousut soveltuivat mainiosti kastanjanruskeeseen tukkaan ja miellyttävään ulkomuotoon nähden.

Keltaiset saappaat säkenöivine kannuksineen sopivat jalkoihin kuin valetut, ja sininen frakkimainen takki kiiltävine hopeanappeineen näytti varsin somalta.

Demeter Banjaluki käski saattajansa odottaa vielä hetkisen ja meni sivuhuoneeseen noutamaan oivallisia aseita.

Olipa sillä monellaisia aseita: mitä uusimpia kivääreitä, pistooleita ja revolvereita, osaksi hopealla silattuja, osaksi norsunluulla koristettuja. Miekkoja ja sapeleita, tikareita — kaikellaisia murha-aseita oli Demeter koonnut, eikä ollut vähän ylpeä kokoelmastansa, sillä suurimmaksi osaksi oli hän aseensa voittanut rehellisessä taistelussa, ottanut ne voitetuilta vastustajilta.

Mutta Banjaluki otti nyt mukaansa hadjaarin, jonka kätki takkinsa alle. Tätä asetta hän parhaiten ymmärsi käyttää ja se saattoi tulla hänen vihollisillensa kaikista peljättävimmäksi. Tätä asetta käyttäen hän saattoi yhdellä ainoalla liikkeellä repiä vastustajansa ruumiin auki alhaalta ylös rintaa myöten, niin että vastustajan ehdottomasti täytyi maahan vajota.

Sitte hän meni pienelle kaapille, jonka avasi pienellä avaimella, otti esille yhden vähäisistä pulloista, jotka olivat täytetyt valkoisella, vaaleanvihreällä tahi ruusunpunaisella nesteellä, pullon, joka ei ollut suurempi kuin sormustin, ja pisti sen taskuunsa.

Sitte hän kaapin lukittuaan palasi Azan luoksi.

Tämän hän käski seuraamaan, jonka jälkeen molemmat nousivat kallioon hakatuita portaita myöten, jotka johtivat vuoressa olevaan käytävään, minne Banjalukin ryövärijoukko oli kokoontunut.

Banjaluki viittasi luokseen harmaapartaisen vanhan miehen ja sanoi hänelle kuiskaten:

— Mahommed, alhaalla asunnossani oleskelee nuori, vaaleaverinen tyttö ja pieni lapsi. Sinä vastaat minulle siitä, ettei poissaollessani hiuskarvaakaan häviä heidän päästänsä. Sinä annat niille, mitä haluavat, ja huolehdit siitä, ettei niiltä mitään puutu. —

Jos tyttö tahtoo poistua, niin anna hänen ymmärtää, ettei se käy päinsä, ennenkuin olen palannut. Muutoin toivottavasti palaan viimeistäänkin huomisaamuna. — Pidä joukko kurissa eläkä lähde luolasta! — Aza! Taluta tänne hevoset!

Paria minuuttia myöhemmin nousi Demeter Banjaluki mustan juoksijan selkään.

Kapteeni otti vielä kerran kädenliikkeellä jäähyväiset tovereiltansa ja ratsasti tiehensä.

Aza pysyttelihe aivan hänen perässänsä. He ratsastivat useita tunteja sanaakaan keskenänsä vaihtamatta.

Belgradin tornit tulivat vihdoin näkyviin.

Aza karahutti Banjalukin sivulle ja kysyi:

— Lähdemmekö Belgradiin?

— Kyllä, pääkaupunkiin, vastasi Demeter. — Viemme hevosemme "Zum Bojaren" majatalon talliin. Mandelblüt juutalaiseen voin täysin luottaa. Itse me lähdemme rautatien asemalle. Kuulitko, eikö tuomiokirkon kello lyönyt yksitoista? Keskiyönä täytyy meidän olla asemalla.

— Ole varovainen, kapteeni, pyysi Aza. — Tiedäthän, että päästäsi on luvattu hyvä hinta, ja Belgradin poliisi…

— On sokea ja kuuro, milloin vaan Demeter Banjaluki niin tahtoo! keskeytti häntä rosvopäällikkö käden liikkeellä. — Elä pelkää, minulle ei mitään pahaa tapahdu, mutta minä olen tänä yönä lyövä elämäni suurimman valtin pöytään, riistän kruunun, jota kuningas vielä eilen tuomiokirkossa päässään kantoi. Jaa, Serbian säteilevä kuningaskruunu on oleva — minun!

Ikäänkuin tuon ylpeän ajatuksen kiihottamana lensi musta ori tietä pitkin, niin että Aza tuskin perässä pysyi.

Suorana, ryhdikkäänä istui Demeter Banjaluki satulassansa ja katseli yli Belgradin terävillä silmillään, ikäänkuin olisi lähtenyt Serbian pääkaupunkia vallottamaan.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Belgradin tiedonantorekisteri.

Sinä olet siis aivan varma asiastasi, Benjamino? Sinä seurasit kuningatarta, kun hän hääpidoista lähti ja hävisi melkein koko tunnin ajaksi?

Kuningas Aleksanteri pakottautui näyttäytymään tyvenenä, tehdessään tämän kysymyksen kamaripalvelijalleen, joka makuuhuoneessa juuri oli kuninkaan yöpuvun kuntoon laittanut. Mutta se suurimmassa määrässä kiihtynyt ääni, jolla tämä lausuttiin, ilmaisi aivan päinvastaista, siitä saattoi päättää, että nuoren hallitsijan sielussa raivosi kärsimysten myrsky.

— Teidän majesteettinne, vastasi Benjamino, nuori italialainen, tuskin kuningasta vanhempi, johon Aleksanteri kerran Italianmatkallaan oli mieltynyt, — teidän majesteettinne, sieluni autuuden kautta vannon, että se on totta. Minä hiivin kuningattaren perässä ja näin hänen katoavan pienen portin taakse, joka johtaa linnoitukseen.

— Haa, linnoitukseen — ja mitä hän sieltä etsi? Kuningatar, joka hääpäivänänsä varastautuu puolisonsa sivulta — on sekin varsin merkillistä! Mutta ehkäpä hyvä sydämensä siihen pakotti, ehkäpä hän tahtoi onnettomille viedä lohdutusta ja apua?

— Kaikille onnettomille, jotka linnoituksessa nääntyvät — se ei kumminkaan ole ajateltavissa! jatkoi Benjamino, merkitsevä hymyily viekkailla kasvoillaan. — Mutta että hänellä oli asiata jollekin vangille — se on varmaa.

Aleksanteri tempasi kamaripalvelijalta silkkisen yötakin ja viskasi sen lattialle. Sitte tarttui hän Benjaminoon, veti hänet luoksensa ja kaivaen katseensa kamaripalvelijansa silmiin, huusi hänelle:

— Sinä puhut arvoituksilla, Benjamino! Varo itseäsi, kuningas ei
tarvitse ratkaista arvoituksia, hänelle ei saa mitään olla salattuna.
Sinä tiedät enemmän kuin tahdot sanoa. Niin sano sitte: ketä puolisoni
Draga tuona iltana kävi maakuopassa tapaamassa?

— Teidän majesteettinne, sanoi italialainen, heittäytyen kuninkaansa jalkojen eteen, — tiedän kyllä, että tällä hetkellä ehkä kadotan hyvän herrani armon. Mutta minä vannon, että ainoastaan uskollisuuteni kuningastani kohtaan pakotti minua hiipimään kuningattaren perässä. Kuulin, muurin syvennykseen kätkeytyneenä, kuinka hän käski vankilanpäällikön avata sen kopin, missä Stefan Naumovitsch oli suljettuna.

— Stefan Naumovitsch? mutisi kuningas, ja hänen kulmakarvansa rypistyivät onnettomuutta aavistaen… — Sama Naumovitsch, joka eilen vainusi kuningattaren henkeä, valtionkavaltaja, joka tahtoi hänet tappaa? — Ei, ei, sinun on täytynyt erehtyä, Benjamino, hänen luoksensa saattoi kuningatar kaikista vähimmin pyrkiä, hänelle ei mitenkään ole voinut armoansa osottaa.

— Armoansa osottaa! toisti italialainen, joka yhä vielä oli polvillaan.
— Sitä ei kuningatar aikonutkaan. Päinvastoin pyysi kuningatar Stefan
Naumovitschilta jotakin, joka jotenkin paljon muistutti armoa.

Kuningas Aleksanterin silmät, jotka vissinä hetkinä kamalasti leimahtelivat, saivat nyt jähmettyneen ja kalsean ilmeen.

Hän puri alahuultaan, niin että se vuoti verta, vavistus kulki hänen ruumiissaan ja sitte sanoi hän kumeasti:

— Ja mitä se on, joka sinun mielestäsi armoa muistuttaisi?

— Rakkaus, kuninkaallinen herrani, huudahti Benjamino, ja juoksi pois etsimään suojaa herransa peljättäviltä vihan puuskilta, sillä hän tiesi, että Aleksanteri semmoisina hetkinä saattoi vieläpä tehdä väkivaltaa.

Aleksanteri päästi muutamia katkonaisia ääniä, horjui ja vaipui nojatuoliin.

Minutin hän siinä istui, kuin lamautunut, kykenemättä tehdä yhtäkään liikettä; kaksi suurta kyyneltä tunkihe hänen silmistänsä ja valui hitaasti pitkin poskia.

— Ulos! — Ulos, sinä elukka, minä tahdon olla yksin! komensi hän äkkiä Benjaminoa. — Odota ulkona etuhuoneessa, kunnes sinut kutsun! Kuningatar — missä on kuningatar?

— Hänen majesteettinsa kuningatar on juuri mennyt levolle, vastasi
Benjamino ja hävisi ovesta.

— On mennyt levolle ja odottaa epäilemättä minua, huokasi Aleksanteri itsekseen, kun hän nyt näki olevansa yksin. — Hän odottaa minua, sulkeaksensa minut syliinsä ja ihastuttaaksensa minut suudelmillaan.

Oi, mitäpä en antaisi, jos vaan tietäisin, että nuo huulet eivät koskaan ole suudelleet kenenkään muun suuta kuin minun… Minä rakastan tuota naista, rakastan Dragaa aivan mielettömästi. Mutta minä tahdon yksin hänet omistaa, ei ainoastaan nyt ja tulevaisuudessa — ei, hänen menneisyytensäkin on oleva minun — ainoastaan silloin voin tuntea itseni onnelliseksi hänen rinnallansa.

Hän löi käsillään kasvoihinsa ja vapisi kuin lapsi, jolta on kielletty suurimman ja hartaimman toivomuksen täyttäminen, ja joka ei ymmärrä, miksi niin on tapahtunut.

— Hän on minulle vannonut, jatkoi Aleksateri itsekseen puhellen, nousten seisoalleen ja kävellen lakkaamatta edestakaisin huoneessa, — vannonut minulle pyhän valan, ettei hän koskaan varsinaisessa merkityksessä ollut Maschinin vaimo, että minä olen hänen ensimäinen miehensä — ensimäinen! — Oi, mikä autuus on tuossa sanassa, jos vaan voisin siihen luottaa! Mutta epäilys asuu sielussani, se kiusaa minua, kiduttaa minua, raastaa minun sydäntäni. Voi, antaisin vaikka kruununi, ja kaiken valtani ja loistoni mukana, mielelläni olisin kerjäläinen tahi vaatimaton työmies, jolla ei olisi muuta mistä elää, kuin kättensä työ, jos vaan tietäisin, että tuo nainen ei ole ketään muuta rakastanut kuin minua, ettei kukaan ennen minua ole häntä rakastanut!

Mustasukkaisuus pani hänet vapisemaan, ikäänkuin horkka eli vilutauti olisi puistattanut. Raju halu kutsua puhdas sielu omaksensa, saada painaa suunsa puhtaisiin huuliin, levätä siveällä povella, täytti tuon miehen jonkunmoisella mielettömyydellä.

— Mutta miksi itseäni noin kidutan, puhkesi hän sanomaan. — Pelkurimainen raukka, mikä olen, miksi sitte minulla ei ole koskaan ollut rohkeutta hankkia asioista täyttä varmuutta! Tunnenpa toki keinon, joka heti antaa minulle totuudesta täyden selvityksen. Miksi pelkään sitä keinoa käyttää? Ei, vielä tänä yönä olen totuuden tietävä!

Kuningas työnsi syrjään silkkisen verhon ja meni työhuoneeseensa. Hän istuutui kirjoituspöytänsä viereen ja kirjotti paperille seuraavat sanat:

Herra poliisitirehtori! Seuratkaa heti kamaripalvelija Benjaminoa palatsiin. Ottakaa mukaanne Belgradin tiedonantorekisteri, nide M, kirjain B. Pitäkää tämä kutsu kaikilta salassa, sitä käskee teidän

ALEKSANTERI.

— Benjamino!

Kuningas Aleksanteri oli taas mennyt makuuhuoneeseen ja huusi
Benjaminon etuhuoneesta.

— Mene heti ja vie tämä kirje poliisitirehtori Lazarille, jätä se hänen omaan käteensä ja odota hänen vastaustansa! Jos hän seuraa mukana, joka todennäköisesti on tapahtuva, niin vie hänet pienen tapettioven kautta työhuoneeseeni. Siellä hän odottakoon minua. — Mene! — Elä odota Benjamino!

Kamaripalvelija palasi; kuningas pani kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi häneen pitkällä tutkivalla silmäyksellä.

— Oletko oikein uskollinen minulle, Benjamino? kysyi hän melkeinpä rukoilevalla äänellä. — Ole minulle uskollinen; löytyy niin vähän ihmisiä, jotka semmoisia ovat. Kuningas harvoin löytää uskollisen sydämen. — Minä olen sinua runsaasti palkitseva, Benjamino, jollet minua koskaan petä.

— Kuninkaallinen herrani, sanoi kamaripalvelija, — te tiedätte, että minä olin valitettava olento, kun minut löysitte. Te armahditte minua — kuinka voisin sen koskaan unhottaa? Henkeni olen uhraava kuninkaani puolesta.

— Nojaa, niin kaikki sanovat. Tulevaisuus on osottava, kuinka paljon totta tarkotat. Mene nyt ja täytä käskyni!

Kun kamaripalvelija oli mennyt, otti Aleksanteri kynttilän ja meni suuren peilin eteen, joka oli makuuhuoneen seinällä.

Täällä hän painoi nappulata ja peili kääntyi ympäri — peilin tarkotuksena oli vaan peittää kiertoportaat, jotka kuninkaan makuuhuoneesta johtivat yläpuolella olevaan huoneeseen.

Aleksanteri seisoi minuutin hiljaa portaiden juuressa ja koetti hillitä intohimoa, joka näytti häntä hallitsevan.

Sitte astui hän hitaasti portaita ylös. Tultuaan niiden korkeimmalle astuimelle, löi hän hiljakseen ovelle, joka sisästäpäin avautui.

Kuningas astui sisään — hän oli nyt kuningattaren makuuhuoneessa.

Tämä huone oli sisustettu mitä ylellisimmin: silkkitapetit, ihmeellisiä kuvapatsaita, esittäen jumalattaria alastomassa kauneudessansa, komeat huonekalut, pulleat sohvat, taivaansinen ympäröimä vuode — kaikki oli kuin lumottu Dragaa varten.

Kaikkein ihaninta tässä ympäristössä oli kumminkin kuningatar itse, joka juuri oli levolle menemäisillään.

Hänen ihanaa vartaloansa verhosi ainoastaan pitsien koristama kepeä silkkinen yöpuku.

Oivallinen, ihmeteltävän pitkä tukka oli hajallaan, valuen kuin juokseva mustapuu Dragan päästä yli olkapäiden ja kupeiden jalkoihin saakka.

— Kuninkaani, huudahti kaunotar, juosten Aleksanteria vastaan ja painoi häntä itseensä — oletko nyt vihdoinkin tullut? Sinä olet tänään antanut minun varsin kauvan odottaa, rakkaani, ja minun on niin vaikeata odottaa.

Draga painoi huulensa hänen huuliansa vastaan, suuteli hänen silmiänsä, poskia ja käsiä, vei hänet hyväillen sohvalle sekä vaipui huokaillen hänen viereensä.

— Sinä olet hajamielinen, kuninkaani, sanoi Draga hetkisen kuluttua. Mitä sinä ajattelet? Surutko synkistävät sielusi? Oi, anna minun ottaa osaa niihin, olenhan minä sinun saattajasi läpi elämän, ja oikeutenani on kantaa puolet sinun kärsimyksistäsi. Miks'et suutele minua samalla tulisuudella, johon eilen olin vähällä menehtyä? Oi, kuinka suloista on tempautua tuollaisiin tunteisiin — suutele minua, Aleksanteri, toivon, että saisin kuolla suudelmasi minun huulillani.

Draga veti hänet luokseen.

Mutta kuningas nousi heti pystyyn.

— Minä olen alakuloinen, sanoi hän, — niinkuin aina, kun minun täytyy allekirjottaa kuolemantuomio.

— Kuolemantuomio? — Sinä, Aleksanterini, — tänään, juuri tänään toisena hääpäivänäni? — Siitä olisi sinut tosiaankin pitänyt säästää.

— Asia on kiireellistä laatua, oikeusministeri tahtoi siitä pikaisen päätöksen, sanoi kuningas hitaasti, samassa kuin Draga tutkivin silmin häntä katseli. — Kysymys on tuosta kurjasta, joka tavotteli Dragani henkeä, lurjus Stefan Naumovitschista; — oi, miksi noin säpsähdät?

— Minäkö? — minä säpsähdin, koska minuun kovasti koski, vastasi Draga, nopeasti malttaen mielensä, että kuninkaani hetkellä, jolloin hän voisi tuntea itsensä äärettömän onnelliseksi ja tuhat kertaa enemmän tehdä toisen ihmisen onnelliseksi, lisäsi hän haikeasti katsoen, ajattelee niin synkkiä asioita kuin kuolemantuomiota.

Ja sinä luulet sitte — Dragan ääni tuli tutkivaksi ja ikäänkuin hapuilevaksi, koska hän samalla heitti käsivartensa kuninkaan ympäri ja painautui häntä vasten — sinä luulet todellakin, että tuon, mikä hänen nimensä onkaan — tuon Stefan Naumovitschin todellakin täytyy kuolla?

— Tahtoisitko, että hänet armahtaisin? kysyi Aleksanteri hitaasti kääntäen kasvonsa hänen puoleensa. — Ajatteleppas: Jollei onnellinen sattuma olisi sinua pelastanut, niin tuo kurja olisi ampunut revolverinkuulan keskelle sydäntäsi!

— Juuri sentähden, että asia minua koskee, huudahti Draga, — en minä tahtoisi, että mestaus tapahtuisi. Se ehkä synnyttäisi Serbiassa pahaa verta. Parempi olisi siis sanoa: Kuningatar, joka nyt on niin onnellinen, on vaatinut, että kuningas käyttäisi ihanata armahtamisoikeuttansa. — Pyydän senvuoksi, kallis Aleksanteri, anna tuon raukan elää, nääntyköön hän kernaasti vankilassa kymmenen, kaksikymmentä vuotta — niin, koko elämänsä, se merkitsee vähemmän, mutta elä verta vuodata.

Tuskin oli Draga lausunut nämä sanat, ennenkuin Aleksanteri tarttui hänen käsiinsä ja käheällä huudolla veti hänet ylös sohvalta.

— Aleksanteri, rakkaani — mitä sinä teet? huusi Draga. — Miten on laitasi — millä olen sinua loukannut?

— Tunnusta, Draga, sanoi Aleksanteri hampaittensa välitse, terävällä ja vihaisella äänellä, että olet rakastanut häntä, tämä Stefan Naumovitsch hän oli — sinun rakastajasi, ja siksi rukoilet hänen puolestasi, siksi tahdot, että hänen pitää elää!

Draga kalpeni. Mutta hän oli menettänyt mielenmalttinsa vain hetkeksi.

Sitte hän päästi remakan naurun, ja hänen erinomainen tyyneytensä vaikutti kuninkaaseen niin suuressa määrässä, että tämä päästi hänen kätensä vapaiksi.

— Ilkeä ihminen! huudahti Draga. — Kuinka voi sinulla olla sydäntä minua noin säikyttää! Tunneppas, kuinka sydämmeni tykyttää — niin, tunneppas vaan! Tämä sydän on yksistään sinun eikä ole koskaan sykkinyt kenellekään muulle.

Tämän sanoessa hän pani Aleksanterin käden rinnalleen.

— Draga, Dragani, puhkesi Aleksanteri vapisevalla äänellä ja intohimon vimmassa sanomaan, — anna anteeksi, että häväisin sinua. Minä — minä rakastan sinua siinä määrässä, että olen mustasukkainen menneisyydellesi — ja jok'ikiselle, jolle vaan olet vähäisintäkin suosiota osottanut. — Oi, anna minun suudella itseäsi, painaudu minua vastaan, rakas vaimoni, ja minä tahdon — kas, tuo arpi oikeanpuolisessa olkapäässäsi! — sano minulle: kuka sinua niin suuteli, että tuo arpi syntyi! — Totuus esiin vaan, sillä minä olen sinun herrasi ja kuninkaasi!

Kuningattaren vasemmassa olkapäässä oli todellakin pieni arpi, jonka syynä epäilemättä ei ollut naarmua eikä sysäystä.

— Tämä arpi! sanoi Draga, kadottamatta mielenmalttiansa. — Kyllä kuninkaani, lasna ollessani kaaduin kerran rautaista hellaa vastaan, ja siitä ajasta lähtien olen kantanut tuota arpea muistona. — Mutta minä näen, että sinä tänä yönä vaan koetat hakea syytä minuun suuttuaksesi; huomenna ehkä olet paremmalla tuulella — hyvää yötä, kuninkaani! Jumala sinua suojelkoon ja Serbiata, sillä aikaa kuin nukut!

— Draga, huudahti Aleksanteri, sinä ajat minut pois, sinä käännyt minusta! — Kuinka nyt ovat asiat, Draga, oma Dragani, sinä itket?

— Eikö minulla sitte ole syytä itkeä, sanoi Draga nyyhkyttäen — nähdessäni, että olen kadottanut kuninkaallisen herrani luottamuksen? Otitko minut vaimoksesi ainoastaan tappaaksesi minut epäluulolla? Oi, jospa minut pikemmin olisit jättänyt köyhyyteeni ja yksinäisyyteeni — voi, kuinka onneton olen, minä kuningatar parka!

Näin sanoen hän vaipui sohvalle ja hautasi kasvonsa tyynyihin.

Aleksanteri seisoi siinä liikkumattomana, tietämättä mitä nyt tekisi.

Mutta sitte hän kumartui, suuteli Dragan niskaa ja pyysi häneltä sydämmellisesti anteeksi hellimmillä sanoilla, mitä saattoi löytää.

Mutta kului pitkä aika, ennenkuin hän sai nähdä vaimonsa kauniit kasvot ja hymyilyn hänen silmissänsä.

— Oletko antanut minulle anteeksi, Draga? kysyi Aleksanteri levottomasti, heittäytyen hänen jalkojensa juureen. — En koskaan, sen vannon sinulle, en koskaan enää ole mieltäsi pahottava. Mustasukkaisuuteni riistän sydämestäni, kuuletko, — minä uskon sinua, Dragani, minä vannon, että uskon sinua.

— Sinun täytyy antaa minulle todistus siitä, vastasi hän lujalla äänellä. — En ollenkaan välitä kelvottomasta Stefan Naumovitschistä, hän on kuoleman ansainnut. Mutta en tahdo, että hän kuolee; hän nääntyköön vankilassa ja kerran on hän minulta armoa rukoileva.

Lupaa minulle Aleksanteri, ettet allekirjota hänen kuolemantuomiotansa!

— Sen lupaan, vastasi kuningas epäröimättä, ja heti veti hän hänet taas rintaansa vasten.

Silloin äkkiä johtui Aleksanterin mieleen, että oli kutsunut luokseen poliisipäällikön ja hellästi vapautuen Dragan syleilystä hän sanoi:

— Hetkeksi täytyy sinun suoda anteeksi, mutta minä olen pakotettu tarkastamaan muutamia tärkeitä asiakirjoja. Oi, me kuninkaat emme koskaan saa olla rauhassa; meitä vaivataan elämämme autuaallisimpinakin hetkinä, emme koskaan kuulu itsellemme, vaan aina kansallemme. Jää hyvin, rakkaani; jätä minulle pieni vapaa paikka sydämessäsi, kohta olen taas luonasi.

Kuningas poistui ja laskeutui kiertoportaita, mutta tuskin oli peiliovi hänen jälessään sulkeutunut, ennenkuin Draga levottomasti haali kokoon tukkansa, sitoi sen päänsä yli ja kiinnitti kultakammalla.

— Heikko ihminen, joka kohta on oleva minun orjani, kuiskasi hän itsekseen. — Tällä kertaa kumminkin tunnen itseni kiitolliseksi hänen mustasukkaisuudestansa, sillä se pakotti hänen puhumaan Stefan Naumovitschistä, ja silloin sain häneltä viekkaasti Stefanin armahtamisen; muussa tapauksessa olisi hän allekirjoittanut hänen kuolemantuomionsa, ja minä ehkä en olisi saanut siitä mitään tietää, ennenkuin se olisi ollut toimeenpantu.

Mutta nyt — kuningas ei niin pian palaja; sentähden — toimitan heti
Nicodemille kruunun!

Aleksanteri oli kumminkin palannut makuuhuoneeseensa. Täällä nim. Benjamino oli hänelle ilmottanut, että poliisipäällikkö oli viereisessä huoneessa.

Kuningas veti yötakkinsa silkkinuorat kireämmälle, järjesti sitte vähän tukkaansa ja astui alentuvaisen näköisenä työhuoneeseensa.

Poliisipäällikkö Lazar tervehti häntä syvällä kumarruksella.

— Teidän majesteettinne on käskenyt minun tänne tulemaan, sanoi Lazar alamaisella äänellä, — eikä mikään yön hetki ole liian myöhäinen, kun kuninkaan palvelemisesta on kysymys.

Aleksanteri oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen sirotekoiselle tuolille ja sanoi, viitaten paksuun asiakirjasiteeseen, joka oli hänen edessänsä:

— Te olette tuoneet tiedonantorekisterin?

— Kyllä, tein niinkuin teidän majesteettinne käski, toin M. siteen. Tiedonantorekisteriä on pidetty mitä suurimmalla huolellisuudella, sitä minä yksin hoidan, eikä kenenkään muun silmä kuin minun ole saanut sitä lukea.

— No, kuinkas on asian laita?… Ovatko sitte nämä asiakirjat ehdottomasti totuuden mukaiset? kysyi kuningas.

— Luulen minulla olevan syytä, teidän majesteettinne, olla ylpeä tästä työstäni. Kaikkien niiden Belgradin asukasten nimet, jotka yleensä voivat tulla kysymykseen, ovat tähän kirjotetut, he ovat, niin sanoakseni, tähän kirjaan valokuvatut. Olen tutkituttanut heidän entisyyttänsä ja tarkoin vaarinottanut heidän nykyisiä olojansa. Jos kuninkaani tahtoo tulla tuntemaan jonkun henkilön entistä elämätä, niin olkaa hyvä ja sanokaa vaan minulle henkilön nimi, ja teidän majesteettinne voi omin silmin tulla vakuutetuksi siitä, että tiedonantorekisteri antaa täysin luotettavan vastauksen.

— Ehkä! sanoi Aleksanteri muutaman minuutin epäiltyänsä. — Hyvä, Lazar, hae — Draga Maschinin nimi.

Lazar säpsähti ja hänen piirteensä saivat oudon ilmeen; ja syvästi kumartaen hän sanoi:

— Sekin nimi löytyy minun kirjassani; ja minä aijoin jonakin päivänä pyytää teidän majesteettinne lupaa saada rekisteristä poistaa kysym. olevat lehdet, sillä Serbian kuningattaresta ei tämä kirja saa antaa mitään tietoja. Mutta tunnen itseni onnelliseksi, voidessani vielä näyttää nämä lehdet — tässä ne ovat.

Helposti ja paljon etsimättä oli Lazar avannut kirjan siltä kohtaa, mihin oli kirjotettu: "Leski Draga Maschin, syntyisin Lunjevica."

Kuningas Aleksanteri varjosti kädellä silmiänsä, koskei hän tahtonut
Lazarille ilmaista sielunliikutusta, joka silmissä kuvastui.

Hän vapisi levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näistä lehdistä löytävänsä jotakin, joka yhdellä iskulla veisi häneltä koko hänen onnensa.

Mutta kun Lazarin ääni kohtasi hänen korvansa, tuntui kuin sentnerin paino olisi sydämeltä vierähtänyt.

— Tässä kirjassa, sanoi poliisipäällikkö mielistellen, — löytyy tuskin yhtään lehteä, joka voi osottaa niin paljon hyvettä, todellista naisellisuutta ja sydämen hyvyyttä kuin nämä.

— Todellakin, puhkesi kuningas sanomaan ilosta väräjävällä äänellä, jonka jälkeen rupesi innokkaasti lukemaan.

Lazar tarkasteli häntä silloin halveksien.

Hän tiesi liiankin hyvin, että hän itse muutamia päiviä sitten Dragan toimesta oli poistanut tästä kirjasta kolme lehteä ja sitten kiinnittänyt toisia niiden sijaan.

Mutta kuningas Aleksanteri ei huomannut, että kiinnitetyt lehdet olivat väriltään valkoisempia kuin kirjan muut lehdet, jotka jo olivat alkaneet kellastua. Hän siis suurimmalla innolla luki, sisäisellä tyytyväisyydellä ja salaisella riemulla, sillä niillä lehdillä ylistettiin Draga Maschinia naisten malliksi, jonka entinen elämä ei kyennyt yhtään ainoata tahraa osottamaan.

— Minä olen teihin tyytyväinen, poliisitirehtori Lazar, sanoi kuningas; te näytte pitävän tiedonantorekisteriä erinomaisen tarkasti, tyydyttävällä ja totuutta vastaavalla tavalla. Kas tässä, ottakaa kirja taas mukaanne, ja pyydän, ettette anna kenenkään saada vihiä tästä yöllisestä kuulustelusta.

— Teidän majesteettinne, huudahti Lazar, — kuninkaani salaisuudet ovat minulle kallisarvoisia esineitä, jotka lukitsen sieluni sisimpään soppeen.

Lazar ojensi samalla ulos kätensä kirjaa ottaakseen, jonka kuningas oli hänelle lykännyt; mutta samassa silmänräpäyksessä kuin hänen piti se ottaa, pani Aleksanteri vieläkin kerran kätensä sen päälle.

— Odottakaa hetkisen, Lazar! huudahti hän. — Samalla kun kirja on luonani, olisi erittäin hyvä ottaa selkoa vielä yhdestä henkilöstä. Tämähän on side M? M:n jälkeen tulee N. Niinkuin näkyy, on kirjassa osa sitäkin kirjainta.

Olkaa siis hyvä, herra poliisitirehtori, ja hakekaa minulle nimi Stefan
Naumovitsch!

Lazar kalpeni ja seisoi liikkumattomana. Mutta kuningas huusi hänelle melkeinpä ankaralla äänellä:

— Ettekö kuullut käskyäni, herra poliisitirehtori? Minä tahdon nähdä lehden: "Stefan Naumovitsch."

Lazar alkoi kirjaa selailla. Tätä selailua kesti jotenkin kauvan, kunnes vihdoin avautui lehti, jonka yläsyrjässä luettiin Stefan Naumovitsch.

Kuningas oikein ahmimalla luki kirjan sisällön. Hänen päähänsä oli pujahtanut, että jos Naumovitsch koskaan oli ollut suhteessa Dragaan, niin täytynee se olla tässä merkitty, jos Belgradin salapoliisin kotkansilmät todellakin kykenisivät tunkeutua kaikkialle, keksiä suurimmatkin salaisuudet.

Aluksi luki hän jotakin välinpitämättömästi, sillä kirjaan oli merkitty, että Naumovitsch oli syntyjään serbialainen, rikkaan tilanomistajan poika, että hän oli kadettina mennyt Nischin sotakouluun, missä oli moitteettomasti käyttäytynyt sekä sitte tutkinnon suoritettuaan astunut kuninkaalliseen kaartiin. Älykkääksi, ajattelevaiseksi ja rauhalliseksi upseeriksi kutsui häntä tiedonantorekisteri.

Sitte seurasi Lazarin omin käsin kirjotettuna:

"Helmikuun 7 p:nä 1901 Stefan Naumovitsch näyttää joutuneen huonoon seuraan, hän näkyy usein öisin häviävän leski Draga Maschinin asuntoon, ja eilen huomasi poliisimies Cyrill, että hän vasta kuuden aikana aamulla lähti sieltä. Häntä lukuunottamatta ei ketään muuta ollut lesken luona."

Kuningas Aleksanteri vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet tuhkanharmaiksi, ja käsi lensi hermostuneesti sinne tänne turmiota tuottavalla paperilla.

— Hyvä on, Lazar, ähkyi hän. — Teidän kirjanne on todellakin erittäin huvittava — erittäin seikkaperäinen. Mutta — minä tahtoisin antaa teille aineksia uudeksi osastoksi Stefan Naumovitschin tilillä, loppupäätökseksi, Lazar — kas tässä se on!

Kuningas tempasi kirjearkin, ja kirjotti siihen vapisevalla kädellä muutamia rivejä, joiden alle hän sitte piirsi nimensä. Sitte hän nousi pystyyn ja jätti paperin Lazarille sanoen:

— Hae heti käsiin linnanpäällikkö! Tämä käsky on viipymättä toimitettava; sitä ei millään ehdolla peruuteta. — Mene nyt, Lazar, minä luotan teidän uskollisuuteenne!

Sillä aikaa kuin kuningas lausui nämä sanat, oli Lazar katsahtanut paperiin, ja hän näytti hämmästyneeltä.

— Teidän majesteettinne! sanoi hän. — Te käskette että — jo tänä yönä — eikä mitään armoa?

— Ei mitään armoa! huudahti Aleksanteri. — Millä oikeudella sitä kysytte? Olenko sitte armosta kirjottanut? — Verellä olen kirjottanut.

— Niin, verellä, teidän majesteettinne, vastasi Lazar, joka tunsi väristyksen ruumiissaan, — verellä, jonka tulee jo tänä yönä vuotaa, jo muutamien harvojen hetkien kuluttua. Minä menen viemään linnanpäällikölle tämän käskyn. Eikö pitäisi lähteä pappia hakemaan…

Aleksanteri kumminkin heitti häneen katseen, joka sulki hänen suunsa ja pakotti hänen mitä pikemmin vetäytymään syrjään.

— Lazar — Lazar! huusi kuningas hänen perästänsä. — Muistakaa parhaimmat ampujat — sano se linnanpäällikölle — kaksitoista miestä — on katsottava, että hän jo ensimäisen yhteislaukauksen jälkeen suistuu kuolleena maahan.

Tuskin oli kuningas jäänyt yksin, kun hän taas kiiruhti kirjoituspöydän ääreen; kiinnitti silmänsä vielä auki olevaan tiedonantorekisteriin ja pusersi muutamia sanoja tuijottavin silmin.

— Koko yön — aina kello 6:teen aamulla — ja yksin — ha, ha! Ja hän on valehdellut — arpi — selvää on, että se on himon muistomerkki, ja Stefan Naumovitsch on ollut…

Raju huuto tunkihe äkkiä kuninkaan rinnasta, huuto, joka tuntui osottavan jotakin kauheata; sitte alkoi Aleksanterin pieni vartalo horjua, ja kohta makasi hän pehmeällä matolla, joka peitti lattian.

Kumea kaatuminen matolle ja käheä huuto, minkä kuningas päästi, samassa kuin vaahto juoksi suusta ja silmät hirveällä tavalla vääristyivät, oli kuulunut ylös Dragan makuuhuoneeseen.

Hän senvuoksi kiiruhti kiertoportaita alas ja astui huoneeseen, samassa kuin kamaripalvelija, joka samoin omalla tahollaan oli kuullut epäilyttävän äänen.

He havaitsivat kuninkaan ruumiin nytkähtelevän, ikäänkuin olisi ollut kuolemaisillaan.

Näky oli Dragasta niin hirvittävä ja kamala, että kaikki veri tunkeutui sydämeen, ja hän seisoi siinä kivettyneenä.

— Mitä tämä merkitsee? sammalti hän. — Benjamino — kuningas — tuokaa lääkäri — lääkäri!

— Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! sanoi Benjamino äkkiä. — Älkää Jumalan tähden sanoko mitään, antakaa sähkökellon olla käyttämättä! Kuningas on käskenyt, että kun hän sattuu saamaan tällaisen kohtauksen, ei kukaan ihminen saa astua siihen huoneeseen, missä hän silloin makaa.

— Tuo ei siis ole ensimäinen kerta? kysyi Draga äkkiä. Sinä olet siis ennenkin nähnyt kuningasta tuon hirvittävän taudin kohtaavan? Myönnä se minulle ja luota minun suosiooni!

Italialainen nyökäytti päätänsä.

— Se on langettavantaudin kohtaus, sanoi kamaripalvelija. — Sitä kuningas on potenut nuoruudestaan saakka. Minun täytyy kumminkin pitää se salassa — oi, minä rukoilen teidän majesteettianne, älkää pettäkö minua!

Dragaa puistatti.

Tuommoisen miehen käsiin hän siis oli jättänyt tulevaisuutensa onnen. —
Oi, kuinka kauhealta kuningas näytti. Draga kääntyi pois.

— No, jos nyt on kuninkaan tahto, sanoi Draga kylmästi — että hänen tautinsa on pysyvä salaisuutena, niin pidä se visusti salassa, Benjamino. Vie kuningas nukkumaan ja vartioi häntä huolellisesti, ja kun hän taas toipuu, niin älä puhu hänelle, että olen hänet tuossa tilassa nähnyt. — Hyvää yötä!

Draga kiiruhti ulos huoneesta, sillä jalat melkeinpä pettivät.

— Ja tuommoiseen mieheen olen nyt sidottu koko elinajakseni! sanoi hän ähkyen. — Oi Jumalani, on varsin vaikeata olla kuningatar. Ja se jota rakastan, on vankilassa, kuoleman uhkaamana, töin tuskin onnistui minun täksi yöksi pelastaa hänen henkensä. — Oi, Stefan, miksi hylkäsit minut, mikset kuullut minun rukouksiani ja antanut minun vapauttaa itsesi pyövelin kynsistä — miksi?

Hän äkkiä vaikeni. Silmänsä kääntyivät pieneen pöytään päin, jolla oli paljo esineitä. Tuon pöydän ääressä oli Aleksanteri varmaankin riisuutunut.

Tässä oli nimittäin kukkaro ja kultasormukseen sidottuna avain, joka näytti olevan hyvin taidokkaasti tehty.

— Avain! huudahti Draga. — Juuri sitä avainta etsin, sillä se avaa salaisen kaapin, missä kruunua säilytetään. Kuningas lepää tajutonna sohvalla — tilaisuus on otollinen. Ei, veli Nicodem, et tarvitse turhaan odottaa — kohta tuon sinulle Serbian kruunun! Nyt tahi ei koskaan…

VIIDESTOISTA LUKU.

Haudan partaalla.

Nopealla liikkeellä tempasi Draga avaimen ja kätki sen vapisevaan käteensä. Varovasti hän sitte katsoi ympärilleen; nähdäkseen, olisiko joku voinut häntä huomata.

Aänetönnä hiipi Draga ulos kuninkaan makuuhuoneesta ja meni käytävää pitkin.

Rikoksentekijän tavoin hän katsoi ympärilleen. Mutta kaikki oli hiljaista, konakissa jo kaikki nukkuivat, joten hän rauhassa ja varmasti saattoi kulkea rikoksellista tietään.

Kohta oli hän käytävän päässä tavannut oven. Ja nyt hän taas meni muutamien huoneiden läpi, kunnes seisoi huoneessa, joka oli merkillinen siitä, että sen eräällä sivulla oli rautainen ovi.

Tämän oven takana, sen Draga tiesi, löytyi Serbian kruunu y.m. kalleuksia, jotka kuuluivat kuningasperheeseen ja ainoastaan erityisissä juhlatiloissa, tulivat käytäntöön.

Rautaristikolla varustetun ikkunan lävitse, joka oli kadulle päin, tulvasi sisään kuuvalo. Siinä oli tarpeeksi valoa, niin että Draga ei enempää tarvinnut rikoksellista tointansa varten.

Hän pisti avaimen rautaoven lukkoon. Mutta hänen kätensä vapisi niin kovin, että hänen ensin täytyi levähtää hetkinen, ennenkuin saattoi avaimen oikein asettaa. — Kun tämä oli onnistunut, väänsi hän kiireesti ja ovi aukeni.

Muurissa tuli näkyviin syvennys, ja Dragan silmissä säkenöi kalliita jalokiviä, jotka kimaltelivat vitjoista ja risteistä, korvarenkaita y.m. — Obrenovitschien perhe-aarteita. —

— Ja vaikkapa kaiken tuon anastaisin, sanoi Draga uhmaillen itsekseen, kukapa minua siltä kykenisi rosvoksi nimittämään? Eikös tuo ole nyt minun omaisuuttani? Enkö samalla hetkellä ole sitä hankkinut, kun antauduin tuolle miehelle — ilman rakkautta? — Mutta ei, ei, en yhtään noista koristeista halua, ainoastaan tämän tahdon juuri nyt. —

Näin sanoen pani hän kätensä ruskealle lippaalle, jonka kulmat olivat teräskiskoilla varustetut.

Lippaassa oli kruunu, sen kyllä Draga tiesi, nostaessaan sitä nahkanauhasta.

Nopeasti asetti hän sen lattialle, sulki rautaoven ja kätki avaimen povelleen.

— Kuningatar, joka varastaa kuninkaansa kruunun! mutisi Draga pilkallisesti. — Jaa, tuo ei paljoa merkitse; — katsokoon, ettei kukaan muu ota hänen kruunuansa. Se olisi hullumpaa.

Linnankello oli juuri lyömäisillään; Dragan pään yläpuolella surisi ja suhisi palkeissa, sitte jyrisi kello kahtatoista — oli keskiyö.

— Aivanpa viime hetkessä! kuiskasi Draga. — Nicodem on jo kauvan minua kioskissa odottanut, sinne täytyy minun kiiruhtaa, ettei hän vain jäisi junasta, jolla hänen tulee matkustaa.

Draga kiiruhti huoneesta, laahaten raskasta lipasta; sen sisältävät miljoonat, painoivat hänet melkeinpä maahan.

Mutta mitäpä ei vaimo taida, kun hän on päättänyt ajaa tahtonsa läpi.

Draga tuli alas puistoon.

Päiden varjossa kuningatar hiipi eteenpäin, viedäkseen saaliinsa turvallisuuteen.

Kioski sukeutui hänen eteensä.

Kun hän sitä lähestyi astui Nicodem ulos häntä vastaan ja kysyi kiihtyneenä:

— Onko sinulla kruunu mukanasi?

— Kirottu! Oletpa kauvan odotuttanut itseäsi.

— Minulla on mukanani sinulle sitä, mitä lupasin, vastasi Draga. —

Pyydän vaan, Nicodem, että menettelisit varovaisesti. Kolmen päivän kuluttua täytyy kruunun olla takaisin Belgradissa. Ja jos annat vaihtaa oikeat kivet vääriin, niin katso vaan, että nuo taidokkaasti sovitetaan aukkoihin!

— Elä siitä ole huolissasi, sisar kulta, sanoi nuori upseeri, ojentaen ahnaasti vapisevat kätensä kallisarvoista kapinetta ottaakseen. — Ei kuningas eikä kukaan muukaan ole huomaava, että Serbian kruunu on arvossa menettänyt pari miljoonaa. Se on säteilevä yhtä paljon tekokivillään kuin oikeilla. Annas tänne vaan! Ja nyt hyvästi! sillä minulla ei ole aikaa tuhlata.

Vaununi odottavat minua puiston portilla. Voi hyvin ja ole — huoleti. Kolmen päivän kuluttua näemme taas toisemme. Ja silloin on kruunu tekokivineen taas oleva kuninkaan aarrekammiossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Nicodem kadonnut ruusupensaan taakse.

Surullisin silmin katsoi kuninkaallinen sisar hänen jälkeensä.

Pelaanpa todellakin korkeata peliä. Ja voi minua, jos sen menetän! mutisi hän.

Mutta Nicodem on oikeassa; minä tarvitsen rahaa, paljon rahaa, sillä hovissa on elukoita, jotka minun täytyy ostaa.

Velkojanikin ahdistavat minua. Ne velat, jotka leski Maschin on tehnyt, täytyy kuningatar Dragan niin pian kuin mahdollista hommata maksetuiksi.

Tämä kaikki on minulle mahdollista niin pian kuin Nicodem antaa minulle rahat Wienistä.

Sitte katseli hän ympärilleen ikävöivin katsein.

Kuinka kaunis on kesäyö! huudahti hän. — Loistavat kuoriaiset parveilevat pensaissa, kuu valaa hopeita puiden lehdille, kukat tuoksuavat kuin unessa.

— Oi, tämä yö on kuin luotu rakkaudelle! Ja minä, — hän levitti kätensä, kuin tahtoisi hän syleillä näkymätöntä rakastajaa ja vetää hänet puoleensa — ja minä, kuningatar, olen niin köyhä rakkaudesta, kun ehkä köyhin kerjäläinen Belgradissa, hiipii sydämen puoleen, joka on hänen omansa!

Oi Stefan — Stefan Naumovitsch, mikset vaella nyt kanssani puistossa, mikset istu vierelläni tuolla penkillä, nojaten päätäsi minun päähäni ja poskeasi minun poskeeni — se olisi kuninkaallista ihanuutta, eikä tämä kurja purppura, jonka hankin itselleni!

Ei mistään hinnasta olisi Draga nyt tahtonut mennä sänkykamariinsa.

Hän värisi ajatellessaan sitä yksinäisyyttä, joka häntä siellä odotti.

Siksi kulki hän syvemmälle puistoon ja tuli paikalle, jossa ei ollut koskaan ennen ollut.

Taivas täynnä tähtiä levisi hänen yläpuolella, ja kuu saattoi häntä tiellä.

Äkkiä hän pysähtyi…

Avonaisella paikalla, korkeiden puiden ympäröimänä, näki hän kaksi sotamiestä, jotka olivat hautaa kaivamassa. Salaman nopeudella vetäytyi Draga puiden taakse.

Siellä hän kumminkin seisahtui, ja paksun puunrungon takana kuuli hän, mitä molemmat sotamiehet sanoivat toisilleen. — Minä luulen, toveri, sanoi toinen, — että nyt täytyy taas jonkun raukan ajatella lähtöänsä. Tuhat tulimaista, tässä maassa tosiaankin pidetään kovaa kiirettä, ja niin salaperäisesti — keskellä yötä! Minua häntä säälittää, vaikka en ollenkaan tiedä, kuka se on.

— Mitä se sinua liikuttaa? vastasi toinen sotamies. — Päällikkö on käskenyt meidän kaivamaan haudan ja sen me teemme emmekä tarvitse kysyä, kuka siinä tulee lepäämään. Ehkäpä se on joku liittoutuneista, joka hääjuhlien aikana ahdisteli kuningattaren henkeä.

— Kuningatar on tosiaankin kaunis nainen, sanoi toinen sotamies. — Olisipa hauska tietää, voiko hän tuntea itsensä onnelliseksi kuninkaan kanssa?

— Kyllä, eiköhän mahtane! sanoi toinen nauraen, työntäessänsä lapion maahan. — Kuninkaan kanssa jakaa hän kruunun, ja jonkun toisen kanssa, josta hän paremmin pitää, jakaa hän sydämen. Muistathan toveri, kuinka heidän on tapana laulaa kotona vuorilla.

Draga seisoi, uskaltamatta tuskin vetää henkeänsä. Hän ei itse tietänyt, mistä se johtui, mutta hänen silmänsä äkkiä kostuivat, ja kaksi suurta kyyneltä juoksi pitkin poskia.

Silloin hän kuuli askeleita, ja puiden takana esiintyi avonaisella paikalla ilmiö, joka saattoi jääkylmän väristyksen kulkemaan hänen selkänsä läpi.

Pimeästä puiden lomitse esiintyi nimittäin kaksitoista sotamiestä, jotka kantoivat kiväärejä hartioillaan ja joita upseeri johti.

Ne olivat jaetut kahteen osastoon ja niiden välissä kulki mies, pää pystyssä, kasvot kuolon kalpeina ja syvän surun valtaamina.

Käsiensä ympärillä oli onnettomalla ketjuja, jotka perässä laahasivat.

— Stefan! tahtoi Draga huudahtaa, kauhusta, Stefan Naumovitsch! —

Tuo huuto tukahtui kumminkin, sillä hän ei kyennyt saamaan yhtään sanaa huuliltaan. Puoleksi tajuttomana nojasi hän puun runkoa vastaan, joka häneltä salasi sen paikan, jolla sotamiehet seisoivat vankineen. Hän tunsi itsensä melkeinpä pyörtyvän.

— Joko hauta on valmis? kuuli hän upseerin kysyvän.

Molemmat sotamiehet vastasivat myöntävästi ja vetäytyivät takaisin.

Stefan Naumovitsch! sanoi upseeri nyt vangille. Asettukaa tämän haudan reunalle. Minun täytyy ilmottaa teille, että teidät ammutaan, hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä, joka äsken on saapunut linnanpäällikölle.

- Ammutaan! kuului Stefanin huulilta. — Ainakin saan toki kuolla kuten rehellinen sotilas. Se on enemmän kuin olin odottanut.

Mutta nämä kahleet otatte kai pois, toveri? Ettehän tahtone, että minun täytyy kuolla kahleissa!

Upseeri viittasi vaieten, kaksi sotilasta astui esiin ja vapautti
Stefanin raskaista kahleista, jotka kolkosti kalisten putosivat maahan.

Draga luuli tulevansa hulluksi.

Vastustamaton voima veti häntä haudalle, hän tahtoi rientää Stefanin vierelle, tahtoi kietoa kätensä hänen ympärilleen, suojella häntä luodeilta omalla ruumiillaan, estää heitä toimeenpanemasta veristä kuolemantuomiota; mutta — hän ei uskaltanut. —

Kuninkaan käsky — kuinka saattoi hän ajatella estää sitä, mitä kuningas itse oli käskenyt toimeenpanna.

— Hän on pettänyt minut! sähisi Draga hampaittensa välissä, hänen kasvonsa vääristyivät ja saivat kostonhimoisen ilmeen.

— Hän tappaa minun oman rakastettuni, vaikka hän on vakuuttanut minulle, että Stefan Naumovitsch saa elää. —

Ha, ha, niin vähän arvoa on siis kuninkaan sanalla, niin vähän puolison valalla!

Ah, koko elämäsi tuskalla ja piinalla saat minulle maksaa, Aleksanteri, sen veren, joka tässä vuodatetaan!

Hän tarttui molemmin käsin puuhun kiinni, ja painoi hehkuvat kasvonsa sen kovaa, rosoista kuorta vasten, hän pelkäsi itseänsä, hän pelkäsi, että rakkaus hänen sielussaan voittaisi järjen ja johtaisi hänet tekoihin, joita hän sitte saisi katkerasti katua.

Aleksanteri ei antaisi hänelle koskaan anteeksi, jos hän äkkiä astuisi sotamiesten eteen pelastamaan Stefania.

Hän tunsi hänet.

Hän oli heikkouteen asti hyväntahtoinen, mutta voi sitä, joka loukkasi hänen turhamaisuuttaan!

- Aika on tullut! sanoi upseeri — Laittautukaa kuntoon, toveri! Suokaa anteeksi, että minun täytyy lausua ratkaiseva sana, joka katkaisee teidän elämänlankanne. Mutta, tiedättehän — virkani —

- Ei sanaakaan enää, toveri! Minä tunnen teidän velvollisuutenne, se on lahjomaton. Mutta jos tahdotte tehdä minulle viimeisen palveluksen, niin antakaa minulle papyrossi ja antakaa sitte vielä aikaa, että ehdin polttaa sen!

- Se on vasten minun määräyksiäni, toveri, mutta — enhän olisi ihminen, joll'en täyttäisi tätä teidän viimeistä vaatimatonta pyyntöänne. Olkaa hyvä ja ottakaa!

Stefan Naumovitsch sytytti papyrossin niistä, joita upseeri ojensi hänelle.

Mietteissään katsoi hän sinisiä savupilviä, jotka kiertelivät ylös hänen päänsä yli.

Tämä palaa niin pian, tämä papyrossi! sanoi hän puoliääneen itsekseen.
Kun se on loppunut, niin silloin minun elämänikin loppuu.

Nämä savupilvet ovat kuin minun olemassaoloni, joka katoo niin pian!

Ei mikään kynä kykene kuvaamaan, mitä Draga kärsi näiden muutamien minuuttien aikana.

Oi, mitä olisikaan hän antanut, jos olisi voinut saada tälle papyrossille voiman, ettei se olisi koskaan palanut loppuun!

Mutta hän ihaili myöskin Stefanin sankarimaisuutta ja kylmäverisyyttä, jolla katsoi vasten kuolemaa.

Niin, hän oli mies — varustettu miehen koko kauneudella ja hyveillä.

Ja tuolla ylhäällä palatsissa makasi toinen kiemurrellen kouristusten vallassa, se raukka, joka nyt uskalsi ottaa tällaisen miehen elämän.

- Kolme savua vielä, toveri, sitte olen valmis, sanoi Stefan — kolme savua ja sitte — hautaan!

Upseeri viittasi sotilaille, jotka asettuivat pitkään riviin.

Hekin näyttivät synkiltä ja vastahakoisilta, mutta täytyihän heidän tehdä velvollisuutensa.

Nyt, koska vaan haluatte, toveri, sanoi Stefan, heittäen papyrossin jäännökset taaksensa hautaan. — Tuhkaa, ei muuta kuin tomua, samaa, joksi minäkin tulen muutamien sekuntien perästä.

— Enkö saa sitoa teidän silmiänne, toveri? kysyi upseeri ottaen nenäliinan taskustaan.

— Ei, viimeisen kerran tahdon vielä katsella maailman kauneutta — oi, sehän on niin kaunis, niin ihmeellisen kaunis!

Tämä taivas tähtiä täynnä, kuu tuolla ylhäällä niin lempeänä ja puhtaana ja puu tuolla lehtipuvussaan ja — kasvot — ei, ei, se on näköhäiriö, minä en tahdo heittää siihen viimeistä katsettani, — ennemmin ummistan silmäni — tätä en toki tahdo katsella — Dragan vietteleväisiä, viekkaita kasvoja!

— Katsokaa nyt, kyllä on parempi, että annatte minun sitoa silmänne, sanoi upseeri, astuen hänen luokseen.

— Niin — parempi, myönsi Stefan — mutta antakaa minulle liina, että saan sen itse sitoa — no, nyt se on tehty.

Ja kun hän seisoi siinä sidotuin silmin, väreili hymy hänen huulillaan ja hän kuiskasi hiljaa, hyvin hiljaa:

— Nyt näen vaan ne suloiset enkelinkasvot, joissa kaikki maailman kauneus yhdistyy, sinun piirteesi Geniani! Hyvästi sinä, joka petit minut, nyt kuolen minä sinun tähtesi! Minun pitäisi vihata sinua, ja sittenkin — minä en voi.

Oi Genia, miksi teit minulle näin! minä kuolisin mielelläni, jos et juuri sinä olisi kaivanut hautaani!

Draga oli hiipinyt lähemmä kulkien puusta puuhun: hän oli nyt tullut aivan lähelle hautaa, josta kostean lämpimän mullan haju löi häntä vastaan.

Hän seisoi vaan parin askeleen päästä Stefanista.

Hän puristi käsillään kuumia ohimoitaan ja silmänsä olivat auki.

Hän olisi tahtonut paeta, mutta ei voinut.

Hänen täytyi katsella tätä kauhistuttavaa näkyä, hänen täytyi, — vastustamaton voima pakotti hänet siihen.

- Jumalan nimeen siis! huusi upseeri, joka oli komentamassa. — Me olemme vaan toimeenpanevat kädet, joiden täytyy sokeasti totella — aseisiin! sotilaat — ojentakaa!

Kiväärit kohosivat, niiden ääni synnytti Dragassa väristyksen, joka kävi läpi luiden ja ytimien!

— Tähdätkää oikein — sotamiehet! huudahti Stefan. Tässä on sydämeni!

Upseeri nosti hitaasti miekan, joka kiilsi kuutamossa.

Sotamiehet ojensivat.

Vielä silmänräpäys, ja se olisi tapahtunut, kaksitoista kuulaa olisi silloin lävistänyt Stefanin rinnan — mutta…

— Seis! kuului silloin käskevä ääni, levoton ja kiihkeä. — Seis, elkää ampuko! — Alas kiväärit! Minä, kuningas, käsken sen.

Se oli kuningas, joka äkkiä ilmestyi sille paikalle, jossa hirvittävä toimitus tapahtui.

Hänet nähdessään laskivat sotamiehet heti kiväärinsä. Komentava upseeri seisoi kuin kiinikasvaneena maassa miekankärki alaspäin.

Mutta Stefan Naumovitsch ei nähnyt kuningasta; musta side esti häntä siitä. Ja olihan hän jo sanonut jäähyväiset maailmalle, niin ett'ei hän ollut kuullut kuninkaan sanoja, jotka olivat pelastaneet hänen elämänsä.

— Miksi ette jatka? huudahti Stefan Naumovitsch, miksi ette ammu? Oi
Jumala, elkää toki kiusatko minua, antakaa loppua!

Myöskin Draga, joka ei hetkeksikään ollut kääntänyt katsettaan kauhun paikasta, tunsi heti kuninkaan, sillä kuu valaisi hänen vartalonsa hopeavalollaan.

Häneltä pääsi heikko huudahdus, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli tuonut Aleksanterin tänne.

Ripein askelin lähestyi Draga kuolemaantuomittua.

Hän ojensi kätensä ja repi itse siteen tämän kasvoilta.

Stefan Naumovitsch horjui. Rajuin, sekavin, katsein katseli hän ympärilleen.

Ah, pakotettiinko hänet vielä kerran katsomaan tätä maailmaa, jonka hän oli jättämäisillään?

— Missä minä olen? änkytti hän, tarttuen päähänsä molemmin käsin. —
Mitä on sitte tapahtunut?

Minähän elän, minä elän, ja tuossa — oi, kuningas — kuningas
Aleksanteri!

— Niin, kuningas, vastasi Aleksanteri vaikealla äänellä — joka tahtoo puhua kanssasi, Stefan Naumovitsch — joka on keskellä yötä jättänyt kuninkaallisen palatsinsa, riistääkseen sinut hirvittävästä kohtalosta.

— Herra upseeri, jättäkää heti sotilainenne tämä puisto, viekää joukkonne takaisin linnoitukseen!

— Minä otan nyt vangin teiltä ja pidän huolta, ettei hän pääse karkuun, lisäsi kuningas pidätetyllä naurulla.

Upseeri tervehti, sitte antoi hän joukolleen käskyn ja minuuttia myöhemmin etenivät sotamiehet puiden taakse.

Stefan Naumovitschista tuntui, kuin olisi hän nähnyt unta. Tuossa seisoi hän äsken avatun haudan reunalla, joka oli häntä varten tehty, johon hänen olisi pitänyt syöksyä sitte kuin ne kaksitoista kuulaa olisivat hänet lävistäneet. Edessään näki hän kuninkaan yhtä kalpeana kuin tavallisesti, hän oli kuullut kuninkaan puhuvan — taivaan Jumala, eihän tämä voinut merkitä mitään pahaa, sillä kun kuningas tulee jonkun ihmisen luo, joka on joutunut pyövelin käsiin, silloin voi tämä kuningas tuoda vaan armoa, armoa, eikä mitään muuta kuin armoa!

Dragankin sydän löi kiivaasti.

Uudestaan kysyi hän itseltään, mikä oli niin äkkiä muuttanut
Aleksanterin mielen.

Hän hiipi yhä lähemmäs, hyvin lähelle, niin että hän voi kuulla joka sanan, jonka kuningas sanoi Stefanille.

— Stefan Naumovitsch, huudahti Aleksanteri, minä olen tänä yönä allekirjoittanut sinun kuolemantuomiosi ja käskenyt heti sen toimeenpanemaan.

Sinä olet todella ansainnut kuoleman. Mutta, minä lahjoitan sinulle elämän, sillä nyt vasta tiedän minä, että minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, eikä kukaan voi sanoa, että kuningas Aleksanteri on kiittämätön.

Vai etkö ehkä ole sama Stefan Naumovitsch, jatkoi kuningas hetken perästä, jonka ajalla hän ehkä oli odottanut vastausta Stefanin huulilta, jota ei kumminkaan tullut — etkö ole sama Naumovitsch, joka kerran manöövereillä Nischin lähellä heittäytyi erään mielipuolen yli, joka kohotti tikarin minua kohti?

— Minä olen sama Naumovitsch! vastasi nuori upseeri. — Ja minulla on vielä rinnassani arpi muistona mielipuolen tikarinpistosta.

Sillä kertaa pelastin sinun elämäsi, kuningas Aleksanteri! Jos olisin tiennyt, mitä tulevaisuus kätki helmassaan, en olisi välittänyt tuosta mielipuolesta.

Aleksanteri säpsähti, hänen kulmakarvansa rypistyivät ja hän katsoi synkästi Naumovitschiin.

- Nyt tiedät, kuningas Alexander, missä asemassa olemme toisiimme, jatkoi Naumovitsch. — Kutsu nyt takasin sotilaat ja käske heidän uudestaan ojentaa kiväärinsä minua kohti ja lävistää sydämeni!

Minä tiedän, että olen menettänyt elämäni, mutta siitä minä en välitä.

— Sinä olet tahtonut ottaa hengiltä vaimoni, kuningattaren, vihaatko häntä sitte niin kovin? Onko minun Dragani tehnyt sinulle niin paljon pahaa, loukannut sinua niin suuresti, että olet päättänyt tappaa hänet?

- Kuningatar ei ole koskaan loukannut minua, vastasi Naumovitsch lujalla äänellä — minä en vaan koskaan voi antaa hänelle anteeksi, että hän on tullut Serbian kuningattareksi!

Sinä erehdyt, Stefan Naumovitsch, kuten moni muukin! Minun Dragani tekee teidät kaikki onnellisiksi, sillä hän ansaitsee saada ylhäisimmän paikan maassa, hän on täysin arvokas olemaan minun puolisoni!

Sinä et tunne häntä; vieläpä arvostelet häntä väärin. Hänen vihollisensa, jotka eivät soisi hänen kantavan Serbian kruunua minun rinnallani, levittävät koko maassa hävyttömiä syytöksiä häntä kohtaan.

Mutta ei puhuta nyt siitä, Stefan Naumovitsch! Sano minulle sen sijaan: vihaatko minuakin?

Vastaukseksi tähän kysymykseen laski Stefan Naumovitsch kätensä sydämelleen ja nostaen toisen kätensä ylös kuten valaa tehdäkseen, sanoi hän juhlallisesti ja sydämellisesti:

- Sinua, kuningas Aleksanteri, olen rakastanut. Rakastan sinua vieläkin ja Jumala taivaassa on todistajani, että odotin sinusta vaan parasta.

Luulin sinun parantavan ne haavat, joita toiset kuninkaat olivat tuottaneet tälle onnettomalle maalle. Luulin sinun antavan Serbialle levon ja rauhan kuten muillakin kansoilla on.

- Ja kuka on sinulle sitte sanonut, Stefan Naumovitsch, ettei tämä yhä ole aikomukseni, kuten se on aina ollut?

Jumalan, joka tällä hetkellä katsoo alas puoleemme ja kuulee, mitä kuningas ja alamainen keskustelevat, kaiken sen nimessä, mikä on pyhää sinulle ja minulle, vannon minä, että rakastan Serbiaa niin suuresti, kuin poika koskaan on rakastanut äitiänsä, että minusta tulee hyvä ja oikeudentuntoinen hallitsija ja ettei mikään, ei mikään voi estää minua siitä.

- Ei edes kuningatar Dragakaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Ei edes se nainenkaan, jonka olet valinnut vaimoksesi, kuningas Aleksanteri? Minä pelkään, että hän kääntää hyvän pahaksi, että hän —

- Kas niin, ei sanaakaan enää hänestä nyt! — Minä rakastan Dragaa. Sinulle tahdon tällä hetkellä sanoa, että minä rakastan häntä, niin minä suorastaan jumaloin häntä. Mutta minä musertaisin hänet, jos hän asettuisi minun ja Serbian onnen väliin.

Silloin notkisti Stefan Naumovitsch polvensa kuninkaan edessä ja hurmaantuneena, kuten mies, joka rakastaa isänmaataan enemmän kuin mitään muuta, huudahti hän:

- Terve, Aleksanteri Obrenovitsch, Serbian kuningas. Jos hän pitää sen sanan, jonka hän tällä hetkellä on luvannut, silloin loistaa hänen nimensä kerran historian lehdillä ikuisilla, kultakirjaimilla kirjotettuna:

Ja nyt, kuningas Aleksanteri, määrää minun suhteeni, mitä tahdot! —
Elämäni on sinun kädessäsi!

Saat viskata sen pois, peittää sen tähän hautaan, joka oli minulle määrätty, — mutta jos tahdot antaa minulle elämän, niin on se omistettu sinun palvelukseesi tästä hetkestä lähtien! Eikä kukaan sinun ympäristössäsi ole kuninkaalleen uskollisempi kuin minä. Stefan Naumovitsch nousi.

- Niin, sen tahdon minä! huudahti Aleksanteri, ojentaen hänelle kätensä. Lyö kättä Stefan Naumovitsch! Sinä pelastit kerran elämäni — tänään pelastan minä sinun. Me olemme kuitit, ja nyt saamme molemmat kilpailla siitä, kumpi ensiksi taas voi tehdä toisen velallisekseen.

Tulin tänne aikeessa korottaa sinut, antaa sinulle maailman ja ihmisten edessä näkyväinen merkki kiitollisuudestani. Olkoon menneeksi, Stefan Naumovitsch, minä näytän sinulle, kuinka vihollisesta tehdään ystävä.

Minä nimitän sinut täten ajutantikseni ja ylennän sinut samalla kapteeniksi.

Sinä asut luonani konakissa, nukut saman katon alla kuin minäkin. Ovi minun makuuhuoneeseeni on avoinna sinulle. Mutta minä tiedän, ett'et sinä koskaan astu sen kynnyksen yli minulle kuolemata ja turmiota tuodaksesi. Sinä ennemmin tahdot kuolla tällä kynnyksellä kuin lasket murhaajan luokseni!

— Niinpä Jumala minua rangaiskoon, jos milloinkaan petän luottamuksesi! huudahti Stefan Naumovitsch vilpittömästi. — Joo, minä olen makuuhuoneesi kynnystä vartioitseva, ja rinnallasi olen seisova, kun sua vaara uhkaa!

Omalla ruumiillani olen sinua suojeleva, niinkauvan kuin valasi pidät. Ja jos minä rikon omani, niin taivaan Herra, joka on minun valani kuullut ja kostaa jok'ikisen väärän valan, antakoon minun menehtyä, sillä silloin en parempaa palkkaa ansaitsisi.

Molemmat miehet, kuningas ja hänen ajutanttinsa puristivat toistensa käsiä.

Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että sillä hetkellä olivat puhuneet ennustuksen sanoja.

Synkkään läpitunkevaan hämärään oli heiltä tulevaisuus peittynyt.

Mutta samassa kuin kuningas voimakkaasti puristi Stefan Naumovitschin kättä, säpsähti nuori upseeri.

Mitä hän sitte oli tehnyt! Minnekkä oli hän antanut sen ihastuksen, jonka Aleksanterin sanat olivat herättäneet hänen uskollisessa serbialaissydämessänsä, itseänsä johtaa.

Hän tulisi kuninkaan ajutantiksi, asuisi saman katon alla kuin hän, olisi alituisesti hänen kanssansa kuninkaallisessa palatsissa!

Tämähän olisi samaa kuin joka päivä, joka hetki nähdä silmäinsä edessä se nainen, jota hän kerran oli rakastanut, mutta jota hän nyt vihasi ja halveksi! Eikö se merkinnyt, että hän myöskin suojelisi tuota naista! Naumovitschinhan tuli vastata hänenkin hengestänsä, hänen turvallisuudestansa!

Oi, mikä tuskien ja ristiriitaisuuksien elämä tuosta syntyisi!

Mutta Draga nauroi, kun kuuli hänen sanansa. Nyt oli Naumovitsch, tuo kaunis, kiihkeästi haluttu mies hänen omansa, eikä mikään maailman mahti erottaisi heitä.

Hänen puolisonsa vei Naumovitschin hänen verkkoonsa — nyt oli Aleksanterin syy, jos Draga antoi nyt intohimollensa vapaat ohjakset, jos hän pakotti Stefan Naumovitschin alas jalkainsa juureen ja teki hänet rakkaudellaan onnelliseksi. Sillä vaarallista on leikkiä tulen kanssa. Mutta kuningas oli itse heittänyt tulikekäleen omaan taloonsa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Missä on Serbian kuningaskruunu?

Komealla silkkisohvalla ylellisellä komeudella sisustetussa huoneessa
Belgradissa makasi nuori tyttö. Näki heti, että hän ei ollut syntynyt
Serbian auringon alla, sillä jokainen liike, joissa oli tavaton sulous,
todisti hänen olevan pariisittaren.

Se oli Ninette, Nicodem Lunjevican rakastajatar.

Hän oli oppinut tuntemaan hänet Monte Carlossa ja heti alussa oli hän ilmoittanut olevansa pariisilainen ilotyttö, joka enimmän tarjoavalle antoi kauneutensa, rakkautensa ja sulonsa.

Ninette antoi juuri todistuksen siitä, että ilotytölläkin voi olla sydän. Nicodemille se ei kuitenkaan sykkinyt, vaan eräälle toiselle.

Tuon toisen kanssa oli Ninette tullut Monte Carloon. Hänen seurassaan oli hän, ennenkuin teki Nicodemin tuttavuutta, viettänyt neljä suloista viikkoa pelipankin läheisyydessä, kunnes vihdoin tuli käänne.

Nicodem oli nähnyt Ninetten käsikädessä pitkän englantilaisen kanssa, jolla oli vaalea parta ja englantilaisen harmaan siniset silmät.

Tämä mies oli pelannut kuin mielipuoli, hän näytti saaneen päähänsä, että hänen piti tyhjentää pankki. Mutta onni kääntyi hänestä ja eräänä päivänä seisoi hän siinä, eikä ollut hänellä muuta kuin kaksi tyhjää kättä — samana yönä tuli Ninette hyrkäten siihen huoneeseen, hotellissa, jossa Nicodem Lunjevica asui sekä huusi hänelle, vääntäen epätoivoissaan käsiään: Armahtakaa! Auttakaa minua, että löytäisin mieheni, joka äsken pakeni täältä ja sanoi heittäytyvänsä järveen!

Nicodem Lunjevica ei tietysti antanut mennä oivallisen tilaisuuden voittaakseen tuon kauniin naisen suosion, ja hänen seurassaan haki hän tunnollisesti Monte Carlon rannan ja puiston, mutta englantilaisesta ei näkynyt muita jälkiä kuin takki, joka oli viskattu eräälle kivelle rannalla, ja silloin oli tietysti selvä, että Albionin poika oli todellakin hakenut kuolemansa aalloissa.

Nyt oli Ninette puoliksi leski. Hän oli surupuvussa ja itki rakastajaansa. Mutta lopuksi hän antoi Nicodemin lohduttaa itseänsä, ja kun tämä tarjoutui ottamaan hänet mukaansa Belgradiin ja siellä sisustamaan komean kerroksen sekä vannoi, että vastakin pitäisi hänestä huolta, ei Ninette odottanut muita pyyntöjä, vaan muitta mutkitta riisui kokonaan surupuvun, verhoutui vaaleampiin väreihin ja tuli Nicodemin rakastajattareksi.

Siitä lähtien oleskeli hän Belgradissa. Hänellä ei todellakaan ollut syytä valittaa Nicodemista. Tämä oli häneen korviaan myöten rakastunut ja antoi hänelle kaikkea, mitä ikinä vaan halusi.

Mutta ei voisi kuvailla mielessään, mitä kaikkea hänen näöltään viattomat silmänsä halusivat. Milloin hän halusi oman talon, milloin komeita huonekaluja, milloin omat hevoset ajoneuvoineen, milloin uuden koristeen — sanalla sanoen, nämä silmät eivät koskaan lakanneet uutta toivomasta, ja hyvä Nicodem sattui saamaan velkoja siitä huolimatta, että oli kuningattaren veli, ja hänen sisarensa astui juuri kreivin aikaan Serbian valtaistuimelle.

Mutta tänä iltana oli hän riemuiten ilmoittanut Ninettelle, että hän pian vapautuisi kaikista veloistansa ja sitä paitsi hän vielä saisi sievoisen summan käytettäväkseen. Nicodem oli kertonut, että hänen oli onnistunut saada sisarensa jättämään hänelle Serbian kuningaskruunun ja oli ilmottanut Ninettelle, että hänellä oli aikomus vaihtaa Wienissä kruunun oikeat hohtokivet vääriin.

Nicodem oli luvannut hänelle käydä vielä kerran yöllä hänen luonansa, ennenkuin lähtisi Wienin matkalle, ja Ninette istui juuri häntä odottamassa. Ninette tahtoi oikein syvältä osottaa Nicodemille mieltymystään, ettei tämä vaan unhottaisi häntä Wienin kauniiden tyttöjen luona ollessansa.

Odottaessansa, poltti hän paperossia ja luki ranskalaista romaania.

Oi Parisi — sinä kaunis, unohtumaton kaupunki, joka johtuu joka rivillä mieleen, kuinka tuskallisesti hän nyt kaipasi sen iloja!

Kun Nicodem Lunjevica saisi rahoja, silloin pitäisi hänen ottaa hänet mukaansa Parisiin ja Ninette uneksi jo pientä komeata ravintolaa jonkun puistokadun varrella, ja sitä, kuinka hänelle juhlittaisiin, kun näyttäytyisi Serbian kuningattaren veljen seurassa. Tuskinpa luulisi olevan totta, että pikku Ninette olisi kiivennyt noin korkealle, hänethän tunnettiin Parisissa niiltä ajoilta, kun hän oli kuorilaulajattarena eräässä pienessä teaatterista, jossa hänellä ei juuri ollut erikoisempaa menestystä — ah, hänen entiset teaatteritoverinsa melkeinpä menehtyivät kateudesta, kun saisivat nähdä Nicodemin sirossa upseerinunivormussaan ja hänen rinnallaan Ninetten, koristettuna rakastajansa ostamilla koristeilla, sittenkuin ensin oli puhdistanut serbialaisen kuningaskruunun.

— Mutta tuossahan mies jo tuleekin, huudahti vilkas ranskatar äkkiä, heittäessään kirjan syrjään ja hypähtäen sohvalta.

Sillä sen ikkunan alapuolella, jonka edustalla sijaitsi taloon kuuluva puutarha, kuului käsien läiskytystä, joka tavallisesti merkitsi sitä, että Nicodem oli saapunut.

Ninette kiiruhti ikkunan ääreen, kumartui siitä ulos ja kysyi:

— Sinäkö siellä, Nicodem? Miksi et tule tänne ylös? Onko sinulla niin kiirettä, rakkaani?

— Hitto vieköön rakkaan Nicodemisi! vastasi hänelle alhaaltapäin kirkas ääni. — Täällä on mies, jolla on sinun rakkauteesi suuremmat oikeudet.

Tämän äänen kuullessansa säpsähti Ninette, ei suinkaan pelästyneenä ja hämmästyneenä, vaan sen sijaan iloissaan.

— Harry — Harry, oletko sinä todellakin siellä? huusi hän ollenkaan yrittämättä hillitä ääntänsä. — Kaikkivaltias Jumala, sinä et siis olekaan kuollut, et heittäytynytkään mereen? Oi, Harry Raven on tuolla alhaalla, minun Harryni!

— Kiiruhda ja päästä minut sisään, minulla on syytä välttää kaikkea yhteensattumista poliisin kanssa! sanoi ääni kiireesti. — Tahdon ensin tulla varmuuteen siitä, uskaltaisinko tulla asuntoosi, kenenkään näkemättä.

— Palvelijat jo nukkuvat, antoi Ninette vastaukseksi. — Minä viskaan alas avaimen sinulle, odota Harry — vain minutti — oi, sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut, — kas tässä, ota kiinni avain — kas, kun otti sen oikein ilmasta, ha, ha, ha! — tuolla on ovi. Kiiruhda heti luokseni, mieleni oikein ikävästä palaa.

Mies hävisi nyt taloon ja parin minuutin kuluttua avautui hitaasti ja varovaisesti se ovi, joka johti Ninetten huoneeseen, ja pienikokoinen jäntevä mies hiipi hiljakseen huoneeseen.

Ninetten rakastaja ei tosin näyttänyt luottamusta herättävältä, hän oli melkeinpä köyhästi puettu ja näytti menneeltä mieheltä, jonka viime aikoina oli ollut taisteleminen puutteita ja huolia vastaan.

Sen lisäksi kantoi hän kädessänsä hyvin kulunutta matkalaukkua. Mutta Ninette juoksi häntä vastaan, heitti käsivartensa hänen ympärinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.

— Voi, sinä rakas veitikka! huusi hän. — Kuinka saattoi sinulla olla sydäntä panna minut sellaiseen tuskaan! - Totisesti en sinua oikein ole surrut. Arvelen, että vielä olet näkevä jäljet niistä kyynelistä, joita sinun tähtesi olen itkenyt. Mutta — mitäpä minulle lopulta muuta jäi jälelle, kuin antaa Nicodem Lunjevican lohduttaa itseäni, sillä — elä pane pahaksesi, Harry — jätit minut kerrassaan pulaan, et maksanut edes ravintolan laskua.

— Ha, ha, tiesinhän minä, että joku toinen maksaisi minun puolestani, sanoi englantilainen nauraen, asettaessaan matkalaukkunsa tuolille. — Pikku Ninette kyllä ymmärtää selviytyä, sanoin itsekseni. Mutta näetkös, minun täytyi kadota, täytyi saada se luulo, että olin kuollut, sillä tiedätkös, minä olin Monte Carlossa kovasti nylkenyt kaikki, joihin pelipankissa tutustuin, kaikilta olin rahaa lainannut, ja kun minulla ei ollut halua myöhemmin maksaa velkojani, syöksyin aivan yksinkertaisesti mereen, s.o. asetin takkini kivelle ja luikin tieheni.

— Ja mistä nyt tulet?

— Suoraa päätä kauniista Parisistamme, vastasi Harry Raven. — Siellä juuri sain kuulla, että olit Belgradissa. Tuhat tulimaista, kuinka onni sinua on potkinut, sinähän olet pyydystänyt kuningattaren veljen! — Kuuleppas, kanaseni, siitä lähtee meille sievoset summat. Tietysti edeskinpäin pysyttelet hyvissä väleissä.

— Kaikki mitä vaan haluat — kaikki olen tekevä hyväksesi, Harry! Mutta Jumalan tähden, meidän täytyy olla varovaisia, sillä Nicodem voi tulla tänne millä hetkellä hyvänsä.

— Kirottu! Ja minä kun kuvittelin mielessäni, että voisimme olla häiritsemättä ainakin tunnin. Sill minulla on jotakin, josta minun on sinulle puhuttava: tässä matkalaukussa on jotakin, josta kaikessa tapauksessa meidän on hetimiten päästävä. En ole uskaltanut viskata pois matkalaukkuani, peljäten, että saatettaisiin minua silmällä pitää.

Mutta eiköhän sinulla täällä ole jotakin paikkaa, minne toistaiseksi voisi kätkeä matkalaukun sisällyksen.

— Onko sinulla siellä sitte jotakin niin hirveätä? kysyi Ninette, katsoen hämmästyneenä vanhaan matkalaukkuun. — Eikös siellä ole vaatteesi? — Voi, mies parka, — näyttää siltä kuin sinulla ei olisi muita vaatteita kuin ne, mitkä nyt ovat ylläsi!

— Siinä olet aivan oikeassa, enkä minä kumminkaan tule aivan tyhjin käsin — katsoppas vaan, minulla on rahoja, kanaseni, pari tuhatta itävaltalaista guldenia, ei mitään vääriä seteleitä, vaan aivan oikeita! —

— Harry, mistä nuo rahat olet saanut? Oletko kenties käyttänyt jotakin tilaisuutta hyväksesi? — Ah, minä tunnen sinun taitavuutesi, eihän sinua ilman aikoja kutsutakkaan Lontoossa taskuvarkaitten kuninkaaksi.

— Tällä kertaa olen tehnyt jotakin enemmän kuin tavallinen taskuvaras, vastasi Harry, samassa kuin hänen kevytmielisyydestä veltot kasvonpiirteensä värisivät mielenliikutuksesta ja saivat ilmeen, joka osotti jotakin kauheata, epämääräistä parrattomassa naamassa. — Kas tässä, kohta käsität, miksi minun täytyy pian hävittää tämä matkalaukku!

Näin sanoen otti hän pienen avaimen taskustansa, vei Ninetten tuolille ja avasi matkalaukun.

Samassa hetkessä kuin laukku avattiin, kirkasi Ninette ja hoiperteli taaksepäin. Jok'ikinen veripisara pakeni hänen poskiltansa, ja hän alkoi kiivaasti vapista.

— Ihmisen pää! huudahti Ninette sitte melkein vaan huulillansa, sillä kurkku kiristyi kauhusta. — Taivaan Jumala, Harry — mitä olet tehnyt? Sinä olet —

— Niin, minä en enää voinut kestää kurjaa elantoani! sai Raven sanotuksi. — Se oli epätoivon teko. Mutta tilaisuus oli otollinen. Minä matkustin tänne Parisista Wienin kautta, ja rautatien asemalla tutustuin vanhaan herraan, joka sanoi hänkin Belgradiin matkustavansa. Hän valitteli minulle, että vaikka oli rikas mies, hänen perheensä sai kumminkin onnettomuutta kokea. Hänen ainoa lapsensa tuotti hänelle paljon surua.

Silloin ajattelin itsekseni; tuolla miehellä on varmaankin mukana pullea lompakko, jonka tulisi olla minun. Ja vaikka oli minulle vaikeata, ostin kumminkin toisen luokan piletin Wienistä—Belgradiin ja astuin samaan vaunuun kuin tuntematon.

No, sitte matkalla se tapahtui. Kuljimme juuri tiheän metsän läpi. Silloin hyökkäsin hänen kimppuunsa, hän ei itseään juuri puolustanut, kauhu lamautti hänet, ja minä sain kuristaa hänet, ilman että hän päästi sanaakaan. Sitte otin hänen arvoesineensä ja peittääkseni kaikki jäljet, sain sen päähänpiston, että leikkasin häneltä pään poikki ja heitin ruumiin ulos vaunun akkunasta. Pään sitävastoin piilotin tähän matkalaukkuun. Ymmärräthän Ninette, että tuo oli oivallinen keksintö, sillä vaikkapa ruumis löydetäänkin, ei koskaan saada selville kuka mies on ollut, eikä kukaan voi tulla siihen käsitykseen, että minä, joka kumminkin nähtiin asemalla miehen seurassa, olisin hänet murhannut.

— Harry, se on oivallista! huudahti Ninette. — No niin, eihän ole varsin helppoa päästä elämänsä läpi, kun ei lasna ole ollut kultakätkyttä siinä maataksensa vain murhataksensa.

— Ha, ha, ompa sinulla hermoja, pikku Ninette! Rauhoitu, tämä on ensimmäinen ja viimeinen murha, minkä olen tehnyt, mutta minun täytyy kohota köyhyydestäni, sillä minä en voisi kauvempaa kestää kerjäläisenä kuljeskelemista.

Sanoppas nyt, mitä päällä teemme? Kaivammeko sen tuonne puutarhaan… Armelias Jumala, piiloudu, Harry… pian makuuhuoneeseen sängyn alle!… Kuulen askeleita, Nicodem Lunjevica tulee.

Kaunis Ninette avasi nyt sivuoven, Harry Raven tempasi matkalaukkunsa ja pakeni sen kanssa makuuhuoneeseen, jonka melkein kokonaan täytti kahden hengen maattava sänky, yläpuolella silkkinen verho. Tämän sängyn alle ryömi hän ja veti matkalaukun perässänsä.

Sen hän teki viime silmänräpäyksessä, sillä Nicodem Lunjevica jo astui sisään. Kädessään hänellä oli ruskea, teräskiskoilla varustettu lipas, jonka sisarensa oli hänelle puoli tuntia sitten jättänyt.

Nicodem oli puettu siviilipukuun, laaja matkavaippa peitti hänen vartalonsa, ja päässä oli hänellä pieni matkalakki.

— Heti tänne suudelma, Ninette kulta, sanoi Nicodem; — minulla ei ole pitkää aikaa menettää. Mutta minä en voinut lähteä sinun luotasi ennenkuin saan vielä kerran sulkea sinut syliini, sinä herttainen hurmaava pikku vaimoni. Elä nyt sure liian paljon kun olen poissa, — kuuletko, ja ole minulle uskollinen? — Katso suoraan silmiini — oi, kun katsot minua tuollaisilla silmillä, niin vapisen ajatellessani, että minun täytyy olla poissa luotasi kolme, neljä päivää. Sillä, kun mies katsoo noihin silmiin, niin —

— Ei kukaan mies katso näihin silmiin, huudahti Ninette puoleksi suuttuneella, puoleksi leikillisellä äänellä. — Minä olen suljettuna näihin huoneisiin, en astu jalkaanikaan kadulle, minä ajattelen vaan rakasta Nicodemiani, minä leskiparka.

Hän hyväili häntä käsillään, silmillään, povellaan, koko hoikalla, mutta täyteläisellä vartalollaan, eikä Nicodem väsynyt painamasta huuliaan ranskattaren pienelle punaiselle suulle.

Sitte veti hän äkkiä lompakkonsa ja ojensi hänelle setelin.

- Valitettavasti en voi antaa sinulle enempää, sanoi hän — mutta kun tulen takaisin, niin — siihen voit luottaa — saat uida kullassa. Sitte saat kaikkea, mitä sydämesi halajaa.

- Minun sydämeni halajaa vaan sinua, vakuutti Ninette — mutta uskotko todellakin Nicodem, että saat paljon rahaa Wienistä?

- Minä en usko sitä, minä tiedän sen! huudahti Nicodem pöyhkeästi.

Sitä sanoessaan piti hän kättään ruskealla nahkalippaalla, jonka hän oli pannut samalle tuolille, jossa äsken oli ollut Ravenin huono kapsäkki hirvittävine sisältöineen, ja lausui hiljaisella, mutta terävällä ja helposti kuultavalla äänellä.

- Minkä arvoisen luulet oikeastaan tämän lippaan olevan? Ei, ei, elä koetakaan arvata, et voisi kumminkaan arvata sinnepäinkään. Serbian kuningaskruunu lukemattomine hohto- ja jalokivineen on tässä lippaassa, sisareni on antanut sen minulle, jotta Wienissä saan vaihtaa alkuperäiset kivet väärennettyihin. Niillä ansaitaan miljooneja, Draga ja minä jaamme ne, ja minun pikku Ninetteni saa myöskin osansa siitä. — Mikä sinulla on, Ninette? Sinähän vapiset, miksi hiivit niin pelokkaana minua lähelle? — Kuinka on laitasi, miksi itket? —

Ranskatar kietoi pehmoiset käsivartensa Nicodemin kaulan ympäri ja painoi nyyhkyttäen pikku päänsä hänen rintaansa vasten. Ei tarvinne sanoa, että tämä nyyhkytys oli vaan erinomaisesti mietityn tuuman tulos, sillä Ninette voi, milloin halutti, vuodattaa niin paljon kyyneliä kuin tahtoi ja teeskennellä vaikka kuinka suurta mielenliikutusta.

- Minä vapisen, niin, sinä olet oikeassa, minä vapisen, huudahti hän. Matkustatko Belgradista Wieniin kruunun kanssa, joka on useiden miljoonain arvoinen? — Oi, maailmassa on niin paljon ilkeitä ihmisiä, sinulta ryöstetään kruunu, sinut tapetaan.

- Mitä ajattelet? huudahti Nicodem Lunjevica. — Ei kukaan aavista, että tämä lipas sisältää Serbian kuningaskruunun ja sitte — ei ole niinkään helppoa voittaa, Nicodem Lunjevicaa tahi vetää häntä nenästä.

— On kait sinulla ainakin joku ase mukanasi, minä tarkoitan joku ase, jolla voit oikein puolustaa itseäsi?

Nicodem säpsähti: hän vei ehdottomasti kädet taskuunsa, mutta veti ne tyhjinä takaisin.

- Tuhat tulimmaista, olet ihan oikeassa, Ninette pieni! — puhkesi hän lausumaan. Olin kyllä varomaton, kun en edes varustanut revolveria itselleni, ei minulla ole edes tikariakaan.

- Vähän se sinua hyödyttäisi! sanoi Ninette huolissaan. — Ei, minä vaadin sinua, Nicodem, hanki nyt itsellesi revolveri, niin paljon aikaa on sinulla kyllä, että ehdit hyvissä ajoin asemalle, ennenkuin juna lähtee. — Oma rakkaani, — en voi elää ilman sinua, ja jos sinulle sattuisi joku onnettomuus matkalla, niin olisi se minun loppuni.

- No niin, sanoi Nicodem päättävällä äänellä, anna minulle sitte se pieni taskurevolveri, jonka äskettäin annoin sinulle; se on elfenluinen, kallisarvoinen kapine, niin pieni, että sen voi pistää melkein liivinsä taskuun, ja kuitenkin on se hyvin vaarallinen, sillä se on ladattu viidellä patruunalla, mokomakin pahanen.

- Oi Jumalani, huudahti Ninette, kuinka ikävää: enkö ole sitte kertonut sinulle, että minun täytyi lähettää revolveri takaisin asetehtaaseen, joka lähetti sen sinulle. Ajatteles, kun koeammunnassa puutarhassa meni lukko rikki.

- Niin, onpa se todellakin hyvin ikävää, sillä jos sinulla olisi ollut revolveri täällä, niin olisit säästänyt minulta vaivan hankkia, toinen. Niin, sitte ei minulla ole muuta tehtävää, kuin juosta alas palvelijain kerrokseen ja asestaa itseni palvelijain revolvereilla no, neljännestunti on minulla vielä aikaa, lisäsi hän, heittäen silmäyksen kelloonsa — siinä ajassa olen jo takaisin, pikku Ninette, lisäsi hän vakavalla äänellä, joka oli muutoin hyvin harvinaista hänessä, — minä jätän lippaan tänne, vartioi sitä hyvin, rakas pikku tyttöni, elä päästä sitä näkyvistäsi, sillä sinä tiedät, mistä on kysymys ja mitä se sisältää.

- Minun luonani on Serbian kruunu hyvässä tallessa, sanoi ranskatar — mene sinä vaan ja tule takaisin niin pian kuin mahdollista revolverinesi! Oi, olisin toivonut, että sisaresi olisi uskonut tämän vaikean tehtävän jollekin toiselle ja että sinä Nicodem olisit saanut olla luonani nyt — juuri nyt — minä suren itseni kuoliaaksi ikävästä.

Nicodem painoi hänet kiireesti rintaansa vasten, sitte riensi hän ulos revolvoria hakemaan. Jo minuutin kuluttua kuului ääni hänen askeleistaan häviävän puutarhaan, ja Ninette, joka oli hiipinyt ikkunaan ja piiloutuneena uutimen taa, katsoi hänen jälkeensä, tuli pian vakuutetuksi, että hän oli todellakin tullut kadulle ja kulki sitä pitkin.

Seuraavassa silmänräpäyksessä astui Ninette kiireesti pois ikkunasta.

- Harry — Harry, pian tänne matkalaukkuinesi.

Nuolennopeudella kimposi englantilainen pois sängyn alta.

- Sinä olet viekas nainen. Ninette! sanoi hän. Me kaksi sovimme yhteen kuin kaksi omenaa, jotka ovat kasvaneet samalla oksalla. Katso minua, Ninette, sama ajatus, joka minun aivoni täyttää, on juuri kulkenut läpi, sinun kauniin pääsi. Kruunu…

— On kuuluva meille, sanoi Ninette hampaittensa takaa — sinulle ja minulle ja sitte Harry, tulemme me onnellisiksi! Tämän kruunun saat sinä Parisissa, Lontoossa, New-Yorkissa tai jossain muussa maailman kaupungissa muuttaa rahaksi, kun ensin olet ottanut pois kivet ja sulattanut kullan — me tulemme miljoonien omistajiksi, Harry, ja — hyvästi Nicodem Lunjevica, potku hänelle tällä pienellä jalalla, mutta sinä saat jalan, säären, ruumiin — kaikki kaikki, koko Ninetten.

Ranskatar vapisi tämän kovan intohimon purkauksessa, ja rajusti heittäytyi hän vaalean, tanakan miehen rintaa vasten. Tämä tarttui hänen vyötäisiinsä molemmin käsin, nosti Ninetten korkealle lattiasta, niin että hän puolen minuutin ajan liiteli vapaana ilmassa, pyörähti sitte kantapäällään hänen kanssansa, laski hänet alas syliinsä ja suuteli häntä kantaen häntä käsivarsillaan kuin lasta ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Päästä minut — päästä minut, Harry, sinähän tukehdutat minut suuteloillasi eikä meillä nyt ole aikaa helliin hyväilyihin, sitte, sitte kun Serbian kruunu on tehnyt meidät onnellisiksi. Nyt täytyy meidän tarttua työhön, muutamien minuuttien kuluttua on tuo turhamainen lavertelija taas täällä.

Kuumeentapaisella kiireellä avasivat he ruskean nahkalippaan, jossa kruunu oli.

- Voitko avata sen, kysyi Ninette rajusti sykkivin sydämin.

- Pikku hupakko, löytyykö lukkoa, jota ei Harry Raven olisi avannut, silloin kun on tahtonut? Ha, ha, englantilainen rikospoliisi tietää parhaiten, että Raven valmistaa hienoimmat tiirikat, joita löytyy, ja tässä on minulla kokonainen kokoelma sellaisia. — Ei se, — eikä se — tuhat tulimmaista, sepä on konstikas lukko, mutta sen täytyy ahtaa perään — ahah, tuossa on avain, jolla on n.s. turkkilaisparta — se sopii, se ottaa kiinni, se avaa lukon — ah, sulje silmäsi, Ninette, sulje silmäsi, sanon sinulle, sillä sinä tulisit sokeaksi, jos näkisit kaiken tämän ihanuuden! Niin, siinä oli pahantekijäin silmäin edessä ikivanha Serbian kruunu, ikivanha, pyhä otsakoriste, joka antoi kuninkaallisen loiston jo Stefan Duschanin päälle, hänen, joka oli suurin kaikista Serbian hallitsijoista. [Stefan Duschan hallitsi 1336-1355. Vuonna 1346 otti hän keisarin arvonimen ja kruunautti itsensä.]

Julkeasti, ahnaasti tarttui Harry Raven kruunuun, nosti sen ylös punaiselta samettityynyltä ja pani sen nauraen päähänsä.

Taskuvarkaiden kuninkaallakin täytyy olla kruunu sanoi hän. — Ha, ha, varkaita olemme me — kaikki, enkä minä taida olla pahin kruunatuista varkaista.

- Minä pyydän, sanoi äkkiä Ninette, joka ihmetellen oli katsonut häneen, äänessä jonkunmoinen levottomuus — lopettakaamme tämä — minä kätken kruunun — sänkyyni.

- Sänkyysi? Ei, armaani. Mutta täällä minun matkalaukussani on se hyvässä tallessa, ja sen hirmuinen sisältö, joka minutkin panee vapisemaan ja josta mielelläni tahtoisin luopua — haa, mikä oiva ajatus — Nicodem Lunjevica, se tomppeli, saa kantaa verisen ihmisenpään Wieniin, katsokoon hän siellä, kuinka pääsee siitä erilleen.

Noin sekunnin kuluessa oli Harry Raven avannut kuluneen matkalaukkunsa, hän tarttui tuon poikkileikatun pään paksuun harmaaseen tukkaan ja veti sen ylös, niin että se silmänräpäyksen ajan viivähti kruunu lippaan kohdalla.

Musta veripisara pusertui eräästä suonesta ja tipahti punaiselle samettityynylle.

- Pane lipas kiinni, Harry, ähkyi Ninette, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään. — Oi, nuo silmät — sinun onnettoman uhrisi silmät, kuinka lasimaiset ja kuinka nuhdellen ne tuijottavat minua! Ja hänen huulensa — eikö näytä siltä; kuin syvä suru puhuisi näiltä sinertävän vaaleilta huulilta! Pane se lippaaseen ja sulje se taas, joll'et tahdo, että minä menen tainnoksiin.

Nuolennopeudella laski Harry ihmispään samettityynylle, löi kannen kiinni ja ymmärsi nyt taidokkaalla avaimellaan panna lippaan niin hyvin lukkoon, ettei terävinkään silmä huomannut, että se minuutti sitte oli ollut auki.

Mutta kruunun kätki hän kuluneeseen matkalaukkuunsa. Ja tuskin oli se tehty, ennenkuin Nicodem Lunjevican askeleet kuuluivat puutarhassa.

Harry Raven palasi matkalaukkuineen piiloon sängyn alle.

Kuningattaren veli astui sisään kovalla kiireellä ja sanoi ottaen revolverin takkinsa taskusta.

- Nyt, oma Ninetteni, voit olla aivan tyyni, sillä nyt ei voi kukaan tehdä pahaa sinun Nicodemillesi. Tällä revolverilla voin varjella itseäni kuutta miestä vastaan, jos vaaditaan. Ja nyt, yksi suudelma vielä, ja sitte — hyvästi, me tapaamme kolmen päivän perästä.

Hän otti lippaan käteensä takkinsa alle ja riensi ovelle. Mutta hän jäi seisomaan kynnykselle ja huudahti:

- Hyvänen aika, olinpa melkein unohtaa jotakin, joka on aina välttämätöntä matkalla. Rakkaani, en löytänyt tohveleita kotoani; mutta yhdet ovat täällä sinun sänkysi alla; minä menen ottamaan ne sieltä, jotta saisin jotain mukavuutta vaunussa.

Ja asettaen lippaan tuolille riensi Nicodem ovelle, joka vei sänkykamariin.

Ninette oli pyörtymäisillään; vaikkakin hän oli rohkea ja kylmäverinen, niin ajatus, että Lunjevica kumartuisi alas ottamaan tohveleita sängyn alta, teki hänet melkein mielettömäksi. Hän värisi sen rakkaan miehen puolesta, joka oli sängyn alla, ja vapisi ajatellessaan, että pitäisi menettää ne sädehtivät jalokivet, jotka koristivat kuningaskruunua.

Nicodem oli jo sänkykamarissa ja oli laskeutunut polvilleen katsoakseen sängyn alle, missä tohvelit olivat, mutta silloin repäisi Ninette hänet ylös ja painoi tuskasta sykkivää sydäntänsä vastaan.

- Ei, lupaa minulle Nicodem, lupaa minulle, sanoi hän raukeasti, ettet pane maata tänä yönä! Oi, niin pian kuin olet nukkunut, voidaan tulla ryöstämään kruunu sinulta ja tappaa sinut, sitä minun sydämeni aavistaa. Ja siksi — minä tahdon nyt kerran olla oikein julma sinulle — siksi et saa ottaa tohveleita mukaasi, Nicodem. Rakas, rakas Nicodem, tottele nyt tämä ainoa kerta pikku Ninetteäsi, joka niin sydämellisesti sinua rakastaa ja tahtoo varjella sinua kaikesta pahasta!

Nicodem Lunjevica oli ihastuksissaan ranskattaren hellästä rakkaudesta.

- Oikeastaan vaadit sinä minulta hyvin paljon, sanoi hän. Mutta ehkä olet oikeassa, ehkä se on parempi, etten anna johtaa itseäni kiusaukseen, enkä sulje ollenkaan silmiäni tänä yönä. — Hyvästi siis viimeisen kerran, oma Ninetteni, ja ole uskollinen!

- Uskollinen kuolemaan asti! huudahti Ninette painolla kuten hyvä näyttelijä ainakin. — Tervetuloa takasin ja Jumala suojelkoon sinua, rakas Nicodem!

Tuskin oli ovi sulkeutunut nuoren upseerin jälkeen, ennenkuin hän vaipui sängylleen istumaan ja huusi painaen kädet rintaansa vasten:

- Harry — Harry, tule tänne syleiltäväkseni! Oi se olisi ollut hirmuista, jos hän olisi keksinyt sinut!

- Se oli onni meille, että hän luopui tohveleistaan, sanoi vaivalla englantilainen, joka oli pakkautunut pois epämukavasta asemastaan ja jonka oikea käsi piti tiukasti kiinni tikarin kahvasta. Näetkös, Ninette, tämä oli minulla jo valmiina häntä vastaanottamaan ja jos hän olisi pistänyt päänsä sängyn alle, olisin minä samalla hetkellä leikannut hänen kaulavaltimonsa tällä veitsellä. Sillä ihmisellä on enemmän onnea kuin ymmärrystä.

Mutta nyt emme enää ajattele Nicodem Lunjevicaa! jatkoi englantilainen aivan toisella äänellä. — Nyt olemme me yksin ja meillä on kolme kokonaista päivää saadaksemme oikein nauttia toistemme seurasta. Sitte katoan minä Belgradista ja vaihdan meidän kruunumme puhtaaseen rahaan. — Oh, kuinka saappaani puristavat; Ninette kulta, joudu pian ja anna minulle sen kunnon Nicodemin tohvelit! Tuolla näkyy riippuvan hänen silkkinen yötakkinsa. Nyt laitan vähän mukavaa itselleni, toivon, että hänellä on hienoja sikarejakin jossain.

Sikareja, viiniä, ruokaa — mitä vaan tahdot! huudahti Ninette. Ja hän palveli julmaa rakastajaansa sellaisella hellyydellä, että se olisi ollut kunniaksi parhaalle vaimolle, kietoi hänen ympärilleen silkkisen yönutun, laskeutui polvilleen hänen eteensä, pannakseen hänen jalkaansa pehmeät tohvelit ja kantoi hänelle ruokaa ja juomaa. Ja toisiaan hyväillessään nauroivat he sille tyhmeliinille, Nicodem Lunjevicalle, joka kruunun asemasta vartioi matkallaan ihmispäätä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuninkaan salapoliisi.

Kun Nicodem Lunjevica saapui asemalle ja hyppäsi pois rattailta, jotka olivat hänen sinne tuoneet, oli hänellä töin tuskin aikaa ostaa pilettiä ja juosta asemasillalle, sillä juna oli juuri lähdössä.

Konduktööri juoksi kiireesti avaamaan ensi luokan vaunua, ainoata, joka oli junassa, ja Nicodem Lunjevica riensi siihen kallisarvoinen lipas kädessään.

Hän oli oikeastaan ajatellut hankkia yksinäisen vaunun, sillä hän pelkäsi jokaista matkakumppania ja tahtoi olla yksin aarteinensa.

Mutta nyt ei ollut enää valitsemisaikaa.

Tuskin oli hän vaipunut istumaan punaisella sametilla päällystetyille tyynyille ja asettanut lippaan vierelleen, kun veturi lähti liikkeelle.

Kaikki oli tapahtunut niin pian, ettei NicodemilLa ollut ollenkaan aikaa katsella ympärilleen vaunussa.

Kun hän nyt teki sen, huomasi hän katossa olevan kaasulampun valossa, ettei ollut yksin, että vaunussa oli toinenkin herra.

Se oli komeasti puettu, mustapartainen mies, jolla oli ylhäiset kasvot; tämä oli painautunut vaunun toiseen nurkkaan ja näytti nukkuvan, ainakin piti hän silmänsä kiinni.

Matkakumppanin persoona huvitti tietysti Lunjevicaa suuresti ja kaikessa hiljaisuudessa koetti hän saada selville, oliko tuon miehen puolelta mitään peljättävää.

Hänen matkakumppaninsa näytti tosin hyvin uljaalta, näyttipä omaavan Herkuleen ruumiinrakennuksen, mutta Nicodem Lunjevica kuului siihen joukkoon, jotka luulevat, että ryövärin ja murhaajan täytyy välttämättömästi olla villiytyneen näköisen, huolettomasti puetun, sanalla sanoen osottaa ulkomuodossaankin olevansa vaarallinen henkilö.

Mutta mustapartainen herra hänen vaunussaan ei suinkaan tehnyt sellaista vaikutusta, hänen hieno pukunsakin vaikutti jo niin rauhoittavasti Nicodemiin, että hän helpotuksesta huokaisten sanoi itsekseen:

— No, Jumalan kiitos, tuo herra näyttää kuuluvan meidän piireihimme, hänen päältänsäkin jo näkyy, että hän on ylhäinen mies.

Rehellinen Lunjevica katsoi näet itsekin kuuluvansa niiden kymmenentuhannen joukkoon.

Hän ei enää muistanut, että hänen juoppo äitinsä oli antanut usein hänen mennä sänkyyn tyhjällä vatsalla ja että hänet kerran, kansakoulua käydessään, oli opettaja lähettänyt kotiin ja kieltänyt tulemasta kouluun, ennenkuin vaatteet olivat puhtaat ja paikatut.

Nicodem Lunjevica työnsi ruskean lippaan kallisarvoisine sisältöineen samettisohvan nurkkaan.

Hän istuutui sen viereen, niin että ruumiillaan suojasi lipasta, pani kätensä sen päälle ja nojasi päänsä kättä vastaan.

No, nyt ei voi kukaan varastaa aarrettani, kuiskasi hän itsekseen.

Juna mennä pauhasi lakeuksien läpi, jotka tällä puolella olivat Belgradin rajalla, lensi läpi ketojen ja metsien, kulki kolisten rautasiltojen yli ja alamäkeä eräässä ihmeen kauniissa laaksossa alempana, yhä suuremmalla ja suuremmalla nopeudella.

Nicodem yhä vaan tarkasteli naapuriaan ja ihmetteli, mitä kansallisuutta hän mahtoi olla.

Hän päätti vihdoin puhutella häntä voidakseen hänen kielestään päättää hänen kansallisuutensa.

- Anteeksi, herra, sanoi hän hänelle, ottaen sikarikotelonsa — pahaksi onneksi unohdin tulitikut kotiin, tahtoisitteko olla niin hyvä ja antaa minulle tulitikun?

Mustapartainen avasi hitaasti silmänsä ja katsoi Nicodemiin.

- Hyvin mielelläni, herra, vastasi hän. — Olkaa niin hyvä!

Näillä sanoilla ojensi hän Nicodemille hopeaisen tulitikkulaatikon ja sytyttäessään sikaria sanoi hän itsekseen:

- Hän puhuu erittäin hyvin serbiaa, hän näyttää olevan täältä syntyisin.

Ehkä on hän joku tilanomistaja.

Muuten näyttää minusta, kuin olisin joskus ennenkin nähnyt nuo kasvot, nuo terävät, tarmokkaat piirteet, mutta en voi muistaa milloin.

- Ehkä tekin haluatte sikarin? kysyi hän vieraalta, tarjoten kohteliaasti sikarikoteloansa.

Kohteliaasti kiittäen otti mustapartainen siitä sikarin ja sytytti sen.

Pian oli vaunu täysi sinisiä, hyvälle tuoksuavia savupilviä, jotka virtasivat sikareista.

- Matkustatteko tekin Budapestiin? kysyi nyt Lunjevica vieraalta, koettaen siten päästä puheen alkuun.

- Oh en, vastasi tämä — minä en matkusta niin kauas, minä astun ulos jo seuraavalla asemalla.

- Kuinka, Nischissä jo?

Sitte ette ainakaan tee pitkää matkaa, arvattavasti on teillä asioita toimitettavana Nischissä?

- Oh ei, ei suinkaan.

- Sitte matkustatte kai huviksenne?

- En toki.

- Nähtävästi aiotte tavata sukulaisia Nischissä?

- Ei minulla ole sukulaisia Nischissä.

- Niin mutta — suonette anteeksi hämmästykseni, hyvä herra, — täytyyhän teidän matkallanne olla joku tarkotus.

- Niin, ja vielä hyvin tärkeä tarkotus, vastasi vieras, pudistaen tuhkaa sikaristaan. — On kysymys miljooneista.

- Miljooneista, vastasi Lunjevica nauraen — jotka te tahdotte ansaita?

Mustapartaisen herrankin huulilla väreili hymy, kun hän yhtä tyynennäköisenä kuin tähänkin asti, vastasi:

- Minulla itselläni ei ole mitään tekemistä näiden miljoonien kanssa, mutta minä tahdon saattaa ne varmaan paikkaan eräälle toiselle.

- Eräälle toiselle — ah, minä ymmärrän, nämä miljoonat ovat varmaan vaarassa, eikö niin, ja te olette nyt lähtenyt pelastamaan niitä ystävällenne.

- Aivan oikein, hyvä herra, nyt löitte te ihan naulan kohdalle. Minä tahdon pelastaa ystävälleni nämä miljoonat, jotka ovat vaarassa kadota.

- Tuhat tulimaista, sittenhän täytyy ystävänne olla upporikas mies, huudahti Nicodem.

- Kyllä, siihen voitte luottaa, vastasi vieras — hän on Serbian rikkain mies.

- Oh, pardon, herraseni! sanoi Lunjevica nauraen. — Rikkain mies
Serbiassa on kai kuningas Aleksanteri.

- Silloin olemme samaa mieltä, Serbian rikkain mies on kuningas
Aleksanteri ja juuri hänelle pelastan minä nämä miljoonat!

Nicodem nosti hitaasti päätänsä ja tuijotti vieraaseen, joka näytti joka minuutti käyvän yhä selittämättömämmäksi.

Hän kysyi jo itseltään, oliko tämä ehkä joku mielipuoli.

- Minä en ymmärrä teitä, herrani, sanoi hän matalalla äänellä. — Oletteko ehkä kuningas Aleksanterilta saanut käskyn varjella näitä miljooneja, joiden sanotte olevan vaarassa?

- Niin, niin juuri. Tämän toimen olen saanut Serbian kuninkaalta Aleksanterilta, koska eräs henkilö hänen läheisyydessään, johon hänellä oli kaikista suurin luottamus, on hyvin julkeasti uskaltanut varastaa ne häneltä.

Mutta kun nyt kuningas ei voi nostaa melua tästä asiasta, ettei häpäisisi erästä hänen läheisyydessään olevaa henkilöä, niin on hän käskenyt minua kaikessa hiljaisuudessa korjaamaan asian ja siitä syystä olen minä samassa vaunussa kuin te Nicodem Lunjevica!

Tuskin oli mustapartainen vieras samalla tyyneydellä kuin tähänkin asti lausunut nämä sanat, kun Nicodem kavahti pystyyn kuin käärmeen pistämään.

Nuolennopeudella vei hän oikean kätensä takintaskuun, jossa hänen revolverinsa oli.

Mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi vetää revolverin, välähti vieraan kädessä häntä vastaan revolveri, jonka tämä oli vielä nopeammin vetänyt esille.

Ja äänellä, joka kaikui horjumattoman uhkaavalta, huusi mustapartainen hänelle:

- Elkää tehkö mitään epäilyttäviä liikkeitä, Nicodem Lunjevica. Hänen majesteettinsa Serbian kuninkaan Aleksanterin nimessä vaadin minä teiltä takaisin varastetun kruunun! Teidän sisarenne on tunnustanut kaikki ja kuningas on siitä syystä antanut hänelle anteeksi. Mutta minulle, salapoliisillensa, jonka olosta kuninkaallisessa linnassa ei kukaan Belgradissa tiedä, ei edes kuningatar Dragakaan, minulle on hän antanut määräyksen vainota kuningaskruunun ryöstäjää ja ottaa häneltä saalis pois. Te näette, herra Lunjevica, että yritykseni on minullekin hyvin onnistunut!

Nicodemiin tekivät nämä sanat hirvittävän vaikutuksen.

Ähkyen vaipui hän takaisin samettityynyille ja tuijotti kokonaisen minuutin mustapartaiseen mieheen voimatta saada sanaakaan suustansa.

- Kuulkaa nyt, mitä minulla on teille sanottavaa, jatkoi mies tyynesti. — Hänen majesteettinsa kuningas on käskenyt minun ilmoittaa teille, että hän sisarenne tähden tahtoo antaa teille anteeksi sen mitä on tapahtunut, jos te itse, herättämättä minkäänlaista huomiota ja tekemättä vaikeuksia, jätätte kruunun minulle.

Te lähdette minun seurassani heti junasta Nischissä ja ilmoitatte itsenne heti ylipäällikölle siellä, hän antaa teille telegraafiteitse saamansa määräyksen, että teidän on oltava arestissa huoneissanne. Tämän kotiarestin voitte suorittaa ylipäällikön kodissa, hänestä se on suuri kunnia, kun saa pitää vieraanaan kuningattaren veljeä.

Siellä voitte olla siksi kunnes muita määräyksiä tulee Belgradista.

Koko jutusta ei siinä tapauksessa ole teille vaikeampia seurauksia. Kuningas voi korkeintaan puoleksi tai koko vuodeksi erottaa teidät hovista.

Mutta jos te teette pienintäkään vastarintaa minulle, niin on minun käsketty kohtelemaan teitä kuten halpamaista rikoksentekijää.

Nyt voitte valita, Nicodem Lunjevica, minä annan teille minuutin mietintöajan.

Nuori upseeri oli epätoivon partaalla, hirmuinen kohtalo uhkasi häntä, ainakin oli se häntä hipaissut.

Kuningas Aleksanteri tiesi siis kruunun varkaudesta, Draga oli itse tunnustanut ottaneensa sen.

Oi — ei pitäisi koskaan luottaa naiseen, ei vaikka se olisi oma sisar! He ovat kaikki heikkoja ja epäluotettavia, eivätkä sovi ollenkaan ajamaan suuria asioita.

Mutta kuinka oli kuningas Aleksanteri voinut saada niin pian tiedon varkaudesta? Sitä ei Nicodem voinut saada selville. Mutta siinä asiassahan oli tuhansia seikkoja ja mahdollisuuksia, joita hän ei tällä hetkellä voinut nähdä.

Mutta ei suinkaan hän voinut millään tavoin epäillä mustapartaisen sanojen totuutta. Sillä jo se seikka, että vieras tiesi kruunun varkaudesta, oli vakuutuksena Nicodemille, että joka sana hänen suustansa oli totta.

Hän ei siis enää miettinyt. Ehdotus, jonka kuninkaallinen lanko teki hänelle, oli täysin hyväksyttävä.

Nischissä ilmoittautuisi hän ylipäällikön luona kotiarestiin: eihän se kestäisi monta päivää, sillä varmaan se onnistuisi hänen sisarelleen pian taas tyynnyttää kuningas, eikä hänen karkoituksensa kestäisi sitte niin kauan.

Ja mitä se sitte itse asiassa merkitsi! sanoi Nicodem itsekseen, kiertäen taas häikäilemättömästi punaisia viiksiänsä. — Karkoitukseni ajaksi matkustan kai Pariisiin pikku Ninetteni kanssa ja huvittelen siellä oikein sydämeni pohjasta. Sillä aikaa joutuu koko juttu unohduksiin.

- Herrani, sanoi hän mustapartaiselle salapoliisille, minä olen päättänyt suostua lankoni ehdotukseen. Tässä lippaassa on kruunu, olkaa hyvä ja ottakaa se, tai ehkä te ensin tahdotte tulla vakuutetuksi sanojeni totuudesta — siinä tapauksessa olen valmis avaamaan lippaan.

- Oh ei, ei se sentään ole tarpeellista, vastasi mustapartainen — minä olen varma asiastani. Samalla hetkellä kun te astuitte vaunuun, tiesin minä, että Serbian kuningaskruunu oli tässä lippaassa. Minä otan sen siis huostaani hänen majesteettinsa kuninkaan nimessä ja pyydän vaan, että annatte minulle lippaan avaimenkin.

- Tässä se on, sanoi upseeri, ottaen liivintaskusta pienen taidokkaasti tehdyn avaimen. — Oi, hyvä herra, ette kai sentään pitäne minua tavallisena varkaana, mutta kun niitä löytyy monellaisia seikkoja ja asianhaaroja. — Minä vakuutan teille, että olen toiminut vaan sisareni, hänen majesteettinsa kuningattaren käskystä.

- Minä tiedän kaikki, vastasi vieras ivallisella hymyllä. — Minä tiedän enemmänkin, kuin luulette. Minä tiedän esimerkiksi sen, että teillä oli neuvottelu sisarenne kanssa turkkilaisessa kioskissa konakin puutarhassa; vielä tiedän senkin, että kruunun ryöstämistuuma läksi teistä, herra Lunjevica — mutta, nämähän ovat vaan sivuseikkoja. — Hänen majesteettinsa on kaikessa tapauksessa tyytyväinen minuun, kun minä varhain huomisaamuna lasken kruunun hänen jalkainsa juureen, ja minä vakuutan teille, että sitä vastaisuudessa paremmin vartioidaan.

Näin sanoen otti mustapartainen lippaan, asetti sen vierelleen sohvalle ja johti nyt keskustelun muihin asioihin ja sen teki hän niin tyynellä ja luonnollisella tavalla, kuin ei mitään merkillistä olisi heidän välillään tapahtunut.

Siitä syystä oli Nicodemin pakko jatkaa keskustelua tuon hirmuisen ihmisen kanssa, vaikka hän sisällisesti raivosi.

Varmaankin oli tämä vastenmielinen mustapartainen salapoliisi kuunnellut hänen ja Dragan keskustelua ja sitte tietysti ilmaissut kaikki kuninkaalle.

Mutta kuka oli sitte tämä mies, jota hän ei koskaan ollut nähnyt kuninkaallisessa hovissa?

Kuningas piti siis yksityistä salapoliisia, kenenkään, kuningattarenkaan siitä tietämättä.

Tuhat tulimaista, se Aleksanteri oli viekkaampi, kuin näytti.

Kahden tunnin kuluttua saapui juna Nischin asemalle.

- Sallikaa minun, herra Nicodem Lanjevica, sanoi mustapartainen teeskennellyn kohteliaasti, — sanoa teille hyvästi. Minä lähden junassa tunnin perästä Belgradiin viemään kruunun kuninkaalle.

Mitä teillä itsellänne on tehtävää, sen tiedätte. Minä varoitan teitä kuitenkin vielä kerran, vastustamasta kuninkaan käskyä, — se olisi teidän perikatonne!

- Minä menen ilmoittamaan itseni linnanpäällikölle, mutisi Nicodem. Sitte kumarsi hän pelottavalle miehelle, joka oli vetänyt niin paksun viivan hänen tuumiensa ja aikeittensa yli, ja astui sitte ensimäisenä ulos vaunusta.

Mustapartaisella ei näyttänyt olevan erityisen kiirettä. Hyvin tyynesti astui hän hitain askelin alas vaunusta ja meni, kallisarvoinen lipas kädessään ensi luokan odotussaliin, jossa hän tilasi itselleen hyvän aterian sekä kupin teetä, jonka hän nautti hyvällä ruokahalulla.

Ja samalla kun Nicodem, sielussaan raivoten, happamen näköisenä meni hakemaan linnanpäällikön asuntoa, söi mustapartainen varhaisena aamuhetkenä oivallisen aamiaisen ja oli juuri lopettanut syöntinsä, kun aika oli hänen lähteä junaan, joka vei hänet Belgradiin.

Ollessaan yksin komeasti sisustetussa ensiluokan vaunussa, sai hän kovan naurunpuuskauksen ja sanoi sitte itsekseen.

- Sehän onnistui sinulle mainiosti, Demeter Banjaluki, ha ha ha — sinä olet kohonnut jo kuningas Aleksanterin yksityiseksi salapoliisiksi. Mutta pääasia on, että minun onnistui toteuttaa tuumani ilman verenvuodatusta, vaikka kyllä tuo Lunjevica lurjus olisi ansainnut jonkun muistonaarmun!

Mutta minä luulen kyllä, että se raivo, joka täyttää hänet ja joka käy kerrassaan hirmuiseksi, kun hän saa kuulla, että hän on petetty ja että hän erittäin kohteliaalla tavalla on jättänyt kruunun minulle, on oleva hänelle kylliksi suuri rangaistus.

En koskaan, jatkoi Demeter Banjaluki yksinpuheluaan, ole tehnyt ryöstöä, jossa olisi niin vähän kuin tässä, tarvinnut peljätä seurauksia.

Nicodem Lunjevica on kolme päivää Nischissä ja viipyy siellä ehkä edelleen kolme päivää, joll'ei hän saa kirjettä sisarelta tai kuninkaalta.

Silloin kyllästyy hän asiaan ja palaa Belgradiin, päästäkseen yhteyteen Dragan kanssa. Ha ha, missähän lienee Serbian kuningaskruunu? Hävinnyt, rikottu, sen jalokivet ryöstetyt, eikä kukaan voi sanoa, kuka on rikoksen tekijä.

Hän on kadonnut, kuninkaan yksityinen salapoliisi, hän on kuin maahan vajonnut, ja maa nieleekin hänet, sanan täydessä merkityksessä.

Sillä niin pian kuin minä tulen Belgradiin, riennän minä heti takasin luolaani, minä tahdon näyttää kuningaskruunua tovereilleni, ja sitte he taas luulevat, että Demeter Banjaluki on liitossa itse saatanan kanssa.

Ja nuori tyttökin, joka eilisillasta asti on ollut vieraanani, saa nähdä sädehtivän kuningaskruunun.

Suojelushenkeni, pyhän Demetriuksen nimessä, miksi täytyy minun aina ajatella tuota hurmaavaa olentoa sinisine, viattomine silmineen. Onkohan hän ehkä lumonnut minut?

Ei, ei Demeterin sydän ei voi enää rakastaa, sinne ei pääse mikään hellempi tunne naista kohtaan, se on kuollut, ainakin kaikille hellemmille tunteille, jota ihmiset sanovat rakkaudeksi.

Juna pysähtyi Belgradissa. Demeter Banjaluki otti lippaan käteensä ja astui ulos.

Asemalla seisoi Aza komeassa punaisessa puvussaan. Hän tervehti herraansa kunnioittaen ja otti heti lippaan häneltä. Jokaisen, joka näki heidät, täytyi uskoa, että tässä oli joku hieno herra tullut matkalta ja häntä oli palvelija vastaanottamassa.

Vaihtamatta sanaakaan Azan kanssa ja ylpeällä, itsetietoisella ryhdillä kulki mustain vuorten ryöväri ulos asemahuoneesta ja hävisi palvelijoineen ihmisjoukkoon kaduilla ja kujilla, jotka olivat asemahuoneen ympärillä.

- Oletko vienyt hevoset juutalaisen Mandelblütin luo kuten käskin? kysyi hän Azalta.

- Kyllä, kapteeni, vastasi Aza.

- Hyvä, tuo ne sitte tänne, minä odotan sinua tällä paikalla. Me emme vietä yötä Belgradissa, vaan palaamme heti maanalaiseen asuntoomme.

Neljännestunnin kuluttua, jolla aikaa Banjaluki seisoi odottaen samalla paikalla lipas kädessään, ilman että yövartijoita taikka santarmeja oli ohi kulkenut, tuli Aza ratsastaen hevosilla.

Nopeasti hyppäsi Banjaluki juoksijansa satulaan ja sitoi lippaan niin tiukasti kiinni, ettei hän millään tavoin olisi voinut pudottaa sitä. Sitte lähtivät ryövärien hevoset liikkeeseen.

Nopeassa ravissa ratsastettiin Bolgasin leiriä kohti, ryövärien vuorenrotkoon.

Oli ehtinyt tulla kirkas päivä, kun Banjaluki saapui varmaan piiloonsa.

Vanha ryöväri, jolle hän oli antanut määräyksen olla hänen sijaisensa, ilmoitti, että kaikki oli kunnossa.

- Ja se nuori tyttö? kysyi Banjaluki innokkaasti.

- On jo noussut ylös, vastasi ukko. — Hän on jo kysynyt sinua, herra, ja kuultuaan, ettet sinä ollut kotona, pyysi hän saada lähteä luolasta, minkä minä tietysti kielsin.

- Kuules ukko, huudahti nyt Banjaluki — kokoa kaikki toverimme luolaan, sillä minulla on jotain ilmoitettavaa teille, te saatte nähdä jotakin, jota ette ole koskaan ennen nähnyt.

Nämä sanat lausuttuaan, astui hän alas vuoren portaita ja seisoi pian suuressa vuorisalissa.

Samassa kun hän astui saliin, avautui erään sivuhuoneen ovi ja Genia von Sandorf astui ulos.

Vaikka nuori tyttö oli maannut hyvin koko yön, näytti hän kuitenkin kalpealta. Pidätetty tuska näkyi hänen kasvoillaan ja ilmeni katseessaan.

- Oi, mikä onni, että saan vielä nähdä sinut kapteeni, huudahti hän, huomattuaan Banjalukin. — Minä jo pelkäsin, että tulisit olemaan kauvan poissa ja että väkesi, joka ei tiennyt sinun aikeestasi minun suhteeni, pitäisi minua täällä ja kohtelisi kuten vankia.

- Sinä et suinkaan ole vanki, vastasi hänelle mustain vuorten herra, ihastuksella katsellen hänen kasvojensa puhtaita piirteitä ja koko hänen vartaloansa — sinä olet vapaa ja voit mennä, minne haluat.

- Minä tiedän, Genia von Sandorf, ettet sinä petä minua, sinä et ole niin kiittämätön, että ilmoittaisit hänen vainoojillensa ja vihamiehillensä sen miehen, joka on tänä yönä osoittanut sinulle vierasvaraisuutta.

- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, huudahti Genia, ei se koskaan johdu mieleenikään. Sinä armahdit minua, kun avuttomana jouduin sinun miestesi käsiin ja sinä olet käyttäytynyt minua kohtaan kuten gentlemanni, Demeter Banjaluki, enkä koskaan petä sinun luottamustasi.

Mutta päästä minut nyt lapsen kanssa vapauteen. Minä palaan kotiin vanhempieni luo, jotka levottomina ikävöiden minua odottavat Wienissä, isäni luo, joka rakastaa minua, tytärtänsä, enemmän kuin mitään muuta ja on varmaan hyvin levoton minun tähteni.

Minä otan pikku Milanan mukaani, sillä minä tiedän, että vanhempani eivät aja pois lasta, vaan pitävät hänet rakkaana ja antavat minun kasvattaa hänet, kuin olisi hän oma lapseni.

- Sinä olet jalo tyttö, Genia von Sandorf, huudahti Demeter Banjaluki — ja minä sanoisin, että sinulle täytyy käydä oikein, oikein hyvin elämässä, jos minä uskoisin löytyvän oikeuden mukaista palkintoa siitä hyvästä mitä me teemme.

Mutta ennenkuin eroat minusta, niin syö aamiainen seurassani, sillä tie Belgradiin on pitkä ja joskin se on turvallinen päivällä, niin tekee se kuitenkin sinulle hyvää, että syöt vahvan aterian, ennenkuin lähdet vaeltamaan.

Samassa alkoivat toisetkin miehet saapua luolaan ja Demeter Banjaluki käski heidän kattaa pöytään hyvä aamiainen niin pian kuin mahdollista.

Siitä syystä istuutuivat he suuren pöydän ympärille, pikari kulki miehestä mieheen, oivallisen teen tuoksu täytti maanalaisen huoneen ja pöydässä oli mitä hienoimmat ja voimakkaimmat ruokalajit.

Genia oli tuonut kamarista pikku Milanan. Lapsi oli iloinen eikä peljännyt ollenkaan näitä vieraita miehiä, söi rohkeasti ja Geniakin söi ja joi, sillä hän tiesi, että täällä annettiin mielellään ja hyvästä sydämestä.

- Viekää pois ruuat! käski nyt kapteeni. — Pyyhkikää pöytä hyvin ja pankaa siihen pehmeä, paksu liina.

Kun käsky oli täytetty, asetti hän keskelle pöytää lippaan, joka tähän asti oli ollut hänen jalkojensa juuressa.

- Tuhat tulimmaista, kapteeni, huudahti eräs miehistä — sinä näytät saaneen hyvän saaliin — mitä siinä lippaassa on? Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita?

Sinä teet meidät todellakin uteliaiksi, kapteeni, sillä niin salaperäisellä tavalla et ole koskaan ennen näyttänyt meille saalistasi.

- Kultaa, seteleitä, hopeatavaroita vai koristeita! sanoi Banjaluki halveksien. — Tänä yönä en ole vaivannut itseäni sellaisilla pikkutavaroilla. Mutta, te saatte pian nähdä, mitä tämä lipas sisältää, kun vaan saan lukon auki. Kruunu se on, runsaasti koristettu hohtokivillä, safiireilla, ametisteilla, rubiineilla ja apaaleilla, kallisarvoisilla helmillä ja sisältää niin paljon kultaa, että ihminen tuskin voi kantaa sitä.

Tämä kruunu on miljoonien arvoinen ja jos tahdotte tietää, kuka sitä on kantanut, niin sanon teille, että vaan muutamia päiviä sitte koristi tämä kruunu Aleksanterin päätä, kun hän Draga Maschinin rinnalla seisoi alttarin edessä kirkossa.

- Serbian kuningaskruunu! huudahtivat ryövärit ja katsoivat Banjalukiin osaksi epäillen osaksi pelon ja ihmettelyn sekaisilla katseilla.

Tosin olivat he tottuneet siihen, ettei mikään ollut heidän kapteenilleen mahdotonta, hän oli heille jo näyttänyt sellaisia esimerkkejä taitavuudestaan, että he olivat värisseet ja hämmästyneet, hän oli jo tehnyt tekoja, joita toiset eivät edes voineet ajatella mahdollisiksi ja ne olivat kumminkin onnistuneet hänelle.

Hän oli päässyt vaaroista, joissa toiset olisivat päänsä menettäneet.

Mutta sen mitä hän tänään väitti tehneensä, pitivät he kuitenkin mahdottomana.

Hän oli ryöstänyt Serbian kuningaskruunun?! Eikö tätä sitte säilytetä vahvain lukkojen ja telkien takana, eikö sitä sotamiehet vartioinneet.

Kuinka voi ihminen tunkeutua siihen huoneeseen, jossa kruunua säilytettiin ja murtaa ne ovet, joiden takana se oli?

Demeterin katse kulki miehestä mieheen, hän nautti, nähdessään sen hämmästyksen, joka kuvastui kaikkien kasvoilta.

- Ei tämä asia ole sentään kaikista pahimpia, kuten ehkä ensi näkemältä näyttää, sanoi hän sitte nauraen. Ja minä vannon, ettei veripisaraakaan ole tämän tähden vuodatettu, ettei yksikään ihminen ole saanut naarmuakaan.

Hiukan viekkautta vaan tarvittiin. Minähän olen aina sanonut teille, että viekkaus on paljon parempi ja vaikuttavampi ase kuin väkivalta ja nyt tahdon minä avata tämän lippaan teille, se käsi, joka on joukossamme puhtain, nostakoon kruunun, jotta kaikki saamme ihailla sitä.

Genia von Sandorf, tahdotteko olla niin hyvä ja nostaa ylös tämän kruunun? Pistäkää kätenne lippaaseen ja antakaa vanhan serbialaiskansan kruunun säteillä ja loistaa silmäimme edessä.

Demeter oli tätä sanoessaan ottanut taskustaan avaimen, jonka Nicodem
Lunjevica niin hyväntahtoisesti oli hänelle antanut.

Hän koetti avainta lukkoon, se kääntyi helposti ja puoli minuuttia myöhemmin nostettiin lippaan kansi.

- Tulkaa nyt tänne, kaunis Genia, huudahti Demeter riemuiten. — Teidän kätenne ovat kyllin arvokkaat kruunuun koskemaan, samoinkuin teidän päänne olisi arvokas sitä kantamaan.

- Minä tahdon tehdä teille mieliksi, Demeter Banjaluki, vastasi Genia, — vaikka minun täytyy tunnustaa, että minä vilpittömästi surkuttelen, että Serbian kuningaskruunu on joutunut teidän käsiinne.

— Oh kuka tietää, jos tämä kruunu on paremmassa tallessa minun käsissäni. Kun kerran on kruunu, niin täytyy pitää huolta, ettei sitä varasteta pois yhtenä kauniina yönä.

— Sen, jolla on kruunu, täytyy myös katsoa, ettei pääkin mene mukana.

Raaka nauru seurasi näitä sanoja. Ryövärit tunkeutuivat lähemmä pöytää, jokainen tahtoi olla ensimäisenä näkemässä loistavaa kuningaskruunua ja hohtokivien, rubiinien ja muiden lukemattomien jalokivien loistoa, tahtoi olla ensimäisenä ihailemassa sitä aarretta, jonka tämä lipas sisälsi.

Genia von Sandorf sulki silmänsä, sillä hän tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana.

Niin pitkälle oli siis Serbiassa menty, ettei kruunukaan ollut enää turvattu kuninkaan palatsissa ja niin voimaton oli tämä kuningas, ettei hän voinut edes suojella tätä valtansa loistavaa merkkiä.

Mutta hän ei tahtonut suuttua Demeteriin, hän ei tahtonut olla kiittämätön.

Hän ojensi kätensä kruunua ottamaan.

Mutta ennenkuin hän sen teki, tuli hän heittäneeksi silmäyksen lippaaseen ja samassa päästi hän kauhun huudon, tuijotti hetkisen eteensä kuin mielipuoli ja vaipui sitten pyörtyneenä luolan pohjalle.

Demeter riensi esiin ja otti esineen lippaasta.

Verinen ihmisen pää, kuolon runtelema, katsoi häntä vastaan; siinä oli kaksi lasimaista, sammunutta silmää.

Se oli Genian murhatun isän raadeltu pää.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Serbialainen juhla kuninkaan palatsissa.

Belgradin kuninkaan palatsin ikkunat olivat kirkkaasti valaistut ja heittivät loistavan valon pitkin Ruhtinas Mikaelin katua, jota myöten yhtä mittaa vieri ajopelejä, jotka pysähtyivät konakin edustalle, jättivät siihen kallisarvoisen sisältönsä ja menivät taas tiehensä.

Kauas keskikaupungille saattoi kuulla musiikin iloiset säveleet, torvien törinän, viulujen humun ja huilujen soinnun.

Kaupungin asukkaat kuulivat sen ja tiesivät, mitä se merkitsi.

Kuningatar Draga antoi tänään ensimäiset tanssiaisensa.

Tämän juhlan, joka vähän liian aikaiseen alotti huvikauden, liittivät Aleksanteri ja Draga vihkiäistensä jälkijuhlaksi, kun heidän oli pitänyt viettää vihkiäiset murhayrityksen tähden ainoastaan lähimpiensä piirissä.

Mutta tänä iltana näytettiin koko kuninkaallinen loisto ja rikkaus, jolla hovi niin mielellään komeili, ja joka oli mitä räikeimpänä vastakohtana maassa vallitsevalle köyhyydelle ja kurjuudelle.

Kuningas Milan oli kevytmielisellä elämällään köyhdyttänyt alamaisensa.

Porvaristoa rasittivat raskaat verot. Heidän oli ollut pakko maksaa ne — maksaa siitä vähästä, mitä heillä oli ja kuningas Milan oli mässännyt ne rakastajattariensa kanssa tai heittänyt muiden oikkujensa tyydykkeeksi.

Koko maassa oli yleinen mielipide, että kuningas Aleksanteri hoiti raha-asioita ehdottomasti paremmin ja säästäväisemmin.

Hänellä oli sydäntä alamaisiaan kohtaan, siitä ei ollut kuin yksi mieli, vahinko vaan, että häntä ympäröivät henkilöt, jotka eivät esittäneet hänelle oloja sellaisina kuin ne olivat, ja siitä syystä olivat serbialaiset kauvan rukoilleet Jumalaa, että hän antaisi kuningas Aleksanterille vaimon, joka voisi avata hänen silmänsä näkemään maan todellisen tilan, ne kieltäymykset, joita monen perheen täytyi kestää: moni heistä oli vajonnut köyhyyteen aina siihen määrään, että heidän oli täytynyt tarttua kerjuusauvaan.

Ja nyt alkoi kuninkaallinen avioliitto juhlalla, josta kerrottiin, että se tulisi maksamaan satoja tuhansia francia.

Sanomalehdet olivat kauan ennakolta kertoneet juhlasta ja niissä oli saatu lukea, että suuria tilauksia oli juhlaa varten tehty Wienistä.

Kuningatar Draga oli tilannut kallisarvoisia pukuja Wienin muotikaupoista ja illallinen oli tilattu kuuluisalta Wienin ravintoloitsijalta.

Ruokalajeja kuletettiin ylimääräisellä junalla Wienistä Belgradiin, kaksi kokkia seurasi junassa mukana, heidän toimenaan oli asian ymmärtävällä tavalla lämmittää ruokalajit kuninkaallisessa keittiössä Belgradissa ja tarjota vieraille. [Historiallisesti tosi. Tässä mainittu Wienin ravintoloitsija oli kuuluisa Sacher.]

Siellä oli naamiaiset.

Draga tahtoi tarjota jotain erinomaista Serbian aatelistolle, joka oli kutsuttu juhlaan. Hän tahtoi sokaista heidät loistolla ja ulkonaisella komeudella sitä suuremmasta syystä, kun aateli oli hänen suhteensa asettunut jokseenkin vihamieliselle kannalle ja hän aina pyrki olemaan heidän vertaisensa.

Ja kuitenkin oli jokainen ollut ylpeä saadessaan kuninkaan ja kuningattaren kutsun.

Maan kaikista osista riensivät ylhäiset kunnioittamaan kuningatar
Dragaa, sillä hän oli myöskin juhlan kuningatar.

Tähän asti ei vielä tosin oltu saatu nähdä kuningatarta.

Suuri hovisali oli täynnä naamioituja, jotka kirjavissa, loistavissa puvuissaan, häikäisevässä sähkövalossa, joka loisti yli koko laajan aitauksilla koristetun salin, muodostivat vaikuttavan ja samalla häikäisevän kuvan mitä loistavimmissa väreissä.

Puvun, niin kuului kuningattaren käsky, täytyi ehdottomasti olla serbialaisen.

Ainoastaan serbialainen kansallispuku taikka joku puku, joka sitä muistutti, oli sallittu. Ja olivatpa maan kauniimmat tyttäret todellakin hurmaavia komeissa puvuissaan, joita punaiset, keltaiset ja vihreät nauhat koristivat.

Siellä esiintyi serbialaisia porvari tyttöjä menneeltä vuosisadalta, serbialaisia maalaisvaimoja, serbialaisia tanssijattaria, jotka heiluttivat tamburiinia, miehet taas esiintyivät serbialaisina sotilaina, talonpoikina, porvareina, paimenina ja merimiehinä.

Eräs paimen serbialaisessa puvussa nojasi suuren sisäänkäytävän oven pieltä vasten ja katseli jokseenkin synkkämielisen näköisenä naamioitujen joukkoa.

Hänellä oli puolinaamio kasvoillaan, sillä vasta puoliyön aikaan otettaisiin naamiot pois.

Mutta hänen poskiensa pehmeät muodot, hänen häikäisevän valkoinen kaulansa ja hienot kätensä ilmaisivat, että tämän puvun kantaja oli kaunis, nuori mies.

Sitä enemmän ihailtiin häntä, kun ei hän ainoatakaan kertaa lähestynyt kauniita naisia eikä pyytänyt heitä tanssiin.

Äkkiä ilmestyi hänen viereensä kerjäläismunkki, joka kuului serbialaiseen munkkikuntaan "Kristuksen viisi haavaa."

- Jesus olkoon kanssasi, poikani! puhutteli kerjäläismunkki nuorta paimenta. Sinä näytät olevan maailman lapsi, mutta sittenkin pidän sinusta. Oletko myöskin tunnustanut jo syntisi tässä elämässä?

- Koska en ole mitään syntejä tehnyt, kunnianarvoisa isä, vastasi paimen, kevyesti nauraen, — niin ei minulla ole mitään tunnustamistakaan.

- Mitä sinä sanot? Etkö ole tehnyt mitään syntiä? Näetkös, kun sanot siten, olet tehnyt itsesi osalliseksi myöskin valheen syntiin, huudahti innokkaasti munkki, jolla oli niinikään naamio kasvoilla. Muuten saat kyllä sovittaa, mitä olet rikkonut; seuraa minua pieneen kabinettiin, siellä voit tunnustaa minulle!

- Mene, ja anna minun olla, kunnianarvoisa isä, huudahti nuori paimen, jonka äänessä oli poiskäskevä sävy. Minä en tosiaankaan ole siinä mielentilassa, että voisin ottaa osaa tuommoisiin kujeihin, eikä minusta ole oikein, että pyhä rippi tehdään sellaisen hulluttelun esineeksi.

Kerjäläismunkki tarttui toisen käteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Serbian nimessä — seuraa minua!

Nuori paimen hätkähti, sivunaamion raosta heitti hän levottoman silmäyksen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ett'eivät ympärillä seisojat olleet kuulleet munkin sanoja. Mutta sitten ei hän vitkastellut, vaan meni kiiruusti erästä pientä huonetta kohti, joka oli juhlasalin vieressä ja silkkiverholla siitä eroitettu.

Sinne katosivat molemmat miehet.

- Me olemme yksin, sanoi nuori paimen. — Näytä nyt minulle oikeat kasvosi, munkki! — Jumalan nimessä, sinun äänesi tuntuu tutulta, jos olet se, miksi sinua luulen, niin — silloin tapahtuu ihmeitä ja merkkejä, silloin kääntyvät kuolleet haudoissansa ja maailman viimeinen päivä on lähellä.

Samassa repäisi munkki naamion pois ja kasvot, jotka tulivat näkyviin, olivat — översti Maschin'in.

Översti oli uhrannut koko partansa, hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut ja harmaa tukkakin oli lyhyeksi leikattu, niin että hänen paras ystävänsä ei olisi tuntenut häntä.

- Seuraa minun esimerkkiäni, Stefan Naumovitsch, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä — ota sinäkin naamio pois, ainakin se, joka sinulla on päällimäisenä, toinen, jonka olet sitonut sielusi eteen, ei paljon hyödytä minun silmissäni, sillä minä tunnen sinut nyt, Stefan Naumovitsch, ja tiedän, että sinä olet pettänyt meidät kaikki.

Stefan ei epäillyt hetkeäkään.

Hän irroitti puolinaamion nauhat ja näytti nyt ystävälle kasvonsa, jotka olivat tummien kiharoiden ympäröimät.

- Ystäväni — översti, puhkesi Naumovitsch lausumaan, ojentaen hänelle molemmat kätensä — oletteko se todellakin te, vai onko se teidän henkenne. Pyhä Jumala, minä surin, minä itkin teitä kuolleena, sillä minä kuulin, kuinka murhaajat ahdistivat teitä ja luulin teidän jo kauvan maanneen kuristettuna Tonavan pohjassa.

- Siitä, ettei minun niin käynyt, vastasi Maschin käheällä äänellä, on minun yksinomaan kiittäminen mielenmalttiani ja Jumalan hyvyyttä.

Mutta vielä enemmän kiitän minä Jumalaa siitä, että hän siten vapautti minut vankeudesta ja etten lupaukseni rikkomisella enkä uskottomuudella saanut takaisin vapauttani, kuten sinä, Stefan Naumovitsch.

- Kuinka, minä? huudahti Stefan — Jumalan tähden, te teette väärin minulle, Maschin. Mutta, ennenkuin pitemmältä puhumme, niin kuulkaa minua!

Onneton, kuinka uskallatte astua kuninkaalliseen linnaan? Kuningatar vihaa teitä, sen tiedän, kaikista kuolevaisista olette te pahin vihollinen hänelle; jos teidät huomataan täällä — niin ette enää toista kertaa pääse murhaajain käsistä, ette enää ihmeenkään kautta vältä kuolemaa.

Siksi pyydän yhä vielä, peittäkää uudestaan kasvonne ja poistukaa täältä!

Kääntäkää selkänne kuninkaan palatsille, toisessa paikassa voimme kokoontua, sanoa toisillemme, mitä meillä on sanottavaa, mutta ei täällä, jossa teidät joka hetki voidaan huomata.

- Minä ymmärrän, sanoi Maschin, heittäen Stefaniin halveksivan katseen — sinä tahdot päästä minusta niin pian kuin mahdollista. Ei ole tietysti mieluisaa tavata ystävä, jota vastaan on käyttäytynyt kuin konna.

Nuori upseeri lyyhistyi kokoon, hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän tahtonut tarttua miekkaan, mutta muisti sitte, ettei se ollut hänellä paimen puvun mukana.

Syvä puna peitti hänen poskensa ja otsansa.

- Mitä nyt olette sanonut minulle, sanoi Stefan hampaat puristettuina, sen häväistyksen, jonka olette heittänyt vasten kasvojani ja joka on minua äärettömästi pahoittanut, Maschin, sen annan teille anteeksi entisen ystävyytemme takia. Mutta niin hirvittävästi ette uskalla enää häväistä minua. Kunnia on ystävyyden yläpuolella, muistakaa se!

- Kunnia! sanoi Maschin nauraen, samalla kun hänen kätensä, vihasta vapisten, liukuivat pitkin hänen ruskean munkkikaapunsa poimuja. — Puhutko sinä vielä kunniasta, Stefan Naumovitsch? Ha, luopio, hyvän, jalon asian pettäjä, sinä olet menettänyt kunniasi, sinä olet viskannut sen lokaan ja polkenut sen jalkaisi alle.

Stefan horjui taapäin, puna hänen kasvoillaan muuttui tuhkanharmaaksi kalpeudeksi.

- Jumalani, huudahti hän, nyt vasta ymmärrän minä teidät, te halveksitte minua, koska minusta on tullut — kuninkaan ajutantti.

- Kuninkaan ajutantti — kapteeni — kuningatar Dragan suosikki! pilkkasi
Maschin äänellä, joka viilsi Stefanin sydäntä. — Mitä vielä haluat?

Oh, odota vaan, kyllä sinä kohoat korkeammallekin suosiossa. Paina vaan hyvin hellästi tuota kuninkaallista naikkosta rintaasi vasten, niin saat kyllä mitä tahdot. Minä näen sinut tulevaisuudessa koristettuna kaikilla tähdillä, joita Serbian kuninkaalla on poisannettavia.

Mutta kuta kirkkaammin nämä tähdet loistavat, sitä selvemmin näkyy sinulla myöskin poltinmerkki otsassasi, Stefan Naumovitsch, ja jokainen tosiserbialainen osottaa sinua sormellaan.

Stefan luuli tukehtuvansa kuullessaan nämä sanat, joista jokainen oli hävittävä isku hänen kunnialleen.

Hän syöksyi oviverhoja kohti, avasi ne ja katsoi, jos kuuntelijoita oli läheisyydessä, sillä Belgradin hovissa täytyi aina olla varuillaan.

Mutta sitte kääntyi hän takasin ja meni aivan lähelle eversti
Maschin'ia.

- Kuule minua Maschin, huudahti hän — eläkä käänny pois. Sinun velvollisuutesi on kuulla minun puolustustani sen jälkeen kuin sinä olet minua kohti heittänyt niin hirmuisen syytöksen.

Niin, minusta on tullut kuninkaan ajutantti. Minulla on kapteenin arvo ja minua odottavat vielä suuremmat nimitykset. Luuletteko, onneton, että minusta siltä on tullut kuningatar Dragan ystävä?

Tässä vannon minä entisen ystävyytemme nimessä, ettei Dragalla ole koko maassa katkerampaa vihollista kuin minä. Juuri siitä syystä, että minä olen hänen vihollisensa, hyväksyin kiitollisuudella kuningas Aleksanterin esityksen, nimittää minut ajutantiksensa.

Muisto eräästä palveluksesta, jonka minä kerran hänelle tein, sai hänet osottamaan minulle kiitollisuuttansa.

Silloin, sillä hetkellä, jolloin kuningas niin huomattavalla tavalla korotti minut, joka olin jättänyt jo kaikki elon toiveet, leimahti minussa ajatus, että tämä oli Jumalan työtä ja minä sanoin itsekseni:

"Jos kuningatar Draga on tullut kuningas Aleksanterin pahaksi hengeksi ja Serbian onnettomuudeksi, niin minä, Stefan Naumovitsch, tahdon olla kuninkaan hyvä enkeli ja tämän onnettoman maan pelastaja."

Översti Maschin levitti käsivartensa ja huusi kokonaan muuttuneella äänellä:

- Voitko antaa minulle anteeksi, Stefan Naumovitsch? Niin, minä olen tehnyt sinulle hyvin väärin, minä olen ollut liian hätäinen, kun luulin sinun tulleen uskottomaksi meidän hyvälle asiallemme.

Salli minun syleillä sinua, salli minun painaa sinua rintaani vasten, sinä kunnon mies. Sinä olet ainoa meistä, joka olet ymmärtänyt kulkea oikeata tietä.

Stefan heittäytyi sydämen halulla ystävänsä syliin.

Hänelle teki niin äärettömän hyvää, kun vihdoinkin sai nähdä ainoan todellisen rehellisen ihmisen, kun häntä täällä hovissa ympäröivät vaan elukat, teeskentelijät ja onnenonkijat, jotka kaikki tahtovat vaan lämmitellä itseään kuninkaallisen auringon loistossa.

Molemmat ystävät syleilivät kauvan toisiaan. Sitte puristi översti
Maschin lämpimästi nuoren upseerin kättä.

- Niin, sinä olet oikeassa, Stefan Naumovitsch, väkivallalla ei tällä hetkellä voida mitään tehdä, murha olisi nyt hyödytöntä verenvuodatusta.

Mitähän voittaisimme, jos ottaisimme Dragan pois päiviltä?

Ei — hänen silmänsä pitää avattaman näkemään, että hän on turhaan pannut rakkautensa, että hän tuhlaa sen arvottomalle.

Sinun tulee avata hänen silmänsä, Naumovitsch, pysy paikallasi, koeta kaikkia keinoja, masenna Draga joko rakkaudella tai vihalla — meistä on sama millä. Mutta pidä vaan huolta siitä, ettei hän saa liian kauvan nauttia kuninkaan suosiota.

Mutta niille muille, jotka lähettivät minut sanomaan sinulle, että he tuomitsevat sinua, heille tahdon minä huutaa:

"Kumartakaa Stefan Naumovitschille, sillä hän on suurin sankari meistä kaikista! Me olemme väistyneet paikaltamme, me olemme paenneet. Mutta hän on jäänyt ja on raivannut itselleen tien valtaistuimen luo ja tällä tiellä on menestys voitettava."

Vielä kerran puristi hän Stefan Naumovitschin kättä ja sitoi sitte naamion uudestaan kasvoilleen. Stefan otti niinikään omansa.

- Hyvästi, Stefan! kuiskasi översti Maschin. — Minun toimeni täällä on loppunut ja nyt minä menen.

Mutta minä jään sinun läheisyyteesi. Jos tarvitset minua, niin käänny juutalaisen Mandelblütin puoleen. Hän tietää, missä minä olen.

Fanfaarien toitotus voitti Maschinin viimeiset sanat. Munkiksi puettu mies nosti uhaten kätensä ja sanoi:

- Nämä torvet ilmoittavat kuninkaan ja kuningattaren tulon — päästä minut ulos! Minun täytyy vielä kerran nähdä hänet. Elä pelkää, kyllä minä osaan hillitä itseni ja olla aivan tyyni, vaikka hän kulkisi ihan ohitseni, tuo kirottu nainen, joka teki veljeni onnettomaksi ja joka on kerrassaan hävittänyt koko perheeni.

Kerran on tuleva päivä, kuningatar Draga, jolloin sinulta on ryöstetty kaikki tämä kuninkaallinen koreus — silloin olet köyhempi, tuhat kertaa köyhempi kuin koskaan ennen!

Molemmat miehet siirsivät oviverhon syrjään ja astuivat uudestaan suureen juhlasaliin.

Täällä kohtasi heitä valtaava näky.

Naamioitujen joukko oli väistynyt syrjään ja muodosti pitkän jonon, joka ulottui aina valtaistuimelle asti, joka melkein katosi kukkien ja keinotekoisten puiden peittoon, niin että se muistutti lehtimajaa.

Juhlallisessa saatossa kulkivat kuningas ja kuningatar tätä valtaistuinta kohti.

Erityinen torvensoittajien osasto muinaisserbialaisissa puvuissa marssi heidän edessään. Sitte tuli kaksitoista lasta, kuusi tyttöä ja kuusi poikaa ylhäisimmistä perheistä; he olivat puetut kaikki serbialaisiin kansallispukuihin ja sirottivat kukkia kuningasparin tielle.

Aleksanteri ja Draga esiintyivät serbialaisissa kansallispuvuissa ja kuningatar näytti hurmaavalta väljässä, poimutetussa puvussaan, joka kevyesti ja vapaasti laskeusi hänen vartalolleen.

Hartioilta sekä rinnasta ja selästä levisivät kolmiväriset, kirjaillut serbialaiset nauhat alas jalkoihin asti; hänen tuuhea musta tukkansa oli koristettu helmillä ja rahoilla. Avaroista, alasriippuvista hihoista loistivat valkoiset käsivarret ja kun hän ne nosti ylös, liukuivat hihat alas olkapäille, niin että paljaat käsivarret tulivat kokonaan näkyviin. Kuningaskin näytti komealta serbialaisessa puvussaan. Hän esitti bojaaria kuudenneltatoista vuosisadalta.

Sivullaan kantoi hän turkkilasta lyhyttä koukkusapelia, jonka kahva oli runsaasti jalokivillä koristettu.

Tuskin olivat kuningas ja kuningatar istuutuneet kukilla koristetulle valtaistuimelle, ennenkuin kaikkein huulilta kaikui ihastuksen huuto: "Eläköön kuningas ja kuningatar!"

Samalla syntyi meluavaa liikettä ulkoa johtavan oven luona.

Kuului kiivaita huutoja:

— Pidättäkää hänet! Elkää päästäkö häntä sisälle! Hänhän on mielipuoli!

— Päästäkää minut! huusi kimakka naisen ääni. — Missä on kuningas? Jos vielä löytyy oikeutta täällä Serbiassa, niin minä tahdon sitä. Minun täytyy saada sitä! Takasin, sanon minä! Kuka uskaltaa tehdä väkivaltaa tytölle, joka tahtoo kostaa isänsä murhan?

Nuori tyttö, jonka puku jo ilmaisi, ettei hän kuulunut juhlaan kutsuttuun seuraan, tunkeutui kiihkeästi esille. Lakeijat väistyivät syrjään.

Löytyy sellaista kärsimystä, joka aseittakin osaa raivata tiensä, löytyy suru niin syvä ja epätoivoinen, että se karkoittaa ihmiset läheisyydestään.

Ja suru ja kärsimys kuvastuivat liian selvästi nuoren tytön kasvoilla.

Kalmankalpeat huulet vapisivat tuskasta ja hänen suurista silmistään näkyi epätoivo, jota ei edes kyynelkään lieventänyt.

Lakeijat säpsähtivät hänen nähdessään ja peräytyivät takaisin.

Nuori tyttö sai pelkällä ulkomuodollaan raivatuksi itselleen yhä leveämmän tien keskellä naamioittujen vilinää, kunnes hän vihdoin seisoi kukkaisistuimen luona, jossa kuningaspari oli ottanut paikkansa.

- Kuningas — missä on kuningas? änkytti tyttö vielä kerran sydäntä särkevällä äänellä.

Vaatteet riippuivat repaleina hänen hoikan neitseellisen vartalonsa ympärillä.

Sen näki, että hän oli kulkenut pitkän matkan, pensasten ja ryteikköjen läpi, yli soiden ja rämeiden.

Mutta näistä kalpeista kasvoista loisti epätoivon tarmokkaisuus, joka ei anna säikyttää itseään.

Kuningas säpsähti hänet nähdessään.

- Genia von Sandorf! kuiskasi hän itsekseen, mutta kyllin kuuluvasti, jotta Draga voi sen kuulla.

Hänkin oli tuntenut Genian, vaikka oli vaan kerran nähnyt hänet.

Ivallinen hymy väreili Dragan huulilla.

- Kuka on tehnyt meille tämän! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä. — Kuka on tuonut tämän kurjuuden kuvan meidän eteemme? Ehkä tämä on joku ilveily, joka kuuluu juhlaan? Kuka on päästänyt sisälle tämän tytön, hovimarsalkka?

Vanha hovimarsalkka kumarsi syvään ja änkytti hämmentyneenä:

- Anteeksi, teidän majesteettinne! Sen mukaan, mitä nyt olen saanut kuulla, on tämä tyttö päästetty juhlasaliin, kun luultiin, että se oli joku suosionosotus kansalta, luultiin, että —.

- Luultiin! puuttui Draga terävästi vanhuksen puheeseen, — täytyy tietää, hovimarsalkka! Täytyy panna puolta enemmän vartijoita, ja jokainen, joka ei täytä velvollisuuttaan, rangaistaan heti ankarasti.

Konaki ei ole mikään ravintola, johon jokainen saa tulla mielensä mukaan.

Vanha hovimarsalkka vavahti.

Hän oli kauan sitte tullut selville siitä, että hänen palveluksensa konakissa oli loppunut, sillä hänen ei ollut onnistunut päästä kuningatar Dragan suosioon.

Hän oli jo ollut siellä kuningas Milanin aikana ja oli kyllästynyt toimeensa.

Kaikista sivusaleista kiiruhti naamioituja lisää.

Herrat ja naiset piirittivät valtaistuimen, kuin olisi ollut kysymyksessä suojella sitä tuolta heikolta, onnettomalta tytöltä.

Kaikkein kasvoilla luettiin vastenmielisyyttä ja kiukkua siitä, että kaunis juhla oli häiritty noin ikävällä kohtauksella.

Mutta kuningas nousi ylös ja sanoi katsahtaen synkästi Geniaan:

— Mitä tahdot, Genia von Sandorf? Mikä vie sinut tänne, ja kuinka uskallat esiintyä edessämme tuollaisessa puvussa?

— Tiedäthän, ettei kukaan muu kuin sinä olisi uskaltanut noin tehdä, että kuningas antaa sinulle paljon anteeksi, kun hän muistaa nuoruutensa päiviä, jolloin sinä olit hänen leikkitoverinsa.

Rajulla katseella katsahti Genia kuninkaaseen, ja kova katkera nauru tunkeutui äkkiä hänen huuliltansa.

— Nuoruuden päiviä, huudahti hän — ne ovat kaukana — ja ne eivät koskaan palaja!

Kun on nuori, luulee, toivoo, että kukin ihminen olisi hyvä ja jalo. Mutta kun kerran voi nähdä selvästi — silloin katsahtaa taaksepäin menneeseen, sillä elämä on häijyyden kuilu.

— Lausu lyhyeen ajatuksesi, Genia von Sandorf! keskeytti häntä kuningas. — Sano meille, mitä haluat, sillä selvää on, että olet tullut tänne jotakin pyytämään.

Olet kai joutunut pahaan pulaan. Joku aavistamaton onnettomuus nähtävästi on sinua kohdannut ja tehnyt sinut rutiköyhäksi. No hyvä, me ryhdymme sellaisiin toimiin, ettet tarvitse kärsiä hätää.

Kuninkaan näin sanottua, heitti onneton nuori tyttö ynseästi ja ylpeästi päänsä taaksepäin.

— Minä en ole tullut tänne, kuningas Aleksanteri, pyytämään sinulta mitään lahjaa — ei, minä vaadin sinulta oikeutta, kuuletko, minä vaadin sitä, koska sinä olet kuningas, joka on velvollinen valvomaan lakien noudattamista.

Eikä ainoastaan lakien noudattamista, jatkoi Genia sanojansa kovasti korottaen, jotka tulvivat hänen huuliltansa, niin että kuolon hiljaisuus vallitsi suuressa salissa ja ainoastaan Genian puhe siellä kaikui. — Sinun, Aleksanteri, on myöskin rangaistava niitä, jotka lakien pyhyyttä loukkaavat.

— Mitä on sinulle sitte tapahtunut? kysyi Aleksanteri. — Mitä vääryyttä on sinulle tehty, lapsi parka?

Kuningas puhui äänellä, joka ilmaisi jonkummoista sääliväisyyttä, ystävällistä osanottoa.

Hän ehkä ajatteli niitä aikoja, jolloin hän leikki Genian kanssa auringonpaisteisessa puutarhassa.

— Hyvä, Genia von Sandorf, jatkoi kuningas, havaitsematta sitä synkkää katsetta, jonka Draga häneen loi pitkien kulmakarvojensa alta. — Oikein olet tehnyt siinä, että olet kuningasta tullut tapaamaan, ystäväni? Jos vääryyttä on tapahtunut minun valtakunnassani, niin ole varma siitä, että sen korvaamme. Puhu, Genia!

— Sinä kysyt minulta, oi kuningas, onko minulle vääryyttä tapahtunut, sanoi Genia. — Minut on tehty surkuteltavammaksi kaikista olennoista!

On otettu hengiltä ihminen, joka tähän saakka on minulle ollut rakkainta koko maailmassa, ihminen, johon olen katsonut lapsellisella kiitollisuudella ja ihailulla!

Aleksanteri — ei, tällä hetkellä en voi sinua kutsua kuninkaakseni, vaikkapa tietäisin, että sen tähden saisin kärsiä kuoleman — sinä olet myöskin tuntenut ja rakastanut häntä, sillä tuhansia kertoja on hän hellästi silittänyt otsasi kiharoita ja antanut sinulle hyviä opetuksia.

Minun isäni on kuollut — sinun omassa valtakunnassasi on hän tullut murhatuksi!

Kostoa, kuningas Aleksanteri! Kosta minun isäni puolesta, puhkesi Genia sanomaan ja lankesi polvilleen.

Kukkaisvaltaistuimen edessä hän nyt lepäsi, liikuttavan kauniina ja ihastuttavana, vaikka olikin ryysyinen ja syvän surun valtaama.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kun kuningatar Draga uhkaa.

Kaikki vieraat seisoivat äänettöminä ja katsoivat vuoroon kummastellen, vuoroon säälien polvistuvaa tyttöä.

Kuningas Aleksanteri istui mietteissään valtaistuimellaan. Kuningatar
Draga hänen vieressään katsoi vihaa säihkyvillä silmillä Geniaan.

Äkkiä, ennenkuin Draga oli kerinnyt ehkäistä, nousi Aleksanteri, laskeutui valtaistuimen portaita ja lähestyi Geniata.

— Lapsi parkani, sanoi hän, turhaan koettaen nostaa häntä lattialta, — tyynny. Usko minua, kaikki mitä voidaan, on tehtävä isäsi murhaajan kiinniottamiseksi.

Polisitirehtori Lazar, mitä te tiedätte tästä rikoksesta? Vai olisiko mahdollista, ettette siitä mitään tiedä?

Mutta Lazarilla oli jo vastauksensa valmiina.

Tyynesti astui hän muutamia askeleita eteenpäin ja sanoi hymyillen:

— Teidän majesteettinne, tästä rikoksesta on minulla jo tieto.

Noin puolen tunnin matkan päässä Belgradista, kun lännestäpäin tuleva juna menee tunnetun tunnelin lävitse, löysi ratavahti pari päivää sitten päättömän ruumiin.

Se oli vanhemman miehen ruumis, ilmeisesti matkustajan, joka kulki itämaan pikajunalla.

Mies oli hienosti puettu, mutta taskuista ei löydetty rahakukkaroa eikä lompakkoa.

Myöskin puuttui kello ja sormukset, joka todistaa, että tässä on tapahtunut ryöstömurha.

Muutamien paperien ja käyntikorttien avulla, jotka taskuista tavattiin, on kumminkin voitu määrätä, kuka henkilö oli. Hän oli kreivi von Sandorf, ja tämä tyttö on, jolleivät silmäni liiaksi erehdy, hänen tyttärensä, neiti Genia von Sandorf. Murhattu on siis hänen isänsä.

— Niin, vastasi Aleksanteri. — Hän on kreivitär Genia von Sandorf.

Kun kaikkien katseet olivat tähän asti olleet jonkummoisella katkeruudella kiinnitetyt onnettomaan tyttöparkaan ja häntä oli moitittu siitä, että oli sillä tavoin tunkeutunut sisälle ja häirinnyt juhlailoa, niin alettiin nyt, kun kuultiin, että hän oli kreivin tytär, lausua yleistä myötätuntoisuutta häntä kohtaan.

- Poliisitirehtori Lazar, huudahti kuningas — seuratkaa minua kabinettiin, ja sinäkin, Genia von Sandorf tulet mukaan. Minä aion mitä ankarimmin tutkia tämän asian! Minä tahdon, että teidän pitää olla turvallisia minun maassani.

Rikkaan, joka matkustaa pikajunan samettityynyillä, pitää saada kiitää Serbian läpi yhtä turvallisena kuin köyhän, joka väsyneenä kulkee pölyisillä maanteillä.

Heikon ei tarvitse peljätä väkevää.

Sillä kaikkien yläpuolella on laki ja minä olen lain kuninkaallinen suojelija.

Hyväksymisen muminaa kuului läpi salin. Sellaisilla sanoilla voitti kuningas Aleksanteri alamaisensa, niin usein kuin hän antoi kuulla äänensä.

Oi, jospa ne ei vaan olisi ollut pelkkiä sanoja!

Kuningas meni edellä. Genia seurasi häntä epäröiden. Myöskin Lazar liikahti.

Mutta nämä kolme henkilöä eivät vielä ehtineet ovelle, joka vei toisiin huoneisiin, ennenkuin Draga nousi päättäväisesti, astui kiireesti alas valtaistuimen portaita ja ilmestyi kohta kuninkaan rinnalle.

- Salli, puolisoni, sanoi hän, minunkin olla läsnä tässä harvinaisessa tutkinnossa. Minusta olisi toivottavaa, että sinä kutsuisit muitakin herroja. Kaikissa tapauksissa olisi tarpeen, että sinä tekisit tämän julkisuudessa.

Ja sitte, kuiskasi Draga kuninkaan korvaan, on tämän tytön olento minusta niin kummallinen, hänen mielenliikutuksensa niin vastenmielinen. Sinä tiedät itsekin, että Serbian kuningas ei voi olla kyllin varovainen.

Oi, kapteeni Naumovitsch, olkaa hyvä ja seuratkaa kuningasta!

Stefan Naumovitsch oli seurannut kohtausta kuninkaan juhlasalissa sellaisella kiihkolla, kuin olisi hänen oma kohtalonsa ollut kysymyksessä.

Nyt näki hän siis uudestaan sen viehättävän tytön, joka oli vallannut hänen sydämensä.

Kuinka kaunis hän olikaan kaikesta huolimatta!

Mutta Stefan Naumovitsch tukahutti ne hellät tunteet, jotka tahtoivat puhjeta hänen sielussaan.

Hän muisti, että tämä tyttö oli pettänyt hänet ja hänen toverinsa ja katkera kauna syntyi hänen sydämessään ja tukahutti kaiken myötätuntoisuuden.

Muutamia minuuttia myöhemmin oltiin kuninkaan työhuoneessa.

Draga istui samettinojatuoliin. Kuningas otti paikan kirjoituspöytänsä vieressä. Genia jäi seisomaan hänen eteensä, mutta Lazar ja Naumovitsch asettuivat oven eteen.

- Teidän käsityksenne mukaan, poliisipäällikkö Lazar, on tässä siis kysymys ryöstömurhasta? Mitä tietoja olette tähän asti saanut murhaajasta? kysyi kuningas.

- Teidän majesteettinne, vastasi Lazar, astuen pari askelta, minä annoin heti kuulustella kaikki epäilyttävät henkilöt, jotka oleskelevat pääkaupungissa — ja mehän tunnemme heidät melkein kaikki, sillä me pidämme heistä tarkan kirjanpidon.

Minä olen käskenyt tiedustella, missä he olivat kysymyksessä olevana yönä.

Mutta minun täytyy tunnustaa, teidän majesteettinne, että minun ponnistukseni ovat tähän asti hyvin huonosti onnistuneet.

Ei kenenkään epäillyistä ole huomattu näinä päivinä käyttävän suurempia rahasummia, eikä kukaan ollut sinä yönä matkustanut itäisellä pikajunalla.

- Eikö murhaaja voinut mennä ulos ikkunasta junan kulkiessa tunnelissa? kysyi kuningas.

- Se on mahdotonta teidän majesteettinne, juuri sentähden, että on kysymys itäisestä pikajunasta. Se menee näet niin suurella nopeudella, että jos joku uskaltaa tehdä sellaista koetta, on hän ehdottomasti kuoleman oma.

- Murhaaja oli siis teidän käsityksenne mukaan uhrinsa kanssa yhdessä vaunussa?

- Niin, sen luulen varmaan. Ja kun kreivi tietysti on matkustanut ensi luokan vaunussa, niin on murhaajan täytynyt pukeutua valepukuun, jotta hän näyttäisi ylhäiseltä matkustajalta.

Tämän keskustelun aikana ei Genia lausunut sanaakaan.

Hän seisoi siinä kuin patsas, kalpeana ja kauniina alasluoduin silmin.

- Sinä kuulet, Genia von Sandorf, kääntyi nyt Aleksanteri entisen leikkitoverinsa puoleen, että minun poliisipäällikköni on jo ryhtynyt toimeen saadakseen murhaajan kiinni.

Sinä saat täydellä luottamuksella jättää meidän huostaamme tämän asian, joka on sinulle tuottanut niin surulliset seuraukset. Sinulle tapahtuu oikeus, lapseni!

Palaa sinä vaan rauhassa äitisi luo Wieniin ja odota meiltä varmoja tietoja, jotka saat heti, kun päästään vähänkään murhaajan jäljille.

- Odota? sai Genia vaivalla sanotuksi. — Kosto ei voi odottaa. Ei, minä en lähde Serbiasta ennenkuin hyvän, rakkaan isäni murha on kostettu.

Vanno minulle, kuningas Aleksanteri, ettet sinä väsy ainakaan pyrkimyksessäsi minua auttaa!

- Tällä tytöllä on merkillinen puhetapa, lausui nyt kuningatar Draga — mutta kuulustelu ei ole vielä loppunut.

Nyt tahdon minä tehdä muutamia kysymyksiä Genia von Sandorfille.

Minä luulen näet, että pian saamme valoa tähän asiaan, kun Genia von Sandorf sanoo meille, kuinka hän on saanut tiedon siitä, että hänen isänsä on murhattu ja missä hän on viimeaikoina oleksinut.

Tällä hetkellä vavahti Genia, kuin olisi jääkylmä käsi tarttunut hänen sydämensä ympäri. Laupias Jumala, sitä hän ei ollut ollenkaan ajatellut rientäessään ryövärien luolasta kuninkaan luo konakiin, häntä kun ajoi hehkuva halu saada kostaa isänsä murha.

Demeter Banjaluki ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän pyytäisi kuninkaan apua.

Hän oli vannonut Genialle, ettei hän lepäisi ennenkuin murhaaja oli löydetty, ja sitte saisi hän nähdä, kuinka Demeter Banjaluki rankaisee niin raa'an rikoksen.

Mutta Genialla ei ollut rauhaa rinnassaan.

Hän tahtoi todistaa kuninkaalle, millainen tila nyt oli Serbiassa, ettei edes rauhassa voinut kulkea kaduilla, että muukalaisen, joka astui kuningas Aleksanterin maalle, täytyi heittää henkensä, jos vaan ensimäinen vastaantulija murhamies niin tahtoi.

Salaisuudessa oli hän hiipinyt pois rosvojen luolasta. Hän ei ollut kysellyt Demeter Banjalukia eikä pikku Milanaa, jonka tiesi olevan täysin turvattuna ryövärien luona.

Koko päivän oli hän vaeltanut vuoren poluilla ja maantiellä, kunnes illalla saapui Belgradiin; siitä puhuminen, kuinka hän oli saanut murhan selville ja missä hän oli oleskellut, olisi ollut Demeterin ilmiantamista.

— Ettekö tahdo olla hyvä ja vastata minulle? kuuli hän Dragan äänen vielä kerran kaikuvan korvissansa.

— Kuinka olette murhasta saanut selvän ja missä olette viime aikoina oleskellut?

Taaskin tunsi Genia pistoksen sydämessänsä?

Saattoiko hän pettää Demeter Banjalukin? Uskalsiko hän sanoa, että se oli hän joka luullen saaneensa Serbian kuningaskruunun saaliiksensa todellisuudessa oli tuonut Genian isän pään.

Ei, Genia tunsi liiankin hyvin, ettei hän millään ehdolla voisi mainita
Demeter Banjalukin nimeä.

Eikä hän myöskään voinut valehdella.

Olisihan ollut hänelle varsin helppoa keksiä joku juttu, joka olisi ollut vastauksena kuningattaren kysymykseen.

Mutta siihen oli Genia liian ylpeä. Vaikeneminen oli ainoa mitä hän taisi tehdä.

— Vaikenetteko te? sanoi Draga, ja kuningattaren piirteet saivat yhä enemmän eloa, samassa kuin viekas hymy näyttäytyi hänen huulillansa.

— Rakas lapseni, tiedättekö sitte, että sen täytynee tuntua varsin merkilliseltä. Puhukaa siis. Kuningas tahtoo tietää totuuden.

— Sano Genia, sanoi nyt Aleksanteri, nousten tuoliltaan ja astuen tytön luokse, joka siinä seisoi äänettömänä. — Missä sinä olet ollut? Kuka ilmoitti sinulle tuon hirveän tiedon, että isäsi oli murhattu.

Genian ajatukset sekosivat yhä enemmän tästä kysymyksestä.

Hänen rintansa kohosi ja laskeutui ja silmät täyttyivät kyynelillä. Hän tahtoi puhua, mutta ei voinut. Syvä tuska ja ahdistus valtasi hänet. Hän katsahti Dragan silmiin ja näki ne vihan täyttämiksi.

Eikä hän kumminkaan voinut lausua vapauttavaa sanaa.

Äkkiä ojensi Draga käskevästi kätensä ja sanoi, osoittaen Geniata:

- Koskapa tämä tyttö vaikenee, niin on hän mitä suurimmassa määrässä epäluulon alainen, ehkäpä on itse murhaan osallinen!

Häntä ei saa millään ehdolla päästää irti.

Hänet täytyy viedä vankeuteen, kuningas Aleksanteri! Vankilassa hän kyllä avaa suunsa ja tunnustaa meille koko totuuden.

Tehän olette samaa mieltä kuin minäkin, poliisipäällikkö Lazar?

Kun Genia kuuli nämä sanat luuli hän, että häntä uhattiin vankeudella, kun hänelle selvisi että hän sitkeällä vaitiolollaan oli tehnyt itsensä epäluulonalaiseksi tuohon hirmuiseen verityöhön, oman isänsä murhaan, silloin puhkesi hän suonenvedontapaiseen itkuun.

Hän löi kätensä kasvoilleen ja huusi:

- Luuletteko todellakin, että minä olen murhannut isäni? — Minä — isäni, jota niin sydämestäni rakastan? — Ha, kuinka huono te itse olettekaan, kun luulette tyttären voivan tehdä sellaisen rikoksen! Ei, edes pienimmässä porvarikodissakaan voisi syntyä sellainen ajatus, kuin täällä kuninkaan linnassa.

Ja sinä — sinä olet ensiksi lausunut sen, huusi Genia vihlovalla äänellä, syösten Dragan eteen ja tarttuen hänen käsiinsä. — Vaimo, kuinka musta onkaan sinun oma sielusi, kun luulet, että lapsi voisi tappaa oman isänsä eli tietäisi murhasta, eikä sitä koettaisi estää!

Sinä et varmaankaan ole koskaan rakastanut isääsi.

Niin, nyt voin minä käsittää, mitä minulle on sanottu sinusta, nimittäin, että olet mennyt ylpeänä oman äitisi ohi, etkä ole ollut tuntevinasi häntä, kun hän on juopuneena kaatunut sinun kotisi portaille.

Genia parka, nämä sanat, jotka hän lausui inhon ja häpeäntunteen huumaamana, saattoivat nyt hänet perikatoon.

Raivon huudolla repi Draga kätensä pois Genian käsistä.

Muisto äidistä, joka monta kertaa oli juopuneena horjunut pitkin Belgradin katuja, jonka hän useat kerrat oli löytänyt makaamassa katukivillä oman porttinsa edessä tai tyttärensä portilla siihen aikaan, kun tämän nimi vielä oli rouva Maschin, tuo muisto oli vähällä viedä hänen järkensä.

- Hän on hullu, sähisi Draga — ja hulluna on häntä kohdeltava.

Olethan itse kuullut, Aleksanteri, mitä tämä tyttö on sanonut.

Tässä tapauksessa löytyy ainoastaan kaksi selitystä hänen esiintymiseensä; joko on hänen järkensä selvä ja silloin ei löydy yhtään vankilaa kylliksi syvää, johon hänet olisi sysättävä, ettei hän koskaan — koskaan enää näkisi päivän valoa, taikka on hänen järkensä seonnut — jota enin olen taipuisa uskomaan ja toivon; jota minun täytyy otaksua, — silloin kuuluu hän hulluinhuoneeseen, ja — sen porttien tulee jo tänään hänelle avautua.

Oi, mitäpä ei olisi Stefan Naumovitsch antanut, jos hän nyt olisi voinut kiiruhtaa rakastetun luoksi, sulkea hänet syliinsä ja suojella häntä kuningattaren raivolta.

Tuskin saattoi Stefan pysyä hiljaa, vastustamaton voima veti hänet
Genian luo.

Mutta sitte muisti hän, että tämä ei ollut enää sama Genia, jonka hän kerran, eräänä elämänsä huumaavana hetkenä, oli oppinut tuntemaan. — Tämä oli petturi. Tämä tyttö olisi kylmäverisesti tahtonut jättää hänet ja hänen ystävänsä pyövelille. Ja hänestä tuntui melkein lohduttavalta kuningattaren mielipide, että hän oli mielenvikainen.

- Niin, minä luulen todellakin, sanoi kuningas Aleksanteri, — että onneton on tullut mielipuoleksi surusta ja kauhusta. Hänelle täytyy antaa tarpeellista hoitoa.

Mutta häntä täytyy kohdella hyvyydellä, minun oma henkilääkärini saa tutkia hänet ja ryhtyä tarpeellisiin keinoihin hänen parantamisekseen.

- Minä pyydän sinua, kallis puolisoni, sanoi nyt Draga — jätä minulle tämä asia! On erittäin tärkeätä, että sinä menet takaisin vieraittemme luo. Tämä tyttö ei saa häiritä meidän kaunista juhlaamme — mene, kuninkaani, ja rauhoita vieraitamme, mutta minä jätän onnettoman hoitajallensa.

- Minä toivon, oma Dragani, että sinä teet hänelle kaikki, mikä voi
antaa hänelle takaisin henkisen terveyden, sanoi kuningas. — No niin —
Stefan Naumovitsch, tule minun kanssani takaisin tanssisaliin! Teidät,
Lazar, jätän tänne, että voitte olla puolisolleni apuna.

Kuningas suuteli Dragan kättä. Hän näki kyyneleitä hänen silmissään, sillä tämä näyttelijätär osasi aina vuodattaa kyyneleitä silloin kun luuli niiden vaikuttavan.

Nyt tahtoi hän liikuttaa kuninkaan sydäntä, tahtoi näyttää hänelle, että Genia oli syvästi häntä loukannut.

- Itketkö, Dragani? kuiskasi kuningas, kietoen hellästi kätensä hänen ympärilleen. — Ah, minä ymmärrän, että ne ovat säälin kyyneleitä, joita sinä vuodatat, ajatellessasi Genia von Sandorfin kohtaloa.

Mutta minä toivon, että se on vaan ohimenevää hermojen kiihotusta, jota tämä surkuteltava tyttö kärsii.

Meidän velvollisuutemme on laittaa niin, että hän tulee taas terveeksi. Vielä kerran, Draga, tee kaikki, mitä voit, että hän pääsee niin pian kuin mahdollista tästä onnettomasta mielentilasta.

Näillä sanoilla poistui kuningas, ja Stefan Naumovitsch seurasi häntä heitettyään pitkän katseen onnettomaan olentoon.

Vaan vastahakoisesti seurasi hän kuningasta. Hän olisi antanut paljon, jos hän olisi uskaltanut jäädä katsomaan, kuinka Genian kohtalo nyt ratkaistiin.

Hän ei ollenkaan pitänyt siitä, että kuningatar ja Lazar jäivät yksin hänen kanssansa, sillä hän oli Dragan silmistä lukenut leppymättömän vihan Geniaa kohtaan. Ja mitä tuli poliisipäällikköön, niin tunsi Stefan Naumovitsch hänet liian hyvin. Hän oli Dragan uskollinen kätyri ja tekisi kaikki, mitä ikinä kuningatar käskisi.

Mutta kuningas oli käskenyt, hänen, ajutantin täytyi totella.

Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön kanssa.

- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan lähelle Geniaa.

Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.

- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin… noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina alas häpeän kuiluun.

Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.

Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä. Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan anteeksi.

- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt? Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.

- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä vieläkin.

- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää, veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —

- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani, ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;

Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.

- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. — Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei ole oikeutta pidättää minua.

Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat sinun kyyneliisi.

Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:

- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.

- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.

- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön, tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.

Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.

Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar — vaarattomaksi.

Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi poliisipäällikköön.

Lazar nyökäytti päätään ja samalla kun kasvonsa vääntyivät ilkeään nauruun, mutisi hän:

- Teidän majesteettinne tulee olemaan tyytyväinen minuun. Tämä tyttö ei ole enää kenenkään tiellä. Ennen pitkää on hän oleva aivan vaaraton.

Sitte kääntyi hän Genian puoleen ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Genia tuijotti häneen kauhistuneena.

Oi kuinka hän nyt katui, että oli ollenkaan astunut konakiin, tähän taloon, jossa ei kammottu väkivaltaa, hänestä tuntui, kuin olisi ilmakin ollut täynnä rikoksia.

Genia koetti irtaantua hänen käsistään, mutta kauhu, jota hän tunsi, vei häneltä sekä puhe- että vastustuskyvyn, kun pyöveli kuiskasi nyt hänen korvaansa:

- Varo vaan, ett'et huuda, pikku kyyhkynen! Jos sen teet, panen suukapulan suusi eteen! Poliisipäällikkö Lazar on jo monta kertaa tehnyt nöyriksi sellaisia kuin sinä.

Eteenpäin, mars — seuraa minua, eläkä vastustele! No, miksi seisot siinä ja töllistelet kuningatarta?

- Ja tämä on sinun tahtosi, kuningatar Draga? kuului Genian huulilta ja hän katsoi kuningattareen tuijottavilla silmillään. — Sinä annat viedä minut pois, kuin olisin minä tehnyt rikoksen!

Mitä on teille sitte minun kanssani tekemistä, millä oikeudella te minua ahdistatte?

Minä en ole sinun alamaisesi, kuningatar Draga, minä olen itävaltalainen ja voi sinua ja sinun kätyreitäsi, jos minun avunhuutoni pääsevät kuuluviin siitä vankeudesta, johon minut heitätte.

Silloin tulen minä vapaaksi ennenkuin luulettekaan, ja te — te saatte maksaa rikoksenne, kun olette vanginneet Itävallan tyttären.

- Hän puhuu vaan mielenhäiriössä, huusi Draga, — viekää hänet hullujen huoneeseen, Lazar!

- Anteeksi, teidän majesteettinne, vastasi poliisipäällikkö — mutta minä en pidä häntä mielenvikaisena; hän on vaan olevinaan.

Minä tiedän erään paikan, joka on sopivampi hänelle, ja jossa kyllä osataan vakuuttaa hänelle, että on vaarallista loukata kuningatarta. Minä vien hänet ojennuslaitokseen, harmaaseen luostariin, kuten sitä kutsutaan täällä Belgradissa.

Genia päästi kauhun huudon kuullessaan tämän sanan.

Mutta kuningatar meni kiireesti Lazarin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi hänelle:

- Te olette oivallinen, kykenevä mies, Lazar! Minä pidän huolta, että kuningas palkitsee teidät.

Niin, ojennuslaitokseen tuo kurja olento! Siellä saa hän kovassa työssä miettiä, mikä eroitus kuitenkin on olemassa hänen, kerjäläisen, ja minun kuningattaren välillä.

Viekää hänet pois minun silmäini edestä, minä en tahdo enää nähdä häntä! Mutta minä aina tavan takaa kuulustelen, kuinka hän on edistynyt katumuksessaan ja nöyryydessään — langenneiden naisten joukossa harmaassa luostarissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä laahasi poliisipäällikkö onnettoman mukanaan.

Heikko tyttö ei tietysti jaksanut vastustaa miehen raakoja nyrkkejä.

Kuningatar avasi itse pienen tapettioven, josta poliisipäällikkö vei pois vankinsa.

Sitte veti hän hänet mukanaan alas eräitä kiertoportaita. Eikä kauan viipynyt, ennenkun hän oli konakin pihalla, jossa peitetyt vaunut olivat odottamassa.

Poliisipäällikkö piti nämä vaunut aina valmiina, sillä vangitsemiset eivät olleet konakissa harvinaisia.

Poliisipäällikkö antoi lyhyen merkin vihellyspillillään ja heti ajoivat vaunut esille.

Genia oli pyörtymäisillään, hän tiesi, että kaikki oli mennyttä, sillä ojennuslaitoksessa ei hän voinut elää, siellä saattoi hän vaan kuolla.

Nuori kreivinna oli nyt enemmän kuollut kuin elävä.

Oi, inho, suru ja murhe tappaisivat hänet, eikä kukaan, ei edes hänen oma äitinsäkään saisi koskaan tietää, minne hän oli joutunut.

Poliisipäällikkö työnsi uhrinsa vaunuun. Hän huusi kuskille muutamia sanoja. Eräästä porttikäytävästä vierivät vaunut ulos kadulle.

Poliisipäällikkö painoi erästä, vieteriä ja heti putosivat rautaverhot ikkunain eteen.

Genia oli siis nyt jo kuten vankeudessa.

Syvä pimeys ympäröi häntä vaunussa ja yhä vaan tunsi hän Lazarin käden puristavan hänen käsivarttaan.

Tämä ei lausunut sanaakaan koko matkalla, mutta hänen viekkaat silmänsä loistivat pimeässä ja nämä silmät katsoivat Geniaan sellaisella ilmeellä, että hän värisi.

Nyt toivoi hän jo melkein olevansa määränpäässä, niin hirmuiselta kuin se tuntuikin — ojennuslaitoksessa.

Mutta vaunuilla oli pitkä matka kuljettavana.

Vihdoinkin pysähtyivät ne, verhot kierrettiin ylös, toisen sivuoven luukku avattiin ja Lazar huusi luoksensa kaksi voimakkaannäköistä naista, jotka uteliaasti kurkistivat sisään.

- Minulla on mukana muuan letukka, ottakaa se huostaanne ja tehkää nöyräksi.

Tässä talossa on moni jo oppinut rukoilemaan ja työtä tekemään.
Katsokaa, että johdatte tämänkin oikealle tielle.

Pilkkanaurulla tarttuivat molemmat naiset Geniaan ja raastoivat hänet ulos vaunusta.

He laahasivat onnettoman, joka nyt todella oli mielipuolisuuden rajalla, ylös kivirappuja erään oven kautta huoneeseen, ja tuo onneton, puoliksi tiedoton tyttö kuuli, kuinka raskaat portin ovet kadulle päin lyötiin lukkoon kovalla räminällä.

Hän oli Belgradin harmaassa luostarissa — ojennuslaitoksessa.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Tärkeä kokous.

Stefan Naumovitsch seisoi eräässä juhlasalin nurkassa ja katseli välinpitämättömänä kirjavaa elämää siellä, mutta koko ajan oli hänen edessään sen onnettoman tytön kuva, jonka hän äsken oli jättänyt. Hän ei voinut unohtaa Geniaa. Ja nyt kun hän rauhassa keräili muistoonsa tämän illan tapahtumia, kun hän taas, vaikka vaan muistossa, näki edessään Genian kalpeat kasvot, hänen epätoivonsa ja rohkeuden, jolla hän puhutteli kuningatarta, kysyi hän itseltään kerta toisensa perästä:

Onko hän todellakin petturi?

Mitä olisikaan hän antanut, jos hän olisi voinut hankkia itselleen varmuuden tästä, sillä sisäinen ääni sanoi hänelle:

Elä usko sitä. Stefan Naumovitsch, niin paljon eivät ihmiskasvot voi valehdella.

Nuori upseeri ei voinut koota ajatuksiaan. Hän kulki juhlasalin läpi ulos puutarhaan, sillä hän tarvitsi ilmaa ja yksinäisyyttä.

Raitis ilma jäähdyttäisi hänen kuumaa otsaansa, yksinäisyys, tuudittaisi lepoon kuohuvat aallot hänen rinnassaan.

Kun Stefan komeassa serbialaisessa paimenpuvussaan kulki juhlasalin läpi, seurasivat naisten katseet ihastuksella tuota kaunisvartaloista miestä.

Siellä ei ollut ketään, joka ei mielellään olisi tanssinut hänen kanssaan, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi kuninkaan kaunis ajutantti, joka lyhyessä ajassa oli tullut Belgradilaisten suosikiksi, pysyttelihe poissa kaikista huvituksista.

Mutta varsinkin seurasi häntä kaksi mustaa silmää, jotka olivat tähdätyt häneen, kuin tenhovoimalla vetää hänet luokseen, ja näissä silmissä leimahti viha, kun Stefan vastusti niiden tenho voimaa ja tyynenä poistui salista.

Nuori upseeri meni alas portaita, jotka veivät puutarhaan ja pian oli hän kuun valaisemain puiden alla, jotka kuten uskolliset vahdit tällä puolen varjostivat konakia.

- Onko hän petturi? kuiskasi Stefan. — Onko hän todellakin? Kuka se olikaan, joka minulle tämän kuiskasi?

Ei kukaan muu kuin Draga.

Hän näytti kirjeen, joka Genian olisi pitänyt kirjottaa. Mahdollista kyllä.

Mutta miksi ei kuningatar antanut minun lukea tätä kirjettä? Miksi piti hän sitä päänsä päällä?

Totta kyllä, että nuori kreivinna näyttää syylliseltä, hän oli ainoa, joka sinä yönä olisi voinut kuunnella meitä, mutta tarvitseekohan hänen silti meitä pettää?

Ja mistä syystä olisi hän kuningattaren pelastanut? Rakastiko hän
Dragaa?

Ha, ha, tänään on hän juuri osottanut, ettei hän osota minkäänlaista ystävyyttä kuningattareeseen.

Ja vaikka hän niin tekisikin, niin — vihaa Draga tätä tyttöä, siitä ei ole epäilemistäkään.

Mutta olisiko hän voinut vihata ja vainota sitä, joka on pelastanut hänet kuoleman varasta?

Oi, minä onnetonhan tunnustin hänelle aivan avonaisesti, että toista rakastan — kuinka helposti saattoi Draga käsittää, että tuo toinen oli Genia von Sandorf.

Sielussani on sekasorto, jota on mahdotonta selvittää. Sen vain tiedän, että tuota tyttöä rakastan, enkä voi häntä koskaan unhottaa.

Stefan asettui penkille, jonka takana kohosi marmoripatsas. Siinä oli kuvattuna Amor nuoli jousen jänteellä.

— Sinä olet petollinen, uskoton jumala! huudahti nuori upseeri, katsoessaan kiviseen rakkaudenjumalaan. — Sinä pidät ilkeätä peliä ihmissydänten kanssa.

Miksi kerran veit tämän tytön minun tielleni, miksi tämän rakkauden vuodatit sydämeeni, kun minä vain onnettomaksi sen kautta tulen? — Niin vastaa siis minulle, Amori, onko Genia viaton? — Onko hän petturi?

— Sellainen hän on — hän on pettänyt sinut, Stefan Naumovitsch, kaikui täyteläinen ääni patsaan takaa. — Hän ei ansaitse, että sinä kauvemmin häntä ajattelet.

Nuori upseeri hypähti keveästi huutaen istuimelta.

Kuuvalossa silloin esiintyi olento patsaan takaa ja läheni Stefania.

Se oli kuningatar Draga.

Tähän saakka oli Naumovitsch välttänyt yksinäistä yhteensattumista
Dragan kanssa.

Vaikka hän nyt asui saman katon alla oli hän kumminkin aina osannut niin menetellä, ettei Draga päässyt koskaan lähenemään.

Stefan oli myöskin lujasti päättänyt pelastaa kuninkaan kunnian.

Hän vihasi Dragaa, inhosi häntä yhä enemmän, eikä hetkeksikään unhottanut, miksi oli ruvennut kuninkaan ajutantiksi, nimittäin vartioimaan Dragaa ja muuttamaan kaikki sen pahan, minkä Draga tuotti, hyväksi — sitä varten oli hän konakissa.

Ja nyt — nyt hän näki Dragan äkkiä seisovan edessänsä, tässä yksinäisessä puistossa, paikassa, joka täysin oli uteliailta katseilta suojattu.

Dragan on täytynyt häntä ajaa takaa, sillä ei sattuma häntä suinkaan tänne johtanut, vaan ilmeisesti hänen oma tahtonsa.

— Ole varuillasi! Stefan, ajatteli nuori upseeri. — Hillitse himojasi, jotka kaunotar koettaa sinussa herättää! Älä koskaan unohda, että hän on Serbian paha hengetär, isänmaasi vihollinen.

— Täältä siis pitää sinua etsiä, Stefan Naumovitsch, sanoi kuningatar nuhtelevaisesti, mennessään aivan hänen viereensä. — Kaunis paimen pitää yksinäisyydestä — hän uneksii paimentytöstänsä. Tuo on tosiaankin sangen romantillista, rakas Naumovitsch, mutta samalla epäkäytännöllistä.

Sellainen kansa on vaarallista, joka välttää seurahuveja. Ja Belgradin hovissa täytyy välttää kaikkea, joka saattaa epäluuloja herättää.

Stefan, lausui kuningatar lempeällä, sydämellisellä äänellä, — Stefan, miksi olet minulle niin vieras! Mitä olen tehnyt herättääkseni sinun vihaasi? Miksi olet Dragallesi noin vihainen?

— Minun Dragani? toisti Stefan, ääni kauhusta vapisten. — Älkää unhottako, hyvä rouva, että te olette toisen vaimo, ja että tuo toinen on kuningas!

— Anna minulle käsivartesi, Stefan! Menkäämme vähän kauvemmaksi puistoon! pyysi Draga. — Minulla on sinulle jotain sanomista. Oi, jo kauvan olen tuntenut ahdistusta sydämessäni, kun minulla ei ole ollut tilaisuutta puolustautua sinun edessäsi.

Mutta se suotuisa tilaisuus, joka tänään tarjoutuu, ei ole jätettävä käyttämättä.

Tuolla ylhäällä tanssitaan. Kuningasta ympäröitsee sadat ihmiset.

Minä luulottelin hänelle, että päätäni särki, jonka vuoksi pyysin päästä huoneeseeni.

Rakas Stefan, elä hylkää rukoustani! Tämä on ainoa, ensimäinen rukous, minkä pitkistä ajoista sinulta rukoilen.

Draga katsahti samalla häneen ihmeen leimuavilla silmillä, joista ilmeni syvä intohimo, niin paljon sisällistä hellyyttä, ettei Stefan kyennyt vastustamaan hänen toivomustansa.

Stefan ojensi Dragalle käsivartensa, ja he menivät yhdessä yhä syvemmälle puistoon.

— Minä tiedän, Stefan, puhkesi Draga lyhyen äänettömyyden perästä sanomaan, — että sinä kiroot minua, koska minusta on tullut Serbian kuningatar. Minä vakuutan sinulle kumminkin kunniasanalla, että pyrkimykseni ainoastaan on tehdä tämä maa onnelliseksi.

Aleksanteri on heikko raukka. Hänellä ei ole yhtään suurta ajatusta, vielä vähemmän hän kykenee semmoista toteuttamaan.

Jos hän vaimokseen olisi ottanut jonkun prinsessan, — niin saat olla varma siitä, että Serbia olisi mennyt perikatoon.

Minä sitävastoin ohjaan häntä. Minä vaikutan häneen, ja sinä ystävinesi saatte tilaisuuden havaita, että minä rakastan Serbiata.

— Sitä ei kumminkaan vielä ole paljon huomattu, kuningatar Draga! vastasi Stefan. — Mitäpä on tähän saakka tapahtunut —

— Tähän saakka, keskeytti häntä Draga, — mitäpä tähän saakka olisi voitu tehdä? Eikö minun kaikkein ensiksi pitänyt hankkia kuninkaan luottamus puolelleni?

Mutta nyt on se minulla. Ja minä lupaan sinulle pyhästi, Stefan, että minä teen kaikki, mitä kehoitat minun tekemään.

Minä noudatan pienintäkin viittaustasi ja jos tahtoisit, niin voisit sinä hallita Serbiaa minun kauttani!

Sillä sinua yksin minä rakastan, Stefan Naumovitsch, lisäsi hän, pysähtyi ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen — sinulle yksin kuuluu sydämeni. Kaikkien ajatusteni esine olet vaan sinä! Oi, elä katso minua niin epäillen! Suutele minua, kuten kerran suutelit Dragaasi.

Hän hiipi hellästi hänen luokseen, kietoi pehmoiset käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Hän oli niin kaunis, niin hurmaava tällä hetkellä, että kuka mies tahansa olisi langennut.

Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.

Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen valaansakaan.

Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen taapäin.

Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.

Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.

Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.

Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:

- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy ijäksi olla haudattu!

Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.

Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi tulevaisuus teille suoda.

- Sinä olet minun tulevaisuuteni! huudahti Draga ja ojentaen rukoillen kätensä häntä kohti ja heittäen häneen rukoilevan silmäyksen, jatkoi hän: Stefan, minä en voi elää ilman sinun rakkauttasi! Oi, jos sinä tietäisit, millaiset tuskat repivät sydäntäni, kun ajattelen, että sinä aina olet minua niin lähellä, enkä minä kumminkaan saa vallita sinua!

Stefan, minä teen sinut niin onnelliseksi, kuin nainen ikinä voi tehdä miehen.

Mutta rakasta minua, elä työnnä minua pois!

Uudelleen tarttui Draga hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten.

Stefan tunsi, kuinka Dragan rinta aaltoili ja sydän löi.

- Minä pyydän, teidän majesteettänne, sanoi hän ja äänensä kaikui hiukan epävarmalta — sallikaa minun viedä teidät takaisin linnaan!

Teidän poissaolonne huomattaisiin, enkä minä mistään hinnasta tahtoisi saattaa häpeää kuningas Aleksanterille.

- Ei, elä petä minua, Stefan, keskeytti hänet kuningatar melkein terävällä äänellä. — Sinä et suinkaan kysy Aleksanteria!

Hän ei ole ystäväsi, hänestä ei koskaan tule sinun rehellistä ystävääsi, sillä hän ei ylipäänsä rakasta ketään muuta ihmistä, kuin itseänsä.

Se on jotain muuta, joka äkkiä on tullut meidän väliimme jotain, jota en voi oikein sanoin selittää ja jota vaan aavistan.

Mutta sinä olet mies ja sinulla täytyy olla rohkeutta sanomaan minulle, millaiset sinun tunteesi ovat?

Sano siis minulle kaikki, minä voin kestää pahintakin!

Rakastatko sinä tätä Genia von Sandorfia, onko hän ryöstänyt minulta sinun sydämesi?

Hitaasti loi Stefan silmänsä alas ja katsoi maahan, jonka kuutamo peitti hopean valkoiseen verhoon.

- Sinä et vastaa minulle! huusi intohimoinen nainen. — No, sitte tiedän minä jo tarpeeksi. Millä on hän sinut vanginnut? Millä taikavoimalla on hän voinut kääntää sinun sydämesi minusta? Tuo kurja, joka petti sinut, joka piti petollista peliä sinun kanssasi.

Silloin Stefan ojentihe.

Nyt taikka ei koskaan näytti hetki olevan otollinen. Hän tahtoi urkkia koko totuuden ja tietää sen, joka täytti hänen sielunsa niin monella kysymyksellä.

- Draga, huudahti hän vapisevalla äänellä ja meni aivan lähelle häntä — minä vannotan sinua, sano minulle koko totuus! Onko se ihan totta, että Genia petti minut ja ystäväni? Onko hän se, joka varoitti sinua ja kuningasta?

- Mitähän se hyödyttäisi, jos vastaisin sinulle: kyllä, se on totta, hän on pettänyt teidät? Sinä et ehkä uskoisi, mitä sanoisin. Mutta kysy kuninkaalta itseltään, kysy häneltä, epäilemättä vastaa hän sinulle. Hän on omin silmin lukenut kirjeen, jossa Genia von Sandorf ilmaisee sinut, översti Maschinin ja Mistitschin, mainiten teidät salaliittolaisiksi, jotka vainositte minun henkeäni.

Nyt näet, kuinka hyvin tämä tyttö ansaitsee sinun rakkautesi! jatkoi Draga ivallisella äänellä, kun hän näki, että Stefan Naumovitsch painoi päänsä, kuin olisi hän saanut iskun keskelle sydäntään. — Unohda hänet, halveksi häntä! Karkoita kaikki ajatukset hänen suhteensa!

Täällä minun sylissäni avautuu sinulle autuuden taivas. Elä hylkää sitä, Stefan Naumovitsch! Sillä, Jumalan nimessä, minä olen tehnyt itselleni lupauksen olla hyvä ja tehdä Serbia onnelliseksi.

Uudelleen tahtoi Draga vetää hänet luokseen ja uudelleen kietoi hän kätensä Naumovitschin hoikan vartalon ympäri.

Mutta Stefan lykkäsi hänet kärsimättömästi luotaan ja lausui:

- No, kuule sitte koko totuus, Draga! Minä en voi rakastaa sinua, sillä sinä olet jo kuulunut toiselle. Ei sille miehelle, jonka kanssa nyt olet vihitty.

Oi, hänhän on myöskin petetty. Ja sinä olet sen tehnyt!

Sillä ennenkuin sinä tulit Aleksanterin puolisoksi, olit sinä kuningas Milanin rakastajatar, ja se se on, Draga Maschin, joka ikuisesti eroittaa minut sinusta!

Käheä huuto kuului Dragan huulilta, kun hän kuuli, että Stefan Naumovitsch tiesi hänen salaisuutensa, hänen elämänsä hirmuisen salaisuuden.

Hän horjui takaperin erästä puunrunkoa vastaan, muutoin olisi hän ehkä vaipunut maahan.

— Sinä tiedät — sinä tiedät — änkytti hän. — Sinä tiedät sen, onneton!
Kuka on uskonut sinulle tämän salaisuuden?

- Minä en ainoastaan tunne sinun salaisuuttasi, vastasi Stefan, tunkien terävän katseensa Dragan silmiin — minulla on todistuskin siihen!

- Todistus! Mahdotonta!

- Mutta minulla on se kuitenkin, Milanin itsensä kirjoittama! huudahti nuori upseeri. — Ja nyt tiedät, Draga Maschin, että sinun nuolesi eivät minua haavoita, ei rakkautesi eikä vihasi.

Ja tehkäämme nyt loppu molemmin puolin! Minä olen kuninkaan rinnalla niin kauan kun minua haluttaa. Minä suojelen häntä, ettei hän tee mitään pahaa eikä kärsi sellaista!

Minä olen sinun läheisyydessäsi, Draga, ja voi sinua, jos sinä koetat viekotella Aleksanterin heikkoa luonnetta pahoille teille!

Samana päivänä, jolloin sinä yrität tehdä jotakin Serbian vapautta ja sen laillisia asetuksia vastaan, samana päivänä saa kuningas Aleksanteri tietää, että sinä olet ollut Milanin rakastajatar.

Ja usko minua, Aleksanterin heikkous voi antaa sinulle kaikki anteeksi, mutta ei tätä!

Jos minä avaan hänen silmänsä ja annan hänen nähdä tämän hirmuisen salaisuuden, niin hyljää hän sinut ja sinä saat palata entiseen mitättömyyteesi, josta sinä kiemailullasi olet kohonnut!

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, jotka näyttivät sattuvan häneen hirmuisella painolla, oli Draga melkein maahan vaipunut.

Nyt ojentausi hän kumminkin suoraksi, jokainen hermo oli jännityksessä, hänen silmänsä säkenöivät ja hillitön intohimo raivosi hänen rinnassaan.

- Se on siis sotaa, jota sinä minulle tarjoat, Stefan Naumovitsch! huudahti hän. — Ystäväksi et tahdo kuningatartasi etkä rakastajaksi, vaan viholliseksi.

Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!

- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar, on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!

- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin: sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että sysäsit minut pois!

Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?

Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.

Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet, sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä olisit ollut minun kanssani!

Hän riensi pois.

Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?

Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren kanssa!

Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.

Hän ei todellakaan uskonut kuningattaresta mitään hyvää, hän pelkäsi, että Draga voi saattaa Genialle hirmuisen kohtalon.

Hän kääntyi ja kuunteli Dragan askeleita, jotka katosivat pensasten taa.

Stefan ei palannut heti linnaan, vaan kulki edelleen yksinäistä tietä puiston läpi.

Hän ei paljoa välittänyt siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja Dragan välillä.

Päinvastoin, hänen sydämensä tuntui keveämmältä sitte kun hän oli antanut Dragalle tuon avomielisen selityksen.

Jo kauan oli hän huomannut, että Draga oli halukkain silmin seurannut häntä ja hän oli vaan hakenut tilaisuutta saada hänelle tunnustaa raju hillitön intohimonsa ja uudelleen tarjota hänelle ystävyyttään.

Nyt oli hänen ja Dragan väli selvä.

Taistelua, oli Draga sanonut. No niin, parempi rehellinen taistelu kuin huono rauha.

Mutta Genia — mitä Geniasta oli tullut? Kerta toisensa perästä palasi tuo levostuttava kysymys Stefanin sieluun, eikä hän kumminkaan kyennyt siihen vastaamaan. Hän ei myöskään salannut itseltänsä, että hänelle tulisi sangen vaikeaksi kuulla nuoren tytön kohtalosta, sillä ainoastaan kaksi ihmistä siitä tiesi, nimittäin Draga ja Lazar, ja nämä kyllä varoivat, ettei vaan valonsäde tunkisi siihen pimeyteen, joka verhosi Genian kohtaloa.

- Rakas paimen — sanokaa minulle, mistä tie menee linnaan.

Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.

Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön, joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi, puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.

Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä paimeneksi.

Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.

Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?

— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!

Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut jättää rahaa takaisin.

— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka kiire minulla on linnaan.

Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä tulenkin pitkän matkan päästä!

— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?

— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.

— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?

— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui, pelästyen lensi tiehensä. —

— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.

Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä tuntea.

Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.

Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan viihdyin?

Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!

— Te olette siis serbialainen?

— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?

Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.

Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.

Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.

Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan, kunniataan ja ihanuuttaan.

Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?

— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.

Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva mitään huomannut.

Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.

Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla, ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.

Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.

— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö, joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä rautatieasemalta?

Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli kaunis, päätin kulkea puiston kautta.

En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.

Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt iloinen, kun teidät tapasin.

Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä kuninkaan lampaita?

— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.

— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!

Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä linnassa on varmaankin oikein hauskaa.

En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin kasvatuskoululle.

— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?

Nuori tyttö pysähtyi ja alkoi nauraa.

— Kamarineitsyenä — ha, ha, ha — kamarineitsyenä, näytänkö siltä? No, minä en juuri tahdo lausua pahaa kamarineitsyeistä. Niiden joukossa on usein varsin suloisia tyttöjä. Mutta minä olen Helene Lunjevica, kuningattaren sisar!

Naumovitsch suuresti hämmästyi, tämän kuullessansa.

Tuo viaton olento oli siis Dragan sisar! Nyt Stefan muisti nähneensä
Dragan luona valokuvan, joka paljon muistutti tuota tyttöä.

Äkkiä laski hän kätensä Helenen käsivarrelle.

— Neitiseni, sanoi hän kovalla mielenliikutuksella, — minä tosin olen vaan tietämätön paimen parka, mutta uskallanko antaa teille kumminkin hyvän neuvon?

— Tietysti sen saatte tehdä! Sanotaanhan, että paimenet ovat hyvin älykkäitä, kun heillä paimentaessaan on paljon aikaa miettimiseen.

— Minä sanon vaan sen, minkä sydämeni käskee, jatkoi Stefan — ja siksi annan teille tämän neuvon: Helene Lunjevica, matkustakaa mitä pikemmin takaisin Wieniin!

Menkää rouva Lourionin luokse tahi jonnekin muuanne, mutta älkää jääkö tähän taloon! Täällä ette tule saavuttamaan sitä onnellisuutta, mitä toivotte.

Stefan vaikeni. Hän huomasi sanoneensa liian paljon, millään ehdolla hän ei olisi tahtonut alentaa Dragaa tämän sisaren silmissä.

Hetkisen Stefan mietti, ilmaisisiko kuka oli, mutta hän piti parempana vastakin olla vaan Helenen "rakas paimen."

Mutta varoittaa aikoi hän häntä — varoittaa tästä synnin ja viettelyksen pesästä, johon tuo suloinen lapsi oli astumaisillaan.

- No, rakas paimen, täytyykö meidän nyt erota? kuuli Stefan hänen sanovan. — No niin, hyvästi sitte, ja kiitoksia paljon siitä suuresta palveluksesta, jota olette minulle osottanut!

Hymyillen ojensi tyttö hänelle kätensä.

Ei, hän ei ollut ylpeä, vaikka hän nyt oli kuningattaren sisar.

- Neiti, sanoi Stefan hiukan vaivaloisesti, — se palvelus, jonka nyt teille tein, oli hyvin vähäinen ja mitätön.

Mutta minä tahtoisin tehdä teille toisen palveluksen, sanoa teille jotakin, joka olisi ehkä teille hyödyksi.

Neiti Lunjevica! Te aiotte Belgradin hoviin. Mutta tietäkää, että siellä tarvitaan paljon lujuutta, lujaa luonnetta ja paljon rohkeutta, voidakseen välttää tulemasta huonoksi ihmiseksi.

Tyttö katsahti hämmästyneenä.

— Hovielämä on täynnä huvituksia, jatkoi Naumovitsch. Mutta älkää antako loiston sokaista itseänne, älkää kuunnelko imartelijoita ja ennen kaikkia — älkää luottako kehenkään, ei edes — — —

Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.

- … Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä olen oleva teidän läheisyydessänne.

Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja vetäytyi takaisin puistoon.

Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.

— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.

Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua kuninkaan palatsissa ja nyt —

Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?

Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.

Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi mitään ilkiöitä läheisyydessään.

Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.

Tämän sanottuansa, nousi hän rappusia ylös, jotka johtivat konakin portille ja oli pian hävinnyt sen sisäpuolelle.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun kuningas Aleksanteri, ajutanttinsa seuraamana oli aikeessa lähteä ratsastamaan, käski Draga puolisonsa hetkeksi tulemaan ylös hänen luoksensa saliin, joka oli nurmiportaitten puolella.

Täällä Draga esitti kuninkaalle Helenen.

Stefan Naumovitsch, joka seurasi kuningasta, seisoi taampana, mutta tunsi heti tuon ihastuttavan olennon, jonka edellisenä iltana oli puistossa kohdannut.

Kuningas syleili sydämellisesti puolisonsa sisarta ja suuteli häntä otsalle.

— Tervetullut, rakas Helene. Taloni on aina oleva teidän tyyssijanne.
Minä rakastan jokaista, joka on lähellä kallista Dragaani.

Mutta, mitä näen — tehän ette ollenkaan ole toistenne näköisiä, vaikka kauniita olette molemmat, ei tosiaankaan luulisi teitä sisariksi.

— Kyllä kai, Aleksanteri, annat anteeksi, että sisareni noin äkkiä hiipi tänne linnaan? huudahti Draga nauraen. Ajatteleppas vaan, että pahankurinen Helene on karannut Wienin pensionistansa, tulee luokseni ja sanoo, että minua on niin ikävöinnyt, ettei ole rauhaa saanut.

Helene heittäytyi punastuen sisarensa rintaa vastaan.

— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille linnaan?

— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta sydämestäni.

Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin kapteeni.

Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.

— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni, sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.

— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi puhua.

Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä ja katsoen häneen kummastunein katsein.

Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen, jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.

— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko teillä ehkä joku veli, joka on paimen?

Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.

— Suokaa anteeksi, sanoi Draga, sisareni on hiukan hajamielinen ja pikku tyhmeliini.

Lapsi parka on tähän saakka elänyt mitä suurimmassa hiljaisuudessa rouva Lourionin oivallisessa kasvatuslaitoksessa Wienissä, mutta nyt hän pääsi suureen maailmaan.

— Mitä minulla tässä olisi anteeksi annettavata, vastasi Stefan Dragaan katsomatta, mutta sen sijaan yhä tarkastaen Heleneä.

Kuningas kutsui ajutanttinsa ja poistui.

Helene meni ikkunan luo ja katsoi täältä, kuinka kuningas ja Stefan nousivat ratsujensa selkään.

— Ihmeellistä! kuiskasi hän. — Jollen hyvin tietäisi, että hän on lankoni ajutantti, niin uskoisin hänen olevan saman paimenen, joka eilen varotti minua hovista ja sen varjopuolista.

Ihmeellistä on myöskin, jatkoi hän — että niin komealta kuin hän näyttääkin kullankirjaillussa puvussaan, tuo Stefan Naumovitsch, niin kumminkin pidin hänestä enemmän paimenpuvussaan. Mutta, ei, ei, hän se ei ollutkaan, vaan aivan toinen. Tahtoisinpa tietää, saanko tuota toista koskaan nähdä? — Mutta siksi katselen Stefan Naumovitschia ja kuvittelen mielessäni, että hän juuri oli eilinen paimeneni.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Kuolleitten saari.

Kaukana Saven ja Tonavan yhtymäkohdan alapuolella noin kahden tunnin rautatiematkan päässä Belgradista laajenee Tonava hirveäksi järveksi.

Virta on tässä erittäin kaunis.

Siellä täällä kohoaa sinisestä vedenpinnasta pieniä saaria, muistuttaen uteliaita lapsenpäitä.

Yksi niistä on vähän korkeampi kuin toiset ja katsoo hymyillen pienempiä sisariaan.

Se on epäilemättä kaunein, ja — sillä on menneisyys, jota toiset saaret tuskin voivat vaatia itselleen.

Että sillä todellakin on sellainen menneisyys, todistaa eräs hyvin vanha raunio, joka kohoaa puiden keskestä, sen tuuheiden oksien ympäröimänä.

Se on vanha torni, joka on seisonut siinä monta vuosisataa, mutta on nyt hyvin rappeutunut.

Serbiassa kutsutaan sitä Janitschartorniksi.

Tätä nimeä käyttävät ne, jotka ylipäänsä vielä jotain tietävät vanhan tornin olemassa olosta, sillä vaikka sillä kerran on ollut hyvin tärkeä tehtävä maan historiassa, niin on se joutunut vähitellen unohduksiin sen hirmuisen tapauksen jälkeen, joka siellä kerran tapahtui.

Se tapaus, joka on eroittamattomassa yhteydessä saaren historian kanssa, oli niin hirmuista laatua, että Belgradin ja läheisten kylien asukkaat ovat karttaneet koskaan astua saarelle.

He ovat myös antaneet saarelle nimen sellaisen, joka todistaa, ettei se ole hyvässä maineessa. Sitä kutsutaan näet "kuolleitten saareksi."

Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.

Kaksi miestä oli venheessä.

He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.

Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa, jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.

Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.

- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.

- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.

Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.

Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.

- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole sinulle muuta, kuin herra Demeter.

Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi tietää, että…

Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen mietiskelyyn.

Mutta Aza huudahti kiireesti:

— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.

Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.

Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton alta, joka oli Demeterin jaloissa.

Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.

— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni alaisena.

— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.

— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.

Mutta itsekukin vastatkoon omasta kohtalostaan.

Tällä hetkellä sysäytyi venhe rannan santaäyrästä vastaan.

Aza hyppäsi maihin, tarttui köyteen ja veti pienen venheen rannalle.

Demeter nosti Milanan venheestä ja auttoi sitte Azaa kätkemään venheen pajupensaisiin, jotka kasvoivat läheisyydessä, ulottaen pitkät, taipuisat oksansa yli vedenpinnan.

— Kuinka kaikki täällä on juhlallisen hiljaista, sanoi Aza. — Kunhan vaan eivät jo olisi menneet levolle. Cyrilla äiti mielellään menee nukkumaan aikaseen ja nousee ylös samaan aikaan kuin kanat.

Tuskin oli Aza lausunut nämä sanat, kun koiran haukuntaa kuului pensaikon takaa.

Sitte tunkeutui suuri, notkea, musta olento pajupensaista, ja perästä syöksyi jättiläismäinen koira miehiä kohti, ilmeisesti hyökätäkseen niiden päälle.

Mutta äkkiä seisoi koira hiljaa, heti iloisesti haukkuen ja hyppäsi
Demeterin jalkojen juureen.

Koira puristi suuren, suipon päänsä mustapartaisen miehen jalkojen väliin, ikäänkuin olisi tahtonut suudella hänen jalkojansa.

Mutta sitte ojentautui uskollinen eläin pitkin pituuttaan, nosti käpälänsä Demeterin olkapäille ja rupesi nuolemaan ja hyväilemään hänen kasvojansa.

— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet varuillasi!

Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.

— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät saarelle päin.

He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.

Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman väriloiston.

— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —

Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin olen rakentanut.

Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.

Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut ja portailla näyttäytyi kaksi naista.

Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.

Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.

Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.

Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen, leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä vuotta ijältään.

Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.

Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.

— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas pappa!

— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua sylissäni.

Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille kätensä.

Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan, joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi siinä yksin kädet ristissä.

— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.

— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.

Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.

— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!

Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin luullut omistavani.

Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne — minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?

Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.

Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.

Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta Demeter kutsui hänet takaisin.

— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.

Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni Sylva olisivat hukassa.

— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla Janitschartornissa yltä kyllä.

— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä, mitä sinne on kätketty!

Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän salaisuuden.

Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!

Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli vaan sokeasti totella.

Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.

— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!

Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava ja säilytettävä.

Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän minua seurata, kun saarelle astun.

Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani tunkeutuva Sylvani korviin.

Sillä hän ei ole koskaan saava tietää, mitä veriammattia hänen isänsä toimittaa. Muutoin hän minua halveksisi, ja se olisi minulle kauheampaa kuin kuolema.

Äkkiä kuuli hän kepeitä askeleita takanansa, nuoren naisen pää katsahti häneen ja piiloutui hänen kiharoihinsa.

— Pikku pappa, miksi olet noin mietteissäsi? huudahti Sylva. — Odota vielä hiukan, niin Cyrilla muori kohta valmistaa lempiruokasi.

— Rakas lapseni, sanoi Demeter, tarttuen hänen käsiinsä, viedäksensä ne hänen huulillensa, — kuinka onnellinen olisin, jos aina saisin olla luonasi!

- No, miks'et sitte ainaiseksi jää tänne? Mikä sinut sitte niin pian täältä karkottaa, joka kerta kuin tänne tulet?

Raha-asiat! vastaat sinä vaan, kun sinulta kysyn, yhä vaan nuo inhottavat raha-asiat!

Aika oli syödä illallista. Demeter asettui pöydän ääreen. Ruokana oli taikinassa paistettua lampaanlihaa, joka on serbialainen kansallisruoka.

Lisäksi joivat he punaviiniä, joka oli kasvanut Adrianmeren vuorenrinteillä. Ja hilpeästi keskustellen kului aterian aika, niin että rypyt Demeterin otsalta melkein häipyivät. Cyrilla katsoi jonkummoisella ylpeydellä Azaan ja Sylvaan, jotka kerran yhtä aikaa olivat maanneet hänen rinnallansa.

Aterian jälkeen menivät Sylva ja Aza ulos kuun valaisemaan puutarhaan.

— Ja te, herra Demeter, kysyi Cyrilla äiti, ettekö tekin tahdo mennä ulos hetkeksi.

— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä tahdon nähdä hänet!

— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.

Demeter pudisti päätänsä ja nousi.

— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse yhtä kernaasti kuin elävien.

Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!

Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset meitä kuule.

Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti ja otti ruosteisen avaimen.

Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.

Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin etteivät lapset heitä nähneet.

Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.

Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita myöten ylös torniin.

Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli vastustanut hävityksen voimia.

Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti taskustansa.

Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.

Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko kuivettuneita kukkia.

Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.

— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.

— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.

— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin näkeminen kalvava sydäntäni.

Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä nuhtelemiseen vaipuneena.

Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter huokasi syvään ja kääntyi pois.

— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.

He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.

Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa piirissä maata kohden.

Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.

Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.

— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!

Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.

Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä, jotka juuri olivat toisensa löytäneet.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Huuto syvyydestä.

Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan. Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.

— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä rakkaus on?

Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse maailma olisi autio ja tyhjä.

Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?

— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.

— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?

— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?

Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.

— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!

Ja äkkiä huusi hän:

— Sylva, tule tänne.

Aza katsoi melkein närkästyneenä äitiinsä, joka proosallisella muistutuksella karkotti koko runollisuuden.

Sylva ja Aza menivät heidän luoksensa.

— Kas tässä, mitä kaislikosta löysin, lausui Aza, ottaen esille pienen rasian, jonka ojensi Demeterille.

— Siinä on liinainen lappu, johon varmaankin on jotakin kirjotettuna, mutta jota en voi lukea, lisäsi hän välinpitämättömänä.

Demeter otti rasian ja avasi sen. Rasiassa oli likainen liinavaatteen kappale, peitetty punaisilla veriviivoilla.

Hän päästi hämmästyksen huudon.

— Mistä sen löysit? kysyi hän kiihkeästi.

— Se oli vedenpinnalla, kun olin alhaalla venettä katsomassa.

Demeter katsoa tuijotti vaatelappuun. Siinä oli kirjotettuna nähtävästi vereen kastetulla tikulla:

"Minua pidetään kuritushuoneessa vangittuna. Pelastakaa minut.

Genia von Sandorf."

— Aza — Aza, sanoi Demeter kiivaasti, — laita venhe kuntoon, meidän täytyy lähteä — me lähdemme saarelta jo tänä yönä, vielä tällä tunnilla.

— Lähdetkö jo täältä, pappa? Tuskin olen kerinnyt lausua sinut tervetulleeksi! Oi, rakas, pikku pappa, viivy vielä — edes tämä yksi yö!

Sylva heittäytyi isänsä rintaa vasten. Hän painoi hellästi lasta itseensä ja vastasi liikutettuna:

— Ei, Sylvani, jos tietäisit mistä on kysymys, niin et varmaankaan yrittäisi minua pidättää. Minä tunnen tämän Genia von Sandorfin ja vakuutan sinulle pyhästi, ettei löydy rakastettavampaa olentoa kuin hän, sinua, tyttäreni ehkä lukuunottamatta.

Näyttää siltä, että hänelle on tehty väkivaltaa, inhottavalla rikoksella on hänet houkuteltu asumukseen, jonka nimeäkään sinun ei pitäisi tuntea. Sillä minä tunnen tämän talon, siellä ruoskalla ihmisiä koetetaan pakottaa tottelevaisuuteen ja alamaisuuteen.

Ha, Genia von Sandorf kuritushuoneessa! — Suutele minua, lapseni, minulla ei ole minuuttiakaan menetettävänä.

— Jää, Demeter vielä sananen — yksi ainoa! huudahti Cyrilla, ottaen häntä kädestä ja vetäen sivuhuoneeseen, jonka oven hän salpasi.

— Demeter, pyysi Cyrilla sitte hiljaisella äänellä, älkää antautuko vaaraan! Kuinka, te aiotte lähteä Belgradiin, uskallatte tunkeutua kuritushuoneeseen? Miten aiotte sitte menetellä.

Ettekö tiedä, että teitä vakoillaan, että sadat poliisit teitä jahtaavat? Te ette voi pelastaa onnetonta tyttöä, vaan syöksette sen sijaan itsenne perikatoon.

— Jaa, vaikka niin kävisikin, sanoi Demeter kiihkeästi, kääntäen vaatelapun hitaasti kokoon ja pistäen sen taskuunsa, — niin en tässä tapauksessa kumminkaan epäilisi täyttää velvollisuuttani.

Kaitselmus on saattanut minut Genia von Sandorfin läheiseen tuttavuuteen, ja hän on sen arvoinen, että kannattaa ryhtyä mitä suurimpiin ponnistuksiin hänen pelastamiseksi.

Voi hyvin, äiti Cyrilla. Älä pidätä minua, ainakaan tällä kertaa! Siksi kuin palajan saarelle, suojele lastani kaikesta pahasta!

Sitte puristi hän äiti Cyrillan kättä ja otti jäähyväiset Sylvalta, jota hän hellästi suuteli.

— Pidä myöskin hyvää huolta Milanasta, sanoi Demeter kiireesti, ikäänkuin äkkiä olisi häntä muistanut, — älä anna hänen mennä liian lähelle virtaa.

Oi, jospa taas pian saisin nähdä teidät kaikki! Voikaa hyvin!

Demeter kiiruhti talosta. Äiti Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat perässä, mutta eivät enää voineet saavuttaa.

He vain näkivät, kuinka Demeter hypähti venheeseen, ja muutamia minuuttia myöhemmin oli hän jo kaukana Tonavan aalloilla.

Mutta Cyrilla seisoi vielä rannalla, kääntämättä hänestä katsettansa. Hän löi käsivartensa ristiin rinnan yli, silmiinsä leimahti omituinen ilme ja huulet liikahtelivat kuin hiljaiseen rukoukseen.

— Kylläpä hänellä nyt on kiire! kuiskasi hän itsekseen. Niin kiirettä hänellä ei ole ollut koskaan ennen ei edes silloinkaan, kun luuli poliisien jo olevan hänen jälillänsä, — ja tuo kaikki vaan erään tytön tähden.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Surupukuinen nainen.

Eikö häntä siis voi käskeä menemään? kysyi Draga ranskalaiselta kamarirouvaltaan, nimeltä Dubois. — Pyytääkö hän saada puhutella minua, ja tahtoo ainoastaan minulle sanoa nimensä? — Teidän majesteettinne, vastasi kamarirouva, nyt hän jo tänään kolmannen kerran näyttäytyy konakissa. Hän näyttää hyvin ylhäiseltä ja on syvässä surupuvussa. Luullakseni on hän muukalainen ja tahtoisi jättää teille jonkun anomuksen.

— Hyvä, rouva Dubois, — tuokaa vieras tänne. Helene sisareni on oleva saapuvilla siltä varalta, että jotakin tapahtuisi.

— Oi, teidän majesteettinne, nainen ei mitenkään ole sen näköinen, että hänellä olisi murhayritys mielessä.

Rouva Dubois poistui, ja nauraen kääntyi Draga nuoren sisarensa puoleen, joka istui akkunan ääressä, ommellen jotakin.

— Lyönpä vetoa, että surupukuinen nainen on pistänyt toisenkin kultarahan rouva Dubois'n kouraan, muutoin ei tämä olisi häntä niin lämpimästi puolustanut.

No, yhtä hyvä, minun täytyy näyttää alentuvaiselta ja osaaottavaiselta kuningattarelta.

— Mutta miksi vain näyttää semmoiselta? kysyi Helene, nostaen päätään työstään. — Miksi et tahtoisi toden teolla olla Serbian äiti? — Voi, kuinka ihanata pitäisi olla auttaa ja lohduttaa kaikkia kärsiviä ja onnettomia.

— Sinä olet vielä liian nuori, vastasi Draga kylmällä äänellä, — muutoin tietäisit, että ihmiset useimmiten eivät ansaitse armoa eikä armollisuutta. Karaise ajoissa pehmeätä sydäntäsi, muuten se vaan tuottaa sinulle kärsimyksiä. — Hiljaa! Tuossa jo vieras tulee.

Rouva Dubois avasi oven ja antoi naisen astua sisälle, joka ensi katseella herätti vieläpä Dragassakin jonkummoista kunnioitusta.

Tuo korkea, mustiin puettu vartalo, tuo jalo pää, jota koristi yksinkertainen musta päähine, pitkä suruharso, kalpeat, huolestuneet kasvot vaikuttivat yksin Dragaankin.

Dragalla olikin tarpeeksi terävä silmä näkemään, että edessänsä seisoi ylhäisten piirien nainen.

— Te pyysitte puheille, rouva? sanoi Draga, viitaten keveällä käden liikkeellä, että vieras astuisi lähemmäksi. — Mitä sitte minulta toivotte?

— Onneton äiti seisoo teidän edessänne, te Serbian kuningatar, sanoi surupukuinen nainen — rouva, jota kohtalo oli kovin kourin pidellyt. —

Vielä muutamia kuukausia sitten olin onnellinen puoliso ja toivorikas äiti.

Minulla oli puoliso, jota koko maailma rakasti ja kunnioitti, ja tytär, joka kukoisti nuoruuden kauneudessaan.

Silloin tyttäreni äkkiä hävisi kotitalostansa. Hän pakeni.

Oi, kuningatar, älkää luulko, että tytärtäni mikään häpeällinen syy ajoi saattamaan vanhemmillensa tätä tuskaa.

Ei, minä vannon sen teille; olen siitä täysin vakuutettu. Lastani johti jalo päätös, jonka hän luuli voivansa toteuttaa.

Puolisoni ja minä hämmästyimme luonnollisesti kuullessamme, että ainoa lapsemme oli uskaltanut lähteä yksin maailmaan, ja kun me saimme tietää, että tyttäremme jäljet veivät Serbiaan, lähti puolisoni Belgradiin lastamme etsimään.

Minä jäin Wieniin odottamaan matkan tulosta, valmiina antamaan anteeksi tyttärelleni, vaikka mitä olisi tapahtunut.

Mutta kaikki tiedot jäivät puolisoltani tulematta. Joka päivä odotin häneltä kirjettä, mutta sitä vaan ei saapunut.

Äkkiä kohtasi minut tieto kuin salaman isku.

Täkäläinen poliisi ilmoitti minulle, että puolisoni matkalla Belgradiin, lähellä pääkaupunkia, oli tullut murhatuksi itämaan pikajunan vaunussa.

Löydettiin hänen ruumiinsa, josta murhaaja oli pään leikannut.

Draga säpsähti. Hetkeksi hän sulki silmänsä, hän tiesi liiankin hyvin, kuka nyt edessänsä seisoi.

Tuo surupukuinen nainen ei ollut kukaan muu kuin kreivitär von Sandorf, Genian äiti, ja hän tuli nyt vaatimaan lastansa, kuulemaan miten Genian oli käynyt.

Mitä Draga nyt sanoisi?

Uskalsiko hän tunnustaa, että hän, mustasukkaisuudesta vihasta oli antanut sulkea Genian kuritushuoneeseen, ja että viatonta lasta nyt ympäröivät langenneet naiset, jotka myöskin olivat tuossa hirveässä kuritushuoneessa vangittuina.

Mutta Draga pian malttoi mielensä. Kreivitär von Sandorfin ei tulisi millään muotoa saada tietää, miten Genian oli käynyt.

— Jatkakaa, rouva! sanoi Draga. — Teidän kohtalonne on tosiaankin sangen surkuteltava ja sydämeni vuotaa verta, sääliväisyydestä teitä kohtaan.

— Oi, arvasinhan sen, huudahti kreivitär kyyneleissä, — että te ette minulta sääliväisyyttänne kieltäisi, teidän majesteettinne! Minä kiitän teitä lohduttavista sanoistanne.

Mutta en edes vielä ole sanonut, kuka olen. Minä olen kreivitär von
Sandorf, ja tyttäreni Genian kohtalo on tuonut minut tänne.

Puolisoni olen menettänyt, häntä en enää koskaan näe. Mutta minne on tyttäreni joutunut?

Jo olen koko Belgradin tutkinut, mutta ei kukaan kyennyt hänestä tietoja antamaan.

Hänet on kyllä nähty, sillä olen saanut selville, että hän yhden yön on asunut "Zum Bojaren" ravintolassa. Sieltä hän kumminkin lähti saman päivän aamuna kuin teidän majesteettinne tuli Serbian kuningattareksi, sen jälkeen Genia katosi.

Lähdin sitte poliisipäällikkö Lazarin luokse, pyytäen hänen toimittamaan tutkimuksia. Mutta hän vaan kohautti olkapäitänsä ja arveli, ettei Belgradissa välitettäisi ottaa selkoa muukalaisesta, jolla Serbiassa ei ollut mitään tekemistä.

Ja tuo herra huomautti minulle jotakin niin kauheata, että olen liian ylpeä toistamaan sitä teidän majesteetillenne.

Hän arveli, että tyttäreni varmaankin — oi, miksi olen leski, miksi ei minulla ole ketään, joka voisi kostaa tuolle miehelle niistä sanoista, — oli alkanut kevytmielistä elämää, ja kuka tiesi, minkä miehen kanssa hän nyt eleli jossakin Serbian salaisessa sopessa.

Tuskin oli kreivitär kyyneleistä ja häpeästä punastuen saanut sanotuksi nämät sanat, kun Helene, joka siihen saakka oli äänetönnä istunut ompeluksensa ääressä, viskasi hienon työnsä syrjään ja kiiruhti kreivittären luokse.

- Rouva kreivitär, huudahti hän kyynelten vallassa, minä vannon teille, älkää uskoko sanaakaan siitä, mitä tuo poliisipäällikkö sanoo.

Ei, älkää enää itkekö rouva, te tulette löytämään lapsenne, eihän hän ole voinut maan alle vajota.

— Kiitos, rakastettava prinsessa! huudahti kreivitär, lämpimästi puristaen Helenen käsiä. Teidän sananne tekivät sydämelleni oikein hyvää. Ja että te puolustitte lastani, se on minulle parhaimpana vakuutena siitä, että tuo kurja mies valehteli minulle vasten silmiä.

— Minä tietysti, keskeytti Draga kiihkeästi, en voi olla antamatta poliisille ankaria nuhteita. Minä kutsun poliisipäällikön luokseni, puolustautumaan. Jollei hän kykene, niin tulette te saamaan hyvitystä rouvaseni.

Muutoin tulee teidän tyynenä jäädä Belgradiin, se on ainoa neuvo, minkä voin antaa. Minä panen koko poliisikunnan liikkeelle ja annan sen etsiä teidän tytärtänne.

— Tuhannen kiitosta, teidän majesteettinne, tästä teidän lausunnostanne, sanoi kreivitär von Sandorf suurella innolla. Ja hän, joka ei koskaan nöyrtynyt kenenkään ihmisen edessä, kumartui syvään kuningatar Dragan edessä, vieden hänen kätensä huulilleen.

— Minä palajan nyt majatalooni, — siellä odotan sitä tietoa, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle lähettää.

— Siinä teette oikein ja viisaasti, rouva kreivitär. Mutta missä majatalossa te asutte?

— Asun Hôtel de Paris'issa, — ja sinne minä jäänkin.

Vielä kerran, teidän majesteettinne, kiitos puheille pääsystä, jonka minulle suvaitsitte antaa!

Ja te, rakas prinsessani, voikaa hyvin! Ehkäpä vielä näemme toisemme. Mutta jollei se tapahtuisi, niin ajatelkaa minua, niinkuin naista, jolle te raskaana hetkenä olette tehnyt paljon hyvää ja joka teille siksi on äärettömän kiitollinen.

Kreivitär von Sandorf kumarsi syvään kuningattarelle, puristi Helenen kättä ja kulki horjuen ulos.

Nyt kun oli sisarensa kanssa yksin, ei Helene kyennyt kauvemmin pidättämään kyyneleitänsä, hän nyyhkytti ääneen ja huusi:

— Oi Jumalani, minulla ei ollut aavistustakaan, että löytyi niin surullisia ja onnettomia ihmisiä! — Sisar, rakas sisar, minä pyydän, minä vannotan sinua, tee kaikki voitavasi, pyyhkiäksesi tuon naisparan kyyneleet! Ajattele toki, hän rakastaa lastansa ja on yksin maailmassa!

— Kyllä, todellakin tahdon tehdä kaikki tämän äidin lohduttamiseksi, huudahti Draga. — Heti puhun asiasta poliisipäällikkö Lazarin kanssa.

Kuningatar lähti pukuhuoneeseensa, missä telefooni aina oli hänen käytettävänänsä.

Mutta ennenkuin hän astui koneen ääreen, koetti hän saada selville, mitä nyt oli tekeminen.

— Hän ei saa kauvemmin olla Belgradissa, sanoi Draga itsekseen. — Muutoin voisi joku tapahtuma ilmaista, että olen toimittanut Genian kuritushuoneeseen.

Kreivitär von Sandorf on ylhäinen itävaltalainen; epäilemättä Itävallan lähettiläs häntä heti auttaisi, — ja minua syytettäisiin väkivallan teosta, jos koko totuus tiedettäisiin. Tämä ei saa koskaan tapahtua, sentähden tulee tytön kadota, hänet on lähetettävä hyvin kauas Belgradista, sinne, mistä äidinkään silmä häntä ei ole koskaan löytävä.

Dragan kauniit kasvot saivat taas julman ilmeen, joka kuvasti hänen sielunsa sisintä, ja lähestyessään nyt telefoonia, sanoi hän, ikäänkuin olisi täytynyt itsensä edessä puolustaa päätöstänsä:

— Jaa, hänen täytyy kadota, sillä kuningas ei voi unhottaa nuoruutensa leikkitoveria.

Kymmenen, jopa kaksikymmentä kertaa on kuningas jo kysynyt, kuinka
Genian on käynyt, sen jälkeen kuin hän äkkiä näyttäytyi hovissa.

Minä olen sanonut kuninkaalle, että olen toimittanut hänet hulluinhuoneeseen, missä hän nauttii parasta ja huolellisinta hoitoa, ja että lääkärit ovat minulle vakuuttaneet, että hän ehdottomasti paranee. Mitähän, jos Aleksanteri saisi selville, että olen hänelle valehdellut.

Ei, se ei saa koskaan tapahtua. Genia von Sandorf ei saa enää jäädä
Belgradiin, minä olen valmistava hänelle ansaitsemansa kohtalon.

Päättävällä liikkeellä työnsi kuningatar esiripun syrjään, joka verhosi pukuhuoneen ovea.

— Nyt, Genia von Sandorf, mutisi Draga, tarttuen telefoonitorveen, nyt lausun kuolemantuomiosi, jo tällä käden liikkeellä olet telotettu.

Ha, ha, onpa ihanata olla kuningatar, sillä sellaisilla on valta kohottaa ihmisiä, mutta myöskin heitä alentaa, vieläpä paiskata heidät elämän pimeimpiin kuiluihin.

Draga soitti:

— Kuningatar puhuu. Haluaa puhutella poliisipäällikkö Lazaria. Yhdistäkää hänelle ja pidättäkää koko palvelus-telefooniväki koneista, sillä aikaa kun minä puhun. Te vastaatte siitä, ettei kukaan kuuntele keskustelujani poliisipäällikön kanssa.

— Teidän majesteettinne, vastasi ääni keskusasemalta, — teidän käskyjänne täsmälleen noudatetaan. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, poliisipäällikölle heti ilmoitetaan.

Draga seisoi telefoonin ääressä, minuutti oli hänelle pitkä, hän ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi vaarattomaksi tehnyt tytön, joka ei koskaan elämässään ollut tehnyt hänelle mitään pahaa, vaan oli ainoastaan tahtonut varottaa Aleksanteria ottamasta puolisokseen naista, joka ei ansainnut kuninkaan rakkautta.

Minuutti kului hitaasti, mutta eihän tarvita kuin miljonasosa sekuntia, jotta kohtalo voisi ihmisten aikeet tehdä tyhjiksi, olkoon, että kysymys oli vaikkapa jonkun kuningattaren koston tuumista.

Mitä tämän minuutin ajalla tapahtui, siitä lukijalle kohta kerromme.

Me viemme hänet sitä varten poliisipäällikkö Lazarin työhuoneeseen, joka sijaitsi suuressa, komeassa talossa, Belgradin kauneimmassa osassa.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Ääni telefoonitorvessa.

Lazar Petkovitsch, tuo oli poliisipäällikön varsinainen nimi, oli erittäin huonolla tuulella. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, edessään ne raportit, joita poliisiasiamiehet hänelle aina jakoivat tarkastettaviksi.

— Ei mitään — ei yhtään mitään! sanoi hän suuttuneena, pannen toisen kaistaleen toisen perästä sivulle. — Ei kerrassaan mitään, murhaaja jää edelleen ilmi saamatta, ja kumminkin kysyy kuningas minulta joka päivä, eikä minun ole onnistunut saada selville kreivi Sebastian Sandorfin murhaajaa. Kun minun taas eilen täytyi antaa kuninkaalle kieltävä vastaus, näin minä vihan pilviä kohoavan hänen otsalleen.

Kirottua, minä ehkä kaadun päälleni tuon päättömän ruumiin ylitse, minä, joka tähän saakka niin hyvin olen arvossa ylennyt.

Kun ajattelen tähän asti kuljettua taivalta — ha, ha, Lazar
Petrovitsch, olisipa kohtalon ivaa, jos päätön mies minut lannistaisi.

Tuhannen turkkia! — olen kahden tulen välissä. Kuningas vaatii minulta, että saan murhaajan ilmi ja kuningatar toivoo hartaasti, ettei todellista murhaajaa koskaan ilmisaataisi!

Kuningatar tahtoo uhrata tytön, jonka hänen käskystään vein kuritushuoneeseen. Enkä minä voi Genia von Sandorfia unhottaa. Milloinkaan en ole nähnyt kauniimpaa naista. — Se tyttö on minun saatava.

Lazar siveli mietteissään partaansa, ja silmät hehkuivat.

Hän oli Belgradissa yleisesti siitä tunnettu, että naisia suuresti ihaili.

— Mutta ei tuossa vielä kaikki, mikä ajatuksiani vaivaa, jatkoi Lazar yksinpuheluaan, nousten tuoliltaan; kädet selän takana kulki edes takaisin työhuoneessaan.

Serbiata kohtaa yhtä mittaa salaperäiset rikokset, rosvoukset, ja kumminkin tiedämme, kuka niiden toimeenpanija on, Demeter Banjaluki, jota kansa kutsuu Mustien vuorten ryöväriksi.

Minä tiedän, että yhdellä iskulla pääsisin toiveitteni perille, jos minun onnistuisi tehdä tuo rosvo vaarattomaksi.

Kuningas silloin minut heti ottaisi armeijaansa, antaisi kenraalin arvon, jonka tuhat kertaa mieluummin ottaisin kuin olisin Belgradin poliisipäällikkönä.

Mutta yhtä hyvin voisin kuvitella mielessäni tarttuvani lentävän kotkan siipiin, kuin vangitsevani Demeter Banjalukin.

Tuo mies on samalla kaikkialla eikä missään. Tiedetään, että hän joukkoineen oleskelee Belgradin läheisissä metsissä; hänet on lukemattomia kertoja nähty, häntä on ajettu takaa; mutta aina kun on luultu, että mies on satimessa, on hän hävinnyt, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt.

Mielelläni näkisinkin, että maa todellakin hänet nielisi! Hänen kuolemastaan olisi minulla suurta hyötyä! — Kenestä on kysymys? Kuka siellä?

Lazarin kirjuri astui sisään.

Mies, joka oli vasta viikon ajan ollut Lazarin palveluksessa, ei ollut kukaan muu kuin Harry Raven.

Ninetten ei todellakaan ollut vaikeata Nicodemin suosituksella hankkia paikka Harrylle Belgradissa.

Ninette oli kertonut kuningattaren veljelle, että Heinrich Rabe — niin oli nyt hänen nimensä — oli kunniallisen puusepän poika, joka pienessä saksalaisessa kaupungissa oli asunut vastapäätä Ninetten vanhempien asuntoa ja kerran pelastanut Ninetten suuresta vaarasta.

Olihan tuossa Nicodemille tarpeeksi syytä Ravenia suositella, jonka ulkomuotokin Nicodemia miellytti.

Nicodem oli asiasta puhunut sisarelleen, joka muitta mutkitta käski Lazarin ottaa miehen kirjurikseen. Raven olikin herrallensa suureksi hyödyksi.

Tämän oli Lazarkin pian älynnyt, kun saksalainen istui hänen odotushuoneessaan, ottaen vastaan kävijöitä, sekä ilmoitti ne poliisipäällikölle tahi käski menemään.

Harry Raven tietysti taisi oivallisesti englanninkieltä, joka oli hänen äidinkielensä, mutta puhui myöskin siksi hyvin saksaa, että uskalsi ottaa saksalaisen nimen, samoin ranskankieltä sujuvasti.

Hän ei myöskään ollut vailla sivistystä, ja ainoastaan rajaton kevytmielisyys oli johtanut hänet, joka oli hyvästä perheestä, rikoksen poluille.

Muutoin älysi Harry pian, että hän poliisipäällikön lähimpänä miehenä saattoi hankkia melkoisia etuja, jonka tähden hän ahkeroitsi kaikessa miellyttää Lazar Petrovitschia.

Mutta tällä kertaa näytti hänen päällikkönsä olevan erittäin epäsuosiollinen.

— Te ette saa ilman muuta tuolla tavoin astua huoneeseeni, Rabe, huusi päällikkö hänelle. — Te minut hermostutatte. No, mistä sitte on kysymys?

— Minä vaan tahtoisin ilmoittaa, että ulkona on juutalainen, nimeltä Mandelblüt, jolla kuuluu olevan erittäin tärkeästä asiasta puhuttava herra poliisimestarin kanssa.

— Juutalainen Mandelblüt, huudahti Lazar, — hänet voitte laskea sisään. Häntä ei saa kieltää koskaan tulemasta, hän kuuluu salapoliisiemme joukkoon. Hänellä tosin on "Zum Bojaren" ravintola, mutta tuo toimi on hänellä vaan kylttinä. Todellisuudessa me olemme hänet palkanneet, ja hän on meille aina antanut luotettavia tietoja. — Tuokaa hänet sisään.

Harry Raven kumarsi ja lähti huoneesta.

Minuuttia myöhemmin avautui ovi uudestaan, ja sisään hiipi juutalainen Mandelblüt, jolla, kuten useimmilla muilla samanuskolaisilla oli yllänsä pitkä kauhtana ja harmaassa päässänsä pieni, musta samettilakki.

Lazar edelleen hääräsi papereinensa eikä näyttänyt huomaavan juutalaisen läsnäoloa.

Tällaiseen vastaanottoon oli Mandelblüt jo ennestään tottunut, eikä myöskään ollut toimeton. Katseillaan ahmi hän suorastaan joka paperia, joka oli poliisipäällikön pöydällä ja koetti, hyvät silmät kun oli, urkkia Belgradin poliisin salaisuuksia.

- Jahaa, siinäpä te nyt taas olette! sanoi Lazar, vihdoin kääntyen ympäri. — Te teette siis taas meille kunnian käynnillänne. Tulkaa lähemmä! Arvattavasti on teillä jotain tärkeää ilmoitettavana.

Peijakkaan Mandelblüt, te nostatte kuukausittain kolmesataa francia, ettekä kuitenkaan tee mitään!

Sen sijaan teette te tyhmyyksiä, te annatte huoneet ravintolassanne salaliittolaisille, joiden tarkoitus on ottaa kuningas ja kuningatar hengiltä.

- Jumala minua rangaiskoon, huudahti Mandelblüt, jos minä vaan tiesin
mitään siitä, että noilla upseereilla oli niin hirmuiset tuumat!
Luuletteko minua niin tyhmäksi, että itse pistäisin pääni ansaan?
Mitä hyötyä minulla olisi ollut, jos he olisivat tappaneet kuninkaan?
Olisiko siitä ehkä voinut tulla rahaa?

Päinvastoin minä olen kansalainen, joka rakastan kuningasta ja kuningatarta.

- No, se on hyvä, vastasi Lazar. — Sinä vanha veijari, minä tunnen sinut. Mutta pian nyt ulos se, mitä sinun sydämelläsi on?

- Herra poliisipäällikkö, alkoi juutalainen, tullen aivan kirjoituspöydän ääreen ja kumartui niin syvään Lazarin edessä, että tämä otti äkkiä hyvänhajuisen nenäliinan ja pyyhki sillä nenäänsä, — te muistatte varmaan, että määräsitte minun pitämään silmällä erästä henkilöä, joka on lähellä hänen majesteettiaan kuningatarta, minä tarkoitan herra Nicodem Lunjevicaa. Mutta sanokaa herra poliisipäällikkö, ennenkuin menen pitemmälle, voimmeko olla vapaasti täällä, eikö uusi kirjuri tuolla ulkona voi kuulla meitä? — Minä en tiedä, mutta se mies ei minua miellytä.

- Ei miellytä teitä! sanoi Lazar ivallisesti. — No, minua miellyttää hän sitä enemmän.

Hän on hyvin sopiva mies ja sitäpaitsi hyväluontoinen. Minä vakuutan teille, Mandelblüt, hän on niin hyväluontoinen, että minä suorastaan pidän häntä tyhmänä.

- Minäkin pitäisin häntä tyhmänä, jollei minusta tuntuisi, kuin olisin nähnyt hänet ennen jossain hyvin epäilyttävänä henkilönä.

Minä tarkoitan, että olen nähnyt hänet Englannissa — hei, siinä se nyt on! Onko uusi kirjuri englantilainen?

— Oh, mitä voitte kuvitellakaan! Heinrich Rabe on hänen nimensä ja se on saksalainen nimi! Mutta — koska aiotte puhua Nicodem Lunjevicasta, niin on hyvä, että kuiskaatte sanottavanne, sillä hän se juuri on suosittanut uutta kirjuriani ja hankkinut hänelle paikan minun luonani.

Minä arvelen, että luutnantti Lunjevican rakastajatar on tässä takana.

— Ah, pikku neiti Ninette, huudahti Mandelblüt. — Hän on oikea Belgradin kaunistus! Ja meidän teollisuudellamme ja kauppiaillamme on syytä olla luutnantille kiitollisia siitä, että hän on hankkinut tuon pikku ranskattaren tänne Serbian pääkaupunkiin.

- Miksi niin?

- Joo nähkääs, hänen kauttaan tulee paljon rahaa liikkeeseen kansan keskuuteen. Hän heittelee niitä molemmin käsin. Hän maksaa sen, mitä tavarastaan pyytää, eikä tingi vähääkään.

Mutta minun mielestäni, jatkoi Mandelblüt — maksaa herra Nicodem hänen tuttavuudestaan liian paljon ja minä luulen, että hänellä pian on enemmän velkoja kuin hiuksia päässä.

— Niin, sen kai te itse parhaiten tiedätte, sanoi Lazar, ottaen papyrossin ja sytyttäen sen. — Elkää nyt ollenkaan teeskennelkö, Mandelblüt, minä tiedän, että kuningattaren veli käy usein teidän luonanne ja että hän on aina hyvin tyytyväisen näköinen, kun hän tulee sieltä pois. — Kuinka monta tuhatta on hän teille velkaa?

- Jumala minua varjelkoon! Ei puolta tuhattakaan, huudahti Mandelblüt. — Kuinka voisinkaan minä suostua lainaamaan rahaa kuningattaren veljelle?

— Miksi ette lainaisi juuri hänelle! kysyi Lazar ihmeissään. — Hän nyt ainakin lienee varma?

— No niin, varma — on hän kyllä, herra Lunjevica. Sillä — jollei hän voi maksaa, niin voi kuningas Aleksanteri sen tehdä — joka kai maksaa ne velat, joita hän tekee — mutta — ajatelkaahan toki, herra poliisipäällikkö, mitä minä sitte tekisin, jos kuningattaren veli eräänä kauniina päivänä sanoisi: Minä olen velkaa juutalaiselle Mandelblütille 10,000 francia — huomenna täytyy minun maksaa ne.

Tämän päivän ja huomispäivän välillä on yö ja sinä yönä voi tapahtua äärettömän paljon.

- Ajatanko minä hänet ulos. Belgradista vai heitänkö hänet vankeuteen — minä olen kuninkaan lanko — hän on juutalainen Mandelblüt, minua uskotaan ennemmin, se tahtoo sanoa häntä, kuningatar Dragan veljeä!

— No, asiaan siis, mitä on teillä sanottavaa? Kysymys on juuri herra Nicodem Lunjevicasta, kuiskasi Mandelblüt tuttavallisesti poliisipäällikölle. — Se on hyvin kummallinen asia. — Herra poliisipäällikkö, tunnetteko kuninkaallista metsävahtia Szaboa — täällä Belgradissa kutsutaan häntä myöskin Tonavan metsän jättiläiseksi?

- Niin, hänet tunnen kyllä. Hän on Tonavan varrella olevain metsäin ylin kaitsija ja on etevä metsästäjä.

Kuningas Milan kutsui hänet tänne Unkarista ja asetti hänet tänne. Hän palvelee nyt poikaa yhtä uskollisesti kuin hän ennen palveli isää.

Hänellä on vaan yksi ainoa vika, hän juo paljon.

— Hän juo, sanotte te! sanoi juutalainen. — Suokaa anteeksi, nyt ryyppää hän — hän ei enää tahdo juoda!

No, tämä sama Szabo oli varhain tänä aamuna luonani "Zum Bojarilla."

Kun hän tulee, täytyy minun heti asettaa hänen eteensä kolme pulloa unkarilaista viiniä. Ne tyhjentää hän ja antaa minullekin lasin. Sitte alkaa hän juoda olutta ja paloviinaa.

Kun hän sitte tuli vähän voiteeseen, kertoi hän minulle jutun, ja minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa sen teille, herra poliisipäällikkö. Sillä se koskee herra Nicodem Lunjevicaa ja minä luulen, että hänellä on nyt uusi rakastajatar kiikarissa.

Olette varmaan huomannut, herra poliisipäällikkö, että herra Lunjevica on viime aikoina usein käynyt jahdilla metsissä oikeanpuolisilla Tonavan rannoilla.

Metsävahti tarjoutui seuraamaan häntä, mutta hän sanoi menevänsä yksin, kun se oli hänestä hauskempaa.

Szabo oli levoton, että joku onnettomuus tapahtuisi kuningattaren veljelle, sillä metsässä on karhuja ja susia — ja niin meni hän hänen perässään.

Yht'äkkiä näkee hän herra Lunjevican pysähtyvän ja ampuvan, vaikkei lähellä näkynyt minkäänlaista otusta.

Aha, ajatteli Szabo, hän ampuu, että minä luulisin hänen metsästävän.
Mitä on hänellä sitte metsässä tehtävää, kun ei hän metsästä?

Tämän sai Szabo pian tietää. Sillä herra Nicodem meni alas rantaan, jossa hän otti kiikarin, teki sen pitemmäksi ja pitemmäksi, piti silmänsä edessä ja katsoi vastapäätä olevaan "Kuolleitten saareen", jossa Janitschartornin rauniot kohoavat.

- Sepä oli merkillistä, sanoi Lazar, tämä saarihan on asumaton!

- Luuletteko niin, sanoi juutalainen välinpitämättömästi nauraen — niin minäkin olen luullut.

Szabo, joka oli piilottautunut pensaiden taa rannalla, odotti aivan tyynenä, sanoen itsekseen! Sinä saat nähdä, mitä tulee tapahtumaan, mitä se kuningattaren veli tahtoo katsella kiikarilla.

Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin nuori tyttö tuli toisella puolen olevalle rannalle, katsoi ympärilleen joka suunnalle, kuin olisi hän tahtonut tulla vakuutetuksi, ettei kukaan nähnyt häntä, sitte heitti hän pois hameensa — ja, loiskis, heittäytyi veteen, jossa hän pulikoi kuin kala aaltojen leikkiessä hänen mustilla kutrillaan ja hänen valkoinen ruumiinsa sukelsi ylös vedestä kuin — kuinkas se Szabo taas sanoikaan? — kuin lummekukka.

Metsävahti vannoi kuolemansa kautta, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa tyttöä.

Kasvoja ei hän voinut nähdä, mutta mikä vartalo, mikä vartalo!

- Nyt on tarpeeksi! keskeytti hänet Lazar, jonka veri tämän kertomuksen aikana oli kiivaasti kuohunut ja ääni saanut epävarman soinnun — minä olen teille hyvin kiitollinen, Mandelblüt, kun niin pian annoitte minulle tämän tiedon.

Jahaa, Nicodem Lunjevica hommailee jo uutta! Hm, sitte ovat Ninetten osakkeet alenemassa.

Kaikessa tapauksessa otan minä asiasta paremman selon, sillä jos korkean herrasväen intohimot ovat mukana pelissä, niin silloin ovat he toisen taskussa!

- Niin, todellakin, aivan kuin taskussa! sanoi Mandelblüt, taputtaen kädellään housunsa taskua, kuin olisivat kaikki kuninkaalliset olleet siellä. — Herra Lazar, te olette todellakin viekas mies!

Joka mies ei ainakaan olisi päässyt niin pitkälle kuin te! Teillä on ollut vasta erinomainen onni!

Kun minä ajattelen, mitä te alussa olitte — minähän tunsin jo teidän isänne —

- Hiljaa! kiljasi Lazar hänelle. — Jos vielä sanotte sanankaan, niin annan viedä teidät arestiin!

Te ette ole koskaan tuntenut minua, te ette tiedä mitään minusta, me emme ole koskaan ennen tavanneet toisiamme! —

No, mitä muuta on teidän sydämellänne?

- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta minulla on saatavaa kahden kuukauden palkka, 300 francia kuussa, jotka olen saapa siitä, että palvelen poliisia.

Alhaalla kassassa eivät tahdo antaa minulle rahoja. He puhuvat jostain salaisesta tilistä, jolle ne rahat pitää viedä kirjoissa.

- Hyvä! Minä menen itse hakemaan rahoja teille, odottakaa täällä! Mutta minä tahdon ensin panna paperit lukon taa, sillä teidän päähänne voisi pälkähtää mennä niitä tutkimaan.

- Minähän en voi lukea enkä kirjoittaa!

- No, sitte voin minä ehkä jättää teidät yksin tänne, jatkoi Lazar — mutta kuitti täytyy teidän antaa minulle — minä kirjoitan sen.

Hän kirjoitti tunnustuksen ja lykkäsi paperin Mandelblütille, että hän kirjoittaisi nimensä alle.

Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä kuitin alle, huudahti hän:

- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600 lyöntiä?

- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi halua heittää sinua vankilaan.

— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?

Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi pöydän äärestä sanoen:

— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä palaan heti.

Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.

Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.

— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä. — Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!

Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.

— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja elukka! —

Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."

Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.

Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?

— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —

Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.

Telefooni soi yhä vielä.

— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen, katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei poliisipäällikkö ole saapuvilla.

Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:

— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?

— Tekö olette, poliisipäällikkö Lazar? kuului naisen ääni koneessa lausuvan. — Onko teille ilmoitettu, että minä, kuningatar, tahdon puhua kanssanne?

— Kuningatar? sanoi Mandelblüt itsekseen ällistyneenä, samassa kuin ilon väristys tuntui hänen ruumiissansa. — Kuningatar Draga — sinä olet todellakin onnen poika, Mandelblüt — näin hyvää tilaisuutta ei minulla toki koskaan ole ollut tulla tuntemaan mitä salaisuuksia kuningattarella ja Lazarilla on keskenään.

Mandelblüt oikasihe pitkin pituuttaan, otti arvokkaan ilmeen, ikäänkuin kuningatar olisi hänet nähnyt, ja huusi teeskennellyllä äänellä:

- Teidän majesteettinne nöyrin palvelija, poliisipäällikkö Lazar seisoo koneen ääressä.

— Oletteko yksin huoneessanne, Lazar? kysyi kuningatar.

— Minäkö yksin — teidän majesteettinne, minä olen yksin, sanoi
Mandelblüt, joka vähällä oli ruveta puhumaan juutalaismurrettansa.

— Minulla on teille tärkeätä ilmoitettavana, kaikui nyt Mandelblütin korvassa. — Te tiedätte ehkä jo, että kreivitär von Sandorf on tullut Belgradiin ja asettunut Hôtel de Parisiin asumaan.

- "Kreivitär Sandorf?" ajatteli Mandelblüt. — Sen nimen kai kyllä tunnen! Niinhän oli sen nuoren tytön nimi, joka asui yön luonani "Zum Bojaren" ravintolassa.

— No, miksi ette vastaa Lazar? — Oletteko vielä telefoonissa? huusi
Draga.

— Kyllä, teidän majesteettinne, minä seison tässä ja kuulen jokaisen sanan, minkä teidän majesteettinne suvaitsee minulle sanoa. Kyllä minä tiedän, että kreivitär asuu täällä Hôtel de Parisissa.

— No, voitteko ajatella, Lazar, miksi kreivitär on tullut tänne. Joo, ainoastaan etsimään lastansa.

— Ha, ha, tietysti, sanoi Mandelblüt nauraen, tietysti hän etsii lastansa.

— Mutta hän ei saa lastansa löytää, huusi Draga niin kovalla äänellä, että Mandelblüt säikähtyneenä heilahti koneesta taaksepäin. — Siitä meidän molempain, Lazar, tulee huolehtia, sillä muutoin olisi sekä teille että minulle kauheita seurauksia siitä, jos kuningas saisi tietää, että olemme vieneet Genia von Sandorfin kuritushuoneeseen hulluinhuoneen asemasta, johon minä kuninkaalle vakuutin tytön toimittavani.

"Ahaa, siis kuritushuoneeseen!" ajatteli Mandelblüt. "Eipä ole hullumpi saalis! Ja äiti etsii tytärtänsä. Rahaa, helisevää mynttiä!"

— Lazar, tyttö ei saa hetkeksikään jäädä kuritushuoneeseen, jatkoi kuningatar innokkaasti. — Sentähden käsken minä, että te annatte tuoda Genia von Sandorfin kuritushuoneesta tänä iltana, heti kun hämärtää.

Minä telefoneeraan itse kuritushuoneen hoitajattarelle ja käsken hänen jättämään Genia von Sandorfin sille, joka tänä iltana hoitajattaren luokse saapuu ja lausuu hänelle tunnussanan: "Päätön mies."

Oletteko käsittänyt, mitä nyt sanoin, Lazar?

— Jaa, teidän majesteettinne, vastasi Mandelblüt, hetkeäkään epäillen.
— Tunnussana on: "Päätön mies." Mutta mitä pitää minun sitte tehdä
Genia von Sandorfille?

— Merkillistä, kuinka teidän äänenne, Lazar, kuuluu telefoonissa muuttuneelta. Luulisi todellakin puhuvansa aivan toisen henkilön kanssa.

"Jumala varjelkoon minua!" mutisi Mandelblüt itsekseen, kääntäen kasvonsa pois telefoonista. Jos hän vain saisi tietää asian todellisen laidan, niin olisin hukassa.

— Kunhan vaan teidän majesteettinne suvaitsee käskeä, mitä Genia von
Sandorfin kanssa on tehtävä.

— Puhukaa hiljemmin, Lazar, minäkin hiljennän ääntäni mahdollisuuden mukaan. Mutta toivottavasti kumminkin kuulette, mitä sanon.

Kyllä, tunnettehan Janitschartornin "Kuolleitten saarella"?

- Taaskin "Kuolleitten saari!" mutisi Mandelblüt. Sitte sanoi hän kovemmalla äänellä:

— Kyllä, teidän majesteettinne, tarkoitatte kai tuota turkkilaisten aikuista rauniota?

— Aivan oikein. Viekää tyttö sinne! Saarella ei ole yhtään ihmistä, siksipä ei johdu kenenkään mieleen, että Genia von Sandorf olisi tuonne torniin suljettu. Antakaa hänelle luotettava vartija, ihminen, johon ehdottomasti voitte luottaa, ja pitäkää sitte Genia siellä niin kauvan vangittuna, kunnes olen kerinnyt lähemmin määrätä!

— Niinkuin teidän majesteettinne käskee. Genia von Sandorf suljetaan jo huomenna vanhaan torniin.

— Minä kiitän teitä, Lazar, toimikaa niin nopeaan ja varovasti kuin mahdollista ja pitäkää ennen kaikkia asiamme salassa, niin on virkauranne oleva loistava.

— Minä olen ja pysyn teidän majesteettinne tottelevaisimpana palvelijana, vakuutti Mandelblüt, useampia kertoja kumarrellen telefoonin edessä.

Sitte kuuli hän lyhyen soiton ja kone oli suljettu, kuningatar oli siis puhelimen edestä poistunut.

Mandelblüt myöskin kiireimmiten jätti puhelimen, sillä hän oli kuulevinansa Lazarin askeleita rappusilta. Mutta hänen oli vaikea pidättää iloansa.

— Tuo on salaisuus, mutisi hän itsekseen, — josta tulee mynttiä. Pääni oikein tahtoo mennä sekaisin, sillä en oikein tiedä, mitä nyt tekisin.

Ahah, vanha kreivitär Sandorf etsii lastansa ja äiti on varmaankin valmis maksamaan mitä hyvänsä lapsensa löytäjälle.

Samassa aukeni ovi, ja Lazar palasi. Kädessä oli hänellä tukku seteleitä.

— Tässä on teille kuusisataa frangia, sanoi hän juutalaiselle, viskaten setelit pöydälle. — Tosiaankin harmittaa joka kerta kun suoritan teidän palkkanne, sillä mitä teiltä ennen kaikkia odotan, Mandelblüt, sitä ette koskaan täytä.

— Ja mitä sitte on teidän ylhäisyytenne minulta odottanut, jos rohkenen tehdä tällaisen kysymyksen.

— Että jätätte minun haltuuni Mustien vuorten rosvon.

— Jumala on todistajani, huudahti Mandelblüt, äänessä mitä viattomin sointi, että se päivä, jolloin tuon toivomukseni voisin täyttää, olisi elämäni ihanin.

Mutta kuinka voi teidän ylhäisyytenne uskoa, että voisin tämän vaikean asian toimittaa. Enhän minä edes tiedä, kuka Mustien vuorten rosvo oikeastaan on ja missä hän asustaa!

— Kas, älkääpäs teeskennelkö, hyvä ystävä, sanoi Lazar. — Minä tiedän, että te toimitte saman peitteen alla kuin tuo rosvo, ainakin on minulla syytä sitä uskoa. Sillä löytyy ihmisiä, jotka luulevat nähneensä rosvon menneen kerran "Zum Bojaren" ravintolaan.

— Ja jos hän nyt todellakin on luonani ollut — voinko sitte nähdä päältäpäin, mitä väkeä mikin on?

— Minä olen jo teille sanonut, että panen teitä varten pöydälle kymmenen tuhatta frangia silloin, kuin jätätte minulle Demeter Banjalukin.

— Kymmenen tuhatta frangia? — Hirveän suuri summa! mutisi Mandelblüt. — Eikö teidän ylhäisyytenne luule, että minulla on halua ansaita noin suurta summaa?

Mutta minä en tunne Demeter Banjalukia, ja sitä paitsi… on hän kauhea ihminen. Jos hän sitte huomaisi, että minä aion pettää hänet, niin sysäisi hän tikarin rintaani aivan selkääni myöten.

— Sen hän tietysti tekisi, sanoi poliisipäällikkö nauraen. — Te ette myöskään saa olla niin järjetön, että annatte hänen sitä huomata. Mutta menkää nyt, minulla on yhtä toista tekemistä. —

Seis, vielä hetkinen! Onko sihteeri tullut takaisin poissaollessani?

— Sitä en tiedä, teidän ylhäisyytenne, en mitään ole kuullut.

— Eikä täällä ole mitään tapahtunut? Eikö kukaan ole kolkuttanut ovelle?

— Kolkuttanut ovelle? Ei sinnepäinkään, täällä on ollut hiljaista kuin kirkossa.

Ehkäpä teidän ylhäisyytenne nyt sallii minun vetäytyä pois. Tänään on minulla todellakin ollut erinomainen onni, että minulla on ollut kunnia edustaa teidän ylhäisyyttänne. Minä olen ja pysyn teidän ylhäisyytenne uskollisimpana palvelijana Mandelblüt.

Näin sanoen oli juutalainen vetäytynyt ovelle. Hän vielä kerran kumarsi ja hävisi sitte, riemuitseva ilme liiaksi mehevillä huulillansa.

- Hän on kerrassaan sopiva mies, sanoi Lazar itsekseen sytyttäen papyrossin.

Hänen ilmoituksensa tänään oli huvittava ja ehkä suurestakin merkityksestä.

Vai niin, Nicodem Lunjevica on kyllästynyt pikku Ninetteen ja katselee toista rakastajatarta ja tätä toista etsii hän "Kuolleitten saarelta."

Tämä saari on siis asuttu?

Ah, tässä on salaisuuksia, joista minun täytyy ottaa selko! Ehkäpä voin siten tehdä pikku ranskattarelle palveluksen, vapauttamalla hänet kilpailijastaan. Siinä tapauksessa hän kyllä lahjoittaa minulle rakkautensa, josta hän tähän asti on ollut niin kitsas.

Mutta olenpa, peijakas vieköön, tehnyt tänään tarpeeksi työtä! Nyt lähden Hôtel de Parisiin syömään päivällistä ja sitte —

Se lienee ollut hyvin mieluisa matka, jonka poliisipäällikkö aikoi tehdä päivällisen jälkeen, sillä hänen suunsa vääntyi suloiseen hymyyn.

Hän painoi virkalakin päähänsä, asetti miekan vyölleen ja lähti ulos virkahuoneestaan, jonka hän huolellisesti lukitsi.

Kun hän tuli odotushuoneeseen, istui Heinrich Rabe, hänen kirjurinsa, yhä vielä pöytänsä vieressä, eikä katsonut ylöskään niistä papereista, joita hän oli kirjoittamassa.

- Tänään en minä enään ota vastaan ketään, sanoi Lazar sihteerilleen.

- Kuten herra poliisipäällikkö käskee, sanoi Heinrich Rabe, nousten ylös tuoliltaan ja kumartaen. — Jos jotain tärkeätä tapahtuisi, niin on se kai herra poliisipäällikön tahto, että minä lähetän siitä tiedon teille kotiinne.

- Tietysti, kuten tavallista, vastasi Lazar. — Illalla tulette te luokseni tuomaan annetut raportit.

A propos, Rabe, lisäsi poliisipäällikkö, näittehän juutalaisen Mandelblütin, joka äsken oli luonani? Minun täytyy antaa pitää silmällä sitä junkkaria, niin ettei hän itse sitä huomaa. Hän on "Zum Bojaren" isäntä.

Te pukeudutte valepukuun ja vietätte illan ravintolassa. Minä maksan tietysti teidän kustannuksenne. Varsinkin tahtoisin tietää, jos eräs mustapartainen, pitkä ja hoikka mies oleskelee siellä ja jos häntä pidetään vieraana.

Uusi kirjuri näytti joutuvan hämilleen. Hän punastui kuin koulupoika, joka tavataan jossain pahuuden teossa.

- Anteeksi, herra poliisipäällikkö, änkytti hän — mutta valepuku. — Minä en todellakaan tiedä, kuinka voin sellaiseen ryhtyä. Aina olen aivan tottumaton niissä asioissa, kun en koskaan ennen ole ollut poliisin palveluksessa.

- Ettekö? Te ette siis voi teeskennellä, sanoi Lazar. — No niin, saammepahan tästä puhua sitte tuonnempana. Ruvetkaa nyt taas työhönne! Hyvästi!

Kun Lazar juoksi alas poliisikamarin portaita, nauroi hän tyytyväisenä ja mutisi:

- Herra Lunjevican suositus oli todellakin sattuva! Tämä Heinrich Rabe ei tule koskaan olemaan vaarallinen minulle! Ei hän osaa edes teeskennellä, eikä pukeutua valepukuun.

Niin, näinhän minä sen heti jo päältäpäin, että hän on tyhmä raukka — eikä mitään muuta.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Wienin kauppias.

Jos syystä voisi jotakin paikkaa maailmassa nimittää "maalliseksi helvetiksi", niin ansaitsisi Belgradin kuritushuone ensi sijassa tämän nimen. Ehkä johtui tämä siitä, että se rakennus, mihin Serbian langenneet naiset suljettiin, niin pian kuin olivat tehneet jonkun lain rikoksen, muinoin oli ollut luostari.

Ystävälliset, hyväntahtoiset nunnat olivat siinä asuneet ja toimittaneet paljon hyvää samoissa huoneissa, missä nyt kauhu ja kyyneleet, valitus ja epätoivo vallitsevat.

Myöhemmin olivat nunnat jostakin syystä sieltä muuttaneet, valtio oli rakennuksen ostanut, ja ne kopit, joissa ennen rukouksia taivaaseen kohotettiin, olivat nyt muutetut vankikopeiksi, joissa enimmäkseen kaikui kirouksia yötä päivää, sekä koston huutoja.

Kun tässä laitoksessa oli ainoastaan naisia, niin oli sen johtokin naiselle uskottu.

Tämä seikka oli ehkä lähimpänä syynä siihen, että vangit saivat kauheasti kärsiä.

Kuritushuoneen n.k. johtajattarena oli muuan ylhäinen nainen, nimeltä
Mascha Gurki.

Hänen mies vainajansa oli ollut kenraali, jonka vuoksi johtajatar oli tunnettu kenraalskan nimellä.

Kenraalska Mascha Gurki istui huoneessansa vanhanaikaisen, leveän ja korkean tammisen kirjoituspöydän ääressä, ja hänen edessänsä seisoi Genia von Sandorf, jonka johtajatar juuri oli luokseen kutsunut.

Genialla oli yllänsä langenneille naisille määrätty harmaa puku; mutta tuossakin karkeassa rumassa puvussaan oli hän kaunis.

Tosin saattoi hänen kasvoistansa huomata, että hän viime aikoina oli paljon itkenyt. Silmillä oli läpinäkyvä hohde ja huulilla värähteli äänetön valitus.

Kenraalska suuntasi terävät silmänsä nuoreen tyttöön. Hän ei voinut Geniata kärsiä ja oli vihannut häntä jo ensi hetkestä, ei muusta syystä kuin siitä, että Genia oli nuori ja kaunis, sillä kenraalska ei voinut unhottaa, että itsekin aikoinaan oli ollut nuori ja kaunis ja näytellyt jotakin osaa maailmassa.

— Rakas tyttö, teistä valitetaan, sanoi kenraalska kovalla, tylyllä äänellä. — Te kuulutte sanoneen työhuoneessa, että teidät on tuotu tänne hyvin ylhäisen henkilön käskystä, jonka nimeä en edes teille rohkene mainita.

Te väitätte yhä, että olette viaton. Tämä ärsyttää toisia vankeja, tekee ne vastahakoisiksi ja saattaa johtaa kapinaan.

Minä kiellän teiltä kerta kaikkiaan tuollaiset valheelliset kertomukset.

— Minä en vielä kertaakaan ole elämässäni valhetellut, vastasi Genia ylpeästi, — ja jos olen väittänyt, että minut on tänne kuningattaren käskystä tuotu, niin sanoin vaan puhtaan totuuden.

— Kurja olento, huudahti kenraalska, äkkiä nousten tuoliltaan, — kuinka uskallatte lausua kuningattaremme korkean nimen?

Teidät on tänne tuotu, koska olette viettänyt irstasta elämätä. Te ette ole parempi te, kuin mikä muu letukka hyvänsä, joka täällä oleskelee.

Koettakaa saavuttaa päällyshenkilöittenne suosiota, menkää itseenne, katukaa ja rukoilkaa ennen kaikkia, rukoilkaa, niin teitäkin kerran suositetaan armoa saamaan, ja te parantuneena pääsette tästä talosta.

— Minä en koskaan ole täältä pääsevä, vastasi Genia, koettaen pidättää kyyneleitänsä, — sillä minä tunnen, että minun täytyy täällä kuolla.

Minua kohdellaan sydämettömästi ja väärin, ja kaikki, mitä tässä talossa kärsin, ei ole mitään siihen verraten, että minut on syyttä tänne tuotu, että olen mielivallan uhri.

Ei, minä en ole sellainen kuin muut, minä olen tyttö, jolla on kunniansa tallella ja joka, ennenkuin astuin tämän talon kynnyksen yli, en tietänyt mitään siitä inhottavasta, mitä täällä näen.

Minä toivon, rouva kenraalska, jatkoi Genia lujalla äänellä, että minun ainakin sallittaisiin kirjoittaa ja lähettää kirje äidilleni. Tämä on oikeus, jota ette saa minulta kieltää.

Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta, jotta saan äidilleni kirjoittaa!

— Te puhutte minulle äänellä, joka ei minua ollenkaan miellytä. Tuhannen, tässä talossa ei sovi liikoja toivoa. Sitä paitse en ole saanut tehtäväkseni sallia teille tuommoisia oikeuksia.

Palatkaa nyt vartijan kanssa, joka ulkona työhuoneessa odottaa, olkaa ahkera, kuuliainen ja nöyrä, siihen teitä kehotan.

Genia antoi syvästi huoaten päänsä vaipua rinnalleen ja hiipi sitten ovea kohti.

Samassa kuului kolkutusta ovelle, ovi avautui, ja suuri, harmaapäinen mies, puettuna porvarin jotenkin kuluneeseen pukuun, astui sisään.

— Minulla on kunnia, rouva kenraalska, sanoi hän, nähtävästi huomaamatta, että Genia peljästyneenä peräytyi taaksepäin, sillä hän häpesi, niin usein kuin joku mies näki hänet tässä talossa. — Minulla on kunnia esittää itseni teille: Ignaz Balzer Wienistä on minun nimeni, minä olen kauppias, se merkitsee, että minä kaupitsen kaikkea, millä vaan voin rahaa ansaita.

Nyt olen kuullut, että tässä laitoksessa vangit valmistavat erinomaisia olkikenkiä.

Minä ostan miten paljon hyvänsä, maksan aina korkeita hintoja ja aina käteisellä rahalla — aina puhtaassa rahassa, se lankee itsestään.

Minä maksan kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ne, joille ennen olette myyneet laitoksen tuotteita.

— Mutta, hyvä herra, huudahti kenraalska närkästyneenä, — kuinka tällä tavoin voitte ilmoittamatta tunkeutua tänne? — Miksi ette ole edeltäpäin ilmoittautunut?

— Pyydän anteeksi, jatkoi mies — mutta minulla ei ole korkeita ajatuksia ilmoittamisesta. Joka paljon kysyy, saa monta vastausta, hyvän liikemiehen pitää ymmärtää tunkeutua kaikkialle. Älkää panko pahaksenne, kyllä pian sovitaan.

Kas, tuo taitaa olla joku täällä olevista letukoista. Ha, ha, he ovat kaikki aikaisemmin pitäneet hauskaa elämää ja täytyy heidän nyt siitä maksaa sakkoa. Jaa, ei aina tanssita ruusuilla elämän läpi. Mutta kaunis hän on — tosiaankin sangen kaunis.

— Herra Balzer, minun täytyy pyytää teitä päästämästä tuollaisia muistutuksia, huudahti kenraalska. — Tässä talossa ei olo mitään kauneutta, ainoastaan katumusta ja parannuksentekoa.

Menkää! huudahti hän sitte närkästyneenä, kääntyen Genian puoleen. — Miksi tässä vielä seisotte ja miksi tuota herraa niin tutkivasti tähystelette?

Menkää, olen jo aikoja sitten käskenyt.

Mutta Genia ei mennyt. Mies, joka noin äkkiä oli tunkeutunut kenraalskan vastaanottohuoneeseen, oli hänelle aivan vieras, häntä ei Genia ollut koskaan ennen nähnyt.

Mutta kaksi sanaa, jotka mies oli lausunut, teki hänet Genialle tavattoman tärkeäksi. Hän oli sanonut olevansa Wienistä?

Oi, tuo mies tuli Wienistä, keisarikaupungista Tonavan varrelta, siitä kaupungista, missä Genian rakastettu äiti asui ja missä hänet yleensä tunnettiin. Nyt tahi ei koskaan tahtoi hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, ilmoittaakseen surullisen kohtalonsa maailmalle.

Hän hyvin tiesi, että hän täten panisi kaikki alttiiksi, että hän ärsyttäisi johtajattaren raivoisaan vihaan.

Kumminkin — tuota ainoata tilaisuutta, jonka sattuma hänelle tarjosi, ei hänen pitäisi jättää käyttämättä.

— Oi, hyvä herra, huudahti Genia syvällä liikutuksella ja kovasti vapisevalla äänellä, äkkiä astuen Ignaz Balzerin luokse ja ojentaen ristiin pannut kätensä häntä kohden, — tehän tulette Wienistä? Pelastakaa minut! Minä olen kreivitär Genia von Sandorf; Wienissä asuu äitini. Sanokaa hänelle, että minut on tuotu tänne. —

Kenraalska syöksyi raivostuneena Genian päälle nyrkit pystyssä ja viskasi hänet menemään, niin että tyttöparka hoiperteli ovea kohti.

— Sinä letukka, kuinka uskallat kertoa vieraalle tuollaisia valheita?

Sinä, joka kadulta pyydystettiin, ulos! — Ei, ei takaisin työhuoneeseen! Vartija — vartija tänne päin. Tulkaa tänne ja laahatkaa hänet alas pimeään koppiin! Siellä tulee hänen istua kahdeksan päivää vedellä ja leivällä.

Oi, nuo naiset, joka hetkeä he käyttävät hyväkseen paetakseen, taas miesten pariin päästäkseen ja minua mustentaakseen — minua, joka kumminkin saan vastata kaikesta! Minulla on kerrassaan raskas toimi!

Naisvartija, jäntevä, vahvarakenteinen oli tullut sisään. Hän heti iski kyntensä Geniaan ja veti hänet perässänsä, vaikka tuo onneton vielä koetti irtautua hänestä ja kiiruhtaa Ignaz Balzerin luokse.

Wienin kauppias lienee kumminkin ollut merkillinen henkilö. Sillä samassa kuin kenraalska hyökkäsi Genian päälle lyöden nyrkillään hänen rintaansa ja viskasi hänen taaksepäin, säpsähti hän, ja hänen muutoin uniset silmänsä säkenöivät.

Hänen vartalonsa kumartui, ikäänkuin olisi ollut aikeessa hyökätä raivostuneen naisen kimppuun ja yhdellä nyrkin iskulla lyödä hänet lattiaan. Mutta hän kumminkin oikasihe, pannen käsivarret ristiin rinnan ylitse ja seisoi siinä sitten kuin kivettynyt.

Hän näki Genian rukoilevaiset silmät, kuuli hänen avunhuutonsa, kun raaka vartija iski häntä niskaan, painoi häntä ja veti ovelle.

Mutta Wienin kauppias oli tullut tänne kauppoja tekemään, hyviä kauppoja, ja siksi katsoi hän olevan edullisinta, ettei sekaantuisi toisten ihmisten asioihin, jotka itsessään eivät häntä liikuttaneet.

Kun ovi oli suljettu Genian ja vartijan takana, lausui kenraalska väsyneellä äänellä:

— Näettekös, hyvä herra, niin täällä käy päivä päivän perästä, paljastaan mieliharmia ja nöyryytystä. Oi, jospa vaan tietäisin jonkun toisen paikan, niin olisin jo aikoja sitten jättänyt tämän kiittämättömän toimen.

Ennen kaikkea, pyydän teiltä kumminkin, herra Balzer, ettette usko sanaakaan siitä, mitä tuo tyttö sanoi. Mitä hän väittikään? Hänkö kreivitär? Genia von Sandorf? —

Ha, ha, hänellä on aivan toinen nimi ja on hän viettänyt häpeällistä elämää. Monet upseerit ovat hänen tähtensä ampuneet itsensä, sitte vaipui hän yhä syvemmälle, kunnes joutui poliisin käsiin ja tuotiin tänne.

Eikö niin, hyvä herra, tuollainen olento on inhottava?

— Mitä suurimmassa määrässä, vastasi Balzer syvällä rintaäänellä, joka osoitti varmaa vakuutusta. — Yhteiskunnan on vapauduttava tuollaisista vahingollisista kasvannaisista.

Mutta puhukaamme nyt, rouva kenraalska, kaupoistamme. Siitä on tuleva meille kummallekin hyötyä, siliä — herra Ignaz Balzer kumartui viekkaan näköisenä alas johtajattaren puoleen — minä olen taipuvainen joka frangista, minkä ansaitsen, luovuttamaan kymmen sentiimiä teille, ja lopuksi siitä tulee aika sievoinen summa.

Ja jotta huomaisitte minun näin todellakin tarkoittavan, suvaitsen täten jättää teille viisisataa frangia pieneksi ennakkomaksuksi tavarasta.

Näin sanoen oli herra Balzer povitaskustansa ottanut esille lompakkonsa ja antoi viisisatamarkkasen liukua kenraalskan käteen, joka keveästi huoaten otti sen vastaan.

— Eikö ole kauheata, että täytyy turvautua tällaisiin pieniin sivutuloihin? huudahti kenraalska, teeskennellen ja päivitellen. — Mutta mitä pitää tehdä? Täytyy ajatella vanhoja päiviään.

— Haluaisitteko näyttää minulle huoneet, missä olkikengät valmistetaan? jatkoi Balzer. — Näettekö, rouva! kenraalska, minä tahtoisin saada suunnilleen selville, kuinka paljon laitos kykenee niitä tuottamaan.

Eikö niin, tehän olette hyvä ja näytätte minulle hiukan laitosta?

— Siitä on minulla oleva suurta huvia, herra Balzer. — Olkaa hyvä ja seuratkaa mukana.

Oi, te tulette näkemään kauhistuttavia, hyljättyjä olentoja. Minä tiedän, että niiden näkeminen on teille paljon mielipahaa tuottava.

— Paljon pahaa, vakuutti Balzer. — Mutta mitäpä ei tee hyvän kaupan vuoksi?

He lähtivät yhdessä kenraalskan vastaanottohuoneesta ja kulkivat ympäri koko taloa.

Herra Balzer oli hyvin tiedonhaluinen mies. Kaikki tahtoi hän nähdä, ja yksityiskohtia myöten hän otti kaikki selville.

Ennen kaikkia tuntui hän olevan siitä hämmästynyt, että niin monet naiset — niitä oli useita satoja — eivät koskaan uskaltaneet tehdä kapinaa.

— Jos nuo liittoutuisivat, kuiskasi hän hoitajattarelle, heidän ollessa suuressa työhuoneessa, jossa vangit naisvartiain valvonnan alla valmistivat olkikenkiä — niin silloinhan he teidät kerrassaan teloittaisivat.

Minun täytyy tunnustaa, että olen vähän peloissani, minä olen yleensä pelkuriluontoinen.

- Oh, mitä ajattelette, herra Balzer! vastasi kenraalska, — meillä on seitsemäntoista naisvartijaa ja sitte vielä yksikolmatta miespuolista.

Lienette kai myöskin huomannut, että alhaalla pihassa on vartijajoukko, johon kuuluu joka päivä neljätoista sotamiestä. Nämä valvovat uloskäytävää ladatuin kiväärein.

Ikkunat ovat häkillä varustetut, ovet ovat raudasta ja varmemmaksi vakuudeksi päästetään joka ilta irti useita suuria koiria, jotka ehdottomasti repisivät kappaleiksi jokaisen, joka kutsumatta koettaisi tänne tunkeutua.

Herra Balzer löi tämän kuullessaan kädet kasvoihinsa, kuin olisi hän niihin tahtonut painaa kasvojensa ilmeen.

Se oli pettymyksen ja tuskallisen raivon ilme, joka kuvastui hänen piirteissään. Mutta hän ehätti kohta vakuuttamaan, että hänen levottomuutensa on nyt ohi.

- Mennään nyt takasin minun vastaanottohuoneeseeni, sanoi kenraalska —
Nyt päätetään kauppa ja ehkäpä teemme samalla kauppakontrahdin.

- Juuri niin, kenraalska, vastasi herra Balzer. — Te olette todellakin erittäin tarmokas nainen. Sellaisesta minä pidän.

Pikaista kosimista ei kenenkään ole vielä tarvinnut katua ja pikaisesti päätetty kauppa on aina ollut edullinen molemmille puolille. — Ha, ha, me olemme kuin luodut toisillemme, kenraalska.

Niin pian kuin kenraalska ja kauppias tulivat vastaanottohuoneeseen, istuutui kenraalska kirjoituspöytänsä ääreen.

- Minä pidän teistä, herra Balzer, sanoi hän, — ja luulen, että meistä tulee vielä ystävät.

Ainakin olen hyvin halukas myömään teille edullisilla ehdoilla kaikki vankien työt.

Minä annan teille listan, josta voitte nähdä, mitä ja kuinka paljon kutakin lajia valmistetaan meidän laitoksessamme ja —

Miksi sitte häiritsette minua? Mitä haluatte? Nämä kenraalskan sanat koskivat erästä naisvartijata, joka tuli huoneeseen kirje kädessä ja jäi seisomaan odottavaan asemaan.

— Tämän kirjeen, sanoi nainen, on yksityinen sanansaattaja juuri jättänyt kenraalskalle tuotavaksi, ja tuoja käski minun nimenomaan jättämään kirjeen omakätisesti kenraalskalle.

— Antakaa tänne! sanoi kenraalska. — Hyvä on, voitte lähteä.

Kenraalska oli näin sanoen ottanut kirjeen vartijan kädestä, ja samassa kun hän kohotti kirjeen, nähdäkseen keneltä se oli, näki herra Balzer, että kirje oli takapuolelta varustettu suurella sinetillä, jossa oli kruunun kuva.

Herra Balzer tuli hetkeksi hyvin levottomaksi.

Myöskin kenraalska tuli sinetin nähdessään kovaan mielenliikutukseen, sillä hän katseli kirjettä todellisella hartaudella ja syvällä kunnioituksella.

Sitte hän avasi kuoren pienellä terävällä veitsellä, joka oli kirjoituspöydällä, ja veti kuoresta kokoon käännetyn paperin, josta huoneeseen tuoksui hyvää hajua.

— Minun täytyy pyytää anteeksi, sanoi hän hymyillen kauppiaalle, odottakaa vain muutamia minuttia. — Tämä on erinomaisen tärkeä kirje, jonka korkea henkilö on minulle lähettänyt. Sallitteko minun sen lukea?

— Mutta, olkaa hyvä, huudahti Balzer rakastettavalla äänellä. — Olkaa hyvä, älkää antako minun häiritä itseänne!

Sillä aikaa ajattelen kauppaamme.

Kenraalska kohotti siis kirjeen ja kun hän oli pitkänäköinen, niinkuin vanhemmat ihmiset tavallisesti ovat, piti hän kirjettä jotenkin kaukana itsestään.

Herra Balzer kumminkin huvitteli, vetelemällä partaansa, mutta todellisuudessa suuntasi hän silmänsä kirjettä kohden. Salainen toivomus näytti täyttävän hänen mielensä.

Oikeastaan hän oli kauhean halukas tietämään, mitä kirje sisälsi.

Jos hän todellisuudessa olisi ollut herra Balzer, niin olisi hänelle kirjeen sisältö ollut aivan yhdentekevä, mutta se hän ei ollutkaan, vaan mies, jonka nimi oli koko Serbiassa tunnettu ja peljätty.

Tuo harmaapäinen mies ei ollutkaan kukaan muu kuin Demeter Banjaluki,
Mustien vuorten rosvo.

Demeter Banjaluki melkeinpä jo oli epätoivoissaan uhkarohkean aikeensa onnistumisesta, kun äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että tuo kirje mahdollisesti koski Genian kohtaloa.

Mitäpä hän ei olisi antanut, jos hänen olisi ollut mahdollista asettua kenraalskan taakse ja hänen olkapäänsä yli heittää silmäyksen kirjeeseen, joka suuressa määrässä herätti hänen huomiotansa. Oi, mitäs tuo oli!

Demeter kohautti hiukan ja heitti nopean, tutkivan silmäyksen peiliin, joka riippui kenraalskan takana.

Peilistä Demeter saattoi lukea jokikisen sanan, tunsipa myöskin käsialan.

Demeter Banjaluki ymmärsi oivallisesti lukea peilikirjoitusta. Tuon miehen tietysti oli täytynyt kaikkea oppia, hänen täytyi kaikkea ymmärtää, josta saattoi hänen vaarallisessa ammatissaan olla hyötyä. Joka sekunti täytyi hänen olla altis mitä vaarallisimpiin yllätyksiin, ja siksipä oli hän opiskellut vähän itsekutakin asiata, välttääkseen vainoojiaan ja saadakseen selville ihmisten salaisuudet.

Demeter luki peilistä niinkuin kirjaa, vaikka kirjaimet peilissä olivatkin väärinpäin ja oikealta vasemmalle. Kenraalska ei vielä ollut päässyt kirjeen päähän, kun Demeter jo osasi sen ulkoa. Ja kumminkin toisti hän itsekseen joka sanan, ettei millään muotoa unhottaisi yhtään tavua.

Demeter Banjalukin täytyi pusertaa huulensa yhteen, jottei päästäisi remakkata naurua, sillä nyt hän tiesi, ettei valepukunsa ollut turha. Kirje kuului nimittäin seuraavasti:

"Rouva kenraalska.

Vanki Genia von Sandorf ei saa kauvemmin jäädä teidän luoksenne. Eräät syyt vaikuttavat, että hänet on sieltä vietävä ja siirrettävä entistä ankarampaan säilytyspaikkaan.

 Tänä iltana saapuu teidän luoksenne henkilö ottamaan Genia von
 Sandorfia. Tämä henkilö on lausuva teille tunnussanaksi: "Päätön mies."

 Tuolle henkilölle on teidän viipymättä jätettävä Genia von Sandorf, ei
 kumminkaan vankipuvussa, vaan yksinkertaisessa mustassa puvussa.

 Minä vakuutan teille, kenraalska, kaikkein korkeinta suosiotani, jos
 tarkoin noudatatte tätä määräystänne."

Tämä kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta sen täytyi tulla mahtavalta ja vaikutusvaltaiselta taholta, koska kenraalska katseli kirjettä todellisella hartaudella.

- Päätön mies, ajatteli Demeter Banjaluki. — Joo, se mies, joka tänä iltana tulee Geniata noutamaan, tulee päästänsä lyhemmäksi, niin totta kuin minä olen Banjaluki.

Hyvä oli, että kenraalskan silmät vielä olivat kirjeeseen kiintyneet, sillä muutoin olisi hän huomannut sen liekin, joka silloin ilmestyi Wienin kauppiaan muutoin uneliaisiin silmiin.

- Minä ajattelen, että on parasta, sanoi Demeter, nousten tuoliltaan, — että tulen takaisin jonakin toisena päivänä, sillä rouva kenraaalska näyttää tänään saaneen tärkeitä asioita toimitettavaksi.

— Siinä olette oikeassa, herra Balzer, vastasi kuritushuoneen hoitajatar. — Silloin voisimme kaikessa rauhassa puhella kaupoistamme, ja olenpa vakuutettu siitä, että tulemme hyvään tulokseen.

— Erittäin hyvään tulokseen! huudahti herra Balzer tyytyväisenä hieroen käsiänsä. —

— Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne. Näin sanoen otti Balzer lakkinsa ja keppinsä ja vetäytyi pois.

Kun hän oli poistunut ja ovi sulkeutunut hänen takanansa, kääri kenraalska kirjeen kokoon ja kätki sen huolellisesti pöytälaatikkoon.

- Siis "päätön mies" on tämän illan tunnussana. Hyvä, se joka lausuu minulle nämä sanat, saa ottaa tytön haltuunsa.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Kidutettu äidinsydän.

Rouva von Sandorf, Genian äiti, oli puoliksi lohdutettuna palannut
Hôtel de Paris'iin ja vetäytynyt huoneisiinsa.

Draga oli lähettänyt hänet luotaan tyhjillä lupauksilla. Hän oli aivan yksinkertaisesti vakuuttanut hänelle, että poliisi tekisi kaikki voitavansa löytääksensä Genian.

Mutta kreivitär von Sandorf ei suuresti luottanut Serbian poliisiin.

Hänhän oli jo tehnyt Belgradin poliisipäällikön tuttavuutta, kurjan ja julkean Lazar Petrovitschin, joka oli vaan tehnyt pilkkaa onnettomasta naisesta.

Eikä siinä kylliksi. Tuo kurja oli ollut vielä niin raaka, että oli solvannut hänen tyttärensä kunniaa.

- Oi Jumalani, kuinka kurjia ihmiset sentään ovat, huokasi kreivitär von Sandorf ja vaipui tuolille istumaan. — Minä olen nyt oppinut näkemään, etten ennen, silloin kun mieheni vielä eli, ollenkaan tuntenut maailmaa sellaisena kuin se on.

Kuumat kyyneleet vierivät onnettoman rouvan silmistä hänen ajatellessaan kuollutta puolisoaan ja hän heittäytyi nyyhkyttäen sohvan nurkkaan.

Kuinka kauvan kreivitär siinä makasi synkissä mietteissään, ei hän itsekään tiennyt, mutta heräsi tästä syvän alakuloisuuden tilasta siihen, että ovelle kevyesti naputettiin.

Se oli eräs Hôtel de Parisin palvelija, joka syvästi kumartaen astui ovesta.

- Anteeksi, kreivitär, jos häiritsen, sanoi palvelija — mutta ulkona on eräs henkilö, joka haluaa puhutella kreivitärtä, ja — minä en tiedä, päästänkö hänet sisälle. —

- Kuka se on? kysyi kreivitär lempeällä äänellä. Ehkä on se joku onneton, joka tahtoo pyytää minulta almua?

- Ei suinkaan, kreivitär! vastasi palvelija. — Minä tunnen miehen, se on juutalainen nimeltä Mandelblüt, jolla on viidennen luokan ravintola Belgradissa. Hänestä ei puhuta juuri hyvää tässä kaupungissa.

- Ja hän tahtoo puhua kanssani? sanoi kreivitär suuresti ihmeissään. — Etteköhän ole sittenkin erehtynyt, sillä minä en voi ajatellakaan, mitä hän tahtoo.

- Erehdys on tässä mahdoton, kreivitär. Muuten juutalainen pyysi kovin, että minä hänet ilmoittaisin.

Kreivitär mietti hetkisen, mitä hän tekisi. Sitte sanoi hän palvelijalle:

- Tiedättehän, että minä olen tullut Belgradiin etsimään kadonnutta lapsiparkaani.

Siksi täytyy minun puhua jokaisen kanssa, joka tulee tielleni. Ehkä tämä mies voi antaa minulle viittauksen, mistä voin hakea lastani.

Antakaa siis miehen tulla sisään!

Ei suinkaan hän lienee mikään vaarallinen mies, minä tarkoitan — ei suinkaan häntä ole syytetty koskaan väkivallan teosta?

— Mandelblütiä? — Ei, ei mistään semmoisesta. Minun mielestäni hän on hyvin pelkuri! Muuten olen minä aina lähellä tuolla korridoorissa.

Näin sanoen poistui palvelija syvään kumartaen.

Heti kuului koputus ovelle.

Kreivittären kehoituksesta avautui ovi hiukkasen ja sisään pujahti juutalainen Mandelblüt, pistäen ensin päänsä ja sitte koko ruumiinsa sisälle.

Hänellä oli paras silkkikauhtanansa yllään ja olipa hänellä tänään lakkikin kädessä, vaikka hänellä vielä oli pieni musta, samettinen patalakki päässä.

— Pyydän tuhat kertaa anteeksi, rouva kreivitär, sanoi hän, yhtä mittaa kumartaen, — mutta en koskaan olisi ottanut tätä vapaisuutta, jollei minua mitä tärkein asia olisi ajanut tänne.

— Eikös nimenne ole Mandelblüt? kysyi kreivitär, istuutuen sohvaan.

— Aivan niin, rouva kreivitär. Mandelblüt on nimeni, isäni nimi oli myöskin Mandelblüt, perheemme on suuri, täytyy minun sanoa ja minulla on veli Wienissä. —

— Suokaa anteeksi, olkaa hyvä ja sanokaa asianne, keskeytti kreivitär.
— Mitä liikettä harjotatte Belgradissa?

— Herra Jumala, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt, — mitäkö liikettä harjoitan?

Kaikellaista, mutta aivan erityisesti on minulla "Zum Bojaren" ravintola tulolähteenäni.

— "Zum Bojaren" ravintola! huudahti äkkiä kreivitär muuttuneella äänellä. — Siellä ravintolassahan asui — vastatkaa suoraan, Mandelblüt, eikö teidän ravintolassanne asunut yönä ennen kuningas Aleksanterin vihkiäisiä Draga Maschinin kanssa nuori tyttö nimeltä Genia von Sandorf?

— Aivan oikein, rouva kreivitär! Teidän tyttärenne asettui ravintolaan asumaan, ja voinpa vannoa, ettei hänelle minun ravintolassani tapahtunut mitään pahaa.

Vihkijäispäivän aamuna lähti hän talostani viattomana ja vammattomana.

Mutta senjälkeen ei teidän tyttärenne enää saapunut takaisin ravintolaan, ja siitä lähtien —

— On Genia kadonnut! keskeytti kreivitär von Sandorf, voimatta hallita mielenliikutustaan, vaan nyyhkytti kovaäänisesti.

— Älkää itkekö, rouva! sanoi Mandelblüt, kuullessaan kreivittären hillittömästi nyyhkyttävän. — Kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Tehän olette tulleet tänne Belgradiin etsimään tytärtänne.

Hyvä rouva, te olette hänet löytävä! Minä, Mandelblüt, sanon sen teille, ja kun Mandelblüt on sanonut sanan, on se yhtä hyvä kuin jos joku toinen jo olisi saman asian suorittanut.

— Niin, rouva kreivitär, on olemassa salaisuuksia, joita ei edes rahalla voi suorittaa.

— Minä tiedän! huudahti kreivitär. — Jos vaan siitä on kysymys, oi, kyllä kohta olemme yksimielisiä.

Puhukaamme nyt suoraan, herra Mandelblüt! — tulkaa lähemmäksi, niin ettei ulkona kuulla, mitä me puhumme.

— Samaa mieltä olen minäkin, sanoi juutalainen. — Minä kuulen palvelijan yhtä päätä kulkevan käytävässä edes takaisin. Miksi pitäisi hänen tietää, mistä me puhumme?

Kreivitär vetäytyi ikkunakomeron luoksi ja Mandelblüt seurasi häntä sinne.

— Sanokaas minulle nyt, mitä teillä on kerrottavaa ja kuinka paljon te vaaditte?

— Viisituhatta frangia minä vaadin, rouva kreivitär, vastasi Mandelblüt päättävästi. — Mutta, kun olette minulle maksanut sen summan, niin silloin saattekin tyttärenne syliinne, niin totta kuin minä olen rehellinen mies.

Kreivitär rupesi kiivaasti vapisemaan eikä kyennyt tuskin sanaakaan sanomaan. Hän meni kirjoituspöydän ääreen, missä hän säilytti kaikki puhtaat rahat ja muut arvoesineet, jotka oli ottanut mukaansa Belgradiin. Hän avasi erään laatikon ja otti sieltä lompakon.

— Viisituhatta frangia te vaaditte, huudahti hän. — Olkoon niin, ne heti saatte, mutta sitte teidän täytyykin olla minulle avullinen tuomaan tyttäreni syliini.

— Rouva kreivitär, huudahti juutalainen, katse yhtä mittaa rahoihin kiintyneenä, — valmistautukaa kauheata asiata kuulemaan! Minä en sille mitään voi, mutta minun täytyy se sanoa — teidän tyttärenne oleskelee nykyään kuritus — Jumala varjelkoon minua — se on minulle liian vaikeata sanoa, mutta minun täytyy — hän on nyt —

— Mies, älä anna minun kauvempaa maata kidutuspenkillä? huudahti kreivitär vapisevalla äänellä.

— Missä on Genia, missä saattaa hän olla? Armollinen Jumala, minä tuskin enää kykenen kestämään kaikkia koetuksia ja mielenliikutuksia, joita minulle olet pannut!

Niin sanokaa sitte, että kerrankin tulee tuskista loppu!

— Ne loppuvat, rouva kreivitär, luottakaa siihen, sillä tänä iltana saatte taas tyttärenne Genian luoksenne. Tällä hetkellä on hän tosin kuritushuoneella. Kun Mandelblüt oli lausunut nämä sanat, katseli hän kreivitärtä aroilla silmillä.

Mutta se vaikutus, minkä Mandelblüt oli odottanut, nimittäin kauhea tuska ja häpeän purkaus, jäi tulematta siitä yksinkertaisesta syystä, että kreivitär ei käsittänyt, mitä "kuritushuoneella" tarkoitettiin, ainakaan kun samalla oli Geniasta kysymys.

— Kuritushuoneessa! huudahti hän kepeästi vapisevalla äänellä.

— Ahaa, minä huomaan, ett'ette oikein tunne Belgradia! huudahti juutalainen — Ojennuslaitos, kreivitär, on jotain hirmuista, sitä kutsutaan myöskin Harmaaksi linnaksi ja siihen taloon teljetään kaikki huonot ja langenneet naiset Serbiassa.

Nyt kalpeni vanha, harmaahapsinen nainen, hän huudahti ja vaipui tuolille.

- Langenneiden naisten joukossa, lausui hän vapisevalla äänellä — minun Geniani! — Oi Jumala, minun puhdas tyttöni, joka vielä muutamia viikkoja sitte oli kaikkien ylpeys ja ilo. Hänkö ojennuslaitokseen!

Kreivitär riensi hänen luoksensa, sillä se teki hänelle melkein hyvää löytää edes tässä miehessä henkilö, joka tunsi Genian ja saattoi todistaa, ettei hänen tyttäressään ollut mitään pahaa.

- Tehän olette tuntenut Genian, sanoi hän kyynelissään — hän on asunut teidän talossanne, sanokaa itse, oletteko koskaan nähnyt puhtaampaa ja viattomampaa tyttöä?

Miksi te vaikenette? Miksi ette puhu? Laupias Jumala, miksi katsotte niin jäykästi minuun?

— Neiti Genialla oli todellakin eräänä yönä nuori mies luonansa. — Ymmärtäähän tuon hyvin, nuori tyttö tahtoo mennä naimisiin, ja hän ehkä ajatteli, että herra Stefan Naumovitsch oli otettava. Tämä on todellakin pulska mies, se on kateudenkin tunnustettava. Ja niinpä neiti Genia avasi hänelle ovensa, koskapahan he asuivat seinä seinän vieressä ravintolassa. —

Kauhun huuto pääsi kreivittären huulilta ja hänen kasvonsa tulivat kuolonkalpeiksi.

— Ihminen, onneton ihminen! koristi hän kurkustansa. — Mitä te sanotte!

— Te valehtelette, Mandelblüt! Se ei ole totta! Tyttäreni ei mitenkään ollut sinä yönä miehen seurassa!

— Kreivitär, jollette minua usko, niin kysykää häneltä itseltään! Mies on täällä vielä, hänen nimensä on Stefan Naumovitsch ja on kuninkaan ajutantti.

Minä ja vartijapäällikkö tulimme huoneeseen, ja silloin istui Naumovitsch neiti Genian vieressä vuoteella. Ja neiti Genia selitti itse Naumovitschia rakastavansa.

Kreivitär istui hiljaa häpeästä ja mielenliikutuksesta masentuneena.

— Muutoin! Mikä ihme se on, jos kaksi nuorta ihmistä rakastaa toisiansa. Mutta pääasia. Teidän lapsenne on kuritushuoneessa. Hänet on sieltä pelastettava. Ja sentähden olen minä tullut tänne ilmoittamaan, mitenkä hänet voisitte saada sieltä ulos.

— Puhukaa, hyvä herra! sammalti kreivitär, levottomuudesta pidättäen henkeänsä.

— Minä olen tänään, jatkoi Mandelblüt — kuullut telefoonikeskustelun, jossa muuan henkilö, jota en lähemmin uskalla mainita, oli poliisipäällikön kanssa.

Poliisipäällikkö Lazarin asemasta seisoin minä telefoonin ääressä. Kysymyksessä oleva henkilö alkoi silloin puhua Geniasta ja antoi poliisipäällikölle kauhean käskyn, nim. heittää tyttärenne torniin, missä hän ei enää saisi nähdä päivän valoa.

Ei kukaan ihminen asu sillä saarella, missä torni on, tahi oikeammin sanoen, ei kukaan sanota siellä asuvan.

Ja niin antoi sama henkilö käskyn — että minä, s.o. poliisipäällikkö
Lazar, jonka kanssa hän luuli puhuvansa, menisin tänä iltana ottamaan
Genia von Sandorfin kuritushuoneesta.

Siihen vaan tarvitaan, että henkilö, joka ilmoittautuu johtajattarelle, kuiskaa hänelle salaisen tunnussanan, niin neiti kohta jätetään hakijalle.

Tunnussana on: "Päätön mies."

Täten oli Mandelblüt päättänyt puheensa ja suuntasi nyt silmänsä hillittömällä himolla viiteen tuhanteen frangiin, jotka vielä olivat pöydällä.

Kreivitär meni tyvenesti kirjoituspöydän ääreen, otti pari seteleistä ja ojensi ne Mandelblütille sanoen:

— Tästä saatte ilmoituksestanne.

Mutta kuka on tuova Genian kuritushuoneesta, kun ottaa lausuakseen johtajattarelle tunnussanan?

— Kuka, huudahti Mandelblüt? — aina se, joka kysyy. Ajattelen, että te rouva kreivitär itse menette, ettehän tarvitse sanoa, että olette tytön äiti, jos se teistä tuntuu pahalta. Te sanotte aivan yksinkertaisesti: Päätön mies, niin kaikki käy, niin kuin teille olen sanonut. Minä tahdon itse olla päätön mies, ellei kaikki nimenomaan tapahdu tällä tavalla. Tänä iltana on tyttärenne vapaa ja te matkustatte hänen kanssansa Wieniin ja koko juttu on unhotettu.

Muutoin, eihän sitä kukaan tiedä, että neiti on ollut seikkailuilla

- Menkää nyt tiehenne! kuiskasi kreivitär von Sandorf, mielenliikutuksesta läpiväsyneenä. — Poistukaa ja jättäkää minulle kaikki muu tehtävä.

Jos minun onnistuu pelastaa tyttäreni, niin voitte te täältä minun luotani noutaa jälellä olevat kolme tuhatta frangia. Te kaiketi luotatte minuun?

— Ettäkö luotan kreivittäreen! — Sepä vasta kysymys. Nuo kolmetuhatta frangia ovat yhtä hyvässä säilyssä täällä kuin minun luonani.

Ja täten ei minulla enää ole muuta tehtävää, kuin toivoa teille rehellisesti kaikkea hyvää. Jos vastedes tarvitsette Mandelblütia, niin muistakaa, että hänet tavataan "Zum Bojaren" ravintolassa!

Kreivitär ainoastaan teki käden liikkeen sanoakseen jäähyväiset, ja
Mandelblüt vetäytyi takaisin ovelle.

Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä kerran huudettavan.

— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?

— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.

— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.

Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.

Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan. Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.

Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman tytön pään panna pyörälle.

Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut hänelle ovensa.

— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin — tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma asiastansa. —

Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi:

— Hänet on vapautettava, tuo onneton eksynyt, vapautettava hirveästä talosta, missä hän voi ainoastaan syvemmälle vaipua.

Mutta en minä tahdo viedä häntä pois; se mies, joka on hänet onnettomuuteen syössyt, pelastakoon hänet myöskin. Sillä jos hän on vähemmässäkään määrässä rehellinen, niin on hän toki noudattava, minun kehoitustani, vievä Genian kuritushuoneesta ja ottava hänet vaimoksensa.

Jollei hän tahdo, silloin — silloin on Genialle parempi, että menehtyy tuossa hirveässä talossa.

Loukkautuneen äidin koko ylpeys näyttäytyi noissa sanoissa. Puhdas, tahraamaton nimi oli ollut aina hänen suvussansa suurin pyhyys, ja tuon nimen näki hän nyt tahratuksi, häväistyksi.

Muutamia minuuttia myöhemmin istui vanha kreivitär kirjoituspöytänsä ääressä ja antoi vapisevalla kädellään kynän liukua paperilla. Hän kirjoitti Stefan Naumovitschille.

"Hyvä herra! Yönä ennen kuningasparin vihkiäisiä, asuitte te yhdessä tytön kanssa, joka siihen saakka oli ollut siveellinen ja kunniallinen. Tuo tyttö nääntyy nyt hirveässä vankeudessa, hänet on viety kuritushuoneeseen. Voiko teidän omatuntonne jättää teidät rauhaan, hyvä herra? Eikö teidän ole itsellenne sanottava, että te olette hänet noin kauvaksi saattaneet. No hyvä, taivas tarjoo nyt teille tilaisuuden tehdä kaikki taas hyväksi.

"Ne, jotka ovat tytön lähettäneet kuritushuoneeseen, ovat antaneet laitoksen johtajattarelle käskyn tänä iltana jättää tyttö sille henkilölle, joka lausuu tunnussanan: 'Päätön mies.'

"Hyvä herra! Genia von Sandorfilla ei ole enää maailmassa ketään ihmistä, joka hänestä välittää, hän on nyt yksin ja hyljätty. Epäilemättä te tänä iltana tuon salaperäisen tunnussanan avulla vapautatte tyttö kauheasta ympäristöstänsä? Ja kun te olette vapauttaneet Genian, voitteko olla silloin niin julma ja sydämetön, että hylkäätte uhrinne ja jätätte hänet avuttomana kadulle?

"Tehän olette ihminen, joka varmaankaan ette tahdo, että ikuinen tuomari teidät kerran työntää luotansa. Tekin epäilemättä toivotte pitkää, onnellista elämää. —

"Onneton äidin kirous lepää teidän ylitsenne, jos laiminlyötte tämän ainoan tilaisuuden Genian vapauttamiseen. Samalla sanokaa Genia von Sandorfille, ettei hän koskaan saa astua äitinsä eteen muutoin kuin teidän laillisesti vihittynä vaimonanne. Siihen saakka hylkää äidinsydän arvottoman ja on koettava unhoittaa hänet."

Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin, samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von Sandorf.

Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan ajutantti.

— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.

Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.

Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on tyttäreni hukassa.

No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.

Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.

Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja lähti konaakiin päin.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Kerjäläisnainen.

Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.

Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.

Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä mielenliikutuksella.

Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki kuolemaa odottanut.

Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!

Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.

Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin ojennettuun käteen.

Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.

Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa, jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.

Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän kuunteli.

Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi valmistustoimia, astui nyt mies.

Tämä oli puettu käsityöläiseksi.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja tulin täsmälleen.

- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.

- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.

Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?

- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.

Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.

- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin — se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.

Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!

Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja hienotunteisinta vierasvaraisuutta.

- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.

Mutta menkäämme asiaan.

Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se, että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.

- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.

Mutta mitä tuosta onnettomasta lapsesta tulee, kun hän vielä jonkun aikaa on elänyt Belgradin hovissa? Sisarensa Dragan johdon alla täytyy hänen pian langeta.

- Se olisi hirmuista! huudahti Stefan. — Ehkä sitä voi estää, minä aion kaikessa tapauksessa pitää Helenaa silmällä.

- Mutta elä vaan katso liian syvälle hänen silmiinsä! huudahti Maschin, rypistäen vähän epäillen tuuheita kulmakarvojaan. — Muuten tulee sinusta lopulta vielä Dragan lanko ja minä voin omasta kokemuksestani sanoa, ettet sinä saa niittää kunniaa ja iloa.

Tämän jälkeen johti Maschin heti keskustelun toiseen aineeseen.

- Tiedätkö, tuo Nicodem Lunjevica, joka viettää Belgradissa niin häpeällistä elämää jalkavaimonsa, ranskalaisen Ninetten kanssa, oli äsken Zornin talossa kengityttämässä hevostaan, ja minä toimitin työn, sillä minä autan sellaisessa toimessa, etten herättäisi epäilyksiä.

Kun minä raskaalla vasarallani aioin lyödä eläimen kaviota — Lunjevica seisoi vaan kolmen askeleen päässä minusta — niin totisesti olin kiusauksessa antaa vasaran suhista hänen päänsä päälle ja lyödä sen hänen tyhjään kalloonsa.

- Elä Jumalan tähden tee mitään ajattelemattomasti, Maschin, eläkä tarpeettomasti vuodata verta!

Mitä tuon heittiön kuolema Serbiaa auttaisi! Hän ei tule ollenkaan kysymykseen.

- Tiedätkö sen niin varmaan? kysyi Maschin. — Minä erehdyn suuresti, jollei Draga kohota veljeään korkeammille kunniapaikoille.

Kokeneiden miesten, joilla on kykyä, täytyy väistyä syrjään, jättääkseen paikkansa tuolle Nicodem hylkiölle.

- Se on hyvin surullista, mutta sille emme tällä hetkellä voi mitään, vastasi Stefan. — Nyt on tehtävä havaintoja ja tyvenesti odotettava. Jos kuningatar kerran asian ajaa liian kauvaksi, niin silloin mekin ymmärrämme toimia.

— Minä pelkään, että silloin on oleva liian myöhäistä, mutisi Maschin. — Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Dragalla on aivan erityinen keino kerta kaikkiaan tehdä itsensä kuninkaalle välttämättömäksi, eikä ainoastaan kuninkaalle, vaan myöskin koko maalle?

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Stefan. — Minä en sinua ymmärrä, ystäväni.

Minkä keinon hän sitte omistaa, kerta kaikkiaan välttääkseen kotonansa ratkaisevaa tapausta?

Sillä jos Aleksanterin huumaus kerran on ohi, kukapa tietää, eikö silloin voi joku toinen tulla, joka nostaa Dragan satulasta, ja silloin ei kuningas ajattelisi kauvan, vaan tahtoisi mitä pikemmin hänestä erota.

Joka noin äkkipäätä menee naimiseen, se sen myöskin pian purkaa.

— Hyvä, varsin hyvä, lausumasi ajatus ei ollenkaan ole hullumpaa, puhkesi Maschin sanomaan. — Ja muutoin — eihän Aleksanteri vielä toden teolla koskaan ole rakastanut. Niin, kukapa tietää, eikö hän voisi tuntea todellista rakkautta, jos hänen eteensä vietäisiin kaunis, siveä ja jalo tyttö, joka syntyperäänsäkin nähden olisi hänen arvoinen?

Mutta näetkös, poikani, Maschin pisti tätä sanoessansa käsivartensa Stefanin käsivarren alle ja käveli hänen kanssansa alas käytävää pitkin, — samalla kuin Draga lahjoittaa kuninkaalle lapsen, varsinkin jos se on poika, prinssi, on kuningatarta mahdoton kukistaa. Voi silloin sinua, Serbia parka, silloin olet ikipäiviksi kadotettu!

Stefan kalpeni. Tätä mahdollisuutta ei hän vielä edes ollut ajatellut.

Mutta hänen täytyi antaa Maschinille oikeutta. Samassa hetkessä kuin Draga tulisi äidiksi, lahjoittaisi maalle kruununprinssin, kuninkaalle perillisen ja Obrenovitschin perheelle uuden vesan, ei mikään voima maailmassa kykenisi irroittamaan Aleksanteria Dragasta, silloin kuningattaren päässä kruunu istuisi entistä lujemmin.

— Minä tosin en luule, jatkoi Maschin, että Draga kykenee lapsen synnyttämään, sillä avioliittonsa veljeni kanssa oli lapseton.

Se olisi todellakin kovin isku, mikä meitä voisi kohdata, jos hän jonakin päivänä tulisi äidiksi.

— Mutta mitäs tuolla eukolla on täällä tekemistä, joka äkkiä pujahti esiin pensaikosta?

— Näyttää olevan kerjäläisnainen, vastasi Stefan Naumovitsch, kääntyessään vanhaan naiseen päin, joka seisoi nöyrässä asemassa ja ilmeisesti tahtoi molemmilta miehiltä pyytää almua.

Stefan veti kukkaronsa esille ja otti sieltä hopearahan.

— Odota, Stefan Naumovitsch, huusi Maschin hänelle, kun kuninkaan ajutantti tahtoi kiiruhtaa antaakseen kerjäläiselle rahan, — anna minunkin puolestani jotakin!

— Stefan Naumovitsch, mutisi kerjäläinen, vavisten koko ruumiissansa. —
Hän se siis on, jota minä etsin.

— Armollinen herra, antakaa minulle joku penni! kuiskasi hän, kun
Stefan oli tullut lähemmäksi. — Antakaa vanhalle eukolle joku penni!

— Kas tässä, ota tämä!

— Ja te, Stefan Naumovitsch, ottakaa tämä, sanoi samalla kerjäläisnainen ja painoi hänen käteensä kirjeen, jonka hän sitä ennen oli kopastansa ottanut. — Lukekaa tämä ja toimikaa niinkuin omatuntonne käskee!

Ennenkuin Stefan vielä oli ehtinyt toipua siitä vaikutuksesta, jonka nuo salaperäiset sanat tekivät häneen, oli vanha nainen kerinnyt pujahtaa pensaikkoon, ja Stefan kuuli vaan hiljaista ryskettä naisen kadotessa.

Kun Maschin saapui ystävänsä luokse, havaitsi hän Stefanin seisovan kalpeana ja kovassa mielenliikutuksessa.

— Mitä tämä on? kysyi Maschin. — Näyttää aivan siltä kuin olisit kummituksen nähnyt, ja sinulla on kirje kädessä?

Mistä sen niin pian olet saanut?

— Tuo eukko sen minulle antoi, kun jätin hänelle rahat.

— Kerjäläisnainen? — huudahti Maschin. — Siinä tapauksessa ei hän sellainen ollutkaan.

Avaa heti kirje, niin katsotaan mitä se sisältää! Ole varuillasi, Stefan, sillä minä epäilen, että kaiken takana, joka sinulle tapahtuu, on joku Dragan virittämä ansa.

— Ei, ei, sinä erehdyt, ystäväni, vastasi Stefan äkkiä. — Dragan ja minun välini on selvä, meillä ei ole enää mitään keskenämme tekemistä. Minä en luule, että hän enää milloinkaan asettuu tielleni. Mutta sinä olet oikeassa, tuollaiset salaperäiset kirjeet ovat heti luettavat ja sitte kappaleiksi revittävät, ettei kukaan niitä löytäisi.

Ei, mutta katsohan, kuinka hienoa käsiala on aivan kuin joku ylhäinen nainen olisi kirjoittanut nimen Stefan Naumovitsch, ajutantti H.M. Serbian kuinkaan hovissa.

Hän repi varovasti kuoren auki ja otti siitä pienen, sievän paperiarkin.

Saadakseen suojaa auringolta menivät ystävykset vanhan puun varjoon ja molemmat lukivat yht'aikaa sitä kirjettä, jonka Stefan niin salaperäisellä tavalla oli saanut käteensä.

Stefan Naumovitsch horjui.

Ei koskaan vielä ollut eversti Maschin nähnyt ystäväänsä niin hämmentyneenä, niin murtuneena kuin tällä hetkellä.

Sanaakaan sanomatta vei Maschin hänet istumaan eräälle penkille.

Sitte istuutui hän hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä.

- Ystäväni, sanoi Maschin — minä en voi mitenkään ymmärtää, kuinka tämä ilmoitus niin masentaa sinut.

Asia on sitäpaitse hyvin salaperäinen. Genia von Sandorf — peijakas — eikös se ole sama tyttö, joka ilmiantoi meidät? Niin, aivan oikein, nyt muistan ihan hyvin tuon nimen. Kuningatar antoi toitottaa sitä yli koko maan ja kehui, että Genia von Sandorf saisi ruhtinaallisen palkinnon, jos hän ilmoittaisi itsensä.

Mutta hän — oi, hän ei siis olekkaan kuollut? Ja minä kun luulin, että petturi oli jo saanut sen rangaistuksen, jonka hän hyvin oli ansainnut!

Hän elää siis ja on nykyään kuritushuoneessa. Minä sinun sijassasi repisin aivan yksinkertaisesti kirjeen kappaleiksi ja uskottelisin itselleni, etten koskaan ole nähnyt häntä.

Minä tiedän, että sinulla on hellä ja tunteellinen sydän, rakas Stefan, mutta tämä tyttö ei ole ansainnut muuta, kuin meidän vihamme ja ylenkatseemme, mutta ei ollenkaan osanottoamme.

- Ei, tuhat kertaa ei, huudahti Stefan, kiivaasti puistaen ystävänsä kättä — sinä erehdyt, Maschin! Niin totta kuin Jumala on taivaassa, niin erehdyt, sillä Genia von Sandorfilla ei voi olla syytä siinä asiassa.

Hän tosin näyttää syylliseltä ja itse kuningatar on ilosta loistavin silmin vakuuttanut minulle, että Genia von Sandorf on meidät ilmiantanut.

Mutta juuri siitä syystä, että kuningatar on sen minulle sanonut, juuri siitä syystä, että Draga näytti minulle kirjeen, jota hän ei antanut minun lukea, vaan piti etäällä silmistäni, juuri siitä syystä, Maschin, en voi uskoa, että Genia von Sandorf olisi petturi.

- Mutta kuka on sitte meidät ilmiantanut? huudahti Maschin. — Ainoastaan kaksi henkilöä voi tulla kysymykseen: juutalainen Mandelblüt ja Genia von Sandorf.

- Kuulehan, Maschin, mitä minulla on sanottavaa! sanoi Stefan ja kiersi melkein hellästi kätensä niin paljon vanhemman ystävän kaulan ympäri. — Sinä et ole koskaan nähnyt häntä, sinä et ole katsonut tämän tytön silmiin.

Jos olisit sen tehnyt, niin tietäisit, että Genia von Sandorf ei voi olla petturi.

- Kas kuinka sinä häntä puolustat! huudahti Maschin. — Kuinka poskesi punottavat ja silmäsi loistavat!

- Niin, minä rakastan häntä, huudahti nuori upseeri punastuen, äänessä rakastavan sydämen kaiho. - Niin, minä rakastan häntä, Maschin, ja siitä syystä olen myöskin vakuutettu, että hän on viaton. Mutta minulla on syytäkin häntä rakastaa, sillä häntä on minun kiittäminen hengestäni.

- Elämästäsi? Onko sinun Genia von Sandorfia kiittäminen hengestäsi?

- Kyllä, ystäväni, sillä ilman tätä tyttöä olisi minut vangittu sinä yönä, jolloin me kokoonnuimme juutalaisen Mandelblütin ravintolassa, ja kun minulla oli kaikki paperit, jotka koskivat salaliittoa, niin olisitte myöskin te kaikki olleet mennyttä kalua.

Nyt kertoi Stefan everstille, kuinka Genia päästi hänet huoneeseensa ja kuinka Genia pani itsensä alttiiksi hänen tähtensä vartijajoukon päällikön edessä, panipa vielä oman kunniansakin alttiiksi epäilysten tähden, sillä hän ilmoitti Stefanin olevan sulhasensa, jonka hän oli yölliseen aikaan päästänyt luoksensa.

Eversti Maschin kuunteli keskeyttämättä, mutta ihmetellen.

- Jos asia on sillä tavoin, sanoi hän Stefanin lopetettua — niin — olenpa itsekin melkein vakuutettu, ettei Genia ole petturi ja että tämä on vaan Dragan kepponen, jolla hän tahtoo ehkä asettaa tämän tytön epäedulliseen asemaan meidän silmissämme.

Kuningatar vihaa ehkä Genia von Sandorfla ja tahtoo kukistaa hänet. Tässä tarjoutui nyt hänelle hyvin varma keino. Hän laski arvattavasti, että me kostaisimme sille, joka meidät ilmaisi, ja siitä syystä kuulutti hän ympäri maan, että Genia von Sandorf oli keksinyt salaliiton ja kirjeellä varoittanut kuningatarta.

- Kuinka sen asian laita nyt lieneekään, lausui Stefan ja hyppäsi ylös penkiltä, niin en minä viivyttele mennessäni häntä puolustamaan.

Hän kituu kuritushuoneessa.

Tämä armas olento kuritushuoneessa, niin viheliäisessä ympäristössä!

Olipa se todellakin helvetillinen keksintö, jonka vain Draga voi ajatella ja Lazar panna toimeen!

- Kuinka, luuletko, että Genia on viety kuritushuoneeseen Dragan toimesta? kysyi Maschin.

- Minä en sitä luule, vaan minä tiedän sen.

Nyt kertoi Stefan kiireesti ja lyhyesti ystävälleen tapahtumista naamiaishuveissa.

- Ah, sittenhän on kaikki selvää! huudahti Maschin. Sen sijaan, että olisi vienyt hänet mielisairaalaan, on tuo Lazar roisto epäilemättä vienyt nuoren tytön kuritushuoneeseen.

Niin Stefan, joka tapauksessa on meidän velvollisuutemme tässä näytellä pelastavan kohtalon osaa.

Genia on pelastettava jo tänä iltana, ja minä — minä autan sinua,
Stefan, sillä kokonaan vaaratta ei kai tuosta asiasta selvitä.

— Kiitos, Maschin, minä luotan apuusi, lausui Stefan. — Jos kerran olemme Genian vapauttaneet, niin katso hänen silmiinsä ja hänen omasta suustansa olet kuuleva, onko hän meidät pettänyt vai ei.

Sillä tavoin katkaisemme solmun miekoillamme ja pääsemme aika askeleen
Dragan jäljille.

Kaikissa tapauksissa on merkillinen se kirje, jonka Genian äiti minulle kirjoittaa. Hän kirjeessään minua puhuttelee äänellä, joka minua itsessään syvästi loukkaa.

Hän näkyy luulevan, että hänen tyttärensä ja minun välillä tapahtui jotakin tuona yönä, jonka kautta Genian on täytynyt ainaiseksi kadottaa naisellinen arvonsa äidin silmissä.

Mutta sen vannon sinulle, ystäväni, että se on erehdys.

- No, mitä Geniaan tulee, niin kyllä kai se asia saadaan pian järjestetyksi, huudahti Maschin. — Onhan meidän helppoa todistaa hänen äidillensä, että Stefan Naumovitsch on kuninkaallinen mies, joka ei väärinkäytä tytön luottamusta. Mutta voi hyvin nyt, tänä iltana taas tapaamme toisemme, yhdessä mennäksemme kuritushuoneelle, Geniata salaperäisellä tunnussanalla vapauttamaan.

— Ja missä tapaamme toisemme? kysyi Stefan. Mihinkä aikaan tapaamme toisemme?

— Eiköhän ole parasta, arveli Maschin, että odotamme ensin pimeän tuloa.

Kello yhdeksän tänä iltana menet sinä kuritushuoneelle ja ilmoitat itsesi n.s. kenraalskalle — muutoin on hänkin peto, jota jo kauvan olen pitänyt silmällä, yksi Dragan kätyreistä, joka täytyy ennen taikka myöhemmin toimittaa pois maailmasta.

Minä odotan siis sinua Zornin talon edustalla, mutta ei pääkäytävän luona Natalienstrassella, vaan pienen puutarhaportin luona, joka vie virralle.

- Minä tulen, vastasi Stefan. — Yksi ajatus tekee minut kumminkin levottomaksi. Minne viemme Genian sitte kun olemme saaneet hänet ulos?

Hänen täytyy sitte varmaan elää muutamia päiviä, jollei viikkojakin mitä suurimmassa hiljaisuudessa, sillä hänen vainoojansa tietysti raivostuvat, nähdessään, että heidän ilkeä aikeensa ei onnistunut.

- Siihen löydämme kyllä keinon, arveli Maschin, silittäen harmaata kokopartaansa. — Minä puhun ukko Zornin ja Klärchenin kanssa, eikö olisi mahdollista, että he muutamaksi ajaksi voisivat ottaa Genian taloonsa ja piilottaa hänet.

Minä olen varma, etteivät he kiellä minun pyyntöäni siinä suhteessa.

Hyvästi siis, poikani, tänä iltana tavataan. Elä unohda kello 8 puutarhan portin luona.

Maschin puristi Stefanin kättä ja riensi sitte pensasten taa ja oli pian kadonnut näkyvistä.

Stefan Naumovitsch luki vielä kerran kirjeen tarkasti ja hänen kasvonsa synkistyivät.

- Se on selvää, mutisi hän itsekseen — että Genian äiti pitää minua heittiönä, joka on vietellyt hänen tyttärensä ja sitte avuttomana hyljännyt hänet.

Ei, kreivitär, pian saatte tietää, että Stefan Naumovitsch on rehellinen mies, että hän rakastaa teidän Geniaanne ja pyytää teiltä häntä vaimoksensa.

Odottakaa vaan, pian puhutte minulle toisella tavoin, ilolla te syleilette minua, vävyänne, kun Genia ja minä — ehkä jo tänä iltana pyydämme teidän siunaustanne.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Viatonta verta.

Katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta, kun Belgradissa Pyhän Mikaelin kirkon kello löi yhdeksän. Syysilta oli pimeä. Vielä edelliseen päivään saakka oli mitä kaunein ja valoisin päivä vallinnut koko Serbiassa. Mutta nyt oli äkkiä synkkiä pilviä kohonnut etelässä, ja Adrian mereltä puhalsi vinkuva tuuli yli maan.

Belgradissa oli mitä kamalin ilma, niin että mielihyvällä pysyttelihe huoneessa. Mutta kaksi miestä, jotka olivat katetuissa vaunuissa, jotka nyt kuritushuonetta lähestyivät, oli kumminkin uskaltaneet lähteä ulos.

He kun olivat lähteneet pelastamaan hädässä olevata viatonta olentoa, vapauttaakseen hänet alentavasta ja peljättävästä ympäristöstä.

Vaunuissa istuivat Stefan Naumovitsch ja eversti Maschin.

Jälkimäinen oli siksi päiväksi pannut pois työpukunsa, ainakin oli lampaannahka poissa. Muutoin oli hän kokonaan vaippaan kääriytynyt, samoin kuin Stefan Naumovitsch, ainoastaan sillä eroituksella, että jälkimäisellä oli upseerin vaippa.

Stefan Naumovitsch oli nimittäin päättänyt, ettei kuritushuoneen johtajattarelta salaisi, kuka Genian veisi pois. Stefan ajatteli, että hän esiintyessään kenraalskan edessä komeassa virkapuvussaan, täten kohtaisi sitä enemmän vastustusta. Muutoin luotti hän täydellisesti siihen, että tunnuslause riittäisi muitta mutkitta pelastamaan Genian hänen käsiinsä.

Vaunut pysähtyivät tiheän kastanjaryhmän alle. Stefan ja eversti
Maschin astuivat vaunusta.

— Tässä meidän on erottava, ystäväni, sanoi Stefan. — Tuolla on inhottava rakennus, joka muuriensa sisäpuolella kätkee niin paljon viheliäisyyttä ja kurjuutta, niin paljon valitusta ja kauhua.

Sinä odotat minua täällä, ja samassa kuin minä tulen ulos Genian kanssa, avaat sinä vaunujen oven ja autat minua nostamaan tytön niihin. Hyppäämme perässä ja sitte kuljemme täyttä vauhtia.

— Tapahtukoon niin, vastasi Maschin. — Minä pysähdyn vaunujen ääreen. Älä muutoin unhoita, mitä olemme sopineet. Jos sisällä joutuisit satimeen, niin anna hopeapillin kaikua, minä tulen heti avuksesi poikani, luota siihen.

Stefan veti Maschinin muutamia askeleita ajurista sivulle päin.

— Voimmeko myöskin täysin luottaa ajuriin? kysyi hän hiljaisella äänellä. — Sinä, joka olet vaunut hankkinut, voit minulle tarkalleen sanoa, kuka ajuri on?

— Kuka hän on? vastasi Maschin. — No niin, kun minulta noin suoraan kysyt, niin täytyy minun kai puhua sinulle siitä.

Hän on vanha Zorn, hevosenkengittäjä, jolle olen salaisuutemme uskonut. Tuskin olin hänelle siitä puhunut, niin hän ojensi kätensä minua kohti ja sanoi: "Jos on kysymyksessä pelastaa viaton tyttö kuritushuoneesta, niin olen mukana. Minä jätän omat vaununi tuollaista yritystä varten ja ajan itse hevosia."

Kun Stefan tämän kuuli, kiiruhti hän takaisin vaunuihin ja ojensi kätensä ajurille, jonka kasvoista ei juuri paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt pussikauluksen silmilleen.

— Antakaa minun tervehtää teitä, herra Zorn, huudahti Stefan. — Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, että olette ojentanut minulle avuliaan kätenne.

— Ei mitään kiittämistä, Stefan Naumovitsch, vastasi ukko Zorn, nostaessaan parratonta päätään ja katsoen Stefaniin hyväntahtoisilla, mutta kumminkin terävillä silmillään. — Onhan ihmisen velvollisuus vapauttaa tyttöparka, joka on viattomasti suljettu kirottuun kuritushuoneeseen. Muutoin olen mukana kaikessa, kun on kysymys tehdä Dragan joku aikomus tyhjäksi.

— Älkäämme menettäkö aikaa, varoitti Maschin. — Muutoin voisi joku toinen henkilö tulla tiellemme, jonka ehkä Draga erityisesti on tänne lähettänyt.

Stefan Naumovitsch säpsähti. Se ajatus, että Genia voisi häneltä mennä hukkaan, ja uudestaan joutua Dragan kynsiin, riitti Stefania aikeessaan kiiruhtamaan. Hän vielä kerran puristi Maschinin kättä ja kääntyi sitte mennäkseen. Samassa hän kumminkin veti Maschinin puoleensa ja kuiskasi hänen korvaansa:

- Lupaa minulle, ystäväni, että jos minulle nyt sattuisi jotakin onnetonta — en tiedä, mutta sydämeni on täynnä pelokasta aavistusta — niin pidä huolta Geniasta, älä pidä häntä petturina, älä luule hänestä pahaa, ole hänelle veljenä, isänä, jollen minä enää kykenisi mitään hänen hyväksensä tekemään.

Sovita hänet äitinsä kanssa ja vanno vanhalle kreivittärelle minun nimessäni, että Genian ja minun välilläni ei koskaan ole tapahtunut sellaista, josta tuo suloinen tyttö tarvitsisi punastua. Ei, jalo on rakkautemme ollut, jaloa ja puhdasta tähän hetkeen saakka, ja sellaisena on se pysyvä, jos Jumala niin tahtoo.

— Minä vannon sinulle, Stefan Naumovitsch, vastasi Maschin vakavalla ja juhlallisella äänellä, — että minä joka tapauksessa olen täyttävä sinun tahtosi.

Molemmat ystävät katsoivat vielä kerran toistensa silmiin, sitte kiiruhti Stefan eteenpäin.

Maschin luuli parhaiten toimivansa, kun vetäytyi takaisin vaunuihin.

Vaununikkunan läpi saattoi hän alati pitää kuritushuoneen porttia silmällä, ja hän selvästi saattoi nähdä, milloin Stefan ja Genia tulisivat ulos portista.

Sillä aikaa Stefan nousi käytävän ovelle johtavia rappusia ja soitti sitte kelloa.

Salpa työntyi syrjään ja hän ilmoitti ovenvartijalle tahtovansa puhutella johtajatarta.

— Ei tämä riitä, hyvä herra, vastasi vartijanainen, — minun täytyy myöskin tietää, mitä teillä on asiata, ainakin täytyy minun tuntea teidän nimenne.

— Tämän saa kenraalska kuulla ainoastaan minun omasta suustani. Sanokaa hänelle, että täällä on se mies, joka lausuu tunnussanan.

Tämän jälkeen päästi vartija hänet sisään, ja Maschin saattoi paikaltansa selvästi huomata, että ovi sulkeutui hänen ystävänsä selän takana.

Samalla kuin tämä nyt tapahtui n.k. maanpuolella, s.o. sillä puolella kuritushuonetta, missä Tonava ei sivu juossut, seisoi alhaalla mahtavan virran rannalla kaksi miestä korkeitten pajupensaitten suojassa.

He olivat Demeter Banjaluki ja Aza.

— Ole nyt varuillasi, sanoi Demeter seuraajalleen, nojaten kivääriänsä vastaan. — Sinä ilmoitit minulle äskettäin, että katetut vaunut lähestyivät kuritushuonetta.

— Kyllä, kapteeni, vastasi Aza. — Vaunut ajoivat kastanjaryhmän alle, joka sijaitsi noin sata askelta kuritushuoneelta, ja siinä ne pysähtyivät. Minä juoksin heti takaisin tänne ilmoittamaan, mitä olin nähnyt.

— Hyvä, Aza, sinä olet täyttänyt velvollisuutesi, minä olen nyt täyttävä omani. Kuuleppas, poika, me hiivimme nyt esiin pitkin Tonavan rantaa ja lähestymme kuritushuonetta toiselta puolelta. Sillä tavoin tulemme lähemmäksi pääovelle johtavia kiviportaita. Portaiden keskikohdalla kadun toisella puolella on korkea pensas. Täällä piiloudumme, sieltä tähystelen miestä.

- Hän on, jatkoi Banjaluki itsekseen miettien, — menevä Genian kanssa kuritushuoneesta, hän on vievä hänet vaunuihin, tuo koira, joka kuningatar Dragan käskystä tahtoi viedä tytön pois, syöstäkseen hänet perikatoon. Mutta Demeter Banjaluki valvoo ja on varma kuulastansa. Ha, ha, kaitselmus ei suinkaan huvin vuoksi antanut minun lukea peilikirjoitusta, josta sain tietää, että Genia tänään vietäisiin kuritushuoneesta. Kuningatar Draga on pitävä huolta siitä, että hänen lähettinsä toimittaa hänen käskynsä, ehkäpä tuo on hänen kätyrinsä Lazar, ehkäpä joku toinen — yhdentekevä, kuulani on hänestä veren vuodattava.

Kun sinä näet miehen kaatuvan, Aza, niin syökset heti Genian luokse, otat hänet syliisi ja kannat hänet alas venheeseen. Minä suojaan selkääsi, ja tuo on tehtävämme vaikein osa, sillä ilmeisesti ei lurjus ole yksin saapunut, vaunuissa kyllä on muita samantapaisia. Mutta varokoot itseänsä. — Demeter Banjalukin kivääristä puhutaan koko Serbiassa vain nimellä "keskellä sydäntä"; joka joutuu ampumamatkani päähän, hän on kuoleman oma. Minä olen vannonut vieväni Genian pois tuosta kauhun pesästä, vannonut pelastavani hänet. Ja Mustien vuorten ritari pitää valansa.

Molemmat miehet kulkivat nyt rakennuksen ympäri. Tämän he tekivät mitä suurimmalla varovaisuudella. Kummallakin oli kiväärinsä käsissään. Sitä paitsi olivat he myöskin tikareilla varustetut. Nyt olivat he tulleet rakennuksen kulman taakse. Heidän tuli nyt kulkea kadun poikki, kenenkään näkemättä, sillä pensaikko, jonka taakse he tahtoivat piiloutua, oli tien toisella puolella.

— Niin kiireesti kuin mahdollista! kuiskasi Demeter seuraajalleen. —
Kumarru, niinkuin minä teen!

Näin sanoen kumartui rosvo niin alas, että melkein näytti ryömivän maata pitkin, samassa kuin hän kiireimmiten kulki kadun poikki.

Aza pysyttelihe aivan kapteenin takana, ja tuskin kului puolta minuttia, kun molemmat olivat pensaston takana, joka heidät kokonaan suojasi. Sieltä he hyvin saattoivat nähdä kuritushuoneen portille.

Demeter piti kiväärinsä valmiina. Hän pisti kiväärinpiipun hiljalleen lehdistön läpi ja suuntasi sen porttia kohden.

— Jumalan tähden, kapteeni, elä ammu harhaan! kuiskasi Aza hänelle. —
Varo, ettei kuulasi lävistä sen sydäntä, jonka sinä tahdot pelastaa.

— Mieletön poika! mutisi Demeter. — Olenko sitte ansainnut jotakin sellaista, kuin kuulla sinun epäilevän taitavuuttani? Etkö ole satoja kertoja nähnyt minun paljo pitempien matkojen päästä satuttavan maaliin? Ammuinhan aivan korttiässän sydämeen, kun korttia pidit kahden sadan askeleen päässä!

— Oi kapteeni, sydäntäni niin ahdistaa! vastasi Aza. Minä pelkään yhä,
että tänään joku onnettomuus tapahtuu. Jospa taas olisimme saarella!
Sillä sinähän aiot viedä Genian, kun olet hänet pelastanut, äiti
Cyrillan ja Sylvan luokse?

— Tietysti, poikani, vastasi Demeter, — minä vien hänet kätköön, missä tyttö parka voi ruumiin ja sielun puolesta voimistua.

Minä pelkään, että tuo on oleva hänelle varsin tarpeellista, sillä tuossa kirotussa talossa on häntä kylläksi kidutettu ja kiusattu, niin että hän nyt on kaikin puolin sairas.

Mutta hiljaa, älkäämme puhuko enää! Näetkö nuo vaunut? Älä unhoita, Aza, että sieltä voi vihollisia saapua, ja niin pian kuin olet heittänyt käsivartesi Genian ympäri, juokse, minkä käpälät kestää.

* * * * *

Stefan Naumovitsch oli sillä aikaa viety huoneeseen, missä kenraalska mitä suurimmalla ystävyydellä otti hänet vastaan.

Kun Stefan astui sisään ja kenraalska näki, että hän oli virkapuvussa, tiesi hän heti, että tuon miehen oli kuningatar lähettänyt.

— Terve tuloa, hyvä herra, lausui Mascha Gurki, kenraalska, hänelle, mennen Stefania vastaanottamaan. — Luulen jo tietäväni teidän asianne.

— Kysymys on Genia von Sandorfista! vastasi Stefan Naumovitsch lujalla äänellä. — Minulla on kuningattaren käsky noutaa nuori tyttö kuritushuoneesta. Älkää sentähden vitkastelko, vaan jättäkää tyttö minulle.

— Hän on jo valmis, vastasi kenraalska. — Mutta teidän on minulle sanottava tunnuslause. Siitä riippuu, jätänkö Genian teille, vai en.

Silloin meni Stefan pari askelta lähemmäksi tuota inhoittavata naista ja kuiskasi hänelle: Päätön mies!

— Oikein! sanoi kenraalska. — Teidät on se henkilö lähettänyt, jonka käskyjä minun on täysin noudattaminen. Sanokaa hänelle, että minä olen kaikki tekevä, ansaitakseni hänen suosiotansa.

Tällä hetkellä oli Stefan enemmän kuin koskaan vakuutettu siitä, että ainoastaan kuningatar saattoi pitää Geniata tuossa kauheassa talossa vangittuna, tuossa maailman helvetissä.

Sillä se kohteliaisuus, jota kenraalska osoitti, hänen harrastuksensa tehdä sen henkilön mieliksi, jonka käskyjä hän nyt luuli noudattavansa, osoitti päivän selvästi, että kuningattaresta oli kysymys.

— Älkää menettäkö aikaa, rouva! sanoi Stefan. — Olkaa hyvä ja jättäkää minulle nyt tyttö!

— Heti! Heti! Onko teillä sitte niin kiire, hyvä herra? kysyi johtajatar. — Te näytte olevan kuninkaan lähimpään ympäristöön kuuluva upseeri.

— Ehkä! vastasi Stefan lyhyesti.

— Ja kun te nyt täältä noudatte Genia von Sandorfin, niin tiedätte kai mitä tytölle aiotaan tehdä.

— Minä en tiedä, rouva, mitään muuta kuin mikä on tehtävänäni.

— Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minun puolestani sille henkilölle, joka teidät on lähettänyt, jatkoi kenraalska, että tämä Genia von Sandorf on käyttäytynyt minun talossani kuin ynseä, uppiniskainen ja röyhkeä olento, jolla alati oli kyyneleet silmissä ja raivo sydämessä. Enkä minä ole voinut tehdä häntä vähääkään nöyremmäksi tahi siivommaksi. Älkää unhoittako kertoa tätä tuolle henkilölle!

Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan jok'ikisen sanan valheellisuudesta.

Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —

Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.

— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän vain parin minuutin kärsivällisyyttä.

Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.

Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.

Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.

Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu niistä loisti!

Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.

Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä todella nähnytkään.

Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:

— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?

Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani, usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.

— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf, vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun yläpuolellani.

Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän sen?

Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi mukaansa. Silloin —

Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti vaipua lattialle.

— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko tuon tytön?

— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies, jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.

Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.

Genia oli hänet tuntenut. Tuossahan hänen edessänsä seisoi se mies, jonka kuvan hän oli sydämeensä kätkenyt siitä hetkestä, kuin hänet ensi kerran oli nähnyt. Siinä seisoi rakastettu, jonka tähden hän oikeastaan oli kärsinyt niin julmasti, niin rajattomasti — ja kumminkin tähän saakka kärsimykset kestänyt!

Oi, Genia ei ollut voinut hävittää hänen rakastettua kuvaansa sydämestään, vaikka hän sen tuhansia kertoja oli tässä talossa itselleen vakuuttanut, että hän oli tullut kuningatar Dragan välikappaleeksi, hän joka kerran oli salaliitossa Dragaa vastaan ja ilolla oli sitoutunut tämän tappamaan — hänestä oli tullut kuninkaan ajutantti ja kantoi nyt kuninkaan takkia.

Kaikesta tuosta huolimatta ei Genia kumminkaan ole kyennyt Stefania vihaamaan, vaan rakasti häntä vielä, rakasti sanomattomasti ja neitseellisen sydämen koko halulla.

— Rouva kenraalska, sanoi Stefan, kääntyen harmaahapsisen naisen puoleen, joka ilolla näki kauhun, mikä näkyi Genian vallanneen, — minun täytyy pyytää, että annatte minun muutaman minuutin olla hänen kanssaan kahden kesken. Minulla on hänelle sanottava käsky, jonka minun lähettäjäni on määrännyt. Se sisältää vaan muutamia sanoja, mutta luulen, että ne riittävät häntä nöyryyttämään.

Stefan antoi tahallansa äänelleen kovan ja raa'an soinnun, ja hän ihmetteli kuinka hän itse saattoikaan näin menetellä sitä vastaan, jota hän mielellään olisi puhutellut mitä hellimmillä sanoilla. Mutta nythän oli kysymyksessä viedä kenraalska harhaan, jottei koko pelastamisyritys joutuisi vaaranalaiseksi.

— Minä jätän teidät yksin, sanoi kenraalska — mutta olkaa varuillanne, älkää tuon naisen antako hurmata itseänne! Muistakaa, herra, että te täällä olette kuritushuoneessa, ja tuollaisilla naisilla, joita täällä on, kyllä aina on keinonsa ja konstinsa kietoa miehet verkkoonsa.

Onneton tyttöparka, jota nämä sanat syvästi loukkasivat, peitti käsillä kasvonsa, samassa kuin leimuava puna kohosi hänen poskiinsa.

Oi, tulla noin häväistyksi juuri Stefanin edessä, sitä ei Genia kauvemmin voinut kestää, hänestä tuntui kuin tahtoisi hän kadottaa järkensä.

Ja kumminkin oli hänelle rakasta saada olla Stefanin kanssa kahden kesken, johdattaa hänen mieleensä sen yön, jolloin Genia hänen henkensä pelasti.

— Älkää olko levoton minun tähteni, rouva, sanoi Stefan kenraalskalle. — Minuun eivät mitkään naisten viekotukset pysty. Tuo nainen tuossa ei voi minua lumota kauniilla silmillään eikä neitseellisellä vartalollaan eikä hellillä sanoillaan, joita hän ehkä yrittää kuiskaamaan korvaani. Se henkilö, joka minut on tänne lähettänyt, tietää liiankin hyvin, että noituuden nuolet eivät tähän mieheen tartu.

— Oivallista, lausui kenraalska, — kyllä te olette mies paikallaan. Oi, tuo nainen on kerrassaan vaarallinen. Vieläpä yritti tehdä erään wieniläiskauppiaan tuttavuutta, joka minun luonani kävi liikeasioissa, mutta minä huomasin tuon hyvissä ajoin ja annoin viedä hänet pois huoneestani.

Genia tyytyi heittämään halveksivan silmäyksen parjaajaansa. Miksipä hän olisikaan puolustautunut? Tässä talossa ei kumminkaan kukaan olisi uskonut häntä, ja Stefan —?

Oi, kun Stefan olisi yksin hänen kanssansa, silloin hän, Genia, sanoisi hänelle kaikki. Eihän ollut mahdollista, että Stefan, joka hellästi oli häntä tuona yönä kohdellut, joka silloin oli hänelle vannonut olevansa hänelle koko elämänsä ajan kiitollinen, että Stefan nyt olisi hänen surulliselle kohtalolleen kokonaan tunteeton.

Kenraalska vetäytyi syrjään.

Stefan katsoi myöskin tarkkaan, että kenraalska oli sulkenut oven mennessään, mutta ei voinut kumminkaan uskoa olevansa kokonaan suojattu. Päinvastoin Stefan otaksui, että jossakin seinässä oli pieni reikä, mistä kenraalska saattoi nähdä huoneeseen. Stefan päätti sentähden olla hyvin varovainen.

Heti hän meni Genian luokse ja näytti tarttuvan häneen tylysti.

— Kylläpä hän on röyhkeä, ajatteli Genia, — sama mies, joka tuona yönä hellästi vei käteni huulilleen. Ihmeellistä, kuinka ihmiset kumminkin voivat muuttua?

— Genia von Sandorf, kuule, mitä minulla on sanottavana! huusi hän kovalla, tylyllä äänellä. — Minulla on teille ilmoitus tehtävänä, joka on sinut kauhulla täyttävä. Mutta kun tämä ilmoitus tulee korkeassa asemassa olevalta henkilöltä, niin ei kukaan muu saa sitä kuulla kuin sinä. Minä sen vuoksi kuiskaan sen korvaasi; mutta vielä kerran varoitan sinua, älä pyörry, kun saat kuulla tuon kauhean sanoman.

Kuolon tuskan laine vyöryi Genian sydämeen.

Mikä ääni, mikä sävel, ja kuinka kiukkuisesti hänen silmänsä säkenöivät, ja sanat, jotka hänen piti kuiskata hänen korvaansa, mitähän ne sisältäisivät? Mitä saattoivat ne muuta olla kuin ilkeyksiä, kauhuja, uusi rangaistus, jonka Draga oli keksinyt, tuo kostonhimoinen, vihattu kuningatar.

— Niin kuule sitte, jatkoi Stefan käheällä äänellä, joka kuului niin raa'alta ja julmalta, kuin jos hän olisi kirouksen lausunut.

Sitte kumartui hän aivan lähelle tytön korvaa, ja huulillansa melkein sitä koskettaen kuiskasi hän sydämellisillä, suoraan sydämestä pulppuavilla sanoilla:

— Genia, minä rakastan sinua, minä jumaloin sinua, minä tahdon pelastaa sinut! Älä usko sanaakaan siitä, mitä täällä olen sanonut, sen sanoin vaan, johdattaakseni harhaan tuon kurjan inhottavan naisen, joka epäilemättä nyt pitää meitä silmällä. Anna vastustamatta tehdä sinulle, mitä minä vaadin! Tule minun kanssani, ja muutamien minuuttien kuluttua olemme tämän talon ulkopuolella, ja silloin, Geniani, kuulumme toisillemme ikuisesti!

Geniasta tuntui kuin äkillinen, valoisa uni olisi laskeutunut hänen ylitsensä. Hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, hän pelkäsi, että sydän pakahtuisi valtaavasta ihastuksesta. Hän katsahti ylöspäin, ja kun hänen silmänsä kohtasivat Stefanin katseen, kuvastui siinä niin sydämellinen ja uskollinen rakkaus, ett'ei hän enää voinut epäillä, että Stefan Naumovitsch kuului hänelle, ja oli tullut häntä pelastamaan.

- Minä olen sinun, kuiskasi Genia hänelle. — Minä rakastan sinua ja olisin jo aikoja murtunut täällä, joll'ei rakkaus sinuun olisi pitänyt minua pystyssä. Mutta sano minulle, kuinka oli sinun mahdollista tulla tänne?

— Hiljaa, elä kysy mitään, ei täällä, sitte saat tietää kaikki, kuiskasi Stefan hänelle. — Huuda kauhusta, lyö kädet kasvoillesi, valita, ponnistele vastaan silloin kun minä tahdon viedä sinut pois. Meidän täytyy sokaista kenraalskan silmät.

Genia ymmärsi, että tämä oli tarpeellista ja vaikka hän oli aivan tottumaton kujeilemaan, niin huomasi hän sen heti olevan välttämätöntä, että hän rupeisi näyttelijäksi, vaikkakin vaan muutamiksi minuuteiksi.

— Oi Jumalani, huusi hän, onko se totta! Ei, se ei voi olla totta, ei sitä, ei sitä!

Sitte purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun ja vaipui tuolille istumaan.

Kyyneleet tulivat todellakin sydämestä, mutta kun johtajatar, joka itse asiassa seisoi ja katseli huoneeseen seinässä olevasta reijästä, tyytyväisenä hieroi laihoja käsiään, luullen tytön olevan kauhuissaan Stefanin ilmoituksen tähden, vuosivat Genian silmistä ilon kyyneleet, joita hänen sydämensä tällä hetkellä oli täynnä.

Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.

Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut hakemaan häntä sieltä.

Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!

Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.

- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti. — Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on teillä ollut jotain valittamista.

Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin täällä.

- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli. Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina tottelen teitä!

- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen, Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!

Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen sydämensä ilon.

- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos lupaatte, ett'ette yritä paeta.

- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen hänelle kätensä.

Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.

Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.

Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen korvaansa helliä sanoja.

- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.

Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:

- Minä rakastan sinua, Stefan.

Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.

Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.

Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt enää kenraalskaa.

Tämä oli varmaan vetäytynyt huoneisiinsa, riemuiten siitä ajatuksesta, että Genia oli heitetty hirmuisen kohtalon käsiin: häpeään ja turmioon.

Stefanin käsi oli niin lujasti kiedottu Genian ympäri, että hän voi aivan hyvin tuntea hänen vartalonsa muodon.

Genia painautui niin lähelle häntä, kuin olisi hän tahtonut kuiskata.

- Minä olen sinun! Ota minut mukaasi yksinäisyyteen, jossa minä saan olla omasi!

Stefan pysähtyi, tarttui hänen käsiinsä ja katsoi syvälle hänen silmiinsä.

- Genia, rakas tyttöseni, tahdotko tulla vaimokseni?

Hänen huulensa hakivat Genian huulia ja painoivat niihin ensi suudelman.

Kimakka huuto, joka äkkiä kuului heidän takanansa, irroitti heidät toisistaan.

Eräästä sivuovesta, joka vei käytävään, oli kenraalska huomaamatta tullut ulos, mutta äkkiä säpsähtänyt nähdessään nuo molemmat niin hellässä suhteessa.

- Petosta! huusi hän, jotta portaat kaikuivat. — Petosta! Tänne sotamiehet! Ottakaa kiinni! — Viekää hänet takaisin koppiin! — He eivät saa päästä pakoon!

— Takaisin! jyrisi Stefanin ääni hänen ottaessaan revolverinsa ja tähdätessään kenraalskaa. — Vielä sana — ja minä ammun sinut!

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Väijyksissä.

Stefan juoksi Genian kanssa portaita alas pitäen aina revolveria ojennettuna kenraalskaa kohti, joka pelosta ei uskaltanut ääntä päästää.

Mutta hänen huutonsa oli jo herättänyt vartijat.

Ovia avattiin ja sulettiin, juostiin ja kysyttiin toisiltaan, mikä oli kysymyksessä, äkkiä ilmestyi tulta, joka heitti valonsa pitkin portaita, joista Stefan ja Genia pakenivat.

Yksi seikka vaan huolestutti Stefania.

Jos portinvartija tuolla alhaalla oli kuullut kenraalskan huudon, niin olivat he mennyttä. Sillä silloin olisi ovi lukossa, eivätkä he pääsisi vaunuihin.

Tuossa tulikin vaimo, joka vartioi uloskäytävällä, häntä vastaan. — Hän oli kuullut kenraalskan sanat.

Hän ojensi laihat kätensä häntä kohti ja huusi:

- Takasin, minä en päästä teitä ulos! Apua, apua! Missä ovat vartioivat sotilaat?

Stefan päästi tytön irti.

Nainen oli juuri aikeessa painaa sähköjohtoa vahtihuoneeseen, kun
Stefan heittäytyi hänen päällensä.

Kun hän siinä vääntelihe, tarttui Stefan vasemmalla kädellään hänen kurkkuunsa, niin ettei hän voinut huutaa ja asetti oikealla kädellään revolverin hänen ohimolleen.

- Anna avain tänne, sanoi Stefan uhkaavasti — muuten olet viidessä minuutissa kuollut!

- He tulevat, he tulevat tänne! sanoi Genia kiihkeästi hänen takanaan.
— Minut viedään! Stefan auta!

- Rinnan päällä tunnen avaimen — peli on voitettu, avain on minun.

Hän oli löytänyt avaimen riippumassa nauhassa naisen kaulan ympärillä.

Voimakkaalla kädellä katkaisi hän nauhan ja kimposi ylös, pitäen avainta toisessa ja revolveria toisessa kädessään.

Nyt asetti hän avaimen lukkoon ja seuraavassa sekunnissa avautui portti heille.

Viileä yötuuli löi heitä vastaan, myrsky ulvoi ja syvä pimeys ympäröi heidät. Mutta tämä ei merkinnyt mitään Stefanille, hänhän oli pelastanut rakkaansa — sillä tältä puolen porttia ei kenraalska heitä enää saavuttanut.

Stefan kietoi kätensä tytön ympäri ja veti hänet mukanaan ulos kadulle.

- Elä pelkää mitään, kuiskasi hän hänelle — nyt olemme pelastetut! Antaa kenraalskan raivota niin paljon kuin tahtoo, siitä emme välitä, me olemme vapaat, vapaat!

Laupias Jumala, minä olen haavoitettu! huudahti hän äkkiä.

Genian huuto vastasi nämä Stefanin sanat.

Samalla kun Stefan astui ulos portista, oli pensasten takaa äkkiä välähtänyt ja laukaus kuului.

Stefan horjui ja kumartui eteenpäin. Genia kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta ei kyennyt pitämään häntä pystyssä. Hän vaipui maahan.

- Genia, Genia, kuiskasi Stefan yhä hiljaisemmalla äänellä. — Minä olen mennyttä miestä.

- Stefan, koeta nyt nousta ylös! huusi hän tuskissaan hänelle.

- Genia raukka, etkö sitte voi aavistaa koko totuutta? Luoti sattui minuun. Se on sydämessä. — Kaikki mustenee silmissäni. — Genia, suutele minua, ennenkuin kuolen.

Vapisevin käsin avasi Genia hänen takkinsa. Se oli läpiammuttu ja hänen loistavassa, kullalla kirjaillussa univormussaan oli sydämen kohdalla reikä, joka oli luodin synnyttämä.

Geniasta tuntui, kuin mielipuolisuuden varjot olisivat laskeutuneet hänen ylitsensä. — Tästä pienestä aukosta oli luoti mennyt hänen sydämeensä ja — verta, verta, verta!

Genia huusi sydäntäsärkevällä äänellä:

- Apua, apua, häntä on ammuttu! — Stefan, elä kuole pois minulta! Apua!

Samalla kun hänen avunhuutonsa kaikui, tunsi hän kaksi kättä kietoutuvan ympärilleen ja väkisin repivän häntä ylös maasta.

- Elä pelkää, kaunis Genia! kuiskasi ääni hänelle. — Minä toimin erään henkilön käskystä, joka tahtoo pelastaa teidät.

- Tahtoo pelastaa minut! Voi sitä pelastajaa! Stefanin luona tahdon olla — oman rakkaani!

Mutta Aza — sillä hän se oli, joka Demeter Banjalukin käskystä piti Geniaa käsivarsillaan — ei välittänyt tytön sydäntäsärkevästä valituksesta, vaan kantoi hänet pois.

Genia koetti epätoivon vimmalla irtautua hänen syleilystään, mutta nuori mies oli liian vahva ja sen lisäksi tiesi hän, että hänen täytyi ehdottomasti täyttää Banjalukin käsky.

Hän puristi siis Geniaa yhä lujemmin, niin ettei hän voinut liikuttaa käsiään ja kantoi hänet kuten lapsen Tonavalle päin.

- Pysähdy, tai minä ammun sinut! kaikui äkkiä ääni hänen takanaan.

Aza käänti päätänsä ja näki miehen, joka tähtäsi häntä kohti revolverilla.

Silmänräpäyksen epäröi hän, kuinka tekisi vastarintaa. Mutta epäröimistä kesti vaan silmänräpäys, sillä seuraavassa tuokiossa sanoi hän itsekseen:

"Demeter Banjaluki on käskenyt, että minun tulee kantaa Genia veneeseen. Hän ampukoon minut — minun velvollisuuteni on tehdä, mitä kapteeni on käskenyt."

Laukaus kuului — luoti suhisi aivan Azan pään ohi.

Mutta samassa kuului huuto, joka ei tullut Azan, Genian eikä Stefanin huulilta, vaan eversti Maschinin. Hän se oli, joka ampui Azaa.

Vaunuissa, joissa hän oli odottanut Stefania, oli hänen ollut mahdollista pitää silmällä kenraalskan talon porttia.

Hän oli nähnyt Stefanin ja Genian ilmestyvän portille. Hän toivoi jo, että kaikki oli käynyt onnellisesti, mutta silloin kuuli hän äkkiä laukauksen ja näki Stefanin vaipuvan kadulle.

Silloin ei hän voinut enää jäädä vaunuihin, vaan juoksi ulos, otti revolverin käteensä ja tuli juuri parhaiksi näkemään, kuinka Aza kantoi pois turvatonta tyttöä.

Silloin hän ei enää miettinyt. Hän ei voinut ymmärtää, miksi mies valtasi Genian, mutta hän luuli edessään olevan jonkun kuningattaren kätyrin.

Hän painoi revolveria, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hänen sormensa painoi liipasinta, sai hän kiväärinvarresta semmoisen iskun käsivarteensa, että se putosi alas aivan herpautuneena.

Samassa näki eversti Maschin pitkän, voimakkaan miehen sukeltavan eteensä, miehen, joka oli tarumaisessa puvussa. Hänen silmänsä säkenöivät kamalasti ja hänen mustan parran ympäröimillä kasvoillaan paloi kaksi punaista pilkkua, jotka olivat ankaran mielenliikutuksen merkkinä.

- Olipa onni sinulle, huusi mustapartainen hänelle, ettet satuttanut häneen! Sillä jos luotisi olisi sattunut, niin olisin minä lyönyt sinut kuin koiran.

- Takasin, sanon minä, eläkä yritäkään seurata häntä! Sillä tiedä, että minä olen Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryövärikuningas.

Tuo hirmuinen nimi ei ollut vaikutustaan tekemättä itse eversti
Maschiniinkaan. Hänkin kauhistui sitä hetkeksi.

- Demeter Banjaluki! änkytti hän ihmetellen, Mustien vuorten ryöväripäällikkö.

Tuo kauhea nimi ei voinut olla tekemättä vaikutustansa vieläpä eversti
Maschiniin.

— Demeter Banjaluki! päästi hän kummastuneena, tuijottaen häneen. Samassa hän unhotti kovan tuskan, minkä isku hänessä oli synnyttänyt. — Armelias Jumala, tuo rosvo, jota Serbian poliisi niin innokkaasti on etsinyt — täällä? Mitä syytä oli hänellä sekaantua tähän asiaan? Miksi oli hän Stefanin vihamies? Miksi hänen kuulansa oli sattunut tuohon onnettomaan?

Tästä tulisi eversti Maschinin heti saada selvityksen.

Demeter Banjaluki ei näyttänyt ollenkaan kiirehtivän pakenemaan, tehtyänsä hirvittävän verityön. Pitäen ladattua kivääriä edessänsä, sanoi hän eversti Maschinille:

— Jos te olette sen miehen ystävä, joka makaa tuossa portaitten edessä, niin tietäkää, että Demeter Banjaluki on kaatanut hänet, koska mies on ollut Dragan kurja välikappale ja hänen käskystänsä on tahtonut viedä turvattoman, viattoman tytön häpeään ja perikatoon.

Rosvon näin puhuessa putosivat kuin suomukset Maschinin silmistä.

Banjaluki ei siis ollutkaan itsessään Stefanin vihamies, vaan oli oikeastaan tahtonut toimittaa samaa kuin Stefankin, mutta erehdyksestä oli luullut Stefanin olevan Dragan kätyrinä. Nyt ei kumminkaan ollut aikaa antautua selityksiin.

— Pitäkää huolta kuolleesta ystävästänne! lausui Banjaluki ylpeästi ja kylmästi. — Ja jos ihmiset Belgradissa kysyvät, miksi Banjaluki tämän verityön teki, niin sanokaa, että kuollut mies on ollut kuningatar Dragan kätyri, ja samalla tavalla Banjaluki ampuu jokaisen, joka antautuu Dragan palvelukseen.

Sitte kääntyi Banjaluki pois ja hävisi nuolen nopeudella pois Tonavaan päin. —

Eversti Maschin heräsi ikäänkuin kiusallisesta unesta. Hän vei kätensä silmilleen, sillä hän luuli, ettei tämä ollutkaan todellisuutta. Nyt hän kumminkin muisti, että velvollisuutensa oli antaa haavoitetulle ystävälle apua. Hän vaan pelkäsi, että apu tulisi liian myöhään.

Siinä makasi Stefan Naumovitsch liikkumattomana verissään, ja verta yhtä mittaa pulppusi rinnasta olevasta haavasta. Eversti Maschin pelkäsi, että Banjaluki oli ollut aivan oikeassa, kun käski hänen pitää huolta ystävänsä ruumiista.

Ukko Zorn oli ajurin istuimelta hypännyt alas Stefanin luokse.

— Hän elää! huusi ukko Zorn everstille, kun tämä saapui kaatuneen luokse. Sydän vielä tykyttää, ja siksi on meillä vielä toivoa.

- Viekäämme hänet heti vaunuihin! sanoi eversti, täytyy viedä hänet heti lääkärin luokse.

Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti ylös ja kantoivat verityöpaikalta.

Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies- ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.

Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.

Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta haavoittunutta mukaansa.

He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet makaamaan leveälle istuimelle.

Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä kiipesi kuskipenkille.

- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.

- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.

Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.

Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa:

- Genia, missä on Genia?

Nämä olivat hänen ensimäiset sanansa.

Hän ajatteli vaan rakastettuaan. Omaa tuskaansa ja vaaranalaista tilaansa ei hän muistanut.

Eversti Maschinilla ei kuitenkaan ollut sydäntä sanoa hänelle koko totuutta, että Genia oli Mustain vuorten ryövärin käsissä.

Sen tähden turvautui hän valheeseen.

- Genia on turvassa, vastasi hän.

- Turvassa? Missä hän on?

- Äitinsä luona, valehteli Maschin. — Hänen äitinsä tuli näet odottamatta paikalle, ja Genia heittäytyi heti äitinsä syliin. Molemmat naiset nousivat sitte vaunuihin ja ajoivat kiireesti pois.

Syvä helpotuksen huokaus nousi nuoren upseerin rinnasta.

- Äitinsä luona — no, sitte on kaikki hyvin, sanoi hän ja lisäsi pitkän vaitiolon jälkeen:

- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?

- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?

Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla koneillaan?

Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.

- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.

- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi, ei suinkaan hän sinua hylkää.

- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.

Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.

- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies, jonka luoti kaatoi minut maahan.

Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.

- Ei, ei tietenkään, vastasi Maschin — se oli vieras, jota minä en tuntenut.

Hän pakeni heti tehtyään kurjan työnsä, sillä eipä ole todellakaan konsti väijyksistä ampua ihmistä, joka ei ajattele vaaraa.

- Sillä miehellä on kuitenkin täytynyt olla joku syy sellaiseen tekoon, jatkoi Stefan Naumovitsch.

- Joku syy? No niin, siinä tapauksessa ei se ainakaan ollut mikään hyvä syy.

Mutta elä puhu niin paljon, Stefan, se tekee sinulle pahaa ja liikuttaa mieltäsi liian paljon?

- No, minä vaikenen sitte, kuiskasi Naumovitsch. — Mutta yksi asia täytyy minun sanoa sinulle, ystäväni. — Hovissa eivät saa millään ehdolla tietää, miksi olen haavoitettu. En tahdo nyt heti sanoa kuolettavasti haavoitettu, ehkä saan jäädä elämään.

Meidän täytyy miettiä joku syy, joka luonnollisella tavalla selittää minun tilani.

- Sellainen selitys on helposti löydetty, vakuutti eversti Maschin. —
Me sanomme vaan, että sinä olet kaksintaistelussa haavoitettu.

- Niin, se on hyvä, hyvin hyvä, vastasi Naumovitsch. — Ja kenen kanssa olen minä sitte taistellut?

- Kenen kanssa? — Voihan sanoa, että sinä olet taistellut minun kanssani! Se antaa sinulle suuren laakerin Dragan silmissä, sillä jos sinä olet minun viholliseni, niin täytyy sinun olla hänen ystävänsä. Ja sinunhan täytyy teeskennellä olevasi hänen ystävänsä, jos sinä aiot läheltä pitää silmällä tätä kavalata naista, joka on oikeastaan syypää koko onnettomuuteen.

Sillä niin totta kuin Jumala löytyy, ei hänellä ole oikeutta sulkea
Geniaa kuritushuoneeseen.

- Näitkö sinä Geniaa? huudahti Stefan Naumovitsch. Oi, ystäväni, vaikka minun täytyisikin nyt kuolla, eroaisin onnellisena miehenä tästä maailmasta! Sillä Genia rakastaa minua.

Kun Stefan Naumovitsch oli lausunut nämä sanat, meni hän tajuttomaksi, mikä johtui suuresta verenhukasta.

Mutta samalla pysähtyivät vaunutkin ukko Zornin pienelle portille, joka johti alas Tonavalle.

Muutamia minuuttia myöhemmin makasi Stefan Naumovitsch pehmeässä, leveässä sängyssä ja tumma tytön pää kumartui haavoitetun puoleen samalla kun kaksi kirkasta silmät osanottavasti tarkasti häntä.

Se oli Klärchen, Zornin tytär.

— Kaksintaistelu? Todellako kaksintaistelu? kysyi Klärchen isältänsä.

— Jaa, kaksintaistelu, lapseni, vastasi ukko Zorn, riisuen vaippansa. — Koska hän on meidän ystävämme eversti Maschinin ystävä, olen minä tuonut hänet luoksemme, voidaksemme häntä täällä hoitaa ja pelastaa kuolemasta.

— Oi, isä, minä tahdon sangen mielelläni, huudahti nuori tyttö. — Jospa vaan lääkäri pian tulisi!

Eikä kestänytkään kauan kun kiihkeästi odotettu lääkäri tuli.

Hän tarkasti ja tutki huolellisesti Stefan Naumovitschia, ravisti päätänsä, kohautti olkapäitään ja sanoi, että leikkaus on toimitettava kuulan poistamiseksi.

Eversti Maschin veti lääkärin syrjään ja kysyi: — Jääkö hän henkiin?

— Henkiin? Toivottavasti. Tällä hetkellä en kumminkaan voi sanoa mitään varmaa, kun en vielä tiedä mitä elimiä kuula on haavoittanut. Mutta toivottomalta ei näytä.

Kuka muutoin on tuo upseeri ja missä hän on kuulan saanut?

— Hän on kapteeni Stefan Naumovitsch, hänen majesteettinsa kuninkaan ajutantti, vastasi ukko Zorn.

— Haavan on hän saanut kaksintaistelussa.

— Taaskin kirottu kaksintaistelu, mutisi lääkäri.

— Milloinkahan ihmiset pääsevät siitä harhaluulosta, että kunnia on verellä pestävä?

Tämän sanottuansa valmistautui lääkäri kuulaa ottamaan.

Ainoastaan eversti Maschin oli leikkauksessa saapuvilla ja avusti lääkäriä. Ukko Zorn ja Klärchen oleskelivat viereisessä huoneessa.

Vihdoinkin, hyvin myöhään levottomasti odottaville avautui ovi ja eversti Maschin astui sieltä ilosta säteillen.

— Hän on elävä! huudahti hän molemmille ystävillensä. — Lääkäri sanoi sen minulle nyt juuri. Haava ei olekaan niin vaarallinen kuin ensimmältä näytti, päinvastoin verrattain vaaraton, sillä ei sydän eikä keuhkot ole vahingoittuneet.

Ukko Zorn seurasi everstiä sairashuoneeseen, missä sairas lepäsi levollisena silmät auki.

Zorn ei voinut kyllä sitä ihmetellä, että autuaallinen hohde säteili sairaan silmistä, mutta jos hän olisi voinut kuulla, mitä haavoittunut tällä hetkellä kuiskasi itsekseen, niin olisi hän heti tietänyt, mistä lähteestä ilo pulppusi.

Sillä hyvin hiljaa, niinkuin heikko suhina, kaikui Stefanin suusta:

— Elää! Oi, suloinen rakas Geniani, se on samaa kuin saada sinut!

Niin, minä tahdon elää, minun täytyy elää, sillä minä rakastan ja minua rakastetaan! Milloinka olisi elämä ollut minulle rakkaampaa!

KOLMASKYMMENES LUKU.

Yksin maailmassa.

Kovasta vastarinnasta huolimatta oli Aza kantanut venheeseen Genian, joka tuskin tiesi mitä hänelle tehtiin.

Hän piti vielä kiinni Geniasta heidän astuessaan pieneen alukseen, sillä hän pelkäsi, että Genia heittäytyisi Tonavan aaltoihin rajussa epätoivossaan, jota Aza ei voinut ymmärtää.

- Ihmeellistä, mikä hänelle on tullut? kysyi Aza itseltään. — Olemmehan me pelastaneet hänet kuritushuoneesta, olemme voittaneet hänen vastustajansa ja kuitenkin hän vaan nyyhkyttää ja itkee, vääntelee käsiänsä ja on epätoivoissaan, kuin olisi hän joutunut suurimpaan onnettomuuteen.

Jumalan kiitos, tuollahan tulee kapteeni! Nyt olen minä ainakin vapaa edesvastuustani.

Demeter Banjaluki tuli juosten alas venheelle, hyppäsi siihen ja käski
Azan laittaa venhe kuntoon.

Sitte kumartui hän Genian puoleen, joka istui tuhtolaudalla, kädet kasvojen edessä ja veti ne pois hellästi.

- No, Genia von Sandorf, huudahti hän ja hänen tuliset kasvonsa näyttivät tahtovan niellä hänen olentonsa — etkö ole tyytyväinen tekooni? Sinä saat uskoa, ettei ollut mikään helppo asia saada sinut Dragan kynsistä, ja siksi täytyi verta vuodattaa sinun tähtesi, tyttö. Mutta parempi sekin, että tässä vuodatti vertansa eräs Dragan kätyreistä, joka ei ehkä ollut yhden ruutipanoksenkaan arvoinen, kuin että sinut olisi viety uuteen, vielä hirmuisempaan paikkaan.

Kun ryövärin ääni kuului Genian korvaan säpsähti hän, tuijotti Demeter
Banjalukiin silmät suurina ja päästi kimakan huudon.

- Genia, mikä sinun on? kysyi Banjaluki hämillään. — Miksi itket? Miksi et kiitä minua? Etkö olekaan iloissasi, että pääsit taas vapaaksi?

Et suinkaan viihtynyt kuritushuoneessa niin hyvin, että haluaisit sinne takaisin?

- Demeter Banjaluki, huudahti Genia, tarttui ryövärin käsiin ja katsoi häntä vakavasti silmiin. — Ei, ei se ole mahdollista — sinä et ole voinut tappaa häntä, et?

- Ketä? Kestä sinä puhut, Genia? änkytti Demeter Banjaluki hämmästyneenä.

- Siitä miehestä, jonka kädet olivat ympärilläni, kun juoksimme sen hirmuisen talon portaita alas, miehestä, johon sinun luotisi äkkiä sattui.

- Vai niin, sinä tarkoitat sitä lurjusta, joka tahtoi viedä sinut pois, Genia? vastasi Banjaluki. — Luoti sattui hyvin, vai mitä? Luulen, että se meni keskelle sydäntä. Se olikin aimo laukaus, jommoisen ainoastaan Demeter Banjaluki voi ampua, "keskelle sydäntä" kiväärillään, kuten minun kivääriäni kutsutaan koko Serbiassa.

- Se olit siis sinä. Demeter Banjaluki? kuului nyt onnettoman tytön huulilta. — Sinun luotisi se oli, joka lensi hänen uskolliseen sydämeensä, hävittäen, kuolettaen jokaisen toiveen, joka sitoi hänet ja minut yhteen.

Oi, murhaaja — murhaaja, miksi teit sen?

Miksi et antanut minun pitää sitä ainoata sydäntä maan päällä, joka sykki minulle?

Yhdellä ainoalla loikkauksella hyppäsi hän samassa venheen laidan yli maihin, eikä kukaan ojentanut kättään hänen jälkeensä.

Sillä Demeter Banjaluki istui kuin kivettyneenä.

Ehkä ensi kerran elämässään puuttui tältä mieheltä toimintakyky.

Mitä olikaan hän saanut kuulla?

Moitteita, hirmuisen syytöksen Genian huulilta, ja kaikki tämä koski häntä, häntä joka kuitenkin oli miettinyt kaikki niin hyvin ja toimittanut kaikki niin tarmokkaasti ja harkiten!

Hän, joka oli ampunut kerran juuri samassa hetkessä, kun tämä aikoi viedä Genian vielä syvempään turmioon.

— Genia! huudahti äkkiä Banjaluki, joka samaten hyppäsi venheestä ja kiiruhti hänen luokseen rannalle. Genia, tyttöni, kuule minua! — Minä vannon, että mitä parhaimmat, jaloimmat aikeet ovat minut tuoneet tänne. Minä kuulin sinun hätäsi, epätoivosi. Minä sain tietää, että sinua pidettiin kuritushuoneessa suljettuna, ja heti minä päätin sinut vapauttaa. Ei, ei, älä katso minuun jähmettyneillä, lasimaisilla silmilläsi! Minä en voi sitä katsetta kestää. Peruuta julmat sanasi, jotka juuri lausuit!

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:

— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.

Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.

* * * * *

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut.
Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä.
Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella
hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Genian silmät hakivat kaatunutta.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Mitä hänestä nyt tulisi?

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo. Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen lehti, veren tahraama.

Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan. Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti, että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen.
Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen, lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä? Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt, että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut — kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.

Vihdoin tuli hän kaupunkiin.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.

Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.

Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.

Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta, oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä, metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla
Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä. Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään
Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu, jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa, ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem
Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi
Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin, vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan. — Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem, heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella, kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan
Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat, joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas
Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä.
Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan. Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt, mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta, missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata metsästysseuruetta takaa.

Karhut, joitten ylijahtimestari oli luullut olevan varsin pieniä ja nuoria, olivat jo monen vuoden vanhoja ja kylliksi vanhoja hyökkäämään ihmisten päälle sekä asettumaan kiivaaseen vastarintaan.

Aukon läheisyydessä ei ollut ketään muuta ihmistä näkyvissä kuin Draga ja Granzow.

Draga ei menettänyt aikaa. Hän tähtäsi ja laukasi. Vaikka hän ampui erittäin tarkasti, kohtasi hänen kuulansa kumminkin vain karhun selkää eikä ollut kuolettava.

— Paetkaa, teidän majesteettinne, paetkaa! huusi Granzow Dragalie. — Se on naaraskarhu, vaarallisin kaikista.

Mutta pako oli liian myöhäistä. Dragan täytyi valmistautua taisteluun naaraskarhun kanssa. Sillä kun karhu huomasi uuden vastustajansa, jätti se heti rauhaan kuolleen hevosen, jonka veristä lihaa se par'aikaa himokkaasti nieleskeli, ja hyökkäsi hirvittävästi kiljuen kuningattaren hevosta vastaan.

Dragalla ei enää ollut yhtään latinkia tussarissaan. Hän sen sijaan veti esiin metsästyspuukkonsa, valmiina puolustautumaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Mutta hän ei saanut siihen tilaisuutta, sillä hevosensa kauhun valtaamana ja nähdessään karhun veriset silmät lähti pakenemaan. Draga ei kyennyt arkaa hevosta hillitsemään, vaan hänen täytyi kestää sitä, että hevonen vei hänet mukanansa yhä syvemmälle metsään.

Mutta naaraskarhu ei hellittänyt, vaan ajoi häntä takaa itsepintaisuudella, joka on noille petoeläimille omituista, kun ne kerran ovat saaneet päähänpiston ahdistaa ihmistä.

Se oli ratsastusta elämästä ja kuolemasta, niin vielä enemmän — se oli kuoleman ratsastusta.

Draga katsahti ympärilleen, lentäessään hevosen selässä. Vielä oli hänen ja karhun välimatka jotenkin suuri, jotenka Draga vielä toivoi pääsevänsä pedon kynsistä, sillä hänen hevosensa oli nopeajuoksuinen ja juoksi entistä nopeammin kuoleman kauhussa. Mutta naaraskarhu juoksi uskomattoman nopeasti ja ketterästi kömpelöstä vartalostansa huolimatta.

Suurta vaaraa oli Dragalla jättiläisrungoista, joita hän sivuutti niin läheltä, että luuli tulevansa niitä vastaan heitetyksi ja muserretuksi. Vaadittiin todellakin suurta taitoa hevosen ohjaamiseen, kun tämä tuli liiaksi lähelle puiden runkoja tahi kallion särmää.

Toisessa kädessään piti hän jahtipuukkoa valmiina iskemään, toisessa piti hän ohjaksia ja ohjasi tottelevaista hevosta.

Kerta toisensa perästä kuuli hän naaraskarhun ulvonnan takanaan. Draga kuuli pedon raskaan hyppäyksen alla maan tärisevän, hän huomasi vaistomaisesti, vaikkei ympäri kääntynytkään, että välimatka hänen ja hänen peljättävän vihollisensa välillä yhä enemmän väheni, sillä hänen juoksijansa voimat vähenivät vähenemistään.

— Kiiruhda, huusi hän hevoselleen. — Sinä olet hukassa ja minäkin, jos karhu meidät saavuttaa. Voi, hän luuli hevosen sillä hetkellä ymmärtävän ihmisen puhetta, ja siltä näyttikin, sillä kasvaneilla voimilla juoksi hevonen eteenpäin, lensi kuin tuulen siivillä. Minne? — sitä ei Draga tietänyt. Hän ratsasti jonkummoisen aarniometsän läpi, pitkin suon reunaa ja metsäpuroa, ja hevonen juoksi jokaisen esteen ylitse. Tuossa jo sitte avautui hänen eteensä hauta, enemmän kuin kaksi metriä leveä.

— Ylitse! huusi Draga hevoselleen ja kannusti sitä. Jalo eläin nousi takajaloilleen — sekunnin se häälyi kuin ilmassa. — Dragasta tuntui, kuin jos maa olisi hänen jalkainsa alla vaipunut, mutta kohta sen jälkeen koskettivat hevosen kaviot taas pehmeätä maata haudan toisella puolella, ja yhä rajummin mentiin eteenpäin, sillä naaraskarhukin oli uskaltanut ottaa saman vaarallisen hyppäyksen ja juoksi sitte hevosen perässä, jonka koko ruumis vapisi.

Eikö sitte tuo hirmuinen jahti ollenkaan loppuisi?

Eikö sitte Dragalla ollut mitään mahdollisuutta pelastua?

Hevonen eksyi yhä kauvemmaksi jylhään metsään. Siellä ei näkynyt tietä, ei mitään polkua, ei mitään taloa. Tuskinpa auringonsäteet saattoivat tunkeutua jättiläispuiden oksien läpi. — Nyt — Draga kääntyi ympäri ja huomasi kauhukseen, että karhu enää oli hänestä vaan kahdenkymmenen askeleen päässä.

Hevosen voimat olivat tyhjentyneet, karhun sitä vastoin näyttivät vahvistuneen, sitä myöten kuin se näytti tulevan uhriansa lähemmäksi.

— Mikä hirmuinen kuolema kuningattarelle! ajatteli Draga. — Ja kaikki — kaikki minut hylkäävät! — Nuo kurjat pelkurit, ei kukaan niistä ole minua seurannut! Eivät edes merkkiä anna minulle jahtitorvella!

— Armelias Jumala, nyt minun täytyy kuolla! Peljättävä väristys oli vähällä heittää Dragan satulasta. Samassa vaipui hevonen polvilleen, se oli kaatunut hypätessään jonkun esteen ylitse ja makasi nyt maassa vaistomaisesti nytkähdellen.

Kaikeksi onneksi oli Draga pysytellyt satulassa, ja tottunut ratsastaja kun oli, tempasi hän heti jalkansa jalustimista irti, hyppäsi hevosen seljästä ja asettui maahan.

Hän ei paennut, sillä hän tiesi, ettei pakomatka jalkaisin ollenkaan onnistuisi. Sen sijaan hän asettui mikäli mahdollista hevosen suojaan, veti esiin jahtipuukkonsa ja odotti pedon hyökkäystä. Nyt hänellä oli enää vain yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus, syöstä puukko karhun sydämeen. Jos hän siihen kykenisi, olisi hän ehkä pelastunut! Jos taas tuo isku ei onnistuisi, silloin olisi hän ehdottomasti hukassa.

Karhu pysähtyi ainoastaan viiden askeleen päähän Dragasta, hevonen ainoastaan oli välissä, ja tuo onneton eläin oli siinä liikkumattomana kuin kuolemaan tuomittu.

Karhun veriset silmät näyttivät kauhistuttavilta, samoin avonainen kita, josta riippui läähättävä kieli, ja vastenmielinen hengitys huurusi kidasta.

Dragan kauniit, kalpeat piirteet olivat kovasti jännitetyt. Niissä ei silloin näkynyt vähääkään pelkoa, vaan päin vastoin rajua päättäväisyyttä.

Karhu tuijotti minuutin ajan uhriansa kamala hehku silmissään. Sitte päästi se rajun ulvonnan ja hyökkäsi Dragan päälle.

Mutta kuningatar heittäytyi niin ketterästi sivulle, että karhu töytäsi hänen ohitsensa lyöden hänet maahan kömpelöllä ruumiillaan.

Nyt oli tullut hetki, jota hänen täytyi käyttää hyväkseen.

Karhu makasi sivulla. Draga näki heti, missä pedon sydämen täytyi olla.

- Sinä tai minä! kuului kuningattaren huulilta ja sitte työnsi hän koko voimallaan.

Mutta Draga ei tällä kertaa saavuttanut tarkoitustaan. Hän menetti pelin.

Hänen sapelinsa ei tunkeutunut karhun sydämeen, sillä käpälällään löi se aseen hänen kädestään.

Siinä pedon kynnet haavoittivat Dragan kättä, ja viimeinen, minkä tämä näki, oli joukko suuria, punaisia veripisaroita, jotka haavoittuneesta kädestä putosivat maahan.

Sitte musteni kaikki Dragan silmissä. Hän vaipui maahan, eikä tiennyt edes, oliko se hänen heikkoutensa, joka veti häntä alaspäin, vai oliko karhu muodottomalla ruumiillaan saanut hänet kumoon.

Mutta hän tiesi nyt hyvin hyvästi, että hän makasi maassa ja että karhu seisoi kumartuneena hänen ylitsensä.

Draga näki kuinka karhun oikea käpälä kohosi ylös, sitte äkkiä laskeutuakseen alas hänen rinnalleen.

Välähdys, paukaus, ja —

Karhu päästi kumean mörinän. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjui se kuin juopunut.

Sitte taas laukaus, taas luoti suhisi karhun rintaan ja Dragan voittaja vaipui maahan sivulle ja kiemurteli siinä kuolontuskissa.

Draga hyppäsi ylös, mutta vaipui taas kohta maahan, sillä nyt, kun kuoleman vaara oli ohi, kun hirvittävä mielenliikutus näytti nousseen yli rajojen, nyt pettivät voimat ja toisen kerran makasi hän karhun vieressä maassa.

Kun Draga avasi silmänsä, tunsi hän pehmeän käden koskettavan otsaansa.

Hän näki kauniit pojan kasvot kumartuvan puoleensa ja kaksi tummaa silmää, jotka olivat erittäin hellästi ja säälivästi häneen kiinnitetyt.

- Oletko nyt herännyt horroksestasi, kaunis rouva? kuuli hän soinnukkaan pojan äänen kysyvän. — Minä olin niin levoton, kun luulin tulleeni liian myöhään. Mutta, Jumalan kiitos, se veri, jonka näen sinun vaatteillasi, tulee vaan tuosta haavasta sinun kädessäsi, ja se ei paljoa merkitse.

Äiti sen kyllä pian sitoo. Tule minun kanssani hänen luoksensa.

Draga nousi hitaasti istualleen ja katseli ympärilleen. Hänen täytyi palauttaa muistoonsa kaikki viimeisten tuntien tapahtumat, voidakseen päästä selville siitä, ettei kaikki, mitä hän näki ympärillään, ollut vaan unta.

Mutta ei, hän näki kuolleen karhun vieressään.

Hän näki hevosensa hyvin säilyneenä seisovan lähellä erästä puuta ja syövän. Hän näki myöskin pojan, joka oli polvillaan hänen vieressään.

Mutta missä oli sitte hänen pelastajansa, missä oli metsästäjä, joka oli ampunut ratkaisevat laukaukset, jotka olivat lopettaneet hirmuisen taistelun hänen ja karhun välillä?

- Sano minulle, rakas lapseni, sanoi Draga pojalle. — Kuka oli sinun seurassasi, kun tulit tänne?

- Minulla ei ole koskaan ketään seurassani, kun kuljen metsän läpi.

— Tulitko sitte yksin tänne?

- Tietysti, aivan yksin, vastasi poika, nauroi ja näytti kaksi komeata hammasriviä.

- Mutta jonkun on täytynyt ampua kaksi laukausta karhuun ja oikeita mestarilaukauksia. Minä luulen, että toinen kävi päähän, toinen sydämeen.

Kuka se metsästäjä oli, lapseni?

Ylpeän ilon kirkas puna levisi pojan poskille.

- Metsästäjä olin minä, vastasi hän. — Minä sen karhun kaadoin.

Oh, ei tämä ollut ensimäinen, jonka minä ammuin, sen saatte uskoa. Muuten ei siitä kannata puhua, eikä se paljoa merkitse sille, joka aina kävelee metsässä ampumassa.

Dragan hämmästys tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koko pojan esiintyminen ja olento, hänen puhetapansa, kaikki, mikä hänessä oli ylhäistä ja ylpeää samoinkuin koko hänen ulkomuotonsa teki syvän vaikutuksen häneen.

Hänen nuori pelastajansa oli nuorukaisijän kynnyksellä ja saattoi olla noin neljäntoista ikäinen.

Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen.

Hän kantoi mustakiharaisen päänsä ylpeästi ja itsetietoisesti, kasvot olivat hienot ja osoittivat kukoistavaa terveyttä.

Lisäksi tuli vielä se, että pojalla oli omituinen puku. Hänen lakkinsa ja housunsa, jotka ulottuivat vaan polviin asti, olivat säämyskänahasta. Takin yläreunassa näkyi valkoinen paidankaulus, joka nähtävästi oli kototekoista pellavakangasta.

Jalat olivat polvesta lähtien paljaat, joten ruskeat sääret tulivat näkyviin. Jaloissa oli matalat kengät keltaisesta nahasta.

- Tule nyt! huusi poika kuningattarelle. Tästä on vaan muutamia askelia äidin luo. Oi, kuinka hän tulee iloiseksi, kun kerron hänelle, että olen pelastanut sinun elämäsi! Sillä niin se on, kaunis rouva, että minä todellakin olen pelastanut sinut.

- Niin, sen olet sinä tehnyt, ystäväni, huudahti kuningatar. — Ja sinä saat siitä kuninkaallisen palkinnon. Tiedätkö, kuka minä olen?

- Kuka sinä olet? Ei, kuinka minä sen tietäisin, enhän minä koskaan tapaa muita ihmisiä! Mutta minä olen kuullut, että Serbian kuningas, nimittäin nykyinen kuningas, on täällä metsässä, ja voin melkein lyödä vetoa, että sinä olet jonkun metsästäjän vaimo, tai ehkä olet kerrassaan joku hovinainen.

— Niin, ehkä kerrassaan joku hovinainen! Se on oikein arvattu, sanoi kuningatar iloisesti ja nousi ylös. — Niin, tule kanssani äitisi luo. Mutta hevonen täytyy meidän ottaa mukaamme.

- Sitä kuletan minä ohjaksista, vastasi poika. — Oi, kuinka kaunis eläin! Juuri sellaisen hevosen tahtoisin itselleni. Olen niin usein pyytänyt äitiä ostamaan minulle hevosen, jatkoi hän sitte poikamaisesti laverrellen, mutta hän katsoo, että se on liian kallis minulle.

Äiti on köyhä, näetkös. Ja ajattele, hän ei kuitenkaan tahdo, että lähtisin maailmaan rahoja ansaitsemaan! Oi, jos minä vaan saisin tahtoni läpi, niin ei kauan kuluisi, ennenkuin hänellä olisi rahaa niin paljon, ettei tietäisi, mitä niillä tekisi. Niin, minä kyllä osaisin ansaita rahoja!

Mutta — äiti on ehkä oikeassa, kun hän sanoo, että minun täytyy säästää voimiani. Äiti sanoo aina että kohtalo on pannut minun hartioilleni raskaan ja vaikean tehtävän tulevaisuudessa ja että minä kerran vielä tarvitsen sekä henkiset että ruumiilliset voimani.

— Soo! sanoi Draga ihmetellen. Ja minkä tehtävän on äitisi sitte määrännyt sinulle?

Poika katsoi häneen riemuiten suurilla, mustilla silmillään. Hänen notkea vartalonsa näytti kasvavan, ja hänen kasvoissaan ilmeni jotakin, jota voimme verrata vaan ylpeään, kuninkaalliseen aurinkoon, kun se tunkeutuu esiin pilvien lomasta. Sitte vastasi hän:

- Etkö tiedä sitä! No kuule sitte: Minusta tulee Serbian kuningas!

Kuningatar astui ällistyneenä pari askelta taapäin ja nojasi erästä puuta vasten syvään hengittäen. Hän otaksui, että pojan sanat olivat joko hänen lapsellisen mielikuvituksensa tuote, eli olivat ne ehkä hänellä semmoisena piintyneenä ajatuksena, joka tavallisesti päättyy täydelliseen hulluuteen.

Kuitenkin sattuivat nämä sanat suoraan hänen sydämeensä, sillä hän oli juuri viime päivinä usein ajatellut:

- Kuka on Serbian tuleva kuningas, jos en minä lahjoita Aleksanterille poikaa?

Ja nyt tapasi hän täällä keskellä metsää pojan, joka aivan kylmäverisesti, mutta samalla täydellisellä, vakuutuksella sanoi hänelle:

- Minä olen Serbian tuleva kuningas!

Draga pakoitti itsensä nauramaan, mutta se kuului väkinäiseltä.

- Oikein, poikani! huudahti hän vaivaloisesti. — Etpä todellakaan pane itsellesi pientä päämaalia! Sinä et tahdo olla vähempää kuin kuningas ja vieläpä kuningas tässä maassa, tässä kauniissa Serbiassa tahdot sinä hallita!

Mutta tiedätkö myös, että täytyy olla kuninkaaksi syntynyt? Ainoastaan se voi tulla täällä kuninkaaksi, joka on prinssiksi syntynyt.

- Minä olenkin prinssi, vastasi hänen nuori pelastajansa samalla varmuudella kuin ennenkin.

— Poika parka, sinä olet ehkä kerjäläisprinssi, kaunis metsän prinssi, mutta et sellainen prinssi, jonka päässä tulee kruunu olemaan.

- Minulla on jo kruunu, vaikk'et sinä sitä näe, huudahti poika. — Kysy vaan äidiltä, ja hän kyllä sanoo niinkuin asia on, että kaikki ihmiset, jotka joskus salaa tulevat luoksemme metsään, kutsuvat minua vaan teidän kuninkaalliseksi korkeudeksenne.

Kuningatar sävähti ja hänen päähänsä lensi ajatus:

- Kuinkahan lieneekään oikein tämän pojan laita, jonka tapaan täällä metsässä ja jota kaikki ihmiset kutsuvat kuninkaalliseksi korkeudeksi?

- Mikä on nimesi, poikani? kysyi hän innokkaasti, käheällä äänellä.

- Mikäkö on nimeni. Niin, sen saat sinä tietää, kun olet niin kaunis ja minä pidän sinusta. Muutoin on äitini kieltänyt minua mainitsemasta nimeäni, samoinkuin hän pitää minua erillään kaikista ihmisistä ja arvelee sen olevan parasta minulle, että ihmiset oppivat tuntemaan minut vasta sillä hetkellä, kun kruunu pannaan päähäni.

- Äitisi siis arvelee, että sellainen hetki on kerran tuleva, huudahti Draga, eikä voinut itsekään ymmärtää, miksi jääkylmä väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

- Äitini ei sitä vaan usko, vaan hän tietää sen. Minäkin sen tiedän ja moni muu. Nykyään on nimeni Milan Obrenovitsch, mutta kun olen saanut kruunun päähäni, kutsutaan minua kuningas Milaniksi.

Kuullessaan tämän pojan vastauksen, tuntui Dragasta, kuin kaatuisivat metsän jättiläispuut hänen päällensä ja musertaisivat hänet allensa. Hänestä tuntui paljon pahemmalta kuin silloin, kun naaraskarhu nosti käpälänsä lyödäkseen sen hänen rintaansa. Hänestä tuntui, kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut hänen sydämensä ympäri.

Oliko se todellakin totta, mitä Serbiassa kuiskailtiin, että Milanilla oli paitse Aleksanteria vielä toinenkin poika, joka oli syntynyt hänelle laillisessa avioliitossa kauniin, ylhäisen naisen kanssa? Oliko tämän pojan nimi todellakin Milan? Elikö hän vielä? Seisooko hän nyt tuossa hänen edessään ruumiillisessa muodossa? Oliko se tämä poika, tämä kaunis, ylpeä poika, jota kuningattaren oli kiittäminen elämästään?

Niin, silloin ei hän todellakaan syyttä nimittänyt itseään Serbian tulevaksi kuninkaaksi.

KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Myrkytys.

- Mikä on sinun äitisi nimi? kysyi Draga kulkiessaan metsässä eteenpäin, poika taluttaen hevosta ohjaksista.

— Ada Kristic, vastasi poika.

Draga painoi molemmat kätensä sydäntänsä vastaan. Hän pusersi huulet vastakkain, jottei päästäisi huutoa. Nyt hän tiesi tarpeeksi. Hän tiesi kaikki. Liiankin usein oli hän tuosta naisesta kuullut puhuttavan.

Kauan aikaa, ennenkuin Milan oli Dragan vietellyt, oli hän maannut rouva Kristicin, sotaministerinsä rouvan jalkain juuressa.

Milanin tähden oli Ada hyljännyt puolisonsa. Sitte oli hän äkkiä hävinnyt eikä hänestä sitte kuultu koskaan sen enempää.

Silloin tällöin kuultiin kumminkin joskus juteltavan siitä, että kuningas yhä vielä rakasti Ada Kristiciä ja että hänellä hänen kanssaan oli poika, jota hän tuhat kertaa enemmän rakasti kuin heikkoa Aleksanteria.

Talo näkyi puitten lomitse. Siinä oli pieni jahtimestarin asunto, jahtilinna, jos niin tahtoo, se oli kivestä tehty, jonka vuoksi se olikin vuosisatoja välttänyt häiriöitä. Mutta nyt katosivat kivimuurit melkein murattiköynnösten alle. Koko talo osoitti hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Ja että tämän talon asukkaat eivät ajatelleet saavansa vieraita, selvisi siitäkin, että he eivät edes olleet raivanneet tietä aarniometsän läpi, joka taloa ympäröitsi. Päinvastoin näyttivät viheriäiset villiruusupensaat talon ympärillä saavan kasvaa mielin määrin.

Mutta nuori Milan tarttui Dragan käteen ja veti hänet perässään. Hän tunsi aukon, joka oli pensaikossa niin leveä, että he hevosineen juuri saattoivat tunkeutua läpi.

— Mamma, mamma! huusi nuorukainen. — Minulla on vieras mukanani.

Tuskin oli hän tämän lausunut, kun ovi avautui ja olento astui siitä ulos, jonka näkeminen pani Dragan sydämen pamppailemaan. Kuinka paljon ylhäistä kauneutta, arvokkaisuutta ja syvää, itseänsä uhrautuvaa surua ilmeni tässä olennossa!

Aivan mustiin puettuna seisoi Ada Kristic siinä kehyksessä, jonka rakennus muodosti. Vielä oli hänen tukkansa kiiltävän musta, mutta se oli sileäksi kammattu, jakaus keskellä. Ainoastaan ohimojen kohdalla näkyi harmaantunut kihara kiiltävässä, mustassa tukassa.

Kasvot eivät vielä olleet saaneet yhtään ainoata ryppyä tahi vakoa. Ainoastaan silmien ympärillä liehui harmaa huntu, joka teki ihmeelliset mustat silmät entistä kauniimmiksi.

Tällä kertaa Adan silmissä kuvastui mitä suurin hämmästys. Ilmeisellä epäluulolla katsoi hän Dragaan, jonka käsi vielä lepäsi Milanin kädessä.

- Milan, kuka sinulla on mukanasi? lausui Ada Kristic nuhtelevalla äänellä.

— Kaunis nainen, jonka hengen olen pelastanut, vastasi Milan ujostelematta. — Tuolla metsässä, missä suuret tammet seisovat, tiedäthän, makasi suuri karhu, jonka ammuin samassa hetkessä kuin se yritti tämän naisen repiä kappaleiksi.

- Elä nyt suutu minuun, äiti, siitä mitä olen tehnyt! Hän oli nyt irroittanut kätensä ja juossut äitinsä luokse, jonka sulki syliinsä.

Vapisevin käsin painoi Ada Kristic nuoren poikansa pään rintaansa vastaan.

Draga oli sillä välin tullut lähemmäksi. Hän tervehti Adaa hymyilyllä, jonka tuli ilmaista mitä suurinta ystävyyttä.

— Jaa, arvoisa rouva, sanoi Draga, — minä olen teidän pojallenne äärettömän kiitollinen. Ilman hänen tuloansa olisin nyt tuolla metsässä kuolleena, pedon raatelemana.

Käteeni sain karhun kanssa taistellessa mitättömän haavan, mutta tuon tähden en päättänyt seurata poikaanne, vaan toivossa saada lausua ihailuni tuosta uljaasta pojasta, jonka te täällä metsän yksinäisyydessä olette kasvattanut.

— Elkää puhuko niin kovalla äänellä, sanoi Ada huolestuneena, hän ei ole tottunut ylistyksiin, joita hänen ei tule koskaan kuulla.

Mutta tulkaa nyt sisään, rouva, niin sidon teidän haavanne, jos sallitte, ja levätkää meillä, mutta sitte lähtekää taas mitä pikemmin. Tätä pyydän, en suinkaan vieraanvaraisuuden puutteessa, vaan teidän oman etunne kannalta, rouva. Ei ole hyvä kauan viipyä minun talossani. Ne, jotka täällä käyvät, voivat eräällä taholla joutua epäluulon alaisiksi.

— Todellakin, hyvä rouva? huudahti Draga, seuratessaan Adaa ja tämän poikaa saliin. — Olisikohan semmoisia ihmisiä, jotka teille eivät edes soisi tätä yksinkertaista kotia?

- Oi ei, niin kateellisia ihmisiä ei toki ole. Ada Kristic ei vastannut näihin sanoihin. Hän avasi pienen seinäkaapin ja otti sieltä esille useita eri pulloja ja liinannöyhtyä, jolla sitoi haavan.

— Tekeekö haava kipeätä? kysyi Ada.

— Ei, hyvä rouva, teidän ystävälliset kätenne ovat nyt kokonaan poistaneet tuskan. Sitte rouva Kristic otti esille pullon jonka avasi, ja maljan ja asetti ne Dragan eteen.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että malja oli kultainen ja että kuninkaallinen vaakuna sitä koristi. Taaskin tunsi Draga sisuksensa kuohuvan ja hänen täytyi sulkea silmänsä, jottei osottaisi, millä silmäyksellä hän katseli sitä naista, joka kuninkaanpojan oli synnyttänyt.

— Juokaa, hyvä rouva! sanoi rouva Kristic, täyttäin maljan punaviinillä. — Jospa tämä viini teille maistuisi ja antaisi voimaa — sitä toivon sydämeni pohjasta.

Draga tarttui maljaan ja oli juuri viemäisillään sen huulilleen, kun huomasi Milanin, joka huoneen nurkassa seisoi, puhdistaen kivääriänsä.

Tämän pojan nähdessään heräsi Dragassa hirveä ajatus.

Ei, tuon äidin ei tule olla yhtä onnellinen kuin nyt juuri siksi, että hän on äiti.

Nopea päätös — kauhea päätös ja Dragalta ei puuttunut välikappaletta aikeensa toteuttamiseen. Hänellä oli se aina mukanansa, sillä ilman sitä ei hän koskaan lähtenyt linnasta.

— Hyvä rouva, sanoi Draga, ja hänen äänensä kaikui lempeältä ja melkeinpä ystävälliseltä. — Minä kiitän teitä hyvyytenne osoituksesta. Ette suinkaan pane pahaksenne, jos pyydän teiltä vielä yhtä asiata?

— En, päinvastoin! Minä mielelläni täytän teidän toivomuksenne, jos vaan voin, vastasi kuningas Milanin puoliso, sillä hän se oli koskapahan Milan Nataliasta erottuaan oli mennyt morganatiseen, s.o. salaiseen avioliitoon hänen kanssansa, joka sanotaan tapahtuneen Lontoossa.

— Tämä viini tosin on ihanasti tuoksuvaa, sanoi Draga, — mutta kun nyt olen vielä peljästyksissä, en uskalla viiniä juoda, se nousisi päähän. Mutta vastalypsetty maito maistuisi minusta erinomaiselta.

— Minulla ei tosin nyt ole sellaista maitoa, sanoi Ada, mutta voinhan mennä lehmää lypsämään.

— Oi, kovasti mieltäni pahoittaa, että minun tähteni kärsitte noin paljon vaivaa. Parempi on, että poistun ja kuljen metsän läpi pieneen huvilaan, missä asun.

— Oletteko ehkä joku kuningattaren hovinainen? kysyi rouva Kristic.
— Olen kuullut, että kuningas Aleksanteri nyt hovineen oleskelee
Tapschidermetsässä.

— Ei, niin onnellinen en todellakaan ole, että olisin kuningattaren hovinainen, vastasi Draga äkkiä. — Minä olen jahtiin komennetun metsämiehen vaimo, ja sattumalta sai mieheni luvan ottaa minut mukaansa. Valitettavasti vaan olin vähällä saada huvin hengelläni maksaa. Naaraskarhu minua vainosi, ja varmasti olisin joutunut sen saaliiksi, ellei teidän poikanne rohkeudellansa olisi minua pelastanut.

— Poikani, reipas poikani! huudahti rouva Kristic syvästi liikutettuna.
— Mikä kaunis ajatus, että jo nuorena olet pelastanut ihmishengen.

Kumminkin, sanoi hän, jälleen kääntyen Dragan puoleen, — koska te olette ottanut osaa hovijahtiin, niin on teillä myöskin ollut tilaisuutta nähdä kuningatarta läheltä. Onko totta, että hän on niin kaunis kuin kerrotaan?

— Kaunis? vastasi Draga. — Jaa, niin ihmiset sanovat. — Mutta yhtä varmaa on, että Draga on hyvin vallanhimoinen. — Sinä suuri Jumala, onko siinä ihmettelemistä? Jonka kohtalo kansan syvistä riveistä on kohottanut noin korkealle, kuinka olisi mahdollista, että se ei onnestansa hurmaantuisi? — Väitetään myöskin, että kuningatar olisi hyvin kunnianhimoinen. — Ettekö ole kuullut siitä puhuttavan?

— Yksinäisyydessäni en saa semmoista kuulla, hyvä rouva, vastasi Ada. — Mutta olkoon kuinka hyvänsä, kuningas kumminkin rakastaa puolisotaan ja tuntee itsensä onnelliseksi, ja silloin ei kenelläkään serbialaisella ole oikeutta häntä moittia tahi olla vihamielinen kuningattarelle siitä, ettei hän kehdossaan kuningattareksi syntynyt.

Tämän sanottuaan kiiruhti Ada ovelle ja huusi sieltä pojalleen:

— Pidä nyt, poikaseni, rouvalle seuraa niin hyvin kuin kykenet. — Vasta neljännestunnin kuluttua olen lypsämisen lopettanut. Suonette kai anteeksi, että jätän teidät yksin?

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Draga jäi yksin Milanin kanssa.

Koko ajan kuin Draga oli äidin kanssa puhellut, oli poika kirkas hohde silmissään, edellistä katsellut. Viehättävä metsästäjänainen veti häntä vastustamattomasti puoleensa.

— Nyt lähdette pian meiltä, sanoi poika surullisena, — ja minä — minä ehkä en saa teitä koskaan enää nähdä.

— Mutta miks'ette? vastasi Draga. — Tehän voitte käydä minun luonani, ja minä tunnen itseni onnelliseksi, jos sen teette. — Mielelläni tahdon jälleen nähdä pelastajani.

— Siitä ei mitään tule, vastasi Milan päättävästi, — sillä minun äitini ei salli minun astua vieraaseen taloon. Hän pelkää, että minulle siellä jotakin pahaa tapahtuisi.

— Tuohan on aivan liikaa varovaisuutta! Te olette kylliksi vanha mielestäni, voidaksenne itse määrätä toimenne.

Draga tahtoi tällä kylvää pahan siemenen hänen sieluunsa, tahtoi huomaamatta tehdä hänet äidillensä tottelemattomaksi.

— Juokaa lasi viiniä, sanoi Draga hänelle.

— Minä en koskaan juo viiniä, vastasi hän, ottaen askeleen taaksepäin.
— Äitini väittää, että viini: turmelee ihmissielun.

— Päinvastoin! — Viini kohottaa sielun! huudahti hän. — Teidän äitinne ei tule saada tästä tietää. — Olkaa nyt vain tämä kerta äidillenne tottelematon! — Minun tähteni, Milan!

Näin sanoen upotti Draga hehkuvat silmänsä pojan silmiin niin että tämä vapisi. Samalla tavoin täytyy kaniinin vavista, kun siihen sattuu silmäys käärmeen vihertävistä silmistä, se ei voi paeta ja on auttamattomasti kuoleman oma.

Samoin masentui Milaninkin vastustus Dragan lumoavassa läheisyydessä, josta hän ei päässyt.

— No, minä juon sitte, sanoi kuninkaanpoika epävarmalla äänellä. — Te sitä tahdotte — siksi minä sen teen, siksi täytyy minun se tehdä.

— Kiitos! kuiskasi Draga, kädellään sivellen pojan tummia kiharoita. — Tämä pää on seppeleellä koristettava. — Oi, ystäväni, tuossa näen tammen ikkunan edessä! Kiiruhtakaa, katkaiskaa muutamia oksia, niin minä sidon seppeleen! Mies, tuleva sankari ansaitsee seppeleen!

Milanille ei tätä tarvittu sanoa kahta kertaa — siinä määrässä oli hänet lumonnut nainen, jonka näkeminen saattoi hänen kokonaan unhottamaan äitinsä.

Milan kiiruhti ulos huoneesta, ja puolta minuuttia myöhemmin näki Draga hänen jo kiipeevän tammeen, Draga vetäytyi ikkunan luota. Hänen silmissään säkenöi mielenliikutus.

— Sen tulee tapahtua! Serbiassa ei saa olla tulevata kuningasta, ellen minä ole sitä synnyttänyt, jos toiveeni siinä suhteessa eivät koskaan toteudu, niin Serbian kuninkaan kumminkin täytyy olla minun valitsema.

Ja siksi, päätti hän ajatuksissaan, siksi on tuo poika kukistettava.

Näin sanoen, otti hän sormestansa paksun kultasormuksen, jota koristi kallis smaragdi. Se peitti kapselin täynnä voimakasta myrkkyä.

— Minä täytin sen myrkyllä, mutisi hän, kun vannoin tulevani Serbian kuningattareksi tahi — kuolevani.

Jos Aleksanteri olisi minut hyljännyt, silloin olisin ottanut myrkkyä. Mutta nyt seison valtani kukkulalla, ja pidän huolta siitä, ettei kukaan muu sinne kiipee kuin se, jonka minä itse valitsen.

Kas, nyt hän laskeutuu puusta ja nauraen kääntelee tammenoksiaan. —
Jaa, naura sinä vaan, kuninkaanpoika.

Kohta on hymyily huuliltasi häviävä, ja purpuran asemesta saat kääreliinan!

Draga piti sormusta maljan yläpuolella. Vähäinen nykäisy vieteriin, niin sormuksen kotelosta tippui pisara kerrallaan viiniin.

— Täällä jo olen! huusi Milan, avaten oven.

— Kas, todellakin jo palannut? kysyi Draga, kääntyen ympäri, samassa kuin hän pisti sormuksen sormeensa.

- No, korista minut nyt tammiseppeleellä, huudahti nuori Milan.

Draga äkkiä tempasi oksien lehdet, sitoi ne toisiinsa ja antoi niille seppeleen muodon.

Poika vapisi ilosta, kun Draga painoi seppeleen hänen päähänsä.

— Oi, hyvä rouva, huudahti Milan, — jos joskus ystävätä tarvitsette, niin muistakaa poikaa, joka asuu Tapschidermetsän jahtimestarin asunnossa. Silloin minä ehkä olen mieheksi kasvanut. Ja kun minusta tulee kuningas, silloin tulkaa minun luokseni pyytämään jotakin armonosotusta.

Näitten lapsellisten sanojen, joissa suloinen uni kuvastui ja jotka samalla ilmaisivat jaloa sielua, on täytynyt syvästi liikuttaa jokaisen ihmisen sydäntä; ei edes Draga voinut olla niistä jotakin vaikutusta ottamatta, mutta ne eivät häntä kuitenkaan siinä määrässä liikuttaneet, että hän olisi mustasta aikeestaan luopunut.

— Ei, ei! ajatteli Draga, katsellen jäykillä, kylmillä silmillään kaunista poikaa, joka molemmin käsin painoi seppeleen lujemmin päähänsä. — Sinun täytyy kuolla, sillä sinusta on minulla vastaisuudessa vaaraa!

Tällä hetkellä ei Draga edes ajatellut sitä, että hän nyt oikeastaan tahtoi murhata oman lapsensa veljen, sillä ei ainoastaan kaunis Ada Kristic ollut lahjoittanut Milanille lasta, vaan Draga itse, vaikkei hän tahtonut omaa lastansa kasvattaa, niinkuin muut äidit, vaan päinvastoin oli koettanut saada omankin lapsensa hengiltä.

— Ja nyt, nuori kuninkaani, huudahti Draga, tarttuen maljaan ja kohottaen sen, juokaamme nyt teidän tulevaisuutenne malja!

— Onnea, kuninkaani! huudahti murhaaja. — Minä sekoitan teille tämän juoman!

Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.

— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.

— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.

— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.

— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.

— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.

Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.

Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.

Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.

— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!

Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.

— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.

Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.

— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —

Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.

— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.

— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.

— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.

— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?

— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.

Jos ijankaikkisuudessa joku sinulta kysyy, kuka sinut, nuoren tammen, kaatoi, niin sano: Sen teki Draga, jonka edessä jokaisen täytyy kuolla, joka voi hänelle tulla vaaralliseksi.

Sitte Draga hyökkäsi ulos ovesta ja sulki sen hiljaa, äänettömästi. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että myrkky muutamien minuuttien kuluttua riistäisi pojalta hengen. Siksi hän sydämessään riemuiten lähti talosta, missä hyvät ihmiset olivat hänet vieraanvaraisesta vastaanottaneet, mutta johon hän oli kuolemaa ja kauhua kylvänyt.

Muutamien minuuttien kuluttua oli hän hävinnyt metsään, kiirehtien hakemaan tietä, joka johti Tapschiderin huvilinnaan.

Rouva Ada Kristic sillä aikaa turhaan odotti poikaansa. Hän suuresti ihmetteli, ettei poika tullut, sillä hän oli siihen tottunut, että poika heti juoksi auttamaan, kun nimensä kuuli.

— Milan, poikani, missä sinä olet? Miksi et tule?

Taas kului minuuttia, eikä Milan pihalla näyttäytynyt.

— Ihmeellistä, onko hän siinä määrässä antautunut vieraan kanssa keskusteluun, että unhoittaa oman äitinsä? sanoi äiti, katkera tunne rinnassaan. Siitä on minun selko otettava.

Ada kiiruhti pihalta eteiseen ja lähestyi salin ovea, missä oli Dragan vastaanottanut ja jättänyt hänet yksin pojan kanssa. Mutta kun hän ojensi kätensä ovea avatakseen, jäi hän äkkiä seisomaan kuin jähmettynyt, kuolon kalpeana, sillä kamala ääni kuului hänen korvissaan, vikisevä ääni, jommoinen kaikuu ainoastaan kuolevan huulilta.

— Poikani, poikani! huusi rouva Ada, Milan, rakas lapseni — mikä sinun? Äiti horjui, hänen molemmat kätensä lankesivat oven rivalle ja ovi avautui.

Seuraavassa hetkessä kaikui Tapschidermetsässä sydäntäsärkevä ääni.

— Lapseni, lapseni! huusi Ada äänellä, jossa ilmeni koko se ääretön tuska, minkä vapiseva äidinsydän voi tuntea kuolleen lapsensa tähden, ja Ada heittäytyi polvilleen poikansa viereen. — Poikani, voi minua, vieras on hänet tappanut. Tuo vieras nainen oli palkattu murhaaja!

Onnettoman äidin pää vaipui poikansa rinnalle. Adan silmät sulkeutuivat, hän kadotti tajuntansa.

Kohta hän kumminkin tointui, sillä mikä äiti siinä määrässä menettäisi tajunsa, kun on lapsen hengestä kysymys.

Kun hän avasi silmänsä ja nojasi poikansa rintaa vastaan, noustakseen pystyyn, tunsi hän että poikansa sydän vielä tykytti.

Toivo, pelko, epäilys ja usko risteilivät äidin sydämessä. Hän nousi ja ojensi kätensä taivasta kohden.

— Oi Jumala, hyvä Jumala ja isä! huudahti hän. — Enkö vielä ole kylliksi kärsinyt? Älä toki ota minulta viimeistä, ainoata, minkä omistan. Auta minua, taivaan Jumala, että voisin poikani pelastaa! Anna hänen elää itselleni iloksi ja Serbian onneksi!

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Kolme liittoutunutta.

- Kuuletko kellojen kilinän? Nyt taaskin väärinkäytetään noita taivaan ääniä surkeaan tarkoitukseen.

Näin sanoen astui eversti Maschin huoneeseen Zornin talossa, jossa Stefan Naumovitsch asui siitä lähtien kuin hänet sinne oli tajuttomana kannettu.

Nuori upseeri oli hämmästyttävän lyhyessä ajassa tointunut haavastaan ja saattoi jo olla pystyssä. Ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa vielä ilmaisivat, kuinka lähellä hän oli ollut haudan reunaa.

— Mitä tarkoitat, puhuessasi Belgradin kelloista? kysyi Stefan. — Ne soivat todennäköisesti iltamessuun.

— Iltamessu on aikoja sitte pidetty, vastasi Maschin, riisuen laajan viittansa, johon hän kaupunkiretkillänsä oli ollut kääriytyneenä. — Ei, tänään on kysymys aivan toisellaisesta jumalanpalveluksesta, kuninkaan käskystä pääkaupungin asukkaat tulvivat kirkkoon.

Mene ikkunan luokse ja katso kadulle, niin voit nähdä tuhansien ihmisten menevän tuomiokirkkoon. Tänään näet pidetään kiitosjumalanpalvelus kuningattaren ihmeellisen pelastumisen johdosta hengenvaarasta.

— Perustuuko karhunjahti, josta äskettäin luin sanomalehdissä, todellisuuteen? Minun täytyy myöntää, että pidin sitä taitavasti sepitettynä valheena, jolla Draga vielä kerran tahtoi tehdä itsensä kuuluisaksi.

— Jaa, hän on todellakin ikäänkuin vanha näyttelijä, vastasi Maschin, joka asettui pöydän ääreen ystäväänsä vastapäätä. — Reklaami voittaa kaikki, ja vähä väliä semmoista pannaan toimeen. Mutta karhunjahtijuttu on tosi. Minä vastikään istuin ravintolassa saman pöydän ääressä kuin eräs metsästäjä, joka myöskin oli ottanut osaa karhunjahtiin, ja hän puhui siitä minulle, joka juuri olin lukenut jutun sanomalehdestä. Oli todellakin valitettavaa, ettei karhu asiataan paremmin toimittanut. Siinä tapauksessa karhu olisi ansainnut tulla täytetyksi ja asetetuksi kansallismuseoon näytteille ikiajoiksi, sillä se karhu olisi todellakin vapauttanut Serbian Jumalan vitsasta.

- Oletko saanut uuden aiheen vihata Dragaa? kysyi Stefan.

— Uuden aiheen? — Luulin, että vanha kyllä riittäisi. Onhan tuo nainen riistänyt minulta veljeni. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, hän oli mies ja on itse syypää kohtaloonsa. Miksi veljeni sitte piti olla Dragaan niin ihastunut, kun tämä ei häntä kumminkaan rakastanut! Mutta näetkös, ystäväni, meidän isänmaamme on sydämelläni. Muutoin on muitakin vihan syitä. Sinä, Stefan, et vielä tiedä kaikkea mitä tuo vihattu nainen äsken on tehnyt. Tähän saakka en sitä ole tahtonut sinulle sanoa. Se tapahtui kolme päivää sitten. Eversti Mistic —

— Jumalan tähden, kuinka on meidän ystävämme Misticin laita? huudahti
Stefan.

— Hän pakeni Itävaltaan, kun hankkeemme kuningattaren henkeä vastaan tehtiin mitättömäksi, jatkoi Maschin synkkänä, — ja minä toivoin, että hän pysyväisesti oli pelastettu. Mutta meitä serbialaisia vaivaa se kirous, ettemme voi elää isänmaamme ulkopuolella, me aina kotiin palajamme. No niin, myöskin Mistic tuli takaisin. Hän tahtoi käydä tervehtimässä vanhaa äitiänsä Schabatzissa, koska hän oli kuullut kerrottavan, että äitinsä oli kuolemaisillaan. Ja niin olikin. Vanha rouva kamppaili kuoleman kanssa. Kun hän sai nähdä poikansa, loisti ilo hänen silmistänsä ja hän kuiskasi:

— Nyt minä kuolen mielelläni, sillä minun käteni saa levätä sinun kädessäsi, poikani.

Silloin äkkiä kaksi santarmia tunkeutui siihen huoneeseen, missä Mistic oli, hänet riistettiin äitinsä kuolinvuoteelta, pantiin kahleisiin ja vietiin Belgradiin.

— Entä kuningas, kysyi Stefan, — eikö hän antanut armon käydä oikeudesta?

— Kuningas! huudahti Maschin halveksivasti olkapäitään kohauttaen. — Onko kuninkaalla omassa maassansa vielä jotakin sanomista? Dragahan täällä hallitsee ja laatii lait tahi oikeammin polkee ne jalkoihinsa.

Kuningas tahtoi sopia Misticin kanssa, esitti hänelle lempeällä äänellä, kuinka väärin hän oli tehnyt ja päätti näillä sanoilla:

- Minä tiedän, Mistic, että te olette urhoollinen soturi, ja jos te olette valmis pyytämään puolisoltani, kuningattarelta anteeksi, niin olen minäkin puolestani valmis teille anteeksi antamaan. Tässä tapauksessa saatte entisen arvonne takaisin, ja kaikki unhotetaan.

- No, mitä Mistic tähän vastasi? kysyi Stefan. Ei suinkaan hän ollut niin mieletön, että hylkäsi kuninkaallisen tarjouksen? Tiedäthän Maschin, että meidän tehtävämme on saada entiset asemamme takaisin, sillä ainoastaan siten voimme oikein valvoa Serbian kohtalota ja työskennellä sen menestykseksi.

— Samaa sanoi itselleen myöskin Mistic, vastasi Maschin, — sillä hän antoi kuninkaan tietää, että hän tahtoi pyytää kuningattarelta anteeksi.

Aleksanteri lähetti heti Dragaa hakemaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin kuningatar tuli, mutta vihdoinkin astui hän sisään. Ylpeänä hän astui Misticiä vastaan. Mistic meni häntä vastaan, tervehti sotilaalliseen tapaan ja odotti, että kuningatar ensimäiset sanat kuultuaan kohteliaasti puuttuisi hänen puheeseensa. Mutta kaukana siitä, sellainen jalomielisyys ei sovi Dragalle. Päinvastoin, tuskin oli Mistic alkanut puhua, kun Draga keskeytti häntä sanoen:

"Ei niin, eversti Mistic, jos tahdotte voittaa kuningattarenne anteeksiantamuksen, niin lankeatte polvillenne ja suutelette minun hameeni liepeitä."

— Hyi, kuinka häpeällistä! huudahti Stefan ja hypähti tuoliltansa.

— Ja tiedätkö, mitä Mistic vastasi? kysyi Maschin, samoin kiivastuneena. — Joo, hän sanoi:

"Hameenlievettä mielelläni suutelisin, kuningatar Draga, vaikka se olisi navettapiian, mutta en niin kauvan kuin sitä kunnoton nainen kantaa."

Stefan Naumovitsch päästi helpotuksen huokauksen, vaikka hän hyvin saattoi ajatella, kuinka kauheasti Draga rankaisisi nämä Misticin urheat sanat.

- Kuningas antoi heti viedä Misticin pois. Hänet vietiin Nischin linnoitukseen, ja siellä hänet kaikkein sotamiesten läsnäollessa eilen alennettiin halvaksi sotamieheksi. Häneltä riistettiin kaluunat, katkaistiin sapeli ja hänet tuomittiin kolmetoista vuotta palvelemaan halpana sotamiehenä armeijassa, hänet, jolle armeija on suuressa kiitollisuuden velassa, hänet, jonka voidaan sanoa uudistaneen meidän tykkiväkemme.

Läsnäolevat sotamiehet purivat hampaitaan, nähdessään tämän häpeän tapahtuvan ja heidän tuli samalla huutaa: "Eläköön kuningas Aleksanteri, eläköön kuningatar Draga!", kun onneton voimattomana kaatui maahan tätä kauheata häpeätä kestäessään.

— Oi, kuningattaren mitta on täysi! raivosi Maschin ja löi nyrkkinsä pöytään. — Jospa vaan tietäisin jonkun keinon, millä saisin Dragan hengiltä, jospa saisin tulla tuon naisen murhaajaksi.

— Murhaajaksi? vastasi Stefan, kohauttaen olkapäitään. — Mielestäni se olisi liian korkea hinta semmoisesta kuin Draga. Mutta hyvä todellakin olisi päästä hänestä. Toivon, että voisimme viedä hänet ja piilottaa jonnekin maailmaan, niin ettei hän koskaan enää löytäisi takaisin Serbiaan, ei ainakaan pääsisi kuninkaan luokse.

Samalla kuului keveä koputus ovelle. Molemmat miehet vaikenivat. Ovi avautui ja Klärchen ja Zorn astuivat sisään.

— Suokaa anteeksi, jos häiritsen, sanoi Klärchen. — Mutta ulkona on mies, joka tahtoo puhutella teitä, herra Stefan Naumovitsch. Mies ei tahtonut minulle sanoa nimeänsä, pyysi vaan innokkaasti, että hänet ilmottaisin.

— Ole varovainen, Stefan! sanoi Maschin varottaen, elä ota vastaan ketä hyvänsä! Lähetä miehelle terveisiä ja sano, että otat hänet vastaan, jos hän Klärchenin kautta voi sanoa sinulle jonkun sanan, jotta voit päästä miehestä selville.

— Oivallista! Olkaa hyvä ja sanokaa miehelle semmoiset terveiset kuin eversti Maschin esitti.

— Sen kyllä teen, vastasi Klärchen punastuen. Hän meni ja kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, tarttui Maschin ystävänsä käteen, veti hänet luokseen ja sanoi:

— Sinä ehkä et ole itse huomannut, mutta minä kyllä, että tyttö on sinuun suuresti kiintynyt. Tämä on sitä valitettavampaa, kuin muuan kelpo mies jo on pyytänyt hänen kättänsä, nimittäin mestari Zornin ensimäinen sälli, Georg Eder.

— Jos asia on sillä kannalla, vastasi Stefan hiukan surullisena, — silloin täytyy minun todellakin lähteä täältä mitä pikemmin. Minä toivon herttaiselle Klärchenille kaikkea onnea ja luulen, että Georg Eder on kuin luotu tekemään hänet onnelliseksi. Ovi avautui ja Klärchen astui uudestaan sisään.

— Vieras mies, sanoi hän kummallisella mielen liikutuksella, on lausunut yhden ainoan sanan ja väittää, että hänet on heti päästettävä teidän puheillenne, herra Stefan Naumovitsch. Se sana on tytön nimi ja kuuluu: Genia!

— Tuokaa vieras heti tänne! lausui Stefan kiihkeästi. — Genia, sanoi hän. Siis on hän hyvin tervetullut. Hänet otan vastaan avoimin sylin, olkoonpa kuka tahansa, jos hän vaan voi tuoda minulle tietoja Geniasta.

Äkkiä kääntyi tyttö pois hänestä ja riensi ulos huoneesta, kuin olisi hän paennut jotakin.

Puoli minuuttia myöhemmin kuulivat Stefan ja Maschin askeleita etumaisesta huoneesta. Sitte näkyi oven raossa pitkä olento avaraan vaippaan puettuna, hattu painettuna alas otsalle.

— Kuka olette, herrani? kysyi Stefan. Te olette ikäänkuin tunnussanananne käyttäneet minulle hyvin kallisarvoista nimeä ja tämä nimi on heti avannut oven teille.

Mies otti hitaasti hatun päästään, jota kaunisti musta tukka ja parta.
Itse kasvot olivat kalpeat ja hänen silmissään oli omituinen kiilto.

- Etkö tunne minua, Stefan Naumovitsch? kysyi mies kumealla äänellä.

- Todellakin, huudahti Stefan — nuo kasvot olen nähnyt kerran ennen, mutta silloin kulkivat ne ohitseni, kuten varjo.

- Sinä olet nähnyt minut, Stefan Naumovitsch, syvimmässä hädässäsi. Sinä annoit silloin minun huostaani erään kalleuden. Minä olen säilyttänyt sitä ja annan sen nyt sinulle takaisin.

Kun mustapartainen oli lausunut nämä sanat, pisti hän käden taskuunsa ja veti sieltä pienen, kiiltävän esineen.

- Paperossikoteloni! huudahti Stefan liikutettuna ja riensi ojennetuin käsin vierasta kohti, päästäkseen niin pian kuin mahdollista varmuuteen tuosta tärkeästä esineestä.

- Taivaan Jumala, sehän on sama kotelo, jonka sillä kertaa jätin Demeter Banjalukille, joka esti minua heittämästä sitä Tonavaan! Te, muukalainen, siis olette sama mies? Jaa, nyt minä taas teidät tunnen — te olette Demeter Banjaluki.

— Jaa, minä olen sama mies, vastasi Demeter — jota kutsutaan mustien vuorten ryöväriksi tahi myöskin Serbian vitsaukseksi. Te kyllä olette minusta kuullut, Stefan Naumovitsch, mutta te näette, että minäkin voin olla rehellinen. Minä jätän nyt takaisin tämän kotelon, ja vakuutan teille kunniasanalla, etten sitä ole avannut, niin kauvan kuin se on ollut minun hallussani.

— Kiitos siitä, huudahti Stefan, ojentaen kätensä serbialaista kohden, joka oli vapaa kuin lintu. Te olette käyttäytynyt kuin rehellinen mies ainakin. Sanokaa, millä voin teitä palkita, sillä te olette minulle ja minun suurelle asialleni tehnyt tärkeän palveluksen sillä, että te olette minulle kotelon koskematta jättänyt.

- Demeter Banjaluki ei pyydä mitään palkkaa, vastasi ryöväri, kaikista vähimmin teiltä Stefan Nauniovitsch.

Päinvastoin olen tullut tänne pyytämään teiltä anteeksi. Sitäpaitse tahdoin saada varmuutta siitä, ett'ette todellakaan ollut vahingoittunut siitä onnettomasta luodista, joka teihin sattui.

- Niin, se oli todellakin vähällä katkaista elämän lankani, vastasi
Stefan. Se oli varma käsi, joka ampui luodin.

Mutta — mitä merkitsee teidän puheenne anteeksi antamisesta, Demeter
Banjaluki!

- Ettekö sitte ole vihanen sille, joka saattoi elämänne sellaiseen vaaraan?

- Ei, minä en ole hänelle vihainen, vastasi Stefan. — Se oli arvattavasti palkattu mies, jolla poloisella ei ollut muuta keinoa, kuin palvella Dragaa.

- Te erehdytte, Stefan Naumovitsch, se joka ampui luodin teidän rintaanne, ei ollut Dragan palkkaama, hän oli päinvastoin kuningattaren katkera vihollinen.

Hän tahtoi musertaa tämän perkeleelliset aikeet. Hän luuli teidän olevan kuningattaren kätyreitä ja siksi kaatoi hän teidät maahan. Minä — Demeter Banjaluki — olin se, joka erehdyksestä ampui teitä. Nyt, Stefan Naumovitsch, ojentakaa minulle vielä kerran kätenne ja sanokaa, että olette antanut minulle anteeksi!

Vielä kerran ojensi Stefan ryövärille kätensä ja sanoi ystävällisesti:

- Te olette tehnyt ruumiiseeni haavan ja sen annan teille anteeksi kaikesta sydämestäni. Mutta — te olette tehnyt sieluunikin haavan; joka ei koskaan parane, sillä silloin, kun minä vaivuin maahan ja menetin tajuni, katosi minulta myöskin rakkain olento maan päällä. Sen koommin en ole häntä nähnyt ja kuka tietää, saanko enää koskaan häntä nähdä.

Ryöväri tarttui Stefani käteen ja painoi sitä lämpimästi ja sydämellisesti.

- Minä tiedän, kenestä te puhutte, sanoi hän. — Te tarkoitatte Genia von Sandorfia.

En minäkään voi tällä hetkellä sanoa, missä hän on, sillä siitä illasta lähtien olen oleskellut syvällä maan alla, enkä ole välittänyt kenestäkään ihmisestä. Mutta niin totta kuin nimeni on Demeter Banjaluki, koetan ottaa selkoa Genia von Sandorfista. Ja löydettyäni tuon hänet —

Mustapartainen mies vaikeni. Harvinainen mielenliikutus valtasi hänet.

- Jos Genia on kadonnut, yhtyi puheeseen Maschin joka oli tähän asti istunut eräässä ikkunakomerossa, niin ettei Demeter ollut häntä huomannut — niin arvaan, että kuningatar Draga on taas pannut kätensä peliin. Sillä kaikki paha, mikä nykyään kohtaa rehellisiä ja oikein ajattelevia ihmisiä, tulee hänestä ja ainoastaan hänestä.

- Minä en tunne teitä, herrani, sanoi Demeter Banjaluki yhteenpuristetuin huulin — mutta ne sanat, jotka juuri lausuitte, tulivat kuin minun sielustani. Tänne kätenne! Minä yhdyn huutoon:

"Alas kuningatar Draga, alas Belgradin pyöveli!"

Maschin tarttui äkkiä siihen käteen, jota Demeter piti häntä kohti ojennettuna, samalla kun toivon kipinä välähti hänen silmässään.

- Jos ajattelette sillä tavoin, Demeter Banjaluki, puhkesi hän lausumaan, niin olette juuri se mies, jota etsin. Jos vihaatte kuningatarta — niin oletteko sitte myöskin valmis ottamaan osaa erääseen uhkarohkeaan yritykseen, joka minulla on tekeillä tuota valtaistuimella istuvaa letukkaa kohtaan.

- Yritys? Ja millainen se olisi? kysyi Demeter varovasti.

- Kuningas Aleksanteri on heikko, mutta hän ei ole ilkeä, vastasi Maschin. — Kun Draga ei enää olisi hänen sivullansa, olisi hän vapautettu tuosta pahasta hengestä, ja muut voisivat sitte vaikuttaa häneen. Häntä on helppo johtaa ja Serbia olisi ehkä taas onnellinen.

- Se tahtoo sanoa, että kuningatar täytyy toimittaa pois tieltä, jatkoi
Demeter Banjaluki. — Herra, minä en murhaa naista.

Ryöväri peitti tätä sanoessaan kasvonsa. Hän näki ehkä sielunsa silmien edessä kuolleen, tuon onnettoman Fatiman, joka lepäsi Janitschartornissa kuolleitten saaressa.

- En minä ole puhunutkaan murhasta, vastasi Maschin. — Se on viimeinen epätoivoinen teko, jota emme käytä niinkauvan kuin on vähänkin toivoa tehdä Draga vaarattomaksi.

Minä en vainoo hänen henkeänsä, vaan tahtoisin riistää hänet
Aleksanterilta ja piilottaa jonnekin, siksi kuin kuninkaalle on
selvinnyt, että tuo nainen vie hänet harhaan ja lumoaa hänet ja että
Draga on arvoton.

- Dragan riistämisestä kyllä voisi puhua, mutta se herättäisi maailmassa ääretöntä huomiota, jos kuningatar äkkiä häviäisi, lausui Banjaluki.

— Serbiassa on se herättävä riemua, vastasi hänelle Maschin äkkiä. — Ja mitä Euroopa siitä ajattelee, se on meille yhdentekevää. Pääasia on, että yritys onnistuu ja että se tapahtuu siten, että syyllinen pysyy salassa. Ja nyt, Demeter, tehkää päätöksenne! Otatteko toimeksenne riistää Dragan Aleksanterilta.

— Tämä uhkarohkea yritys ei ehkä olisi vaikea toimittaa, varsinkin nyt, kun kuningaspari oleskelee Tapschiderissä, jatkoi Demeter. — Kuningatar tekee puistossa tuon tuostakin kävelymatkoja. Hän on usein yksin tahi ainoastaan yhden hovinaisen seuraamana. Silloin on helppoa viedä hänet, mutta minne, siinäpä kysymys.

— Totta on, vastasi Maschin, — että tuo kysymys ei ole niinkään helppo ratkaista. Jos Serbialla olisi jossakin kaukana meressä saari, joka puolelta kallioriuttojen ympäröimänä, ettei mikään laiva voisi sitä lähestyä, niin siellä saisi kuningatar viettää ikänsä loppupäivät.

— Saari! huudahti Banjaluki hämmästyneenä. — Minä tiedän saaren. Se tosin ei ole meressä, mutta on silti kylläksi yksinäinen ja muista erillään. Tuolla saarella kohoaa vanha torni, missä ihmistä voi pitää vankina, ilman että muut ihmiset siitä saavat selkoa. Tosin tuolla saarella nyt asuu kaksi ihmistä, jotka eivät ansaitse tulla tekemisiin Dragan kanssa, mutta asia voidaan järjestää siten, etteivät nuo ihmiset joudukaan Dragan yhteyteen. Serbia vaatii uhrin — minä olen valmis antamaan sen isänmaalleni. Jaa, se on päätetty ja Janitschartorni Kuolleitten saarella tulkoon hänen vankilakseen.

— Te olette tainnut elämässänne paljon syntiä tehdä, huudahti eversti Maschin, — mutta tämän uuden aatteenne tähden annettakoon teille kaikki anteeksi! Niin, kun Draga kerran on Janitschartorniin suljettu, silloin Serbia vapaasti hengittää, kuin jos raskas kallionlohkare olisi sen rinnalta vierähtänyt.

— Minä luulen kumminkin, että te molemmat erehdytte, sanoi Stefan Naumovitsch. Te kuvittelette tämän yrityksen paljoa helpommaksi kuin mitä se todellisuudessa on. Luuletteko, ettei Dragaa vartioida? Jo yksistään Aleksanterin mustasukkaisuus vaikuttaa sen, että joukko vakoilijoita yhä on Dragan kintereillä, mihin ikinä hän menee, ja että salapoliisit häntä kaikkialla seuraavat. Sillä oivallinen Lazar on kerta kaikkiaan ottanut vastatakseen Dragan turvallisuudesta eikä hän todellakaan säästä mitään ponnistuksia, hyvin toimittaakseen tehtävänsä.

Pilkallinen hymy väreili Demeter Banjalukin huulilla.

— Luuletteko todellakin, Stefan Naumovitsch, keskeytti rosvo, että minä pelkään Lazarin salapoliiseja? Hyvä, minä todistan teille, että petän ne kaikki. Tässä on käteni sen päälle, että minä kolmen päivän kuluttua olen vienyt pois Dragan ja että hän silloin on Janitschartorniin suljettuna.

Näin sanoen ojensi Demeter ulos kätensä, johon Stefan kiireesti tarttui.

— Päätetty! huudahti eversti Maschin. — Ja kun te nyt molemmat olette liittoutuneet syöksemään Dragan häviöön, niin ottakaa minut kolmanneksi liittoonne.

Näin sanoen Maschin ojensi toisille kätensä.

— Niin, sanoi Demeter, kolmen päivän kuluttua, kun yö on tullut, on myöskin Draga oleva Janitschartornissa.

— Mutta jääkö hän sinne myöskin? — Minä puolestani otaksun, että olisi parempi toimittaa hänet pois maasta.

— Antakaa minun pitää huolta siitä asiasta! huudahti Maschin. Meillä on nyt 2 päivä lokakuuta. Yöllä 6:tta päivää vastaan noudan minä Dragan Janitschartornista, ja minulla on ehkä silloin muita henkilöitä mukana, jotka vievät hänet sitte Semliniin ja sieltä — oi, minulla on oivallinen tuuma, hyvät ystävät! Jos yritys ensi silmäyksellä tuntuukin kauhealta, niin ajatelkaa, mitä kaikkea minä olen tuolle naiselle velkaa! Veljeni kuoli äkkiä, että minun täytyy uskoa, että Draga ojensi hänelle kuolinmaljan.

— Kauheata! mutisi Stefan Naumovitsch. — Ja tuo nainen on Serbian kuningatar.

— Sitä hän ei ole enää kauvan oleva, sanoi Maschin uhaten ja hampaitaan kiristellen. Yöllä 6:tta päivää vasten viepi Banjaluki hänet Janitschartorniin. Se on hänen tehtävänsä, jonka hän on ottanut suorittaakseen.

— Jaa, minä suoritan sen, vakuutti rosvo.

- No, siinä tapauksessa pidän minä muusta huolta, jatkoi Maschin. Minä tunnen ihmisen, joka tätä nykyä oleskelee täällä Belgradissa. Minä olen aina inhonnut tätä miestä, sillä hän harjoittaa ilkeätä ammattia. Hän nimittäin houkuttelee luokseen nuoria tyttöjä ja vie ne huonomaineiseen taloon, jota hän pitää Budapestissä. Koko Itävalta-Unkarin ylhäiset ja kevytmieliset seikkailijat oleskelevat tuossa talossa, missä aina kauneimmat naiset tarjoovat itseänsä. Jos mainittu mies ei rahoilla tahi muilla houkutuksilla saavuta tarkoitustansa tahi jos hän keksii erittäin hurmaavan naisen, josta hyvää voittoa voi toivoa, niin on hän myöskin valmis käyttämään väkivaltaa.

— Oi, mutta ethän kumminkaan ajattele jättää kuningatarta tuon miehen valtaan, keskeytti häntä Stefan, tuolle Budapestin naiskauppiaalle.

— Miksi en? vastasi Maschin. — Mitä hän oli ennen? Serbiassa on todellakin monta aatelismiestä, jotka voisivat kertoa pitkistä öistä, mitkä he ovat uinailleet Dragan syleilyssä, siihen aikaan kun kuningatar vielä oli kotona äitinsä, tuon juopottelijan luona ja moni Parisin kevytmielinen herrasmies voi vielä nauraa parrassaan, kun sanomalehdistä lukee kuningatar Dragasta, jota ennen sai suudella mielensä mukaan, jos vaan halusi maksaa sata markkaa suudelmasta.

— Onko asia sellainen, huudahti Banjaluki, — silloin en käsitä, miksi ei eversti Maschin voisi tuumaansa toteuttaa. Ruvetkaa vaan Budapestin naiskauppiaan kanssa keskusteluihin ja saapukaa hänen kanssaan Kuolleitten saarelle yöllä 5 ja 6 päivän välillä. Rannalla minä itse otan teidät vastaan. Laskekaa venheenne pajujen suojaan, niin kyllä sitte kaikki varsin kepeästi ja mukavasti hommataan.

— Tuuma on kerrassaan pirullinen, huudahti Stefan Naumovitsch — ja minä jo kauhistun sitä ajatellessani. Melkeinpä tunnen sääliväisyyttä tuota kuninkaallista — naikkosta kohtaan, joka nyt syöstään syvään kuiluun. Mutta totta on, että jos Draga yhdenkään yön on viettänyt Budapestin huonomaineisessa talossa, niin ei hän enää voi olla Serbian kuningatar. Ei edes Aleksanteri sallisi, että tuossa talossa yönsä viettänyt nainen kantaisi Serbian kruunua.

— Päätöksemme on siis tehty, huudahti Maschin, asia on ratkaistu!

Täyttäkää velvollisuutenne, Demeter Banjaluki! Teillä on vaikein tehtävä ratkaistavana. Teidän on vietävä kuningatar Janitschartorniin. Kolme päivää on teillä aikaa tuuman toteuttamiseksi, käyttäkää aikanne hyvin.

— Minä kyllä tiedän aikani oikein käyttää, vastasi Demeter Banjaluki, kasvoillaan ilme, joka osoitti, että tuo mies ei koskaan lupaa sellaista, jota ei ehdottomasti tahtoisi toteuttaa.

- Juokaamme nyt, ystävät, Serbian vapauden ja Dragan perikadon malja!

Näin sanoen otti Maschin pienestä tammisesta kaapista oljilla ympäröidyn pullon ja kolme lasia, jotka hän täytti punaviinillä. Hän oli juuri vienyt lasin huulilleen, kun ovi lensi selälleen ja kaksi henkilöä, pelon ja vaaran ilme kasvoissaan, syöksyi huoneeseen.

NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Pelastettu, mutta mihin hintaan.

- Eversti — Stefan Naumovitsch — kuka on se vieras, jonka kanssa nyt joitte? huusi ukko Zorn, syöstessään huoneeseen toisen henkilön kanssa.

— Muuan ystävä, vastasi eversti Maschin vakavalla äänellä, — jota tekin opitte arvossa pitämään, kun olette saaneet kuulla, missä suhteessa me olemme häneen.

— Minä en tahdo mitään kuulla! huusi Zorn. — Me olemme kaikki hukassa — kaikki! Menkää vaan akkunan luokse, niin huomaatte, mistä on kysymys! Poliisi on talomme piirittänyt! Heti on Lazar Petrovitsch itse tuleva ja kolkuttava ovelle sekä vaativa, että hänelle jätän rosvon, joka on täällä — Demeter Banjalukin, Mustien vuorten ryövärin.

Nämä sanat tekivät kolmeen mieheen hirvittävän vaikutuksen. Stefan päästi kauhun huudon, eversti Maschin seisoi siinä kalpeana, mutta Klärchen juoksi isänsä luokse, syleili häntä ja huudahti nyyhkyttäen:

— Elä pelkää, isä, sinulle ei mitään pahaa tapahdu, kunniasi pysyy tahrattomana, sillä minä vannon, ettei sinulla ollut aavistustakaan siitä, minkä miehen herrojen puheille päästin.

Demeter Banjaluki oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan levoton. Hän seisoi tyynenä ja maltillisena.

- Jos kysymys on vaan minusta, mestari Zorn, huudahti hän — niin antakaa pelon mennä menojaan ja olkaa huoletta! Niin, minä olen Demeter Banjaluki, teiltä en sitä salaa ja pyydän teiltä anteeksi, että minä, lintujen kirjoissa oleva, tuomittu mies, olen uskaltanut astua teidän taloonne. Mutta yhtä huomaamatta, kun olen hiipinyt tänne, yhtä huomaamatta aion poistuakin.

Samalla hetkellä lyötiin pyssynperällä talon portille ja vahva ääni huusi:

"Lain nimessä, avatkaa! Minä, Belgradin poliisipäällikkö, vaadin päästä sisälle."

- Oh, se on Lazarin ääni, sanoi Banjaluki innokkaasti ja hänen silmänsä salamoivat kuten tiikerin, joka tahtoo hyökätä saaliinsa kimppuun. — Jumalan nimessä, joll'en pelkäisi tahraavani teidän taloanne verellä, mestari Zorn, niin avaisin itse portin tuolle kurjalle ja ampuisin hänet samalla hetkellä, jolloin hän panee jalkansa kynnykselle.

- Mutta sittenhän minä olisin aivan onneton, änkytti Zorn. — Ajatelkaahan, herra, että olen tullut vanhaksi ilman vähintäkään tahraa. Voinhan minä, kuten moni muukin kunniallinen serbialainen, vihata kuningatarta, enkä minä pidä sitä syntinäkään salaisuudessa ottaa osaa liittoihin häntä vastaan, mutta jos tiedettäisiin, että pidän luonani ryöväriä Demeter Banjalukia, maan vaarallisinta rosvoa — niin siitä koituisi minulle ikuinen häpeä. Ja minun toimeentulonikin olisi mennyttä, sillä minä elän työstäni hoviin. Paetkaa siis täältä, vielä on aikaa! Katsokaa onnetonta lapsiraukkaani, joka hänkin kärsisi samasta häpeästä, ja poistukaa.

- Kolme minuuttia annan teille, huusi Lazar Petrovitsch alhaalta kadulta. — Joll'ei porttia ole sitä ennen avattu, niin annan minä väkisin murtaa sen auki. Kuuletteko, mitä sanon teille, mestari Zorn — mestari Zorn!

- Hän huutaa minua! sanoi vapiseva Zorn melkein kauhun lamauttamana. —
Jumala taivaassa, mitä minä vastaan hänelle?

- Pidättäkää häntä pari minuuttia! kuiskasi Demeter Zornille. — Sanokaa, ett'en minä koskaan ole astunut yli teidän kynnyksenne ja sanokaa, ettette tunne minua. Sillä aikaa koetan päästä johonkin turvapaikkaan.

Klärchen auttoi isän ylös tuolilta, jolle tämä oli vaipunut istualleen, vei ikkunan luo ja avasi sen.

- Kuka siellä huutaa? kysyi mestari Zorn vapisevalla äänellä.

- Minä se olen, mestari Zorn, vastasi Lazar Petrovitsch, joka seisoi jalkakäytävällä ja jonka kasvoja valaisi katulyhdyn liekehtivä valo.

- Ah, tekö se olette herra Lazar, vastasi Zorn. — Mistä on kysymys? Millä voin teitä palvella? Onko ehkä joku hevosenne pudottanut kenkänsä? Siinä tapauksessa lähetän luoksenne heti jonkun taitavan apulaiseni.

- Ei, mestari Zorn, vastasi Lazar, — tällä kertaa ei ole kysymys teidän työstänne, vaan koskee tämä enemmän minun alaani.

Teidän talossanne on Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri. Te ette sitä ehkä itse tiedä, mutta minä tiedän varmasti, että hän on hypännyt yli muurin, joka ympäröi puutarhaanne, ja mennyt teidän taloonne.

Minä otaksun, että tämä on tapahtunut teidän selkänne takana ja sen kansalaisvalan ja uskollisuutenne nimessä, jonka olette kuninkaalle vannonut, käsken teitä päästämään meidät sisälle, niin että me saamme ottaa vihollisen käsiimme.

- Herra, vastasi mestari Zorn — minä en tiedä, kuka Demeter Banjaluki on; minun talossani ei ole mitään rosvoa. Muutoin, minä tahdon huomauttaa teille, herra Lazar, että minun taloni on niitä harvoja, joihin poliisi ei saa muitta mutkitta tunkeutua. Minun talollani on vanha etuoikeus siinä suhteessa.

— Tuhannen, kyllä minä sen tiedän, myönsi Lazar närkästyneenä. Luuletteko, että minä muutoin juttelisin teidän kanssanne näin kauan ja ystävällisesti pyytäisin teidän luovuttamaan minulle rosvon, jos minulla olisi suoranainen oikeus murtaa teidän porttinne. Mutta varokaa, mestari Zorn, jos portti vielä on kolme minuuttia suljettuna! Luottakaa siihen, että kuningas on saava tietää, millä tavalla te tuette hänen virkamiehiänsä! Silloin myöskin hovin talli on oleva teiltä ikipäiviksi suljettu.

— Enkös sitä sanonut! mutisi ukko Zorn horjuen takaisin ikkunan luota.
— Tämä yö on oleva minun onnettomuuteni!

- Rauhoitu, pappa! sanoi Klärchen vanhukselle. — Huuda Lazarille, että itse menet alas avaamaan porttia, niin minä sillä aikaa autan Demeter Banjalukia pakenemaan.

Näin sanoen juoksi kaunis tyttö Demeterin luokse, joka edelleen epäröivänä seisoi samassa asemassa ja näytti miettivän, minkä tien hän valitsisi, välttääkseen vainoojiaan, tarttui hänen käteensä ja sanoi hänelle:

— Seuratkaa minua, Demeter Banjaluki! Jos teillä on rohkeutta, niin ette lankea Lazar Petrovitschin käsiin.

Demeter ja Klärchen lähtivät huoneesta samassa kuin Zorn huusi kadulle:

— Minä menen itse alas avaamaan, herra, jotta voitte tulla vakuutetuksi siitä, kuinka väärin minulle teette. Mikä häpeä, että rehellisen kansalaisen talon poliisi tuolla tavoin piirittää! Mutta kuningas on totta tosiaan saava tietää, kuinka hänen rehellistä palvelijaansa kohdellaan.

— Se on yhdentekevää, jälestä päin saatte tehdä mitä hyvänsä, huusi Lazar ylpeästi ikkunata kohti. — Avatkaa vaan ja päästäkää meidät sisään!

Sillä välin olivat rosvo ja Klärchen saapuneet ovelle, josta heidän piti mennä ulos. Tässä kumminkin Banjaluki pysähtyi, viittasi Maschinille ja Stefanille ja sanoi:

— Älkää unhottako, illalla 5 ja 6 päivän välillä olen täyttävä velvollisuuteni.

Sitte kiiruhti hän ulos ja katosi Klärchenin kanssa rappusia myöten, jotka johtivat rakennuksen ullakolle.

- Kiitos, kiltti tyttö! kuiskasi Banjaluki Klärchenille, heidän noustessa yhä ylemmäksi. — Sinä olet uhrautunut minun hyväkseni, sitä en ole unhottava. Mitä minulle tänään teet, sen ehkä huomenna sinulle korvaan. Mutta minne tahdot viedä minut?

— Katolle, vastasi Klärchen. — Muuta tietä ette voi paeta.

— Mutta minua etsitään sieltäkin ja löydetään.

— Kyllä, jos te olette niin tyhmä, että jäätte sinne, vastasi Klärchen, avatessaan ullakon luukun. Mutta ettekö te ole hyvä hyppäämään?

— Siinä ette erehdy, vastasi Banjaluki. Minä hyppään kuin vuohi toiselta kalliolta toiselle, jos niin vaaditaan.

— No sitte voitte mukavasti hypätä naapurin katolle. Tosin ovat rakennukset jotenkin kaukana toisistaan, mutta teillä on nyt valittavana: joko joutua poliisin kynsiin tahi hypätä.

— Minä hyppään, vastasi Demeter hetkeäkään epäilemättä.

Klärchen viittasi ullakon luukkuun.

- Kiiruhtakaa! huusi Klärchen kauhistuneena, sillä hän kuuli että alhaalla vanha portti saranoissaan narisi, hän kuuli raskaita askeleita ja Lazarin huutavan väelleen:

— Hajaantukaa koko taloon! Etsikää kaikki sopet ja nurkat! Menkää ennen kaikkia ullakolle, siellä on rosvojen tapana piilottautua. Ja ettei hän pääsisi katon kautta pakoon, ampukaa hänet heti kun tapaatte. Parempi on, että hän kuolleena joutuu käsiimme kuin että hän kokonaan pujahtaa käsistämme.

— Ne tulevat, ne tulevat! sanoi Klärchen kauheassa epätoivossa. —
Kiiruhtakaa! Ulos katolle, sillä ainoastaan siten voitte pelastua.

— Vielä kerran kiitän teitä, hyvä tyttö, sanoi Banjaluki, puristaen Klärchenin kättä. Selvästi on joku minut ilmiantanut. Mutta paha sen lurjuksen perii, kun vaan saan kuulla hänen nimensä. Niin totta kuin olen Banjaluki on hän kaatuva minun kädestäni.

— Kas nyt, pois mitä pikemmin! He tulevat, ovat portaitten viimeisellä astuimella! ähkyi Klärchen. — Te olette hukassa, jos sekunninkaan vielä viivytte.

Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti hän itsensä katolle.

Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta taakasta vapautunut.

— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.

— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.

- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte rehellisesti rakastin.

Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki selvillä.

Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin oli ilmiantanut.

Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.

- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle, ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri, jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.

Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua yhtään ainoata sanaa.

Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.

— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa minulta tuhat kertaa enemmän.

- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän teille, mitä tietä rosvo meni!

Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:

— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen — hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut, niin ole ääneti.

Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.

Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä pääsemästä vankeudestansa.

Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt seinien läpi.

— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.

Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi:

— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella! Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen tervehdyksensä.

Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua! kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua armahtamaan tuota miestä.

Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista — kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.

Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät.

Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi väellensä:

— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua, koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla — tuolla arkulla — olento, tyttö!

— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä kiireestä kantapäähän saakka.

— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.

— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.

— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.

— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että me usein kuivaamme täällä vaatteita.

— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle, sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.

Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.

Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.

Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen istui.

Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.

— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla arkulla?

— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle. En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.

— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen, vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen avustajastaan.

— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen omin neuvoini.

Samalla myöskin Lazar kysyi:

- Mitä teillä oli täällä tekemistä? Iltasin ei tavallisesti ole ullakolle mitään asiaa.

— Minä — minä — sammalti Klärchen, joka oli sillä mielellä kuin olisi ollut Lazarin verkossa — minä olen — älkää luulko herra poliisipäällikkö, että teillä on oikeutta kuulustella minua kuin jos olisin teidän vankinne. Minä olen vapaan kansalaisen tytär, nuhteeton tyttö, ja minä kieltäydyn vastaamaan teille teoistani ja toimistani.

— Siitä voi tulla teille kallis lysti, sanoi Lazar uhkaavasti. — Poliisille täytyy vastata, kun hän kysyy. Muutoin ette tarvitse mitään sanoa, minä kyllä tulen toimeen ilman teidän apuanne. Onko arkku lukossa?

Klärchen vapisi, tämän kuullessansa.

Jos Lazar avaisi arkun, olisi rosvo hukassa, sillä Georg Eder heti ilmaisisi, mitä tietä Demeter Banjaluki oli kulkenut. Mutta Klärchen ei enää kyennyt estämään poliisipäällikköä.

Lazar jo kumartui ja rupesi arkun kantta auki nyhtämään. Varmaankin hän itsekin luuli, että vanha arkku oli lukossa, mutta nyt hän huomasikin, että kannen saattoi helposti nostaa.

— Herra poliisipäällikkö, huudahti Klärchen äkkiä, nähdessään että Lazar ryhtyi avaamaan arkkua, — teillä ei ole mitään oikeutta tunkeutua meidän salaisuuksiimme. Tässä arkussa on ehkä esineitä, joita teidän ei tule nähdä.

— Poliisilla on oikeus nähdä kaikki, vastasi poliisipäällikkö lyhyesti ja jyrkästi. Poliisin velvollisuus on päinvastoin ottaa kaikesta selkoa.

Peräytykää, Klara Zorn, elkää estäkö meitä kauvemmin virkamme toimituksessa, jollette tahdo tutustua vankilaan!

Klärchen hoiperteli puolikuolleena taaksepäin. Samalla myöskin poliisipäällikkö tempasi kannen auki ja löi sen kovasti seinää vastaan. Salapoliisit päästivät kovan huudon. Petrovitsch itse kohotti revolverinsa ja päästi rajun riemuhuudon:

— Löydetty — antaudu lurjus, jollet tahdo, että ammun sinut heti paikalla!

- Ei, elkää ampuko, herra poliisipäällikkö! huusi mies arkusta, minähän se olen, Georg Eder, joka teille, ilmoitin, että Demeter Banjaluki oleskeli tässä talossa.

- Tuhannen, olin aivan ampua harhaan, mutisi Petrovitsch ja antoi aseen vaipua alas. Mutta sitte hän suuntasi katseensa Georgiin, ja samassa kun tämä nousi pystyyn, surullisesti ja tutkivasti tarkastaen Klärcheniä, kysyi poliisipäällikkö:

— Mutta mistä hitosta se johtuu, että te olette arkussa, Georg Eder?
Miksi sinne piilouduitte?

— Siihen kyllä vastaan, herra poliisipäällikkö, kun ensin olen päässyt arkusta ulos, vastasi nuori hevosenkengittäjä, kiiveten ylös. — Nyt sen saatte tietää.

Samalla kohtasi Klärchenin rukoilevat silmät Georgin silmiä, ja Klärchenin katseessa oli jotakin, jota viimeksimainittu ei voinut vastustaa. Georg oli tuota tyttöä rakastanut, häntä oikeinpa jumaloinnut, uneksinut saavansa hänet kerran vaimokseen. Ainoastaan hänen rajaton intohimonsa ja raju mustasukkaisuus oli tänään vienyt hänet harhaan, johtanut hänet ilmoittamaan poliisipäällikölle, että Demeter Banjaluki oli hevosenkengittäjä Zornin talossa.

Onneton mies oli uskonut ja uskoi vieläkin, että Demeter oli Klärchenin salainen rakastaja ja että hänen oma rakkautensa joutui ilkeästi häpeään.

Mutta nyt, kun Klärchenin silmäys kohtasi hänet, kun hän näki suloisen, rakastetun tytön seisovan siinä kalpeana ja vavisten — nyt hän ei kyennyt tekemään Klärcheniä onnettomaksi.

Jos hän ilmaisisi, että Demeter Banjaluki Klärchenin avulla oli päässyt pakoon — silloin tosin olisi Banjaluki hukassa, mutta samalla myöskin olisi Klärchen rangaistuksen alainen, kun oli auttanut Serbian vaarallisinta rikoksellista pakenemaan.

Ja Georg Eder, joka Klärcheniä rakasti, avaisi hänelle vankilan ovet!
Ei, ei koskaan!

— Älkää pidättäkö meitä kauvemmin, Georg Eder! tiuskasi Lazar hänelle. — Minä vaadin, että te sanotte totuuden. Mistä syystä te olitte arkussa? Sanokaa se heti, muutoin joudutte itsekin epäluulon alaiseksi!

— Herra varjelkoon, herra poliisipäällikkö, sanoi Georg ja loi silmänsä maahan, — ettekö te itse voi ajatella, mikä minut on tänne tuonut, kun myöskin näette mestarin tyttären täällä?

Helpotuksen huokaus pääsi Klärchenin rinnasta, kun hän nämä sanat kuuli. Ne ennustivat hänelle onnea, ilmaisivat, että Georgin sydän taas oli häneen kääntynyt.

— Me molemmat, jatkoi Georg hiljaisella äänellä, olemme jo kauvan toisiamme rakastaneet, mutta vanha mestari ei tahdo kuulla siitä puhuttavan, kun minä olen vain köyhä sälli, jolla ei ole mitään muuta kuin taitonsa ja pari vahvaa käsivartta.

Niin, meillä ei ollut muuta keinoa jälellä kuin kohdata toisemme mestarin selän takana, ja täällä ullakkokamarissa olemme jo usein puhelleet rakkaudestamme ja uskollisuudestamme.

— Ehkäpä on asia sillä kannalla, sanoi tähän Lazar yrmeästi. Mutta ei se vielä selvitä, mitä teillä oli arkussa tekemistä.

— Joo, kun me kuulimme melun, jatkoi Georg, — emme voineet muuta uskoa, kuin että mestari oli saanut tietää salaiset kohtauksemme. Silloin Klärchen rukoili minua, että piilottautuisin. Minä silloin hypähdin tähän arkkuun, ja nyt tiedätte, herra poliisipäällikkö, kuinka on ymmärrettävä, että makasin arkussa kyyristyneenä.

Tämä selitys oli niin yksinkertainen, ettei edes tarkkanäköinen Lazar kyennyt mitään siihen muistuttamaan.

— Minä siis olen tullut häiritsemään kahta rakastunutta, sanoi Lazar nauraen. Sitä en todellakaan olisi tahtonut, sillä en minä ole se mies, joka tahdon estää rakastanutta tyttöä lepäämästä rakastajansa sylissä. Muutoin on meidän jahtimme nyt lopussa. Joko ei rosvo ole ollut täällä talossa ollenkaan ja te, Georg Eder, olette jostakin syystä vienyt meidät harhaan —

— Ei, herra poliisipäällikkö, huudahti nuori seppä äkkiä. — Minä tein, mitä katsoin velvollisuuteni vaativan, mutta mahdollista, että erehdyn. Ehkä oli vaan joku kerjäläinen, joka hyppäsi muurin ylitse, eikä rosvo. Minun asiani oli antaa teille viittauksia, teidän asianne, herra poliisipäällikkö, oli vangita rosvo. Jos tuo nyt ei ole onnistunut, niin ei se ole minun vikani, vaan teidän.

Lazar nieli nämä sanat kirouksella, joka yritti päästä hänen huuliltansa. Hän viittasi salapoliiseillensa, että seuraisivat häntä ja minuuttia myöhemmin kuului taas poliisien askeleita portaissa ja sitte oli kaikki hiljaista.

Ainoastaan Georg ja Klärchen seisoivat nyt ullakolla vastatusten. Ikkunaluukusta loisti kuu ja valaisi molempia leppoisella hopeahohteellansa. Kuu ikäänkuin tahtoi punoa sovittavan valositeen noiden nuorten ympärille, etteivät mitenkään eroaisi kauhean väärinkäsityksen tähden.

— Georg! lausui Klärchen surumielisen kiitollisella äänellä, — Georg, mitä tänään olet minun hyväkseni tehnyt, sitä en koskaan ole unhottava, vaan olen sinulle siitä ikuisesti kiitollinen.

Oi, ojenna minulle kätesi ja usko minua, kun minä sanon, että rakastan yksistään sinua, ja että rakastan sinua ijankaikkisesti. Klärchen koetti tarttua hänen käteensä, mutta Georg työnsi sen takaisin.

— Nyt on kaikki lopussa, välimme on selvä, sanoi hän, pusertaen hampaat yhteen. — Mitä olen nähnyt, sen olen nähnyt! En suinkaan rosvoa säästänyt hänen itsensä tähden, tuota konnaa, joka ansaitsisi nääntyä jossakin vankilan kuopassa tahi päättää juoksunsa hirressä. Enkä sinunkaan tähtesi valehdellut. Ei, minä ajattelin sinun arvoisata, harmaahapsista isääsi. Hänelle en tahtonut saattaa niin suurta tuskaa, mitä olisi tuntenut saadessaan tietää, että tyttärensä olisi vankilassa. Mutta sinä, joka olet myrkyttänyt minun elämäni, jatkoi nuori seppä kiivastuneena, ilman että Klärchen sai tilaisuutta keskeyttää häntä, — sinä joka olet niin kaunis, joka tunnut minusta niin suloiselta, puhtaalta, etkä kumminkaan ole mitään muuta kuin rosvon rakastaja, älä sinä rohkene sanoa minulle enää yhtään sanaa! Siihen ei sinulla myöskään tule olemaan tilaisuutta, sillä vielä tänään lähden isäsi palveluksesta. Kauvas, kauvas minä kuljen, etten enää tarvitse nähdä sinun kasvojasi, jotteivät kauniit silmäsi enää pääsisi minua lumoamaan. Tule onnelliseksi rosvosi sylissä ja unhota sälli parka, jonka olet tehnyt äärettömän onnettomaksi!

Ennenkuin Klärchen oli ehtinyt sanaakaan sanomaan, oli Georg ullakosta hävinnyt. Ääretön jännitys, missä Klärchen oli ollut viidentoista minuutin ajan, puhkesi nyt ja lannisti hänet. Hän kaatui masentuneena vanhan arkun päälle, ja kuumia kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä.

— Demeter Banjaluki, minä pelastin sinut, mutta mihinkä hintaan! — Minä uhrasin elämäni onnen sinun vapautesi puolesta, huokaili viaton tyttöparka suonenvedontapaisesti nyyhkien.

VIIDESNELJÄTTÄ LUKU.

Pakomatkalla.

Demeter Banjaluki oli uskaltanut hypätä ja tullut toisen talon katolle. Siellä hän ei kumminkaan uskaltanut viipyä, sillä sieltäkin häntä etsittäisiin. Hänen täytyi sen vuoksi etsiä aukkoa, päästäksensä laskeutumaan. Kymmenen askeleen päässä hänestä olikin suuri kattoluukku, joka oli avoinna. Demeter ryömi siitä sisälle. Heti oli hän asumattomassa ullakkokamarissa, jossa hän tunsi itsensä turvalliseksi. Mutta Demeterillä ei suinkaan ollut mielessä täällä viettää yötään. Hän koetti avata ovea, mutta se oli lukossa. Tästä ei hänelle kumminkaan vaikeuksia syntynyt. Hän otti vaan taskustaan tiirikoita, koetteli kahta kappaletta, löysi kohta sopivan ja ovi aukeni.!

Äänettömin askelin hän sitte kiiruhti rappusia alas, mutta ne ei hänen hämmästyksekseen johtaneetkaan puutarhaan tai kartanolle, niinkuin hän oli toivonut, vaan keittiöön. Vasta sitte kuin Demeter oli tullut siitä vakuutetuksi, ettei keittiössä ollut yhtään ihmistä, uskalsi hän mennä sinne. Sieltä tuli hän upeasti sisustettuun huoneeseen, toiseen ja kolmanteen, mutta sitte hän ei voinut päästä pitemmälle, sillä tämä huone oli ainoastaan oviverholla erotettu viereisestä huoneesta, josta kuului naisen ääni, joka kiivastuneena puhui ja miehen ääni, jonka Banjaluki luuli kerran ennenkin kuulleensa.

Rosvo kyyristyi aivan ovi verhon läheisyyteen ja piilottautui nojatuolin taakse sekä pidätti henkeänsä, ettei tavuakaan menettäisi siitä mitä huoneesta kuuli.

— Sanoppas sitte suoraan, sanoi nuori nainen kiihtyneenä, — että olet minuun kyllästynyt! Minun suudelmani eivät maistu sinulle enää yhtä hyvin kuin ennen, etkä enää halua sulkeutua minun syleilyyni.

— Kuule sitte, rakas Ninette! Jos minä nyt vannon sinulle —

— Elä vanno! Minä tiedän kaikki. — Sinä jahtaat toista tyttöä, kuljeksijata, joka oleskelee kaukana Belgradin porttien ulkopuolella ja jonka kohtalo tahi pikemmin saatana on johtanut tiellesi. Ja minä, joka olen sinua uskollisesti rakastanut, luulotellut, ettet koskaan pikku Ninetteäsi hylkäisi.

Nyt oli Banjalukilla selvillä, missä talossa hän oli. Hän oli epäilemättä samassa huvilassa, jossa Dragan veljen Nicodemin ranskalainen rakastajatar asui.

— Minä vannon sinulle, suloinen Ninette, että pysyn uskollisena, huudahti Lunjevica. Olen vain hyvin pikaisesti nähnyt tuon tytön, vieläpä niin pitkän matkan päästä, etten voinut häntä puhutella.

Demeteristä tuntui, että Lunjevica valehteli, sen hän jo kuuli äänestä, mutta Ninette rauhoittui.

— Etkö todellakaan ole häntä edes puhutellut? huudahti Ninette, ilmeisesti kiiruhtaen Nicodemin luokse ja heittäytyen hänen syliinsä. Sinä rakas, ilkeä mies! Vanno minulle, ettet hänen kanssaan ole sanaakaan vaihtanut.

— Minä vannon sen! vastasi Nicodem, hetkeäkään epäilemättä.

— Suutele minua sitte! huudahti Ninette. — Suutele minua, kuuletko sinä! Ja kirotut olkoot ne huulet, jotka minun jälkeeni koskettavat sinun huuliasi.

Demeter ei voinut selittää, miksi hän tunsi väristystä ruumiissansa, kuullessaan nämä peljättävät sanat. Jos hän olisi voinut aavistaa, että ne koskivat hänen omaa lastansa, tytärtänsä Sylvaa, jota halpamainen Nicodem ajoi takaa, siitä lähtien, kun kerran oli nähnyt hänen uivan, jos Demeter olisi tätä aavistanut, niin olisi kuningattaren veli heti ollut ruumiina, kappaleissa kuin villieläimen raatelemana. Demeter Banjalukin huomio kiintyi pian toiseen asiaan, jota Ninetten ja Lunjevican keskustelu koski.

— Siis me olemme taas sopineet, sanoi Ninette ihastuneena, — nyt sinä jäät minun luokseni, eikö niin? Ensin me syömme illallisen ja sitte —

— Kuinka ikävätä, etten voi jäädä! Tänään ei se ole mahdollista! vastasi Nicodem. Miksi taas katsot minuun noin mustasukkaisena, Ninette! Luulen, että olet peräti valmis repimään silmät päästäni. Mutta ole huoleti! Tätä iltaa en aio viettää minkään tytön seurassa, en kenenkään seurassa. Minun täytyy täyttää velvollisuus, josta en voi päästä.

— Oletko tänä yönä vahdissa? kysyi Ninette.

— Kysymys ei ole mistään sotilaallisesta palveluksesta, vastasi Nicodem, — vaan tehtävästä, jonka sisareni Draga on minulle uskonut. Niinkuin tiedät, sai sisareni morsiuslahjaksi kolmivaljakon ynnä kolme uljasta unkarilaista hevosta. On todellinen nautinto, nähdä noita nopeita, kestäviä oriita. Mutta yhden asian antaja kumminkin unhotti, lähettää ajurin, joka ymmärtäisi noita hevosia hillitä. Tässä pulassa käännyin ystäväni, itävaltalaisen ruhtinas Orloffin puoleen — kyllä kai hänet muistat, Ninette? Sinut esitettiin hänelle Parisissa, pikku Orloffille, joka siihen aikaan näytteli huomattavaa osaa iloisessa elämässä.

— Tietysti minä hänet tunnen! sanoi Ninette, joka poltteli paperossiaan tavalla, joka osotti, että Orloffin nimen mainitseminen oli hänelle vastenmielistä.

— No niin, pikku Orloff, jolle kuvasin pulaamme, oli heti valmis lähettämään minulle yhden ajureistaan, saksalaisen nimeltä Ivan Rykov, ainoan, joka kykenee hevosia ohjaamaan. Tuo mies on nyt matkalla Wienistä Belgradiin ja saapuu tänne tänä iltana. Olen sopinut Orloffin kanssa, että Ivan Rykov heti tulee luokseni, ja sitte minä heti vien hänet Tapschideriin.

Kun Demeter Banjaluki piilopaikastaan kuuli Nicodemin sanat, kurotti hän kaulaansa vielä enemmän, ettei yksikään tavu jäisi kuulematta, ja kuiskasi itsekseen:

— Ivan Rykov Wienistä — ruhtinas Orloff, — oivallista. Minä en tosiaankaan ole luvannut teille, ystäväni Maschin ja Stefan Naumovitsch enempää kuin mitä voin suorittaa. Minä kyllä vien kuningattaren ja suljen hänet Janitschartorniin Kuolleitten saarelle. Sattuma auttaa minua nyt ihmeellisesti.

— Minun täytyy siis vastoin tahtoanikin viettää iltani kotonani, jatkoi Nicodem, — odottaakseni Ivan Rykovin tuloa. Ethän voi häntä kohtaan tulla mustasukkaiseksi, tyttöni. Mitä arvelet, eihän saksalainen ajuri voine tulla minulle vaaralliseksi?

Demeter Banjaluki ei voinut kauvemmin kuulla, mitä Ninette tähän vastasi. Hän näet nousi piilopaikastansa ja kissan äänettömillä askeleilla hiipi salin akkunan luokse. Hän heitti silmäyksen puutarhaan ja mittasi nopeasti välimatkan sinne. Sitte hän kohottautui ikkunalaudalle ja vielä kerran tutkittuaan oliko joku vainooja läheisyydessä, otti hän aika hyppäyksen puutarhaan. Hän tuli puutarhamaalle. Muutamaksi minuutiksi hän jäi siihen, tullakseen siitä vakuutetuksi, oliko joku kuullut kumean jymähdyksen, jonka putoaminen synnytti. Mutta kaikki oli aivan hiljaista.

Hän kuuli ainoastaan enää Nicodemin ja kaunottaren naurun, jotka silkkiverhoilla peitettyjen akkunoiden takana ottivat jäähyväisiä toisiltansa.

Demeter Banjaluki oikasihe pystyyn. Hän juoksi puusta puuhun, kunnes saapui korkealle aitaukselle. Hänelle tietysti oli leikintekoa päästä sen ylitse, ja sitte oli hän huonosti valaistulla kadulla, jolla hän rauhallisesti jatkoi matkaansa.

KUUDESNELJÄTTÄ LUKU.

Hiljainen hevonen.

Demeter Banjaluki lähti Zum Bojaren ravintolaan ja meni sinne sisälle, ei pääkäytävästä, vaan pienestä, matalasta ovesta, joka johti kapealle takapihalle.

Vaunuja, astioita, tynnyreitä, kaikellaista rojua oli koottu tuonne takapihalle, josta toinen ovi johti ravintolaan, toinen talliin. Demeter, joka minutiksi jäi seisomaan vaunun taakse, kuuli kovaäänistä puhetta ravintolasta, jossa tänä iltana tuntui olevan paljon vieraita. Mutta hän ei mennytkään itse ravintolaan, vaan sen sijaan avasi tallin oven ja pujahti sinne. Rosvo näytti olevan siellä kuin kotonaan, sillä juutalaisen Mandelblütin kumpikaan hevonen ei hänen lähestyessä osottanut vähintäkään levottomuutta. Ne hirnuivat varsin tuttavallisesti, kun Demeter niitä taputteli kaulalle.

Kolmas hevonen, korkea, leveäselkäinen raudikko jäi aivan liikkumattomaksi. Se ei kääntänyt päätäänkään, kun Demeter astui sen luokse, ei nostellut jalkojaan eikä hirnunut. Varsin rauhallisena se siinä seisoi, pitäen punaisenkeltaisella harjalla koristettua päätään seimessä ja näytti syövän.

Hitaasti nosti Demeter oikean kätensä ja kosketti kahdella sormella pientä valkoista pilkkua, joka hevosella oli otsassa silmien välissä. Samassa kaikui pieni sähkökello ravintolassa tiskin takana, jossa Mandelblüt seisoi ja par'aikaa täytti vieraitten tilaamia laseja paloviinalla.

Kun juutalainen kuuli kellon kilisevän, säpsähti hän hiukan. Sitte avasi hän oven ja huusi kiihkeästi:

— Salchen, miksi et tule minua auttamaan? En minä kaikkea itse kerkiä. Hevosille on annettava ruokaa ja vieraita on palveltava. Tule Salchen ja auta minua hiukan! Tiskin takana nyt näyttäytyi nuori juutalaisnainen. Hän saattoi olla tuskin kaksikymmenvuotias, ja jokainen olisi luullut häntä Mandelblütin tyttäreksi, mutta hän olikin hänen vaimonsa.

— Salchen — hän on tuolla ulkona! kuiskasi juutalainen hiljaa ja epävarmasti nuorelle rouvallensa. — Ole täällä minun täytyy mennä talliin.

— Onko Demeter täällä? vastasi hän yhtä hiljaa, peljästyneenä, samassa kuin posket peitti hehkuva puna. — Mene kysymään, mitä hän haluaa. Tiedäthän, että Demeter Banjalukin täytyy meidän talossamme saada kaikki, mitä haluaa.

— Minä menen, vastasi Mandelblüt. — Palvele sill'aikaa vieraita! Voi, tuota miestä, se saattaa minut suureen vaaraan, parempi olisi ollut, etten häntä koskaan olisi oppinut tuntemaan.

Mutta tästä huolimatta kiiruhti Moses Mandelblüt kumminkin ulos, kun sähkökello toisen ja kolmannen kerran todisti rosvon saapuneen. Juutalainen painoi päähänsä karvalakin, otti lyhdyn käteensä ja meni takaoven kautta ulos pihalle.

— Kuinka eukko huolehtii siitä, ettei rosmolta vaan mitään puuttuisi, ja sitte hän punastuu korviaan myöten, kun kuulee Demeteristä puhuttavan. Demeter on kerrassaan hurmannut hänet, niinkuin monen muunkin Serbian naisen! Näin mutisi Mandelblüt harmaassa parrassansa, tirkistäen pienillä, kiiluvilla silmillänsä ja, jatkoi sitte:

Mutta voi sinua, Banjaluki, jos väärinkäytät minun vieraanvaraisuuttani, jos — Mutta mitä tuolla puuhaillaan?

Takapihalle menevä ovi avautui. Samassa seisoi Lazar Petrovitsch samojen salapoliisien seuraamana, jotka hänen mukanansa olivat olleet Zornin talossa hämmästyneen ja peljästyneen juutalaisen edessä.

— Oi, teidän ylhäisyytenne on vaivannut itseänsä tänne, sanoi Mandelblüt happamesti, koettaen turhaan salata hämmästystänsä syvällä kumarruksella ja ystävällisellä irvistyksellä. — Mikä suuremmoinen kunnia minun halvalle talolleni!

— Nyt ei mitään kohteliaisuuksia! huusi poliisipäällikkö hänelle. — Mandelblüt, kauhea syytös on tehty teitä vastaan. Arvellaan nähdyn Demeter Banjalukin, Mustien vuorten rosvon, hävinneen teidän taloonne. Yksi salapoliiseistani väittää varmasti nähneensä, kuinka rosvo pujahti teidän pihaanne, kuljettuaan tänne erään talon puutarhasta, jonka katolle hänen on täytynyt rohkeasti hypätä sen naapuritalon katolta, jossa me häntä jo ahdistelimme. Valitettavasti oli salapoliisi yksin, ettei uskaltanut kadulla rosvoa vangita. Täten rosvo sai aikaa piiloutua, mutta toivottavasti hän vielä oleskelee teidän talossanne.

— Minun talossani! Mitä te sanotte? Juutalaisen Mandelblütin luona? sammalti Zum Bojaren ravintolan isäntä, ja kaikki hänen jäsenensä vapisivat.

- Juuri teidän luonanne! Toivottavasti minä puhun tarpeeksi selvästi! karjasi hänelle poliisipäällikkö. — Kas niin, juutalainen, elkää meitä enää loruillanne pidättäkö! Me tutkimme koko talonne, ja varokaa, jos huomaamme, että te olette täällä Demeter Banjalukia suojellut!

— Tutkitaan koko talo! sanoi Mandelblüt, nielaisten kauhunsa. — Varsin hyvä, teidän ylhäisyytenne, mikä oivallinen ajatus!

Uskallanko pyytää teidän astumaan sisään? Samassa hän osotti ovea, joka johti tarjoiluhuoneeseen. Hän toivoi, että Demeter Banjaluki, jonka ehdottomasti täytyi kuulla melu, sillä välin saisi tilaisuuden pujahtaa ulos tallista ja päästä pakoon.

Mutta Mandelblüt oli erehtynyt laskuissaan. Lazar Petrovitsch viittasi tallin oveen.

— Sieltä me etsimme ensiksi, sanoi poliisipäällikkö, sillä ei ole luultavaa, että rosvo olisi piilottautunut ravintolaan, joka on täynnä väkeä.

— Tallissa? huudahti Mandelblüt ällistyneenä. Siellä ei ole kuin hevosia! Onko koskaan kuultu, että ihminen kätkeytyy talliin? Mutta jos te luulette, että Demeter Banjaluki todellakin on talliin piilottautunut, jatkoi juutalainen yhä kovemmalla äänellä, Banjalukia varottaakseen, niin tutkikaa hiidessä ensin talli!

Yhtään sanaa siitä, mitä takapihalla juteltiin, ei ollutkaan jäänyt Demeteriltä kuulematta. Hän oli selvästi kuullut, kuinka Lazar väkineen oli tunkeutunut takapihalle, eikä Demeter ollut vähintäkään peljännyt. Tallissa oli Belgradin poliisipäälliköllä vielä vaikeampi saada häntä selville kuin Zornin talossa, sillä tallissa oli ryhdytty oivallisiin varokeinoihin.

Demeter Banjaluki ei edes sulkenut tallin ovea. Hän antoi sen päinvastoin olla raollaan, mutta vetäytyi sen hevosen luokse, joka pysyi ihmeellisen liikkumattomana ja hiljaisena. Hevosen toisella sivulla painoi Demeter nappulaa. Silloin avautui hevosen ruumiista osasto, vuoteella varastettu huone. Sillä tuo uljas raudikko muistutti paljon troijalaista hevosta, jonka viekas Odysseys oli valmistanut, auttaakseen kreikkalaisia Troijan valloittamisessa.

Mandelblütin tallissa oleva merkillinen hevonen oli piilopaikkana
Demeterille, niin usein kuin häntä Belgradissa joku vaara uhkasi.

Kun Mandelblüt ei voinut tietää, milloin Banjalukin täytyi pujahtaa hevosen sisään, huolehti hän aina siitä, että hevosen sisässä oli pieni elintarpeilla täytetty kori. Ilmaa sai rosvo pienien, hevosen nahassa olevien reikien kautta, joka oli pingotettu puisen rungon ympärille.

Tuskin oli Demeter pujahtanut piilopaikkaansa ja sulkenut vatsan oven, niin että hevonen ulkoapäin katsoen ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun Lazar Mandelblütin ja salapoliisien seurassa astui talliin.

— No, teidän ylhäisyytenne, mitä minä sanoin? huudahti Mandelblüt, pitäen lyhtyä korkealla, jotta se valaisi koko tallin.

Sanoinhan minä, että tallissa näkisimme ainoastaan hevosia. Tässä seisovat minun mustat hevoseni ja tuossa on raudikkoni, erittäin hyvätapainen eläin! Nähkääs, teidän ylhäisyytenne, se ei edes liikuta itseään. Näin sanoen juutalainen meni tekohevosen luokse ja taputti sen kaulaa.

Jaa, hän häijyydessään vielä sanoi Belgradin poliisipäällikölle:

— Jos joskus luovun tästä hevosesta, niin en sitä anna kenellekään muulle kuin teidän ylhäisyydellenne. Tuon vertaista hevosta ei ole toista. Luottakaa minuun, että se on varsin merkillinen eläin.

Lazar Petrovitsch katseli raivostuneena ympärilleen. Hän huomasi odotuksissaan pettyneensä, kun ei täältäkään Demeter Banjalukia löytänyt.

— Ravintolaan! käski hän karskealla äänellä, tutkitaanpas sitäkin.

Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.

Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.

— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!

Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.

Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta, mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian, mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.

— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.

— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija, joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.

Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka sopi hänelle oivallisesti.

— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä. — Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?

— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.

— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja, jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä, Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.

— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?

— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä. Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.

Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta. Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.

Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:

— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.

— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.

— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:

— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?

— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.

Minuttia myöhemmin oli Demeter upeasti sisustetussa huoneessa, jossa kova parfyymin haju tuoksahti vastaan.

Lunjevica lepäsi turkkilaisella sohvalla, melkein kokonaan sikarisavun peitossa. Vanhus poistui ja Nicodem viittasi armollisesti Demeterin lähemmäksi.

— Tehän olette Ivan Rykov, jonka ystäväni ruhtinas Orloff on tänne lähettänyt? kysyi Nicodem alentuvaisesti.

— Nöyrin palvelijanne, armollisin herra! vastasi Demeter, joka erittäin taitavasti lausui Serbian kieltä saksalaisella äänenpainolla ja tahallisesti väärin, kuten muukalainen ainakin.

Hänen ylhäisyytensä, ruhtinas Orloff sanoi minulle: — "Ivan, matkusta
Belgradiin ystäväni Nicodem Lunjevican palvelukseen!"

Ja minä lähdin heti ensimmäisellä junalla Wienistä. Tässä minä nyt olen! Mitä pitää minun tekemän?

— Teidän tulee astua hyvin ylhäisen naisen palvelukseen! vastasi Nicodem. — Teille maksetaan hyvin ja te tulette voimaan hyvin. Mutta sittenpä luotetaankin teidän uskollisuuteenne ja ennen kaikkea taitavuuteenne.

— Että minä olen uskollinen ja taitava, sen hänen ylhäisyytensä ruhtinas Orloff kyllä tietää. Seitsemän vuotta olen hänellä palvellut. — Osaatte myöskin hillitä rajuja hevosia?

— Herra, se on juuri minun ammattini.

— Silloin te myöskin kykenette ohjaamaan niitä mustia, unkarilaisia hevosia, jotka sisareni kuningatar on saanut lahjaksi, sanoi Lunjevica, nousten sohvaltaan. Sillä, huomatkaa, ystäväni, te pääsette Serbian kuningattaren henkikuskiksi.

— Niinkuin käskette, armollinen herra! Minä teen kaikki mitä haluatte.

— Missä on teidän tavaranne — matkalaukkunne?

— Minä en ottanut mitään mukaani, vastasi Demeter Banjaluki epäröimättä; — sillä ruhtinas Orloff sanoi minulle: "Matkusta!" ja minä matkustin, ilman että minulla oli aikaa tavaroita kokoomaan. Arvelin, että tavaroita lähetettäisin perästäpäin Wienistä.

— Hyvä! Onhan teillä siisti liveri ja muusta minä kyllä pidän huolta. Mitä palkkaanne tulee, niin voitte sen hyvin jättää meidän määrättäväksi. Te tulette olemaan meihin tyytyväinen.

— Minä en vaadi mitään palkkaa, vastasi Banjaluki. — Ruhtinas Orloff maksaa sen minulle.

— Te näytte olevan ruhtinaalle tavattoman uskollinen! huudahti
Lunjevica. — Semmoisesta minä pidän! Eteenpäin siis! Astukaamme
vaunuihin, jotka vievät meidät Tapschideriin. Vaunut odottavat.
Seuratkaa minua.

Lunjevica ja Demeter lähtivät.

Ensimäisen luokan ravintolan pihalla seisoivat kahden hevosen vetämät vaunut. Niihin nyt molemmat miehet asettuivat ja sitte sitä mentiin yön selkään Tapschidermetsää kohden. Parin tunnin matkan jälkeen tuli Tapschiderin huvilinna näkyviin hohtaen kuun valossa.

Kun Demeter tämän huomasi, väreili voittoriemu hänen huulillaan ja hyvin hiljaa, niin ettei edessä istuva Nicodem, joka piti ohjaksista, sitä voinut kuulla, kuiskasi hän itsekseen:

— Demeter Banjaluki pitää sanansa.

SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Saksalainen kuski.

Kaksi päivää näiden tapahtumain jälkeen kohta vuoteelta noustuaan Draga soitti sähkökelloa ja käski kamarineitsyen lähettämään täti Euphemian hänen luoksensa.

Muutettuaan Tapschideriin oli kuningatar nimittäin ottanut täti Euphemian luoksensa. Euphemia ei kumminkaan ollut Dragan oikea täti, vaan kuului kuningattaren miesvainajan, insinööri Maschinin perheeseen.

Eikä Euphemia edes ollut insinööri Maschinin oikea täti; insinööri oli vaan sääliväisyydestä ottanut tuon vanhan köyhän naisen taloonsa, jalosta tunteesta, jonka palkaksi kumminkin maailman tavan mukaan tuli vain häpeällistä kiittämättömyyttä.

Täti Euphemia oli nimittäin ollut Dragan välikappaleena kaikissa niissä siivoissa toimissa, joissa kaunis rouva Maschin oli ollut päähenkilönä. Jaa, vieläpä oli täti neuvonut Dragalle myrkkyjen valmistamisen ja oli opettanut hänelle niiden käyttämisen. Ehkäpä juuri täti valmisti senkin juoman, jonka nautittuaan insinööri Maschin, kuten hänen veljensä, eversti, varmasti väitti, äkkiä kuoli. Ainakin saattoi uskoa tämän syntyvän täti Euphemialta, sillä hän oli näkyjään varsin ruma ja luotaan vieroittava vanha noita-akka.

Tuskin oli kuningatar yllämainittuna aamuna lausunut käskynsä, kun ovi avautui ja täti Euphemia astui sisään. Kun Draga oli tullut kuningattareksi, niin Euphemia kahisi kankeassa silkissä, ja hänen harmaa tukkansa oli pörhistelty aivan viimeisen muodin mukaan, mikä antoi hänelle erittäin hullunkurisen ulkomuodon.

— Kas, johan te olette pystyssä? huudahti täti Euphemia mairittelevalla äänellä, lähestyen sohvaa, jolle Draga oli viehättävässä aamupuvussaan laskeutunut lepäämään, juuri noustuaan kylvystä!

- Kuinka olet tänä yönä nukkunut, kaunis kuningatar? Onko sinulla ollut suloisia unia? Hi, hi, hii, varmaankin olet uneksinut kuninkaastasi, joka sinua niin suuresti rakastaa, kantaa sinua käsillänsä!

— Oi, elä puhu hänestä! keskeytti Draga synkän näköisenä. — Kohta on se aika mennyttä, minkä voin kuninkaan suosiosta ylvästellä!

- Jumala meitä varjelkoon! huudahti täti Euphemia mitä suurimman kauhun vallassa, sillä hän ajatteli kai, että jos Draga menettäisi kuninkaan suosion, niin olisivat hänenkin hyvät päivänsä lopussa.

Ei, ei, sinä erehdyt, armas lapseni! Olethan vielä yhtä kaunis ja näytät yhtä nuorelta kuin monta vuotta sitten. Etkö voi enää hurmata Aleksanteria?

- On olemassa eräs keino, sanoi Draga — joka voi hurmata miestä paljon enemmän kuin naisellinen kauneus ja se on äidinrakkauden näkeminen!

- Ahaa, jos sieltä päin tuulee, sanoi vanha noita nauraen ja nosti nenänsä pystyyn, kuten metsäkoira, joka vainuaa saalista. — Oletko pahoillasi, kun et vielä kanna valtaistuimen perijää sydämesi alla?

- Oh täti, sinä kidutat minua noilla sanoilla! lausui Draga, hypähti kärsimättömänä ylös pehmoiselta sohvalta ja alkoi yöpuvussaan kulkea huoneessa edes takaisin. — Vasta eilen puhuin minä kuninkaan kanssa asiasta.

Minä luin hänen silmistään, että hänen sieluunsa oli jo alakuloisuus hiipinyt ja se voi pian kehittyä vastenmielisyydeksi.

- Ja siitäkö olet pahoillasi? huudahti täti Euphemia ja hänen rumat kasvonsa vääntyivät vielä rumempaan irvistykseen.

Kultalapseni, sinähän voit hyvin pian panna asian oikealle tolalle, jos tahdot! Tule tänne, niin annan minä sinulle hyvän neuvon! Hi, hi, se ei ole ensimäinen, joka on vienyt sinut päämaaliin!

Puolittain vastenmielisesti viskausi Draga hänen viereensä sohvalle.

Vanhus kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

Draga vetäytyi pois kauhistuneena ja melkein loukkautuneen näköisenä.

- Ei, ei, sanoi hän liikutetulla äänellä, muista, etten minä ole enää porvarivaimo.

Hän vaikeni ja alkoi kulkea edestakaisin lattialla. Nähtävästi olivat vanhuksen sanat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

Kerta toisensa perään kuultiin hänen mutisevan: saksalainen kuski… komea mies…! Hän…

Vanhus katseli häntä hymyillen.

Äkkiä kääntyi Draga hänen puoleensa:

- Mutta hänhän on vaan kuski!

- Hiljaa! Minä en tahdo kuulla enää. Jätä minut! huudahti hän vihaisesti.

Hämmästyneenä ja melkein loukkautuneena nousi vanha Euphemia ylös ja lähti arvokkaana huoneesta.

Hetken istui Draga hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena.

- Voinhan ainakin katsoa häntä lähempää, mutisi hän ja nousi.

Hän painoi sähkökelloa ja lausui sisääntulevalle kamarineidille:

- Valjastakaa minun hevoseni! Ivan Rykov saksalainen tulee ajamaan!
Mutta sinä tulet heti takaisin minua pukemaan!

Draga pukeutui ihastuttavaan kesäpukuun joka oli harmaasta läpinäkyvästä silkistä.

Sitte pani hän päähänsä pienen olkihatun, josta riippui harmaa huntu; hän oli juuri lopettanut pukeutumisensa, kun tultiin sanomaan, että vaunut olivat portaiden edessä.

Alisella portaalla seisoi saksalainen Ivan Rykov loistavassa livreessä.

Tämä oli heti puettu hänen päällensä, kun hän oli Nicodemin kanssa tullut Tapschideriin.

Mustatukkaisen miehen jäntevä, ihailtava vartalo näytti erittäin komealta ruumiinmukaisessa puvussaan ja kultanauhoissaan.

Ehdottomasti katsoi kuningatar häneen seistessään muutamien askelien päässä hänestä.

Dragan täytyi myöntää itselleen, että Euphemia ei ollut liioitellut väittäessään, että hän oli komea mies, ja että saksalaisessa oli jotakin, jota eivät naiset voineet vastustaa.

Kalpeat, rohkeat kasvot, joita kaunistivat mustat viikset, notkea, mutta voimakas vartalo, vilkkaat silmät — tämä kaikki teki sen, että Draga jonkunmoisella mielihyvällä suuntasi katseensa mieheen, vaikkei tämä ollutkaan muuta kuin kuski, palvelija, joka Dragan silmissä oli tuskin ihminenkään.

- Ivan Rykov, sanoi hän nyt, mennen lähemmäksi häntä, jotta voimakkaan parfyymin täytyi huomata tuo toinen — teidän tulee tänään näyttää taitoanne.

Luuletteko tyydyttävästi voivanne ohjata unkarilaisia hevosia, niin että minä voin luottaa niihin.

- Minä olen ne lannistanut, teidän majesteettinne! vastasi Rykov varmalla äänellä. Nyt ne tottelevat minun kättäni, ohjasinpa minä niitä miten tahansa. Teidän majesteettinne voi huoletta uskoa itsensä minun huostaani.

- No, sitte teen minä pitemmänkin matkan, sanoi Draga. — Mutta tunnetteko teitä Tapschider-metsässä?

- Anteeksi, teidän majesteettinne, mutta oikea kuski aavistaa vaistomaisesti oikean tien! vastasi valekuski murteellisella Serbian kielellä. — Ehkä teidän majesteettinne tahtoo suunnilleen sanoa, minne teidän majesteettinne haluaa, niin minä kyllä löydän oikean tien.

- Päämaali? vastasi Draga nauraen. — Minun matkallani ei ole tällä kertaa päämaalia eikä tarkoitusta.

Minä tahdon nauttia metsän puhtaasta ilmasta ja syvästä siimeksestä.

Mutta sanokaa minulle, tehän olette saksalainen, Ivan Rykov?

- Teidän palvelijanne, teidän majesteettinne! Ennen olin ruhtinas
Orloffin palveluksessa.

- Minä tiedän sen. Veljeni on siitä kertonut. No, jos olette uskollinen ja luotettava, niin löydätte onnenne minun palveluksessani.

- Minä tiedän, että teidän majesteettinne tekee minut hyvin onnelliseksi! vastasi Rykov ja katsoi ylös tulisilla silmillään, sytyttäen tulen Dragan kasvoille.

"Tämä mies ei puhu kuten sivistymätön, raaka ihminen!" ajatteli Draga. "Ehkä on hänellä oma historiansa? Varmaa on, ettei hän aina ole ollut se, miltä nyt näyttää."

Joukko palvelijoita seisoi lähellä tämän keskustelun aikana kuningattaren ja hänen kuskinsa välillä ja monta kateellista katsetta heitettiin Ivan Rykoviin.

Sillä lyhyellä ajalla, jonka hän oli oleskellut Tapschiderissä, oli hän ehtinyt saada jo paljon vihollisia. Mutta niinhän käy kaikille, joiden onnistuu päästä hallitsijain suosioon.

Ivan Rykov näytti kumminkin ottavan asian aivan kylmästi, sillä hän ei edes katsonutkaan palvelijain puoleen.

- Ojentakaa minulle kätenne, Rykov, ja auttakaa minut vaunuihin, ne ovat vähän liian korkeat! sanoi Draga.

Samalla kiinnitti Dragan huomion eräs kuva, joka äkkiä ilmestyi hänen eteensä ja täytti hänen sielunsa ajatuksilla, jotka olivat hänelle aivan uusia.

Vaunut seisoivat avoimella paikalla linnan edustalla, jota puut ympäröivät.

Puolipimeästä puistosta astui hitaasti kaksi henkilöä, jotka kuiskaten puhuivat keskenään ja näytti siltä, ettei mikään maailmassa voinut heitä niin huvittaa kuin se keskustelu, joka oli käymässä ja joka veti heidät niin lähelle toisiaan.

Ne olivat kuningas Aleksanteri ja nuori Helena, Dragan sisar.

Aleksanteri kulki Helenan rinnalla niin joustavasti, ettei Draga juuri koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena.

Hänen kasvoissaan oli hellä, uneksiva ilme ja hänen huulillaan sisällisen hyvinvoinnin väre, joka hämmästytti Dragaa.

Helena oli puettu valkoiseen kesäpukuun, joka tosin oli hyvin yksinkertainen, mutta vaatetti häntä hyvin.

Hän oli painanut alas päänsä, jota kastanjanruskeat kiharat ympäröivät ja näytti melkein hartaudella kuuntelevan kuninkaan sanoja.

Vasta sitte, kun molemmat olivat tulleet aivan lähelle Tapschideriä, katsoi Aleksanteri ylös ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Dragalta ei jäänyt huomaamatta, että sisarensa samalla säpsähti ja punastui, kuin olisi hänet keksitty jostain pahasta.

Eikä tuo nuori tyttö ollut kumminkaan mitään tehnyt, josta hänen olisi tarvinnut hävetä tai joka olisi antanut aihetta pienimpäänkään moitteeseen.

Kuningas meni kiireesti puolisonsa luo, tarttui kohteliaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen.

- Mitä, aiotko lähteä ajelemaan, Draga? kysyi hän.

— Ja ilman minua?

Vaikkei Dragalla tänä aamuna ollut vähintäkään aikomusta ottaa kuningas mukaansa ajelemaan — eihän hänestä olisi ollut mitään hyötyäkään, niin käänsi hän kuitenkin asian toisin päin ja vastasi ärtyisellä äänellä:

- Kun pidit parempana mennä ulos ilman minua, niin, vielä enemmän, toisen seurassa, niin sallitaan kai minun ilman sinuakin lähteä ulos.

- Toisen seurassa? huudahti Aleksanteri. — Sinä unohdat, että tämä toinen on sisaresi! Muuten emme lähteneetkään linnasta yhdessä, lisäsi hän, vaan tapasimme sattumalta puistossa.

- Minä annan täti Euphemian toimeksi, puhisi Draga melkein tylysti, kääntyen sisareensa, että hän pitää sinua silmällä! Ei sitä tavallisesti mennä niin varhain yksin metsään. Mene heti huoneeseesi! Huomaan, että se wieniläinen nainen, jolle sinut uskoin, ei ole likimainkaan antanut sinulle sitä kasvatusta, jota toivoin.

Ja nyt kuninkaani, jatkoi hän hymyillen Aleksanterin puoleen kääntyen, samalla kun Helena seisoi hiljaa ja jäykkänä eikä voinut ymmärtää, mitä pahaa hän oli tehnyt, että sisarensa viha saattoi noin nousta — nyt herrani ja puolisoni, pyydän sinulta vähän lomaa.

Tahdon koetella uusia hevosiani ja samalla nähdä onnistuuko Ivan Rykovin, jonka ruhtinas Orloff ystävällisesti minulle lähetti, kesyttää noita hiukan rajuja hevosia. Hyvästi siis, ystäväni, me tapaamme toisemme aamiaispöydässä.

Tunnin perästä olen tullut takaisin! Siihen asti saat tyytyä tähän suudelmaan.

Ja aivan hoviväen silmäin edessä löi hän kätensä hänen kaulaansa, veti hänet rintaansa vasten ja suuteli, katsoen hänen päänsä ohi Ivan Rykoviin nähdäkseen, minkä vaikutuksen hyväilyt tekivät häneen.

Mutta Ivan Rykov seisoi siinä hiljaa kuin kuvapatsas.

Hän ei silmiäänkään väräyttänyt.

Hän katsoi suurilla, tulisilla silmillään puiden varjoon.

Draga repäsi itsensä irti puolisonsa syleilystä ja seuraavalla hetkellä istui hän jo vaunuissa nojaten hymyillen sen silkkityynyille.

Ivan Rykov oli asettunut hänen taaksensa.

Kuningattaren pään päällitse hoiti hän ohjaksilla hevosia, jotka jo kauvan olivat kärsimättömästi raapineet maata kavioillaan.

Kuningas viittasi puolisolleen ja poisvierivät vaunut katosivat korkeiden puiden taa.

KAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.

Kuningattaren ryöstö.

Yhä syvemmälle ja syvemmälle painuivat vaunut pimeään metsään. Puiden välissä kehräsivät auringon säteet kultalankojaan.

Syvälle painuivat puiden latvat kuningattaren yli, joskus niinkin syvälle, että hänen täytyi taivuttaa kaunista, ylpeätä päätänsä, etteivät nuo kauniit, viheriät lehdet ottaisi kiinni.

Hevoset näyttivät tuntevan mestarin käden.

Ne juoksivat nopeassa, mutta tasaisessa ravissa.

Kaksi tuntia kesti matka ja vaikka Draga alussa oli istunut hiljaa, niin alkoi hän vähitellen jutella Ivan Rykovin kanssa.

Hän antoi hänen kertoa saksalaisesta kotipaikastaan ja sen Rykov teki jonkunmoisella runollisuudella.

Yhä enemmän ja enemmän alkoi hän huvittaa Dragaa, ja kuta enemmän hän miestä tarkasteli, sitä enemmän hänelle selvisi, ettei täti Euphemia ollut antanut hänelle niinkään tyhmää neuvoa.

- Tämä oli ihana matka! huudahti Draga, kun hän taas läheni Tapschiderin huvilinnaa. Tekisipä todellakin mieleni tehdä tämä matka vielä kerran kuutamolla!

Sillä sen täytyy olla vielä ihanamman silloin kun metsä on yksinäinen, kuun ja tähtien valaisema!

- Kuulkaa nyt! Ivan Rykov, kuinka olisi, jos illallisen jälkeen odottaisitte taas minua vaunujen kanssa?

- Teidän majesteettinne tarvitsee vaan käskeä, vastasi saksalainen — ja minä vaan tottelen!

- Hyvä, silloin käsken minä teitä tänä iltana yhdeksän tienoissa olemaan vaunujen kanssa valmiina suurella käytävällä, joka vie linnasta ympyrälle! Kuninkaan ei tarvitse tietää tästä matkasta.

Lähetettyään kuskin pois, meni Draga Aleksanterin luo tämän työhuoneeseen.

Hän löysi hänet istumassa kirjoituspöytänsä ääressä, pää käden varassa ja otsalla kuvastui syvä suru.

Aleksanteri vaan huokasi ja kääntyi pois.

- Kuinka on laitasi? kysyi Draga. — Mikä nyt taas tekee sinut noin surulliseksi?

Silloin tarttui Aleksanteri äkkiä vaimonsa käteen, painoi sen rintaansa vasten ja huudahti katsoen ylös puolisoonsa:

- Oi Dragani, miksi et tyynnytä minun tulista haluani, jommoista en ole tuntenut koskaan elämässäni! Miksi et anna minulle perillistä.

Mutta minä olen hullu ihminen! jatkoi kuningas, nousi ylös ja sulki kauniin naisen syliinsä. — Mielelläsi kai sinä karkoittaisit sen surun, jos vaan voisit!

Eihän ihminen voi muuttaa luonnon järjestystä.

Me emme voi väkisin ottaa siltä sitä, mitä se ei vapaaehtoisesti meille lahjoita.

Mutta, Dragani, me emme saa epäillä, meidän pitää toivoa parasta ja rakastaa toisiamme, rakastaa kuumasti, ettemme jäisi yksin ainiaaksi!

Kun kuningas muutamia minuutteja myöhemmin oli taas huoneessaan ja täti
Euphemia tuli sisälle, juoksi Draga häntä vastaan ja sanoi innokkaasti:

- Nyt minä olen sen päättänyt! Kuningas tahtoo välttämättömästi perillisen — no, hän saakoon sen!

Aviorikos ja petos luovat sen yhdessä.

Illallisen jälkeen vetäytyi Aleksanteri takaisin huoneisiinsa.

Draga heitti viitan hartioilleen, riensi alas takaportaita ja oli pian suurella käytävällä, jossa vaunut häntä odottivat.

- Yö on kaunis, sanoi hän Ivan Rykoville, nousten ylös vaunuihin. —
Tähdet loistavat ja kuu nousee pian.

- Tähdet suosivat Serbian kaunista kuningatarta, vastasi Ivan Rykov.

Mutta vaikka yö olisi vielä pimeämpi, voi teidän majesteettinne kuitenkin luottaa minuun.

Minä vien varmasti teidät perille.

Perille! Tätä sanoessaan nauroi hän ja näytti vahvoja valkoisia hampaitaan.

- Eteenpäin siis! käski Draga ja seuraavassa tuokiossa vierivät vaunut metsään.

Näytti siltä, kuin olisi hevosia yllyttänyt sama seikkailunhalu kuin kaunista kuningatartakin, jota ne vetivät.

Puut lensivät ohi. Niistä näytti kasaantuvan yhä taajempi metsä hänen ja Tapschiderin huvilinnan välille.

Yhä syvemmälle metsään vierivät vaunut.

Järviä pilkisti siellä täällä ja katosi jälleen. Siellä ja täällä oli risti, jonka ohi vaunut kiireesti kiitivät.

Mutta ihmeteltävällä taidolla ohjasi Rykov hevosia, jotka tottelivat jokaista ohjasten nykäystä.

Äkkiä kimmelsi avara veden pinta Dragan hämmästyneitten silmäin edessä.

Täällä ei hän ollut koskaan käynyt. Ei koskaan ollut hän ajelumatkoillaan käynyt täällä päin. Sen luuli hän varmasti tietävänsä. Täällä oli hurmaavan yksinäistä.

Viheriä ruohokenttä, joka ulottui pitkin rantaa, tarjosi lepoa.

Ainoastaan kuu, joka kuvastui leveässä joessa, käytti olevan pantu tämän seudun vahdiksi, mutta se oli mykkä vahti, kärsivällinen vahti.

- Se on Tonava — sen täytyy olla Tonava! huudahti kuningatar.

Pysäyttäkää tähän, Ivan, tässä tahdon minä vähän levähtää.

Nykäys ohjaksiin ja hevoset seisoivat hiljaa.

Seuraavalla sekunnilla hyppäsi Ivan alas kuskipenkiltä ja auttoi kuningatarta astumaan alas.

Hän nojasi Rykovin jänteviin käsivarsiin ja antoi melkein nostaa itsensä vaunuista.

- Täällä on ihmeen kaunista, vai mitä! sanoi hän puoliksi kuiskaten ja piti vielä kovasti kiinni hänen käsivarsistaan. — Ja minä luulen todellakin, että me olemme ainoat ihmiset täällä!

- Ihan varmaan, vastasi Rykov. — Ei ole yhtään taloa näkyvissä, ei nouse savu mistään.

Eikö teidän majesteettinne pelkää tällä pimeällä, yksinäisellä paikalla?

- Minäkö? En! Minä en tunne ollenkaan pelkoa, vakuutti Draga. — Ja sittehän olette te, Rykov rinnallani — eikö niin, tehän suojeleisitte minua, te kohtaisitte rohkeasti kaikki vaarat, jotka minua uhkaavat?

- Oh, tietysti minä sen tekisin, vastasi Rykov.

- Kiitos näistä sanoista! sanoi Draga, kääntyi häneen päin ja meni aivan lähelle häntä. — Minä pidän teistä, Rykov.

Minä pidin teistä heti, ensi hetkestä, kun veljeni toi teidät luokseni!

Oi, minulla on niin vähän ystäviä hovissa.

Monet salaiset viholliset minua ympäröivät.

Jos tietäisin, että te olette mies, johon minä voin luottaa, niin olisin hyvin onnellinen!

- Minä olen mies! vastasi hän, joka Tapschiderissä kutsui itseään Ivan Rykoviksi. — Teidän majesteettinne ei ole suinkaan erehtynyt minun suhteeni.

Minä olen ihminen, joka kaikissa oloissa pidän sen valan, jonka olen vannonut.

- Mutta ettehän te ole vannonut minulle mitään valaa, ette vielä ainakaan, vastasi Draga. Mutta, sepä on hurmaava ajatus. Minä otan vastaan teidän Valanne, Rykov! Polvistukaa tässä eteeni ja vannokaa uskollisuuden vala!

Hetkeäkään vitkastelematta polvistui tuo komea, hoikka mies ja nostaen kätensä juhlallisesti ylös ja katsoen tähtiin sanoi hän heleällä äänellään:

- Minä vannon, että olen valalleni uskollinen ja lupaan teille, teidän majesteettinne, että annan täällä metsässä todistuksen uskollisuudestani.

- Kiitos, Rykov! kuiskasi Draga ja kumartui hänen puoleensa.

Seuraavalla hetkellä kosketti hän huulillaan hänen otsaansa ja aivan kuin olisi hän odottanut tätä ystävällisyyttä, löi kuski nyt kätensä kuningattaren ympärille ja painoi hänet rintaansa vasten.

- Onko sinulla rohkeutta seurata minua? kuiskasi Rykov.

- Ohjaa sinä minua, kuiskasi Draga. — Minä seuraan sinua, vaikka minne, minä kuulun sinulle.

- Tule sitte! vastasi hän ja antoi hänen hitaasti vaipua maahan.

Mutta hän piti vasemman kätensä Dragan ympärillä ja tämä käsi oli kuin rautakahle hänen ruumiinsa ympärillä.

Draga oli tällä hetkellä tietämättään jo vanki.

Oikealla kädellään osoitti Rykov virtaa, jonka keskeltä näkyi jotain leveää ja tummaa.

- Tuonne pitää meidän mennä! kuiskasi hän kauniille naiselle, jonka rinnassa oli syttynyt voimakas intohimo, niin että hän oli kokonaan miehen vallassa. — Tuolla kaukana on yksinäinen saari.

Tästä rannalta löysin venheen. Anna minun viedä sinut yli tuonne toiselle puolelle!

Siellä olet sinä minun!

Hän epäröi hetken.

Häneltä ei varmaankaan puuttunut rohkeutta, mutta hän huomasi nyt, että oli liian äkkiä heittäytynyt vieraan miehen valtaan.

- Vaunut! sanoi hän, äänessä heikko vastarinta, sanoakseen vaan jotakin. — Eikö hevoset mene takaisin kotiin?

- Hevoset seisovat siinä, mihin ne ovat käsketyt seisomaan! vastasi valekuski tyynellä ja varmalla äänellä.

Ne tietävät, että niiden tulee odottaa herraansa. Mehän tulemme takasin parin tunnin perästä.

Sitte vien minä sinut heti takasin linnaan, eikä kukaan saa tietää tämän yön salaisuuksia.

- Eikö kukaan? huudahti Draga epäillen ja syvän liikutuksen vallassa, antaen katseensa upota hänen mustiin silmänsä, kuin tahtoisi hän lukea toisen sisimmän sielun. — Tiedätkö myös, Ivan Rykov, että mies ei voi tehdä häpeällisempää tekoa, kuin että hän pettää naisen, joka on antautunut hänelle?

- Minä tiedän sen ja vannon, etten koskaan petä sitä naista, jonka rakkauden olen saanut.

- Hyvä, ota minut sitte mukaasi! huudahti Draga ja heittäytyi hänen rintaansa vasten.

Niin, minä tulen kanssasi!

Tuo venhe kulettaa meidät yli Tonavan pinnan. Minä tulen mukaasi, vaikka se olisi minun turmioni!

Hän melkein kantoi Dragan venheeseen, joka oli rannalla.

He astuivat pieneen venheeseen.

Ivan Rykov tarttui airoihin.

Samassa kun venhe joutui virran pyörteeseen ja liukui alas jokea, lensi varis ruohikosta ja häiritsi epämiellyttävällä kirkumisellaan yön hiljaisuutta. Draga säpsähti.

Variksen raa'unta tuntui hänestä pahaa ennustavalta.

Hän joutui äkkiä tuskan valtaan ja kurkku tuntui kuristuvan kokoon.

Oi, mihin seikkailuun olikaan hän antautunut! Mitä, jos tämä Ivan Rykov ei ansaitseisikaan hänen luottamustaan! Tai vielä pahempaa, jos hän olisi vaarallinen, ilkeä, halpamainen ihminen, ehkä murhaaja, joka aikoi murhata hänet saadakseen hänen koristeensa, jotka hänellä oli päällään tai hänen kullalla täytetyn kukkaronsa.

Silloin, silloinhan hän olisi hukassa! Sillä venhe keinui jo keskellä virtaa ja aallot kulettivat sitä kiireesti, kuin olisivat ne olleet saksalaisen nöyriä palvelushenkiä, laajan, mustan virran yli saarta kohti.

Venheen pohja karusti jo saaren rantahiekkaa vasten ja Dragan seuralainen kääntyi kuningattaren puoleen sanoen:

- Me olemme perillä!

Hän tarjosi Dragalle kätensä auttaakseen häntä ylös venheestä.

Mutta Draga seisoi liikkumattomana.

- Mikä saari tämä on? kysyi hän. — Eikö täällä todellakaan asu ketään.

- Ei, ei yhtään ihmistä, vakuutti kuningattaren seuraaja. — Muuten en totisesti olisi tuonut teidän majesteettianne tänne.

- Mutta onko se aivan varma? kysyi Draga levottomana. — Ehkä noiden tummien pensasten takana väijyy ryöväreitä, ehkä noiden vanhojen puiden takana on meidän turmiomme?

- Ryöväreitä? vastasi mies hymyillen. — Kuningas Aleksanterin kunniakkaan hallituksen aikana ei kai Serbiassa enää olekaan ryöväreitä.

- Siinä erehdyt, ystäväni, vastasi hänelle Draga, ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Tosin on kuningas Aleksanteri tehnyt paljon hyvää sittekun hän astui isänsä valtaistuimelle, mutta ei hänen ole kuitenkaan onnistunut lopettaa ryöstöjä Serbiassa.

Varsinkin löytyy mies, jonka nimi on pelätty niin laajalla alalla, kuin Serbian kieltä puhutaan, mies, jonka pelkällä nimellä äidit pelottavat lapsiaan.

En ole koskaan nähnyt häntä, enkä tahdokaan, että hän koskaan tulisi tielleni.

Se mahtaa olla hirmuinen ihminen, se Mustain vuorten ryöväri, Demeter
Banjaluki.

Komean miehen kasvoilla heitti kuu loisteensa. Hän oli liikkumaton kuin kuvapatsas.

Ei värähdystäkään hänen kasvoillaan, ei hymyä hänen huulillaan.

Tyyneesti ja lujasti katsoi hän kuningattareen.

Mutta seuraavalla hetkellä meni hän lähelle Dragaa, löi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet ylös venheestä.

- Ja etkö sitte luule, kuningatar Draga, kuiskasi hän puoliääneen, että minä voisin suojella Banjalukia vastaan?

Oh, tulisipa hän vaan, niin saisi hän nähdä, että tässä on vastustaja hänen veroisensa!

Sillä minä olen yhtä rohkea kuin tuo Demeter Banjaluki, yhtä vahva kuin hän.

Minä voisin ehkä tulla yhtä rajuksi ja vaaralliseksi kuin hän.

Ennenkuin kuningatar vielä ennätti vastata, oli mies nostanut hänet venheestä ja hyppäsi rannalle pitäen häntä käsivarsillaan.

Hän kantoi Dragaa ja tämä tunsi, kuinka hänen jäntevät käsivartensa kiertyivät hänen ympärilleen ja kykenivät kyllä suojelemaan häntä.

Ne silmäykset, jotka Rykov heitti mustista silmistään, olivat hänestä kyllin voimakkaat sokaisemaan jokaisen, joka tällä hetkellä yrittäisi lähestyä häntä.

Tämä intohimoinen nainen, jossa itsessään oli niin paljon tahdonvoimaa, tunsi olevansa turvassa voimakkaan miehen suojassa ja sai rohkeutta hänen itsetietoisista sanoistaan.

- Minne sinä kannat minut? kuiskasi hän Rykoville, kun tämä juoksi yhä kauvemmas saarelle.

- Sinne, missä saamme olla yksin! Tai ehkä et tahdo olla yksin minun kanssani?

Draga hiipi aivan lähelle häntä, mikä oli selvänä vastauksena.

- Tuonne! huudahti hän, osoittaen erästä vanhaa muuria, joka aavemaisena nousi kuutamossa jonkun matkan päässä heistä. — Tuolla voimme olla huoletta.

Se on vanha raunio. Se on asumaton, eikä sinne ihmisjalka koskaan astu.

Siellä ei ole todistajia, ei ihmissilmää, joka meitä huomaa, ei korvaa, joka kuulee kuiskeemme!

Draga antoi hänen viedä itsensä.

Salaisesti myönsi hän itselleen, että tämä oli todellakin uskallettu seikkailu, johon hän oli antautunut.

Mutta hänellä ei ollut enää valtaa itsensä yli.

Rykov oli tullut eräälle ovelle vanhassa tornimuurissa.

Se oli vaan vedetty kiinni.

Hän potkaisi sen auki jalallaan ja osoitti kapeata porrasta, joka vei torniin.

Kylmä, ummehtunut ilma löi vasten Dragan kasvoja.

Hän kuuli epäilyttävää ratinaa, jonka luultavasti sai aikaan joku yöllinen eläin, joka siellä oleksi.

Hän voitti vastenmielisyyden, joka tahtoi häneen hiipiä.

Sen sijaan hiipi hän lähemmä Rykovia ja antoi tämän viedä hänet ylös portaita.

Rykov riensi eteenpäin hänen kanssaan pitkin kivitettyä käytävää.

Sen päässä oli ovi, jonka hän taas aukaisi ja nyt he olivat eräässä tornikamarissa, jonka kapeat ikkunat olivat rautaristikolla peitetyt, mikä muistutti vankilaa.

Mutta Rykov ei antanut hänelle aikaa kysymyksiä tekemään, miettimään eli antautumaan synkkäin aavistusten valtaan.

Nopealla liikkeellä veti hän Dragan puoleensa.

Mutta hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat, hänen verensä ei virrannut suonissa entistään nopeammin.

- No suutele minua sitte! kuiskasi Draga hänelle.

Unohda, että minä olen sinun hallitsijasi, nyt olen minä vaan nainen, enkä tahdo olla muuta kuin sinun omasi!

Kuningatar Draga on sinun!

- Niin, hän on minun! huudahti vale-saksalainen äkkiä äänellä, joka tunkeutui Dragan korviin kuin pasuunan ääni ja pani hänet värisemään.

Hän kuuluu minulle enemmän kuin hän itse aavistaakaan!

Sillä hän meni niin kiltisti siihen ansaan, jonka hänelle viritin.

Draga päästi huudon.

Saksalaisen sanat, joita ei enää lausuttu vieraalla murteella, vaan puhtaalla, sujuvalla Serbian kielellä, synnyttivät hänessä kamalan aavistuksen.

Hänen silmänsä jäivät selälleen ja saivat kauhun ilmeen.

- Ihminen! huudahti hän. Kuka sinä olet? Mitä uskallat sinä tehdä?

Vaikka Draga oli kauhun vallassa, ei hän kumminkaan kadottanut mielenmalttiaan. Hän ei ollut sellainen luonne, joka helposti antautuu.

Hän ojensi itsensä suoraksi ja katsoi häneen käskevällä ilmeellä.

- Etkö tiedä, että se, mitä nyt sanoit, maksaa sinun elämäsi.

Minä olen Draga, Serbian kansan kuningatar, kuningas Aleksanterin puoliso, ja voi sinua, Ivan Rykov, kun minä huomenna tulen vapaaksi! Silloin —

Hirvittävä nauru kaikui kalpean miehen suusta ja pani Dragan vaikenemaan.

Se nauru oli kuin kuolemantuomio.

- Sinä et pääse huomenna vapaaksi, Draga Maschin! huusi vale-saksalainen hänelle. Ja Serbian kuningattarena olet jo tarpeeksi ollut!

Minun sormeni syhyvät — ne tahtoisivat karata sinun kaulaasi, Draga Maschin, ja äkkiä nousee minussa ajatus, että tekisin Serbialle hyvän työn, jos kuristaisin sinut kaikessa hiljaisuudessa ja hautaisin sinut saarelle.

- Armoa! Elä tapa minua! huusi Draga.

Mieletön kauhu valtasi hänet, kun hän näki sen suuren miehen säkenöivine silmineen tulevan vastaansa kädet ojossa, kuin aikoisi hän heti panna toimeen hirvittävän uhkauksensa.

Hän putosi polvilleen hänen eteensä, kuin kokonaan toinen, säikähtynyt ihminen ja katsoi vapisten hänen puoleensa, hän, joka vielä hetki sitte oli niin ylpeästi kerskannut olevansa Serbian ylhäisin nainen, jota ei kukaan edes katseillakaan uskaltanut lähestyä.

Mutta seuraavalla hetkellä ojensi mies itsensä suoraksi ja seisoi suorana kuin kynttilä.

Hän hengitti syvään pari kertaa, sitte laskeutui taas jäätävä kylmyys yli koko hänen olentonsa.

- Vapisetko, kun näet olevasi niin lähellä kuolemaa? huudahti hän äänessä halveksimisen sävy. — Ei, elä pelkää en minä tapa sinua.

Minä jätän sinut sellaisen kohtalon käsiin, joka on paljon pahempi kuin kuolema!

Nyt tointui Draga jälleen. Vielä kerran kokosi hän kaikki voimansa.

Hän koetti pehmittää tämän miehen sydäntä. Olikohan koskaan ollut miehen sydäntä, joka olisi voinut vastustaa hänen kyyneleitään, hänen hyväilevää ääntänsä tai niitä petollisia sanoja, joita hän taisi kuiskata.

— Kuule minua sinä ihmeellinen ihminen! kuiskasi hän, ja kyynel toisensa perästä putosi hänen poskilleen. — Minä en tiedä kuka sinä olet, en tiedä, millä olen ansainnut vihollisuutesi. Sano se minulle! En ole koskaan ennen nähnyt sinua, enkä ole siis voinut tehdä sinulle mitään pahaa.

Ehkä olen tehnyt pahaa jollekin, joka on sinua lähellä.

Mutta olkoon tämä kuka tahansa, niin voi kuningatar Draga hyvittää sen, mitä Draga Maschin on rikkonut.

Mutta mistä tulet sinä ja mikä toi sinut minua hoviini?

- Kukako toi minut luoksesi? huudahti kalpea mies nauraen. — Sen teki sinun oma veljesi.

Mutta älä suutu häneen siltä! Se tyhmeliini ei tiennyt mitä teki, sillä minä petin hänet.

Ja tahdotko todellakin tietää, kuka minä olen? No kuule sitte: Puhuit äsken eräästä miehestä, jonka nimi yksistään riitti peloittamaan lapsia, joka pani naiset kauhun valtaan ja miehet vapisemaan, henkilöstä, joka johti ja vallitsi Serbiassa yhtä esteettömästi kuin sinun näin nolosti petetty puolisosi, miehestä, joka on kuningas metsissään, vapauden kuningas, toiminnan kuningas — juuri se mies olen minä, Demeter Banjalukiksi minua kutsutaan, Mustain vuorten ryöväriksi.

Parahtaen painui Draga taaksepäin, kun tämä kammottava nimi kaikui hänen korvissansa.

Hänen muutoin niin voimakas luonteensa oli järkytetty juuriaan myöten.

Hänestä tuntui, että hän oli pyörtymäisillään, mikä ei ollut hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut.

Hänen silmissään musteni.

Hän pyörtyi! Päänsä vaipui hitaasti alaspäin ja valkoinen otsa kävi kylmään kivilattiaan siinä huoneessa, johon ryöväri oli hänet vienyt.

Kuinka kauan hän sillä tavoin makasi polvillaan paljaalla lattialla, musta tukka hajallaan, sitä ei hän itsekään tiennyt, kun hän taas nousi ylös.

Hän ei uskaltanut katsella ympärilleen. Mutta kun hän vihdoinkin teki sen, oli hän yksin ja ovi oli suljettu.

YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.

Wieniläinen ihmiskauppias.

Demeter Banjaluki meni takasin rannalle, johon hän oli jättänyt venheensä.

Kun hän lähestyi pajupensaita, taipuivat ne kahtia ja miehen pää näyttäytyi kuun valossa, joka juuri tuli näkyviin repaleisten pilvien lomasta.

Se, mikä tässä miehessä enin pisti silmiin, oli, että hänellä ei ollut ollenkaan hiuksia.

Kallo oli sileä, kuin olisi se partaveitsellä ajettu.

Kasvoista pisti esiin pitkä, terävä nenä, joka ehdottomasti muistutti ryöstölinnun nokkaa.

Silmät olivat viekkaat, vedenharmaat.

Nämä silmät katselivat nyt ystävällisesti Demeter Banjalukia.

Tämä kuuli nimeään mainittavan ja pysähtyi.

- Tekö se olette, Matias Sperber? Hyvä, että tulitte aikanaan!

- Kuten tiedätte, Demeter Banjaluki, olen minä aina paikallani, vastasi Matias Sperber, ryömien pajupensaasta ja ojentausi täyteen pituuteensa — kun on kysymys rahojen ansaitsemisesta!

Teidän kanssanne on minun siis tehtävä se kauppa, jonka tähden tulin tänne.

Ne herrat Belgradissa, joiden luo juutalainen Mandelblüt neuvoi minua, eivät sanoneet mitään muuta kuin että minun tänään, hämärän tultua, oli ilmestyttävä tänne kuolleitten saarelle.

Täällä annettaisiin minulle tarkempia tietoja.

- Mutta, kyllä kai ne teille sanoivat, millaisesta kaupasta on kysymys? kysyi Demeter Banjaluki.

- No niin, kyllä he viittailivat siihen suuntaan, että minä täältä saisin kauniin naisen, jonka saisin ottaa mukaani Wieniin.

- Ja kuka se nainen on, joka täällä annetaan teidän käsiinne, ovatko ne herrat siellä Zornin talossa siitä puhuneet?

- Ei sanallakaan! vakuutti naisten kauppias. — Eikähän se minua itse asiassa liikutakaan, kuka hän on ja mikä hänen nimensä on.

Jos hän vaan vapaaehtoisesti seuraa, niin —

- Entä jos ei hän seuraisi teitä vapaaehtoisesti, kysyi Banjaluki — luopuisitteko sitte loistavasta kaupastanne!

Ennenkuin te vastaatte minulle, tahdon sanoa teille, ettette elämässänne ole nähnyt kauniimpaa naista.

- Se kuuluu joltakin! sanoi Sperber ja hieroi käsiään tyytyväisesti myhäillen.

No, jos ei hän seuraa minua vapaaehtoisesti, niin on kyllä keinoja, joilla hänet taivutetaan vastoin tahtoansakin.

Minulla on mukanani kaksi kovakouraista miestä, joihin voin ehdottomasti luottaa.

Sillä minä olen jo aavistanut, että tässä on kysymys naisen ryöstöstä.

Se on tosin ilkeä juttu, sillä jos se tulisi ilmi —

- Tuhat tulimmaista, saatte uskoa, Demeter Banjaluki, että meitä tyttökauppiaita ahdistetaan nyt kuten verikoiria ja uhataan, että meidän liikkeestämme tehdään loppu.

Se tahtoo sanoa, meidän täytyy olla varovaisempia ja taitavampia kuin koskaan ennen.

- Mutta vaikka kukistaisivat kaikki muut, — Matias Sperberiä eivät ne saa kiinni!

Ne tekevät hyväkseni enemmän kuin tarvitseisikaan ja jos minulle joskus kävisi hullusti, niin järjestävät ne kyllä taas asiani.

Siis, puhu suoraan, Demeter Banjaluki, kenestä on nyt kysymys?

Enpä olisi koskaan luullut tällä saarella löytäväni ihmistä, kaikista vähimmän tyttöä eli naista, joka kelpaa minun liikkeeseeni!

- Näettekö tuon vanhan tornin tuolla kaukana? kysyi Demeter Banjaluki.
— Menkää sinne! Ovi on vaan kiinni lykätty ja helposti pääsette sisälle.

Sitte on ylhäällä katon rajassa toinen ovi, ette voi erehtyä, siellä löytyy vaan se ovi.

Se ovi avataan tällä avaimella.

Tätä sanoessaan jätti ryöväri tyttökauppiaalle sen avaimen, jolla hän oli sulkenut Dragan vankeuteen.

- Siinä huoneessa, johon sitte tulette, löydätte nuoren, kauniin naisen.

Viekää hänet heti pois saarelta, vielä tällä tunnilla pitää teidän viedä hänet alukseenne, ja sitte menetätte oman nahkanne, jos ette niin pian kuin mahdollista lähde saaliinenne Serbiasta ja pakene Itävaltaan.

Kuinka sitte voitte viedä hänet Wieniin, ilmaisematta itseänne, se on teidän oma asianne.

Mutta teidän täytyy valmistautua siihen, että hän tekee kovaa vastarintaa.

- Vastarintaa? tirskui Matias Sperber ja veti pitkää nenäänsä. — Ha, ha, sellaista minä en pelkää.

Vastarinta voidaan kukistaa.

- Elkää olko liian varma, Sperber, jatkoi Demeter Banjaluki — tämä nainen panee kaikki voimansa liikkeelle päästäkseen irti teistä.

Hän lupaa teille suuria palkinnoita, joita hän sitte tietysti ei voi maksaa.

- Tuo tunnetaan kyllä! — Semmoiseen ansaan en minä tartu.

- Hän sanoo myöskin olevansa hyvin vaikuttava henkilö.

Vihdoin väittää hän suorastaan olevansa Serbian kuningatar.

- Ha, ha! Silloin sanoisin minä hänelle, että hän on hullu! sanoi Sperber nauraen täyttä kurkkua. — Serbian kuningatar tällä yksinäisellä saarella — ha, ha, se on oivallista!

- Sanokoon hän teille mitä tahansa, houkutelkoon teitä millä tahansa päästämään itseään irti, niin olkaa järkähtämätön, Sperber, muuten syöksette itsenne perikatoon!

Sillä sen minä sanon teille, että samalla kun tämä nainen pääsee vapaaksi, koettaa hän kaikkia keinoja kostaakseen teille, eikä vaan teille, vaan minullekin, joka saatoin hänet teidän käsiinne.

- Siitä asiasta saatte olla huoletta, vakuutti tyttökauppias. — Minun käsistäni ei pääse kukaan, jonka minä kerran olen saanut kynsiini.

- Mutta me emme ole vielä puhuneet siitä, mikä on tärkeintä. Minkä hinnan tahdotte?

Wieniläinen mies otti tätä sanoessaan esille nahkakukkaronsa, jota hän kantoi vitjoissa kaulassaan ja avasi sen, jolloin Demeter näki, että se oli täynnä kirkasta kultaa.

Mutta ryöväri ei ojentanut kättään niitä ottamaan.

Päinvastoin astui hän inhoten askeleen taapäin ja sanoi tyytymättömällä äänellä:

- Olenko sitte pyytänyt teiltä rahoja? Jumala varjelkoon minua ottamasta penniäkään! Suojelushenkeni nimessä, en penniäkään tahdo käteeni!

Matias Sperber kohautti välinpitämättömästi olkapäitään, pani rahapussinsa kiinni ja pisti takin alle.

- Sen parempi, sanoi hän, sitte säästän minä rahani ja saan tavaran ilmaiseksi.

Teillä on siis nähtävästi muita syitä päästä erillenne tästä naisesta!

Niin, niin älkää valehdelko minulle, minä olen ihmistuntija.

Kun joku henkilö ei tahdo maksua siitä, mitä hän tekee, niin tekee hän sen jostain muusta syystä, joka on arvokkaampi kuin raha.

- Olkoon niin! myönsi Demeter. — Mutta minä luulen, että on parasta lopettaa nyt tämä keskustelu.

Minä lähden nyt saarelta, toimikaa reippaasti ja päättävästi Matias
Sperber!

- Kyllä, olkaa huoletta!

Luuletteko, että tulen toimeen yksin hänen kanssansa, vai otanko miehet mukaani, jotka odottavat minua venheessä tuolla pensasten takana?

Saatte uskoa, että ne ovat reippaita miehiä, joiden kyvystä olen varma; ne ovat tehneet monta hyvää saalista minun kanssani.

- Minä luulen, että on parasta, että ensin yksin koetatte, vastasi
Demeter. — Pankaa suukapula ja sitokaa kädet!

- Tämä on tehty minuutissa ja sitte ei hän voi enää tehdä vastarintaa.

- Kantakaa hänet sitte venheeseenne. —

Mutta oletteko ajatellut, kuinka saatte hänet mukaanne Wieniin?

- Oh, se käy kuin tanssi! vastasi Sperber. — Minä en voi kulkea rautatiellä, sillä rautatiematkalla tytöt, joita kuletetaan Serbiasta, — minulla on niitä jo seitsemän kappaletta ansassa — voisivat tulla yhteyteen matkustavaisten kanssa ja siitä voisi tulla ikäviä paljastuksia.

Siksi käytän minä aina Serbiassa pientä höyrylaivaa, jonka vuokraan
Wienistä ja jonka miehistö on vannonut kuuliaisuutta.

Me kuljemme siis alas Tonavaa, Budapestin ohi, Rantaportin kautta
Belgradiin.

Kaupungin lähellä on minulla pieni höyrylaivani, joka näyttää olevan siinä puita lastaamassa, ja kun viranomaiset tulevat laivalle, selitän minä, että olen ostanut puita teidän rikkaista metsistänne.

Ne seitsemän lintua ovat jo laivassa ja kun nyt olen saanut kahdeksannen venheestä höyrylaivaan, silloin nostetaan höyry ja mennään taas virtaa ylös ja — minun tavarani on tallessa.

Nämä tiedot tyydyttivät Demeteriä täydellisesti.

- Me olemme siis yhtä mieltä! muistutti Demeter.

Mutta ennenkuin eroamme, tahdon sanoa teille vielä viimeisen sanan! Jos elämänne on teille kallis, Matias Sperber, niin elkää tulko enää koskaan tälle saarelle, kun kerran olette lähteneet täältä tämän naisen kanssa!

Sen, joka astuu tälle saarelle, täytyy kuolla Demeter Banjalukin oman käden kautta.

Odottamatta vastausta, juoksi ryöväri pajupensaikkoon ja minuuttia myöhemmin oli hän venheessä, jolla hän ja Draga olivat tulleet saarelle.

Matias Sperber katsoi ivallisesti hänen jälkeensä.

- Narri! sanoi hän käheällä äänellänsä. — Minä olisin maksanut hänelle vähintäänkin tuhat frangia, ja nuo hän lykkäsi luotansa!

Näin sanoen kääntyi Matias Sperber ympäri ja meni pajupensasten ohi. Hän kulki sitä taloa kohti, missä Cyrilla muori ja Sylva asuivat ja jonka katon alla Demeter Banjalukin sydämellisesti rakastettu tytär nukkui viattomuuden levollista unta.

NELJÄSKYMMENES LUKU.

Kaksi sutta ja yksi lammas.

Samassa kuin toiselta suunnalta Matias Sperber meni pientä, rauhallista taloa kohti, missä Cyrilla ja Sylva elivät yksinäistä, tyyntä elämätään, liikkui toisella puolen mies samaa päämäärää kohden.

Tällä miehellä oli metsästäjän puku.

Komea jahtikivääri riippui hienossa kannattimessa vasemmalla olkapäällä.

Mitähän mies aikoi metsästää tällä yksinäisellä, Tonavan saarella?

Olikohan vaan metsästysinto ajanut hänet tälle hiljaiselle saarelle, vai oliko se muu halu, joka aiheutti tämän seikkailun?

Muutamia minuutteja sitte oli hän noussut venheestä noin viiden sadan askeleen päässä siitä paikasta, josta Demeter Banjaluki samaan aikaan läksi venheessään.

Varovasti oli hän silloin katsellut ympärilleen joka suunnalle ja vasta sitte kun oli päässyt varmuuteen siitä, ettei yhtään ihmistä ollut läheisyydessä, oli hän hiljaa, kuin peto, hiipinyt eteenpäin vanhojen leppien alla.

Hänen silmänsä, jotka loistivat vastenmielisesti, olivat suunnatut pientä taloa kohti.

Kuu, joka nyt taas puikahti esiin pilvien takaa, valaisi metsästäjän kasvot.

Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen.

- Kaikki on hiljaa, mutisi hän, — ei siis mitään vaaraa.

Ja vaikka tietäisinkin, että vaara on lähellä, niin en antaisi sen estää itseäni vihdoinkin tulemasta sen suloisen tytön läheisyyteen, jotta näkisin hänet kasvoista kasvoihin.

Tähän asti olen vaan hyvän kiikarini avulla voinut häntä katsella, kun hän on kulkenut rannalla tai kylpenyt.

Oi, minä en saa sitä ajatella, minä en saa uudestaan loihtia sitä kuvaa sieluni silmien eteen!

Minä luulen, että tulen suorastaan hulluksi, kun ajattelen sitä hetkeä!

Kuka hän on! Asuuko hän todellakin tässä talossa?

Vartioiko häntä todellakin se vanha nainen, jota hän kutsuu äidikseen?

Ha, ha, olipa se oiva ajatus, kun pistin pienen kirjelapun tälle kaarnan palaselle!

Ja se suloinen lapsi osoitti olevansa täydellinen Evan tytär.

Hän otti kirjeeni, luki sen, vieläpä vastasikin.

Sillä tavoin sain tietää, ettei saarella ole yhtään miestä, joka voi häntä vartioida.

Joka sana, jonka hän minulle kirjoittaa, henkii suloista viattomuutta.

Nyt oli hän joutunut erään ikkunan luo, joka oli pari askelta maasta.

Kun saaren asukkailla ei ollut mitään pelkoa kuuntelijoista eikä vakoojista, niin ei ikkunan edessä ollut uutimia eikä luukkuja.

Nicodemin ahnaat silmät saivat siis esteettömästi tunkeutua siihen huoneeseen, jossa luonto oli kasvattanut yhden puhtaimmista enkeleistään.

Sillä tässä erittäin yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa oli Sylva uneksinut lapsuuden unelmansa, kasvanut tytöksi ja neidoksi.

Kaikki ne rikkaat kauneuden aarteet, joilla luonto oli hänet lahjonut, olivat kuten unessa langenneet alas Demeter Banjalukin tyttärelle.

Kuukin tunki samaan aikaan katseensa neidon makuuhuoneeseen, sama kuu, joka niin usein lainaa valonsa nuorille sydämille, jotka muutoin eivät voi lähestyä toisiaan.

Nicodem säpsähti.

Tuolla vastapäätä seinän vieressä oli satumaisen kauniisti järjestetty vuode.

Tämän saaren asukkaat näyttivät olevan ihmeellisiä ihmisiä, joilla oli toisellaiset elämäntavat kuin muilla ihmisillä.

Yksinkertaisesta puusta tehty sänky oli peitetty turkkilaisella matolla ja sen päälle oli pantu useita silkkipatjoja.

Tällä vuoteella, jonka Demeter Banjaluki rakkaalla kädellä oli järjestänyt tyttärelleen, uinui Sylva koko neitseellisessä kauneudessaan, peitteenä hieno, valkoinen silkkipeitto, josta hänen tummat kiharansa jyrkästi erosivat.

Hienolla peitolla näkyivät ruumiin hurmaavat muodot niin selvästi, kuin olisi vaan hieno huntu ollut levitetty sen yli, ollen samalla peittävä ja läpinäkyvä.

Hymy leikitteli Sylvan huulilla.

- Ehkä hän uneksii minusta? kuiskasi Nicodem itsekseen vapisevalla äänellä. — Sillä totta puhuen voin panna pääni pantiksi, että olen ensimäinen mies, joka on astunut tämän nuoren olennon tielle.

Mutta, nyt minä herätän hänet! Hän nukkuu yksin näen minä!

Siitä juuri olin hiukan huolissani, jos vanhus nukkuisi samassa huoneessa hänen kanssansa.

Mutta Jumalan kiitos, niin ei näy olevan laita!

Eteenpäin siis!

Hän nosti kätensä ja naputti hiljaa ikkunalle.

- Sylva! huusi hän sitte puoliääneen. — Sylva, herää! Minä se olen metsästäjä, joka on sinulle lähettänyt tervehdyksensä.

Nukkuva säpsähti vuoteellaan, kuullessaan ihmisääntä.

Mutta hän luuli vaan uneksivansa.

Sillä hän levitti kätensä, hänen rintansa kohosi ja uneksiva ääni tunkeutui hänen huuliltaan.

- Sylva! huusi Nicodem vielä kerran. — Rakas, armas olento herää!

Hiljaa huudahtaen nousi Demeterin tytär ylös vuoteellaan.

Hän heitti silmäyksen ikkunaan päin.

Sitte vaipui hän takaisin vuoteelle ja veti silkkipeiton leukaan asti.

- Oletko vihainen minulle, kaunis Sylvani, että uskalsin näin lähestyä sinua? kysyi Nicodem, viettelijä, joka hyvin tunsi sen kielen, joka löytää tien nuorten, kokemattomain tyttöjen sydämiin.

Sano sana ja minä menen, enkä tule enää koskaan, koskaan takaisin!

Mutta jos pidät minusta hiukkasen, jos minun lämpimät rakkauden rukoukseni ovat liikuttaneet sinun sydäntäsi, niin — tule sitte hetkeksi ikkunaan ja anna minun katsella sinun armaita kasvojasi!

Syntyi minuutin hiljaisuus. Silloin kuului hiljainen, vapiseva ääni.

- Käänny pois, niin minä tulen ikkunaan!

Nicodem totteli. Hän kääntyi pois ja antoi hänen heittää hameen yllensä.

Mutta Sylva ei ottanut edes niin paljon aikaa, että olisi pannut sukat ja kengät jalkaansa.

Ehkä hän myös pelkäsi, että äiti Cyrilla, joka nukkui seinä seinässä hänen kanssaan, heräisi, jos hän kulkisi kengät jalassa lattialla.

Niin hiljaa kuin mahdollista hiipi hän ikkunan luo ja avasi sen yhtä viattomasti kuin lapsi, joka ei tiedä, että susi seisoo tuolla ulkona ja tahtoo repiä sen kappaleiksi.

Ja koko hänen sielunsa viattomuus ilmeni siinä huudahduksessa, jolla hän ensin tervehti Nicodemia.

- Tuon näköinenkö sinä siis olet! kuiskasi hän katsoessaan viekkaan miehen kasvoihin, jotka hymyillen häntä tarkastivat. — Sinä olet hyvän näköinen!

- Ja sinä olet hurmaavin olento, jota silmäni koskaan ovat nähneet, vastasi Lunjevica. Sinun rinnallasi täytyy kaiken vaaleta, itse ruusunkin.

- Elä puhu pahaa ruusuista! sanoi Sylva. — Minä rakastan ruusuja.

- Ja minä myös niitä rakastan, siksi rakastan sinuakin, sinä ruusujen suloinen sisar! vastasi Lunjevica, joka juuri muisti lukeneensa sellaisen lauseen eräästä ranskalaisesta romaanista ja oli hän silloin paljon pitänyt siitä.

- Sinä olet kirjoittanut minulle niin helliä sanoja, jatkoi Sylva, että ne tulivat luokseni kuin tervehdys vieraalta maalta.

- Maailma on sinulle vielä vieras, lapsi raukka, joka olet tuomittu aina asumaan tällä yksinäisellä saarella!

Mutta kerran saat oppia tuntemaan maailmaa, ja kaikki sen ilot ja loiston. Sen vannon sinulle. Oi, minulla on niin paljon sanottavaa sinulle, rakas tyttöni, päästä minut sisälle!

Saanko tulla ikkunasta luoksesi?

Ja hän oli sennäköinen, kuin aikoisi hän ilmaa Sylvan suostumustakin panna aikeensa toimeen.

Mutta Sylva ei väistynyt ikkunasta, vaan sanoi äkkiä hänelle:

- Ei, sitä et sinä saa tehdä.

Minä olen luvannut äiti Cyrillalle, etten koskaan päästä vierasta ihmistä meidän taloomme. Hän arveli, että se saattaa olla varas.

- Tahdotko sitte ajaa minut pois? huudahti Nicodem teeskennellyn epätoivoisella äänellä. — Oi Sylva, minä olin kuvitellut, kuinka ihanaa olisi, jos joskus saisin laskea käteni sinun vyötäisillesi ja katsoa sinun silmiisi.

Mutta täällä en voi sanoa sinulle kaikkea.

Päästä minut sisälle, tee minut onnelliseksi!

Sylva mietti hetkisen. Tämä hetki ratkaisi hänen kohtalonsa.

- Minä tulen luoksesi neljännestunniksi, sanoi Sylva viivytellen. —
Näetkö tuota vanhaa tornia tuolla?

Tätä sanoessaan osoitti hän Janitschartornia, jonka korkea, turkkilaisen puolikuun koristama kupooli kohosi ikivanhain puiden takana.

- Tuotako rauniota tarkoitat? vastasi Nicodem. — Kyllä sen näen. Mutta mitä sillä tarkoitat?

- Siellä tahdon tavata sinua.

Siellä on hiljaista, siellä voit sinä sanoa minulle kaikki, jonka katsot välttämättömäksi minulle uskoa.

Minä annan sinulle avaimen.

Sillä pääsee tornin kupoolihuoneeseen. Odota minua siellä! Minä puen ensin päälleni, mutta niin pian kuin se on tehty, tulen heti sinun luoksesi!

Kuinka riemuitsikaan roistomainen viettelijä kuullessaan nämä sanat!

Tuolla hiljaisessa tornissa tahtoi tyttö tavata häntä. Oivallista! Tämä oli paljon enemmän, kuin hän oli odottanutkaan.

Sillä tuolla vanhan tornin hiljaisessa kammiossa olisi tyttö hänen omansa, hänen täytyisi olla!

Kun hän sitte kerran oli langennut — haa — silloin pikku karitsa kyllä kesyyntyisi, kuten niin moni muukin!

Sylva vetäytyi pois ikkunasta ja meni hakemaan avainta, joka riippui seinällä muiden joukossa.

Hän ojensi Nicodemille avaimen, jonka tämä otti ahnain käsin.

- Äiti Cyrilla on oikeastaan kieltänyt minua astumasta torniin, sanoi hän — ja hän on ennustanut, että onnettomuus kohtaa minua, jos joskus olen tottelematon.

Ja kuitenkaan, lisäsi hän vienolla, sydämellisellä äänellä — en voi vastustaa kiusausta pitää käsiäni sinun käsissäsi.

Mene nyt, minä tulen perästä.

- Kiitos, herttainen tyttö! kuiskasi Nicodem. — Elä nyt ajattele sitä, mitä äiti Cyrilla on sanonut!

Vanhat ihmiset ovat niin konstikkaita ja heidän ennustuksensa eivät ole penninkään arvoiset.

Elä anna minun odottaa liian kauvan! Minä palan halusta saada tavata sinua.

Hyvästi siksi kun olemme kahden kesken!

Sylva seisoi ikkunassa, kunnes oli varma siitä, että hän oli tullut torniin.

Silloin meni hän pois ikkunasta ja istuutui jakkaralle alkaen panna jalkaansa sukkia ja kenkiä.

- Teenköhän ehkä väärin? kuiskasi hän sitä tehdessään itsekseen. — En, en varmaankaan!

Tyttö keskeytti äkkiä puheensa.

Joku varjo ikkunassa näkyi huoneeseen.

Olikohan metsästäjä tullut takaisin?

Ehkä hän ei ollut saanut auki tornin ovea tai oli mahdollisesti joku muu vastoinkäyminen tullut?

Sylva nosti päätään.

Samassa pääsi häneltä heikko huudahdus ja hän hyppäsi ylös tuoliltaan.

Avonaisessa ikkunassa seisoi jo mies ikkunalaudalla.

Mutta se ei ollut metsästäjä, vaan eräs toinen, pitkä laiha mies, jolla oli linnun kasvot ja ilkeät silmät, jotka katsoivat uteliaasti ja ivallisesti häneen.

- Kuka te olette? Mitä tahdotte? huudahti Sylva vapisevalla äänellä.

Äiti Cyrilla herää! Oi — mitä pahaa olen minä tehnyt teille?

Nämä Sylvan sanat katosivat puolittain tiheään huiviin, jonka Matias Sperber, tyttökauppias — sillä hän se oli, joka nuolennopeudella oli juossut tytön makuuhuoneeseen — heitti yli onnettoman tytön pään ja hartioiden.

Ryöstölintu ei hyökkää nopeammin saaliinsa kimppuun kuin tämä mies hyökkäsi Sylvan päälle.

Ruumiinsa painolla oli hän syössyt Sylvan kumoon.

Nyt oli hän polvillaan tytön päällä ja tukahutti huivilla hänen valituksensa ja rukouksensa.

Armotta sitoi hän hänen kätensä ja jalkansa.

Sitte otti hän saaliinsa ja hyökkäsi ulos ikkunasta.

Hän juoksi rajusti kantaen tytön saaren yli rantaan.

Kun hän tuli alas pajupensasten luo, päästi Matias Sperber lyhyen vihellyksen.

Heti vastattiin tähän merkkiin alhaalta rannasta.

Kaksi villin näköistä miestä riensi esille.

- Heti täältä! kuiskasi Matias Sperber. — Onko venhe kunnossa?
Toimittakaa tämä venheeseen ja sitte heti laivaan!

Pelkään vähän, että hänen ensimäinen huutonsa herätti takaa-ajajia!

Puoli minuuttia myöhemmin oli onneton Sylva makaamassa venheen pohjalla, jota molemmat miehet soutivat voimakkailla käsillä.

Venhe pistäytyi Tonavan virtajuopaan ja kulki nopeasti virran mukana.

Matias Sperber istui ruorissa ja katsoi alas olentoon, joka makasi hänen jaloissaan ja jonka kasvot vielä olivat huivin peitossa.

Olen nähnyt häntä vaan sekunnin ajan, mutisi hän, mutta sen tiedän, että hän on kaunein tyttö, mitä olen tavannut.

Niin, Demeter Banjaluki, minulla on todellakin syytä olla sinulle erittäin kiitollinen.

Ja vaikka olisit pyytänyt kymmenen tuhatta frangia tästä naisesta, niin olisin maksanut sinulle sen summan, jos vaan olisin ensin saanut nähdä hänet.

Ei kauan viipynyt, ennenkuin pikku venhe pysähtyi erään höyrylaivan sivulle, joka oli ankkurissa Belgradin ulkosatamassa.

Nuoraportaat laskettiin laivasta ja niitä myöten kiipesi Matias Sperber ylös kauniin saaliinsa kanssa ja katosi sen kanssa heti alas kajuutaan.

- Nyt vapautan sinut silkkihuivistasi! huudahti Sperber ja avasi auki huivin, johon Sylvan pää oli ollut käärittynä. — Sillä nyt olet tallessa, tyttö, ja me voimme selittää asian toisillemme.

Vielä sittenkin, kun silkkihuivi oli otettu pois, oli hän puhumattomana hyvän aikaa.

Liikkumattomana istui hän tuolilla, johon Sperber oli pannut hänet istumaan.

Suurin, kyyneltynein silmin tuijotti hän siihen ilkeään mieheen, jolla oli linnun kasvot, saamatta selville, mitä hänelle oikeastaan oli tehty ja mitä tämä harvinainen ryöstö merkitsi.

Seuraavalla hetkellä piti hänen kumminkin saada hirvittävä selitys.

- Kuules, pikku kyyhkyseni, sanoi Sperber ja koetti rosoisella kädellään isällisesti taputtaa häntä pään päälle, minkä Sylva kumminkin nopealla liikkeellä esti — muutamain tuntien kuluttua pitää sinun jättää Belgrad.

Näetkös, minä olen noutanut sinut vähäpätöiseltä saareltasi, jotta saisit asua ihanassa, suuressa kaupungissa, komeassa talossa.

Siellä voit huvitella itseäsi niin paljon kuin tahdot.

Sinä saat ystäviä ja kauniita vaatteita, saat syödä ja juoda hyvää — sanalla sanoen, sinä saat kaikkea, mikä voi tuottaa sinulle iloa.

Sylva ojentihe.

Tällä hetkellä liikkui hänessä jotakin, joka muistutti, että hän oli isänsä tytär.

Sillä hänet täytti vastustusvoima ja tarmo, ettei hän ollut sellaista koskaan ennen tuntenut.

- Minä en tunne sinua! huusi hän. — Minä en tiedä, kuka sinä olet!

Minä en tahdo tulla kanssasi!

Minä en tahdo sinun kauniita vaatteitasi, enkä tahdo sinulta ystäviä itselleni.

Kotiin tahdon minä, kotiin saarelleni, äiti Cyrillan luo, ja voi sinua, jos et tee, kuten minä tahdon.

Nuori tyttö huusi nämä sanat teeskentelemätttömän kärsimyksen ja tuskan vallassa.

Mutta Matias Sperberiin eivät ne tehneet pienintäkään vaikutusta.

Hän oli tottunut siihen, että hänen uhrinsa, joita väkisin kuletettiin, alussa puhuivat tähän tapaan, valittivat, uhkasivat, raivosivat, kunnes vihdoin hitaasti, mutta varmasti kadottivat vastustusvoiman, kun näkivät, että kaikki oli turhaa.

- Ja mitä aiot sinä tehdä, rakkaani, vastasi Sperber — jos minä olen kuuro sinun valituksillesi, jos en vie sinua saarellesi, vaan vien mukanani?

- Silloin, huudahti Sylva, ja hänen mustat silmänsä välähtivät omituisella tavalla — kuolen minä.

Minun ruumiini saat sitte kulottaa mukanasi.

- Siitäkin asiasta olen pitänyt huolen. Katsoppas vaan ympärillesi täällä kajuutassa!

Täällä ei ole ainoatakaan esinettä, jolla voit vähääkään vahingoittaa itseäsi.

Minä olen liian hyvä ihminen, näetkös, jotta tahtoisin sinulle kärsimyksiä.

- Ja kuitenkin tahdotte te saattaa minulle suurimman tuskan, mitä ihminen koskaan voi minulle tehdä! huusi Sylva itkun tuhahuttamalla äänellä. — Sillä sinä tahdot riistää minut irti niistä, joita rakastan.

Oi, vapise minun isäni vihaa!

Hirmuisesti kostaa hän sinulle, kun hän kerran saa tietää, että sinä olet ryöstänyt hänen tyttärensä, hänen parhaan aarteensa maan päällä!

- No, mikä on sitte isäsi nimi? kysyi Matias Sperber, jonka sisällä heräsi äkkiä epämääräinen epäilys.

- Hänen nimensä on Demeter Banjaluki. — Ja minä olen Sylva, hänen ainoa lapsensa!

- Demeter Banjaluki? sanoi Sperber hämmästyneenä ja peräytyi taapäin.

Nyt oli hänellä kaikki selvänä ja yksinpä tuo suuri roistokin vapisi ajatuksesta, joka nyt kulki läpi hänen sielunsa.

- Herra Demeter on siis isäsi? jatkoi hän, astui lähemmäksi ja tunki katseensa hänen silmiinsä.

Herra Demeter? Pitkä, hoikka, noin neljänkymmenen vuoden vanha mies, jolla on musta tukka ja terävät silmät sekä pieni arpi vasemmalla puolen otsaa?

- Tunnetko isäni? huudahti Sylva ja tätä sanoessaan heräsi hänen sielussaan jonkunmoinen toivo, että tuo hirmuinen ihminen nyt vapauttaisi hänet. — Jos tunnet hänet, niin et voi tehdä hänelle niin hirveän pahaa, että ryöstät hänen lapsensa.

Jos tunnet hänet, niin tiedät myöskin, että sinun täytyy suuresti pelätä isäni vihaa!

- Pelätä! Niin, se on juuri oikea sana! sanoi Matias Sperber ivallisesti nauraen.

Minä panen pääni pantiksi, että hän on Serbiassa tuhat kertaa enemmän pelätty kuin rakastettu! Sillä sinun isäsi on —

Matias Sperber ei lausunut ajatustaan loppuun.

Sillä hänen mielestään oli parempi, ettei tyttö tällä hetkellä tiennyt, mitä hirvittävää tointa hänen isänsä harjoitti.

Tästä tulisi erittäin vaikuttava isku, jolla hän myöhemmin sopivassa tilaisuudessa toivoi saavansa aikaan suuren vaikutuksen.

Sillä voisi hän uhata tyttöä ja tehdä hänet kesyksi, jos Wienissä johtuisi hänen mieleensä ruveta kapinoimaan häntä ja sitä kohtaloa vastaan, johon hän oli aiottu.

Mutta Sylvan poskille levisi vihan puna ja hänen äänessään oli käheä sointu kun hän huusi:

- Elä uskalla häväistä minun isääni, kurja! Sillä isäni on paras ja jaloin mies ihmisten seassa.

Kuuletko, minä kiellän sinun sanomasta pahaa isästäni!

- Pahaa? huudahti Sperber ivallisesti. — Oh, minä kyllä pidän varani, etten sano mitään pahaa rakastettavasta herra Demeteristä enkä puhu mitään, joka loukkaisi häntä!

Minulla on päinvastoin syytä olla erittäin kiitollinen hänelle, sillä se oli hän itse, eikä kukaan muu, joka möi sinut minulle!

Kauhun huuto pääsi Sylvan huulilta.

Mitta oli täysi ja liika vuoti pois. Pyörtyneenä makasi tyttö sieltä yksinäiseltä Tonavan saarelta naisten ryöstäjän jalkojen juuressa.

YHDESVIIDETTÄ LUKU.

Kosto.

Puoli tuntia myöhemmin lähti höyrylaiva Belgradin satamasta ja kulki pitkin Tonavaa. Koneet toimivat vielä jokseenkin kohtuullisella voimalla, sillä kapteeni oli vastannut Matias Sperberille, joka oli kehoittanut häntä kulkemaan täydellä voimalla, että joen monet mutkat ja käänteet sekä erittäinkin monet hiekkapankit vaativat mitä suurinta varovaisuutta.

- Kun kerran olemme päässeet Belgradin näkyvistä, niin voimme kulkea kilpaa tuulen kanssa, vakuutti kapteeni herralleen, — sillä silloin laajenee Tonava taas ja kulkuväylä on syvä. Mutta nyt on paras kulkea hitaasti, jollemme tahdo tarttua pohjaan.

Matias Sperber oli heittänyt ylleen viitan ja kulki kannella edestakaisin ja näytti siltä kuin mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa ja omaksi tyytyväisyydekseen tehnyt hyvän kaupan.

Itse asiassa oli wieniläinen mies mitä loistavimmalla tuulella.

Kaikki oli käynyt hyvin, varsinkin toivoi hän erinomaista ansiota
Sylvan vangitsemisesta.

Hänestä tullaan taistelemaan, mutisi hän. Wienin herrat eivät saa silmiään hänestä, kun he kerran ovat nähneet hänet. Ei kukaan ole ollut niin kaunis kuin hän.

- Minä en päästäisi häntä nyt luotani, vaikka minulle tarjottaisiin hänestä kaksikymmentä tuhatta frangia.

Mutta, tuhat tulimmaista, mikähän lienee tuon Demeter Banjalukin saattanut antamaan minulle oman tyttärensä?

Juuri samalla hetkellä, kun hän mainitsi Banjalukin nimen, kuului hänen korviinsa huuto ulkoa laivan sivulta:

- Matias Sperber, onko hän laivassa? kysyi ääni.

Viettekö te nyt häntä mukaanne Serbiasta?

Sperber säpsähti kovin hämillään.

Hän säikähti, kun niin äkkiä odottamatta sai kuulla juuri tämän äänen, sillä se ei ollut kenenkään muun kuin sen, jota hän nyt niin innokkaasti ajatteli. Se oli näet Demeter Banjaluki, Mustain vuorten ryöväri, joka puhui.

Mutta ainoastaan silmänräpäyksen kesti Sperberin hämmästys.

Hetken epäröityään meni hän laivan reunalle ja katsoi veteen.

Silloin näki hän venheen, joka oli niin lähellä höyrylaivaa, että kuohu milloin hyvänsä voivan täyttää sen ja venheessä seisoi mies.

Se oli Demeter Banjaluki.

- Minun täytyy tietää, kuinka asia on? huusi ryöväri Sperberille. Siksi olen odottanut teitä tässä paikassa, jossa laivan täytyy kulkea erittäin hitaasti.

Vastatkaa siis, löysittekö hänet siitä vanhasta tornista, kuten sanoin teille?

Nyt selvisi Sperberille, että Demeter Banjaluki ei suinkaan ollut tehnyt sitä hirvittävää rikosta, että olisi syössyt oman tyttärensä paheen syliin.

Mutta kuitenkin vastasi hän:

- Niin, hän on täällä, sen saatte uskoa, ystäväni Banjaluki. — Saatte olla varma siitä, että hän on täällä!

- Tekikö hän vastarintaa?

- Kyllä, hiukan, mutta tiedättehän, ettei se mitään merkitse minulle.

- Niin, minä tiedän, että teillä on hirvittäviä keinoja, joilla pakoitatte heidät kuuliaisuuteen.

Mutta minä olen varma, että hän kertoi teille ihmeellisiä asioita siitä, kuka hän oli. Mitä hän kertoikaan? Kuka sanoi hän olevansa?

- Ha, haa, joo, se oli oiva juttu! sanoi Sperber nauraen. — Ajatelkaahan, sitte kun hän oli koettanut kaikki mahdolliset keinot saadakseen minut päästämään hänet irti, niin väitti hän viimein olevansa teidän ainoa tyttärenne ja että hänen nimensä on Sylva!

Demeter Banjaluki nauroi sydämensä pohjasta.

- Vai niin, vai siihen viekkauteen hän sitte turvautui! huudahti hän. —
Ha, haa, se on niin hänen näköistään!

No, minä toivon, ettette hetkeäkään uskonut hänen väitettään!

Kirottu olkoon hän, kun käytti väärin tyttäreni nimeä, se kurja letukka!

- Mutta hän ei voi välttää kohtaloaan! Oh ei! Kahden päivän perästä toivon olevani Wienissä. Ja sitte —

- No, onnea matkalle! huudahti Demeter.

Sitte lykkäsi hän airollaan venheen laivasta, jotta pieni vene kulki pitkän matkaa.

Samassa antoi kapteeni kolme merkkihuutoa savutorven vieressä olevasta piipusta.

Musta savu ja kipinäsade nousi savupiipusta, laivan musta runko kynti nyt suuremmalla voimalla Tonavan aaltoja.

Demeter seisoi suorana venheessään vaikka se keinui laivan aalloissa ja katsoi laivaa.

- Mene rauhassa, kuningatar Draga, mene rauhassa sinä Serbian onnettomuus! Et koskaan tule enää takasin minun isänmaahani.

Minä olen pitänyt valani! Olen vapauttanut Serbian häpeällisestä kuningat…

- Halloo, pois tieltä! Aiotteko törmätä ihmisten päälle tässä keskellä virtaa?

Nämä sanat, jotka lausui ylpeä, käskevä ääni, kiskasivat äkkiä
Demeterin mietteistään.

Hän kääntyi ympäri.

Silloin näki hän vähän matkan päässä toisen venheen, jota virta kuljetti nopeasti hänen omaansa kohti.

Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, hänen täytyi käyttää koko voimansa ja mielenmalttinsa.

Demeter työnsi aironsa pohjaan saadakseen venheensä lykätyksi pitemmälle ja voidakseen siten välttää yhteentörmäystä.

Kyynärpäätään myöten työnsi hän airon veteen saavuttamatta pohjaa ja toinen vene oli jo käsivarren pituuden matkan päässä hänestä.

- Pois tieltä sinä! huusi ylpeä ääni vielä kerran. — Haa, sillä sialla ei ole aavistustakaan, kenen kuolema siitä koituisi, jos tästä nyt tulisi yhteentörmäys!

Samassa putosi airo Demeterin kädestä, sormet oikesivat ja jäykistyivät.

Ryövärin käsivarret kohosivat, kuin olisi hän vannonut, kasvot tulivat kalmankalpeiksi ja piirteet jäykistyivät.

Hän tunsi sen äänen, joka oli puhunut.

Se ei ollut kalastajan ääni, jonka täällä oli tapana öiseen aikaan laskea verkkojaan.

Tämä ääni — haa, nyt valaisi kuu toisen miehen kasvot, joka kaikin voimin koetti pitää venhettä etäämpänä ryövärin venheestä, ja nuo kasvot —

- Nicodem Lunjevica! huudahti Demeter.

Mutta seuraavalla hetkellä pääsi mielipuolen hämmästyksen huuto hänen huuliltaan.

Sillä siinä Nicodem Lunjevican vieressä, jonka hän nyt tunsi aivan hyvin, istui tuhdolla toinenkin olento, kallisarvoiseen vaippaan puettu nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja jonka otsalle mustat kiharat putosivat ja nämä kasvot —

- Kummitus! Dragan henki! Sperber on murhannut hänet, hän on —

Nämä sanat tunkeutuivat ryövärin kurkusta.

Sitte huudahti hän ja paiskautui suin päin venheen pohjalle.

Mutta Demeter Banjaluki jäi tähän asentoon vaan muutamiksi minuuteiksi, sillä uudelleen tahtoi hän katsoa sitä kauhistuttavaa näkyä.

Vene, jossa molemmat olennot olivat ja jotka olivat panneet itse Banjalukinkin niin suuren kauhun valtaan, kiiti samalla hänen venheensä ohi niin läheltä, että hän olisi voinut ojentaa kätensä ja tarttua reunaan.

Mutta Demeter jäi makaamaan venheensä pohjalle, kädet ojennettuina.

Sillä nyt tuijotti hän näin läheltä naisen kalpeisiin kasvoihin.

Ja hän — tunsi naisen!

Hän tiesi myöskin, ettei se ollut mikään kummitus, joka oli näyttäytynyt hänelle Tonavan aalloilla yössä ja sumussa.

- Ei, ei tuhat kertaa ei! huudahti hän. — Se ei voi olla mahdollista!

Mutta se oli todellakin hän, jota Demeter kutsui Serbian onnettomuudeksi, maan pahaksi hengeksi, jonka hän luuli toimittaneensa pois tieltä.

Se oli Serbian kuninkaan Aleksanterin puoliso, kuningatar Draga!

Hän istui tuhdolla venheessä ja asetti juuri ylös tukkaansa, joka oli irtaantunut, sillä aikaa kun veljensä Nicodem souti ja kuletti venhettä niin pian kuin mahdollista.

Mutta Draga ei tuntenut Demeter Banjalukia, sillä tämä oli pannut pois liverinsä, jota piti ollessaan Dragan palveluksessa, eikä Draga ollut nähnyt häntä koskaan muussa puvussa, ja oli sen sijaan pukenut päälleen sen satumaisen puvun, jota hän Mustain vuorten ryövärinä aina kantoi.

Mitä olisikaan Demeter Banjaluki tällä hetkellä antanut, jos airo ei olisi liukunut hänen kädestään!

Olisipa Draga ollut nyt hänen käsissään, niin olisi hän nostanut raskaan airon ja murskannut sillä tuon kurjan naisen pään.

Hän näki, kuinka Tonavan aallot kulettivat venheen rantaan.

Hän näki, kuinka se törmäsi rantaan, kuinka Draga nousi venheestä, nojautuen veljensä käsivarteen ja hän näki, kuinka nuo molemmat ihmiset, joita hän niin vihasi, katosivat metsän puiden taakse.

Ja kaiken tämän näki hän kuin unessa.

Eikös hän ollut sulkenut Dragaa Janitschartorniin? Eikö hän ollut sitte oikein hyvin lukinnut vankilan ovea?

Mutta avaimenhan hän oli antanet Matias Sperberille.

Ja wieniläinen mies — eikö hän ollut äsken vakuuttanut, että hänellä oli mukanaan laivassa nainen Kuolleitten saarelta ja että hän nyt oli matkalla Itävaltaan jättääkseen hänet häpeään ja epätoivoon?

Kuinka tämä kaikki on selitettävä?

Äkkiä säpsähti ryöväri, kuin olisi jääkylmä rautakoura tarttunut hänen sydämensä ympärille.

Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja silmät tulivat jäykiksi kauhusta.

Hirvittävä epäilys, jota hän ei uskaltanut loppuun ajatella, ajatus, jonka hän tahtoi sysätä luotaan kuten myrkyllisen käärmeen, oli äkkiä tunkeutunut hänen sieluunsa ja valtasi sen yhä enemmän ja enemmän.

Hän tarttui päähänsä molemmin käsin, päästi huudon ja hyppäsi ylös sellaisella vauhdilla, että vene oli vähällä kaatua.

Hänen katseensa kulki pitkin veden pintaa.

Hän haki airoa.

Mutta Tonavan aallot olivat vieneet sen aikoja sitte.

Mutta mitäs se teki!

Demeter Banjaluki alkoi käsillään työskennellä vedessä venheen molemmin puolin ja ne olivatkin vahvat airot, joilla hän kuljetti venheen ulos virran juovasta ja vei sen lähemmäs sitä saarta, jolla tämän yön näytelmä oli näytelty. Sillä sinne tahtoi hän.

Siellä kaukana, harmaiden pajupensasten vieressä tahtoi hän nousta maihin. Vielä kerran tänä yönä tahtoi hän astua saarelle, vapautuakseen epäilyksistään, jotka kalvoivat hänen sieluansa kuten läpi nälkiintynyt peto, sinne tahtoi hän, vapautuakseen ajatuksesta, joka oli piintynyt hänen sieluunsa, päästäkseen siitä hulluudesta, joka raivosi hänen veressään ja aivoissaan, siitä hirvittävästä mielijohteesta, joka seurasi häntä kuin kummitus, jota hän ei uskaltanut katsoa kasvoihin.

Sillä äkkiä oli häneen tullut se hirvittävä ajatus, että tässä täytyi olla joku erehdys.

Kuningatar Draga oli vapaa ja kuitenkin oli Sperber vienyt mukanaan saaliin.

Demeter ei voinut, vaikka olisi kuinka miettinyt saada näitä seikkoja soveltumaan yhteen.

Mutta — jos nyt vanki, jonka Sperber tällä hetkellä jo oli vienyt Itävallan alueelle, ei ollut valehdellut, jos hän ei todellakaan ollut kuningatar Draga — eikähän hän ollutkaan, koska hän äsken oli nähnyt Dragan kulkevan ohi venheessä veljensä Nicodemin rinnalla — jos tämä onneton uhri todellakin oli puhunut totta, jos hän ei ollutkaan Draga, vaan Sylva, hänen oma tyttärensä —

Demeter löi puristetuilla nyrkeillään ohimoihinsa ja putosi hetkeksi venheeseen.

Muutamien sekuntien kuluttua hyppäsi hän taas ylös ja alkoi uudestaan suonenvedontapaisesti työskennellä vedessä, ja suuret hikikarpalot juoksivat pitkin poskia.

Vihdoinkin oli Demeter tullut saarelle.

Hän ei edes odottanut siksi kunnes vene kolahti rantaan, vaan hyppäsi siitä, kun se vielä oli syvässä vedessä.

Mitä huoli hän siitä, jos vajosikin vyötäisiään myöten veteen!

Hän kulki vedessä rantaa kohti kuin myrsky, jotta vesi pärskyi ympäriinsä.

Ja tuskin tunsi hän kovan maan jalkainsa alla, kun alkoi jo juosta, juosta, kuin olisi ollut henkensä vaarassa.

Pyh, hänen oma elämänsä!

Kuinka surkean vähäpätöiseltä tuntui se hänestä verrattuna siihen arvoitukseen, joka hänen nyt oli ratkaistava, siihen kysymykseen, johon hänen nyt oli saatava vastaus, siihen vahinkoon, joka nyt uhkasi häntä.

Kuten piilopaikastaan hätyytetty tiikeri hyökkäsi Demeter saaren poikki ja suoritti tuon tutun matkan kolmannessa osassa siität ajasta, joka nopealta juoksijalta siihen meni.

Nyt seisoi hän jo sen pienen talon ulkopuolella, jonka hän kerran omin käsin oli rakentanut, sen talon, jonka hän oli valinnut asunnoksi rakkaalle lapselleen ja sille rehelliselle naiselle, jonka oli valinnut lapsensa onnen valvojaksi.

Ovi oli kiinni. Demeter huokasi helpotuksesta.

Jumalan kiitos, tästä ei hän ole voinut mennä sisälle.

Koko maja oli muuten sen näköinen, kuin ei siellä olisi tapahtunut vähintäkään, joka olisi ollut jostain merkityksestä.

Ikkunat olivat pimeässä.

Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Ei löytynyt mitään, joka pienimmälläkään tavalla olisi tehnyt Demeteriä levottomaksi.

Mutta Barkas — missä oli hänen uskollinen koiransa?

Miksi ei se haukkunut, kun kuuli tulevien askeleita?

Tämä huolestutti Demeteriä.

Mutta heti lohdutti hän itseään taas sillä, että Barkas oli ehkä tuntenut herransa askeleet ja pysyi sentähden tyynenä.

Demeter oli juuri aikeessa koputtaa ovelle herättääkseen äiti Cyrillan ja Sylvan, sekä antaakseen heidän tietää, että hän oli täällä — mutta sitte päätti hän kiertää talon ympäri.

Hän ei ollut ennättänyt ottaa kymmentä askelta kun hän äkkiä sai nähdä jotain, joka pani tuon vahvan miehen vapisemaan kuin lapsi.

Jonkun matkan päässä talosta suuren leppäpuun vieressä makasi musta ruumis suorana, liikkumattomana.

- Koira! änkytti Demeter ja säikähdys vei häneltä melkein puhekyvynkin.
— Se on Barkas, onneni uskollinen vartija!

Demeter riistihe väkisin huumauksestaan.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän sen mustan esineen luona ja käheällä huudolla heittäytyi hän sen yli.

- Barkas, Barkas, ystäväni, tällaisenako sinut löydän! huudahti Demeter kauhusta vapisevalla äänellä. — Avaa toki silmäsi, Barkas, minä se olen isäntäsi!

Etkö kuule, mitä sanon? Herää nyt.

Haa, se on kuollut — kuollut!

Ei, Jumalan kiitos, ei aivan — ei aivan. Se liikkuu.

Miten sydäntä särkevin katsein katsoo se minuun, kuin tahtoisi se rukoilla apua!

Barkas parka, ne ovat myrkyttäneet sinut!

Koira, joka nähtävästi oli kuolemaisillaan, päästi hiljaisen, valittavan äänen.

Se kuului niin surkealta, että kyyneleet tulvivat voimakkaan miehen silmiin, joka oli niin tottunut kuolemaan ja kauhuun.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä lakkasivat Demeterin kyyneleet vuotamasta.

Hän työnsi pois luotaan koiran pään, jonka tämä oli ojentanut häntä kohti ja juoksi ylös tuskasta huutaen.

Lapseni — Sylva — laupias Jumala! Ne ovat tappaneet Barkaksen voidakseen sitte viedä pois Sylvan!

Demeter horjui kuin juopunut pimeässä takasin taloon. Hän saapui ovelle.

Molemmilla nyrkeillään löi hän ovelle, kuin olisi hän tahtonut lyödä sen sisälle.

- Herää, herää, äiti Cyrilla! huusi hän äänellä, joka kaikui yli koko saaren. — Herää, Sylva, näyttäydy, lapseni! Minä se olen, isäsi!

Kun ei hän heti kuullut vastausta sisältä, syöksyi hän koko ruumiinsa painolla ovea kohti, niin että paksut laudat särkyivät ja sirpaleiden lomasta syöksyi hän sisään.

Mutta silloin avautui erään sisähuoneen ovi.

Eräs vaippaan pukeutunut olento meni Demeteriä vastaan.

- Äiti Cyrilla, sanoi ryöväri läähättäen, nähdessään vanhuksen — tekö se olette?

- Minä se olen, Demeter! Anteeksi, että tulen teitä herättämään!

Mutta sieluani repii sanomaton tuska. Sylva — missä on Sylva?

- Jumala taivaassa, oletteko kadottanut järkenne, Demeter! vastasi Cyrilla, valaisten kynttilällä, joka oli hänen kädessään, miehen kalpeita, tuskan vääristämiä kasvoja. — Miksi kysytte Sylvaa?

Hän on täällä talossa tietysti. Hän nukkuu.

Siitä on vaan pari tuntia, kun painoin suudelman hänen otsalleen.

- Pari tuntia vaan? kuului Demeterin huulilta. — Pariko tuntia vaan, sanotte?

Pois tieltä, jotta pääsen hänen luoksensa! Minun täytyy katsoa, ennenkuin voin uskoa!

Hän sysäsi syrjään pelästyneen mummon ja hyökkäsi ovea kohti tyttärensä makuuhuoneeseen.

Hän viskasi sen selälleen, horjui kynnyksen yli ja kulki silmät suurina, tuijottavina vuodetta kohti.

Äiti Cyrilla, joka oli vavisten jäänyt seisomaan eteiseen, kuuli vaan puoliksi tukahutetun huudon, ja sitte kumean jymähdyksen ja kun hän pahojen aavistusten vallassa riensi Demeterin jälkeen, näki hän hirvittävän näyn.

Komea, vahva mies oli heittäytynyt suin päin vuoteeseen.

Hän kiskoi ja repi sitä molemmin käsin, repi rikki silkki peiton, joka oli peittänyt Sylvan hentoja jäseniä.

Hän puri patjoja kuin villipeto ja päästi katkonaisia raivon ja tuskan huutoja, joiden täytyi panna joka sydän vapisemaan.

- Demeter, Jumalan äidin tähden, Demeter, sanokaa, mitä teette.

Hän ei vastannut mitään.

Hän jatkoi vaan hakemistaan, kuin olisi hän yhä toivonut löytävänsä sieltä sitä, jota sielunsa niin sanomattomasti halusi.

Mutta äkkiä ojentausi hän suoraksi. Äiti Cyrilla horjui taaksepäin.

Vaikka oli niin vanha, ei hän ollut vielä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, jotka olisivat kuvastaneet niin hirmuista epätoivoa.

- Lapseni! vaikeroi Demeter ja valkoinen vaahto tunki hänen suustaan. —
Tyttäreni! Haa, Cyrilla, missä on lapseni, missä on Sylva?

Kuu äiti Cyrilla ei heti vastannut hänelle, tarttui Demeter äkkiä hänen olkapäihinsä ja puristi häntä, jotta hän oli menehtyä ja luuli pyörtyvänsä.

- Minä tahdon lapseni takaisin! huusi onneton mies, joka tällä hetkellä näytti kokonaan menettäneen järkensä. — Kuuletko, minä tahdon lapseni!

Tässä on isä, joka puhuu sinulle, joka vaatii tytärtänsä takasin.

Enkö ole uskonut häntä sinun huostaasi? Etkö vannonut minulle, että pidät hänestä huolta?

Ja missä on nyt Sylva? Missä hän on? Mitä on hänestä tullut?

Poissa, varastettu, ryöstetty!

- Siitä Jumala varjelkoon! huudahti äiti Cyrilla. — Se ei voi olla niin!

- Mutta katso, ikkuna on auki! Siitä on ryövärin täytynyt tunkeutua sisälle.

- Ryövärin? sanoi Demeter Banjaluki niin kamalasti nauraen, että koko talo kaikui, kuin olisi joka nurkka suhissut sitä samaa sanaa, jonka Demeter äsken lausui — Ryöväri?

Siis löytyy Serbiassa muitakin ryöväreitä!

Ha haa! Sepä olisi todellakin kohtalon ivaa, jonka tuo saatanan kohtalo on minulle toimittanut.

Varas varkaan varastaa, konna konnan!

Mutta tämä koira ei tyytynyt kultaan, kuten minä tyhmyydessäni olen aina ollut! Eikä vereen, joka vielä tuntuu tahmealta minun sormissani!

Ei, hän ottaa enemmän, tuhat kertaa enemmän, hän ottaa viattomuuden, nuoren tytön kunnian ja…

Hänen voimansa olivat lopussa.

Hän ojensihe äkkiä suoraksi ja seisoi siinä silmänräpäyksen, mutta kaatui heti taaksepäin tyhjälle vuoteelle, jossa muutamia tunteja sitte hänen hellästi rakastettu tyttärensä oli levännyt.

Äiti Cyrillakin oli surun murtamana.

Mutta hän oli nainen, jota kohtalo oli jo niin kovasti koetellut, että hänellä tuskin oli enää kyyneleitä jälellä.

Hänellä oli rohkea sydän, joka aina oli valmis lohduttamaan muita heidän syvimmissä kärsimyksissään.

Hän heittäytyi polvilleen Demeterin viereen, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi tarttuen hänen käsiinsä:

- Onneton, rohkaise mielesi!

Mutta seuraavalla hetkellä horjahti äiti Cyrilla kauhistuneena taapäin, sillä mieletön nauru kaikui Demeterin rinnasta.

- Tänne peili! Peili tänne, sanon minä!

- Herra Jumala, hän on tullut hulluksi! mumisi äiti Cyrilla itsekseen ja löi kädet kasvoilleen. Mutta eihän siitä voinut muuta tullakaan.

Ainoa, jota hän todella rakasti maan päällä, ainoa, jonka hän pelasti haaksirikosta on kadotettu, ehkä ainiaaksi.

- Oi, sinullahan ei ole peiliä tietääkseni.

Minähän itse kielsin sinun hankkimasta sellaista paholaisen kapinetta taloon, ettei ylpeyden henki pääsisi Sylvan sydämeen.

No, sitte menen virran rannalle kun aurinko on noussut ja katson kuvaani vedessä.

Silloin, silloin saan nähdä sen perkeleen, joka on saanut aikaan tämän yön pahat työt!

- No, mutta rauhoittukaa nyt! Säälikää itseänne, pyyteli äiti Cyrilla.

Jumala tietää, että te, jos kukaan, olette viaton sellaiseen!

Ennemmin voisin syyttää itseäni, etten ole ollut kylliksi valpas.

- Te? Ei, äiti Cyrilla, te ette ollut se, joka syöksi Sylvan turmioon! ähkyi Demeter. — Katso minua, äiti Cyrilla!…

Eikö niin, minähän olen isä, tai ainakin olin kerran?

Mutta oletko koskaan nähnyt isää, joka myö oman tyttärensä?

No kuulkaa siis, äiti Cyrilla ja tuomitkaa ja halveksikaa minua sitte tuhat kertaa enemmän, kuin mitä tähän asti olette varmaan salaisuudessa tehnyt!

Minä olen itse keinotellut oman, oman lapseni tämän wieniläisen tyttökauppiaan käsiin!

Käheä nauru seurasi näitä sanoja.

Voimakkaan miehen ruumis tutisi ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Demeter Banjaluki oli mennyt tainnoksiin.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU.

Poika tuominnut isänsä kuolemaan.

Kuningatar Draga oli yhden sellaisen tapahtuman kautta, joka niin usein tekee tyhjiksi viisasten ja varovaisten ihmisten aikeet, välttänyt sen hirvittävän kohtalon, jonka eversti Maschin, Stefan Naumovitsch ja Demeter Banjaluki olivat hänelle valmistaneet.

Kun Nicodem oli avannut tornin suljetun ulko-oven ja noussut ylös portaita, jotka veivät tornin ylempiin osiin, seisoi hän pian sen oven edessä, johon hänen avaimensa piti sopia Sylvan neuvon mukaan.

Hän oli jo pistänyt avaimen lukkoon, kun hän äkkiä pysähtyi, seisoi hiljaa ja kuunteli.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuulut sisältä kumean äänen, ähkymistä, joka nousee kuolemaisillaan oleva ihmisen rinnasta.

Nicodem Lunjevica oli kevytmielinen, hänellä oli paljon virheitä, mutta rohkeutta häneltä ei puuttunut.

Se muodostui usein uhkarohkeudeksi, kun oli joku vaara kysymyksessä.

Hän koputti siis hiljaa ovelle ja kysyi puoliääneen.

- Onko siellä ketään?

Onko se joku, joka on avun tarpeessa? Sanokoon nimensä ja —

Etemmäs ei Nicodem ehtinyt, sillä silloin kuuli hän mainittavan omaa nimeänsä oven sisäpuolella ja tuo ainoa sana "Nicodem" lausuttiin mitä hirvittävimmän tuskan äänellä, johon oli sekoittunut heikko, vapiseva toivo.

Nicodem horjahti taapäin. Hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi vapista.

Eikö se ollut hänen sisarensa ääni, joka huusi hänen nimeänsä, hänen sisarensa Dragan?

Nicodem luuli tulleensa hulluksi, kun sellainen ajatus tunkeutuikaan hänen aivoihinsa.

Hulluutta! Kuinka olisi hänen sisarensa, kuningatar, joka tällä hetkellä varmaankin oli Tapschiderin huvilinnassa suuren seurueen ympäröimänä, saattanut tulla tähän kurjaan, vanhaan torniin, jossa vaan rotat ja hiiret asustivat ja johon korkeintaan joku rakastunut saattoi eksyä?

Mutta Nicodem tuli pian huomaamaan oikean asianlaidan.

Oven sisäpuolelta kuului lyöntejä — ruumis kaatui raskaasti sitä vasten — sitte kuului ääni, josta hän ei voinut erehtyä ja joka valittavalla äänellä änkytti seuraavat sanat:

- Oletko se sinä, Nicodem? Oletko se sinä, veljeni? Silloin on Jumala lähettänyt sinut tänne!

Murra ovi rikki, kiiruhda, ennenkuin on liian myöhäistä!

- Minä se olen, Draga, sinun sisaresi!

- Vapauta minut, sillä minut on houkuteltu tänne murhattavaksi!

Samassa väänsi Nicodem avaimella lukon auki.

Ovi avautui — ja huutaen kuin olisi Nicodem pelastanut hänet suuresta kuolon vaarasta, kaatui kuningatar Draga hänen avattuun syliinsä.

Se oli siis todellakin kuningatar, hänen sisarensa, Serbian hallitsijatar.

Hänet löysi Nicodem tästä vanhasta tornista yksinäisellä saarella ja minkä näköinen hän oli!

Hänen piirteensä olivat vääristyneet, silmät verestivät, hänen musta, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä otsalla ja hänen puvustaan näkyi, että hän oli laahannut itseään tornikamarin pölyisellä kivilattialla.

Nicodem tahtoi kysyä, hän tahtoi saada selitystä Dragalta.

Mutta tämä puristausi häneen kiinni, vavisten kuin haavan lehti ja äkkiä veti hän Nicodemin portaita alas, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa.

Vasta sitte, kun he olivat ulkona vapaassa luonnossa, kun yöilma jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, kun hän taas näki kuun ja tähdet ja kuuli Tonavan aaltojen solinan, silloin vasta irtautuivat sanat hänen huuliltansa.

- Pois — heti pois täältä, veljeni.

Meillä ei ole aikaa hukata! Petos, häpeällinen petos! Sitte saat tietää kaikki!

Mutta vie nyt vaan minut pois tältä saarelta niin pian kuin mahdollista, jollet tahdo, että me molemmat joudumme perikatoon!

Tällä hetkellä unohti Nicodem Lunjevica senkin houkuttelevan seikkailun, joka oli tuonut hänet itsensä, tälle saarelle.

Hän näki näet varsin hyvin, että hänen oma toimeentulonsa ja se ruhtinaallinen elämä, jota hän nyt vietti, riippui sisaren elämästä, vallasta ja vaikutuksesta.

Jos Draga suistuisi alas korkeudestaan, niin suistuisi hänkin.

Hänelle ei siis ollut mikään muu niin tärkeätä, kuin ajatus pelastaa sisarensa, jota nähtävästi uhkasi vaara, jota hän tällä hetkellä ei voinut nähdä.

Nicodem kiersi kätensä Dragan ympäri, joka puristausi häntä vastaan.

Niin riensivät he poikki pimeän saaren alas rantaan, jossa nuoren upseerin vene oli, se alus, joka oli tuonut hänet saarelle vastapäätä olevalta metsäiseltä rannalta.

Ei venheessäkään vaihdettu sanaakaan Nicodemin ja Dragan välillä.

Kun Nicodem tahtoi kääntyä sisaren puoleen jollain kysymyksellä, osoitti tämä vaan vastaista rantaa ja hänen kalpeat huulensa huusivat:

- Souda maihin tuonne kauas, pian, pian, jotta joutuisimme niin pian kuin mahdollista pois tältä hirvittävältä saarelta!

Nicodem souti kaikin voimin.

Oli vähällä, ettei hän törmännyt yhteen toisen venheen kanssa, jonka hän tapasi keskellä virtaa.

Se oli se vene, jossa Demeter Banjaluki oli.

Ei Nicodem eikä Draga välittänyt vähääkään venheessä istujasta.

Eiväthän he aavistaneet, kuka se mies oli, joka seisoi venheessään kuin mielipuoli, eikä välittänyt siitä, että laineet veivät hänen venheensä mukanaan.

Nicodem oli iloinen, saatuaan venheensä vieraan ohi ilman yhteentörmäystä ja myötävirtaa saapui hän pian metsäiselle rannalle, joka oli vastapäätä Kuolleitten saarta.

Draga hyppäsi rannalle.

Mutta tuskin oli hän päässyt muutamia askelia, kun vaipui alas tunnottomana.

Tämäkin voimakas nainen näytti kärsineen liian paljon.

Hänen hermonsa pettivät ehkä ensi kerran hänen elämässään, ja Nicodem Lunjevica, joka jo luuli, että sisarensa oli kuolleena vajonnut maahan sydänhalvauksen tähden, heittäytyi epätoivoissaan hänen viereensä, antoi hänelle mitä hellimpiä lempinimiä ja koetti kaikin tavoin herättää häntä henkiin.

Mutta kuningattaren tajuttomuus kesti vaan muutamia minutteja.

Sitte avasi Draga taas silmänsä ja nousi veljen avulla uudestaan jaloilleen.

- Luulen, että olen pelastettu! änkytti hän veljensä rinnalla paetessaan metsään. — Oi, veljeni, en koskaan ole ollut niin lähellä turmiota kuin tänä yönä, ja mikä hirmuinen turmio olisi se ollutkaan!

Oi, se oli edeltäpäin kokoonpantu salaliitto!

Se kurja ei toiminut omasta puolestaan, vaan oli muiden ostama; tarkoitus oli viedä minut pois ja siten tehdä minut vaarattomaksi, kuten hän lausui!

Oletko koskaan kuullut puhuttavan Demeter Banjalukista, veli?

Se oli Mustain vuorten ryöväri, se oli Demeter Banjaluki, joka vei minut tuolle saarelle, joka nyt häviää takanamme yöhön ja usvaan ja jossa minä olin vankina vanhassa tornissa!

- Demeter Banjaluki? huudahti Nicodem kauhistuneena. — Oi, sisar, sitte saat kiittää onnesi tähteä, että hengissä pääsit siitä seikkailusta. Sillä hän on vaarallisin kaikista ryöväreistä, eikä hän tavallisesti säästä ketään, joka joutuu hänen käsiinsä.

- Jos olisin ollut tekemisissä yksin hänen kanssaan, vastasi Draga, jonka ääni tuli yhä varmemmaksi ja silmät alkoivat saada takaisin entisen kiiltonsa — niin olisin kai keksinyt jonkun keinon saada hänet muihin ajatuksiin.

Mutta se roisto oli niiden palveluksessa, jotka ovat suurempia kuin hän ja jotka pitävät häntä välikappaleenaan. Sitä en epäilekään. Se oli aivan yksinkertaisesti edeltäpäin suunniteltu hyökkäys minua vastaan.

Ei ollut kysymyksessä vähempää, kuin repiä minut pois puolisoni rinnalta ja äärettömän häpeän kautta tehdä minut mahdottomaksi palaamaan Aleksanterin luo Belgradin kuningaspalatsiin, mahdottomaksi enää istumaan Serbian valtaistuimella.

- Eikö sinulla ole sitte aavistustakaan, tai minkäänlaisia otaksumisia, kuka on voinut tehdä sinulle tämän? kysyi Nicodem.

- Otaksumisia? — Ehkä! kuiskasi Draga käheällä äänellä. — Mutta, se ei hyödytä mitään puhua otaksumisia.

Minä tahdon varmuutta! huudahti kuningatar ja puri hammasta, toisella kädellään puristi hän kovasti veljen käsivartta ja toisen nosti hän ylös, kuin aikoisi lyödä jotakin. — Varmuutta minä tahdon, Nicodem, minä tahdon oppia tuntemaan viholliseni!

Minä tahdon tietää, kenen silmätikkuna minä olen ja kellä on ollut uskallusta tehdä tämä!

Tällä hetkellä kuulivat Nicodem ja Draga hevosten hirnuntaa ja kuningatar päästi ilohuudon.

- Ne ovat minun hevoseni, huusi Draga. — Me jätimme ne jonnekin tänne läheisyyteen.

Auta minua niitä etsimään, Nicodem!

Sillä niillä oivallisilla hevosilla pääsemme Tapschideriin pikemmin kuin millään muulla tavalla.

Nicodem tunkeutui heti pensaikkoon ja Draga jäi seisomaan virran varrelle.

- Täällä ne ovat, huusi Nicodem jostain kauempaa. — Tänne, sisar, tänne!

Hevoset ja vaunut ovat hyvässä kunnossa.

Draga juoksi niin nopeaan kuin jalat jaksoivat kannattaa, veljen luo, joka eräällä avonaisella paikalla laittoi valjakkoa kuntoon.

Kohta sen jälkeen istuivat Nicodem ja Draga valjakossa. Kuningatar hoiti toisella kädellään ohjaksia, toisella heilutti hän piiskaa hevosten päällä.

- Eteenpäin! huusi hän ja hevoset läksivät heti liikkeelle.

Hän osasi ajaa niin hyvin, ettei koko matkalla, tullut pienintäkään onnettomuutta.

Hevoset menivät melkein lentämällä.

Vanhat puut Tapschiderpuistossa katosivat kuin pelästyneet varjot
Dragan ja Nicodemin ohi hämärässä yössä.

Mutta äkkiä Draga huudahti ja käänsi huomionsa erääseen vanhaan tammeen.

Mutta ei se ollut puu, joka herätti hänen huomionsa, vaan eräs olento, joka seisoi siihen nojautuneella.

Se oli eräs mies väljään vaippaan kääriytyneenä.

Puun runkoon oli ripustettu pyhän äidin kuva Jesus-lapsi sylissään, ja
— Draga saattoi tuskin uskoa silmiään — pieni lamppu paloi kuvan alla.

Mies katsoi Jumalan äidin lempeitä kasvonpiirteitä.

Nyt otti hän hitaasti hatun hiukan harmahtavasta päästään ja vaipui polvilleen.

Mies ei ollut huomannut, että valjakko lähestyi häntä, ei hän kääntänyt päätäänkään katsoakseen ohikulkevia vaunuja.

Hän näytti olevan kokonaan vaipunut rukoukseen ja hartaasti katseli hän kuvaa.

Ainoastaan kolmen sekunnin ajan sai Draga tarkastella tuota pitkää, komeaa, polvillaan olevata miestä.

Mutta kuu, jonka säteet tunkivat tammen vihreiden lehtien välitse, teki polvillaan olevan miehen kasvot kalman kalpeiksi.

Draga vavahti.

Milan — Milan, maanpakolainen!

Draga vei käden silmilleen. Hän pudisti päätänsä, niin että mustat kiharat kiertyivät kuin käärmeet hänen otsallensa.

- Ei — ei, minä olen varmaan erehtynyt, mutisi hän itsekseen. Olisi mieletöntä ajatella, että Milan julkeisi astua yli maan rajain ja hiipiä Serbian sydämeen, jossa kuningas asuu, hänen poikansa, sama kuningas ja poika, joka on käskenyt, että hänen isänsä on ammuttava kuin hullu koira, jos hän joskus uskaltaa näyttäytyä Serbiassa.

Se oli kai joku muu, joka näytti yhdennäköiseltä. Sillä mitäs Milan tekisi täällä Tapschider-metsässä.

Tahtoiko hän mahdollisesti tavata Aleksanteria?

Ehkä. Haa — kun kaikki käy ympäri, niin lienee hän tullut vielä kerran koettamaan, jos saisi kuninkaan irti minusta! Ehkä —

Draga vaikeni äkkiä, sillä valjakko kulki kiireesti vielä erään henkilön ohi, joka seuraavalla hetkellä katosi puiden väliin.

Se oli nainen, jonka pään ympärille oli kierretty pitsihuntu.

Draga oli aivan oikein nähnyt hänet ja tämä nainen oli myös nähnyt valjakon.

Lieneeköhän hän tuntenut kuningatarta?

Sillä silmänräpäykseksi oli hän jäänyt seisomaan kuin kivettyneenä ja sitte paennut puiston jättiläispuiden suojaan.

- Ada Kristic — pienen serbialaiskuninkaan äiti! änkytti Draga. — Sen lapsen äiti, jonka minä —

Hän vaikeni.

Hän ei uskaltanut palauttaa muistoonsa tätä rikosta, eikä toistaa sitä ajatuksissaan.

Sillä hän värisi kun muisti sen kauniin pojan, jolle hän niin kylmäverisesti ojensi myrkkypikarin.

Ja samassa lensivät Dragan aivoissa yht'aikaa nuo molemmat nimet:
Milan — Ada Kristic. Oi, nyt hän tiesi, mitä asiaa Milanilla oli
Tapschidermetsään.

Kuninkaan linna ei ollut hänen matkansa päämäärä, vaan tämän naisen pikku koti, tämän naisen, joka kerran oli rakastanut häntä, ja joka oli hänen lapsensa äiti.

Ne huolet, jotka Dragan mieltä painoivat kotiin tulonsa tähden, ajoivat kuitenkin pian hänen ajatuksistaan ne molemmat ihmiset, jotka hän tapasi Tapschidermetsässä.

Yhä uudelleen teki hänet levottomaksi se ajatus, että kuningas oli ehkä huomannut hänen poissaolonsa linnasta.

Mitä hän sitte vastaisi kuninkaan kysymyksiin?

Millä valheilla astuisi hän hänen eteensä.

Sillä ei hän koskaan uskaltaisi tunnustaa, mitä oikeastaan oli tapahtunut hänen ja Demeter Banjalukin välillä.

Mutta nyt olivat he jo perillä Tapschiderin huvilinnan luona.

Valkoinen linna, jota kuu valaisi, näytti hänestä satulinnalta.

- Juokse alas, Nicodem! huusi hän veljelleen. — Vie hevoset takapihaan ja jätä ne siellä tallirenkien huostaan!

Minä hiivin sen sijaan niin pian kuin voin, huoneisiin. Ehkä onni suosii minua niin, ettei Aleksanteri tapaa minua tänä yönä.

Tämän sanottuaan riensi hän ylös matolla peitettyjä portaita.

Muutamia kertoja täytyi hänen kuitenkin pysähtyä ja painaa molemmat kädet sydämelleen, sillä se tykytti liian kiivaasti.

Hän koetti tyyntyä, mutta ei hän sittenkään voinut päästä henkiseen tasapainoonsa.

Linnassa oli kaikki tyyntä ja hiljaista.

Yövahdin askeleet olivat ainoat, jotka häiritsivät syvää hiljaisuutta.

Nyt oli Draga jo joutunut sänkykamarinsa ovelle. Hän väänsi hiljaa lukkoa ja astui sisään.

Huudahdus pääsi hänen huuliltaan.

Sillä keskellä hänen huonettaan, kalpeana ja silmät jäykästi häneen suunnattuina, seisoi — kuningas Aleksanteri, hänen puolisonsa.

Hänet nähdessään horjahti Draga.

Hänestä tuntui, kuin olisi maa avautunut hänen edessään nielläkseen hänet.

Hän tarvitsi kaiken tarmonsa, ettei olisi tällä hetkellä lysähtänyt maahan pelästyksestä.

Aleksanteri oli täysissä vaatteissa.

Hänellä oli yllään 6:nen ratsurykmentin univormu, ratsastussaappaat ja kannukset.

Pöydällä hänen vieressään oli ratsupiiska, itse nojasi hän miekkaansa.

Nähtävästi oli kuningas ollut yöllisellä ratsastusmatkalla. Draga aavisti, mikä tarkoitus sillä oli ollut.

Kuningas oli ollut ulkona ja etsinyt häntä — niin, siitä ei ollut epäilemistäkään.

Hän oli hypännyt ratsunsa selkään ja kulkenut läpi Tapschidermetsän vaimoansa etsimässä.

- Kuninkaani, änkytti vihdoin Draga kun oli vähän saanut hengittää. —
Puolisoni, oi Aleksanteri, puolisoni!

Näin sanoen riensi hän kuninkaan luo ja aikoi heittäytyä hänen syliinsä. Mutta kuningas nosti torjuen kätensä.

- Mistä tulet sinä? änkytti hän tukahutetulla äänellä. — Sinä ymmärrät, että vaimo, joka vasta aamupuoleen tulee kotiin kun ensin salaisesti poistuu sänkykamaristaan, on ainakin velvollinen selittämään, kuinka hän on viettänyt yön, ennenkuin hän saa heittäytyä puolisonsa syliin häntä suudellakseen.

Lausuessaan nämä sanat laski Aleksanteri äkkiä kätensä pöydälle, jossa oli ratsupiiska.

Tämä liike suututti Dragaa ja antoi hänelle vastustusvoimaa.

Se antoi myös hänelle äkkiä sen valheen, jota hän niin kauan oli turhaan hakenut, valheen, jolla hän voisi itseään puolustaa.

Ylpeästi ojentaen itsensä suoraksi ja heittäen pois vaippansa, niin että seisoi siinä nyt Aleksanterin edessä viehättävässä puvussaan, jossa ruumiinsa ihanat muodot edullisesti esiintyivät, vastasi hän:

- Nyt en se ole minä, jonka tarvitsee pyytää anteeksi, vaan sinä, kuninkaani!

Tämä ylpeä vastaus hämmensi kuninkaan.

- Minä? kysyi Aleksanteri hämillään. — Onko se minun syyni, ettet sinä tänä yönä ole ollut huoneissasi, ja että minä turhaan olen sinua hakenut? Ja kuitenkin luulen, että se riippuisi kokonaan sinusta itsestäsi olla kotona eli poissa.

Kuitenkin katsoit parhaaksi salassa poistua palatsista. Sinä olet viettänyt yön sen ulkopuolella.

Sitä ei saa tehdä Serbian kuningatar, ei halpa porvarivaimokaan.

Vaimo, — hänen vihansa kasvoi joka sekunti ja äänensä vapisi mielenliikutuksesta — vaimolla, joka viettää yhden ainoan yön kodin ulkopuolella miehensä tietämättä, ei ole enää oikeutta vaatia kunnioitusta ja jos hän on kuningatar, on hän menettänyt oikeutensa kruunuun.

- Ja kuningas, vastasi Draga, miettimättä hetkeäkään — joka niin huonosti kuin sinä voi suojella puolisoaan vihollisensa juonia vastaan, joka antaa ovien ja porttien olla auki, jotta he voivat tunkeutua ja viedä pois, vieläpä melkein häväistä hänen vaimonsa — sellainen kuningas ei ole kruunun arvoinen.

He seisoivat vastatusten, rinta rintaa vasten, silmä silmää.

Mutta siinä Dragan mittaillessa häntä katseellaan, katseella, joka tavallaan oli voimain koetus heidän molempain välillä, voitti nainen.

Kuninkaan tahto vaipui vähitellen yhä enemmän ja enemmän alas.

- Kuulenko oikein? änkytti Aleksanteri, nojaten kädellään pöydän reunaan, jossa ratsupiiska oli. — Sinä — sinä syytät minua siitä, ett'en ole tarpeeksi sinua suojellut?

Olisinko minä jättänyt ovet ja portit auki sinun vihollisillesi.

- Minä en tullut tänne, huudahti nyt Draga pehmeällä äänellä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä — minä en tullut syytämään sinun päällesi syytöksiä.

Mutta kun kaiken sen jälkeen, mitä minä tänä yönä olen kokenut, saa vielä tuollaisen vastaanoton ja nuhteita sekä tuon saman ikuisen epäluottamuksen, joka niin huonosti palkitsee minun uskollisen rakkauteni — ei, ei, sitä en odottanut!

Minä olen väsynyt elämään ja niittämään vaan mustasukkaisuutta ja epäluottamusta, minä olen väsynyt uhraamaan koko elämäni miehelle, joka luottaa enemmän halpamaisiin juoruihin kuin omaan vaimoonsa!

Minä olen väsynyt kantamaan kruunua, joka ei ole minulle muuta kuin ohdakekruunu!

Minä annan sen sinulle takaisin! Ota se — ota se ja anna minun mennä tieheni!

Hän tiesi kyllä, kuinka tätä heikkoa miestä oli kohdeltava.

Hänen ensi uhkauksensa mennä pois hänen luotaan vaikutti samalla tavoin kuin aina ja kun hän riensi ovelle, juoksi Aleksanteri hänen jälkeensä, saavutti hänet ovessa ja sulkien sen ruumiillaan sanoi hän:

- Ei, pysähdy, minä olen ehkä tehnyt sinulle väärin.

Sano minulle kaikki, Draga, Jumalan tähden, mitä on sinulle tapahtunut tänä hirmuisena yönä.

Etkö sitte ole omasta vapaasta tahdostasi poistunut linnasta. Onko sinut pakoitettu ulos lähtemään?

- Pakoitettu, huusi Draga — se ei ole oikea sana — on tehty vielä enemmän.

Minut on viekoiteltu täältä viekkaudella ja todellakaan ei se ole sinun ansiosi, kuningas Aleksanteri, että vaimosi voi nyt punastumatta katsoa kasvoihisi, ettei hän ole häväisty, roiston häpäisemä, tai ehkä murhattukin.

Aleksanterin mielenliikutus kasvoi joka minuutti. Hänen hermostumisensa alkoi saada vaarallisen muodon.

Hänen silmänsä sulivat epävarmoiksi, katse hehkuvaksi, läpitunkevaksi ja sitte taas araksi.

Draga pelkäsi jo, että se hirmuinen hermotauti, jota Aleksanteri kärsi, puhkeisi taas.

Nyt oli tullut hänelle otollinen hetki ampumaan myrkytettyjä nuoliaan, tyynnyttämään kuningasta ja samalla käyttämään hyödykseen sitä vaarallista asemaa, jossa hän oli.

- Oh miltä sinä näytät, kallis puolisoni! huudahti hän, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet rintaansa vasten — kuinka silmäsi säkenöivät ja huulesi vapisevat — ei, ei, sinä et saa tulla sairaaksi! Kuule nyt tyynesti, mitä on tapahtunut! Sinähän näet, että onnettomuuden pilvet ovat jo haihtuneet ja nyt, kun me molemmat olemme taas yhdistetyt, en minäkään enää mitään pelkää, nyt tiedän minä, että saamme riemuita vihollistemme tappiosta.

- Vihollistemme? änkytti Aleksanteri. — He olivat siis mukana pelissä?

- Niin, kuninkaani!

Muistatko sitä saksalaista kuskia, jonka muutamia päiviä sitte otin palvelukseeni?

- Hänen toimenaan oli kesyttää ne unkarilaiset hevoset.

- Aivan oikein! vastasi kuningas. — Mitä siitä miehestä on sanomista?

- Sen miehen kanssa olin ajelemassa eilisaamuna.

Niin, mehän tapasimme toisemme, kun sinä sisareni Helenan kanssa olit puistossa kävelemässä.

- Aivan oikein! vastasi kuningas hieman hämmästyneenä, kun Helenan nimeä mainittiin. — Hyvin hyvästi muistan sen.

Pyysin sinua myöskin, ettet lähtisi tuolle matkalle. Mutta sinä olit varmasti päättänyt lähteä.

- Matka menikin ilman mitään ikävyyksiä! vakuutti Draga. — Ainoa tapahtuma oli se, että eräs pyyntökirja viskattiin vaunuuni, kun minä olin Tapschiderpuistossa.

Minä avasin sen ja siinä oli nöyrä rukous eräältä naiselta, joka asuu puistossa.

Hän kirjoitti minulle ja kertoi, että hänellä on sairas lapsi, sekä pyysi minua tekemään jotakin hänen hyväkseen.

Sääliväisyyden liikuttamana käskin kuskin iltasilla illallisen jälkeen odottaa minua ja niin pian kuin mahdollista viedä minut sen köyhän naisen asunnolle, joka oli metsän sisässä.

Matka sinne kesti korkeintaan puoli tuntia ja minä katsoin, että minä, ollen hyväntekeväisyyden palveluksessa voin tehdä tämän kuninkaaltani salaa.

Me lähdimme siis matkaan ja kaikki kävi hyvin.

Mutta äkkiä huomasin olevani Tonavan rannalla.

Siinä se kurja roisto tarttui minuun kiinni, laahasi minut erääseen venheeseen, souti minut Tonavan yli erääseen saareen, jossa on vanha torni.

- Vanha torni? huudahti Aleksanteri. — Onko se joku raunio? Se ei voi olla mikään muu kuin Janitschartorni!

- Niin, se se olikin ja sinä voit kuvitella, kuinka minä värisin kauhusta, kun minut äkkiä väkisin laahattiin ylös portaita torniin, ja siellä syöstiin erääseen huoneeseen, joka on ylinnä kupoolin alla!

Mutta kauhuni kasvoi vielä suuremmaksi, kun eteeni astui mies, jonka tunsin, mies, joka vihaa minua enemmän kuin ketään muuta kuolevaista, sillä siitä hetkestä lähtien, kun sinä aloit rakastaa minua, oma Aleksanterini, on hän koettanut eroittaa meitä.

Tumma puna peitti kuninkaan kasvot.

- Ketä sinä tarkoitat? änkytti hän vaivaloisesti: kuka oli se hävytön, joka niin väkivaltaisella tavalla pakotti sinut tapaamaan itseään?

- Tokkohan voin mainita hänen nimeänsä sinulle? huudahti Draga. — Oi, elä pakoita minua siihen, Aleksanteri! Anna minun ennemmin vaieta. Minä säilytän sen nimen ikuisesti salassa omassa rinnassani.

Sillä — sitä miestä et sinä voi rangaista! Hän on ehkä ainoa ihminen, jonka yli sinulla ei ole valtaa, ainoa, jolle sinun täytyy antaa anteeksi, että hän on uskaltanut häväistä sinun vaimoasi.

Silloin puristi Aleksanteri kätensä ja huusi hammasta purren, itsepäisesti kuin lapsi:

- Nimi! sano minulle nimi!

Hän on kuoleva, niin totta kuin nimeni on Aleksanteri ja olen Serbian kuningas!

- Onneton! huusi Draga, olet lausunut oman isäsi kuoleman tuomion!
Sillä se oli Milan, joka tuli luokseni Janitschartornissa.

Aleksanteri tuijotti minuutin ajan suoraan eteensä ilmeettömin katsein.
Sitte kävi vavistus läpi hänen ruumiinsa ja hän puhkesi lausumaan:

- Minä vihaan isääni ja tähän asti olen toivonut, että minun serbialaisieni joukossa olisi joku, joka voisi lukea silmistäni sen lausumattoman toiveen, että minä tahdon päästä tuosta toisesta serbialaiskuninkaasta, joka kulkee kaikkialla ja kehuu lahjoittaneensa minulle kruunun, kuten pistetään leikkikalu pojan käteen.

- Jos sinä olet toivonut löytäväsi sellaisen serbialaisen, vastasi Aleksanterin paha henki, niin olet todellakin suuresti pettynyt toiveissasi. Toivo vaan edelleenkin, jatkoi hän ivallisesti, — niin tulee joskus se päivä, jolloin hän ottaa sinulta kruunun, kuten hän sen antoikin!

Kuolema ja kadotus, minähän kumminkin olen kuningas!

- Niin, niin kauan kun Milan suvaitsee sallia, ei minuuttiakaan kauempaa. Sillä tiedä, huudahti Draga ja hiipi lähelle Aleksanteria — hänellä on kruununperillinen jo valmiina, isäsi, hän tietää jo pään, jossa hän paljoa mieluummin näkisi Serbian kruunun loistavan kuin sinun päässäsi —

- Se ei ole totta, keskeytti Aleksanteri. — Sen sinä valehtelet, Draga, vielä ei löydy Serbian kruunun perillistä ja jollet sinä laske sitä minun syliini, minun poikanani, minun lapsenani, omana lihanani ja verenäni, niin kuolee Obrenovitschien suku minussa, sen viimeisessä vesassa.

- Niin, sinä luulet sitä, vastasi Draga — mutta sinä erehdyt suuresti. Tuolla metsän takana — hän tarttui kuninkaan käteen ja veti hänet mukanaan avonaisen sänkykamarin ikkunan luo, josta saattoi nähdä puiston puiden tummat latvat — tuolla metsän takana on pieni talo, jossa asuu kaunis nainen. Joku aika sitte asui tässä talossa myöskin nuorukainen, melkein poika vielä, joka kutsui itseään Milaniksi ja väitti kantavansa isänsä nimeä. Mutta hänen äitinsä nimi oli Ada Kristic.

Tämän nimen kuultuaan repäisi Aleksanteri itsensä irti Dragan käsistä.

- Ada Kristic, huudahti hän. — Minä tunsin hänet, kun hän vielä oli ministeri Kristicin vaimo. Hänestä tuli isäni rakastajatar, miehensä ajoi hänet luotaan — tuo poika — hänen poikansa — Obrenovitsch — kuninkaallista verta suonissaan — minä — häviö kaikille heille: isä, poika ja äiti — minä tahdon puhua hänen kanssaan — minä kuningas!

Hän päästi korisevan äänen ja syöksyi lattialle.

Hetken aikaa oltuaan tainnoksissa, heräsi hän taas tuntoihinsa, hirmuinen hymy sinertävillä huulillaan. Hän tarttui Dragan käteen, veti hänet luokseen ja kuiskasi:

- Hanki minulle murhaaja, Draga, isäni murhaaja, minä en tahdo enää kutsua häntä Milan maanpakolaiseksi, vaan hänen nimensä on oleva Milan kuollut, vasta sitte kun hän on kuollut, tunnen minä itseni levolliseksi.

Ilosta huudahtaen heittäytyi Draga kuninkaan syliin. —

- Sinä tahdot murhaajan? huudahti hän. Tällä hetkellä ei hän enää voinut hallita itseänsä ja koko se vahingonilo, jota hän tunsi saamastaan pirullisesta voitosta, loisti hänen kasvoistaan. — Sinä tahdot murhaajan isällesi?

No hyvä, kuningas Aleksanteri, sinä saat sen!

Draga ei ollut erehtynyt. Se oli todellakin kuningas Milan, jonka hän oli nähnyt polvistuvan vanhan tammen alla ja katsovan ylös Marian kuvaan, joka siinä riippui. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kuin hän oli ajanut ohi, kuului naisen ääni muutamien askelten päässä maanpakolaisuuteen ajetusta kuninkaasta. - Milan, oletko todellakin tullut! Niin, tiesinhän minä, etten turhaan tarvitseisi pyytää sinua tulemaan.

Hento, mustapukuinen nainen seisoi samassa Aleksanterin isän edessä.

Kuu valaisi hänen kalpeita kasvojaan, joita ympäröi kihara tukka.

Nähdessään tämän naisen, säpsähti Milan. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut langeta polvilleen hänen eteensä, kuten äskettäin Marian kuvan eteen.

Ada Kristic meni kuitenkin heti hänen luoksensa ja sanoi syvästi liikutettuna.

- Kiitos, että tulit, Milan Obrenovitsch! Kiiruhda ja tule kanssani, meillä ei ole aikaa hukata! Kuka tietää, eikö tällä aikaa, kun olen ollut poissa kotoa, joku murhaaja ole hiipinyt sisään ryöstääkseen hengen sinun pojaltasi.

- Murhaaja? huudahti Milan vapisevalla äänellä. Ada, löytyykö todellakin Serbiassa sellaista ihmistä, joka on niin läpi kurja, että hän tahtoisi ryöstää elämän tältä pojalta, tältä viattomalta lapselta, joka varmaankaan ei tietensä ole tehnyt mitään pahaa?

— On, Milan, jo on koetettu myrkyttää oma poikasi! Yksi ainoa hetki, jolloin ensi kerran moneen vuoteen jätin pojan yksinänsä, riitti antamaan murhaajalle tilaisuutta ojentamaan hänelle myrkkyä. Sitte murhaaja pelkurimaisesti pakeni, tavallisuuden mukaan, ja kun palasin huoneeseen, havaitsin poikani makaavan ja taistelevan kuoleman kanssa.

— Sinä puhut murhaajasta? sanoi Milan. — Sano minulle hänen nimensä,
Ada, minä vannotan sinua —

— Elä vannota! keskeytti häntä Ada äkkiä ja kohotti varottaen kätensä. — Et edes sinäkään voi rangaista sitä naista, joka murhata yritti, tuskinpa tahtoisitkaan. Sillä sinäkin tunnet hänet, ja sanotaan — ei, ei, en tahdo toistaa mitä minulle on kuiskattu. Se on liiaksi halpamaista, jotta minun huuleni voisivat sitä asiata ilmaista. Pikemmin uskon, ettei se ole totta, että se on vaan parjausta! Milan, se nainen, joka olisi poikasi tappanut, ellei taivaan Jumala olisi häntä pelastanut, on — Draga, kuningatar Draga, poikasi Aleksanterin vaimo!

Milan päästi puoleksi tukahutetun huudon, jotta linnut, jotka olivat asettuneet läheisiin puihin levolle, säikähtyivät ja alkoivat räpyttää siipiään. Mutta sitte kääntyi Milan ympäri ja ojensi kätensä Tapschideriin päin.

— Kuningatar Draga, sanot sinä? Murhaaja Dragaksi kutsun häntä tästä hetkestä lähtien. Haa, hetki ei vielä ole tullut, sinä saat korvata kaikki mitä pahaa olet tehnyt. Mutta ole vakuutettu siitä, Ada, että kostoni on häntä kohtaava!

Minuuttia myöhemmin menivät kuningas ja kalpea nainen, joka oli hänelle uhrannut koko elämänsä, yhdessä metsän läpi, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ne olivat saapuneet Tapschiderpuiston yksinäiselle asunnolle. Heikko, väräjävä valonsäde tunkihe ikkunasta ja osoitti heille tien suuntaa. Milan jäi mielenliikutuksen valtaamana hyväksi aikaa seisomaan oven ulkopuolelle. Mutta sitte hän sen avasi ja käsivartensa kietoen Adan ympärille hän astui ovesta sisälle.

— Poikani — hellästi rakastettu poikani! huusi Milan, juosten Adan rinnalla eteisen kivilattiata pitkin työhuoneeseen. — Missä olet sinä, oikea poikani, jonka Jumala on minulle antanut, lohduttaakseen minua kaikista kärsimyksistä joita toinen poikani on minulle tuottanut.

— Milanka! huusi Ada, — Milanka, sydämeni, missä sinä olet? Pappa on täällä — sinun pappasi, jota kauvan olet odottanut! Niin kiiruhda sitte, poikani, hänen syliinsä, anna isäsi siunata itseäsi. Tänään on onnen päivä.

— Ja tätä onnen päivää, Adani, kuiskasi Milan lempeällä äänellä, — on seuraava monta muuta, sillä minä otan nyt teidät mukaani. Me elämme yhdessä, sinä Adani, minä ja meidän poikamme. Mutta, Jumalani, mikä sinua vaivaa, Ada? Miksi minuun niin peljästyneenä katsot. Näin sanoen tahtoi Milan vetää rakastetun naisen syliinsä, häntä lohduttaaksensa, mutta Ada irroittihe, katsoi kuolonkalpeana sisemmän huoneen ovelle, jota poika ei vielä ollut avannut ja huudahti:

- Miksi hän sitte ei tule ulos? — Miksi ei hän vastaa minun huutooni?

Milanka, Milanka! —

Armelias Jumala, hän ei olekaan täällä, Milanka, rakkaani, missä sinä olet?

Näin sanoen oli Ada syössyt huoneeseen ja Milan seurasi häntä.

Samassa kuin epätoivoinen äiti käyttäytyi kuin mieletön ajatellen, että joku onnettomuus oli saattanut poikaa kohdata, katsoi Milan tutkivasti ympärilleen. — Kirje, huudahti hän äkkiä, ja osoitti sormellaan paperia, joka oli pöydällä. — Keneltä se on, Ada? Mutta tuskin oli Ada huomannut kirjoituksen, kun koriseva ääni tunkeutui hänen rinnastansa ja hän vaipui puoleksi tajutonna Milanin syliin.

— Ada! huudahti Milan kauhistuneena. — Kuinka on sinun laitasi? — Tämä kirjoitus —

— Onko hän kirjoittanut! sai kalpea rouva sanotuksi, kuin jos olisi ollut kuolettavasti haavoittunut. — Minun poikani — sinun poikasi — se on ensimäinen ja viimeinen kirje, minkä hän on sinulle ja minulle kirjoittanut.

Hän on karannut — hän on irrottautunut äidin sydämeltä. Nainen on houkutellut hänet ja vietellyt, ainoa nainen, jonka hän on nuoressa elämässään kohdannut, nainen, joka tavotteli hänen henkeään — murhaaja — Draga.

Raivostuneena tempasi Milan kirjeen vapisevan naisen käsistä. Hänen silmänsä harhailivat paperilla ja lukiessansa rupesi hän kiristämään hampaitansa, hänen silmänsä verestyivät, veri nousi hänen päähänsä ja muutti hänen kasvonsa tummanpunaiseksi.

Sanat tunkeutuivat yksitellen hänen huuliltansa, jotka hermostuneesti nytkähtelivät, kun hän luki Milankan kirjeen, minkä tämä oli äidilleen kirjoittanut. Kirje kuului seuraavasti:

"Voi hyvin, suloinen, sydämellisesti rakastettu pikku mamma! Anna minulle anteeksi, että lähden luotasi, mutta jos kauvemmin viipyisin, niin kuolisin. Minun täytyy löytää hänet, minä tahdon nähdä hänet, joka kuin taivaallinen ilmestys asettui tielleni ja taas niin pian katosi. Ja kun hänet olen löytävä, silloin mamma, silloin tuon hänet mukanani luoksesi, silloin on hän yhdessä meidän kanssa asuva, meidän talossamme, ja onnemme on oleva täydellinen. Eikö niin, ethän ole minulle vihainen, äiti kulta, ethän tahdo, että Milanka parkasi tulisi koko elinajakseen onnettomaksi? Yhtä paljon kuin minä elääkseni tarvitsen sinua, yhtä paljon tarvitsen häntä. — Jumala, joka toki on hyvä, on kyllä taas johtava minut sinun syliisi. Rukoile, että tuo pian tapahtuisi, äiti kulta, niin taas näemme toisemme iloisina ja onnellisina. Minä ajatuksissani suutelen kättäsi. Vielä kerran anna anteeksi ilkeälle pojallesi, joka kumminkin jumaloi sinua. Milan."

Hämmästyksestä raivoissaan seisoi Milan liikkumattomana pojan kirje kädessään, samassa kuin hän kietoi käsivartensa pyörtyneen naisen vyötäisten ympärille.

KOLMASVIIDETTÄ LUKU.

Dragan hävitystuuma.

Vaikka Draga ei ollut yöllä paljon silmiään sulkenut, niin oli hän kuitenkin heti auringon noustua siinä komeassa puutarhassa, joka kuului Tapschiderin huvilinnaan.

Tällä, niin monessa suhteessa merkillisellä naisella, jonka persoonassa yhdistyivät niin monet edut ja monet hirvittävät intohimot ja synnit, oli tarvittaessa ihmeteltävä voima. Hän voi valvoa monta yötä peräkkäin, kun oli kysymys jostain hänelle tärkeästä asiasta.

Hän kulki kukkaryhmien välissä puutarhassa ja hänen rinnallaan oli se vanha inhottava nainen, joka oli hänen paha henkensä — täti Eufemia.

- No oletko nyt vihdoinkin saanut hänet niin pitkälle! kuiskasi akka kuningattarelle, kun tämä oli puhunut, mitä yöllä oli tapahtunut hänen ja Aleksanterin välillä. — Hän on siis päättänyt antaa murhata isänsä. Mutta siitä tulee vähän vaikea tehtävä, sillä kuningas Milan on Itävallassa ja siellä on hyvät poliisit, joilla on terävä silmä.

- Sinä erehdyt, vastasi Draga. — Milan oleskelee nykyään Serbiassa ja minä olen melkein varma siitä, että hän on meidän huvilinnamme läheisyydessä.

Vanhus pysähtyi ja tuijotti Dragaan aivan kauhistuneena.

- Ja sen sanot sinä noin tyyneesti, lausui täti Eufemia. — Kyyhkyseni, sinun pitäisi olla varuillasi, sillä minä en luota tuohon Milaniin vähääkään, kun on kysymys sinusta.

- Pyh, minä olen Tapschiderissä hyvässä tallessa. Muuten aiommekin toimia ennen Milania. Voi, jos vaan tuntisin jonkun päättäväisen miehen, johon voisi luottaa!

- Minä ymmärrän, sanoi täti Eufemia ja iski silmää. — Te tahdotte miehen, joka voi tehdä rikoksen. —

Niin, minä tunnen juuri sellaisen, hän on vanha nuoruuden ystäväni, joka ei asu kaukana täältä ja jonka luokse ehtii parissa tunnissa.

- Kuka hän on? huudahti Draga äkkiä. — Oh, täti Eufemia, kuningas on juuri käskenyt minun hankkia hänelle päättävä mies, mutta hänen täytyy olla sopiva ja luotettava ja ennen kaikkia kyllin rohkea tekemään sellainen verityö.

- Juuri sellainen on se, jota tarkoitan. — Niin, hän tekee sen, hänen täytyy se tehdä. Sillä hän on häviön partaalla ja jollei hän jonkun ihmeen kautta pelastu, niin myövät velkojat näinä päivinä hänen linnansa ja ajavat hänet kuin kerjäläisen kadulle.

- Hänen linnansa? — Ei, täti, mies jolla on linna, ei varmaan suostu tappamaan ihmistä.

- Oletko varma siitä? — Minä olen luullut, että sinä kuningattarena olet tullut vielä viekkaammaksi ja tiedät, että huonoimmat ihmiset eivät aina asu hökkeleissä, vaan että niitä siihen sijaan löytyy linnoissa, jotka näyttävät mahtavilta, mutta jotka sisältä ovat niin madon syömiä, että ne jo aikoja sitte olisivat romahtaneet rikki, jollei niitä keinotekoisella tavalla pidettäisi pystyssä.

Kahden tunnin matkan päässä täältä on Zaporan kylässä linna, joka ennen oli komean aatelistilan keskipisteenä. Sen laajoilla niityillä kävi suuret elukkalaumat, talleissa hankasivat hevoset kärsimättömästi kavioitaan ja tahtoivat ulos vapaaseen luontoon, kanat ja hanhet tepastelivat pihalla ja siellä oli lakeijoja ja piikoja herrasväkeä palvelemassa. Itse linnassa oli niin paljon laulua ja tanssia, että isäntäväen rahakukkaroon tuli pian reikä ja sinä tiedät, että sellaista reikää on hyvin vaikea parsia enää umpeen.

Viimeiset linnanherrat Zaporassa olivat jo rutiköyhiä, mutta he koettivat vielä kantaa ulkonaista leimaa. Hän, joka nyt omistaa Zaporan, on juoppo, joka vielä tosin käy aatelismiehestä, mutta ei myöskään haikaile istua huonoimpain talonpoikain kanssa kylän kapakoissa juomassa kunnes niin juopuu, että hänet täytyy kantaa kotiin.

- Siis juomari, sanoi Draga. Mutta minä en luule, että sellaiseen voi luottaa.

- Oh, voit olla huoletta! Herra von Knetzewitsch, sellainen on nimensä, on varma mies.

- Ja hän on ihan köyhä?

- Hän on köyhä kuin kirkon rotta ja hän olisi jo aikoja ollut poissa linnastaan, jollei hän monta kertaa olisi pyssy kädessä ajanut pois oikeuden miehiä, kun nämä tulivat linnaan. Sen jälkeen ei ole kukaan uskaltanut tulla häntä niin lähelle, mutta nyt olen kuullut, että huutokauppa pidetään siellä näinä päivinä.

- Zaporan linnan herran kanssa rupean minä liittoon. Minä tarjoan hänelle sievän summan rahaa, jos hän kerran laukaisee kiväärinsä meidän hyväksemme. Mies, joka ei pelkää ampua oikeuden palvelijoita, hän voi kyllä myöskin ampua kuningas Milania.

- Kyllä minä panen asian toimeen, sanoi täti Eufemia. — Sano vaan, kuinka paljon tahdot maksaa! Minä lähden Zaporaan puhumaan Knetzewitschin kanssa. Hän tulee iloiseksi nähdessään minut, sillä hän tunsi minut, kun vielä olin nuori ja kaunis. Nuori ja kaunis! Niin, minäkin olen kerran ollut nuori ja kaunis, Draga, en tosin niin kaunis kuin sinä, mutta kylliksi kaunis, jotta miehet minusta pitivät.

Draga kääntyi inholla pois akasta. Sillä löytyi hetkiä, jolloin hän oikein vihasi täti Eufemiaa.

- Mene nyt, sanoi hän — ja laita niin, että minun aamiaiseni laitetaan siihen lehtimajaan, minä tarkoitan sitä, jota ympäröi villit ruusupensaat, jotka kiertävät ylös muurille!

- Ja menenkö minä Knetzewitschin luo?

- Mene vaan! — Tarjoa hänelle satatuhatta guldenia; ne saa hän samalla hetkellä, jolloin ilmoittaa meille Milanin kuoleman! Mutta varo vaan, ettet ilmaise, että minä olen sinut lähettänyt, etkä tietysti myöskään puhu mitään kuninkaasta. Sano Knetzewitschille, että yksityiset syyt pakoittavat sinun kostamaan Milanille!

- Jumala siunatkoon sinua, muruseni! huudahti täti Eufemia, tarttuen Dragan käteen, jonka tämä kuitenkin kiireesti veti pois. — Minä menen, minä sanon Knetzewitschille kaikki. Hän suostuu kyllä ehdotukseen, niin, sen hän kyllä tekee!

Mutta, näetkös, kahdella tyhjällä kädellä ei voi sinne mennä — pieni etumaksu —

- Hyvä, minä annan sinulle kaksikymmentä tuhatta guldenia, vastasi
Draga. Odota minua tunnin perästä huoneessani!

Täti Eufemia poistui nyt ja Draga katsoi vanhuksen jälkeen, kunnes tämä oli kadonnut linnaan. Sitte meni Draga lehtimajaan ja istui eräälle sohvalle uneksimaan rakkaudestaan Stefan Naumovitschiin.

Äkkiä kuuli hän melua ylhäältä muurilta.

Hänen ensi ajatuksensa lensi Milaniin ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli, että hänen nyt täytyisi seistä puolisonsa isän edessä.

Vala huulillaan oli hän viimeksi eronnut Dragasta. Mitä, jos hän nyt panisi tämän valan toimeen, joka maksaisi hänen elämänsä.

Draga hypähti ylös sohvalta ja riensi käytävälle. Siihen saavuttuaan jäi hän seisomaan kuin kivettyneenä. Muurilla istui ihmisolento kokoon kyyristyneenä.

Ensi hetkessä ei Draga muuta luullut, kuin että hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, että se oli Milan, joka yritti kiivetä muurin yli, mutta kun hän kerran katsoi sinne, vaaleni hän tosin, mutta — tiesi kumminkin, ettei hänellä ollut mitään peljättävää sen puolelta, joka muurilla istui.

- Se on poika siitä yksinäisestä talosta metsässä, kuiskasi Draga ja jatkoi: hän elää siis — myrkky, jota hänelle juotin, ei siis ottanutkaan häntä hengiltä! Mutta mitä hän tahtoo? Tuleeko hän ystävänä vai vihollisena? Kivääri, joka on hänen kädessään, näyttää kaikissa tapauksissa vaaralliselta.

Hän aikoi paeta, mutta kun hän kääntyi lähteäkseen pois lehtimajasta, huusi nuorukainen hänelle:

- Oi, elä pakene, kaunis metsästäjä! Vihdoinkin saan siis nähdä sinut taas! Enpä toki turhaan paennut äitini luota enkä turhaan kierrellyt koko yötä täällä metsässä! Minä olen löytänyt sinut! Oi, kuule siis minua, jos sinulla on sydäntä rinnassasi!

Nämä sanat lausuttiin sellaisella hellyydellä, ettei Draga enää voinut olla epätietoinen siitä, mikä oli nuorukaisen tänne tuonut.

Hymy väreili Dragan huulilla ja hänen silmissään oli voimakkaampi kiilto.

- Vallaton poika, huudahti hän, — kuinka uskallat tulla tänne! Etkö sitte tiedä, missä olet, kenen tämä puutarha on?

- Kyllä, se on, vastasi Milanka — sillä hän se todellakin oli, — se on sen miehen, joka nykyään kutsuu itseään Serbian kuninkaaksi. Mutta en minä siitä välitä, sinähän olet tässä puutarhassa, ja minä — minä tulen sinun luoksesi.

Yhdellä hyppäyksellä oli poika alhaalla ja laskeutui heti Dragan jalkain juureen.

- Tiedätkö sitte, että minä rakastan sinua? huudahti hän kiihkeästi ja käänsi kauniit, jalomuotoiset kasvonsa häntä kohti. — Eikö niin, ethän naura, vaikka puhun sinulle rakkaudesta? Oi, minä en ole enää voinut unohtaa sinua sitte kun ensikerran näin sinut. Yhtämittaa olen ajatellut vaan sinua. Ojenna minulle kätesi, kuten teit silloinkin, kun koristit minut tammenlehti seppeleellä. Se oli onnellinen hetki minun elämässäni, eikä se mitään merkitse, että olin vähällä saada maksaa sen hengelläni. Mutta mitäs minä tässä nyt puhun niin mitättömistä asioista! Minähän elän ja olen onnellinen, kun saan katsella sinua!

Anna minun suudella valkoista kättäsi, minä pyydän sinua kaikesta sydämestäni, anna minun suudella sitä!

Draga ojensi hänelle kätensä, jonka Milanka peitti tulisilla suuteloilla.

- Nouse ylös poika! sanoi hän äkkiä. — Tiedätkö, kenen edessä nyt polvistut?

- Niin, sinä olet kuningatar, sen tiedän. Minä tiedän sinusta kaikki, sattuman kautta sain sen tietää, mutta minun silmissäni olet sinä ainoastaan kaunis, viehättävä metsästäjä.

- Ja miksi olet tullut tänne?

- Sinua katsomaan.

- Hyvä, nyt olet saanut nähdä minut, palaa nyt äitisi luo.

- Ei, minä en lähde enää luotasi! kuiskasi poika itsepintaisesti ja nousi ylös. — Voithan sinä kuningattarena tehdä kaikki, mitä hyväksi näet. Anna äidin tulla hoviisi — ja anna minun olla läheisyydessäsi! Minun äitini on viisas nainen ja palvelee sinua uskollisesti ja nöyrästi ja minä, minä suojelen sinua kaikesta pahasta.

Näin sanoessaan riuhtasi hän komean jahtikiväärin olkapäältään, jossa hän kantoi sitä hihnassa.

Pirullinen ajatus kulki tällä hetkellä läpi Dragan aivojen.

Tämä poika, joka niin itsetietoisesti piti kivääriä kädessään ja oli nyt juuri luvannut häntä suojella, hänestä saattoi tulla mitä tervetullein välikappale — hänhän oli Milanin poika. Mikä isku se olisikaan hänen veriviholliselleen Milanille, jos hän saisi surmansa oman poikansa käden kautta.

Sen ajatuksen antoi Dragalle itse kadotuksen pääruhtinas.

- Kiiruhda ja tule kanssani lehtimajaan! sanoi hän Milankalle tarttuen tämän käteen. — Minulla on jotain sanottavaa sinulle.

Sinä puhuit äsken tahtovasi suojella minua. — Oi Milanka, minulla on vihollinen, joka uhkaa elämääni, joka ei jätä minua rauhaan, jos sinä voisit suojella minua häntä vastaan, niin olisin kiitollinen.

- Minä tapan sinun vihollisesi, huudahti hän.

- Hyvä, no kuule sitte! sanoi Draga ja hänen hävityshankkeensa kasvoi yhä suuremmaksi joka sekunti. — Sinä saat tietää minun veriviholliseni nimen, mutta vanno minulle ensin vala, että sinä murhaat hänet!

- Minä vannon murhaavani hänet! vastasi nuorukainen miettimättä hetkeäkään.

- Mutta elkäämme puhelko täällä! sanoi Draga äkkiä. — Tänne voisi joku tulla aivan odottamatta, eikä se olisi hyvä, pikku sankarini, jos sinut löydettäisiin täältä minun luotani.

- Minä puolestani en ollenkaan pelkää! vastasi Milanka. — Jos nyt Aleksanteri itse tulisi luoksemme tänne lehtimajaan, niin minä polvillani pyytäisin häntä, että saisin olla luonasi. Sano, etkö voi hankkia minulle paikkaa hovissa? Sinähän olet kuitenkin kuningatar! Minä rupean hovipojaksesi eli vahdiksesi, joka yöllä kulkee, edestakaisin sinun sänkykamarisi oven edessä ja minä vannon sinulle, etten hetkeksikään sulje silmiäni pelosta, että joku vihollinen hiipii sinun luoksesi.

- Ah, sepä on ihana ajatus! huudahti Draga ivallisella äänellä. — Sinä minun sänkykamarini kynnyksellä — ei todellakaan hullumpaa! No, minä puhun kuninkaan kanssa siitä asiasta ja varsinkin jos vapautat minut verivihollisestani, niin ei kuninkaalla varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että pidän sinut luonani. Hän vielä palkitseekin sinut ja kiinnittää tähden rintaasi.

- Tähden, toisti Milanka epäävällä äänellä. — Sellaista en tarvitse, minä olen itse kerran Serbian kuningas ja silloin kiinnitän rintaani loistavimmat tähdet.

Hän oli vielä aivan lapsi, pikku Milanka. Ihmeellisellä tavalla sekoittui hänen rinnassaan heräävä nuorukaisen rakkaus niihin lapsellisiin tunteisiin, joita äiti oli häneen istuttanut.

- Nyt sanon sinulle veriviholliseni nimen. Sinä olet vannonut minulle, että vapautat minut hänestä ja minä tiedän, että sinä pidät valasi.

Näin sanoen veti Draga hänet mukanaan ja pienen muurissa olevan portin kautta hiipivät he puistoon, joka oli aivan puutarhan vieressä.

Mutta tuskin oli Draga nuoren seuralaisensa kanssa kulkenut tuhatta askelta, kun he saivat nähdä miehen tulevan pitkin sitä käytävää, joka vei linnaan. Nähdessään tämän miehen tuntui hänestä, kuin olisi veri hänen suonissaan jähmettynyt melkein jääksi.

Milan, kuningas Milan! oli hän vähällä huudahtaa, mutta onneksi jaksoi hän pidättää nuo petolliset sanat ennenkuin ne pääsivät hänen huuliltaan.

Se oli todellakin kuningas Milan, joka tuli tiellä ja näytti olevan epätoivon vallassa. Hän oli koko yön etsinyt Tapschiderpuistossa eksynyttä poikaparkaansa, joka oli jättänyt äitinsä ja lähtenyt ajamaan takaa kauneuden aavetta. Suomatta itselleen lepoa taikka rauhaa oli Milan hakenut ja huutanut Milankan nimeä ainakin tuhat kertaa. Mutta hän ei ollut löytänyt jälkeäkään hänestä.

Tuskin oli Draga huomannut kuninkaan, kun hän veti Milankan erääseen pensaikkoon, joka oli tien vieressä.

- Meillä on onni mukana! kuiskasi hän Milankan korvaan. Hän tulee meitä vastaan. Näetkö miestä, joka kulkee tuolla tiellä?

Milanka kurkisti varovaisesti oksien lomasta, joiden takana hän ja
Draga olivat, ja tarkasteli käytävää.

Hän huomasi Milanin, joka tällä hetkellä oli noin sadan askeleen päässä siitä paikasta, jossa hän oli piiloutuneena. Hän näki isänsä, mutta ei tuntenut häntä! Luonnon oma ääni ei puhunut hänen rinnassaan, sillä nuorukainen ei ollut koskaan nähnyt isäänsä.

Hän ei aavistanut, että vaippaan puettu mies, joka siellä kaukana niin murheellisen näköisenä tuli yhä lähemmäs, oli se sama, jota hän niin syvästi rakasti, jota hän jumaloi, jota kohtaan äiti oli hänen nuoreen sydämeensä istuttanut syvän kunnioituksen ja hellän rakkauden.

- Nyt jätän sinut yksin! kuiskasi Draga hänelle ja laski kätensä hänen päänsä päälle. Milanka, rakkaani, sinä tiedät, mitä olen luvannut sinulle. Ole varuillasi ja samassa kun mies kulkee pensasten ohi, niin tähtää sydämeen ja ammu! Elä sitte enää huoli mistään!

Ota sitte vaan selko, että olet osannut oikeaan paikkaan ja ilmoita minulle hänen kuolemansa, niin minä painan sinut sydäntäni vastaan ja sinä saat ainiaaksi jäädä luokseni. Sen vannon sinulle samalla tavoin kuin sinäkin vannoit minulle vapauttavasi minut verivihollisestani.

Nuorukainen katsoi Dragan silmiin ja tunsi hänen läsnäolonsa vaikutuksen. Rajulla liikkeellä kiskasi hän kiväärin hartioiltaan ja sanoi käheästi:

- Minä teen sen — Jumalan nimessä teen minä sen! Tällä miehellä on niin monta hetkeä elettävänä, kuin hän tarvitsee päästäkseen tuon puun luota tähän pensaikon viereen. Ole huoletta minä satutan häneen ja minun luotini lävistää hänen sydämensä.

- Hyvästi siis rakkaani, ja tee asiasi hyvin! kuiskasi Draga ja suuteli häntä. Sitte vetäytyi hän pensaikosta pitemmälle puistoon.

Milanka seisoi hetken kuin juopunut.

Juopunut hän todella olikin. Se suudelma, jonka Draga oli painanut hänen huulilleen, oli hetkeksi pysäyttänyt hänen sydämensä sykinnän.

NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.

Uusi liittolainen.

Milanka huomasi, että oli aika laittautua kuntoon. Mies kulki nopein askelin. Vähä väliä pysähtyi hän, katseli ympärilleen, pudisti päätään, kuin ei hän olisi oikein ymmärtänyt jotakin ja sitte tähysteli hän taas kuninkaalliseen linnaan päin.

- Ehkä mies tahtoo murhata hänet? ajatteli Milanka.

Hitaasti ja varovasti ojensi hän kiväärin piipun eteenpäin ja tähtäsi lähestyvää Milania. Nuorukaisen sormi kosketti kiväärin lukkoa.

Milanilla ei tietysti ollut aavistustakaan vaarasta, joka häntä uhkasi. Erään puun vieressä, joka oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä pensaikosta, pysähtyi hän, nojautui puun runkoa vasten, lykkäsi hatun takaraivolle ja antoi raittiin aamuilman jäähdyttää kuumaa otsaansa.

Seuraavalla hetkellä välähti pensaikossa salama, laukaus kuului ja harmaansininen savu nousi ylös pensaikosta. Puiston läpi kaikui huuto:

- Murhaaja! Ah, Draga on toiminut nopeammin kuin minä!

Milan syöksyi maahan. Hän tunsi, että luoti oli sattunut, hän huomasi myös, että veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan. Mutta kun hän ojentautui sammalikolle, tunsi hän myös, ettei hän ollut kuolettavasti haavoitettu. Hän olisi voinut vaikka heti nousta ylös ja paeta. Mutta sitä ei Milan ajatellut. Tällä hetkellä täytti hänen sielunsa vaan ajatus saada nähdä se henkilö, joka oli antautunut välikappaleeksi murhaa tekemään. Milan sulki siis silmänsä ja makasi tahallaan liikkumattomana ja ääntä päästämättä, sillä hän laski, että murhaaja tulisi tarkastamaan häntä nähdäkseen oliko kuula tehnyt kuolettavan haavan.

Pensaikko aukeni ja oksien välistä ilmaantui hoikka nuorukainen.
Eteenpäin kumartuneena lähestyi hän liikkumatonta miestä.

Milan, joka yhä piti silmänsä ummessa, ei nähnyt niitä kasvoja, jotka häntä tarkastelivat.

Nyt oli hoikka nuorukainen tullut aivan Milanin viereen. Yhä piti hän kädessään savuavaa kivääriä, jolla hän oli ampunut. Mutta nyt pani hän sen pois, laskeutui polvilleen ja kumartui liikkumattoman olennon puoleen.

- Verta! sanoi hän hiljaa huomattuaan suuren punaisen viirun, joka ulottui Milanin vasemmalta olkapäältä pitkin käsivartta. Minun kuulani osasi kumminkin maaliin, käteni ei vavissut!

Hän on kuollut ja Draga on päässyt vihollisestaan.

Mutta lausuessaan näitä viimeisiä sanoja oli hänen äänensä tullut yhä heikommiksi. Hämmentyneenä tarkasteli nuorukainen sen kasvoja, jonka luuli tappaneensa.

- Merkillistä, mumisi hän — nämä kasvot eivät näytä ollenkaan ilkeän ihmisen kasvoilta. Äiti on monta kertaa sanonut, että ihmisen kasvot ovat sielun peili. Kuinka jalot ovat tämän miehen piirteet! Korkea otsa, mustat silmäripset, vaaleat huulet, joiden ympärillä on niin surullinen piirre — ja toivoisin melkein, ett'en koskaan olisi nähnyt tämän onnettoman kasvoja. Olisin vaan juossut tieheni sitte kun laukaus oli ammuttu, niin pian kuin jalat olisivat kannattaneet. Minun pitää kuunnella, eikö hänen sydämensä lyö, minä katson, jos hengitystä tuntuu hänen rinnassaan, minun pitää — Herran tähden! hänhän elää — hän tarttuu minuun molemmin käsin — hän pitää minua kiinni —

- Niin, hän pitää sinua kiinni, sinä kurja murhaaja! jyrisi Milanin ääni, sillä samassa kun Milanka kumartui alas yli uhrinsa ruumiin, oli Milan molemmin käsin tarttunut onnettoman, soaistun nuorukaisen vyötäisiin.

Milanka koetti irtautua hänen rautakouristaan. Mutta vaikka Milan oli haavoitettu, tarvitsi hän vaan kymmenennen osan voimistaan kukistaakseen nuorukaisen ja heittääkseen hänet maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Milan asettunut polvilleen voitetun rinnan päälle. Hän veti kiireesti tikarin esille. Samassa välähti säilä voitetun pään päällä.

- Kurja roisto! huudahti Milan. Kuka voisi nyt estää minua työntämästä tämä veitsi sinun kirottuun ruumiiseesi ja maksamasta sinulle samalla mitalla. Sinä tahdoit ottaa minun elämäni, ajatteleppas, jos minä nyt ottaisin sinun!

Silloin kuului vapiseva, kyynelten tukahuttama ääni nuorukaisen, huulilta:

- Niin, tapa minut, sillä sen olen ansainnut. Mutta vie äidilleni viimeinen tervehdykseni! Pyydä häntä antamaan minulle anteeksi, että lähdin hänen luotansa! Sano hänelle, kiltille äidilleni —

Huudahtaen tuskaisesti ja sydäntäsärkevästi heitti Milan veitsen pois kädestään. Hänen kätensä syleilivät poikaa, joka oli hänen allansa, hänen kätensä nostivat pojan päätä ja onnettoman kuninkaan silmät tunkeutuivat niihin hienoihin kasvoihin, jotka äsken olivat uhanneet häntä itseään kuolemalla.

- Äitisi, sanot sinä! huudahti Milan. — Kuka on sitte äitisi — missä hän asuu?

Kuumien kyynelten valuessa pitkin poskia, vastasi nuorukainen:

- Äitini asuu eräässä pienessä yksinäisessä tuvassa Tapschiderissä.

- Milanka! huudahti kuningas syvän liikutuksen vallassa. — Milanka! —
Poikani! — Lapseni, onneton lapsiraukkani — sinäkö se olet — oi Jumala!

Siis olen vihdoinkin sinut löytänyt! Näin sanoen nousi hän ylös, nostaen samalla Milankan maasta.

- Kiiruhda ja tule mukaan! lausui Milan, otti ylös nuorukaisen kiväärin ja ripusti sen terveelle olkapäälleen. — Meillä ei ole aikaa hukata. Äitisi menehtyy ikävästä. Hän vuodattaa kyyneleitä, jotka sinä vaan voit tyynnyttää. Emme täälläkään uskalla olla kauvempaa. Vaara uhkaa meitä molempia. Sinä et aavista, miten ilkeään toimeen sinun nuoruuttasi ja kokemattomuuttasi on käytetty, lapsi raukka! Ja vielä vähemmän aavistat, kuinka sinun palveluksesi olisi palkittu, jos sinun olisi onnistunut panna toimeen se hirvittävä murha.

Milan oli tällä välin kulettanut poikansa mukanaan ja kiiruhti nyt askeleitaan niin että Milanka tuskin saattoi seurata mukana. Kuningas piti oikeata käsivarttaan nuorukaisen ympärillä ja vasen riippui hervottomana sivulla. Mutta Milan ei vielä tuntenut mitään kipua haavasta. Ihastuksella ja surulla tarkasteli hän, rientäessään Milankan rinnalla, tätä kaunista, hoikkaa nuorukaista, jota hän kutsui pojakseen. Hän ei väsynyt tarkastaessaan noita kalpeita kasvoja, jotka olivat niin hienopiirteiset ja ylpeydellä tunnusti Milan itselleen, että tämä nuorukainen oli hänen näköisensä, joka piirre — täydellinen isänsä poika.

Eräällä avonaisella paikalla metsässä, joka oli korkeiden puiden ja pensaitten ympäröimänä, pysähtyi Milan. Heillä ei ollut enää erittäin pitkä matka Adan kotiin.

- Mitä aiot tehdä? huudahti Milanka kauhistuneena, sillä hän ei luullut muuta kuin että mies, jolta hän äsken oli tahtonut ryöstää elämän, nyt kostaisi hänelle. — Aiotko tappaa minut?

- Tappaa sinut! huudahti Milan liikutettuna ja veti nuorukaisen rintaansa vasten. — Etkö sitte aavista, kuka minä olen ja mikä side meidät yhdistää?

Minä olen isäsi, Milanka, sinun oma isäsi, josta äitisi on sinulle laulanut ja kertonut, isäsi, jota hän opetti sinun rakastamaan, isäsi, joka rakastaa sinua, Milanka. Tule sydämelleni, poikani, ja anna huuliltasi kuulua ensimäisen kerran se sana, jota olen ikävöinnyt saada kuulla, tuo pyhä sana: isä! Tulisesti painoi hän Milankan sydämelleen ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan.

Mutta samassa kun Milan näin teki, huudahti nuorukainen, kuin olisi kuolettava isku häneen käynyt.

- Laupias Jumala, mitä olen minä tehnyt! ähkyi Milanka. Minähän olen tahtonut tulla isäni murhaajaksi! Luoti oli aiottu minun oman isäni sydämeen — ei, ei — elä suutele minua, elä paina minua tuolla tavoin sydämellesi — työnnä minut ennemmin luotasi — polje minut jalkaisi alle kuten myrkyllinen hyönteinen ja halveksi minua — ja — unohda, että minä olen poikasi.

Näin sanoen heittäytyi hän märälle maalle rajun epätoivon vallassa.

Mutta Milan kumartui hänen puoleensa, silitti lempeästi molemmin käsin hänen päätänsä ja poskiansa ja huudahti, syvästi liikutettuna:

- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.

Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.

- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?

Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!

Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:

- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?

- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.

Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:

- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?

Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.

- Oi isäni, huudahti nuori Milan, kyynelten valuessa pitkin poskia — kuinka voin katsoa äitiä silmiin, kun olen vuodattanut sinun vertasi?

- Äitisi ei saa koskaan tietää, mitä on tapahtunut sinun ja minun välillä tänä aamuna, huudahti Milan nopeasti. Anna minun pitää siitä huoli! Valhetta täytyy vihata, poikani, mutta joskus on pieni valhe kerrassaan hyvätyö toista kohtaan.

Tämän jälkeen veti hän Milankan mukanaan pois ja pian seisoivat he sen pienen talon edustalla, jossa nuorukainen oli kasvanut. Ovi avautui ja Ada, joka oli jo ikkunasta nähnyt heidän tulevan, hyökkäsi ulos.

- Poikani — lapseni! huudahti äiti. - Oletko sinä todellakin täällä?

Hän sulki vapisevan Milankan syliinsä ja peitti hänet suuteloillaan. Mutta sitte ojensi hän, päästämättä poikaa luotaan, kätensä Milania kohti ja huudahti kyynelten vallassa:

- Tänään olet sinä antanut hänet minulle toisen kerran — jos minulla on jotain anteeksi annettavaa sinulle, niin olkoon kaikki anteeksi annettu. Mutta mitä tämä on? — huusi Ada äkkiä, osottaen kuninkaan vasenta olkapäätä. Sehän on verta! Oletko haavoitettu?

- Se ei mitään merkitse, sanoi Milan — se on itse asiassa vaan pieni naarmu. Kun olimme kotiin tulossa, kannoin Milankan kivääriä ja silloin satuin minä hipaisemaan erästä puun juurta ja sain tämän haavan.

- Minä sidon haavasi ja hoidan sitä, sanoi Ada — Ja sinä viet meidät täältä niin pian kuin mahdollista.

- Minä luulen, vastasi Milan, samassa kun hän, Ada ja poika astuivat arkihuoneeseen, ettei meillä ole ollenkaan aikaa hukata. — Tämän huoneen päällä häilyy onnettomuus ja turmio, kun Draga kerran tietää, että hänen hallitsijansa elää. Jo tänä yönä täytyy meidän lähteä täältä. Minä odotan vaan kahta ystävää, joiden tiedoksi olen ilmoittanut, että haluan heitä tavata täällä, kahta miestä, joiden kanssa täytyy neuvotella Serbian onnesta.

Samassa huudahti Milanka:

- Ja tuolla tulee kaksi miestä tänne päin — ne ovat talonpoikia, jotka nähtävästi vievät eloja myllyyn, sillä heillä on suuret säkit selässä!

- Poikani, sanoi Milan, katsottuaan ulos ikkunasta — ulkomuoto pettää ja täytyy varoa, ettei siihen luota. Nämä kaksi miestä ovat tosin talonpojiksi pukeutuneet, mutta sen he ovat tehneet voidakseen pettää kuningattaren vakoojia. He ovat itse asiassa Serbian vapauden sankareita, jotka vihaavat kuningatarta yhtä paljon kuin mekin. Nämä kaksi miestä ovat ne, jotka johtavat sinua sitte, kun minua ei ole enää olemassa.

Sitte avasi kuningas oven ja huusi kovalla äänellä ulkona seisoville miehille.

- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, ystävät! Olkoon meidän yhtymisemme
Serbian onneksi!

- Serbian onneksi, vastasivat molemmat talonpojat — ja kuolema ja kadotus Dragalle!

Ja tuon yksinäisen talon kynnyksen yli astuivat valepuvussa — eversti
Maschin ja Stefan Naumovitsch.

VIIDESVIIDETTÄ LUKU.

Köyhtynyt aatelismies.

Vaikka oli syyspäivä, paistoi aurinko kuitenkin hehkuvan kuumasti aavalle pihalle, joka kuului serbialaisen aatelismiehen Ratscho Knetzewitschin linnaan.

Kun tuli tähän taloon, tuntui siltä kuin olisi astunut siihen linnaan, jossa prinsessa Ruusunen nukkui vuosisatoja sitte. Linna oli vanha ja rappeutunut. Puutarha, joka yhdeltä puolen oli yhteydessä rakennuksen kanssa, oli viljelemättömän näköinen, jossa rikkaruoho kasvoi vapaasti ja jossa vaan pari pientä maa-alaa ilmaisi, että ihmiskäsi kävi joskus sitä hoitamassa.

Pihalla oli sadottain rikkinäisiä talouskaluja hujan hajan, vaununpyöriä, satuloita, tynnyreitä, kirstuja, huonekaluja, jotka linnan herra oli hylännyt ja ilman muuta viskannut ulos pihalle ja näiden päällitse oli vedetty kaksi pitkää nuoraa, joilla riippui alusvaatteita kuivassa. Eräissä vanhoissa, rikkinäisissä vaunuissa istui suuri kissa auringon paahteessa, koira pisti kopistaan ulos takkuisen päänsä torkkuen ja haukotellen, ainoastaan kanat antoivat vähän vilkkautta ja väriä tähän elottomaan elämään. Kukko pöyhisteli kanojensa edessä tunkiolla, josta eläinparka turhaan koetti hakea korvausta siitä, mitä heille oli jätetty antamatta.

Mutta ei, tuossahan avautui ovi ja ylimmällä portaalla näkyi ihastuttava tyttö. Hänellä oli kädessä täysinäinen vehnävati ja katseltuaan muutaman silmänräpäyksen pilvettömälle taivaalle ja sitte kaukaiseen avaruuteen, kuin olisi hän odottanut, että kangastus näkyisi jossakin, tarttui hän lautaseen ja huusi hopean heleällä äänellä:

- Tipu — tipu! Tulkaa vaan tänne pienet! Ehkäpä tämä on viimeinen ateria, jonka teille annan. Kas niin, syökää vaan kylliksenne, pikku tiput.

Näin sanoen heitti hän vehnät ympäriinsä pihamaalle.

- Kuinka kaunista täällä sentään on! huudahti hän puoliääneen, antaen katseensa liitää ympäriinsä ja katsoen varsinkin lähellä olevaa metsää ja vuoren harjannetta, joka pehmeästi kaartuen nousi kohti sinistä taivasta. — Täällä voisi todellakin ihminen olla onnellinen! No, ehkäpä tulee tänne kerran onnellisempi suku. Oi, kyllä tiedän, kenen minä tahtoisin tuoda mukanani tähän linnaan asumaan noissa vanhoissa holvikattoisissa huoneissa! Kyllä tiedän, kenen kanssa minä tuntisin itseni onnelliseksi täällä, oi, niin sanomattoman onnelliseksi.

Ei — ei! lisäsi nuori tyttö kiireesti, istuutuen rikkinäisten vaunujen viereen. — Minä en tahdo enää ajatella häntä! Hän on kuollut minulle, täytyy olla kuollut minulle. Eikö tämä sitte ole koko minun maailmani? Tuskin tiedän, mitä tapahtuu ulkona maailmassa, sitte kun tulin tänne, en tiedä itsekään, millä tavoin. Oi, en olisi ehkä jäänyt tänne, mutta minä vapisen ajatellessani, että täytyy uudestaan lähteä maailmaan ja ihmisten hyörinään. Genia parka, kuinka sinun nyt käy, sinä isätön ja äiditön tyttöraukka, kun täällä on kaikki lopussa?

- Ei ole vielä lopussa! lausui raaka, karkea ääni hänen takanaan. — Ha, haa, vielä minä istun isieni maatilalla ja tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaa ajaa minut pois täältä!

Huudahtaen hyppäsi Genia von Sandorf ylös — sillä hän se on, jonka näemme tuon köyhtyneen aatelistalon pihalla — ja kääntyi ympäri.

Hän seisoi vastapäätä miestä, joka nähtävästi tuli metsästämästä, siltä ainakin näytti puvusta päättäen. Hänen yllään oli paikattu sarkapuku, johon kuului lyhyt nuttu ja kapeat housut sekä karkeat saappaat, jotka ulottuivat niin ylös kuin mahdollista ja auringon ja sateen haalistama nahkalakki, joka näytti koin syömältä. Kädessä oli hänellä jahtikivääri, joka näytti ijän puolesta sopivan yhteen miehen muun puvun kanssa. Mies oli lyhyt ja tanakka, leveäharteinen, niska kuin härällä. Karkeat kasvot, jotka olivat pöhöttyneet ja tummanpunaiset paljosta väkijuomain käyttämisestä, olivat harmaan parran peittämät, joka ulottui alas rintaan saakka.

Tämä mies oli Ratscho Knetzewitsch, aatelismies, joka omisti linnan, puutarhan ja karjapihan. Mutta pellot ja aidat niiden ympärillä eivät enää olleet hänen. Kappale kappaleelta oli ne kaikki otettu häneltä, pelattu tai juotu, sillä hän oli viime aikoihin asti elänyt hyvin hurjasti. Ratscho Knetzewitsch kuului ikivanhaan sukuun. Hän sanoi ylpeästi olevansa vojvoodi, mutta tämä oli kai Knetzewitschien veressä, etteivät he voineet pitää huolta omastaan. He olivat kaikki käyttäneet omaisuuttaan kevytmielisesti ja sitä mukaa oli aina mennyt pois joku osa omaisuudesta, niin että tämä viimeinen Knetzewitsch, joka tällä hetkellä seisoi Genia von Sandorfin edessä, ei ollut paljon muuta kuin kerjäläinen, vaikka hän omisti linnan, puutarhan ja karjapihan.

Me sanoimme, että herra Knetzewitsch oli viime aikoihin asti viettänyt hyvin rajua elämää, jonka pääasiallinen synti oli siinä, että Knetzewitsch oli hirmuisella tavalla antautunut juoppouden uhriksi. Suurimman osan päivästä vietti hän viinikellarissaan. Niin kauan kun oli hereillä, makasi hän siellä tynnyrin vieressä ja joi ja kun hän ei enää voinut juoda, nukkui hän. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin kissa, joka vihdoin aina herätti hänet surkealla naukumisella, kun kissan muutoin olisi pitänyt nääntyä nälkään.

Mutta sitte oli äkkiä tullut muutos Knetzewitschin elämässä. Sattuma oli sen aikaan saanut ja tämä sattuma tuli ihastuttavan olennon muodossa, jotta Knetzewitsch voitaisiin, jos mahdollista, vielä pelastaa, ainakin lykätä tuonnemmaksi hänen häviötään.

Eräänä myrsky-yönä oli Knetzewitsch ollut tavallista selvempänä, mikä muutoin hyvin harvoin tapahtui. Silloin koputettiin hänen ovelleen ja kun hän sen avasi, tuli hän juuri parhaiksi näkemään, kuinka eräs nuori tyttö vaipui portaille ja makasi suorana hänen jalkainsa juuressa. Ratscho Knetzewitsch ei pitänyt naisia juuri suuressa arvossa. Hän arveli, että he vaan estivät rehellistä miestä juomasta ja nauttimasta elämän iloja. Ei se siis ollut tytön kauneus, joka sai hänet hoitamaan tyttöä, kantamaan hänet huoneeseen ja koettamaan kaikin keinoin saada hänet virkoamaan, vaan oli siihen syynä yksistään se seikka ettei kukaan muu ihminen voinut tulla tytön avuksi ja että olisi antanut nuoren tytön aivan yksinkertaisesti maata siinä ovensa edessä, siihen ei hänellä sentään ollut sydäntä.

Mutta kun hän siinä hoiteli Geniata, sillä hän se oli, joka oli väsyneenä vaipunut hänen ovensa eteen, ja virvoitteli häntä etikalla ja jollain vanhalla hajuvedellä, jota löytyi talossa vielä hänen äitinsä ajoilta, kirosi hän kauheasti naisten heikkoutta, kirosi onnettomuuttaan, joka oli tuonut "tuon" hänen niskaansa ja valitteli, että tämmöistä piti tapahtua miehelle, jolla oli parempaakin tehtävää, kuin hoitaa naisväkeä. Eikä hänen onnistunutkaan saada kokonaan Geniata tuntoihinsa, sillä hänen pyörtymyksensä muuttui ankaraksi kuumeeksi. Tämä kuume piti Genia von Sandorfin vuoteessa ummelleen neljä viikkoa ja usein oli tytön elämä vaarassa.

Knetzewitsch hoiti häntä ja ihmetteli itsekin, että hän kykeni sellaiseen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, täytyi hänen tunnustaa itselleen, että hän ensi kerran elämässään oli täyttänyt velvollisuutensa. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle päivä päivältä yhä rakkaammaksi ja miellyttävämmäksi ja kun Genia ensi kerran saattoi taas puhua, kun hän tiesi, missä oli ja liikutetulla äänellä kiitti Knetzewitschiä, niin huomasi hän, ettei tämä pieni naisolento ollut ollenkaan paha ja että se oli oikein miellyttävää vaihtelua pitää "tuommoista" talossaan. Mutta täytyy huomata, ettei häntä mitkään hellemmät tunteet vetäneet Genian puoleen. Niitä olisi hän itsekin pitänyt suorastaan naurettavina.

Minä olen vanha apina, oli hänen tapana sanoa, — enkä voi ajatella naista, joka mielistyisi minun punaiseen nenääni tai viihtyisi tässä viinan hajussa. Mutta ystävätä olen aina halunnut ja kun nyt taivas on sen sijaan lähettänyt minulle ystävättären, niin tyydyn häneenkin ja hän saa mielellään olla luonani niin kauan kuin viihtyy.

Genia von Sandorfin täytyi viihtyä aatelismiehen luona, sillä hän ei parhaalla tahdollaankaan tiennyt, minne hän menisi. Palatako Wieniin? Mutta mitä hän siellä sitten tekisi?

Äitinsä luo ei hän uskaltanut mennä, sillä äitihän oli hylännyt hänet tuolla hirmuisella kirjeellä, jonka Genia löysi Stefan Naumovitschin vierestä, kun tämä makasi verissään kuritushuoneen edustalla.

Genia oli liiaksi ylpeä puolustaakseen itseään äidin syytöksiä vastaan, torjuakseen sitä hirvittävää epäilystä, joka tässä kirjeessä oli lausuttu. Mutta niin ei hänellä myöskään ollut kotia eikä sydäntä koko maailmassa, jonka turviin olisi voinut paeta.

Puoli mieletönnä oli hän sinä yönä harhaillut pitkin Belgradin katuja. Sitte oli hän rientänyt ulos kaupungista. Hän oli juossut yhä kauemmas metsään. Hän tahtoi kuolla, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hän oli seisonut monen virran partaalla, taistellut itsensä kanssa ja katsonut kirkkaan veden pohjaan. Monen puun oksaa oli hän tarkastanut ja ajatellut olisiko se kyllin voimakas häntä kantamaan, jos hän repisi kaistaleen hameestaan ja tekisi siitä itselleen nuoran. Sade oli virtana valunut ja kastellut hänet läpimäräksi ja lisäksi vielä nälkä vaivasi. Mutta tuhat kertaa suuremmat olivat ne tuskat, joita hänelle tuotti se ajatus, joka raivosi hänen aivoissaan: Äiti hylännyt — rakastettu kuollut — sillä hän luuli, että Naumovitsch oli kuollut ja tiesi, että Demeter Banjaluki oli se, joka oli ampunut sen turmiota tuottavan luodin. Minne hän nyt menisi? Kun sitte hermokuume oli ohi, valtasi hänet sellainen alakuloisuus ja välinpitämättömyys itsensä suhteen, että hän mielellään hyväksyi sen tarjouksen, jonka Knetzewitsch teki hänelle, jäädä hänen luoksensa ja olla hänen seuranaan tuossa vanhassa rappeutuneessa linnassa.

Siihen aikaan toivoi Genia vielä, että hän voisi mahdollisesti korvata aatelismiehelle sen hyvyyden, jota tämä hänen sairautensa aikana oli osoittanut ottaessaan hoidettavakseen hänen kerrassaan laiminlyödyn taloutensa Genia värisi kulkiessaan Knetzewitschin rinnalla rappeutuneissa huoneissa ja huomatessaan kaiken sen epäjärjestyksen, pölyn ja lian, joka kaikkialla kohtasi hänen silmäänsä.

Kerran olivat huonekalut täällä olleet hienot ja kallisarvoiset. Nyt olivat ne rikkinäiset, kuluneet tai kaatuneet. Uutimien poimut olivat vuosikymmenien pölyn peitossa. Katsoipa hän minne hyvänsä, näki hän vaan hävitystä ja köyhyyttä.

Palvelijaa ei Knetzewitschillä ollut ollut pitkään aikaan. Mistäpä hän olisi ottanut rahoja sellaisen palkkaamiseen? Hänellähän ei ollut minkäänlaisia tuloja ja kun hän ei itse huolehtinut taloudesta, niin kaatui kaikki koko talossa. Genia koetti kuitenkin saada järjestystä tähän sekamelskaan. Vaikka Knetzewitsch oli nimenomaan selittänyt hänelle, ettei hän koskaan elämässään voisi sallia, että Genia likaisi valkoisia käsiään työssä, niin tarttui hän kuitenkin tarmokkaasti työhön.

Hän, nuori kreivitär, jota oli vanhempain kodissa hemmoteltu kuin ruhtinaan lasta, ei kammonut halvintakaan työtä. Hän oli kaikkialla, keittiössä, kellarissa, navetassa, hän antoi kanoille ruokaa ja koetti nyhtää rikkaruohoa puutarhasta. Mutta pian huomasi hän, että aatelismies Ratscho Knetzewitschin maatilaa saattoi verrata ainoastaan tuohon kuuluisaan Augian talliin, jonka puhdistaminen kuului Herkuleen merkillisiin tehtäviin. Ja hän oli vaan tyttöraukka, jolla oli hyvin hyvä tahto, mutta valitettavasti ei hän ollut mikään Herkules.

Lisäksi tuli vielä se seikka, että Knetzewitschistä pian katosi se parannus, joka ensi aikoina oli näyttäytynyt, kun Genia tuli taloon. Ensi viikkoina, jolloin Genia oli talossa, oli aatelismies pitänyt varansa. Silloin sattui, että hän joskus kampasi partaansakin, harjasi vaatteensa ja koetti olla hyödyksi taloudessa. Hän joi niin vähän kuin mahdollista, kävi joskus metsästämässä ja tuli kotiin tuoden mukanaan milloin mitäkin riistaa.

Mutta sitte alkoi taas tulla niitä suuria kirjeitä, joissa oli suuret sinetit, ja näissä kirjeissä lienee ollut jotakin, joka oli erittäin vastenmielistä Ratscho Knetzewitschille. Sillä niin pian kuin sellainen kirje tuli, katsoi Knetzewitsch siihen ilmeettömin silmin, sytytti lyhdyn ja meni sen kanssa alas viinikellariinsa, ikäänkuin hän ei missään muualla olisi voinut lukea kirjoitusta yhtä hyvin kuin kellarissa, joka oli niin turmiota tuottava koko hänen elämälleen.

Kun hän sitte taas näyttäytyi, huomasi Genia kauhulla, että hän oli juonut hirveän paljon. Hänen silmänsä olivat silloin jäykät, ja vaikka hän koetti olla kohtelias Genialle, kuten aatelismiehelle kuuluu, pääsi hänen huuliltaan kuitenkin silloin tällöin sanoja, jotka panivat nuoren tytön kauhistumaan.

Seuraavana päivänä pyysi hän aina anteeksi, mitä oli edellisenä rikkonut ja vakuutti kyynelsilmin, että hän oli juonut vaan noiden kirottujen surujen tähden.

Genia tiesi kyllä hyvin, kuinka huonot hänen isällisen ystävänsä asiat olivat. Hänen velkansa olivat jo kauan sitte kasvaneet yli korvien. Velkojat olivat vaatineet linnan myytäväksi pakkohuutokaupalla.

Knetzewitschillä oli Belgradissa nuoruuden ystävä, joka oli asianajaja. Tämä oli tehnyt kaikki, saadakseen huutokaupan lykätyksi, ja hänen oli onnistunutkin kaikenmoisilla kiertelemisillä oikeuden edessä viivyttää yhä kauvemman tätä ratkaisevaa tapausta.

Mutta muutamia päiviä sitte oli tullut kirje asianajajalta Knetzewitschille, jossa selitettiin, että nyt oli mahdotonta enää tehdä mitään hänen hyväkseen ja että hänen oli valmistuttuva mitä pikemmin vastaanottamaan oikeuden palvelijoita.

Eräänä aamuna istui taas herra Knetzewitsch synkissä mietteissä, kun pihalta kuului vaunujen kolinaa. Genia katsoi ulos ikkunasta ja huudahti ihmeissään:

- Sieltä tulee eräs nainen.

Samassa nousi komeasti puettu nainen pois vaunuista ja riensi sisälle.

Siitä oli hyvin kauvan, kun Ratscho Knetzewitsch oli ketään vastaanottanut. Ei sovi siis kovasti tuomita häntä, jos hän käyttäytyikin kömpelösti tätä hyvin puettua naista kohtaan, jota hän ei todellakaan tuntenut.

Ei, hän ei häntä tuntenut. Hän ei voinut millään muotoa muistaa, missä hän olisi ennen nähnyt nämä kasvot. Eikä hänellä sentään ollut kovinkaan paljon vanhoja tuttavia, sillä hyvin harvojen kanssa oli hän ollut tuttavuudessa elämänsä aikana.

- Rouva, sanoi hän, tehtyään muutamia kumarruksia, jotka olivat todellakin kaikkea muuta kuin kauniita, — minä en tiedä, minä en tunne —

- Ettekö enää tunne täti Eufemiaa? Minähän olin hyvä ystävä teidän äitinne kanssa lausui nainen.

- Täti Eufemia! huudahti Knetzewitsch. — Kyllä, nyt minä muistan — aivan oikein, äitini hyvä ystävä. Te toitte meille aina karamelleja Belgradista ja me huvittelimme itseämme sillä, että nipistelimme teitä pohkeisiin, teillä oli näet sellaiset siihen aikaan.

- Oi, teidän äitinne oli niin kiltti ja rakastettava! huudahti täti Eufemia, sillä hän se todellakin oli, joka oli tullut tänne keskustelun johdosta Dragan kanssa. — Minä en koskaan voi häntä unhottaa.

- Niin, minun kiltti äitini! mutisi Knetzewitsch ja puristi pari kyyneltä vedenharmaista silmistään, sillä kuten kaikilla juomareilla, oli hänellä kyyneleet hyvin lähellä.

- Ja juuri siitä syystä, kun tulin ajatelleeksi teidän kilttiä äitiänne, rakas Ratscho, jatkoi Eufemia, olen minä tullut tänne. Kuulin näet, että te olette hyvin vaikeissa oloissa.

- Oletteko kuullut siitä puhuttavan? huudahti Knetzewitsch. — Onko se tieto jo levinnyt kaikkialle? Niin, ikävä kyllä, minun maatilani myydään pakkohuutokaupalla, se tahtoo sanoa linna ja puutarha, ainoat, mitkä minulla on jälellä.

- Ja miksi ette ole koettanut hankkia rahoja, rakas ystävä? kysyi
Eufemia.

- Rahoja! Kuka minulle antaisi rahoja?

- Joku, jolle te sen sijaan voisitte tehdä vastapalveluksen. Ei mikään ole mahdotonta, kuten tiedätte.

- Vastapalveluksen? Millaisen vastapalveluksen minä voisin tehdä toiselle ihmiselle, vastasi Knetzewitsch olkapäitään kohauttaen. — Minä en enää kelpaa mihinkään.

Tämä oli kerrassaan liikuttava tunnustus. Mutta hän ei todellakaan luullut enää voivansa mitään toimittaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, ei koskaan oppinut mitään, ei koskaan mitään harrastanut. Hänestä se oli itsessään ihan luonnollista, että hänelle kerran niin kävisi, kuin nyt oli käynyt.

Silloin meni täti Eufemia hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet luokseen.

- Tahtoisitteko ansaita satatuhatta frangia? kysyi hän matalalla äänellä.

- Satatuhatta frangia?

- Niin, aivan niinkuin sanoin, jatkoi täti Eufemia. — Ja että näkisitte, etten minä laske leikkiä, niin näette tässä kaksikymmentä tuhatta frangia. Nämä saatte heti etumaksuna, jos sitoudutte tekemään erään työn. Tässä näette ne! Hei, pidättekö niistä? Katsokaas, kuinka ne kimaltelevat ja säkenöivät, kuule, kuinka ne helisevät! Kaikki nämä kuuluvat teille, jos vaan sanotte "jaa"!

Tätä sanoessaan oli hän avannut nahkalaukkunsa jota kantoi kädessään.

Knetzewitsch katsoi siihen ja kyyristyi kokoon käheästi huudahtaen. Siinä oli kultaa, punaista, rahaksi lyötyä kultaa, joka kiilteli häntä vastaan, niin paljoa kultaa ei hän ollut nähnyt moneen vuoteen.

- Oh, Jumala varjelkoon! mutisi Knetzewitsch. Mistä te tulette, jolla on niin paljon kultaa?

- Mistä minä tulen, on teille yhdentekevä, vastasi Eufemia. — Pääasia on, että tarkasti kuuntelette, mitä minulla on sanottavaa. Eräällä henkilöllä, jota en tahdo ilmoittaa, on vihollinen. Tämä on niin vastenmielinen hänelle, ettei hän voi elää rauhassa niin kauan kuin tämä vihollinen hengittää samaa ilmaa kuin hän. Hän tarvitsee siis varman ja luotettavan miehen, joka voi väijyä vihollista ja ampua luodin hänen selkäänsä niin että se menee sydämeen. Hän luulee, että te, herra Knetzewitsch, olette juuri se mies, jota hän tarvitsee. Satatuhatta frangia tästä työstä, kaksikymmentä tuhatta heti, jäännös sitte työn tehtyä. Molemmin puolisen vaitiolon lupaan minä meidän puolestamme ja tuloja tuottavan viran parin vuoden päästä, kun asia on ehtinyt unohtua, eikä sitä kukaan enää ajattele.

Knetzewitschiä vilusti ja hiotti vuoron perään. Hänellä oli samallainen tunne kuin juotuaan liian paljon ja liian väkevää viiniä.

Mutta täti Eufemia pudisti laukun sisällön pöydälle, jonka viereen hän itse istuutui ja sanoi kylmällä äänellä.

- Päättäkää nyt, Ratscho Knetzewitsch! Tahdotteko yhdellä kertaa tulla rikkaaksi mieheksi ja elää mukavasti, tarvitsematta huolia huomispäivästä, vai annatteko omaisuutenne, linnanne, puutarhanne ja kaikki mitä teillä on, mennä vasaran alle pakkohuutokaupassa ja itsenne ajaa kerjäläisenä ulos kadulle?

- Kerjäläisenä! änkytti aatelismies ja hänen kasvonsa vääntyivät. — Kerjäläisenä! Niin, niin! kerjäläiseksi minä tulisin. Minulta puuttuisi leipää — viinistä puhumattakaan — ja minun täytyisi paleltua talvella!

- Te kuolette nälkään, Ratscho Knetzewitsch, jos ette suostu ehdotukseeni, kuiskasi Eufemia, kun hän näki, että aatelismies alkoi horjua. Ottakaa nyt, kun teille tarjotaan, sellaista onnea ei enää teille koskaan tarjota!

Ja siitä on teidän vaan minua kiittäminen. Satoja henkilöitä löytyisi, jotka olisivat halukkaita heti ansaitsemaan nämä rahat ja, mitä sanon minä — tuhansia muita! Ettekö siis aavista, kuka se on, joka antaa teille tämän tehtävän? Ettekö todellakaan aavista? Ettekö tiedä, mikä toimi minulla on nykyään?

- Minä tiedän, minä tiedän! mutisi Knetzewitsch. Te olette kuningatar
Dragan luona.

- Niin kenelläkäs muulla luulette olevan niin paljon rahaa pois antaa? Sellaista voi vain kuningatar tehdä! Ei kukaan voi niin helposti luopua rahoistaan kuin hän. Peijakas, vieläkö sitte epäilette? No, sitte haen minä kai jonkun toisen, jolle ei tarvitse tuhlata niin paljon sanoja.

Mutta samalla kun Eufemia aikoi pyyhkäistä kultarahat takaisin laukkuunsa, heittäytyi Knetzewitsch ulvoen kuten susi pöydän yli, laski vapisevat kätensä kultarahojen päälle ja tuijotti Eufemiaan vedenharmailla silmillään.

Vanha nainen heittäytyi pelästyneenä tuolissaan taapäin.

- Ettehän vaan aikone viedä rahojani! huudahti Eufemia, vapisten joka jäsenessään.

- Viedä niitä teiltä? Enhän toki, en minä sentään ryöväri ole! — Ei, minä tahdon ansaita, rehellisesti ansaita nämä rahat — tehän sanoitte, että niitä on kaksikymmentätuhatta frangia. Ha, haa, sanoinko "rehellisesti"? No niin, saattaahan se niinkin olla! — Luoti, sanoitte te, miehen sydämeen, joka on jonkun vihollinen. Miksi pitää sitte ihmisillä olla vihollisia? Me tarvitsemme rauhaa Serbiassa, rauhaa! — Minä teen sen, minä teen sen — niin, sen minä teen. Sanokaa te terveisiä sille, joka teidät lähetti, että Ratscho Knetzewitsch ei ole mikään heikko raukka. Tuhat tulimmaista, pelkuri en ole koskaan ollut! Minä teen sen, se on päätetty!

Ja pääasia oli todellakin päätetty. Sillä mitä sitte keskusteltiin Eufemian ja Knetzewitschin välillä, oli vaan sivuasioita, joka koski aikaa ja tapaa, miten rikos oli tehtävä.

- Tapschiderpuistossa voitte hänet tavata, ilmoitti Eufemia, salaisesti iloiten, että hänen tuumansa oli niin hyvin onnistunut. — Te tapaatte hänet varmasti sen yksinäisen talon läheisyydessä — tiedättehän, mitä taloa tarkoitan, se ei ole kaukana veritammesta — siellä tapaatte hänet varmimmin ja voitte parhaiten tähdätä.

Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.

- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien kultarahoja.

- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?

- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?

- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän, joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt niin huonosti.

- Hän — minun perheeni?

- Niin, ettekö sitä tiennyt?

Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta omaisuuttaan.

Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.

- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan paikkaan.

Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!

- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia — maksetaan teille rahat.

- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin eteen?

- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.

- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin, antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on oivallista viiniä.

- Oh, mainiota!

Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?

- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.

- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän tarvitse huolehtia mistään muusta.

- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta olisi kai tänään pimeän tultua.

- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.

- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti — silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.

Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.

- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian puoleen, jatkoi hän:

- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.

Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä tyynnyttääkseni omaatuntoani.

- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa, että te huomenna teette tämän työn!

- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!

Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.

Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka veivät hänet takaisin huvilinnaan.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Salajuonen uhri.

Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää. Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää, että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää, voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle, että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan, oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.

- Ei, ei, lapseni! huudahti Ada levottomana. — Sinä pysyt meidän luonamme, sinä et saa enää mennä ulos yksin ennenkuin olemme kääntäneet selkämme tälle metsälle. Niin, minä näen sen nyt, ettemme voi olla täällä kauempaa. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista päästä pois täältä.

- Se tulee tapahtumaan jo tänä yönä, vastasi Milan. — Kaikesta olen sopinut ystäväni, eversti Maschinin kanssa ja hän on luvannut viedä teidät varmaan paikkaan. Kostantinopolissa asuu eräs uskollinen ystäväni, jolle olen kerran tehnyt suuren palveluksen. Se on sulttaanin suurvisiiri — olet kai pannut talteen sen kirjeen, Ada, jonka sinun tulee jättää hänelle minulta.

- Kirje on täällä povessani — ja saat olla varma siitä, etten jätä sitä kellekään muulle kuin suurvisiirille. Mutta oletko myöskin varma siitä, että tuo turkkilainen, joka on eri uskoa kuin me, ottaa meidät ystävällisesti vastaan?

- Siitä olen aivan varma, sanoi Milan — Murat Bey on kelpo mies. Uskokoon hän mitä tahansa, Kristusta tai Muhamettia, niin tulee hän olemaan sinulle, kallis Adani, uskollinen ystävä ja pojalleni toinen isä.

- Ja miksi et tahdo seurata meitä Turkin maalle? Oi, tule mukaan, pyysi
Ada — siellä tulemme niin onnellisiksi!

- Rakas vaimoni, kuinka mielelläni, oi, kuinka mielelläni seuraisin teitä, huudahti Milan — mutta minä en voi, en saa sitä tehdä. Suuret, tärkeät asiat estävät minua siitä. Minun täytyy palata Wieniin, siellä on nykyään minun paikkani. Eikö niin Ada, uskothan, että sydämeni vuotaa verta, kun en voi seurata teitä.

Ada laski kätensä hänen käteensä ja katsoi hurskailla silmillään uskollisesti ja luottavasti häneen.

- Minä uskon sinua, vastasi hän, äänessä hellä sointu.

- Isä, kysyi Milanka, nousten ylös ja mennen Milanin luo — miksi lähetit Stefan Naumovitschin heti pois, miksi kehoitit häntä heti palaamaan kuninkaalliseen hoviin?

- Sen selitän sinulle, sanoi Milan — sillä sinä ihmettelit kyllä sitä, etten pidättänyt luonani tätä miestä, joka on arvokkaimpia ystäviäni. Stefan Naumovitsch on meille kaikista tärkein henkilö, sillä hänellä on nykyään kuningas Aleksanterin luottamus. Me tarvitsemme miehen, joka on mukana hovin elämässä. Ainoastaan sellainen voi nähdä Dragan suunnitelmat ja aikeet, ainoastaan hän voi joskus saada aikaan sen, että yksi ja toinen niistä hirmutöistä, joita Draga niin mielellään panee toimeen, tulee vielä viime hetkessä estetyksi. Siitä syystä en tahdo asettaa Stefan Naumovitschin henkeä vaaranalaiseksi. Jos hänet olisi löydetty tästä talosta, jos olisi huomattu, että hän seurustelee minun kanssani, maanpakolaisen, jota kuningas vihaa enemmän kuin ketään muuta vihollistaan, vaikka hänen on minua kiittäminen elämästään — niin olisi Stefan Naumovitsch ollut mennyttä miestä.

Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan. Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.

- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.

Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä, jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.

- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani, se on paha, katkera, kova sana.

Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.

- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.

- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni seurattiin.

- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja ennen kaikkia on nähty aikeesi!

- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.

- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?

- Sitä en luule, mutta ajattelen, että on parasta kiirehtiä. Laittakaa niin, että joudutte täältä pois niin pian kuin mahdollista, siinä on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa! Sinä tiedät, kuninkaani, että koko sielullani rakastan sinua, mutta juuri siitä syystä en haluaisi tänä yönä tulla ammutuksi, sillä luulen, että voin olla sinulle ja pojalle hyödyksi.

- Me olemme kunnossa, vastasi Milan — ja voimme heti lähteä matkalle.
Odottakaa meitä ulkona — vaunut ovat kai lähellä taloa?

- Ne ovat oven edessä. Nyt täytyy minun heti katsoa hevosia.

- Anna sen käydä nopeaan, hyvin nopeaan! jos onni on meille suotuisa, niin olemme päivän koittaessa Belgradissa.

Maschin katosi heti ulos ovesta ja kiipesi kuskipukille, jonka edessä kaksi juoksijaa kärsimättömästi löi kavioitaan maahan.

Mutta Milan puolestaan meni takasin arkihuoneeseen ja sanoi Adalle:

- Nyt on sinulle aika tullut, Ada, erota kodistasi. Elä tee eroa liian vaikeaksi minulle eläkä itsellesikään. Voimia, rohkeutta ja kestävyyttä tarvitaan, jos mieli paon onnistua.

- Minä olen valmis, sanoi Ada, väkisin pidättäen kyyneleitään, sillä hän ei voinut saada selville sitä, miksi hänen sydäntään niin ahdisti.

Tule, poikani! sanoi hän äänellä, jota koetti saada niin varmaksi kuin mahdollista. — Tule ja menkäämme muukalaisten joukkoon! Mutta sinä olet oikeassa, kerran me vielä palaamme, jos Jumala niin tahtoo.

Poika kietoi kätensä itkevän äidin ympärille, sillä Ada ei voinut enää hillitä itseään, hän antoi kyynelten vapaasti vuotaa ja veti pojan mukanaan.

Kun he olivat tulleet ulko-ovelle, pyysi Milan häntä viipymään vielä hetken. Hän avasi oven raolleen ja huusi puoliääneen ulos:

- Eversti, onko ilma puhdas? Katso ympärillesi ja tunnustele vielä kerran, onko mitään vaaraa uhkaamassa!

Oli minuutin hiljaisuus, sitte vastasi Maschin:

- Minä en voi nähdä mitään epäiltävää. Tule vaan heti tänne! Vaunujen oven olen jo avannut, hiivi vaunuihin ja sitte matkalle niin pian kuin mahdollista!

Milan astui ensin ulos. Hän kietoi takin tiukasti ympärilleen ja veti hatun syvemmälle otsalle. Hänen takanaan seisoivat vielä Ada ja Milanka odottaen kutsua.

Milan katseli ympärilleen. Hänen oikea kätensä, joka oli takin taskussa, tarttui revolveriin. Hän oli varmasti päättänyt, että jos tällä hetkellä joku Dragan palkatuista murhaajista näyttäytyisi, niin hän koettaisi ehtiä edelle ja ampua hänet empimättä.

Yö oli pimeä. Kuu piilottautui pilvien taa. Pensasten päällä, joita kasvoi molemmin puolin metsätietä talon lähellä, oli harmaa usva, jota oli kohonnut maasta.

- Tulkaa rakkaani! huudahti Milan, kääntyen ja ojentaen kätensä Adaa kohti. Tämä irtautui hiljaa Milankan syleilystä ja meni muutamia askelia rakasta miestänsä kohti.

Silloin peräytyi hän äkkiä taapäin, kuin olisi hän nähnyt myrkyllisen käärmeen, joka vaani tuolla pensaikossa, mutta sitte heittäytyi hän Milanin päälle, tarttui kiinni häneen ja tunki hänet väkisin vaunuihin.

Silloin pamahti laukaus, tuli välähti yön pimeydessä ja sitte —

Milan oli arvelematta heittänyt kumoon Adan, kuin olisi hän siten tahtonut suojella häntä tuntemattomalta vaaralta, vaikka hän oli vakuutettu, että tämä vaara koski vaan häntä itseään.

Mutta se oli liian myöhään. Ruudin savu kietoi hetkeksi kaikki, vaunut, hevoset ja ihmiset. Mutta tämän sumun läpi kuului heikko ääni:

- Minut on murhattu — minä kuolen — pelasta minut, Milan — pelasta minut!

Huudahtaen heittäytyi Milan hänen eteensä, joka makasi hänen jalkainsa juuressa. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt kietoa käsiään hänen ympärilleen, ennenkuin tumma olento juoksi pensaikosta.

Vielä kerran kuului laukaus. — Milan huudahti, sillä hän oli haavoitettu ja luoti oli sattunut juuri samaan paikkaan, johon Milankan luoti oli raapaissut, nimittäin vasempaan olkapäähän.

Milan kaatui selälleen. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta seuraavassa tuokiossa oli hän taas jaloillaan. Hänet valtasi mieletön raivo tuota kurjaa murhaajaa kohtaan, joka oli, kuten hän luuli, tappanut hänen rakkaan vaimonsa. Ei, se roisto ei pääse kostamatta. Tuolla juoksi hän pensaikkoon. Mutta Milan oli nähnyt hänet ja silmänräpäyksessä oli hän miehen jälessä. Nyt alkoi hurja ajo. Murhaajalla oli vielä kivääri kädessään, mutta hän ei nähtävästi uskaltanut ampua kolmatta laukausta tai ei kiväärissä sitte ollut enää mitään jälellä. Hän juoksi niin kiireesti, kuin jalat kannattivat. Hän ryntäsi metsän läpi ja hänen takanaan Milan, välittämättä verestä, joka juoksi haavasta olkapäässä. Milan vei taskuunsa oikean kätensä, ainoan, mitä hän nyt saattoi liikuttaa, ottaakseen sieltä revolverinsa. Mutta hän huomasi nyt, että takki oli varmaankin jäänyt siihen paikkaan, johon hän kaatui, ja että ase oli ollut takin taskussa. Mutta ei tämäkään seikka voinut estää Milania ajamasta murhaajaa. Hän juoksi, vaikka väsymys lisääntyi joka hetki, juoksi yli kantojen ja hautojen, hän tunkeutui läpi pensasten ja pysyi aina murhaajan kintereillä. Mutta äkkiä tunsi Milan pyörrytystä, maailma musteni hänen silmissään ja hän tunsi, että oli vähällä mennä tainnoksiin.

Ja tuo roisto, joka oli antautunut yrittämään murhata hänet ja hänen Adansa, pääsisikö tuo nyt rankaisematta, saisiko hän Judaksen palkan, joka epäilemättä oli häntä odottamassa Tapschiderpuiston huvilinnassa? Ei, ja tuhat kertaa ei! Ennemmin panisi Milan liikkeelle aivan viimeisetkin voimansa, ennemmin hän —

Silloin syöksyi maanpakoon ajettu kuningas äkkiä maahan, kuin olisi salama häneen iskenyt. Sokeassa innossaan ei hän ollut huomannut kantoa, joka oli polulla. Siihen kompastui hän ja kaatui, ollen äärettömän heikko, ei hän voinut pitää itseään pystyssä ja makasi nyt liikkumattomana maassa.

Murhaaja oli kuullut kuninkaan huudon, kun tämä kaatui. Hän seisoi hiljaa hetkisen ja käänsi päätänsä. Parilla rajulla harppauksella oli hän kuninkaan luona, joka makasi maassa voimatta nousta ylös, eikä ollut hänellä kuin yksi käsi puolustuksekseen ja sekin aseeton.

Kuu pilkisti nyt pilvien lomasta.

Milan näki murhaajan tulevan yhä lähemmäksi. Hän valmistausi tekemään murhaavaa iskua sillä tuo leveäharteinen mies heilutti kivääriä päänsä päällä ja oli nähtävästi aikeessa pyssyn perällä musertaa onnettoman kuninkaan pää.

- Takasin, karjui Milan. — Oletko serbialainen ja tahdot sittenkin tappaa kuninkaasi? Minä olen Milan, joka on kerran ollut mahtavin mies tässä maassa.

- Jos olet Milan, niin olet juuri oikea mies! löpersi toinen, jonka kieli ei tahtonut oikein totella paljon viinin nauttimisen tähden. — Ha, haa, jos olet Milan, niin täytyy sinun kuolla.

- Ja miksi tahdot sitte tappaa minut? kysyi kuningas kohottaen hiukan yläruumistaan ja nostaen torjuen oikean kätensä. — Olenko koskaan tehnyt sinulle pahaa?

Onko sinulla ollut syytä valittaa minun tähteni? Olenko ryöstänyt sinulta jotakin, varastanut sinulta, olenko kirjoittanut jonkun tuomion, jonka kautta sinulle olisi pahaa tapahtunut? Niin sano sitte, ihminen, olkoonpa kuinka tahansa ja lienetpä kuka tahansa, niin vannon sinulle, että jos voit todistaa minulle, että sinulla on syytä olla vihoissasi minulle, niin minä kumarran pääni ja otan vastustamatta sinun murhaavan iskusi.

- Sinä et ole koskaan tehnyt minulle mitään pahaa, minkä itse tiedän, änkytti murhaaja laskematta alas kivääriä. — Mutta hän tahtoo sitä — hän tahtoo myöskin sitä — he tahtovat molemmat ja siitä syystä täytyy sinun — hiiteen. Mutta sinut täytyy minun tehdä mykäksi — siitähän minä saan maksunkin!

- Sinä saat maksun! huudahti Milan. — Kurja, etkö edes häpeä puhua, että aiot hävittää ihmiselämän halpamaisen voiton vuoksi? Kuka sano minulle, kuka on ostanut sinut tekemään tätä inhottavaa rikosta? Kenen käsi on sinulle maksanut veren hinnan?

Käheä, mieletön nauru tunkeutui miehen huulilta. - Ha, haa, niin kysytään lapsilta! sanoi hän. — Minua ei ollenkaan haluta ruveta sinulle vastaamaan. Mutta koska olet Milan ja olet ennen ollut kuningas, niin sallin sinun rukoilla lyhyen rukouksen. Sillä aikaa lataan minä kiväärini ja tällä kertaa tiedän kyllä osaavani paremmin. Saatana tietäköön, miksi käteni molemmilla ensi kerroilla vapisi niin hirveästi.

Milan näki, kuinka hän latasi kivääriä. Hän koetti monta kertaa nousta ylös maasta — mutta ei voinut. Verenvuodon tuottama heikkous oli liian suuri. Milan ei voinut rukoilla murhaajalta henkeään, siihen oli hän liian ylpeä. Ei, ennen tahtoisi hän kuolla. Ammu nyt, mutta satuta oikein! sanoi Milan. — Minä en tahdo estää sinua ansaitsemasta rahojasi.

Milan tunsi jo kylmän raudan ohimoillaan ja avasi silmänsä heittääkseen viimeisen silmäyksen tähtiin, jotka kimmelsivät puiden oksien välistä.

Nyt kosketti murhaajan sormi kiväärin lukkoa. Silloin — —

SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.

Hekkumoitsijan vallassa.

Kaksi kättä tarttui murhaajan kivääriin. Turhaan koetti tämä saada käsiään irti aseesta. Hän teki kerrassaan epätoivoisia yrityksiä, mutta joko hänen kätensä olivat liian heikot paljosta juonnista tai oli se lujuus, joka hänen oli voitettava, aivan yliluonnollista laatua.

-Täältäkö sinut siis löydän, Ratscho Knetzewitsch, kuului naisen ääni sanovan. — Minun aavistukseni eivät siis pettäneet! Sinä olet myynyt sielusi rahasta, sinä olet vaihtanut kunniasi halpaan mammonaan! Murhaaja — murhaaja, päästä uhrisi!

Vaikka Ratscho Knetzewitsch oli kellarissaan juonut niin paljon makeata viiniä, että hän tuskin saattoi pysyä jaloillaan ja vaikka se kiihtynyt mielentila, jossa hän oli, oli osaltaan vaikuttanut sen, että hän oli aivan juovuksissa, niin olivat nämä sanat kuitenkin omansa edes hiukan häntä selvittämään. Hän päästi kiväärin, joka jäi sen käsiin, joka piti kiinni varresta.

Milan katsoi ylös Geniaan.

- Genia — Genia! sanoi hän vaivaloisesti, katsoen ylös nuoreen tyttöön, jonka kalpeita kasvoja kuu valaisi ja jotka sen kautta tulivat yhä kalpeammiksi. — Genia, oletko se todellakin sinä, joka olet tullut minua pelastamaan tällä epätoivon hetkellä?

- Niin, minä se olen, kuningas Milan, vastasi Genia lujalla äänellä. Nyt en voi kuitenkaan selittää sinulle, mikä minut on tuonut tämän miehen luo. Hän ei ole vielä voitettu! Katso, kuinka hänen silmänsä hehkuvat, kuinka hän vapisee mielenliikutuksesta, kuinka hän tuijottaa sinuun kuin petoeläimeen, joka aikoo hyökätä uhrinsa kimppuun. Elä kuitenkaan pelkää, kuningas Milan, sillä tämä mies ei voi enää vahingoittaa sinua. Minä vannon sinulle, että ennen lasken sen luodin, joka on tämän kiväärin piipussa, hänen omaan sydämeensä, kuin että hän saa katkaista hiustakaan sinun päästäsi. Ja kohta näyttäytyivät Genian sanat tosiksi, ettei Ratscho Knetzewitsch suinkaan ollut vielä voitettu. Hän ulvoi niin että se kuului ympäri metsän.

- Takasin, tyttö, huusi hän. — Anna minun toimittaa tämä asia! Satatuhatta frangia, ymmärrätkö, Genia! — Ne täytyy minun ansaita, jos aion pysyä aatelismiehenä. — Ja sinä, sinä tulet vaimokseni, ja minä puen sinut silkkiin ja samettiin ja sinä saat kultavitjat ja sinusta tulee Zaporan linnan rouva, mutta tämän miehen veren täytyy ensiksi vuotaa! Tänne kiväärini, tyttö! Ainoastaan sinä ja minä tiedämme tästä asiasta, ja me — me vaikenemme!

Näin sanoen aikoi hän hyökätä Genian kimppuun, ryöstääkseen häneltä kiväärin. Mutta tyttö juoksi muutamia askelia takaperin, asetti kiväärin poskeaan vasten ja huusi äänellä, jossa oli muutakin kuin pelkkä uhkaus:

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! — Varo itseäsi minulta! Minä voisin unohtaa, että olet pelastanut henkeni ja ottanut minut huoneeseesi, kun minä sairaana ja väsyneenä vaivuin sinun ovesi eteen. — Varo itseäsi — minun luotini lävistää sydämesi!

Milan koetti tällä hetkellä nousta ylös hyökätäkseen murhaajan niskaan, mutta oi — hän lienee kaatuessaan puun kannon yli saanut suonenvenähdyksen, tai oli jalka kerrassaan poikki. Siihen tuli lisäksi se heikkous, jonka veren vuoto tuotti. Hän ei voinut nousta muuta kuin istualleen ja sitte kaatui hän takasin maahan.

- Niin, minä aavistin juuri tätä, jatkoi Genia, kun sinä salassa poistuit kotoa nukutettuasi omatuntosi viinikellarissasi.

Minä luin juuri silmistäsi kamalan aikeesi. Minä olen kerta toisensa perään kysynyt itseltäni, kuka antoi sinulle kultarahat ja setelit. Minä tiesin, ettei se voinut olla ystävä, joka antoi sinulle tämän avun, vaan täytyi sen olla vihollinen. Siksi seurasinkin sinua, kun poistuit kotoasi. Mutta Tapschiderissä jouduin pois jäliltäsi ja löysin sinut vasta aivan äsken. Pakene nyt, onneton! lopetti Genia intohimoisella kiihkeydellä lausutun puheensa. — Pakene, niin kauas kun jalkasi voivat sinua kannattaa! Tämä mies antaa armon käydä oikeudesta eikä vedä sinua maallisten tuomarien eteen. Minäkin pidän tämän asian salassa, mutta meidän tiemme käyvät tästälähin eri suuntiin. Mieletön, luulitko voivasi ostaa minut sadalla tuhannella frangilla? Vaikka panisit miljooneja, niin, vaikka koko maailman aarteet minun eteeni ja vaikka olisit nuori ja kaunis sen sijaan että nyt olet vanha ja ruma, niin ei Genia von Sandorf kumminkaan koskaan kuuluisi sinulle!

- Ei koskaan! ulvoi Knetzewitsch. — Ha, haa, saammepa nähdä, mitä sinulla on sanottavaa, kyyhkyseni, kun minulla on tähti rinnassa ja kuningas on nimittänyt minut salaneuvokseksensa ja minulla on niin paljon rahaa, että sinä saat aina ajaa katetuissa vaunuissa! Tuhat tulimmaista, sinä et siis tahdo antaa minulle kivääriäni takasin! Hyvä, en minä sitä tarvitsekaan, tämä vie minut varmemmin perille.

Kauhukseen huomasi nyt Genia, että hän veti samalla esille suuren puukon, jonka terä välähti kuutamossa.

- Kuole, Milan Obrenovitsch! huusi Ratscho Knetzewitsch ja pitäen puukkoa korkealla hyökkäsi maassa makaavaa, aseetonta miestä kohti. — Minä olen vannonut ja minä pidän valani. Minä olen Zaporan linnan herra ja aion olla edeskinpäin.

Lausuessaan nämä sanat, oli hän heittäytynyt polvilleen Milanin viereen. Hänen karkea, kömpelö vasen kätensä tarttui maanpakoon ajetun kuninkaan kurkkuun, ja turhaan koetti kuningas saada likaista kättä pois kaulastaan.

Oikealla kädellään heilutti Ratscho Knetzewitsch puukkoa päänsä päällä ja näytti hakevan paikkaa kuninkaan rinnassa, johon saattoi tunkea veitsen.

Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies, joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä ainoalla tavalla, millä voi?

- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee minun luotini lopun sinusta.

- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.

Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.

- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —

Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.

Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.

Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.

- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!

Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.

Silloin kumartui Nicodem Lunjevica hänen puoleensa — sama Nicodem, joka iltaa ennen sisaren vihkimistä Aleksanterin kanssa oli käskenyt, että Milan ammuttaisiin. Mutta kuinka erilaiselta kuului nyt nuoren upseerin ääni, kun hän puhui Milanille:

- Teidän majesteettinne, nouskaa ylös te olette nyt aivan turvattu! Minä olen saanut käskyn pitää huolta siitä, että teidät hyvästi suojattuna ja kaikella sillä kunnialla, joka teille tulee, saatetaan rajalle.

Milan ei uskonut korviaan kuullessaan nämä sanat. Hän oli siis tehnyt väärin poikaa kohtaan — ja myöskin Dragaa, tuota kauhistavaa naista kohtaan, kun hän oli heistä molemmista luullut, että he olivat suunnitelleet häpeällisen salaliiton häntä vastaan. Mutta kuinka sopi tämä sitte yhteen murhaajan sanain kanssa, kun hän juuri äsken oli päästänyt huuliltaan, että hänet oli ostettu sadalla tuhannella frangilla murhaamaan Milan.

- Nicodem Lunjevica, vastasi Milan heikolla äänellä — minä kiitän teidän tarjouksestanne saattaa minut rajalle. Minä annan teille kunniasanani, että heti lähden sinne. Jos tahdotte vaan toimittaa hevosen minun käytettäväkseni — luulen, että sitte kyllä itsekin pääsen Belgradiin.

- Vahvistakaa itsenne ennen kaikkia viiniryypyllä, teidän majesteettinne! sanoi nuori upseeri, ojentaen hänelle kenttäpullonsa. Oi, te olette haavoitettu! Teidän haavanne on heti sidottava, sillä se on hänen majesteettinsa kuninkaan ankarin käsky, että kaikki on tehtävä teidän kalliin elämänne säilyttämiseksi.

- Kalliin elämän, änkytti Milan. — Selittäkää minulle, kuinka poikani, kuningas, saattoi tietää, että minua vastaan aiottiin tehdä murhayritys tänä yönä ja tällä tunnilla!

- Sen selitän heti teidän majesteetillenne, vastasi Nicodem Lunjevica. — Tiedettiin, että te oleskelitte Serbiassa. Salaiset poliisit, joiden tehtävänä on pitää silmällä maanpakolaisia, antoivat kuninkaalle heti tiedon, että te olitte tulleet rajan yli. Myöskin tiedettiin, että te oleskelitte Tapschidermetsässä. Hänen majesteettinsa kuningas Aleksanteri oli silloin hyvin levoton, että teidän vihollisenne onnistuisi ehkä löytää teidät ja — ahdistaa teidän kallisarvoista henkeänne. Sentähden käski hän minun tämän valitun poliisipatrullin etunenässä kiertämään täällä puistossa ja pitämään huolta, ettei mitään pahaa teille tapahtuisi. Valitettavasti olemme tulleet liian myöhään. Me olemme jo ennenkin nähneet tämän ihmisen kiertelevän ympäriinsä täällä puistossa kiväärinsä kanssa, mutta me kadotimme hänet näkyvistä juuri kuin olimme saamaisillamme hänet kiinni. Nyt tiedätte, teidän majesteettinne, jatkoi Nicodem Lunjevica — kuinka me jouduimme tänne juuri sopivaan aikaan. Se ei ollenkaan riippunut sattumasta, vaan oli seuraus hänen majesteettinsa kuninkaan huolenpidosta.

Kuninkaan huulet vetäytyivät hymyyn, josta näkyi selvästi, että hän epäili Nicodemin sanoja, mutta kuitenkin vastasi hän:

- Jos asia on sillä tavoin, niin viekää minun kiitokseni hänen majesteetillensa kuninkaalle! Itse on hän tosin ennen käskenyt joukkojensa heti ampua minut, kun minä vaan näyttäydyn Serbiassa. Mutta tänään on hän pitänyt huolta siitä, ettei murhaaja voisi toimittaa verityötänsä. Siitä huomaan minä, lopetti Milan ivallisesti hymyillen, että hänen majesteettinsa Serbian kuningas pidättää omille uskollisille sotilailleen oikeuden tappaa hänen isänsä.

Nicodem kohautti olkapäitään ja kääntyi sitte erään albaanialaisen santarmin puoleen sekä käski hänen auttaa häntä ylös satulaan.

Minuuttia myöhemmin istui Milan satulassa. Ne tuskat, joita hän kärsi vasemmassa olkapäässään, panivat hänet melkein raivoihinsa, mutta hän puristi kovasti huulensa yhteen, sillä ei hän olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut Nicodemin kuulevan tuskan ääntä hänen huuliltansa. Myöskään ei hän tällä hetkellä ajatellut niin paljon itseään kuin sitä rakasta naista, jonka kohtalosta hän oli aivan tietämätön, Adaa, joka yksinäisessä talossa Tapscbiderpuistossa oli maannut hänen jalkainsa juuressa — murhaajan luodin ampumana.

Ajatellessaan rakasta vaimoaan tuli Milan haltioihinsa. Hän painoi kannukset hevosen kupeisiin, eikä hän tällä hetkellä ajatellut edes sitäkään, joka muutamia minuutteja sitte oli pelastanut hänen elämänsä, Genian, joka muuten oli paennut pensasten taa nähdessään ratsastajain esiintyvän näyttämölle, niin että Milan ei voinut nähdä häntä.

- Hyvästi, Nicodem Lunjevica! huusi Milan nuorelle upseerille. — Sanokaa Serbian kuninkaalle terveisiä minulta ja sanokaa, ettei hänen tule rangaista ainoastaan tätä miestä, joka on uskaltanut uhata hänen isänsä henkeä, ei ainoastaan murhaajaa, vaan myöskin sitä, joka on palkannut tämän kurjan raukan murhaa tekemään! Ja jollei teidän kuninkaallisella langollanne mahdollisesti olisi selvillä, mistä oikea murhaaja on haettava, niin tekisi kuningas viisaasti, jos heittäisi silmäyksen puolisonsa kasvoihin. Ehkä voi hän sitte kuningatar Dragan kasvoista lukea, kuka on oikeastaan ollut syyllinen.

Ennenkuin Nicodem ehti vastata tähän, oli Milan kadonnut puiden taa.

- Niin, ratsasta sinä tiehesi, mutisi Nicodem hampaittensa välistä — sinä et kuitenkaan vältä kohtaloasi! Mutta Draga oli oikeassa antaessaan minulle tämän tehtävän.

"Jos murhaajan onnistuu ensi laukauksella tappaa, ja Milan on sitte kerta kaikkiaan pois tieltä, niin elä sure sitä, veli Nicodem", sanoi hän minulle, "vaan vie santarmisi syrjään siitä paikasta ja palaa tänne heidän kanssansa! Mutta jos näet, että se Knetzewitsch tollo on vaan vahingoittanut uhriansa, niin että kuningas siitä huolimatta kykenee antamaan selitystä, niin ota murhaaja kiinni ja kohtele häntä niinkuin sellaista on kohdeltava!" Ha, haa, sinä minun kaunis sisareni olet kavala! Minä pelkään, että hänelle käy hyvin huonosti, tuolle miehelle, joka makaa tuolla sidottuna kapula suun edessä. Miksi pitikin hänen ampua niin huonosti! Sen, joka aikoo murhata, täytyy myöskin olla varma luodistaan.

Lunjevica nousi hevosensa selkään, tehtyään itsekseen tämän viisaan päätöksen. Sitte kääntyi hän seuralaistensa puoleen ja sanoi heille.

- Nostakaa ylös vanki ja sitokoon joku teistä hänet eteensä kiinni hevoseen! Me viemme tämän ihmisen ensiksi Tapschiderin huvilinnaan, sillä hänen majesteettinsa kuningas pitää varmaan itse ensimäisen kuulustelun hänen kanssansa.

Sillä aikaa oli Ratscho Knetzewitschin kädet ja jalat sidottu ja hän makasi maassa paksu kapula suussa. Siinä maatessaan oli hän kokonaan humalastaan päässyt. Nyt oli hän ihan selvä. Mutta tämä tila oli hänelle verrattoman kauhun tila.

- Mitä tämä sitte merkitsee? kysyi hän itseltään siinä maatessaan, voimatta ääntä päästää tai tehdä yhtään liikettä. Kuningas on palkannut minut murhaamaan isänsä ja äkkiä syöksyvät kuninkaalliset santarmit esiin, hyökkäävät päällesi ja kohtelevat sinua kuin olisit kuninkaan pahin vihollinen? Oi, tämä täytyy olla erehdys, erehdys alusta loppuun asti! Tämä upseeri on toiminut ilman määräystä. Ha, haa, hänelle käy vielä huonosti, kun hän astuu kuninkaan eteen ja ilmottaa mitä on tapahtunut!

Ratscho Knetzewitsch koetti yhä saada pois kahleita päältänsä tai ainakin kapula suustansa, niin että hän voisi puhua erikseen tuon upseerin kanssa. Hänen vedenharmaat silmänsä aukesivat selälleen ja tulivat äärettömän suuriksi, kun hän näki, että patrullin johtaja antoi hevosen Milanin käytettäväksi ja kuuli, että hän kutsui häntä "teidän majesteettinne", näki, että hän ojensi hänelle kenttäpullonsa ja antoi ilman muuta luvan poistua.

Tämähän on suorastaan kujeilua kaikki tyynni ajatteli Knetzewitsch.
— Minä uskallan kymmenen yhtä vastaan, että olen liian tyhmä
ymmärtääkseni sitä. No niin, kylläpähän asia selviää, kun tullaan
Tapschideriin!

Hän ei ollenkaan vastustellut, kun kaksi santarmia nosti hänet ja sitoi kiinni toiseen hevoseen ja tekivät sen vielä niin, että pää riippui toisella puolella ja jalat toisella. Mutta samassa kun patrulli oli aikeessa lähteä liikkeelle, hyökkäsi pensaikosta esille eräs olento ja huusi hätäisellä äänellä:

- Pysähtykää — vielä silmänräpäys, herra upseeri, minun täytyy puhua kanssanne — minulla on teille eräs ilmoitus tehtävä.

Nicodem Lunjevica hämmästyi nähdessään kauniin tytön äkkiä seisovan edessään. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin heittää silmäys häneen tunteakseen Genian. Hän oli mieltynyt Geniaan jo kauan sitte, kun tämä esiintyi kuninkaan edessä naamiaisissa, jotka pidettiin Belgradin konakissa.

- Oi, neitini, huudahti nyt Nicodem kohteliaalla äänellä, kevyesti kumartaen satulassaan — minä luulen, että minulla on kunnia tuntea teidät, kreivinna Genia von Sandorf, jollen aivan suuresti erehdy!

Nyt vasta tiesi Genia, kenen kanssa hän oli tekemisissä, nyt vasta tunsi hän Nicodem Lunjevican, kun kuun säteet laskeusivat hänen kalpeille kasvoilleen, samoille kasvoille, jotka hän kerran oli nähnyt murhahalun vääristäminä, kun Nicodem seisoi valmiina heittämään pikku Milanan jyrkänteeltä alas kuiluun.

Jos maan päällä löytyi ihmistä, jota Genia kammosi, niin oli se tämä nuori upseeri ja kun hän nyt äkkiä näki hänet edessään, kysyi Genia itseltään, eikö olisi parasta paeta. Mutta ei, se mikä oli saattanut hänet astumaan ulos piilostaan, oli niin jalo toivomus, ettei Genia seuraavassa silmänräpäyksessä enää ajatellutkaan itseään.

- Herra upseeri, sanoi Genia vapisevalla äänellä — jos tunnette minut — ja te olette aivan oikein lausunut minun nimeni — niin uskotte minut sellaiseksi, joka ei voi valehdella. Minä vannon teille, että tämä onneton, jonka olette löytänyt tekemässä hirmuista rikosta, joka muuten ei tullut täytäntöön, on harhaan viety mies parka, joka ei ole vastuunalainen teoistaan. Ainakin tahdon tehdä teille tärkeän ilmoituksen, herra upseeri, jolla pitäisi tutkinnossa olla suuri merkitys. Tämä mies on ostettu tätä murhaa tekemään, ostettu kullalla, jonka olen nähnyt omilla silmilläni. Eilen ei tällä miehellä ollut murhan ajatustakaan. Silloin tuli aivan odottamatta eräs vanha nainen, joka kauan keskusteli hänen kanssansa, ja sen keskustelun jälkeen Ratscho Knetzewitsch — se on vankinne nimi — kykeni estämään linnansa myönnin pakkohuutokaupalla, sillä hän sai noin kaksikymmentätuhatta frangia.

- Todellakin, neitiseni, sanoi Nicodem, ja merkillinen hymyily väreili hänen huulillaan; hän astui hitaasti alas hevosen selästä ja meni Genian luo — teidän ilmoituksenne ovat erittäin tärkeät. Ne kiinnittävät minun huomiotani siihen määrään, että minun täytyy teiltä pyytää, että toistatte kaikki, mitä tiedätte, hänen majesteetillensa kuninkaalle, sillä arvaatte kai, että hän panee toimeen mitä tarkimman tutkimuksen, kun on kysymys hänen omasta isästään.

Genia otti askeleen taapäin. Hän pelästyi. Hänen sielussaan nousi ajatus, että hän pani itsensä, äärettömän suureen vaaraan.

- Minä pyydän teiltä sitä, jatkoi Nicodem, eikä Genialta jäänyt huomaamatta, että tuo kevytmielinen mies tarkasteli hänen vartaloansa, kuin olisi hän tahtonut niellä hänet — niin minä suorastaan vaadin neitiseni, että te seuraatte minua Tapschiderlinnaan.

- Minä! huudahti Genia. — Ei, en koskaan astu jalkaani linnaan. Yhden ainoan kerran eläissäni olen kääntynyt Serbian kuninkaan puoleen häneltä oikeutta pyytämään. Minä uskalsin sen tehdä, kun luulin, että hän oli ystäväni ja kuningas, joka suojelee lakia. Mutta mikä oli kohtaloni, kun astuin jalkani Belgradin konakin muurien sisäpuolelle? Minut otettiin kiinni, vietiin erääseen hirmuiseen paikkaan ja kaikki tämä tapahtui sisarenne, kuningatar Dragan toimesta! Häntäkö lähtisin vielä tapaamaan! Luuletteko, että minulla on vielä niin paljon luottamusta Serbian kuningaspariin, että minä hakisin heiltä oikeutta? Ei, herrani, sitä ette voi pyytää minulta! Se, joka kerran on niin pettynyt kuin minä, sillä ei ole halua enää —

Huudahdus lopetti Genian sanat, sillä Nicodem oli odottanut niin kauan, että tyttö olisi ehtinyt puhua loppuun. Hän hyökkäsi tytön kimppuun ja tarttui häneen kiinni.

- Jos et suosiolla seuraa minua Tapschiderin linnaan, huudahti hän — niin vien sinut väkisin! Ha, haa, kaksi vankia yhden sijasta! Sillä se, joka pyytää murhaajalle armoa, Genia von Sandorf, on enemmän tai vähemmän osallinen rikoksessa, ja tässä suhteessa täytyy tulla tutkimus, oletko todellakin viaton, kuten olet olevinasi, siihen rikokseen, jonka tämä roisto oli vähällä tehdä.

Genia koetti riistää itsensä irti hänen käsistään. Mutta Nicodem oli jo santarmien avulla heittänyt hänet hevosen selkään, ja ennenkuin Genia ehti selvittää ajatuksiaan, istui hän satulassa Nicodemin edessä.

Toisella kädellään piti Nicodem uhristaan kiinni ja toisella hoiti hän ohjaksia.

- Eteenpäin takasin linnaan! huusi hän ja pyyhkäsi tiehensä.

KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.

Oikeuden ilveily.

- Elääkö hän?

- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.

- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston kiinni?

- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.

Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.

Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.

Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.

- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?

- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.

- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.

- Joo, sillä tarkoitan, vastasi nuori upseeri, kiertäen viiksiään, että minun mielestäni et sinä ole alkanut oikeasta päästä. Sellainen tapa on kömpelö tähän maailman aikaan, kun palkataan murhaaja ja käsketään hänen ensi tilaisuudessa hyökkäämään uhrinsa kimppuun. Ei, meidän päivinämme, sisar kulta, otetaan viholliselta henki aivan toisella tavalla, niin että kukaan ei sitä huomaa. Käytetään hyväksi jotakin kysymyksessä olevan henkilön heikkoutta ja siihen kaivetaan mitä suurimmalla varmuudella myrkytetty tikari, melkein samalla tavoin kuin elefantin jahdissa täytyy tarkkaan tähdätä erääseen paikkaan silmien luona, jos mieli saavuttaa tarkoitusta. Etkä suinkaan sinä kieltäne, rakas sisar, ettei Milanillakin ole heikkoutensa — vieläpä suuretkin heikkoudet — ja jos vaan olisit käynyt johonkin näistä, niin olisi hän kyllä näyttäytynyt kuolevaiseksi. — Ja sitte. — Elä nyt pahastu siitä, mitä sanon, pikku sisar, mutta luulin toki sinun olevan viekkaamman. En koskaan olisi voinut uskoa, että sinä rupeaisit tekemisiin sellaisen miehen kuin Knetzewitschin kanssa, tuommoisen naudan kanssa, ja sittenkin näytti hänessä olevan jonkunmoinen varmuus.

- Tietäähän tuon! vastasi Draga. — Hän luulee kai pääsevänsä kaikesta rangaistuksesta. Onko hän täällä linnassa?

- Kyllä, minä annoin teljetä hänet tänne, vastasi Nicodem, — sillä arvelin, että sinä tai kuningas antaisitte panna toimeen kuulustelun hänen kanssansa. Olen myöskin tuonut mukanani naisvangin.

- Naisvangin? huudahti Draga kummastuneena. Mutta mitä olet nyt oikein tehnyt, Nicodem! Eihän löytynyt ketään, joka tunsi Knetzewitschin rikoksen. Hänellä ei siis ole voinut olla ketään kanssarikollista. Kenen nyt lienetkin vanginnut, niin on hän kaikessa tapauksessa syytön.

- Saattaa niin olla, rakas sisar, vastasi Nicodem — mutta minä pyydän sinulta tässä suhteessa erästä rakkauden osoitusta. Minunkin pitää saada osani asiasta.

Draga rypisti kulmakarvojaan ja katsoi terävästi veljeä silmiin.
Mitähän veli nyt tahtoi häneltä; ehkäpä rahoja, joita hän aina pyysi.

Samassa avautui ovi ja kuningas Aleksanteri astui sisään. Hänkin näytti siltä, että oli valvonut koko yön. Uni oli kai paennut hänestä, kun hän tiesi, että murhaaja kulki sinä yönä vaanimassa hänen oman isänsä elämää, että tämä murhaaja oli maksettu hänen omilla rahoillaan.

- Eikö vielä mitään tietoja? kysyi kuningas, tultuaan kuningattaren huoneeseen. — Oi, Nicodem, mitä tietoja sinä tuot meille? — Minä näen päältäsi, että sinulla on uutinen ilmoitettavana.

Draga oli neuvonut veljeään, että tämän piti ehdottomasti näytellä hänen puolisonsa edessä tietämättömän osaa, ikäänkuin hänellä ei olisi aavistustakaan, että kuningas tiesi asian.

Nicodem tervehti kunnioittavasti kuningasta, teki kasvonsa surullisen näköisiksi ja sanoi:

- Teidän majesteettinne, minulla on hirmuinen ilmoitus teille. Tapschiderpuistossa on näet tapahtunut kauhistuttava rikos. Joku kurja lienee saanut tietää, että kuningas Milan oleskelee nykyään Serbiassa. Teidän majesteettinne isällä on valitettavasti monta vihollista tässä maassa, joita hänen ei aivan virheetön hallituksensa on hänelle tuottanut. — Mutta sitä en kuitenkaan olisi luullut mahdolliseksi, että löytyisi henkilö, joka uskaltaisi uhata hänen elämäänsä, joka on kuninkaan isä.

Kärsimättömänä ja suuttuneena polki Aleksanteri jalkaa.

- Elä koetakaan pettää itseäsi eläkä minua! sanoi Aleksanteri kiivaalla äänellä. — Jätä teeskentely sikseen ja sano lyhyesti — osasiko hän oikeaan paikkaan? Eikö niin, nyt ei ole enää kuningas Milania. Minä — minä kannan Serbian kruunua eikä löydy ketään, jolla on oikeus sitä minulta ryöstää!

- Jumala varjelkoon ja suojelkoon minun kuningastani, huudahti Nicodem Lunjevica — ja loistakoon kruunu vielä kauvan aikaa hänen päässänsä Serbian onneksi ja menestykseksi! Mutta murhaaja, joka oli väijymässä kuningas Milania, ei onnistunut täyttämään rikoksellista aiettaan. Käsi vapisi, kun hän tähtäsi kuninkaan kallista päätä.

- Se tollo! huudahti kuningas samalla kun hänen kalpeat kasvonsa muuttuivat harmaan vehreiksi ja hänen silmänsä osoittivat sitä pettymyksen tunnetta, joka tällä hetkellä täytti hänen sielunsa. — Eikö hän ollenkaan osannut, eikö edes haavoittanut pahasti?

- Aleksanteri, huudahti Draga ja riensi puolisonsa luo häntä syleilemään. — Mitä merkillisiä sanoja sinä lausuit? Iloitse toki ennemmin, että murhaajan luoti ei ole sattunut isääsi! Toimita kiitosjumalanpalvelukset kaikkiin kirkkoihin, sähkötä ympäri maailmaa, että sinä aiot mitä ankarimmin rangaista murhaajan.

- Rangaista — minä — murhaajan? huudahti Aleksanteri, joka ei tällä hetkellä ollut oikein tajuissaan ja jota kuumeen väreet pudistivat. — Ha, haa — oikein hauskaa — todellakin — minä rankaisen murhaajaa, jonka itse olen palkannut!

Draga vaihtoi nopean silmäyksen veljensä kanssa, silmäyksen, joka näytti sanovan, että oli hyvin arveluttavaa uskoa salaisuuksia henkilölle, joka henkisesti oli niin heikko.

- Elä kuuntele häntä, veljeni! huusi sitte Draga, joka ei Nicodeminkaan edessä tahtonut synnyttää mitään epäilystä siitä, että Aleksanteri ennakol