The Project Gutenberg eBook of Maantiede ja löytöretket 3

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Maantiede ja löytöretket 3

Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)

Author: Into Konrad Inha

Release date: January 21, 2023 [eBook #69850]

Language: Finnish

Original publication: Finland: WSOY, 1923

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET 3 ***
MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET III

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (alkupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

XVII JA XVIII VUOSISATA.

Alamaitten mahtiaika.
Kuinka Alamaista tuli suurvalta.
Länsivallat Intiassa.
   Houtmanin retki. — Retkiä Magalhãesin salmen kautta. —
   Hollantilainen Itä-Intian komppania. — Englantilaisten retkiä
   Itä-Intiaan. — Ranskalaisten retkiä. — Batavia. — Hollantilaiset
   Japanissa. — Ceylon. — Kilpailu Etu-Intiassa. — Ranskalaiset
   Siamissa ja Madagaskarissa. — Matkustajia ja seikkailijoita.
Australian löytäjät.
   Duifken. — Schouten ja Le Maire. — Australian länsirannikko. — Uusi
   Guinea. — Abel Tasmanin retket. — Tasmania. — Uusi Seelanti.
Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.
   Bento de Goes. — Antonio de Andrade. — Lähetyssaarnaajat Kiinassa.
   — Juhana Grueber Tibctissä. — Jean François Gorbillon. —
   Jesuiittain Kiinan kartta. — Tibet.
Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Pohjois-Amerikan tienraivaajat.
Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.
   Samuel de Champlain. — Acadian ensimmäiset siirtokunnat. — Quebecin
   perustaminen. — Sotaretki irokuoita vastaan. — Montrealin
   perustaminen. — Huron-järvi ja huronit. — Ontario. — Kuuden kansan
   liitto. — Onondagain kaupungin piiritys. — Etienne Brulé. —
   Champlainin viimeiset vaiheet. — Jean Nicollet. — Jesuiittain
   lähetystyö. — Niagara. — Irokuoi-sota.
Virginia ja Uusi Englanti.
   Bartholomew Gosnald. — Maine ja New Hampshire. — Jamestown. — John
   Smith. — Powhatan ja Pocahontas. — Chesapeake-lahti. — Uusi Englanti.
   — Puritaanit. — Plymouth. — Boston. — Rhode Island. — Connecticut.
   — Virginia. — Maryland. — Bermudat. — Uudet Alamaat. — V:n 1676
   intiaanisota. — Cameronilaiset. — Kveekarit. — Carolinat ja Georgia.
Uuden Ruotsin siirtokunta.
Canadasta Louisianaan.
   Irokuoi-sodan loppu. — Chouart ja Radisson. — Jesuiitat onondagain
   luona. — Ménard. — Allouez. — Irokuoitten kurittaminen. — Dollier
   ja Galinée. — Isä Marquette. — Järvialueen juhlallinen valtaus. —
   Jollietin ja Marquetten matka Mississipille. — La Salle. — Niagara.
   — La Salle laskee Mississipin. — Louisiana. — La Sallen murha. —
   Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.
Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmina.
   Le Vérendrye. — Hudson-lahden maat. — Samuel Hearne. — Alexander
   Mackenzie. — Uuden Englannin takamaa. — Kentucky. — Washington
   ja Gist. — Daniel Boone.
Espanjalaiset Californiassa.

Länsi-Intia ja Etelä-Amerikka.
   Hollantilainen Länsi-Intian Komppania. — Vähät Antillit ja
   »flibustierit». — Guayana. — Hollantilaiset Brasiliassa. —
   Bukkaniirit. — Jesuiitat Paranan laaksossa. — Brasilia. — Lähetystyö
   sisämaassa. — Teixeira. — Amazonijoen ja Paraguayn latvoilla. —
   Manvel Felix. — Rajariitoja. — Don Felix de Azara. — Rio Negron
   vesistö. — Quiton astemittaus. — La Condamine Amazonijoella. — Rouva
   Godin.

Mustain maanosa.
   Monomotapa. — Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.
James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.
   Etelä-Afrikka. — William Paterson. — Van Reenenit.

Okeaanian tutkiminen.
Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.
   William Dampier. — Aleksander Selkirk. — Ranskalaisia purjehtijoita.
   — Bouvet. — Jacob Roggeveen. — Pääsiäissaari. — John Byron. —
   Samuel Wallis. — Wallis Tahitissa. — Carteret. — De Bougainville.
Cookin ensimmäinen retki.
   James Cook. — Tahitissa. — Venuksen poikkikulku. — Tahitilaiset.
   — Ulietean juhlat. — Uusi Seelanti. — Australian itärannalla.. —
   Torres-salmi.
Cookin toinen retki.
   Etelä-Jäämeri. — Tahitissa. — Ulietea. — Tonga-saaristo. —
   Marquesas-saaret. — Jälleen Tahitissa. — Huahine. — Uudet Hebridit.
   — Uusi Caledonia. — Etelä-Jäämeri. — »Adventuren» seikkailu. — Omai.
Cookin kolmas retki.
   Tasmanian alkuasukkaat. — Uudessa Seelannissa. — Atiu. —
   Tonga-saaristossa. — Hapain juhlat. — Tongatabussa. — Tahitissa. —
   Tahitilainen monai. — Omai. — Hawaiji-saaristo. — Espanjalaiset
   Californian rannalla. — Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla. —
   Alaskan rannoilla. — Jäämeri. — Venäläiset Aleuteilla. — Jälleen
   Hawaiji-saaristossa. — Cookin kuolema.
Muita retkiä Tyynelle merelle.
   La Perouse. — La Perousen katoaminen. — Alessandro Malaspina.'—
   Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus. — Australian
   valtaus. — William Bligh ja »Bountyn» seikkailut. — D'Entrecasteaux.

Länsimaiset valloittajat idässä.
Siperian valtaus.
   Stroganovit. — Jennakin Siperian retket. — Sibirin valloitus. —
   Siperian vesitiet. — Simeon Deshnew. — Amurin alue. — Everhart Ides.
   — Kamtshatka. — Uuden Siperian saaret. — Kuriilit. — Messerschmidt
   ja Strahlenberg. — Renat. — Vitus Bering. — Luonnontutkijain
   matkoja. — Jäämeren hauta. — Bering salmessaan ja merellään. —
   Aleutit. — Uuden Siperian saaret.
Muita Aasian matkoja.
   Kbiva ja Bokhara. — Pietari Simon Pallas. — Kaukasia.

Englantilaiset Intiassa.
   »Suuri moguli». — Ranskalaiset ja englantilaiset. — Arcotin
   puolustus. — Lordi Clive. — Englantilaiset saavat Bengalin. —
   Warren Hastings. — Tibet.

Pohjoisnapamaat.
   Grönlanti.

Maantiede XVII:llä ja XVIII:lla vuosisadalla.
Kartta.
   Astemittaukset. — Maantietieteellinen asema. — Asteverkko. —
   Atlakset ja maankartat. — Korkeuskartta.
Yleinen maantiede.
   Geologia ja maanpinnan muoto-oppi. — Magnneettiset voimat.
Meritutkimukset.
Ilmatiede.
Elämän ilmiöt.
   Kasvi- ja eläintiede. — Ihmismaantiede.
Maantieteellinen kirjallisuus.
   Varenius. — Maittentieto.
Suomi.
Andreas Buraeus. — Hermelinin kartta. — Mikael Vexionius. — Pietari
 Malm. — Tuneldin maantieto.

Matkoja vuosisadan vaiheessa.
Aleksander v. Humboldt.
   Pico de Teyde. — Leonidit. — Guacharo-luola. — Mangroverämeet. —
   Sähköankeriaat. — Orinocon vesistössä. — Casiquiare. — Andien poikki
   Ecuadoriin. — Humboldt Mexicossa. — Aasian matka.
Tanskalainen Arabian retki.
Mungo Park Nigerillä.
   Houston. — Mungo Park. — Niskoittelevien vaimojen kurittaminen. —
   Bondu. — Kassonissa. — Ystävällinen vastaanotto. Kaartassa. —
   Ludamarissa. — Alin leirissä. — Pako Alin leiristä. — Bambarrassa.
   — Park näkee Nigerin. — Neekerivaimon armeliaisuus. — Segussa. —
   Park lähtee paluumatkalle. — Sadeaika ja matkan vaikeudet. —
   Leijonan vaanimana. — Bammaku. — Rosvojen käsissä. — Ystävällisempää
   kohtelua. — Kuoleman sairaana. — Orjakauppa. — Orjakaravaani. —
   Erämaassa. — Park tapaa maanmiehen. — Orjalaivassa. Kotona.
Mungo Parkin toinen matka.
   Maamatkalla. — Mehiläishyökkäys. — Vastoinkäymisiä. — Rosvokaupunki.
   — Retkikunnan viheliäinen tila. — Nigerillä. Sansanding. — Parkin
   katoaminen. — Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Vanhan Libyan tutkijat.
Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.
   Tuckeyn onneton retki Kongolle. — Oudneyn, Clappertonm ja Denhamin
   retki Bornuun. — Erämaassa. — Tshad järvi. — Bornu. — Orjastusretki.
   — Sokoto. — Sulttaani Bello. — Clapperton Nigerin alajuoksulla.
   — Joruba. — Mungo Parkin muisto. — Lander. — Lander löytää Nigerin
   suun. — Kaupparetkikunta Nigerille.
Salaperäinen Timbuktu.
   Laingin retki. — René Caillé.
Algerian valloitus.
Saksalaisia matkustajia.
   Heinrich Barth. — Adamana. — Komadugun rannoilla. — Manga. — Zinder
   ja sen kauppa. — Sokoto. — Kabara. — Hän ei kuule. — Barth
   Timbuktussa. — Paluumatka. — Vogel. — v. Beurman. — Rohlfs. — Gustav
   Nachtigal. — Nachtigalin matka Tibestiin. — Alexandrine Tinne. —
   Nachtigal Bornussa ja Vadaissa. — Marokko ja Lansi-Sahara. — Gerhard
   Rohlfs. — Rohlfs Libyan erämaassa. — Oskar Lenz. — Lenz Timbuktussa.
Ranskalaisten yritykset Saharan ja Sudanin länsiosissa.
   Toureau Keski-Saharassa. — Ranskalaiset valloittavat Nigerin
   laakson. — Sota Samoria vastaan. — Songhai-valtakunta.
Sahara tutkimuksen valossa.
   Mikä on Sahara.

Niilin lähteet.
Retkiä Egyptistä.
   Khartum. — Caillaud. — Petherick niam-niamien luona.
Ensimmäiset retket Sisä-Afrikan suurille järville.
   Kilimandjaro ja Kenia. — Burtonin ja Speken matka Tanganjikalle.
   - Unjamvesi ja sen kantaja-asukkaat. — Tabora. — Tanganjika. —
   Taistelu tiestä. — Speke Ukerewen rannalla.
Speken ja Grantin retki Viktoria Njansalle.
   Rumanika. — Vahumat. — Ugandan ihanuus. — Mtesa. — Speken ja Mtesan
   kohtaus. — Mtesan hovi. — Niilin alku. — Riponin putous. — Unjorossa.
   — Matkalla Gondokoroon.
Niilin tutkimisen myöhempiä vaiheita.
   Samuel Baker. — Baker Atbaralla. — Atbaran arabialaiset. — Baker
   Albert Njansalla. — Baker masentaa orjakaupan. — Orjain ryöstö
   Niilin yläjuoksulla. — Bakerin retkikunta. — Yrjö Schweinfurth
   Niilin ja Kongon välisellä vedenjakajalla. — Mambuttu. — Akka
   kääpiökansa. — Junker.
Mahdilaisuus.
Niilin vesistö.
Abessinia.
   Lordi Napierin sotaretki.

Etelä-Afrikka.
   Buurien trekit.

Sambesi ja Kongon lähteet.
Livingstone lähetyssaarnaajana.
   Matka Etelä-Afrikkaan. — Robert Moffat.— Matka Kurumaniin. —
   Vesimeloni. — Jalopeuran kidassa. — Pyyntitapoja. — Kolobeng. —
   Ensimmäiselle löytöretkelle. — Kalahari. — Bakalaharit. — Bushmannit.
   — Harhanäky. — Ngami. — Andersson Ngami järvellä. — Vedettä
   erämaassa. — Tsetse-kärpänen. — Sebituane. — Sambesi. — Buurien
   mielivaltaisuutta. — Baobab. — Liujantissa. — Sambesin yläjuoksulla.
   — Barotse-laakso. — Matka Loandaan. —'Lunda. — Amatsoneja. —
   Shintissä. — Sadeaika. — Dilolo järvi.— Veronkiskojia. — Kuango
   joella. — Angolan ylämaa. — Maailmanloppu. — Paluumatka Linjantiin.
   — Hyökkäys ja tappelu. — Ruoholakeuksilla. — Palaavia juhlitaan.
   — Livingstone kulkee Sambesin vartta merelle. — Viktoria putous.
   — Bakobain maassa. — Paratiisimaisia maisemia. — Sodan uhka. — Hyvä
   sydän mustia kohtaan. — Candido kertoo Njanjesta. — Matka Afrikan
   poikki päättynyt.
Livingstonen retki Sambesille vv. 1858—1864.
   Sambesin suistamo. — Kebrabasan koskella. — Livingstone Shirellä.
   — Murchisonin putous. — Shirwa. — Shiran ylämaa. — Pamalombo. Njassa.
   — Retki makololojcn maahan. — Lähetysaseman surullinen kohtalo.
   — Makololo-valtakunnan tuho. — Venematka Sambesilla. —
   Yliopistolähetys. — Rovuma. — Orjain vapauttaminen. — Shiren ylämaan
   lähetysasema. — Venematka Njassalla. — Pakolaisia. —
   Yliopistolähetyksen tuhoutuminen. — Uudelleen Rovumalla. —
   Orjastajain kamalat jäljet. — Orjakauppiaat Njassalla. — Uusi retki
   Njassalle.
Livingstonen viimeinen matka.
   Onneton alkumatka. — Valheellinen huhu Livingstonen kuolemasta. —
   Livingstone menettää rohtonsa. — Vedenjakajalla. — Tshambesi. —
   Tanganjikan rannalla. — Arabialaisten matkassa. — Uusi suuri
   järvi. — Kasembe. — Retkiä Kongon lähteillä. — Bangveolon rannalla.
   — Kongon latvat. — Matkalla Udjidjiin. — Udjidjissa. — Sisimpään
   Afrikkaan. — Soko. — Lualaba. — Livingstone Manjemassa. —
   Jalkatauti. — Livingstone saavuttaa Lualaban. — Njangve. — Niili
   vaiko Kongo? — Kuinka Stanley löysi Livingstonen. — Afrikkalaisessa
   tiheikössä. — Simbavenni. — Makata suossa. — Vahumat. — Unjanjembe.
   — Sota Miramboa vastaan. — Kapina leirissä. —- Hunajalintu. —
   Tanganjika. — Tulo Udjidjiin. — Livingstonen ja Stanleyn kohtaus.
   — Rusisi. — Kivu järvi. — Tanganjikan ihanuus. — Uutta tietä
   Unjanjembeen. — Livingstonen viimeiset suunnitelmat. — Niilin
   otaksutut lähteet. — Orjuuden hävittäminen ylin päämäärä. —
   Bangveolon soissa. — Kuolema. — Viimeinen matka. — Cameronin matka
   Afrikan poikki. — Lukuga. — Cameron otaksuu Lualaban Kongoksi.

ALKUSANAT.

Seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan löytöretket ovat kerrotut Eduard Heywoodin teoksen mukaan: A History of Geographic aand Discovery in the seventeenth and eighteenth Centuries ynnä Cookin retket laajemmin hänen matkakertomuksistaan laadittujen lyhennettyjen laitosten mukaan. Maantieteen kehitys on O. Peschelin teoksesta: Geschichte der Erdkunde.

Muita lähdeteoksia mainittakoon: S.E. Dawson: The Saint Lawrence
Basin. Charles Morris: Heroes of Discovery in America. D.G. Hogarth:
Penetration of Arabia. J. Thomson: Mungo Park and the Niger. Daniel
Bruun: Afrika. R. Brown: The Story of Africa and its Explorers. Sir
Harry Johnston: The Nile Quest.

Livingstonen matkat olen kertonut hänen omain matkakertomustcnsa ja niistä tehtyjen lyhennettyjen laitosten mukaan.

I. K. Inha.

XVII JA XVIII VUOSISATA.

ALAMAITTEN MAHTIAIKA.

Kuinka Alamaista tuli suurvalta.

Nykyaikoina, paljouksien etupäässä ratkaistessa tapaukset, tuntuu ensi katsannolla käsittämättömältä, kuinka niin pienet kansat kuin Alamaitten ja Portugalin ovat voineet anastaa maailman rikkaimmat tulolähteet ja vuosisatansa kumpikin hallita idän ja lännen välistä kauppaa. Tehokkaat voimasuhteet eivät kuitenkaan olleet likimainkaan samat kuin asianomaisten maitten pinta-alat kartalla. Valtioelimistöt eivät niihin aikoihin vielä olleet niin kehittyneet, että suuret valtakunnat olisivat voineet esiintyä apuneuvojensa mukaisella mahdilla. Pienempikin maa, joka oli taajaan asuttu ja korkealle kehittynyt, saattoi jonkun aikaa toimia historian näyttämöllä yhtä suurilla mahtikeinoilla. Italian kaupungit samoin kuin Hansa-liittokin olivat tämän osoittaneet, Portugal niiden jälkeen, ja seitsemännentoista vuosisadan alussa Alamaat anastivat merien hegemonian, vaikka sitä katkeran kovapintaisesti vastustivat molempien Intiain löytäjät ja niiden lisäksi oli kestettävä kahden suuren naapurikansankin kateellinen kilpailu. Alamaitten väkiluku ei kuitenkaan ollut paljoa pienempi kuin esim. Englannin, niiden merenkulku, teollisuus, kauppa ja varallisuus taas olivat paljon suuremmat, ja näiden etujen vaikutusvoimaa alueen pienuus pikemminkin edisti kuin haittasi, sillä se tarjosi hollantilaisille ne keskityksen edut, jotka meidän aikanamme vasta rautateiden ja kaikenlaisten ajatuksen vaihtoa edistäväin keksinnöitten kautta ovat tulleet suurien kansojen osaksi. Lisäksi oli suuri taistelu uskonnon ja vapauden puolesta luonut hollantilaisista kiinteän kokonaisuuden ja kehittänyt heissä toimitarmoa ja rohkeutta kaikkein suurimpiinkin yrityksiin.

Seuraava lyhyt historiallinen katsaus antaa jonkun verran käsitystä siitä elävästä voimasta, joka johti Hollannin kansan suuruuteen, samalla kun se asettaa laajemman taustan niille tapauksille ja retkille, joiden kautta se hyödytti maantiedettä ja maantuntemusta.

Alamaat elivät Kaarle Suuren kuoltua monta vuosisataa mitä surullisimpia sorron aikoja, ainaisen sodan ja hävityksen jaloissa. Ne olivat silloin vielä enimmäkseen suota ja tiheätä metsämaata, jossa oli melkein mahdoton liikkua muulla tavalla kuin pitkin jokia ja roomalais-aikana rakennettuja teitä. Kulkuneuvojen huonouden ja maan syrjäisen aseman vuoksi oli sekä Saksan keisarin että Ranskan kuninkaan vaikea pitää Alamaita pysyväisesti vallassaan. Ala-Lothrinkiin, jolla nimellä maa tunnettiin, muodostui vähitellen useita melkein itsenäisiä feodalisia valtakuntia, kuten Brabantin herttuakunta, Flanderin, Hennegaun, Hollannin, Gelderlandin, Limburgin ja Luxemburgin kreivikunnat, sekä Lüttichin ja Utrechtin hiippakunnat.

Yhdennentoista vuosisadan lopussa nämä feodaliset pikkuvaltakunnat olivat päässeet suuresti vahvistumaan, vaikka ne kävivätkin keskenään alinomaa sotia. Ei missään ristiretkikäskyä tervehditty suuremmalla innostuksella kuin Alamaissa. Ensimmäisen ristiretken etevimmät miehet olivat Alamaista. Bouillonin Gottfrid, ristiretken johtaja ja Jerusalemin ensimmäinen kuningas, oli Ala-Lothringin herttua, hänen veljensä, Edessan Balduin ja Boulugnen Eustacius, olivat melkein yhtä kuulut, eikä sankarimainetta puuttunut Flanderin kreiviltä Robertiltakaan. Kolmannenkin ristiretken päälliköistä useat olivat Alamaista, ja Balduin, joka neljännellä ristiretkellä Konstantinopolin valloituksen jälkeen valittiin latinalaisen keisarikunnan hallitsijaksi, oli Flanderin kreivi. Alamailla oli, samoin kuin yleensä Länsi-Euroopalla, mitä suurin hyöty ristiretkistä. Niiden kautta murtuivat läänityslaitoksen ahtaat puitteet, käsitykset laajenivat joka alalla ja elämään tuli paljon uusia kehityksen siemeniä. Itämaitten tuotteita ja eteviä valmisteita kulki Länsi-Eurooppaan ja ne elähyttivät kauppaa. Alamaissa tämä virike oli pääsyitä etuoikeuksia nauttivien kaupunkien syntymiseen.

Alamaitten kaupungeista on hyvin vähän tietoja ennen 12:tta vuosisataa. Tältä ajalta ovat vanhimmat kaupunkioikeudet. Mutta sitten niitä alkoi syntyä tiheään ja päästä hyvin vaurastumaan, ja kun ne pienien ruhtinaittensa rinnalla olivat sangen voimallisia ja varakkaita, niin saattoivat ne heiltä hankkia laajat oikeudet. Ne toden teolla olivat pieniä tasavaltoja valtakunnassa. Mahtavimmat kaikista olivat Flanderin kaupungit, Gent, Brugge ja Ypern, myöhemmin Antwerpen. Kolmannellatoista vuosisadalla niissä oli erinomaisen toimelias väestö ja monta teollisuutta, suurimpien väkiluku nousi 100,000—200,000:een ja ne olivat siis sen ajan oloihin nähden maailmankaupungeita. Tärkein teollisuus oli villakankaitten kutominen. Villa tuotiin enimmäkseen Englannista, jonka vuoksi Flanderin kaupungit tämän maan kanssa ylläpitivät vilkasta kauppayhteyttä. Brugge oli siihen aikaan maailmankaupan keskusta. Huolimatta alituisista sodista, joita maan pikkuruhtinaat keskenään kävivät, olivat Alamaat, joka nimi siihen aikaan käsitti sekä nykyiset Alamaat että Belgian, vaurastuneet niin rikkaiksi ja kukoistaviksi, ettei Euroopassa ollut toista maata, joka olisi niille vertoja vetänyt. Mutta sitä myöten ne myös alkoivat herättää mahtavimpain hallitsijain pyyteitä.

Ne joutuivat ensinnä Burgundin silmämääräksi. Avioliittojen, oston, petoksen ja väkivallan kautta maakunta toisensa jälkeen joutui Filip Hyvän ja hänen poikansa, Kaarle Rohkean vallan alle. Kaarle Rohkean tyttären Marian hallitessa palauttivat kaupungit oikeutensa, jotka Filip Hyvä suureksi osaksi oli hävittänyt taikka vähään supistanut. Kun Maria v. 1477 meni naimisiin habsburgilaisen arkkiherttuan Maximilianin kanssa, josta sitten tuli Itävallan keisari, niin Alamaat joutuivat Habsburgin suvulle.

Kun Habsburgit perivät Espanjankin kruunun, niin yhdistyivät Alamaitten kohtalot Espanjan kohtaloihin ja se oli niiden kauheain kärsimysten ja sankarillisen vapaudentaistelun alku. Tosin Kaarle V niitä varsinkin alkuaikoinaan suosi, hän kun oli Alamaissa syntynyt ja kasvanut, mutta jo hänen loppuvuosinaan alkoi verojen nylkeminen ja uskonvaino. Filip II:n aikana olot nopeaan kävivät aivan sietämättömiksi. Hän aikoi Alamaissa toteuttaa koko ankaruudessaan Tridentin kirkolliskokouksen päätökset evankeelisten uskontojen hävittämisestä. Tämä synnytti kapinoita, nämä mitä julminta sortosotaa, inkvisitio sai vapaan vallan hirttää, teloittaa ja polttaa tuhansittain ihmisiä. Rikkaista Alamaista tuli espanjalaisten palkkasoturien temmellyskenttä ja sanomattomissa kärsimyksissä, mutta samalla sankarimaisella urheudella uskontonsa ja inhimillisten oikeuksiensa puolesta taistellen ne uhmasivat Filip H:ta ja hänen pyöveliään, Alban herttuaa.

Alamaitten kotimaisista ruhtinaista, jotka viimeiseen asti olivat koettaneet pysyä lojaalisina, lopulta suuri osa yhtyi kapinallisiin, ja Oranian prinssi Vilhelm Vaitelias vähitellen sai maassa suurimman vaikutusvallan. Sotaa käytiin säälimättömällä julmuudella ja vaihtelevalla onnella. Tärkeimmät sotatapaukset ovat jokaiselle tutut historiasta. Taisteltiin sekä maalla että merellä. Oranian Vilhelm antoi Hollannin rannikon urheille purjehtijoille kaapparioikeuksia, ja kilvan englantilaisten »meren koirain» kanssa alkoivat hollantilaiset »meren kerjäläiset» häiritä Espanjan ja Portugalin kauppaa ja siirtomaita. Kolmen etevän ylimyksen johdolla he tulella ja miekalla hävittivät rantoja, kokosivat paljon ryöstösaalista ja kostaakseen Alban herttuan hirmutyöt kamalasti rääkkäsivät munkkeja, pappeja ja katolilaisia virkamiehiä. He valtasivat Maasin suulla Brillin kaupungin ja Vlissingenin, joka vallitsi Antwerpenin meriväylää. Pian anastettiin muitakin kaupunkeja ja vähitellen koko Hollanti erosi Espanjasta. Turhaan espanjalaiset koettivat valloittaa takaisin pohjoisia maakuntia; kuta enemmän he teurastivat ja ryöstivät, sitä katkerammaksi kävi vastarinta. Tokeet avattiin ja laajoja maa-aloja laskettiin veden alle, niin että espanjalaisten täytyi kesken luopua monen kaupungin piirityksestä. Luultavasti olisivat Alamaitten molemmat puoliskot loppujen lopuksi kokonaan vapautuneet, ellei uskonnoitten erotus olisi ollut niin jyrkkä. Ainoastaan pohjoiset evankeeliset maakunnat julkisesti erosivat Espanjasta ja jatkoivat vapaustaistelua. Filip kuningas, tuntiessaan loppunsa lähestyvän, antoi Alamaat itsenäiseksi valtakunnaksi tyttärelleen, joka oli naimisissa itävaltalaisen arkkiherttuan kanssa. Mutta ei arkkiherttuakaan kyennyt valloittamaan takaisin pohjoisia maakuntia, vaan hänen täytyi tyytyä eteläisiin, vallonilaisiin, joista nykyinen Belgia muodostui.

Pohjoiset maakunnat tunnustettiin v:n 1609 välirauhassa itsenäisiksi ja niitä hallittiin sitten tasavaltana, jossa Oranian prinssit olivat perinnöllisiä hallituksen hoitajia. He olivat kaikki harvinaisen eteviä miehiä, Moritz etevä sotapäällikkö, jonka taitoa etupäässä oli kiittäminen siitä, etteivät espanjalaiset Vilhelm Vaiteliaan murhan jälkeen voitolle päässeet, ja Fredrik Henrik erinomainen sekä sotilas että valtiomies. Keskellä kolmikymmenvuotista sotaa, johon Hollanti otti osaa Ranskan liittolaisena, nuori tasavalta jokineen, kanavineen ja tokeineen kohosi korkeimpaan kukoistukseensa ja anasti molempain Intiain kaupan. Westfalin rauhassa Espanja vihdoin pysyväisestä tunnusti Yhdistetyt Alamaat (s.o. ne maakunnat, jotka olivat yhtyneet Espanjasta erotakseen) itsenäiseksi valtakunnaksi. Ne olivat taistelunsa kautta saavuttaneet vielä enemmän kuin itsenäisyyden, niistä oli tullut suurvalta.

Pohjoisien maakuntien nopea aineellinen vaurastuminen vapaussodan aikana oli tämän pitkän ja katkeran taistelun merkillisimpiä ilmiöitä. Kesken taistelua maailman siihen aikaan mahtavinta valtakuntaa vastaan niitten väestö ja varallisuus kasvamistaan kasvoi, teollisuus ja kauppa kehittyivät hämmästyttävällä tavalla. Sodan alussa pohjoiset maakunnat olivat paljon harvemmin asutut ja köyhemmät kuin eteläiset, jotka jäivät Espanjan vallan alle, mutta sodan päättyessä suhde oli muuttunut päinvastaiseksi. Antwerpen, joka Filip II:n hallituksen alussa oli Alamaitten kaupungeista mahtavin, sodan aikana peräti rappeutui ja sen, samoin kuin monen muunkin kaupungin, kauppa ja varallisuus menetettiin Hollannille taikka vallan ulkomaille, etenkin Englannin kaupungeille. Taitavimmat ammattilaiset ja etevimmät kauppiaat muuttivat pois uskonvainoa pakoon. Sitä myöten kuin Antwerpen rappeutui, sitä myöten Amsterdam paisui. Tämän kaupungin aluetta oli monta kertaa laajennettava» jotta saatiin kaikille pakolaisille tilaa. Heidät otettiin mielihyvällä vastaan, sillä he toivat mukanaan pääomaa, ammattitaitoa ja yritteliäisyyttä. Huolimatta sodan hävityksistä ja mieshukasta pohjoisten maakuntien asukasluku sen aikana lisääntyi neljäksi miljoonaksi, joka luku oli koko joukon suurempi pohjoisten ja eteläisten yhteistä asukaslukua sodan alkaessa. Hollantilaiset merimiehet olivat kaikista taitavimmat ja yritteliäimmät, hollantilaiset kauppiaat olivat levitelleet toimiaan melkein kaikille maailman merille. Laivanrakennus oli kehittynyt niin valtavasti, että Hollannin laivaveistämöillä rakennettiin enemmän laivoja kuin Euroopan kaikilla muilla veistämöillä yhteensä. Käsi kädessä tämän vaurastumisen kanssa kävi valistuskin, niin että sekä luku- että kirjoitustaito jo silloin olivat levinneet kansansyviin riveihin ja Hollannin yliopistot, varsinkin Leydenin, joka perustettiin urhoollisen puolustuksen muistoksi, olivat Euroopan ensimmäiset. Ja tämä aika vihdoin oli Hollannin elinvoimaisen taiteenkin paras aika.

Yksi Filip II:n keino hollantilaisten kukistamiseksi oli yritys tuhota heidän kauppansa, mutta tämäkin keino kääntyi käyttäjäänsä vastaan. Alamaitten purjehtijat olivat vanhastaan hoitaneet Intian tavarain kuljetusta Lissabonista edelleen Euroopan satamiin (II, s. 171), mutta Filip kuningas kielsi nyt kaiken kaupan Alamaitten ja Iberian niemimaan välillä. Seuraus siitä oli» että hollantilaiset alkoivat kaikin voimin pyrkiä Intiaan. Sitä paitsi Espanjan oli vaikea tulla toimeen ilman Alamaitten tuotteita, ruokatavaroita ja kankaita, ja tämä seikka vaikutti, että hollantilaisten oli helppo harjoittaa Espanjan rannoilla mitä laajinta salakuljetusta, jossa espanjalainen, kansa itse oli heille kaikin tavoin avullisena virallisista kielloista huolimatta. Hollantilaiset kuljettivat vihollisilleen aseitakin ja kaikenlaisia muita sotatarpeita, niin ahnaita he olivat kauppaa tekemään. Kautta sodan sadat hollantilaiset alukset kävivät tätä luvatonta salakauppaa kaikissa Espanjan alusmaissa.

Englanti auttoi Hollantia sekä apurahoilla, että sotaväellä ja lisäksi välillisesti sen kautta, että se Elisabethin aikana enemmän kehitti sotalaivastoaan kuin kauppalaivastoaan ja sotalaivastollaan antoi Espanjan merimahdille niin musertavan iskun.

Mutta tuskin oli yhteinen vihollinen kukistettu, ennenkuin voittajain kesken syntyi katkera kilpailu. Hollantilaisten tuottavimpia elinkeinoja oli merikalastus. Olemme jo ennen nähneet (II, s. 457), kuinka se johti kilpailuun valaanpyynnistä Huippuvuorien vesillä. Mutta kaikilla lähemmilläkin merillä hollantilaiset kalastajat olivat ylinnä, jopa siihen määrään, että kalastivat Englannin maavedetkin. Englanti lopetti tämän oikeuden ja se antoi aihetta kansainväliseen rettelöön, joka laski nykyajan merioikeuden perustukset. Hollantilainen Grotius puolusti »Mare liberum» lentokirjassaan kaikkien merien vapautta, englantilainen Selden »Mare clausum» vastakirjoituksessaan hyvin pitkälle meneviä rajoituksia. Kun käsitykset olivat niin ristiriitaiset, niin ratkaisu useinkin jäi tykeille. Vielä paljon katkerammaksi kävi kilpailu siirtomaissa, varsinkin molemmissa Intioissa. Se johti suuriin sotiin, joissa Alamaat kauan enimmäkseen olivat voitolla.

Saatuaan Intian kaupan käsiinsä Alamaat rikastuivat nopeaan ja suhdattomasti. Sinne keräytyi niin runsaasti pääomia, että rahoja lainattiin kolmea prosenttia vastaan, samaan aikaan kun Englannissa ja Ranskassa maksettiin kahdeksan. Hollantilaisista tuli maailman pankkiirit ja he pitivät tämän aseman vielä kauas seuraavaankin vuosisataan. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla olivat ulkomaat Alamaihin velkaa noin viisi miljardia markkaa, joka sen ajan oloihin nähden oli suunnaton summa.

Seitsemästoista vuosisata oli Alamaitten, samoin kuin kuudestoista oli ollut Espanjan ja Portugalin. Mutta kahdeksannellatoista vuosisadalla niiden merimahti ja kauppa yhä enemmän jäivät Englannin ja Ranskan rinnalla takapajulle. Niiden voimat eivät ajan pitkään kyenneet ylläpitämään suurvalta-asemaa suurempien naapurikansojen ennätettyä apulähteitään kehittää.

Länsivallat Intiassa.

Kun Filip II v. 1591 sulki hollantilaisilta Portugalin satamat, eikä sieltä enää saatu Itä-Intian tuotteita, niin nämä viipymättä päättivät purjehtia perille saakka hankkiakseen niitä portugalilaisten sivu heidän omilta ostomailtaan. Mieluimmin hollantilaiset olisivat etsineet itselleen uuden väylän, jota he sitten olisivat voineet pitää yksityisomaisuutenaan, mutta Willem Barentsin ensimmäisen hukkayrityksen jälkeen älyttiin, että Aasian pohjoispuolitse oli turha pyrkiä Kaukaisen Idän ja Intian markkinoille, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin tunkeutua sinne miekka kädessä samoja väyliä kuin portugalilaiset ja espanjalaisetkin, vaikka nämä löydön, valtauksen ja paavin tuomion oikeudella yhä pitivät niitä erikoisomaisuutenaan. Englantilaiset olivat yrittäneet samaa heti, kun Filip II:n armada oli voitettu, vaikka huonolla menestyksellä. Toinen heidän laivoistaan kärsi haaksirikon menomatkalla, toinen paluumatkalla, Sansibarissa ja Malakan Pinangissa käytyään. Sitten kului kymmenkunta vaotta, ennenkuin Englannista käsin tehtiin uutta yritystä, ja tällä ajalla olivat hollantilaiset jo saaneet Itä-Intiassa pysyvän jalansijan.

Äsken perustettu hollantilainen »Ulkomaisten seutujen komppania» varusti neljä laivaa ja lähetti ne keskellä tuiminta sotaa Hyväntoivonniemen ympäri Intiaan yrittämään.

Houtmanin retki.

Cornelius Houtman, jolle yrityksen johto uskottiin, oli ollut monta vuotta Portugalin palveluksessa, tehnyt Itä-Intiaan monta matkaa ja tunsi siis väylät ja paikat. Väyläoppaana hänellä oli kerallaan Jan van Linschotenin (II, s. 445) kirjoittama »Navigatio ac itinerarium», joka perustui tekijän omiin ja muidenkin matkustajain havaintoihin. Houtman suuntasi ensinnä Madagaskariin ja poikkesi sitten Etu-Intiaan, mutta kun portugalilaiset joka paikassa häntä ahdistivat, niin hän lopulta päätti purjehtia Javaan, jonka rikkaus oli hänelle tunnettu ja jossa portugalilaisilla oli verraten vähän sananvaltaa. Mutta portugalilaiset seurasivat sinnekin ja yllyttivät asukkaita häntä vastaan. Houtman koetti saada kuormat Bantamista, nykyisin raunioiksi sortuneesta kaupungista, joka siihen aikaan oli pippurikaupan keskusta Javassa, mutta portugalilaiset saivat kun saivatkin tämän juonillaan estetyksi, ja Houtmanin täytyi purjehtia edelleen. Vasta Javan itärannalla hollantilainen laivue saattoi rauhassa virkistää voimiaan. Paluumatka tapahtui pitkin Javan etelärantaa, jonka väyliä nyt ensi kerran kyntivät eurooppalaiset laivat. Taisteluitten ja muitten vastoinkäymisten kautta Houtman oli menettänyt kaksi laivaansa ja kaksi kolmannesta miehistään, mutta siitä huolimatta varustajat päättivät tämän kaupan kannattavan, jos sitä käytiin riittävillä voimilla. Kotiin tuoduista merkillisistä esineistä mainittakoon kamelikurjen näköinen kasuaari, joka lienee Javaan tuotu Ceramista tai Papuain saarilta.

Retkiä Magalhãesin salmen kautta.

Yhdistettyjen Alamaitten satamat alkoivat tämän jälkeen kilvan lähettää laivastoja Itä-Intiaan. Toiset purjehtivat tavallista tietä Hyväntoivonniemen ympäri, toiset yrittivät päästä sinne länsitietä. V. 1598 lähti ensimmäinen laivue Magalhãesin salmen kautta. Ainoastaan yksi viidestä pääsi Molukeille, ja sen portugalilaiset anastivat. Erään toisen valtasivat espanjalaiset Perussa, kolmas palasi väliltä kotia. Pari laivaa suuntasi muista myrskyssä erottuaan Japaniin, jonne toinen lopulta saapuikin, vaikka niin huonossa kunnossa, että miehistö tuskin kykeni purjehdusta hoitamaan. Laivaa johti englantilainen luotsi William Adams, kapteenin saatua surmansa kahakassa Chilen rannikolla. Adams pääsi shogunin (Japanin sijaishallitsijan) suosioon, mutta maasta häntä ei laskettu. Hän sai Japanissa tiluksia ja otti japanilaisen vaimon. Kun kapteeni John Saris v. 1613 saapui Japaniin, niin Adams sai luvan palata kotimaahansa, mutta ei enää sitä lupaa käyttänyt, vaan rupesi englantilaisen Itä-Intian komppanian asiamieheksi. Matkoja hän kuitenkin teki sekä Siamiin että Kotshinkiinaan. Hänen japanilainen nimensä oli Anjin Sama. Eräs Jedon kaduista on saanut hänestä nimensä, jota paitsi japanilaiset joka vuosi kesäk. 15 p. juhlivat hänen muistoaan.

Parempi onni oli Olivier Van Noortilla, joka syysk. 1598 lähti
Rotterdamista neljällä laivalla, Magalhãesin salmen kautta hänkin.
Anastettuaan yhden espanjalaisen laivan Chilen rannalla ja toisen
Filippinien luona hän saapui Borneon Bruneihin ja palasi Sundasalmen
kautta ja Hyväntoivonniemen ympäri, saapuen Hollantiin elokuussa 1601.
Hän oli ensimmäinen hollantilainen kapteeni, joka purjehti maan ympäri.

Vuonna 1598 Amsterdamin kauppiaat lähettivät kahdeksan laivaa amiraali J. van Neckin johdolla perustamaan vakinaisen kauppa-aseman Javaan, jonka he päättivät ottaa toimiensa tukipaikaksi Itä-Intiassa. Van Neck purjehti Hyväntoivonniemen ympäri ja pääsi onnellisesti Javaan, jossa laivoista neljä otti täydet maustekuormat. Itse hän jatkoi neljällä laivalla Molukeille, karkoitti siellä Portugalilaiset muutamilta asemilta ja teki ruhtinaitten kanssa kauppaliittoja. Otettuaan lopuksi täydet maustelastit hän palasi kaikkine laivoineen onnellisesti kotimaahan. Osa van Neckin laivastosta poikkesi Mauritiukseen, joka oli asumaton, ja istutti sinne puutarhan.

Hollantilainen Itä-Intian komppania.

Tämä onnistunut matka kiihoitti kauppiaita kaikin voimin jatkamaan tuottavaa kauppaa ja 1601 lähetettiin Itä-Intiaan neljäkymmentä laivaa, jotka kaikki palasivat täysin kuormin. Mutta kun oli pelättävää, että keskenäinen kilpailu estäisi tätä kauppaa kaikin puolin edullisesti kehittymästä, niin Itä-Intian kauppa kenraalistaattien välityksellä annettiin yhdelle ainoalle suurelle seuralle, kuululle »Itä-Intian kauppaseuralle», joka perustettiin maaliskuussa 1602 ja sai sekä valtion että koko kansan kannatuksen. Seura sai mitä laajimmat oikeudet, yksinomaisen oikeuden kaupan käyntiin Itä-Intiassa, oikeuden nimittää sinne virkamiehiä, käydä sotaa ja tehdä rauhan, solmia liittoja, leimata rahaa, rakentaa kaupungeita ja linnoja, kaikki kenraalistaattien nimessä. Seuraan liittyivät kaikki pienemmät kauppaseurat. Sen pääoma, 6.600.000 guldenia, oli ajan oloihin nähden suunnattoman suuri, kaksi vertaa suurempi kuin kaksi vuotta aikaisemmin perustetun englantilaisen Itä-Intian komppanian. Mutta liike ja toimeliaisuus olivatkin kasvaneet Yhdistyneitten Alankomaitten satamissa suunnattomasti. Grotiuksen tietojen mukaan rakennettiin niissä vuoden 1600 vaiheilla 2000 laivaa.

Hollantilaisen Itä-Intian komppanian lähettämään ensimmäiseen laivastoon kuului 13 alusta, ja sitä komensi van der Hagen. Kun hän oli Javan Bantamissa pippurikuormaa ottamassa, niin saapui sinne Amboinasta lähetystö pyytämään apua portugalilaisia vastaan. Van der Hagen mielihyvällä noudatti kutsumusta ja sitkeän vastarinnan jälkeen Amboinan portugalilainen linna valloitettiin. Se sai nyt nimeksi Victoria, ja siitä tuli hollantilaisten ensimmäinen tukikohta Aasiassa. Amboinasta käsin he vähitellen valloittivat muutkin Molukit linnoineen, Tidoria ja Ternatea lukuunottamatta, joissa espanjalaiset pitivät jonkun aikaa puoliaan.

Englantilaisten retkiä Itä-Intiaan.

Hollantilaisten koroitettua v. 1599 pippurin hinnan 3 shillingistä 6 ja 8 shillinkiin naulalta englantilaiset alkoivat täydellä todella ajatella Intian kauppaa. V. 1600 perustettiin englantilainen Itä-Intian komppania, siis paria vuotta aikaisemmin kuin hollantilainen. Neljä suurta laivaa lähetettiin v. 1601 matkaan, John Davis luotsina. Tällä retkellä huomattiin, että sitrunamehu oli mitä paras keino keripukkia vastaan. Laivasto löysi Chagos-saaret Intian meren keskeltä ja saapui sitten Nikobarien kautta Atjehiin, Sumatran rannalle, josta saatiin vähän pippuria. Lisää samaa haluttua tavaraa saatiin Javan Bantamista. Malakan salmessa anastettiin Portugalin lipulla purjehtiva kauppalaiva. Kovia myrskyjä paluumatkalla kestettyään laivasto syksyllä 1603 saapui kotiin täysin kuormin. V. 1605 lähetettiin uusi laivasto, joka toivoi saavansa tehdä vapaasti kauppaa, kun Englanti oli tehnyt Portugalin ja Espanjan kanssa rauhan, mutta hollantilaiset kävivät sotaa edelleenkin, valloittivat paraillaan toisen portugalilaisen aseman toisensa jälkeen, ja minne englantilaiset tulivatkin, kaikkialla tämä sota ja hollantilaisten kateus haittasivat heidän kauppaansa. Yksi laiva matkalla menetettiin. Kapteeni Middleton, joka tätä retkikuntaa johti, sai kuitenkin Molukeilta neilikoita, ja tästä hänet lyötiin ritariksi. V. 1607 lähetettiin jälleen kolme laivaa, jotka kulkivat toisia teitä, Sokotran ja Adenin kautta Suratiin, Etu-Intian länsirannalle. Englantilaiset koettivat sieltä käsin päästä suuren mogulin kanssa yhteyteen ja lähettivät Suratista erään kapteenin Jehangirin hoviin, jossa hän sai paljon arvokkaita tietoja Intian oloista. Matkoja alettiin sitten tehdä yhä taajemmin ja seitsemännellä matkalla, v. 1611, komppanian laivat kävivät aina Siamissa saakka, perustaen silloiseen pääkaupunkiin Ajuthiaan kauppa-aseman.

Englantilaisen komppanian kahdeksas matka (1611—13) oli muita tärkeämpi. Kapteeni John Saris purjehti silloin Japaniin saakka, ollen ensimmäinen englantilainen, joka siellä kävi. Kun hollantilaiset, joilla oli linnoja Ternatessa, Tidorissa ja Makianissa, estelivät hänen kauppaansa Molukeilla, niin Saris purjehti Japaniin ja matkusti Hiradosta maisin Jedoon viemään keisarille komppanian lahjoja. Hänen matkakertomuksessaan on mieltäkiinnittäviä tietoja Japanin silloisista kaupungeista, joista Kioto eli Miako oli suurin. Saris perusti Hiradoon pysyvän englantilaisen kauppa-aseman. Tämän matkan kautta saatiin entistä paremmat tiedot Kaukaisen Idän purjehdusoloista ja karttoihin tehtiin monta korjausta. Kapteeni Best, jonka matka alkoi v. 1612, sai Suraten edustalla loistavan voiton paljon suuremmasta portugalilaisesta laivastosta, ja tämä voitto se avasi Etu-Intian länsirannikon Englannin yritteliäisyydelle. V. 1615 Sir Thomas Roe lähetettiin Jehangirin hoviin Englantia edustamaan.

Ranskalaisten retkiä.

Ranskalaisetkin tekivät muutamia, vaikka tosin vähäpätöisiä, yrityksiä saadakseen Itä-Intiassa jalansijaa. V. 1601 lähti sinne kaksi Bretagnessa varustettua laivaa, mutta niiden matka oli kaikin puolin onneton. Toinen upposi paluumatkalla Azorien luona, toinen Malediveilla Etu-Intian edustalla. Viimeksimainitun miehistö otettiin vangiksi. François Pyrard-niminen haaksirikkoinen ranskalainen saavutti maan kieltä opittuaan Maledivien kuninkaan suosion, vaikk'ei häntä silti maasta laskettu. Viiden vuoden kuluttua saapui kuitenkin Chittagongista vihollisjoukko, joka kuninkaan surmattuaan vapautti Pyrardin ja hänen kolme toveriaan, ainoat, mitä enää oli elossa »Corbinin» miehistöstä. Pyrard kirjoitti seikkailuistaan teoksen, joka näihin saakka on ollut päälähde Maledivien ja niiden asukkaiden tuntemiseen. Vankeudesta päästyään hän kulki laajalti Intiassa ja keräsi arvokkaita tietoja, jotka monessa suhteessa ovat ainoat, mitä tältä ajalta on säilynyt. Hän kävi portugalilaisilla laivoilla Cambayssa ja Molukeilla ja julkaisi täydellisen selonteon Kaakkois-Aasian kaupasta, jonka keskustana yhä vielä oli Malakka. Afrikankin portugalilaisiin siirtokuntiin perehdyttyään hän paluumatkalla kärsi Brasilian rannalla haaksirikon, mutta käytti hyväkseen sitä aikaa, joka hänen täytyi viipyä Bahiassa, kerätäkseen vielä Brasiliastakin tietoja. Palatessaan talvella 1610 Eurooppaan Pyrard oli seikkaillut kymmenen vuotta, mutta harvinaisen hyvin käyttänyt tämän vaiherikkaan aikansa.

Vasta v. 1616 Ranskasta uudelleen lähti pari laivaa Intiaan ja v. 1619 kolme. Jälkimmäisestä retkestä on säilynyt arvokas matkakertomus, joka muun muassa sisältää tarkan kuvauksen sarvivalaasta; niitä nähtiin kaksi matkalla. Kapteeni Beaulieu tutki Kapmaan Pöytävuoren seutuja oleskellessaan Pöytälahdessa, jonka vanha nimi, Saldanhalahti, silloin juuri oli nykyiseksi muuttumassa, ja sitten Madagaskarin etelärannikon luontoa. Komoro-saarista Beaulieu kirjoitti ensimmäisen laajemman kertomuksen. Jakatrassa (Bataviassa) laivan menetettyään — petolliset hollantilaiset näyttävät sen polttaneen — hän v. 1622 palasi Ranskaan.

Paitsi edellämainittuja kansoja purjehtivat vielä tanskalaiset ja ruotsalaisetkin Intiaan kauppaa tekemään. Viimeksimainitut kuitenkin jo v. 1671 luopuivat luvusta, heidän komppaniansa kun silloin teki vararikon.

Batavia.

Alamaitten hallitus asetti v. 1610 Itä-Intiaan ylimaaherran, ja Pietari Both oli ensimmäinen, joka nimitettiin tähän korkeaan luottamustoimeen. Hän ensi työkseen lähti Jakatra-lahteen, joka on Javan luoteisrannalla, Bantam-lahdesta itään, perustaakseen sinne kaupungin hollantilaisten mahdin keskustaksi. Jakatran pikkukuningas luovutti maata linnan rakentamiseen, ja siten syntyi se ensimmäinen rakennusryhmä, josta sitten kehittyi komea Batavia. Muutamia muitakin pieniä linnoja rakennettiin ja hollantilaisten vaikutusvalta Intiassa kasvoi vuosi vuodelta.

Mutta katkeraa sotaa heidän täytyi käydä herkeämättä pitääkseen puoliaan tällä uudella toimialallaan. Espanjalaiset, joilla vielä oli Ternatessa ja Tidorissa joku tukipaikka, hyökkäsivät hollantilaisten kimppuun, missä vain heitä tapasivat, ja Euroopan sotatoimien jonkun verran helpottaessa Espanjan kuningas lähetti Itä-Intiaan entistä enemmän sotalaivoja. Espanjalaisiin yhtyivät englantilaiset, vihoissaan siitä, että hollantilaiset olivat heidät karkoittaneet Molukeilta, vieläpä Javan pikkuhallitsijatkin, niin että hollantilaisilla oli vihollisia joka puolella. Mutta he eivät säikähtäneet, vaan ryhtyivät niitä kaikkia vastaan taisteluun ja taistelivat hyvällä menestyksellä. 1615 he saivat Malakan luona loistavan voiton espanjalaisesta laivastosta. Englantilaiset kävivät Bantamin hallitsijan avulla Jakatraan rakennetun pienen hollantilaisen linnan kimppuun, mutta se sankarillisesti taistellen piti puoliaan, kunnes sai apua, ja lopputulos oli, että Jakatran pikkuruhtinaan täytyi luovuttaa maansa hollantilaisille, ja nyt sai Batavia vapaasti levitä ja turvata ympäristöään. Samalla hollantilaiset saivat käsiinsä Javan pippurikaupan, jonka pääpaikka Bantam oli.

Hollantilaiset jatkoivat sitten tarmokkaasti valloituksiaan. Banda-saaristo valloitettiin v. 1621, väestö hävitettiin sukupuuttoon ja sijaan tuotiin orjia ja rikoksentekijöitä. Amboinassa englantilaiset kilpailivat hollantilaisten kanssa, mutta heidät v. 1623 otettiin vangiksi muka salajuonien vuoksi ja kamalan kidutuksen jälkeen mestattiin. Tämä »Amboinan verioikeus» herätti Englannissa suunnatonta suuttumusta. Kuningas Jaakko I tosin tyytyi uhkauksiin, koska muka asia oli Itä-Intian komppanian yksityisasia, eikä hallituksella siis ollut syytä siilien sekaantua. Mutta yleisön kesken suuttumus oli syvä ja pitkällinen. Vasta Oliver Cromwell hankki hyvityksen. Alamaita vahingoittaakseen hän sääti, että ainoastaan englantilaiset laivat ynnä sen maan laivat, joista tavarat olivat, saivat tuoda merentakaisia tuotteita Englannin satamiin. Tämä Englannin kauppalaivaston »magna charta». joksi aikalaiset sanoivat säädöstä, olikin niin kipeä kolaus Alamaille, että ne v. 1652 aloittivat sodan. Mutta Englannin laivasto oli Cromwellin toimesta pantu erinomaiseen kuntoon, ja enimmissä tappeluissa se oli hollantilaista etevämpi. Rauha tehtiin parin vuoden kuluttua, ja siinä täytyi Hollannin vihdoinkin suostua maksamaan sovittajaisia Amboinan uhreista.

Englantilainen komppania lakkautti toimensa Molukeilla, ainoastaan Banlamissa se vielä koetti pitää puoliaan. Maaherra Van Diemen valloitti v. 1641 portugalilaisilta Malakan, ja siten oli yksi Batavian tärkeimpiä purjehdusreittejä turvattu.

Hollantilaiset olivat siten vähitellen karkoittaneet Malaiji-saaristosta kaikki eurooppalaiset kilpailijansa, mutta silti ei se vielä likimainkaan ollut kokonaan heidän vallassaan. Javassa oli mahtavia kotimaisia ruhtinaita, joitten valta ulottui naapurisaariinkin, ja nämä kauan pitivät puoliaan. Kappale kappaleelta Java vallattiin, viimeiset osat vasta viime vuosisadan alkupuoliskolla, ja vielä tänä päivänä siellä on pieni maakunta, joka on nimellisesti itsenäinen.

Hollantilaiset Japanissa.

Siamissa ja Cambodjassa portugalilaiset alussa pitivät puoliaan. Macaosta hollantilaiset niinikään turhaan koettivat heitä karkoittaa. Kun siitä ei tullut mitään, niin he anastivat Formosan, käydäkseen sieltä kauppaa Kiinan ja Japanin kanssa. Kiinalainen merirosvo Koaxinga kuitenkin v. 1662 karkoitti heidät Formosasta. Japaniin hollantilaiset perustivat ensimmäiset kauppa-asemansa v. 1609 pienelle saarelle Kiushiun länsirannalle ja siellä heille oli eduksi japanilaisten yhä kiihtyvä viha kristittyjä kohtaan. Tämä viha kohdistui etupäässä katolilaisiin, ja koska hollantilaiset protestantteina vihasivat paavilaisia vielä katkerammin, niin heidät otettiin vastaan mielisuosiolla. V. 1639 portugalilaiset karkotettiin Japanista, ja siitä pitäen hollantilaiset olivat ainoat eurooppalaiset, joita siellä suvaittiin, ja koko Japanin kauppa joutui heidän käsiinsä. Mutta heidänkin toimintaansa alettiin myöhemmin rajoittamistaan rajoittaa.

Ceylon.

V. 1637 portugalilaiset ajettiin pois Ceylonista ja hollantilaiset alkoivat siellä käydä kauppaa Etu-lntian itärannikon kanssa, jolla kuitenkin useimmat kauppapaikat olivat englantilaisten käsissä ja jossa v:sta 1642 tanskalainenkin komppania heidän kanssaan kilpaili. Tälle rannikolle englantilaiset v. 1639 rakensivat ensimmäisen linnoituksensa lähelle Madrasia, ja siitä alkoi heidän valloitustoimensa, jonka kautta sitten vähitellen koko Etu-Intia joutui heidän valtansa alle.

Hollantilaiset olivat näine toimineen kohonneet Intian ja Itä-Aasian ensimmäiseksi kauppamahdiksi. Portugalilaiset olivat perin pohjin nujerretut, englantilaiset olivat vasta ratansa alussa. Seitsemännentoista vuosisadan puolivälissä hollantilaisilla jo oli 30 kauppa-asemaa kaikissa maissa Arabiasta Japaniin saakka. Ne eivät kuitenkaan yleensä olleet Hollannin aluetta, sillä hollantilaiset olivat ensi sijassa kauppiaita eivätkä tavoitelleet valtiollista mahtiasemaa. Varsinainen siirtokunta oli ainoastaan Java. Hollantilaiset yleensä vain tekivät sopimuksia ruhtinaitten kanssa saadakseen heidän maittensa kaupan yksinoikeudekseen. Niiden sisälliseen hallintoon he eivät puuttuneet.

Tästä itämaitten kaupasta oli suunnattomat voitot. Vuosisatana, joka alkoi v. 1620, hollantilainen Itä-Intian komppania keskimäärin jakoi 12—25 % voittoa osakkailleen, jopa joskus 50, 60 ja 75:kin %. Rosvojen, kilpailevain valtain ja muitten vaarain pelko pakotti järjestämään kaupan hyvin perusteellisesti. Kauppalaivat purjehtivat mennen tullen suurissa laivastoissa, joita sotalaivat saattelivat. Laivastoita lähti Amsterdamista kolmasti vuodessa, keväällä, syksyllä ja talvella. Ne veivät mennessään Uudesta maailmasta saatuja jaloja metalleja ynnä Hollannin teollisuustuotteita — jopa suolattua tilliäkin — ja vaihtoivat nämä tavarat Itämaitten tuotteihin. Samoin kuin Espanjalaiset hollantilaisetkin tuomitsivat kuolemaan jokaisen, joka rikkoi komppanian kauppayksinoikeutta. Kartat pidettiin visusti salassa ja kapteeneja, jotka näyttivät muukalaisille hollantilaisten valmistamia karttoja, rangaistiin raipoilla, polttoleimoilla taikka maanpaolla. Muukalaisille laivoille ei annettu luotseja, vaikkapa ne olisivat hädässä olleet.

Mutta toiselta puolen hollantilaiset eivät nylkeneet aasialaisia kauppatuttaviaan niin kamalasti kuin espanjalaiset ja portugalilaiset. He eivät pakottaneet heitä ostamaan eurooppalaisia tavaroita, vaan koettivat heissä kehittää niitten tarvetta. Tämä tarve taas elvytti maan asukkaitten omia elinkeinoja, sillä heidän tietysti oli hankittava semmoisia tuotteita, joilla voitiin muukalaisia tavaroita ostaa.

Uskon asioissa hollantilaiset olivat aivan suvaitsevaiset, ja se seikka oli omiaan mitä tehokkaimmin tasoittamaan heidän tietään, sillä portugalilaisten käännytyskiihko se varsinkin oli herättänyt katkeria vihoja kristittyjä vastaan.

Kilpailu Etu-Intiassa.

Hollantilaiset olivat askel askelelta karkoittaneet englantilaiset Malaiji-saaristosta, niin ettei näillä kuudennentoista vuosisadan lopulla ollut kuin muuan linna Sumatrassa, jonne he olivat muuttaneet pippurikauppansa. Mutta Etu-Intiassa englantilaisten vaikutusvalta kasvamistaan kasvoi. V. 1665 englantilainen Itä-Intian komppania Kaarle kuninkaalta sai Bombayn, joka kuului kuningattaren, portugalilaisen prinsessan, myötäjäisiin. Koromandel-rannikollekin rakennettiin linnoja ja v. 1696 englantilaiset saivat jalansijan Gangeen suistamossa, jonne Hugli-putaan rannalle perustettiin linna. Tästä linnasta kasvoi sitten Calcutta.

Ranskalaiset perustivat kauppa-asemia Suratiin ja Masulipatamiin ennen tulleiden kanssa kilpaillakseen. He olisivat kaikin mokomin tahtoneet saada haltuunsa tuomaskristittyjen vanhat keskustat, Madrasin ja St Thomaan, mutta hollantilaiset Ludvig XIV:n aikana karkottivat heidät näistä paikoista. Pondichérissa, Madraan eteläpuolella, he kuitenkin saivat jalansijan, ja tämä paikka on siitä saakka pysynyt ranskalaisena.

Ranskalaiset Siamissa ja Madagaskarissa.

Ranskalainen kauppakomppania ulotti vielä tointaan Siamiinkin, jossa hollantilaisilla jo paljon ennen oli ollut kauppa-asemia. Näiden valta oli siellä kasvanut niin suureksi, että Siamin hallitsija pelkäsi heidän rupeavan hänen maassaan aluetta anastamaan ja kauppamonopolia vaatimaan samalla tavalla kuin Javassakin. Hän pyysi apua Ludvig XIV:ltä, jonka maine oli hänenkin korviinsa kantanut. V. 1686 saapuikin ranskalaista sotaväkeä, joka valtasi sekä Bangkokin että Merguin, ja hollantilaiset karkoitettiin maasta. Mutta ranskalaisten kopeuden ja käännytyskiihkon vuoksi siamilaiset, suuttuivat heihinkin. Vallankumous, jota hollantilaiset avustivat, kukisti ranskalaisystävällisen kuninkaan ja ranskalaiset vuorostaan karkoitettiin maasta.

Kardinaali Richelieu oli heti huomannut, että Madagaskar asemansa vuoksi Intian kaupan varrella olisi tärkeä omistettava, ja ryhtyi toimiin sen valtaamiseksi, saari kun jo oli ruvennut herättämään englantilaistenkin huomiota. Ranskalaiset anastivat itärannalta muutamia kohtia ja rakensivat eteläpäähän linnan, mutta heidän aikeensa eivät sen koommin menestyneet. Maan asukkaat tosin olivat alussa ystävällisiä, mutta suuttuivat sitten ranskalaisten harjoittaman orjanryöstön ja käännytystoimen johdosta. Colbertin aikana Madagaskarille annettiin nimeksi »Dauphinin saari» ja koko saariryhmälle »Itä-Ranska». Se aiottiin täydellä todella asuttaa ja muuttaa ranskalaiseksi, mutta pari kapinaa, joissa kaatui melkoinen joukko valkoisia, teki tämän yrityksen tyhjäksi. Eloon jääneet vietiin Bourbon-saareen, jossa asutusyritykset kantoivat paremman hedelmän.

Matkustajia ja seikkailijoita.

Intiaan ja Kaukaiseen Itään alkoi saapua kauppiaitten keralla yhä enemmän seikkailijoitakin tutustumaan Idän kuuluihin valtakuntiin, ja kun useat näistä julkaisivat vaiheistaan kirjoja, niin lisääntyi maitten tuntemus heidänkin toimestaan suuressa määrin. Ranskalainen Vincent le Blanc samoili neljäkymmentä vuotta Itämaita, kulkien Syyriasta, Arabiasta ja Samarkandista Peguun, Siamiin ja Javaan saakka. Afrikassa hän tutustui Abyssiniaan, Egyptiin ja Marokkoon. Matkakertomus julkaistiin v. 1648 hänen kuolemansa jälkeen. Portugalilainen Pedro Teixeira, joka kulki melkein yhtä laajalti, julkaisi matkakertomuksen v. 1610. Englantilainen Thomas Coryat matkusti Vähän-Aasian, Palestiinan ja Mesopotamian kautta Persiaan ja sieltä Kandaharin kautta Intiaan, jossa hän kuoli v. 1617. Hänen kirjeensä julkaistiin. Onneton rakkaus sai venezialaisen Pietro della Vallen v. 1614 tarttumaan matkasauvaan. Hän kulki Palestiinan kautta Babylonin raunioille ja meni Bagdadissa naimisiin ihanan cirkassittaren kanssa, joka kuolemaansa saakka matkusti hänen seurassaan. Della Valle kävi Persian hovissa, matkusteli shahin maissa laajalti, kulki sitten Intiaan ja palasi Arabian, Bassran ja Alepon kautta Eurooppaan. Hänenkin matkakertomuksessaan, joka v. 1652 julkaistiin, on paljon arvokkaita havaintoja.

Yllä luetellut olivat yksityisiä seikkailijoita. Mutta Itämaitten hoveissa kävi paljon semmoisiakin henkilöitä, joilla oli Euroopan valloilta diplomatinen tehtävä. Sir Thomas Roe, jonka matkan jo edellä mainitsimme, oleskeli lähes kolme vuotta Jehangirin hovissa Ajmeressä. Hänen matkakertomuksensa sisältää paljon tietoja Pohjois-Intian silloisista oloista. William Methold, Englannin Itä-Intian komppanian virkamies, kävi v. 1622 Golcondan timanttikaivoksissa ja julkaisi niistä luotettavamman kertomuksen kuin Sinbadit, Marco Polot ja muut. Persian hovissa kävi useitakin lähetystöjä, englantilaisia, saksalaisia, venäläisiä ja v. 1683 ruotsalainenkin Ludvig Fabritiuksen johdolla. Tämän lähetystön mukana matkusti saksalainen Engelbrecht Kaempfer, kuulu lääkäri ja luonnontutkija. Kaempfer jatkoi Persiasta matkaa Intiaan, rupesi Hollannin palvelukseen ja Intiassa laajalti retkeiltyään lähti Japaniin, jonka oloista hän kokosi paljon tietoja, kolme vuotta siellä oleskellen. Fabritius antoi ensimmäiset tiedot mordvalaisten suomensukuisuudesta.

Ajan ehtiessä matkustajain luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ainoastaan muutamia tunnetuimpia voimme edellisten lisäksi mainita. Ranskalainen Jean Baptiste Tavemier osteli Itämailta timantteja ja muita jalokiviä, joita hän sitten möi Eurooppaan. Hänen matkakertomuksensa, joka julkaistiin Parisissa vv. 1677—79, sisältää arvokkaita tietoja Itämaitten kaupasta ja kauppateistä, varsinkin Intian timanttikaivoksista. Eräs toinen ranskalainen, François Bernier, oli muutamia vuosia Aurangzeb suurmogulin lääkärinä. Hänen kirjansa käsittelee varsinkin suurmogulien valtakuntaa, ja hänen kertomuksensa Kashmirista on vanhin, mitä yleensä on olemassa. Jean de Thévenot oli kuulu maateiden matkustaja, Sir John Chardin jalokivikauppias ja matkustaja.

Ne yritykset, retket ja seikkailut, joista olemme edellä lyhyeen maininneet, enemmän niiden merkityksellistä yhteisyyttä kuin yksityisseikkoja silmällä pitäen, eivät tosin monikaan olleet uusia löytöjä, mutta siitä huolimatta Etelä-Aasian maantieteellisten olojen tunteminen niiden kautta syventyi arvaamattomassa määrässä, kehittyi seikkaperäisemmäksi ja joutui yleissivistyksen omaksi, siihen saakka oltuaan yhden tai parin maan kateellisesti kätkemänä erikoistietona. Mutta ne olot, jotka taistelu Intian vallitsemisesta näin loi, olivat myös varsinaisien suurien löytöretkienkin edellytyksenä ja aiheena, ja näihin maantuntemuksen rajapaalujen siirtoihin uusille tuntemattomille alueille käymme seuraavassa tutustumaan.

Australian löytäjät.

Aina siitä pitäen kuin Ptolemaios Intian meren eteläpuolelle oli piirtänyt manteren, oli uskottu tämän »Terra Australiin» olemassaoloon ja sen löytäminen ja anastaminen askarrutti yhä enemmän purjehtijain mieltä, kuta enemmän valtamerien muut rannat alkoivat olla vakoiltuina. Yhdeltä kulmalta jo luultiin oltavan varmat sen pohjoisrajasta: sen luultiin alkavan Magalhãesin salmesta. Espanjalaiset purjehtijat etsivät jatkoa Tyynestä merestä, kuten olemme jo ennen kertoneet (II, st. 216 ja 219). Hyvin kauan luultiin Javan siihen kuuluvan, eikä tämä usko tahtonut maantieteilijöistä erota sittenkään, vaikka Del Cano, Drake ja Cavendish olivat Javan eteläpuolitse purjehtineet Intian meren poikki. Vasta hollantilaiset purjehtijat lopullisesti saivat tämän harhaluulon kumotuksi. Kauemmin kului, ennenkuin Uuden Guinean saariluonne tuli todetuksi. Tyhjää täynnään oli kartoilla kaikki sen pohjoisrannasta ja Pienistä Sunda-saarista etelää kohti. Kun hollantilaiset saapuivat Itä-Intiaan, oli heillä siis Australian kulmilla suuri maantieteellinen tehtävä ratkaistavanaan, eikä kauan viipynytkään, ennenkuin he siihen ryhtyivät.

»Duifken».

V. 1605 Javan Bantamista lähetettiin »Duifken»- (kyyhkynen) niminen laiva Uuden Guinean rantoja tutkimaan. Willem Janszoon näyttää seuranneen Uuden Guinean länsirantaa aina Torreksen salmeen saakka, mutta kääntyneen sitten etelää kohti ja tulleen Carpentaria-lahteen, jonka itärantaa hän purjehti jotenkin kauas etelään. Hän on siis, mikäli tiedetään, ensimmäinen purjehtija, joka näki Australian rannan. Mutta luullen Torreksen salmea lukemattomine saarineen ja matalikkoineen lahdeksi hän päätti löytämänsä uuden rannan Uuden Guinean jatkoksi. Janszoon näki Australian rannalla moniaassa paikassa alkuasukkaitakin, joitten hän sanoo olleen villejä ja mustia. Merimiehet yrittivät tehdä niiden kanssa kauppaa, mutta yhdeksän »Duifkenin» miestä sai tässä kohtauksessa surmansa. Etäisin nokka sai nimekseen Kap Keerweer (»palaa takaisin»), jonka nykyisistäkin kartoista löydämme. »Duifken» palasi kesäkuussa 1606 takaisin Sunda-saarille ja löysi siis epäilemättä ennen Torresta Australian manteren, sillä Torres oli saman kesän kesäkuussa vielä Uusilla Hebrideillä (vrt. II, s. 219).

Schouten ja Le Maire.

Torreksen purjehdus salmen kautta, joka on hänestä nimen saanut, ei vaikuttanut mitään hollantilaisten seuraaviin retkiin, koska espanjalaiset pitivät tämän, niinkuin yleensä muutkin löytönsä, salassa. Jotenkin samanlaiselle retkelle kuin Quiros ja Torres lähtivät v. 1615 hollantilaiset Willem Corneliszoon Schouten ja Jacob Le Maire. Kun Hollannissa ei kenelläkään muulla kuin Itä-Intian komppanialla ollut oikeutta purjehtia Itä-Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri, sen enempää kuin Magalhãesinkaan salmen kautta, niin eräs kauppiasryhmä lähetti yllämainitut kapteenit etsimään Magalhãesin salmen eteläpuolelta uutta väylää Tyyneen mereen. He toivoivat, että Tyynen meren eteläosista löydettäisiin uusia rikkaita maita, joitten kanssa muutkin kuin komppania saisivat tehdä tuottavaa kauppaa. Loaysan ja Draken näkemykset tosin olivat jo osoittaneet, että Tulimaa luultavasti olikin saari, mutta asia oli saanut jäädä tarkemmin tutkimatta. Retkikunta löysikin Tulimaan kaakkoispäästä salmen, jonka nimi, Le Maire-salmi, yhä säilyttää löytäjänsä muistoa. Salmen vasen ranta, jonka saariluonne vasta neljännesvuosisataa myöhemmin huomattiin, sai nimekseen Staaten Land Hollannin kenraalistaattein kunniaksi. 29 p. tammik. 1616 sivuutettiin Tulimaa-saariston eteläisin nokka, joka sai nimensä Schoutenin syntymäkaupungista Hoornista. Kap Hoornin myrskyjen takaa aukenivat Etelämeren eli Tyynen meren ulapat.

Poikettuaan Juan Fernandez-saarille molemmat kapteenit aikoivat purjehtia meren poikki eteläisempää reittiä kuin tavallisesti, mutta tuuliolot pakottivat laskemaan pohjoisemmaksi, kunnes tavattiin kaakkoispasaadi. Matalilta saarilta, joita löydettiin useita, ohjattiin kuitenkin eteläisempää reittiä kuin kukaan sitä ennen, Fidshi-, Samoa- ja Tongasaaristojen välitse purjehtien. Mutta kun toivottua etelämaata ei näkynyt, ei kuulunut, niin Schouten käänsi matkan luodetta kohti ja purjehti Uuden Guinean pohjoispuolitse, välillä useita uusia saaria nähden, Javaan, jonne toinen laivoista saapuikin — toinen oli täytynyt matkalla polttaa. Hollantilainen kuvernööri otti ansiokkaitten maanmiestensä laivan takavarikkoon, koska se oli loukannut komppanian etuoikeuksia, ja kotimatkalla Le Maire mielipahasta riutui ja kuoli.

Australian länsirannikko.

V. 1616 Itä-Intian komppania käski kapteenejaan Hyväntoivonniemestä itäänpäin suunnatessaan purjehtimaan entistä etelämmitse, toivoen sieltä löytyvän paremman väylän Javaan. Samana vuonna kapteeni Dirck Hartogszoon odottamatta tapasikin maata vähän käännepiirin eteläpuolelta, kappaleen Australian mannerta, taikka oikeammin sen edustalla olevaa saarta, jolla nyt on löytäjän nimi. Matkaa pohjoista kohti jatkaessaan hän hyvän matkaa seuraili tätä rannikkoa, nimittäen sen laivansa mukaan Eendracht-maaksi; löytäjä varmistui paikalla siitä, että hän oli nähnyt etelämaan rannan. Seuraavina vuosina useat muutkin purjehtijat tapasivat rannan samoilta seuduilta ja v. 1619 kaksi laivaa koko joukon etelämpääkin, 32:selta asteelta eteläistä leveyttä. Purjehdittuaan rantaa pohjoista kohti kapteenit varmistuivat siitä, että kaikki tämä maa oli samaa kuin Dirck Hartogszoonin löytämä. V. 1622 Leeuwin löysi Australian länsirannan eteläisimmän kohdan, josta ranta kääntyi itää kohti. Niemen nimi on siitä kartoissamme Kap Leeuwin.

V. 1629 François Pelsaert kärsi haaksirikon Australian rannikolla 28:nnella leveysasteella, ja Bataviaan avoimella veneellä matkaa jatkaessaan hän kartoitti osan länsirannikkoa. Rantahyöky oli niin ankaraa ja äyräs niin jyrkkää, että hän vasta monen turhan yrityksen jälkeen pääsi maihin. Maa näytti hänestä aivan erikoisen karulta. Asukkaitakin nähtiin, mutta heidän kanssaan ei päästy minkäänlaiseen yhteyteen. Bataviasta Pelsaert palasi laivalla pelastamaan Abrolhos-saarille Australian rannikolle jättämiään miehiä, sai ilmi kapinayrityksen, hirtätti muutamia yllyttäjistä ja jätti kaksi Australian mantereelle ehkä vielä kamalampaan kuolemaan. He olivat kauan toivotun Etelämaan ensimmäiset valkoiset asukkaat. 13 vuoden kuluessa oli Australian länsirannikko näin tullut tunnetuksi Kap Leeuwinistä Kauriin kääntöpiirin ohi aina siihen kohtaan, jossa sen suunta muuttuu koilliseksi. V. 1627 »Gylden Zeepard»-niminen laiva purjehti etelärannikkoakin aina 133:nteen pituusasteeseen saakka, mutta tämän matkan vaiheista ei valitettavasti tiedetä juuri mitään.

Uusi Guinea.

Jan Carstenszoon tutki v. 1623 Uuden Guinean rannikkoa ja näki saaren sisäosista sen korkean luoksepääsemättömän lumivuorijonon, jonka korkein kukkula on hänestä nimensä saanut. Hänkin luuli Torreksen salmea lahdeksi ja purjehti sen matalikoita vältellen Australian rannikolle. Toinen laivoista tutki Carpentaria-lahden itärannikkoa, toinen, »Amhem», länsirannikkoa, jolla vieläkin on sen nimi. Vasta v. 1636 tutkimusta jatkettiin, ja silloin Melville-saari ja läheiset mannerrannat tulivat tunnetuiksi. Melkein jokainen näistä retkikunnista menetti miehiä Uuden Guinean rannikolla asukkaitten petollisuuden kautta. Tutkimustyön näin pitkälle edistyttyä hollantilaiset viranomaiset lähettivät Tasmanin, erään aikansa etevimpiä purjehtijoita, liittämään yhteen kaikki nämä löydöt ja samalla niitä jatkamaan.

Abel Tasmanin retket.

Abel Janszoon Tasman, joka oli syntynyt v. 1603, saapui Intiaan v. 1633 ja saavutti siellä taitavan purjehtijan maineen, jonka vuoksi hänelle uskottiin varsinkin löytöretkien johto. Selvitettyään Itä-Intian komppanian palveluksessa Molukkien väyliä hän v. 1639 lähti yhdessä kapteeni Quastin kanssa etsimään Tyynen meren pohjoisosista »Kulta- ja Hopeasaaria» (11, s. 167), jotka huhun mukaan eräs portugalilainen laiva oli löytänyt v. 1584 35:nnen ja 40:nnen pohj. leveyspiirin välimailta. Espanjalaiset olivat jo tarpeekseen saakka etsineet näitä kultia ja hopeita ja kaunista lempeätä valkoista kansaa, joka ne omisti, ja hollantilaiset lähtivät yhtä ahnaasti etsiskelyjä jatkamaan kuultuaan huhun Japanista asiamieheltään. Mutta Tasmanin ja Quastinkin etsimiset olivat turhat. He löysivät kuitenkin Bonin saaret ja korjasivat koko joukon Filippiinien ja Japanin karttaa. Heidän työtään jatkoi muutaman vuoden kuluttua Marten Vries, joka tutki Jesson rankoja, sillä vaikka jesuiitat De Angelis ja Carvalho jo olivat siellä käyneet, ei kuitenkaan varmaan tiedetty, oliko se itsenäinen saari. Pitkän matkan Sahalininkin rantaa Vriesin retkikunta tutki, voimatta kuitenkaan täydelleen selvittää näiden maiden luonnetta ja yhteenkuuluvaisuutta.

Elokuussa v. 1642 Tasman lähti Bataviasta kahdella laivalla suurelle löytöretkelleen. Frans Visscher, hollantilaisten kokenein ja luotettavin kartoittaja ja luotsi, seurasi mukana purjehduksen oppaana. Kuvernööri Van Diemen oli antanut retkikunnan toimeksi Intian meren eteläosien tutkimisen, sillä 40:ttä leveyspiiriä etelämmäksi ei vielä ainoakaan laiva ollut päässyt. Toiseksi Tasmanin piti etsiä salmi, jonka luultiin olevan Australian etelä- ja pohjoisosien välillä; toivottiin siitä mukavaa ja suoraa kauppatietä Chileen. Ja vihdoin oli selvitettävä, oliko Uusi Guinea samaa maata kuin Australia.

Tasman ohjasi ensinnä Mauritiukseen, jonne oli perustettu vankisiirtokunta, ja sieltä 40:nnelle leveyspiirille etelää kohti ja tämän jälkeen kaakkoon. 4 1/2° Kerguelenin pohjoispuolella jouduttiin sumuihin, ja kun meressä nähtiin leviä, ruohoja ja lehtiä ja niistä päätettiin maan olevan lähellä, niin suunta muutettiin itäiseksi. Tasman kävi kuitenkin lähellä 50:ttä eteläistä leveyspiiriä, 10° etelämpänä kuin kukaan ennen häntä Intian meren keskiosissa. Hän oli nyt »urheiden länsituulien» kehässä, ja matka sujui nopeaan.

Tasmania.

Marraskuun 4 p. nähtiin hyvin korkea maa, joka oli aivan tuntematon. Se oli Tasmanian lounaisranta. Tasman nimitti löytönsä kuvernöörin mukaan Van Diemenin maaksi; vasta myöhemmin se on saanut hänestä nimensä. Kuukauden päivät Tasman risteili rannikolla, laatien kartan sen lahdista, niemistä ja saarista. Säät olivat niin myrskyiset, että vasta jouluk. 2 p. voitiin mennä maihin. Maa huomattiin tosin korkeaksi, mutta tasaiseksi ja kasvullisuuden peittämäksi. Metsät olivat kuitenkin harvat ja aluskasvistoa vähän. Nähtiin asukkaistakin merkkejä: kaksi puuta, joiden rungossa oli aina viiden jalan päässä lovet kiipeämisen helpottamiseksi. Merimiehet siitä päättelivät, että asukkaat mahtoivat olla oikeita jättiläisiä. Nähtiin eläimen jalanjälkiä, joiden kynnensijat merimiesten mielestä muistuttivat tiikeriä.

Uusi Seelanti.

Tuulien muututtua epäsuotuisiksi palattiin merelle ja purjehdittiin kahdeksan päivää itää kohti. Jouluk. 13 p. nähtiin jälleen korkea tuntematon maa, jonka kahdenkertainen vuorijono Tasmanin mielestä muistutti Formosaa. Hän oli tullut Uuden Seelannin Eteläsaaren länsirannalle ja luuli sitä samaksi maaksi, jonka Schouten ja Le Maire olivat tavanneet Tulimaan kaakkoispuolelta ja nimittäneet Staaten-maaksi. Tasman laski molempien saarien väliseen salmeen, luullen sitä ensin lahdeksi. Rannalla tavattiin maanasukkaita, mutta tutustuminen heihin muodostui hyvin surulliseksi tapaukseksi. He yllättivät ja tappoivat neljä merimiestä, ja lahti sai siitä »Murhamiesten lahden» nimen. Kansa oli tavallisen kookasta. Ihonväri oli ruskeankeltainen, ruumiin yläosa vyötäisistä alkaen alaston. Päälaella oli mustat hiustukot ja näissä valkoisia sulkia. Ääni oli karkea ja heidän torvissaan oli melkein trumpetin ääni. Veneet olivat kahdenkertaiset, kannella yhdistetyt. Vaikkei Tasman salmea löytänytkään, luuli hän kuitenkin tätä vettä salmeksi, koska siinä sisemmäs purjehdittaessa tuli vastaan toinen vuoksiaalto. Jouluk. 26 p. jatkettiin matkaa Pohjoissaaren länsirantaa seuraten pohjoista kohti ja tultiin Uuden Seelannin pohjoiskärkeen, joka sai nimekseen Kap Maria Van Diemen. Kun siinä tuli vastaan koillisesta käyvä suuri aallokko, niin Tasman päätti matkan itää kohti olevan vapaan.

Hän lähti sen vuoksi pyrkimään Schoutenin löytämille Cocos- ja Hoornsaariita. 29 p. tammik. tultiin Tonga-tabuun, Tonga-saariston pääsaareen, jonka asukkaat ottivat purjehtijat ystävällisesti vastaan. Sieltä saatiin sekä sikoja että siipikarjaa, jonka jälkeen purjehdittiin luodetta kohti Fidshi-saariston kautta, Vanna Levun niemitse. Nykyisen Uusi Mecklenburg-saaren ohi purjehtien Tasman sitten seurasi Uuden Guinean pohjoisrantaa länsipäähän ja löysi Jilolon ja Uuden Guinean välisen salmen, joka siihen saakka oli ollut hollantilaisille tuntematon. Suoritettuaan näin tutkimusretken, joka Magalhãesin matkan jälkeen oli kaikkia muita tärkeämpi, Tasman toukok. 14 p. ankkuroi laivansa Batavian satamaan. Hän oli ensimmäiseksi ja viimeiseksi osoittanut, ettei Australian ja oletetun etelänapamaan välillä ollut mitään yhteyttä, ja Uuden Seelannin löytäessään saattanut salasta ilmi ainoan suuremman maan, mikä napamaitten ulkopuolella enää odotti löytäjäänsä. Hän oli purjehtinut päälle viisituhatta meripenikulmaa merta, jolla ei siihen saakka kukaan ollut käynyt. Matkan laatua osoittaa, että kului vuosisata, ennenkuin kukaan sen jälkeen purjehti samoilla vesillä. Mutta suuren kiitoksen matkan onnistumisesta ansaitsi epäilemättä myös luotsi Visscher, jonka neuvoa Tasman taajaan kysyi.

Uuden Guinean eteläranta jäi Tasmanilta tällä retkellä tutkimatta. Sitä varten hänelle v. 1644 varustettiin kolme laivaa, joiden seikkailuista ei kuitenkaan ole säilynyt mitään kertomusta. Mutta tarkasta kartasta, johon sen tulokset yhdistettiin, näemme Tasmanin purjehtineen Uuden Guinean etelärantaa Torreksen salmeen, jota ei hänkään salmeksi huomannut, kulkeneen sen suitse Carpentaria-lahteen, kartoittaneen tämän rannat, ehkä lahdelle nimenkin antaneen, ja purjehtineen sitten Australian luoteisrantaa läheltä seuraillen aina Kauriin käännepiiriin saakka. Hän siis liitti yhteen aikaisemmin tehdyt löydöt ja epäsi sen arvelun, että Australian luoteisrannalta ehkä kulki maan poikki salmi. Maan sisäosista retkikunta ei hankkinut mitään tietoa, se vain purjehti rannat.

Uudelle manterelle, jonka olemassaolo näin oli todistettu, annettiin nimeksi »Komppanian Uudet Alamaat», joka kömpelö nimi piankin muutettiin »Uudeksi Hollanniksi». Löydetyn maanosan, itäranta sai vielä enemmän kuin vuosisadan odottaa purjehtijaansa. Hollantilaiset eivät enää jatkaneet uteluitaan, koska Australia näytti tarjoavan hyvin vähän kaupan saaliita. Kauppa taas oli heille pääasia.

Jesuiitat Keski-Aasiassa ja Kiinassa.

Uskonpuhdistus oli jälleen herättänyt katolisessa kirkossa taistelevan hengen ja siitä olivat syntyneet ne katkerat sisälliset uskonvainot ja suuret kansainväliset uskonsodat kaikkine hirmuineen, joiden merkeissä Eurooppa eli kolmikymmenvuotisen sodan loppuun saakka ja vielä myöhemminkin. Katolisen kirkon vimmatussa itsepuolustuksessa oli kuitenkin kauniimpikin lehti. Se jälleen kehoitti lähetyssaarnaajia lähtemään etäisiin maihin ja valloittamaan kirkolle pakanakansaan keskuudesta uusia seurakuntia niiden sijaan, joita se oli kristikunnassa menettänyt. Tämä pakanalähetys on varsinkin jesuiittain veljeskunnan synkän historian valopuolia. Veljeskunta ei vain ryhtynyt uudella innolla jatkamaan edellisten vuosisatain työtä, vaan teki sen myös uudessa hengessä. Se ei enää kastanut tulella ja miekalla, vaan esiintyi ensi sijassa opettavana ja sivistyksen levittäjänä. Sovelluttaen esiintymisensä eri kansain kehityssuunnan mukaan Pakanalähetyksen myötä kulki veljeskunnan jäseniä nestorialaisten ja Kublai kaanin aikaisten katolilaisten lähetyssaarnaajain polkuja Kiinaan saakka, ja sovelluttaen vaikutuksensa tämän korkealle kehittyneen ikivanhan sivistyksen mukaan he siellä esiintyivät lähetys-toimensa ohella länsimaisen tieteen edustajina ja sen kautta saavuttivatkin paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin konsanaan saarnamiehinä. Kiinalaiset ehkä antoivat suurimman arvon heidän tähtitieteelliselle opilleen, länsimailla taas on enimmän syytä kiittää sitä arvaamattoman suurta työtä, jonka he suorittivat Kiinan maantieteen hyväksi. Kun eurooppalaisten myöhemmin kävi yhä vaikeammaksi päästä Kiinan sisäosiin, niin on Kiinan kartta vuosisatoja suureksi osaksi ollut jesuiittain näihin aikoihin suorittaman työn varassa.

Bento de Goes.

Bento (Benedictus) de Goes, jesuiittain veljeskunnan maallikkojäsen, lähti v. 1603 Intiasta matkaan etsiäkseen suurta Cathayn valtakuntaa, josta keskiajan matkustajat olivat niin paljon kertoneet. Siitä saakka kuin Juhana Marignolli (I, s. 372) v. 1542 oli saapunut suurkaanin hoviin, ei ainoakaan eurooppalainen, mikäli tiedetään, ollut kulkenut maatietä Pekingiin. Tosin olivat portugalilaiset purjehtien käyneet Kiinan satamissa, mutta siitä huolimatta olivat tiedot Kaukaisen Idän maista yhä niin häilyväiset ettei edes tarkalleen tiedetty, olivatko Kiina ja Cathay sama maa. Intiassa olevien jesuiittain huomio kääntyi Kiinaan siitä syystä, että sieltä oli Kashgarin kautta tullut Akbarin hoviin muhamedilainen lähetyssaarnaaja. Goes lähetettiin eräitten muitten jesuiittain kanssa koettamaan, menestyisikö käännytys tällä uudella alueella. Hän oli Azoreilta kotoisin ja oli tullut Intiaan portugalilaisena sotamiehenä.

Goesin matka piti seutujen kautta, joissa eurooppalaiset eivät sen koommin ole käyneet, ennenkuin yhdeksännellätoista vuosisadalla, mutta valitettavasti ovat tiedot siitä hyvän puutteelliset. Hän lähti alkupuolella vuotta 1603 Agrasta, jossa Akbarin hovi siihen aikaan oli, kulkien kauppiaitten tavallista tietä Himalajan länsipään ympäri Itä-Turkestaniin, Peshawarista Kabuliin, Hindukushin poikki Badakshaniin ja Pamiriin ja sieltä edelleen Jarkandiin ja Khotaniin. Marraskuussa 1604 Goes liittyi Kiinaan menevään karavaniin, joka noudatteli Tianshanin eteläistä lievettä. Goes kuuli kauppiailta, että Cathay todenteolla oli sama maa kuin Kiina. Sutshoun kaupungista, joka on nykyisen Kansu-maakunnan äärimmäinen, hän suurella vaivalla sai lähetetyksi sanoman uskonveljilleen Pekingiin, ja sieltä saapui maaliskuussa 1607 muuan kiinalainen kristitty hänelle apua tuomaan. Goesin voimat olivat kuitenkin silloin jo niin riutuneet, että hän muutaman päivän kuluttua kuoli. Muhamedilaiset olivat Sutshoussa kaiken aikaa häntä ahdistaneet ja epäiltiin heidän myrkyttäneen hänet. Hänen kuoltuaan he anastivat kaikki hänen tavaransa. Näiden joukossa oli tarkka päiväkirja. Siitä varmaan olisi saatu arvokkaita tietoja reitistä, jota ei sen koommin kukaan eurooppalainen kulkenut 250:een vuoteen.

Antonio de Andrade.

Antonio de Andrade, jesuiitta hänkin, lähti v. 1624 Agrasta seikalliselle matkalle Himalajan takana oleviin tuntemattomiin maihin. Hän oli ensimmäinen varsinaisen Himalajan poikki kulkenut eurooppalainen ja ensimmäinen, joka Tibetiin tunkeutui; otaksumme nimittäin, ettei munkki Odorik, joka neljännentoista vuosisadan alkupuolella sai Lhasasta ensimmäiset tiedot, käynyt siellä itse, vaan hankki ne buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta (I, s. 370). Pyhiinvaeltajiin yhtyen Andrade nousi Gangeen vartta aina Mana-solaan saakka ja kulki sieltä Sutlejn latvoille Tsaparangiin, josta hän ennen vuoden loppua palasi Intiaan. Tästä matkasta johtuivat eurooppalaisten ja Tibetin väliset pitkälliset yhteydet, jotka vasta yhdeksännentoista vuosisadan alussa Tibetin sulkemisen kautta päättyivät. Seuraava matka Tibetiin tehtiin Kiinan puolelta.

Lähetyssaarmaajat Loomassa-

Portugalilaisten kauppiaitten ja rosvojen käynneistä muutamissa Kiinan satamissa maantiede ei paljoa kostunut. Kiinalaiset suuttuivat heihin siihen määrään, että tuota pikaa sulkivat heiltä kaikki satamansa (II, s. 169). Vasta kun latinalainen kirkko uudelleen aloitti lähetystyönsä, alkoi tästä suunnattomasta väkirikkaasta maasta herua enemmän tietoja. Ensimmäinen tämän uuden lähetystoimen edustaja oli Juan Gonzales de Mendoza, joka v. 1585 julkaisi kertomuksen Kiinasta — saman, joka Barentsilla oli mukanaan viimeisellä matkallaan.

Lähetyssaarnaajat saivat ensiksi luvan aloittaa työnsä Kwangtungin maakunnassa Etelä-Kiinassa, mutta suuren oppinsa ansiosta he sitten pääsivät Pekingiinkin ja olivat siellä avullisina Kiinan almanakan korjaamisessa. Heidän maantieteellisistä töistään oli tältä ajalta kuuluin isä Martinin julkaisema »Atlas Sinensis» (1655), Kiinan kartta, jonka hän laati yksinomaan kiinalaisten lähteitten mukaan. Se osoittaa, että kiinalaisilla itsellään oli maastaan verraten hyvät käsitykset.

Hollantilaiset alkoivat samoihin aikoihin puuhata kauppayhteyttä Kiinan kanssa ja lähettivät sitä varten Pekingiin useita lähetystöjä. Nämä lähettiläät eivät tosin saaneet juuri mainittavasti toteutetuksi matkansa tarkoitusta, mutta kun he matkustivat maisin, tulivat Kiinan sisäosat heidän retkiensä kautta paremmin tunnetuiksi. 1655 Pieter van Goyer matkusti Kantonista suurta vesitietä pohjoista kohti, kulkien Sikiangin laaksosta vedenjakajan poikki Jangtsen monihaaraisille vesiteille ja sitten Jangtsen suusta suurta kanavaa pitkin edelleen. Pieter van Hoorn v. 1666 lähti matkaan Fukienin Futshousta, nousi Min-jokea, kulki vedenjakajan poikki Tshekiang-maakuntaan ja laski Tsientang-jokea meren rannalle Hangtshouhun. Matka jatkui sieltä suurta kanavaa pitkin. Kummastakin matkasta julkaistiin kuvalliset ja kartalliset kertomukset.

Juhana Grueber Tibetissä.

Juhana Grueber, ensimmäinen Tibetin matkustaja, oli kotoisin Itävallan Linzistä. V. 1656 hän lähti lähetyssaarnaajaksi Kiinaan matkustaen Armenian ja Persian kautta Intian Suratiin ja sieltä, jonkun aikaa viivyttyään, edelleen Macaoon ja Pekingiin. Mutta saatuaan sitten käskyn palata Roomaan ja kuultuaan, että meritie oli hollantilaisen laivaston sulkema, Grueber huhtikuussa v. 1661 lähti pyrkimään etäiseen matkanmääräänsä maitse yhdessä toisen, Dorville-nimisen, jesuiitan kanssa. He matkustivat Singanfun kautta Hsiningiin, lähelle Kuku-norin rantoja, ja kuvasivat suuren muurin ynnä pohjoiset arot lukemattomine villikarjoineen ja tataariheimoineen, joita Grueber nimitti kalmukeiksi. Kuku-norista molemmat jesuiitat kulkivat erämaiden, vuoristojen ja jokien poikki, kunnes saapuivat Lhasaan, jota tataarien kesken sanottiin Barontalaksi. Grueber tutustui täten Aasian keskellä olevaan buddhalaisten kirkkovaltioon, Lhasan palatseihin ja luostareihin. Hän määräsi tähtitieteellisten havaintojen avulla kaupungin leveyspiirin. Himalajan poikki matka sitten piti Nepaliin, jossa Grueber kävi Kathmandun kaupungissa. Nepalista he kulkivat Patnaan Gangeen rannalle, sieltä Benaresiin ja saapuivat Agraan yksitoista kuukautta Kiinasta lähtönsä jälkeen. Dorville kuoli, mutta Grueber jatkoi matkaa Persian ja Aasian puoleisen Turkin kautta Eurooppaan. Hänet lähetettiin sitten maatietä takaisin Kiinaan, mutta jo Konstantinopolista hän esteiden vuoksi palasi takaisin ja kuoli Saksassa v. 1684. Grueber ei näytä kirjoittaneen matkastaan laajempaa kertomusta, mutta hänen kirjeistään saatiin kuitenkin pääseikat ilmi.

Jean François Gerbillon.

V. 1685 lähetettiin Kiinaan kristinuskoa levittämään viisi ranskalaista jesuiittaa, jotka kolmen vuoden kuluttua saapuivat perille. He olivat kaikki oppineita miehiä, ja niinpä näidenkin osaksi tuli suosiollinen vastaanotto. Maamatka Pekingiin alkoi Ningposta ja kulki Kiangnan- ja Shantung-maakuntain kautta. Yksi lähetyssaarnaajista, Jean François Gerbillon, oli kiinalaisen diplomatisen lähetystön apuna Siperian rajalla, kuten saamme myöhemmin nähdä. Gerbillon sitten seurasi, samoin kuin tähtitieteilijä munkki Ferdinand Verbiest ennen häntä, keisari Kanghia monelle retkelle niiden mongolien maahan, jotka asuivat ison muurin pohjoispuolella. V. 1688 tekemällään matkalla Gerbillon retkeili kiinalaisen lähetystön keralla khalkkain asumain arojen ja hietaerämaitten poikki, nähden matkalla paljon hirvieläimiä. Retkikunta ei kuitenkaan päässyt sitä tietä perille, vaan kulki seuraavana vuonna toista reittiä melkein suoraan pohjoista kohti, kunnes saapui Shilkaa kohti juokseville latvajoille. Shilka itse yhdytettiin Nertshinskin kohdalla. Paluumatka piti enimmäkseen samoja teitä. V. 1696 Gerbillon oli mukana sotaretkellä eleutheja vastaan, jotka asuivat Kerulen-joen latvoilla (Kemien laskee Gobin erämaan pohjoisreunoja Dalai-nor-järveen, josta Argun alkaa). Myöhemmin samana vuonna hän kävi Ordos maassa Hoanghon suuressa mutkassa. Seuraavana vuonna hän teki vielä pitemmän matkan samoille seuduille, seuraillen pitkät matkat Hoanghon juoksua. Tällä matkalla hän määräsi enemmän kuin neljänkymmenen paikan maantieteellisen leveyden. V. 1698 Gerbillon kolmen kiinalaisen virkamiehen kanssa kävi Itä-Mongoliassa khalkkain maassa pitämässä heidän kanssaan kokouksia. Matka piti Khingan vuoriston poikki, jonka Gerbillon sanoo erottavan toisistaan pohjoiseen ja eteläiseen mereen laskevat joet. Dalai-norin rannalla hän kokosi tietoja tästä järvestä ja vuoristosta, nousi sitten Kerulenin laaksoa ja kulki Juen hallitsijasuvun aikana rakennetun Karahotunin raunioitten ohi. Kerulenin laaksosta retkikunta suuntasi matkansa Tujan rannalle, joka oli ensimmäinen Jeniseihin laskeva joki. Maa muuttui miellyttäväksi, Tulassa oli metsäisiä saaria, ja sen kahden puolen kauniita niittyjä ja metsiä. Tulan ja Orkhonin välisessä maankulmauksessa retkikunta piti uuden kokouksen. Siellä jo kohdattiin venäläisiä kauppiaita, joilta Gerbillon sai paljon tietoja etelärajoista, muun muassa Altai-, Khangai- ja Tannu-vuorista, joilta Siperian suuret joet lähtevät. Eräs venäläinen, joka oli kulkenut Baikal-jarven päästä päähän, kertoi hänelle tästä järvestä ja Pohjois-Mongolian joista ja järvistä. Paluumatka kävi Kerulenin laaksosta Gobin erämaan poikki. Gerbillon oli näin koonnut niin runsaasti aineksia, että hän saattoi laatia melkoisen tarkan kartan näistä melkein kokonaan tuntemattomista seuduista.

Jesuiittain Kiinan kartta.

Pian kuitenkin alkoi järjestelmällisempi työ Kiinan valtakunnan kartoittamiseksi. Tosin kiinalaisten omat kartat valtakunnan läheisistä osista olivat jotenkin oikeat, mutta ne eivät kuitenkaan voineet likimainkaan vetää vertoja tähtitieteelliseen paikanmääräykseen perustuville. Ranskalaiset jesuiitat, jotka olivat saaneet paljon lisävoimia, saivat sen vuoksi v. 1699 keisari Kanghilta toimeksi kotimaisilla voimilla aikaansaatujen karttojen korjaamisen ja laajentamisen.

V. 1705 jesuiitoille uskottiin Pekingin eteläpuolella olevan lakeuden kartoitus patojen rakentamiseksi tulvia vastaan. Mutta vasta v. 1708 he ison muurin lähiseuduilta saattoivat alkaa suuren kartoitustyönsä, jonka johtavana miehenä oli Jean Baptiste Régis. 1709 Rogis kartoitti Mandshurian, käyden aina Ussuri-alueella saakka. Korean pohjoisosiinkin hän sen verran tutustui, että saattoi osoittaa tämän maan kuuluvan mannermaahan. Mandshuriasta palattuaan jesuiitat kartoittivat Petshilin, jonka työn he v. 1710 saivat loppuun suoritetuksi. Seuraavana vuonna tuli vuoro Shantungin ja muitten itäisten maakuntain aina Honanista Fukieniin saakka. V. 1715 Régis erään toisen jesuiitan kesken työtä kuoltua päätti Jynnanin kartoituksen, ja hänellä oli silloin koolla koko Kiinan kartan ainekset, Tibetiä lukuunottamatta. Keisari lähetti Tibetiin kaksi laamaa, jotka jesuiitat olivat opettaneet tekemään tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä, ja v. 1717 Régis sai käytettäväkseen heidänkin keräämänsä ainekset. Tämä kartta, jonka täydentämiseksi muun muassa Gerbillonin keräämiä aineksia käytettiin, oli valtava edistysaskel kaikkiin entisiin Kiinan karttoihin verraten, vaikka siihenkin tietysti vielä jäi paljon aukkoja. Se on ollut aina viime aikoihin saakka me melkein ainoana lähteenä Tibetin maantiedon tuntemiseen. Tibetin joet piirrettiin paikoilleen, ja vaikka niiden alajatkot olivatkin yhä tuntemattomat, niin päätettiin varsin oikein, että ne olivat Jangtsen ja Taka-Intian suurien jokien lähdejokia.

Jesuiittalähetyssaarnaajain kokoomat kirjoitetut ainekset julkaisi jesuiitta Du Halde Parisissa v. 1735, ja kuulu maantieteilijä d'Änville laati niiden nojalla Kiinan kartan, joka liitettiin tähän teokseen. Vasta nämä julkaisut perustivat tiedon Kaukaisen Idän jättiläisvaltakunnasta varmalle pohjalle.

Tibet.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla latinalainen kirkko teki vakavia ponnistuksia saadakseen jalansijaa Tibetissä. V. 1707 saapui Lhasaan joukko kapusinimunkkeja. V. 1716 sinne Kashmirin korkeiden solien kautta matkusti jesuiitta Hippolito Desideri, joka viipyi siellä aina vuoteen 1729. Desideri kuvaa vilkkain sanoin vuoristosolien kauhuja, joiden paljas muisteleminenkin häntä puistatti. 1719 Lhasaan saapui Nepalin kautta suuri joukko kapusinimunkkeja, joiden perustama lähetysasema toimi siellä yli kaksikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin kävi Tibetissä eräs hollantilainen seikkailija, Samuel van de Putte, joka maan vaateparren omistaen vuosikausia matkustettuaan viipyi Lhasassa muutamia vuosia. Erään tibetiläisen lähetystön keralla hän Lhasasta pääsi Kiinaan, kulkien matkalla Jangtsen latvaosan poikki. Van de Putten monista vaiheista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa tietoa, sillä laajat muistiinpanonsa hän käski polttaa Bataviassa kuollessaan (v. 1745), ja tämä määräys toteutettiin.

Kanghi keisarin kuollessa latinalaisten lähetyssaarnaajain vaikutusvalta Kiinassa jälleen lakkasi, ja samalla lakkasi myös joksikin aikaa lisätietojen saanti Kiinan maantieteestä, maa kun kokonaan suljettiin eurooppalaisilta. Vasta yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheilla pääsi tutkijoita jälleen Keskustan valtakunnan sisäosiin jesuiittain työtä jatkamaan.

Siirtomaat ja maailmanhistoria.

Kun Espanjan ja Portugalin merihegemonia oli murrettu, joutui johto joksikin aikaa Alamaille, kuten olemme edellisestä nähneet. Englanti menetti Stuartien aikana koko joukon mahtiaan, eikä sen teollisuuskaan vielä ollut niin edistynyt, että se olisi tarjonnut soveliasta pohjaa siirtomaayrityksille. Oliver Cromwellin vuosikymmenellä (1649—1658) maa tosin nopeaan jälleen voimistui ja esiintyi siirtomaissakin sangen pontevasti, mutta hänen jälkeensä seurasi jälleen heikompi aikakausi, kunnes Oranian prinssi Wilhelm III, Alamaitten maaherra, nousi Englannin valtaistuimelle. Huolimatta katkerasta kilpailusta, joka ensimmäisistä Intian-retkistä alkaen oli vallinnut naapurikansain välillä ja johtanut moneen kovaan sotaan, olivat Alamaat säilyttäneet siirtomaansa melkein vähentymättöminä, kun yhteisen hallitsijan kautta pitkä keskinäisen rauhan aika alkoi Alamaitten ja Englannin välillä.

Mutta Ranska, joka enimmäkseen oli taistellut Englannin ja Alamaitten kanssa yksistä puolin, niin kauan kuin Espanja oli yhteisenä ylivoimaisena vihollisena, kävi kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen niille molemmille vaaralliseksi, sillä lopullisesti Itävallan voitettuaan ja koillisrajalleen saatuaan voimattomia puoli-itsenäisiä pikkuvaltoja, se saattoi entistä vapaammin ryhtyä merentakaisiin yrityksiin, joista vähitellen kehittyi varmapiirteinen siirtomaapolitiikka. Frans I oli sen aloittanut, Henrik IV oli sitä innokkaasti jatkanut — hänen aikanaan laskettiin Quebecin perustukset — ja Richelieu yhä laajensi näitä yrityksiä sekä idässä että lännessä samalla lisäten Ranskan sotalaivastoa. Vielä varmempi suunta oli Ludvig XIV:n kuulun ministerin Colbertin toimilla. Colbert edisti merkantilisuuden kannattajana kaikin tavoin kauppaa, teollisuutta, merenkulkua ja vahvisti suuresti Ranskan laivastoa. Ranska aikoi anastaa merellä ensimmäisen sijan, ja tämä seikka se vaikutti, että Englanti seuraavissa sodissa melkein aina oli Ranskan vastustajana, miten muutoin valtain ryhmitykset vaihtelivatkin.

Niitä suuria sotia, joita seitsemännentoista vuosisadan lopulla ja kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa käytiin Länsi-Euroopassa, ei tosin aloitettu siirtomaiden vuoksi, mutta monella tavalla ne vaikuttivat siirtomaiden kohtaloihin, ja rauhat solmittiin etupäässä niiden kustannuksella.

Ludvig XIV ei Alamaita vastaan tekemillään hyökkäyksillä voinut kukistaa tätä pientä maata. Vaara pakotti Alamaat liittymään Englantiin, ja yhdessä nämä molemmat entiset kilpailijat taistelivat mahtavaa Ranskaa vastaan Espanjan perimyssodassa (1700—1714), joka syntyi sen johdosta, että Ranska ja Espanja uhkasivat sulaa yhdeksi ylivoimaiseksi vallaksi, kun Espanjan kruunu oli joutunut Ludvig XIV:n pojanpojalle. Tämä tuhoisa sota masensi Ranskan joksikin aikaa. Se ratkaistiin Euroopan tappelutanterilla, Pohjois-Italiassa, Belgiassa ja Rheinin rintamalla, jossa Marlborough, Savoijinprinssi Eugéne, ja ranskalaiset Villars ja Vendome monissa tappeluissa kalpojaan mittelivät ja shakinpeluutempuilla toisiaan pettelivät, mutta se ulotti hävityksiään kauas merentakaisiin siirtomaihinkin. Brasiliassa espanjalaiset taistelivat portugalilaisia vastaan, jotka olivat liittyneet sen ja Ranskan vihollisiin, Guayanan hollantilaisia siirtokuntia ahdistivat ranskalaiset, Länsi-Intian saaristossa taisteltiin varsinkin Guodeloupessa ja Bahama-saaristossa. Pohjois-Amerikassa englantilaiset siirtokunnat jo olivat paljoa voimakkaammat ranskalaisia ja töin tuskin Quebec ja Detroit pelastuivat.

Utrechtin rauhassa (1713—1715) Espanja sai pitää melkein kaikki siirtomaansa, paitsi että sen täytyi luovuttaa San Domingon länsipuoli liittolaiselleen Ranskalle, joka jo oli sitä todellisuudessa hallinnut. Ranska menetti enemmän. Englanti sai takaisin Hudson-lahden maat ynnä Uuden Skotlannin, ja Newfoundland tunnustettiin kokonaan Englannin omaisuudeksi, vaikka ranskalaiset edelleenkin saivat sen rannoilla kaloja kuivata. Tässä rauhanteossa Englanti sai Gibraltarin, jonka omistaminen on sen merimahdille ollut niin tärkeä. Englantilaiset saivat vielä oikeuden myydä Etelä-Amerikan espanjalaisiin siirtokuntiin muutamia tuhansia orjia ja rajoitetun määrän muita tavaroita, joka sopimus mursi Espanjan ankaran kauppasulun. Samalla tämä pykälä edisti suuresti salakuljetusta, jonka keskustaksi tuli varsinkin Buenos Ayres. Portugal, joka oli taistellut merivaltain puolella, sai takaisin, mitä se oli Brasiliasta menettänyt ranskalaisille ja espanjalaisille. Mutta Alamaita, vaikka kuuluivatkin voittavaan puolueeseen, tämä sota melkoisesti heikensi.

Utrechtin rauhan jälkeen Englannilla jo todella oli ensi sija merellä, vaikka tämä ylivalta vielä enemmän perustui sen molempien kilpailijain, Ranskan ja Alamaitten, heikontumiseen kuin sen omiin voimiin.

Sota oli ensinnäkin hyvin tuntuvasti lisännyt Ranskan valtiovelkaa ja rasitti kauan sen kulunkiarviota. Englanti sitä vastoin sodan aikana pikemminkin vaurastui. Sen teollisuus kehittyi näihin aikoihin nopeaan, suureksi osaksi maanpakolaisten kautta, joita saapui sekä Alamaista että varsinkin Ranskasta, Ludvig XIV:n pitkän hallitusaikansa lopulla peruutettua Nantesin ediktin, joka oli turvannut hugenottien uskonvapauden. Satojatuhansia uutteria protestantteja tämä teko karkoitti maasta. Ranskan teollisuuden täten kärsimä suunnaton vahinko tuli kahdenkertaisesti Englannin hyväksi. Villa oli ennen ollut Englannin tärkeimpänä vientitavarana, mutta nyt se alkoi itse kehrätä ja kutoa ja tavattomasti levitellä kauppaansa.

Ainoastaan elinvoimaisina nousuaikoina ovat semmoiset suurenmoiset jättiläiskeinottelut mahdollisia kuin »Darien komppania» ja varsinkin »Etelämeren komppania», joka harjoitti orjakauppaa Etelä-Amerikkaan ja lupasi Etelämeren, löytäjäänsä odottavista, vuorikaivoksista suunnattomia rikkauksia osakkailleen. Darien komppania oli etupäässä skotlantilainen yritys. Aikomus oli perustaa siirtokunta Panaman kannakselle Espanjalta ryöstetylle alueelle ja siitä tehdä kauppaa Tyynen meren poikki Aasiaan ja Intiaan, mutta tämä yritys, johon uhrattiin suuria summia, kärsi surkean haaksirikon. Etelämeren komppanian osingot saatiin keinottelulla kohoamaan kymmenkertaiseen hintaan, kunnes romahdus tuli ja tuhannet joutuivat taloudelliseen häviöön. Seisaus, jonka nämä suunnattomat vararikot saivat aikaan, oli kuitenkin vain ohimenevä, ja Englannin kauppiaat laajensivat toimialojaan uupumatta joka ilmansuunnalle. Kaikista kauppakomppanioista toimi suurimmalla menestyksellä englantilainen Itä-Intian komppania, jonka yritykset alusta saakka olivat tuottaneet suunnattomia voittoja. Laajaa lahjomisjärjestelmää käyttäen se saattoi kotimaassa vahvistaa asemansa, esiintyä kauppa-aloillaan yksinvaltiaana ja levittää yhä enemmän valtiollistakin mahtiaan, kunnes tärkein osa Etu-Intiaa oli sen hallitsemaa alusmaata.

Espanjan perimyssodan jälkeen vallitsi Euroopassa harras rauhantarve, mutta siitä huolimatta valtiolliselle taivaalle tuon tuostakin ilmestyi uhkaavia pilviä, sillä sodan ja rauhan määräsivät useinkin suuremmassa määrässä hallitsijahuoneitten kuin hallittujen maitten edut. Dynastiset kilvoittelut sytyttivät Itävallan perimyssodankin, mutta siirtomaa-asiat epäilemättä vaikuttivat siihen, että Englanti tässä sodassa Hollannin keralla asettui Maria Theresian ja Itävallan puolelle Preussia, Ranskaa ja Espanjaa vastaan. Tappelutantereina olivat Schlesia, Böhmi, Lounais-Saksa, Alamaat ja Italia, mutta sitä paitsi taisteltiin merellä ja siirtomaissa, vaikkakin veltosti. Pohjois-Amerikassa brittiläiset valloittivat ranskalaisilta kappaleen Canadaa. Panaman kannaksella valloitettiin Porto Bello, mutta Colombian rannalla olevan Cartagenan valloittamisyritys raukesi aivan tyhjiin. Espanjalaisetkin tässä sodassa varustivat paljon kaappareita, jotka yhdessä ranskalaisten »vapaasaalistajain» kanssa tekivät sangen suurta hallaa Englannin ja Hollannin kaupalle. Viimeksimainitut maat kostivat samalla mitalla, väijyen varsinkin niitä espanjalaisia laivoja, jotka Keski- ja Etelä-Amerikasta kuljettivat kultaa ja hopeaa kotimaahan. Varsinaisia laivastoja, jotka olisivat kyenneet Englannin ja Hollannin yhdistyneille merivoimille puoliaan pitämään, eivät Ranska ja Espanja kyenneet liikkeelle lähettämään. Itävallan perimyssota päättyi Aachenin rauhaan v. 1748. Tämä ei siirtomaissa saanut aikaan suuriakaan muutoksia, vaan enimmäkseen kaikki asiat palautuivat sille kannalle, jolla ne ennen sotaa olivat olleet.

Tämäkin pitkällinen sota heikonsi suuressa määrin Ranskan teollisuutta ja kauppaa, mutta seuraavina vuosina Ranska taas vaurastui nopeammin kuin milloinkaan ennen. Se oli jälleen valmiina kilpailemaan Englannin kanssa merellä. Vaikka englantilaiset tekivät suuria ponnistuksia säilyttääkseen ensimmäisen sijansa, niin kului kuitenkin sangen kauan, ennenkuin he oppivat rakentamaan parempia laivoja kuin ranskalaiset. Sodissa aina valloitettiin laivoja puolelta ja toiselta ja vallatuista aluksista voitiin tutustua vastustajan rakennusmalliin. Aina 18:nnen vuosisadan loppuun saakka englantilaiset säännöllisesti totesivat, että ranskalaisten laivat olivat sekä suuremmat että parempimuotoiset ja nopeammat kuin heidän. Jos ranskalaiset olisivat voineet omistaa voimansa merelle yhtä jakamattomasti kuin englantilaiset, niin he olisivat todennäköisyyden mukaan voittaneet merien hegemonian. Näinkin he sitkeästi ja kauan pitivät puoliaan ja vasta Napoleonin sodat ja Nelsonin kuulu voitto saivat vaakakupin ratkaisevasti painumaan Englannin puolelle.

Ranskassa syntyi näihin aikoihin samanlaisia keinotteluyrityksiä kuin yllämainitut englantilaiset olivat. Suurin niistä oli »Louisianan komppania», jonka John Low perusti ja jonka kohtalosta myöhemmin kerromme. Nämä yritykset tuottivat lukemattomille yksityisille taloudellisen häviön, mutia itse maan varallisuutta ne eivät voineet sanottavasti heikentää, vaan paremminkin olivat sen lisääntyvien voimien merkkinä. Ranska omisti huomionsa sekä Länsi-Intialle, jossa sillä oli kukoistavia plantaasisiirtokuntia, että Itä-Intialle, jossa sen kansalaisten yritykset toistaiseksi menestyivät erinomaisesti.

Ja tämän vaurastumisen tuottama vaara se sai Englannin seitsenvuotisessakin sodassa asettumaan Ranskan vihollisten puolelle, vaikka Ranska nyt oli liittynyt vanhaan perintöviholliseensa Itävaltaan kukistaakseen sen kanssa Preussin, joka alkoi, kohottaa päätään liian korkealle Saksan valtakunnan hajonneiden raunioiden keskeltä. Englantia oli Fredrik Suuren oman kykynsä ja urhoollisen kansansa jälkeen kiittäminen siitä, että Preussi tästä verisestä ja vaarallisesta sodasta suoriutui voitollisesti ja että se sen jälkeen oli suurvaltoihin luettava. Mutta eivät olleet Englanninkaan saavuttamat edut vähäisiä. Ranskasta ei voitu lähettää Canadaan apuväkeä, koska Englannin laivasto hallitsi merta, ja seurauksena olikin koko Canadan valloittaminen ja sen ynnä kaikkien Uuden Englannin äärettömien takamaiden joutuminen rauhanteossa Ohion laaksoa myöten Englannille. Parisin rauhassa (1763) Ranskalle ei jäänyt muuta kuin pari pientä saarta kalastusasemiksi New Foundlandin rannikoilla ynnä Louisianasta se puoli, joka oli Mississipin länsipuolella Iberville-jokeen saakka pohjoiseen, mutta tämänkin alueen se oli jo ennen rauhaa salaisen sopimuksen kautta luovuttanut Espanjalle avun palkaksi. Länsi-Intian saarista Ranska sai takaisin useimmat sodan aikana valloitetut.

Itä-Intiankin valtakysymyksen tämä sota ratkaisi Englannin eduksi. Bengalin hallitsija yritti käyttää tilaisuutta ajaakseen englantilaiset maasta, mutta vaikka ranskalaiset häntä auttoivat, niin kukisti lordi Clive hänet täydelleen. Ranskalaisilta valloitettiin tärkeimmät asemat, mitä heillä oli Etu-Ihtian mannermaalla. Nyt sekaantui Espanjakin sotaan Ranskan liittolaisena ja Portugal meni Englannin puolelle. Mutta Englanti oli jo niin paljon voimallisempi merellä, että muitten oli vaikea taistella sitä vastaan siirtomaissa. Espanjalaisilta englantilaiset valloittivat Havannan ja Manilan. Ranska tosin sai takaisin Itä-Intiassa olevat asemansa, mutta sen mahti niillä markkinoilla oli murtunut ja ranskalainen Itä-Intian komppania teki vararikon. Espanja menetti Englannille Floridan, mutta sai muut valloitetut alueet takaisin. Etelä-Amerikassa rauha siirteli Espanjan ja Portugalin välisiä rajoja. Nämä muutokset aiheuttivat monia rettelöitä, joitten lopputuloksena oli, että kaikki siellä palautettiin entiselleen.

Pohjois-Amerikka oli nyt englantilaista aluetta Mexicon lahdesta Hudson-lahteen saakka, lukuunottamatta Louisianan länsipuolta, jonka Espanja oli saanut, mutta jonka anastus niinikään näytti vain ajan kysymykseltä. Englanti ei kuitenkaan saanut kauan nauttia voittojaan. Ylimielisenä ja ajan käsitykseen perustaen, että muka siirtomaat olivat vain emämaan rikastuttamista varten, Englannin hallitus alkoi yhä suhdattomammin sortaa amerikkalaisten alusmaittensa itsemääräämisoikeutta ja kauppavapautta, ja seurauksena oli, että nämä, voimansa tuntien, tekivät kapinan ja v. 1776 julistautuivat itsenäisiksi. Ranskalaiset puolestaan kostivat tappionsa siten, että heitä joukoittain tulvasi Washingtonin armeijaan taistelemaan. Syksyllä 1777 kenraali Burgoynen johtaman englantilaisen armeijan täytyi Saratogan luona antautua, ja siten oli pohjoisella näyttämöllä sota ratkennut. Eteläisellä sotanäyttämöllä, Carolinassa ja Georgiassa, se niinikään päättyi amerikkalaisten voittoon. Yhdysvallat saivat liittolaisikseen Ranskan ja Espanjan ja myöhemmin Hollannin, Pohjoismaat ja Venäjän, joitten maitten kauppaa englantilaiset olivat vahingoittaneet, mutta vihollistensa suuresta luvusta huolimatta englantilaiset yleensä taistelivat voitollisesti. Gibraltar piti puoliaan Espanjaa vastaan ja espanjalainen laivasto Kap St. Vincentin luona voitettiin. Hollantilaisilta valloitettiin maita sekä Länsi- että Itä-Intiassa ja Kapmaakin olisi valloitettu, ellei sitä olisi estänyt ranskalainen laivasto. Tosin espanjalaiset ja ranskalaiset valloittivat muutamia toisarvoisia englantilaisia alusmaita Länsi-Intiassa ja Hudson-lahden rannalla, mutta yleensä olivat englantilaiset voitolla muualla paitsi v. 1781 amerikkalaisella sotanäyttämöllä. Siellä viimeinen englantilainen armeija joutui saarroksiin Yorktownissa ja senkin täytyi antautua. Yhdysvallat tosin olivat liittolaisilleen luvanneet olla tekemättä Englannin kanssa erikoisrauhaa, mutta kun saatiin vihiä, että Ranska ja Espanja aikoivat anastaa takaisin Mississipin ja Alleghany-vuoriston välisen maan, jotteivät Yhdysvallat liian mahtaviksi paisuisi, niin Yhdysvallat sen estääkseen v. 1782 tekivät Englannin kanssa erikoisrauhan Parisissa. Yhdysvaltain itsenäisyys tunnustettiin, mutta Canada jäi Englannille. Seuraavana vuonna Ranska ja Espanjakin tekivät Englannin kanssa rauhan, jossa siirtomaitten omistussuhteet jonkun verran muuttuivat, mutta yleensä kuitenkin jokainen valta sai pitää maa-alueensa, sillä tappioita, jotka se oli yhdellä sotanäyttämöllä kärsinyt, korvasivat toisaalla saavutetut voitot.

Vielä viimeisen ja kaikkia entisiä voimallisemman yrityksen Ranska teki voittaakseen takaisin menetetyn merimahtinsa. Mutta Napoleoninkin sodista ja kuristustoimista saarivaltakunta suoriutui voitokkaasti. Nämä tapaukset kuitenkin enimmältä osaltaan kuuluvat yhdeksännentoista vuosisadan historiaan.

Olemme näin muistutelleet mieleen tärkeimpiä niistä maailmanhistoriallisista tapauksista, jotka vaikuttivat merentakaisten uudismaitten kohtaloihin. Vaikkeivät ne suoranaisesti kaikki edistäneetkään maantuntemuksen leviämistä, muodostavat ne kuitenkin taustan, jota vastaan sen ajan löytöretket ja uusien maitten anastukset esiintyvät tehokkaammassa valossa.

POHJOIS-AMERIKAN TIENRAIVAAJAT.

Kaikki ne eurooppalaiset, jotka löytäjinä tulivat Pohjois-Amerikan itärannikon lauhkeisiin osiin, ihastuivat sanomattomasti näkemäänsä maahan. Melkein asumattomana, raivaamattomana luonnon häiritsemättömyydessä, valtavin aarniometsin, rehevin niityin, köynnöskasvein, rypälein, luonnonviljoin, oudoin linnuin ja jaloin riistaeläimin se oli kuin ääretön omaan valtaansa jätetty Edenin puisto. Yhtenäinen metsäalue ulottui Atlantin rannikkoa pitkin Floridasta aina Labradoriin saakka. Se peitti koko maaperän sekä vuoret että laaksot ja lakeudet. Ei ollut ihanissa Alleghany-vuorissa niin jyrkkää rinnettä, ettei joku puu olisi päässyt kallionkoloihin juurtumaan. Eikä ollut luonnostaan niin laihaa maaperää, etteivät vuosituhannet olisi saaneet siihen sankkaa metsää kasvamaan. Kamalimmat rämeet ja suotkin kasvoivat metsää, vieläpä olivat suokypressin, Amerikan laajimman puun kasvupaikkoina. Siellä missä Mexicon lahden rannoilla nykyisin on silmän siintämättömiin paljaita avohietikoita dyyneineen, siellä oli siihen aikaan mitä parhaat petäjiköt. Ja kaikkein sankimmat olivat metsät tietenkin niillä mailla, jotka nykyisin ovat vainioina, sillä nehän olivat luonnostaan lihavinta maanlaatua. Vain jokien tulvamaat olivat metsättömät, niittyinä.

Ei koskaan enää ihminen pääse samanlaisiin luonnonoloihin kuin ensimmäiset uudisasukkaat, jotka näihin lauhkean ilmaston aarniometsiin tunkeutuivat. Ei koskaan enää hän saa nähdä samanlaista majesteetillista luonnonvaltakuntaa niillä leveysasteilla, jotka ovat valkoisen rodun varsinaiset kotivyöhykkeet. Ainoastaan taivaan sytyttämät metsävalkeat toisin paikoin tekivät näihin metsiin aukkoja, jotka kuitenkin jäljestäpäin kasvoivat umpeen kahta sankemmiksi. Suurimmat puut säilyivät kulovalkeiltakin ja jatkoivat välittämättä kasvuaan, lisätäkseen uusia vuosisatoja ja vuosituhansiakin jo ennestään pitkään ikäänsä. Ihmekö se, että monet sinne tulleista unhottivat muut elinkeinot ja elämänsä asuivat näissä metsissä, elättäen itseään niitten riistalla ja nahkoilla kooten omaisuutta. Eivät intiaanit eivätkä muut vaarat, ei koti eivätkä siirtokuntain muut viehätykset saaneet heitä erämiehen elämästä luopumaan.

Löytöretkien historia säilyttää paljon piirteitä niiden tienraivaajien ihastuksesta, jotka ensin saapuivat Pohjois-Amerikan itärannalle. Heidän mielestään ei koko kristikunnassa ollut ihanampaa maata. Mutta siitä huolimatta ja vaikka maa raivattuna saattoi monta sukupolvea lannoittamatta antaa runsaita satoja, oli ensimmäisten siirtokuntien olemisen taistelu odottamattoman ankara, ja loppumattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä oli voitettava, kammottavat saaliit tuoni korjasi, ennenkuin asutus oli voiton puolella. Moni asutuksen alku meni aivan hukkaan huonon johdon ja järjestyksen vuoksi, mutta semmoisetkin yritykset, joitten osanottajia innostutti hartain uhrautuvaisuus ja yhteishenki, saivat kokea vaikeita aikoja, ennenkuin pääsivät kunnolla juurtumaan ja tulemaan toimeen ilman kotimaan apua. Jos Viinimaan asutus olisi ollut helppoa, niin varmaan jo Thorfinn Karlsefni ja hänen karaistunut, rohkea ja tarmokas pohjan kansansa olisi saanut Uuden maailman manterella pysyväisen jalansijan ja Pohjois-Amerikasta olisi voinut tulla skandinavinen maa.

Ranskalaiset Acadiassa ja Canadassa.

Cartierin jälkeen kului monta vuosikymmentä, ennenkuin Ranskasta tehtiin uutta retkeä hänen tutkimiinsa maihin Laurentin lahden ja joen rannoille. Frans I:n monet sodat vieroittivat mielet niin etäisistä merentakaisista yrityksistä. Normandilaiset ja bretonilaiset kalastajat tosin edelleenkin säännöllisesti purjehtivat Newfoundlandin matalikoille ja Acadiassa [Acadiaksi sanottiin nykyisen Dominion of Canadan Atlantin meren rannikkoa. Nimityksen alkuperä on hämärä; toiset luulevat sen polveutuvan intiaanisanasta, toiset »Arkadiasta.»] ja Canadassa käytiin turkiksia ostamassa, mutta mitään vakinaisia siirtokuntia ei perustettu, ja turkiskauppiaittenkin matkat olivat vain tilapäisiä poikkeuksia. Eikä heillä ollut minkäänlaista virallista lupakirjaa eikä suojelusta. Maahan vakinaisesti asettumasta peloitti ilmanalan ankaruus ynnä Cartierin ja Robervalin surkeat kokemukset.

Vasta kun Henrik IV nousi Ranskan valtaistuimelle, kääntyi huomio uudelleen näihin merentakaisiin maihin. Ja vaikka ministeri Sully vastustikin asutusyrityksiä, antoi kuningas kuitenkin oikeuskirjoja. Ensimmäiset yrittäjät olivat osaksi hugenotteja, jotka jo ennenkin olivat koettaneet perustaa siirtokuntia, vaikka vihamieliset mahdit olivatkin ne niin surkeasti tuhonneet. He toivoivat nyt parempaa menestystä Acadiassa ja Canadassa, joihin maihin Ranskalla oli eittämätön löytöoikeus. Mutta kun Nantesin edikti oli melkoisesti taltuttanut uskonvihaa, oli näissä merentakaisissa yrityksissä hugenottien keralla osallisina hyviä katolilaisiakin, ja katolilaiset ne lopulta saivat Canadassakin koko uskonnollisen vaikutusvallan.

Aymar de Chastes, Dieppen kuvernööri, sai kuninkaalta Canadan turkiskauppaoikeudet ja lähetti 1603 retkikunnan Laurentin joen suistamoon. Tällä retkellä oli mukana Champlain, kuuluin Canadan tienraivaajista.

Samuel de Champlain.

Samuel de Champlain oli syntynyt v. 1567. Laivastokapteenina taisteltuaan Espanjaa vastaan hän rauhanteon jälkeen lähti Henrik IV:n asioille Espanjaan ja sieltä teki matkan Länsi-Intiaan ja Mexicoon (1599—1602). Hänen matkakertomuksensa omituisine piirroksineen on Länsi-Intian ja Mexicon silloisten olojen tuntemiseen tärkeä lähde. Panamassa hän muun muassa suunnitteli kanavaa kannaksen poikki; jo aikaisemmin (v. 1552) oli sama asia pälkähtänyt. Gomaran päähän.

Champlain, josta oli tuleva Canadan asutuksen varsinainen perustaja, purjehti Laurentin jokeen ja sitä nousten saapui Hochelagaan, jossa Cartier oli käynyt seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Seutua ei asutuksen puolesta olisi entisekseen tuntenut. Huronit olivat kadonneet. Ainoastaan kuljeskelevia algonkin-intiaaneja tavattiin nyt paikalta, jolla Cartierin aikana oli suuri kaupunki. Yhtä autio oli Stadacona, jossa Cartier oli viettänyt pari talvea (II, 407).

Champlain yritti nousta Laurentin joen kosket, mutta raskain merivenein se ei ollut mahdollista. Hän keräsi sen vuoksi ylämaasta suusanallisia tietoja saadakseen selville, kuinka kaukana Tyyni meri oli. Intiaanit tiesivät, että joessa ylempänä oli koskia ja sitten suuri järvi (Ontario) ja sen takana korkea koski, jossa muka oli jotenkin vähän vettä (Niagara). Sitten tuli toinen järvi (Erie) ja sen takana oli salmi, joka johti niin laajalle järvelle, etteivät intiaanit uskaltaneet sen poikki kulkea. Champlain päätteli, että nuo etäiset vedet mahtoivat olla Etelämerta. Mutta keneltäkään hän ei saanut sensuuntaista tietoa, että noissa järvissä olisi ollut suolaista vettä.

Paluumatkalla Champlain tapasi erään St. Malon purjehtijan, joka hänelle kertoi paljon kummia Acadian rannikon ihmeistä, epämuodostuneesta intiaanikansasta, jolla oli niin pitkät sääret, että polvet ulottuivat pitkälle pään yli heidän kyykkysillään istuessaan, ja varsinkin Gugusta, joka asui Chaleur-lahden rannalla Miskun niemellä. Suuren laivan mastot eivät muka ulottuneet edes hirviön vyötäisiin. Se otti kiinni ja söi paljon intiaaneja, ja mitä se ei sillä kertaa jaksanut syödä, ne se pisti taskuun. Jotkut intiaanit, jotka olivat päässeet sen taskuista karkaamaan, sanoivat niitä niin suuriksi, että iso laiva olisi niihin mahtunut. Champlain näyttää aluksi uskoneen nämä jutut. Ranskalainen kapteeniko ne oli itse keksinyt, vai olivatko intiaanit ne hänelle valehdelleet, sitä ei tiedetä, mutta varmaa on, että sama kapteeni valehteli paljon muutakin. Mahdollista on, että intiaanit näitä juttuja varta vasten keksivät ranskalaisten niin kiihkeän uteliaina heiltä tiedustellessa kaikenlaisia kummituksia, epäsikiöitä ja epämuodostuksia, joita keskiajalla oli niin runsaasti vanhoista taruista karttoihin kokoontunut. Champlain luuli Gugua joksikin piruksi, joka oli pantu sinne kiduttamaan pakanallisia ihmisparkoja. Hän eli hyvä katolilainen, miksei hän siis olisi moista uskonut; uskoivathan pirujen maan päällä liikkuvan itse valistuneet uskonpuhdistajatkin. Champlain tutki näitä rantoja laajalti seuraavilla retkillään. Gugusta hän ei sen koommin mitään kerro, mutta saman bretagnelaisen kapteenin muita valheita hän oikaisi useita.

Acadian ensimmäiset siirtokunnat.

Ranskaan palattuaan Champlain kävi hovissa näyttämässä karttojaan ja tekemässä selkoa matkastaan, sillä Länsi-Intiassa käynnistään hän oli nimitetty »kuninkaan maantieteilijäksi». Henrik IV suurella mielenkiinnolla kuunteli hänen selontekoaan, mutta rahoja suureen siirtomaayritykseen ei ollut, varsinkaan kun rahaministeri Sully vastusti kaikkia merentakaisia seikkailuja. Kuninkaalle silloin huomautettiin, ettei valtiolta rahoja pyydettykään, yksinomaisen turkiskaupan oikeus riittäisi kustannuksiin. Semmoista myönnytystä ei ollut vaikea saada, vaikka se tekikin lopun St. Malon ja Dieppen kauppiaitten Canadassa harjoittamasta yksityisestä kaupasta.

De Chastes oli Champlainin poissa ollessa kuollut ja hänen oikeutensa olivat joutuneet Pietari du Guastille, De Montsin herralle, joka oli kalvinisti ja kuninkaan suosiossa. Bretagnen ja Normandian kaupungit turhaan koettivat saada De Montsin oikeudet peruutetuiksi, muun muassa sillä verukkeella, että lukemattomien intiaanien autuus mokoman vääräuskoisen takia joutuisi vaaraan. Kuningas ilmoitti, että yritys oli Ranskan edun mukainen, ja kauppiaitten täytyi toistaiseksi tyytyä siihen. Heille tarjottiin tilaisuus ruveta De Montsin yritykseen osakkaiksi.

De Monts oli uuttera ja tarmokas mies. Hän päätti perustaa Acadian rannalle siirtokunnan kauppansa tueksi. Huhtikuussa 1604 retkikunta lähti Havresta. Champlain ja eräitä toisia herrasmiehiä oli mukana sekä toista sataa käsityöläistä. Vähän jäljempänä seurasi toinen laiva, Sable-saarella oli tulla haaksirikko, mutta laiva pelastui kuitenkin ja saapui Uuden Skotlannin rannalle, jossa siihen yhtyi myöhemminkin lähtenyt. Molemmat laivat laskivat sitten siihen syvään lahteen, joka on Uuden Skotlannin ja mannermaan välillä ja joka nykyisin on varsinkin valtavan vuoksiaaltonsa vuoksi maineessa. Se sai nimekseen »Ranskan lahti», mutta tämä nimi on kartoista kadonnut, ja lahtea nykyisin nimitetään vanhemmalla portugalilaisella nimellä Fundy-lahdeksi (syväksi lahdeksi). Rannikkoa tutkittaessa löytyi nykyisen Annapoliin oiva satama Uuden Skotlannin länsirannalta. Tämän jälkeen herätti huomiota mannermaalla eräs lahti, joka on tavallaan luonnon merkillisyys, koska siihen laskevan joen suussa koski vuoroveden mukaan aina kääntyy joko mereen taikka sisämaahan päin. Kun oli juhannus tähän paikkaan tultaessa, sai joki siitä nimen, ja St. John se on vielä tänä päivänä. Joen, suussa oli kalliolla intiaanikylä, josta kulki maan puikki intiaanien polku Canadaan. Jatkettiin sitten rantaa pitkin matkaa etelämmäksi ja saavuttiin Passamaquoddy-lahteen, joka kauneine saarineen miellytti De Montsia niin, että hän siihen perusti siirtokuntansa. Se sai nimeksi Ste Croix. Champlain laati seudusta tarkan kartan, joka sitten v. 1797 pelasti tämän seudun Canadalle Yhdysvaltain aloittamassa rajariidassa.

De Montsin mukana oli myös tullut paroni Jean de Biencourt, Poutrincourtin herra. Tämä oli siihen määrään mieltynyt Annapoliin lahteen, että päätti perustaa siihen toisen siirtokunnan ja muuttaa siihen perheensä 'keralla asumaan. Hän palasi Ranskaan valmistamaan tätä uutta yritystään, johon kuningaskin suostui, vaikka Poutrincourt, joka oli kiivas katolilainen, oli häntä vastaan taistellut liigan puolella. Champlain lähetettiin etelään päin tutkimaan rannikkoa, jota aina Verrazzanon ajoista saakka oli sanottu »Norumbegaksi» ja jossa muka piti olla joku tarumaisen rikas kaupunki. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään jälkeä näistä ihmeistä eikä rikkauksista, vaikka maa itse oli kylläkin ihanaa.

Ste Croix'n siirtokunta oli perustettu huonolle paikalle. Talven kuluessa puolet siirtolaisista kuoli keripukkiin, vilu ja ruoan puute tuotti paljon kärsimyksiä, ja kevään tullen sen vuoksi kaikki halusivat lähteä pois. Champlain lähti De Montsin kanssa rantaa pitkin etelään päin etsimään parempaa paikkaa, ja tällä kertaa he tutkivat rannan aina Kap Codiin saakka. Muun muassa he kävivät siinä satamassa, jossa viisitoista vuotta myöhemmin puritanilaiset »pyhiinvaeltaja-isät» astuivat maihin. Se ja muutkin rannikon paikat saivat ranskalaiset nimet, joista kuitenkin suurin osa on myöhemmin vaihtunut toisiin. Tällä matkalla muun muassa tavattiin se heimo, jonka polvien piti ulottua pään yli, kun he kantapäillään istuivat, mutta Champlain ei heistä sen kummempaa huomannut, kuin että he olivat nopeat kulkemaan, samoin kuin intiaanit yleensäkin.

Tämän matkan johdosta De Monts muutti siirtokuntansa väliaikaisesti toiseen paikkaan ja antoi sitten Champlainin toimeksi tutkia vielä tarkemmin samaa rannikkoa, koska hän halusi perustaa siirtokuntansa lämpöisempään seutuun. Itse hän lähti Ranskaan. Poutrincourtin kanssa Champlain nyt tutki Fundy-lahden aina viimeiseen perukkaan saakka. Matkassa oli Markus Lescarbot, nuori sukkela lakimies, joka uteliaisuudesta oli tullut Poutrincourtin seurassa ja sitten kirjoitti Uuden Ranskan alkuvaiheista sekä lähdeteoksena tärkeän että tyylin puolesta vilkkaan ja ansiokkaan historiateoksen. Seuraavan talven he viettivät Port Royalissa, ja kun he ruokajärjestyksestä pitivät hyvän huolen, kului aika hyvin. Champlain, jolla oli enimmän kokemusta Uuden maailman oloista ja ilmanalasta, perusti »Hyvän ajanvieton veljeskunnan» melkein samaan tapaan kuin nykyisten napamatkustajain on tapana. Tämän veljeskunnan jäsenten tuli vuoron mukaan pitää siirtokuntaa hyvällä tuulella kunkin päivänsä ja pitää huolta ruokatavarain hankkimisesta. Päivällisajan tultua veljeskunnan jäsenet saatossa marssivat ruokasaliin, edellä sen päivän hankkija, pyyhinliina olallaan ja kaulassaan veljeskunnan nauha. Muut jäsenet hänen perässään tullen kantoivat hänen hankkimiaan ruokia, jotka suureksi osaksi olivat ympäristön metsistä ja vesistä, sillä niihin aikoihin oli Uudessa Skotlannissa vielä runsaasti riistaa sekä maalla että vedessä. Talvi kuluikin hupaisesti, mutta kevään tultua retkikunta sai huonoja uutisia. De Montsin oikeudet oli lakkautettu, eikä hänellä enää ollut varoja yrityksen jatkamiseen. Kaikki saivat käskyn palata Ranskaan. Viimeisinä lähtivät Champlain, jonka kartta vielä oli keskeneräinen, ja Poutrincourt, joka tahtoi korjata kylvämänsä viljat, voidakseen Ranskan kuninkaalle näyttää, kuinka hedelmällistä maa oli.

Poutrincourt ei sitten hylännytkään siirtokuntaansa, ennenkuin se monien vihain vuoksi oli täytymys. Ensin jesuiitat juonillaan häiritsivät sen toimeentuloa, sitten Virginian englantilaiset siirtolaiset sen hävittivät, väittäen kaikkien näitten seutujen kuuluvan Englannille John Cabotin löytöjen oikeudella.

Acadia oli seuraavina aikoina ainaisten riitain aiheena Ranskan ja Englannin välillä. Sen ranskalaiset siirtokunnat olivat toisin ajoin jotenkin lukuisat, mutta niitten sisällistä rauhaa häiritsivät ankarat riidat. Lopulta Uuden Skotlannin ranskalaisten täytyi tyytyä pohjoisosaan, Breton-saareen, jonka asukkaista melkoinen osa vielä tänä päivänä polveutuu vanhoista ranskalaisista siirtolais-suvuista.

Quebecin perustaminen.

Kun Champlain kolme vuotta poissa oltuaan palasi Ranskaan, vei hän karttansa ja muut tietonsa De Montsille ja sai tämän taivutetuksi vielä jatkamaan näitä merentakaisia yrityksiä. De Monts sai kuninkaan suomaan itselleen vielä yhdeksi vuodeksi turkiskaupan yksinoikeuden ja Champlain lähetettiin nyt hyvin varustettuna Laurentin joelle. Hän purjehti ensin Saguenayn suuhun Tadoussaciin, joka vanhastaan oli turkisten markkinapaikka, otti siellä takavarikkoon turkiksia ostelevain baskien laivan ja rakensi sitten aluksen, jolla hän lähti nousemaan Laurentin jokea. Erääseen paikkaan, jonka kohdalla kallioniemi ahdistaa joen tavallista kapeammaksi ja jota intiaanit Champlainin oman ilmoituksen mukaan sanoivat Quebeciksi, hän rakensi kahdenkertaisia hirsihuoneita ja niiden ympäri vallin ja ojan, ja niin oli Quebecin perustus laskettu. Laivat palasivat ostettuja turkiksia Ranskaan viemään, Champlain taas jäi uusiin asumuksiinsa väkensä keralla talvea viettämään. Kahdeksantoista hänen miehistään sairastui keripukkiin ja niistä kymmenen kuoli. Champlain etsi joka taholta ameda-puuta, joka oli niin ihmeellisellä tavalla pelastanut Cartierin retkikunnan (II, 408), mutta intiaanit eivät siitä voineet antaa mitään tietoa. Siitä hän päätti, että ne intiaanit, jotka Cartierin aikana paikkakunnalla asuivat, olivat olleet toista rotua kuin hänen aikaisensa. Niin asia olikin. Muutoin talvi kului suotuisasti, eivätkä Quebeciin rakennetut uudisasunnot sen jälkeen ole kylmille jääneet.

Sotaretki irokuoita vastaan.

Keväällä tehtiin retki, joka sai ratkaisevan merkityksen Canadan koko tulevaisuudelle. Algonkin-intiaanit ja ylämaahan paenneet huronit valmistelivat kostoretkeä irokuoita vastaan, jotka olivat karkottaneet huronit Laurentin jokilaaksosta, ja Champlain tarjoutui lähtemään mukaan heidän liittolaisenaan. Tämän retken kautta ranskalaiset ja irokuoit kaikiksi ajoiksi riitaantuivat, ja arvaamattoman paljon vahinkoa tuotti se heidän yrityksilleen. Mutta toiselta puolen irokuoit olivat niin pelätyt, että kaikki ne Laurentin jokilaaksossa ja isojen järvien pohjoispuolella olevat intiaaniheimot, jotka elivät heidän kanssaan vihoissa, sen sijaan lujasti liittyivät ranskalaisiin, ja nämä saattoivat aina Superior-järvelle saakka kulkea kuin ystäväin maassa — milloin irokuoit eivät sinne saakka retkiään ulottaneet.

Irokuoitten suuri liitto levitti valtaansa samain periaatteitten mukaan kuin vanhat roomalaiset. He hävittivät vastustajansa yhden erältään. Muitten kanssa sillä välin hyvissä väleissä ollen he tuhosivat tuhottavansa niin perusteellisesti, että heimo, jonka kimppuun he olivat hyökänneet, samalla lakkasi olemassa olemasta. Mitä tähteitä jäi, ne he ottivat omain heimojensa aukkojen täytteiksi. Heikontumattomina he siten saattoivat kääntyä uutta vihollista vastaan. Ottava-joen algonkinit ja Georgian lahdelta saakka tulleet huronit — huronien, s.o. harjaspäitten nimen tämä kansa vasta myöhemmin sai ranskalaisilta, Champlain käyttää heistä nimeä, joka vastaa nykyistä Wyandottea — suostuivat ilomielin Champlainin avuntarjoukseen. Ranskalaisten luku ei tosin ollut suuri, mutta intiaanit, siitä mitä olivat heistä nähneet, arvasivat, että heidän esiintymisensä siitä huolimatta olisi tehoisa.

Ainoastaan kaksitoista ranskalaista oli retkikunnan mukana. Noustiin Quebecistä Laurentin jokea Richelieu-nimisen oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suuhun saakka; siinä pari päivää kalastettiin eväitä. Richelieu oli irokuoitten liittokunnan maahan valtatie. Vedenjakajalla asuivat mohawkit, ensimmäinen irokuoi-kansa, ja retki siis piti aivan vihollisen alueen sydämeen. Intiaanit olivat Champlainille kertoneet, että jokea saattoi nousta meriveneillä, aina siihen suureen järveen saakka, joka on löytäjästään nimensä saanut, mutta eteen tulikin koski, jonka alle vene oli jätettävä. Vaikka intiaanit siis olivat antaneet vääriä tietoja, ei Champlain kuitenkaan malttanut palata takaisin, vaan lähetti miehensä veneen keralla Quebeciin ja otti ainoastaan kaksi vapaaehtoista mukaansa. Intiaanit helposti taivalsivat kevyet kanoottinsa koskien ohi, ja niitten niskasta lähdettiin uudelleen veneillä matkaa jatkamaan. Sankat aarniometsät saartoivat kahden puolen jokea, joka kesäisen auringonpaisteen loisteessa oli kuin valokatu tuntemattomiin synkkiin saloseutuihin.

Osa intiaaneista oli oikullisesti luopunut koko sotaretkestä jo Richelieun suulla, ja kun retkikunnan voima koskien päällä laskettiin, oli jäljellä vain kuusikymmentä miestä ja neljäkolmatta kanoottia. Pysähdyttiin eräälle saarelle metsästämään ja tehtiin sitten leiri nykyisen St. Johnsin kaupungin seuduille. Päälliköt osoittivat nyt joka miehelle, mikä kunkin paikka oli tappelussa, pistäen sitä varten maahan keppejä, yhden kutakin miestä varten, ja pitemmät kepit päälliköitä varten. Intiaanit kokoontuivat sitten tätä asemakaavaa tutkimaan ja oppimaan jokainen osansa. Kanootit oli vedetty rannalle, ja koska oltiin vihollismaassa, niin rakennettiin yöksi kaadetuista puista suojus leirin ympärille. Kahdessa tunnissa tämä työ sai valmiiksi Champlainin suureksi ihmeeksi. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa virtaa pitkin, kunnes saavuttiin suurelle Champlain-järvelle. Ranskalainen matkustaja katseli sitä ihastuneena. Hän pani muistoon kaikki tärkeimmät seikat, puut, riistaeläimet, maan kauneuden, vanhat asutuksen merkit — ennen irokuoi-sotia seutu oli ollut asuttua. Kummallakin rannalla kohosi takamaasta korkeita vuoristoita. Oltiin nyt keskellä mohawkien aluetta ja tehtiin matkaa vain yöllä. George- ja Champlain-järven välisellä kannaksella, lähellä nykyistä Ticonderogaa, vihdoin tavattiin joukko irokuoita. Tällä paikalla, jossa myöhemmin taisteltiin monta Pohjois-Amerikan historiassa muistettavaa tappelua, syntyi kahakka. Champlain laati siitä kertomuksen ja liitti kertomukseen kuvankin, josta näkyy, että intiaanit sittemmin muuttivat taistelutapaansa, tultuaan pyssyjen kanssa tekemisiin. Kuvassa he taistelevat taajoissa joukoissa, joita päälliköt johtavat. Näemme siinä niinikään puuvarustuksen, jonka irokuoit nopeaan laativat vihollisen huomattuaan. Nämä irokuoit nyt ensi kerran tutustuivat ampuma-aseihin ja pelästyivät heti niitten taikatehoa, kun kaksi heidän etevintä miestään laukausten kajahtaessa paikalla kaatui. Kaksi ranskalaista oli asetettu sivustalle ja he alkoivat ampua metsästä; Champlain itse marssii kuvassa joukon edellä, ampuen hänkin. Irokuoit säikähtivät pamauksia ja luotien tehoa niin kamalasti, että tuota pikaa lähtivät pakoon, ja retkikunta sai helpon voiton. Monta sotavankia otettiin, ja ensi kerran Champlain nyt näki heitä paalussa kidutettavan; heidän kärsimyksiään säälien hän ampui heihin armoluodin. Intiaanien julmat tavat häntä kammottivat. Paluumatkalla Champlain sotavangeilta kokosi tietoja järven eteläpuolella olevasta maasta. Ilman muita tapaturmia retkikunta sitten palasi samaa tietä, jota oli tullutkin, ja Laurentin joella tiet erkanivat. Ranskalaiset palasivat virtaa alaspäin, heidän intiaaniliittolaisensa taas lähtivät päinvastaiseen suuntaan, noustakseen jokireittejä myöten kotiseuduilleen.

Montrealin perustaminen.

Champlain palasi nyt Ranskaan, mutta ei siellä kauan viipynyt. Seuraavana kesänä hän jo purjehti takaisin Uuteen Ranskaan, jonka nimen Canada oli saanut, ja vietti siellä suurimman osan loppuikäänsä uupumattomassa toimessa siirtokunnan hyväksi. V. 1611 hän perusti Mont Royalin kauppa-aseman, nykyisen Montrealin. Vasta v. 1613 hän saattoi ryhtyä löytöretkiään jatkamaan nousten toukokuun lopulla Laurentin jokea sen suureen syrjäjokeen Ottavaan. Hän oli Vignan-nimiseltä seikkailijalta, joka oli käynyt algonkinein luona, kuullut pohjoiseen mereen muka laskevasta joesta, jonka tämä seikkailija sanoi löytäneensä. Champlain nousi suurin vaivoin vuolasta Ottavaa, jonka koskissa hän oli henkensä menettää, ja saapui vihdoin algonkinien asumuksille Coulange-järven seuduille. Mutta sieltä hän huomattuaan Vignanin kertomukset paljaiksi valheiksi palasi takaisin.

Huron-järvi ja huronit.

V. 1615 huronit uudelleen pyysivät Champlainen apua irokuoita vastaan.

Hän suostui tulemaan ja nousi tällä kertaa samaa vesireittiä aina Huron-järven rannalle. Hänen edellään kulki franciskanimunkki Josef Le Caron, joka oli tullut Ranskasta kastamaan Canadan alkuasukkaita. Champlain nousi Ottavaa ohi Coulange-järven Mattawa-nimisen syrjäjoen laskupaikalle saakka, nousi Mattawaa vedenjakajalle ja kulki Nipissing-järveä ja French Riveriä — samaa reittiä siis, jota nykyään suuri valtamerikanava on suunniteltu — Huron-järven Georgian lahteen. Huron, keskimmäinen, oli näin ensimmäinen Pohjois-Amerikan suurista sisäjärvistä, jonka eurooppalaiset näkivät. Champlain ei kuitenkaan ollut sen ensimmäinen näkijä, vaikka hän olisi sen kunnian ansainnut, sillä Le Caron seuransa keralla oli sen yhdyttänyt ennen häntä.

Huronien kansa, jonka luo Champlain nyt oli matkalla, oli irokuoitten ahdistamana hylännyt vanhat asuinpaikkansa, Quebecin, ja Montrealin seudut, ja liittolaisiltaan Ottawan algonkineilta saanut uudet asuinsijat niin kaukana lännessä, ettei luultu irokuoitten sotaretkikuntien uskaltavan sinne saakka tulla. Huronit olivat samaa rotua kuin irokuoit, viljelivät maata, asuivat kylissä ja saivat vainioistaan suuren osan elatustaan samoin kuin hekin, jota vastoin vierasrotuiset algonkinit, jotka olivat koko joukon alemmalla kehityskannalla, elivät metsästyksestä ja muuttelivat asuinpaikkojaan aina sen mukaan, kuin riistan väheneminen vaati.

French Kiveristä erottuaan Champlain laski Huron-järven rantaa seuraillen etelää kohti, kunnes tapasi etsimänsä kansan Georgian lahden ja Simcoe-järven välisellä kannaksella sangen hedelmällisessä seudussa asumassa. Näkemänsä valtavan suolattoman ulapan hän ensin nimitti huronien mahtavimman heimon, attigouantanien nimellä, koska hän ensin tuli heidän kyliinsä, mutta muutti nimen myöhemmin »Mer Douceksi» (suolattomaksi mereksi). Molemmat ovat kuitenkin kartoista hävinneet; Huron, haukuntanimi, jonka ranskalaiset antoivat wyandoteille, on lyönyt laudalta muut nimet.

Huroneilla oli täällä kolmisenkymmentä kylää, näissä pari-, kolmekymmentätuhatta asukasta. Eteläisen rintaman kylät olivat linnoitetut samalla tavalla kuin Hochelaga Cartierin käydessä (II, s. 405). Vainioilla kasvoi viljalti maissia ja kurbitsoja. Päivännoutojakin viljeltiin ja niiden siemenistä puserrettiin öljyä. Vastaanotto oli riemullinen. Eräässä kylässä tavattiin toistakymmentä edellä tullutta ranskalaista, ja franciskani Le Caron oli jo täydessä opetustoimessa. Hän vietti Champlainin saapuessa juhlallisen messun, joka oli laatuaan ensimmäinen Canadan suurien järvien rannoilla.

Champlain oli viipynyt matkalla niin kauan, että huronit, luullen hänen väliltä takaisin kääntyneen, jo olivat ennättäneet laskea sotaväkensä hajalleen. Mutta nyt ryhdyttiin paikalla toimiin sen kokoamiseksi. Sotilaita alkoi keräytyä, ja saapui tieto, että andastet, jotka asuivat Susquehannan varsilla irokuoitten takana, olivat luvanneet tulla siltä puolelta auttamaan. Andastet olivat jo joutuneet tekemisiin hollantilaisten kanssa, jotka olivat asettuneet Hudsonin rannoille ja tehneet irokuoitten kanssa liiton. Syyskuun lopulla oli vihdoin kaikki valmiina ja lähdettiin matkalle.

Ontario.

Retkikunta kulki Simcoe-järvelle ja siitä edelleen jokia, järviä ja taipaleitten poikki Ontarioon. Ontariolla ei kukaan valkoinen ollut käynyt ennen Champlainia, ellei ehkä Etienne Brulé, jonka matkoista tiedot ovat vajanaiset. Retkikunta meloi järven pohjoisrantaa itäpäähän, jossa »oli paljon suuria kauniita saaria», ja oikaisi sitten selän poikki etelärannalle. Kanootit kätkettiin metsään ja lähdettiin maisin samoamaan irokuoitten kyliä kohti. Tultiin joelle ja järvelle, jotka luultavasti olivat nykyiset Oneida-joki ja -järvi. Niin oli saavuttu lähelle Onondagain pääkaupunkia, jossa paloi irokuoitten liiton yhteinen neuvostuli.

Kuuden kansan liitto.

Irokuoitten liittokunnan maat alkoivat siihen aikaan Ontarion ja Laurentin joen eteläiseltä vedenjakajalta ja niihin kuului Hudsonin, Susquehannan ja Delawaren latvaseudut. Sotaretkillään olivat he hävittäneet autioksi sangen laajan alueen joka taholle. Liittoon kuului alkuaan viisi heimoa ja sitä sanottiin silloin »viiden kansan liitoksi». Mutta kun Pohjois-Carolinan tuscarorat pakenivat liittokunnan turviin, oli kansoja kuusi, ja liittokuntaa sitten siirtoloitten kesken alettiin nimittää »kuuden kansan liitoksi». Sen varsinainen perustaja oli Hiawatha-niminen intiaanipäällikkö, jonka nimeen liittyy paljon taruja ja josta Longfellow sai aiheen tunnettuun Kalevalaa jäljittelevään runoelmaansa. Vaikka liittokunnan valta ulottui länttä kohti aina Mississippiin ja etelässä Tennesseehen, ei sen miesluku ollut suuri; se on arvioitu vain 10,000—12,000 hengeksi, ja sotaan se saattoi nostaa vain pari tuhatta miestä ja jonkun sadan päälle. Mutta hollantilaiset ja englantilaiset hankkivat irokuoille ampuma-aseita, ennenkuin niitä saivat muut intiaaniheimot, ja siitä syystä he olivat sodissa muita etevämmät. Sataviisikymmentä vuotta he kykenivät säilyttämään itsenäisyytensä käyttäen hyväkseen englantilaisten ja ranskalaisten välisiä riitoja, vaikka enimmäkseen taistellen englantilaisten puolella. Heidän politiikkaansa on kiittäminen siitä, että englantilaiset saivat sisämaat haltuunsa ja että Pohjois-Amerikasta tuli englantilainen maa, sillä jos he olisivat menneet Ranskan puolelle, eivät englantilaiset olisi voineet edetä rannikkoa edemmäksi, siksi pienet olivat ne voimat, joilla siirtolaiset siihen aikaan tekivät raivaustyötään. Irokuoita on syytetty erikoisesta julmuudesta, mutta siinä kyllä muut intiaanit vetivät heille vertoja. Lescarbot'n mielestä eivät useimmat Euroopankaan kansat siihen aikaan olleet julmuudessa heitä huonompia. Tätä mahtavaa liittokuntaa vastaan Champlain nyt johti intiaaniliittolaisiaan, lähimpänä päämääränään eräs sen lujimpia linnoja.

Onondagain kaupungin piiritys.

Lokakuun 9 p. retkikunta tapasi ensimmäiset irokuoit, ja seuraavana päivänä se saapui kylän luo, joka lienee ollut Oneida-järven kaakkoispuolella. Paikka soveltui oivallisesti puolustamiseen ja kylä oli lujasti linnoitettu, samaan tapaan kuin Hochelaga Cartierin sinne saapuessa. Asemakaava oli kuusikulmio; sen yhtä puolta suojeli lammikko, neljää puolta lammesta johdettu joki, joka vallihaudan tavoin juoksi paaluvarustuksen ympäri. Paaluaita, joka ympäröi koko kylän, oli rakennettu kymmentä metriä pitkistä vankoista pölkyistä, jotka oli lujasti yhteen punottu. Sen sisäpuolella oli yläreunan ympäri, parvekkeet puolustajia varten ja sopivissa paikoissa oli paaluaidassa ampumareikiä, joista puolustajat saattoivat ampua hyökkääjiä.

Huronit eivät malttaneet noudattaa Champlainin hyökkäysohjeita, vaan kävivät kiivaasti ja varomattomasti liian aikaisin kylän kimppuun. Hyökkäys lyötiin takaisin ja Champlainin ranskalaisineen täytyi ilmaista väijytyksensä huronien pakoa suojellakseen. Vaikka Champlain olikin vihoissaan tästä tottelemattomuudesta, suostui hän kuitenkin koettamaan uuden kerran ja rakensi sitä varten piirityskojeen, paaluaitaa korkeamman rintavarustuksella suojatun lavan, jolta pyssymiesten piti ampua puhtaiksi paaluaidan sisäpuoliset parvekkeet. Kaksisataa intiaania kantoi tämän lavan paikalleen ja arkkipuuseilla ammuttiin sitten paaluaidan selkä puhtaaksi. Mutta huronit tästä kiihtyneinä eivät nytkään malttaneet tehdä säännöllistä hyökkäystä, vaan hyppivät ympäri kiljuen ja ampuen nuoliaan umpimähkään mihin sattui. He kantoivat sitten puita polttaakseen kylän varustukset, mutta kiihkoissaan latoivat puut tuulen alle, eikä valkea sytyttänytkään paaluaitaa, kun tuuli painoi liekit poispäin. Champlain koetti parhaan taitonsa mukaan johtaa hyökkäystä, mutta hänen huutojaan ja käskyjään ei kuunneltu. Irokuoilla oli riittävästi vettä palon sammuttamiseksi, ja masentunein mielin huronit yrityksen myttyyn mentyä palasivat takaisin leiriinsä. Champlain oli saanut polveensa haavan, intiaaneja oli haavoittanut parikymmentä. Champlain olisi tahtonut uudistaa hyökkäyksen, mutta huronit olivat käyneet niin noloiksi, etteivät he mitenkään siihen suostuneet. Heidän masennukseensa oli syynä sekin, ettei andasteja kuulunut avuksi. Neljän päivän kahakoimisen jälkeen huronit lähtivät paluumatkalle. Peräytymisen he suorittivat hyvin, sivustat ja jälkipää tehokkaasti suojeltuina ja haavoitettuja vasuissa kantaen. Muuan vankka intiaani kantoi selässään Champlainia.

Irokuoitten ahdistaessa saavuttiin vihdoin paikkaan, johon kanootit oli jätetty, ja ne olivat hyvässä korjuussa. Sitten retkikunta hajaantui, jotkut kalastamaan, toiset metsästämään, toiset majavia ansoilla pyytämään, jotkut kotiinsa palatakseen. Champlain olisi ollut halukas palaamaan Quebeciin, mutta intiaanit eivät häntä laskeneet. He tarvitsivat häntä ja hänen ranskalaisiaan suojakseen ja neuvotellakseen uudesta talviretkestä. Champlain ei saanut kanoottia, jolla olisi voinut lähteä, ja hänen täytyi palata huronien kyliin omavaltaisten liittolaistensa keralla. Kuljettiin takaisin Ontarion pohjoisrannalle ja sitten Ottawa-joelle metsästämään. Champlain siellä yksin metsässä ollessaan harvinaista lintua takaa ajaessaan oli eksyksissä kolme päivää ja kaksi yötä. Sää oli sateista ja pilvistä, ja kun hänellä ei ollut kompassia mukanaan, niin hän kulki piiriä eikä löytänyt takaisin. Pyssyllään hän hankki syötävää ja tulella paahtoi riistan, nuotiolla nukkui yöt. Sitten tuli joki vastaan, ja hän lähti sitä seuraamaan. Tuli koski, metsä aukeni, ja hän tuli pitkälle niitylle, jolla oli tavattoman runsaasti kaikenlaista metsänriistaa. Sitten hän näki pitkän uoman leveätä jokea ja tunsi vihdoin kaalamon, jonka poikki hän oli ennen kulkenut. Tästä hän sen verran käsitti seutua, että tiesi, millä suunnalla leiri oli, ja seuraavana päivänä palasi sinne takaisin. Sen perästä eivät intiaanit tahtoneet laskea häntä yksin metsään, eikä Champlain toista kertaa unohtanut kompassiaan. Talven tullessa retkikunta palasi kotiin riistasaaliineen, jota oli niin paljon, kuin suinkin kulkemaan saatiin. Jäällä käytettiin canadalaisia ahkioita, »tobogganeja». Joulun aikaan saavuttiin huronien kyliin, joista Champlain sitten teki retkiä muittenkin heimojen, kuten »tupakkain» luo. Tämä kansa oli saanut nimensä siitä, että se viljeli erästä tupakkalajia, joka intiaanien kesken oli suuressa maineessa. Champlain kuvaa matkakertomuksessaan laajalti kaikkien näitten heimojen tapoja.

Etienne Brulé.

Champlainin tulkki Etienne Brulé tuli kulkeneeksi Canadaa vielä koko joukon laajemmalti kuin hänen isäntänsä. Ennenkuin huronit lähtivät ylläkuvatulle sotaretkelle, pidettiin Simcoe-järven laskuväylän niskassa suuri neuvottelu ja päätettiin lähettää andastien luo airuita pyytämään näitä jouduttamaan apuväen lähettämistä. Kaksitoista intiaania valittiin tälle retkelle ja Brulé pyysi päästä mukaan. Champlain suostui siihen, koska tie piti tuntemattoman maan kautta, ja syyskuun 8 p. airutjoukko lähti matkaan. Se oli vaarallinen retki, sillä andastien maa oli kaukana Susquchannan varsilla ja sinne oli mentävä irokuoitten liittokunnan läntisimmän heimon, senekain, maan läpi. Täytyi ensin tehdä pitkä kierros puolueettomain alueen kautta — tämä kansa oli nimensä saanut siitä, ettei se liittynyt irokuoihin sen enempää kuin huroneihinkaan — joka ei suinkaan estänyt ensiksi-mainittuja heitäkään tuhoamasta. Ontarion länsipää luultavasti kierrettiin kanooteilla, mutta Niagarasta Brulé ei näytä mitään kuulleen. Suurinta varovaisuutta noudattaen saatiin vihollisjoukot vältetyiksi yhtä seneka-joukkoa lukuunottamatta, joka oli siksi pieni, että se osaksi tuhottiin, osaksi hajoitettiin.

Andastit ottivat Brulén saattajineen mitä parhaiten vastaan, mutta siellä juhlittiin niin kauan, että apujoukko, joka kyllä lähti liikkeelle, tulikin perille kahta päivää liian myöhään. Talven Brulé vietti andastien pääkylässä, Karantuanissa, ja sieltä käsin tutki nykyisen Pennsylvanian sisäosia. Kun oli liian vaarallisia palata takaisin samaa tietä, niin hän laski Susquehannaa Chesapeake-lahteen, jonka kapteeni Smith oli seitsemän vuotta aikaisemmin tutkinut. Mutta sieltä hän kuitenkin palasi takaisin ylämaahan ja keväällä 1616 lähti andasteilta saamainsa oppaitten keralla paluuretkelle huronien maahan. Tiellä tavattiin suurehko joukko senekoita, Brulén saattajat hajosivat kuin akanat tuuleen ja Brulé jäi yksin ja eksyi metsään. Välttääkseen nälkäkuoleman hän päätti lähteä senekain luo ja nämä ottivatkin hänet ystävällisesti vastaan. Mutta myöhemmin huomatessaan, mitä hän oli miehiään, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja alkoivat häntä kiduttaa. Riisuessaan hänet roviolle intiaanit löysivät hänen rinnaltaan pienestä pussista »Agnus Dei» messun — vaikkei Brulé suinkaan ollut miesten hurskaimpia — ja tahtoivat tietää, mitä se oli. Brulé heitä juhlallisesti varoitti, että sitä oli pideltävä varovaisesti, koska se oli voimallinen taika, joka heidät varmasti tappaisi. Ja samalla puhkesikin raivoamaan kova rajuilma salamoineen ja ukkosineen, jota yht'äkkiä seurasi kirkas taivas. Intiaanit sitä niin säikähtivät, että päästivät hänet nuorista, vaatettivat hänet ja veivät kyliinsä. Siellä Brulé saavutti niin suuren suosion, ettei pidetty juhlaa eikä karkeloa ilman häntä, ja vihdoin hänelle annettiin oppaat, jotka saattoivat hänet takaisin huronien maahan.

Brulé eli sitten jonkun aikaa kadoksissa intiaanien keskuudessa, mutta v. 1618 hän heidän kanssaan laski jokireittiä alas siirtokuntiin kauppaa tekemään ja tapasi Champlainin, jolle hän kertoi seikkailunsa ja kuvasi näkemänsä uudet seudut. Hän sai sitten toimekseen taivuttaa huronit säännöllisesti tulemaan Quebeciin kaupoille ja oleskeli enimmän aikansa heidän keskuudessaan. Seuraavina vuosina hän retkeili yhä kauemmaksi länteen päin ja ensimmäisenä saapui Sault Ste Marieen ja tämän jälkeen Superior-järven rannalle. Samoin hän oli ensimmäinen puolueettomain kansan luona käynyt. Champlain oli ollut heidän rajallaan, mutta huronien pelotuksesta palannut takaisin. Mutta Niagarasta Brulé ei nytkään saanut tietoa.

Brulé oppi intiaaniystäviltään enemmän kuin he häneltä. Hän eli heidän keskuudessaan irstaasti eikä kammonut petosta. Hän otti englantilailta vastaan rahoja antaakseen heille tietoja Canadasta. V. 1632 huronit, luullen erästä ruttoa hänen synnyttämäkseen, murhasivat hänet, keittivät ja söivät. Kylän, jossa tämä tihutyö tehtiin, he sitten polttivat, ja heimon poppamies väitti nähneensä murhatun sisaren hengen lentävän kylän yli — vaikka suurin osa intiaaneista luuli tietävänsä, että se olikin ollut hänen setänsä.

Champlainin viimeiset vaiheet.

Champlainin aikomus oli Huron-järvestä tehdä retki pohjoiselle merelle, josta hän oli kuullut, sillä kauppatien löytäminen Kiinaan väikkyi kaiken aikaa hänen mielessään, mutta huronien ja algonkinien välinen sota, jossa vuodatettiin verta ja jonka sovittaminen annettiin hänen toimekseen, viivytti lähtöä niin kauan, että matka lopulta oli sikseen heitettävä. Keväällä 1616 hän vihdoin pääsi lähtemään paluumatkalle samaa reittiä käyttäen, jota oli noussutkin, ja saapui heinäkuussa Quebeciin sekä syyskuussa Ranskaan.

Siihen päättyivät Champlainin löytöretket. Mutta hän olikin kulkenut suuren osan Itä-Canadasta, aivan tuntemattomia maita, laatinut niistä omien tarkkain havaintojensa ja intiaanien osoitusten mukaan kartan ja koonnut paljon tietoja maan luonnosta, tuotteista ja asukkaista. Hän oli tarkalleen tutkinut Acadian merenrannan, kulkenut ristiin rastiin Quebecin maakunnan, noussut Saguenayta ja St. Maurice-jokea niin korkealle, kuin niitä meriveneillä pääsi, ja intiaaneilta koonnut tietoja pohjan puolen seuduista. Hän oli tunkeutunut Laurentin vesistösyvänteen etelärannalle kahdesta paikasta, Champlain-järven reittiä ja Oneidan reittiä, noussut Ottawa-jokea Nipissing-järveen ja sieltä kulkenut French Riveriä Huron-järvelle. Hän tunsi Huron-järven itärannan ja aavisti sen valtavan suuruuden. Hän oli saanut tietoja Superior-järvestä ja kanootissa kulkenut Ontarion poikki. Mutta Erie-järvi oli hänelle tuntematon, luultavasti siitä syystä, että se kuului irokuoitten alueeseen, jonka vuoksi huronit eivät koskaan siellä päin liikkuneet. Niagarasta hän- oli jotain kuullut, vaikkei aavistanutkaan sen putousluonnetta. Champlain oli näin saanut oikean käsityksen Laurentin joen ja suurien järvien välisestä yhteydestä, mutta silti jäi hänen aikalaistensa mieliin vireille toivo, että niistä voisi jatkua vesiväylä Tyyneen mereen, siten nimittäin, että niiden vesi juoksisi kahtia, samoin kuin vanhoissa kartoissa Niilin lähdejärvien.

Elämänsä loppuosan Champlain vietti Quebecissa vahvistaen siirtokuntaa kaikella tavalla. Hän hankki sinne enemmän katolilaisia lähetyssaarnaajia, joitten piti kääntää huronit ja algonkinit kristinuskoon, jotta niistä tulisi luotettavia alamaisia. Irokuoit hän olisi kukistanut, jos olisi saanut kotimaasta sitä varten pyytämänsä satakunnan miestä: mutta verraten espanjalaisten ja portugalilaisten merentakaisiin yrityksiin liikeni Ranskasta Canadaan sangen vähän väkeä. Sieltäpä ei saatu kultaa, joka olisi seikkailijoita houkutellut. Kun hän ei voinut irokuoita kukistaa, niin hän teki heidän kanssaan rauhan, jota kesti lähes viisi vuotta ja olisi kestänyt kauemminkin, elleivät algonkinit v. 1627 olisi tehneet typerää hyökkäystä irokuoitten maahan ja siten saaneet näitä uudelleen kaivamaan esiin sotatapparan. Vasta Champlainin kuoltua tämän hurjan työn huonot seuraukset kuitenkin kävivät vallan ilmeisiksi, sillä irokuoit sitten perin pohjin hajoittivat sekä huronien kansan että muutkin ranskalaisten ystäväkansat suurien järvien pohjoispuolelta ja samoilivat niin kauas ranskalaisen alueen sydämeen, että siirtolaiset tuskin uskalsivat lähteä Quebecia edemmäksi.

Vähäiset olivat ne varat, joilla Canada perustettiin, yritys kun oikeastaan oli vain kauppayritys ja perustui kokonaan turkiskaupan tuottamaan voittoon. Vasta Richelieu päätti antaa Canadalle entistä tehokkaampaa tukea ja rupesi itse suuren kauppakomppanian esimieheksi. V. 1629 englantilaiset valloittivat Quebecin, ennenkuin uusi järjestys vielä oli voimaan päässyt, ja Champlain lähetettiin Englantiin sotavankina. Mutta sinne saapuessaan hän ilokseen saikin tietää, että valloitus oli sattunut rauhanteon jälkeen ja Canada annettu takaisin Ranskalle. Champlain palasi siirtokuntaansa v. 1633 ja kuoli pari vuotta myöhemmin Quebecissä 68 vuoden ikäisenä. Hänelle kuuluu kunnia Pohjois-Amerikan sisäosien avaamisesta. Hänen jälkeensä tunnetun alan rajat verkalleen, mutta varmasti laajenivat.

Champlain oli lähettänyt nuoria ranskalaisia intiaaniheimojen luo kieltä oppimaan, ja heistä tuli sitten siirtokunnan ja heimojen välittäjät. Tulkit elivät vuosia intiaanien luona ja palasivat sitten takaisin siirtokuntiin perustaen perheitä, joista moni Canadan vanhimpia ranskalaisia sukuja polveutui. Toiset jäivät kokonaan intiaanien luo asumaan, taikka rupesivat ammattimetsästäjiksi ja ottivat intiaanilaiset vaimot, ja näistä polveutuivat nuo »metsän juoksijat», »coureurs de bois», jotka myöhemmin tuottivat lähetyssaarnaajain joukkoa, puoleksi kauppiaita, puoleksi löytöretkeilijöitä, aina ilonpitoon valmiita, puutteen tai vaarain masentamattomia. He elivät metsäläiselämää, niinkuin metsäläiset itsekin — ja niinkuin usein lähetyssaarnaajatkin, heidän esimeikkiään noudattaen. Intiaanista ei tullut ranskalaista, vaan ranskalaisesta intiaani.

Jean Nicollet.

Champlainin vielä eläessä saapuivat ensimmäiset jesuiitat Canadaan ja perustivat lähetysasemiaan huronien keskuuteen. Heidän mukanaan matkusti ylämaahan Jean Nicollet, joka siellä melkoisessa määrässä laajensi tunnettua aluetta, löytäen Michigan-järven ja luultavasti myös Canadan järvien ja Mississipin välisen vedenjakajan.

Champlain eli kuolemaansa saakka siinä vakuutuksessa, että Laurentin vesistöä oli mahdollinen päästä Etelämereen ja sen poikki Kiinaan ja Japaniin. Nicollet sai toimekseen lähteä entisten löytöjen rajapaaluilta eteenpäin länttä kohti tunkeutumaan.

Nicollet, joka oli Normandiassa syntynyt ja kasvanut, tuli jo nuorukaisena Quebeciin, jossa hänen kykynsä ja rohkeutensa heti herättivät huomiota. Hän ei vielä ollut kahdenkaankymmenen ikäinen, kun hänet lähetettiin algonkinien luo oppimaan heidän kieltään. Hän eli heidän luonaan pari vuotta täydellistä metsäläisen elämää, runsaudessa ja puutteessa, niinkuin näitten metsästäjäheimojen kohtalona oli. Hän oppi heidän kielensä täydelleen ja kävi v. 1622 algonkinien kanssa solmimassa rauhaa irokuoitten kanssa. Sitten hän muutti nipissingien luo ja eli heidän luonaan kahdeksan tai yhdeksän vuotta. Hänet otettiin heimon jäseneksi ja kaikissa neuvotteluissa hän oli mukana. Nipissingien luota hän palasi Quebeciin tulkiksi. Koska hän osasi erinomaisesti tulla toimeen metsäläisten kanssa, uskoi Champlain hänen toimekseen yllämainitun tutkimusretken.

Heinäkuussa 1634 Nicollet lähti matkaan. Hän nousi Ottawaa ja siitä jatkuvaa vesireittiä huronien luo solmitakseen rauhan heidän ja erään lännessä asuvan tuntemattoman kansan välillä, joka kansa oli silloisille asuinpaikoilleen muuttanut länsimeren rannoilta, kuten Nicollet luuli. Seitsemän huronin kanssa hän tuohikanootissa lähti vaaralliselle matkalleen. Matka piti Huron-järven pohjoista rantaa Sault Ste Marieen ja siitä edelleen rantaa seuraten Michilimackinac-salmeen, josta Nicolletille avautui kenenkään sitä ennen näkemätön Michigan-järvi.

»Tämä salmi on suurien järvien avainkohta», lausuu siitä Dawson, »sillä siinä Superior, Huron ja Michigan koskettavat toisiaan, ja lähellä Michiganin länsirantaa Laurentin ja Mississipin suunnattomat vesistöalueet lähestyvät niin lähelle toisiaan, että paljon veden aikana on vedenjakajan poikki kanootin kuljettavat vesiväylät. Silloin saattaa meloa Laurentin joesta Mexicon lahteen ensinkään nostamatta alustaan vedestä. Intiaanilaisia heimoja virtasi tämän salmen kautta edes takaisin metsäläissotien ainaisissa onnen vaiheissa, ja jokaiseen niemeen, jokaiseen saareen liittyi romanttisia legendoja. Aivan salmen suussa näyttää Michilimackinacin metsäinen saari uivan veden päällä, kohoten mahtavin piirtein keskustaansa kohti. Se on nykyisin huvimatkustajain lempipaikkoja, mutta ennen vanhaan se oli algonkinien jumaluustaruston suurien karkeloivien henkien tyyssijoja. Nicollet ensimmäisenä valkoisena miehenä kulki tämän taruportin kautta tuntemattomalle vedelle, josta hän niin paljon toivoi. Hän toivoi löytävänsä tien kultaiseen Itään. Hän olikin varustautunut Itämailla esiintymään; veneessä oli niitten vähien matkatavaroitten joukossa, mitä hän oli mukaansa ottanut, kiinalaisesta damastista neulottu juhlapuku, joka oli lintu- ja kukkaompeluksin kauniisti kirjailtu. Mutta se kare, joka loiski hänen kanoottinsa keulassa, tulikin kuuttasataa kilometriä laajan järven poikki. Hänen oikealla kädellään oli Ignatiuksen niemi, jonka sitten hurskas Marquette läsnäolollaan pyhitti, ja vasemmalla kädellä Mackinac-niemi, jossa myöhemmin Pontiac niin petollisesti teurasti brittiläisen linnaväen. Se on paikka, jonka kauneus etsii vertojaan. Siinä missä Nicolletin kanootti liukui veden yli hiljaa, ilman muuta ääntä kuin melain säännöllinen pistely veteen, kulkee nykyisin suunnaton liike järvestä toiseen. Valtavia höyrylaivoja liukuu edes takaisin sisämerimatkallaan, jonka pituus voi olla puolentoistatuhatta kilometriä. Mutta etäisyydet ovat niin suuret, että tässä salmessa vielä nytkin levon tunnelma on vallitsevana. Ja miten suuria lienevätkin laivat, joitten savut kohoavat taivaanrannalle rajattomilta ulapoilta, niin on täällä tilaa yhtä paljon kuin valtamerellä, eikä mikään kiireen eikä ahtauden tunne vielä nytkään häiritse paikan rauhaa.»

Nicolletin matka piti ensinnä winnebago-kansan luo. Nimi merkitsi hänen luulonsa mukaan »meren kansaa», ja Nicollet oli vakuutettu siitä, että winnebagot olivat tulleet länsimereltä. Champlain oli kuullut heistä huroneilta. He olivat uutta rotua, jota ranskalaiset eivät olleet tavanneet, eivät ymmärtäneet algonkinien enempää kuin huronienkaan kieltä. He olivat dakotoja, samaa rotua kuin mahtavat siouxit ja assiniboinet. Rodun varsinaisena kotina olivat Mississipin ja Missourin ruohoaavikot, mutta winnebagot olivat sieltä ajelehtineet itää kohti suurien järvien rannoille. Ranskalaiset sanoivat kansaa, sanan intianikielestä kääntäen, »haisijain kansaksi», mutta käännös oli väärä, kuten Nicollet tiesi kertoa, sillä sana merkitsi »haisevaa vettä» ja algonkinit muka sanoivat merivettä haisevaksi. Mutta Nicolletkin erehtyi, he eivät tarkoittaneet merivettä, vaan Mississippiä.

Tämän kansan luo päästäkseen Nicollet meloi Michiganin länsirantaa ja yhä oikealle kääntyen saapui nykyiseen Green Bayhin. Kuljettuaan lahden päähän saakka hän nykyisen Fox Riverin suussa tapasi winnebagot. Nicollet oli edeltäkäsin lähettänyt rantaa pitkin lähettilään tuloaan ilmoittamaan, ja vastaanotto oli mitä paras. Neljä-, viisituhatta henkeä oli tullut rantaan häntä tervehtimään ja nuoret miehet kantoivat hänen tavaransa kylään. Winnebagot olivat jo kuulleet näistä ihmeellisistä valkoisista miehistä ja luulivat heitä hengiksi. Nicollet käveli kylään kiinalaiseen juhlapukuun pukeutuneena, kummassakin kädessä pistooli, joilla hän ammuskeli. Hänhän oli ilmetty Manitu, jolla oli salama ja ukkonen vallassaan, ja naiset ja lapset kauhistuneina pakenivat. Päälliköt ottivat hänet mitä ystävällisimmin vastaan ja panivat toimeen suuria pitoja, joissa eräissäkin syötiin sataviisikymmentä majavaa yhdellä kertaa.

Rauha saatiin pian solmituksi ja Nicolletilla oli sitten hyvää aikaa tutkia maata ja käydä lähiheimoja tervehtimässä. Hän nousi Fox Riveriä Winnebago-järveen ja siitä edelleen aina Wisconsinin taivalluspaikalle saakka. Hän kertoi myöhemmin isä Le Jeunelle, että jos hän olisi vielä kolme päivää kulkenut, niin hän olisi tullut merelle. Mutta hän olisikin tullut vain »suurelle vedelle»; algonkinilainen sana Mississippi merkitsee »suurta vettä», eikä merta eikä »vetten isääkään». Vielä v. 1640 eräs munkki kirjoitti olevansa varma, että tuo meri oli Tyyntä merta ja että sitä pitkin päästäisiin Japaniin ja Kiinaan. Nicollet ei näy kulkeneen vedenjakajaa edemmäksi, vaikkei taivallusta Wisconsin-jokeen olisi ollut kuin pari kilometriä.

Jesuiittain lähetystyö.

Nicollet palasi sitten huronien maahan, jossa jesuiitat olivat sillä välin aloittaneet käännytystoimensa ja rakentaneet keskusasemansa lähelle nykyistä Midlandin kaupunkia, Georgian lahden kaakkois-perukkaan. Asema ympäröittiin paaluaidalla ja muilla varustuksilla, siinä oli kirkko, rakennuksia kaikenlaisiin tarkoituksiin ja asunnot kuudellekymmenelle miehelle. Nicolletin kanssa oli tullut kolme jesuiittaa, mutta heidän lukunsa pian karttui kahdeksaksitöistä. Sitä paitsi oli laitoksessa neljä maallikkoveljeä ja neljä-, viisikymmentä muuta ranskalaista. Tästä keskusasemasta perustettiin eri tahoille pienempiä asemia, joihin lähetettiin viisitoista munkkia. Jumalanpalvelusta vietettiin pääasemalla suurella loistolla, jotta se alkuasukkaihin tekisi syvemmän vaikutuksen. Isät viljelivät maissia ja hankkivat riistaa metsistä, kaloja järvistä, ja siten he saattoivat harjoittaa sangen laajaa vieraanvaraisuutta. Puutteen aikana asemalle kokoontui paljon nälkää näkeviä metsäläisiä, ja aina he saivat ruokaa. Uusia löytöretkiä ei näihin aikoihin tehty montakaan, mutta jesuiittain asemilta maantuntemus kuitenkin laajeni ja syveni joka tavalla.

V. 1641 ne algonkinit, jotka asuivat Superiorista tulevan virran varrella, kutsuivat jesuiittoja luokseen, ja isät Raynibault ja Jogues lähtivät sinne syyskuussa, jolloin näissä maissa on ihana »intiaanikesä» kirkkaine tyvenine ilmoineen ja syksyisine väriloistoineen. Seitsemäntoista päivää kesti meloa Huron-järven pohjoisrantaa, ennenkuin oltiin Sault Ste Mariessa. Siellä oli koolla kaksituhatta metsäläistä, ja monta kansaa oli neuvottelussa osallisena. Isät kuulivat täällä nadouessieuxien kansasta, joitten nimi myöhemmin lyhennettiin siouxiksi.

Niiden luo oli mentävä Superior-järven poikki ja sitten heidän maansa halki juoksevaa jokea; matkaan kului kahdeksantoista päivää. Jesuiitat eivät voineet aavistaa, että se joki, josta tässä oli puhe, oli sama »suuri vesi», josta Nicollet oli huhua kuullut, sitä mereksi luullen.

Niagara.

V. 1640 kaksi jesuiittaa, Brébeuf ja Chaumont, kävi vaarallisella retkellä puolueettomain maassa Erien ja Ontarion välissä. Tämä kansa oli kaikkein ylpeintä ja vihamielisin!ä koko Laurentin vesistössä. Molempia munkkeja kirottiin, pideltiin pahoin ja rääkättiin joka kylässä, mihin he tulivat, ja hädin tuskin he hengissä pelastuivat. Mutta he saivat tällä retkellä vihdoinkin selvän käsityksen kaikkien näitten järvien ja jokien yhteenkuuluvaisuudesta, kuten eräästä seuraavana vuonna laaditusta kertomuksesta näkyy: »Niagara on puolueettomain kuulu joki. Se on se joki, jonka kautta suuri Huron-järvemme purkaa vetensä. Se laskee ensiksi Erieen eli Kissakansan järveen ja siitä puolueettomain maahan, jossa sen nimi on Onguiaaha aina siihen saakka, missä se laskee Ontarioon eli Pyhän Ludvigin järveen, josta sitten lähtee Quebecin sivu juokseva Pyhän Laurentiuksen joki.» Tästä näkyy, etteivät nämä jesuiitatkaan olleet nähneet putousta, muutoin he eivät varmaankaan olisi jättäneet sitä mainitsematta.

Vasta v. 1648 isä Ragneau antaa selviä tietoja Niagarasta: »Se (Eriestä lähtevä joki) jatkaa siitä matkaansa ja syöksyy kammottavan korkealta kynnykseltä kolmanteen järveen, jota samotaan Ontarioksi, mutta jolle me olemme antaneet Pyhän Ludvigin järven nimen.» Mutta ei hänkään näytä itse nähneen tätä »maailman suurinta vesi-ihmettä».

Irokuoi-sota.

Etelän puolessa oli jo kauan aikaa valmistellut myrskyä, jota silloin tällöin jo olivat ennustelleet yksityiset leimaukset ja joka nyt oli lähellä lopullista puhkeamistaan. Sitä alkoivat jesuiitatkin jo aavistaa, kuten näkyy hurskaan Brébeufin kirjeestä: »Sentio me vehementer impelli ad moriendum pro Christo (Tunnen itseäni väkevästi pakotettavan kuolemaan Kristuksen edestä)». Molemmat yllämainitut munkit tulivat talvella puolueettomain maasta palatessaan jesuiittain asemalle ja saivat siellä vihdoinkin ravintoa ja lepoa. Brébeuf jätti äsken saapuneet uupuneet toverinsa makaamaan ja meni läheiseen metsään rukoilemaan. Ennenkuin hän sen varjoon ennätti, hän luuli tähtien valossa näkevänsä kirkkaan ristin, joka kiiti häntä kohti kaakon ilmalta, ja hän käsitti sen merkityksen. Seuraavana päivänä molemmat matkamiehet jatkoivat matkaansa, ja kun Brébeuf heille kuvasi ilmestystään, niin toinen heistä kysyi, oliko risti suuri. »Kyllin suuri meidän kaikkien ristiin naulitsemiseksi», vastasi Brébeuf.

Ja siitä vuodesta kävi Quebecin ja ylämaan yhteys kovin vaikeaksi. Pieniä irokuoijoukkoja väijyi kaikilla teillä. Montreal perustettiin v. 1642, mutta sinne muuttaneet siirtolaiset eivät uskaltaneet lähteä linnan portteja edemmäksi kalastamaan eivätkä metsästämään. Mohawkeja kierteli alituiseen metsissä, ja heidän sotahuutonsa monta kertaa herättivät linnan asujaimet unestaan. Muutama kuukausi vain oli vuosikymmenen kuluessa rauhaa. V. 1648 alkoi irokuoitten loppuhyökkäys. V. 1649 he valloittivat väkirynnäköllä huronien kaupungit toisen toisensa jälkeen. Säälimättömällä verisellä julmuudella voittajat kiduttivat, tappoivat, hävittivät heidän maassaan. Jesuiitat Brébeuf ja Lalemant molemmat heittivät kidutuspaalussa henkensä, intiaanien heitä vastaan käytettyä pirullisimpia rääkkäyskeinojaan. Garnier, Daniel ja Chabanel saivat tomahawkista surmansa. Huronien tähteet hajautuivat yhä edemmäksi länteen ystävällisten heimojen keskuuteen ja irokuoit hävittivät autioksi koko maan Montrealista Michiganin salmeen saakka.

Virginia ja Uusi Englanti.

Kun Espanjan ylivalta merellä oli murrettu ja tie molempiin Intioihin avoinna, niin näytti siltä, kuin jäisivät Walter Raleighin sitkeät siirtomaayritykset unhotukseen ja Virginian rauniot myöhempiin aikoihin odottamaan jälleenrakentajiaan. Mutta unhotusta ei kestänyt kauan.

Seitsemännentoista vuosisadan alussa Englannissa alkoi tuntua todellinen maasta muuttamisen tarve, johon oli taloudelliset syyt. Karjanhoidon anastaessa maanviljelykseltä alaa joutui maanviljelysvoimia vapaiksi, jalojen metallien hinta alenemistaan aleni synnyttäen pulia, ja luostarien vaivaishoidon lakkautuksen vuoksi, kruunun anastettua niiden omaisuuden, kävi köyhälistön tila entistä tukalammaksi. Mutta lisäksi toivottiin siirtomaista saatavan paljon rikkautta.

Bartholomew Gosnold.

Jo vähän aikaisemmin kuin Raleighin siirtokuntaa ruvettiin uudelleen rakentamaan, tehtiin muutamia yrityksiä pysyvän jalansijan saamiseksi pohjoisempana, samalla rannikolla, jolle puritaanit sitten perustivat siirtokuntansa. Raleighin vielä eläessä purjehti valtameren poikki seikkailija Bartholomew Gosnold, vieläpä mainitun ylimyksen avulla. Gosnoldin matka on merkillinen siitä, että hän alkoi purjehtia Atlantin poikki entistä oikoisempaa tietä. Yleinen reitti Pohjois-Amerikan itärannalle oli kulkenut kiertäen ensinnä alas Canarian saarille, sieltä Länsi-Intiaan ja vasta Länsi-Intiasta pohjoista kohti. Tämä reitti oli tietysti paljoa pitempi, mutta tuulet olivat siellä suotuisammat kuin suoraan purjehdittaessa (Vert. karttaa II, s. 27). Gosnold oli ensi matkallaan purjehtinut samaa väylää, mutta toisella retkellä hän laski suoraan valtameren poikki, ja se tie sitten kävi yleiseksi Pohjois-Amerikan itärannikon pohjoisiin osiin purjehdittaessa.

Gosnoldin piti perustaa siirtokunta hänenkin. Hän saapui ensiksi nykyisen Mainen rannikolle ja purjehti siitä etelää kohti, löytäen 15 p. toukokuuta 1602 kuulun Kap Codin, joka New Yorkin pohjoispuolelta pistää kauas mereen omituiseen koukeroon päättyvän hiekkakärkensä. Hän oli, mikäli tiedetään, ensimmäinen, joka on noussut tällä niemellä maihin. Purjehtien eteenpäin hän saapui komeaan salmeen, joka on niemen eteläpuolella sen kannassa, ja maa oli hänen mielestään ylen kaunista, metsät juhlalliset, täynnään marjapensaita ja viiniköynnöksiä, kukkia ja varsinkin sassafras-pensasta, joka siihen aikaan oli suuressa maineessa rohtokasvina. Eräälle saarelle rakennettiin linna ja varasto, sillä Gosnold aikoi perustaa tähän siirtokunnan; sen jälkeen hän kuormasi pienen laivansa täyteen sassafrasta. Mutta kun lähdön aika tuli, ei kukaan suostunut jäämään linnaan, etenkin kun intiaanit osoittivat vihamielisyyttä, ja Gosnoldin täytyi sen vuoksi viedä kaikki mukanaan takaisin kotimaahan.

Maine ja New Hampshire.

Gosnoldin yritys houkutteli seuraavanakin vuonna retkikunnan samoille seuduille. Martti Pring tuli kahdella laivalla Mainen rannikolle ja seuraili sitä etelää kohti sassafrasta etsien. Vasta Kap Codin eteläpuolelta hän sitä vihdoin löysi ja kuormasi laivansa. Seuraava purjehtija oli Yrjö Waymouth, joka 1605 saapui Kap Codin hiekkaiselle rannalle. Hän purjehti sitä jonkun matkaa edelleen ja saapui saaristoon ja lahteen, joka häntä niin miellytti, että hän sen tarkkaan tutki, nousten St. George-jokea jonkun matkaa sisämaahankin. Maan asukkaat olivat ystävällisiä, mutta siitä huolimatta Waymouth ryösti heitä viisi henkeä, viedäkseen heidät Englantiin kieltä oppimaan. Plymouthin silloinen kuvernööri Sir Ferdinando Gorges mieltyi Waymouthin kertomukseen niin suuresti, että hän sitten lähetti monta retkikuntaa Mainen rannalle ja 1607 perusti sinne siirtokunnan, joka kuitenkin talven kylmyyden vuoksi pysyi voimassa vain vuoden. V. 1636 Englannin kuningas antoi hänelle laajan alueen Mainen rannikkoa Merrimac- ja Kennebec-jokien seuduilta. Hänen osamiehensä kapteeni John Mason sai toisen puolen alueesta, ja hänen puoliskostaan, vähäisistä kalastajakylistä, kehittyi New Hampshire, Gorgesin puolesta taas nykyinen Mainen valtio.

Lontoon kauppiaat ryhtyivät paremmalla menestyksellä jatkamaan Raleighin yritystä, joka oli ollut yhden voimille liian laaja. Virginian komppania sai Raleighin oikeudet, ja uudenvuodenpäivänä 1607 lähetettiin kolme laivaa ja toista sataa siirtolaista meren taa onneaan koettamaan.

Jamestown.

Vaikean matkan jälkeen laivat saapuivat Länsi-Intiaan, josta ne ohjasivat pohjoista kohti. Mutta ne eivät osuneetkaan Pamplico-salmeen, vaan ankara myrsky ajoi ne onnen kaupalla ihanaan Chesapeake-lahteen. Retkeläisten mielestä ei taivasta eikä maata muualla niin ihanaa! Heitä oli käsketty menemään maihin samalle Roanoke-saarelle, joka Raleighin yrityksistä oli niin surullisessa muistossa, mutta Chesapeake-lahden löydettyään he muuttivat mieltään, nousivat lahteen laskevaan leveään jokeen ja perustivat sen äyräälle noin 80 kilometriä suusta kaupungin. Englannin silloisen kuninkaan mukaan se nimitettiin Jamestowniksi. Mutta vaikeat olivat tämänkin siirtokunnan alkuajat. Kaupungin paikka oli epäterveellinen, suuri osa sen asukkaista kuoli tauteihin ja melkein kaikki sairastuivat, niin että toisin ajoin vain muutama mies oli pystyssä. Lisäksi siirtolaiset olivat keskenään riitaiset ja maanasukkaitten kanssa ilmisodassa, ja loppujen lopuksi heidän rakentamansa kaupungin alku paloi. Se rakennettiin uudelleen, mutta kolmen vuoden kuluessa ei saatu kuin puolensataa eekeriä maata raivatuksi ja ruokatavarat olivat vielä enimmäkseen tuotavat kotimaasta.

John Smith.

Siirtokunnan pelasti perikadosta John Smith-niminen sotilas-seikkailija, omituisimpia ja samalla kuuluisimpia miehiä, mitä Amerikka nuoruutensa ajalla näki itärannallaan vaikuttamassa. Kapteeni Smith oli taistellut monessa Euroopan maassa, ollut lukemattomissa vaaroissa, sotinut turkkilaisia vastaan ja ollut heidän orjanaan, päässyt pakenemaan ja lopulta liittynyt tähän siirtomaahankkeeseen, jossa hänen kykynsä vihdoin kävi niin välttämättömäksi, että viranomaistenkin täytyi häneen tyytyä, vaikka he merimatkalla olivat tahtoneet hänestä päästä nuoran ja raakapuun avulla sillä verukkeella, että hän muka juoni ja aikoi anastaa koko siirtokunnan omaksi valtakunnakseen. Pontevalla, ja kyvykkäällä johdollaan John Smith pelasti siirtokunnan. Hän pakotti laiskat työtä tekemään ja sai intiaanien kanssa aikaan siedettävät välit. Kaikkien muitten toimiensa ohella hän ennätti tehdä löytöretkiäkin.

James-joki, jonka rannalle joen niemeen kaupunki rakennettiin — paikka myöhemmin kokonaan hylättiin ja on vielä nytkin autiona — laskee Chesapeake-lahden suupuoleen. Smith lähti nousemaan tätä jokea kauemmaksi sisämaahan hankkiakseen ruokavaroja, joista siirtokunnassa tuon tuostakin oli surkea puute, sen jäsenet kun eivät olisi muuta kuin hakeneet kultaa ja herrastelleet. Luultavasti hän myös toivoi saavansa tietoja Tyynestä merestä, jonka intiaanit väittivät olevan aivan tämän joen latvoilla. Noustuaan pääjokea ja sen syrjäjokea niin kauas kuin meriveneellä pääsi, hän jatkoi matkaa kanooteilla. Mutta hän ei löytänyt Tyyntä merta, eikä isoja järviäkään, joita intiaanit lienevät tarkoittaneet. Sen sijaan metsäläiset ottivat hänet vangiksi venekuntineen, surmasivat muut ja olisivat hänetkin surmanneet, ellei pieni taskukompassi olisi hänen henkeään pelastanut. Vielä enemmän kuin kompassi intiaaneja myöhemmin kummastutti puhuva paperi, jonka hän lähetti Jamestowniin, saaden sieltä vastauksen.

Powhatan ja Pocahontas.

Lopulta Smith vietiin York-joelle Powhatan-nimisen suuren päällikön luo, joka otti hänet vastaan juhlallisessa heimokokouksessa, syötti ja juotti hänet kylläiseksi ja lopuksi käski laskea hänen päänsä laajalle kivelle ja parhaitten soturiensa nuijillaan murskata hänen kallonsa. Mutta Powhatanin lempitytär, kolmentoista-vuotias Pocahontas, joka jo ennen oli rukoillut vangille armoa, juoksi esiin ja laski päänsä vangin pään päälle. Tämä teko liikutti vanhan päällikön sydäntä ja hän säästi valkoisen miehen hengen. Kahden päivän perästä Powhatan päästi vankinsa palaamaan Jamestowniin sillä ehdolla, että hän sieltä lähettäisi lunnaiksi kaksi tykkiä ja jauhinkivet. Oppaille, jotka häntä sinne saattoivat, hän sitten osoitti tykit ja jauhinkivet ja käski ottamaan omansa, mutta nämä niitä mittailtuaan ja nosteltuaan tyytyivät pienempiin lahjoihin. Pocahontas tuli myöhemmin monta kertaa Jamestowniin, kunnes Smith matkusti Englantiin. Hänen lähdettyään siirtokunnan seuraava johtaja petollisesti vangitsi päälliköntyttären pelastaakseen siirtokunnan intiaanien hyökkäykseltä. Pocahontas kääntyi sitten kristinuskoon ja luullen Smithin kuolleen meni erään toisen valkoisen miehen kanssa naimisiin. Vihdoin hän matkusti Englantiin, jossa hänen hyvätyönsä Smithiä kohtaan oli herättänyt suurta myötätuntoa. Hänet otettiin hovissakin mitä suosiollisimmin vastaan, mutta hän ei päässyt tätä kaikkea kotimaahansa kertomaan, sillä paluumatkalla hän kuoli. Hänen vaiheensa ovat nuoren siirtokunnan romanttisimpia muistoja.

Chesapeake-lahti.

Kesäkuun alussa 1608 kapteeni Smith lähti varsinaiselle tutkimusretkelle, mukanaan neljätoista miestä. Avoimessa veneessä retkikunta ensin laski James-joen suuhun ja alkoi sitten kulkea Chesapeake-lahden länsirantaa pohjoiseen päin, tarkalleen kartoittaen joka niemen ja lahden ja poiketen tekemään alkuasukkaitten tuttavuutta. Toiset olivat rauhallisia, toiset sotaisia, mutta semmoisetkin, jotka retkikuntaa ampuivat, kapteeni Smith sai hyvin helposti leppymään, niin että he tulivatkin hänelle nahkojaan myymään. Monen seikkailun jälkeen retkikunta saapui komean Potomacin suuhun ja nousi sitä kauas sisämaahan, aina nykyisen Washingtonin ohi. Täällä retkeilijät joutuivat intiaaniväijytykseen, mutta Smith sai hyökkääjät rauhoittumaan, kun hän käski miestensä ampua veteen. Luotiräiske ja pyssynpamaukset herättivät villeissä suunnatonta ihmetystä, he lakkasivat nuoliaan tuiskuttamasta ja tulivat sen sijaan kauppaa tekemään. Eräästä paikasta löydettiin keltaista kivennäistä, jota luultiin kullaksi, ja sitten intiaanien osoitusten mukaan kokonainen vuori samaa metallia. Mutta näytteet, joita siitä otettiin, huomattiin myöhemmin arvottomiksi; metalli olikin antimonia. Eräässä paikassa saatiin Virrasta pistorausku, retkikunnan jäsenille tuntematon kala, joka evillään pisti Smithiä niin pahasti, että hän jo luuli kuolevansa; mutta vielä samana päivänä hän sentään tointui tuskistaan. Kaksikymmentä päivää matkalla oltuaan retkikunta palasi takaisin Jamestowniin. Mutta ei kulunut kuin kuukausi, ennenkuin Smith oli uudelleen liikkeellä.

Tällä kerralla hän kulki Potomacin suun ohi ja nousi Patapsco-jokeen, jonka rannalla asui sotainen ja mahtava massowomek-kansa. Häntä oli heistä varoitettu, ja kun suuri osa veneen miehistä oli sairaana, niin hän antoi sairaitten ruveta pitkäkseen veneen pohjalle ja nosti heidän hattunsa keppien nenään, jotta luku kuitenkin näyttäisi täydeltä. Mutta onneksi nämä intiaanit olivatkin rauhallisia, samoin kuin melkein kaikkikin, joita hän tapasi. Matka piti ohi nykyisen Baltimoren Susquehanna joen suulle saakka. Siellä asui susqusohannock-heimo, josta joki on nimensä saanut, ja Smith vakuuttaa, että kaikki olivat jättiläisiä, mittasi muutamia ja mainitsee numeroita, jotka ovat aivan mahdottomia. Tämä ihailtu sankari ja muutoin kaikin puolin oiva mies näyttää toisinaan valehdelleen kelpo lailla, vaikka hänestä ei hevin uskottaisi niin pahaa. Hän vakuutti, että muuan heimon jättiläisistä helposti olisi saattanut häpeään itse Gathin Goljatinkin. Nämä ihmiset muutoin olivat jotenkin yksinkertaisia ja pitivät valkoisia jumalallisena ilmestyksenä. He rupesivat heitä palvelemaan ja Smithin lähtiessä lahjoittivat hänelle ja hänen miehilleen mitä heillä vain parasta oli. He kertoivat, että kaukana tämän mahtavan joen latvoilla asui sangen sotainen kansa, jonka nimi oli mohawk, ja että se kävi sotaa koko maailmaa vastaan. Tämä oli ensimmäinen tieto, minkä englantilaiset saivat ylämaan mahtavista irokuoi-kansoista ja heidän liitostaan.

Paluumatka piti pitkin Chesapeake-lahden länsirannikkoa, ja samoin kuin menomatkalla tutkittiin siltäkin puolelta tarkkaan joka mutka ja niemi, paikkoja nimitettiin, ristejä pystytettiin, puitten runkoihin kairattiin reikiä ja näihin pantiin kirjoituksia, maa sanalla sanoen joka tavalla vallattiin. Rappahannock-jokeen noustaessa tavattiin intiaaneja, jotka olivat kuulleet Jamestownin valkoisista ja heidän teoistaan, eikä näillä intiaaneilla ollut vähääkään halua laskea maahansa niin vaarallisia vieraita. He kävivät kiivaasti Smithin ja hänen pienen joukkonsa kimppuun, ahdistaen heitä jousillaan ja keihäillään koko matkan heidän jokea palatessaan väljälle vedelle. Onneksi retkikunta oli massowomek-kansalta saanut kilpiä, joita Smith nyt pisti pystyyn veneen kummallekin laidalle, ja nämä pysäyttivät terävimmänkin nuolen. Loppumatkalla oli myrsky vähällä täyttää veneen. Smith laati matkastaan tarkan kartan, ja kaiken kaikkiaan tämä onnistunut, vähillä varoilla suoritettu retki oli tärkeä siirtokunnan vastaiselle kehitykselle ja englantilaisten valta-asemalle tällä rannikolla.

Kapteeni Smith valittiin sitten Jamestownin presidentiksi, kun muut eivät kyenneet siirtokuntaa pelastamaan. Hän koetti saada Powhatanilta viljaa siirtokunnalle, joka oli nälkään nääntymäisillään, mutta kun tämä ei onnistunut, niin hän kahdeksantoista miehen keralla meni erään toisen intiaanipäällikön kylään ja pakotti hänet, vaikka monen sadan sotilaan ympäröimänä, suostumaan viljaa myymään. Seuraavana vuonna saapui kotimaasta 500 uutta siirtolaista yhdeksässä laivassa, eivätkä nämä uudet tulokkaat välittäneet Smithistä, vaan alkoivat omin päin hallita ja vallita. Smith oli saanut aikaan siedettävät välit intiaanien kanssa, mutta vastatulleet alkoivat sortaa ja ryöstää heitä, ja seurauksena oli sota ja nälkä, kun intiaanit puolestaan lakkasivat tuomasta siirtokunnalle viljaa. Tapaturmaisesti — ruutisarvensa räjähdyksestä — Smith sitten joksikin aikaa menetti terveytensä ja liikuntokykynsä ja hänet lähetettiin kotia Englantiin. Seuraavana talvena Jamestownissa oli niin kova nälänhätä, että 490:stä hengestä ainoastaan 60 jäi kevääksi eloon.

Uusi Englanti.

Kapteeni Smith ei enää palannut Virginiaan. Räjähdyksestä syntyneen ruhjehaavan parannuttua hän matkusti Bermudas-saarille, kävi Länsi-Intiassa ja tutki sitten rannikkoa Virginiasta pohjoiseen päin, antaen sille nimeksi Uusi Englanti, joka sillä on näihin päiviin saakka säilynyt. Hän kalasti turskaa, osti intiaaneilta nahkoja ja kartoitti rannikkoa. Häneltä Henry Hudson sai kuulla, että Amerikka muka 40 leveysasteen kohdalta oli hyvin kapea (II, s. 459) ja että niiltä mailta ehkä löytyisi salmi merestä mereen, ja häitten ohjeitten johdolla Hudson löysi vuonomaisen Hudson-joen. Smith olisi mielellään perustanut tälle rannikolle siirtokuntia, se kun hänestä näytti Virginiaa kaikin puolin paremmalta, mutta varoja puuttui, eivätkä puritaanit sinne lähtiessään huolineet häntä retkikuntaansa johtamaan, vaikka hän tarjoutui, koska hän oli protestantti eikä puritaani. Loppuikänsä Smith vietti kotimaassaan ja kirjoitti monta teosta elämästään, Virginiasta ja Uudesta Englannista, julkaisi karttoja ja neuvoja siirtolaisille y.m. Eräs lontoolainen komppania, joka sai oikeudet hänen tutkimaansa rannikkoon, nimitti hänet »Uuden Englannin amiraaliksi». Kaiken kaikkiaan hän on Pohjois-Amerikan varhaisen raivauksen suosituimpia henkilöitä.

Virginian siirtokunta eli edelleenkin huonoja aikoja. Se sai maaherroja, jotka hallitsivat täydellisten tyrannien tavoin ja kohtelivat siirtolaisia niin huonosti, että näitä pakeni pois intiaanien turviin. Yksi maaherroista piti uudisasukkaita orjinaan ja otti itse kaikki tulot, mitä siirtokunnasta saatiin. Lisäksi nämä siirtolaiset olivat huonoja uudisraivaajia; heitä olisi paljoa enemmän huvittanut merellä rosvous ja maalla kullan etsiminen kuin kyntäminen ja kylväminen. Eräs sen ajan virginialainen sanoo heistä, että »ei muuta puhetta, ei muuta toivoa, ei muuta työtä kuin kaivaa kultaa, puhdistaa kultaa, takoa kultaa, laivata kultaa.» Siirtolaiset olivat suureksi osaksi semmoisia, jotka olivat kotimaassa joutuneet taloudellisesti rappiolle tai joita siellä pidettiin heittiöinä. Toiset oli irstas elämä siihen määrään heikontanut, etteivät he jaksaneet työtä tehdä, vaikka olisivat halunneetkin. Jamestownissa koetettiin sitten saada aikaan parempi järjestys suhdattoman ankaran lainsäädännön avulla, joka vähimmistäkin rikoksista sääti kuolemantuomion, kuten siitä, ettei käynyt sunnuntaisin kirkossa. Joka laiminlöi jokapäiväiset hartaudenharjoitukset, tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi kalereihin, j.n.e. Mutta seurauksena olikin, että kuri päin vastoin kävi vielä entistäkin huonommaksi, eikä kukaan viitsinyt tehdä työtä, kun menestymisestä ei ollut yksityiselle mitään hyötyä. Heitettiin keilaa Jamestownin kaduilla ja talot saivat lahota raunioiksi, ei kynnetty, ei kylvetty, ja ellei kotimaasta saapunut ajoissa ruokatavaroita, niin nähtiin nälkää ja sadoittain sorruttiin kuolemaan. Mutta siitä huolimatta komppania, joka oli tähän yritykseen ryhtynyt ja sitä kustansi, uupumatta pakisti maaherrojaan, että heidän piti löytää kultaa, taikka meritie Kiinaan, taikka saada aikaan jotain muuta, jotta Englannista, »tästä pienestä pohjoisesta maan kolkasta», ennen pitkää tulisi maailman rikkain maa ja sen kaupan keskusta. Mutta kauppiaat unohtivat, ettei Virginia ollut hyvin viljelty rikas sivistysmaa, kuten kaukainen Itä, taikkapa Keski-Amerikka, vaan että se oli erämaata. Kun siis nämä kauniit toiveet niin huonosti toteutuivat ja siirtokunta tuotti paljaita pettymyksiä, niin kaikki Virginian harrastus laimentui, ja loppujen lopuksi siirtokuntaa kohtasi kamala onnettomuus, punanahkat hyökkäsivät uudisasutuksien kimppuun ja ennättivät surmata 347 miestä ja naista, ennenkuin valkoiset sen verran tointuivat hämmästyksestään, että kykenivät asettumaan vastarintaan. Espanja aikoi näihin aikoihin ryhtyä Virginiaa tuhoamaan, koska se muka oli Espanjan aluetta, mutta luulot siirtokunnan tulevaisuudesta olivat Madridissa niin huonot, että päätettiin odottaa, kunnes se itsestään riutuisi ja jäisi autioksi.

Niinkään ei sentään käynyt. Virginia eli, vaikka kituuttaen, kunnes Englannin kruunu v. 1624 kumosi komppanian oikeudet ja otti siirtokunnan välittömän valtansa alaiseksi. Viisi vuotta sitä ennen oli kuitenkin Jamestownin porvaristo laatinut itselleen itsehallinnon, ja tämä itsehallinto, josta sitten tuli Englannin koko siirtomaajärjestelmän vankka perustus, jäi voimaan senkin jälkeen, kun kruunu oli ottanut siirtokunnan hoitoonsa. Ja siitä syystä, että ensimmäinen merentakainen brittiläinen parlamentti perustettiin Jamestowniin, englantilaiset ja amerikkalaiset vielä tänä päivänä kunnioittaen katselevat tämän vähäpätöisen ja kovaonnisen siirtokunnan raunioita.

Puritaanit.

Uskonpuhdistus tapahtui Englannissa jotenkin rauhallisesti, enemmän vallanpitäjäin kuin kansan toimesta, mutta siitäpä syystä se seisahtuikin puoliväliin ja synnytti anglikanisen valtiokirkon, joka ei ole katolinen, mutta ei protestanttinenkaan. Kansan keskuudesta nousi kuitenkin liike, joka vaati uskonpuhdistuksen jatkamista kalviniseen ankaraan henkeen, ja tätä liikettä ruvettiin sanomaan »puritaanisuudeksi». Elisabeth kuningatar ei puritaanisuutta suvainnut, koska hänen mielestään maa ennen kaikkea tarvitsi sisällistä rauhaa, voidakseen pitää puoliaan ulkonaisia vihollisiaan vastaan. Mutta liike kasvoi siitä huolimatta, ja kuta enemmän siveettömyys ja vallattomuus pääsivät valtaan Elisabethin seuraajain aikana, sitä enemmän puritaanisuus vahvistui. Hallitus alkoi sitä vainota ja jyrkimpäin puritaanien täytyi paeta mannermaalle, varsinkin Hollantiin, voidakseen rauhassa harjoittaa uskontoaan. Niitten kesken, jotka näin joutuivat pois vieraalle maalle, heräsi ajatus, että olisi perustettava Uuteen maailmaan puritaanisia siirtokuntia, joissa heidän uskonnollaan olisi täysi vapaus. Päätettiin valita niitten paikaksi Uusi Englanti. V. 1620 sai n.s. Plymouth-komppania Englannin hallitukselta tämän rannikon oikeudet, ja näissä oikeuksissa uskonto nimenomaan jätettiin mainitsematta.

Plymouth.

Elokuussa 1620 lähti osa Hollantiin paenneista matkaan, osa jäi Leydeniin toimittamaan Vanhasta maailmasta apua. Lähtijöitä oli kaikkiaan 120 henkeä, miestä, naista ja lasta. Plymouthissa Englannissa heitä odotti kaksi pientä laivaa, »Mayflower» ja »Speedwell», mutta jälkimmäinen oli niin huono, että se oli hylättävä, ja kaikki sullottiin »Mayfloweriin». Vasta joulukuun puolivälissä tämä pieni alus hurskaine siirtolaisineen pääsi meren poikki. Käytyään Kap Codin luona maissa se jatkoi matkaa erääseen lahteen, jota jo ennakolta nimitettiin Plymouth-lahdeksi. Paikka on Kap Codin kohdalla mannermaalla. Näistä »pyhiinvaeltaja-isistä» Pohjois-Amerikan asutus sai ensimmäisen vankan perustuksensa.

Oli jo talvi, huoneita ei ollut minkäänlaisia, ja rakennustarpeista oli puute. Ravinto oli kehnoa ja sitä oli niukasti. Metsästää ei voitu vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, kalan pyytämiseksi ei ollut pyyntineuvoja. Vilu ja taudit tekivät tuhojaan, ja puolet tulokkaista talven kuluessa kuolivat. Yhteen aikaan ei ollut kuin seitsemän tervettä koko joukossa. Mutta puritaanit olivat toisenlaisia miehiä kuin ne rappeutuneet onnenonkijat, jotka olivat lähteneet Virginiaan muka rikastumaan. Heidän luottamuksensa Jumalaan oli järkähtymätön kuin kallio, se varjeli heitä yli kovan ajan, ja keskisäätyläisen käytännöllisyys auttoi heitä saamaan pystyyn asumukset ja raivaamaan viljelykset. Mutta ei kesälläkään elämä paljoa parantunut, eikä vielä moneen aikaan. He eivät kolmen vuoden kuluttua vielä »illalla tienneet, mistä saada seuraavana aamuna suupalan».

Mutta vihdoin saapui apua ja uusia siirtolaisia. Aikomuksena oli ensin perustaa kommunistinen seurakunta, mutta pian tämä huomattiin mahdottomaksi, sillä puritaanienkin joukossa oli semmoisia, jotka olisivat mielellään eläneet toisten työstä. Puolentoista vuosikymmenen kuluttua hyväksyttiin yksityisomaisuus. Siirtolaiset oppivat punanahkoilta maissin viljelyksen. He toivat Euroopasta sarvikarjaa. Alkuasukkaitten kanssa tehtiin kauppaa, heiltä ostettiin viljaa ja turkiksia. Heidän kanssaan elettiin sovussa, samoin kuin hollantilaistenkin kanssa, jotka olivat vähän etelämmäksi, Hudsonin suuhun, perustaneet siirtokunnan. Puritaanit menivät aikaisin naimisiin ja heillä oli suuret perheet. Kuolevaisuus oli suuri lasten keskuudessa, kun puutetta oli niin paljon. Kova olemassaolon taistelu karkaisi puritaanisiirtokuntien asukkaat, karsien heikot pois; heistä tuli sitkeän, tarmokkaan jenkin esi-isät. Eivätkä he edes huolineet joukkoonsa huonoja aineksia. »Kavaljeerit» yleensä eivät heidän sekaansa pyrkineetkään, vaan lähtivät Virginiaan, jossa elämä oli iloisempaa ja toimeentulo orjain työtä tehdessä huokeampaa; ja muista siirtolaisista, joita pyrki maihin Plymouth-lahdcssa, valittiin vain parhaat, muut pakotettiin matkaa jatkamaan. Plymouthissa ylläpidettiin mitä kovinta kuria, varsinkin kirkkokuria. Alussa oli aikomuksena, että kaikki pysyisivät yhdessä kaupungissa, jotta uskon puhtautta ja sen noudattamista voitaisiin paremmin valvoa, mutta siirtokunnan kasvaessa tämä kävi mahdottomaksi, ja syntyi pari muutakin puritaanikaupunkia läheisyyteen. Toisina vuosina tuli puolentoistakin tuhatta uutta siirtolaista, ja niin sai Massachusetts vankan väestökantansa.

Boston.

V. 1630 perustettiin Boston, josta pian edullisen asemansa ja oivan satamansa vuoksi tuli kaikkein puritaanisiirtokuntien keskusta. Vaikka Bostonissakin alkuvuodet olivat kovat, ennenkuin saatiin kunnollisia asumuksia, oli se kuitenkin muutaman vuoden kuluttua koko tämän rannikon suurin paikka.

Rhode Island.

Muuan puritaani, joka opetti suvaitsevampia uskonnollisia käsityksiä ja joka siitä syystä oli karkotettu vanhemmista siirtokunnista, perusti Narragansett-lahteen Rhode Islandin siirtokunnan. Hänellä oli vain viisi miestä mukanaan, kun hän sinne lähti intiaanikanootissa, mutta siitä huolimatta siirtokunta pääsi hyvään alkuun. Ja ensimmäisestä vähäpätöisestä alusta on kasvanut nykyinen Providencen kaupunki.

Connecticut.

Puritaanit ennättivät vähää ennen hollantilaisia valtaamaan Connecticut-joen viljavat rannat ja sinne he v. 1635 perustivat siirtokunnan, josta niinikään kasvoi valtio. Se sai Bostonista ensimmäiset asukkaansa. Punanahkat olivat vihamielisiä, mutta heidät voitettiin. Kolme kaupunkia perustettiin, muun muassa pääkaupunki Hartford.

Puritaanisiirtokuntien nopeata vaurastumista parhaiten todistaa se, että niistä niin lyhyessä ajassa perustettiin uusia asutuskeskuksia. Ne olivat alussa tasavaltoja, eivätkä tunnustaneet kotimaan hallituksen esivaltaa. Voidakseen paremmin torjua ulkonaiset vaarat, ranskalaisten uhkan Canadasta, hollantilaisten Hudsonin suulta, ne etupäässä turvautuivat omiin voimiinsa. V. 1638 Massachusetts ehdotti liittokuntaa, ja kuusi vuotta myöhemmin se perustettiin »Uuden Englannin yhdistyneitten siirtokuntien» nimellä. Uuden siirtokuntaliiton perussäännöissä mainittiin tuskin mitään emämaasta, jonka hallitus varmaankin olisi ryhtynyt sen liian suurta itsenäisyyttä rajoittamaan, elleivät Englannissa samaan aikaan olisi raivonneet sisälliset vainot, jotka vihdoin päättyivät puritaanisuuden täydelliseen voittoon. Uuden Englannin siirtokunnat saivat siis alkuaikansa aivan itsenäisesti kehittää hallintoaan ja lainsäädäntöään, ja tämä vaikutti ratkaisevasti ei ainoastaan niitten, vaan koko Pohjois-Amerikan tulevaisuuteen. Uudessa Englannissa laskettiin Yhdysvaltain perustus.

Kun puritaanit pääsivät Englannissa valtaan ja Oliver Cromwell voimakkaalla kädellä ryhtyi maansa asioita ohjaamaan, niin Uuden Englannin siirtokunnat luonnollisesti saivat kotimaan hallitukselta täyden kannatuksen ja saattoivat vahvistua rauhassa niiden yhdentoista vuoden ajan, joina Cromwell hallitsi. Mutta juuri sama aika myös vahvisti eteläisempiä, n.s. kavaljeerisiirtokuntia. Kotimaasta karkoitettiin paljon ylhäistä väkeä, ja suuri osa näistä karkoitetuista muutti Virginiaan ja kiintyi pakolliseen kotiinsa, niin etteivät he vastavallankumouksen tultua enää palanneetkaan.

Virginia.

Uuden Englannin puritaanisten siirtokuntien pyrkiessä täydelliseen itsenäisyyteen Virginiassa sitä vastoin mieluummin oltiin kruunun hallinnon kuin komppaniain alaisina. V. 1644 intiaanit kävivät siirtokunnan kimppuun ja neljättä sataa valkoista sai sodassa surmansa; mutta kun ensi yllätys oli kestetty, saatiin kapina helposti kukistetuksi. Muutoin elettiin punanahkain kanssa yleensä rauhassa. Virginiassa noudatettiin sitä periaatetta, että heidän asioihinsa oli niin vähän sekaannuttava kuin suinkin, ja käännytystyötä pidettiin epäkäytännöllisenä. Virginian pääelinkeino oli tupakan viljelys, joka siihen määrään oli siirtokunnan talouden perustuksena, että yhteen aikaan tupakka kävi rahanakin. Siirtokunta kasvoi kasvamistaan James-virtaa ylöspäin, ja kuta enemmän se kasvoi, sitä enemmän siinä kehittyi luokkaerotus. Kotimaasta alettiin pian tuoda rikoksentekijöitä ja vararikkoisia, mutta puritaanien siellä valtaan päästessä alkoi myös saapua paljon kuningasmielisiä ylimyksiä, joilla oli varoja hankkia itselleen suuria tiluksia ja pitää orjia. Virginialaiset olivat niin kuningasmielisiä, että he aikoivat nousta Cromwellia vastaan. Mutta kun Oliver Cromwell viipymättä lähetti sinne sotalaivoja, niin kavaljeerisiirtokunnan täytyi alistua. Puritaanihallitusta pakoon saapuivat Virginiaan muun muassa Westmorelandin Washingtonit, joitten suvusta polveutui Yhdysvaltain vapaudentaistelun etevä johtaja.

Maryland.

Potomac-joen pohjoispuolelle perustettiin siirtokunta, joka perinpohjin erosi sekä puritaanisiirtokunnista että kavaljeerien Virginiastakin. Maryland, jonka perustamisvuosi on 1632, rakennettiin uskonnollisen suvaitsevaisuuden pohjalle. »Älköön ketään Jeesukseen Kristukseen uskovaista henkilöä tässä maakunnassa millään tavalla häirittäkö, vainottako taikka vahinkoon saatettako hänen uskontonsa vuoksi, olipa hän mies taikka nainen, älköönkä estettäkö häntä uskontoaan vapaasti harjoittamasta.» Se oli suvaitsevaisuutta, joka seitsemännellätoista vuosisadalla oli harvinainen ilmiö. Siitä siirtokunnan oli kiittäminen perustajaansa, lordi Baltimorea, joka kotimaassaan oli menettänyt valtiollisen asemansa sen vuoksi, että oli kääntynyt katolinuskoön. Hän oli ensinnä koettanut asuttaa New Foundlandia, mutta huonolla menestyksellä, ja saapui nyt ehtoisemmille rannoille.

Marylandin ensimmäinen keskusta perustettiin Potomacin pohjoiselle rannalle. Maa oli erinomaisen viljavaa, ja kun suuri osa siirtolaisista oli maalaisväkeä, menestyi raivaus niin mainiosti, että Maryland jo toisena vuotena möi viljaa Uuteen Englantiin. Punanahkain kanssa enimmäkseen oltiin hyvissä väleissä ja siirtokunta voimistui kaikin puolin. Virginian kanssa syntyneen rajariidan, jonka vuoksi jo taisteltiinkin, kruunu ratkaisi Marylandin eduksi.

Bermudat.

Virginiasta käsin asutettiin Bermuda-saaret, jotka espanjalainen Juan Bermudez oli v. 1511 löytänyt, mutta jotka olivat jääneet edelleenkin autioiksi. V. 1609 eräs englantilainen laivasto kärsi niitten luona haaksirikon, ja laivaston komentaja mieltyi saariin siihen määrään, että hän päätti muuttaa sinne. Muodostettiin sitä varten erityinen komppania, saarelle rakennettiin linna ja tupakkaa, perunoita ja muita viljelyskasveja istutettiin. Siirtolaisia saapui sadoittain, mutta ne olivat levotonta väkeä, ja siirtokunnassa elettiin sen vuoksi ainaisissa riidoissa. Maaherra ja pappi varsinkaan eivät tahtoneet sopia. Pappi moitti kirkossa seurakuntalaisiaan siitä, että he Herran huoneessa naisia katselivat, ja maaherra kesken saarnan sanoi: »Ja miksikä ei, eivätkö ne sitten ole Jumalan luomia?» Mutta kun päästiin näistä ensi vaikeuksista, alkoi siirtokunta oivallisesti menestyä. Englannissa Bermudat olivat suuressa suosiossa ja tuon tuostakin runoilijat niitä muistelivat. Saaristo on siitä pitäen kuulunut Englannille.

Uudet Alamaat.

V. 1609 Henry Hudson Hollannin palvelukseen siirryttyään tutki joen, joka on hänestä nimensä saanut (II, s. 459), nimitti maan Uudeksi Hollanniksi ja kehoitti isännistöään ryhtymään toimiin seudun asuttamiseksi, koska se oli kaikin puolin mitä parasta maata ja soveliasta kaupan käymiseen. Kenraalistaatit antoivat eräälle komppanialle neljän vuoden monopolin ja kauppiaita liittyi nopeasti yhteen tätä oikeutta käyttämään. 1614 luultavasti perustettiin ensimmäinen linna Manhattan-saarelle ja seuraavana vuonna Albanyyn kauppa-asema. Jo v. 1612 oli rakennettu muutamia yksinkertaisia hökkeleitä sille paikalle, jossa nyt kohoo New York pilvenpiirtäjineen. Paikka sai vaativaisen nimen: Uusi Amsterdam. Kun hollantilainen Länsi-Intian komppania v. 1621 perustettiin ja sai suunnattomat kauppaoikeutensa sekä Afrikan että kaikilla Amerikankin rannoilla, niin hollantilaisten toimet näilläkin kulmilla saivat uutta sysäystä ja asemia perustettiin Delawareen, New Jerseyhin, Connecticutiin ja kaikkialle New Yorkin seuduille. Mutta nämä olivat kaikki kaupan käymistä varten. Komppania ei välittänyt maanviljelyssiirtokunnista, koska ne eivät antaneet jako-osinkoja, jotka olivat sille pääasiana.

Vähitellen alettiin kuitenkin lähettää siirtolaisiakin, varsinkin semmoista väkeä, joka tavalla taikka toisella oli tullut vainon, varsinkin uskonnollisen vainon alaiseksi, ja Uusissa Alamaissa, joksi nimi muutettiin, julistettiin täydellinen uskonvapaus. Nyt oli aikomus tehdä maasta suuri maanviljelysmaa, joka tulevaisuudessa kovina aikoina olisi emämaan turvana. Mutta kuta enemmän tämä siirtokunta laajeni ja kuta enemmän kahden puolen Uuden Englannin, Virginian ja Marylandin englantilaisten raivaukset kasvoivat, sitä ahtaammaksi alkoi tällä rannikolla käydä, ja lopulta syntyi yhteentörmäys. Hollantilaiset jo olivat asevoimin kukistaneet Delawareen perustetun ruotsalais-suomalaisen siirtokunnan, ennenkuin heidän oma vuoronsa tuli.

Tyytymättöminä komppanian virkavaltaiseen hallitukseen Uuden Amsterdamin porvaristo ilman vastarintaa antautui, kun heidän maansa Uudesta Englannista käsin valloitettiin. Hollantilaiset olivat jo ensi ajoista saakka eläneet puritaanien kanssa hyvissä väleissä. Näin joutui nykyisten Yhdysvaltain koko itärannikko Floridaa myöten v. 1664 Englannille. Hollantilaisella Länsi-Intian komppanialla ei ollut halua alkaa Uusien Alamaitten vuoksi sotaa, se kun pelkäsi suuria rahatappioita moisesta yhteentörmäyksestä, koska siitä olisi seurannut sota Englantiakin vastaan.

V:n 1676 intiaanisota.

Kuningasvallan päästyä Englannissa uudelleen voimaan Uuden Englannin siirtokunnat alkoivat pelätä, että niiden itsenäisyyttä alettaisiin supistaa. Yrityksiä ei puuttunutkaan, mutta vasta myöhemmin siirtokunnat joutuivat toden teolla ahtaalle kotimaan puolelta. Suurempi vaara niitä uhkasi intiaanien puolelta, joitten kanssa oli eletty niin kauan rauhassa, että yleinen turvallisuuden tunne ja sen mukana huolettomuus oli päässyt valtaan. Lait, jotka kielsivät myymästä punanahkoille ampuma-aseita, olivat joutuneet unohdukseen. Uudisasutuksia oli syntynyt jo melko kauas metsiinkin. Jonkun verran intiaaneja oli kääntynyt kristinuskoon, kauppa oli vilkasta ja siitä hyötyivät sekä valkoiset että'punanahkat. Puritaanit saattoivat hyvällä omallatunnolla kehua, että he olivat kohdelleet intiaaneja paremmin kuin sekä virginialaiset että ranskalaiset, eivätkä he olleet usein käyneetkään heidän kanssaan sotaa. Heillä ei sen vuoksi mielestään ollut syytä pelätä hyökkäystä. Mutta punanahkoilla oli todenteolla hyvinkin hyvät syyt olla huolissaan. Vuosi vuodelta lisääntyi valkoisten luku. Vuosi vuodelta punaisen kansan luku väheni. Heitä oli jo vähemmän kuin valkoisia. Siirtokuntien levittäessä aluettaan punanahkain täytyi peräytyä. Toiset heimot olivat antaneet houkutella itsensä koko maansa myymiseen. Vähitellen heille selvisi niiden etujen mitättömyys, joita he olivat korvaukseksi saaneet, niistä kun parhaat, -uskonto ja opetus, ehkä olivat heistä suorastaan vahingolliset.

Intiaanit alkoivat käsittää, että heitä odotti säälimätön, vaikka rauhallinen sukupuuttoon hävitys, eikä ole ihme, että he sen huomatessaan päättivät koettaa, eivätkö he voisi rotuaan pelastaa. Syksyllä v. 1675 he äkkiarvaamatta hyökkäsivät Uuden Englannin kimppuun. Vaikka sotaa kesti vain vuoden, oli se kuitenkin siirtokunnille verenvuodatuksen ja hirmujensa vuoksi kamalaa ahdistuksen aikaa. Intiaanit rääkkäsivät ja kiduttivat jokaista valkoista, joka heidän käsiinsä joutui. Hetken vaara näytti musertavalta. Mutta kun valkoiset olivat tointuneet hämmästyksestään ja saaneet sodankäyntinsä järjestetyksi, oli intiaanien mahdoton heitä vastustaa. Punanahkat karkoitettiin siirtokunnista ja sitten alkoi takaa-ajo metsästä metsään, kunnes intiaanit lopulta pakenivat rämeihin ja Soihin, joille valkoisten oli vaikea joukolla heitä seurata. »Me taistelemme vaikka kaksikymmentä vuotta», lausui eräs päälliköistä. »Teillä on talot, aitat ja viljaa, meillä taas ei ole mitään menetettävää.» Mutta intiaanien taistelu oli toivoton, etenkin kun he olivat keskenään eripuraisia. Toiset taistelivat valkoisten puolella omia maanmiehiään vastaan. Kun vihdoin sota päättyi, oli se iskenyt siirtokuntiin sangen syvät haavat. Uusi Englanti ei enää ollut sama kukoistava maa kuin ennen soraa. Massachusettsissa oli kokonaisia kyliä hävitetty, Mainen ja pohjoisen rajamaan pienet kaupungit ja kylät olivat kaikki raunioina. Ei ollut koko maassa monta perhettä, joka ei olisi menettänyt isää, poikaa taikka muuta omaista sodassa, ja monessa kodissa oli äiti ja turvattomat lapset murhattu miesten poissa ollessa. Mutta kun intiaanien vastarinta vihdoin oli murrettu, niin saatettiinkin sitten olla varmoja, ettei heidän puoleltaan enää tarvinnut samanlaista yllätystä pelätä.

James II:n aikana koetti Englannin hallitus saattaa anglikanisen kirkon voimaan puritaanisiirtokunnissakin. Tosin niitten joksikin aikaa täytyi alistua, mutta heti ensi tilassa ne taas loivat yltään tämän vihatun ikeen ja palauttivat olonsa ennalleen. Mutta vielä suurempi vaara kuin Stuartien uskonnollinen sortovalta oli se taloudellinen sorto, jota Englannin parlamentti Stuartien kukistuttua alkoi harjoittaa, saadakseen siirtomaista enemmän hyötyä. Tämä tuotti niille paljon suurempaa ja pysyväisempää vahinkoa ja lopulta teki olot sietämättömiksi. Kotimaan kasvava teollisuus tarvitsi uusia markkinoita ja sitä varten emämaa kaikin tavoin rajoitti amerikkalaisten siirtokuntien kauppaa, pakottaakseen ne ostamaan kotimaasta. Tästä syntyneet rettelöt lopulta johtivat vapaussotaan ja Amerikan Yhdysvaltain muodostamiseen.

Cameronilaiset.

Vielä ei ollut uskonnollisen suvaitsemattomuuden aika Euroopassa ohi, vaikka suuret uskonsodat olivat päättyneet. Protestantteja ei tietenkään enää vainottu niissä maissa, joissa uskonpuhdistus oli voittanut, mutta lahkolaisia vainottiin protestanttisissakin maissa. Skotlannissa syntyi cameronilaisten lahko. Cameronilaiset muun muassa kieltäytyivät tekemästä kuninkaalle uskollisuuden valaa, koska hän ei tunnustanut sitä uskontoa, joka heidän mielestään oli ainoa oikea. Siitäpä syystä heitä esivalta kahta katkerammin ahdisti. Heitä kidutettiin ja teloitettiin, missä vain kiinni saatiin. Lopulta he päättivät muuttaa Amerikkaan ja New Jerseyssä he saivat kodin. Maa oli heistä kuin »Kaanaa maan päällä», ja koska he olivat vaatimatonta ja uutteraa väkeä, niin siirtokunta menesty! mitä parhaiten.

Kveekarit.

Suurempi ja voimallisempi oli »kveekarien» eli »ystävien seuran» lahkokunta, jonka oppi enemmän tarkoitti kristillistä elämää kuin varsinaisia opinkappaleita. Kveekarit joutuivat viranomaisten vihoihin varsinkin siitä syystä, että he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja valanteosta. Yleisön vihan ja pilkan he saivat osakseen liikkeensä alkuaikoina ilmautuneiden monenlaisten liioitteluittensa takia. Mutta näistä liioitteluista huolimatta kveekarit kaikista uskonsuunnista suurimmassa määrässä elämässään toteuttivat suvaitsevaisuuden hyveen ja Kristuksen opin.

Ainaisen vainon alaisina kotimaassaan ollen he alkoivat muuttaa Amerikkaan, mutta siellä heitä kohtaan oltiin vielä suvaitsemattomampia. Massachusettsissa kveekareita syytettiin harhaopista, ruoskittiin, leikattiin korvat, poltettiin kieli, ja kun eivät nämä pakkokeinot auttaneet, vaan sinne saapui yhä enemmän kveekareita, niin neljä peloitukseksi hirtettiin. Paljoa parempi ei heidän kohtalonsa ollut muissakaan maakunnissa ja sen vuoksi he lopulta päättivät perustaa oman siirtokunnan. Aluksi saatiin maata New Jerseyn länsiosista ja sinne perustettu siirtokunta menestyikin hyvin. Mutta alue oli liian ahdas ja sen vuoksi William Penn, Jamaican valloittajan, amiraali Pennin poika, joka oli Foxin oppiin liittynyt, hovivaikutuksiaan hyväkseen käyttäen hankki lahkokuntansa tyyssijaksi sen maan, joka oli Delaware-lahden länsipuolella ja jolle Englannin hallitus hänen muistokseen antoi nimeksi »Pennsylvania».

Alueella asui ennestään joku verta ruotsalaisia, suomalaisia ja hollantilaisia, joista osa sai vaihtamalla muualta maita. Penn oli säätänyt, että punanahkain kanssa oli ylläpidettävä mitä parasta ystävyyttä, ja tämä ystävyys vahvistettiin juhlallisessa kokouksessa ison tammen juurella. Punanahkat ihastuivat niin suuresti siihen ystävyyteen, jonka Penn heille lupasi ja jota sitten kauan käytännössä toteutettiinkin, että he kokouksessa sanoivat: »Me elämme William Pennin ja hänen lastensa kanssa rakkaudessa, niin kauan kuin kuu ja aurinko kestävät.»

Penn perusti paikalle kaupungin, joka tämän veljeytymisen muistoksi sai nimen »Philadelphia», s.o. »veljesrakkaus». Se suunniteltiin alun pitäen avaraksi, levein kaduin ja puutarhoin, suorakulmaisin kortterein. Paikka oli erinomaisen edullinen, kulkureitit, kauppaedellytykset oivalliset ja takamaa Amerikan rikkaimpia kivennäistuotteista — vaikkeivät perustajat sitä tienneet — ja nuori kaupunki menestyi niin hyvin, että siitä pian tuli Amerikan rannikon kaikkein etevin. Alussa vuotta 1683 käytiin ensimmäiset kadut, ja jo parin vuoden kuluttua kaupungissa oli kuusisataa taloa, koulu ja kirjapaino. Siihen keräytyi paljon vainottuja ulkomaalaislakin Euroopan kaikista maista. Ruotsalaisia — ja arvatenkin suomalaisiakin — uudisasukkaita oli siksi paljon, että heille määrättiin erikoinen kaupunginosa, samoin kuin saksalaisillekin. Vieraita aineksia tulvasi maakuntaan niin runsaasti, että ne lopulta melkein pimittivät sen kveekariluonteen, ja William Penniä itseäänkin, hänen elämänsä lopulla käydessään perustamaansa siirtokuntaa katsomassa, kohdeltiin kiittämättömyydellä, vaikka siirtokunnan olemisestaan oli kiittäminen hänen tointaan ja rahallisia uhrauksiaan. Valta tosin oli kveekarien käsissä, mutta näiden täytyi sovittaa oppiaan olojen mukaan, esim. suostua sodankäyntiin ranskalaisten uhatessa riistää heiltä koko takamaan. Ennen kuolemaansa Penn möi siirtokuntansa Englannin kruunulle ja sai siitä 280,000 puntaa, aikaan nähden siis erinomaisen suuren summan.

Carolinat ja Georgia.

Samaan aikaan kuin Pennsylvania muodostui Virginian eteläpuolelle kaksi uutta maakuntaa, molemmat Carolinat, jotka saivat jo Kaarle I:n aikaan nimensä, vaikka rannikko silloin jäikin asuttamatta. Niitten asuttamisoikeus annettiin hovilaisille, ja niihin piti sisältyä kaiken maan Atlantin merestä mannermaan poikki Tyynen meren rannoille saakka.

Pohjois-Carolinaan asettui jotenkin kirjava väestö — joukkoon kveekareita, joita Fox itse kävi katsomassa, maitse matkustaen ja pahamaineisen »Dismal swamp»-nimisen kypressi- ja ketrisuon poikki kulkien. Vaikka maakunta oli harvaan asuttua, säilyi se jotenkin hyvin intiaaneilta. Ei ollut kaupunkeja, ei paljon kirkkojakaan, kouluista puhumattakaan. Paremmin suunniteltu oli Etelä-Carolinan asutus ja sinne syntyi useita kaupunkeja, muun muassa Charleston. Virginia oli vaurastunut tupakan viljelyksestä, molempien Carolinain päätuotteeksi tuli pumpuli. Samoin kuin Virginiassa ja Marylandissa perustui niidenkin maatalous neekeriorjiin. Kun neekerejä ei saatu, niin Etelä-Carolinassa ryöstettiin orjiksi intiaaneja, ja siitä syntyi montakin tuimaa sotaa, joissa satoja valkoisia sai surmansa. Turhaan siirtokuntien englantilaiset isännät koettivat estää tätä häpeällistä ihmisryöstöä.

Etelä-Carolinan eteläpuolelle syntyi Georgia, jonka perustamisvuosi kuitenkin on puolen vuosisataa myöhempi (1732). Georgian aikaisimmat vaiheet ovat merkilliset kahden ihmisystävällisen englantilaisen vaikutuksesta. Toinen oli James Oglethorpe, joka oli elämäntehtäväkseen ottanut vankilaolojen silloisen kurjan tilan parantamisen, toinen uskonlahkon perustaja Wesley. Heidän toimestaan siirtokuntaan tuli paljon kunnollista väkeä, mutta lopulta olot pakottivat Georgiankin siirtolaiset orjia pitämään, ja niin siitäkin tuli neekerimaa, vaikka Oglethorpe ponnisti kaikki voimansa sen estämiseksi. Orjalaivat alkoivat säännöllisesti saapua siirtokunnan pääkaupunkiin Savannahiin.

Näistä Atlantin meren rannalle perustetuista siirtokunnista tulivat vähitellen maan sisäosat tunnetuiksi, vaikkeivät likimainkaan niin nopeaan eivätkä niin laajalti, kuin Canadasta käsin. Intiaanien vihamielisyys oli enimmäkseen sangen suurena esteenä ja vielä suurempana hyvien vesiväylien puute. Kauppiaat tosin jo varhain kulkivat intiaanipolkuja Alleghanyn poikki, mutta kauan kului, ennenkuin rohkeimmat uudisasukkaat uskalsivat seurata heidän jälkiään. Ranskalaiset saattoivat siten Canadasta käsin kokonaan kiertää englantilaiset siirtokunnat ja anastaa niiden takamaat.

Uuden Ruotsin siirtokunta.

[Tämän luvun on kirjoittanut maisteri Akseli Rauanheimo.]

Siihen Amerikan jakoon, johon Espanja. Portugali, Ranska, Englanti ja Alamaat olivat kukin tahoillaan ryhtyneet ja josta oli jo suuriakin rikkauksia koottu, kävi 1600-luvun alulla osalliseksi myös Ruotsi, joka Kustaa II Adolfin aikana oli noussut suurvallan asemaan. Tähän hankkeeseen sitä houkuttelivat etupäässä hollantilaiset liikemiehet, joille ei toiminta oman kansansa keskuudessa riittänyt.

Ensimmäisen sysäyksen asialle antoi William Usselinx, joka oli perustanut tärkeän ja vaikutusvaltaisen Alamaitten Länsi-Intian Komppanian. Jouduttuaan tämän yhtiön toimista syrjään sysätyksi ja pettyneenä toiveissaan hän v. 1623 lähti isänmaastaan aikoen Danzigiin. Matkalla hän pysähtyi Köpenhaminassa, missä Tanskan kuningas pyysi häntä palvelukseensa. Ennenkuin hän antoi ratkaisevan vastauksen, matkusti hän Ruotsiin. Siellä hän sai tavata nuoren Kustaa II Adolfin, jonka sotaretket Puolassa olivat herättäneet maailman ihastusta. Usselinx esitti kuninkaalle laajasti suunnitelmansa, josta Ruotsi voisi saada suurta hyötyä. Kuningas innostui tuumaan ja antoi miehelle täyden toimivallan asiansa ajamiseksi.

Niihin aikoihin oli paljon hollantilaisia Ruotsin palveluksessa ja monet heistä olivat nousseet vaikuttavaan asemaan. Usselinx suunnitteli suurta kauppayhtiötä, joka kävisi kauppaa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Magellanican kanssa. Perustuskirja laadittiin ja osakkeita alettiin myydä. Niihin aikoihin Ruotsi oli kuitenkin vielä verrattain köyhä. Asiakin oli outo, joten osakkeiden merkitseminen sujui hitaasti. Kuningas itse merkitsi asian auttamiseksi ja innostuksen herättämiseksi 450,000 taalerin arvosta. Usselinx kiersi asiasta puhumassa valtakunnan eri osissa, myöskin Suomen kaupungeissa, joista karttui 25,000 taaleria.

Näissä puuhissa kului useita vuosia. Yhtiö alkoi jo toimintansa, vaikkakin se alussa suunnattiin pienempiin yrityksiin (perustettiin köysitehdas ja laivaveistämö). Merkityt osakemaksut karttuivat hyvin hitaasti. Kuninkaankin osuus jäi suureksi osaksi suorittamatta. Toiset asiat kiinnittivät nuoren hallitsijan mieltä. Usselinx alkoi tulla kärsimättömäksi. Hänen pääpyrintönsä oli ohjata kaupankäynti Amerikkaan. V. 1628 ilmoitettiin vihdoin erään laivan olevan valmiina lähtemään löytö- ja kaupparetkelle. Lähtikö se laiva liikkeelle ja saapuiko se Amerikkaan, ei ole varmasti tiedossa. Nykyään ovat enimmät tutkijat sitä mieltä, että laivan lähettäminen jäi sikseen. Pian sen jälkeen matkusti Usselinx pois Ruotsista, ja ensimmäinen yritys siirtokunnan perustamiseksi raukesi.

Kauppayhtiö jatkoi hiukan uudelleen muodostettuna toimintaansa. Se ei kuitenkaan voinut suurempaa saada aikaan eikä päässyt ollenkaan Amerikan kauppaan käsiksi. Ruotsin kaikki harrastukset keskittyivät 30-vuotiseen sotaan, joka kuninkaan kaaduttua monesti kääntyi Ruotsille sangen vaikeaksi.

Hankkeet saivat kuitenkin voimakasta tukea pystyviltä hollantilaisilta liikemiehiltä. Rikas Samuel Blommert piti yllä Ruotsin siirtokunta-ajatusta. Käytännölliseksi toimeenpanijaksi tuli Peter Minuit, joka oli jo luonut itselleen pysyvän nimen Amerikan asuttamisen historiassa. Hänhän oli ollut hollantilaisten ensimmäisenä kuvernöörinä Uusissa Alamaissa ja oli intiaaneilta aivan pilkkahinnalla ostanut Hudson-joen suulla Manhattan-saaren, joka nykjään on New Yorkin kaupungin pääosana. Minnit oli joutunut isäntiensä epäsuosioon ja kutsuttu 1632 pois Uudesta Amsterdamista. Blommert, joka oli hankkinut itselleen oikeuksia Eteläjoella (Delawarella), kehoitti Minuitia ryhtymään ruotsalaisten avulla perustamaan sinne asutusta.

Minuit kävi hankkeeseen täydellä tarmolla. Axel Oxenstjerna antoi kannatusta, mutta hän toivoi samalla, että toimintaa ei ulotettaisi ainoastaan »Länsi-Intiaan», vaan myös Guineaan Afrikassa. Muodostettiin Uuden Ruotsin komppania, jonka toimeenpanevaksi voimaksi tuli Minuit. V. 1637 päästiin jo niin pitkälle, että alettiin varustaa ensimmäistä retkikuntaa. Yhtiön pääosakkaita Ruotsissa olivat Axel ja Gabriel Oxenstjerna, amiraali Klaus Fleming ja Pietari Spiring. Fleming valittiin hallituksen puheenjohtajaksi ja hän toimikin siinä innostuksella pitkät ajat.

Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Grip», lähti liikkeelle lokakuussa. Paljon oli niihin sijoitettu muonaa ja intiaanikaupan tekoon vaihtotavaraa. Merimiehet olivat enimmäkseen hollantilaisia, mutta sotilaat perustettavaa linnoitusta varten suurimmaksi osaksi ruotsalaisia. Maunu Klinga lähti alempana upseerina ja Pietari Rambo, jota pidetään ensimmäisenä suomalaisena uudisasukkaana Amerikassa, oli palkattu merimieheksi. Laivat saapuivat Delaware-joelle maaliskuussa 1638.

Minuit oli saanut lähtiessään tarkat ohjeet. Perille päästyään hän valitsi linnoituksen paikan erään pienen sivujoen suulta lähellä Delawarea. Tämän hiukan peitossa olevan paikan Minuit valitsi sen vuoksi, ettei ärsyttäisi heti alussa hollantilaisia, jotka katsoivat Delawarenkin alueen itselleen kuuluvaksi. Minuit teki intiaanien kanssa maakaupat, joten Ruotsin kruunulla oli alueeseen muodollisetkin oikeudet. Linnoituksen rakentamistöihin ryhdyttiin tarmokkaasti ja ennen pitkää oli Kristina-linnoitus sellaisessa kunnossa, että se jaksoi seista ei ainoastaan intiaanien, vaan myös hollantilaisten hyökkäyksiä vastaan.

Yritystä kuitenkin kohtasi heti alussa onnettomuus. Minuit oli lähtenyt St. Christofer-saarelle vaihtamaan laivoja varten paluurahdiksi tupakkaa. Siellä meni hän kyläilemään erääseen hollantilaiseen laivaan, jonka myrsky ajoi merelle ja nähtävästi upotti, koska sen jälkeen ei laivasta, miehistöstä ja Minuitistakaan mitään kuultu.

»Kalmarin Avain» lähti tupakkalastissa paluumatkalle ja saapui syksyllä 1638 Eurooppaan. Rakenteilla olevan linnoituksen väliaikaiseksi hoitajaksi jäi Maunu Klinga.

Tämä ensimmäinen retkikunta tarkoitti vain maan hankkimista ja perustuksen panemista. Sen vuoksi ei siinä ollut mukana varsinaisia siirtolaisia. Ei niitä tullut myöskään seuraavassa kaupallisessa retkikunnassa. V. 1639 lähti Maunu Klinga paluumatkalle, ja linnoituksen komentajan tehtävä siirtyi Ridderille.

Alkuun oli päästy, mutta yritys uhkasi raueta siihen. Hollantilaiset eivät Minuitin kuoltua enää olleet asiaan innostuneita. He pelkäsivät, että siirtokunta tulisi liian ruotsalaiseksi. Sen vuoksi he jo lähettivät sinne pienen retkikunnan hollantilaisia.

Maunu Klinga Ruotsiin palattuaan puhalsi asiaan uutta eloa. Yhtiön johtajat olivat tyytyväisiä tupakkakaupan antamaan tulokseen ja halusivat jatkaa ruotsalaisella pohjalla. Ryhdyttiin hankkimaan siirtolaisia, jotka uudessa maanosassa alkaisivat harjoittaa tuottavaa tupakanviljelystä. Kuitenkaan ei juuri kukaan ollut Ruotsista halukas muuttamaan tuohon tuntemattomaan maahan. Hallituksen kehoitukset kaikuivat kuuroille korville.

Silloin hallitus keksi mielestään oivan keinon. Viime vuosina olivat sille tuottaneet paljon mieliharmia suomalaiset, jotka Kaarle IX:n kutsusta olivat saapuneet Wermlantiin ja muihin takametsiin kaskiviljelystä harjoittamaan. Heitä oli suurille saloille karttunut lukuisat määrät ja heidän joukkonsa näytti lisääntyvän. Ruotsalaiset peltoviljelijät valittivat, että suomalaiset kaatavat riistan ja kaskenpoltollaan hävittävät metsät. Niiltä seuduilta oli myös, osittain suomalaisten avulla, löytynyt hyödyllisiä mineraaleja, joiden käyttämiseksi oli syntynyt kaivoksia. Näiden omistajat olivat myöskin tyytymättömiä suomalaisiin metsänhävityksen johdosta. Hallitus katsoi suomalaiset sopivimmiksi uudisasukkaiksi uuteen siirtokuntaan. Maunu Klinga pantiin heitä värväämään. Ja samalla annettiin maaherroille määräys, että suomalaiset, jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi luvattomaan metsän ja riistan hävittämiseen, piti pakottaa, jopa kahleisiin panemalla, lähtemään Amerikkaan.

Näin saatiin retkikunta varustetuksi. Kaksi laivaa, »Kalmarin Avain» ja »Charitas», lähti liikkeelle toukokuussa 1641 ja ne saapuivat perille marraskuun alussa. Se oli ensimmäinen uudisasukkaita Ruotsista kuljettava retkikunta ja siinä matkusti useita suomalaisia. Se käy historiassa »neljännen retkikunnan» nimellä.

Nyt alkoi Delawaren varsilla vilkas toiminta. Viljelyksiä, etupäässä tupakan kasvatusta varten, alettiin raivata. Asuntoja tehtiin ja koteuduttiin uuteen maahan. Viides retkikunta 1642—1643 toi arvokasta apua. Ruotsissa 'oli jo kiinnitetty hankkeeseen suurempaa huomiota. Yhtiö järjestettiin puhtaasti ruotsalaiseksi. Valtio kävi siihen osakkaaksi, jopa määrääväksi. Kuvernööriksi lähetettiin tarmokas Johan Printz, 30-vuotisen sodan karski soturi. Hän rupesi melkein itsevaltiaana hallitsemaan Uutta Ruotsia ja hankki sille intiaaneilta oston kautta paljon lisää maa-aluetta, niin että siirtokunta ulottui Delaware-lahdelta aina nykyisen Trentonin kaupungin seuduille asti.

Printz huomasi tarpeelliseksi turvata siirtokuntaa uusilla linnoituksilla. Niinpä hän rakensi Delaware-joen toiselle rannalle Kristina-linnoituksesta vähän alaspäin Helsingborg-nimisen linnoituksen sekä ylemmäs joen rannalle Uuden Göteborgin, jonka vierelle hän kohotti komean hallintorakennuksen, Printzin Hovin. Näiden suurempien rakennusyritysten ohessa hän teetti useampia pienempiä puisia suojavarustuksia, jotka samalla palvelivat kauppatarkoituksia. Sellaisia olivat Vaasa ja Tornio sekä ennen kaikkia Korsholma nykyisen Philadelphian kaupungin paikalla. Korsholmaan asettui päälliköksi Maunu Klinga, joka oli ensimmäisen siirtolaisretkikunnan kanssa uudelleen tullut Uuteen Ruotsiin.

Printzin mukana tuli joukko siirtolaisia, muiden muassa suomalaisia Ruotsista sekä Suomestakin. Uusia retkikuntia saapui myöhemmin, joten asutus pääsi laajenemaan.

Jo pian asutuksen alettua siirryttiin nykyisen Delawaren valtion rajojen yli nykyiseen Pennsylvaniaan, ja ensimmäinen siirtola sai siellä asukkaittensa kansallisuuden mukaan nimen Finland. Suomalaiset olivat siis tuon nykyisen tärkeän valtion ensimmäiset viljelyksen alkajat. Kauemmas siitä joen vartta pitkin muodostui siirtola Upland (suomalaisten Ylämaa) nykyisen Chesterin kaupungin tienoille ja siitä kauemmas siirtola, joka kartoissa merkitään Takony.

Uuden Ruotsin siirtokunta on Amerikan asuttamisessa saanut kunnia-aseman siinä, että siellä ei suvaittu orjuutta ja että se eli aina sovussa intiaanien kanssa. Tämän siirtokunnan historiassa ei ole mitään intiaanisotia tai edes intiaanivainoja. Useinpa intiaanit kävivät näitä siirtolaisia puolustamaan muiden valkoisten (etupäässä hollantilaisten) hyökätessä heidän kimppuunsa. Intiaanipäällikkö Naaman viittasi naapureihinsa suomalaisiin ja sanoi, että »me olemme kuin yksi».

Kuvernööri Printz oli jäntevä hallitusmies ja hänen aikansa oli Uuden Ruotsin loistoaikaa. Joskus kyllä hänen itsevaltaisuutensa herätti tyytymättömyyttä, jopa hänestä kanneltiin kotimaahankin. Myöskin suomalaiset häntä jonkun kerran vastustivat.

Jos emämaasta olisi jatkuvasti avustettu siirtokuntaa, olisi se voinut tulla hyvinkin merkitseväksi. Mutta sekin apu, mitä alussa, annettiin, tyrehtyi vähitellen. Printz huomautti usein tästä ja pyysi lähettämään etupäässä siirtolaisia. Kuitenkin uusien retkikuntien välillä kului vuosikausia. Samoihin aikoihin lisääntyi hollantilaisten lukumäärä pohjoisessa ja englantilaisten etelässä, joten ruotsalaiset jäivät keskelle kovin vähälukuisiksi.

Hollanti oli jo heti siirtokunnan perustamisen jälkeen pannut sitä vastaan vastalauseensa. Olivathan niillä tienoilla heidän parhaat majavannahkamarkkinansa. He näkivät kauppansa kärsivän ruotsalaisten tulosta ja heidän kauppa-asemansa Fort Nassau kävi merkityksettömäksi. Jo kuvernööri Printzin loppuaikoina kävivät hollantilaiset suorastaan vihamielisiksi ja perustivat lähelle Kristina-linnoitusta Fort Casimir-nimisen linnoituksen.

Kymmenkunnan vuotta hallittuaan taidolla ja toimella siirtokuntaa päätti kuvernööri Printz 1653 jättää toimensa ja palata Ruotsiin tehdäkseen siellä selkoa siirtokunnan tarpeista. Hän koetti saada lähetetyksi siirtokuntaan apua, jota ilman Ruotsi ei voisi pitää aluetta hallussaan.

Näytti siltä, että tämä hänen toimenpiteensä tuottaisi tuloksia. Ruotsissa herättiin avun lähettämiseen. Printzin tilalle asetettiin kuvernööriksi sotaisa Johan Klaudius Rysingh. Lähetettiin uusia retkikuntia siirtolaisineen.

Tämä kuitenkin tapahtui liian myöhään. Rysingh tosin ruotsalaisella ylpeydellä ja häikäilemättömyydellä anasti ensi töikseen Fort Casimir-Hnnoituksen, mutta samalla ratkaisi Uuden Ruotsin kohtalon lopullisesti. Hollantilaisilla oli niinä aikoina tarmokas ja tuittupäinen kuvernööri Pietari Stuyvesant, joka on Uuden Amsterdamin maineikkain nimi. Hän suuttui Rysinghin teosta silmittömästi, kokosi v. 1655 seitsemän laivaa ja useita satoja miehiä sekä saapui niillä kukistamaan ruotsalaisia. Fort Casimir valloitettiin takaisin ja pian sen jälkeen Kristina ja muut linnoitukset. Uusi Ruotsi kukistui ja joutui hollantilaiseksi alusmaaksi. Rysingh sai joukkoineen lähteä pois.

Suurin osa siirtolaisia jäi kuitenkin paikoilleen. Erittäinkään suomalaiset eivät tunteneet halua palaamiseen. Päinvastoin heitä saapui vielä edelleenkin osittain Hollannin, vieläpä Englanninkin kautta. Eräs suomalainen, Jyrgen, tuli hollantilaisen käskynhaltijan lähimmäksi mieheksi.

Hollantilaisaika oli verrattain ahdasta ja suomalaisillekin vaikeata. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Englantilaiset olivat voimakkaimpia Pohjois-Amerikan asuttajia. Pian kiristyivät heidän ja hollantilaisten välit niin, että tuli kysymys toisen tai toisen kukistumisesta. Englantilaiset pääsivät verrattain helposti voitolle. Stuyvesantin täytyi luovuttaa heille Uusi Amsterdam, josta tuli New York. Ja Uuden Amsterdamin kukistuessa joutui entinen Uusi Ruotsikin englantilaisille 1664.

Tämä vallanmuutos ei häirinnyt siirtolaisia Delaware-joen siirtoloissa juuri ollenkaan. Päinvastoin englantilaiset järjestivät esim. maanomistusolot lujemmalle ja varmemmalle pohjalle. Tässä⁴ järjestelyssä tosin otettiin suomalaisiltakin pois koko joukko liikamaita jaettavaksi maahantulleille englantilaisille ja siten kyllä herätettiin sen verran tyytymättömyyttä, että eräs Königsmarckiksi itseään sanova seikkailija, n.s. Pitkä Suomalainen, sai aikaan pienen kapinayrityksen, joka kuitenkin kukistui jo ennenkuin pääsi alkuunkaan. Johtaja tuskin lienee ollut edes suomalainen eivätkä läheskään kaikki suomalaiset häntä kannattaneet. Kapinallisilta, m.m. eräältä Kolehmaiselta, otettiin maat pois, vaikka he saivatkin niitä myöhemmin takaisin.

Uuteen vaiheeseen joutui siirtokunta sen jälkeen kun William Penn saapui sinne Englannista perustamaan kveekarivaltaansa. Hän oli Englannin kuninkaalta saanut korvaukseksi isänsä amiraali Pennin palveluksista ja rahalainoista kaikki nämä alueet sekä paljon sen lisäksi (koko nykyisen Pennsylvanian valtion). William Penn tuli Uplantiin 1682 ja viivyttyään siellä vähän aikaa valitsi asutuksen pääpaikaksi Delaware- ja Schuylkill-jokien yhtymäkohdan, mihin hän alkoi perustaa Philadelphian (Veljesrakkauden) kaupunkia. Hän osti maata siellä olevilta siirtolaisilta (Svenson Skuteilta, Kokkisilta, Ramboilta y.m.) ja teki muodollisen sopimuksen maista myös intiaanien kanssa neuvottelussa erään jättiläisjalavan (Treaty Elm) juurella, joka kasvoi suomalaissyntyisen Lassi Kokkisen (Cockin) maalla.

William Pennin aikana nousivat nämä siirtokunnat kukoistukseen ja kasvoivat tavattoman nopeasti. Myöskin englantilaistuminen kävi nopeasti juuri sen vuoksi, että englantilaisaines aivan pian voitti kaikki muut. Suomalaiset, joiden kansallisista tarpeista ei alun pitäen ollut pidetty juuri mitään huolta, sulivat jo aikaisin muihin kansallisuuksiin jättäen kuitenkin jälkeensä luonteenominaisuuksia, joita lienee vieläkin niillä tienoin nähtävänä.

Suuri ei suomalaisaines alkuaankaan ollut, sillä eihän koko Uuden Ruotsin väestö noussut kuin muutamiin satoihin. Ruotsin hallitus piti siellä kyllä seurakuntain hoidossa pappeja, joiden joukossa oli sattumalta muuan suomalainenkin. Näitä lähetettiin vielä kauan senkin jälkeen, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa oli katkennut (viimeinen Ruotsista lähetetty pappi Nikolaus Collin kuoli v. 1831). He kuitenkin etupäässä valvoivat luterilaisuuden säilymistä, kansallisuuden säilyminen oli heille vähempiarvoinen seikka.

Etteivät suomalaiset noilla tienoin ole sukupuuttoon hävinneet, siitä antoi todistuksen jo William Penn, joka sanoi, että heidän perheissään oli paljon lapsia, useinkin toista kymmentä joka talossa. Mitä heistä on tullut, mitä vaikutusta suomalaisten jälkeläisillä on Amerikan historiaan, sitä ei ole vielä voitu selvittää. Tiedetään vain, että moni amerikkalainen »yankee» johtaa juurensa suomalaisista (historioitsija Bancroft sanoo, että joka 18:s yankee polveutuu Uuden Ruotsin siirtokunnasta). John Morton, Amerikan itsenäisyyden-julistuksen ratkaisija, oli suomalaista perijuurta.

Suomalaisilla ei ole yleensä ollut mainittavaa osaa löytöretkissä ja maailman valloittamisessa. Ruotsalaistenkin, joiden kanssa suomalaisten kohtalo on ollut yhdistettynä, osuus siinä on uudelta ajalta sangen pieni. Uuden Ruotsin siirtokunta on melkein ainoa yritys, sillä sellaisista vähäpätöisyyksistä kuin esim. Guinean siirtokuntahankkeesta, jota samoihin aikoihin järjestettiin, tuskin maksaa vaivaa mainitakaan. Juuri tämän vuoksi on aihetta muistaa Uuden Ruotsin perustamista ja sen asuttamista. Siinä ovat suomalaisetkin kantaneet kortensa kekoon uuden maailman, Amerikan edistyksen hyväksi.

Canadasta Louisianaan.

Löytöretkien jatkaminen ei Canadassa ollut niin vaikeata kuin suurilla mannermailla yleensä. Merenrannikolla on syviä lahtia, joista helposti pääsi kauas maan sisään. Laurentin joki johtaa syvälle mannermaan sydämeen ja tämän vesistön lukemattomat joet ja syrjäjoet ovat kesällä vesiteitä, joita kevyt tuohikanootti helposti ui synkimpiinkin aarniometsiin aina lähdesoihin saakka, ja hyvin usein ovat eri suunnille virtaavien jokien väliset vedenjakajat niin kapeat ja matalat, että venhot voi helposti taivaltaa niitten poikki. Ranskalaiset olivat Canadaan tullessaan kömpelöitä kanootilla kulkemaan ja Champlain oli vähällä henkensä menettää koskissa, kun hän ensi kerran nousi Ottawa-jokea ilman intiaanilaisia venemiehiä. Mutta pian he oppivat melan käytön ja sauvomisen salaisuudet ja voittivat sitten intiaanitkin kanootin hoidossa. Vettä oli kaikkialla ja suunnattoman laaja järvi-, joki- ja puroverkko kallistui suurimpien vesistösyvänteitten valtajokia kohti. Joet tunkeutuivat kuin avatut kadut aarniometsiin, jotka olivat niin sankat, että ne kummaltakin rannalta ulottuivat melkein yhteen. Toisin paikoin oli laajalti vesiruohokoita, joissa ei tottumaton olisi minnekään osannut, mutta joissa tottunut opas näköjään umpimutkasta muutamalla melan punalluksella johti kanootin johonkin järveen selvälle vedelle. Laurentin joki oli koko mannermaan valtatie, sillä se kulkee poikittain syvälle sen sisäosiin ja koskettaa läheltä sekä pohjois- että eteläpuolelle virtaavain jokialueitten latvoja. Varsinkin Mississippiin ovat taivallukset niin lyhyet, että vesi kevättulvan aikana Chicagon seuduilla ja parissa muussakin kohdassa juoksee kumpaankin suuntaan. Talvella taas joet ovat jäässä, lumi peittää laaksot, vuoret, ja metsämies, ahkiolla tarpeitaan perässään vetäen kulki lumikengillään minne halusi. Tämänkin taipaleen teon ranskalaiset pian oppivat. Ainoastaan keväällä jäitten lähdön aikaan oli tässä maassa mahdoton matkustaa. Canadan sisäosat tulivat helppojen vesiliikkeittensä vuoksi hyvin pian tutkituiksi, kun intiaanisodat päättyivät ja lähetyssaarnaajat ja kauppiaat saattoivat matkata pelkäämättä henkensä ja tavaransa, vieläpä päänahkansa menettämistä.

Irokuoi-sodan loppu.

Aarniometsä sulki helmaansa hävitetyn huronien maan rauniot, ja kun englantilaiset uudisasukkaat sata seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin maan raivasivat, niin he löysivät kosolti luukasoja, asumuksen pohjia, talouskapineitten rauskoja, sota-aseita, jotka todistivat maan entistä asutusta ja verinäytelmiä, joissa se oli tuhottu. Jesuiittain suuri keskusasema oli säilynyt, vaikka kaikki haara-asemat olivat joutuneet hävityksen omiksi. Siinä oli hävitysaallon lähestyessä neljäkymmentä ranskalaista, jotka varmaan olivat viimeiseen veripisaraan puolustaneet henkeään, ynnä parikymmentä huronisotilasta, viimeinen jäännös joukosta, joka oli urhokkaasti taistellut irokuoita vastaan ja tuottanut näille suuren mieshukan. Huronien jälkiä seuraten vihollinen saapui aina asemalle saakka ja hiipiviä vakoojia alkoi näkyä metsissä. Munkit rukoilivat kaiken yötä, mutta päivän valjetessa huomattiin, että salaperäinen pakokauhu olikin vallannut irokuoit, niin että he olivat sotavankineen kiiruimman kaupalla paenneet. Munkit pitivät tätä Kaitselmuksen erikoisena apuna. Mutta tietäen, että armonaika oli oleva lyhyt, ja huronien rukouksia kuullen he itse sytyttivät keskusaseman tuleen ja peräytyivät kaikkineen Georgian lahden kaakkoispäässä olevaan pieneen saareen, rakensivat siihen varustuksen ja kokosivat luokseen kolmisensataa huroniperhettä. Talven tullen ajoi nälkä metsistä vielä enemmän kodittomia punanahkoja munkkien armeliaisuuden turviin. Mutta ei kukaan uskaltanut mennä mannermaalle, sillä irokuoijoukkoja väijyi taas kaikkialla. Huronipäällikköjen pyynnöstä, että heidät vietäisiin johonkin turvalliseen paikkaan, jesuiitat lopulta päättivät hylätä kaikki nämä etäiset ylämaan asemat ja paeta heidän kerallaan Laurentin joen suupuoleen. »Kyynelin päätimme jättää maan, jota rakastimme», kirjoitti eräs jesuiitoista v. 1650, »johon kaikki toiveemme olivat kiintyneet ja joka kunniaan kohotettujen veljiemme verestä punertaen lupasi meille avata taivaan tien ja Paratiisin portin.» Pitkin matkaa nähtiin irokuoitten veritöiden jälkiä. Nipissingit oli tuhottu, Ottawa-joen algonkinit tapettu tai hajalle ajettu. Pakenevat huronit olivat niin masennuksissaan, etteivät uskaltaneet vielä Montrealiinkaan jäädä, vaan kiiruhtivat Quebecin tykkien suojaan. He asettuivat ensiksi suureen saareen, joka oli vähän alempana Quebeci' Laurentin joessa, mutta kun mohawkit sinnekin löysivät heiltä päänahkoja rosvoamaan, niin he muuttivat mannermaalle vielä lähemmäksi kaupunkia, ja siellä, heimon vanhassa kotimaassa, heitä on säilynyt hiukkanen näihin saakka.

Ylämaassa jatkui hävitystyötä. Puolueettomien voimakas kansa hajoitettiin. Erien kansa tuhottiin. Muistotiedon mukaan siellä oli palamassa tuhannen roviota, jokaisen rovion keskellä paaluun sidottu erie tuskissaan vääntelehtien, ja vaikka luku olikin ehkä liioiteltu, niin varmaa on, että tämäkin onneton kansa helvetillisellä julmuudella tuhottiin. Osa huroneista ja tupakat, heidän läheiset sukulaisensa, kiertelivät kauan etsimässä itselleen uusia asuinsijoja. Suuri joukko pakeni Manitulin saarelle, joka erottaa Georgian lahden Huronin ulapasta, ja sieltä Michilimackinacin salmeen, mutta sinnekin irokuoitten etujoukot heitä seurasivat. He muuttivat silloin Michigan-järven Green Bayn suulla oleville saarille, mutta eivät saaneet sielläkään olla rauhassa. Sieltä ajettuina he pakenivat Illinoisien alueen kautta siouxien maahan Mississipin rannalle ja sieltä nousivat kahta jokea pitkin Superior-järvelle, jonka lounaispäästä, Chaquamegon-lahden rannalta, he vihdoin löysivät tyyssijan.

V. 1653, kun Uudessa Ranskassa vielä oltiin epätoivoisella mielellä irokuoitten hyökkäysten johdosta, onondagat kaikkien ihmeeksi ehdottivat rauhaa, ja kun se oli solmittu, voitiin siirtokunnista uudelleen nousta ylämaahan turkiksia ostamaan ja löytöjä jatkamaan.

Chouart ja Radisson.

Ensimmäisiä, jotka näihin toimiin jälleen ryhtyivät, olivat Médard Chouart, Grosseillersin herra, ja hänen lankonsa Pierre Esprit Radisson. Viimeksimainittu kirjoitti elämänsä loppupuolella vaiheistaan kirjan, joka vasta viime vuosisadan lopulla löydettiin ja painettiin. Tämä kirja antaa värikkäämmän kuvan turkiskauppiaitten vaiherikkaasta elämästä kuin rohkeimmankaan romaaninkirjoittajan mielikuvitus.

Chouart oli jesuiittain palveluksessa tutustunut huroneihin ja reittiin, joka Ottawaa pitkin vei heidän maahansa. V. 1646 hän erosi jesuiitoista ja alkoi omin päin tehdä intiaanien kanssa kauppaa.

Radisson ei ollut kauaa ollut Canadassa, ennenkuin mohawkit saivat hänet vangiksi. Hän oli jo paaluun köytetty poltettavaksi, oli jo kestänyt valmistelevan kidutuksen, kynsien repimisen sormista ja nuorukaisten pilkkaan ampumisen jousilla, kun eräs mohawkinainen otti hänet pojakseen ja siten pelasti hänen henkensä. Radissonista tuli tämän naisen perheen jäsen ja ennen pitkää heimon suosikki. Hän karkasi sitten muutamien algonkinilaisvankien kanssa ja oli jo päässyt melkein kotiinsa, kun takaa ajavat mohawkit saivat hänet jälleen kiinni. Vaikka kolme mohawkia oli saanut surmansa häntä takaa ajettaessa, niin hänen ottosukulaisensa jälleen pelastivat hänet paalusta. Radisson pakeni kuitenkin uuden kerran, ja nyt pako onnistui. Hän kulki etelää kohti Albanyyn, joka silloin vielä oli hollantilaisten käsissä, ja sieltä meren poikki Hollantiin, mutta palasi pian uudelleen takaisin Canadaan, jossa hänen muukin sukunsa oli.

Chouart ja Radisson nousivat Ottawaa Huron-järvelle, jonka ympäri he melkein kokonaan meloivat, huomaten muun muassa etelärannan saarettomuuden. Tältä retkeltä he palasivat Manitulin saarelle, jossa Radisson voitti sinne muuttaneiden algonkinien mielisuosion johtamalla sotaretkeä kierteleviä irokuoijoukkoja vastaan. Näistä tuotiin kotiin kahdeksan kuolleena ja kolme elävänä. Tapetut syötiin ja elävät poltettiin hiljaisella tulella ja kaikella julmuudella, mitä vain keksiä voitiin.

Manitulin saarelta Chouart ja Radisson yhdessä muutamien pottawatomien kanssa kulkivat Michigan-järveen Green Bayliin ja tutustuivat siellä mascoutineihin. Kaiken talvea ja kevättä he sieltä samoilivat milloin millekin suunnalle, käyden Wisconsinissa ja lähialueilla ja nähden monta kylissä elävää rauhallista heimoa, jotka kaikki ottivat heidät ystävällisesti ja vieraanvaraisesti vastaan. He tapasivat siellä muutamia siouxeja sekä kri-intiaaneja; viimeksimainittu heimo vaelteli hyvin kauas pohjoista kohti, aina »Pohjan merelle», s.o. Hudson-lahden rannoille saakka. Molemmat ranskalaiset lienevät käyneet Mississipillä saakka, siis neljätoista vuotta ennen kuin Joliet ja Marquette; he kertoivat eräälle jesuiitalle, että se oli kaunis joki, suuri, leveä ja syvä, Pyhän Laurentiuksen ison joen vertainen. Michigan oli heidän mielestään maailman kaunein järvi, ilmanala parempi kuin Italian, ja sitä ihanampi, kuta kauemmaksi etelää kohti he kulkivat. Radisson valitti, ettei Euroopan köyhiä voitu tuoda tähän hedelmälliseen maahan, jossa oli metsänriistaakin aivan ylenpalttisesti. Niin kului kesä ja syksyn tullen he palasivat Michiilimackinac-salmen kautta Sault Ste Marieen ja sieltä Superior-järvelle Chaquamegon-lahteen, joka osa tätä järveä on lähinnä Mississipin latvavesiä. Sinne he asettivat pääkortteerinsa ja sieltä käsin tutkivat laajan osan nykyistä Wisconsinin valtiota. He olivat, mikäli tiedetään, ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kanootilla kulkivat Superior-järveä.

Superior-järven lounaiskulmaan oli kokoontunut paljon pakolaisia, huroneja, tupakkoja, ottawoja ja Sault Ste Marien kannaksen asujia, joitten niinikään oli täytynyt lähteä irokuoitten vainoa pakoon. Sinne saapui paljon kri-intiaanejakin, kertoen äärimmäisen pohjan perille tekemistään retkistä. Radisson kulki sieltä lumikengillä erästä syrjäjokea alas Mississipille, jonka hän luuli jakautuvan kahtia, niin että toinen haara juoksi alas Mexicon lahteen, toinen länteen päin — toisin sanoen hän luuli Missourin juoksevan sinne päin, josta se tuli. Keväällä 1660 molemmat seikkailijat lähtivät paluumatkalle siirtokuntiin ja saivat viisisataa intiaania mukaansa lähtemään. Ottawa-joella he saivat taistella, mutta ilman muita seikkailuja he elokuussa' kuitenkin pääsivät Montrealiin ja sen alapuolella olevaan Three Riversiin, joka oli turkiskaupan pääpaikka.

Varmaan näille teräville turkiskauppiaille jo oli selvinnyt, että kuta pohjoisempaa, sitä paremmat olivat turkikset. Tämä heitä voimallisesti houkutteli lähtemään sille pohjoiselle merelle, josta olivat kuulleet ja josta he luulivat väylän Kiinaan ja Japaniin aukeavan. Kun he eivät saaneet maaherran lupaa kohtuuehdoilla, lähtivät he salaa matkaan. Heitä odottivat ylempänä virralla nipissingit ja Superiorin intiaanit, lähteäkseen heidän seurassaan kotimatkalle, sillä molemmat ranskalaiset olivat intiaanien kesken tunnetut sotataidostaan. Ottawa-joella irokuoit hyökkäsivätkin joukon kimppuun, mutta heidän kävi nolosti; heitä kaatui kymmenkunta ja loput piiritettiin linnaan, jonka jälkeen molemmat ranskalaiset joukkoineen suurimmalla kiireellä salaa lähtivät matkaa jatkamaan, ottaen mukaansa neljä irokuoivankia ensi tilassa poltettaviksi. Vasta Nipissing-järvellä ruvettiin kulkemaan hitaammin ja siitä matka kävi vanhaa reittiä Huronin rannalle ja edelleen Superior-järvelle, jonka etelärantaa Radisson kuvaa, sen pitkiä hiekkadyynejä, maalattuja kallioita, kupariseutua, Keweenaw-lahtea ja sen pitkää ulapalle pistävää niemeä. He eivät meloneet tämän niemen ympäri, vaan taivalsivat kannan poikki, kuten metsäläisten oli tapana. Montreal-joella osa intiaaneista erosi kulkeakseen vedenjakajan poikki Mississipin latvavesille. Chouart ja Radisson jatkoivat pääjoukon keralla matkaa Chaquamegon-lahteen ja rakensivat sen rannalle kauppa-aseman. Kolme tai neljä vuotta myöhemmin jesuiitat samaan paikkaan perustivat lähetysaseman, se kun oli intiaanien suosituin kokouspaikka.

Talvella 1661—62 molemmat ranskalaiset vaelsivat laajalti pitkin nykyistä Minnesotaa ja rakensivat toisen aseman erään järven luo, johon kahdeksantoista heimon oli tapana tulla kauppaa tekemään. Siellä pidettiin suuri neuvottelu, jossa oli läsnä viisisataa metsäläistä. Kutsumusta noudattaen Chouart ja. Radisson sitten kävivät »härän kansan» vieraina ja tapasivat siellä 7000 miestä. Puolentoista kuukautta siellä viivyttyään he palasivat Superiorin rannalle.

Tähän saakka Radissonin kertomus, joka on kirjoitettu huonolla englanninkielellä, on selvä, mutta siitä eteenpäin hänen matkojansa on vaikea seurata. Hän meloi Chouartin kanssa Yläjärven länsipään poikki pohjoisrannalle, jossa joukko kri-intiaaneja heitä salaisen sopimuksen mukaan odotti, ja näiden keralla he laskivat suurta jokea merelle, oleskelivat sen rannalla kesän ja palasivat talven lähestyessä takaisin ylämaahan. He näyttävät Hudson-lahden rannalla nähneen jonkun vanhan huoneen, jonka Hudson taikka James olivat talveksi rakentaneet. He palasivat sitten asemalleen Superior-järvelle ja keväällä suurin vaivoin saivat intiaanit lähtemään kerallaan alas siirtokuntiin. Kun Uuden Ranskan maaherra heti otti heidät kiinni luvattomasta matkustamisesta, niin he suuttuneina tarjosivat palveluksiaan Englannille ja saivat englantilaiset v. 1667 perustamaan Hudson-lahden komppanian, joka viipymättä rakenteli linnoja lahden rannalle, vaikka ranskalaisetkin vaativat tätä rannikkoa, koska se oli Canadan luonnollista jatkoa.

Radisson ja Chouart palasivat kuitenkin takaisin Canadaan, kun englantilaiset eivät heidän vaatimuksiaan täyttäneet, ja huomauttivat nyt Ranskan hallituksen edustajille, minä vaarana Hudson-lahden komppania oli Ranskan turkiskaupalle. He perustivat sitä vastaan canadalaisen Pohjois-komppanian ja hyökkäsivät maan poikki Hudson-lahden englantilaisten asemain kimppuun. Nelsonin suuhun perustettu englantilainen asema valloitettiin ja sijaan rakennettiin ranskalainen linna. Mutta kahta vuotta myöhemmin molemmat langokset jälleen vaihtoivat lippua ja luovuttivat rakentamansa linnan englantilaiselle Hudson-lahden komppanialle. Canadalaiset uudelleen hyökkäsivät Hudson-lahden asemien kimppuun, vaikka Englanti ja Ranska virallisesti elivätkin keskenään rauhassa.

Jesuiitat ondagain luona.

Onondagain tekemästä rauhasta oli seurauksena, että jesuiitat perustivat heidänkin maahansa lähetysaseman. Siitä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. V. 1657 lähetettiin kuitenkin kaksi isää sen avuksi, eikä Radisson, jota pyydettiin tulkiksi, voinut vastustaa viettelystä, vaan lähti mukaan. Mutta kevään tullen jesuiitat saivat vihiä, että onondagat aikoivat hävittää lähetysaseman ja surmata kaikki sen jäsenet. Asema oli rakennettu Onondaga-järven rannalle, syvälle irokuoitten maahan; Onondagasta lähti pieni joki Oswego-järveen ja Oswegosta edelleen Ontarioon. Ranskalaiset eivät intiaaneille näyttäneet epäilevänsä petosta, vaan kaikessa salassa rakensivat kanootteja. Kun joki keväällä loi jäänsä, niin he panivat toimeen suuret pidot ja kutsuivat niihin koko kylän. Se oli uskonnollinen juhla, johon oli sekoitettu paljon pakanallisiakin menoja, ja intiaanien keskeinen tapa vaati, että kaikki oli syötävä, mitä vieraitten eteen kannettiin. Siitä riippui nyt lähetyssaarnaajien henki, ja yhä vain kannettiin vieraitten eteen uusia ruokia, maissia, sianpaistia, trapinpaistia, sorsanpaistia, kilpikonnaa, ankeriaista, lohta ja monenlaista muuta ruokaa, ja intiaanit vakavina söivät syömistään niinkuin tapa vaati Lopulta he pyytämällä pyysivät, ettei enempää tuotaisi, mutta ranskalaiset vain muistuttelivat heille uskonnollista velvoitusta ja toivat yhä enemmän ruokaa. Aterian aikana he soittelivat soittokoneilla, joita heillä oli mukana. Lopulta intiaanit toinen toisensa jälkeen vaipuivat kellelleen ja heidän silmäluomensa painuivat umpeen. He nukkuivat syöneen miehen raskaaseen uneen ja kun viimeinen mies oli kellistynyt, ottivat hurskaat isät äkkiä esiin kanoottinsa ja meloivat matkoihinsa. Päivän valjetessa ja intiaanien tointuessa horrostilastaan he olivat jo kaukana Oswegolla. Onneksi vielä lumisadekin oli heidän jälkensä hävittänyt, niin että intiaanit päättivät heidän yön aikana lentäneen pois.

Ménard.

Jesuiitat eivät voineet unohtaa hajoitettua seurakuntaansa.

V. 1660 isä Ménard, ikämies jo, päätti palaavain ottawain keralla lähteä ylämaan suurille järvi lie. Muutamia ranskalaisia turkiskauppiaita seurasi mukana. Vaikka ottawat, roistomaisimmat kaikista intiaaneista, matkalla pitelivät Ménardia pahoin, pääsi hän kuitenkin Superior-järvelle saakka ja oleskeli siellä ottawain luona kahdeksan kuukautta. Mutta huomatessaan heidät aivan piintyneiksi hän lopulta huronien kutsumusta noudattaen lähti näiden luokse. Ennenkuin Ménard heidän kyliinsä pääsi, pettivät huronilaiset oppaat hänet ja toisen hänen seurassaan olevan ranskalaisen. Vähäksi aikaa Guérinista erottuaan Ménard eksyi ja katosi metsään. Hänen ruumistaan ei milloinkaan löydetty, mutta hänen tavaroitaan tavattiin myöhemmin säkkien ja siouxien luota, jossa niitä pyhinä rukoiltiin. Guérin löysi huronien kylät.

Allouez.

V. 1665 isä Allouez lähti nousemaan Ottawaa, jatkaakseen Ménardin työtä. Hänen matkansa oli ylen vaikea, sillä intiaanit eivät suostuneet ottamaan häntä seuraansa ensinkään, vaikka mielellään ottivat keralleen valkoisia turkiskauppiaita. Mutta isä Allouez lähti sittenkin. Hänen kanoottinsa särkyi Ottawan koskissa ja intiaanit olisivat jättäneet hänet nälkään kuolemaan, ellei eräs ottawain päällikkö olisi ottanut häntä omaan kanoottiinsa, pakottaen hänet melomaan muitten mukana. Allouez matkusti yhtä mittaa Superior-järvelle saakka ja perusti Chaquamegon-lahden rannalle lähetysasemansa. Paikka oli mitä parhaiten valittu, koska sinne saapui paljon intiaaneja. Järvi antoi runsaasti ravintoa, lyhyessä ajassa Allouezin miehet pyydystivät kaksituhatta taimenta ja siikaa. Talvella niitä otettiin ahraimella ja taimenet painoivat keskimäärin kaksikymmentä naulaa. Allouez oli taitava kielimies ja osasi saarnata kuudella kielellä. Aseman läheisyydessä oli kaksi kylää, toisessa asui paenneita tupakoita, toisessa algonkineja. Allouez rakensi kappelinsa näitten kylien keskivälille ja alkoi sitten saarnata säkeille, ketuille, Illinoiseille, kri-intiaaneille, siouxlaisille ja muille. Nipissingit olivat paenneet Nipigon järvelle ja Allouez kävi Superiorin poikki heidänkin luonaan. Aseman seutu oli ojibwain maata. Se oli tosin sotainen heimo, mutta ei niin riitainen ja julma kuin itäiset kansat. Täällä ei sotavankeja paalussa rääkätty. Vasta irokuoisodan jälkeen läntisetkin kansat alkoivat sitä harjoittaa kostoksi.

Allouez sai asemallaan paljon tietoja lähempien ja etäisempien seutujen maantieteellisistä oloista, varsinkin Mississipistä ja niistä mahtavista suurista kansoista, joita sen rannalla asui. Hän palasi sitten Quebeciin apua hakemaan, mutta ei viipynyt siellä kuin muutaman päivän, ennenkuin jälleen riensi ylämaahan, mukanaan eräs maallikkoveli ynnä neljä palkkapalvelijaa. Mutta huronit olivat jo niin paatuneet onnettomuuksistaan, ettei työ ensinkään ottanut menestyäkseen heidän keskuudessaan, vaikka isä Allouez suuressa neuvottelussa otti jaloistaan kenkänsä ja karisti niistä tomut heitä vastaan todistamaan. V. 1669 hän sen vuoksi muutti asemansa Michiganin Green Bayn rannalle winnebagojen maahan. Keväällä hän kävi vedenjakajalla ja kulki sen poikki Wisconsinin rannalle, joka virtasi etelään päin ja jota olisi ollut vain kuuden päivän matka Mississipille. Perustamalla Michiganin rannalle aseman hän valmisti tietä Marquetten ja Jollietin löytöretkelle.

Uuden Ranskan hallinnossa tapahtui sitten tärkeitä muutoksia, se kun v. 1663 joutui välittömästi Ranskan kruunun hoitoon. Colbert ryhtyi vielä tarmokkaammin kuin Richelieu siirtomaan kehitystä edistämään. V. 1660 ei Quebecissä vielä ollut täyteen kuuttasataa asukasta, vaikka se silloin oli ollut olemassa puolen vuosisataa. Saadakseen siirtolaisia Uuteen Ranskaan Ludvig XIV joka vuosi omasta rahastostaan suoritti kolmensadan nuoren miehen matkakulut. Ja kun sitten siirtokunnassa valitettiin suurta naisten puutetta, niin hallitus ryhtyi ripeihin toimiin senkin puutteen poistamiseksi. Canadaan toimitettiin nuoria naisia, jotka sitten saivat vapaasti valita miehen, ja häitten jälkeisenä päivänä kuvernööri jokaiselle parikunnalle antoi härän, lehmän, pari sikaa, pari kanaa, kaksi tynnöriä suolalihaa ja yksitoista kruunua rahaa. Väestön lisääntymistä edistääkseen hallitus maksoi palkinnon jokaiselle tytölle, joka meni naimisiin kuuttatoista vuotta nuorempana, ja vanhemmille, joilla oli enemmän kuin kymmenen lasta, annettiin vuotuinen eläke yleisistä varoista. Kahdennentoista lapsen syntyessä eläke korotettiin. Semmoisilta miehiltä taas, jotka mieluummin paloivat kuin naivat, kannettiin erityinen vero. Mutta sittenkään ei Canadan koko ranskalaisen väestön lukumäärä v. 1688 ollut kuin pari sataa päälle 11,000. Siirtokunnassa ei sitä paitsi ollut niin vapaita laitoksia kuin Uudessa Englannissa ja vähitellen muissakin englantilaisissa siirtokunnissa, vaan sitä hallittiin täydelleen emämaan virkavaltaiseen tapaan.

Ranskalaiset eivät raivanneet maata viljelykselle samassa määrässä kuin englantilaiset — maakaan ei ollut maanviljelykseen yhtä edullista kuin Uusi Englanti — mutta sitä enemmän he tunkeutuivat eteenpäin, johon heidän erinomaiset vesiväylänsäkin heitä houkuttelivat. Lähetyssaarnaajat ja turkiskauppiaat rakensivat asemiaan yhä kauemmaksi sisämaahan, kunnes isojen järvien kaikki rannat olivat ranskalaisten vaikutuksen alaisia. Ja kahta innokkaammaksi tämä eteenpäin tunkeutumisen halu kävi, kun saatiin kuulla, että isoilta järviltä oli mitä helpoin pääsy suurelle vesitielle, joka johti jollekin etäiselle merelle.

Irokuoitten kurittaminen.

Olemme nähneet, kuinka irokuoit edelleenkin olivat vaarallisimpana esteenä, mitä oli tällä lännen tiellä voitettavana. Ranskan hallitukselle vihdoinkin selvisi, että jos mieli jatkaa etenemistä ja saada Ranskan valta pysyvälle pohjalle, niin oli tehtävä loppu irokuoivaarasta, ja sitä varten toimitettava Canadaan riittävästi sotaväkeä. V. 1665 sinne siis lähetettiin tuhat kaksisataa miestä Turkin sodissa karaistuja veteraaneja. Näitten keralla De Courcelles tammikuussa 1666 teki lumikengillä retken mohawkien maahan ja seuraavana kesänä markisi de Tracy uuden suuremman retken, jolla poltettiin mohawkien kaikki kaupungit, heidän laihonsa ja ruokavarastonsa hävitettiin. Kaksikymmentä vuotta vallitsi tämän retken jälkeen Canadan joella rauha. Jos Ranskan hallitus joku vuosikymmen aikaisemmin olisi tämän tehnyt, niinkuin Champlain pyysi, niin olisivat huronit ja algonkinit säilyneet, irokuoit eivät olisi koskaan päässeet niin mahtaviksi, satoja valkoisia olisi säilynyt viiltoveitseltä ja kidutuspaalusta ja ranskalaiset olisivat ennättäneet vahvistaa Canadassa valtansa, ennenkuin englantilaiset ryhtyivät sitä heiltä asevoimalla anastamaan.

Vihdoinkin olivat ylämaahan vievät tiet vapaina ja Quebecistä alkoi matkustaa sinne sekä lähetyssaarnaajia että kauppiaita. Sekä Superior-järven että siitä Huroniin johtavan virran rannalle perustettiin lähetysasemat. Tällöin lähti työmaalle isä Marquettekin. Jesuiittain kera kilpaillen alkoivat Montrealin pappiseminaarin oppilaatkin harjoittaa lähetystointa, valiten työmaakseen Ontarion pohjoisen rannan, jonne oli asettunut irokuoita huronien tyhjille tiloille.

Dollier ja Galinée.

Kuusikymmenluvun lopulla lähtivät St. Sulpicen miehet Dollier ja Galinée etsimään lounaan puolelta erästä intiaaniheimoa, jonka oli kuultu olevan hyväluontoisemman kuin irokuoit, ja heihin liittyi La Salle, joka myöhemmin Canadan löytöretkeilijänä saavutti kaikkia muita suuremman maineen. Galinée laati matkasta kartan ja kertomuksen, jossa ensi kerran tehdään tunnetuksi Erie-järvi; siitä ei siihen saakka tiedetty muuta kuin huhuja.

Matka kävi Pyhän Laurentiuksen jokea Ontarioon ja sen poikki senekain maahan ja sieltä juonien ja viivytysten jälkeen järven länsipäähän Niagara-virran suitse. Vaikka he kuulivat könkään jyminän, eivät he kuitenkaan viitsineet lähteä sitä katsomaan, vaan tyytyivät intiaanien siitä antamaan kertomukseen. He löysivät etsimänsä kylän ja saivat sieltä pari orjaa, joista La Salle piti toisen, Ohion varsilta kotoisin olevan, molemmat papit erään Huronin rantain miehen. Suureksi hämmästyksekseen he täältä tapasivat kaksi ranskalaista, Jollietin ja Pérén, jotka olivat paluumatkalla siirtokuntiin. Nämä olivat käyneet Superior-järvellä etsimässä kuparikaivoksia, joista oli paljon kuultu aina Cartierin ajoista saakka, mutta saaneet palata tyhjin toimin. Jolliet oli noussut Ottawaa, mutta paluumatkalla eräs irokuoi-vanki, jonka hän oli ottawoilta pelastanut, opasti hänet Huron-järvestä Detroitin kautta Erieen ja tämän järven itäpäästä kannaksen poikki mainittuun kylään. Niagaran virtaa hän karttoi, kierteleviä andastejoukkoja peläten, ja siten jäi köngäs Jollietiltakin näkemättä. Jolliet kertoi pottawatomien suuresta heimosta, joka oli pyytänyt lähetyssaarnaajia, ja heidän luokseen Huronin taa molemmat papit päättivät lähteä, vaikka heidät oikeastaan oli lähetetty lounaaseen, jossa piti olla muuan tuntematon suuri jokikin — Ohio — löydettävänä. La Salle riitaantui ja sairautta teeskennellen jäi kylään. Jolliet lähti jatkamaan matkaansa Quebeciin, molemmat papit yläjärville. Minne La Salle kulki, siitä ei ole milloinkaan täyttä varmuutta saatu.

Molempien pappien saapuessa Erien rannalle vyöryi mahtavia aaltoja sen' hietikoille. Vuodenaika oli käynyt niin myöhäiseksi, että he päättivät viettää täällä talvea. Kulkien vähän edemmäksi he nousivat Lynn-jokea kappaleen matkaa sisämaahan. Seutu oli Galinéen mielestä kuin maallinen paratiisi. »Ei varmaan ole koko Canadassa kauniimpaa paikkaa. Metsät ovat avoimet, niissä kiertelee kauniita niittyjä, joita kastelevat joet ja purot ja näissä on kaloja ja majavia ylenmäärin. Hedelmiä on jos kuinka runsaasti ja riistaa niin paljon, että me kerrankin näimme sata hirvieläintä yhdessä parvessa». He rakensivat majan joen rannalle erään puistikon kolkkaan, suojaan järven myrskyiltä, ja majansa yhteyteen pienen kappelin, jossa he kolmesti viikossa toimittivat messun. Apotti Dollier sanoi, että se talvi varmaan painoi enemmän heidän ikuisen autuutensa hyväksi kuin kymmenen parasta vuotta heidän muuta elämäänsä. He saivat olla häiritsemättä koko talven, lukuunottamatta erästä yksinäistä irokuoita, joka kävi siellä majavan pyynnissä.

Kevään tullen he lähtivät kanooteissaan järvelle. Mutta kerran heidän rannalla maatessaan syntyi kova myrsky ja vesi nousi niin paljon, että he menettivät osan tavaroistaan, muun muassa ne tarpeet, joilla sakramentti jaettiin, samoin kuin kauppatavaratkin, joilla he ostivat ruokaa. Sen vuoksi he päättivät Ottawan tietä palata takaisin siirtokuntiin, hankkiakseen uudet alttariesineet, joita ilman he eivät voineet sakramentteja jakaa. Matkan varressa he sitten tapasivat punaisen kivestä veistetyn epäjumalan kuvan ja päättivät, että se oli piru, joka oli ollut syynä heidän alttaritarpeittensa hukkaan. He siis hakkasivat sen kappaleiksi ja upottivat palaset syvään jokeen, ja paikalla, sanoo hurskas pappi, »Jumala palkitsi meitä tästä otollisesta työstä, sillä samana päivänä saimme tapetuksi sarvaan ja karhun.» Tämä tapahtui St. Clair-järven rannalla, joka on Huronin ja Erien välisessä virrassa.

Matka kävi sitten Michilimackinacin salmen kautta, jossa ei ollutkaan lähetysasemaa, niinkuin he olivat luulleet, mutta Sault Mariessa he tapasivat isä Marqueten ja erään toisen jesuiitan; näillä oli jo valmiina linnoitettu asema, huone ja kappeli, ja aseman ympärille oli raivattu vainio, jossa kasvoi viljoja. Molemmat papit eivät kuitenkaan siellä kauan viipyneet, sillä St. Sulpice oli jesuiittain kanssa huonoissa väleissä. Ottawan tietä palaten Dollier ja Galinée kesäkuussa 1670 saapuivat takaisin Montrealiin.

Isä Marquette.

Isä Marquette kävi Saultin asemalla Yläjärven lounaiskulmassa ja siellä hänkin illinois-intiaaneilta kuuli Mississipistä. Se suuresti innostutti häntä ja herätti hänessä halua tunkeutua sinne saakka. Huronit ja ottawat olivat kuitenkin niihin aikoihin riitautuneet siouxien kanssa, joitten kestivieraina he asuivat. He olivat nimittäin saaneet hankituksi ranskalaisilta pyssyjä ja teräsaseita ja kävivät siitä niin ylpeiksi, että aikoivat ajaa siouxit heidän omasta maastaan. Mutta tämä mahtava kansa silloin julisti heille sodan ja sen alkamisen merkiksi lähetti isä Marquetelle takaisin kaikki uskonnolliset kuvat, joita hän oli heille antanut. Huronit ja ottawat eivät voineet ajatellakaan taistelua näin mahtavaa kansaa vastaan; heillä ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pyssyineen etsimään uusia asuinsijoja. Isä Marquette vei huronit kerallaan Michilimackinac-salmeen, jossa jo oli vähän aikaa ollut jonkinlainen lähetysasema, ja isä André ottawat Manitulin saarille, jotka erottivat Georgian lahden Huronin ulapasta. Marquette perusti asemansa Michilimackinac-salmen pohjoisrannalle, ja siihen pian kasvoi kaksi kylää, joista toisessa asuivat huronit, toisessa algonkinit. Paikka kehittyi nopeaan, niin että siitä tuli turkiskaupankin tärkein keskusta. Vasta seuraavan vuosisadan alussa, kun Detroit perustettiin, Michilimackinac menetti suurimman osan merkitystään. Sinne oli vähitellen asettunut paljon »metsän juoksijoita» ja kaupustelijoita, jotka viettivät niin huonoa elämää, että jesuiitat epätoivoissaan itse sytyttivät asemansa palamaan ja muuttivat pois.

Järvialueen juhlallinen valtaus.

Ylämaiden tutkiminen oli nyt edistynyt niin pitkälle, että Ranskan hallitus päätti juhlallisesti ottaa ne haltuunsa. Menot oli tehtävä niin vaikuttaviksi kuin suinkin, että intiaanit saisivat korkean käsityksen merentakaisesta hallitsijasta, joka oli heidät lapsikseen ottanut.

Daumont de St. Lusson lähetettiin v. 1671 näitä menoja toimittamaan. Hän oli talvea Manitulin saarella ja lähetti sieltä sanomat kaikille järvien rannikolla asuville heimoille, että he tulisivat juhlaan Superiorin ja Huronin välisen virran rannalle. Neljäntoista suurimman heimon päälliköt olivat maan anastuksessa saapuvilla, samoin kuin paljon ranskalaisiakin, pappeja, munkkeja, kauppiaita ja virkahenkilöltä. Pystytettiin risti ja se pyhitettiin kirkollisilla juhlamenoilla. Ristin juurelle kohotettiin paalu, jonka päässä oli Ranskan vaakuna. Luettiin julki maananastuskirja, huudettiin »eläköön kuningas» ja kaikilla ampuma-aseilla ammuttiin. Sitten isä Allouez puhui intiaaneille heidän omalla kielellään ja kertoi heille Ranskan mahtavasta kuninkaasta, jolla oli tuhansia yhtä mahtavia päälliköitä kuin Quebecin kuvernööri, joka oli irokuoit voittanut ja jolla oli suunnattoman paljon laivoja ja sotaväkeä. Hän kuvasi, kuinka ilma oli liekeissä, kun kuninkaan tykit paukkuivat, kuinka kuningas vihollistensa veren tahraamana ratsasti sotajoukkojensa keskellä ja kuinka hänen käskystään tapettiin niin paljon vihollisia, ettei kukaan voinut heidän päänahkoistaan lukua pitää, niitä kun oli tapettava niin paljon, että veri juoksi virtanaan. St. Lusson sitten vuorostaan piti puheen, jossa hän selitti kaikkien läsnäolevien intiaanien edustajain siitä hetkestä nauttivan tämän mahtavan kuninkaan suojelusta. Sitten veisattiin Te Deum ja kaikki ampuma-aseet taas laukaistiin.

Intiaaneihin menot tekivät syvän vaikutuksen, pappien komeat puvut, veisuu, ampuminen ja huuto, ja heillä oli siitä moneksi ajaksi puheen aihetta wigwameissaan ja neuvostuliensa ääressä.

Jollietin ja Marqueten Mississipille.

Mississipistä oli jo saatu intiaaneilta niin paljon tiet?oja, että Canadan viranomaiset päättivät lähettää Jollietin sitä etsimään ja tutkimaan, mihin se laski, Tyyneen mereenkö, vaiko Mexicon lahteen. Jolliet, johon jo olemme tutustuneet, oli Canadassa syntynyt ja kasvanut. Hän oli tarmokas, rohkea ja yritteliäs mies ja oli jesuiitoilta saanut hyvän kasvatuksen, hänestä kun alkuaan piti tulla heidän veljeskuntansa jäsen, vaikka sitten metsät ja joet viehättivät enemmän ja hänestä tuli »metsän juoksija» ja kauppias. Tuskin oli Uuden Ranskan uusi tarmokas maaherra, kreivi de Frontenac, saapunut Quebeciin, ennenkuin Jolliet lähetettiin monivaiheiselle matkalleen. Joulukuussa v. 1672 hän saapui Michilimackinacin lähetysasemalle, josta hänen piti ottaa isä Marquette mukaansa. Tämä oli jo kauan hartaasti toivonut päästä tälle retkelle ja oli sitä varten opetellut Illinoisien kieltä. Hän oli intiaaneilta koonnut tietoja edessä olevista maista ja intiaanit olivat koettaneet häntä peloittaa moisesta matkasta, jutellen joen hirviöistä (alligatoreista), jotka söivät ihmisiä, sen rannoilla asuvista sotaisista kansoista ja kamalasta kuumuudesta, joka sen suupuolessa vallitsi. Mutta Marquette ja Jolliet eivät säikähtäneet, vaan kaiken talvea valmistelivat retkeään ja keväällä aikaisin lähtivät matkaan.

He kulkivat ensin veneillä Michiganin Green Bayhin. Marquette poikkesi matkalla menomini-intiaanien luona, jotka olivat nimensä saaneet siitä, että he söivät »metsäkauraa», erään kauran kaltaisen ruohon siemeniä; tätä ruohoa kasvoi laajalti Koillis-Amerikan soissa ja joissa. Green Baysta he nousivat Fox Riveriä Winnebago-järveen ja kulkivat sitten taipaleen poikki Wisconsin-joelle. Siellä heistä erosivat intiaani-oppaat, ja molemmat matkustajat, kerallaan viisi muuta ranskalaista, lähtivät hatarissa tuohialuksissaan laskemaan tuntematonta jokea. Päivän toisensa jälkeen he laskivat tätä yksinäistä vettä, jonka rantoja yhtämittaiset metsät reunustivat, näkemättä ihmisiä, kuulematta juuri muita ääniä kuin puhvelien etäistä mylvinää. Seitsemäntenä päivänä maisema äkkiä avautui ja venhot Illinoisista puskivat mahtavaan Mississippiin, joka vuolaana virtasi poikittain heidän editseen etelää kohti.

Jolliet ja Marquette olivat ensimmäiset valkoiset, jotka meloivat maanosan mahtavimman joen latvapuolta. Heidän veneensä liukuivat sen rauhallisen virtauksen kantamina vihantain saarien lomitse, puistorantain keskitse, ohi matalien umpisalmien, joissa oli äärettömät karjat vesilintuja, mutta ihmisiä ei näkynyt missään, ennenkuin oli kuljettu lähes kolmekymmentä penikulmaa Wisconsinin suusta. Silloin nähtiin hiekkarannalla jalanjälkiä, ja kun niitä seurattiin, niin löydettiin polku, joka metsän läpi vei ihanalle niitylle. Jättäen toverinsa kanootteihin Marquette ja Jolliet lähtivät polkua kulkemaan tavatakseen ihmisiä, vaikk'ei heillä ollut aavistustakaan, millä tavalla nämä ottaisivat muukalaiset vastaan. Kymmenisen kilometriä kuljettuaan he näkivät joen rannalla kylän ja vähän etäämpänä kaksi muuta kylää. Huudoilla ilmaisten tulonsa molemmat ranskalaiset lähestyivät kylää, jossa heidän ilmestymisensä herätti suurta hälinää ja hämmästystä, ja paljon ihmisiä kokoontui heitä katselemaan. Nämä tosin jo olivat kuulleet valkoisista ihmisistä, joita oli meren rannalle tullut, mutta molemmat ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka he omin silmin näkivät. Neljä vanhaa miestä tuli ulos kylästä, rauhanpiippua tuoden ja tarjoten sen poltettavaksi sanoen: »Me olemme Illinoiseja» (me olemme ihmisiä). »Kuinka kaunis on aurinko, kun sinä tulet luoksemme vieraaksi», sanoi iäkäs pappi, jonka majaan heidät johdettiin. »Me tervehdimme sinua ystävinä, astu rauhassa kattomme alle.»

Kuusi päivää retkikunta viipyi näitten ystävällisten ihmisten luona, Marquette kertoen heille ainoasta oikeasta Jumalasta ja Jolliet Ranskan mahtavasta kuninkaasta, joka oli rangaissut ylpeitä irokuoita. Tämä uutinen oli Illinoiseille niin tervetullut, että he panivat toimeen suuren ilojuhlan ja vierailleen tarjosivat parasta, mitä suinkin oli joesta saatu tai metsistä hankittu. Jolliet ja Marquette vuorostaan saivat heiltä tietoja Mississipistä ja sen rannalla asuvista ihmisistä. Kun ranskalaiset vihdoin lähtivät matkaansa jatkamaan, niin saattoivat sadat illinoissoturit heitä veneille ja etevin päällikkö ripusti Marqueten kaulaan kirjavilla linnunpäillä ja sulilla koristellun rauhanpiipun. Se oli intiaanien pyhä rauhansymboli, kalumet, turva sotaisia heimoja vastaan.

Matka oli tähän saakka menestynyt hyvin ja iloisesti sitä jatkettiin. Kanootit liukuivat sukkelaan alas leveätä virtaa. Eräällä kohdalla herättivät huomiota korkeat äkkijyrkät kalliot, jotka maalauksineen näyttivät hirviöiltä. Saavuttiin sitten siihen kohtaan, jossa oikealta kädeltä Missouri työnsi Mississippiin sekaiset vuolaat vetensä. Tätä mahtavaa jokea Marquette toivoi vielä kerran pääsevänsä nousemaan Lännen mereen. Kun oli jälleen kuljettu satoja kilometrejä, niin laski Mississippiin itäpuolelta toinen mahtava joki, jota silloin sanottiin Wabashiksi, nykyisin Ohioksi. Sen rannalla asuivat shawneet, rauhallinen heimo, joka kuitenkin oli silloin tällöin saanut tuta irokuoitten vihoja.

Retkikunta oli nyt kulkenut niin kauas etelään, että ilmasto alkoi tuntuvasti muuttua. Joenrannan ruokotiheiköt muuttuivat niin sankoiksi, ettei edes voimallinen puhveli niitten läpi päässyt. Sääsket ja kaikenlaiset muut itikat ahdistivat matkamiehiä, tuottaen heille sietämättömiä tuskia. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että kanoottien purjeet oli asetettava katoksi sitä vastaan. Sitten alkoi niittyjen sijasta rannoilla olla juhlallisia aarniometsiä, joissa komea magnolia kukkineen ja rehevät köynnöskasvit ihastuttivat silmää. Kuljettiin Arkansaan suun ohi aina samannimisen nykyisen valtion etelärajoille saakka, ja niillä seuduin ensi kerran tavattiin vihamielisiä alkuasukkaita. Joukko aseellisia sotilaita hyppäsi yhdestä puusta koverrettuihin veneihinsä ja kamalasti kiljuen meloi heitä vastaan. Kuolema näytti välttämättömältä, mutta kun isä Marquette kohotti rauhanpiipun nähtäväksi, niin vihamielisyys kuin taiasta muuttui ystävyydeksi. Sotilaat heittivät kädestä aseensa ja heidän sotahuutonsa muuttuivat tervetulohuudoiksi. Ja ilomielin he saattelivat rantaan vieraat, joita he olivat vihollisiksi luulleet. Vastaanotto kylässä oli ystävällinen ja sen asukkaat saattoivat retkikuntaa kappaleen matkaa alaspäin Arkansea-nimiseen suureen kylään, josta tuli veneitä puolitiehen vastaan. Tulijain päällikkö kohotti rauhanpiippunsa ilmaan ja Marquette teki samoin, ja paikalla olivat välit ystävälliset ja selvät. Mutta intiaanit puhuivat aivan uutta kieltä, jota ranskalaiset eivät ymmärtäneet. Talvi oli heille tuntematon ja turkisnahkain sijasta olivat puhvelinvuodat heidän suurimpana rikkautenaan. Mutta vielä enemmän retkeläisten mieltä kiinnitti se seikka, että näillä intiaaneilla oli teräsaseita, joita he varmaan olivat saaneet Mexicon lahden espanjalaisilta, koska rauta oli Pohjois-Amerikassa aivan tuntematonta ennen eurooppalaisten tuloa.

Marquette ja Jolliet olivat nyt varmat siitä, että tämä mahtava joki oli sama, jota Soto oli kulkenut ja joka laski Mexicon lahteen. He sen vuoksi päättivät turhaksi kauemmaksi kulkea, etenkin kun oli syytä pelätä, että espanjalaiset ottaisivat heidät huonommin vastaan kuin intiaanit. He päättivät rientää takaisin kertomaan tärkeästä löydöstään ja 17 p. heinäkuuta, kolmekymmentäseitsemän päivää sen jälkeen, kuin olivat Fox Kiveristä lähteneet, he kääntyivät paluumatkalle. Alkoi kovempi työ kuin menomatkalla, jolloin virtauksesta oli ollut niin hyvä apu. Nyt oli melottava sitä vastaan ja nousu edistyi hitaasti. Kun oli Missourin suun ohi päästy, niin poikettiin Illinois-jokeen, jonka intiaanit vakuuttivat paljoa mukavammin vievän Michiganiin kuin Wisconsin. Niin olikin asian laita. Illinois virtasi kauniitten niittymaitten välitse ja oli tyyntä, rauhallista suvantoa. Sen rannalla asuvat kansat olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ja ne pyysivät lähetyssaarnaajaa tulemaan takaisin ja asettumaan heidän keskuuteensa. Eräs päälliköistä opasti retkikuntaa aina Chicagon taivallukselle saakka.

Michigan-järven eteläreunaa kulkee matala kalliosyrjä, johon jääkaudella on syöpynyt siksi syvä lovi, että järvestä jääkaudella oli avoin väylä Mississipin jokialueeseen. Jääkauden lopulla tämä lovi kuitenkin tukkeutui ja matala, vain muutamaa metriä korkea soraharju patosi järven ja esti sen vettä etelää kohti juoksemasta. Jolliet arveli, että siihen olisi ollut helppo kaivaa kanava, niin että isoilta järviltä olisi voitu kulkea veneillä vaikka Floridaan saakka. Hänen tuumansa jäi silloin toteutumatta, mutta nykyisin tämä kanava on olemassa ja vedenjakajan katkaisupaikalla on Jolliet'n kaupunki.

Kanootit taivallettiin Michiganiin ja palaavat löytöretkeilijät sitten meloivat tämän järven aavaa länsirantaa, kunnes tulivat kapealle kannakselle, jonka poikki taivallettiin Green Bayhin, isä Allouezin asemalle, jolle Marquette oli poissa ollessaan määrätty. Jollietkin viipyi asemalla talven ja vasta seuraavana keväänä jatkoi matkaa Quebeciin kertomaan kreivi de Frontenacille tärkeistä löydöistään. Lähellä Montrealia hänen kanoottinsa koskessa kaatui ja kaikki kartat ja muistiinpanot joutuivat veden saaliiksi. Jolliet yksin pelastui koko venekunnasta. Mutta isä Marquette lähetti selostuksensa ja karttansa tavallista tietä esimiehilleen, ja niissä on kertomus löytöretkestä säilynyt.

Isä Marquette oli matkalla saanut hivuttavan taudin, joka lyhensi hänen loppuikäänsä. Hän aikoi perustaa uuden lähetysaseman illinois-heimon keskuuteen ja matkusti Chicagon taipaleelle. Siellä vietettyään talvea pienessä mökissä hän keväällä v. 1675 saapui Illinoisien kaupunkiin ja saarnasi heille hartaasti evankeliumia. Hän palasi sitten Michilimackinacin asemalle järven itärantaa, jossa virtaus oli apuna, mutta kuoli matkalla rannalle rakennetussa pienessä suojassa. Intiaanit hautasivat hänet rannalle, mutta vuoden kuluttua tuli toisia intiaaneja ja he kaivoivat hänen luunsa maasta ja tapansa mukaan kuivasivat ne auringonpaisteessa, jonka jälkeen joukko, joka oli saapunut kolmellakymmenellä kanootilla, kuljetti ne Pyhän Ignatiuksen asemalle Michilimackinacin salmeen, Marquetten itsensä valitsemaan vaikutuspaikkaan. Niin suuresti metsäläiset kunnioittivat tätä harrasta ja vilpitöntä miestä, joka oli heidän hyväkseen elämänsä uhrannut. V. 1877 löydettiin nykyisessä St. Ignacen kaupungissa jäännöksiä Marqueten kirkosta ja sen holvista puulipas, johon intiaanit olivat opettajansa luut koonneet. Marquettea sitten näissä lännen seuduissa pidettiin kauan pyhänä, vaikkei hän saanutkaan apostolista pyhitystä.

Jolliet myöhemmin kävi Saguenayta nousten Hudson-lahdella. Hän osasi siksi paljon purjehdusta ja purjehdusapuneuvojen käyttöä, että hänet nimitettiin Laurentin joen ja Labradorin rannikon yliluotsiksi. Löytöjensä palkaksi hän sai Anticosti-saaren ja perusti sinne kalastusaseman. Sen kuitenkin englantilaiset hävittivät, ja Jolliet kuoli köyhänä.

Jesuiitat koettivat ulottaa vaikutuspiiriään niittenkin intiaanien keskeen, joita asui pohjoisissa metsissä. Saguenayn laaksoa he nousivat ensinnä vedenjakajalle ja v. 1672 kulkivat edelleen aina Hudson-lahden rannalle, ottaen maan Ranskan omaksi.

La Salle.

Robert Cavelier La Salle, jonka jätimme Ontarion ja Erien väliselle kannakselle, Ohion retkeä mielessään hautomaan, oli saapunut Canadaan v. 1667. Hän oli Normandiasta kotoisin. Hänen veljensä oli Montrealissa St. Sulpicen seminaarissa pappina ja auttoi löytöretkeilijää monella tavalla, ensinnäkin toimittamalla hänelle hyvän laajan alan seminaarin omistamaa maata. La Salle oli erinomaisen kunnianhimoinen mies, itseensä luottava, ylpeä, uupumaton ja järkähtämätön kaikissa tuumissaan. Mutta itsekkäisyytensä ja ynseytensä vuoksi hän oli huonossa suosiossa, ja harvat, jotka hänen palveluksessaan toimivat, häneen kiintyivät.

Intiaanien kertomukset lounaan tuntemattomista maista olivat siihen määrään kiihoittaneet La Sallen mielikuvitusta, että hän möi maansa ja Dollierin ja Galinéen keralla lähti Ohiota etsimään. Kun molemmat papit mielensä muuttaen jatkoivatkin matkaa Huron-järvelle, niin La Salle näyttää päättäneen yksin pyrkiä Ohiolle. Ja hän luultavasti pääsikin sinne, vaikka hän piti löytönsä salassa, vastaisten tuumainsa varalta.

Maaherra kreivi de Frontenac mielistyi heti alussa La Sallen rohkeisiin suunnitelmiin ja antoi hänelle täyden kannatuksensa. Frontenacin ensi tehtäviä oli linnan rakentaminen Ontarion itäpäähän La Sallen suosittamalle paikalle, ja hän kävi itse sen perustukset laskemassa ja puoleksi hyvällä, puoleksi pakolla, taivuttamassa irokuoitten päälliköt luovuttamaan maata. La Sallen hän jätti linnaan sen ensimmäiseksi komentajaksi. Seuraavana vuonna La Salle kävi Ranskassa, jossa hänet aateloitiin ja nimitettiin sen linnaläänin herraksi, jonka komentaja hän oli, ehdolla, että hän suoritti linnan rakentamisesta koituneet kulut. Frontenac-linnan ympärille pian muodostui siirtokunta ja siitä tuli tärkeä kauppapaikka, mutta juuri siitä syystä Quebecin ja Montrealin kauppiaat alkoivat kaikin tavoin sitä ja sen herraa vahingoittaa. V. 1677 La Salle oli toisen kerran Ranskassa, neuvotellen siellä Colbertin, Contin prinssin ja muitten vaikutusvaltaisten henkilöitten kanssa, ja seuraus näistä keskusteluista oli, että hän sai oikeuden perustaa Canadan ylämaahan niin monta linnaa kuin vain tahtoi. Hänen mukanaan saapui Canadaan Henrik de Tonty, josta sitten tuli hänen kaikkein uskollisin ystävänsä ja apulaisensa.

Niagara.

Lopulla vuotta 1678 lähetettiin La Motte rakentamaan uutta linnaa Niagara-joelle, ja tällä retkellä oli Hennepin-niminen jesuiitta mukana. Hennepin oli ensimmäinen, joka julkaisi Niagarasta kuvauksen. Hän liioitteli putouksen korkeutta 600 jalaksi, vaikkei se ole kuin 158 jalkaa Canadan ja 167 jalkaa Yhdysvaltain puolelta. Muutoin hänen kuvauksensa on sattuva, vaikkapa koski onkin siitä pitäen jonkun verran muotoaan muuttanut, se kun kynnystään alati syöden siirtyy taapäin. Retkikunta kulki aivan Niagaran ohitse ja rakensi varastonsa sen yläpuolelle virran varteen. La Salle itse Tontyn keralla lähti kuukautta myöhemmin matkaan. Frontenacin linnassa jo oli saatu valmiiksi melkoinen purjelaiva, jolla kuljettiin Ontariota, ja sillä he jatkoivat matkaa Niagaralle. Mutta äkkimyrskyssä, jotka näillä järvillä ovat niin vaarallisia, laiva kärsi haaksirikon ja kaikki varustukset joutuivat aaltojen omiksi. La Salle ja Tonty olivat tyynen vuoksi lähteneet edeltäpäin kanootilla ja saivat vasta perästäpäin tiedon tästä onnettomuudesta. Se oli ensimmäinen niistä monista vastoinkäymisistä, jotka La Sallen yrityksiä vainosivat.

Hän ryhtyi viipymättä rakentamaan uutta laivaa Niagaran könkään yläpuolella. Senekat, joita kauppiaat olivat La Sallea vastaan yllyttäneet, yrittivät sytyttää laivan telakalla tuleen, mutta se ei onnistunut, ja toukokuussa »Griffon» työnnettiin vesille, ollen ensimmäinen Niagaran päällisiä suuria vesiä kyntänyt purjealus. Talven kuluessa oli Frontenaciin tuotettu uusia varastoja ja rakennettu sielläkin uusi alus hukkuneen sijaan, ja keväällä kaikki toimitettiin Niagaran kannakselle. Elokuussa »Griffon» purjehti Erien länsipäähän ja nousi St. Clairin järveen sekä siitä, tarkkain luotausten mukaan edeten, onnellisesti Huroniin. Mutta ranskalaiset purjehtijat näyttävät halveksineen näitten sisäjärvien tuulia, niinkuin muutkin merimiehet, ja seurauksena oli haaksirikko toisensa jälkeen, sillä toden teolla ne ovat rajummat ja vaarallisemmat kuin merellä. Huronilla iski raju myrsky »Griffoniin», mutta se kuitenkin sillä kertaa pelastui ja saapui onnellisesti Michilimackinac-salmeen, jossa se kävi Pyhän Ignatiuksen satamaan ankkuriin. Intiaaneja kanootteineen keräytyi kosolti sitä ihmettelemään, ja ensi kerran kuultiin täällä nyt tykkien jymähtelevän. Green Baysta etsittiin sitten turkikset, joita edellä kulkenut joukkokunta oli ostanut, jonka jälkeen La Salle lähetti sekä ne että kaikki omat ostamansa »Griffonilla» takaisin Niagaralle ja siitä edelleen Frontenaciin velkojiensa tyydyttämiseksi. Muutamista rauskoista perästäpäin nähtiin, että laiva kaikkineen oli kärsinyt haaksirikon, josta ei ainoakaan ihminen pelastunut. La Salle itse neljäntoista miehen kanssa jatkoi matkaa Michiganin eteläosaan, mutta hänenkin täytyi olla viisi päivää säänpidossa saman myrskyn vuoksi. Hän kulki Michiganin länsirantaa Chicagon kohdalle ja vielä sen ohikin pienelle St. Joosef-joelle, joka laskee järven kaakkois-kulmaan. Sitä hän nousi sisämaahan ja taivalsi toiseen pieneen jokeen, joka laski Chicago-jokeen, ja sitten edelleen Mississippiin. Illinois-intiaanit aluksi olivat La Sallea kohtaan ystävälliset, kunnes kauppiaitten asiamiehet heihin istuttivat epäluuloja, jotka sitten edelleenkin katkeroittivat kaikkia La Sallen töitä. Hän sai kuitenkin luvan linnan rakentamiseen ja sen nimeksi hän pani »Crévecoeur,» s.o. »harmin paikka», koska hän nyt alkoi käsittää, että »Griffonin» oli täytynyt kärsiä haaksirikko. Hän lähetti Hennepinin erään toisen ranskalaisen kanssa laskemaan jokea Mississippiin ja palasi itse Montrealiin hankkimaan uusia tarpeita. Tonty jäi vasta rakennettuun linnaan. Maaliskuun alussa La Salle neljän ranskalaisen ja yhden mohikaani-intiaanin keralla lähti retkelleen, joka kelirikon vuoksi oli suunnattoman vaikea. Lisäksi matka kävi maan kautta, jossa kierteli irokuoilaisia sotilasparvia. Kun kanooteista ei ollut apua, niin ne jätettiin, ja joukko kulki Michiganin eteläpäästä suoraan maan poikki Huronin ja Erien väliselle kannakselle. Detroitin virran poikki kuljettiin lautalla ja Erien rannalla rakennettiin kanootti ja sillä kuljettiin Niagaralle, jossa saatiin varma tieto »Griffonin» haaksirikosta, ja päälle päätteeksi sekin murhesanoma, että eräs toinen laiva, joka oli Ranskasta tuonut suuren määrän tavaroita La Sallea varten, Laurentin joen suussa oli kärsinyt haaksirikon. La Salle jatkoi viipymättä matkaa Frontenaciin ja sieltä edelleen Montrealiin.

Heti rahoja ja tavaroita saatuaan hän palasi ylämaahan. Kun hän saapui Michiganin eteläpäähän rakentamaansa pieneen linnaan, oli se autiona. Kun hän sitten kulki taivalluksen poikki ja alkoi laskea myötävirtaa, niin näkyi joka puolella jälkiä irokuoitten kamalista veritöistä. Sota ja vaino oli sillävälin hävittänyt koko maan. Illinoisien suuri kaupunki oli poltettu, koko heimo kadonnut ja silvottuja ruumiita oli kaikkialla. Crévecoeurin linna oli autiona, Tontysta ja hänen miehistään ei näkynyt merkkiäkään. La Salle etsi ruumiitten joukosta, mutta ei ainoatakaan ranskalaista hän löytänyt. Pääkallot olivat intiaanien, kuten karkeasta mustasta tukasta oli helppo päättää. Neljän miehen kanssa La Salle kulki jokea alaspäin, ja tapausten kulku alkoi sitten käydä ilmeiseksi. Illinoisit olivat joukolla peräytyneet joen toista rantaa, irokuoit seuranneet takaa ajaen. La Salle etsi kummankin puolen leiripaikat, tutki jokaisen paalussa kidutetun ja poltetun jäännökset, mutta ei löytänyt ranskalaisista mitään jälkiä. Näin hän kulki alas aina Mississipille saakka löytämättä Tontya ja palasi sieltä takaisin. Paluumatkalla hän kulki Chicagon taivalluksen kautta ja siellä hän ilokseen näki varmoja heikkoja merkkejä siitä, että Tonty miehineen oli siitä kulkenut ja siis oli elossa. Mutta La Sallen yritys oli auttamattomasti mennyt myttyyn, se oli alettava alusta. Michiganin eteläpäässä koetettuaan koota kaikkia sinne eksyneitä heimojäännöksiä, abenaqueja, mohikaaneja, shawneita, miameja ja Mississipiltä palaavia illinoiseja liittoon irokuoita vastaan La Salle keväällä jälleen lähti palaamaan siirtokuntiin hankkimaan uusia varoja. Matkalla hän Michilimackinacin salmessa vihdoin tapasi Tontyn ja yhdessä he jatkoivat matkaa Montrealiin. Tonty oli joutunut La Sallen lähdettyä mitä vaikeimpaan pulaan, hänen oma väkensä kun kapinoi ja karkasi intiaanien luo. Irokuoitten maahan hyökätessä Tonty hylkäsi linnan ja samosi Michiganin länsirantaa pohjoista kohti, samaan aikaan kun La Salle itärantaa kulkien toi apua. Hennepin taas oli seuralaisensa keralla laskenut Mississipille ja noussut tätä jokea melkoisen matkan, kunnes siouxit olivat ottaneet hänet vangiksi. Hänen matkainsa laajuutta ei kuitenkaan tarkoin tiedetä, sillä hänen matkakertomuksensa on epäluotettava. Mississipin yläjuoksulla hän tapasi Du Luth-nimisen ranskalaisen seikkailijan, joka oli kaksi vuotta tutkinut Superior-järven seutuja ja Mississipin latvaosia sekä niinikään käynyt siouxien kylissä. Hänen kerallaan Hennepin palasi Michiganin Green Bayhin ja Michilimackinaciin, sekä sieltä edelleen matkusti Montrealiin, olematta sen koommin osallisena La Sallen yrityksissä.

La Salle laskee Mississipin.

Frontenacin ja rikkaitten sukulaistensa avulla La Salle vielä kerran selviytyi pulasta ja sai tarvitsemansa varustukset hankituiksi. Syksyn tullessa hän taas oli matkalla ylämaahan, taivaltaen nyt, samoin kuin edelliselläkin kerralla, Ontariosta Simcoe-järven kautta Georgian lahteen ja jatkaen siitä vesitietä Michiganin eteläosaan. Alussa vuotta 1682 hän vihdoin saattoi lähteä sille matkalle, joka perusti hänen löytäjämaineensa. Illinoisin rannalla oli rakennettu vene, ja tällä ynnä kanooteilla La Salle miehineen kulki Mississippiin ja lähti sitä mereen laskemaan. Samoin kuin Jolliet ja Marquette tämäkin retkikunta kiinnitti huomionsa Missouriin ja sen sekavaan veteen, tuli sitten Ohion suulle ja maaliskuun 13 p. kuuli vettä peittävän sumun läpi arkansas-heimon sotarummun läheltä syrjäjokea, jolla vieläkin on heimon nimi. Mutta rauhanpiippu solmi nytkin samoin kuin Marquetten näyttämänä sulan sovinnon, ja retkikunta otettiin Taensain suuressa kylässä mitä parhaiten vastaan. Viivyttyään kylässä kaksi viikkoa La Salle lähtiessään juhlallisesti otti maan Ranskan kuninkaan omaksi, intiaanien uteliaina katsellessa tätä menoa, josta he eivät mitään ymmärtäneet. Maaliskuun 17 päivä kanootit jälleen työnnettiin vesille ja retkikunta lähti laskemaan jokimatkoja, joita ei ennen kukaan valkoinen ollut kulkenut. Muutaman päivän kuluttua saavuttiin järven tapaiselle suvannolle, jonka rannoilla oli paljon kyliä. Niitä laskettiin ainakin seitsemänkymmentäneljä ja talot olivat paljoa paremmin rakennetut ja mukavammat kuin pohjoisten heimojen vaatimattomat wigwamit. Tätä suurta ja väkirikasta seutua hallitsi kuningas, jonka valta oli suurempi kuin pohjoisten päällikköjen. Kansa oli suoraa ja ystävällistä, viljeli maata ja piti monenlaisia hedelmäpuita. Monta päivää ranskalaiset viipyivät näitten intiaanien vieraina, vaikk'ei heidän kieltään ymmärrettykään, vaan täytyi keskustella merkkien avulla.

Mutta alempaa tavattiin heimo, joka oli sotainen. Joessa oli sillä kohdalla suuri pitkulainen saari, ja sen ja mannermaan välistä pudasta laskiessaan ranskalaiset äkkiä kuulivat rannoilta julmat sotahuudot ja rumpujen pärinän, sotilaita ilmestyi, ja kaikkiin rauhan vakuutuksiin saatiin nuolituisku vastaukseksi. Ei edes pyhä rauhanpiippu mitään vaikuttanut. La Sallella ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa toiselle rannalle ja sitten nopean virtauksen ja melain voimalla pyrkiä pois niin sukkelaan kuin suinkin. Metsäläiset juoksivat pitkin rantaa perässä ampuen nuoliaan, mutta onneksi ne eivät osuneet. La Salle kielsi miehiään ampumasta, siitä kun ei kuitenkaan olisi ollut mitään hyötyä. Muita hyökkäyksiä ei sitten sattunut. Muutaman päivän kuluttua retkikunta laski sen paikan sivu, jossa nyt on New Orleansin mahtava kauppakaupunki. Kun sitten saavuttiin siihen kohtaan, josta deltamaa alkaa, niin La Salle jakoi kanoottinsa kolmeen osastoon, joista kukin laski mereen yhtä suuhaaraa. Joki alkoi pian käydä suolaiseksi, ja muutaman päivän kuluttua venhot uivat Mexicon lahden ulapalle.

Louisiana.

Veneet sitten yhtyivät ja nousivat läntistä suuhaaraa, kunnes tapasivat kiinteätä maata. Siihen La Salle pystytti mahtavan patsaan, johon koverrettiin Ranskan vaakuna, ja patsaan viereen ristin, ja näitten juurelle hän kaivoi maahan lyijylaatan, joka kertoi matkasta ja maananastuksesta; se oli päivätty 9 p. huhtikuuta 1682. Hän siinä ilmoitti valtaavansa Ranskalle koko Mississipin ja sen syrjäjokien syvänteet ja nimitti koko tämän suunnattoman alueen Louisianaksi kuningas Ludvig XIV:n muistoksi.

Suuri voitto oli näin saatu, mutta nyt oli edessä mitä vaivalloisin paluumatka vastavirtaa, koska ei ollut laivoja, joilla olisi voitu purjehtia meritietä takaisin Canadaan. Paluumatkalla täytyi jonkun verran taistellakin samaa heimoa vastaan, joka oli menomatkalla kimppuun käynyt. La Salle lisäksi sairastui, mutta vaikka hitaastikin matkaa tehden retkikunta kuitenkin ennen syyskuun loppua pääsi takaisin Michilimackinaciin. La Salle aikoi perustaa kaksi siirtokuntaa, toisen Illinoisin rannalle turkiskaupan keskustaksi, toisen Mississipin suulle. Illinoisin rannalle rakennettiin äkkijyrkälle kalliolle St. Louis-niminen linna. Sen ympärille piankin asettui asumaan paljon intiaaneja, toivoen linnasta turvaa irokuoita vastaan.

La Sallen palatessa oli Canadassa uusi maaherra, joka ei ollut löytöretkeilijää kohtaan yhtä suosiollinen kuin Frontenac. Mutta La Salle matkusti Ranskaan ja sai kuninkaalta neljä laivaa siirtokunnan perustamiseksi Mississipin suistamoon. Tämä yritys kuitenkin alun pitäen menestyi huonosti. La Salle, joka ei tiennyt Mississipin suistamon pituusastetta, ei sitä löytänyt, vaan laski maihin paljoa kauemmaksi lanteen Mexicon lahden luoteisrannalle. Yksi laivoista, vieläpä lisäksi se, jossa olivat tulevan siirtokunnan kaikki varastot, kärsi haaksirikon. Siirtolaiset olivat huonoa väkeä. Intiaanit rupesivat vihamielisiksi ja kylvöistä tuli kato. La Salle teki kanoottimatkan Mississippiä etsiäkseen, mutta neljän kuukauden kuluttua hänen täytyi palata tyhjin toimin, kaksitoista miestä retkellä menetettyään. Ei joen merkkiäkään löydetty. Sitten hän kahdenkymmenen miehen keralla teki retken sisämaahan, nykyiseen Uuteen Mexicoon, jossa espanjalaiset luulivat olevan rikkaita kaivoksia. Mutta vain muutamia hevosia ja vähän viljaa ja papuja saatiin siltä retkeltä saaliiksi. Siirtolaisten luvun olivat taudit ja taistelut vähentäneet niin pieneksi, että vain viidettäkymmentä enää oli elossa.

Kun kaksi laivoista oli pois lähetetty ja vielä yksi haaksirikon kärsinyt, niin La Sallella ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin lähteä maan poikki Canadaan pyrkimään. Ainoastaan parikymmentä miestä jätettiin Mexicon lahden rannalle Ranskaa edustamaan. Nahkoihin puettuina, jalassa puhvelinnahkalötöt ja muutoinkin huonosti varustettuina ranskalaiset tammikuussa 1687 lähtivät pitkälle matkalleen.

La Salien murha.

He seurasivat jokea latvoille päin mäkimaahan saakka. Maaliskuun puolivälissä he olivat kulkeneet Coloradon syvänteen poikki ja saapuneet eräälle Trinity Riverin syrjäjoelle, kun joukon kuri kokonaan löyhtyi ja tyytymättömyys La Salleen puhkesi tuhotöiksi. Ensin murhattiin La Salien sisarenpoika ja pari hänen apulaistaan, sitten La Salle itse. Kuusi miestä pysyi johtajalleen uskollisena, voimatta kuitenkaan kostaa hänen kuolemaansa. Nämä Joutelin johdolla vaelsivat maan poikki Arkansaaseen saakka, jo§ta tavattiin kaksi Tontyn miestä. Tonty oli nimittäin toisen kerran laskenut Mississipin kadonnutta johtajaansa etsien ja jättänyt osan väestään Arkansaaseen. Joutel viiden toverinsa kera palasi Illinoisin linnaan (v. 1687) ja kirjoitti myöhemmin kertomuksen La Sallen viimeisestä suuresta yrityksestä. Mexicon lahden rannalle jätetyt ranskalaiset rupesivat intiaaneiksi, ne jotka eivät olleet tauteihin ja puutteeseen kuolleet; eivätkä espanjalaiset saapuessaan siirtokuntaa hävittämään tavanneet muuta kuin aution linnan ja luurankoja. Tonty kirjoitti arvokkaan teoksen La Sallen molemmista retkistä, joihin hän oli ottanut osaa.

La Salle oli Pohjois-Amerikan sisäosien -etevimpiä tutkijoita. Hänen suuret saavutuksensa ovat sitä ihmeellisemmät, kun hänen voitettavansa vaikeudet olivat niin suunnattomat. Ranskan vaikutusalue laajeni niiden ansiosta sisämaan kautta suurilta järviltä aina Mexicon lahdelle saakka.

Le Moyne D'Iberville ja Louisianan asutus.

La Sallen kuoltua kului neljätoista vuotta, ennenkuin ranskalaiset ryhtyivät hänen suurta yritystään jatkamaan. Mutta v. 1698 purjehti Mississipin suulle Brestistä canadalainen Le Moyne D'Iberville kahden veljensä, Sauvollen ja Bienvillen keralla, mukanaan kaksisataa siirtolaista, enimmäkseen miehiä. D'Iberville ilmoitti muka lähtevänsä Amazoni-joelle, jottei tieto hänen yrityksestään leviäisi Espanjaan ja Englantiin ja näissä maissa ryhdyttäisi sitä estämään. Retkikunta ensin poikkesi San Domingoon, joka oli Ranskan hallussa, ja sieltä uuden vuoden päivänä v. 1699 laski pohjoista kohti nykyisen Alabaman rannikolle. Ranta tavattiin ensinnä Pensacolan seuduilta, mutta siinä näytti jo olevan espanjalainen kaupunki, jonka vuoksi D'Iberville jatkoi matkaa länteen päin, koska hän ei halunnut ilman pakkoa taistella ja koska sitä paitsi hänen matkansa päämääränä oli Mississippi. Mutta ei hänenkään ollut helppo löytää Mississipin suuta. Vihdoin hän, helmikuun lopulla, lähti veneillä rantaa seuraamaan, voidakseen tarkemmin etsiä, eikä kulunutkaan kuin kolme päivää, ennenkuin nähtiin suuren joen läheisyydestä merkkejä. Merivesi oli sekaista, sen suolaisuus vähenemistään väheni ja paljon puunrunkoja uiskenteli pinnalla, ja pian oli selvä vastavirta jyrkkine aaltoineen soudettavana. Paksu ruokotiheikkö sulki joen suun, mutta veneet tunkeutuivat sen läpi. Vielä ei kuitenkaan oltu varmoja, oliko se Mississippi, ja D'Iberville etsi kaikkialta merkkejä, jotka olisivat todistaneet joen samaksi, jonka La Salle oli vallannut Ranskalle. Veistellen ristejä puihin hän nousi jokea, näki intiaanien tulia, silloin tällöin heitä tapasikin, mutta pelokkaasti kaikki meloivat pakoon, niin kiireesti kuin suinkin pääsivät. Vihdoin saavuttiin siihen kohtaan, jossa nykyisin on New Orleans, ja D'Iberville ilokseen huomasi, että kapea kannas erotti sen maan sisään pistävästä merenlahdesta, johon hän arveli laivoineen pääsevänsä. Nousten jokea vielä korkeammalle hän tapasi bayagoulain ystävällisen heimon, jonka päällikkö oli hänen kaltaiseltaan valkoiselta mieheltä saanut aivinaisen paidan, niin kerrottiin. Erään toisen heimon kylästä löytyi lasipullo, ja ranskalaiset saattoivat nyt olla varmoja siitä, että valkoisia oli jo ennen siellä käynyt. Intiaanioppaat saattelivat heitä vastavirtaa yhä korkeammalle, ja joka kylässä oli vastaanotto mitä parasta, asukkaat panivat toimeen juhlia ja tytöt karkeloivat vieraitten kunniaksi. Ranskalaiset antoivat vastalahjoja. Mutta D'Iberville kaipasi vielä varmempia todistuksia. Tonty oli toisella kerralla Mississipin laskiessaan La Sallea etsiäkseen jättänyt eräälle päällikölle kirjeen, kehoittaen antamaan sen ranskalaiselle, joka pian kulkisi vastavirtaa hänen perässään. Tästä kirjeestä, josta tieto oli levinnyt laajalti heimojen kesken, kerrottiin nyt D'Ibervillelle, ja hän paikalla lähti sitä etsimään. Hän laski jälleen New Orleansin seuduille, ja Bienville kauan etsittyään ja luvattuaan kirveen palkaksi saikin eräältä päälliköltä Tontyn kirjeen. Nyt voitiin olla varmat siitä, että oltiin oikealla joella.

Viipymättä valittiin siirtokunnan paikaksi hiekkainen niemi. Siinä ei tosin ollut vähääkään viljelykseen kelvollista maata, mutta siitä siirtolaiset eivät mitään välittäneet, sillä he olivat espanjalaisilta karkulaisilta kuulleet, että kauempana lännessä muka oli rikkaita vuorikaivoksia, eivätkä aikoneetkaan ruveta maata viljelemään, vaan kultaa etsimään. Paikan nimi oli Biloxi. Jätettyään siihen satakunnan siirtolaista ja molemmat veljensä D'Iberville itse lähti laivoineen pois.

Uutta siirtokuntaa odottivat ikävät ajat. Kuumuus oli raukaiseva, hiekkain hohde silmiä sokaiseva, vesi huonoa, ruokatavaroita vähän ja intiaanit osoittivat vihamielisyyden oireita. Lisäksi oli pelättävä, että joko espanjalaiset taikka englantilaiset millä hetkellä hyvänsä tulisivat heitä pois ajamaan. Espanja piti vanhastaan tätä rannikkoa omanaan ja englantilaiset väittivät sen kuuluvan Carolinaan Kaarle kuninkaan lahjakirjan nojalla. D'Iberville kuitenkin palasi ennen vuoden loppua tuoden uusia tarpeita ja kuusikymmentä kokenutta canadalaista metsästäjää. Hän oli saanut toimekseen kulkea maan puhki ja poikki jaloja metalleja etsiäkseen, ja sitä varten oli hänen kerallaan Le Sueur-niminen asiantuntija. Tämän piti nousta jokea siouxien maahan, siellä kun sanottiin olevan eräänlaista »viheriäistä maata», joka muka saattoi olla kullanpitoista. Mukanaan kaksikymmentä miestä ja muutamia intiaaneja oppaina kivennäistuntija lähti Mississippiä nousemaan, saapui ilman tapaturmia »viheriäisen maan» paikalle, joka oli Minnesota-joen rannalla, kuormasi sitä kanoottinsa täyteen ja lähti sitten taas jokea laskemaan. Mutta siouxit kääntyivätkin vihamielisiksi. Töin tuhkin päästyään lähtemään hän katosi tietymättömiin. Ei ole tietoa siitä, mitä hän viheriäisestä mullastaan löysi, mutta luultavasti hän huomasi sen arvottomaksi.

Iberville lähti vähää myöhemmin itsekin jokea nousemaan ja saapui natchez-heimon maahan, jossa Mississipin rannat alkoivat kohota. Tämä omituinen kansa palveli aurinkoa, samoin kuin Perun asukkaat, heillä oli temppelit ja papit ja ylimmäinen pappi, jota sanottiin »suureksi auringoksi». Natchezit ottivat ranskalaiset hyvin vastaan ja olisivat epäilemättä pysyneet heidän ystävinään, elleivät ranskalaiset olisi katalasti pettäneet heidän luottamustaan. Tämä kuitenkin tapahtui vasta myöhemmin. Ibervillen täällä ollessa laski jokea ylämaasta joukko veneitä, joissa oli turkiskuorma, ja niissä Ibervillen hämmästykseksi teki matkaa Tonty, La Sallen vanha ystävä, canadalaisjoukkueen keralla. Ibervillen nuorempi veli sitten Tontyn keralla nousi Red Riveriä, Mississipin syrjäjokea, saadakseen selville, olivatko espanjalaiset Uudesta Mexicosta käsin anastaneet lännen puolisia takamaita, joissa metallien piti olla. Mutta he eivät löytäneet mitään espanjalaisen valtauksen merkkejä. Iberville jälleen kävi Ranskassa, mutta kun hän lopulla vuotta 1701 palasi Biloxiin, oli siirtokunta niin huonossa kunnossa, että päätettiin muuttaa se suistamon itäpuolelle Mobile-lahteen, aivan Pensacolan naapuriksi. Tämän tehtyään Iberville purjehti kotimaahan, hänen terveytensä kun oli murtunut, eikä hän sen koommin Louisianaan palannut. Sauvolle kuoli kuumeeseen, mutta nuori Bienville kesti urhoollisesti taudit ja vastoinkäymiset ja oli kauan tämän ranskalaisen siirtokunnan varsinaisena johtomiehenä. Ei ollut hänen syynsä, ettei se paremmin menestynyt. Siirtolaiset kuluttivat aikansa helmien ja metallien etsimiseen ja puhvelinkarvojen kokoamiseen, maata ei viljelty, koska se tällä rannikolla on karua ja kuivaa, vaan ruokatavarat olivat edelleenkin tuotavat kotimaasta. V. 1716 Louisianassa oli vasta seitsemänsataa ranskalaista, ja olot yleensä olivat huonolla kannalla. Mutta Mississipistä oli tullut tärkeä liikeväylä, jota myöten kauppiaat toivat pohjan puolesta veneen täydet turkiksia, ja joen rannoille oli perustettu linnoja tämän kaupan turvaksi. Useista näistä linnoista sitten kehittyi kaupungeita.

Skotlantilainen John Low, joka Ludwig XIV:n kuoltua yritti epätoivoisilla keinoilla palauttaa Ranskan raha-asiat paremmalle kannalle, teki suurenmoisen yrityksen Louisianan asuttamiseksi, taikka oikeammin rahan tekemiseksi siitä. Hän perusti suuren kauppakomppanian ja lupasi lähettää Mississipin suulle kuusituhatta valkoista siirtolaista ja kolmetuhatta neekeriorjaa. Bienville nimitettiin siirtokunnan ylimaaherraksi. Ensi työkseen hän perusti uuden aseman Mississipin suupuoleen, paikkaan, jossa joen äyräät olivat tavallista korkeammat, kohoten vedestä kokonaista kymmenen jalkaa, ja tästä pienestä turkiskauppasiirtolasta kehittyi sitten New Orleans-niminen suurkaupunki.

Joulukuussa 1720 John Lowin suurenmoinen keinottelu kärsi mitä surkeimman haaksirikon, tuottaen taloudellisen häviön monen monelle ranskalaiselle. Tapaus herätti Louisianassakin suurta pelästystä, mutta siirtokunta oli jo ennättänyt siksi vahvistua, ettei se kumoon mennyt. Valkoisia siirtolaisia saapui edelleenkin tuhansittain, vaikka joukossa oli paljon rikoksentekijöitä ja muita huonoja aineksia. Neekeriorjia tuotiin niinikään tuhansittain, maanviljelys pääsi niin hyvään voimaan, että siirtokunta tuli omillaan toimeen, ja kauppa oli tuottavaa. Vaikkei vuorikaivoksia löydettykään eikä muutoinkaan saatu suunnattomia rikkauksia kootuksi, niin näytti kuitenkin vihdoin kaikki käyvän hyvin. Mutta vuosisadan jälkipuoliskolla kaikki mitä oli saavutettu menetettiin yhdellä iskulla, kun Ranska v. 1763 luovutti Louisianan Espanjalle. Ei se sen koommin sitä takaisin saanut muuta kuin Napoleonin aikana pariksi vuodeksi; Napoleon v. 1803 luovutti koko alueen Yhdysvalloille.

Turkiskauppiaat Amerikan luoteiskulmilla.

Jacques de Noyon nousi v. 1688 Superior-järvestä Kaministikwia-jokea, jonka suuhun Du Luth oli linnan rakentanut, ja saapui Rainy Lake-nimiseen järveen, viipyen talven sen länsipäässä. Hän näyttää sitten nousseen Rainy River-jokea Lake of the Woods-järveen, jonka hän mainitsee Assiniboiles-järven nimellä. Tämän matkan jälkeen maantuntemus näillä kulmilla eteni vasta seuraavan vuosisadan toisella vuosikymmenellä, jolloin samoille seuduille perustettiin ensimmäiset asemat. Ranskalaisten tienraivaajain tarkoitus oli tunkeutua maan poikki Tyynen meren rannalle saakka, mutta voitettavat vaikeudet olivat paljoa suuremmat kuin he otaksuivat, ja kauan kului, ennenkuin ensimmäinen semmoinen matka todenteolla tehtiin. Sitä varten v. 1727 lähetettiin Michigan-järven kautta retkikunta Missourin rannoille perustamaan asemaa, josta sitten voitaisiin jatkaa tutkimuksia.

La Vérendrye.

Näihin aikoihin saapui Canadan läntisille ulkokulmille Pierre Gaultier de Varennes, Vérendryen herra, joka entistä tarmokkaammin alkoi viedä eteenpäin maantuntemuksen rajapaaluja. Hän oli Canadassa syntynyt, vaikka sitten taisteli Ranskan sodissa Euroopassa ja Malplaquet'n tappelussa (Espanjan perimyssodissa) haavoittui. Canadaan palattuaan hän antautui turkiskaupan palvelukseen ja sai hoidettavakseen Superior-järven pohjoispuolelle perustetun Nipigon järven aseman. Siellä hän sai intiaaneilta kuulla, että lännessä oli suuri vesi, joka kohosi ja laski, ja luuli sitä lännen mereksi, vaikka se luultavasti tarkoitti vain Winnipeg-järveä. La Vérendrye hankki hallitukselta kauppamonopolin niissä maissa, joita hän aikoi siltä puolen löytää, ja sai Montrealin kauppiaat antamaan varoja retkeä varten. Kesällä 1731 hän veljenpoikansa ja kolmen poikansa keralla, mukanaan eräs jesuiitta ja koko joukko venemiehiä ja metsästäjiä, lähti Superior-järven päästä ensimmäiselle retkelleen länttä kohti. Retkikunta perusti asemia Rainy Lake- ja Lake of the Woods-järville. (Lake of the Woods on intiaanikielellä Minitie eli Ministik, s.o. »saarien järvi», eikä »metsien järvi», jota sen nykyinen englantilainen nimi merkitsee.) Winnipeg-jokea Vérendryen vanhin poika sitten laski suureen Winnipeg-järveen, ollen ensimmäinen valkoinen, joka sille saapui. Hän perusti sinne aseman ja palasi sitten apua hakemaan. La Vérendrye sai vaivalla Montrealin kauppiaat antamaan varoja yrityksen jatkamiseksi. Hänen veljenpoikansa kuoli ja hänen vanhin poikansa joutui sioux-intiaanien väijytykseen ja sai kaikkine seuralaisineen surmansa. Mutta molemmat nuoremmat pojat tutkivat Winnipeg-järven rannat ja Assiniboine-jokea hyvän matkaa ja perustivat sikäläiselle prerialle aseman, josta sitten tunkeuduttiin edelleen länttä kohti. Siten kuljettiin vähitellen yhä kauemmaksi Winnipegistä länteen vievää valtatietä, jota nykyisin Canadan pasific-rata kulkee.

Vasta v. 1738 La Vérendrye saattoi ruveta jatkamaan löytöjään ja tunkeutumaan yhä kauemmaksi tuntemattomaan länteen. Hän lähti molempien poikiensa ja canadalaisten assiniboine-intiaanien keralla Ylä-Missourin varsille mandaanien maahan, joka vastasi nykyistä Pohjois-Dakotaa. Retkikunta kulki prerian poikki ja saapui joulukuun ensi päivinä mandaanien kyliin. Tämä kansa oli niin omituisen näköistä, että ranskalaiset epäilivät, tokko he olivat intiaaneja ensinkään. Hyvin paljon oli vaaleaverisiä, ja naisten joukossa oli semmoisia, joilla oli pellavankeltainen tukka. Kasvojen piirteetkin olivat toisenlaiset kuin intiaanien yleensä, asumukset ja tavat niinikään. Myöhempinä aikoina heitä yleensä sanottiin »valkoisiksi intiaaneiksi» ja jotkut luulivat heitä intiaanien ja valkoisten sekaroduksi. Siten oli tunkeuduttu koko joukon sivu puolivälin Tyyntä merta kohti, mutta vaikka samaa reittiä pian kuljettiin kappaleen matkaa kauemmaksikin, niin ei lännen merta kuitenkaan lopultakaan sitä tietä saavutettu. Kun assiniboinelaiset tulkit karkasivat, niin ei retkikunta voinut hankkia mandaaneilta kaikkia haluamiansa tietoja — assiniboinein kertomuksien mukaan olivat he ainoat, jotka tunsivat tien lännen merelle. Sen verran he kuitenkin kertoivat, että vain päivämatkan päässä asui valkoisia miehiä, jotka ratsastivat hevosilla ja käyttivät rautahaarniskoita. Kun Uuden Mexicon espanjalaiset asuivat paljon kauempana, oli ehkä tieto saanut tämän muodon Soton ja Coronadon retkien johdosta, jotka tapahtuivat parisataa vuotta aikaisemmin (vert. Maant. ja löytöretket II, s:t 307 ja 314).

[Mainittakoon tämän yhteydessä, että se Quivira-nimincn kultamaa, joka houkutteli Coronadoa matkalle suurille prerioille, näyttää tarkoittaneen St Lawrence-joen suistamoa ja tuon maan valtijat Grönlannista saapuneita ristiretkeläisiä. Varmoista islantilaisista lähteistä tiedetään, että Eirik piispa, Grönlannin ensimmäinen piispa, v. 1121 lähti Eirikin vuonosta »Viinimaata hakemaan» (Maant. ja löytör. I, s. 242) ja mahdollista on, että hän laski St. Lawrwnce-joen suuhun ja sinne perusti lähetysaseman. Tarkempi kertomus Quivirasta Coronadon matkakertomuksen mukaan sisältää seuraavat piirteet: Quivirassa oli virta, joka oli paria leguaa (noin 8 km.) leveä ja jossa oli hevosen kokoisia kaloja (voisi tarkoittaa mainitun joen suistamossa yleisiä maitovalaita). Joella sen maan herrat kulkivat valtavissa upeissa kanooteissa, joita kuljetti purjeet ja joiden kummallakin laidalla oli yli 20 soutajaa; joka aluksen keulaa koristi suuri kultainen kotka ja herrat lepäsivät niissä upeiden telttain alla. — Kuvaus soveltuu oivasti Viikinkilaivaan. — Joka ilta maan hallitseva päällikkö lepäsi puun alla, jonka oksista riippui monta kultaista kelloa, tuudittaen häntä uneen soinnullaan. — Tämä kuvaus on ehkä saanut alkunsa lähetysaseman vespermessusta. — Jaloja metalleja oli melkein yhtä paljon kuin kiviä; kannut, lautaset ja maljatkin olivat kullasta. — Epäilemättä Grönlannin viikinkipapeilla oli hyvin varustettu alttari, kultaa oli silloin vielä pohjolassa runsaasti.]

[Myöhemmin tiedämme varmoista lähteistä Grönlannin pohjoisemman siirtokunnan kaikkineen kadonneen teille tietämättömille. Ehkä olivat vaaleaveriset mandaanit näiden kadonneitten jälkeläisiä. Ehkä tutkimus voi vielä senkin toteen näyttää, että pois muuttaneet myöhemmin kääntyivät pakanuuteen ja sitten palasivat takaisin ryöstämään Grönlannin eteläisiä siirtokuntia. Siihen suuntaan viittaavat eräät paavien bullat.] [ La Vérendrye palasi takaisin, vaikka talvi olikin ankarimmillaan ja jäätävät viimat tekivät matkan lumisten preriain poikki melkein sietämättömäksi. Helmikuussa 1739 retkikunta pääsi takaisin asemalle, joka oli rakennettu Assiniboine-joen rannalle, mutta johtajan voimat olivat niin murtuneet, ettei hän enää voinut jatkaa löytöjä. Kaksi miestä oli jätetty mandaanien luo kieltä oppimaan, ja he palasivat takaisin seuraavana vuonna syksyllä. Heidän mandaanien luona ollessaan oli sinne tullut erään lännen heimon miehiä kauppaa tekemään. Nämä kertoivat, että lähellä heitä asui miehiä, joilla oli vaaleat kasvot, niinkuin näillä molemmilla ranskalaisillakin. He muka rakensivat tiilistä ja kivistä linnoja ja asettivat niihin tykkejä. Heillä oli härkiä ja hevosia, puuvillavaatteet, he viljelivät viljaa, palvelivat ristiä ja kirjoilla rukoilivat. Näillä intiaaneilla siis näyttää olleen tieto Californian espanjalaisista. La Vérendrye paikalla lähetti poikansa Pierren yrittämään kauemmaksi, mutta kun hän ei saanut mandaaneilta oppaita, niin hänen täytyi palata tyhjin toimin.]

V. 1742 La Vérendryen kaksi poikaa lähti uudelle retkelle, ja tällä kertaa he pääsivät entistä paljon kauemmaksi. He nousivat mandaanioppaitten keralla Pientä Missouria, huomasivat seudun kirjavat maanlaadut ja saapuivat sitten varis-intiaanien maahan. Jatkaen matkaa yhä kauemmaksi länttä kohden he tapasivat joukon jousi-intiaaneja, jotka olivat sotaretkellä pelättyjä käärme-intiaaneja vastaan. Tämän joukon keralla molemmat La Vérendryet saapuivat korkean, lumen peittämän vuoriston luo, jonka rinteillä oli suuret havumetsät. Mutta kun sieltä löydettiin käärme-intiaanien leirinpohja ja siitä päätettiin vihollisen lähteneenkin jousien maahan sotaretkelle, niin nämä kiiruimman kautta palasivat takaisin, eivätkä molemmat ranskalaiset päässeetkään näkemään kauan toivottua lännen merta, jonka he luulivat aaltoilevan vuoriston takana. Ei ole varmaa, kauaksiko länttä kohti he tunkeutuivat; jotkut luulevat heidän päässeen aina Kalliovuoriston pääjonon juurelle saakka, toiset vain Bighorn-vuoristolle, joka on lähempänä idässä. Kului sitten monta vuotta, ennenkuin koetettiin päästä siihen suuntaan kauemmaksi.

Pohjan puolessa La Vérendryet ennen vuotta 1738 löysivät Manitoba-järven, jota he kartassaan sanovat »Preriain järveksi», ja perustivat sen rannalle aseman. Toinen veljeksistä näyttää käyneen Saskatshewan-joella, vaikkei hänen matkastaan sen- enempää tiedetä. Ennen vuotta 1749 oli joki tutkittu aina molempien latvahaarojen yhtymäpaikkaan saakka ja jokivarteen perustettu pari asemaa. Siihen päättyivät La Vérendryen ja hänen poikainsa löydöt. Isä koroitettiin kapteeniksi ja hänelle annettiin korkea ritarimerkki, mutta pian tämän myöhäisen tunnustuksen jälkeen hän kuoli (v. 1749), voimatta enää toteuttaa uusia tuumia, joihin hän ehkä olisi saanut tarvittavat varat. Vähillä varoilla hän oli suorittanut suuren tutkijatyön ja astunut Pohjois-Amerikan sisäosien uranaukaisijain ensimmäisten joukkoon. La Vérendryen ritarimerkki ei suojellut hänen poikiaan suurelta vääryydeltä. Heille ei annettu oikeutta löytöjen jatkamiseen eikä niihin etuihin, joita isälle oli vakuutettu jo löydetyissä maissa, vaan uusi maaherra antoi kaikki heidän perustamansa asemat aivan vieraalle miehelle, jonka lähettämä retkikunta v. 1751 nousi Saskatshewanin eteläistä lähdehaaraa aina Kalliovuorien juurelle saakka, rakentaen sinne linnan. Siellä olevat intiaanit tiesivät kertoa, että eräällä saarella länsirannan edustalla asui valkoisia miehiä, joiden kanssa tehtiin kauppaa, mutta ei ole varmaa, oliko näillä huhuilla tosipohjaa.

Sen koommin eivät ranskalaiset jatkaneet Pohjois-Amerikan sisäosien tutkimista kauemmaksi länttä kohti, sillä v. 1763 Canada kenraali Wolfin voitokkaan sotaretken jälkeen luovutettiin Suur-Britannialle ja sekä pohjoisessa että etelämmässä englantilaiset miehet ryhtyivät työtä jatkamaan.

Hudson-lahden maat.

Retket, joita Canadasta alettiin maitse tehdä Hudson-lahden rannalle, herättivät Englannissa suurta levottomuutta, ja luonnollista oli, että siellä kallistettiin kuuliainen korva Chouartin ja Radissonin puheille, kun he saapuivat kehoittamaan englantilaisia omien maanmiestensä kanssa kilpailemaan. Prinssi Rupert, kuningas Kaarle I:n saksalainen serkku, joka suurimman osan elämäänsä vietti Englannissa ja erinomaisella menestyksellä johti maa- ja merisotavoimia, sai Kaarle II:lta oikeuden Hudsonin löytämän sisämeren rantoihin ja niiden kauppaan. Englantilaiset retkikunnat eivät olleet sanottavasti maissa käyneet, mutta molemmilta ranskalaisilta saatiin kuulla, että nuo pohjoiset ja vielä pohjoisuuttaankin kolkommat seudut olivat erinomaisen rikkaita turkiseläimistä. Majava siellä pesi joka joessa, jonka vettä se kykeni järjestelemään, saukkoja, biisamirottia, näätiä ja kaikenlaisia vesieläimiä, puhveleita, hirviä, hirvaita, karhuja, kettuja ja susia siellä oli.

Komppania perustikin muutamia asemia Hudson-lahden rannalle ja osti intiaaneilta kaikenlaisella vähäarvoisella rihkamalla erinomaisen arvokkaat turkiskuormat. Mutta silti ei prinssi Rupert ystävineen saanut siirtokunnastaan hyötyä, sillä ranskalaiset eivät sitä hyvällä luovuttaneet, vaan tekivät sinne monta sotaretkeä ja valtasivat ja hävittivät englantilaisten asemat. Muun muassa D'Iberville, Louisianan perustaja, johti moista retkikuntaa.

Englantilaiset eivät sen vuoksi alkaneet tehdä asemiltaan laajoja sisämaan matkojakaan, ennenkuin Canada joutui heille. Joku seikkailija tosin kävi intiaanien keralla kauempanakin, mutta tiedot heidän vaelluksistaan ovat aivan häälyväisiä. Ainoastaan kauas pohjoisen perille tehtiin joku tärkeäkin retki.

V. 1719 kapteeni James Knight, lähes 80-vuotias veteraani, lähti kahdella laivalla tutkimaan Hudsen-lahden rantoja, toivoen löytävänsä Anianin salmen, jonka olemassaoloon silloin vielä yleiseen uskottiin. Hänen täytyi viettää Marmorisaaren luona talvea, ja siellä koko retkikunta viimeiseen mieheen kuoli tautiin ja nälkään. Kapteeni Scroggs v. 1721—22 turhaan etsi retkikuntaa; vasta v. 1767 löydettiin saarelta sen tähteitä ja sen kamala kohtalo tuli tunnetuksi.

Kesällä 1741 Englannin hallitus lähetti Christopher Middletonin kahdella laivalla etsimään Anianin salmea. Hän vietti talvea Churchill-joen suulla, Hudson-lahden länsirannalla, ja purjehti seuraavana kesänä pohjoista kohti. Middleton tutki ne syvät vuonot, jotka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistävät maan sisään, ynnä Frozen Streetin (jäätyneen salmen), joka kulkee suuren Southampton-saaren pohjoispuolitse, ja osoitti varmasti, ettei Hudson-lahdesta ollut länteen eikä luoteeseen kulkevaa salmea. Vasta hän sai suoritetuksi loppuun Bylotin, Foxen ja Jamesin työn.

Tehtiin kuitenkin vielä myöhemminkin retkiä, sillä Englannissa oli vaikutusvaltaisia miehiä, jotka yhä vielä uskoivat merien välillä olevan salmen. Myöhemmillä matkoilla löydettiin ja tutkittiin Chesterfield-vuono, joka Hudson-lahden luoteiskulmilta pistää kauas maan sisään ja enimmäkseen on syvä ja korkearantainen. Mutta vaikka vuonon alkuosa näyttikin lupaavalta, niin oli kuitenkin pettymys tutkijain lopullinen palkka. Vuonon vesi vähitellen muuttui suolattomaksi ja sen päässä oli järvi, johon laski suuri Dubawnt-joki. Sitäkin noustiin vähän matkaa, mutta siihen jäivätkin moneksi aikaa näillä kulmilla tutkimiset.

Ensimmäinen, joka teki Hudson-lahdelta pitemmän matkan maan sisäosiin, oli Hudson Bay komppanian palveluksessa oleva Anthony Hendry. Yorkin asemalta, joka on Nelson-joen suussa, hän nousi kanootilla aina Saskatshewan-joelle ja assiniboinien maahan, ja kanoottinsa jättäen tutki ensimmäisenä Saskatshewanin molempien lähdehaarain välisen maan. Ranskalaiset olisivat halusta estäneet hänen matkansa, mutta eivät uskaltaneet käyttää väkivaltaa. Prerioilla Hendry tapasi runsaasti riistaa ja assiniboinet ottivat hänet ystävällisesti vastaan. Hän näki tämän jälkeen ensimmäiset puhvelit ja tuli miellyttävään seutuun, jossa oli viljalti riistaa. Siellä hän tapasi toisia intiaaneja, jotka epäilemättä kuuluivat mustajaikain heimoon. Hän vietti talven mustajalkain maassa, kulkien ristiin rastiin, kunnes huhtikuun lopulla lähti kanootilla Red Deer-jokea kotia kohti kulkemaan. Kesäkuun 20 p. 1755 Hendry saapui Yorkin asemalle Hudson-lahden rannalle, suoritettuaan matkan, josta hänen maanmiehilleen oli erinomaisen paljon hyötyä. Siten oli englantilainen matkustaja tutkinut Canadaa länteen päin vielä pitemmälle kuin ranskalaiset, ennenkuin maa vielä oli Englannille siirtynytkään.

Samuel Hearne.

Muista matkustajista, jotka Hudson-lahden komppanian puolesta tutkivat maan sisäosia, on mainittava varsinkin Samuel Hearne, joka siirsi maantuntemuksen rajapaaluja muita paljoa kauemmaksi pohjoista kohti.

Hearne lähetettiin etsimään jokea, joka oli kaukana luoteessa ja jonka luona intiaanien tietojen mukaan piti olla runsaasti kuparimalmia. Hän lähti matkaan marraskuussa 1769, mukanaan pari englantilaista ja joukko intiaaneja; intiaanit kuitenkin alkoivat matkalla niskoitella ja karkailla, niin että Hearnen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla hän tapasi intiaanipäällikön, joka neuvoi ottamaan intiaanien vaimotkin mukaan; silloin miehetkin pysyisivät mukana. Seuraavana talvena, joulukuussa, hän teki uuden yrityksen ja tämä päällikkö heimon miesten ja vaimojen kanssa lähti hänen kerallaan matkalle. Hearne samosi järvien ja jokien poikki luodetta kohti, kulki napapiirin poikki ja chipewy-intiaanien keralla, joita hän matkalla tapasi, päätti tunkeutua aina Jäämeren rannalle saakka. Matkalla tavatut intiaanit olivat sotaretkellä eskimolta vastaan, ja heihin vielä Kuparikaivosjoella yhtyivät kupari-intiaanitkin. Retkikunta, joka oli jättänyt vaimot ja raskaimmat taakat jälkeensä, oli näin paisunut melkoiseksi. Intiaanit hyökkäsivät eskimoitten kimppuun ja säälimättä surmasivat koko heimon, Hearnen voimatta sitä estää. Heinäkuun 18 p. saavuttiin Kuparikaivosjoen suuhun ja valkoinen mies oli näillä kulmilla täten ensi kerran tavannut Jäämeren rannan. Hearne oli suorittanut matkan, joka takasi hänelle pysyvän maineen, ja vaikka hänen piirtämänsä kartta olikin hatara ja etäisyydet virheelliset, niin toi hän kuitenkin ensimmäiseksi tiedot näistä laajoista autioista maista, jotka osaksi tunnemme vain hänen kertomuksensa mukaan. Mutta kuparia, jota hän oli lähtenyt etsimään, hän ei löytänyt.

Paluumatkalla hän kulki toisia teitä ja löysi suuren järven, jonka nimeksi hän ilmoitti Athapuseowin, vaikkei se lienekään ollut nykyinen Athabasca, vaan hänen matkansa yleisestä suunnasta päättäen Suuri Orjajärvi. Hän kulki järven poikki ja edelleen muita järviä ja jokia, kunnes saapui Walesin prinssin asemalle Hudson-lahden rannalle, josta hän oli matkaankin lähtenyt.

Myöhemminkin Hearne teki komppanian puolesta matkoja sisämaahan ja rakensi alisen Saskatshewanin pohjoispuolelle aseman, joka sitten kauan oli turkiskaupan keskustana niillä kulmilla. La Pérousen v. 1782 tehdessä hävitysretkensä Hudson-lahden rannoille Hearne oli Walesin prinssin aseman komentajana, ja kun hänellä ei ollut minkäänlaisia keinoja vastarinnan tekemiseen, niin hänen täytyi luovuttaa asema kaikkineen ranskalaiselle. La Pérouse antoi hänen pitää matkalla kirjoittamansa päiväkirjan, vieläpä kehoitti häntä sen julkaisemaankin, ja Hearne jonkun ajan kuluttua noudattikin kehoitusta.

Hudson-lahden komppania ei tämän jälkeen muutamaan aikaan jatkanut retkiään, mutta sitä uutterampia olivat ne englantilaiset turkiskauppiaat, jotka Canadassa aloittivat toimensa tämän maan siirryttyä Ranskan vallasta Englannin vallan alaiseksi. Ne seudut, joihin edellämainitut uranaukaisijat olivat matkansa tehneet, tulivat vähitellen sangen laajalti tunnetuiksi heidän matkainsa kautta ja uusia asemia perustettiin. Pietari Pond tutki Athabasca-järven ja -joen ja sieltä Saskatshewanille vievät vesireitit.

Montrealin turkiskauppiaat muodostivat näihin aikoihin suuren Luoteiskomppanian, jonka piti ottaa haltuunsa koko näiden takamaiden turkiskauppa, mutta kaikki eturintaman miehet eivät yhtyneet komppaniaan. Pond pysyi erillään ja päinvastoin muodosti kilpailevan komppanian, jonka pontevin jäsen oli Alexander Mackenzie, nuori skotlantilainen, josta tuli »loiton luoteen» kuuluisin uranaukaisija. Kolmen vuoden kuluttua tämä komppania yhtyi Luoteiskomppaniaan, vaikka se myöhemmin keskinäisen eripuraisuuden vuoksi uudelleen teki pesäeron.

Alexander Mackenzie.

Nuori Mackenzie, joka oli saanut Churchill-joen seudut piirikseen, halusi laajempaa toimialaa ja suunnitteli matkaa Jäämerelle saakka. Hän ryhtyi retkeään valmistelemaan asemalla, jonka hänen serkkunsa oli perustanut Athabasca-järven rannalle, aikoen ensinnä matkustaa sieltä Suurelle Orjajärvelle, jonka rannoille turkiskauppiaat jo olivat alkaneet tunkeutua. Mackenzie lähti useiden eurooppalaisten seurassa matkaan Athabasca-järveltä kesällä 1789 ja laski Suureen Orjajärveen leveätä Orjajokea, jonka koskien ohi veneet oli taivallettava. Säät olivat vielä kylmät ja selillä paljon jäälauttoja, niin että Suuren Orjajärven poikki vain vaivoin päästiin kulkemaan. Laskettuaan järven pohjoiseen haaraan retkikunta tapasi punapuukko- ja kupari-intiaaneja, joiden kanssa tehtiin kauppaa. Osa retkikunnasta jäi tänne asemaa rakentamaan, Mackenzie toisten keralla lähti edelleen retkeilemään kohti seutuja, joissa ei vielä kukaan valkoinen ollut käynyt.

Hän palasi ensin pääjärvelle ja kulki sen pohjoisrantaa länttä kohti laskuväylää etsien. Näin hän löysikin mahtavan joen, jolle sitten on annettu hänen nimensä. Se vähitellen kapeni ja kävi yhä vuolaammaksi. Ensin kuljettiin Horn-vuoriston ohi, joka oli oikealla rannalla, sitten vasemmalta tulevan Liard-joen suun ohi. Intiaaneja nähtiin, mutta retkikunnan huomattuaan ne enimmäkseen kiiruimman kaupalla pakenivat. Toiset taas kuvailivat joen vaaroja niin peloittavin värein, että Mackenzie töin tuskin saattoi estää omia intiaanejaan karkaamasta. Heinäk. 3 p. nähtiin vasemmalla rannalla vuoria ja Mackenzie nousi korkealle, melkein äkkijyrkälle kalliolle, jolta oli laaja näköala joka puolelle. Ilmat lämpenivät ja matkaa jatkettiin ripeästi myötävirtaan. Kuljettiin melkoisen kirkasvetisen syrjäjoen laskupaikan ohi; se tuli Suuresta Karhujärvestä, jonka olemassaolo kuitenkin oli silloin vielä tuntematon. Silloin tällöin tavattiin intiaaneja, mutta ne olivat arkoja ja epäluuloisia. Laskettiin Sans Sault-kosket ja tultiin sitten kapeaan kuruun, jossa mahtava joki puristui korkeiden kalkkikalliorantain väliin. Kun oli päästy tästä kurusta, niin tultiin sille alankomaalle, joka on Pohjois-Amerikan rantueena Jäämerta vastaan. Siitä alkaen joki leveni ja jakautui moneksi haaraksi. Kohdattiin uusi intiaaniheimo ja siltä vihdoin saatiin tietoa Pohjois-Jäämerestä. Vaikka retkikunnan intiaanit niskoittelivat, ruokavarat kun olivat loppumassa, niin päätti Mackenzie kuitenkin jatkaa matkaa. Heinäkuun 12 p. hänen pieni venejoukkonsa vihdoin saapui joen suuhun. Nähtiin paljon pieniä valaita, mutta eskimoita ei näkynyt. Heinäk. 16 p. Mackenzie lähti paluumatkalle, kuljettuaan löytämäänsä jokea 1600 kilometriä Suuresta Orjajärvestä hikien.

Paluumatka oli deltan haarautumiskohdasta alkaen sangen vaivalloista virran vuolauden vuoksi. Eräässä intiaanikylässä Mackenzie sai kuulla huhuja lännen merestä, jonka rannoille oli tullut valkoisia miehiä — nämä arvatenkin olivat niitä turkiskauppiaita, joita oli saapunut Alaskan rannikolle. Yukon-joestakin hän näyttää saaneen tiedon. Karhujoen laskukohdan yläpuolella joen äyräs paloi; saman ilmiön ovat huomanneet myöhemmätkin matkustajat; siihen näyttää syynä olevan paikalla esiin tuleva ruskohiilikerros. Suurelle Orjajärvelle saavuttiin 22 p. elok. ja syyskuun 12 p. Chipewayn asemalle Athabascan rannalle, josta oli liikkeellekin lähdetty. Puolenneljättä kuukautta oli retki kestänyt.

Tämä merkillinen löytöretki ei näytä herättäneen niin suurta huomiota, kuin olisi ollut syytä luulla, mutta Mackenzien tutkijainto ei siitä talttunut. Hän kävi Englannissa hankkimassa tieteellisiä koneita ja oppi tekemään niillä havainnolta. Hän aikoi nyt nousta Peace-jokea, joka laskee Mackenzieen vähän alempana sen lähtökohtaa Athabasca-järvestä, aina Kalliovuoriin saakka ja sitten niiden poikki kulkien jatkaa retkeä länttä kohti, kunnes saapuisi Lännen meren rannoille.

Lokakuussa 1792 hän lähti matkaan Chipewayn asemalta, kulki kanootilla Athabascan päähän, laski kappaleen matkaa siitä lähtevää jokea, kunnes tuli Peacc-joen suuhun. Tämän joen vuolaudesta huolimatta hän, jättäen taakseen kaikki ennen käydyt paikat, nopeaan nousi sitä aina Smoky-joen suulle, johon hän väkensä kera asettui talveksi. Keväällä hän heti säiden salliessa lähti jatkamaan matkaa kohti jokea, jonka hänen talvella tapaamansa intiaanit olivat kertoneet vuoriston takana juoksevan länttä kohti. Saatuaan kaksi intiaania oppaiksi Mackenzie lähti matkaan toukok. 9 p. 1793 uudessa talven kuluessa rakennetussa kanootissa; paitsi intiaaneja hänellä oli mukanaan yksi englantilainen ja kuusi Canadan ranskalaista. Peace-joen rantamaisemat olivat erinomaisen kauniit ja metsänriistaa oli runsaasti. Mutta jokimatka oli ylen vaarallista ja monta kertaa kanootti oli vähällä tuhoutua kuohuissa. Miehet alkoivat väsyä ja tyytymättöminä vaativat palaamaan takaisin, mutta Mackenzie ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisista ehdotuksista, vaan päätti raivata tien vuorenrinteellä kasvavan pensaikon läpi taivaltaakseen sitä pitkin kanootin ja tavarat kurun yläpuolella olevalle tyynemmälle virranosalle. Kovilla ponnistuksilla tämä tulikin tehdyksi ja he saapuivat siten siihen paikkaan, jossa yhtyvät Peace-joen molemmat lähdehaarat, Parsnip ja Finlay.

Lähdettiin nousemaan eteläisempää haaraa, Parsnipia. Se oli tulvillaan, virtaus tavattoman kiivas ja nousu sen mukaan ylen vaikeata. Tavattiin intiaaneja, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet valkoisia miehiä, ja näiltä Mackenzie sai vähän varmempia tietoja vuoren takana länttä kohti juoksevasta joesta. Hän saapuikin pian Parsnipin latvoille ja oli näin kulkenut Mackenzien sen suusta, Jäämeren rannoilta, aina joen suurimman syrjäjoen latvoille, Kalliovuoriston korkeimpiin soliin saakka. Taivallettuaan kanootin vedenjakajan poikki Mackenzie oli ensimmäinen valkoinen, joka on Pohjois-Amerikan pohjoispuoliskossa maan poikki kulkien saavuttanut Tyyneen mereen laskevan joen. Se oli vuolas vuoristojoki, joka laski suureen, myöhemmin nykyisen nimensä saaneeseen Fraser-jokeen. Muutamassa koskessa kanootti oli vähällä hajota ja koko retkikunta saada surmansa. Miehet alkoivat niskoitella ja vaativat kääntymään takaisin, mutta Mackenzie tarmokkaalla käytöksellään sai heidän vastarintansa voitetuksi, ja lukemattomien vaarojen ja vaikeuksien jälkeen saavuttiin Fraserin tyynemmälle vedelle. Mackenzie luuli tätä jokea Columbiaksi, jonka alaosan purjehtijat olivat löytäneet ja tutkineet. Mutta matkan vaikeudet eivät silti olleet vielä lopussa-. Fraserissakin oli koskia, joiden sivu oli taivallettava, ja intiaanit, joita kohdattiin, olivat kovin epäluuloisia ja hitaita rauhalliseen seurusteluun. Kuultuaan heiltä joen edelleenkin olevan hyvin vaikean veneellä kulkea Mackenzie jätti sen ja lähti samoamaan oikotietä vuoriston poikki. Monien kieltojen jälkeen saatiin oppaaksi muuan intiaani, mutta yleensä asukkaiden vihamielisyys oli ilmeinen, joten Mackenzien täytyi käyttää koko tarmonsa Ja mielenmalttinsa estääkseen heitä aseita käyttämästä. Heinäkuun 4 p. lähdettiin kulkemaan vuoriston poikki raskain taakoin, vähin eväin ja huonojen säitten vallitessa. Retkikuntaa rohkaisi kuitenkin sanoma, ettei meri ollut kaukana ja että sen rannikolla usein kävi valkoisia. Bella Coola-joen rannalla asuvilta ystävällisiltä intiaanéilta saatiin taas kanootit ja laskettiin tätä jokea meren rannalle saakka. 20 p. heinäkuuta Mackenzie vihdoinkin näki kauan kaivatun länsimeren, jonka luo ennen häntä niin moni rohkea retkeilijä oli turhaan pyrkinyt. Vancouver oli vähää ennen käynyt sillä paikalla, jossa Mackenzie meren yhdytti.

Mutta rannikon intiaanit olivat niin vihamielisiä, että Mackenzie tiedon retkestään kallioon maalattuaan viipymättä lähti paluumatkalle. Eväät olivat melkein lopussa ja sitä suuremmalla kiireellä kuljettiin. Vaikka intiaaniheimot koettivatkin ehkäistä paluumatkaa, päästiin kuitenkin elok. 17 p. takaisin Parsnip-joelle, ja toista kyytiä kuin noustessa laskettiin nyt sitä ja Peace-jokea alamaihin. Kuukaudessa kuljettiin siten Tyynen meren rannoilta ylimmälle, Peace-joen rannalle rakennetulle asemalle.

Mackenzien toinen retki oli tärkeimpiä tutkimusretkiä, mitä Pohjois-Amerikan luoteisosiin on milloinkaan tehty, ja sen lopulliset vaikutukset ulottuivat sangen laajalle. Kun tie Lännen merelle näin oli saatu avatuksi, niin ei kauan kulunut, ennenkuin toisia seurasi perässä ja Kalliovuoristo ynnä nykyinen British Columbia tulivat tunnetuiksi.

Hudson-lahden komppaniakin uudelleen rupesi maantutkimusta edistämään ja sen toimesta Philip Turner 1790—92 kartoitti Suuren Orjajärven ja Saskatshewanin välisen maan. Hänen kartassaan m.m. Athabasca-järvi oli ensi kerran oikein esitettynä. Hänen jälkeensä Pietari Fidler jatkoi työtä, matkustellen vielä paljoa laajemmalti. Mutta suurin osa hänen suorittamastaan työstä jo kuuluu seuraavaan vuosisataan, samoin kuin David Thompsoninkin, joka oli näiden laajain erämaiden toimeliaimpia tutkijoita.

Omituista on, että nämä Pohjois-Amerikan etäiset kolkat tulivat osapuilleen tunnetuiksi paljoa ennemmin kuin etelämmät ja hedelmällisemmät seudut. Syynä siihen oli, että ne olivat arvokkaimpien turkiseläimien kotiseudut ja siksi harvaan asutut, että valkoiset vähälläkin joukolla saattoivat mielin määrin niissä samoilla. Sikäläiset intiaanit ovat aina olleet vähemmän sotaisia kuin etelämmät, eikä niillä ollut syytäkään tehdä aseellista vastarintaa ja karkoittaa valkoisia maastaan, nämä kun eivät saapuneet uudisasukkaina heiltä maata riistämään, vaan kauppiaina, jotka tulivat arvoa antamaan heidän siihen saakka melkein arvottomille metsästystuotteilleen ja samalla toivat heille monta uutta hyöty-, ylellisyys- ja nautintoesinettä, joiden viehätykset heihin lujasti vaikuttivat.

Näin oli ennen kahdeksannentoista vuosisadan päättymistä Hudson-lahden, Yläjärvi-Ontario-järvijonon, Jäämeren ja Kalliovuoriston välinen suunnattoman laaja, harvaan asuttu erämaa lukemattomine järvineen ja jokineen tullut osapuilleen tunnetuksi ja oli tehty ensimmäinen retki vuoriston poikki Lännen merelle. Tämän työn olivat suorittaneet etupäässä englantilaiset, ja he myös Tyynen meren puolelta tutkivat vastaavan rannikon, ja siten oli maanosan koko pohjoisosa, Alaskaa lukuunottamatta, joutunut Englannin vaikutuspiiriin, niin että tämä saattoi sen lopulta kokonaan anastaa. Dominion of Canadan perustukset oli siten laskettu.

Uuden Englannin takamaa.

Sillä välin kuin Canadassa niin laajalti vallattiin aluetta, viljeltiin Atlantin rannikon siirtokunnissa maata. Löytöretkiin oli hyvin vähän aikaa — tosin oli niihin paljoa huonommat edellytyksetkin. Ainoastaan Hudson-joen kohdalla oli sisämaahan kuljettava vesireitti, eikä sekään johtanut aivan kauaksi. Sen eteläpuolella kulki takamaassa rinnan merenrannikon kanssa Alleghany-vuoristo monine harjanteineen, joitten poikki ei ollut mahdollista päästä kuin kepeäjalkaisen erämiehen. Englantilaiset senvuoksi sangen hitaasti pääsivät tunkeutumaan rannikolta sisämaahan, mutta heidän lukunsa kasvoi paljoa nopeammin kuin ranskalaisten. Siihen aikaan kun ranskalaisten etäiset yritykset kukoistivat parhaimmillaan, englantilaiset vasta kulkivat lähimpien vuoristojen poikki ja rohkeat tienraivaajat lähtivät katselemaan, minkälaisia maat niitten toisella puolella olivat. Heitä houkutteli varsinkin Ohion laakso, jonka ranskalaiset aikoivat anastaa, kaventaen siten Uuden Englannin siirtokuntien takamaata. Niistä seikkailijoista, jotka sinne lähtivät, mainittakoon varsinkin Christopher Gist, joka oli vapaussodan johtajan Washingtonin ystävä ja liittolainen.

Kentucky.

1748 oli vielä harva valkoinen mies ennättänyt edes Virginian ihanaan Shenandoah-laaksoon saakka. Mainittuna vuonna Yrjö Washington, joka silloin oli vasta kuudentoista-vuotias nuorukainen, työskenteli tässä laaksossa lohkaisemassa siitä lordi Fairfaxille luovutettua aluetta. Seuraavana vuonna muuan komppania lohkaisi itselleen maata Carolinan vuoriston takaa, ja yhtiön johtaja, Tuomas Walker, löysi solan, joka on saanut nimensä Cumberlandin herttuasta, ja joukkoineen tunkeutui sen kautta Cumberland-joelle, jonka rannalle rakennettiin Kentuckyn ensimmäinen siirtokunta. Se oli mitä rikkainta maata siniruohokenttineen, vihantine lehtimetsineen, suurine hirvas- ja puhvelilaumoineen. Cumberland Gap-solasta tuli rintamamiesten lännen valtatie. Metsästäjiä ja seikkailijoita alkoi yhä enemmän kulkea vuoriston oiviin riistamaihin. 1753 Walker aikoi lähteä uudelleen Alleghanyjen poikki etsimään jokea, jota pitkin voitaisiin laskea tuohon ammoin etsittyyn Lännen mereen, mutta uhkaava sota teki tämän tuuman tyhjäksi.

Pennsylvaniasta käsin tunkeutui kaupustelijoita Ohion laaksoon. Philadelphiasta oli vaunuin kuljettava tie Harrisburgiin saakka ja sieltä ratsupolku Potomacille. Potomacin rannalta kulki intiaanipolku vuoriston poikki Ohion haaroille, nykyisen Pittsburgin seuduille. Kauempana lännessä oli toisia intiaanipolkuja. Kaupustelijain luku oli ajan mukana kasvanut melkoiseksi. V. 1749 kulki arvion mukaan kolmesataa englantilaista rihkamakuormaa hevosen selässä vuoriston poikki lännen joille ja sitten laski niitä veneissään edelleen. Samaan aikaan muodostettiin englantilainen Ohion komppania, joka sitten sai aikaan sodan; Ohion komppanian päätiedustelija Christopher Gist lähetettiin 1750 Ohion koskille tutustumaan sikäläisiin intiaaneihin ja etsimään soveliasta hedelmällistä ja tasaista maata. Hän matkusteli laajalti kautta Ohion seutujen ja teki intiaaniheimojen tuttavuutta, lopulta rakentaen Miamin varrelle kauppa-aseman parinkymmenen penikulman päähän Ohiosta. Se oli siihen aikaan englantilaisten etäisin asema sillä puolella. Sieltä Gist teki laajan matkan Kentuckyynkin, käyden etäämpänä kuin kukaan englantilainen ennen häntä.

Washington ja Gist.

Talvella 1753 Gist teki sen matkansa, joka on hänelle tuottanut historiallisen maineen. Myöhään marraskuussa saapui hänen etäiseen raja-asumukseensa Yrjö Washington kahden seuralaisen kanssa pyytämään Gistiä oppaaksi retkelle, jolle viranomaiset olivat hänet lähettäneet. Englantilaisten etenemisestä levottomiksi käyneinä ranskalaiset nimittäin olivat ruvenneet pohjoisesta päin tunkeutumaan Ohion laaksoa kohti, perustaen aseman toisensa jälkeen ja lopulta vallaten Ohion haaratkin, sen tärkeän paikan, jossa nykyinen Pittsburg on. Paikalla olleet englantilaiset oli otettu vangiksi, he kun muka olivat asettuneet ranskalaiselle alueelle. Virginian englantilainen kuvernööri puolestaan väitti, että ranskalaiset olivat tulleet englantilaiselle alueelle, ja oli lähettänyt nuoren Washingtonin heidän linnojaan tarkastamaan ja käskemään heitä poistumaan. Matka oli tavattoman pitkä ja vaikea, koska oli täysi talvi, tietä ei muuta kuin intiaanien polkuja, vuoristoita ja jokia yli kuljettavana. Gist lähti viipymättä muutaman toverinsa keralla matkaan. Otettuaan mukaan intiaaneja, jotka mielihyväkseen saivat kuulla, että oli aikomus ajaa ranskalaiset maasta pois, pieni retkikunta mitä huonoimmilla keleillä saapui ranskalaisten linnoille. Siellä vastaanotto oli kaikin puolin kohtelias, mutta Washingtonin vaatimuksiin linnoituksien päälliköt vastasivat, että he olivat sotilaita, jotka tottelivat Quebecistä saamiaan ohjeita; eivätkä siis voineet Virginian kuvernöörin käskystä lähteä maasta. Paluumatka oli melkein vielä vaikeampi kuin menomatka, ja nopeammin matkatakseen Washington lopulta kulki metsien läpi oikotietä kahden Gistin kanssa. Tällä retkellä muuan yksinäinen intiaani, joka oli luvannut heitä opastaa, yritti salakavalasti ampua jommankumman valkoisista, mutta laukaus ei sattunut. Alleghany-joella he rakensivat pienen lautan yli päästäkseen ja olivat siinä henkensä menettää. Gistin kädet ja jalat paleltuivat pienellä saarella, jolle heidän täytyi lautaltaan paeta, mutta joki kun yöllä oli kauttaaltaan jäätynyt, niin he jalan pääsivät toiselle rannalle. Sitten ei enää ollut pitkää matkaa lähimpään brittiläiseen kauppapaikkaan, jossa molemmat retkeilijät saivat levätä. Tällä retkellä oli historialliset seuraukset. Washingtonin tiedot saatuaan Virginian kuvernööri lähetti Ohion laaksoon retkikunnan rakentamaan haaroihin linnan. Mutta tuskin oli rakennustyöhön ryhdytty, ennenkuin ranskalaiset sen keskeyttivät ja valloittivat paikan. Washington lähetettiin paikalle mukanaan osasto Virginian maanpuolustusväkeä ja hän voitti ranskalaiset metsässä syntyneessä taistelussa. Se oli sen seitsemän vuotta kestäneen sodan ensimmäinen tappelu, jossa Ranska menetti kaikki Uudessa maailmassa olevat alusmaansa.

Daniel Boone.

Alleghany-vuoristo ja sen takainen maa oli intiaanisodan synkkää veristä maata. Henkensä kaupalla siellä liikkuivat valkoiset metsästäjät. Mutta erämaiden viehätys oli vaaroja suurempi. Daniel Boone, joka oli syntynyt Pennsylvaniassa, oli jo nuorena poikana kiintynyt niihin. Jo v. 1760 hän kulki vuoriston poikki Tennesseehen eräretkille. Mutta vielä enemmän häntä viehätti Kentucky ihanine laaksoineen ja lakeuksineen. Tämä maa oli siihen aikaan aivan asumatonta, se kun oli pohjoisien ja eteläisien intiaanien riitamaata ja sen vuoksi ainaisen vainon jaloissa. Boone oli kuullut John Finlay-nimisen erämiehen kiittävän sen erinomaista riistarikkautta. Yhdessä Finlayn ja eräiden toisten toverien keralla hän lähti retkelle tähän luvattuun maahan. Kun oli monen vaivan ja vastuksen jälkeen päästy vuoriston poikki, niin nähtiin vihdoin viimeiseltä harjanteelta ihana puistomaisema, jonka kedoilla kävi laitumella puhveli- ja hirvieläin-karjoja. Metsät olivat erinomaisen reheväkasvuiset. Kaikki näytti lupaavalta, sillä väijyviä intiaaneja ei näkynyt missään. Seikkailijat asettuivat kallion rotkoon, jonka kokonaan peitti suuri kaatunut puu, ja oleskelivat kesän ja syksyn samoilla mailla näkemättä merkkiäkään punanahkoista. Luultavasti he vähitellen kävivät varomattomiksi, sillä eräänä päivänä Boone ja John Stewart äkkiä huomasivat olevansa intiaanien piirittäminä ja heidän täytyi hyvällä antautua punanahkojen vangeiksi. Viikon päivät he olivat intiaanien käsissä; mutta eräänä yönä, näiden nukkuessa tavallista sikeämmin, molemmat erämiehet pääsivät karkaamaan ja palasivat takaisin leiripaikkaansa, josta kuitenkin Finlay tovereineen oli lähtenyt. Seuraavan vuoden alussa punanahkat jälleen hyökkäsivät molempien erämiesten kimppuun ja Stewart sai tappelussa surmansa. Boone olisi jäänyt ypö yksin erämaahan, mutta onneksi saapui silloin vuoriston poikki hänen veljensä erään toisen miehen keralla kadonneita etsimään. Heitä oli nyt kolme, mutta kolmas mies sattui kerran leiristä eksymään, eikä sen koommin palannut; luultavasti oli intiaaninuoli hänet metsässä saavuttanut. Kun ruuti ja luodit alkoivat loppua, niin veli lähti uusia varastolta etsimään, ja Boone jäi yksin erämaahan kolmeksi kuukaudeksi. Vainolaisiaan välttääkseen hän alinomaa muutti leiriään, ja elikin siten aikansa tapaturmaa kohtaamatta, oman kertomuksensa mukaan suuresti nauttien yksinäisestä metsäelämästään. Kolmen kuukauden kuluttua veli palasi ja yhdessä he sitten jatkoivat maan tutkimista. Kun he v. 1761 palasivat kotiin, tunsivat he sangen hyvin Kentuckyn.

Cherokee-intiaanit pitivät Etelä-Kentuckya omanaan, vaikka muutkin heimot siellä metsästivät. Eversti Henderson useitten muitten varakkaitten uudisasukkaiden kanssa päätti ostaa tämän maan cherokee-heimolta, perustaakseen sinne itsenäisen valtion, jonka hän aikoi nimittää »Transsylvaniaksi». Boonen kertomus maan rikkaudesta antoi erinomaista vauhtia tälle tuumalle, etenkin kun Pobjois-Carolinassa siihen aikaan oli hyvin levotonta ja tyytymättömyys viranomaisiin oli suuri. Luultavasti Boone oli eversti Hendersonin asiamiehenä jo sopinut kaupat, kun eversti itse saapui kaupan vahvistamaan ja hinnan maksamaan, polttaen cherokeitten kanssa rauhanpiippua. Kauppakirjan vahvistettuaan päälliköt lausuivat: »Kauniin maan teille nyt annamme, mutta sen asuttaminen taitaa olla vaikeanlaista.» Niin tosiaan olikin.

Daniel Boone johti v. 1773 lunastettuun maahan ensimmäiset siirtolaiset, kaikkiaan kuusi perhettä, Boonen omakin mukaan luettuna. Kiertelevä intiaanijoukko keksi retkikunnan, hyökkäsi sen kimppuun ja surmasi useita, Boonen nuorimman pojan muiden mukana, sekä hajoitti eri suunnille retkikunnan kotieläimet. Uudisasukkaat siitä niin säikähtivät, että palasivat Virginiaan. Vasta v. 1775 Boone saattoi tehdä uuden yrityksen. Hän johti miesjoukon Kentucky-joen rannalle ja rakensi hirsilinnoituksen siirtokuntansa suojaksi. Linna sai nimekseen »Boonesborough». Kun se oli valmistunut, niin Boone lähti perhettään noutamaan ja toikin linnaansa sen, ynnä useita uusia siirtolaisia. Kentuckyn asutus oli jo hyvässä alussa, kun vallankumous tapahtui ja sanoma Lexingtonin tappelusta sinne saapui. Uuden siirtokunnan nimi paikalla muutettiin Lexingtoniksi; se sijaitsee Kentuckyn valtion siniheinäalueella ja on nykyään suuri ja komea kaupunki.

Mutta vapaussodan aikana nuorta siirtokuntaa uhkasivat entistäkin suuremmat vaarat. Intiaaneja kierteli alinomaa sen ympärillä, ja kerran ne ryöstivät Boonen tyttären ja kaksi muuta tyttöä, jotka olivat uskaltaneet lähteä vähän matkaa linnan ulkopuolelle. Yö oli jo lähellä, ennenkuin heidän katoamisensa huomattiin. Seuraavana aamuna Boone muutamien toverien keralla etsi intiaanijoukon jäljet, seurasi niitä ja yllätti partiokunnan paraillaan ruoan keitossa. Erämiehet kaatoivat miehen joka laukauksella, punanahkat pakenivat ja ryöstetyt immet pelastettiin. Samanlaisia seikkailuja sattui tiheään. Kerran joutui Boone itsekin useiden toverien keralla vangiksi maasuolaa kootessaan, ja punanahkat kuljettivat hänet mukanaan Ohion pohjoispuolelle. Englantilaiset lunastivat muut vapaiksi, mutta Boonea intiaanit eivät luovuttaneet, hänen maineensa oli jo niin suuri. Muuan päällikkö pelasti hänet kidutuksesta ja otti hänet pojakseen, ja Boone sitten eli heimokunnan keralla rauhassa, kunnes kuuli punanahkain valmistelevan hyökkäystä hänen siirtokuntansa kimppuun. Hän pääsi karkaamaan ja viidessä päivässä samosi metsien läpi 250 kilometriä Boonesboroughiin, joka hänen toimestaan kiiruimmiten korjattiin ja varustettiin puolustuskuntoon. Puolentuhatta intiaania yhdessä englantilaisten liittolaistensa kanssa hyökkäsi linnan kimppuun, jota vain viisikymmentä miestä puolusti. Yhdeksän päivää kesti taistelua, mutta lopulta intiaanit, paljon väkeä menetettyään, suuttuivat ja lähtivät pois. Siirtokunta oli pelastunut ja Boone lähti etsimään rannikolta vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat sinne palanneet, luullen hänet surmatun.

1790-luvulla Kentucky jo alkoi olla Boonen mielestä niin taajaan asuttua, ettei hän siellä viihtynyt, etenkin kun keinottelijat riistivät häneltä maat, huomattuaan papereissa jonkun muotovirheen. Kuultuaan Missourin viljavista seuduista ja riistarikkaudesta hän päätti muuttaa sinne, vaikka Missouri oli Espanjan vallan alla. Espanjalaiset ottivat vanhan metsämiehen hyvin vastaan ja nimittivät hänet sen piirin päälliköksi, myöntäen hänelle 8000 tynnörinalaa maata yksityisomaisuudeksi. Mutta Boone ei nytkään hankkinut omistusoikeudelleen täyttä muodollista vahvistusta, ja kun Missouri siirtyi Yhdysvaltain vallan alle, niin hän jälleen menetti omaisuutensa. Kentuckyn lainsäätäjäkunta silloin puuttui asiaan ja vahvisti vanhan erämiehen omistusoikeuden muodollisista puutteista huolimatta. Boone oli silloin lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, mutta vielä innokas metsästäjä..Vielä 84 vuoden ikäisenä hän palasi eräältä eräretkeltä kuusikymmentä majavannahkaa saaliinaan. Hän kuoli v. 1820 kuudennellayhdeksättä ikävuodellaan.

Daniel Boonea voisimme sanoa Cooperin »Nahkasukan» perikuvaksi, ellei moni muu sen ajan erämies yhtä hyvällä syyllä voisi kunniasta riidellä. Hän oli voimakas, vankka, jäntevä, sopusuhhtainen ruumiiltaan, tarkkoja tarkempi ampumaan, valpas ja sukkela, samalla rohkea ja varovainen, rehellinen ja ystävällinen luonteeltaan, ihmisystävä, mutta niin kiintynyt metsäelämään, että hän ainiaan oleskeli asutuksen eturintamalla, alttiina lukemattomille vaaroille, joista hän aina suoriutui. Eivät terävimmätkään intiaanit kyenneet Boonen kanssa kilpailemaan sotapolulla. Mutta vaikka vaara oli alati seurannut häntä kintereillä, niin kuoli hän kuitenkin vuoteeseensa. »Jälkeni ovat usein olleet veriset», hän sanoi avaamastaan maasta puhuessaan. »Kaksi rakasta poikaa ja yhden veljen olen intiaanien käden kautta menettänyt, neljäkymmentä arvokasta hevosta ja paljon karjaa he ovat minulta ryöstäneet. Monta pimeätä ja unetonta yötä olen ollut vain huuhkajain toverina, kaukana ihmisten rattoisasta seurasta, kesäauringon paahtamana, talven pakkasten purtavana, erämaan asutuksen välikappaleena.» Kolmekymmentä vuotta Daniel Boonen kuoleman jälkeen hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin valtion kustannuksella Missourista Kentuckyn pääkaupunkiin.

Espanjalaiset Californiassa.

Paitsi meriretkiä tekivät espanjalaiset Mexicosta käsin muutamia maaretkiäkin Pohjois-Amerikan eteläosiin. Suurien löytöretkien aikana oli tosin Coronado tunkeutunut aina Colorado-kanjonille saakka (II, s. 310), mutta nämä löydöt olivat aikain kuluessa jääneet melkein unhotukseen ja myöhempien löytäjäin oli jälleen alettava alusta. Samoin kuin Amerikan muissakin espanjalaisissa maissa laajensivat maantuntemusta täälläkin lähetyssaarnaajat, varsinkin jesuiitat. Viranomaistenkin toimesta tehtiin muutamia retkiä, esim. sataman etsimistä varten nykyisen Californian valtion rannoille, jotta laivat Itä-Aasiasta palatessaan voisivat siihen poiketa, ynnä sitten Californian niemimaan tarkempaa tutkimista varten. Vaikka nimittäin olikin jo varhain saatu selville, että tämä maa oli niemimaa, niin unhotettiin tämäkin tieto ja myöhemmin pääsi valtaan se käsitys, että Californian niemimaa oli saari.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla yrittivät espanjalaiset asuttaa Californian niemimaan. V. 1683 lähti sinne Don Isidro Otondon johdolla retkikunta, jonka mukana oli kolme jesuiittaa, isä Kuhn muita kuulumpi. Maa kuitenkin huomattiin niin karuksi, että Otondo parin vuoden kuluttua kaikkine siirtolaisineen lähti takaisin Mexicoon. Alkuasukkaitten kanssa oli täytynyt taistella. Isä Kuhn sai kuitenkin toisen jesuiitan, Juan Salvatierran, harrastamaan lähetystoimen levittämistä niemimaahan, ja lokakuussa 1697 lähti Californiaan sitä varten retkikunta. Perustettiin lähetysasema, joka maan karuudesta ja alkuasukkaitten ynseydestä huolimatta pysyi voimassa ja vähitellen laajensi vaikutustaan ja samalla maantuntemusta yhä pitemmälle. Kuhn sillä välin toimi Sonorassa, ulottaen lähetystoimensa yhä kauemmaksi pohjoista kohti ja käyttäen joka tilaisuutta maantuntemuksenkin laajentamiseksi. V. 1694 hän oli Coloradon viimeisen syrjäjoen Gilan rannoilla. V. 1700 hän intiaanien seurassa laski tätä jokea pääjokeen, yuma-intiaanien maahan saakka. Eräältä korkealta vuorelta hän näki Colorado-joen suun ja Californian niemimaan vuoret. Tämä näköala sai hänet vakuutetuksi siitä, että California oli niemimaa, eikä saari. Monta kertaa hän yritti epäämättömillä tosiasioilla todistaa tämän otaksumansa, mutta joka kerralla luonnonesteet tekivät yrityksen tyhjäksi. Californian lahden perukassa estivät laajat hiekkaerämaat pääsemästä niemimaan puolelle, ylempää, yumain ja quinquimain maassa, Colorado oli niin leveä, ettei voitu viedä sen yli kuormajuhtia.

Salvatierra oli saanut Californian niemimaalle innokkaita apulaisia, joista varsinkin isä Ugarte laajensi maantuntemusta. Tehtyään muutaman matkan niemimaan poikki länsirannalle ja töin tuskin pelastuttuaan veden puutteen tuottamasta hädästä hän sai laivan ja veneitä ja lähti niillä rannikkoa tutkimaan. Kovat vuorovesivirtaukset estivät työtä ja lahden perukassa meriveden sekaantuminen Coloradon kuljettamasta liejusta. Vihdoin Ugarte kuitenkin pääsi Coloradon itäisen suuhaaran suuhun. Joki oli tulvillaan ja kuljetti mukanaan paljon ruohoa, lehviä ja puunrunkoja. Silmänäön mukaan ja vuoksen korkeudesta tultiin vakuutetuiksi siitä, että lahti todella oli pohjoista kohti umpinainen. Keripukki ja myrskyt hidastuttivat sitten siihen määrään retkikunnan matkaa, että kului kaksi kuukautta, ennenkuin se pääsi palaamaan lähtökohtaansa. Muutama vuosikymmen myöhemmin isä Consag täydensi Ugarten työn, tutkien niemimaan ulkorannankin, ja toiset jesuiitat jatkoivat maamatkoja yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kun jesuiitat v. 1767 karkoitettiin kaikista Espanjan alusmaista, niin jatkoivat fransiskaanit lähetystointa, ulottaen sen Sonoran puolelta yhä kauemmaksi pohjoista kohti.

Espanjalaiset viranomaisetkin alkoivat samaan aikaan ulottaa siirtokuntatoimiaan yhä kauemmaksi pohjoiseen, ja samalla kun laivaliike Ylä-Californian rannikolle kehittyi, kävi maayhteyskin suotavaksi. V. 1770 perustettiin siirtokunta Montereyn lahteen, nykyisen San Franciscon eteläpuolelle, ja neljä vuotta myöhemmin lähetettiin kapteeni Juan Bautista de Anza etsimään Mexicosta sinne vievää tietä, Garcés-niminen munkki mukanaan. Retkikunta matkasi Sonoran kautta Gila- ja Colorado-joille sekä sitten maan poikki San Gabriel-nimiselle lähetysasemalle, joka oli perustettu Ylä-Californian rannikolle, lähelle nykyistä Los Angeles-kaupunkia. Seuraavana vuonna samat miehet saivat toimekseen lähetysaseman ja hallintokeskustan perustamisen San Franciscon lahteen, mutta matkalla Garcés erosi retkikunnasta ja omin päin teki monta matkaa eri puolille, seutuihin, joissa ei ennen kukaan ollut käynyt. Myöhemmin Garcés lähetettiin perustamaan siirtokuntaa ja lähetysasemaa yuma-intiaanien maahan, mutta kun espanjalaiset anastivat ja keskenään jakoivat intiaanien parhaat maat, niin nämä hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat kaikki, Garcéen ja hänen apulaisensa muitten mukana.

Kaksi fransiskaania, isät Escalante ja Dominguez, lähti Mexicon pohjoisosista Santa Fén kaupungista pyrkimään sisämaan kautta Tyynen meren rannoille. Heidän tietysti täytyi tehdä paljoa pitempi maamatka kuin Sonorasta yrittäneiden. Molemmat munkit lähtivät Santa Féstä heinäkuussa 1776 kaksi upseeria ja viisi sotamiestä seuranaan, kulkivat Rio Granden poikki tämän joen latvoilta ja tulivat sitten Coloradon vesistöalueeseen. Käytyään eräässä utah-intiaanien leirissä retkikunta syyskuussa kulki Coloradon poikki ja matkaansa luodetta kohti jatkaen tuli Green Riverille, joka laskee Coloradoon Wyomingin vuorilta. Sen yli kuljettuaan he tulivat maahan, johon pelätyt comanche-intiaanit tapasivat tehdä rosvoretkiään, mutta he eivät näytä näitä kohdanneen. Kuljettuaan vuoriston poikki vaikeita teitä retkikunta saapui Utah-järven rannalle, Suuren Suolajärven eteläpuolelle, ja löysi sieltä Utah-intiaanein kotimaan. Mutta Utaheilla ei ollut kaupungeita, kuten moqui- ja zuni-intiaaneilla, vaan he elivät yksinkertaisissa kehittymättömissä oloissa. He olivat kuitenkin ystävällistä kansaa ja suostuivat siihen, että heidän keskuuteensa perustettaisiin lähetysasema. Retkikunta sai heiltä paljon tietoja ympärillä olevista maista, muun muassa suuresta kauempana olevasta järvestä — Suuresta Suolajärvestä — jonka vesi oli niin suolaista, että siinä kylpeneet sairastuivat. Munkit olivat nyt, ehkä kanjonien vuoksi, kulkeneet niin kauas pohjoista kohti, että he olivat tulleet Montereyn ohi, ja palasivat sen vuoksi etelämmäksi. Mutta kun he eivät mistään saaneet tietoa lännen merestä eivätkä opastusta sen rannalla oleviin espanjalaisiin siirtokuntiin, niin he arpaa heitettyään päättivät palata Colorado-joelle, kulkivat sen poikki ja saapuivat moqui-intiaanien maahan. Nämä tosin sanoivat mielellään elävänsä ystävyydessä espanjalaisten kanssa, mutta eivät suostuneet lähetysaseman perustamiseen. Marraskuun lopulla tultiin Zuniin, ja tammikuun ensi päivänä 1777 retkikunta saapui takaisin Santa Féhen. Se ei tosin ollut saavuttanut matkansa päämäärää, mutta maan sisäosien tuntemista se oli edistänyt erinomaisesti. Escalante kirjoitti matkakertomuksen, jossa on paljon tietoja maasta, sen ilmastosta, tuotteista ja kansasta. Utah-järveä kauemmaksi ei ainoakaan toinen retkikunta tunkeutunut pohjoista kohti, vaan löytöjä näillä kulmilla jatkettiin sitten Yhdysvalloista käsin.

LÅNSI-INTIA JA ETELÄ-AMERIKKA.

Portugal menetti Itä-Intiassa melkein kaikki alusmaansa voimallisemmille kilpailijoille, sen täytyi askel askelelta peräytyä ylivoiman edestä. Paremmin se ja Espanja pitivät puoliaan Länsi-Intiassa, vaikka kilpailu sielläkin oli ankaraa. Ne eivät tosin voineet ylläpitää paavin maanjakoa, niinkuin olisivat halunneet, mutta suurin osa niistä maista, joissa molemmat naapurikansat olivat jalansijan saaneet, niillä myös säilyi, kunnes nuo maat itse vapautuivat.

Hollantilainen Länsi-Intian komppania.

Ennenkuin Alamaat tekivät Espanjaa vastaan kapinan, oli niillä ollut Uudessa maailmassa koko joukko kauppaoikeuksia, ja varsinkin Kaarle V:n aikana teki monta hollantilaista komppaniaa Länsi-Intiassa kauppaa. Espanjalaiset maaherrat olivat niille suosiollisia, koska ne möivät halvemmalla tavaroita kuin espanjalaiset kauppiaat. Siitä kehittyi myös laaja salakuljetus, ennenkuin Alamaat vielä olivat kapinaakaan tehneet. V. 1579 purjehti Länsi-Intian vesillä 120 hollantilaista laivaa, ja vapaussodan aikana ja sen päätyttyä tämä kauppa vielä paljon laajeni. Samoin harjoitettiin salakuljetusta Portugalin alusmaihin Afrikan länsirannalla ja siellä ostettiin orjia. Kun hollantilaiset lopulta saivat pysyvän jalansijan Guayanassa, Pohjois-Amerikassa Hudsonin suulla ja Guineassa, niin kaikki nämä pienet komppaniat yhteisen edun tehokkaampaa valvomista varten v. 1621 sulatettiin yhdeksi Länsi-Intian komppaniaksi, joka neljäksikolmatta vuodeksi sai hollantilaisen kauppamonopolin kaikkialla Amerikassa ja Afrikan länsirannalla ja samanlaiset sodankäynnin ja rauhanteon oikeudet kuin Itä-Intian komppanialla oli.

Uuden komppanian kauppa alusia keskitettiin etupäässä Uuteen Amsterdamiin (New Yorkiin), San Domingoon ja Cubaan, mutta ei kauan kulunut, ennenkuin se aloitti sodan kaikkia kilpailijoitaan vastaan Uudessa maailmassa. Hudsonin suistamosta tuli komppanian tärkein satama Atlantin länsipuolella. Sinne kokoontuivat sekä ne alukset, jotka harjoittivat kalastusta Newfoundlandin matalikoilla, ja niitä suojelevat sotalaivat, että nekin, jotka hankkivat rikkauksia salakuljetuksella ja merirosvouksella Espanjan vesillä. Komppania maksoi osakkailleen sangen korkeita osingoita, vaikk'ei rehellisillä keinoilla saatuja. Se sai paljoa suuremman voiton orjakaupasta, salakuljetuksesta ja merirosvouksesta kuin rauhallisesta kaupanteosta. Ajettuaan portugalilaiset pois Afrikan länsirannalta hollantilaiset saivat käsiinsä tuottavan kullan kaupan, mutta vielä paljoa suurempi oli heidän hyötynsä orjakaupasta. V. 1634 he espanjalaisilta anastivat Curaçaon, aution kuivan kalliosaaren, joka on Karibimeressä muutaman penikulman päässä Venezuelan rannikosta, ja tästä paikasta tuli sitten erittäin toimelias salakuljetuskeskusta, jota vastaan espanjalaiset viranomaiset olivat aivan voimattomia. Koko seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan Curaçaosta lähti liikkeelle lukemattomia salakuljettajia, ja hollantilaiset merirosvotkin saivat siellä suojaa. Vv. 1623—1636 komppania varusti lähes kahdeksansataa »vapaasaalistajaa», jotka anastivat lähes kuusisataa espanjalaista ja portugalilaista kauppalaivaa, muun muassa v. 1628 kuulun »hopealaivaston», jossa hollantilaisten arvion mukaan oli 30 miljoonan markan edestä jaloa metallia. Näitten kaappausten johdosta Länsi-Intian komppania saattoi jakaa hyviä osinkoja, toisina vuosina satakin prosenttia. Westfalin rauhan jälkeen ei julkista merirosvousta enää voitu harjoittaa, ja salakuljetustakin täytyi melkoisesti rajoittaa, ja seurauksena oli, että komppanian osingot nopeaan hupenivat. Rauhallisella kaupalla ei Uudessa maailmassa vielä ollut riittävän hyviä edellytyksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun hollantilaiset olivat siellä enimmät alusmaansa kadottaneet. V. 1674 Länsi-Intian komppania teki vararikon, ja vaikka muodostettiinkin uusi sen tilalle, niin ei sekään paremmin menestynyt. V. 1734 Alamaitten kenraalistaatit senvuoksi julistivat Uuden maailman kaupan vapaaksi kaikille hollantilaisille, jotka siitä maksoivat kahden prosentin veron.

Espanjan amerikkalaisten siirtomaiden heikoin kohta oli Länsi-Intian saaristo, koska sitä oli helpoin mereltä vallita ja lisäksi espanjalainen kansanaines näissä trooppisissa maissa oli verraten harvalukuinen. Niistä ei tosin saatu runsaasti jaloja metalleja eikä enää sanottavasti orjiakaan, kun melkein kaikki asukkaat oli sukupuuttoon hävitetty, mutta asemansa vuoksi ne oivallisesti soveltuivat troopilliseen plantaasiviljelykseen, kun halpaa työvoimaa saatiin Afrikasta. Englantilaiset Oliver Cromwellin aikana valloittivat Jamaican; Haiti bukkaniirien toimesta joutui Ranskalle.

Vähät Antillit ja »flibustierit».

Espanjalaiset olivat jättäneet Vähät Antillit valtaamatta, niillä kun ei ollut metalleja, jotka olisivat houkutelleet, eikä tahdottu ruveta maatakaan viljelemään, koska maa olisi täytynyt verellä kalliisti lunastaa sotaiselta karibiväestöltä. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella näille saarille alkoi asettua kaikenkarvaisia meriseikkailijoita, englantilaisia, hollantilaisia ja ranskalaisia, harjoittaen niistä merirosvoutta ja salakuljetusta. Heitä alettiin yhteisellä nimellä sanoa »flibustiereiksi». Helppo rahansaanti ja ylellinen rietas elämä houkuttelivat sinne yhä enemmän väkeä, ja salakuljettajia ja rosvolaivoja vilisi joka nurkassa. St. Christopher-saarelle, Guadeloupen pohjoispuolelle, perustettiin ensimmäinen siirtokunta, jonka englantilaiset ja ranskalaiset rosvot keskenään jakoivat. Espanjalaiset tosin hyökkäsivät siirtokunnan kimppuun ja sen hävittivät, mutta siirtolaiset palasivat takaisin ja rakensivat sen uudelleen. Osa ranskalaisista muutti Haitiin vahvistamaan »bukkaniirien» joukkoa, osa asettui Tortuga-saarelle Haitin pohjoisrannalle. Tortugasta tuli siten flibustierein pääpaikkoja, kunnes ranskalaiset hugenotit sen valloittivat v. 1640.

Englantilaiset St. Christopherista käsin valtasivat ja asuttivat useita pohjoispuolisia saaria. 1625 he anastivat Vähien Antillien eteläosassa Barbadoksen, jonka espanjalaiset orjastajat olivat kokonaan väestä tyhjentäneet. Hedelmällisyytensä ja syrjäisen asemansa vuoksi Barbados alkoi nopeaan kukoistaa ja sinne asettui parikymmentätuhatta valkoista. Barbadoksesta käsin anastettiin toinen Tortuga-saari, joka on Venezuelan rannikolla, ja siitäkin tuli tärkeä keskusta ja espanjalaisten lihaan pistävä piikki. Englannin kuningas James I kuitenkin antoi nämä saaret Kuurinmaan herttualle Fredrikille, joka oli hänen heimolaisensa, ja tämä käytti niitä Guinean rannikolla harjoittamansa orjakaupan tukikohtina.

Ranskalaiset anastivat St. Christopherista käsin Guadeloupen ja Martiniquen, joiden karibiväestö teki sitkeätä vastarintaa. Hollantilaiset riensivät ottamaan muutamia Pieniä Antilleja saariston pohjoispäästä ynnä Curaçaon Venezuelan rannikolta, kuten edellä mainitsimme.

Guayana.

Guayanaan olivat Walter Raleighin satumaiset kuvaukset (II s. 437) houkutelleet kosolti seikkailijoita, mutta he eivät löytäneet Manoaa, eivätkä muutakaan sanottavaa aikaansaaneet. Pysyväisiä siirtokuntia perustivat vasta hollantilaiset, jotka v. 1625 alkoivat maansa hallituksen myötävaikutuksella siellä toimia ja perustivat monta näihin saakka säilynyttä siirtokuntaa. He tekivät kerrassaan ihmeitä. Hedelmälliseen rämemaahan he kaivoivat ojia ja kanavia, joilla rämeet kuivattiin, ja erinomaisella menestyksellä he sitten alkoivat viljellä sokeria, kahvia, puuvillaa, tupakkaa ja kaakaota. Hollantilaiset eivät kuitenkaan saaneet olla yksin. Englantilaiset ja ranskalaiset anastivat samalta rannikolta kaistaleita Espanjan vastaväitteistä huolimatta, ja näitten kolmen vallan välillä on maa jaettuna vielä tänä päivänä. Amazoni-joen suistamossakin nämä kolme länsivaltaa koettivat saada jalansijaa, mutta portugalilaiset valloittivat Brasiliasta heidän rakentamansa pienet linnat ja karkoittivat heidät sieltä kokonaan. Espanjan hallitus siitä hyvästä suostui siihen, että Amazoni-joen suistamo liitettiin Portugalin alusmaihin, vaikka se olikin Tordesillaan demarkatioviivan länsipuolella ja siis muka Espanjan omaisuutta. Amazonian omistus olikin ainoa hyöty, mitä Portugalilla oli siitä, että se enemmän kuin puolen vuosisataa oli kuulunut Espanjaan.

Hollantilaiset Brasiliassa.

Huonommalla menestyksellä portugalilaiset puolustivat Brasilian muita osia. Hollantilainen Länsi-Intian komppania olisi mielellään omistanut osan tätä rannikkoa, joka oli niin lähellä Itä-Intian reittiä, ja monta kertaa hollantilaiset jo anastivatkin Bahian, jonka kuitenkin espanjalaiset ja portugalilaiset yhtä monta kertaa valloittivat takaisin. Mutta Pernambucon ja rannikon sen kahden puolen hollantilaiset pitivät, perustivat sinne siirtokunnan, joka sai nimekseen »Uusi Hollanti», ja Mauritia-nimisen kaupungin lähelle mannerta saarelle. Siirtokuntaa hallitsi Nassaun prinssi Moritz, ja siitä ehkä olisi tullut pysyväinen, ellei Portugal v. 1640 olisi vapautunut Espanjan vallanalaisuudesta.

Alamaat eivät tosin luovuttaneet takaisin Brasiliassa sen enempää kuin muuallakaan anastamiaan siirtokuntia, vaikka tekivät Portugalin kanssa liiton, mutta vapautuminen siihen määrään rohkaisi brasilialaisia, että he itse nousivat aseihin ja v. 1654 karkoittivat hollantilaiset. Seuraavalla kymmenluvulla Hollanti vihdoin rauhansopimuksessa luopui kaikista vaatimuksistaan.

Bukkaniirit.

Samoin kuin flibustierit olivat bukkaniiritkin tämän levottoman ajan ilmiöitä, molemmatkin jatkaen Hawkinsin, Draken, Cavendishin ja muitten englantilaisten merisankarien ammattia, vaikka yhä turmeltuneemmassa muodossa.

Joukko Normandiasta tulleita ranskalaisia seikkailijoita anasti melkein autioksi joutuneen Haitin pohjoisrannan, ruveten metsästämään villiytynyttä sarvikarjaa, jota oli Haitiin, samoin kuin Länsi-Intian muihinkin saariin siinnyt suunnattomat joukot asukkaitten miltei sukupuuttoon hävittyä. He hankkivat siten huokealla hinnalla ruokavaroja ja samalla talia ynnä vuotia myytäviksi. Liha karibilaiseen tapaan kuivattiin verkallisella tulella; tämän toimen karibilainen nimi oli »bukan», ja siitä näitä seikkailijoita ruvettiin sanomaan »bukkaniireiksi». Rohkeutensa ja säälimättömän julmuutensa vuoksi bukkaniirit kävivät Länsi-Intian kaikkien rantain vitsaukseksi ja purjehtijain, etupäässä espanjalaisten, kauhistukseksi. He tekivät uskomattomia hirmun ja väkivallan töitä, sillä espanjalaisten vihaaminen oli heille kaikille ylimpänä yhdyssiteenä. Englannin ja Ranskan hallitukset eivät suostuneet alamaisiaan kurittamaan näistä töistä, kun ei Espanja puolestaan suonut millekään muulle maalle oikeutta kaupantekoon eikä siirtokuntien perustamiseen Länsi-Intiassa. Kuta enemmän bukkaniirien luku kasvoi, sitä suurempiin yrityksiin he ryhtyivät. Länsi-Intiassa vallitsi ainainen sotatila, vaikka Englanti v. 1670 teki Espanjan kanssa rauhan.

Espanja koetti monta kertaa karkoittaa bukkaniirit Haitista. Kun se ei asevoimalla onnistunut — avoimessa tappelussakin bukkaniirit voittivat espanjalaiset — niin alettiin hävittää saarelta metsiintynyttä karjaa, etteivät he tulisi siellä toimeen. Mutta siitä taas oli seurauksena, että ne bukkaniirit, jotka eivät merirosvoiksi ruvenneet, kiintyivät maanviljelijöiksi ja sitten vasta oikein lujassa istuivatkin.

V. 1671 bukkaniirit kuulun päällikkönsä Morganin johdolla anastivat Panaman kaupungin tuiman tappelun jälkeen ja hävittivät sen. Tämä kannaksen poikki tehty retki menestyi niin hyvin; että he v. 1680 uudistivat sen ja anastivat Panamassa useita espanjalaisia laivoja, joita he sitten käyttivät rosvoretkiinsä. Retkillä oli mukana William Dampierkin, joka myöhemmin saavutti kuuluisuutta löytöretkeilijänä. Intiaanit olivat erinomaisella auliudella opastaneet bukkaniirit kannaksen poikki sortajiaan vastaan. Ainoastaan pieni joukko palasi kannaksen poikki Länsi-Intiaan, pääjoukko lähti anastamillaan laivoilla Tyyntä merta viillettämään ja sen espanjalaisia rantoja ryöstämään. Aikansa rosvottuaan tämä pieni laivasto palasi takaisin Länsi-Intiaan Kap Hoornin ympäri kiertäen, matkalla tutkittuaan Patagonian länsirannikon sokkeloisia salmia ja solia.

V. 1683 eräs bukkaniirijoukko, jossa olivat mukana Dampier ja Cowley, John Cook-nimisen kapteenin johdolla lähti liikkeelle Virginiasta ja anasti ensinnä Guinean rannikolla suuren tanskalaisen laivan, joka muutettiin rosvolaivaksi ja sai nimeksi »Poikamiehen ilo». Sitten purjehdittiin Kap Hoornin ympäri Tyynelle merelle. Poikettuaan Juan Fernandez-saarilla ja yhdytettyään toisen rosvolaivan bukkaniirit purjehtivat Galapagos-saarille, joista laadittiin ensimmäinen kunnollinen kartta. Dampierin ja Cowleyn päiväkirjoissa mainitaan, että bukkaniirit nimittivät saaret — heidän nimistään useimmat ovat säilyneet näihin saakka — ja ne sisältävät saaristosta hyvän kuvauksen, muun muassa kertomuksen suurista kilpikonnista, joista saaristo oli saanut espanjalaisen yhteisnimensä. Galapagos-saarilta retkikunta purjehti Mexicon rannikolle, jossa joukkoon yhtyi yhä enemmän bukkaniireja. Ylijohtajaksi tuli nyt Edward Davis ja monta rosvoretkeä tehtiin Mexicon, Keski-Amerikan ja Perun rannoille. Kun vielä ranskalaisiakin bukkaniireja oli joukkoon yhtynyt, niin' oli Davisilla johdossaan kymmenen laivaa ja hän saattoi Panaman lahdessa tarjota taistelua eräälle espanjalaiselle sotalaivastolle. Sitten hän omalla laivallaan valloitti Nicaraguan Leonin, Guayaquilin ja monta muuta paikkaa, kävi pari kertaa Galapagos-saarilla vaurioitaan korjaamassa, ja purjehti lopulta Kap Hoornin ympäri takaisin Länsi-Intiaan.

Dampier oli Nicaraguan rannikolla siirtynyt kapteeni Swanin laivaan ja risteili hänen kanssaan monet ajat Mexicon rannikolla, jota hän päiväkirjassaan tarkkaan kuvaa. Lopulta Swan purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille, joilla Mindanaon sulttaani otti hänet hyvin vastaan, koska hän oli espanjalaisten vihollinen. Mutta bukkaniirilaivalla sitten tapahtui kapina ja osa miehistöstä, Dampier muiden mukana, anasti laivan ja jätti kapteenin Mindanaoon. Dampier sitten risteili Etelä-Kiinan merellä, poikkesi Formosaan, palasi jälleen Filippiineille ja purjehti sieltä Celebesiin ja Timoriin. Kaikkia näitä seutuja Dampier päiväkirjassaan kuvaa, ja hänen tuomansa tiedot paljon selvittivät englantilaisten maantieteellisiä käsitteitä. Timorista bukkaniirilaiva käänsi keulansa melkein tuntemattomia maita kohti, purjehtien meren poikki Uuden Hollannin rannoille. Tuonnempana saamme tutustua retken jatkoon.

Jesuiitat Paranán laaksossa.

Etelä-Amerikka oli jo tullut kuudennentoista vuosisadan kuluessa jotenkin moneen suuntaan samoilluksi Doradon etsijäin toimesta. Seitsemännellätoista vuosisadalla maantuntemusta laajensi etupäässä jesuiittain lähetystoimi. Eteneminen tapahtui kolmelta päätaholta, Brasiliasta portugalilaisten, La Platasta ja Perusta espanjalaisten toimesta.

Roque Gonzales de Santa Cruz, jonkun aikaa oltuaan Paranán jesuiittakeskuksien johtajana, perusti v. 1623 uuden keskusaseman Uruguayn rannalle, jonka juoksua eräs toinen jesuiitta tutki kauas sisämaahan. Muutamia vuosia myöhemmin Gonzales etsi Paranán jesuiitta-asemilta suoraa tietä mereen, mutta tällä retkellä intiaanit hänet murhasivat. 1630 La Plata-maiden jesuiittasiirtolat joutuivat kovin vaikeihin oloihin, kun São Paulon maakunnasta Brasiliasta tunkeutui sinne maan poikki kunnottomia seikkailijajoukkoja, jotka hyökkäsivät jesuiittain lähetysasemain kimppuun ja kuljettivat kristinuskoon kääntyneet maan-asukkaat mukanaan orjuuteen. Nämä »paulistit», kuten heitä yhteisellä nimellä sanottiin, olivat portugalilaisia seikkailijoita, joihin oli liittynyt ranskalaisia, englantilaisia ja myöhemmin espanjalaisiakin. He menivät naimisiin intiaaninaisten kanssa, ja avioliitoista syntyneet veripuoli-jälkeläiset olivat mikäli mahdollista vielä häijympää rotua kuin heidän isänsä. Heitä sanottiin »mamelukeiksi». Kuta laajemmalti maa paljastui asukkaista, sitä kauemmaksi sisämaahan täytyi tehdä orjastusretkiä, ja vihdoin paulistit kulkivat vedenjakajan poikki Paranán rannoille ja karkoittivat sieltä kokonaan monen lähetysaseman asukkaat. Jesuiittain täytyi hylätä koko Guayra-seutu ja etsiä uusia vaikutusalueita, jotka olivat vähemmän alttiit pohjoisesta tuleville hyökkäyksille. Kuljettiin alaspäin Paraná-jokea, ja matkan kestäessä kovaonniset pakolaiset saivat kokea uusia vaaroja ja vaikeuksia. He yrittivät sitten perustaa uusia asemia Paraguayn itäpuolelle itatines-heimon alueelle, mutta näidenkin siirtokuntain kimppuun São Paulon rosvojoukot hyökkäsivät, hävittäen lähetysasemat. Munkkien täytyi muuttaa sille maankaistaleelle, joka on Paranán ja Uruguayn välillä ja joka heistä sai Misioneksen nimen. Mutta Paraguayn jesuiitat eivät säikähtäneet ilkimyksiä, jotka orjia ryöstäessään olivat araabejakin julmemmat, vaan ensi tilassa hankkivat intiaaneilleen aseet ja voittivat paulistit, niin että näitten täytyi peräytyä, ja ainoastaan Paranán latvapuoli joutui siten Brasilialle.

Brasilia.

Brasiliassakin jesuiitat olivat lähetyssaarnaajina toimeliaita (II, s. 385), mutta siellä metallien etsijät ja orjain hankkijat kuitenkin tutkivat enemmän maata. Sekä São Paulosta että muista maakunnista tunkeutui sisämaahan seikkailijajoukkoja — usein siellä eri maakuntain joukkojen välillä sattui verisiä kahakoita — ja vähitellen saatiin väsymättömällä etsinnällä selville Brasilian suuret metalli- ja jalokiviaarteet.

Marcos de Azevedo löysi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla nykyisestä Minas Geraes-maakunnasta hopeasuonia ja smaragdipaikkoja, mutta kun hän ei suostunut viranomaisille ilmoittamaan löytöseutuja, niin hän sai vankeudessa päättää päivänsä. Hallituksen turhaan niitä etsittyä lähti 80-vuotias Fernando Diaz onneaan koettamaan ja iästään huolimatta suuria vaikeuksia ja vaaroja kokien muutamassa vuodessa tutki melkein koko nykyisen Minas Geraesin, avasi sen uudisasutukselle, löysi smaragdipaikat ja vasta sitten kuumeeseen kuoli. Toiset löysivät myöhemmin kultaa, ja kahdeksannentoista vuosisadan alulla alkoi maakuntaan tulvata paljon väkeä, vuoriteollisuus kehittyi nopeaan ja koko maakunta tuli kauttaaltaan avatuksi. Goyaz, joka niinikään on mannun aarteista rikas, sai kauemmin odottaa kehitystään, vaikka jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla moniaat seikkailijat olivat tunkeutuneet senkin syrjäisiin kolkkiin ja kultaa löytäneet. Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä syntyivät vastaisien kaivoksien paikoille ensimmäiset siirtokunnat.

Pohjois-Brasiliassa jatkui vielä seitsemännelläkintoista vuosisadalla tarumaisen »El Doradon» etsimistä. Gabriel Soares nousi sitä varten sisämaahan pitkin São Francisco-jokea kauemmaksi kuin kenkään ennen häntä, tunkeutui joen laaksosta vielä sisämaahankin kappaleen matkaa, mutta lopulta hänen täytyi tyhjin toimin palata takaisin. Pernambucosta hollantilaiset, jotka pitivät sitä jonkun aikaa hallussaan, tekivät retkiä sisämaahan metalleja ja jalokiviä etsien. Portugalilaiset jesuiitat harjoittivat tälläkin puolella lähetystointa. Amazoni-joen vesistöalueen avaamiselle oli Paran kaupungin perustaminen (v. 1616) merkkitapaus, vaikka se alussa olikin pikemmin hävityksen kuin edistyksen keskuksena.

Lähetystyö sisämaassa.

Enemmän saatiin aikaan Perun puolella. V. 1635 lähti Quitosta joukko fransiskaanimunkkeja kääntämään kristinuskoon Napon syrjäjoen Aguaricon intiaaneja. Perustettiin lähetysasema Aguaricon suuhun, mutta vihamieliset maanasukkaat sen tuhosivat; kaksi eloon jäänyttä munkkia kuuden sotamiehen keralla, jotka aseman hävityksen aikana olivat olleet poissa retkellä, ei keksinyt muuta pelastuksen keinoa, kuin laskea Amazoni-jokea mereen. Se oli kolmas kerta, kun moinen retki tehtiin.

Teixeira.

Se käänsi jälleen huomion tähän jättiläisjokeen ja Pedro de Teixeira varusti Parassa retkikunnan tutkiakseen jokireitin aina Quitoon saakka. Molemmat yllämainitut munkit olivat mukana ja vähitellen retkikunta nousi yhä korkeammalle ylämaahan ja jotain toista latvajokea kuin Napota seuraten lopulta pääsi Quiton alueelle. Teixeira jätti osan väestään venereitin päähän ja kulki maisin Quitoon, jonne hän saapui syksyllä 1638. Seuraavana vuonna helmikuussa hän lähti paluumatkalle Napota laskien. Mukana oli tällä kertaa pari oppinutta jesuiittaa, jotka merkitsivät muistoon kaikkien tärkeimpien lisäjokien laskupaikat. Saatiin myös tietoja Casiquiaresta, jonka kautta Amazoni-joki on vesiyhteydessä Orinocon kanssa. Osa retkikunnasta olisi tahtonut nousta Rio Negroa sille suunnalle orjastamaan, mutta munkit saivat tämän estetyksi. Acuna, toinen jesuiitoista, joka julkaisi matkakertomuksen, latelee kaikki vanhat jutut Amazonimaan naissotilas-heimoista. Joulukuussa 1639 Teixeira saapui takaisin Parahan. Edestakaiseen matkaan maanosan poikki oli kulunut täsmälleen kaksi vuotta.

Vuosisadan keskivaiheilla Pohjois-Brasiliassa toimi kaksi jaloa miestä, Maranhãon maaherra Vidal ja jesuiitta Vieyra, jotka kumpikin työskentelivät uutterasti orjien vapauttamiseksi ja sisämaan intiaaniheimojen sivistämiseksi. Kaksi jesuiittaa lähetettiin nousemaan Tocantinsia, Amazoni-joen ensimmäistä syrjäjokea, joka purkaa vetensä sen suistamoon, eräs kolmas Xingu- ja Tapajoz-jokien varrella asuvien intiaanien luo. Toiset jesuiitat avasivat maan poikki kulkureitin Maranhãosta Pernambucoon. Amazoni-jokea noustiin nyt useinkin ainakin Rio Negron suulle saakka, toisia retkikuntia tunkeutui Amazoni-joen muihin syrjäjokiin, ja siten tulivat Brasilian sisäosat vähitellen paremmin tunnetuiksi, vaikkapa siellä varsinkin jättiläisjoen vesialueella on paljon valkoisten vielä tänä päivänäkin käymättömiä seutuja.

Amazoni-joen ja Paraguayn latvoilla.

Perusta käsin jesuiitat ja muut munkki-lähetyssaarnaajat perustivat asemia niitten intiaanien keskuuteen, jotka asuvat Amazoni-joen latvajokien varsilla ja Andien itäpuolella. Näiden lähetyssaarnaajain toimesta tulivat Maranjonin lähdejoet entistä paremmin tunnetuiksi. Paljon uhrauksia tämä työ kysyi, ja moni sille elämänsä omistanut lähetyssaarnaaja sai väkivaltaisen surman, mutta yleensä jesuiitat käännytystyössä menestyivät hyvin, koska he osasivat asettua maanasukkaitten kannalle ja todella vilpittömästi harrastivat heidän parastaan. Etelä-Amerikan intiaanien käännyttämistyö on epäilemättä kaunein lehti tämän syystä vihatun munkkikunnan historiaa. Suuri vahinko intiaaneille oli, että heidät Etelä-Amerikankin maista karkoitettiin. Paitsi Ucayalia ja Huallagaa tulivat lähetyssaarnaajain ja myös maallikkoseikkailijain retkien kautta tunnetuiksi Madeiran latvahaarat, Madre de Dios, Beni ja Mamore, joiden varsilla chunchos-intiaanit asuivat.

Useita valloitusretkiäkin tehtiin näihin seutuihin, sillä Perussa piti sitkeästi puoliaan muuan kulkupuhe, että muka Andien itäpuolella olevissa suurissa aarniometsissä oli säilynyt jäännös inkkain valtakunnasta, ja tätä jäännöstä lähdettiin etsimään ja valloittamaan. Sanomattakin on selvää, että nämä etsimiset olivat turhat, ja suurin sitä varten liikkeelle lähteneistä retkikunnista, jota Don Benito Quiroga johti, pääsi (v. 1670) hädin tuskin palaamaan. Fransiskaanit perustivat useita menestyviä lähetysasemia Benin lähteille Apolobamban vuorimaahan, jesuiitat -taas lähetystyö-keskustan kauemmaksi itään Mamore-joen rannoilla asuvien mojo-intiaanien keskuuteen. Näillä seuduilla yhtyivät etelästä Paraguayn puolelta etenevät lähetyssaarnaajat Perusta tulleisiin. Siten jesuiitat ensimmäisinä todellisen sivistystyön avulla rakensivat maanosan poikki sillan. Paraguaysta tulleet jesuiitat vaikuttivat chiquito-intiaanien keskuudessa, joiden asunta-alat olivat mojojen kaakkoispuolella. Näiden intiaanien asumat alueet eivät ole metsämaita, Amazoni-aluecn suuria »selvoja», vaan puuttomia ruohotasankoja, »llanoja», joita ulottuu etelää kohti katkeamatta aina maanosan eteläisimpiin osiin saakka.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla lähetysasemien toiminta laimentui, eikä sen koommin yritetty tunkeutua itää kohti mannermaan tuntemattomiin sisäosiin. Suurempaa toimitarmoa osoittivat edelleenkin portugalilaiset, eivät tosin lähetyssaarnaajat, vaan kaikenlaiset rikkauksien ja tulolähteitten etsijät. Monesta kohdasta he ennättivät jo lähelle Andien lievemaita, ennenkuin tapasivat vastakkaiselta puolelta etenevät espanjalaiset, ja siitä oli seurauksena, että kun kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla rajat käytiin ja Etelä-Amerikka jaettiin lopullisesti näiden molempien maitten kesken, niin sai Brasilia osalleen koko sisämaan aina Mojo- ja Chiquito-llanoille ja Andien vuorimaahan saakka.

Samoin kuin seitsemännellätoista, samoin lähetyssaarnaajat kahdeksannellakintoista vuosisadalla muita tehokkaammin edistivät Etelä-Amerikan tutkimista. Lopulta tuskin oli koko tässä laajassa maanosassa seutua, johon ei heidän vaikutuksensa olisi ulottunut. Portugalin alusmaissa levisi maantuntemus myös kivennäisaarteitten etsinnän ja opastuksen kautta. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Etelä-Amerikassa suoritettiin ensimmäiset puhtaasti tieteellisetkin työt.

Olemme edellä nähneet, kuinka lähetyssaarnaajat La Plata-maista käsin koettivat ulottaa lähetystoimensa nykyisen Bolivian rajoille saakka, chiriguana- ja chiquito-intiaanien keskeen, ja kuinka portugalilaiset seikkailijat Brasiliasta käsin häiritsivät heidän työtään. Edellinen mainituista heimoista oli niin sotainen, että sen käännyttämistyö oli heitettävä sikseen; paremmalla menestyksellä työskenneltiin chiquito-intiaanien keskuudessa. Retkillään etäisille lähetysasemille munkit tutkivat Paraguayn latvaosat ja Pilcomayon, sen suurimman syrjäjoen. Nämä matkat olivat sangen vaarallisia alkuasukkaitten sotaisuuden vuoksi. Chacon tobat, jotka nykyaikoihin saakka ovat säilyttäneet itsenäisyytensä, saivat jo silloin sotaisen maineensa, ja moni hengenmies, samoin kuin seikkailijakin, sai surmansa sekä avohyökkäyksissä että väijytyksissä. Jesuiitat laativat matkainsa perustuksella La Plata-maista sangen hyvän kartan ja kehittämistään sitä kehittivät, kunnes veljeskunta v. 1767 karkoitettiin Espanjan kaikista alusmaista, Etelä-Amerikastakin. Jesuiittain kukoistavat asemat viljelyksineen jäivät autioiksi, ja hylätyt rauniot kaukana erämaissa enää todistavat heidän rohkeata ja uupumatonta työtään alkuasukkaitten sekä aineellisen että henkisen toimeentulon parantamiseksi.

Manoel Felix.

Matto Grosso, Brasilian laaja keskusylänkö, tuli tunnetuksi portugalilaisten seikkailijain erään matkan johdosta. Antonio Fernandez de Abrey oli v. 1734 löytänyt sieltä kivennäisaarteita, ja löydön tiedoksi tultua oli alkanut keräytyä seikkailijoita tähän harvaan asuttuun maakuntaan, johon ei ollut teitä eikä vesiväyliä.

Manoel Felix de Lima johti v. 1742 erästä retkikuntaa, johon kuului etupäässä velkojiaan pakenevia seikkailijoita, aikoen yhä kauempaa Madeiran puolesta löytää yhä runsaampia aarteita. Toinen puoli joukosta palasi takaisin jo tieltä, mutta pääosan keralla Manoel Felix onnellisesti saapui espanjalaisten eteläisimmälle lähetysasemalle mojojen maahan. Lähetyssaarnaajat ottivat heidät ystävällisesti vastaan, kunnes saivat esimiehiltään käskyn karkoittaa muukalaiset. Manoel Felix laski Guapore-jokea Mamorehen ja jatkoi matkaa sitä pitkin Benin, Madeiran kolmannen latvahaaran suulle. Matkaa alkoivat sitten haitata vaaralliset kosket, ruoan vähyys ja kärpästen ja sääskien paljous. Kanootti tarttui karille ja tuhoutui, mutta seikkailijat onnekseen löysivät toisen, joka oli tarttunut kiinni kivien väliin, ja pääsivät sillä matkaa jatkamaan. Nälänhätä alkoi jo ahdistaa retkikuntaa ankarasti, mutta vihdoin päästiin portugalilaisten ylimmille lähetysasemille, joista saatiin ruokavaroja, ja laskettiin sitten jokea aina Amazoni-jokeen saakka. Näin sai Amazoni-joen suurin syrjäjoki tutkituksi melkein latvoilta suuhun saakka.

Kun Manoel oli saapunut Parahan, lähetettiin hänet viranomaisten toimesta Lissaboniin tekemään selkoa matkastaan, sitä kun pidettiin tavallista tärkeämpänä. Hän esitti kuitenkin niin ylenmäärin suuria vaatimuksia, ettei Portugalin hallitus lähettänytkään häntä työtä jatkamaan, ja Manoel Felix päätti päivänsä mitä suurimmassa köyhyydessä.

Muuan toinen portugalilainen teki matkan Paraguayn ja Amazoni-joen vesistöjen välialueihin, jotka vielä tänä päivänäkin ovat vaillinaisesti tunnetut. Hän laski Cuyaba-jokea Paraguayhin, nousi Paraguayta ja erästä sen lisäjokea niiden latvoille saakka ja kulki vedenjakajan poikki Tapajosille, eräälle Amazoni-joen suurelle lisäjoelle, laskien sitä sen suuhun saakka.

Rajariitoja.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tienraivaajat olivat näin joutuneet kosketuksiin Etelä-Amerikan sisimmissä osissa, ja kun kumpikin maa piti ominaan niitä seutuja, jotka sen alamaiset olivat löytäneet, niin joutui laajoja alueita riidanalaisiksi, koska matkat kävivät ristiin. Portugalilaiset lähettivät Parasta retkikunnan, joka Franciseo Lemen johdolla nousi Madeiran ja siis kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Manoel Felix. Tämä matka oli vaarallinen ja vaikea, muun muassa mura-intiaanien hyökkäyksien vuoksi. Madeiran suurien könkäitten alla täytyi rakentaa keveämmät kanootit, ja monta vaivaa ja taivallusta kysyi, ennenkuin päästiin niiden päälle. Mamoren suulta tavattiin ensimmäinen espanjalainen lähetysasema, jossa retkikunnan osaksi vasten odotuksia tuli ystävällinen vastaanotto. Matkan aikana oli nimittäin tapahtunut Espanjassa hallitsijanvaihdos; Ferdinand VI oli naimisissa portugalilaisen prinsessan kanssa, ja tämä liitto paransi molempien naapuruksien välejä. Mutta matkan vaikeudet eivät silti päättyneet. Vuodenaika oli kaikkein pahimmillaan, joet tulvillaan, rantametsät rämeinä, niin ettei niistä saatu juuri mitään ravintoa. Lopulta retkikunta kuitenkin pääsi uloimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin nykyisen Diamantinon läheisyyteen yhdeksän kuukautta kestäneen matkan jälkeen. Madeira-Guaporén venereittiä, joka täten oli avattu, portugalilaiset sitten käyttivät jotenkin ahkeraan.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla kävi yhä tärkeämmäksi saada Espanjan ja Portugalin alueitten rajat määritellyiksi selkkausten välttämiseksi. Molempien maitten välillä saatiinkin aikaan sopimus, joka ei enää' perustunut paavin maanjakoon, vaan tutkimusretkillä tunnetuiksi tulleihin maantieteellisiin tosiasioihin. Tämä sopimus ei kuitenkaan päässyt guarani-intiaanien kapinan vuoksi voimaan, ja ennenkuin kapina oli kukistettu, olivat kummankin maan hallitukset käyneet sopimukseen tyytymättömiksi. Senvuoksi se sai raueta ja kolmekymmentä vuotta myöhemmin (v. 1777) tehtiin uusi, joka näihin saakka on ollut Etelä-Amerikan valtiollisen jaon perustuksena, vaikka sen epäselvyys onkin aiheuttanut monta selkkausta.

Don Felix de Azara.

Tämän sopimuksen johdosta saapui Don Felix de Azara Etelä-Amerikkaan. Hän oli espanjalainen upseeri, joka sodassa Algerian merirosvoja vastaan haavan saatuaan v. 1780 nimitettiin Espanjan hallituksen yhdeksi edustajaksi Brasilian ja La Plata-maiden välistä rajaa käyvään komissioniin. Tämä työ edistyi portugalilaisten komissarien vitkastelujen vuoksi hyvän hitaasti, ja Azara käytti loma-aikoja laajoihin matkoihin. Hän ryhtyi ensiksi kartoittamaan Paraguayta, joka siihen aikaan oli nykyistään paljoa laajempi, ja suoritti tämän työn erinomaisen huolellisesti, niin että Paraguay sitten oli monet ajat paremmin tunnettu kuin mikään muu Etelä-Amerikan maa. Samalla hän väsymättömän innokkaasti tutki maan luonnonhistoriaa, vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies. Kulutettuaan 13 vuotta näihin töihin Azara lähetettiin La Plata-maiden etelärajalle levittämään Espanjan vaikutusvaltaa pamppain intiaaniheimojen keskuuteen. Väestön sotaisuuden ja maan autiuden vuoksi tämä tehtävä oli sangen vaikea, mutta Azara suoritti senkin menestyksellä ja kartutti paljon tietoja näistä vähän tunnetuista maista. Tämän jälkeen hän vielä tutki Paranán alajuoksun, kartoitti La Plata-maiden itärajan ja johti näiden seutujen asutusta. Vasta v. 1801, kaksikymmentä vuotta kestäneen uutteran työn jälkeen, hän sai luvan palata Espanjaan. Hän oli saanut kokea paljon kateutta ja rettelöimistä Etelä-Amerikan espanjalaisten viranomaisten puolelta, ja näiden juonien vuoksi hänen palveluksensa kotimaassakin jäivät vaille ansaittua palkkaa. Vain osan laajoista muistiinpanoistaan hän viranomaisten estelyn takia saattoi julkaista; vasta meidän aikanamme ne on kaikki julkisuuteen saatettu.

Rio Negron vesistö.

Tutkimus ei edistynyt yhtä ripeästi Etelä-Amerikan pohjoisosissa. Amazoni-joen vesistöalueella maantuntemus levisi varsinkin orjastuksen kautta. Portugalilaiset hankkivat orjia yllyttämällä maan heimoja sotaan toisiaan vastaan ja ostamalla sitten kummaltakin sotijapuolelta vangit. Näitä retkiä tehtiin Rio Negron latvoille saakka, ja sillä puolella portugalilaisten ja Orinocoa nousevain espanjalaisten etujoukot niinikään joutuivat kosketuksiin. Etäisimmät vakinaiset asuinpaikat olivat näilläkin kulmilla lähetysasemat. Espanjalainen munkki Ramon matkusti v. 1744 Orinocon ylimmältä asemalta vastavirtaa, kunnes joen latvoilla kohtasi portugalilaisia orjastajia. Näiden keralla hän kulki Casiquiarea, Orinocoa ja Rio Negroa yhdistävää kuulua välivirtaa pitkin Rio Negron ylimpiin portugalilaisiin siirtokuntiin. Siellä hän, jonkun aikaa odotettuaan, tapasi portugalilaisen jesuiitan Avogadron. Samaa tietä palaten hän oli ensimmäinen, joka antoi täsmällisiä tietoja tästä reitistä, vaikka sen todellinen luonne pysyi Euroopan maantieteilijöille edelleenkin hämäränä. Toistakymmentä vuotta myöhemmin perustettiin Orinocon syrjäjoen Atabapon suulle lähetysasema, ja lähetyssaarnaajat siis pohjoisesta käsin ulottivat vaikutuksensa molempien suurien jokien väliselle vedenjakajalle saakka. Tältä asemalta kuljettiin Orinocon syrjäjokia Metaa ja Vichodaa nousten Bogotán ylängölle, nykyiseen Colombiaan saakka, poikki Ilanjoen, joilla jo 16:nnen vuosisadan seikkailijat olivat samoilleet El Doradoa etsimässä. 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin useita matkoja kultamaan löytämiseksi, mutta ei enää näille aroille, vaan Guayanan eteläosassa oleviin vuorimaihin ja niiden poikki Amazoni-joen pohjoisten syrjäjokien lähteille saakka. Kun nämä retket tietysti olivat turhia, niin luovuttiin piankin jälleen kultamaan etsimisestä. Monta aikaa sen jälkeen kului, ennenkuin näiden maanäärien tutkiminen uudelleen edistyi.

Quiton astemittaus.

Merkillisin maantieteellinen suurtyö Etelä-Amerikassa kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa oli Pariisin akatemian toimeenpanema meridiaanikaaren mittaus. Samaan aikaan kun Maupertuis tovereineen suoritti mittauksia Lapissa, saapuivat ranskalaiset oppineet Bouger, Godin ja La Condamine (v. 1736) Quitoon, jonka ylängöllä he sen ajan tarkimpia koneita ja menetelmiä käyttäen mittasivat meridiaaniasteen pituuden päiväntasaajan seuduilla. Kun tähän työhön maisemanlaadun, ilmaston ja muiden vaikeuksien vuoksi kului vuosikausia, niin he samalla kokosivat paljon arvokkaita tietoja Andien ylätasankojen luonnosta ja tuotteista. Maaliskuussa v. 1743 työ saatiin loppuun suoritetuksi ja Bouger ja La Condamine palasivat Eurooppaan; Godin jäi vaimonsa keralla vielä muutamaksi vuodeksi Peruhun.

Bouger matkusti Magdalena-jokea Cartagenaan, La Condamine Andien poikki Amazoni-joen latvoille ja jättiläisjokea edelleen mereen saakka. Tosin olivat Orellanan jälkeen jo toisetkin tehneet saman matkan maanosan poikki, mutta La Condamine ensimmäisenä laski tieteellisen perustuksen sen kartoitukselle.

La Condamine Amazoni-joella.

Toukokuussa 1743 matkaan lähdettyään La Condamine kulki Andien poikki ja aloitti jokimatkan Chincipe-nimiseltä latvajoelta, joka Andien juurella jo oli yhtä leveä kuin Seine Pariisin kohdalta. Hän laski Chincipen Maranoniin ja sitten edelleen tätä jokea, vaikka siinä vielä olikin koskia ja mahtava joki toisin paikoin ahdistui aivan kapeihin rotkoihin äkkijyrkkien vuorenseinämäin väliin. Kuuluin näistä rotkoista on Pongo de Manseriche, jossa ovat Maranonin alimmat kosket. La Condamine oli tällä paikalla vähällä menettää kaikki matkatavaransa ja muistiinpanonsa, kun hänen lauttansa tarttui valtavaan puunoksaan ja vesi yöllä aleni niin nopeaan, että lautta olisi jäänyt oksan päähän kiikkumaan, ellei hän viime hetkessä olisi saanut sitä irtautumaan.

Pongo de Manserichen alapuolelta alkoivat lakeudet, joilla joki levisi ja haaroi sekavaksi sokkelikoksi ja valtavat aarniometsät peittivät rannat. Maisemat olivat yksitoikkoiset, mutta La Condamine ei väsynyt ihailemasta luonnon uhkuvaa rehevyyttä. Heinäk. 14 p. hän saapui Lagunaan, jossa portugalilainen maaherra häntä odotti. Laguna oli siihen aikaan suuri kauppala, jonka väestön lähetyssaarnaajat olivat koonneet. Jatkaessaan sieltä matkaansa La Condamine määräsi longitudin ja latitudin, milloin se oli mahdollista, joen suunnanmuutokset, mutkain pituudet kellolla, uoman leveyden eri paikoista, syrjäjokien suun leveyden sekä kuinka suuri oli niiden emäjoen kanssa muodostama kulma, merkitsi muistiin saaret ja niiden pituuden, laski virtauksen nopeuden monta eri menetelmää käyttäen. Usein hän mittausopillisesti mittasi itse joen ja sen syrjäjokien leveyden. Kaiken lisäksi hän vielä teki säännöllisiä ilmapuntari- ja lämpömittaushavainnoita. Heinäk. 25 p. La Condamine saapui uudelle lähetysasemalle, jolle munkit olivat koonneet, metsästä houkutellen, suuret määrät yaineos-nimisiä metsäläisiä. Nämä villit olivat hyvin alhaisella kehityskannalla, ja vaikka heidän kielensä oli sangen monimutkaista, eivät he osanneet laskea enempää kuin kolmeen. Aseena heillä oli pitkä putki, jolla he erinomaisen taitavasti lennättivät pieniä nuolia. Nuolet oli kastettu niin väkevään myrkkyyn, että niiden haava minuutissa tuotti kuoleman. La Condamine sai mukaansa tätä myrkkyä, ja siten tuli kuraremyrkky Euroopassa tunnetuksi.

Seuraavana päivänä hän tuli Ucayalin suulle, ja sen alapuolelta Maranon melkoisesti levisi. Yhä uusien heimojen alueitten läpi piti matka ja yhä uusiin tuotteihin matkustaja tutustui, quinquinan, ipekakuanan, simaruban, sassaparillin, guajakin, kaakaon ja vaniljin ynnä kautsukin mainitaksemme. Viimeksimainitusta asukkaat valmistivat pulloja, kenkiä ja männättömiä ruiskuja. Omaguain juhlissa oli tapana antaa vieraille moisia ruiskuja lahjaksi. Napojoen suulla La Condamine toimitti tarkan longitudimääräyksen Jupiterin kuun avulla, ja tähän määräykseen perustui sitten koko loppujuoksun kartoitus.

Lähellä Içan suuta olivat ensimmäiset portugalilaiset lähetysasemat. Joki oli siltä kohdalta jo 900 toisea (lähes 1800 metriä) leveä. Seudun asukkaat olivat jo koko joukon edistyneempiä, heillä oli pumpulikankaasta hameet, lukolliset lippaat, rauta-avaimet, neuloja, peilejä, saksia ja muita Euroopassa valmistettuja esineitä, joita he ostivat Parasta viedessään sinne kaakao-satonsa. Heillä oli paljoa paremmat aluksetkin, pisimmät parinkymmenen metrin mittaiset, puolen kolmatta metriä leveät, neljälläkymmenellä melalla melottavat.

Rio Negron suulla La Condamine keräsi lähetyssaarnaajilta tietoja takamaista ja sai niitä huolellisesti seuloen oikean käsityksen Casiquiaren luonteesta. Hän saapui sitten valtavan Madeiran suulle. Pian senjälkeen alkoi jo tuntua vuorovesien vaikutus. Syyskuussa näkyivät pohjoisesta ensimmäiset vuoret Andeilta lähdön jälkeen; ne olivat Guayanan uloimpia pääteharjanteita. Syrjäkanavia matkaten La Condamine sitten saapui Parahan, mutta teki sieltä erikoisen matkan Amazon-joen suistamoon, jossa hän tutki kuulua pororokaa, korkeata vastavirtaa hyökkäävää vuoksiaaltoa, joka on tielle joutuvain pienten laivain varma tuho. Parasta La Condamine purjehti Cayenneen ja palasi Ranskaan helmikuussa 1744.

Rouva Godin.

Vaikeammaksi kävi Godinin ja hänen vaimonsa kotimatka. Sekin kävi pitkin Amazon-jokea, vaikka eri ajoin. Godin itse lähti matkaan vähän edeltäkäsin, v. 1749; hänen piti palata vaimoansa hakemaan, mutta sota teki paluumatkan mahdottomaksi. Parikymmentä vuotta rouva Godin Perussa odotti ja lopulta hänen täytyi ilman miestään v.1769 matkustaa Andien poikki Amazon-joelle, jossa häntä odotti portugalilainen laiva. Matka kävi kamalaksi seikkailuksi. Intiaanisaattue hylkäsi erämaassa rouva Godinin ja hänen seuralaisensa, kanootti kaatui ja retkikunta menetti kaikki tavaransa. Retkellä tiettömäin metsäin läpi rouva Godinin kaikki seuralaiset sitten kuolivat nälkään ja uupumukseen ja rouva Godin sai ypö yksin pyrkiä eteenpäin, kunnes intiaanit sattumalta hänet löysivät ja pelastivat. Hän saapui lopulta Parahan ja matkusti sieltä Guayanaan, jossa hänen miehensä yhä odotti. Rouva Godinin kokemukset ovat kaikkien aikain matkailun merkillisimpiä.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa Alexander v. Humboldt aloitti merkilliset matkansa Venezuelassa, Colombiassa ja Ecuadorissa, mutta ne kuuluvat seuraavan vuosisadan saavutuksiin.

MUSTAIN MAANOSA.

Afrikan luoteisrannikko oli se koulu, joka valmisteli purjehtijoita suurien löytöretkien aikakauden urotöihin. Kappale kappaleelta Henrik Purjehtijan kapteenit tunkeutuivat tätä rannikkoa etelämmäksi hälventäen vanhoja keskiaikaisia ennakkoluuloja, jotka olivat pelottaneet merenkulkijoita lähtemästä kuuman vyöhykkeen ulapoille. He löysivät Saharan aution rannikon eteläpuolelta uhkuvan troopillisea kasvullisuuden arvokkaine tuotteineen, saivat kultaa ja orjia. Mutta mitään Intian rikkauksiin verrattavaa he eivät löytäneet ja senvuoksi nämä yhä kauemmaksi ulotetut retket vain olivat edistysaskeleita suurella Intian tiellä, joka yhä varmemmin pysyi purjehtijain päämääränä, kuta enemmän he tulivat Afrikan rantaa tutkineeksi.

Portugalilaiset löysivät Guinean, Kongon, Hyväntoivonniemen ja vihdoin Afrikan itärannikon varakkaat arabialaiset satamat, mutta kaikkien näitten löytöjen päämerkitys oli siinä, että niiden kautta Intian reitti tuli avatuksi. Intiaan löytäjät sijoittivat toimeliaisuutensa ja mahtinsa koko painon ja Afrikan paikat jäivät edelleenkin vain väliasemiksi Itämaille kuljettaessa. Jopa suurin osa mustien maanosan rannikkoa aivan sivuutettiinkin, kun oli saatu selville valtamerien suuret tukijärjestelmät ja parhaat reitit. Intian tietä etsittäessä oli Afrikka kuitenkin ympäriinsä tullut jotenkin hyvin kartoitetuksi.

Mitäpä mustain maanosan raakalaisrannoilla olisikaan ollut Intian rikkauksiin verrattavaa. Niiden köyhyys satamista, villit vihamieliset asukkaat, mangroverämeet ja kuumeet torjuivat luotaan sekä purjehtijaa että kauppiasta.

Mutta viljelyksen ja vuoriteollisuuden päästyä Uudessa maailmassa hyvään alkuun ja sikäläisten heikkojen rotujen tuhouduttua kovassa orjuudessa asiat muuttuivat. Uuteen maailmaan alettiin tarvita yhä enemmän halpaa työvoimaa, sinne alettiin kuljettaa neekereitä, ja samalla Afrikan rannikot sekä portugalilaisista että muistakin merta kulkevista kansoista saivat enemmän arvoa.

Ranskalaiset alkoivat jo kuudennellatoista vuosisadalla purjehtia Diepestä Senegaliin. Englantilaiset pian seurasivat esimerkkiä ja 1588 kuningatar Elisabeth antoi ensimmäiselle englantilaiselle Länsi-Afrikan komppanialle oikeudet. 1618 perustettiin vielä suurempi englantilainen komppania, joka keskitti toimintansa varsinkin Gambia-jokeen, sillä toivottiin sitä pitkin päästävän Timbuktuun ja Länsi-Sudanin kultaseutuihin. Lähelle Gambia-joen suuta, rakennettiin saarelle Fort James, josta tuli sekä englantilaisten pääasema että koko Guinean tärkeimpiä kauppa-asemia. Guinean Kultarannallekin sama englantilainen komppania rakensi linnan. Hollantilaisetkin tarvitsivat paljon orjia ja Itä-Intian komppania perusti sitä ja muutakin kauppaa varten useita asemia Guineaan. He julkaisivat koko rannikosta tarkkoja maantieteellisiä kuvauksia, tuntien sekä Nonin että Nigerin deltan muutkin monisokkeloiset suuhaarat, vaikkeivät osanneetkaan aavistaa, että niiden kautta laski mereen sama sisämaan joki, vieläpä itse Niger. Seitsemännentoista vuosisadan kuluessa samalle rannikolle vielä ilmaantuivat tanskalaiset ja brandenburgilaiset. Tanskalaisilla oli Kultarannalla asemia aina yhdeksännentoista vuosisadan keskivaiheille.

Ranskalaiset yritykset kohdistuivat Senegaliin ja myöhemmin Guinean Orjarannikkoon. Eräs Sieur d'Elbée matkusti rannikolta Ardrahin kuningaskuntaan, joka käsitti suuren osan nykyistä Dahomeita. André Brue, Senegalin siirtomaan maaherra, nousi Senegalia kauas sisämaahan ja lähetti asiamiehiään vieläkin edemmäksi. Siihen aikaan yleiseen luultiin, että Senegal oli Nigerin alijuoksu, mutta Bruen matkahavainnot alkoivat tätä luuloa järkyttää. Eräs toinen ranskalainen, Sieur Compagnon, kulki paljon vastuksia kohdaten maan poikki Tambaura-nimiselle kulta-alueelle ja tutustui siellä neekerien kullanhuuhtomoihin, arvatenkin samoihin, joista jo Henrik Purjehtijan kapteenit olivat tietoja saaneet. Compagnon laati Senegalin ja Falemen välisestä maasta hyvän kartan ja kokosi tietoja kasvi- ja eläinkunnasta. Labat-niminen dominikaanimunkki yhdisti ranskalaisten matkustajain tuomat tiedot ja kirjoitti niiden johdolla Senegalin ja Sierra Leonen välisestä rannikosta kertomuksen.

Kongolle ja Angolalle omistivat huolta portugalilaiset lähetyssaarnaajat. Kapusinimunkit tekivät matkoja kauas sisämaahan, jopa semmoisiinkin seutuihin, joissa ei sen koommin eurooppalaisia ole käynyt. He nousivat Kongoa pitkin Stanley Pooliin saakka ja kastoivat paljon kansaa. Vasta Stanley heidän jälkeensä kävi samoilla seuduilla. Toisia matkusti maan poikki Kuangolle, Kongon ensimmäiselle etelästä tulevalle syrjäjoelle saakka. Kapusinimunkit eivät olleet yhtä oppineita kuin jesuiitat eivätkä kiinnittäneet yhtä paljon huomiota maantieteeseen, mutta kuitenkin voitiin heidän tuomiensa tietojen johdolla kartoittaa Angolaa ja Kongo-maata melkoinen matka sisämaahan.

Enemmän viljelyksiä tarjosi Afrikan itäranta, jolla araabit jo ikivanhoina aikoina olivat kehittäneet melkoisen kaupan sisämaan kanssa. Portugalilaiset noudattivat kuitenkin siellä samaa menetelmää kuin Intiassakin: he jättivät sisämaan kaupan maanasukkaille ja tyytyivät ostamaan tavarat satamissa, joissa he yhtä hyvin saattoivat määrätä hinnat. Arabialaiset kauppiaat olivatkin jo ammoin kehittäneet orjain, kullan ja norsunluun hankinnan niin tehokkaaksi, etteivät portugalilaiset olisi voineet sitä parantaa, eivät edes entiselläänkään pitää. Vielä tänä päivänä on eurooppalaisten kaikkine apuneuvoineen vaikea kilpailla araabien kanssa Afrikan sisäosissa. Portugalilaisista tuli araabien parhaat orjanostajat.

Parilla kulmalla portugalilaiset kuitenkin osoittivat enemmän tarmoa. Sofalasta ja Mosambikista tunkeutui retkikuntia, epäilemättä kullan houkutuksesta, kauas sisämaahan Monomotapa-nimisen kuulun päällikön maahan, joka oli Sambesin keskijuoksusta eteläänpäin.

Monomotapa.

Tämän nimityksen merkitys ei ole selvä. Vanhoissa, portugalilaisiin ja hollantilaisiin lähteihin perustuvissa kartoissa on Sambesin eli Quaman eteläpuolella laaja alue, jonka nimi on regnum monomolafrae; ja kuudennentoista vuosisadan portugalilaiset kirjailijat vakuuttavat sisämaassa olleen voimallisen hallitsijan, jota laajalti mainittiin sillä nimellä. Sana on bantukieltä, mutta sen merkitystä on eri tavoin selitetty. Hänen pääkaupunkina nimi oli Zumubany, joka ilmeisestikin oli väärennys sanasta »Zimbabue»; viimeksimainittua sanaa, jolla nyt etupäässä tarkoitetaan Mashonamaan kuulua rauniokaupunkia, käytettiin siihen aikaan yleensä voimallisien päälliköitten pääkaupungeista. Monomotapan asukkaat olivat karanga kansaa, taikka oikeammin, tämä heimo oli vallitsevana. Useat portugalilaiset kirjailijat tekevät selkoa hallitsijan hovista, hänen vaimojensa luvusta ja hovitavoista, virkakunnista ja niiden järjestyksestä. Monomotapa antoi kastaa itsensä ja joutui kokonaan portugalilaisten vaikutuksen alaiseksi.

Hänen kuningaskunnassaan kävi sitten tuon tuostakin sekä lähetyssaarnaajia että seikkailijoita, mutta maantieteellistä tietopiiriä he eivät enää sanottavasti saaneet laajennetuksi. Yksi huomattavakin matka kuitenkin tehtiin. Bocarro näyttää v. 1616 tunkeutuneen aina lähelle Njassa-järveä, jonka olemassaolo portugalilaisissa siirtokunnissa siten oli tunnettu, vaikka järven laajuudesta ja muodosta päästiinkin vasta paljoa myöhemmin selvyyteen.

Ranskalaiset jatkoivat seitsemännellätoista vuosisadalla toimiaan Madagaskarissa. Etienne de Flacourt, joka oli nimitetty kaakkoisrannalle perustetun Dauphin linnan kuvernööriksi, levitti ranskalaisten vaikutusvaltaa melko laajalle ja v. 1648 kotimaahansa palatessaan julkaisi Madagaskarista teoksen. Intian meressä sijaitsevan Mascarenhas-saariston omituisista eläimistä, varsinkin dodo-kanasta, on tältä ajalta säilynyt useankin matkustajan hajanaisia vaillinaisia muistiinpanoja, mutta vasta jokilietteistä löydettyjen luurankojen johdolla on näistä sittemmin hävinneistä lajeista saatu tieteellisesti pätevä käsitys.

Latinalainen lähetystoimi Abessiniassa.

Portugalilaiset eivät unohtaneet harrastuksiaan »Pappi-Johanneksen» maata kohtaan, jonka Christofer da Gama urheudellaan pelasti maurien valloitukselta, itse sankarikuoleman kärsien. Aseellista apua abessinialaiset eivät enää tarvinneet, mutta heidän kirkkonsa oli poikennut sangen kauaksi Rooman kirkon oikeaoppisuudesta ja senvuoksi portugalilaiset toimittivat maahan lähetyssaarnaajia valistamaan ja korjaamaan.

Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat jo v. 1557 piispa André de Oviedon johdolla. Vaikk'ei vastaanotto ollutkaan kaikin puolin suosiollinen, niin voitiin kuitenkin Tigren maakuntaan perustaa Fremonan lähetysasema, joka vaikutti yhteen mittaan 40 vuotta. 1588 sinne yritti päästä pari jesuiittaa apuun, mutta he joutuivat matkalla araabien käsiin ja saivat viettää vankeudessa seitsemän vuotta, ennenkuin pääsivät Intiaan palaamaan. Intiasta toinen heistä, Pedro Paez, lähti uudelleen Fremonaan pyrkimään ja pääsikin nyt perille (1603). Paez, joka sitten oleskeli Abessiniassa kuolemaansa saakka (1622), matkusti siellä hallitsijan seurueessa moneen suuntaan ja kokosi lähetystyönsä ohella maantieteellisiä ja historiallisia tietoja. Hän kirjoitti niiden johdolla teoksen, joka kuitenkin yhdessä erään toisen lähetyssaarnaajan teoksen kanssa vasta v. 1905 painettiin. Paez kävi Sinisen Niilin lähteellä, josta hän antaa erinomaisen kuvauksen, ja ilmaisee Niilin tulvan oikean syyn, Abessinian vuorimaan äärettömän rankat sadekausisateet.

Eräs toinen jesuiitta, Antonio Fernandez, tunkeutui 1613—14 kauas Shoan eteläpuolella oleviin Galla-maihin. Abessinian hallitsija lähetti Portugaliin lähetystön, mutta se ei uskaltanut kulkea tavanmukaista reittiä Punaisen meren rannalle, koska pelättiin araabien katkaisevan matkan, vaan yritti sinne aivan uutta tietä gallain maan kautta. Fernandez matkusti tulkkina tämän lähetystön mukana. Hän tuli siten kulkeneeksi aivan uusien maitten kautta, joissa hänen jälkeensä vasta yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla on käynyt eurooppalaisia matkustajia; nykyisistä kartoista voimme helposti seurata hänen matkansa suuntaa. Se kävi monen pienen valtakunnan kautta, joiden hallitsijat estelivät lähetystön matkaa, niin että sen lopulta täytyi palata väliltä takaisin, vieläpä vaaroja välttääkseen valita aivan uusi tie.

Jeronimo Lobo-niminen jesuiitta koetti tunkeutua Melindestä Gallamaan kautta Abessiniaan, löytääkseen siten tien, jolla ei tarvitsisi pelätä araabeja eikä turkkilaisia. Hän kulki ensin veneellä merenrantaa Juba-joen suuhun, mutta sikäläisiin galloihin tutustuttuaan heti älysi, että sen kautta oli mahdoton matkustaa, ja palasi takaisin. Intiasta muiden lähetyssaarnaajain seurassa uudelleen matkaan lähdettyään Lobo astui maihin Bab-el-Mandebin salmen rannalla Bailurin satamassa, josta monen vaaran ja vastuksen jälkeen päästiin Fremonaan. Lobokin matkusteli Abessiniassa laajalti ja julkaisi kuvauksen sen eri osista. Erään matkan ään nimenomaan teki löytääkseen taistelussa maureja vastaan kaatuneen Don Christofer da Gaman maalliset jäännökset; se hänelle onnistuikin, ja urhea ritari sai kaikin kunnianosoituksin myöhäisen kristityn hautauksen. Varsinaiseksi vaikutusalueekseen Lobo sai Ligonus-nimisen maakunnan, joka hänen mielestään oli maailman kauneimpia ja miellyttävimpiä seutuja, ilmasto terveellistä ja lauhkeata, vuorien rinteillä varjoisat ketrimetsät.

Sulttaani Segued oli ollut jesuiittalähetyssaarnaajille suosiollinen, ja jesuiitat olivat vähitellen voineet levittää vaikutustaan kautta maan, mutta hänen kuoltuaan alkoi vaino; toisten jesuiittain täytyi paeta maasta, toiset kärsivät marttyyrikuoleman. Myöhemmin yritettiin saada takaisin, mitä oli menetetty, mutta kaikki nämä yritykset olivat turhia. Yhtä paljon kuin uskonnolliset syyt vaikutti vastarintaan pelko, että portugalilaiset, joiden urhoollisuus oli niin suurta ihmetystä herättänyt, anastaisivat maan. Abessinian yhteys Rooman kanssa ei kuitenkaan kokonaan lakannut, sillä katoliseen uskoon kääntyneitä abessinialaisia matkusti tuon tuostakin Egyptin kautta paavin kaupunkiin, jossa muun muassa kuulu saksalainen kielimies Job Ludolf heihin tutustui, perin pohjin oppi heidän kielensä samoin kuin vanhemman gesinkin kielen, jota Abessinian kirkon vanhat kirkkokäsikirjat ovat. Ludolf laati kummankin kielen kieliopin ja sanakirjan, kirjoitti Ethiopian historian ja portugalilaisten jesuiittain teosten ja abessinialaisten matkamiesten ilmoitusten mukaan perusteellisesti korjasi Abessinian kartan. Ludolfin kartta, joka on v. 1683 painettu, on yleispiirtein hämmästyttävän oikea, mutta siitä huolimatta ajan parhaatkin kartanpiirtäjät mieluummin edelleenkin kuvasivat Afrikan sisäosat Vanhaan ptolemaiolaiseen tapaan.

Seitsemännentoista vuosisadan lopulla tehtiin Abessiniaan Egyptinkin kautta pari matkaa ranskalaisten päätettyä koettaa, suvaittaisiinko heitä paremmin kuin portugalilaisia. Jesuiitta de Brevedent lähti Kairosta kesäkuussa 1698, mukanaan ranskalainen lääkäri Charles Poncet, joka kirjoitti matkasta kertomuksen. Siutin kohdalla kuljettiin Niilin poikki kivisiltaa, jonka jälkeen matkustajat keitaalta keitaalle kulkien yleistä karavaanitietä samosivat erämaan poikki. Maaliskuussa 1699 molemmat ranskalaiset tulivat Sennariin, jossa kuumuus oli melkein sietämätön. Paikka oli väkirikas, mutta huonosti rakennettu; kaikki tavarat olivat huokeita ja Suakiniin kulki erämaan poikki suuri kauppa. Sennarista lähdettyään matkustajat kulkivat Sinisen Niilin ja sitten Atbaran latvahaarain poikki. Abessinian rajalla toivotun työmaan kynnyksellä jo kauan sairastellut jesuiitta kuoli ja Poncet yksin jatkoi matkaa Gondariin. Hän tutustui Abessiniaan jotenkin hyvin, viipyi siellä jonkun aikaa ja sairastuttuaan lähti v:n 1700 alussa Massovan kautta paluumatkalle. Massovassa hän tapasi englantilaisen laivan, sillä englantilaiset paraillaan yrittivät saada Abessinian kanssa aikaan kauppayhteyttä.

Useita muitakin matkoja tehtiin Kairosta käsin, Niiliä nousten. V. 1700 sitä tietä kulki seitsemän munkkia, jotka paavi lähetti Abessiniaan työtä jatkamaan. Yksi joukosta kuoli matkalla, mutta muut saapuivat Gondariin, Tanaeli Demba-järven pohjoispuolelle, jossa hallitsija asui. Negus saatiin kääntymään roomalaiskatoliseen uskoon, vaikka hän paljon vastustelikin, jonka jälkeen vielä elossa olevat lähetyssaarnaajat palasivat kotimaahan. Paluumatkalla heihin jälleen liittyi Krump-niminen munkki, joka oli jäänyt Sennariin parantamaan sen hallitsijaa, ja hän sittemmin julkaisi seikkaperäisen matkakertomuksen.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella muhamedilainen uskonkiihko, joka niin kateellisena oli vartioinut Afrikan portteja, alkoi melkoisesti laimentua. Osaksi tähän oli syynä se vilkkaampi rauhallinen kauppa, jota Englanti ja Ranska alkoivat käydä Turkin kanssa. Egyptiin ja Pohjois-Afrikan n.s. Barbari-valtioihin, Tunisiaan, Algeriaan ja Marokkoon, jotka kuuluivat Turkin ylivallan alle, nimitettiin konsuleita. Ystävällisten välien kehittymistä edisti niinikään kahvikauppa, kahvi oli tuotu Turkista Eurooppaan seitsemännellätoista vuosisadalla ja sen kysyntä oli käynyt Keski- ja Pohjois-Euroopassa niin vilkkaaksi, että Punaiselle merelle lähetettiin englantilaisia ja ranskalaisia laivoja yksinomaan kahvia kuljettamaan Etelä-Arabian satamista Suezin kannakselle, josta se vietiin maan poikki Aleksandriaan ja sieltä edelleen Ranskaan ja Englantiin. Tämän kautta kävi englantilaisille mahdolliseksi matkustaa Turkin vallan alaisessa Egyptissä joutumatta pahoinpitelyn alaisiksi, etenkin jos he saivat matkaan konsuliensa luvan. Näistä matkoista oli tuloksena, että Egyptistä julkaistiin entistä perusteellisempia teoksia ja että harrastus siihen ja koko Niilin laaksoon sai uutta virikettä ja ikivanha lähdekysymyskin taas alkoi askarruttaa mieliä Yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei kuitenkaan tehty, ennenkuin James Bruce lähti suurelle matkalleen.

James Bruce ja Sinisen Niilin lähteet.

James Bruce oli varakkaan skotlantilaisen maanviljelijän poika, syntynyt v. 1730. Hyvän kasvatuksen saatuaan hän isänsä tahdosta lähti Espanjaan viinikauppiaaksi, mutta sodan sytyttyä palasi kotimaahansa esittääkseen hallitukselle hyökkäystuumaa Galician valtaamiseksi. Lordi Halifax ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota hänen suunnitelmaansa, mutta sen sijaan kehoitti häntä löytämään Niilin lähteet, joihin Brucen huomio oli jo ennen kiintynyt.

Bruce hallituksen kannatuksen saatuaan ryhtyi viipymättä perusteellisiin valmistuksiin, oppi käyttämään tieteellisiä koneita ja parantamaan tavallisimpia tauteja, josta taidosta hänellä oli matkallaan paljon apua. Perehtyäkseen Pohjois-Afrikan oloihin hän sitten lähti Englannin ylikonsuliksi Algeriaan ja siellä ollessaan matkusteli laajalti Pohjois-Afrikassa, tutkien ja kuvaten m.m. sikäläisiä muinaisjäännöksiä. Käytyään vielä Kreetassa, Vähässä-Aasiassa ja Syyriassa hän alkoi pitää itseään kyllin valmisteltuna ja lähti Egyptiin, josta Abessinian matkan piti alkaa. Alibei antoi hänelle suosituksia Ylä-Egyptin viranomaisille ja kreikkalainen patriarkka Abessinian kreikanuskoisille kristityille. Bruce nousi ensin Niiliä Assuaniin, poiketen rannoilla tutkimassa muinaisjäännöksiä ja rakennuksia, ja sitten Assuanin karavanitietä erämaan poikki Punaiselle merelle; Kosseirissa toimitettuaan tähtitieteelliset havainnot hän vuokrasi aluksen purjehtiakseen sillä Massovaan, josta maamatkan Abessiniaan piti alkaa.

Merimatka kävi kiertoteitä, Punaisen meren pohjoispäitse, jossa Bruce kävi Siinain niemellä, ja sitten Arabian rantaa etelään päin. Djiddassa löytöretkeilijämme tapasi englantilaisia kauppiaita ja sai suosituskirjeitä Mekan sheriffiltä, ja tämän ministeriltä, joka oli abessinialainen. Nämä suosituskirjeet olivat hänelle erinomaisena apuna matkalla. Matka Djiddasta edelleen Massovaan oli kylläkin seikkailurikas. Meren poikki kuljettaessa muhamedilaiset laivamiehet Dhalaakin saariston kohdalla pelästyivät aavetta, joka muka oli laivassa nähty, ja siitä syntyi suuri meteli, jonka aikana alus joutui karille. Se saatiin kuitenkin luodolta pois, ja syyskuussa 1769 Bruce astui Massovassa maihin.

Tästä alkoivat matkan varsinaiset vaikeudet. Massovan pikkuruhtinas koetti ensinnäkin nylkeä Brucelta kaikki mitä hänellä oli, ja matka oli vähällä siihen päättyä. Matka pois sieltä Tarantan solan kautta Tigreen ylängölle ja sieltä Lamalmonin solan kautta Gondarin ylängölle. Kumpikin sola oli tavattoman jyrkkä ja vaikea nousta, ja varsinkin suuren tähtitieteellisen kvadrantin kuljettaminen oli hankalaa. Lisäksi maa oli ilmi kapinassa, jota Ras Mikael-niminen kenraali nuoren Tekla Haimanot-nimisen kuninkaan kanssa oli kukistamassa. Bruce pääsi kuitenkin onnellisesti Gondariin, jossa leskikuningatar otti hänet hyvin vastaan. Hovi sairasti isoarokkoa, ja Bruce sai paikalla ruveta lääkärinammattiaan harjoittamaan. Hänen parannustoimensa menestyi hyvin, ja siitä hyvästä hän sitten sai hallituksen suojeluksen maassa liikkuessaan. Kuninkaan ja Ras Mikaelin palattua pääkaupunkiin Bruce pääsi nuoren kuninkaan puheille ja sai tältä hallittavakseen sen maakunnan, jossa Niilin lähteet ovat. Mutta ei pitkään aikaan tullut soveliasta tilaisuutta matkustaa sinne. Hänen oma terveytensäkin kävi huonoksi ja sitä parantaakseen hän muutti joksikin aikaa asumaan kukkuloille, joilta oli näköala yli Tsana-järven. Sieltä käsin hän kävi Alatan koskilla, jotka ovat vähän alempana Sinisen Niilin lähtöpaikkaa Tsana-järvestä. Myöhemmin Bruce liittyi kuninkaaseen ja Ras Mikaeliin, heidän lähtiessään sotaretkelle Niilin taa Fasil-nimistä maaherraa vastaan, mutta sotaretki päättyi onnettomasti ja abessinialaisen armeijan täytyi suin päin paeta Fasilin maasta. Mutta odottamatta Fasil sitten tekikin rauhan ja syksyllä 1770 Bruce vihdoin sai kauan toivotun tilaisuuden lähteäkseen Niilin lähteille. Fasilin maassa vastaanotto ei hallitsijan suosituskirjeistä huolimatta alussa ollut ensinkään suosiollinen, mutta Brucen rohkea esiintyminen miellytti Fasilia. Tämä antoi hänelle galla-neekerejä saatoksi, velvottaen heidät kovilla valoilla kaikin tavoin matkustajaa auttamaan, ja vielä oman hevosensakin sen merkiksi, että matkustaja oli hänen erikoisessa suojeluksessaan.

Marraskuun alussa Bruce kulki Niilin poikki vähän ylempänä sitä kohtaa jossa se laskee Tsana-järveen, ja huomasi sen satakuntaa metriä leveäksi toista metriä syväksi vuolaaksi virraksi. Lähellä oli koskikin, mutta se ei ollut kuin viitisen metriä korkea. Hän nousi sitten loivaan kohoavaa mäkeä, jonka laella oli Geeshin Pyhälle Mikaelille pyhitetty kirkko. Tältä mäeltä hän näki vihannan nurmettuneen kunnaan juurella lähteet, joista Sininen Niili alkaa. Koska maanasukkaat pitivät paikkaa pyhänä, niin hän riisui kengät jalastaan ja juoksi nurmettunutta rinnettä alas lähteille ja vaipui niitten partailla riemun huimaukseen, saavutettuaan vihdoinkin päämäärän, johon hän oli niin kauan ja uutteraan pyrkinyt.

Bruce luuli nyt ratkaisseensa Niilin lähteitten ikivanhan kysymyksen ja aikoi lähteä paluumatkalle, mutta tiet olivat kapinallisten vallassa ja vuoden hänen vielä täytyi odottaa Gondarissa, ennenkuin vihdoin joulukuussa 1771 pääsi karavanitielle, joka vei maan poikki Sennariin, Niilin rannoille.

Laskeutuessaan Abessinian länsirinnettä sankkain metsäin läpi Bruce sattui yhteen prinssien kanssa, jotka paraillaan olivat norsun ajossa, ja nämä toimeenpanivat hänen kunniakseen näytöksen, jossa arabialaiset miekkamiehet, agagirit, esittivät elefantin pyyntitapansa. Sennarissa hän sai kokea paljon vihamielisyyttä ja rettelöitä, ja lopulta hänen täytyi myydä jopa osa Abessinian neguksen antamasta kultakäädystä saadakseen saattoväkeä. Nubian pelätyssä erämaassa kiitävät hietapatsaat uhkasivat haudata retkikunnan alleen ja jano sen näännyttää. Lähempänä Egyptiä matka sujui nopeammin ja Bruce saapui muitta seikkailuitta Kairoon tammikuussa 1773.

Paluumatkalla Ranskassa käydessään Bruce suureksi surukseen sai kuulla, ettei hän ollutkaan Sinisen Niilin lähteiden ensimmäinen löytäjä. D'Anville oli juuri saanut valmiiksi portugalilaisten lähetyssaarnaajain löytöihin perustuvan karttansa, joka niin tarkkaan piti yhtä Brucen omien löytöjen kanssa, että tämän täytyi tunnustaa heidän ennättäneen ennen häntä. D'Anville koetti sitäpaitsi todistella Brucelle, ettei Sininen Niili ollut päähaara, kuten hän oli luullut, vaan että kaksikolmannesta Niilin lähdekysymyksestä vielä oli ratkaisematta. Siitä huolimatta Brucen osaksi kuitenkin tuli mitä paras vastaanotto ja Ranskan etevimmät tiedemiehet hakivat hänen seuraansa. Englantiin palattuaan hän pettymyksen masentamana viivytti matkakertomuksensa julkaisemista seitsemäntoista vuotta. Huolimatta luotettavuudestaan se ilmestyessään otettiin vastaan epäoikeutetulla epäluulolla. Se on julkaistu viitenä suurena nidoksena ja se sisältää runsaasti tietoja Abessinian historiasta ja maantieteestä.

Etelä-Afrikka.

Etelä-Afrikassa maantuntemus hyvin vähän edistyi seitsemännentoista vuosisadan kuluessa. Hollantilaiset tosin v. 1652 anastivat Hyväntoivonniemen ja perustivat sinne siirtokunnan, mutta se oli vain aiottu asemaksi heidän Intian-matkoillaan. Sisämaassa kävi seikkailijoita etsimässä Monomotapan valtakuntaa, jonka asemasta käsitykset olivat hyvin häälyvät. Näillä retkillä hollantilaiset tutustuivat bushmaneihin, kiertelevään kansakuntaan, jonka hyökkäykset myöhemmin tuottivat siirtokunnille paljon vahingoita. Kuvernööri Simon van der Stell kulki v. 1685 viidenkymmenen valkoisen kanssa aina Vähään Namaqua-maahan saakka kuparisuonia etsimään ja palasi takaisin länsirantaa.

Pöytälahteen kohosi vähitellen pieni kaupunki ja kaupungin läheisyyteen maanviljelyssiirtokuntia. Lukua lisäsivät ranskalaiset hugenotit. Kun hollantilainen Itä-Intian komppania kovasti sorti tätä kehittyvää yhteiskuntaa, niin alkoi sekä hugenotteja että hollantilaisia talonpoikia muuttaa kauemmaksi sisämaahan, toivoen sieltä löytävänsä enemmän vapautta. V. 1705 lähetettiin Kapkaupungista Nataliin meritse retkikunta, joka ei kuitenkaan saanut paljoa aikaan. Viisitoista vuotta myöhemmin hollantilaiset perustivat linnan Delagoa-lahteen, jonka portugalilaiset olivat vähää aikaisemmin hylänneet. Lahti kartoitettiin ja luodattiin, mutta sisämaahan oli vaikea tunkeutua. Tehtiinpä jo muutamia retkiä kullankin etsimiseksi, mutta toistaiseksi huonolla menestyksellä. Tähän saakka hollantilaiset olivat joutuneet tekemisiin melkein yksinomaan hottentottien kanssa, joista saksalainen tähtitieteilijä Pietari Kolbe kahdeksannentoista vuosisadan alussa kirjoitti hyvän kuvauksen, mutta v. 1736 Hermanus Hubner teki melkoisen joukon keralla retken kafferien maahan, etsiäkseen parempia elefantinmetsästysmaita. Hubner itse sai kafferien väijytyksessä surmansa ja suurin osa hänen retkikunnastaan tuhoutui, mutta osa kuitenkin pelastui Kapkaupunkiin kertomaan tapausta.

Vuosisadan keskivaiheilla viranomaisetkin rupesivat entistä tehokkaammin edistämään Etelä-Afrikan tutkimista. August Fredrik Beutler v. 1752 lähti matkaan retkikunnan kanssa, johon kuului kaksi kartoittajaa, kasvitieteilijä, useita käsityöläisiä ynnä sotaväkeä. Retkikunta oli joka suhteessa paraiten varustettu, mitä Kapkaupungista siihen saakka oli lähetetty. Se seurasi merenrantaa Algoa-lahteen saakka jotenkin läheltä ja kulki sitten Ison Kalajoen ja muitten jokien poikki, kunnes Keiskama-joella pääsi hottentottien ja kafferien välisen rajan yli. Kuljettiin senkin paikan ohi, jossa Hubnerin joukko oli tuhoutunut, mutta retkikunta ei ollut siksi voimakas, että se olisi kyennyt kostamaan. Beutler puolestaan osasi pitää alku-asukkaitten kanssa jotakuinkin hyviä välejä.

Paluumatkalla kuljettiin vähän toisia teitä kauempaa sisämaitse ja tavattiin bushmaneja. Noustiin ensinnä Isoa Kalajokea, mutta ylempänä sen varressa vallitsi ankara kuivuus, ja ruoho ja puut olivat lakastuneet. Retkikunta senvuoksi kääntyi takaisin merelle ja marraskuun lopulla saapui takaisin Kapkaupunkiin.

Kauan kului, ennenkuin sitten jatkettiin retkiä kauemmaksi itää kohti, mutta seuraavina vuosina tehtiin muutamia yrityksiä tunkeutua pohjoista ja koillista kohti. Ei varmaan tiedetä, milloin Etelä-Afrikan suurin joki, Oranja-joki, saavutettiin, mutta ensi kerran sen poikki kulki v. 1760 Jacobus Coetsee-niminen uudisasukas, käydessään hottentottilaisen retkikunnan kanssa sen takana elefantteja metsästämässä. Hän kuuli täällä mustanahkaisista damaroista, jotka asuivat jonkun verran pohjoisempana sitä kohtaa, josta hän kääntyi takaisin.

Tämä retki kehoitti Hendrik Hopia, erästä sotilasta, ryhtymään suurempaan yritykseen, jossa oli osallisina muutamia tiedemiehiäkin. Hop lähti matkaan elokuussa 1761 mukanaan lähes satakunta henkeä, niistä toistakymmentä siirtolaista. Olifant-joen suulta retkikunta kulki Kuparivuorien poikki ja saapui syyskuun lopulla Oranja-joelle. Matkaa jatkettiin siitä pohjoista kohti, kunnes kuumuus ja kuivuus pakottivat palaamaan takaisin. Paluumatkalla viivyttiin joku aika Oranja-joella, jonka äkkitulva oli vähällä tuhota koko retkikunnan. Oranja-joen pohjoispuolella nähtiin kirahveja ja erään nahka tuotiin saaliina. Huhtikuussa retkikunta palasi Kapkaupunkiin hyvin onnistuneelta matkaltaan.

William Paterson.

Seuraavat tärkeimmät matkustajat olivat englantilaisia, jotka olivat saapuneet Kapmaahan nimenomaan seikkailuita etsimään. Luutnantti William Paterson samosi Olifant-joelta sisämaan kautta Sneeuwberg-vuoristoon, keräten matkalla tärkeän kokoelman etelä-afrikkalaisia kasveja ja lintuja. Kapteeni Robert Gordon, joka matkusti osaksi yhdessä Patersonin kanssa, kulki Sneeuwbergin poikki ja oli ensimmäinen valkoinen, joka tuli Vaal-joelle. Hän yhdytti Vaalin lähellä sitä paikkaa, missä se laskee Oranja-jokeen. Kun hän ei kuitenkaan löytänyt kaalamoa, niin hän palasi takaisin kulkematta joen poikki toiselle rannalle.

V. 1778 Paterson jälleen lähti matkaan seuranaan Van Recnen-niminen nuori hollantilainen, jolla sisämaassa oli useita maatiloja ja jonka suku seuraavana aikana paljon edisti pohjoisten alojen tutkimista. Vuoristossa retkikuntaa esti lumi, mutta kiertoteitä se kuitenkin pääsi Karruun poikki Roggeveldiin ja sieltä hieman luodetta kohti polveten Oranja-joen suupuoleen. Suurella vaivalla kuljettiin hiekkaerämaan poikki, joka on joen eteläpuolella. Retkeilijät uivat joen poikki, Paterson keräsi paljon kasveja ja harvinaisia lintuja ja Van Reenen ampui kirahvin. Paluumatka piti kuparimaan kautta, joka jo oli tunnettu, ja Kapkaupunkiin saavuttiin marraskuun lopulla.

Kuukauden levättyään Paterson jälleen oli taipaleella, aikoen nyt käydä kafferien maassa äärimmäisessä idässä. Van Reenen oli jälleen mukana, mutta Isoa Kalajokea kauemmaksi ei voitu pensaikoiden vuoksi härkävaunulla päästä. Kolmen kuukauden kuluttua yritys uudistettiin toisia teitä. Suunta piti melkein suoraan pohjoista kohti ja Green River-joella retkikuntaan liittyi Gordon. Kuivuus ja rehun puute haittasivat jälleen matkaa ja retkikunnan jäsenistä milloin toinen, milloin toinen eksyi erämaahan, aina lopulta kuitenkin löytäen takaisin muitten luo. Elokuun puolivälissä saavuttiin Oranja-joelle, joka vihantine rantoineen yhdeksän päivää kestäneen erämaavaelluksen jälkeen näytti väsyneistä matkustajista oikealta paratiisin joelta. Gordon oli tuonut mukanaan veneen, jonka hän samana iltana työnsi joelle, kohottaen sen perään Hollannin lipun ja antaen joelle sen nykyisen nimen Oranjan prinssin kunniaksi. Joella viivyttiin joku aika ja tehtiin retkiä eri tahoille, jonka jälkeen sitä noustiin joku kappale ylöspäin autioiden ja karujen seutujen kautta.

Vuotta myöhemmin matkusteli samoissa seuduissa ranskalainen luonnontutkija Le Vaillant, joka julkaisi erinomaisen vilkkaasti kirjoitetun, vaikka monessa kohden epäluotettavan matkakertomuksen. Hän kävi Sneeuwberg-vuoristossa ja palasi sieltä Suuren Karruun poikki.. Toisella matkalla hän kävi Oranja-joella sen suupuolessa. Matkainsa pituutta hän suuressa määrin liioitteli. Paljon tuntemattomia lintuja hän löysi, mutta ei siihen tyytynyt, vaan vielä lisäksi rakensi aivan olemattomiakin lajeja siten, että otti yhdestä siivet, toisesta pyrstön, kolmannesta muita sulkia ja kokosi niistä »fantasia-lajeja». Vasta hänen kuolemansa jälkeen nämä petokset tulivat ilmi.

Van Reenenit.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hollantilaisetkin alkoivat entistä ahkerammin matkustella Etelä-Afrikan sisäosiin. Eräs Van Reenenin suvun jäsen lähti hakemaan kultaa Oranja-joen pohjoispuolella olevista maista. Marraskuussa 1791 hän kulki mainitun joen poikki ja tunkeutui sen taa, hottentotteja vastaan taistellen, kauemmaksi kuin sitä ennen kukaan. Eräs retkikunnan jäsenistä samosi vielä viisitoista päivänmatkaa muita pohjoisemmaksi damarain maahan ja näyttää tavanneen vuori-damaroja. Matkalla löydettiin malmia, jota luultiin kultamalmiksi, vaikka se myöhemmin huomattiinkin vaskeksi, ja sitä koottiin niin paljon, kuin härät jaksoivat vetää. Kesäkuussa 1792 palattiin Van Reenenien maatilalle.

Tämä retkikunta oli enemmän kuin ainoakaan edellinen valaissut Oranja-joen pohjoispuolella olevien seutujen luontoa ja asukkaita, ja menestyksen rohkaisemina Van Reenenit pyysivät hallitukselta varoja tutkimisen jatkamiseen. »Meermin»-nimisellä hallituksen laivalla kaksi Van Reeneniä purjehti länsirannikkoa pitkin pohjoista kohti vallaten paikkoja Hollannin nimeen, ja sisämaitse samosi samaan suuntaan toinen osasto, jonka myöhemmin piti liittyä meriretkikuntaan. »Meermin» poikkesi tuon tuostakin maihin, saamatta kuitenkaan minkäänlaisia tietoja maaretkikunnasta. Valaslahdesta lähetettiin joukkokunta maitse etsimään kadonneita, mutta kolme viikkoa poissa oltuaan tämäkin palasi tyhjin toimin. Päätettiin sen vuoksi palata takaisin, ja tämä autio ranta jäi valtaamatta, vaikka Hollannin lippu olikin kohotettu muutamiin kohtiin. Maaretkikunta oli palannut tieltä kuivuuden vuoksi.

Tämä oli viimeinen retki, mitä Hollannin vallan aikana tehtiin Kapkaupungista pohjoista kohti. Suuret valtiolliset tapaukset kiinnittivät tämän jälkeen kokonaan viranomaisten huomion, ja loppujen lopuksi tuli, että Suur-Britannia anasti Kapmaan. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla jatkettiin retkeilyä kauemmaksi pohjoista kohti.

OKEAANIAN TUTKIMINEN.

Ajanjakso 1650—1768 Tyynellä merellä.

Tasmanin matkoihin päättyivät suuret merilöytöretket moneksi ajaksi. Maanosien väliset suuret purjehdusreitit olivat nyt hyvin tunnetut ja Euroopan kansat olivat keskenään niin ankarassa kauppakilpailussa sekä Itä- että Länsi-Intiassa, etteivät ne voineet omistaa paljoa aikaa puhtaasti maantieteellisiin löytöihin. Merellä tosin matkattiin entistä enemmän, mutta purjehtijat enimmäkseen kulkivat okeaanin valtateitä, ja vain sattumalta he mitään uutta löysivät. Muutamia poikkeuksiakin sentään oli. Sillä ajalla, joka sisältyy ylläolevien vuosilukujen kehyksiin, useat kaikkein tunnetuimmat purjehtijat olivat merirosvoja ja kaappareita, ja heidän ansiotaan olivat monet saman ajan löydötkin.

Kaupparetkillä, joita tehtiin Englannista Etelä-Amerikan länsirannikolle, tuli Magelhãesin salmi entistä paremmin kartoitetuksi ja Tulimaan eteläpuolella olevat vaaralliset vedet tunnetuiksi. Kapteeni Strong löysi Falklandin saariston molempien pääsaarien välisen salmen ja nimitti sen Falklandin salmeksi, josta sitten koko saaristo sai nimen. Salmessa kasvoi niin paljon merileviä, että ne haittasivat purjehdusta. Maalla hän näki kettuja ja teki siitä sen oikean johtopäätöksen, että Falklandin saaristo ennen oli ollut samaa maata kuin Etelä-Amerikkakin.

William Dampier.

Tasmanin suuren, v. 1644 tekemän matkan kautta olivat Australian luoteisrannikon pääpiirteet tulleet tunnetuiksi, ja kun hänen löytönsä yhdistettiin vanhempiin, niin voitiin piirtää yhtämittainen rantaviiva Torresin salmesta aina etelärannikon puoliväliin saakka. Myöhemminkin tehtiin muutamia retkiä samoille rannoille, useimmat haaksirikkoutuneiden pelastamiseksi, ja niiden kautta saatiin vähän paremmat tiedot Länsi-Australian luonnosta ja asukkaista, vaikkei löytöjä jatkettukaan, kun maa oli niin toivottoman karua.

Dampier Timorista lähdettyään purjehti Australian luoteisrannikolle ja seuraili sitä itää ja koillista kohti. Hän tapasi monessakin kohden maan asukkaita, jotka hänen mielestään olivat maailman kurjimpia ihmisiä, vielä »hodmadodejakin» (hottentotteja) kurjempia. Maa oli kauttaaltaan matalaa, meren puolella hietakunnaita ja kauempana maan sisässä harvoja metsiä. Ei ainoatakaan jokea tavattu eikä lähdettä, mutta hyvää vettä saatiin, kun kaivettiin hietikkoon kaivoja. Laiva uitettiin erääseen hieta-lahdelmaan, jossa se pakovedellä jäi aivan kuiville; niin että pohja voitiin puhdistaa. Purjeet korjattiin ja vettä otettiin, jonka jälkeen purjehdittiin takaisin Intiaan. Dampier kahden toverin keralla jäi Nikobareille, josta he alkuasukkaiden veneissä pääsivät Sumatran Atjehiin, vaikka olivat vähällä menettää henkensä myrskyssä. Monen seikkailun jälkeen Dampier saapui Bencoolenin englantilaiselle kauppa-asemalle ja palveli siellä jonkun aikaa tykkimiehenä. Tammikuussa 1691 hän palasi Englantiin, oltuaan kotimaastaan poissa enemmän kuin kaksitoista vuotta. Hänen matkakertomuksensa, joka ilmestyi v. 1697, herätti niin suurta huomiota tarkkuutensa ja perusteellisuutensa ansiosta, että hänelle annettiin valtion laiva varsinaista löytöretkeä varten. »Roebuck» oli ensimmäisiä laivoja, mitä' yleensä on lähetetty varta vasten löytöretkelle.

Dampier lähti matkaan Englannista tammikuussa 1699, poikkesi Brasiliassa, kooten tietoja sen maan luonnosta ja tuotteista, sekä ohjasi sitten suorinta tietä Australian mannerta kohti. Vasta elokuun 1 p. nähtiin maata; kun oli muutama päivä etsitty soveliasta satamaa, löydettiin Haikalalahti, joka on noin 26:nnella leveyspiirillä Australian länsirannalla. Dampier seurasi nyt rannikkoa tarkkaan tuhatkunnan kilometriä, oikoen ja tarkistaen sen karttaa, tutkien rannikon tuotteita ja asukkaita siinä toivossa, että löytäisi siirtokunnalle soveliaan paikan. Lopulta hänen miehistönsä uupui ja varastot vähenivät, niin että hänen täytyi lähteä Timorista vettä ja vereksiä ruokatavaroita hankkimaan. Timorista hän sitten purjehti Uuden Guinean luoteisen niemen ohi ja Schouten-saaret oikealle kädelle jättäen laski ulapoita, kunnes löysi nykyisen Bismarck-saariston [Saksalaiset, joitten haltuun saaristo joutui, muuttivat nimet saksalaisiksi. Tekijällä ei ole tietoja, miten nimien on maailmansodan jälkeen käynyt. Tekijä.] ja hänestä nimensä saaneen salmen, joka erottaa Uuden Guinean siitä. Tämä saaristo, jonka kahden pääsaaren hän luuli olevan samaa maata, miellytti häntä suuresti ja hän antoi sille nimeksi »Uusi Britannia». Hän kävi nykyisen »Uuden Mecklenburgin» rannalla satamaan, jota asukkaiden vihamielisyyden vuoksi nimitettiin »Linkoojain lahdeksi», kartoitti sekä sen että nykyisen »Uuden Pommerin» ulkorannikon, luullen lahdeksi salmea, joka erottaa nämä molemmat saaret toisistaan. Maa oli täynnään vuoria ja metsiä ja lihavia laaksoja ja näytti erinomaiselta siirtokunnan paikaksi. Eräällä rannikon edustalla olevalla saarella tapahtui paraillaan hirmuinen tulivuorenpurkaus Dampierin ohi laskiessa. Paluumatkalla hän purjehti Uuden Guinean pohjois-rannikkoa ulkopuolitse rantasaarien, joissa useissa oli toimivia tulivuoria. Sen jälkeen hän ei enää etsinyt uusia maita, löytöretki oli päättynyt, ja keula käännettiin kotia kohti. Ascension-saaren luona »Roebuck» sai niin pahan vuodon, että se oli hylättävä, ja väki siirtyi englantilaiseen sotalaivaan. Länsi-Intian kautta Dampier sitten palasi kotimaahan. Vaikkeivät matkan käytännölliset tulokset olleetkaan niin suuret kuin Dampier oli lähtiessään toivonut, oli sillä kuitenkin löytöretkenä melkoinen merkitys. Dampier toivoi, että Englannin hallitus rientäisi ottamaan »Uuden Britannian» haltuunsa, mutta sillä oli niin paljon muita hommia, ettei siitä tullut mitään.

Syttyi jälleen sota Englannin ja Espanjan välillä (Espanjan perimyssota), ja englantilaiset kauppiaat varustivat Etelämerelle kaappareita ryöstämään espanjalaisia laivoja ja siirtokuntia. Dampier lähti matkaan moisen kaapparilaivan kapteenina v. 1703, purjehti Kap Hoornin ympäri Etelämerelle ja piti Juan Femandez-saaria pääasemanaan. Mutta yritykset onnistuivat huonosti, Dampier kiivaan luonteensa vuoksi riitautui seurassaan olevan toisen laivan kapteenin, Stradlingin kanssa, ja tämä erosi hänestä Panaman lahdella ja palasi kotiin; matkalla Stradling hylkäsi Juan Fernandeziin Aleksander Selkirkin, Robinson Crusoen esikuvan, ja kärsi sitten itsekin haaksirikon Amerikan rannikolla, pelastuen vain itse kuuden miehen keralla. Dampier jatkoi vielä jonkun aikaa rosvouksiaan, anasti sitten pienen espanjalaisen laivan ja hylkäsi omansa, se kun alkoi jo olla kunnoton, sekä purjehti Tyynen meren poikki Itä-Intiaan, jossa hollantilaiset ottivat takavarikkoon hänen laivansa. V. 1708 Dampier seurasi kapteeni Rogersia luotsina samanlaiselle matkalle. Tällä matkalla Aleksander Selkirk pelastettiin Juan Fernandezista, jossa hän oli elänyt yksin neljä vuotta. Kapteeni Rogersin päiväkirja sisältää muutamia tietoja Selkirkin kokemuksista.

Aleksander Selkirk.

Kapteeni Rogers oli lähettänyt veneensä maihin vettä ottamaan ja odotti sen palaamista. Hänen edessään kohosi komea saari, noin kahdeksaa kilometriä leveä ja pariakymmentä pitkä, toinen pää matala, toinen lähes tuhannen metriä korkeata louhista vuorta. Saarella kasvoi siihen aikaan arvokkaat metsät, joissa oli paljon ensimmäisten löytäjäin tuomia metsittyneitä vuohia. Sieltä oli siis paitsi hyvää vettä riistaakin saatavana, mutta kun se oli merirosvojen tyyssija, niin harvoin siihen poikkesivat kauppalaivat, joiden matkoihinkaan se ei sopinut.

Veneitään odotellessaan Rogers näki rannalla suuren nuotion ja pelästyi, että siellä ehkä oli ranskalaisia tai espanjalaisia, joiden kanssa täytyisi tapella. Hän senvuoksi yön kuluessa suori laivansa tappelukuntoon, mutta aamun koittaessa ei näkynytkään vihollista. Maihin lähetetty vene palasi häiritsemättä takaisin ja sen mukana vuohennahkoihin puettu mies, jonka kasvot vielä pukuakin enemmän muistuttivat metsäläistä. Se mies oli Aleksander Selkirk, Skotlannissa syntynyt, hurjapäisyyden vuoksi merille lähtenyt, kapteeni Stradlingin hylkäämä tälle yksinäiselle saarelle. Selkirk oli saarella ollessaan nähnyt monen laivan purjehtivan ohi, mutta näistä oli ainoastaan kaksi käynyt saaren luo ankkuriin, ja nekin olivat olleet espanjalaisia. Espanjalaiset merimiehet olivat hänet tavanneet ja ampuneet häntä, mutta hän oli takaa-ajajat välttänyt kiipeämällä korkeaan puuhun niin äkkiä, etteivät he sitä huomanneet.

Kapteeni Stradling oli hänet maihin lähettäessään antanut mukaan vaatteet, makuulaverin, pyssyn, naulan ruutia, luoteja, tupakkaa, kirveen, puukon, kattilan, piplian ja moniaita muita hartauskirjoja ynnä purjehduskoneet ja -kirjat. Selkirk varusti olonsa niin mukavaksi kuin taisi, mutta ensimmäisten kuukausien kuluessa häntä kovin vaivasi raskasmielisyys ja kauhistuttavan yksinäisyyden synnyttämä pelko. Hän rakensi pippuripuusta kaksi majaa jonkun matkan päähän toisistaan, kattoi ne ruo'oilla ja vuohien nahkoilla. Niin kauan kuin ruutia riitti, ei häneltä puuttunut ravintoa, ja helppo oli tehdä tulikin. Kun ruuti alkoi olla vähissä, niin hän teki tulen hankaamalla toisiaan vastaan kahta pippuripuun palasta, ja kun se kokonaan loppui, niin hän juoksemalla tavoitti vuohet. Jokapäiväisestä harjoituksesta hän oli käynyt niin notkeaksi, että juoksi kautta metsien, yli vuorien ja mäkien uskomattoman nopeaan. Eräänä päivänä hän oli ajanut vuohta niin kiivaasti, että hän saaliinsa perässä oli suistunut suin päin tiheää pensaikkoa kasvavan kuilun partaalta syvyyteen. Pudotessaan hän pyörtyi, mutta tointuessaan huomasi, että vuohi makasi kuolleena hänen vieressään. Melkein kokonaisen vuorokauden hänen täytyi maata samalla paikalla, ennenkuin pääsi suurella vaivalla ryömimään parin kilometrin päässä olevaan mökkiinsä. Vasta parin päivän kuluttua hän saattoi siitä liikkeelle lähteä. Selkirk lähti nyt kapteeni Rogersin ja muiden merimiesten kanssa metsästämään ja helposti jätti jälkeensä laivan parhaat juoksijat, vieläpä erinomaisen ajokoirankin. Pian hän juoksi vuohenkin kiinni ja kantoi sen selässään merimiehille.

Nauriista, joita jonkun laivan miehistö oli kylvänyt, palmukaalista ja pippurista onneton oli saanut ravinnon apua. Kun kengät ja vaatteet olivat kuluneet repaleiksi, niin hän valmisti itselleen toiset vuohen nahkasta, käyttäen naulaa neulana. Kun puukko oli kaiuttomaksi kulunut, takoi hän uuden rannalta löytämästään rautavanteesta. Hän oli siihen määrään puheesta vieraantunut, että hänen pelastuttuaan oli alussa vaikea lausua julki ajatuksiaan. Rogers otti Selkirkin mukaansa ja palkkasi hänet pursimiehekseen. V. 1868 kiinnitettiin hänen muistokseen kirjoitus saaren korkealle kukkulalle, josta on suurenmoinen näköala, ja jolta Selkirk varmaan usein oli tähyillyt merta, laivaa odotellessaan. Defoe on käsitellyt aihetta vapaasti. Robinson Crusoen saari on luontonsa puolesta troopillisempi, muistuttaen enemmän Länsi-Intiaa, ja tietysti se oli paljoa lähempänä muita asuttuja saaria, koska Auliit saattoivat meloa siihen veneissään. Juan Fernandez-ryhmään oikeastaan kuuluu kaksi suurempaa saarta, Mas-a-tierra, jolla Selkirk oli, maan puolella, ja pienempi, mutta paljoa korkeampi Mas-a-fuera meren puolella, lähes kaksi kilometriä korkea valtava kalliomöhkäle, tulivuorenpurkauksien jäännös, niinkuin suurempikin saari.

Rogers kävi kahdesti Galapagos-saarilla ja muillakin sen pohjoispuolella olevilla saarilla ja purjehti sitten Californian rannikolta Tyynen meren poikki Guamiin ja Itä-Intiaan, sekä palasi Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Dampier ei sen koommin merille lähtenyt. Hän kuoli kotimaassaan v. 1715. Suuren maineensa hän saavutti etupäässä matkakertomuksillaan, tarkalla havaintokyvyllään, joka pani tähdelle varsinkin purjehdusta koskevat tieteelliset ilmiöt sekä sujuvalla, selvällä ja miehuullisella tyylillään. Vaikk'ei hän ollutkaan tiedemies, niin ovat hänen kuvauksensa,eläimistä ja kasveista hämmästyttävän tarkat ja luotettavat.

Kapteeni Clipperton, kaapparilaivan päällikkö hänkin, etsi v. 1719 Magalhãesin salmesta tietä Tyyneen mereen Tulimaan läpi, mutta ei tietenkään löytänyt. Kapteeni Shelvocke, joka purjehti hänen kerallaan, tutki Patagonian länsirannikkoa ja jonkun aikaa Chilen edustalla risteiltyään kärsi haaksirikon Juan Fernandezin rannalla. Vaikka hänen väkensä kapinoikin, sai hän kuitenkin rakennetuksi saarella pienen aluksen, jossa tehtiin vaarallinen matka meren poikki mannermaan rannalle. Siellä tehtiin hyökkäyksiä espanjalaisten siirtokuntain kimppuun ja anastettiin laivoja, niin että Shelvockella pian oli vara valita, millä hän tahtoi purjehtia. Californian rannikolta Shelvocke purjehti Tyynen meren poikki Cantoniin, möi siellä laivansa ja palasi kauppalaivassa Englantiin. Shelvockekin julkaisi kertomuksen matkoistaan, koettaen siinä parhaan taitonsa mukaan kaunistella tekojaan.

Kului sitten parikymmentä vuotta, ennenkuin Englannista jälleen käytiin rosvoretkillä Etelämerellä; kauppamatkoja sinne ei tehty ensinkään, koska Englannin hallitus oli luovuttanut Etelämeren kaupan suurelle komppanialle yksinoikeudeksi, eikä mainittu komppania etuoikeuttaan käyttänyt. Vasta kun sota uudelleen syttyi, alkoi siellä parveilla kaappareitakin. Näistä voitti enimmän kunniaa ja saalista Yrjö Anson, joka myöhemmin paljoa enemmän hyödytti maataan sen laivaston uudestaluojana. Uusia maita ei hänkään risteilyretkillään löytänyt, mutta luonnollisesti tulivat väylät ja rannat paremmin tunnetuiksi.

Ranskalaisia purjehtijoita.

Englantilaiset eivät olleet ainoat, joiden kaapparit Etelämerellä häiritsivät Espanjan kauppaa ja sen siirtomaiden turvallisuutta. Ranskalaisille bukkaniireille ei Etelämeri tosin ollut yhtä tuttu kuin englantilaisille, mutta lippuansa hekin siellä näyttivät. V. 1695 Ranskan hallitus, jouduttuaan Espanjan kanssa sotaan, lähetti sinne kuusi laivaa kreivi de Gennesin johdolla, mutta tämä ei vastatuulien vuoksi päässyt Magalhãesin salmen läpi, vaikka risteili siinä toista kuukautta, vaan lopulta luopui koko yrityksestä ja palasi Länsi-Intiaan. V. 1698 lähetettiin Etelämerelle kolme ranskalaista laivaa Gouin de Beauchénen johdolla, kauppaa tekemään, ja hänelle onni oli suotuisempi. Mutta seitsemän kuukautta pitelivät häntäkin vastatuulet Magalhãesin salmessa, ennenkuin hän pääsi siitä, ja paljon hän ennätti tällä ajalla täydentää sen karttaa. Paluumatkalla Beauchène kulki Kap Hoornin ohi. Pian tämän jälkeen Etelämerellä alkoi käydä enemmänkin ranskalaisia kauppalaivoja, kun Ludvig XIV:n pojanpoika oli noussut Espanjan valtaistuimelle. Useimmat laivat lähtivät St. Malosta ja poikkesivat menomatkalla Falklandin saarille. Näille annettiin ranskalainen nimikin, »Malouines», ja jonkun ajan saaristoa siksi mainittiin (Ranskassa ja Espanjassa vielä tänä päivänäkin). Useakaan laiva ei palannut samaa tietä, vaikka sekä Magalhãesin salmen kautta että Kap Hoornin ympäri aina on helpompi purjehtia Tyyneltä mereltä Atlantinmerelle kuin päinvastoin, koska Etelä-Amerikan ja Antarktikan välinen kapea meri kuuluu länsituulien piiriin ja on tunnettu rajuista länsimyrskyistään. Tavallisesti palattiin Tyynen meren poikki ja käytiin joko Kiinassa taikka Intiassa kaupoilla. Mutta purjehdittiin myös vastakkaiseen suuntaan. Kun oli tehty Kiinassa kaupat, niin palattiin Kap Hoornin tietä kotimaahan. Toiset näistä ranskalaisista purjehtijoista harrastivat kartoitusta ja maantiedettäkin, julkaisten Etelä-Amerikan länsirannikkoa koskevia teoksia. Eräällä retkellä löydettiin Magalhãesin salmesta uusi aukko Etelämereen tavallisesti käytetyn väylän eteläpuolelta.

Bouvet.

Varsinaiselle tutkimusretkelle lähti Lozier Bouvet, joka sai kaksi laivaa etsiäkseen otaksuttua Etelämaata Hyväntoivonniemen eteläpuolelta. Hän lähti matkaan kesällä 1738 ja Brasilian rannikolle poikettuaan saapui marraskuussa Kapmaan eteläpuolisiin vesiin, jossa sanottiin edellisten purjehtijain nähneen maata. Bouvet laski niin kauas etelään, että meressä jo oli paljon jäävuoria ja muita ajojäitä ynnä sankkoja sumuja, jotka tekivät laivaliikkeen vaaralliseksi. Uuden vuoden päivänä 1739 nähtiin korkea lumipeitteinen maa, jolta valui mereen jäävirtoja; mutta kun sumujen ja jäitten vuoksi purjehdus oli vaarallista ja ranta oli niin jyrkkä, ettei voitu maihin nousta, kääntyi Bouvet takaisin ja palasi Ranskaan. Moni purjehtija hänen jälkeensä etsi tätä maata, jota Bouvet oli luullut mantereen pohjoiskärjeksi, mutta turhaan. Kun merta oli vielä paljoa kauemmaksi etelää kohti, niin selvisi kuitenkin, ettei Bouvetin näkemä maa voinut olla mannerta, vaan pieni saari, joka sai Bouvetin saaren nimen. Vasta saksalainen »Valdivia»-retkikunta vuosisadan lopussa löysi sen uudelleen sumujen keskeltä. Se huomattiin pieneksi, korkeaksi, yhden ainoan suuren jäälakin peittämäksi saareksi, joka kaikesta päättäen on valtameren pohjasta kohonnut yksinäinen tulivuorikeila.

Jacob Roggeveen.

Hollantilaiset omistivat kaiken huomionsa Intian kaupalleen, eivätkä joutuneet löytöretkiin osaaottamaan, ja vähän he enää kaappareinakaan toimivat. Mutta kun hollantilaisella Itä-Intian komppanialla oli yksinoikeus Hyväntoivon tien käyttämiseen, niin kapteeni Jacob Roggeveen ehdotti Länsi-Intian komppanialle, että koetettaisiin uudelleen purjehtia sinne Kap Hoornin ympäri, jota tietä niin moni hollantilainen retkikunta oli purjehtinut vuosisata aikaisemmin. Hänen aikomuksensa oli samalla etsiä Tyynen meren eteläosista suurta etelämannerta, josta mainittiin bukkaniiri Edward Davisin nähneen jonkun kulman. Ehdotukseen suostuttiin, ja elokuussa 1721 Roggeveen lähti matkaan kolmella laivalla. Vasta toista sataa vuotta myöhemmin löydettiin hänen logikirjansa, josta saatiin tästä matkasta tarkempia tietoja.

Laivat purjehtivat Magalhãesin ja Le Mairen salmien kautta Tyyneen mereen ja yhtyivät Juan Fernandezin luona. Vaikka Roggeveen sieltä purjehti länsiluodetta kohti aivan samaa reittiä kuin useimmat häntä ennen, oli hänellä kuitenkin niin hyvä onni, että löysi uusia saaria, jotka eivät olleet sattuneet ainoankaan varhaisemman purjehtijan tielle.

Pääsiäissaari.

Merkillisin näistä oli Pääsiäissaari, joka nähtiin huhtikuussa 1722. Asukkaat olivat ystävällisiä, vaikka arkoja, mutta kun Roggeveen kohteli heitä tapansa mukaan väkivaltaisesti, niin syntyi tappelu. Hollantilaiset tutustuivat suuriin kivikuviin, jotka yhä vielä ovat saaren merkillisin nähtävyys. Useita muita pieniä saaria nähtiin jälleen ja Ystävyyssaaristossa poikettiin Raioteaan, josta saatu ruoho nopeaan paransi keripukkiin sairastuneet. Mutta alkuasukkaitten kanssa syntyneessä tappelussa kaatui useita merimiehiä. Sitten Roggeveen näyttää käyneen Samoa-saarilla, jonka jälkeen hän suorinta tietä purjehti Bataviaan. Mutta siellä, hollantilaisessa satamassa, laiva otettiin takavarikkoon, koska matka oli tehty ilman Itä-Intian komppanian lupaa. Hollannin eduskunta kuitenkin velvoitti komppanian peruuttamaan takavarikon ja antamaan täyden korvauksen.

V. 1763 solmittua Parisin rauhaa seurasi yleinen rauhan aika, jonka voimme sanoa aloittaneen uuden aikakauden löytöretkien historiaa. Ne seudut maapalloamme, jotka eivät vielä olleet nähneet valkoisia löytöretkeilijöitä, joutuivat nyt järjestelmällisen etsiskelyn alaisiksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Tyynestä merestä, jonka saaristosta tosin parina edellisenä vuosisatana suuri osa oli nähty, mutta jonka tutkimisessa vielä oli paljon työtä jo siitäkin syystä, että entisten paikanmääräysten epäluotettavuuden vuoksi oli hyvin vaikea päättää, millä saarilla jo oli käyty, millä ei. Sen sijaan, että edellisellä vuosisadalla etupäässä seikkailijat olivat Tyynellä merellä retkiä tehneet, lähettivät nyt hallitukset sinne laivojaan.

John Byron.

Englannin hallitus lähetti v. 1764 amiraali John Byronin, runoilijan isoisän, purjehtimaan Tyynen meren eteläosissa, jossa vielä oli laajalti kenenkään käymättömiä aloja ja joista vielä saattoi toivoa löytyvän asutukselle soveliaita maita. Byron ensinnäkin anasti Englannille Falklandin saaret, vaikka ranskalaiset olivat jo edellisellä vuosisadalla perustaneet sinne siirtokunnan. Hän purjehti koko saariston ympäri ja laati sen rannoista entistä tarkemman kartan. Byron niinikään sai selville, että saari oli aivan puuton, ja että ne, mitä ennen oli luultu metsiksi, todenteolla olivatkin vain suuria ruokopehkoja. Eläimiä ei saarilla siihen aikaan ollut juuri muuta kuin hylkeitä ja kettuja ynnä lintuja, mutta eurooppalaiset toivat sinne karjaa, joka erinomaisesti menestyi ja lisääntyi, koska talvet ovat leudot, vaikka saariston ilmasto muutoin onkin kolkkoa. Purjehdittuaan monin vaivoin ja vastuksin Magalhãesin salmesta läpi Byron poikkesi Juan Fernandeziin ja lähti sitten etsimään maata, jonka bukkaniiri Edward Davisin piti nähneen. Mutta keripukki ja epäsuotuiset tuulet estivät häntä ohjaamasta haluamaansa reittiä. Monta pienempää saarta nähtiin ja toisilla käytiinkin, mutta toivomaansa suurta maata Byron ei löytänyt.

Amiraali Byron palasi toukokuussa 1766 kotimaahan pari vuotta kestäneeltä matkaltaan ja kirjoitti siitä kirjan, josta runoilija on saanut moniaita aiheita »Don Juaniinsa». Hänellä oli niin huono sääonni, että häntä merimiesten kesken sanottiin »Pahansään Jaakoksi».

Samuel Wallis.

Parempi menestys oli kapteeni Samuel Wallis'illa, joka vähän myöhemmin lähti ulapoille. Neljä kuukautta viivytteli häntäkin Magalhãesin salmi, ennenkuin lävitseen päästi. Wallis mittaili Patagonian rannikolla maanasukkaita ja huomasi silloin, että niiden kokoa oli paljon liioiteltu. Hän ei tavannut ainoatakaan, jonka mitta olisi ollut enemmän kuin 5 jalkaa 7 tuumaa (152,4 sentim.) Kun oli salmen läpi päästy, niin toinen laiva hitautensa vuoksi jäi jälkeen, eikä Wallis sitä enää sen koommin nähnyt, vaan kumpikin erikseen suoritti matkan maan ympäri. Wallis tuli ensimmäiseksi Matalille saarille, joista hän sai väelleen vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita, koska keripukki teki pahasti tuhoja laivalla; kapteeni itsekin oli siihen sairastunut.

Wallis Tahitissa.

Löydettyään useita Matalien saarien läntisistä pienistä saarista hän eräänä aamuna auringonnousun aikaan näki suuren saaren ja ympärillään monta sataa suurta ja pientä venettä, joissa oli lähes tuhannen alkuasukasta. Banaaninlehtiä heilutellen rauhan merkiksi ne lähestyivät ja muutamat tulivat aivan laivan ääreen, jossa syntyi vilkas vaihtokauppa. Moni kiipesi laivaan, jossa kauppa kuitenkin oli vähällä saada äkkilopun, kun laivassa mukana oleva pukki puski erästä alkuasukasta ja tämä siitä niin pelästyi, että suin päin hyppäsi mereen. Kaikki hänen maanmiehensä seurasivat esimerkkiä, mutta vähän tyynnyttyään he palasivat takaisin, olivat laivalla kuin kotonaan ja kaupan ohessa varastelivat, erinomaisen näppärästi. Mutta kun lopulta eräältä upseerilta varastettiin hattu päästä, niin tehtiin varkauksista hetkeksi äkkiloppu. Hyvää satamaa etsien »Dolphin» verkalleen purjehti pitkin rannikkoa, veneet edellä veden syvyyttä mittaamassa.

Englantilaiset eivät mielestään olleet koko matkalla nähneet niin ihanaa maata kun tämä oli. Pitkin rannikkoa oli maanasukkaitten kyliä lehtojen keskellä, joissa kookospalmujen sirot latvukset häälyivät ja kauempana maan sisästä kohosi korkeita metsäisiä vuoria, taempi aina edessään olevaansa korkeammalle, ja lehtojen ja metsiköitten läpi juoksi merta kohti puroja kuin hopeanauhoja.

Eräässä suuressa mutkassa kokoontui luotaavien veneitten ympärille äkkiä suuri joukko haapioita, ja vaikka kapteeni Wallis, hyökkäystä peläten, ampui yhdeksän tykinlaukausta maanasukkaitten pään yli, niin nämä yhä enemmän lähestyivät ja alkoivat kivittää englantilaisten veneitä, haavoittaen useita merimiehiä. Veneistä vastattiin pyssynlaukauksella, joka kaatoi yhden maanasukkaista, ja tämä sai hyökkääjät päistikkaa lähtemään pakoon. Seuraavana päivänä »Dolphin» kävi ankkuriin kauniin joen suuhun, ja paikalla kokoontui sen ympärille veneitä, joissa oli kaupan sikoja, lintuja ja vihanneksia. Mutta jälleen hyökättiin mittaamaan lähetetyn veneen kimppuun ja merimiehet itseään puolustaessaan tappoivat erään maanasukkaan ja haavoittivat toista. Seurauksena oli yleinen säikähdys, mutta sitä ei kestänyt kauan, ja pian maanasukkaat jälleen lähestyivät laivaa ja vaihtokauppa jatkui entistä vilkkaammin. Wallis kuitenkin päätti etsiä toisen ankkuripaikan, mutta oli vähällä jäädä korallisärkälle matkalla. Onnellista tuulenpuuskaa hänen oli kiittäminen siitä, että »Dolphin» pelastui satamaan. Maanasukkaat uudistivat paikalla hyökkäyksensä ja alkoi tuima kahakka, jossa hyökkääjät käyttivät aseina etenkin kiviä. Englantilaiset taas ampuivat tykeillä karteesseja. Kun yksi tykinlaukaus oli kokonaan halkaissut päällikön veneen, niin valtasi yleinen pakokauhu maanasukkaat ja kaikki soutivat kiiruimmiten maihin. Kapteeni Wallis lähetti nyt luutnantti Fumeauxin maihin pystyttämään Englannin lipun ja valtaamaan saaren Englannin kuninkaan nimiin. Hän nimitti sen »Kuningas Yrjö kolmannen saareksi». Maanasukkaitten kesken sen nimi on Tahiti, ja sillä nimellä se kartoissa tunnetaan.

Tahitilaiset näyttivät nyt katuvan ja parantavan käytöstään, mutta Wallis ei heihin vielä luottanut. Lähettäessään miehensä maihin vettä ottamaan hän huomasi, että he puuhasivatkin hyökkäystä näitten kimppuun sekä maan että meren puolelta. Wallis päätti joutua ennen ja lähetti aseellisen joukon hakkaamaan rikki kaikki tahitilaisten veneet, joita oli rannalla kumollaan päälle viidenkymmenen, toiset pariakymmentä metriä pitkiä. Tämä teko sai tahitilaiset nöyrtymään. He jättivät rannalle sikoja, koiria, kankaita ja hedelmiä ja peräytyivät sitten. Näitten tavarain korvaukseksi vietiin rannalle kirveitä, nauloja ynnä kaikenlaista rihkamaa, ja tahitilaiset suurta iloa osoittaen veivät ne mukanaan metsään. Näin oli rauha saatu aikaan ja seuraavana päivänä alkoi säännöllinen vaihtokauppa, jonka kautta laiva sai yllin kyllin vereksiä ruokatavaroita. Rannalle pystytettiin telttoja, sairaat vietiin maihin parantumaan ja terveet alkoivat ripeästi laivaa puhdistaa, ja maalata sekä kaikin puolin kuntoon korjata pitkää paluumatkaa varten. Wallis itse ensimmäisen luutnanttinsa keralla oli vaarallisesti sairaana, mutta jo parin viikon kuluttua kaikki taas olivat terveinä. Heinäkuun 15 p. saapui laivaan saaren silloinen kuningatar, Oberea, joka oli tavattoman kookas ja lihava, kapteeni Wallisin luo vieraaksi pyytäen sitten kapteenia käymään vastavierailulla maalla. Vaikka Wallis vielä oli heikkona, lähti hän kuitenkin, ja hänet vietiin suureen, toista sataa metriä pitkään majaan, jota kannatti puolensataa patsasta. Katto oli palmunlehdistä. Tahitilaiset ottivat kapteenin vastaan erinomaisin kunnianosoituksin. Kun laivan lääkäri, kävelystä hiostuneena, otti peruukin päästään pyyhkiäkseen päälakeaan, niin eräs tahitilaisista sen huomatessaan kiljaisi kauhistuksesta, josta kaikkien muittenkin huomio kiintyi lääkäriin. Syntyi äkkiä kuolon hiljaisuus ja kaikki sanattomina hämmästyksestä katselivat ihmeentekijää. He eivät olisi enempää hämmästyneet, vaikka hän olisi ottanut päänsä paikoiltaan ja sitä pyyhkinyt käsissään. Vierailu päättyi molemmanpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Seuraavana päivänä kuningatar Oberea piti pidot alamaisilleen, joita oli koolla tuhatkunta henkeä. Palvelijat kantoivat vieraitten eteen liharuokia kookosmaljoissa ja simpukoita puukaukaloissa, ja kuningatar itse omin käsin jakoi niitä vieraille, jotka istuivat riveissä ympäri huoneen. Sitten hän itse asettui jonkinlaiselle valtaistuimelle ja kaksi naista kantoi ruokia hänen eteensä, tarjoten niitä hänelle siten, ettei hänen tarvinnut muuta kuin suunsa avata ja syödä.

Luutnantti Furneaux teki pitkin rantaa länttä kohti tiedusteluretken saadakseen saaren muodosta ja suuruudesta käsityksen. Kaikkialla englantilaiset otettiin hyvin vastaan ja he tapasivat kauniin, hyvin asutun maan. Asukkaitten kaikki aseet ja työneuvot olivat kivestä ja luusta, josta saattoi päättää, etteivät he metalleja tunteneet. Laivassa kävi kauppa yhä sangen vilkkaasti, ja asukkaat, varsinkin naiset, halusivat niin kiihkeästi raudankappaleita ja pieniä rautaesineitä, että merimiehet salaa kiskoivat lankuista nauloja ja ruuveja, voidakseen tehdä heidän kanssaan kauppaa. Ja vaikka Wallis tämän mitä ankarimmin kielsi ja määräsi, ettei ketään saanut päästää mailiin ensin tarkasti etsiskelemättä häntä, niin veivät merimiehet kuitenkin salaa paljon laivan rautaosia mennessään.

Saaren sisäosaankin lähetettiin retkikunta, ja se löysi avaran laakson, jonka keskitse virtasi melkoinen joki. Maa oli ylt'yleensä hyvin viljeltyä ja vettä oli kuurnilla johdettu istutuksille. Kuta korkeammalle noustiin jokea, sitä kapeammaksi se kävi, sitä kapeammaksi itse laaksokin ja sen rinteet muuttuivat korkeiksi vuoriksi. Noustiin eräälle vuorelle, joka oli noin kymmenen kilometrin päässä rannasta, ja toivottiin koko saaren sille näkyvän, mutta tämä toivo petti, sillä takana oli vielä korkeampi. Mutta sille suunnalle, josta oli tultu, näköala oli aivan suurenmoinen, metsäisiä mäkiä ja kukkuloita joka- puolella ja metsien siimeksessä asukkaitten somia majoja. Laaksojen maisemat olivat vielä hymyilevämmät lehtoineen, puutarhoineen ja kylineen ja koko taivaanranta oli laajalti ja leveälti meren ääretöntä ulappaa. Sokeriruoko, inkivääri, tamarindi ja puun korkuiset sananjalat olivat huomattavimmat saaren luonnekasveista, puista taas tärkein kookospalmu. Wallis kylvi saareen persikan, kirsikan, sitruunan ja appelsiinin siemeniä, monenlaisia vihanneksia ja viljoja. Kuningattarelle hän sitäpaitsi lahjoitti naaraskissan, kaksi kukkoa, kanoja, hanhia ja muita eläimiä, joitten hän arveli helposti lisääntyvän.

Oberea kuningatar suri englantilaisten lähtöä niin haikeasti, että hän viipyi laivassa viimeiseen asti, »syleili meitä mitä sydämellisimmin vuodattaen runsaita kyyneliä, ja tahitilaiset ystävämme suruissaan sanoivat meille niin hellät jäähyväiset, että minunkin sydäntäni ahdisti ja kyynelet tulivat silmiini.» Kahakoista, joilla valkoiset vieraat oli vastaan otettu, oli siis seurauksena vain sitä sydämellisemmät välit.

Niistä tiedoista, joita Wallis kokosi saaresta ja sen asukkaista, mainittakoon:

Asukkaat olivat kookkaita, hyvin muodostuneita ja notkeita, ihonväri ruskeahko. Pukuna he käyttivät vaaleahkoa kangasta, joka oli valmistettu erään puun kuoresta. Vaatekappaleita oli kaksi, toinen nelikulmainen, keskellään reikä, johon pää pistettiin, toinen, joka kiedottiin ympäri ruumiin, saalin kaltainen. Melkein kaikki, sekä miehet että naiset, olivat tatuoidut; hienot mustat juovat muodostivat ihoon monenlaisia kuvioita. Heillä ei ollut saviastioita, eivätkä he osanneet keittää, ja pata, jonka Wallis lahjoitti kuningattarelle, senvuoksi herätti mitä suurinta ihmettelyä. Ei huomattu heidän palvovan jumalia, mutta kalmistoille he osoittivat mitä suurinta kunnioitusta. Eräs tahitilainen, joka koetti oppia käyttäytymään englantilaisten tavoin, sai lahjaksi eurooppalaiset vaatteet, jotka hänelle sopivat mitä parhaiten. Jonathan — se nimi hänelle annettiin — oli kovin ylpeä puvustaan, ja vielä enemmän loistaakseen hän koetti oppia haarukalla syömään, mutta se ei onnistunut, vaan aina löysivät sormet suuhun ennen haarukkaa.

On arveltu, että Quiroksen löytämä Sagittaria ehkä oli Tahiti (II, s. 219), mutta tarkemmin tutkittuaan Quiroksen matkakertomusta toiset ovat päättäneet, ettei se ole mahdollista. Wallis siis oli Tyynen meren kuulun paratiisin löytäjä.

Heinäkuun 27 p. 1767 »Dolphin» vihdoin erkani satamasta, jossa miehistö oli niin perin pohjin parantunut, ettei koko joukosta ollut sairaana muuta kuin kapteeni itse ja pari luutnanttia ja nämäkin nopeaan paranivat. Saari oli retkeläisten mielestä maailman kaikkein terveellisimpiä ja ihanimpia, eikä asukkaissa huomattu taudin merkkiäkään. Muita tärkeitä löytöjä Wallis ei enää matkallaan tehnyt, vaikka näkikin useita pienehköjä saaria. Paluumatka kävi Batavian ja Hyväntoivonniemen kautta.

Carteret.

Wallisista erottuaan kapteeni Filip Carteret purjehti halki Tyynen meren koko joukon etelämpää reittiä kuin hän, mutta mitään mainittavampaa ei löytynyt, ennenkuin meren länsiosista. Salomon-saaria turhaan haettuaan Carteret löysi uudelleen Santa Cruz-saaret, joilla Mendana oli vuosisataa aikaisemmin kuollut (II, s. 217), ja antoi niille nimeksi »Kuningatar Charlotan saaret», joka nimi ei kuitenkaan tullut vallitsevaksi, vaikka, sitä edellisen ohessa käytetäänkin. Kun tämän jälkeen purjehdittiin pohjoista kohti, niin tultiin vihdoinkin Salomon saarille, joista Carteret löysi muutamia. Mutta tärkeämpi oli Bismarck-saariston kahden pääsaaren, Uuden Pommerin ja Uuden Mecklenburgin välisen salmen löytö. (Siihen aikaan niitä nimitettiin Uudeksi Britanniaksi ja Uudeksi Irlanniksi). Jälkimmäisen saaren lounaisrannan Carteret kokonaan kartoitti, niin että sen pitkulainen kapea muoto tuli ilmeiseksi. Carteret sitten poikkesi Filippineille ja Celebekseen ja Bataviassa varastoitaan täydennettyään palasi takaisin Englantiin. Ascensionin luona hän kohtasi ranskalaisen Bougainvillen, joka niinikään oli paluumatkalla suurelta löytöretkeltä.

De Bougainville.

Louis Antoine de Bougainville oli ensimmäinen ranskalainen, joka purjehti maan ympäri. Ammatiltaan hän ei oikeastaan ollut merimies, vaan oli saanut lakitieteellisen kasvatuksen, sitten ruvennut sotilaaksi ja palvellut Canadassa, samalla kuitenkin harrastaen tieteitäkin. Pariisin rauhan jälkeen hän rupesi merimieheksi ja sai Ranskan hallituksen ryhtymään Malouineja eli Falklandin saaria asuttamaan, saadakseen sieltä sijaa niille Canadan ranskalaisille, jotka eivät suostuneet rupeamaan Englannin alamaisiksi, kun heidän maansa oli Englannille luovutettu. Bougainville veikin Malouineille koko joukon siirtolaisia, tehden sitä varten monta matkaa. Mutta sekä Englanti että Espanja vaativat saaristoa itselleen ja senvuoksi Ranska vaatimuksistaan luopui ja Bougainvillen siirtokunta menetettiin. Asian saatua tämän ratkaisun Ranskan hallitus lähetti Bougainvillen Tyynelle merelle, hänellä kun oli varustettuna valmis retkikunta.

Bougainville, jonka toinen laiva, »La Boudeuse». oli suuri fregatti,' toinen kuormalaiva, poikkesi Rio Janeiroon, Buenos Ayrekseen ja Montevideoon, joita hän matkakertomuksessaan kuvaa, ja ohjasi sitten Magalhãesin salmeen, kohdaten siinä samoja vaikeuksia kuin muut ennen häntä. Tammikuussa 1768 hän ohjasi Etelämereen ja kaksi kuukautta purjehdittuaan tuli Tuamotu-saarille ja sieltä huhtikuussa Tahitiin, jonka Wallis oli löytänyt kahdeksaa kuukautta aikaisemmin. Tämän saaren rehevä luonto ihastutti suuresti purjehtijoita, samoin kuin asukkaittenkin ystävällisyys ja iloisuus. Ranskalaisten vastaanotto oli mitä sydämellisin, ja vaikka sopu uhkasikin mennä rikki, kun ranskalaiset merimiehet murhasivat useita saarelaisia, niin saatiin se kuitenkin taas palautetuksi, kun Bougainville ankarasti rankaisi syyllisiä. Hän ei kuitenkaan viipynyt saarella sen kauempaa, kuin että sairaat paranivat keripukista, hankki vereksiä ruokavaroja ja lähti uudelleen matkaan. Hän nimitti koko Tahiti-ryhmän Bomba-saaristoksi, mutta tämä nimi sai väistyä Cookin antaman »Seurasaaret» nimityksen tieltä.

Lähtiessään toukokuussa 1768 matkaa jatkamaan Bougainville ensinnä löysi useita Samoa-ryhmän saaria, nimittäen ne »Purjehtijain saariksi», joka nimitys niillä yhä vielä on alkukielisen rinnalla. Hän ei kuitenkaan ollut ensimmäinen Samoa-saarilla kävijä; Roggeveen oli niiden varsinainen löytäjä. Samoan asukkaat eivät olleet yhtä luottavia, eivätkä muutoinkaan yhtä viehättäviä kuin Tahitin. Vielä vastenmielisempiä olivat Uusien Hebridien asukkaat; yrittäessään hankkia heiltä ruokavaroja Bougainvillen väki sai kestää ankaran kahakan. Nämä ihmiset jo olivat paksuhuulista, mustaa rotua, josta tämä osa Tyyntä merta on saanut »Melanesian» nimen. Bougainville nimitti saariston »Suuriksi Kykladeiksi», mutta tämä nimi sai väistyä nykyisen tieltä, jonka Cook antoi. Uusien Hebridien löytäjä oli oikeastaan Quiros (II, s. 219); mutta hän ei huomannut niiden saariluonnetta, vaan luuli suurinta saarta etsimänsä Australian eli Etelämaan osaksi.

Bougainvillen laivoissa oli keripukki alkanut siihen määrään tehdä tuhojaan, että hän päätti kiiruimmiten purjehtia Molukeille. Matkalla hän kuitenkin sekaantui siihen saaristoon, joka on Uuden Guinean itäpään edustalla, ja vastaiset tuulet pidättivät häntä siellä melko kauan. Saaristo sai Louisiadien nimen. Tämän jälkeen hän poikkesi Salomon-saarille ja purjehti sieltä Bismarck-saaristoon. Kun ei sielläkään voitu saada ruokavaroja, nim alkoivat nälänhätä ja puute yltymistään yltyä, kuta kauemmaksi purjehdittiin. Burun saaresta saatiin vihdoin ravinnon apua, niin että voitiin jatkaa matkaa Bataviaan. Eri teitä molemmat laivat sitten palasivat kotimaahan, puolenkolmatta vuotta matkalla oltuaan.

Bougainvillen matka oli ensimmäisiä, jolla oli mukana varsinaisia tiedemiehiä, nimittäin kasvitieteilijä Commerçon ja tähtitieteilijä Verra, jotka paluumatkalla poikkesivat Mauritiukseen havaintojaan täydentämään. Tämä esimerkki näytti kaikin puolin noudatettavalta ja sitä seuraten englantilaisten ja ranskalaisten seuraavat retket erinomaisen tehokkaasti syvensivät maantuntemusta, vaikkei niillä kaikilla löydettykään kovin paljoa uusia maita.

Cookin ensimmäinen retki.

Mielenkiinto Tyynen meren tutkimiseen oli näihin aikoihin käynyt sangen yleiseksi ja retkikunta toisensa jälkeen lähti sinne löydöille; toisinaan oli pari kolmekin liikkeellä samalla haavaa. Ennenkuin vielä edellämainitut retkikunnat olivat palanneet, valmistettiin Englannissa uutta, jonka tarkoituksena oli havaita Venuksen kulku auringon poikki v. 1769 jollakin Tyynen meren saarella. Englannin tiedeseura sai hallituksen varustamaan sitä varten retkikunnan, jonka samalla piti tehdä maantieteellisiäkin havainnoita. Kun tiedemies, joka aluksi aiottiin matkaan lähettää, ei suostunut meriupseerin ylijohtoon, niin oli valittava semmoinen meriupseeri, joka kykeni toimittamaan tähtitieteellisiäkin havainnolta. James Cook, jolle tehtävä uskottiin, oli kaikin puolin hallituksen vaalin arvoinen. Niillä kolmella löytöretkellä, jotka hän tämän jälkeen suoritti ja joilla hän vietti enimmän osan kymmenestä vuodesta, hän osoittautui erinomaiseksi purjehtijaksi, toisten mielestä ehkä parhaaksi, mitä milloinkaan on Englannissa tai missään muuallakaan elänyt. Hän purjehti niin laajalti siihen saakka kokonaan tuntemattomia meriä, että nämä vuodet muodostuivat maantieteellisten löytöjen käännekohdaksi.

James Cook.

James Cook oli yorkshireläisen maanviljelijän poika. Jo poikana hänen mielensä paloi merille, mutta vasta kahdeksantoistavuotiaana tämä toivo toteutui. Palveltuaan muutamia vuosia hyvällä menestyksellä kauppalaivastossa hän sodan syttyessä v. 1755 meni meriväkeen ja palveli mitä parhaalla menestyksellä Canadan vesillä ja sitten Labradorin ja Newfoundlandin rannikkojen kartoittajana. Hänen julkaisemansa purjehdusohjeet herättivät huomiota etevyydellään. Samalla hän itsekseen opiskellen hankki sangen laajat tiedot meriasioista ja varsinkin teki erittäin tarkkoja tähtitieteellisiä havainnoita. Hän oli siis kaikin puolin valmistunut siihen vaativaan tehtävään, jonka hallitus hänelle nyt uskoi. Retkelle seurasi mukana eräs nuorempi tähtitieteilijä Green, ynnä luonnontutkija Banks ruotsalaisen ystävänsä, Linnén oppilaan Solanderin, ja usean apulaisen keralla. Keripukkia vastaan hankittiin kaikki apuneuvot, mitä siihen aikaan tunnettiin, etenkin sitruunamehua.

»Endeavour» lähti matkaan kesäkuun 30 p:nä v. 1768 ja seuraavassa tammikuussa kulki Kap Hoornin ohi kokematta ensinkään niitä myrskyjä, joista tämä niemi on niin huonossa huudossa. Muuan retkikunta kävi maissa ja tunkeutui jonkun matkaa maan sisään, mutta yö, joka sen täytyi viettää maalla, oli niin kylmä, että kaksi Banksin neekeripalvelijaa paleltui kuoliaaksi ja tuho oli tulla koko maaretkikunnan osaksi. Seudun kartat huomattiin hyvin puutteellisiksi ja niihin tehtiin paljon arvokkaita oikaisuja. Cook ohjasi sitten oikopäätä Tahitiin, jota Wallis oli arvellut soveliaimmaksi Venus-havaintojen toimittamiseen.

Tahitissa.

Huhtikuun 10 p. nähtiin iltahämärässä taivaanrannalla kaistale vuorista maata ja seuraavana päivänä oltiin Tahitin rannoilla. Asukkaita tuli veneissä merelle, vihannat banaaninlehdet käsissään, ja näitä he pyysivät kiinnittämään laivaan näkyviin paikkoihin ystävyyden merkiksi. 13 p. »Endeavour» laski ankkuriin Matavain satamaan, jota englantilaiset sanoivat Port Royaliksi. Cook hyvin tiesi, mitä Wallisin saarella käydessä oli tapahtunut, ja koska tähtitieteellisten havaintojen vuoksi oli välttämätöntä säilyttää hyvät välit alkuasukkaitten kanssa, niin oli hän laatinut jyrkät ohjeet meriväelleen, ja hän piti nyt ankarasti kiinni niiden noudattamisesta. Ruokavarain ostaminen annettiin erikoisen komennuskunnan asiaksi, kaikkia muita kiellettiin saarelaisten kanssa harjoittamasta minkäänlaista kauppaa ilman kapteenin lupaa, ja jos merimies maalla ollessaan menetti kiväärinsä taikka muun aseen, niin hänet velvoitettiin se maksamaan, ja lisäksi häntä huolimattomuudesta rangaistiin. Näillä säännöksillä olikin mitä paras vaikutus.

Kun Cook retkikunnan etevimpien miesten kanssa meni maihin, niin hänet otettiin mitä syvimmällä kunnioituksella vastaan. Ensimmäinen, joka heitä lähestyi, tuli nelinkontin ryömien. Kaikilla oli kädessään vihannat lehvät, joita he heiluttivat, ja englantilaiset tekivät samoin huomatessaan, että se saarelaisille tuotti iloa. Ensimmäinen kohtaus päättyi kaikin puolin suotuisasti, johon englantilaisten jakamat pienet lasikorutkin puolestaan vaikuttivat. Seuraavana päivänä saapui laivaan ylhäisiä tahitilaisia puettuina paraihin vaatteihinsa, jotka he laivalla riisuivat päältään ja pukivat niitten valkoisten päälle, joille he tahtoivat osoittaa erikoista ystävyyttään. Mutta kun englantilaiset seuraavana päivänä kävivät maissa erään päällikön vieraina, niin alkoivat varkaudet, ja he menettivät kaikenlaisia tavaroita taskuistaan, Solander muun muassa kaukoputkensa. Kun he vaativat tavaroitaan takaisin ja vaatimukselleen parempaa pontta antaakseen tömistelivät maata pyssynperillä, niin tahitilaiset pelästyivät ja kaikki pakenivat. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, ja lopulta päällikkö toimitti takaisin varastetut tavarat.

Seuraavana päivänä Cook alkoi rakentaa rannalle pientä linnaa. Kun hän vähäksi aikaa poistui työmaalta lintuja ampumaan, oli sillä välin syntynyt kahakka, kun tahitilaiset yrittivät riistää merimiehiltä pyssyjä, ehkä sulasta uteliaisuudesta, ja nämä siitä syystä ampuivat erään saarelaisista kuoliaaksi.

Siitä taas syntyi uusi yleinen pakokauhu, jonka Tuborai päällikkö vain erinomaisilla toimilla sai asettumaan. Alamaisiaan rauhoittaakseen hän itse muutti linnan läheisyyteen asumaan ja nukkui Banksin vuoteessa. Varkauksia kuitenkin jatkui edelleenkin, milloin vain oli vähänkään tilaisuutta. Mutta jos vaikka mitä varastettiin, niin paikalla kaikki sen tiesivät ja olivat heti valmiit johdattamaan varkaan luo, joten tavarat enimmäkseen helposti saatiin takaisin. Laivan teurastaja puolestaan koetti väkivallalla anastaa tahitilaiselta vaimolta kauniin kivikirveen, tarjottuaan siitä aluksi turhaan naulaa, ja tahitilaiset kantelivat hänen päälleen Cookille, joka päätti rangaista miestä muille varoitukseksi. Teurastaja sidottiin puuhun kiinni ja sai sitten raippoja. Mutta tuskin olivat ensimmäiset sivallukset sattuneet, ennenkuin tahitilaiset heltyivät ja rukoilivat, että mies saisi anteeksi. Kun siitä ei tullut mitään, niin he alkoivat itkeä, kuin lapset. Englantilaiset yleensäkin huomasivat, kuinka erinomaisen herkkätuntoisia he olivat ja vähimmästäkin sekä ilostuivat että kävivät murheellisiksi, nauroivat ja itkivät, ja yhtä nopeaan unohtivat mielenliikutuksensa ja varsinkin olivat valmiit paikalla nauramaan. Mutta kuinka alati varuillaan piti olla heidän näpistelyhaluaan vastaan, kävi selville siitäkin, että eräänä päivänä katosi tähtitieteellinen kvadrantti, joka oli aivan välttämätön Venuksen poikkikulun havaitsemiseen. Sekin kuitenkin saatiin kappale kappaleelta takaisin ja voitiin ajoissa korjata tyydyttävään kuntoon.

Venuksen poikkikulku.

Poikkikulun havaitsemista varten Cook jakoi väkensä kolmia. Yksi osasto Banksin johdolla lähetettiin Eimeo-nimiseen saareen. Cook itse lähti eräälle niemelle, jota siitä pitäen on nimitetty Venus-niemeksi, kolmas osasto jäi linnaan. Retkikunta sai kokea kaikki nuo jännittävät säähuolet, jotka sitten ovat niin monta retkikuntaa pitäneet Etelämeren saarilla jännityksessä auringonpimennyksien aikana, mutta kesäkuun 3 p. vaikeni aivan selkeänä, eikä pieninkään pilvenhattara koko päivänä häirinnyt havaintoja. Venuksen poikkikulku alkoi kilo 9 ja 21 min. aamulla ja päättyi vasta k:lo 3 ja 10 min. iltapäivällä. Kuumuus oli niin rasittava, että Cook epäili, tokko havainnot olivat niin tarkkoja, kuin olisi suotavaa ollut. Se aikain epätarkkuus, joka haittasi eri ryhmäin havaintoja, riippui kuitenkin yleisistä ilmastollisista ja tähtitieteellisistä syistä, jonka vuoksi niitä ei ollut havaitsijain viaksi luettava. Venuksen ja auringonreunan yhteensattumista on mahdoton aivan tarkkaan määrätä optillisten ilmiöitten vuoksi, jotka vaikuttavat näköhäiriöitä, ja sen vuoksi onkin tämä auringon etäisyyden määräämismenetelmä myöhemmin kokonaan hylätty.

Tahitilaiset.

Cook teki sitten Obereankin, saaren kuningattaren tuttavuutta, jolle lahjoitettiin kaikenlaisia esineitä, muun muassa nukke, josta eräs mahtava päällikkö kävi niin kateelliseksi, että hänellekin paikalla piti antaa nukke. On mahdollista, että he näitä nukkeja pitivät kristittyjen jumalina. Cook seuralaisineen kokosi tahitilaisten tavoista ja käsityksistä paljon tietoja. Saarella uskottiin, mikäli voitiin selville saada, yhteen pääjumalaan ja alijumaliin, joita oli vaikka kuinka paljon. Mutta ei minkäänlaisia temppeleitä eikä muita palveluspaikkoja voitu löytää. Ruumiit haudattiin siten, että ne nostettiin korkeille telineille, joilla ne saivat paljaan taivaan alla mädätä, ja luut vasta peitettiin maahan tai piilotettiin luoliin, joihin ei sen koommin kukaan enää uskaltanut lähteä. Ruumiitten luo kannettiin kaikenlaisia uhrilahjoja. Hiljakkoin kuolleita vainajia surressaan omaiset piirtelivät ihonsa veriin haikalan hampailla. Veri pyyhittiin liinoihin, jotka sitten jätettiin kalmistoon surun uhreiksi. Kalmisto oli »tabu», pyhä, eikä kenenkään vieraan ollut lupa sitä lähestyä. Papit, »tahovat», olivat ruhtinaan jälkeen saaren mahtavimmat. He tunsivat tähdet, merenkulun ja omistivat kaiken muunkin sukupolvien keräämän tiedon ja sen kautta kykenivät johtamaan. He saattoivat uskonnon vaatiessa määrätä ihmisuhrejakin, jotka oikeastaan olivat vain katalia salamurhia, sillä papit saattoivat määrätä murhattavaksi kenenkä vihamiehensä tahansa. Heidän osoittamansa henkilön kimppuun hyökättiin takaapäin, hänet iskettiin kuoliaaksi ja vietiin sitten uhripaikalle jumalille tarjottavaksi. Toisinaan uhrattiin nuorukaisia ja impiä, mutta useimmin vanhuksia, »särkyneitä kurbitseja», joista ei enää ollut mitään hyötyä. Usein omaiset työnsivät vanhuksensa valmiiksi oven eteen, jossa hänen päänsä sitten nuijalla muserrettiin. Tämän jälkeen uhri vietiin »moraihin», nelikulmaiseen kivimuureilla ympäröityyn paikkaan, jossa ne saivat mädätä. Cook luuli moraita kalmistoiksi, mutta myöhemmin on saatu selville, että ne oikeastaan olivat yleisiä pyhiä paikkoja. Niissä oli kivipyramideja, uhrikivi ja »koston kivi», »upus», jonka luo jokainen, jolle oli vääryyttä tehty, sai paeta. »Ahut» taas olivat kiviraunioita, joita kasattiin päälliköitten haudoille. Sinne saapuivat uskovaiset rukoilemaan, ja eräästä semmoisesta Cook löysi jonkinlaisen epäjumalankuvankin. Kaikki nämä paikat olivat »tabuja». Pappien suureen vaikutusvaltaan oli syynä sekin, että he itse olivat tabuja ja että heillä oli valta, samoin kuin päälliköilläkin, julistaa toisia henkilöitä tabuiksi. Tabuksi voitiin myös julistaa esineitä ja paikkoja pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi, toisinaan kokonainen saarikin. Sen miehinen väestö ei silloin saanut toimittaa minkäänlaisia töitä, vaan sen täytyi aamusta iltaan rukoilla, ja jos tabu oli oikein ankara, niin ei saanut pitää tulta, ei saanut lähteä merelle, ei saanut uida, eikä majansa ovella seisoa. Ei saanut olla näkyvissä kanaa, ei koiraa, muutoin sen omistajaa rangaistiin kuolemalla. Tämän omituisen pyhitystavan tuntemattomuus tuotti eurooppalaisille paljon vaikeuksia ja antoi aihetta hyvin moneen rettelöön, ja Cook itse sai kolmannella retkellä surmansa senvuoksi, ettei hän ollut kaikista tabu-säännöistä selvillä. Cook seuralaisineen kerrassaan ihastui saareen ja sen asukkaihin. Miehet olivat kookkaita ja hyvin kasvaneita, naisten joukosta tapasi paljon todellisia kaunottaria. Suuret mustat silmät, pitkä musta tukka ja kukkakiehkurat, joilla he alati koristivat itseään, pani monen urhean merimiehen pään pyörälle, etenkin kun saaren kaunottaret olivat yhtä ihastuneita tulijoihin kuin nämä heihin. Saaren viehätysvoimaa lisäsi asukkaitten erinomainen puhtauskin. Kolmesti päivässä he meressä kylpivät ja joka aterian jälkeen pesivät suunsa ja kätensä. Uimaan he olivat semmoisia mestareita, että eurooppalaiset sitä hämmästyksellä katselivat. He uivat ulos hyökyaaltoihin, jotka kokonaan peittivät heidät kuohuihin ja nakkasivat kallioita kohti, niin että kuolema näytti välttämättömältä, mutta sukkelaan he vaarallisimmalla hetkellä taas pujahtivat pakoon ja uivat takaisin merelle, aloittaakseen leikin uudelleen. Yhtä intohimoisia he olivat kisoihin, ja heidän karkelonsa olivat enimmäkseen kaikenlaisia ruumiinliikkeitä, joita säestettiin laululla. He karkeloivat enimmäkseen yöllä suurien tulien valossa, joka vielä lisäsi leikkien romanttista viehätystä. Painikilpailujakin pantiin toimeen vieraitten kunniaksi ja poikien ja tyttöjen kesken kilpajuoksuja. Tavattoman kärkkäitä he olivat uhkapeliin, joka tapahtui vetoa lyömällä.

Tahitilaiset olivat rohkeita, avomielisiä ja vilpittömiä. Heillä ei oikeastaan ollut muuta vikaa kuin varastamisen himo, josta eivät ylimyksetkään olleet aivan vapaita. Eurooppalaiset saattoivat vapaasti kulkea pitkin maata, missä halusivat, mutta helposti saattoi sattua, että heidän aamulla herätessään vaatteet olivat tipotiessä. Vielä kamalampi paha tapa oli lastenmurha, joka oli yleinen. Toiset äidit kerskasivat surmanneensa kymmenenkin lasta, eivätkä he näyttäneet vähääkään aavistavan, että se oli rikollista. Saaren etevimmät naiset kuuluivat seuraan, jonka jäsenet olivat sitoutuneet tappamaan kaikki lapsensa. Tästä voi arvata, että käsitykset avioliiton pyhyydestä olivat hyvin löyhät. Naiset eivät olleet »tabuja», heistä voitiin erota, milloin mieli halusi. Tahitilaiset olivat täydellisiä nautintoihmisiä, huolettomia, itsekkäitä, iloisia ja joutilaita. Luonto antoi heille työttäkin mitä parhaan ravinnon, maa kasvatti runsaasti leipäpuuta, kookospalmua ja monenlaisia banaaneja, jamsijuuri rehoitti siellä, samoin imelät perunat, sokeriruoko ja eräät muutkin kasvikset' Meressä oli kaloja, ja sikoja ja siipikarjaa oli helppo pitää niin paljon kuin niitä kasvisruuan höysteeksi tarvittiin. Kesyjä eläimiä oli Cookin saarella käydessä ainoastaan sikoja, koiria ja kanoja, metsäeläimiä vain kyyhkysiä, papukaijoja, sorsia ja rottia. Ei käärmeitä eikä petoeläimiä ollut tällä onnellisella saarella. Kalastus oli melkein ainoa rasittava työ. Kala ja liha paistettiin, taikka oikeammin haudottiin, kun Tahitissa ei tunnettu keittoastioita. Sitä varten tehtiin maakuoppa ja kuoppaan tuli, jolla kuumennettiin kiviä. Kun kivet olivat kyllin kuumat, niin valkea hajoitettiin, kuumat kivet peitettiin lehdillä ja lehtien päälle ladottiin kalat taikka liha ja näitten päälle uudelleen lehtiä ja kuumia kiviä. Vihdoin kaiken päälle kasattiin multaa, ja kun ravintoaineet näin saivat aikansa paahtua, niin olivat ne kypsyneet erittäin hyvänmakuisiksi. Juomana oli vesi, mutta toisin ajoin valmistettiin kuitenkin ava-ava-kasvin juurista jonkinlaista päihdyttävää juomaa, joka sekä valmistustapansa että makunsa puolesta oli eurooppalaisille vastenmielistä. Saarelaiset toisinaan joivat itsensä päihin ja tekivät silloin paljon tihutöitä.

Tahitilaisten huoneet olivat yksinkertaiset ja koruttomat, patsaiden kannattama katto oli palmunlehdistä koottu, seinät bambusta, varakkaiden talojen lattia matoilla peitetty. Mutta tahitilaiset oleskelivatkin huoneissaan ainoastaan yöt ja pahain säitten aikana. Joka kylässä oli suuri, puiden ympäröimä yhteinen maja, jossa kokoukset pidettiin. Leudosta ilmanalastaan huolimatta kaikki tahitilaiset kävivät puettuina. He kutoivat mulperi- ja leipäpuun kuoresta kolmenlaista kangasta. Kuta arvokkaampi mies, sitä enemmän hänellä oli vaatteita. Päässä pidettiin palmunlehdistä punottuja hattuja, joita jokainen osasi valmistaa. Erinomaisen kätevästi he kutoivat kauniita mattoja ja verkkoja, leikkasivat puusta somasti koristettuja ongenkoukkuja, simpukankuorista ja kivistä valmistivat helminauhoja, kovasta puusta jalomuotoisia kiilloitettuja aseita. Punaisista papukaijansulista sommiteltiin komeita sulkakoristeita, joita päälliköt ja papit käyttivät juhlatilaisuuksissa, ja muista höyhenistä lakkeja ja kypäreitä, jotka muistuttivat vanhain kreikkalaisten kypärämuotoa.

Cook ihaili saarelaisten veneitä, joita oli erikokoisia ja erimallisia eri tarkoituksiin. Suurimmat olivat sotiveneet, joitten keula ja perä oli hyvin korkea. Tavallisesti niitä oli kaksi rinnakkain kiinnitetty, metri väliä. Keulassa oli lava, jolla sotilaat seisoivat, ja melojain vieressä oli varamiehiä, jotka heti hyppäsivät kaatuneitten paikalle aukon täyttämään.

Perehtyäkseen paremmin saaren luontoon Cook veneellä purjehti sen ympäri. Hän huomasi siihen kuuluvan kaksi puoliskoa, joita yhdisti kapea kannas. Keskellä saarta kohoaa vanha tulivuori, jonka korkeus on 3000 metriä. Rantoja reunustavat korallisärkät, joihin sekä Wallis'in että Bougainville'n laivat olivat tuhoutua, mutta korallisärkissä on väljiä aukkoja ja ne ne muodostavat satamat. Saarella on melkoinen järvikin, joka muodostaan ja syvyydestään päättäen on entinen kraateri.

Kolme kuukautta Tahitissa vietettyään Cook lähti matkaan. Banks istutti sinne melooneja, oransseja ja muita etelänhedelmiä ja ne menestyivät erinomaisesti. Ennen lähtöä karkasi laivasta kaksi nuorta merimiestä, joitten aikomus oli ottaa saarelta vaimot ja jäädä sinne asumaan. Kun ei saarelaisia saatu muulla tavalla karkulaisia takaisin toimittamaan, niin Cook otti useita ylimyksiä panttivangeiksi, ja tämä keino vihdoinkin auttoi. Englantilaisten matkaan lähti Tupia-niminen nuori tahitilainen palvelijansa Tayotan kanssa. Tupiasta oli matkalla paljon hyötyä, koska hän mainiosti pystyi hoitamaan tulkin tehtäviä.

Ulietean juhlat.

Tahitista erottuaan kävi Cook naapurisaarissa, ja Ulieteassa viipyi enemmänkin aikaa laivan korjauksen vuoksi. Asukkaat olivat sielläkin erinomaisen ystävällisiä. Eräästä majasta Banks ja Solander tapasivat kolme niin kaunista impeä, etteivät he olleet ennen niitten vertoja nähneet. Asukkaat panivat vieraittensa kunniaksi toimeen tansseja. Eräs mies tanssi sooloa, päässään metriä korkea korupäähine, jolla hän teki kaikenlaisia naurettavia temppuja. Vielä suurempaa ihastusta herätti joukko naistanssijoita, joitten joukossa oli saaren ylhäisimpiä naisia. He kulkivat karkeloidessaan sivuttain, pitäen tarkkaan tahtia rumpujen mukaan, joita kaiken aikaa kovasti päristettiin. Sitten he alkoivat omituisesti pudistella itseään ja asetella vartaloitaan omituisiin asentoihin. Milloin he seisoivat rivissä toistensa takana, milloin kyykkivät kantapäillään, milloin lankesivat maahan kasvoilleen polvien ja kyynärpäitten nojalle. Varsinkin sormiaan he liikuttelivat uskomattoman nopeaan. Lähtiessään Ulieteasta Cook nimitti koko saariston »Seurasaariksi» Englannin tiedeseuran kunniaksi, joka oli ollut matkan alkuunpanija. Tämä nimitys on säilynyt näihin saakka.

Seurasaarien eteläpuolelta löytyi pieni Rurutu, mutta sitten ei moneen aikaan nähty maata, vaikka purjehdittiin aina 40:nnelle eteläiselle leveyspiirille saakka. Lintuja toisinaan nähtiin hyvin paljon. Keula käännettiin nyt länttä kohti ja lokakuun toisella viikolla 1769 saavuttiin Uuden Seelannin rannalle, jossa ei sen jälkeen, kun Tasman v. 1642 sen löysi, ainoakaan purjehtija ollut käynyt. Tasman oli tullut Pohjoissaaren länsirannalle, Cook löysi itärannan, valkoisen kalkkiaisrannan, jonka takaa sisämaasta kohosi korkeita vuoria.

Uusi Seelanti.

Uudessa Seelannissa ei tavattu yhtä ystävällistä väestöä kuin Seurasaarilla; sen asukkaat, maorit, olivat sotaisia, valmiina joka hetki hyökkäämään muukalaisten kimppuun. Monta kertaa he yrittivätkin, mutta ampuma-aseilla heidät verraten helposti saatiin pakenemaan. Heti ensi paikassa, jossa maihin mentiin, alkuasukkaat yrittivät anastaa laivaveneen ja pakenivat vasta, kun heidän johtajansa oli luodin lävistämänä kaatunut. Metsään lähteneet tiedemiehet laukauksen kuultuaan kiiruimman kaupalla palasivat veneelle, ja se olikin heidän pelastuksensa, sillä alkuasukkaitten kuultiin kovaäänisesti keskustelevan siitä, mihin toimiin olisi vieraita vastaan ryhdyttävä. Seuraavana päivänä hyökkäys uudistui veneen taas maihin yrittäessä, ja vaikka Tupia koetti heitä rauhoittaa vakuuttamalla, ettei heille mitään pahaa tehtäisi, niin oli heitä kuitenkin hyvin vaikea saada luottavaisina lähestymään. Tupian kieltä he kyllä hyvin ymmärsivät. Kun vihdoinkin joukko saarelaisia lähestyi, niin he ensi työkseen ehdottivat, että vaihdettaisiin aseita, ja kun valkoiset eivät siihen suostuneet, niin he koettivat äkkihyökkäyksellä ne ryöstää. Valkoisten täytyi kiiruimmiten peräytyä veneihinsä, eikä Cook harmikseen voinut saada heidän kanssaan aikaan ystävällisiä suhteita. Hän koetti sitten toista keinoa, anastaa väkisin pyydyksiltään palaavia kalastajia; Tämä onnistuikin: kahakan jälkeen, jossa neljä maoria sai surmansa, saatiin kolme nuorta miestä kiinni. Heille annettiin runsaat lahjat, jonka jälkeen heidät lähetettiin maihin runsaasti syötettyinä ja juotettuina. Mutta huolimatta siitä, että nämä sitten koettivat taivuttaa maanmiehiään ystävällisyyteen, eivät maorit luopuneet vihamielisyydestään, ja englantilaisten täytyi tyytyä heitä etäältä katselemaan. He olivat vielä kookkaampaa ja voimallisempaa kansaa kuin tahitilaiset, yllään puunkuoresta tehdyt vaatteet, miehillä sulkia solmuksi punotuissa hiuksissaan ja koko iho aivan täyteen tatuoituna. Korvissa killui kaikenlaisia leluja, toisilla oli nenäkin lävistetty sulkaa kantamaan.

Matkaa jatkettaessa tuli rannan mutkista tuon tuostakin merelle veneitä, joissa oli sotilaita täysissä tamineissa, ja keihäitään ja muita aseitaan heilutellen he uhkaavina lähestyivät laivaa, mutta pötkivät tavallisesti tykin pamahdettua pakoon. Eräässä paikassa tulivat asukkaat kuitenkin kauppaa tekemään, mutta saatuaan englantilaisten tavarat he kiireen kautta meloivat pois omia tavaroitaan antamatta ja veivät Tupian pienen palvelijankin. Heitä ammuttiin paikalla musketeilla, ja erään varkaista saatua haavan toiset hätäytyivät, niin että pikku Tayota pääsi mereen hyppäämään ja laivaan uimaan, johon hän varsin uupuneena saapui. Cook nimitti niemen Kap Kidnapperiksi (»Lapsenvarkaittenniemeksi»). Mutta Tayota pelastuksensa kunniaksi uhrasi jumalille ja heitti Tupian luvalla mereen kalan.

Pohjoisempana sitten tavattiin asukkaita, jotka olivat ystävällisempiä. Saatiin vereksiä kasviravintoaineita, jotka olivat toisia kuin Tahitissa, bataatteja, syötäviä juuria ja Uuden Seelannin pinaattia. Asukkaitten pääravintona kuitenkin näyttivät olevan kalat, simpukat ja äyriäiset, joita meressä oli hyvin runsaasti. Leipänä he käyttivät erään sananjalan juurta. Majat olivat sangen yksinkertaisesti rakennetut ja hatarat, mutta väestö oli sitä enemmän karaistunutta. Naiset eivät olleet yhtä kauniita ja miellyttäviä kuin Tahitin, mutta heidän äänensä oli kuitenkin sangen sulava. He maalasivat kasvonsa punaisiksi. He valmistivat Uuden Seelannin pitkästä pellavasta nuoria ja köysiä, verkkoja ja purjeita, jotka olivat paljoa lujempia kuin samanlaiset eurooppalaiset valmisteet. Aseina miehillä oli sotinuijat, tapparat ja keihäät, joita he käyttivät erinomaisen tehokkaasti. Metsissä oli papukaijoja ja muita lintuja, mutta kanalintuja puuttui kokonaan ja nelijalkaisia tavattiin vain rotta ja koira.

Marraskuun 6 p. tuli laivaan eräs ylhäinen vanhus, jolla oli useita maanmiehiään kerallaan, ja hän kertoi, että näitä rantoja usein ryöstivät pohjoisesta päin tulevat merirosvot, vieden naiset ja lapset mukanaan. Päällikköä kohdeltiin laivassa mitä parhaiten ja siitä hyvästä alkuasukkaat vuorostaan osoittivat valkoisille suurta vieraanvaraisuutta. Green ja Solander saattoivat tehdä muutamia retkiä ympäristöön ja ilokseen he löysivät 400 aivan uutta kasvilajia. Alkuasukkaat toivat laivaan semmoiset määrät makrillia, että niitä riitti suolata moneksi ajaksi. Green saattoi mitä edullisimmissa oloissa havaita Merkuriuksen poikkikulun. Muuan varkausrettelö, jossa nuori alkuasukas sai hengellään maksaa ahneutensa, oli vähällä tehdä lopun ystävyydestä, mutta tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei heitä mikään vaara uhannut, maanasukkaat helposti unohtivat tapauksen. Tupia heille selitti, mikä rikos varkaus oli, ja he näyttivät selityksen ymmärtävän ja hyväksyvän.

Edelleen purjehdittaessa tavattiin sitten taas vihamielisiäkin alkuasukkaita. Eräässä kohdassa laiva oli merivirtauksen kantamana niin vähällä ajaa rantakalliolle, että se olisi kärsinyt haaksirikon, ellei viime hetkessä olisi tullut maalta päin tuulenpuuskaa, joka painoi sen merelle. Tupia, joka ei tiennyt vaarasta mitään, saattoi kaiken aikaa keskustella rannalle kokoontuneitten asukkaitten kanssa.

Purjehdittiin Pohjoissaaren pohjoiskärjen ohi ja alettiin hiljaisilla tuulilla ohjata sen länsirantaa etelää kohti. Kun saavuttiin korkean lumipeitteisen Egmont-vuoren näkyviin, niin laskettiin erääseen pieneen lahteen, jossa laiva kallistettiin ja pohja puhdistettiin. Kapteeni tiedemiesten keralla kalasti ja teki retkiä maalle. Metsissä he näkivät paljon lintuja, monenlaisia laululintujakin. Erään kasvin lehdistä alkuasukkaat valmistivat teetä, erään toisen kuoresta vaatteensa, jotka olivat karkean lammasnahkan kaltaisia. Tavattiin myös eräs perhekunta, joka parhaillaan söi ihmislihaa, ja niin oli saatu varma todistus siitä, että maorit olivat ihmissyöjiä. Sen he tunnustivatkin Tupialle, sanoen, että elleivät he syöneet vihollisiaan, niin nämä söivät heidät. Cook kävi eräässä kylässä, joka oli lähellä satamaa. Se oli varsinkin paikkansa vuoksi huomattava. Kylä oli nimittäin rakennettu kauniille, holvikaarena mereen pistävälle kalliolle ja linnoitettu vankalla paaluaidalla, niinkuin kaikkikin kylät Uuden Seelannin rannalla. Kylässä valkoiset otettiin mitä parhaiten vastaan ja heille näytettiin kaikki paikat.

Eräässä kohdassa oli risti, jota englantilaiset suuresti ihmettelivät, ja vielä suurempi oli heidän kummastuksensa, kun ristin sanottiin olevan kuolleitten muistoksi pystytetty muistomerkki. Matkaa jatkettiin sitten rannikkoa seuraillen edelleen, kunnes saavuttiin Kap Palliseriin ja oli purjehdittu koko Pohjoissaaren ympäri. Cook huomasi nyt, että saaria oli kaksi, ja kääntyi salmesta etelää kohti, purjehtiakseen Eteläsaaren ympäri vastakkaiseen suuntaan. »Endeavour» saapui vähitellen viileämpiin vesiin, joissa tavattiin valaita ja hylkeitä. Purjehdittiin Eteläsaaren itärantaa etelään päin, kunnes oli päästy saaren eteläpuolella olevan Stewart-saaren ympäri ja vastaan tuli niin iso aallokko, että voitiin varmaan päättää, että kauempana lännessä ei ole suurempaa maata. Suunta käännettiin taas kohti lauhkeampia vesiä ja seurailtiin Eteläsaaren länsirantaa pohjoista kohti. Tämä länsiranta on erinomaisen mahtava syvine vuonoineen ja lumivuorineen, joitten korkeimmat kukkulat kohoavat 3800 metriä yli merenpinnan. Salmen, joka erottaa toisistaan molemmat saaret ja jota Tasman ei huomannut, Cook nimitti Kuningatar Charlotan salmeksi, mutta se on myöhemmin saanut Cookista itsestään nimensä. Matkalla englantilaiset olivat tulleet vakuutetuiksi siitä, että Uuden Seelannin asukkaat ovat samaa sukujuurta kuin Tahitin ja Tyynen meren muittenkin eteläisempien saarien väestö. Sukulaisuutta todistaa sekä vanha perimätieto että kielien odottamattoman läheinen sukulaisuus. Cook olisi mielellään palannut kotimaahan Kap Hoornin tietä ja purjehtinut niin eteläistä reittiä, että kysymys etelämantereen olemassaolosta vihdoinkin olisi tullut ratkaistuksi, mutta laivan huono kunto pakotti luopumaan tästä aikomuksesta. Kun kuitenkin vielä oli kuuden kuukauden ruokavarat, niin päätettiin löytöjä jatkaa ja ohjata Uuden Hollannin itärannalle, joka oli jäänyt Tasmanilta tutkimatta. Maaliskuun 31 p. 1770 käännettiin keula Uuden Seelannin rannikolta länttä kohti ja viimeinen nokka, joka Eteläsaaresta nähtiin, sai nimeksi Cape Farewell (»Jäähyväisten niemi»).

Australian itärannalla.

Kun oli pari viikkoa purjehdittu ihanien säiden vallitessa, niin istahti laivan köysiin maalintunen, ja siitä arvattiin rannan olevan lähellä. Tavattiin nykyisen Viktoria-valtion itäkulma, matala, vihanta ja metsäinen aivan asumaton maa. Muutaman päivän kuluttua tosin nähtiin maanasukkaita, mutta nämä olivat niin arkoja, ettei heidän kanssaan millään tavalla päästy yhteyteen. Toisessa paikassa nähtiin rannalla enemmänkin alkuasukkaita, mutta nämä heiluttelivat niin uhkaavasti keihäitään ja heittokirveitään, että toiveet ystävällisten välien aikaansaamisesta olivat pienet. Ja tuskin olivat veneet maihin laskeneet, kun he tekivät hyökkäyksen, joka haulilaukauksilla torjuttiin. Ennen lähtöään he nakkasivat englantilaisia vastaan monta heittokeihästä. Lahden sivut olivat tämän rannikon maiksi harvinaisen kauniit ja hedelmälliset. Kauniista, mehevistä niityistään ja puistaan, joissa oli melkein kirsikan kaltaiset hedelmät, ynnä lukuisista luonnontutkijoille aivan uusista kasveistaan se sai nimeksi Botany Bay, joka sillä on vielä tänä päivänä. Mutta seutu ei enää ole erämaata, niinkuin Cookin aikana, vaan siinä kohoo nykyään Australian vanhin suurkaupunki, komea Sidney.

Jatkettiin sitten matkaa koillista kohti pitkin rannikkoa, nimitellen nokat ja niemet ja poikettiin silloin tällöin maihinkin, vaikka alkuasukkaitten pelko esti metsiin menemästä, kuinka palavasti Banks ja Solander sitä halusivatkin; he olivat jo selvillä siitä, että tämä maa luonnontieteen kannalta oli kaikkein merkillisimpiä. Paljon sekä kasveja että outoja eläimiä kuitenkin saatiin saaliiksi. Eräässä kohdassa luonnontutkijat kuitenkin kaikista varotuksista huolimatta tekivät retken metsän sisään. Se oli hyvin vaivalloinen pitkän, teräväkärkisen heinän vuoksi, jota maassa kasvoi. Ilma oli sääskiä täynnään. Metsät olivat akaasioita, eukalyptuspuita ja erästä puuta, jota nykyisin sanotaan »banksiaksi» juuri tämän Banksin muistoksi. Puitten oksilla oli valkoisten muurahaisten savipesiä, toisinaan hyvin kookkaitakin. Ilma oli perhosia täynnään, pensaat ja oksat niitten peitossa. Kalatkin olivat niin outoja, etteivät molemmat tutkijat tahtoneet silmiään uskoa. Niinpä eräästä paikasta tavattiin taimenen kokoinen kala kuivalla maalla. Pitkillä, voimakkailla rintaevillään se hyppi kuin sammakko.

Mutta rannikko oli sangen kuivaa ja vedensaanti vaikeaa. Seutu sai nimeksi Uusi Etelä-Wales. Purjehdus oli lukemattomien koralliriuttain vuoksi hyvin vaarallista, ja kauempana pohjoisessa »Endeavour» kerran oli vähällä joutua tuhon omaksi. Vain omituinen sattuma pelasti koko retkikunnan kaikkine tuloksineen, kokoelmineen joutumasta meren saaliiksi. Luotirihmaa tosin käytettiin uupumatta, mutta sen ilmoitukset olivat epäluotettavia, koska pohjamuodot vaihtelivat aivan jyrkin hyppäyksin, toisin paikoin saattoi olla niin vähän vettä, että laiva tuskin yli pääsi, ja paikalla taas aivan syvää. Eräälle tämmöiselle matalikolle laiva keskellä yötä tarttui ja jäi karin nokkaan kiinni laineitten heiteltäväksi. Tilanne oli ylen vaarallinen. Laiva oli korallisärkällä, joka oli puhkaissut pohjan, niin että kuutamossa jo nähtiin varakölin ja laudoituksen kappaleita uiskentelevan merenpinnalla, ja pahaksi onneksi karille vielä oli jouduttu vuoksiveden aikana, eikä ollut toivoa edes siitä, että veden kohotessa päästäisiin irti. Laivaa keventääkseen Cook antoi heittää mereen kuusi tykkiä, rautapainolastin, raskaita tynnöreitä ja kaikenlaista muuta tavaraa, mitä ilman voitiin toimeen tulla. Mutta se ei auttanut, laiva pysyi karilla ja aallot sitä keikuttelivat niin, että oli pelättävä aukon suurenemistaan suurenevan. Otettiin alas raakapuita ja tankoja, varppiankkurit soudettiin ulos, muut ankkurit niinikään, mutta vaikka merimiehet olisivat miten vivunneet laivaa kallelleen, ei se kuitenkaan lähtenyt karilta. Päivän valjetessa huomattiin, että oltiin kahdeksan meripenikulman päässä maasta, eikä ollut lähettyvillä ainoatakaan saarta, johon olisi voinut paeta, jos laiva halkeaisi. Viisikymmentä tonnia oli heitetty mereen, mutta »Endeavour» oli kohonnut vain puolentoista jalkaa. Onneksi oli jotenkin tyyni, muutoin laiva pian, olisi ollut rauskana. Se vuoti kuitenkin niin pahasti, ettei vettä kahdella pumpulla saatu poistetuksi niin nopeaan, kuin uutta virtasi sisään. Asema oli sangen arveluttava. Jos laiva karilta lähti, niin oli pelättävä, että se paikalla uppoisi, jos se taas karilla pysyi, niin aallot sen ennen pitkää runtelisivat rikki. Veneet olivat liian pienet, jotta niissä kaikki olisivat kerralla maihin päässeet. Laivaa vielä kevennettiin, ja kun sitten korkean vuoksiveden aika»a kaikki ryhtyivät pumppuihin ja releihin, niin se lähti karilta. Ja suureksi ilokseen haaksirikkoiset huomasivat, ettei se karilta päästyään vuotanut sen enempää kuin sillä ollessaankaan. Hetkeksi pelästys tosin valtasi joka miehen, kun vuotoveden mittaajan vaihtuessa uusi mittaaja ilmoitti veden nousseen puolentoista jalkaa lyhyessä ajassa, mutta se oli vain erehdys, joka johtui siitä, että mittaajat olivat alkaneet laskunsa eri paikasta. Laiva kuitenkin' vuoti niin, etteivät miesten voimat tahtoneet riittää veden päällä sitä pitämään, kunnes olisi löydetty mukava satama. Lääkäri Monkhouse silloin muisti hyvän keinon, jota hän oli nähnyt kerran ennen käytettävän. Hänen neuvostaan täytettiin eräs purje villalla ja kaikenlaisilla rievuilla ja upotettiin sitten vuodon tukkeeksi ja se auttoikin odottamattoman hyvin. Jonkun päivän päästä löydettiin pienen joen suistamosta satama, johon »Endeavour» voitiin viedä korjattavaksi. Kun se kallistettiin ja vuoto tutkittiin, niin huomattiin, että suurimpaan läpeen oli lohjennut suuri korallikallion möhkäle, joka oli jäänyt paikalleen senkin jälkeen, kun laiva oli karilta irtautunut. Sitä oli yksinomaan kiittäminen siitä, ettei laiva pohjaan mennyt.

Sillä välin kun laivaa korjattiin, päällystö ja luonnontutkijat ahkeraan metsästelivät ja kokoilivat ja Tupia näki eläimen, jota Banks hänen kuvauksestaan päättäen arveli sudeksi. Muutama päivä myöhemmin tavattiin toisia eläimiä, jotka takajaloillaan hyppien pakenivat tavattoman nopeaan. Ne olivat kenguruita, Australian suurimpia pussieläimiä, joita ei vielä silloin monikaan eurooppalainen liene nähnyt, vaikk'ei se enää ollutkaan aivan tuntematon. Tämän tienoon asukkaatkin olivat vähemmän arkoja kuin ennen tavatut ja valkoiset tekivät heidän kanssaan tuttavuutta. He olivat yleensä keskuläntiä kooltaan, iho noen karvainen tai ruskahtava, hiukset mustat, mutta eivät kiharat, ruumis toisin paikoin punaisella kirjailtu, jollakulla rinnassa valkoisia juovia. Kasvojen piirteet eivät olleet epämiellyttävät, hampaat olivat erinomaisen valkoiset, ääni sointuva ja pehmeä. Hyvää ystävyyttä ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä merimiesten kerran pyydystettyä kolme suurta kilpikonnaa maanasukkaat yrittivät anastaa ne väkisin, ja kun siitä ei tullut mitään, niin he vihapäissään poistuivat ja mennessään sytyttivät valkoisten leirin ympäriltä kuivan ruohon palamaan. Siitä tuli suuri kulovalkea, paja paloi, yksi teltoista vahingoittui ja koko joukko vähempiarvoista tavaraa joutui liekkien saaliiksi. Kulovalkea levisi joka suunnalle penikulmia ja varsinkin yöllä näky oli komea tulirintaman samotessa etäisiä vuoria.

Elokuun alussa »Endeavour» taas oli sellaisessa kunnossa että voitiin lähteä matkaa jatkamaan. Purjehdus oli siitä edelleenkin ylen vaarallista. Joka puolella oli koralliriuttoja ja kareja, ja kaksikymmentä päivää täytyi luodin olla yhtämittaa käynnissä, ennenkuin selvempiin vesiin päästän. Monta kertaa laiva oli vähällä kärsiä haaksirikon. »Endeavour» olikin näin monet ajat purjehtinut Australian itärannikon ja suuren Barrier-riffin, maailman mahtavimman korallisärkän väliä. Barrier-riff kulkee rannikon suuntaisesti noin 20—30 meripenikulmaa kaukana siitä, toisin paikoin etäämpänäkin, ja on enemmän kuin 1000 mailia pitkä. Rannan ja riutan välillä on vain 20—30 metriä vettä keskimäärin ja kareja tuhka tiheässä. Tässä pitkässä korallivarustuksessa on aukkoja aavalle merelle vain suurimpien jokien suulla, jossa veden suolapitoisuus on vähempi, niin etteivät korallit tule toimeen.

Torres-salmi.

21 p. elokuuta löydettiin saaria, jotka nimitettiin York-saariksi, ja pian sitten Australian pohjoisin niemi, joka nimitettiin York-niemeksi. Tästä avautui ranta länttä kohti ja Cook arvasi saapuneensa salmeen, josta tie oli avoin Intian mereen. Hän luuli olevansa salmen ensimmäinen löytäjä, mutta Torres oli purjehtinut sen kautta jo puolentoista vuosisataa aikaisemmin, vaikka tieto hänen löydöstään oli hautaantunut Espanjan hallituksen arkistoihin. (II s. 220). Tasman sitävastoin, vaikka olikin purjehtinut läheltä salmen poikki, ei ollut sitä salmeksi huomannut edessä olevien saarien vuoksi. Cook laski länttä kohti aivan maan nokatse solan kautta, jolla kartoissamme on Endeavour-salmen nimi. Tässä jätettiin Uuden Hollannin ranta luonnontutkijain suureksi suruksi, sillä mielellään he olisivat tutkineet tätä omituista maata, joka kasviensa ja eläimiensä puolesta niin suuresti erosi kaikista ennen nähdyistä. Merimiehet ihastuivat, että nyt muka oli päästy särkistä ja riutoista, mutta heidän ilonsa oli ennenaikainen. Torres-salmi on kauttaaltaan matalaa ja korallisärkkiä täynnään. Uuden Guinean rannalta Cook olisi halusta ottanut kookospähkinöitä ja leipäpuun hedelmiä avuksi keripukkia vastaan, mutta alkuasukkaat olivat niin vihamielisiä, että yrityksestä oli luovuttava. Maalla käydessään Banks huomasi, että kasvisto tosin oli uhkuvan rehevää, mutta lajeista jotenkin köyhää. Asukkaat osoittivat uhkaavia eleitä ja heittivät, niinkuin jo Tasman oli kokenut, tulta vieraita vastaan, estääkseen heitä näkemästä. Suurta tehoa ei heidän tulellaan kuitenkaan ollut. Tämän jälkeen poikettiin Savu-saarelle, joka on Timorin länsipuolella, ja sieltä saatiin, hollantilaisen asiamiehen estelyistä huolimatta, vihanneksia ja muita vereksiä ruokatavaroita ja matkaa voitiin jatkaa Bataviaan, jossa »Endeavour» oli perusteellisesti korjattava pitkää kotimatkaa varten.

Oleskelu tässä satamassa oli surullisin aika, mitä retkikunta sai pitkällä matkallaan kokea. Batavia oli siihen aikaan epäterveellisimpiä paikkoja, mitä oli missään tropiikeissa, ja nyt tiedämme, että siihen olivat syynä kanavat, joissa kuumetta levittävät sääsket saivat vapaasti siitä. Aluksi kuitenkin seurustelu sivistyneiden ihmisten kanssa tuotti retkikunnan jäsenille suurta iloa, ja vielä suurempi oli se hurmaus, jonka valtaan molemmat tahitilaiset joutuivat niin paljon kummaa nähdessään. Kuultuaan, että ne kaikki erilaiset puvut, joita he kaupungilla näkivät, ilmaisivat kunkin käyttäjän kansallisuutta, Tupia palvelijoineen paikalla pukeutui tahitilaiseksi ja teki kaupungilla retkiä, herättäen suurta huomiota. Tayota oli niin ihastuksissaan, että hän kuin juopunut hyppi pitkin katuja ja pysähtyi vain, milloin näki jonkun uuden kumman. Mutta kun oli pari viikkoa oltu Bataviassa, niin oli melkein joka mies vuoteen omana, mikä kuumetta, mikä muuta tautia sairastaen. Banks ja Solander koettivat parhaan taitonsa mukaan hoitaa molempia tahitilaisia, vaikka he itsekin olivat sairaina, mutta Tayota kuoli, ja pian sen jälkeen Tupiakin hoidosta huolimatta heitti henkensä. Cook itsekin sairastui, mutta parani kuitenkin väleen. Ja niin pian kuin »Endeavour» suinkin oli matkakunnossa — sen viat olivat olleet niin suuret, että oli ihme, kuinka se oli Bataviaan saakka päässyt — niin käännettiin keula kotia kohti. Bataviassa oli joka mies vuoron jälkeen sairastunut, poikkeuksena vain 70-vuotias purjemestari, joka oli ollut koko ajan humalassa ja monen luulon mukaan juuri senvuoksi säilyi. Seitsemän merimiestä oli kuollut, ja matkalle lähdettäessä oli vielä 40 sairaana. Viivyttiin vielä joku aika Prinssin saarien suojassa, jotta potilaat ennättäisivät parantua, mutta kaikesta huolimatta kuoli kuuden viikon kuluessa vielä 23 henkeä, näitten joukossa tähtitieteilijä Green. Laivan lääkäri oli jo Bataviassa tuonen tuville sortunut. Maalisk. 5 p. 1771 päästiin suurin vaivoin Hyväntoivonniemelle, johon pysähdyttiin ja jossa potilaat parantuivat nopeammin. Huhtikuun keskivaiheilla »Endeavour» jälleen lähti merelle, poikkesi Helenan saarella, ja 10 p. heinäkuuta tuli Englannin rannan näkyviin.

Näin oli päättynyt kaksi vuotta yhdeksän kuukautta kestänyt tutkimusretki, joka laajuutensa ja tärkeitten tuloksiensa puolesta herätti mitä suurinta huomiota. Tärkein osa retken tuloksista epäilemättä oli Australian itärannan tutkiminen, sillä se ehkä ratkaisi maanosan koko tulevaisuuden. Cook oli todistanut, että tällä, halveksitulla maalla, joka Intian mereen päin käänsi niin karun ja toivottoman erämaapuolen, olikin arvokas ja hedelmällinen itäpuolisko, joka löytöoikeuden nojalla nyt joutui Englannin vaikutuspiiriin. Sitäpaitsi oli osoitettu Guinean saariluonne, Uusi Seelanti kauttaaltaan ympäripurjehdittu ja kartoitettu ja suuressa määrin lisätty tietoja Tyynen meren saarista. Cookin kuvaukset Tahitista olivat kaikkia edellisiä täydellisemmät ja luotettavammat, ja tieteellinen maailma oli haltioissaan niistä luonnontieteellisistä ihmekokoelmista, joita Banks ja Solander toivat mukanaan.

Cookin toinen retki.

»Endeavourin» suuren matkan tulokset olivat niin runsaat, että se kehoitti viipymättä löytöjä jatkamaan. Cookia soveliaampaa miestä olisi ollut turha etsiä, siitä oltiin paikalla selvillä. Hänen purjehdustaitonsa, innokkaisuutensa, hyvä mieskuri ja erinomainen huoli, jota hän oli väestään pitänyt, saivat kaikkien yksimielisen tunnustuksen. Retkikunta varustettiin nyt yksinomaan maantieteellisiä löytöjä varten. Vaikka Cookin matka oli osoittanut, ettei Tyynen meren eteläosissa Tahitin ja Uuden Seelannin välillä ollut mannerta 40:ttä leveyspiiriä pohjoisempana, niin oli kuitenkin mainitun leveyspiirin eteläpuolella vielä niin paljon tuntemattomia aloja, että niihin olisi mahtunut hyvinkin suuri maanosa. Cookin piti nyt tutkia nämä tuntemattomat alueet ja siten ratkaista suuren etelämaan asia, joka niin kauan oli purjehtijoita houkutellut ja niin monta kertaa kaikki toiveet pettänyt.

Matkaa varten hankittiin kaksi uutta alusta, »Resolution» (462 t.) ja »Adventure» (336 t.); edellisen johto uskottiin Cookille, jälkimmäisen Tobias Furneauxille, joka oli kunnostautunut Wallisin retkellä. Banks aikoi lähteä mukaan, mutta luopui sitten tuumasta, ja hänen asemestaan lähti luonnontutkijaksi saksalainen Juhana Reinhold Forster, joka kunnialla täyttikin tehtävänsä. Retkikunta varustettiin erinomaisen huolellisesti; se luultavasti oli parhaiten valmistettu, mitä oli vielä milloinkaan matkaan lähetetty. Heinäkuussa 1772 Cook Plymouthin satamasta laski väljälle vedelle.

Etelä-Jäämeri.

Poikettuaan Kapkaupunkiin, jossa hollantilaiset viranomaiset sallivat retkikunnan täydentää varustuksiaan, Cook 22 p. marraskuuta ohjasi etelää kohti, jakaen miehistölleen lämpöiset vaatteet, koska nopeaan tultiin yhä viileämpiin seutuihin. Raju myrsky ottikin pian laivat valtoihinsa ja ajoi niitä edelleen. Cookin piti ensinnäkin tutkia muutamia maantuntuja, joita aikaisemmat purjehtijat olivat luulleet etelänapamaan pohjoisiksi kärjiksi, mutta ne saatettiin piankin osoittaa saariksi, missä niitä oli ensinkään olemassa. Etelämeren ainaisten myrskyjen, sumujen ja lumituiskujen vuoksi oli tosiaan hyvin vaikea erottaa maata lyhyenkään matkan päästä muuta kuin sattuman kaupalla, ja siitä saa selityksensä, miksi edelliset purjehtijat olivat saattaneet luulla mannerniemiksi pieniä yksinäisiä saaria, jotka sakeasta sumusta olivat pistäneet näkyviin. Jatkaessaan matkaa yhä etelämmäksi Cook pian kohtasi Etelä-Jäämeren jäävuoria, jotka valtavan kokonsa, pystysuorain sivujensa ja tasaisen selkänsä puolesta eroavat pohjoisen napameren jäävuorista. Kuta pitemmälle hän matkaa jatkoi, sitä sakeammin alkoi näitä jäävuoria olla ja meri muutoinkin niin täynnä ajojäitä, että oli mahdotonta tunkeutua kauemmaksi etelää kohti, vaikkei mannerta näkynytkään. Mutta Cookille alkoi jo selvitä, ettei se saattanut olla mikään viljelyskelpoinen maa, joka tämän äärettömän jäävarustuksen takana ehkä odotti löytäjäänsä. Hän tahtoi kuitenkin purjehtia koko tämän jäisen etelänapalakin ympäri nähdäkseen, eikö siitä toisilla pituusasteilla pistäisi maata kauemmaksi pohjoiseen.

Myrskyisien länsituulien mukana, jotka Etelä-Amerikan, Afrikan ja Australian eteläpuolella kiertävät piiriä maan ympäri, Cook jatkoi matkaansa itää kohti. Liikevoimasta ei ollut puutetta — suotta ei näitä latitudeja sanota »kiljuviksi piireiksi» — mutta sitä vaikeampaa oli selvitä vaaroista. Usein oltiin pimeässä, sumussa ja myrskyssä vähällä törmätä jäävuoriin. Purjehduksen onnellinen suoritus näillä siihen saakka tuntemattomilla vesillä todistaa, kuinka oivallinen purjehtija Cook oli. 17 p. toukok. 1773 purjehdittiin ensi kerta eteläisen napapiirin poikki. Siten Cook oli todistanut, että valtamerta ainakin tällä kohdalla ulottui kauas etelään semmoisillekin aloille, joitten oli luultu olevan suurta etelämannerta. Vaikka meri oli jotakuinkin avointa, ei Cook kuitenkaan uskaltanut laskea kauemmaksi etelää kohti, vaan käänsi itää kohti etsiäkseen saaret, jotka kaksi ranskalaista, Marion-Dufresne ja Kerguelen-Tremarc olivat vähäistä aikaisemmin löytäneet Intian merestä. [Kerguelen luuli löytämäänsä suurta saarta ensinnä etelämaan pohjoisosaksi ja kiirehti paikalla kotiin antamaan löydöstään tietoja. Hän kuvasi tämän uuden maan kauneutta niin hehkuvin värein, että hänelle varustettiin retkikunta sen valtaamiseksi. Toisella retkellä hän sitten huomasi maan saareksi ja ylen karuksi, ja kaikki asutusaikeet saivat raueta.] Mutta helmik. 4 p. molemmat laivat eksyivät toisistaan sakeassa sumussa. Kun »Adventurea» ei näkynyt, ei kuulunut, niin Cook päätti purjehtia oikopäätä Uuteen Seelantiin, joka oli sovittu yhtymäkohta. Siellä olikin »Adventure» ankkurissa sovitussa paikassa. Se oli matkalla poikennut Tasmaniaan ja seuraillut sen itärantaa aina lähelle saaren koilliskärkeä. Päätellen saaren lopultakin olevan yhtä Australian kanssa Furneaux ennen Bassin salmea oli kääntynyt itää kohti ja purjehtinut Uuteen Seelantiin odottamaan. Alkuasukkaat olivat siellä yrittäneet salahyökkäyksellä vallata »Adventuren», mutta kun yritys ei onnistunut, niin he rupesivatkin ystävällisiksi. Cook heille istutti puutarhan, jossa oli kaikenlaisia eurooppalaisia vihanneksia.

Kesäk. 7 p. lähdettiin uudelleen matkaan etsimään Uuden Seelannin itäpuolelta etelämaata, vaikkei miehistön terveys ollutkaan kaikin puolin tyydyttävä. Erinomaisen tarkalla hoidolla ja monenlaisilla keripukkiruohoilla Cook tosin oli saanut terveyden pysymään hyvänä omalla laivallaan, mutta »Adventurella» oli keripukkia. Kun oli purjehdittu melkoisen kauas itää ja etelää kohti, eikä mitään maata löytynyt, niin Cook ohjasi Tahitiin, koska miehistö vilun ja kosteuden sekä vereksien ruokatavarain puutteen vuoksi alkoi olla suuressa määrin virkistyksen tarpeessa.

Tahitissa.

Tahitissa olivat olot sillä välin paljon muuttuneet. Heidän entiset ystävänsä olivat menettäneet valtansa ja Otu-niminen päällikkö oli nyt muita mahtavampi. Hänkin kuitenkin osoitti englantilaisille suurta ystävyyttä. Cook kävi hänen vieraanaan ja Otu puolestaan, kauan esteltyään, koska hän sanoi pelkäävänsä tykkejä, suostui kuitenkin lopulta käymään vastavieraissa laivassa. Englantilaiset soittelivat hänelle säkkipilliä, ja Otu pani heidän kunniakseen toimeen näytelmän, jonka esitti viisi miestä ja yksi nainen, kuninkaan oma sisar; säestystä hoiti kolme rumpua. Englantilaiset eivät oikein ymmärtäneet näytelmää, mutta koska siinä tuon tuostakin mainittiin Cookin nimi, niin päätettiin sen sisällyksen olevan hänen kunniakseen.

Ulietea.

Tahitista purjehdittiin Huahineen, jossa vastaanotto oli mitä sydämellisin. Viimeisinä päivinä tämä hyvä sopu kuitenkin häiriytyi. Rannalla muuan mies nuijalla hyökkäsi Cookin kimppuun; Sparmannin kimppuun taas hyökättiin hänen ollessaan metsässä kasveja kokoamassa, häneltä riistettiin vaatteet ja väkipuukko. Päällikön ja hänen sisarensa avulla varastetut tavarat kuitenkin saatiin takaisin, vaikka saarelaiset olivat vastahakoisia niitä luovuttamaan. Huahinesta purjehdittiin Ulieteaan, jossa niinikään tehtiin vilkasta kauppaa. Molemmat kapteenit kävivät kuningas Oreon vieraina, joka hyvin muisti Cookin edelliseltä matkalta ja otti heidät vastaan lähellä meren rantaa olevassa majassaan. Toisella käynnillä hän vieraittensa kunniaksi pani toimeen näytännön, jonka esitti seitsemän miestä ja kuninkaan sisar. Se oli jotenkin yksitoikkoista huvia lukuunottamatta varkauskohtausta, jonka kaksi miestä suoritti niin mestarillisen sukkelaan, etteivät englantilaiset vielä olleet sen vertaa nähneet, vaikka olivat saaneet kylläkin paljon kokea maanasukkaitten näpistelyitä. Kuningas tuli itse laivaan saattamaan ja kaikki pyytämällä pyysivät Cookia ilmoittamaan, milloin hän palaisi takaisin. Cook otti saarelta matkaan Oedidi-nimisen 18-vuotiaan nuorukaisen, joka oli kuninkaan läheinen sukulainen, ja Furneaux sai laivaansa Omai-nimisen nuoren miehen, joka oli sodassa menettänyt kaiken omaisuutensa.

Tonga-saaristo.

Tonga-saarilla taas viivyttiin ja päästiin asukkaitten kanssa mitä parhaisiin väleihin. Saaret olivat erinomaisen hedelmälliset ja kun asukkaat viljelivät maatansa tarkasti, niin sen tuotantokyky oli niin suuri, ettei Cook ollut mielestään koskaan nähnyt sen vertaa. Ilma oli täynnään sulotuoksuja, maisema kuin yhtä puutarhaa, talot yksitellen, puitten ja korukasvien varjostamia, välillään hyvät tiet. Asukkaat olivat kookasta ja kauniisti muodostunutta kansaa, iho vaalean kuparinväristä. Naiset olivat luottavaisia ja samalla kuitenkin kainoja. Heidän käsivartensa ja sormensa olivat tatuoidut, silmät kauniit, ääni soinnukas. He lauloivat viehättäviä, vienoja lauluja, säestäen niitä huiluilla, rummuilla ja sormillaan tahtia liksuttaen. Tervehdys tapahtui neniä yhteenhieromalla samoin kuin Uudessa Seelannissakin. Kaiken, mitä heille lahjoitettiin, he kohottivat päänsä päälle; vaimot muun muassa usein kohottivat Cookin kädet päänsä päälle. Kaikilta asukkailta puuttui toisesta kädestä pikkusormi, lapsia lukuunottamatta. Sormen poikkileikkaus Cookin luulon mukaan oli surunilmaisu jonkun omaisen kuoleman johdosta.

Tongalaiset osasivat valmistaa sangen taidokkaita kankaita paperimulperipuun niinestä. Kookospähkinäin kuiduista he palmikoivat kaikenlaisia karkeita kutomuksia koristellen niitä hyvin aistikkaasti. Huoneet olivat avarat ja taidokkaasti somistellut, siirtoseinin eri osastoihin jaetut. Mutta kaikkein emimmän englantilaiset ihailivat saarelaisten aluksia. Kukin vene oli koottu monesta laudasta, jotka oli niin taidokkaasti yhteen ommeltu, että saumaa tuskin näki. Molemmissa päissä oli kansi, mutta keskusta oli avoin. Kuhunkin veneeseen kuului pieni rinnakkaisvene, se kun kapeutensa vuoksi muutoin olisi helposti kaatunut. Pitkillä matkoilla käytettiin täydellistä kaksoisvenettä, jolloin veneiden välillä oli lava ja sillä huone. Cook nimitti Tonga-saariston Ystävyyssaariksi erinomaisen sovun vuoksi, joka näytti vallitsevan asukkaitten kesken, ja myös hänen retkikuntansa osaksi tulleen ystävällisen vastaanoton muistoksi. Sitten hän jälleen palasi Uuteen Seelantiin, lahjoittaen siellä eräälle päällikölle pari sikaa, neljä kanaa, kaksi kukkoa ja monenlaisia siemeniä ja kehoittaen häntä pitämään hyvää huolta, että ne kaikki hyvin menestyisivät ja lisääntyisivät. Merellä »Resolution» uudelleen eksyi »Adventuresta», jonka vuoksi Cook yksin jatkoi retkeään. Hän ohjasi nyt hyvin kauas etelään, kohtasi paljon jäitä ja jäävuoria ja kulki kahdesti napapiirin poikki. Tammik. 30 p. 1774 saavutettiin 70° leveyspiiri ja pian sen jälkeen kiinteän jään reuna, joka kohosi korkeiksi särmiksi, ikäänkuin vuorijonoiksi. Mahdotonta oli tunkeutua kauemmaksi etelää kohti ja Cook kääntyi takaisin pohjoiseen vakuutettuna siitä, että jos tällä puolen oli mannerta, niin se oli vielä paljoa kauempana etelässä.

Marquesas-saaret.

Kun miehistö nopeaan ränstyi Jäämeren vilussa ja ankarasta työstä jäävuorien, sumujen ja myrskyjen keskellä, niin Cook jonkun ajan kuluttua palasi tropiikkiin hakemaan vereksiä ruokatavaroita ja suomaan väelleen hyvin ansaitun levon. Itsekin hän sairastui sangen pahasti, vaikka toipui pian. Tavattiin ensiksi yksinäinen Pääsiäissaari ihmeellisine, kömpelöine kivipatsaineen, joitten alkuperä vieläkin on hämärän peitossa; mutta kun sieltä oli mahdoton saada riittävästi vereksiä ravintoaineita, niin jatkettiin matkaa Marquesas-saarille, jotka Mendana jo v. 1595 oli löytänyt (II s. 217). Sieltä souti merelle monta venettä, joissa oli ihmeellisesti puettuja miehiä, ja vaikkeivät he suostuneetkaan laivaan tulemaan, niin saatiin kuitenkin joku verta leipäpuun hedelmiä ja kaloja. Yhtä ovelia varkaita olivat nämä kuin kaikki muutkin polynesialaiset. Mutta he ovat kaikkia muita Tyynen meren kansoja kookkaammat ja kauniimmat. Ihoväri on keltainen, naisten hieman ruskahtava. Forsterin mielestä suuri osa heistä olisi kelvannut kreikkalaiselle kuvanveistäjälle malliksi. Tatuoiminen oli täällä vielä runsaampi kuin missään muualla, miehet olivat näistä kirjailuistaan hyvin ylpeät. Mutta tämä kaunis kansa oli niin sotaista ja tappelunhaluista; julmaa ja hurjaa, etteivät fidshiläisetkään näiden ominaisuuksien puolesta heistä voittoa vieneet. Kaatuneet vihollisensa he empimättä söivät. Ilmanala oli paljoa kuumempaa kuin Tahitin, mutta terveellistä siitä huolimatta. Maa oli niin hedelmällistä, ettei asukkaitten tarvinnut paljoa työtä tehdä elannokseen. Mutta siitä huolimatta oli Cookin niin vaikea saada sieltä ruokatavaroita, että hän päätti taas purjehtia Tahitiin.

Jälleen Tahitissa.

Matka piti Paumotu-saariston kautta, jossa mentiin useassa paikassa maihin.

Huhtik. 22 p. »Resolution» saapui Tahitiin ja laski Matavain satamaan ankkuriin. Vastaanotto oli yhä edelleen mitä paras ja ruokatavaroita tuotiin runsaasti. Eräänä päivänä saatiin nähdä mahtava sotalaivasto, joka oli koottu erästä naapurisaarta vastaan sotimaan. Siinä oli kuusisataa kaksoisvenettä, jotka kaikki oli lipuilla ja viireillä koristettu, ja lähes parisataa pienempää venettä ruokatavaroita varten. Sotilaita ja soutajia oli kaikkiaan lähes kahdeksantuhatta. Koko tämä mahtava sotavoima oli koottu yhtenä yönä, niin että valkoiset jo säikähtivät ja aavistelivat sotaa; mutta heidän pelkonsa oli aiheeton. Ihmeteltävää oli, että näin mahtava laivasto oli voitu niin alkuperäisillä työaseilla rakentaa. Päälliköt ja sotilaat olivat parhaissa korupuvuissaan, päälliköitten päähineet niin korkeat, että ne kerrassaan haittasivat kulkua. Mutta komea näytelmä se oli ja tahitilaiset koettivat parhaan taitonsa mukaan lisätä sen vaikutusta. Sotalaivaston päämääränä oli Eimeo-saari, joka oli vapautunut Tahitin yliherruudesta ja jota nyt oli kuritettava. Otu kuningas olisi mielellään suonut, että englantilaiset olisivat lähteneet häntä auttamaan, mutta Cook ei tahtonut millään tavalla sekaantua heidän riitoihinsa. Sota kuitenkin päättyi verettömästi, sillä Eimeo päätti viisaimmaksi ajoissa taipua.

Eräänä päivänä saatiin muuan tahitilainen varkaudesta kiinni ja häntä siitä raipoilla kuritettiin. Kurituksen jälkeen muuan päälliköistä piti kokoontuneelle kansalle pitkän ja kaunopuheisen nuhdesaarnan, ja parempaa tehoa antaakseen näille varoituksille Cook antoi merisotamiesten marssia esiin ja ampua ilmaan muutamia yhteislaukauksia. Eräänä päivänä taas yritti muuan laivan järjestysmiehistä karata tahitilisen naisen kanssa, mutta saatiin estetyksi. Tahitilaiset olisivat piilottaneet hänet saaren sisäosaan, jos pakomatka olisi onnistunut. Näistä karkausyrityksistä, joita varmaan olisi sattunut paljoa enemmän, ellei kuri olisi ollut niin kireä, saattaa arvata, kuinka ihanalta tämä paratiisimainen saari lempeine ja kauniine asukkaineen merimiehistä näytti. Lähtiessään Cook poltatti laivassa ilotulituksen.

Huahine.

Huahinella pantiin vieraitten kunniaksi taas toimeen juhlanäytäntö, joka tällä kertaa esitti nuoren naisen karkumatkaa Tahitista muukalaisten miesten kanssa. Tämän naisen seikkailut esitettiin hyvin elävästi, vaikka nähtävästi liioitellen, ja tosiaan oli englantilaisten mukana eräs nuori Tahitista lähtenyt nainen, johon näytäntö teki niin syvän vaikutuksen, että hän puhkesi kyyneliin eikä mitenkään tahtonut katsella kappaletta loppuun saakka. Huahinelaisetkin olivat sangen ovelia varkaita, kuten, kaksi' englantilaista aliupseeria sai kokea linnustusretkellään. Saaren sisäosissa oppaat näyttivät merimiehille lintuja; toinen ampui, toisen pyssy ei palanut, ja paikalla sen huomattuaan molemmat oppaat lähtivät käpälämäkeen, vieden mukanaan merimiesten laukut kirveineen, nauloineen ja muine tavaroineen, joita oli otettu mukaan rahaksi. Ja sille tielle jäivät kaikki ne tavarat. Oedidi jäi nyt saarelle ja erosi valkoisista ystävistään suuresti suruissaan. Cook antoi hänelle passin, jota hän saattoi näyttää muille laivoille, kun niitä sattui saarella käymään.

Uudet Hebridit.

Kesäkuun jälkipuoliskolla »Resolution» Fidshi-saariston eteläpuolitse purjehtien saapui Uusille Hebrideille ja kävi Mallicollon luo ankkuriin. Laivalle paikalla saapui maanasukkaita, osaksi uiden; osaksi veneissä. Nämä olivat rumaa kansaa ja erosivat kerrassaan niistä kauniista ihmisistä, joitten kanssa oli tähän saakka oltu tekemisissä. He olivat melkein alasti, ulkomuoto oli neekerimäinen, melkeinpä apinamainen. Kun ensimmäinen oli laivaan noussut, niin nousi hänen perässään paljon muitakin, täyttäen lopulta laivan köysistönkin. Ei kauan kulunut, ennenkuin he kävivät niin nenäkkäiksi, että syntyi julki riita ja täytyi haulipanoksilla ampua tunkeilevimpia, jotka uhkailivat laivaväkeä myrkytetyillä nuolillaan. Suotta Cook oli heitä kajuuttaansa kutsunut ja koettanut kaikella tavalla heidän ystävyytensä voittaa, loppujen lopuksi täytyi ajaa pois koko joukko, ja kun eivät pyssynlaukaukset tehonneet, niin annettiin tykkien jyristä, ja niiden äänen kuultuaan villit suin päin pakenivat rantaa kohti. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin ja nyt alkoi vaihtokauppa. Heille eivät kuitenkaan kelvanneet kirveet eivätkä naulat, mutta sitä suurempi arvo oli heidän silmissään pienilläkin kankaankappaleilla. Lahdessa oli runsaasti kaloja, mutta eräänä päivänä sairastuivat kaikki, jotka olivat kalaa syöneet, ja siitä saattoi päättää, että kalat olivat olleet myrkyllisiä. Kun saarelta sen luonnonrikkaudesta huolimatta ei voitu saada riittävästi ruokavaroja — asukkaat viljelivät vain sen verran, kuin itse tarvitsivat — niin jatkettiin matkaa. Alkuasukkaat seurasivat laivaa veneissään ja vielä matkallakin tekivät vaihtokauppaa. Vaikka he olivat rumia ja häijyjä, niin olivat he sen sijaan hämmästyttävän rehellisiä ja muuan venekunta seurasi laivaa pitkät matkat, se kun oli saanut tavarain hinnan, mutta ostetut tavarat olivat jääneet kiireessä antamatta.

Cook kävi sitten useilla muillakin tämän ryhmän saarilla ja enimmäkseen seurustelu alkuasukkaitten kanssa alkoi pienellä kahakalla. Helposti heidät kuitenkin pyssynlaukauksilla saatiin nöyryytetyiksi, ja milloin ei pyssyistä ollut apua, ei tarvinnut kuin ampua monias tykinlaukaus. Elokuun alkupäivinä näkyi tulivuori, joka tuprutti ilmaan savua ja tulta, ja samalla kuului maanalaista jyrinää. Saari oli Tanna nimeltään ja kuului Uusiin Hebrideihin. Alkuasukkaat tuota pikaa tulivat kauppaa tekemään, mutta kävivät sitten niin röyhkeiksi, että heidätkin täytyi karkoittaa tykinlaukauksella. Ensi pelästyksestään toinnuttuaan he kuitenkin uudelleen lähestyivät ja äänekkäästi uhkaillen ja aseitaan heilutellen aikoivat käydä laivan kimppuun. Nähtävästi he päättelivät, että tulivuori jyrisee vielä kovemmin eikä kuitenkaan sen kummempia aikaansaa. Mutta laivasta nyt ammuttiin monias laukaus rautaisia rakeita, ja ne auttoivat. Lopulta tämäkin väki saatiin luopumaan vihamielisyydestään. Englantilaiset saattoivat ottaa vettä, pilkkoa polttopuita ja vetää lahdessa nuottaa. Mutta vihanneksia ei saatu kuin hyvin vähän, sillä hedelmällisyydestään huolimatta saari tuskin saattoi omaakaan väestöään elättää. Tulivuori oli kaiken aikaa toimessa, ja varsinkin yöllä näkyi sen kidasta kohoava tulipatsas. Maan alla jyrisi, ikäänkuin olisi tapahtunut suuria kaivosräjähdyksiä, ja kaiken aikaa satoi hienoa tuhkaa, joka kirveli silmiä. Sadevesi oli kuin liejua. Rannalla nähtiin kuumia lähteitä ja monessa paikassa maa oli polttavan kuumaa. Lopulta alkuasukkaat rupesivat englantilaisiin siihen määrin tutustumaan, että Cook erään päällikön välityksellä saattoi käydä heidän kurjassa kylässäänkin. Saaren kuningas kävi laivassa, eikä voinut kyllin sanoja löytää ihmetystään julki lausuakseen. Eräänä päivänä vartijasotamies ampui saarelaisen, joka oli, ehkä vain leikillä häntä jousellaan tähdännyt, ja tästä asukkaat siihen määrään säikähtivät, että kiiruhtivat tuomaan laivaan, mitä heiltä suinkin vihanneksia riitti.

Uusi Caledonia.

Pari viikkoa tämän saaren laidassa vietettyään »Resolution» jatkoi matkaa. Syyskuun 1 p. nähtiin saari, jonka eteläpäässä kohosi korkea vuori, ja rannikko oli ylt'ympärinsä koralliriuttain vyöttämä. Suurella vaivalla löydettiin väylä, jota päästiin maihin; Cook aikoi nimittäin tällä paikalla havaita auringonpimennyksen, jonka piti tapahtua muutaman päivän kuluttua. Alkuasukkaat katselivat laivaa suurimmalla ihmetyksellä, ja kaikesta saattoi päättää, ettei oltu ennen moista kummaa nähty. Cook olikin saaren löytäjä; ja se sai häneltä Uuden Caledonian nimen. Alussa väestö oli hyvin arkaa, mutta kävi sitten rohkeammaksi ja toiset lopulta kiipesivät laivaankin. Kaikkein enimmän he ihmettelivät ampuma-aseita. Kauppatavaroista he enimmän himoitsivat nauloja ja kangasta, varsinkin punaista. Kahdessa asestetussa veneessä Cook sitten souti maihin, jossa häntä hiekkarannalla oli suuri ihmisjoukko vastaanottamassa. Kansa ei osoittanut minkäänlaisia vihamielisyyden merkkejä, vaan englantilaiset otettiin mitä ystävällisimmin vastaan. Kapteeni jakoi lahjoja kaikille niille, jotka hänen oppaansa osoitti mahtimiehiksi. Eräs päälliköistä sitten piti ihmisjoukolle pitkän juhlallisen puheen, ja heti kun hän oli päättänyt, puhui toinen. Kansa kuunteli kunnioittavana ja osoitti pään nyökkäyksin ja kurkkuäänin hyväksymistään. Eräästä toisesta rannikkokylästä saatiin hyvää vettä. Kylän ympärille oli istutettu sokeriruokoa, banaaneja, jamsia ja muita ravintokasveja. Kuultiinpa kukonkin kiekuvan, vaikk'ei itse lintua nähty. Forster ampui sorsan, ja laukaus säikähdytti kovasti alkuasukkaita. Maalle rakennettiin observatorio ja auringonpimennys saatiin hyvällä menestyksellä havaituksi. Sekä Cook että Forster sairastuivat sitten ankarasti maistettuaan hiukkasen myrkyllistä kalaa, jota onneksi ei ennätetty kaikkea paistaa. Cook menetti painon arvostelemiskyvyn, niin että höyhen ja vesikannu hänestä painoivat yhtä paljon. Sika, joka oli kalan sisukset syönyt, tavattiin aamulla kuolleena. Laivalle tullessaan alkuasukkaat paikalla merkkien avulla ilmaisivat, ettei sitä kalaa pitänyt syödä, vaikkeivät he laivan kirjurin ostaessa kalaa virkkaneet mitään.

Uusi Caledonia on n.s. Korallimeren suurin saari. Se on vuorinen ja jonkun verran karumpi kuin yleiseen troopilliset maat. Kasvisto on läheistä sukua Australian mannermaan kasvistolle, eläimistö tavattoman lajiköyhä, varsinkin nisäkkäihin nähden. Ei edes koiraa eikä sikaa ollut tällä saarella. Lintuja sitävastoin oli runsaasti, muun muassa viehättävän kauniita kanalintuja. Asukkaat ovat papuoita, samoin kuin Uusien Hebridienkin, mutta ystävällistä ja rehellistä kansaa, samalla myös toimitarmoista ja kookasta. Parrankasvu oli hyvä, hiukset villaiset ja kähärät. He hoitivat tukkaansa ja partaansa pitkällä puisella kammalla, joka aina oli miehen mukana, tukkaan korvan taa pistettynä kuin parturilla. Majat olivat puolipyöreitä kekoja, veneet samanlaatuisia kuin Seurasaarienkin, mutta paljon kömpelömmin valmistettuja.

Cook seuraili sitten Uuden Caledonian rantaa, vaikka purjehdus koralliriuttain vuoksi oli hyvin vaarallista. Lopulta hän luopui saaren enemmästä tutkimisesta ja käänsi taas keulan viileämmille vesille, kohti Uutta Seelantia. Matkalla löydettiin yksinäinen kallioinen Norfolk-saari. Se kohoaa tavattoman jyrkin syrjin hiekkamatalikosta, jonka aallot ovat vähitellen rakentaneet kalliota uurtaen. Saari oli aivan asumaton ja »Resolutionista» maihin soutanut vene epäilemättä toi sille ensimmäiset ihmiset. Puita sillä kuitenkin kasvoi ja paljon pienempiä kasveja, Uuden Seelannin kuulua pellavaakin. Norfolk-mänty, joka on mitä arvokkain laivanrakennuspuu — se kuuluu araukarioihin — kasvoi saarella valtavan suureksi. Maalintuja oli sekä kyyhkysiä että papukaijoja ja merilintuja suunnattoman paljon. Saarelta otettiin vettä ja monenlaisia luonnonvarassa kasvavia vihanneksia, jotka olivat tervetulleita keripukkia vastaan. Myöhemmin saari sai valkoisia asukkaita ja on nyt tärkeä kaabeliasema. Norfolk-saarelta Cook ohjasi Uuteen Seelantiin, viettääkseen molempien saarien välisessä salmessa muutamia päiviä. Täällä saatiin alkuasukkailta kuulla, että »Adventure» oli käynyt vanhalla yhtymäkohdalla Cookin jälkeen, mutta se oli jo aikoja sitten purjehtinut tiehensä. Mutta kamalasta onnettomuudesta,, joka »Adventurea» oli kohdannut, alkuasukkaat eivät virkkaneet mitään.

Etelä-Jäämeri.

Cook laski nyt etelää kohti Hoornin leveyspiirille saakka ja sitten suoraan itää kohti Tulimaan länsirannalle. Matkalla ei nähty ensimmäistäkään maata, ja siten oli hävinnyt viimeinen toivokin, että Tyynessä meressä olisi 50:imen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilla maata. Kap Hoornin ohi päästyään Cook jatkoi samaa suuntaa itää kohti poikki Atlantinmeren eteläosankin ja löysi sieltä nuo- synkät, maajäätiköiden kattamat saaret, jotka siellä ovat etelänapamaailman hyisinä etuvartijoina, Etelä-Georgian ja Sandwich-saaret. Jos Cook olisi Kap Hoornin kohdalta ohjannut vähän kauemmaksi etelää kohti, niin hän olisi kuin olisikin vihdoin tavannut etsimänsä Antarktika-mantereen pohjoisimman niemen; mutta sen löytäminen jäi toisiin aikoihin.

Cook ei kuitenkaan pitänyt mahdottomana, ettei vielä kauempana etelässä olisi mannerta, ja päätteli ihmeellisten suoratahoisten jäävuorien lohjenneen suuresta maajäätiköstä. Mutta jos noiden ainaisten jäävuorien ja ajojäitten takana tosiaan oli maa, niin oli se muka tuomittu pysymään ainian tuntemattomana. Retkensä yleisvaikutuksen hän lausuu julki seuraavin sanoin: »Paksuja sumuja, lumimyrskyjä, ankaraa pakkasta ja kaikenlaisia muita vastuksia, jotka suinkin voivat tehdä purjehtimisen vaaralliseksi, kaikkea sitä täällä on, ja näiden vaarain kammottavuutta suuressa määrin lisää maan sanomattoman jylhä ulkomuoto. Se on maata, jonka luonto on ainiaksi tuominnut jäämään osattomaksi auringon lämmityksestä ja lepäämään ikuisen lumen ja jään alle haudattuna. Ne satamat, joita ehkä on tällä rannalla, ovat äärettömän vahvan jäätyneen lumikerroksen täyttämät, ja vaikka joku niistä olisikin siksi avoin, että se saattaisi houkutella purjehtijaa, niin olisi aina tarjona se vaara, että laiva jäisi sinne ikipäiviksi jääsalpain taa, taikka ehkä vasta jäävuoren sisään jäätyneenä pääsisi avovedelle.»

Kapmaan kohdalla »Resolutionin» kokka vihdoinkin käännettiin pohjoista kohti ja Cook kävi Pöytälahteen ankkuriin 21 p. maalisk. 1774. Siellä saatiin kuulla, että »Adventure» jo vuotta aikaisemmin oli palannut, menetettyään Uudessa Seelannissa kokonaisen venekunnan, jonka asukkaat olivat, salakavalasti kimppuun käyden, murhanneet ja syöneet.

»Adventuren» seikkailu.

»Adventure» oli »Resolutionista» kovassa myrskyssä erottuaan harhaillut niin kauan sinne tänne, ettei se enää joutunut Cookia tapaamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Se tapasi kuitenkin sanoman, jonka Cook oli sitä varten sinne jättänyt. Joulukuun 16 p. Furneaux lähetti ison veneensä rantaan etsimään syötäviä vihanneksia, mutta vene ei enää palannutkaan takaisin. Lähetettiin toinen vene etsimään kadonneita, ja tämä toi mukanaan kauhun sanoman. Venekunnan johtaja oli tarkkaan etsinyt rannan ja käynyt alkuasukkaitten majoissakin löytämättä ensin mitään jälkiä kadonneista, taikka saamatta heistä mitään tietoa maanasukkailta. Mutta vihdoin hän eräästä mutkasta keksi hyvin suuren kaksoisveneen, ja kun se tutkittiin, niin löydettiin siitä kadonneen veneen rautaosia, ynnä siinä olleitten merimiesten jalkineita. Ja maalta löydettiin parikymmentä peitettyä koppaa, joista toisissa oli paistettua lihaa ja eräänlaista sananjalkaa, jota maanasukkaat käyttivät leipänä. Lihaa epäiltiin ihmislihaksi ja lopulta löydettiin käsi, jossa oli erään merimiehen nimikirjaimet. Samalla huomattiin eräällä kukkulalla korkea savupatsas, ja kun sitä epäiltiin alkuasukkaitten sotamerkiksi, niin kiirehdittiin takaisin veneihin ja lähdettiin pois. Toisessa lahdessa tavattiin paljon ihmisiä veneineen, ja taempana metsässä oli vielä paljon enemmän. Nämä jotain huutelivat, mutta merimiehet eivät voineet ymmärtää, mitä se oli. Hyvällä syyllä epäillen näitä ihmisiä tuhotyön tekijöiksi merimiehet, sydän täynnään vihaa ja inhoa, ampuivat joukkoon yhteislaukauksia, niin kauan kuin ainoakaan oli kantomatkan päässä, ja pakottivat heidät peräytymään metsään. Kaksi hyvin kookasta miestä ei väistynyt, ennenkuin kaikki muut olivat paenneet. Vasta sitten hekin lähtivät, mutta toinen samassa sai luodin ja kaatui. Merimiehet nousivat nyt maalle ja löysivät pian yhä uusia tähteitä kadonneista tovereistaan. Löydettiin sekin paikka, jossa teurastus oli tapahtunut, ja siinä oli sekaisin tuhottuja päitä, keuhkoja ja sydämiä, ja vähän kauempana koirat tappelivat sisälmyksistä. Mutta samalla alkoi metsästä kuulua ääniä, jotka osoittivat alkuasukkaitten jälleen kokoontuvan, ja merimiesten täytyi kiireisesti paeta veneihinsä. Ennenkuin he rannasta lähtivät, he kuitenkin tuhosivat alkuasukkaitten veneet, etteivät nämä päässeet takaa ajamaan. Pimeän tultua soudettiin takaisin laivaan ja upotettiin sitten juhlallisesti kaksi kättä ja yksi pää, kaikki mitä oli saatu vainajista pelastetuksi' Miten hyökkäys oikeastaan oli tapahtunut, selvisi vasta myöhemmin.

»Adventure» tämän seikkailun jälkeen purjehti suoraa päätä Kap oornin ympäri Hyväntoivonniemelle ja palasi Englantiin paljoa ennen Cookia. »Resolution» kävi heinäk. 30 p. ankkuriin Spitheadin satamaan, oltuaan matkalla kolme vuotta.

Näin päättyi retki, joka on kaikkien aikain löytöretkistä tärkeimpiä. Ainoastaan yhden miehen Cook oli menettänyt sairauden kautta niinä kolmena vuotena, jotka oli matkalla oltu, ja tämä erinomainen huolenpito väestön terveydentilasta olikin päävaikuttimia matkan menestymiseen.

Cookin halpa syntyperä epäilemättä oli syynä siihen, etteivät hänen erinomaiset ansionsa saaneet likimainkaan niin suurta tunnustusta, kuin ne olisivat ansainneet. Hänet kuitenkin nyt ylennettiin täydeksi laivastokapteeniksi ja nimitettiin Greenwichin merimiessairaalan kuvernööriksi. Sitäpaitsi Royal Society, Englannin tiedeseura, valitsi hänet jäsenekseen ja antoi hänelle Copleyn kultamitalin.

Omai.

Furneaux oli tuonut mukanaan Englantiin tahitilaisen Omain, ensimmäisen polynesialaisen, mitä maanosaamme on saapunut. Kertomukset Tyynen meren paratiisista olivat jo herättäneet suurta huomiota ja virittäneet ihmisten mielikuvituksen, ja Omai senvuoksi oli päivän sankarina Lontoossa.

Korkeimpiinkin seurapiireihin hänet otettiin vastaan ja hän sai olla läsnä loistavissa juhlissa. Odottamattoman nopeaan hän oppi eurooppalaiset seurustelutavat, eikä hämmästynyt, vaikka hänet hovissakin esiteltiin. Eurooppalaiset huvitukset häntä erinomaisesti miellyttivät. Hän osoitti muutenkin hyvää älyä ja oppi esim. jotenkin hyvin shakkia pelaamaan. Mutta tietysti hän niin paljon uutta nähdessään kiintyi vain ulkonaisuuksiin. Paljon hän sai lahjoja ja vielä enemmän hän pyysi. Kaikkein palavimmin hän halusi posetiivia, sähkökonetta, teräspaitaa ja ritarivarustuksia. Kaksi vuotta Englannissa oleskeltuaan hän palasi Cookin kanssa v. 1776 kotimaahansa.

Cookin kolmas retki..

Cookin toinen retki oli selvittänyt, että vaikka etelänavan seuduilla olisikin ollut maata, niin ei se maa kuitenkaan kylmyytensä ja jäisyytensä vuoksi milloinkaan kelpaisi asuttavaksi, ja kun tämä tuli tiedoksi, niin halu jatkaa löytöjä sillä suunnalla laimeni. Mutta Cook ei silti saanut jäädä kauaksikaan aikaa joutilaaksi. Kaksi niin onnistunutta suuriarvoista retkeä kehoitti empimättä jatkamaan työtä. Tyynen meren pohjoisosissa oli vielä rantoja, jotka kaipasivat tarkempaa tutkimista, vaikka venäläiset olivatkin osapuilleen selvitelleet Koillis-Aasian maantieteelliset olot ja kulkeneet meren poikki Alaskaankin. Tyynen meren pohjoisosiin Englannin hallitus nyt päätti lähettää Cookin siinä toivossa, että hänen taitonsa ja tarmonsa kautta ehkä luoteisväyläkin vihdoin löydettäisiin. Hänelle varustettiin jälleen kaksi laivaa, »Resolution» ja »Diseovery» ja jälkimmäisen johto uskottiin kapteeni Clerkelle, joka oli ollut ennen sekä Byronin että Cookin mukana Tyynellä merellä. Luonnontutkimisen ynnä kansain tapain ja kielten muistiin kirjoittamisen sai toimekseen »Resolutionin» lääkäri Anderson. Retkikunnan keralla palasi kotimaahansa Omai, josta jälleen oli matkalla paljon apua tuntemattomiin saariin poikettaessa. Mukaan otettiin monenlaisia kotieläimiä Polynesian köyhän kotieläimistön kartuttamiseksi.

Cook purjehti Plymouthista 12 p. heinäk. 1776. Hän päätti jälleen valita Tahitin keskusasemakseen ja purjehti sinne Hyväntoivonniemen, Kerguelen saaren ja Uuden Seelannin kautta. Tällä kerralla viivyttiin joku aika Tasmaniassa ja tutustuttiin sen alkuasukkaihin, jotka olivat toista rotua kuin Australian ja kaikesta päättäen vielä alkuperäisempää.

Tasmanian alkuasukkaat.

He olivat keskuläntiä, hyvin tummia, tukka villainen kuin neekerin, mutta kasvot jotenkin miellyttävät. He eivät olleet milläänkään kirveistä, puukoista eivätkä ongenkoukuista, vaikka tahitilaiset paikalla olivat älynneet niitten arvon. Miehet olivat melkein alasti, naisilla oli kengurunvuota harteillaan, toinen lanteillaan. Vaimot, varsinkin vanhemmat, olivat tavattoman rumia. Englantilaiset retkeilivät saaren sisäosiinkin ja ampuivat eräästä lammesta paljon sorsia. Tämä seikka, että he laukauksella saattoivat pitkän matkan päästä saada runsaat saaliit, tämä se vasta tasmanialaisia hämmästytti, ja he paikalla vaativat itselleen osaa saaliista. Kotieläimet, joita oli Euroopasta mukaan otettu lahjoiksi Tyynen meren saarelaisille, vietiin maihin — ne mitä oli myrskyisen matkan jälkeen elossa — ja saaren oivallisilla laitumilla ne nopeaan virkistyivät. Lähemmin saarelaisiin tutustuttua heidät huomattiin sangen miellyttäväksi roduksi, lempeiksi ja samalla iloisiksi, mutta keskenään he siitä huolimatta kävivät alituisia sotia. Heidän asumuksensa, veneensä ja kaikki pyynti- ja työaseensa olivat kaikkein alkuperäisintä mallia, jonka vuoksi retkeläiset luulivat heitä paljoa huonompilahjaisiksi kuin he todella olivatkaan. Tämä omituinen vähälukuinen rotu, joka oli ehkä Australian vanhinta alkuväestöä, kuoli sitten: nopeaan sukupuuttoon. V. 1815 oli heitä jäljellä joku tuhatkunta ja viimeinen kuoli v. 1876.

Kansatieteelle tämä rotu kuitenkin on sangen tärkeä, ja senvuoksi on huolellisesti koottu kaikki tiedot, mitä heistä on jälkimaailmalle säilynyt. A.H. Keane heistä kirjoittaa: »Tasmanian alkuasukkaat olivat vielä alemmalla kehityskannalla kuin australialaiset. He elivät hajanaisina parvina, ilman perinnöllisiä päälliköitä ja ilman minkäänlaista yhteiskunnallista järjestystä. Heidän lukumääränsä ei liene ollut pariatuhatta suurempi. Ja tämäkin vähälukuinen kansa puhui monta murretta, joista ei tiedetä, olivatko ne edes samaa alkujuurta. Sibilanttien puutteen puolesta nämä kielet olivat samanlaisia kuin Australiankin, mutta rakenteeltaan vielä kömpelömpiä ja niin epätäydellisiä, ettei lauseen rakentamiseksi ollut edes varmaa sanajärjestystä, vaan ilmaistiin äänenpainolla ja eleillä semmoisia ajatusvivahduksia, joita varten meillä on moodit, taivutukset ja luvut. Abstraktiset puheenparret olivat harvinaisia. Heillä oli eri nimi jokaista eri kumipuuta varten ja muitakin puulajeja varten, mutta yleistä »puu» sanaa puuttui. Ei myöskään ollut senkaltaisia laatusanoja kuin »kova», »pehmeä», »lämmin», »kylmä», »pitkä», »pyöreä» »lyhyt» j.n.e. Jos tahdottiin kovuutta ilmaista, niin sanottiin »niinkuin kivi», jos pyöreyttä, »niinkuin kuu», j.n.e. Ja tavallisesti vielä jollain liikkeellä ilmaistiin, mitä sanalla tarkoitettiin.

»Vaikka he kuljettivat mukanaan kekäleitä, niin ei silti ole varmaa, osasivatko he tehdä tulta hankaamalla taikka muullakaan tavalla. Mutta he muistivat ajan, jolloin ei tulta ollut ensinkään, kunnes kaksi mustaa miestä oli sitä heitellyt ympärilleen niinkuin tähtiä korkealta mäeltä. Kansa oli säikähtänyt ja juossut pois, mutta palannut sitten takaisin ja tehnyt puista tulen, eikä sen koommin ollut kadonnut maasta tuli. Nuo mustat miehet ovat nyt pilvissä, mutta selkeinä öinä he näkyvät tähtinä. Ja he toivat tasmanialaisten esi-isille tulen.

»Tasmanialaisilla ei ollut juuri minkäänlaisia aseita, ei australialaisten bumerankia eikä heittokeppiä, ei kilpeä. Heillä ei ollut muuta kuin waddy-nuija ja kahta lajia hyvin huonotekoisia puukeihäitä, joitten kärki oli tulessa karkaistu. Kun niissä ei ollut kivi- eikä luukärkeä, niin ne oikeastaan olivat vielä huonompia aseita kuin vanhemman kivikauden aseet, joissa oli sangen tehokkaat piikiviterät.

»Tasmanian asukkaat söivät liskoja, käärmeitä, toukkia ja matoja, kun ei saatu opossumia, wombattia, kengurua, lintuja ja kaloja, he söivät juuria, siemeniä ja hedelmiä, mutta eivät ihmislihaa, eivät ainakaan tavallisissa oloissa, Samoin kuin bushmanit hekin söivät suunnattoman paljon, milloin saivat. Veneet olivat puun kuoresta ja sangen hatarat, ja niitten ohella käytettiin samanlaisia lauttoja kuin Torres-salmessa. Mutta vakinaisia asumuksia heillä ei ollut, tuulta vastaan rakennettiin oksista ja saloista kaarevia suojuksia. Missä sopi, he asustivat luolissa ja rotkoissa taikka maakuopissa ja kuruissa. Miehet kulkivat aivan alasti, naisilla oli vähän nahkoja pukiminaan. Koristamista varten ruumista maalailtiin punakeltaisella, hiilellä ja grafiitilla ja toisilla oli simpukankuorista koottu kaulakoriste.»

Cook ja myöhemmätkin purjehtijat huomasivat heidät hyvin ystävälliseksi ja hyvänluontoiseksi kansaksi, joka ei osoittanut minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Semmoiset julmat kidutukset ja typistykset, jotka ovat australialaisten kesken yleisiä, olivat Tasmanian alkuasukkaille tuntemattomia, mutta syynä siihen epäilemättä oli se seikka, etteivät he vielä olleet kohonneet alkuperäiseltä perhekannalta heimojärjestyksen kehittyneemmälle kannalle, jolloin yksityisellä on velvollisuuksia ei ainoastaan perhettä, vaan yhteiskuntaakin kohtaan, ja jolloin yleensä asukkaitten elämä käy paljoa rikkaammaksi ja monimutkaisemmaksi.

Kun valkoinen rotu alkoi vallata Tasmaniaa siihen pysyvästi asettuakseen, niin muuttui alkuasukkaitten mielenlaatu. Heidän täytyi ruveta taistelemaan olemassaolonsa puolesta uudisasukkaita vastaan, jotka kuuluivat eurooppalaisen yhteiskunnan raaimpiin luokkiin ja vainosivat mustia alkuasukkaita julmemmin kuin metsän eläimiä. Silloin tasmanialaisetkin karkenivat ja julmistuivat, eivätkä kammonneet mitään hirmutyötä itseään puolustaessaan. Mutta heidän taistelunsa oli alun pitäen toivotonta sekä pienen luvun että huonojen aseitten vuoksi.

Cook oli yhä vielä siinä käsityksessä, että Tasmania oli Australian eteläisin niemimaa. Salmi, joka sen mannermaasta erottaa, jäi myöhemmän purjehtijan löydettäväksi.

Uudessa Seelannissa.

Tasmaniasta tammikuun lopulla lähdettyään Cook ohjasi Uuteen Seelantiin, jonka ranta 16 p. helmikuuta tuli näkyviin, ja laski ankkuriin molempia saaria erottavaan salmeen. Alkuasukkaat eivät tahtoneet uskaltaa alussa ryhtyä englantilaisten kanssa minkäänlaisiin tekemisiin, he kun luultavasti pelkäsivät kostoa »Adventuren» miesten murhasta. Cook antoi kuitenkin pystyttää maalle teltat toimittaakseen tähtitieteellisiä mittauksia, ja alkuasukkaat, huomatessaan valkoisten rauhalliset aikeet, kävivät nyt rohkeammiksi ja rakensivat tuota pikaa majoja heidän leirinsä viereen. Toiset toivat saaren sisäosista kaupan kaloja ja vaimoja, mutta eivät kumpaisetkaan kelvanneet merimiehille, joitten tuoreessa muistissa oli »Adventuren» miesten surkea kohtalo tällä samalla rannalla. Eräs Kahura-niminen päällikkö oli väkivaltaisuutensa vuoksi alkuasukkaitten kesken vihattu, jonka vuoksi he yllyttivät valkoisia häntä vastaan ilmaisemalla, että hän juuri oli johtanut hyökkäystä surmattua venekuntaa vastaan. Samalla saatiin heidän kertomuksensa tapauksesta, ja se luultavasti oli oikea. Muuan venekunnan miehistä oli ostanut saarelaisilta kivikirveen, mutta ei ollutkaan antanut siitä hintaa, jonka vuoksi saarelainen otti häneltä väkisin leipää ja kalaa, joita tämä oli ruokaeräkseen saanut. Siitä syntyi tappelu, ja merimiehet ampuivat kaksi pyssynlaukausta, jotka kaatoivat kaksi saarelaista. Maorit silloin hyökkäsivät heidän kimppuunsa niin ylivoimaisina, etteivät nämä edes ehtineet kolmatta laukausta ampua, vaan kaikki saivat surmansa. Cook ei kuitenkaan tehnyt Kahuralle mitään, ehkä siitä syystä, että hänelle annettu esitys saattoi olla valheellinen, keskenäistä kostoa varten keksitty, ja koska hän tahtoi kaikin mokomin saada hyvän sovun aikaan. Maorit koettivat saada hänen apuaan naapurikyliä vastaan, mutta kaikki tämmöiset pyynnöt hän tietysti hylkäsi. Toisin olisivat portugalilaiset ja espanjalaiset menetelleet, kuten Magalhãesin esimerkki osoitti.

Omai pyysi saada ottaa Uudesta Seelannista jonkun miehen kanssaan kotimaahansa. Taweiharua-niminen 18-vuotias nuorukainen suostui lähtemään hänen kanssaan, ja eräs kymmenvuotias poika, Kokoa nimeltään, yhtyi hänen seuraansa. Vanhemmat eivät vastustaneet kummankaan matkaa, vaikka Cook sanoi, että he tuskin milloinkaan palaisivat. Kokoan isä päinvastoin mielihyvällä toi poikansa laivaan ja riisui häneltä kaikki vaatteet, sillä ne olivat hänelle arvokkaammat kuin poika, josta hän aivan välinpitämättömänä erosi. Matkaan lähdettäessä molemmat maori-nuorukaiset jonkun aikaa itkivät taivaanrannan alle painuvaa kotimaataan, mutta pian he tottuivat kohtaloonsa. Heiltä saatiin kaikenlaisia tietoja Uuden Seelannin oloista. Maorien sanottiin elävän ainaisessa pelossa, että heidät tapettaisiin ja syötäisiin, koska saarella vallitsi ainainen sotatila. Riidat, joita sattui yksityisten, kyläin tai kokonaisten heimojen kesken, kaikki asekäsin ratkaistiin. Ja kaadettu aina syötiin. Yleisen luulon mukaan joutuivat syödyt kuoleman jälkeen ikuiseen tuleen, jotavastoin semmoiset, jotka kuolivat luonnollisen kuoleman, taikka joitten ruumiit pelastettiin surmaajain käsistä, pääsivät jumalten asuntoihin. Siitä syystä jokaisella maorilla oli kahdenkertainen syy varoa, ettei hän joutunut vihollisensa hampaihin. Maorit valmistivat aseensa suurimmalla huolella ja harjoitelivat alituiseen niitten käytäntöä. Hyökkäykseen käydessään he aloittivat hurjan sotalaulun, pitäen tarkkaa tahtia, vaikka nuotti olikin miten sattui. Kuta enemmän he kiljuivat, sitä enemmän kiihtyi heidän kiukkunsa, ja tappelu oli sen mukaan säälimätön ja verinen. Ennenkuin vastustaja vielä oli ennättänyt henkeänsä heittää, hänet hakattiin kappaleiksi ja lihattiin syötäväksi.

Atiu.

Retkikunta saapui tämän jälkeen Herveyn eli Cookin saaristoon, jonka asukkaat puhuivat samaa kieltä kuin Tahitinkin, vaikka Hervey-saariston asukkaat sotaisen ulkomuotonsa vuoksi paljoa enemmän muistuttivat seelantilaisia. Atiu-saarella käytiin maissa ja kolme kuningasta toinen toisensa jälkeen kutsui valkoiset vieraat puheilleen. Viimeisen majan edustalla kaksikymmentä nuorta neitoa karkeloi vieraitten kunniaksi, säestäen liikkeitään pitkäveteisellä laululla. Omai oli kaiken aikaa tulkkina, niin että saarelaisten kanssa voitiin vapaasti keskustella. Englantilaiset, joiden tuoreessa muistossa Uuden Seelannin asukkaitten julmuus ja murhanhimo olivat, kiiruhtivat kuitenkin takaisin laivaan, vaikka heidän pelkonsa lienee ollut aiheeton. Kun Omai atiulaisilta kysyi, söivätkö he ihmislihaa, niin he sen jyrkästi kielsivät ilmeisin inhon elein. Englantilaiset tosin kesken pitoja kammolla katselivat, kuinka lähelle kaivettuun kuoppaan kivien päälle rakennettiin tuli, aivan samoin kuin Uudessa Seelannissa ihmisiä paistettaessa, mutta tulella paistettiinkin sika juhlaruoaksi. Kun englantilaiset eivät jaksaneet viipyä niin kauan, että olisivat aterian nauttineet, kantoivat saarelaiset sen heidän mukanaan veneeseen. Atiun miehet muutoin näyttivät urheilta ja naiset kauniilta, varsinkin päällikön nuori tytär, jonka sulous ja ujous kokonaan voitti valkoisten vieraitten suosion. Omai heille kertoi Englannin mahtavista kaupungeista, laivoista ja ampuma-aseista, mutta atiulaiset luulivat hänen laskettelevan valheita. Heille oli aivan käsittämätöntä, miten semmoisilla neuvoilla voitaisiin tappaa. Omai silloin kaatoi maahan ruutia, jota hänellä oli taskussaan, pani muutamia patruunoja ja sytytti kekäleellä. Pamaus ja savun pöllähdys herättivät läsnäolevissa niin suurta hämmästystä ja kauhua, etteivät he enää vähääkään epäilleet Omain juttuja. Omai tapasi Atiussa kolme tahitilaista, jotka tuuli oli ajanut merelle ja puolikuolleina kantanut tälle saarelle. Heidän tovereistaan oli seitsemäntoista kuollut nälkään. Haaksirikkoiset olivat niin tyytyväisiä Atiun asukkaitten ystävälliseen kohteluun, ettei ketään heistä haluttanut palata Tahitiin, vaikka Cook tarjosi vapaata matkaa. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka etäisetkin Tyynen meren saaret ovat voineet sattumain kautta saada asukkaansa. Polveten sitten pohjoista kohti Cook jonkun aikaa tutki v. 1774 löydettyä Palmerston-saaristoa ja sieltä erottuaan Tonga-ryhmää, löytäen useita saaria. Tongatabussa havaittiin helmik. 5 p. auringonpimennys. Tonga- eli Ystävyyssaarilla viivyttiin kaikkiaan kolmisen kuukautta ja oltiin kaiken aikaa mitä parhaissa väleissä alkuasukkaitten kanssa.

Tonga-saaristossa.

Cook toivoi sieltä saavansa runsaammin vettä ja ruokatavaroita. Jo uloimmilla pienillä saarilla laivain luo kokoontuikin veneitä, jotka toivat hedelmiä, juuria ja heiniä elukoille, sikoja ja kanoja teurastettaviksi. Anamuka-nimisen saaren sivuun laskettiin ankkuriin. Saaren päällikkö otti vieraat ystävällisesti vastaan ja hankki heille runsaasti kaikenlaisia ruokatavaroita. Hevoset ja muut kotieläimet vietiin laivoista maihin virkistymään, ja veres laidun nopeaan palauttikin niiden voimat. Eräs päälliköistä piti kansalle puheen, jossa hän kehoitti tuomaan vieraille kaikenlaisia maan tuotteita, ja puheella oli mitä paras vaikutus.

Toukokuun ensi viikolla saapui Anamukaan Tongatabusta, saariston suurimmasta maasta, Finau-niminen mies, joka esiteltiin Cookille koko saariston kuninkaana. Ja kun saarelaiset häntä kovin nöyrästi kumartelivat, niin Cook uskoi. Finau oli vieraille sangen suosiollinen, auttoi heitä kaikin tavoin ja sai muun muassa aikaan sen, että merimiehiltä varastettu kirves tuotiin takaisin. Anamukalaiset olivatkin ovelia varkaita ja jotkut päälliköistäkin puhalsivat esineitä, milloin vain sattui hyvä tilaisuus. Kun eivät raipat auttaneet, niin kapteeni Clerke keksi keinon ajelluttaa laivan parturilla varkaitten pää aivan paljaaksi, jotta he joutuivat maanmiestensä pilkan alaiseksi, ja tämä se tehosi paremminkin.

Toukokuun puolivälissä laivat purjehtivat pohjoista kohti Hapai-nimiseen saareen, jota Finau oli kehunut kaikin puolin rikkaaksi ja hyvin varustetuksi, ja hän lähti itse mukaan. Hapai oli siihen saakka kokonaan tuntematon ja Cook senkin vuoksi mielellään suostui poikkeukseen, vaikka hänen aikomuksensa olikin ollut lähteä Tongatabuun. Tuskin laivat olivat käyneet Hapain luona ankkuriin, kun alkuasukkaita kokoontui niihin tuoden kaikenlaisia ruokatavaroita kaupan. Cook lähti Omain ja Finaun kanssa maihin, jossa häntä varten jo oli rakennettu aivan rantaan erikoinen maja, ja siihen tulivat kaikki päälliköt häntä tervehtimään. Kysyttiin, kauanko hän aikoi saarella viipyä ja mikä oikeastaan oli matkan tarkoitus. Kun Cookin vastaukset tyydyttivät, niin piti taas muuan päälliköistä Finaun kuiskausten mukaan kansalle puheen, kehoittaen kaikkia, sekä nuoria että vanhoja, pitämään Cookia ystävänään, joka aikoi heidän luonaan viipyä muutamia päiviä. Hän kielsi heitä varastamasta vierailta heidän saarella viipyessään ja muutoinkaan millään tavalla heitä häiritsemästä, ja lopuksi hän kehoitti heitä tuomaan laivoille sikoja, kanoja, hedelmiä ja kaikenlaisia tavaroita, joista he saisivat hinnaksi semmoisia tavaroita, joita hän luetteli. Englantilaisille hän sitten hienosti huomautti, että heidän olisi paras antaa päälliköille joitakuita lahjoja, ja tätä kehoitusta he tietenkin mitä auliimmin noudattivat.

Hapain juhlat.

Kun Cook toisena päivänä meni maihin, niin kokoontui rannalle hyvin suuri ihmisjoukko. Sitten lähestyi satakunta saarelaista, kantaen jamsijuuria, leipäpuun hedelmiä, banaaneja ja sokeriruokoja, jotka he latoivat Cookin vasemmalle puolelle kahteen kasaan. Sitten tuli toinen joukko samanlaisia tavaroita kantaen ja nämä latoivat kasan hänen oikealle puolelleen. Vasemmanpuolisen kasan luo sidottiin kaksi sikaa ja kuusi kanaa, oikeanpuolisen kasan luo kuusi sikaa ja kaksi kilpikonnaa. Kun kaikki nämä runsaat ruokatavarat oli siten järjestetty, että ne tekivät näkyisimmän vaikutuksen, niin kantajat sekaantuivat muuhun rahvaaseen, joka seisoi ympärillä suuressa piirissä. Piiriin astui sitten joukko miehiä, joilla oli kädessään kookospalmun oksia, ja juhlallisessa jonossa ympäri kuljettuaan he kahteen osastoon jakautuen istuivat muitten katsojain joukkoon. Pian kohosi sitten aina mies kummaltakin puolelta, pari toisensa jälkeen, ja palmunlehtiä ikäänkuin miekkoja käytellen suorittivat keskenään yhtä monta kaksintaistelua kuin oli pareja. Kutakin kaksintaistelua kesti, kunnes jompikumpi tunnusti itsensä voitetuksi, taikka hänen aseensa oli katkennut. Voittaja aina vähäksi aikaa istuutui päällikön eteen, nousi sitten ylös ja lähti paikoilleen. Samalla vanhat miehet, jotka toimittivat palkintotuomarien virkaa, antoivat päätöksensä taistelun tuloksesta ja kansa ilohuudoilla tervehti voittajaa. Kaksintaisteluitten välihetkillä painittiin ja nyrkkeiltiin, ja englantilaiset melko lailla hämmästyivät, kun kaksi naistakin astui piiriin ja nyrkeillään mukiloivat toinen toistaan, ettei paremmasta väliä. He saivat osakseen samat suosionosoitukset kuin miehetkin. Kun kisat olivat päättyneet, niin päällikkö julkisesti selitti, että suuremmat kasat olivat lahja Cookille, pienemmät Omaille. Samalla hän vakuutti, että vaikka kasat siksi päiväksi siihenkin jätettäisiin, niin takasi hän, ettei niistä ainoatakaan kookospähkinää katoaisi, ja niin kävikin. Kun lahjat illalla vietiin laivoihin, niin oli niitä neljä veneellistä. Tämä lahja oli suurin, mitä Cook vielä oli saanut keltään Tyynen meren päälliköltä. Hän senvuoksi antoi Finaulle runsaat vastalahjat ja tapauksen kunniaksi toimitti merisotaväen paraadin, joka suuresti ihastutti saarelaisia. Finau puolestaan antoi 105 miehen karkeloida, ja omituisen karkelonsa he suorittivat niin oivalla täsmällisyydellä ja tottumuksella, että se englantilaisten mielestä monin verroin voitti heidän omat sotilaalliset liikkeensä. Karkeloa, joka muistutti vanhoja klassillisia tansseja, säesti kaksi rumpua ja karkeloivain itsensä esittämä soma soinnukas laulu. Saarelaiset nähtävästi olivat itse mielestään tämmöisissä harjoituksissa etevämmät valkoisia. Mutta illalla tuli jälleen valkoisten vuoro. Cook poltatti laivoissa suuren ilotulituksen, ja rakettien räiske ja aurinkojen paukkuminen huvittivat saarelaisia sanomattomasti. Mutta he eivät tahtoneet nytkään jäädä huonommiksi, vaan suorittivat uuden karkelon, joka oli sangen omituinen ja jota säestivät vielä omituisemmat soittimet. Nämä olivat paksuja bamburuokoja, metristä kahteen pitkiä, yläpää avoin, alapää nivelsolmun sulkema. Soittajat kaiken aikaa takoivat suljettua alapäätä maahan määrätyssä tahdissa ja saivat siten eripitkillä ruo'oillaan syntymään eri korkeita bassoääniä. Diskanttia piestiin maahan asetetuista halkaistuista bamburuo'oista, jotka synnyttivät kirkkaan kiljuvan äänen. Yhdeksän tyttöä esitti sangen omituisen näytelmän. Keveine balettipukuineen he istahtivat maahan päällikön majan eteen. Sitten astui piiristä mies, joka alkoi nyrkeillään takoa impiä selkään, vuoron perään kutakin. Mutta kun hän oli neljännen tytön luo päässyt, niin hän kävi niin hävyttömäksi, että piiristä astui toinen mies, joka antoi hänelle kalloon iskun moisen, että hän näköjään pyörtyneenä käpertyi maahan. Ja eräs toinen takoi sitten muita impiä selkään, kunnes kaikki olivat saaneet. Englantilaiset eivät olleet oikein selvillä siitä, oliko tämä kaikki näytelmää, vai oliko osa täyttä totta. Näin koputeltu balettiseura sitten tanssi.

Cook kävi sitten saaren sisäosassa ja näki, että se oli hyvin viljelty. Samana päivänä kävi hänen vieraanaan Latuliboula, jonka hän edellisellä matkallaan oli tullut tuntemaan Tongatabun päälliköksi, ja Cook huomasi nyt, että viekas Finau oli häntä pettänyt ja ettei hän ollutkaan saariston kuningas, kuten oli väittänyt. Tämä ei kuitenkaan estänyt hyvää suhdetta edelleenkin jatkumasta, ja Finau lupasi hankkia englantilaisille runsaat veneelliset ruokatavaroita Wawaonkin saarelta, jonne hän ei kuitenkaan tahtonut heitä seurakseen. Cookin odotellessa hänen paluutaan saapui laivalle vieraaksi hyvin lihava mies, Poulaho nimeltään, ja hänkin sanoi olevansa Tonga-saariston kuningas. Poulahokin, kolmas tämän arvoinen mies, johon oli tutustuttu, oli hyvin ystävällinen ja hyväntahtoinen, ja samat juhlat uudistuivat. Finau vihdoin monen päivän kuluttua palasi matkaltaan, mutta ilman minkäänlaisia varastoja; ne muka olivat veneineen päivineen ja miehineenkin joutuneet myrskyssä aaltojen saaliiksi. Muilta saatiin kuitenkin kuulla, että Finau lasketteli omiaan, arvatenkin siinä toivossa, että englantilaiset tyhjästä maksaisivat hänelle hyvän vahingonkorvauksen. Poulaholta kuultiin, ettei hän ollut kuningaskaan. Poulahon läsnäollessa Finau ei edes uskaltanut syödä eikä juoda, niin alhainen hänen yhteiskunnallinen asemansa todellisuudessa oli.

Tongatabussa.

Hän seurasi kuitenkin Cookin mukana Tongatabuun, kun retkeilijät kesäkuun toisella viikolla lähtivät matkaan. 15 maanasukasten kaksineuvoista purjevenettä seurasi mukaan matkalle, ja ne purjehtivat niin hyvin, että jättivät suuret laivat jälkeensä. Kuningas Poulaho oli jo edeltäkäsin sinne lähtenyt ja oli nyt rannalla Cookia vastaanottamassa. Vieraita varten oli rakennettu metsään sievä maja, ja Cook päätti viipyä saarella jonkun ajan. Eläimet tuotiin maihin, teltat pystytettiin, osasto merisotamiehiä upseereineen komennettiin maihin vartijoiksi. Vähän matkan päähän rakennettiin observatorio. Joka puolelta alkoi sitten saapua saarelaisia, jotka toivat tuotteitaan kaupan, ja aseman ympärille syntyi oikeat markkinat. Laivoissa oli niin paljon kävijöitä, että kannella tuskin pääsi kääntymään. Cook kutsui päälliköt pitoihin laivaan, mutta eurooppalaiset ruoat eivät heille maittaneet likimainkaan niin hyvin kuin viinit. Näistä he ilostuivat samoin kuin eurooppalaisetkin. Ystävyyssaarten asukkaat muutoin pitivät liiaksikin juovuttavista juomista, omasta iljettävällä tavalla valmistetusta kavastaankin, vaikka se maistui niin pahalta, että hekin sitä nauttiessaan irvistivät.

Monta päivää kestäneitten juhlain jälkeen Cook kävi saaren sisäosissa ja näki siellä muun muassa naisten valmistavan kankaita paperimulperipuun kuoresta. Valmistustapa oli hyvin vaivalloista, ja siitäpä syystä näitä kankaita saattoivatkin pitää vain rikkaat. Sitten Mariwagi-niminen päällikkö piti valkoisille vieraille suuret pidot, joissa heille lahjoitettiin kaksi suurta kasaa jamsijuuria. Esitettiin useita karkelolta, joita sanottiin »maiksi». Ensimmäisen suoritti neljä riviä miehiä, kussakin rivissä 24 karkeloijaa, ja säestystä hoiti 70 miestä maassa kyykkysillään laulaen. Kullakin karkeloivalla oli kummassakin kädessään melan näköinen, metriä pitkä ohut sauva. Sauvoilla tehtiin monenlaisia liikkeitä, joita ruumista kääntelemällä ja vääntelemällä säestettiin. Ruumiinliikkeet vähitellen kävivät yhä nopeammiksi ja nopeammiksi, mutta pysyivät kuitenkin säännöllisinä ja kauniina. Laulu oli sointuvaa ja miellyttävää. Tätä karkeloa seurasivat toiset, eivätkä valkoiset muuta voineet kuin ihailla tanssijäin tottumusta ja useita siroja liikkeitä.

Ennen lähtöään Cook jätti saarelle suuren osan tuomistaan kotieläimistä, jaellen niitä lahjoiksi etevimmille päälliköille. Kuningas Poulaho sai nuoren sonnin ja lehmän, eräs toinen päällikkö pässin ja kaksi lammasta, Finau oriin ja tamman. Omai sitten selitti, kuinka niitä oli hoidettava, ja kielsi niitä tappamasta, ennenkuin ne olivat lisääntyneet suureksi laumaksi. Samalla asukkaille huomautettiin, kuinka arvokkaita nämä eläimet olivat, niitä kun ei ollut missään muualla monen kuukauden merimatkaa lähempänä.

Varkaudet kuitenkin edelleenkin häiritsivät näiden aikain hauskuutta, suureksi osaksi valkoisten huolimattomuuden vuoksi. Pari meriupseeria esim. kävi saaren sisäosissa ja palasi sieltä aivan tyhjinä miehinä. Cook otti takavarikkoon muutamia veneitä ja siten sai osan tavaroista pois. Ennen lähtöä Poulaho vielä kävi laivassa vierailulla ja aterioitsi Cookin kanssa. Hän sai nyt lahjaksi tinalautasen, joka oli hänen huomiotaan herättänyt, ja lupasi aina saarelta pois lähtiessään jättää lautasen sijaisekseen, jota oli palveltava hänen poissa ollessaan samoin kuin häntä itseään. Siihen saakka oli samaa virkaa toimittanut se puukuppi, jossa hänen oli tapana käsiään pestä. Mainitulla kupilla muuten oli sekin ominaisuus, että se ilmiantoi varkaita. Oli nimittäin vallalla semmoinen taikausko, että jos varas siihen koski, niin hän siitä kuoli. Kun siis jotain oli kadonnut, niin koottiin kansa suureen piiriin, ja jokaisen tuli kuppia koskettaa, kun sitä kuljetettiin rintaman ohi. Jos joku, kuolemaa peläten, ei koskenut, niin tiedettiin paikalla, että hän oli varas.

Tongatabusta lähdettyään Cook poikkesi Euaan, istutti sinne viljelyskasveja ja söi jo jonkun aterian niitä kasveja, joita hän edellisellä matkallaan oli istuttanut. Kolmisen kuukautta Tonga-saaristossa vietettyään hän vihdoin purjehti pois. Lukuunottamatta varkauksia olivat suhteet maanasukkaihin olleet mitä parhaat, ja Cookilla oli mielestään täysi syy antaa näille saarille Ystävyyden saarien nimen. Hän olisi ehkä mieltään muuttanut, jos olisi saanut tietää, että Finaun ja päälliköitten oli ollut aikomus surmata vieraat Hapaissa vietetyn juhlan aikana ja vallata laivat. Onneksi salaliitto syystä tai toisesta jäi toteuttamatta. Myöhemmillä purjehtijoilla oli näillä saarilla kylläkin ikäviä seikkailuja, mutta mahdollista on, etteivät he ylläpitäneet väessään yhtä ankaraa kuria kuin Cook eivätkä alkuasukkaita kohdelleet yhtä oikeudenmukaisesti. Vaikka Tonga-saarien asukkaat näyttivätkin rauhallisilta ja hyväntahtoisilta, niin eivät he kuitenkaan olleet sotaista kuntoa vailla. Heihin oli sekaantunut joku määrä fidshiläistä verta, ja siitä heidän suurempi tarmonsa. Aluksillaan he retkeilivät merta sangen kauas joka puolelle ja kuningas Poulaho väitti, että Samoa-saaretkin kuuluivat hänen valtansa alle. Samoin hän hallitsi osaa Fidshi-saaristosta. — Saaristonsa synnystä tongalaisilla oli seuraava taru: Kun Tongaloa jumala kerran oli onkimassa meren rannalla, niin hänen onkensa tarttui pohjaan kiinni. Jumala vetämään ja vetämään, ja kun hän kovasti veti, niin kohosi kallio vedenpintaan, ja siitä syntyivät Tonga-saaret. Pahaksi onneksi ongensiima katkesi, muutoin saaret olisivat tulleet paljoa suuremmiksi. Cook kokosi paljon tietoja heidän tavoistaan ja uskonnollisista käsityksistään, julkaisten ne matkakertomuksessaan.

Tahitissa.

Heinäkuun puolivälissä Ystävyyssaarilta lähdettyään Cook elokuun puolivälissä saapui Tahitiin. Paljon kansaa kokoontui paikalla laivain luo ja Omai näki tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka kuitenkin olivat jälleennäkemisestä hyvin välinpitämättömiä. Mutta kun hän vei vävynsä kajuuttaansa ja näytti muutamia punaisia sulkia, jotka siihen saakka olivat olleet kaikista tavaroista suurimmassa arvossa Tahitissa, niin muuttui paikalla suhde. Omai kohosi saarelaisten silmissä suunnattomasti, ja kun kuultiin, että laivassa oli enemmänkin punaisia sulkia, niin alkoi saapua paljon veneitä ja kosolti kaikenlaisia maan tuotteita kaupan. Päällikötkin alentautuivat nyt niin paljon, että vaihtoivat Omain kanssa nimeä, ja tämä siitä joutui semmoiseen ilohumalaan, että alkoi täysin käsin jaella omaisuuttaan. Alussa saattoi parilla punaisella höyhenellä ostaa kokonaisen sian, mutta kun niitä laskettiin liikkeeseen hyvin kosolti, niin niitten arvo illalla oli alentunut viidennekseksi entisestään. Seuraavana päivänä saapui Omain sisar laivaan, ja veljen ja sisaren kohtaus oli sanomattoman hellä.

Cook oli tänne saakka kuljettanut melkoisen määrän kotieläimiä, ja ne nyt vietiin maihin ja suurin osa lahjoitettiin Otu kuninkaalle. Hän sai hevosia, nautakarjaa, lampaita, vuohia, hanhia, sorsia ja kalkkunoita ja antoi vastalahjaksi valtavan kasan saaren tuotteita, niin paljon, että molempien laivain miehistöllä oli niissä viikoksi syömistä. Sitäpaitsi hänelle annettiin puku hienointa palttinaa, kultakirja-hattu, työaseita ja paljon punaisia sulkia. Cook niinikään aitautti kappaleen maata, muokkautti sen ja istutti siihen kaikenlaisia kasveja. Siihen pelastettiin muun muassa viiniköynnös, jonka kaksi espanjalaista laivaa oli saarelle istuttanut siellä pari vuotta aikaisemmin käytyään, mutta jonka asukkaat olivat melkein kokonaan hävittäneet, he kun olivat syöneet rypäleitä, ennenkuin ne vielä olivat kypsyneet, ja huomanneet ne happamiksi ja muka myrkyllisiksi. Omai löysi ja pelasti tämän köynnöksen ja oli kovin mielissään ajatellessaan, että hän nyt saattaisi valmistaa viiniä.

Eräänä päivänä Tahitiin saatiin tieto, että Eimeo-saari, jota vastaan Cookin edellisellä matkalla näkemä suuri sotalaivasto oli lähtenyt, taas oli tehnyt kapinan, ja Otun täytyi lähteä sitä vastaan uudelle sotaretkelle. Oikeastaan ei edellisestäkään sotaretkestä ollut mitään tuloksia, koska Eimeon asukkaat - olivat tehneet urhoollista vastarintaa, mutta nyt aiottiin kuitenkin koettaa uusi kerta. Sitä varten uhrattiin Eatua jumalalle ihminen, joka pappien valinnan mukaan nuijalla takaa tapettiin ja sitten vietiin uhripaikalle. Cookia pyydettiin tulemaan sotaretkelle asevoimansa kanssa, mutta hän ei nytkään lähtenyt. Sensijaan hän, Otun luvan saatuaan, lähti uhripaikalle uhrimenoja katsomaan.

Tahitilainen morai.

Moraissa olivat papit koolla, ja menot alkoivat paikalla Otun ja hänen vieraittensa saavuttua. Papit rukoilivat moraissa pitkät ajat, menivät sitten meren rannalle, rukoilivat siellä uudelleen, asettivat uhrin ruumiin rannalle, repivät hänen päästään hiuksia, kaivoivat kuopastaan toisen silmän, joka tuotiin Otulle suureen lehteen kiedottuna. Otu lähetti sen papeille takaisin. Kun tämän menon aikana jäälintu istahti läheiseen puuhun, niin Otu kuiskasi Cookille, että se oli Eatua. Hän näytti pitävän sitä hyvänä enteenä. Uhri sitten kannettiin lähemmäksi moraita ja taas rukoiltiin ja manailtiin sekä revittiin sen päästä hiuksia. Sitten uhri kannettiin morain näkyvimpään paikkaan ja sen viereen laskettiin punaisia sulkia, kankaita ja rumpuja. Papit rukoilivat uudelleen, jonka jälkeen kaivettiin kuoppa, pantiin uhri siihen ja peitettiin mullalla ja kivillä. Sytytettiin tuli, kuristettiin koira ja valmistettiin uhriateria, papit rukoilivat ja kaksi miestä pitkin väliajoin paukutti rumpuja. Kun papit olivat rukouksensa päättäneet, niin koiran ruumis nakattiin paria metriä korkealle telineelle, jolla oli muitakin koirain ja sikain mätäneviä haaskoja. Lopuksi papit apulaisineen päästivät suuren huudon, ja siihen meno päättyi. Cook käski Omain lausua julki hänen inhonsa uhreja kohtaan, sillä murhattu mies oli aivan viaton eikä tiennyt mitään pahaa tehneensä, kun hänen kallonsa nuijalla murskattiin.

Näytelläkseen tuomainsa kotieläinten arvoa ja merkitystä molemmat kapteenit, Cook ja Clerke, joka päivä kävivät molemmilla hevosillaan ratsastamassa, ja sitä saarelaiset suuresti ihmettelivät ja pitivät sen jälkeen hevosta arvokkaimpana kaikista tuoduista uusista eläimistä.

Cook aikoi nyt matkustaa Huahineen ja matkan piti käydä Eimeon ohi. Otu kuningas pyysi päästä hänen kanssansa Eimeoon saakka, jonne hänen sotalaivastonsa oli edeltäpäin lähtenyt, mutta ennenkuin ennätettiin ankkuria nostaa, saatiinkin sanoma, että eimeolaiset olivat tehneet hänen päällikkönsä kanssa rauhan ja alistuneet, ja tämä sanoma otettiin suurella ilolla vastaan. Syyskuun viimeisinä päivinä Tahitin ylimykset tulivat Cookin luo jäähyväisille ja lahjoittivat hänelle niin paljon sikoja, ettei kaikkia edes voitu mukaan ottaa, koska ei ollut suoloja, jotta olisi voitu liha säilyttää. Sydämellisten jäähyväisten jälkeen »Resolution» ja »Diseovery» nostivat ankkurin ja lähtivät matkaan. Matkalla poikettiin Eimeossa, jonka päällikkö oli keksinyt jonkunlaisen turbaanin muotoisen päähineen, koska hän oli kaljupää ja kaljupäisyyttä pidettiin varkaan merkkinä sen jälkeen, kun Cook oli antanut Tahitissa ajella varkailta hiukset. Samasta syystä Eimeossa luultiin varkaiksi niitä arvoisia retkikunnan jäseniäkin, joilla oli päälaella hiukseton paikka.

Omai.

Huahineen jätettiin Omai, koska hän oli ilmoittanut mieluimmin sille saarelle asettuvansa. Hänelle ostettiin saaren päälliköltä melkoinen maakappale, laivan puusepät rakensivat hänelle siihen talon, muokattiin puutarha ja siihen kylvettiin kaikenlaisia eurooppalaisia kasveja. Sitäpaitsi Omai sai kaksi hevosta, vuohia, kanoja, panssaripaidan, täydellisen asekokoelman, ruutia ja luoteja, posetiivin, sähkökoneen, ilotulitusneuvoja, maanviljelyskoneita ja talouskapineita, sanalla sanoen melkoisen varaston kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä, joitten olisi luullut hänelle hankkivan melkoisen vaikutusvallan. Cook sitäpaitsi juhlallisesti vakuutti, että Omai oli hänen ystävänsä, ja lupasi takaisin palatessaan ankarasti kurittaa kaikkia, jotka olivat hänelle vääryyttä tehneet. Molemmat maorit, jotka Uudesta Seelannista olivat Omain mukaan lähteneet, menivät nyt niinikään maihin ja liittyivät hänen huonekuntaansa. Nuorempi oli kuitenkin niin kiintynyt valkoisiin, että hänet oli väkipakolla maihin vietävä. Omai erosi itkien Cookista. Mutta hänen luonteensa oli oikullinen ja pintapuolinen, ja itsekseen jouduttuaan hän alkoi piankin väärinkäyttää suurta omaisuuttaan. Vaikka hän oli aivan alhaista sukua, niin antoi saaren päällikkö hänelle tyttärensä avioksi, ja siitä Omain ylpeys paisui. Hän kävi tirannimaiseksi, kulki aina asestettuna ja käytti maanmiehiänsä maalina ampumataitoaan harjoitellessaan. Huahinessa häntä senvuoksi piankin alettiin vihata.

Ulieteaankin Cook poikkesi ja siellä karkasi eräs ylhäissukuinen kadetti merimiehen kanssa ja asukkaat kätkivät heidät niin, ettei Cook mitenkään tahtonut heitä takaisin saada. Lopulta hän vangitsi päällikön perheineen, ja tämä pakotuskeino vihdoinkin tehosi ja karkulaiset tuotiin takaisin.

Viivyttyään kuukauden päivät Ulieteassa ja lyhyehkön ajan Boraborassa Cook marrask. 2 p. 1777 lähti saaristosta tutkimaan Tyynen meren pohjoispuoliskoa ja Jäämeren reittiä. Joulukuun 22 p. kuljettiin päiväntasaajan poikki (156° 45' länt. pit.) ja kaksi päivää myöhemmin nähtiin keskellä valtamerta matala atolli, jossa kasvoi kookospalmuja moniaita ryhmiä. Siellä havaittiin eräs auringonpimennys ja tammik. 2 p. jatkettiin matkaa. Atolli sai Joulusaaren (Christmas Island) nimen, koska retkikunta oli viettänyt siellä joulua.

Hawaiji-saaristo.

Tammikuun keskivaiheilla v. 1778 kohosi taivaanrannalle useita saaria, ja pian oltiin selvillä siitä, että oli tavattu tuntematon, vieläpä suurikin saaristo, kuten piankin ilmeni. Maalta souti taivain luo veneitä, ja ilokseen retkeläiset huomasivat, että nämä ihmiset puhuivat samaa kieltä kuin tahitilaiset ja muutoin kaikin puolin olivat heidän kaltaisiaan, yhtä ystävällisiä ja kauniita kasvultaan. Toisilla oli kerrassaan eurooppalaiset kasvonpiirteet. Heillä ei veneissään ollut minkäänlaisia aseita, paitsi pieniä kiviä, mutta nekin he heittivät mereen huomatessaan, ettei niitä tarvittu. Saarelaiset osoittivat niin peittelemätöntä kummastusta kaikesta, mitä he näkivät, että hyvin huomattiin heidän ensi kerran näkevän valkoisten laivoja. Lasihelmet, peilit ja muu semmoinen rihkama heille ei kelvannut, mutta kaikenlaisia rautatavaroita, varsinkin kirveitä, he himoitsivat sitä enemmän ja koettivat varastaa milloin vain vähänkin sopi. Kun Cook soudatti itsensä maihin, niin oli rannalle kokoontunut sadoittain ihmisiä, ja hänen maalle astuessaan kaikki lankesivat kasvoilleen kunnioitustaan osoittaakseen. Siinä he olivat, kunnes hän kädenliikkeellä kehoitti heitä nousemaan ylös. Cookille kannettiin lahjaksi pieniä sikoja ja banaaneja, jotka annettiin samoilla menoilla kuin muillakin Tyynen meren saarilla, ja hänen vastalahjansa otettiin vastaan suurella ilolla. Hänelle osoitettiin hyvä vesipaikka, josta astiat voitiin täyttää, ja merimiehiä mitä auliimmin autettiin veden otossa. Kylissä tavattiin aivan samanlaisia moraita kuin Tahitissa ja Tonga-saarilla, ja niitten eri osillakin oli samat nimet. Nämä ihmiset olivat keskuläntiä, tanakoita, ihoväri vaaleanruskea. Naiset olivat melkein yhtä kookkaita kuin miehet, eivätkä erikoisen kauniita. Kaikki olivat erinomaisia uimareita, ja heidän mielihuvejaan oli soutaa pienillä veneillään valtaviin hyökylaineihin, jotka ne täyttivät, ja antaa aallon kantaa itsensä kumotun veneen kera lähelle rantaa, jossa he käänsivät veneensä oikein päin ja tyhjensivät sen vedestä, aloittaakseen jälleen saman leikin. Kun soudettiin hyökyjen läpi maihin, niin usein äidit, joilla oli mukanaan sylilapset, hyppäsivät hyökylaineihin ja uivat niitten läpi maihin lapsineen päivineen. Kansa oli iloista, hyväntahtoista ja rauhallista ja eli keskenään hyvässä sovussa. Perhe-elämä varsinkin oli tunteellista, miehet ottivat niin sydämellisesti osaa vaimonsa ja lapsiensa iloihin ja suruihin, että semmoista harvoin tapaa luonnonkannalla elävien kansojen kesken. He osasivat valmistaa ja toivat kaupan sangen kauniita sulkavaippoja ja sulkalakkeja, jotka suuresti muistuttivat helleenien kypäreitä. Kankaansa he valmistivat paperimulperipuun kuoresta ja osasivat mestarillisesti värjätä niitä. Yleensä he olivat erinomaisen käteviä kaikenlaisten tarve-esineitten valmistamisessa. Mutta lempeydestään huolimatta he kyllä toisinaan söivät ihmislihaakin, etupäässä tappelussa kaatuneita vihollisiaan. Kotieläimiä heillä oli paljon, sikoja ja koiria, ja koiriakin syötiin. Kalastamaan he olivat sangen taitavia.

Saari, jonka Cook ensiksi näki, oli Atui nimeltään, nykyinen Kauai. Sieltä hän purjehti Nihau-saarelle, jossa tavattiin samanlaista väestöä ja vastaavat olot, mutta Cook ei sitten joutanut tätä saaristoa sen tarkemmin tutkimaan, vaan kääntyi koillista kohti ja näki vain etäältä Oahun, jossa saariston pääkaupunki nykyisin on. Hän antoi löytämälleen saaristolle lordi Sandwichin nimen, mutta myöhemmin on alkuasukasten nimitys Hawaiji tullut yleisemmin käytäntöön. Cookilla vielä oli antaa Nihaun asukkaille kaksi vuohta ja pukki sekä sikaparikunta, joita hän kehoitti hyvin hoitamaan, kunnes ne lisääntyisivät suureksi karjaksi. Ostettuaan laivaan sangen runsaat varastot hän sitten käänsi keulan kohti kylmempiä vesiä.

Espanjalaiset Californian rannalla.

Maaliskuun 7 p. retkikunta saapui Pohjois-Amerikan länsirannalle, joka Californiasta pohjoista kohti oli hyvin vähän tunnettu. Enemmän kuin puolentoistasataa vuotta oli saanut kuluneeksi v:sta 1603, jolloin Vizcaino-niminen espanjalainen purjehtija oli väittänyt löytäneensä 27:nneltä leveyspiiriltä oivan sataman ja nimittäneensä sen Montereyksi. Vasta v. 1768 espanjalaiset olivat lähteneet löytöjään jatkamaan ja lähinnä seuraavina vuosina Don Gaspar de Portola oli maitse kulkenut aina Kultaiselle portille, San Franciscon kuululle satamalahdelle saakka. V. 1775 oli nykyisen San Franciscon paikalle perustettu lähetysasema ja hallintokeskusta, vieläpä oli Juan Perez tutkinut rannikkoa pohjoista kohti aina 55:nnelle leveysasteelle saakka ja paluumatkalla löytänyt Nootka-salmen ja nimittänyt erään korkean lumipeitteisen vuorenkukkulan Santa Rosaliaksi — se on nykyinen Mount Olympus. Joku toinenkin espanjalainen purjehtija oli käynyt vähän myöhemmin samalla rannikolla, mutta hänkään ei ollut laatinut siitä tarkkaa karttaa. James Cookilla oli siis suuri työ tehtävänään jatkaessaan espanjalaisten kartoitusta siihen, josta venäläisten kartoitus alkoi.

Cook Pohjois-Amerikan länsirannalla.

Hän tapasi Pohjois-Amerikan rannan nykyisessä Oregonissa, Columbian suistamon eteläpuolella. Maa oli kukkulaista, vaihtelevaa luonnoltaan ja metsäistä.

Purjehdittuaan tämän korkean rannikon sivua pohjoista kohti hän saapui Nootka-salmeen Vancouver-saaren ulkorannalle. Paikalla tuli laivan luo alkuasukkaita, sangen tummaihoista kansaa, ja alkoi vilkas vaihtokauppa. He toivat etupäässä kaikenlaisia nahkoja ja alussa ihmisenkallojakin ja tulella kuivattuja ihmisenkäsiä, aseitaan, pyyntineuvojaan, puisia naamareita, villaryijyjä ynnä kupari- ja rautakoristeita. Metalliesineistä päätettiin, että nämä intiaanit joko tekivät kauppaa mannermaan kanssa, jonne oli alkanut saapua valkoisia purjehtijoita, taikka että eurooppalaisia jo oli käynyt heidän salmessaan. He eivät paljoa vierastelleet, vaan saapuivat laivaan vapaasti, mutta pian huomattiin, että he olivat vielä pahempia varkaita kuin polynesialaiset ja terävillä veitsillään leikkasivat irti mihin suinkin käsiksi pääsivät. Ja hyvin he koettivat kaupoissakin puoliaan pitää, vaatien lopulta maksua puustakin ja ruohosta, mitä rannalta laivaan otettiin. Laivain korjausta varten ja huonon sään takia Cook viipyi jotenkin kauan tässä salmessa. Hän kävi intiaanien kylässäkin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan, ja kulki sitten niin kauas sisäosiin, että huomasi maan saareksi. Rinteillä kasvoi vankkaa, vanhaa havumetsää. Nämä ihmiset olivat jotenkin käteviä, valmistivat siroja vaatteita ja olisivat tehneet kylläkin hyvän vaikutuksen, elleivät he olisi olleet niin likaisia. Naamarien käyttö oli suuressa suosiossa ja nenässä ja korvissa pidettiin kaikenlaisia helyjä.

Kun mastot oli korjattu rannikon erinomaisilla puuaineilla, niin Cook jälleen lähti merelle, mutta ei rajun sään vuoksi alussa yrittänytkään seurata rantaa, vaan pysytteli kauempana ulapalla. Seuraava maa, joka nähtiin, oli Sitka-saari, sen jälkeen lähellä Cross-salmea oleva Mount Fairweather ja viikkoa myöhemmin Mount St. Elias. Nimitellen saaria ja lahtia Cook sitten purjehti rannikkoa seuraillen länttä kohti, kunnes saapui Kenain niemimaan itäpuolelle Prinssi Wilhelmin salmeen, jonka hän tutki, etsien siitä väylää Jäämereen.

Tämän rannikon asukkaat olivat jotenkin samanlaisia kuin Nootka-salmen, mutta kävivät vielä vahvemmissa turkispuvuissa, jotka olivat enimmäkseen valmistetut kaikkein arvokkaimman turkiseläimen, merisaukon nahkasta. Heidän tapansa oli leikata ylähuuleen suun suuntaisesti niin suuri halkeama, että siitä saattoi pistää kielensä ulos, ja näytti siltä, kuin olisi heillä ollut kaksi suuta. Seudun pohjoisuutta muutoin todisti sekin seikka, että täällä jo oli jääkarhuja. Mutta huolimatta rannan syrjäisyydestä oli näillä ihmisillä sekä rautaa että kuparia, jotka metallit he varmaan olivat saaneet välikäsien kautta, sillä ei ole luultavaa, että ennen Cookia kukaan purjehtija oli tällä rannalla käynyt. On mahdollista, että tavarat olivat tulleet maan poikki Hudson-lahden rannoilta.

Kun lahti päättyikin umpimutkaan, niin Cook purjehti edelleen ja löysi niemimaan länsipuolelta vielä paljon syvemmän vuonon, joka on hänestä saanut nimensä, ja tutki tarkoin senkin, löytämättä kuitenkaan siitäkään toivottuun suuntaan vievää väylää. Merelle palaten hän sitten seuraili rannikkoa ja purjehti Alaskan niemimaan ympäri, nähden usein korkeita, jylhiä kukkuloita, joista toiset olivat tulivuoria, ja alkoi samalla tavalla seurata Beringin meren itärantaa.

Alaskan rannoilla.

Täältä tavattiin alkuasukkaita, jotka kajakkeineen ja vaatteineen olivat eskimoitten näköisiä. Sumujen ja sateitten vuoksi purjehdus oli hyvin vaikeaa ja vaarallista. Ja kun oli jokaiseen vähänkin suurempaan lahteen poikettava etsimään, aukenisiko siitä salmea itää kohti, niin oli matka hyvin hidastakin. Pitkin matkaa huomattiin merkkejä siitä, että venäläiset olivat jo ennen käyneet tällä rannikolla. Täällä oli vielä runsaammin merisaukkoja (Latax), jonka kallisarvoinen nahka myöhemmin houkutteli näille ilottomille rannoille pyydystäjiä. Cook saapui vihdoin Beringin salmeen ja nimitti Amerikan läntisimmän nokan Walesin prinssin nokaksi. Vaikka venäläiset' retkeilijät olivat löytäneet salmen jo monta vuotta aikaisemmin, niin olivat heidän työnsä tulokset niin vähän tunnetut Länsi-Euroopassa, että seutu oli karttoihin aivan väärin piirretty. Pohjois-Amerikan läntisin niemi tavallisesti kuvattiin paljoa idemmäksi kuin se todenteolla onkaan.

Jäämeri.

Beringin salmen poikki purjehtien Aasian puolelle Cook siellä tutustui tshuktsheihin ja palasi sitten taas Amerikan puolelle pohjoista kohti tunkeutuessaan. Pian alkoivat kaikki merkit osoittaa, että Jäämeri oli lähellä. Pohjoisella taivaanrannalla nähtiin »jäävaloa», jonka Cook Etelä-Jäämerellä saamistaan kokemuksista tiesi ilmaisevan suuria jääkenttiä, ja pian tultiinkin jäitten keskelle, joita lopulta oli niin paljon, ettei voitu kauemmaksi kulkea. Cook lähestyi Amerikan rantaa ja nimitti näkemänsä pohjoisimman niemen Jäänokaksi. Ranta olisi siitä kääntynyt itää kohti, se siis selvästi näytti olevan mannermaan pohjoisreuna, mutta jäitä oli niin paljon edessäpäin, ettei ollut ajattelemistakaan jatkaa matkaa siihen suuntaan, etenkään kun molemmat laivat olivat varustautumattomat talven viettoon napamaissa. Kun alkoi olla lihasta puute, niin ammuttiin mursuja, joitten liha tuoreena maistui jokseenkin hyvältä. Niitä makaili päällekkäin kuin sikoja jäällä sadoittain yksissä parvissa ja karjuen aivan kamalasti ikäänkuin toisiaan huvittaakseen. Yöllä ja myrskyssä voitiin tästä karjumisesta huomata jään läheisyys. Mutta ei koskaan tavattu parvea, jolla ei olisi ollut vartijaa toisten nukkuessa, ja tämä paikalla antoi tiedon lähestyvästä vaarasta. Suurissa parvissa ne seurailivat veneitä, mutta sukelsivat niin sukkelaan, että niitä oli hyvin vaikea saada ammutuksi.

Venäläiset Aleuteilla.

Merimiehet pyydystivät kaloja, varsinkin erinomaisia lohia, ja kampeloita. Unalashkan alkuasukkaat toivat laivaan mahtavan pippuroidun lohipasteijin, ja siitä voitiin päättää, että lähellä mahtoi olla sivistyneitä ihmisiä. Cook lähetti vastalahjaksi juomatavaroita ja pari merisotilasta hänen kiitoksiaan ja ystävällisiä tervehdyksiään viemään, ja pian saapui maalta kolme venäläistä turkiskauppiasta vieraihin. Heillä oli lähiseudussa melkoinen kauppa-asema, mutta valitettavasti ei heidän kanssaan voitu puhua, kun tulkkia ei ollut. Muutaman päivän kuluttua saapui paikalle Ismailow-niminen venäläinen, joka seurueen suuruudesta päättäen oli mahtavin kaikista. Hän pystytti telttansa rannalle ja kutsui Cookin vieraakseen, tarjoten hänelle lohta ja kuivattuja marjoja, kun ei muita herkkuja ollut. Ismailowilla oli hyvin tarkat tiedot venäläisten löydöistä ja hän saattoi monessa kohdassa oikaista Cookin laatimia karttoja. Hänen viittauksistaan päättäen venäläiset olivat koettaneet saada jalansijaa Alaskan niemellä, Unalashkan kohdalla, mutta asukkaitten vihamielisyys oli pakottanut näistä aikeista luopumaan. Cook sai häneltä lahjaksi eräänlaisia juurimukuloita, jotka olivat ainoat syötävät kasvit, mitä tällä rannikolla yleiseen kasvoi. Hän antoi sitten Ismailowille Englannin amiraliteetille toimitettavaksi kirjeen, joka sisälsi lyhyen selonteon retken tuloksista ynnä karttoja, ja nämä lähetykset tulivatkin perille kuljettuaan maatietä Tyynestä merestä Atlantinmeren rannoille saakka. Cook upseereineen kävi monet kerrat Unimak-saarella, joka oli lähempänä mannermaata. Siellä oli suurehko venäläinen asema, ja joka kerta hänet otettiin mitä parhaiten vastaan. Samanlaisia asemia heillä kuului olevan monta Unalashkan ja Kamtshatkan välillä, ja kaikilla näillä asemilla kerättiin turkiksia. Niitten kustannukset olivat halvat, kun venäläisetkin sekä elivät maan ja meren riistalla että pyydystettyjen eläinten nahkoista valmistivat vaatteensa. Cook määräsi tähtitieteellisesti useiden Aleuti-saarien aseman.

Cookin mielestä Unalashkan asukkaat olivat rauhallisinta ja hyväntahtoisinta kansaa, mitä hän oli koskaan tavannut, ja rehellisyyden puolesta he kunnialla puolustivat sijaansa sivistyneittenkin kansain rinnalla. Nämä avut eivät kuitenkaan, niin hänelle vakuutettiin, olleet alkuperäisiä, vaan sen ankaran kurin seurausta, jota venäläiset ylläpitivät. Naisten puvut olivat hylkeennahkasta, miesten vesilintujen mahanahkasta. Ruokansa he söivät raakana, kunnes venäläisiltä oppivat keittämään. He asuivat suurissa maakuopissa, monta perhettä samassa kuopassa, joka katettiin ajopuilla ja mullalla. Kaikki he elivät intohimoisia tupakoitsijoita, ja kun tupakka oli ylen kallista, niin täytyi heidän tehdä kovasti työtä voidakseen sitä hankkia. He olivat erinomaisia pyyntimiehiä, kalastivat sekä harppuunoilla että verkoilla ja rysillä, ja pyyntineuvonsa he valmistivat samaan tapaan kuin eskimotkin. Kajakit niinikään olivat samanlaiset. Cookin käydessä oli niillä seuduin vielä paljon mursuja. Hyvin yleiset olivat vielä merisaukotkin, joilla samoin kuin hylkeilläkin oli taaskäänteiset uimajalat. Maaeläimiä saarella oli vähän, asukkailla ei ollut edes koiraakaan. Arvokkain ravintokasvi oli sarannalilja sipulimaisine juurimukuloineen. Sitäpaitsi syötiin paljon marjoja ja joitakuita muita juurikasvejakin. Asukkaitten kielestä, vaateparresta ja tavoista Cook päätti, että he kuuluivat eskimoihin, ja niin onkin asianlaita, vaikka molemmatkin eroavat koko joukon pohjoisten eskimoitten kielestä ja tavoista.

Jälleen Hawaiji-saaristossa.

Lokakuun lopulla säät kävivät niin myrskyisiksi ja kolkoiksi, että Cook päätti lähteä Sandwichin saarille talvea viettämään. Hänen aikomuksenaan oli palata seuraavana keväänä takaisin Kamtshatkan rannikolle ja jatkaa siellä kartoitusta ja mittauksia. Marraskuun lopulla kohosi näkyviin Maui, joka on saariston itäpäässä, lähinnä suurta Hawaiji-saarta. Mauista saatiin vereksiä ruokatavaroita ja Hawaijissa niiden ostoa jatkettiin menestyksellä. Hawaiji oli niin suuri, että kului seitsemän viikkoa sen ympäri purjehtimiseen ja rannikon tarkkaan tutkimiseen. Joulukuussa satoi saaren korkeille tulivuorille lunta. Kun satamat olivat huonot ja rannikolla hyökyi valtava aallokko, niin ei voitu sitä aina kovin likelle lähestyä, mutta asukkaat veneineen tulivat merelle kauppaa tekemään, ja niin saatiin tasaisesti vereksiä ruokatavaroita. Tammikuun puolivälissä keksittiin rannassa mutka ja purjehdittiin siihen satamaa etsimään. Tavattiinkin hyvä ankkuripaikka ja vesipaikka, ja laivain miehistö oli ylen hyvillään, kun näin oli toivoa saada viettää talvi näin erinomaisen hedelmällisessä seudussa. Veneitä kiehui ympärillä tuhansittain, kansilla vilisi vieraita, ruokatavaroita tuotiin niin paljon kuin suinkin ostaa voitiin. Sikoja ostettiin, teurastettiin ja suolattiin niin runsaasti, että lihoja riitti seuraavaan jouluun saakka. Samalla sattui kuitenkin alinomaa pieniä varkauksiakin. Cook koetti säikäyttää alkuasukkaita sekä kiväärin että tykin laukauksilla, mutta he eivät siitä ensinkään tapojaan parantaneet, vaikka hämmästyivätkin. Näytti siltä, kuin olisivat päälliköt näitä varkauksia suosineet. Cook kävi sitten maissa saaren kuninkaan luona, lahjoja ja nimiä vaihdettiin ja asukkaat kaiken aikaa kohtelivat kapteenia mitä kunnioittavimmin, heittäytyen kasvoilleen hänen ohi kulkiessaan. Cookille onnistui taivuttaa papit puolelleen, niin että he hänelle erään morain vierestä luovuttivat maata aseman rakentamiseksi ja samalla julistivat koko tämän alueen tabuksi, s.o pyhäksi, jota lähestymästä kaikkia saarelaisia kiellettiin. Sitäpaitsi he kaiken aikaa toimittivat laivoihin sikoja ja ruokatavaroita. Helmikuun alussa lähdettiin jälleen merelle, mutta kun »Resolution» kovassa myrskyssä, menetti osan etumastostaan, niin oli palattava satamaan takaisin. Rakennuspaikankin, jossa mastoa korjattiin, papit tällä kertaa merkitsivät tabuksi.

Cook kuitenkin huomasi, että väestö nyt esiintyi toisella tavalla kuin vähää ennen. Koko lahti oli melkein autiona. Syyksi ilmoitettiin kuningas Terriobuksen poissaolo, jonka vuoksi koko lahti oli julistettu tabuksi, mutta Cook epäili, että olikin tekeillä jokin salajuoni. On mahdollista, että laivain äkillinen palaaminen oli alkuasukkaita säikäyttänyt.

Seuraavana päivänä Terriobus »palasi» matkaltaan, ja seurustelu asukkaitten kanssa alkoi entiseen tapaan. Mutta siitä huolimatta olivat suhteet jollain tavalla jännittyneet, niin että tiheään sattui hankauksia ja väärinkäsityksiä ja lopulta puhkesi melske, jossa Cook sai surmansa.

Cookin kuolema.

Cook tarvitsi puutavaraa laivansa korjaamiseksi, ja hänen mielestään moraita ympäröivä aita oli hänen tarkoituksiinsa erinomaisen sovelias. Vaikka papit sen kielsivät, niin hän kuitenkin revitytti aidan tämän pyhän paikan ympäriltä, unohtaen kokonaan tavallisen varovaisuutensa ja kunnioituksensa alkuasukkaitten tapoja kohtaan. Saarelaisten kesken tämä teko sai aikaan paljon pahennusta. He olivat pitäneet häntä puolijumalana, mutta saivatkin nyt nähdä, että hän häväisi heidän pyhimpiä paikkojaan, ja ainoastaan heidän suuri kammonsa esti suuttumusta heti julki puhkeamasta. Lisäksi englantilaiset merimiehetkin olivat ruvenneet entistä tylymmin kohtelemaan saarelaisia, ja pieniäkin varkauksia alettiin rangaista hyvin ankarasti. Eräänä yönä varastettiin »Diseoverystä» vene. Cook päätti silloin anastaa haltuunsa Terriobuksen, kunnes vene tuotaisiin takaisin, ja meni maihin hänen luokseen. Matkalla alkuasukkaat osoittivat hänelle tavanmukaista kunnioitustaan, ja Terriobus kahden poikansa keralla lupasi lähteä »Resolutioniin» siksi päiväksi, jotta vene saataisiin takaisin. Mutta muuan kuninkaan vaimoista tuli juosten rantaan ja itkien pyysi, ettei hän lähtisi laivaan, ja kaksi päällikköä yhtyi hänen pyyntöihinsä. Rannalle kokoontui paljon kansaa, ja kun kuningas tahtoi seurata Cookia veneille, niin molemmat päälliköt sen estivät. Cook, huomatessaan tuumansa menneen myttyyn, jatkoi rauhallisesti matkaansa rantaan. Mutta samalla levisi kansan kesken huhu, että muuan etevimmistä päälliköistä oli murhattu. Naiset ja lapset paikalla lähetettiin pois ja koko joukko hyökkäsi englantilaisten kimppuun. Muuan saarelainen asettui uhmaten Cookin eteen, sulkien häneltä tien, Cook laukaisi häneen toisen pistoolinsa, jossa oli haulipanos, mutta kun haulit eivät tunkeutuneet saarelaisen vahvan suojapatjan läpi, niin mies siitä kävi vain rohkeammaksi, ja samalla hyökkäsi toisia joka puolelta. Cook ampui kiväärillään kuoliaaksi sen, joka oli häntä lähinnä, mutta samalla alkoi yleinen hyökkäys. Cook käänsi päätään ehkä kehoittaakseen veneitä nopeaan tulemaan avuksi, ja tätä tilaisuutta käytti muuan saarelainen iskeäkseen häntä puukolla selkään, niin että hän kaatui suulleen vesiallikkoon, jossa oli polviin saakka vettä. Suuri parvi saarelaisia hyökkäsi nyt hänen päällensä, hukuttaakseen hänet veteen, mutta kapteeni sai vielä kohotetuksi päänsä veden yli. Hän katsoi ikäänkuin apua pyytääkseen venettään kohti, joka oli vain viiden kuuden askelen päässä, mutta vene oli jo irti rannasta ja senkin ympärillä oli niin suuri lauma hyökkääjiä, että merimiehet töin tuskin saivat heidät päältään torjutuiksi. Sitäpaitsi olivat kaikki ylläköstä niin säikähdyksissään, etteivät kyenneet toimimaan niin kylmäverisesti, kuin asema olisi vaatinut. Huomatessaan, ettei Cook saanut veneistä apua, saarelaiset kävivät häneen uudelleen kiinni ja raahasivat hänet syvempään paikkaan, upottaakseen hänet veden alle, mutta huolimatta pahoista haavoistaan Cook vielä toisen kerran nousi pystyyn ja takertui kallioon kiinni. Mutta samassa hän sai päähänsä niin kovan nuijan iskun, että kaatui. Vasta nyt saarelaiset saivat hänen ruumiinsa maalle raahatuksi ja raivoissaan toinen toisensa jälkeen lävistivät sen puukollaan. Ruumis jäi sitten joksikin aikaa kalliolle, ehkä ammunnan vuoksi, jonka merimiehet veneistään aloittivat, ja se olisi ehkä voitu laivaan pelastaa, ellei hätäännys olisi ollut niin suuri, etteivät merimiehet uskaltaneet sitä yrittää. Yhdessä kaatuneitten merisotamiesten ruumiitten kanssa se hakattiin palasiksi ja palaset jaettiin päälliköitten kesken. Osa niistä sotamiehistä, jotka olivat olleet kapteenin keralla, pelastui uimalla veneihin.

Myöhemmin englantilaiset lähtivät laivoista maihin suuremmalla voimalla ja polttivat kostoksi Kakuan kylän. Tämä ehkä vaikutti sen, että saarelaiset sitten mielellään suostuivat rauhaan ja toivat Cookin ruumiista takaisin ne tähteet, mitä siitä vielä oli jäljellä. Laivavenettä, jonka vuoksi tämä melske oli syntynyt, ei sitävastoin enää saatu takaisin. Varkaat olivat sen pirstanneet ottaakseen irti naulat, joista he tekivät ongenkoukkuja.

Helmikuun 22 p. James Cookin maalliset jäännökset suurin juhlallisuuksin haudattiin.

Siten sai surullisen lopun mies, jota Albionin merenkulkijakansa pitää etevimpänä purjehtijanaan. Retkikunnan joka miehelle se oli syvä surun aihe, sillä James Cook nautti kaikkien kunnioitusta hyväntahtoisen huolenpitonsa vuoksi halvimmankin merimiehen terveydestä ja menestyksestä.

Kapteeni Clerke purjehti nyt Kamtshatkaan, valmistellakseen siellä seuraavana kesänä tehtävää uutta Jäämeren-matkaa. Heinäkuun alussa saavuttiin uudelleen Beringin salmeen, mutta heti sen pohjoispuolella tavattiin jälleen jäitä, joiden läpi oli mahdoton tunkeutua kauaksikaan pohjoista kohti. Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä paluumatkalle, mutta kapteeni Clerke ei ennättänyt Petropavlovskia kauemmaksi, ennenkuin hän keuhkotautiin kuoli. Kapteeni Gore kuljetti retkikunnan Hyväntoivonniemen ympäri kotimaahan. Tosin oli syttynyt sota toiselta puolen Englannin, toiselta puolen Ranskan, Espanjan ja kapinaan nousseitten amerikkalaisten siirtokuntain välillä, mutta kunnioituksesta James Cookia kohtaan olivat asianomaisten valtain hallitukset kieltäneet häiritsemästä retkikuntaa sen paluumatkalla, ja niin saapuivat »Resolution» ja »Diseovery» lokakuussa 1780, neljä vuotta poissa oltuaan, häiritsemättä kotimaahansa.

Muita retkiä Tyynelle merelle.

James Cookin löytöretkien suurenmoiset tulokset kiinnittivät kaikkien huomion Tyyneen mereen ja jo muutaman vuoden kuluttua kuulun englantilaisen purjehtijan kuolemasta varustettiin sinne ranskalainen retkikunta jatkamaan työtä. Retkikunnan johto uskottiin François Galaup de la Pérouselle, etevälle upseerille, joka oli kunnostautunut monessa tappelussa. Hän oli v. 1782 johtanut rohkeata retkeä Hudson-lahteen, tunkeutunut läpi sumujen ja jäiden lahden etelärannalle ja hävittänyt siellä olevat brittiläiset kauppa-asemat, mutta voittonsa jälkeen kohdellut voitettuja inhimillisyydellä, joka herätti yleistä myötätuntoa. Hänelle annettiin nyt kaksi fregattia, »Boussole» ja »Astrolabe»— alusten nimetkin osoittivat retkikunnan tieteellistä tarkoitusta — ja mukaan useita tiedemiehiä. Matkan määränä oli Tyynen meren pohjoisosa, jossa Cookin retkestä huolimatta vielä oli paljon tehtävää.

La Pérouse. »Boussole» (kompassi) ja »Astrolabe» lähtivät Brestistä elokuun 1 p. 1785 ja purjehtivat seuraavan vuoden alussa Kap Hoornin ympäri, poikkesivat Chilessä ja Pääsiäissaarella ja suuntasivat sitten Sandwichin saaria kohti. Toukokuussa 1786 nähtiin Hawaiji, mutta tässä saaristossa ei kauan viivytty, vaan kun oli saatu vereksiä ruokavaroja, purjehdittiin edelleen Amerikan rantaa kohti, joka tavattiin Elias- vuoren kohdalta. La Pérouse seurasi rantaa kaakkoa kohti satamaa etsien ja löysikin joka puolelta maan sulkeman lahdelman, joka sai nimeksi Port des Français. Maanasukkaat, joiden kanssa tehtiin vähän kauppaa, olivat köyhiä, eikä heidän maansa ollut paljoa parempi, joku verta ruokavaroja kuitenkin saatiin. Matkaan hankittaessa sattui ensimmäinen tapaturma; kolmesta veneestä, jotka oli lähetetty väylää merkitsemään, kaksi joutui kiivaaseen virtaukseen ja hyökyaalloissa täyttyi ja kaikki niissä olevat saivat aalloissa hautansa.

La Pérouse seurasi rantaa etelää kohti ja sai selville, että se ei ollutkaan mannerrantaa, vaan saaristoa, jonka takana vasta oli mannerranta. Jonkun maan sisään poikkeavan salmen hän osaksi tutkikin, mutta ei kuitenkaan joutanut perusteellista kartoitusta suorittamaan, vaan jatkoi matkaa etelää kohti aina Californian Monterey-lahteen saakka.

Viivyttyään jonkun aikaa Montereyssa La Pérouse purjehti Kiinaan Sandwich-saariston pohjoispuolitse, töin tuskin välttäen haaksirikon eräällä särkällä. Käytyään Macaossa tammikuussa 1787 hän purjehti Filippiineille ja Manilassa korjautti aluksensa. Sen tehtyään hän suuntasi Japanin ja Kamtshatkan väliselle rannikolle, ohjeittensa mukaan sitä tutkimaan. Siellä oli varsinkin selvittämättä Jesson ja Sahalinin suhde ja saatava varmuus siitä, oliko Sahalin saari vaiko mannerta. La Pérouse purjehti ristiin rastiin Japanin meren ja seurasi sitten Mandshurian rantaa pohjoista kohti, kunnes saapui Sahalinin ja manteren väliseen salmeen, jonka läpi vedenalainen särkkä esti pääsemästä. Kääntyen uudelleen etelää kohti hän sitten löysi salmen, joka erottaa Sahalinin Jessosta ja joka on hänestä saanut nimensä; tämä löytö epäämättömästi todisti, että Sahalin ja Jesso olivat eri saaria. Salmesta hän purjehti Kurileille ja edelleen Kamtshatkaan, jossa vihdoin saatiin kauan kaivatut tiedot kotimaasta ja viesti, että La Pérouse oli ylennetty amiraaliksi. Hän lähetti Petropavlovskista Lessepsin viemään viestejään Siperian kautta kotimaahan Ranskaan, ja Lesseps onnellisesti suorittikin tämän siihen aikaan sangen vastuksellisen matkan.

La Pérousen n katoaminen.

Syyskuun 30 p. La Pérouse sitten purjehti etelää kohti ohjeittensa mukaan tutkimaan etelämerien valaita ja Purjehtijain saarille (Samoa-saarille) saapuen kävi Manuan edustalle ankkuriin. Vastaanotto oli ensin ystävällinen, mutta sitten sopu rikkoutui ja kapteeni De Langle luonnontutkija Lamanonin ja monen muun miehen keralla maissa käydessään murhattiin. La Pérouse petosta kostamatta purjehti Ystävyyssaarille (Tonga-saarille) ja sieltä Australiaan Uuden Etelä-Walesin rannikolle, jossa englantilaiset paraillaan perustivat siirtokuntaa Sidneyn paikalle. Helmikuussa 1788 hän lähti jälleen matkaan, mutta sille tielle hän laivoineen kaikkineen katosi. D'Entrecasteaux, jonka Ranskan hallitus lähetti häntä etsimään, ei löytänyt hänestä merkkiäkään. Vasta 30 vuotta myöhemmin La Pérousen kohtalosta saatiin vähän aavistuksia englantilaisen Dillonin matkan kautta. Kapteeni Dillon löysi Tucopiasta, eräältä Uusien Hebridien saarelta ranskalaisia esineitä ja sai asukkailta kuulla, että kaksi eurooppalaista laivaa oli monta vuotta takaperin kärsinyt haaksirikon pohjoisempana, Vanicoro-saaren rannalla, joka kuului Santa Cruz- ryhmään, ja että esineet oli näistä laivoista saatu. Intian hallitus lähetti Dillonin Vanicoroon etsimään, olisiko siellä vielä säilynyt elossa haaksirikkoisia. Hän saikin monen vastuksen jälkeen varmat tiedot siitä, että haaksirikkoutuneet laivat olivat olleet »Boussole» ja »Astrolabe». Löydettiin kaikenlaisia esineitä, jotka epäilemättä olivat niihin kuuluneet, ja tarkkain kyselyjen avulla kapteeni Dillon sai selville, että laivat olivat tarttuneet saaren länsirannalla oleville särkille ja toinen paikalla hajonnut. Miehistö oli päässyt laivasta maalle, mutta alkuasukkaat olivat tappaneet joka miehen. Toisen laivan väki taas oli ennättänyt rakentaa rauskansa puuaineista pienen aluksen, ennenkuin se kokonaan hajosi, ja tässä pienessä aluksessa loput haaksirikkoisista oli purjehtinut pois. Mutta sen koommin ei heistä kuulunut.

La Pérousen onnettoman retken jälkeen Tyynen meren pohjoisien rantain tutkimista jatkoivat pyynti- ja kaupparetkikunnat, joita varustivat varsinkin Intiaan ja Itä-Aasiaan asettuneet englantilaiset liikemiehet. Montakin tämmöistä retkikuntaa voisimme mainita, mutta riittäköön niistä se yhteinen tunnustus, että niiden toimesta Amerikan luoteisrannikko tuli yhä paremmin tunnetuksi. Monen paikankin nimenä on säilynyt näiden retkikuntain antama tai niiden muistoksi annettu nimi. Englantilaisten ohella espanjalaisetkin uudelleen kiinnittivät huomionsa näihin seutuihin, aikoen ottaa koko luoteisrannikon Alaskaa myöten omakseen. 1789 Espanjan hallitus lähetti sinne Don Esteban Josef Martinezin, joka otti takavarikkoon siellä tapaamiaan englantilaisia laivoja tavaroineen. Seurauksena oli, että Englanti lähetti Amerikan luoteisrannikolle melkoisen laivaston ja Espanjan täytyi peräytyä. Vaikutusalueiden tarkempaa määräämistä varten kumpikin maa sitoutui lähettämään sinne retkikunnan, ja Vancouverin toimesta tämä rannikko lukemattomine vuonoineen ja saarineen sitten tuli tarkoin tutkituksi.

Alessandro Malaspina.

Ennen näitä tutkimustöitä on meidän kuitenkin mainittava eräs espanjalainen retkikunta, jonka tieteelliset ansiot olivat suuremmat kuin ainoankaan edellisen espanjalaisen retkikunnan. Sitä johti italialainen ylimys Alessandro Malaspina, joka oli siirtynyt Espanjan palvelukseen ja kunnostanut itseään Englantia vastaan taistellen (1779—83). Rauhanteon jälkeen hän harrasti Espanjan siirtomaitten kehitystä ja teki sitä varten kaksi matkaa Filippiineille, korjasi paljon saariston karttaa ja toisella matkallaan purjehti maan ympäri. V. 1789 hän sai johdettavakseen suuren retkikunnan, jolla oli paitsi käytännöllistä myös suuri tieteellinen ohjelma. Paitsi kartoitusta retkikunnan piti edistää useita muitakin tieteitä, jota varten sen mukaan lähti joukko päteviä oppineita. Malaspinan piti muun muassa vielä etsiä salmea Tyynestä merestä Hudson-lahteen. Toivottiin sen löytyvän Alaskan eteläpuolelta 58:nnen ja 60:nnen leveyspiirin vaiheilta. Lisäksi oli laadittava entistä tarkempia karttoja jo ennen löydetyistä rannoista.

Karttain korjaaminen ja havaintojen tekeminen alkoivat La Plata-maissa, jonka jälkeen retkikunta tutki Patagonian rantoja ja Falklandin saaret. Guayaquilista kuljettiin Galapagos-saarille ja sieltä Panamaan ja Mexicon Acapulcoon. Sieltä Malaspinan molemmat laivat purjehtivat Alaskaan mainittua salmea etsimään. Tutkittiin Yakutat-lahti ja Mount St. Eliaksen seutu, jonka suunnattomista jäävirroista Malaspina toi ensimmäisen seikkaperäisen kuvauksen. Suurin sen glaciereista on nykyisin hänen nimisenään tunnettu. Kun salmea ei löydetty, niin Malaspina purjehti rannikkoa alaspäin ja saapui syksyllä 1791 takaisin Acapulcoon.

Acapulcosta hän v. 1792 purjehti Tyynen meren poikki Filippiineille, jatkaakseen niiden tutkimista. Seuraavana vuonna hän kävi Australiassa Port Jacksonissa, johon englantilaiset olivat vähäistä ennen perustaneet siirtokunnan, ja tutki sitten Tyynen meren eteläosia. Syksyllä 1794 hän palasi takaisin Espanjaan, neljä vuotta retkellä oltuaan. Hän toi mukanaan suunnattoman tieteellisen aineskokoelman, mutta sitä ei valitettavasti ole koskaan täysin hyväksi käytetty. Malaspina joutui valtiollisten juonien uhriksi ja vietiin vankeuteen, ennenkuin hän vielä ennätti ruveta kokoelmiaan julkaisemaan. Vasta v. 1885 suuri osa niistä julkaistiin. Elämänsä loppuosan hän eli kotimaassaan Italiassa.

Samaan aikaan kuin Malaspina oli Yhdysvaltain luoteisrannikolla pari muutakin espanjalaista ja ranskalaista retkikuntaa, joiden tulokset eivät kuitenkaan olleet suuren arvoiset. Ranskalainen kapteeni Marchand tutki tarkemmin Marquesas-saariston, edelliset purjehtijat kun olivat tutustuneet vain sen eteläosaan. Matkalla oli mukana ranskalainen meritutkija Fleurien, joka kirjoitti siitä kertomuksen.

Sekä Englannissa että Espanjassa yhä vielä luultiin, että Tyynestä merestä löydettäisiin salmi Hudson-lahteen: toiset päättivät sen alkavan Juan de Fuca-salmesta, jonka perukoihin ei vielä kukaan ollut tunkeutunut. Kapteeni Yrjö Vancouver sai tämän kysymyksen ratkaistavakseen.

Yrjö Vancouver ja Amerikan luoteisrannikon kartoitus.

Vancouver oli, samoin kuin useat muutkin hänen aikansa parhaista purjehtijoista, Cookin oppilas ja oli perinyt monta suuren edeltäjänsä etevää ominaisuutta. Hän lähti matkaan kahdella laivalla huhtikuussa 1791, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri Intian mereen ja saapui syyskuussa myrskyisen matkan jälkeen Australian rannikolle, jota hän tutki pitkän matkan. Tasmanian ohi purjehdittiin Uuteen Seelantiin ja korjattiin sen rannikon karttaa, jonka jälkeen purjehdittiin Tahitiin ja sieltä Sandwich-saarille, joiden olot olivat Cookin käynnin jälkeen paljon muuttuneet, muun muassa sen johdosta, että turkiskauppiaat olivat tuoneet saaristoon ampuma-aseita. Huhtikuun puolivälissä 1792 saavuttiin »Uuden Albionin» rannalle ja retkikunta saattoi aloittaa varsinaisen työnsä. Koko rannikko tarkoin tutkittiin ja kartoitettiin pohjoista kohti edeten. Se oli yleensä suora ja suojaisia lahtia oli vähän, vaikka takamaa olikin kaunis, metsäinen ja vuorinen. Kap Mendocinon ohi yhä kauemmaksi pohjoista kohti edettäessä tavattiin siellä täällä alkuasukkaita, jotka olivat ystävällisiä ja avuliaita. Eräässä kohdassa merivesi oli sameata kuin jokivesi, mutta Vancouver ei keksinyt syytä, suurta Columbia-jokea, joka sillä kohdalla purki vetensä mereen. Joen oli vähäistä ennemmin löytänyt amerikkalainen purjehtija Robert Gray, joka sille oli antanut laivansa nimen. Vancouver tapasi matkalla tämän purjehtijan ja kuuli hänen löydöstään, joka sitten vaikutti, että Oregonin rannikko joutui Yhdysvalloille eikä Englannille. Joen varsinaiset löytäjät lienevät kuitenkin olleet espanjalaiset, jotka paria vuosikymmentä aikaisemmin samalla olivat julistaneet rannikon omakseen.

Huhtikuun 29:ntenä Vancouver saapui Juan de Fuca-salmeen, joka oli purjehtijain kesken kuulu, vaikk'ei kukaan ollut sitä tutkinut eikä edes nähnytkään se mies, josta se on nimen saanut (II, s. 419). Vancouver ryhtyi nyt kartoittamaan- näitä erinomaisen monimutkaisia rantavesiä ja suoritti työn, jonka vertoja perusteellisuuden ja tarkkuuden puolesta löytöretkien historia tuskin toista tuntee. Hän oli päättänyt tutkia joka sopen, josta ehkä saattaisi lähteä Atlantinmereen tuo kauan kaivattu salmi, ja silmäys karttaan riittää osoittamaan, kuinka suunnaton määrä lahtia ja kapeita vuonoja sitä varten oli perukkaan saakka etsittävä ja kartoitettava. Vancouver aina jätti molemmat laivansa varmaan ankkuripaikkaan ja upseereineen veneillä suoritti rantavesien tutkimisen ja kartoituksen. Monet paikat, jotka näillä retkillä nimitettiin, muistuttavat meille hänen upseereitaan, muun muassa Puget Sound-vuono, joka Juan de Fuca-salmesta pistää kauas Washingtonin sisäosiin. Veneretkillä koottiin runsaasti havaintoja maan luonnosta ja asukkaista ja Vancouver laati niiden perustuksella kertomuksen maan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Puget Sound metsineen ja niittyineen varsinkin herätti luonnonkauneudellaan ihastusta; mutta se oli silloin vielä melkein asumatonta seutua. Sisämaasta näkyi korkeita lumihuippuja, ja korkein sai nimekseen Mount Rainier erään meriupseerin mukaan, joka myöhemmin yleni amiraaliksi, samoin kuin Pugetkin.

Kun salmea ei löytynyt näiltä vesiltä, niin retkikunta vähitellen alkoi kulkea rannikkoa seuraillen pohjoista kohti, tutkien tarkkaan Vancouverin saaren ja mannermaan välisen rannan Nootka-salmeen saakka ja hankkien varman tiedon siitä, ettei ainakaan näiltä latitudeilta ollut väylää Hudson-lahteen. Osan salmesta olivat jo espanjalaiset ennättäneet tutkia. Pohjoisempana maisemat muuttuivat yhä jylhemmiksi ja karummiksi, vuoret paljaammiksi, mutta asukkaitten kanssa oltiin kaikkialla mitä parhaissa väleissä.

Elokuun lopulla retkikunta palasi Nootka-salmeen, Vancouver-saaren länsirannalle, johon oli saapunut kotimaasta varastolaiva ynnä espanjalainen komissaari Quadra, jonka kanssa piti sovittaman rannikon omistuksesta. Mutta kun sopimusta ei saatu aikaan, niin Vancouver lähetti yhden upseereistaan kotimaahan ohjeita saamaan ja purjehti itse etelää kohti. Yksi hänen laivoistaan — hänellä oli varastolaivan saavuttua kolme — purjehti Columbian suistamolahteen hyökylaineitten läpi, jotka melkein kokonaan salasivat salmen suun, ja retkeläiset nousivat jokea pitkän matkaa sisämaahan, tutkien sen väyliä ja seurustellen asukkaitten kanssa, jotka pitkin matkaa olivat ystävällisiä. Lähellä etäisintä saavutettua kohtaa nähtiin komea, lumipeittoinen vuori, joka sai nimensä etevästä purjehtijasta lordi Koodista. Retkikunta sitten viipyi jonkun aikaa Californian Montereyssa, jonka jälkeen se purjehti Sandwich-saarille. Välillä huomattiin olemattomaksi eräs saaristo, jonka espanjalaiset olivat karttaan merkinneet, paranneltiin Sandwich-saariston karttaa ja palattiin maaliskuussa 1793 Amerikan rannalle edellisenä syksynä kesken jäänyttä työtä jatkamaan. Syksyn tullessa oli rannikko 56°44':n leveydelle saakka huolellisesti kartoitettu. Etäisin niemi sai nimeksi Kap Decision (Ratkaisun nokka), sillä siihen saakka oli kaikiksi ajoiksi osoitettu toivotun salmen olemattomuus. Vancouver nimitteli vedet ja maat, mutta säilytti myös semmoisia nimiä, joita eräs varhaisemmin käynyt espanjalainen retkikunta oli antanut. Tämän jälkeen hän palasi Nootkaan ja Montereyhin, mutta kun vastaanotto siellä oli epäystävällinen — Monterey silloin vielä kuului Espanjalle — niin hän purjehti Sandwich-saarille talvea viettämään, käyttäen tilaisuutta saariston kartan parantamiseksi.

Maaliskuussa 1794 Vancouver vielä kerran palasi Amerikan luoteisrannikolle työtään jatkamaan. Hän purjehti nyt Alaskan etelärannikolle, tutki suuren Cook-vuonon ja vuonot siitä itään päin, kunnes sai tämän kartoituksen edellisen kesän työhön liitetyksi. Pitkin matkaa saatiin ihailla rannikkoa seurailevaa mahtavaa alppijonoa ja Vancouver sen yhtenäisestä rintamasta päätti, ettei sen poikki saattanut olla mitään aukkoa mantereen sisäosiin. Kun Chatham- ja Lynn-vuonon seudut vielä oli perinpohjin etsitty, niin oli suuri työ loppuun suoritettu, ja Vancouver upseereineen ja miehineen vietti suuren juhlan. Retkikunta purjehti Nootkaan ja sieltä Chilen ja Kap Hoornin kautta kotimaahan. Tuskin ennätti Vancouver kirjoittaa retkestään kertomusta, kun hänet kuolema tapasi v. 1798, ja hänen veljensä yhdessä kapteeni Pugetin kanssa julkaisi matkakertomuksen.

Kapteeni Broughton, jonka Vancouver oli lähettänyt kotimaahan ohjeita hakemaan, takaisin palattuaan purjehti Hawaijin kautta Japaniin, korjaten ja täydentäen paljon sen karttaa. Toisella matkallaan hän korjaili ja täydensi La Pérousen laatimaa Sahalinin sekä Amurin suistamon ja Korean välisen mannerrannikon karttaa. Tällä matkalla hän menetti toisen laivansa Japanin rannikolla. Hän palasi Englantiin v. 1799.

Australian valtaus.

Englannin hallitus päätti v. 1786 perustaa Australiaan vankilasiirtokunnan ja valitsi sen paikaksi Botany Bayn, jossa Cook oli noussut maihin ja tavannut niin paljon kasveja, että hän oli siitä lahdelle nimen antanut. Kapteeni Arthur Phillip lähetettiin seuraavan vuoden alkupuolella pienen laivaston keralla yritystä alkuun panemaan. Ensimmäisen siirtokunnan paikaksi valittiin kuitenkin viereinen Port Jackson, koska sillä Botany Bayhin verraten oli paljon etuja. Satama oli erinomainen, ja pienestä vankilasiirtokunnasta, joka sen etelärannalle perustettiin, kasvoi aikaa myöten Sydneyn kaupunki. Tyhjinä palaavat laivat kulkivat eri teitä ja täydensivät monella tavalla entisiä löytöjä. Eräs purjehti Tyynen meren keskitse Kermandec-saarien kautta Tahitiin, jossa Cookin vanhat tuttavat Otu ja Oedidi vielä elivät, mutta Omai oli kuollut. Laiva sai mitä parhaan vastaanoton, ja miehistö, jonka kesken keripukki oli tehnyt pahoja tuhoja, nopeaan parani. Tahitista kapteeni Lever purjehti Macaoon. Luutnantti Shortland tutki Uuden Guinean koillispuolisia saaristoita, luullen Salomon saarien olevan samaa suurta saarta. Keripukki alkoi kuitenkin tehdä niin kamalia tuhoja, että toinen laivoista oli upotettava, ja toinen töin tuskin pääsi Bataviaan, josta kotomatka kulki tuttuja teitä. Samoin toisetkin palaavista laivoista mikä milläkin kulmalla täydensivät karttaa. Luutnantti Ball, joka niinikään tutki Salomon saaria, palasi kotimaahan Kap Hoornin tietä ja toi mukanaan Eurooppaan ensimmäisen kengurun. Kapteenit Marshall ja Gilbert purjehtivat Mikronesian kautta, joka oli Tyynen meren vähimmin tunnettuja osia, löytäen saaristot, jotka ovat heistä nimensä saaneet.

William Bligh ja »Bountyn» seikkailut.

Samaan aikaan kun Australia sai ensimmäisen siirtokuntansa, Englannin hallitus lähetti retkikuntia, joiden piti tuoda leipäpuu Tyynen meren saarilta Länsi-Intiaan. Josef Banks, Cookin mukana ollut luonnontutkija, hartaasti kannatti näitä yrityksiä. Ensimmäisen retken teki luutnantti William Bligh »Bounty» laivalla. Bligh, joka oli etevä ja tarmokas, vaikka kiivas ja mielivaltainen kapteeni, purjehti Hyväntoivonniemen ympäri, Uuden Seelannin ja Bounty-luotojen kautta Tahitiin ja otti sieltä suuren joukon leipäpuita. Mutta Ystävyyssaarilla laivaväki Fletcher Christianin johdolla teki kapinan, se kun oli kapteeniinsa suuttunut ja ihastunut Polynesian asukkaihin ja luontoon. Bligh ja hänen kanssaan 18 miestä pantiin pieneen laivaveneeseen, mukaan vähän ruokavaroja mutta aseita ei ensinkään. Vaikka tämä täpötäysi vene vähine varustuksineen täten hylättiin avuttomaksi valtamerelle, niin pelastui se kuitenkin, ja harvoin on vähemmillä apuneuvoilla suoritettu uljaampaa merimatkaa. Bligh veneineen jonkun aikaa kuljettuaan näki maata ja saapui Tofoa-saareen, jossa kuitenkin koko joukko oli vähällä saada surmansa asukkaitten kavalassa äkkihyökkäyksessä. Ei ollut muuta pelastuksen keinoa kuin ruveta pyrkimään veneellä Itä-Intiaan. Vaikk'ei Blighillä ollut karttaa, niin purjehti hän kuitenkin pasaadituulen tasaisesti työnnellessä ensin Fidshi-saarille, kulki tämän saariston läpi, tuli Uusille Hebrideille ja sieltä vihdoin aavan meren poikki pääsi Australian rannikolle. Vene onneksi tapasi barrierisärkän — Australian rannikon ulkopuolella kulkevan korallisärkän — 13 leveysasteen vaiheilla, jolla kohdalla siinä on aukko. Australian rannalla tavattiin pieni saari, joka nimitettiin »Pelastuksen saareksi». Matka rannikkoa pitkin Torresin salmeen suoritettiin kuudessa päivässä. Ruoan avuksi koottiin rannalta äyriäisiä ja mitä muuta syötävää löydettiin. Tosin alkoivat miesten voimat yhä enemmän loppua, mutta siitä huolimatta päästiin onnellisesti Torresin salmen läpi ja saavuttiin Timoriin 12 p. kesäk., 41 päivää siitä kun oli Tofoasta lähdetty. 41 vuorokaudessa oli kuljettu kaikkiaan 6000 kilometriä, s.o. 146 kilometriä vuorokaudessa. Säät ja tuulet olivat olleet mitä suotuisimmat. Muutoin ei niin nopea matka pienellä veneellä olisi ollut mahdollinen. Kupangissa hollantilaiset uudisasukkaat ottivat mitä ystävällisimmin vastaan Blighin ja hänen toverinsa. Heille myötiin pieni kuunari ja sillä he sitten purjehtivat ensinnä Bataviaan ja sitten edelleen Eurooppaan. Bligh ennätti vielä ennen kuolemaansa nähdä monet vaarat ja seikkailut ja yleni amiraaliksi. Toisella retkellä hän kuljetti Tahitista leipäpuunkin Länsi-Intiaan.

»Bountyyn» jääneet kapinoitsijat, kaikkiaan 25 miestä, palasivat Tahitiin, jossa he olivat ennättäneet tehdä saaren impien kanssa lemmenliittoja, — juuri nämä liitot olivatkin suurimpana syynä siihen, että he kapteeniaan vastaan kapinoivat — osa heistä jäi Tahitiin, toinen osa, kahdeksan miestä, Fletcher Christianin johdolla otti Tahitista kuusi miestä ja kaksitoista vaimoa ja purjehti sitten »Bountylla» Pitcairn-nimiselle saarelle, joka on Tahitista noin 2300 kilometriä länsilounatta kohti, Paumotu-saariston uloimpia. Saari on jyrkkä, yli 600 metriä korkea basalttikeila, ainoastaan vähän päälle viisi neliökilometriä alaltaan. Laaksoissa on erinomaisen hedelmällistä maata ja ilmasto on leutoa, sillä Pitcairn on melkein käännepiirin alla. Kiviaseista ja samanlaisista kivipatsaista päättäen, joista Pääsiäissaari on kuulu, Pitcairn on esiaikoina ollut asuttu, mutta »Bountyn» miesten sinne saapuessa se oli aivan autio. Christian Fletcher nousi saarelle maihin ja perusti sinne siirtokunnan. »Bounty» poltettiin. Petoksien ja hurjan elämän vuoksi ensimmäiset vuodet tämän kauniin saaren historiaa kuitenkin olivat sangen synkät. V. 1800 kaikki miehet olivat kuolleet, paitsi Alexander Smith, joka oli menestyksellä kasvattanut nousevaa nuorisoa ja eli aina vuoteen 1829. Seuraavana vuonna koko siirtokunta muutti Tahitiin, koska Pitcairnin ilmasto oli metsien hävityksen jälkeen huononnut, mutta Tahitin löyhtynyt siveys ja lämmin ilmanala oli pitcairnlaisille niin vastenmielinen, että he vuoden kuluttua palasivat takaisin saarelleen. 1856 he taas kaikin — 60 nainutta ihmistä ja 134 henkeä nuorisoa — muuttivat Norfolk-saarille, josta kuitenkin osa pian palasi takaisin. 1870-luvulla siirtokunta oli erinomaisessa kunnossa, mutta viime vuosisadan lopulla huomattiin väestökannan liian läheisten sukulaisten avioliittojen takia suuresti rappeutuneen ja siveyden löyhtyneen. Saarella puhuttiin sangen omituista kielimurretta, joka oli muodostunut Tahitista tulleiden vaimojen kielestä. Suurin osa täysikasvuisista kuitenkin puhui myös englannin kieltä. Väkiluku on nykyisin noin 170 henkeä ja saarelaisilla on oma laiva, joka välittää heidän kauppaliikettään.

Huonommin kävi niiden, jotka olivat Tahitiin jääneet. Heistä osa saatiin kiinni, kuusi vietiin sotaoikeuden tuomittavaksi Englantiin ja kolme v. 1792 mestattiin. Lord Byron on tämän valtameriseikkailun ikuistanut ihanassa »Saari» runoelmassaan.

Englannin hallitus lähetti kapteeni Edwardsin »Pandarolla» etsimään kadonnutta »Bountya» ja saattamaan kapinalliset edesvastuuseen, ynnä samalla jatkamaan tutkimuksia. Edwards saikin Tahitista kiinni yllämainitut kuusi miestä, mutta turhaan hän muilta saarilta etsi »Bountya» ja sen miehiä. Risteillessään hän löysi useita uusia saaria, ja tapasi Vanicoronkin, sen saaren, jolla La Pérouse luulon mukaan oli kärsinyt haaksirikon. Mutta kun hän ei lähettänyt maihin venettä, niin ei hän kadonneitten ranskalaisten kohtalosta saanut mitään tietoa. Torresin salmeen pyrkiessään »Pandora» purjehti koralliriutalle ja upposi, osa miehistöstä laivan mukana. Suurempi osa kuitenkin pelastui veneihin ja suoritti niissä tosin lyhyemmän, mutta muutoin täysin yhtä vaikean retken Timoriin kuin Blighkin.

D'Entrecasteaux.

Samaan aikaan oli Tyynen meren länsiosissa toimessa ranskalainen retkikunta, jonka johtajana oli Bruni d'Entrecasteaux. Sen päätehtävänä oli La Pérousen retkikunnan etsiminen, kuten jo mainitsimme. »Recherche» ja »Esperence» lähtivät Brestistä 28 p. syysk. 1791; jälkimmäisen laivan komentajana oli Hun de Kermandec, jonka nimi on säilynyt Etelämeren nimistössä. Useita tiedemiehiä seurasi retkelle.

Ensiksi poikettiin Teneriffaan, jonka huipulle ranskalaiset tiedemiehet nousivat. Kapissa saatiin kuulla, että muka eräs englantilainen retkikunta oli nähnyt ranskalaisten upseerien univormuja Amiraliteétti-saarilla, Uuden Guinean pohjoispuolella, ja sinne senvuoksi päätettiin lähteä etsimään. Amsterdam- ja St. Paul- saarien ohi d'Entrecasteaux purjehti Van Diemenin maan, nykyisen Tasmanian rannikolle, johon pysähdyttiin. Luonnontutkijat käyttivät aikaa retken tekemiseen maan sisäosiin, jossa varsinkin kumipuut (Eucalyptus) suunnattomalla koollaan herättivät heidän huomiotaan. He näkivät niinikään mustia joutsenia ja kenguruita sekä kohtasivat maanasukkaita. D'Entrecasteaux sitten purjehti Tasmanian etelärantaa itää kohti ja kartoitti siitä kappaleen, antaen nimiä salmille ja saarille. Tasmaniasta hän purjehti Uuteen Caledoniaan, kartoittaen sen lounaisrannikon erinomaisen vaarallisesta purjehduksesta huolimatta. Salomon saarien kautta matka sitten piti Amiraliteetti-saarille, mutta vaikka ne tarkkaan etsittiin, niin ei tavattu La Pérousesta eikä hänen retkikunnastaan vähintäkään jälkeä.

Hankittuaan Amboinasta vereksiä ruokavaroja d'Entrecasteaux purjehti Australian mannermaan lounaisrannalle ja seurasi sitä itää kohti, ei kuitenkaan niin kauaksi, että olisi löytänyt salmen, joka erottaa Tasmanian mannermaasta. Luonnontutkijat kävivät maissa; kerran rantaan poikettaessa Riche eksyi muista ja vaelsi pari päivää ilman ruokaa, ennenkuin löysi takaisin muitten luo. Vastatuulien ja vedenpuutteen vuoksi d'Entrecasteaux purjehti Tasmaniaan, ennenkuin oli saapunut salmeen saakka. Mutta manteren rannikkoa kulkevasta voimallisesta virtauksesta hän päätti, että salmi oli olemassa. Tasmaniassa viivyttiin jälleen jonkun aikaa ja Labillardière, joka sitten kirjoitti retkestä matkakertomuksen, kokosi paljon tietoja sen asukkaista. Matkaa jatkettiin sitten Uuden Seelannin ohi Tongatabuun ja Ystävyyssaarille, joilla viivyttiin joku kuukausi. Sieltä matka piti Uusien Hebridien kautta Uuteen Caledoniaan, jonka sisäosasta näkyville vuorille luonnontutkijat tekivät retken, nähden niiden kukkuloilta meren vastakkaiselta puolelta. Tavattiin asukkaita, jotka yleensä olivat ystävällisiä, vaikka ihmissyöjiä, mutta heiltä ei saatu minkäänlaisia tietoja La Pérousen retkikunnasta. Ruostunut kynttilänjalan kanta oli ainoa muisto, mitä siellä oli Cookistakaan säilynyt. Kapteeni Kermandec kuoli Uudessa Caledoniassa.

Sitten d'Entrecasteaux purjehti Santa Cruz-saarille, joilla täytyi tapella alkuasukkaitten kanssa, ja sieltä Salomon saarien kautta Uuden Guinean itäpään edustalla olevaan saaristoon, josta hän löysi useita uusia saaria, täydentäen Bougainvillen löytöjä ja antaen löytämilleen saarille nimiä itsensä ja naapuriensa mukaan. Monta kertaa laivat olivat vaarassa näillä riuttaisilla vesillä, mutta aina ne lopulta pelastuivat umpimutkista. Vihdoin saavuttiin Uuden Guinean rannikolle, seurattiin sitä ja poikettiin sitten nykyisille Bismarck-saarille, joiden suurimman saaren, silloisen Uuden Britannian, kartoituksen d'Entrecasteaux Dampierin jäljeltä täydensi. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti poistua tästä saaristosta, yllätti hänet äkkitauti ja kuolema, ja Dauribeau sai retkikunnan johdon. Pontevan ja kyvykkään d'Entrecasteauxin kuoltua taudit alkoivat tuhota muutakin miehistöä, niin että molemmat ranskalaiset laivat hyvin heikontunein miesvoimin saapuivat Javaan. Siellä Dauribeau kuoli ja suurin osa retkikunnan jäsenistä otettiin sotavankeuteen, koska matkan aikana oli syntynyt sota Ranskan ja Hollannin välillä. Sotavangit, joiden joukossa oli Labillardière, kuljetettiin v. 1795 Mauritiukseen ja sieltä vasta seuraavana vuonna kotimaahansa Ranskaan.

Vaikka retkikunta ei löytänytkään La Pérousea eikä saanut tietoja, jotka olisivat hänen katoamistaan valaisseet, niin kartutti se kuitenkin suuressa määrin Tyynen meren tuntemista ja varsinkin luonnontutkijat toivat mukanaan runsaan saaliin. Labillardièren kokoelmat tosin otettiin takavarikkoon ja vietiin Englantiin, mutta Josef Banksin välityksellä ne luovutettiin hänelle takaisin.

Retkiä Tyynelle merelle tehtiin tämän jälkeen harva se vuosi, mutta vaikka löydettiinkin ennen tuntemattomia pieniä saaria monella retkellä, niin eivät ne enää olleet niin tärkeitä, että kannattaisi niitä kaikkia erikseen mainita. V. 1796 kapteeni Wilson »Duffilla» kuljetti lähetyssaarnaajia Tahitiin ja useihin muihin Tyynen meren saariin. Matkalla hän muun muassa täydensi Fidshi-saariston karttaa. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla olivat Tyynen meren maantieteen pääpiirteet selvitetyt. Neljänä viimeisenä vuosikymmenenä oli saatu enemmän aikaan kuin koko sinä aikana, joka oli kulunut Magalhãesin matkasta. Yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijoille oli jäänyt vain yksityiskohtien oikominen ja täydentäminen.

LÄNSIMAISET VALLOITTAJAT IDÄSSÄ.

Siperian valtaus.

Samoihin aikoihin kun Euroopan merikansat valtasivat Uuden maailman ja Itä-Intian ja vakoilivat kaikki meret, tutkivat ja anastivat venäläiset Aasian suunnattoman laajan pohjoisosan. Tämä työ toimitettiin kuitenkin jotenkin huomaamattomasti, siitä hyvin vähän tiedettiin, ennenkuin valtaajat Aasian pohjoisosan poikki olivat saapuneet Tyynen meren rannoille ja valmistautuneet, Beringin meren poikki purjehdittuaan, valtaamaan jalansijaa Uuden maailman luoteiskulmilta. James Cook tapasi venäläiset jo Aleutien saarilla. Ennenkuin he olivat sinne saapuneet, olivat he tutkineet koko Siperian Uralista Beringin meren rannoille saakka ja osapuilleen kartoittaneet Jäämeren rannan.

Mitkä Siperian vaiheet historiallisella ajalla ovat olleet, siitä tuskin koskaan saadaan muuta selkoa kuin muutamia pääpiirteitä. Nämä kylmät syrjäiset seudut eivät ole voineet kehittää suurta sivistystä eivätkä valtakuntia, mutta ne ovat välillisesti saaneet tuta historian suonen sykkivän siten, että Keski-Aasian arojen suuret tapaukset ovat sinne lähettäneet muserrettujen kansojen tähteitä turvaa etsimään. Siperian vanhimmat asukkaat ovat tästä syystä tulleet tungetuiksi yhä kauemmaksi Jäämeren rantoja kohti.

Kallolöydöistä on päätetty, että Pohjois-Aasiassa jääkauden jälkiaikoina on asunut samanlaista pitkäkalloista rotua kuin Euroopankin pohjoisosissa, mutta tämä on aikain kuluessa sulanut lyhytkalloisiin rotuihin, ja tästä sekoituksesta jotkut arvelevat suomensukuisten kansain saaneen alkunsa. Ainoastaan Jenissein latvoilla lienee säilynyt vanhaa, pitkäkalloista rotua, muualla ovat uudet kansat sekä sekoittaneet veren että muuttaneet elämänlaadun, levittäen aroilta karjanhoidon aina pohjoisille tundroille saakka, joilla lehmän sijasta poro on tullut sen perustukseksi. Siperian länsiosissa tulivat suomensukuiset kansat vallitseviksi, itäosissa taas mongolilaiset, etenkin tunguusit, mutta näiden molempien rotujen välitse tunkeutuivat turkkilaiset jakuutit verraten myöhäisinä aikoina pohjoista kohti aina Jäämeren rannoille saakka, ja heille onnistui nautakarjan totuttaminen Lenankin laakson ankaraan ilmanalaan. Otaksutaan burjaattien, jotka 13:nnen vuosisadan suuren kansainvaelluksen aikana saapuivat Amurin laaksosta Baikal-järven seuduille, ajaneen heidät edellään.

Länsi-Siperian aroilla lienevät madjaarit asuneet, ennenkuin he ensimmäisen vuosituhannen alkupuoliskolla hunnien keralla lähtivät liikkeelle länttä kohti, lopulta anastaen Unkarin pustat. Heidän paimenalueensa varmaan ulottuivat melko kauas etelään, niin että he joutuivat paljon tekemisiin turkkilaisten kansain kanssa ja heiltä saivat paljon kielellisiä aineksia ja varmaan turkkilaista vertakin. Madjaarien lähdettyä valtasivat mongolilaiset kirgiisit Lounais-Siperian arot, mutta heidän pohjoispuolellaan suomensukuiset kansat muodostivat ryhmityksen, jota sanottiin Jugriaksi. Valtiollista kokonaisuutta tällä alueella ei ollut, mutta se saavutti turkiskaupallaan melko paljon huomiota. Jo 11:nellä vuosisadalla novgorodilaiset kulkivat Uralin poikki ja Jugria taipui mahtavalle kauppavallalle veroa maksamaan. Aivan taistelutta ei Novgorod kuitenkaan saanut tätä maata hallita, sillä sen asukkaat kapinoivat useita kertoja. Sotaretki, joka Novgorodista tehtiin v. 1193, päättyi onnettomasti. Ja ennenkuin ennätettiin tehdä uutta retkeä, aloittivat mongolit suuret valloitusretkensä, lamaten Novgorodinkin toimitarmon.

Kun Kiptshak-niminen mongolivaltakunta hajosi, valtakunta, joka käsitti suuren osan Venäjää ja Kaspian aroja, niin alkoivat mongoliruhtinaat perustaa Länsi-Siperiaan pieniä itsenäisiä ruhtinaskuntia. Huomattavin näistä pikkuvalloista käsitti Tobol-joen alijuoksun; sen pääkaupunki oli nykyisen Tjumenin seuduilla. Se kävi sotia voguuleja ja ostjakkeja vastaan ja valloitti maata, niin että pääkaupunki voitiin siirtää Tobolskin seuduille, johon perustettiin Isker- eli Sibir-niminen linnoitettu kaupunki.

Ostjakkeihinkin nämä valtiolliset kehitykset vaikuttivat. Ostjakkilaisheimot alkoivat rakentaa itselleen varustettuja kyliä ja kaupungeita, jotka tosin enimmäkseen olivat sangen pieniä, ja niissä heidän omat heimopäällikkönsä hallitsivat ja vallitsivat tataarilaiseen tapaan. Suurin ostjakkivaltio kykeni liikkeelle asettamaan vain 300 asestettua miestä eikä sen väkiluku liene ollut suurempi kuin pienen suomalaisen seurakunnan. Tämän valtiollisen hajaannuksen vuoksi venäläisten oli helppo uudelleen anastaa maa haltuunsa.

Stroganowit.

Venäläisen turkiskaupan huomattavimpia uranuurtajia oli Mursa niminen tataaripäällikkö, joka viidennellätoista vuosisadalla kääntyi kristinuskoon, saaden samalla uuden nimen, Spiridion. Hän perusti Wytshegdan ja Vienan haaroihin Solwytshegorsk-nimisen kauppapaikan, josta tuli turkiskaupan keskusta. Hänen vaikutusvaltansa levisi nopeaan, ja lopulta hänen miehensä kulkivat Uralinkin poikki ja saapuivat Irtyshin syrjäjokien latvoille. Eräällä niille kulmille tekemällään retkellä joutui Spiridion itse tataarien vangiksi, ja taru kertoo heidän kostaneen hänelle uskosta luopumisen ja venäläisiin liittymisen siten, että he höyläsivät hänet kuoliaaksi. Tästä muka suku sitten sai Stroganowin nimen, jonka nimisenä jo hänen poikansa, Anika Stroganow, oli tunnettu. Hän sai Iivana III:lta Kaman seudut läänikseen ja harjoitti erinomaisen laajaa turkiskauppaa sekä toi paljon venäläisiä siirtolaisia Kaman ja sen syrjäjokien varsille. Stroganowin pojat saivat oikeuden linnoittaa kylänsä ja pitää sotaväkeä palveluksessaan ja heidän aikanaan turkiskauppiaitten valta itää kohti leviämistään levisi. V. 1574 Stroganowit saivat oikeuden rakentaa linnojaan Uralin itäpuolellekin ja valloittaa koko Siperian, jossa Kutshum kaani paraillaan levitti muhamedin uskoa alamaistensa keskeen, niin että koko Siperia näytti muhamedilaistuvan, ennenkuin kristinusko sinne ennättäisi. Kutshum vihasi venäläisiä kauppiaita, jotka uhkasivat hänen länsirajaansa, ja alkoi jo hävittää Kaman ja Tshussowajan laaksoissa olevia Stroganowien asemia. Suorastaan itsepuolustus siis pakotti näitä ryhtymään häntä vastaan sotatoimiin. Saksalaisia, puolalaisia ja liettualaisia virtasi heidän palvelukseensa ja varsinkin Iivana IV:n karkoittamia kasakoita, joita sanottiin Etelä-Venäjän vitsaukseksi. Jermak Timofejev, mahtavin pelastuneista kasakkapäälliköistä, pakeni 6000 miehen keralla Volgan varsia Kaman laaksoon ja tarjosi Stroganoweille palveluksiaan, ja nämä suostuivat Jermakin sotaretkeen Sibirin hallitsijaa vastaan, vaikkapa Jermak vielä olikin henkipattona.

Jermakin Siperian retket.

Kesällä 1578 Jermak kasakoineen lähti ensimmäiselle retkelleen, Tshussovajan laaksoa vedenjakajalle nousten. Oppaiden ja ruokavarain puute kuitenkin saattoi retkikunnan niin tukalaan tilaan, että sen täytyi lähteä paluumatkalle tyhjin toimin, paljon väkeä erämaihin menetettyään. Parin vuoden päästä Jermak kuitenkin lähti uudelle retkelle, tällä kertaa mukanaan Stroganowienkin sotaväkeä ja heidän kaikin puolin varustamanaan. Taistellen ja paljon rasituksia kärsien retkikunta tällä kertaa pääsi Tobolin lisäjoen Turan laaksoon saakka, jossa se vietti talvea ankarissa pakkasissa. Kevään tullen oli Jermakilla ja kahdella nuorella Stroganowilla 5000:sta miehestä vain 1000 jäljellä, mutta joukon pienuudesta huolimatta he päättivät jatkaa yritystä. Irtyshin ja Tobolin yhtymäkohdalta tavattiin Kutshumin leiri, jossa näytti olevan jurttia penikulmittain, mutta vaikka ylivoima näyttikin suurelta, teki Jermakin hyvin asestettu pieni armeija kuitenkin hyökkäyksen ja 23 p. lokak. 1581 ratkaistiin Siperian kohtalo.

Sibirin valloitus.

Kuri ja ampuma-aseet saivat voiton nuolilla ja keihäillä taistelevasta ylivoimasta, kristinusko islamista, Kutshumin joukot sitkeän ja verisen tappelun jälkeen kääntyivät pakoon ja Jermak valloitti Sibirin kaupungin, joka tavattiin autiona. Sinne saapuivat ympäristön kansat uutta valloittajaa tervehtimään ja hänelle turkiksia veroksi tuomaan. Hän lähetti täältä Iivana Julmalle 2400 soopelinnahkaa lahjaksi, pyytäen päästä hänen suosioonsa, ja Moskovan tsaari soi hänelle anteeksiannon ja nimitti hänet Siperian maaherraksi. Samalla hän lähetti Jermakille omat sotisopansa kunnialahjaksi. Kutshum kuitenkin kolmen vuoden kuluttua valloitti Sibirin takaisin, ja Jermak pakomatkalla Irtyshin poikki uidessaan teräspaitansa painosta hukkui. Hänen sotajoukkonsa pakeni takaisin Uralin poikki.

Iivana tsaari ryhtyi kuitenkin nyt itse valloitusta jatkamaan, ja sitkeän, vuosikausia kestäneen taistelun jälkeen Kutshum kaani kukistettiin, eikä hänestä sen koommin puhuta. V..1587 perustettiin Tobolsk siihen paikkaan, jossa Tobol laskee Irtyshiin, ja nopeaan kasakat siitä käsin levittelivät Venäjän valtaa yhä kauemmaksi itää kohti. Asutus oli siksi harvaa, ettei väestö olisi voinut heidän tunkeutumistaan vastustaa, vaikka olisi koettanutkin, ja lisäksi vesiväylät edistivät valloitusta tehokkaammin kuin ensi silmäyksellä näyttääkään.

Siperian vesitiet.

Vaikka Siperian valtajoet kaikki juoksevat etelästä pohjoiseen, Jäämereen laskien, niin muodostavat niiden syrjäjoet sitävastoin helposti kuljettavia itä-länsireittejä, koska eri vesistöjen väliset vedenjakajat ovat kapeat ja matalat, niin että on helppo taivaltaa jokialueesta toiseen. Obista päästiin helposti Ketiä Jenissein vesistöön, Jenisseistä Ylä-Tunguskaa Ilimiin, joka taas mukavasti vie Lenahan. Lena taas juoksee pitkät matkat itää kohti ja siinä, missä se kääntyy pohjoista kohti, siihen laskee idän puolelta Aidan, jota voidaan nousta Majaan ja sitten Judomaa latvoille saakka. Judoman latvoilla ollaan vain päivämatkan päässä Ohotskin mereen laskevien jokien lähteiltä. Venäläiset olivat jo vanhastaan tottuneet tämmöisiin vesimatkoihin ja lisäksi kirveellä nopeaan veistämään uudet venetarpeet, niin ettei aluksia aina tarvinnut taivaltaa kannaksien poikki, vaan veistettiin uudessa jokialueessa äkkiä uudet veneet. Kaikkiin tärkeihin paikkoihin perustettiin linnoitetut asemat, joista sitten kehittyi kauppaloita ja kaupungeita. V. 1604 perustettiin Tomsk. Soopeli houkutteli kasakoita yhä kauemmaksi, kunnes he saavuttivat Tyynen meren. Tämä oli Siperian turkiskaupan kulta-aikaa, ja kerrotaan, että varsinaiset turkiskauppiaat, promyshlennikit, jotka tulivat kasakkain jäljessä, ostivat jakuuteilta soopelin nahkoja rauta- ja vaskikattiloilla, ja että kattila maksoi täytensä soopelinnahkoja. Stroganowit hyötyivät tästä kaupasta suunnattomasti, kunnes he Pietari Suuren aikana menettivät kaikki etuoikeutensa, saaden paroninarvon korvaukseksi.

Stroganowien kauppayritykset käänsivät siksi paljon huomiota Siperiaan, että Herbersteinin kartassa (II, s. 482) jo on osapuilleen oikein kuvattu useita Länsi-Siperian maantieteen pääpiirteitä, vaikka siinä onkin suuria virheitä, —. Ob esim. on merkitty lähtemään Kythay nimisestä joesta, joka on lähellä Chumbalyk-nimistä kaupunkia.

Puolen vuosikymmentä Tomskin perustamisen jälkeen turkiskauppiaat saapuivat Jenissein rannoille, jonne syntyi Turukhanskin kauppala Ala-Tunguskan suuhun. Retkiä jatkettiin nimenomaisella tarkoituksella pohjoisimpiin seutuihin, koska niistä saatiin parhaat nahkat, ja pian löydettiin Pjässinä-jokikin, joka Jenissein itäpuolella laskee Jäämereen. V. 1612 Hollannissa julkaistussa kartassa on Aasian pohjoisrannikko tähän jokeen saakka kuvattuna. Kun oli turhaan yritetty tunkeutua Jäämerta edelleen itää kohti, niin valittiin eteläisempi reitti ja lähdettiin nousemaan Ala-Tunguskaa, ja sitä pitkin päästiin aina Lenan syvänteeseen saakka. Vielä eteläisempää reittiä kasakat tunkeutuivat Tomskista Ylä-Jenisseille, jonne perustettiin Jenisseisk v. 1619 ja Krasnojarsk v. 1627. Angaran jokilaaksossa sotaiset burjaatit tekivät jonkun verran vastarintaa, mutta heidät voitettiin, ja venäläiset tienraivaajat saapuivat Baikal-järvelle saakka, jota ei siihen saakka, mikäli tiedetään, kukaan eurooppalainen ollut nähnyt, vaikka moni olikin sivuuttanut sen jotenkin läheltä käydessään muutama vuosisata aikaisemmin suurkaanien hovissa Karakorumissa. Tältäkin suunnalta saavuttiin Lenan laaksoon, jossa metsästäjät tapansa mukaan verottivat kaikkia heimoja, joiden kanssa tulivat tekemisiin. He tapasivat täällä jakuutit, jotka olivat paenneet burjaatteja alkuperäisiltä asuinsijoiltaan Baikal-järven rannoilta ja jotka nyt, kykenemättä vastustamaan venäläisiä sissejä, peräytymistään peräytyivät pohjoista kohti Jäämeren rannoille. V. 1632 perustettiin jakuuttien alueelle Jakutsk, josta sitten tuli etenemisen keskusta. V. 1617 kasakka Jelisei Busa saapui Lenan suistamoon ja sieltä länttä kohti kääntyen löysi Olenekin, jonka rannalla hän vietti talven. Seuraavana vuonna hän palasi takaisin Lenan rannalle ja laski sitä veneillä mereen. Hän kulki sitten rannikkoa seuraillen itää kohti aina Janan suulle, nousi jonkun matkaa Janaa ja jatkoi täällä pari vuotta tutkimuksiaan.

Jakutskista lähtien muutamat retkeilijät kulkivat Lenan syvänteen itäpuolella olevan vuoriston poikki yllämainittua reittiä ja jatkoivat matkaa sen itärinnettä laskien, kunnes vastaan tuli Ohotskin meri, jonka rannalle v. 1638 perustettiin asema nykyisen Ohotskin kaupungin paikalle. Näin oli kuljettu koko maanosan poikki vähän enemmän kuin puolen vuosisataa sen jälkeen, kuin Jermak oli Sibirin valloittanut. Ivanow Postnik löysi Indigirkan, joka laskee Jäämereen vielä Janaakin idempänä, ja hänen seuralaisensa rakentamillaan veneillä laskivat sen mereen saakka ja myöhemmin jatkoivat matkaansa Alasejaan, yhä kauemmaksi itää kohti. Samaan aikaan löydettiin Kolimakin, viimeinen Jäämereen laskevista suuremmista joista, ja sen rannalle perustettiin v. 1644 Nishnij Kolimskin asema. Täällä saatiin tietoja tshuktsheista, jotka asuvat Aasian etäisimmässä koilliskulmassa, ja näyttää siltä, kuin olisi kuultu Uuden Siperian saaristakin ja Wrangelin maasta, vaikka ne sekoitettiin. Vielä kauempana idässä sanottiin olevan suuren joen, mutta se ei laskenut Jäämereen, vaan Beringin mereen, kuten myöhemmin saatiin selville. V. 1646 Isai Ignatjew kävi tshuktshien luona ja seuraavana vuonna Feodor Aleksejew sai johdettavakseen suurehkon retkikunnan samoille seuduille. Se ei menestynyt. Retkellä oli mukana kasakka Simeon Deshnew, joka löysi Beringin meren ja osoitti, että Amerikan ja Aasian välillä todella oli olemassa salmi, niinkuin kamarioppineet olivat jo kauan otaksuneet.

Simeon Deshnew.

V. 1648 lähetettiin uusi retkikunta seitsemällä veneellä, joista kolme jatkoi matkaa muita edemmä; erästä näistä veneistä johti Deshnew. Kesäkuussa erottiin Kolyman suusta ja kuljettiin rantaa seuraillen itää kohti, kunnes Aasian itäisin niemi oli saavutettu; tämän urotyön muistoksi sitä Itäniemen nimen ohella myös on ruvettu sanomaan Kap Deshnewiksi. Kolmas veneistä kärsi haaksirikon Anadyrin mutkaan pyörrettäessä ja sen miehet saivat sijan molemmissa toisissa veneissä. Molemmat jäljelle jääneet veneet sitten erosivat. Deshnewin vene ajelehti vastatuulien mukana, kunnes se lopulta ajautui maihin Oljutorowskin suulle Kamtshatkan niemen tyveen. Deshnew kuljetti joukkonsa maan poikki Anadyriin, jonne hän perusti Anadyrsk nimisen aseman, oleskellen sitten monta vuotta tällä seudulla. Kolimskista saapui hänen luokseen useita muitakin retkikuntia. Anadyrin seutu tuli siten jotenkin tarkkaan tutkituksi, ja alkuasukkaat pakotettiin veroa maksamaan, vaikka he eivät taistelutta siihen suostuneet. Se vene, joka oli kulkenut Deshnewin seurassa aina Anadyrin mutkaan saakka, katosi teille tietämättömille. Koriakit kertoivat Deshnewille, että toiset olivat kuolleet tauteihin, toiset saaneet tappeluissa surmansa, mutta osa oli päässyt veneellään pakoon. Kamtshatkassa säilyi muistotieto, että muutamat retkikunnan jäsenistä olivat tulleet sinne, kulkeneet sen eteläniemen ohi ja sitten kadonneet.

Näiden matkain kautta oli Lenan itäpuolinen Siperian rannikko tullut melkein kokonaan tunnetuksi. Jäämeren rantaa kuljettiin sitten paljon veneillä Lenan suistamosta Kolymiin saakka, mutta sieltä ei enää kuljettu Deshnewin vanavettä edelleen, kun löydettiin Anadyriin lyhyempi maatie. Maantiede ei ole Deshnewin matkoista mitään hyötynyt, ne kun jäivät tuntemattomiksi, ja vasta Beringin matkan jälkeen tuli yleiseen tunnetuksi, että kasakkapäällikkö jo paljoa ennen häntä oli vakoillut Aasian koillisreunan ja sen ääret löytänyt. Lenan länsipuolinen rannikko pysyi melkein tuntemattomana seuraavaan vuosisataan saakka.

Sillä välin kun rohkeat sotilasretkikunnat, metsästäjät ja kauppiaat näin samoilivat Aasian koillisimman kolkan ristiin rastiin, saattoivat toiset Kaakkois-Siperian tunnetuksi. Viidessäkymmenessä vuodessa saatiin Amur ja sen tärkeimmät syrjäjoet pääpiirtein tutkituiksi ja eri paikkoihin perustettiin asemia.

Amurin alue.

V. 1639 eräs kasakkaretkikunta rakensi aseman Ohotskin meren rannalle ja sai tunguuseilta tietoja etelämpänä olevista maista. Samana vuonna saapui Lenan syrjäjoen Witimin rannalle retkikunta, joka sai tietoja Shilkasta. Jakutskista v. 1643 lähetettiin retkikunta Pojarkow-nimisen kasakan johdolla, ja tämä nousi Aldania, Lenan suurta syrjäjokea, aina sen latvoille saakka ja kulki sieltä vuoriston poikki Amurin pohjoisen syrjäjoen Sejan syrjäjoen Briantan laaksoon. Tätä jokea laskien Pojarkow pääsi aina Umlekanin suulle saakka, jossa venäläiset kuitenkin mielivaltaisella käytöksellään suututtivat alkuasukkaat, niin että toinen puoli joukosta surmattiin, ennenkuin retkikunnan jälkipää ennätti Aldanilta apuun. Tämän saavuttua lähdettiin Sejaa laskemaan ja viidessä päivässä tultiin Amurille. Amuria laskien retkikunta kolmessa kuukaudessa sai kulkeneeksi koko jokimatkan aina mereen saakka. Kesällä 1645 Pojarkow kulki meritse Ulja-nimiselle joelle, joka laskee mereen Ohotskin eteläpuolella, ja sieltä maan poikki Jakutskiin, jonne hän saapui kesäkuussa 1646. Siten oli viimeinen Siperian suurista joista tullut tunnetuksi ja melkein puolet sen pituutta⁻veneellä kuljetuksi. Venäläisten löydöt Pohjois-Siperiassa olivat siten edenneet jotenkin lähelle hollantilaisten eteläpuolelta tekemiä löytöjä, vaikka kuluikin joku aika, ennenkuin niiden välinen alue tuli tunnetuksi, niin että löydöt muodostivat yhden jakson.

Se tie, jota Pojarkow oli kulkenut, oli pitkä ja vaikea, mutta pian löydettiin eräs toinen Lenan syrjäjoki, Olekma, jonka yläosa lähestyy hyvin lähelle Shilkaa. V. 1648 pieni retkikunta Urkan kautta nousi Ylä-Amurin syvänteeseen. V. 1649 Habarow-niminen seikkailija suoritti uuden retken kulkien Olekman latvoilta reellä vedenjakajan poikki Amurille. Siellä täytyi taistella daurilaisten kanssa, joilla oli Lavkai-niminen mahtava päällikkö. Käytyään Jakutskissa apua hakemassa Habarow kesällä 1651 lähti laskemaan Amuria, anastaen matkalla daurien linnoituksen. Eläen vihamielisissä väleissä asukkaiden kanssa, jotka tunnustivat Kiinan yliherruuden, Habarow laski jokea edelleen ja oli talvea Ahanin maassa, jossa jälleen syntyi tappeluita maanasukkaitten kanssa; nämä saivat mandshuilta apua. Seuraavana keväänä Habarow jälleen palasi Amuria vastavirtaan. Hän sai apua Jakutskista, mutta kun hänen oma väkensä teki kapinan, niin hänen täytyi heittää sikseen enemmät valloitukset. Hän ei voinut anastuksistaan pitää muuta kuin erään Sejan suun yläpuolelle perustamansa aseman. Paluumatkalla hän ei tavannut erästä pienempää retkikuntaa, joka oli lähetetty apua tuomaan, vaan apuretkikunta laski Amurin aina mereen saakka ja palasi Ohotskin meren rantoja ja maan poikki taivaltaen Jakutskiin.

Tähän saakka olivat löytäjät olleet seikkailijoita, jotka toimivat omin päin ilman edesvastuuta. Vaikka he olivatkin saaneet suuria aikaan, olivat he kuitenkin samalla kohdelleet maanasukkaita niin tylysti, ettei rauhallinen maanvaltaus enää ollut mahdollinen. Venäjän hallitus silloin puuttui asiaan. Onufrei Stepanow lähetettiin v. 1652 Amur-joelle, jota hän laski Sungarin suulle saakka, nousten sitten kolme päivämatkaa viimeksimainittua jokea. Hän ei kuitenkaan saanut suuria aikaan. Talvella 1654—55 häntä Kumarskissa lähellä Sejan suuta piiritti suuri kiinalainen armeija, joka kuitenkin lopulta lähti pois tyhjin toimin. Yhdessä Feodor Pushkinin kanssa, joka oli perustanut linnan Argunin suulle, Stepanow sitten laski Amuria ja perusti linnan giljakkien maahan. 1658 Stepanow sai lähellä Sungarin suuta surmansa suuressa tappelussa kiinalaisia vastaan, ja suurin osa Amurin syvänteestä joksikin aikaa taas menetettiin.

Ennen tätä tapausta oli kuitenkin Shilkalle saapunut venäläisiä osastoja toisia teitä, Jenisseiskistä tullen. V. 1652 oli kasakka Beketow kulkenut Baikal-järven poikki ja Selengan suulla talvea vietettyään noussut tätä jokea, v. 1654 kulkenut vedenjakajan poikki Indogaan ja laskenut sitä Shilkaan, jonka rannalle rakennettiin linna. Sitten Beketowin kuitenkin täytyi miehinensä yhtyä Stepanowiin, joka oli alempana Amurin rannalla. V. 1656 Jenisseiskistä lähetettiin uusi retkikunta Pashkowin johdossa, joka Beketowin teitä kulkien alussa vuotta 1658 saapui Shilkan rannalle. Pashkow perusti Nertshinskin kaupungin, ja vaikka hän ei saanutkaan maanasukkaita lannistetuksi, niin menestyi kaupunki kuitenkin jotakuinkin. V. 1669 saapui Amurin rannalle joukko seikkailijoita Tungirin kautta puolalaisen pakolaisen Tshernigowskin johdolla ja perusti Albazin nimisen siirtokunnan, josta sitten tuli Amurin alueen tärkein venäläinen siirtokunta. Sejankin alueelle pian syntyi siirtokuntia, muun muassa yksi Aigunin luo vähän alemmaksi tämän joen suuta, ja v. 1681 Ignati Milowanow tutki tätä maata laajemmalti, perustaen jonkun linnoitetun asemankin Silinji-joen rannalle. Samaan aikaan joutuivat Bureja ja Amgun, kaksi Amurin pohjanpuolista syrjäjokea, Venäjän toiminnan piiriin ja Gavrilo Feolow perusti sinne aseman. Monien vaiheiden jälkeen oli siten suuri osa Amurin jokilaaksoa joutunut Venäjän vaikutusvallan alaiseksi, mutta tämä vaikutusvalta ei ollut pitkällinen.

Kiinan mandshulainen hallitsijasuku piti kaikkia Amurin alueen kansoja omaan vaikutuspiiriinsä kuuluvina, eikä keisari Kang-hi, jäntevä mies, aikonut levollisena tyytyä siihen, että venäläiset anastivat maan. Jo v..1653 mandshujen kanssa sattuneiden ensimmäisten taistelujen jälkeen oli Pekingiin lähetetty venäläinen lähetystö sopimusta tekemään, mutta lähettilään tappoivat matkalla hänen oppaansa. V. 1676 kreikkalainen Nikolaus Spafarik kuitenkin pääsi tunkeutumaan Tsitsikarin kautta Pekingiin ja hänen neuvottelujensa tuloksena oli, että venäläisiä viranomaisia kiellettiin sen enempää toimimasta Amurin alijuoksulla. Kielto kuitenkin jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kiinalaiset silloin päättivät väkivoimalla karkoittaa venäläiset.. Se onnistuikin ja v. 1684 täytyi Albazinkin puolustajain piiritettyinä hylätä puolustamansa asema. Se vallattiin myöhemmin uudelleen ja seurasi toinen piiritys, kunnes uusien keskustelujen jälkeen Venäjä enemmän kuin puoleksitoista vuosisadaksi luovutti Kiinalle Amurin alueen koko itäosan. Sopimus tehtiin v. 1689 Nertshinskissä, jossa Venäjän lähettiläs Golovin tapasi Kiinan valtuutetut; näillä oli mukana tulkkeina jesuiitat Gerbillon ja Pereyra (III, s. 23), joista edellinen varsinkin oli sangen laajalti matkustanut mies.

Everhart Ides.

Kolme vuotta myöhemmin Venäjän hallitus lähetti Siperian ja Mandshurian kautta lähetystön Kiinan keisarin luo. Lähettiläs, Everhart Ides, tanskalainen synnyltään, kirjoitti matkastaan kertomuksen, joka laajalti levitti tietoja Venäjän Pohjois-Aasiassa hankkimista alueista. Ides kuvaa ostjakkeja, tunguuseja, burjaatteja ja Siperian muita kansoja, samalla kun hän antaa maasta itsestäänkin entistä tarkempia tietoja. Hän muun muassa kertoo mammutista, jonka maanasukkaat luulivat maan alla elävän, venäläiset sitävastoin aivan oikein käsittivät entisaikain eläimeksi, ja samalla hyvin sattuvasti kuvaa jäiden lähtöä Siperian joista, kuinka rannat murtuvat ja maan peitossa olleet mammutin ruumiit siten paljastuvat. Lähetystö matkusti jo melkoiseksi kaupungiksi paisuneen Irkutskin kautta Nertshinskiin ja sieltä Mandshurian läpi Pekingiin. Nertshinskistä matka ensinnä kävi Arguniin, jossa oli venäläinen linna, ja sitten vuorien poikki Tsitsikarin ohi Jalon ja Nonnin laaksoihin. Ides oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka on antanut tästä maasta kuvauksen.

Näin oli koko Pohjois-Aasia tullut tunnetuksi venäläisten tienraivaajain toimesta ja diplomaattisilla matkoilla suuri osa Mandshuriaakin. Laajimmalti oli vielä tuntematonta maata Ohotskin meren ja Anadyrin etäisimpien turkisasemain välillä, mutta tämäkin alue tuli vielä ennen vuosisadan loppua suureksi osaksi kuljetuksi.

Kamtshatka.

V. 1696 Atlassow, Anadyrskin aseman komentaja, lähetti kasakka Moroskoin levittämään Venäjän vaikutusta etelää kohti. Moroskoi saapui lähelle Kamtshatka-jokea niemimaan itärannalle, jonne hän, erään maanasukkaitten linnan valloitettuaan, huomasi japanilaisten seikkailijain jo aikaisemmin saapuneen. Seuraavana vuonna Atlassov itse lähti ja rakensi linnan Kamtshatka-joen rannalle, josta sitten myöhemmin koko niemimaa valloitettiin. Kului kuitenkin vielä pitkä aika, ennenkuin päästiin selville siitä, mikä Kamtshatkan suhde muihin maihin oli; toiset luulivat sen olevan Jesson, Japanin pohjoisimman suuren saaren jatkoa, ja vasta kun oikeasta asianlaidasta päästiin selville voitiin ruveta valloitusta jatkamaan. Länsiranta lienee löydetty v. 1716, jolloin kasakka Sokolow aluksessaan kulki Ohotskista Tigil-joelle ja rannikkoa alas Kompakovoon, josta vielä on 400 kilometriä niemimaan eteläkärkeen. Hänellä oli laivaväkenä ruotsalaisia ja arvatenkin suomalaisiakin sotavankeja, jotka oli lähetetty Itä-Siperiaan siitä syystä, että he osasivat rakentaa laivoja ja purjehtia. Kamtshatkan eteläpään ympäri purjehdittiin vasta koko joukon myöhemmin.

Vaikka Pohjois-Aasia näin olikin seitsemännentoista vuosisadan kuluessa saatu pääpiirtein vakoilluksi Tyyntä merta myöten, niin eivät nämä löydöt kuitenkaan tulleet aivan laajalti tunnetuiksi, ja lisäksi sivistymättömäin seikkailijain tuomat tiedot olivat sangen epämääräiset. Kahdeksannellatoista vuosisadalla Siperiankin maantiede kuitenkin joutui pätevämmälle tieteelliselle pohjalle, suureksi osaksi Pietari Suuren toimesta, joka halusi saada luotettavampaa selvitystä varsinkin Aasian ja Amerikan yhtymäseuduista.

Uuden Siperian saaret.

Vuoden 1710 vaiheilla saatiin tietoja saarista, joita muka piti olla Siperian rannikon edustalla jään peittämässä Jäämeressä, ja seuraavana vuotena varustettiin kaksi retkikuntaa niitä etsimään. Kasakka Merkurei Vagin purjehti Svjatoi Nos niemestä pohjoista kohti ja löysi suuren saaren, jonka ympäri hän purjehti 9—12 päivässä, ja luuli näkevänsä sen takaa toisen suuren maan. Paluumatkalla kuitenkin miehistö murhasi Vaginin raivoissaan rasituksista, joita sen oli kestettävä, ja koko löytö senvuoksi on epäilyksen alainen. Useita muita retkiä tehtiin sekä kesällä että talvella, mutta huonolla menestyksellä. Vielä kului monta vuotta, ennenkuin Uuden Siperian saaret lopulta löydettiin.

Kuriilit.

Paremmalla menestyksellä oli retkeilty kaukaisessa idässä.

V. 1706 saavuttiin Kamtshatkan eteläpäähän ja nähtiin lähimmät Kuriileista. Kasakka Iivana Kosirevski vuosina 1711 ja 1713 teki pari retkeä näille saarille kooten tietoja niiden oloista ja laatien niistä kartan. Nämä retket oli tehty vielä Anadyrista käsin, mutta samoihin aikoihin saatiin avatuksi Kamtshatkaan uusi lyhyempi tie Ohotskin meren poikki. V. 1714 kasakka Sokolow purjehti Ohotskista ensinnä rantoja seuraten, sitten meren poikki Kamtshatkan länsirannalle, tutkien sitä etelään päin aina Kompakovoon saakka; vietettyään siellä talvea hän seuraavana kesänä vaikean matkan jälkeen palasi takaisin Ohotskiin.

Messerschmidt ja Strahlenberg.

Tieteellisistä matkustajista on mainittava ensinnäkin preussilainen luonnontieteilijä Daniel Gottlieb Messerschmidt, joka vuosien 1720 ja 1726 välillä teki' laajoja matkoja Venäjän hallituksen toimesta. Hänen kerallaan matkusti upseeri Filip Juhana Strahlenberg, yksi niitä monia sotavankeja, jotka Kaarle XII:n onnettomalla sotaretkellä olivat Venäjälle jääneet. Molemmat matkustajat ensinnä tutkivat Obin ja Jenissein vesistöjä, jonka jälkeen Strahlenberg palasi Ruotsiin ja v. 1730 julkaisi laajan teoksen koko Pohjois-Aasiasta. Hänen karttansa oli kauan paras, mitä tästä Aasian osasta oli olemassa. Hänen lähdettyään Messerschmidt laski Jenisseitä aina 66:nnelle leveysasteelle, mutta ei kuitenkaan päässyt Jäämeren rannoille saakka, kuten hänen tarkoituksenaan oli ollut. Noustuaan jokea kappaleen matkaa takaisin hän lähti Itä-Siperiaan ja saavuttuaan vesitse Nertshinskiin kulki arojen poikki Argunin kaivannoille ja sieltä Dalai Noorille. V. 1725 hän palasi länteen ja tutki Obia ja Irtishiä, kunnes v. 1726 palasi takaisin Pietariin. Palveluksistaan ei Messerschmidt kuitenkaan saanut odottamaansa tunnustusta, ja lisäksi hän Danzigissa käydessään menetti kaikki kokoelmansa. Hän kuoli Pietarissa v. 1735.

Renat.

Juhana Kustaa Renat oli eräs toinen ruotsalainen, joka oli sotavankina joutunut Siperiaan ja siellä tehnyt laajoja matkoja Aasian sisimpiin osiin saakka, kuten on käynyt ilmi hiljakkoin julkaistuista asiakirjoista. V:t 1716—1733 hän vietti kalmukkien keskuudessa ja tutki paljon heidän alueensa maantiedettä, osaksi tiedustelemalla, osaksi itse matkustellen; jotkut luulevat hänen käyneen Lop Noorilla saakka; Renat laati, epäilemättä osaksi tiedusteluitten nojalla, mutta suureksi osaksi omien matkahavainnoittensakin mukaan, kartan, jossa Dsungarian ja Tarimin syvänteen maantieteelliset olot ovat huomattavan tarkkaan kuvatut.

Vitus Bering.

V. 1725 Pietari Suuri lähetti tanskalaisen Vitus Beringin, joka palveli Venäjän laivastossa, jatkamaan löytöjä Aasian koillisrannikolla. Bering, joka oli erinomaisen taitava ja rohkea purjehtija, täytti loistavasti hänelle uskotun tehtävän. Hän kuljetti varastonsa koko Siperian poikki kaukaiseen itään, mutta tähän ja laivan rakentamiseen Ohotskissa kului niin paljon aikaa, että Bering vasta kesällä 1727 pääsi purjehtimaan sieltä Kamtshatkan länsirannalle. Talvella kuljettiin niemimaan poikki reellä Nishnij Kamtshatkan linnaan, itärannikon tärkeimpään venäläiseen siirtokuntaan, ja siellä rakennettiin uusi laiva, »Gabriel» nimeltään. Sillä Bering heinäkuussa 1728 lähti rantaa seuraillen purjehtimaan pohjoista kohti, laatien kaiken aikaa huolellista karttaa. Hän purjehti aina Serdze Kamen nimiseen niemeen saakka, josta ranta vakaasti kääntyi länteen, ja päätti silloin kulkeneensa Aasian itäisimmän niemen ohi. Tosin oli jo Deshnew paljoa aikaisemmin purjehtinut saman rannan, mutta nyt se vasta tuli kunnolla kartoitetuksi. Bering palasi Kamtshatkaan, vietti siellä talvea ja lähti jälleen kesäkuussa 1729 liikkeelle. Mutta kun vastatuulet estivät häntä pohjoista kohti pääsemästä, niin hän kääntyi takaisin ja purjehti Kamtshatkan ympäri, saapuen heinäkuun lopulla Ohotskiin. Yksi retken tuloksia oli, että Kamtshatkan eteläkärjen asema nyt tuli tarkalleen määrätyksi. Siitä oli ollut Euroopassa aivan väärät käsitykset; toisissa sen ajan kartoissa Kamtshatka ja Jesso on piirretty yhteen, ja vielä Beringin matkan jälkeenkin tämä harhaluulo piti jonkun aikaa puoliaan.

Luonnontutkijain matkoja.

Heti Beringin palattua ryhdyttiin Venäjän hallituksen toimesta paljoa suurisuuntaisempaan Siperian tutkimukseen. Bering sai toimekseen meritutkimusten jatkamisen ja samalla lähetettiin kaukaiseen itään eteviä luonnontutkijoita, joiden piti tähtitieteellisesti tarkemmin määrätä Siperian paikkain maantieteelliset asemat, tutkia sen luonnonmaantiedettä, eläin- ja kasvitiedettä. Beringin piti uudella meriretkellä saada selville, oliko Aasian itäpuolella maata kuinka lähellä. Eräs pienehkö retkikunta oli tosin tavannut maata tshuktshien maan itäpuolelta ja siis arvatenkin löytänyt Amerikan rannan, mutta sen oli täytynyt palata takaisin kesken ja jättää tutkimatta, oliko maa saari, vaiko mannerrantaa.

Jo v. 1733 ryhdyttiin siis varustamaan uutta retkeä, mutta valmistuksiin kului niin paljon aikaa, että Bering vasta v. 1740 pääsi lähtemään. Sillä välin olivat tiedemiehet jo olleet uutterassa työssä. Tähtitieteilijä De la Croyère matkusteli Baikal-järvellä, Amurin yläjuoksulla ja Lenan alajuoksulla, määräten paikkain asemia. Luonnontutkija Gmelin ja historioitsija Müller nousivat Irtishiä ja matkustivat Tomskin kautta Jenisseiskiin, tutkien kesällä 1735 Baikal-järven seutuja. Vuonna 1736 he olivat Lenan yläjuoksulla. Gmelin menetti Jakutskissa sattuneessa tulipalossa kaikki piirtämänsä retkikartat. V. 1738 saapui Itä-Siperiaan luonnontutkija Yrjö Wilhelm Steller, joka näistä tiedemiehistä sitten saavutti pysyvimmän maineen.

Jäämeren ranta.

Samaan aikaan tutkittiin Siperian pohjoisia rantavesiä, löytyisikö sieltä laivan kuljettavaa väylää. Usean turhan yrityksen jälkeen pääsi vihdoin kaksi retkeilijää, luutnantit Mlyagin ja Skuratow, tunkeutumaan Kara-meren poikki Jalmai-niemelle ja sen ympäri Obin suulahteen, ja v. 1737 kaksi muuta upseeria kulki sieltä edelleen Jenissein suistamoon. Talvella 1739—40 Minin ajoi reellä Tajmyrin niemen länsirantaa melkoisen kappaleen — seuraavana kesänä laivalla purjehdittiin melkein yhtä pitkälle (leveyspiirille 75° 26'), — mutta sitten retkikunnan täytyi palata takaisin lumisokeuden vuoksi.

Tajmyrin niemimaan itäpuolella olevaa rannikkoa tutkittiin Lenan suistamosta käsin. Luutnantti Prontshishtshew Tsheljuskinin keralla retkeili v. 1735 ensin Olenskin suulle ja siellä talvea vietettyään edelleen Khatangan suistamolahteen saakka. Mutta saaret ja jäätyneet salmet hidastuttivat sitten eteenpäin kulkua, niin ettei hän päässytkään niemimaan pohjoiskärkeen saakka, vaan 77° 25' leveyspiiriltä palasi takaisin ja sitten nuoren vaimonsa keralla paluumatkalla kuoli. V. 1739 luutnantti Laptew yhdessä Tsheljuskinin kanssa lähti työtä jatkamaan ja pääsi aina Kap Thaddäukseen saakka. V. 1742 näyttää Tsheljuskin vihdoin eräällä retkellä kulkeneen Vanhan maailman pohjoisimman kärjen ohi, joka siitä on hänen nimensä perinyt. Lenan itäpuoleisellekin rannikolle oli tehty yhä uusia retkiä, joiden perusteella sen kartoitusta parannettiin.

Bering salmessaan ja merellään.

Syyskuussa 1740 Bering vihdoin pääsi lähtemään Ohotskista kahdella laivalla, »Pyhällä Paavalilla» ja »Pyhällä Pietarilla». Talvi vietettiin Avatsha-lahdessa, joka molemmista laivoista sai Petropavlovskin nimen. Sinne saapuivat Steller ja De la Croyère ottamaan osaa retkeen. Bering purjehti ensinnä jonkun aikaa kaakkoa kohti, mutta kun ei siltä suunnalta maata tavattu, niin hän muutti suunnan koilliseksi. Ankara myrsky erotti alukset toisistaan, eivätkä ne sen koommin toisiaan tavanneet. Heinäk. 29 p. Bering näki edessään korkean vuoren kukkulan, jonka hän nimitti Pyhän Eliaan vuoreksi. Hän luuli sitä tulivuoreksi, mutta tämä otaksuma myöhemmin huomattiin vääräksi.

Bering oli siis myrskyssä ajautunut Alaskan etelärannikolle. Hän yritti seurata sitä luodetta kohti, mutta ainaisen sumun vuoksi se oli kovin vaikeata. Hän näyttää ajautuneen Kadiakin saaren ohi ja sitten nähneen Alaskan niemimaasta kohtia ynnä Aleutien saaria ja niiden korkeita tulivuoria. Toinen, Tshirikowin ohjaama laiva, oli tavannut Amerikan rannan paljon etelämpänä, Sitkan seuduilla. Tshiriköw menetti siellä kaksi venekuntaa väkeä, jotka maihin lähetettyinä luultavasti joutuivat intiaanien väijytykseen. Tämä oli suuri tappio senkin vuoksi, ettei nyt enää voitu päästä maihin, kun ei ollut veneitä. Elokuun puolivälissä molemmat laivat näyttävät olleen likimain samoilla paikoilla, mutta eivät kuitenkaan nähneet toisiaan. Samoin kuin Beringin Tshirikowinkin täytyi taistella vastatuulien ja sumun kanssa, ja juomaveden loputtua ja keripukin alettua tuhoja tehdä miehistöstä toinen toisensa jälkeen kuoli, muiden mukana tähtitieteilijä De la Croyère. Laiva kuitenkin lopulta saapui Avatsha-lahteen Kamtshatkan kaakkoisrannalle lokakuussa 1741.

Beringin laivassa keripukki teki siihen määrään tuhojaan, ettei sitä voitu tässä vaarallisessa sumuisessa meressä hoitaa, niin kuin olisi pitänyt. Bering itsekin oli pahoin sairaana, ja luutnantti Waxel ja luonnontutkija Steller pitivät huolta laivan johtamisesta. Laiva ajeli merellä tuulien armoilla ja tuli lopulta, marraskuussa 1741, saarelle, joka on Beringistä nimensä saanut. Ikäänkuin ihmeen kautta löydettiin kallioiden melkein joka puolelta piirittämä satama. Tämä saari, joka on suurin Kamtshatkan edustalla olevista Komentaja-saarista ja jota ensin luultiin mannermaan osaksi, oli uusi löytö. Siellä vietettiin talvi 1741— 42 ja Steller kirjoitti erinomaisen tutkimuksen sen eläinkunnasta ja yleisestä luonteesta. Siellä ensi kerran tavattiin Stellerin merilehmä (Rhytina gigas), suuri sireenien harvinaiseen heimoon kuuluva nisäkäs, joka sittemmin on sukupuuttoon hävitetty. Saarella kun ei ollut puita eikä ihmisasunnoita, niin täytyi asua hiekkakuopissa, jotka purjeilla peitettiin. Bering kuoli joulukuussa ja hänen jälkeensä vielä moni keripukin heikentämästä miehistöstä. Steller yksin pysyi terveenä ja hän väsymättä auttoi toisia, niin että kevään tullessa vielä 45 oli elossa. Ravinnoksi pyydystettiin merieläimiä ja merisaukkoja, joiden kalliita nahkoja koottiin. Laiva oli talven kuluessa ajautunut maalle ja hajonnut, niin että ainoana pelastuksen keinona oli rakentaa sen aineista uusi pursi. Erään laivanrakennusta oppineen kasakan johdolla se saatiinkin syntymään ja elokuussa 1742 uusi alus työnnettiin vesille ja sillä päästiin Petropavlovskiin. Siten päättyi tämä onneton retki, jonka tulokset loivat niin runsaasti uutta valoa Aasian ja Amerikan seutujen maantieteellisiin oloihin ja pääpiirtein selvittivät Pohjois-Amerikan luoteiskulman muodon. Steller, jonka ansiot retkikunnan pelastuksesta olivat niin suuret, riitaantui sitten viranomaisten kanssa ja aikoi palata Pietariin, mutta sai käskyn jäädä Siperiaan ja kuoli Tjumenissa v. 1746. Müller ja Gmelin v. 1743 palasivat Pietariin.

Siihen päättyivät toistaiseksi Venäjän hallituksen suurisuuntaiset toimet Siperian ja sen lähiseutujen tutkimiseksi. Yksityiset kuitenkin jatkoivat työtä. Müllerin v. 1754 julkaisemasta kartasta näkyy, kuinka suunnilleen oikea käsitys oli saatu Beringin meren maista.

Aleutit.

Ei tämän jälkeen kauan kulunut, ennenkuin venäläiset erämiehet ja pyydystäjät kulkivat Beringin meren poikki Amerikan rannalle ja Aleutien saaret alkoivat toinen toisensa jälkeen ilmestyä karttoihin. Suuri Kadiak-saari tutkittiin, Beringin meren saaria ja rantoja löydettiin yhä lisää, vaikka niiden kartoitus olikin puutteellinen. Tällä kannalla oli näiden etäisten kulmain tunteminen, kun James Cook kolmannella retkellään niihin saapui ja kaikkia edellisiä retkeilijöitä tarkemmin vakoili rannat, määräsi niiden huomattavimmat kohdat asteverkkoon ja piirsi Amerikan luoteisrannasta yhtämittaisen kartan aina Jäämeren rannoille saakka. Samaan aikaan oli muodostettu suuri venäläinen komppania Amerikan puolen turkiskauppaa varten ja Kadiak-saarelle oli perustettu asema, josta sitten rannikkoa vallattiin yhä edelleen. Mutta kauan eivät venäläiset saaneet näillä rannoilla yksin liikkua ja pyydystellä, ja piakkoin saapui toisia löytöretkeilijöitäkin, joista kuuluin oli ennenmainittu ranskalainen La Pérouse.

Uuden Siperian saaret.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla tehtiin vielä muutamia yrityksiä Siperian pohjoistenkin rantain ja saarien tutkimiseksi. Shalaurow, eräs Jakutskin kauppias, teki 1760—62 omalla kustannuksellaan matkan, mutta vaikka hän purjehti Svjatoi Nosin ympäri ja näki Ljahow-saaren, joka on Uuden Siperian saarista maata läheisin, niin ei hän tällä, sen enempää kuin v. 1766 tehdylläkään retkellä, päässyt Itäniemeen saakka; jälkimmäisellä retkellä hän koko retkikuntansa keralla joutui tuhon omaksi.

Uuden Siperian saarien varsinainen tutkija oli Ljahow, josta mannerta läheisin on nimensä saanut; hän niinikään löysi Maloi- ja Kotelnoi-saaret. V. 1805 Sannikow löysi lisää kaksi saarta, ja 1809—10 Hedenström, ruotsalainen sotavanki, Venäjän hallituksen toimesta kartoitti suuren osan saaristoa. Sannikowkin jatkoi löytöjään ja kertoi nähneensä maan häämöitystä Uuden Siperian saarien koillispuolelta. Lähes vuosisadan pysyi tämän näön todenperäisyys väittelyn alaisena, mutta lopulta löydettiin Jäämeren hyisestä helmasta Uuden Siperian saarien ulkopuolelta kokonainen ryhmä pieniä saaria, eikä tämä osa Pohjois-Jäämerestä vieläkään ole kaikkia salaisuuksiaan ilmaissut.

Muita Aasian matkoja.

Khiva ja Bokhara.

Pietari Suuren aikana tehtiin Venäjältä ensimmäiset retket Keski-Aasian aroille, Khivan ja Bokharan kaanikuntiin, jotka mongolilaisvallan kukistuttua olivat jääneet kokonaan unhotukseen. V. 1714 lähti eräs nuori venäläistynyt sirkassi, Bekovitsh Tsherkaski, Khivan kaanin luo, joka oli tarjoutunut Venäjän vasalliksi. Hän kulki Kaspian meren poikki, rakensi sen itärannalle linnan ja tutki sitten erästä mainittuun sisämereen päättyvää laaksoa, jota on luultu Amudarjan vanhaksi uomaksi; Venäjän hallitus oli luullut mahdolliseksi johtaa mainitun virran sitä pitkin takaisin Kaspian mereen. Tältä retkeltä palattuaan Bekovitsh v. 1717 lähti uudelle, mukanaan sotajoukko, johon kuului 4000 miestä. Tällä kertaa hän kulki maatietä Uralin suusta aution Ust Urt-erämaan poikki, joka on Kaspian meren ja Aral-järven välillä. Lähelle Aral-järven eteläpäätä, Barsa Kilmas nimisen järven luo, hän rakensi linnan, jonka jäännöksiä vielä on nähtävänä. Mutta Khivan uusi kaani, joka epäluuloisena katseli venäläisten hommia, kävi Bekovitshin armeijan kimppuun ja tuhosi sen osastoittain. Siihen päättyivät ajaksi venäläisten yritykset levittää tällä kulmalla valtaansa, vaikka ennen vuosisadan keskiväliä pohjoisten arojen kirgiisit tunnustivatkin Venäjän ylivallan ja valtakunnan raja kulki Kaspian meren pohjoispäästä arojen poikki Irtishin latvoille.

Pietari Simon Pallas.

V. 1768 Venäjän hallitus lähetti Aasian sisäosiin retkikunnan havaitsemaan seuraavana vuonna tapahtuvaa Venuksen kulkua auringon poikki, samaa, jota varten Cook lähti Tahitiin. Oppineitten joukossa, jotka tähän retkikuntaan kuuluivat, oli paraiten tunnettu saksalainen Pietari Simon Pallas. Pallas, joka kokosi erinomaisen monipuolisen tieteellisen aineiston, vietti ensinnä jonkun ajan Etelä- ja Itä-Venäjällä ja kulki sitten Uraliin, tutkien sen geologisia oloja. Sieltä hän matkusti kauemmaksi Siperiaan tutkien Irtishin latvoja ja Altai-vuoristoa, josta siihen saakka oli hyvin vaillinaiset tiedot. V. 1772 hän keväällä saapui Irkutskiin, kulki Baikal-järven poikki, kävi Kiahtassa ja matkusti sitten edelleen Amur-virralle. Vietettyään vielä toisen talven Krasnojarskissa hän palasi Eurooppaan, tutkien loppupuolen vuotta 1773 Volgan alijuoksua. Pallas omisti huomionsa eläin- ja kasvitieteelle, mutta niitten ohella myös geologialle, koettaen saada selville vuoristojen syntyä. Lisäksi hän tutki taloudellisia oloja, etenkin Venäjän kauppaa Pohjois-Aasian maihin.

Samuel Gotllieb Gmelin, ennenmainitun Gmelinin veljenpoika, matkusti ranskalaisen kasvitieteilijän Adansonin kanssa Valdain kautta Kaspian merelle ja edelleen Ghilaniin, Persiaan. V. 1771 hän matkusti Kaspian meren etelärannikkoa itää kohti, pääsemättä kuitenkaan Masandarania kauemmaksi. Paluumatkalla hänet muka vakoojana vangittiin, mutta hän pääsi karkaamaan ja saapui onnellisesti Astrakhaniin. Seuraavana vuonna, tavattuaan Siperianmatkaltaan palaavan Pallaksen, hän Kaspian meren itäpuolitse matkusti uudelleen Pohjois-Persiaan jatkamaan kesken jääneitä töitään, mutta ei kuitenkaan päässyt rajaa kauemmaksi, ennenkuin persialaiset viranomaiset pakottivat hänet palaamaan. V. 1774 hän yritti tunkeutua Kaukasiaan, mutta joutui sielläkin vangiksi ja vankeudessa kuoli samana vuonna. Pallaksen johdolla hänen matkalla tekemänsä muistiinpanot julkaistiin. Arvokkaimmat ovat havainnot aroilta, niitten asukkaista ja varsinkin Pohjois-Persian vuorimaasta, joka siihen saakka oli melkein tuntematon.

Kaukasia.

Kaukasiaa, joka siihen aikaan niinikään enimmäkseen oli »terra incognitaa», tutki saman tiedemiesyhtymän kolmas jäsen, Riiasta kotoisin oleva, Saksanmaan yliopistoissa tieteellisen kasvatuksensa saanut Juhana Anton Guldenstadt. Tavattuaan Astrakhanissa Gmelinin hän kulki Terekin poikki ja retkeili sitten kahden seuraavan vuoden kuluessa Kaukaso-vuoristossa ristiin rastiin, tutkien sen luonnonhistoriaa ja asukkaitten kieliä. Georgian ruhtinaan seurueessa hän kävi Tiflisissä ja 1772 pienessä Imeritian valtakunnassa, joka oli vuoriston eteläpuolella Georgiasta länteen, lähellä Mustan meren rantoja. Seuraavana vuonna hän, vuoriston poikki kuljettuaan, tutki Elbrusin pohjoisella rinteellä olevia seutuja. Etelä-Venäjän kautta kotiin palattuaan hän alkoi valmistella kokoelmiaan julkaistaviksi, mutta kuoli kesken työtään kuumeeseen. Pallas niistä osan julkaisi ja loput saksalainen oppinut Klaproth, joka seuraavan vuosisadan alkupuolella itsekin tutki Kaukasoa.

Samaan tiedemiesryhmään vielä kuului ruotsalainen Juhana Pietari Falk, joka Upsalassa tutkinnot suoritettuaan tuli Pietarin yliopiston professoriksi ja v. 1768 lähetettiin Siperiaan tutkimusretkelle. Hän tutki etenkin Obin ja Irtishin vesistösyvänteitä, mutta teki v. 1774 synkkämielisyydestä itsemurhan.

Englantilaiset Intiassa.

Zahir ud-din-Mahomet, historiassa tunnettu nimellä Baber, s.o. »tiikeri», joka perusti mongolien hallitsijasuvun Intiassa, oli Timur Lenkin jälkeläisiä ja siis mongoli sukuperältään. Sana »mogul» on »mongolin» arabialainen tai persialainen väännös, ja siitä portugalilaiset ja hollantilaiset alkoivat sanoa Pohjois-Intian mongolilaista hallitsijaa »suureksi moguliksi».

"Suuri moguli".

Baberin valtakunta käsitti alkuaan nykyisen Ferghanan, mutta menetettyään tämän maan sodassa uzbekkejä vastaan hän valloitti Kabulin ja Kabulista käsin Intian, voittaen kahdessa ratkaisevassa taistelussa ne kymmentä ja kahtakymmentä kertaa suuremmat armeijat, joita Intian hallitsijat ja ruhtinaat häntä vastaan keräsivät. Baberin pääkaupunki oli Agra. Hänen v. 1530 kuoltuaan nousi hänen poikansa Humajun valtaistuimelle, ja tämän poika oli suuri Akbar, jonka nimeä vielä tänä päivänä Intiassa kunnioittaen muistellaan.

Akbar, joka hallitsi vuodesta 1556 vuoteen 1605, laajensi voimallisella kädellä valtakuntaansa jota taholle, niin että hän lopulta hallitsi niemimaan koko pohjoispuolta aina kauas Dekkaniin saakka. Hänen valtakuntansa käsitti laajemman osan Intiaa kuin ainoankaan ennen häntä, mutta vasta Aurangzeb valloitti Etelä-Intiankin. Akbar järjesti valtakuntansa sisälliset olot erinomaisella huolella. Hän osoitti suurta uskonnollista suvaitsevaisuutta ja ruvettuaan epäilemään Muhamedin perustaman opin oikeutta loi itse uuden uskonnon, johon hän valitsi mielestään parhaat ainekset kaikista siihen aikaan tunnetuista uskonnoista, kristinuskostakin. Itse hän rupesi tämän uuden uskonnon ylimmäiseksi papiksi, palveli joka aamu julkisesti aurinkoa luonnon jumaluuden näkyväisenä edustajana, ja tietämätön kansa palveli häntä jumalana. Mausoleo, jonka hän itselleen rakennutti Sikandraan lähelle Agraa, on Intian kauneimpia rakennuksia.

Akbarin jälkeen nousi valtaistuimelle hänen poikansa Jehangir, jonka aikana Englannin kuninkaan lähettiläs Roe saapui suuren mogulin hoviin. Hänen poikansa Shah Jehanin aikana mogulivaltakunta kohosi korkeimpaan loistoonsa. Silloin perustettiin ja rakennettiin Delhi ja valmistettiin kuulu riikinkukko-valtaistuin. Mieluummin hän kuitenkin asui Agrassa, jonne hän itseään ja puolisoaan varten rakennutti hautapaikaksi kuulun Taj Mahalin, Intian ja milt'ei koko maailman henkevimmän ja puhtaimman rakennusmuistomerkin.

Shah Jehanin kukisti valtaistuimelta hänen poikansa Aurangzeb, joka hallitsi vuodesta 1658 vuoteen 1707. Aurangzeb valloitti Dekkanin aina eteläisimpään niemekkeeseen saakka, mutta hänen jälkeensä suurien mogulien valta nopeaan rappeutui ja Intia taas hajaantui pieniin itsenäisiin ja puoli-itsenäisiin valtakuntiin. Aurangzeb samoin kuin hänen edeltäjänsäkin rakensi kautta maan suurenmoisia teitä, joitten kahden puolen istutettiin varjoisat lehtokujat, ja määrämatkain päähän laitettiin majatalot, sarait, matkustajain lepopaikoiksi.

V. 1739 Persian hallitsija Nadir Shah myrskyn tavoin hyökkäsi Intiaan, hävitti maata ja ryösti Delhin, vieden sieltä riikinkukko-valtaistuimenkin mukanaan. Hän oli viimeinen muhamedilainen valloittaja, joka on Gangeen laaksossa käynyt. Niemimaan länsi- ja keskiosiin syntynyt Mahrattain valtakunta oli aivan uusi valtiomuodostus, joka nopeaan voimistui ja sitten kauan tuotti englantilaisillekin vastusta. Suuren mogulin valta ei kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla ulottunut Gangeen laaksoa laajemmalle ja hänen mahtinsa oli melkein vain nimellinen. Tällä kannalla olivat asiat, kun englantilaiset alkoivat Etu-Intiassa maata anastaa.

Portugalilaiset eivät anastaneet pysyväisesti haltuunsa muuta kuin muutamia paikkoja rannikolta, tyytyen merikaupan hallitsemiseen, ja hollantilaiset taas, jotka heidän kauppamahtinsa mursivat, vahvistivat valtaansa etupäässä Malaiji-saarilla. Suuri moguli oli näiden molempien kansojen mahtiaikana vielä siksi voimallinen, ettei hänen valtakuntaansa olisi voitu anastaa samalla tavalla kuin Cortes anasti Mexicon. Kauppiaat ja muut matkustajat, jotka sisämaassa kävivät, tosin kertoivat ihmeitä kaupunkien komeudesta ja hovien tarumaisesta rikkaudesta (vrt. kuvaa siv. 29), mutta näin voimallisista houkutuksista huolimatta portugalilaisten ja hollantilaisten täytyi tyytyä rauhallisella kaupanteolla näitä rikkauksia pyytelemään.

Englantilaiset ja ranskalaiset sitävastoin hankkivat Etu-Intian niemimaalla pysyväisen jalansijan. Tähän oli osaksi syynä se seikka, että hollantilaiset häikäilemättä, ase kädessä ja rauhan aikana sodan uhalla olivat karkoittaneet kaikki muut Malaiji-saaristosta ja anastaneet maustekaupan yksinoikeudekseen.

Madras oli ensimmäinen paikka, jossa Intian tulevat valloittajat saivat pysyvän jalansijan. Englantilaisten v. 1640 rakentaman linnan suojaan kasvoi nopeaan kaupunki. Hollantilaiset tosin koettivat estää heitä mannermaallakaan jalansijaa saamasta, mutta kaikkialle heidän voimansa eivät kuitenkaan riittäneet. Vuosisadan puolivälissä englantilaiset saapuivat Gangeen suistamoon, Hugliin, ja saivat suurelta mogulilta luvan tehdä siellä kauppaa. Paria vuosikymmentä myöhemmin Itä-Intian komppania sai Kaarle II:lta Bombayn, jonka kuningas oli saanut portugalilaisen prinsessan keralla myötäjäisiksi. Bombaysta tuli englantilaisten pääpaikka Etu-Intian länsirannikolla. Ilmaston epäterveellisyyden vuoksi kuolevaisuus tosin oli suunnaton, mutta paikan asema oli niin edullinen, että se siitä huolimatta vaurastui.

Samaan aikaan englantilaiset alkoivat esiintyä vaativammin ja asevoimaa käyttäen Bengalissa, jonka maaherra, suuren mogulin sukulainen, alkoi kiristää Itä-Intian komppanialta kohtuuttomia veroja. Calcutta perustettiin Huglin alapuolelle paikkaan, jota oli helpompi puolustaa maa-armeijaa vastaan, mutta ne sotaväkiosastot, joita komppania toimitti Englannista arvoaan voimassa pitämään, eivät riittäneet suuren mogulin vielä kovin suurta valtaa vastaan ja englantilaiset piankin huomasivat, että maasota kävi yli heidän voimainsa. Mutta merellä he saattoivat sitä tuntuvammin puuttua asioihin vallitsemalla kauppaa ja Arabian pyhille paikoille vieviä pyhiinvaellusreittejä. Näitten keinottelujen aikana heille selvisi, etteivät linnoittamattomat asemat riittäneet heidän kauppaansa tukemaan. Heidän täytyi suuren mogulin maissa vallitsevan sekasorron vuoksi pakostakin turvautua asevoimaan, jos mieli paikkansa pitää, ja siten Itä-Intian komppania vähitellen hankki itselleen melkoisen armeijan.

Aurangzebin kuollessa v. 1707 ja Etu-Intian koko eteläosan vapautuessa suurmogulin vallanalaisuudesta Nizamul-Mulk perusti valtakunnan, jonka pääkaupunki oli Hyderabad. Se käsitti melkein koko Etelä-Intian. Ylänkömaan ja merenrannan välistä alavaa rantavyöhykettä hallitsi Nizamin maaherra, Arcotin nabobi. Kauempana etelässä hallitsi Trichinopolia hindulainen raja, ja Tanjore niinikään oli puoli-itsenäinen hinduvaltakunta. Sisämaassa oli Mysore paraillaan muodostumassa eri valtakunnaksi, ja sitäpaitsi oli kaikkialla paikkakunnallisia, puoli-itsenäisiä päälliköitä, palegareja tai naikeja, jotka asuivat varustetuissa linnoissa, melkein kuin Euroopan keskiaikaiset lääniherrat. Tällä kannalla olivat asiat, kun ranskalaisten ja englantilaisten välinen kilpailu Intiassa kiihtyi ilmisodaksi.

Ranskalaiset ja englantilaiset.

Pondicherryssa, joka oli ranskalaisten pääpaikka, oli siihen aikaan maaherrana Dupleix, tarmokas, rohkea ja kunnianhimoinen mies, joka oli perinpohjin perehtynyt kaikkiin itämaisen politiikan ja itämaisten hovien salaisuuksiin. Clive taas, josta sitten tuli hänen voitokas vastustajansa, oli siihen aikaan vielä Madrasissa kirjurina. V. 1746 ranskalaiset valloittivat englantilaisilta Madrasin melkein ilman miekan iskua, eikä englantilaisille jäänyt kuin lähellä tätä kaupunkia oleva pieni linna, ja siihen he kaikki pakenivat, Clive muitten mukana. Nabobi, joka oli luvannut kohdella kumpaakin sotivaa puolta puolueettomasti, vaati ranskalaisia luopumaan Madrasista, mutta ranskalainen ylipäällikkö muutamalla sadalla miehellä perinpohjin voitti nabobin suuren armeijan. Tämä tapaus teki syvän vaikutuksen intialaisiin, samoin kuin joku aika ennen englantilaisten portugalilaisista saama ensimmäinen merivoitto. Parin vuoden kuluttua englantilaiset kuitenkin rauhanteossa saivat Madrasin takaisin. Tämä ensimmäinen yhteentörmäys Intiassa oli vain suuren eurooppalaisen sodan pieni syrjäkohtaus. Seuraava yhteentörmäys sitävastoin syntyi Intiassa paikallisista syistä, vaikka Ranska ja Englanti Euroopassa elivät rauhassa. Dupleix käytti hyväkseen hallitsijanvaihdoksia asettaakseen omat suojattinsa sekä Hyderabadin että Arcotin valtaistuimille, mutta englantilaiset kannattivat Arcotissa omaa vastaehdokastaan. Englantilaisten asia tosin näytti auttamattomasti menetetyltä, heillä kun ei ollut soveliasta ylijohtajaa, mutta silloin Clive, joka oli vaihtanut kirjurinkynän vänrikinmiekkaan, loistavilla urotöillä pelasti aseman ja samalla laski oman maineensa perustuksen. Kahdensadan englantilaisen ja kolmensadan hindu-liittolaisen keralla hän eräänä kamalana ukkosyönä hyökkäsi Arcotin linnan kimppuun ja valloitti sen. Linnassa hän sitten urhoollisesti piti puoliaan kymmeniätuhansia maanasukkaita vastaan, ja kun ranskalaisten suosiman nabob-ehdokkaan armeija jonkun turhan rynnäkön jälkeen peräytyi, niin Clive pienen joukkonsa keralla riensi hänen peräänsä ja sai hänestä niin täydellisen voiton, että osa hänen sotajoukostaan meni englantilaisten, taikka oikeammin heidän suosimansa kruununpyytäjän puolelle. Arcotin puolustus on Englannin siirtomaasodan kuuluimpia tapauksia, se herätti kotimaassa suunnatonta huomiota ja mielenkiintoa Intian tapauksiin. Samalla se avasi englantilaisille suurempien mahdollisuuksien näköaloja, kuin mitä he olivat siihen saakka uneksineetkaan. Se osoitti, että mogulien lahonnut valtakunta ehkä voitaisiin verraten vähäisilläkin sotavoimilla valloittaa. Macaulay kuvaa Arcotin piiritystä ja puolustusta seuraavasti:

Arcotin puolustus.

»Raja Sahib ryhtyi saartamaan linnaa, joka ei näyttänyt mitenkään piiritystä kestävän. Muurit olivat raunioina, vallihaudat kuivillaan, patterien selkä liian kapea, jotta niille olisi tykkejä voinut asettaa, ja rintasuojat liian matalat sotamiehiä suojellakseen. Vähälukuista varusväkeä olivat taudit ja mieshukka suuresti heikentäneet; siihen ei enää kuulunut kuin 120 eurooppalaista ja 200 siipoita. Ainoastaan neljä upseeria oli jäljellä, ruokavaroja ja muita tarpeita oli niukasti, ja se mies, jonka piti näin vaikeissa oloissa puolustusta johtaa, oli vain viidenkolmatta ikäinen ja kirjanpitäjäksi kasvatettu. Viisikymmentä päivää kesti piiritystä ja nuori kapteeni hoiti puolustusta lujuudella, valppaudella ja kyvyllä, joka olisi tuottanut kunniaa Euroopan vanhimmalle sotamarskille. Mutta päivä päivältä leveni muurinaukko. Semmoisissa oloissa olisi vaikka mikä sotaväki, jolla oli niin niukasti upseereja, ruvennut osoittamaan niskoittelun oireita, ja sitä suurempi oli tässä vaara, kun tämä sotaväki oli niin perinpohjin sekalaista sekä sukuperän, ihovärin, kielen, tapain että uskonnon puolesta. Mutta pienen joukon uskollisuus johtajaansa kohtaan voitti kaikki, mitä kerrotaan Caesarin kymmenennestä legionasta taikka Napoleonin vanhasta kaartista. Siipoit tulivat Cliven luo, eivät muonan niukkuudesta valittamaan, vaan ehdottamaan, että kaikki vilja annettaisiin eurooppalaisille, koska aasialaiset olivat tottuneet tulemaan vähemmällä toimeen. Heille kyllä riittäisi se ohut velli, joka hissistä pois siivilöitiin. Historia ei tunne liikuttavampaa esimerkkiä sotilaallisesta uskollisuudesta eikä hallitsevan mielen vaikutuksesta. Madrasin kuvernööri oli yrittänyt tuoda apua, mutta yritys ei ollut onnistunut. Oli kuitenkin toiveita, että saataisiin apua toiselta taholta. 3000 mahrattaa, puoleksi sotilasta, puoleksi rosvoa, oli palkattu taistelemaan Muhammed Alin puolesta (jonka asiaa englantilaiset ajoivat), mutta arvellen ranskalaisia voittamattomiksi ja Chanda Sahibin voittoa varmaksi, he olivat siihen saakka pysyneet alallaan Carnaticin rajalla. Mutta Arcotin puolustuksen maine pani heidät liikkeelle. Heidän johtajansa, Murari Rao, sanoi ei koskaan uskoneensa, että englantilaiset osaisivat taistella. Nyt hän sanoi mielellään heitä auttavansa nähdessään, että heillä oli uskallusta itseään puolustaa. Raja Sahib sai kuulla mahrattain olevan liikkeellä ja älysi, että hänen nyt oli pakko toimia sukkelaan. Ensiksi hän ryhtyi neuvotteluihin ja tarjosi Clivelle suuria lahjoja, jotka tämä inhoten hylkäsi. Sitten hän uhkasi, että ellei hänen ehtoihinsa suostuttaisi, niin hän väkirynnäköllä valloittaisi linnan ja surmauttaisi joka miehen. Clive tavanmukaisella ylpeydellään vastasi, että Raja Sahibin isä oli vallananastaja, hänen sotaväkensä roskajoukkoa, ja että hänen oli parasta tarkkaan punnita asiaa, ennenkuin lähetti armeijansa aukkoon, jota puolustivat englantilaiset. Raja Sahib päätti silloin väkirynnäköllä valloittaa linnan.

Päivä oli mitä sopivin moiseen rohkeaan yritykseen. Se oli muhamedilaisten suuri juhlapäivä, muharram, joka on pyhitetty Alin pojan Husseinin muistolle. Clive oli saanut salaisia tietoja aikomuksesta, ryhtynyt valmistuksiinsa ja väsymyksestä, uupuneena heittäytynyt vuoteelleen. Hän heräsi meteliin ja oli heti paikallaan. Vihollinen lähestyi, ajaen edellään elefantteja, joitten otsa oli rautalevyillä suojattu. Luultiin näitten elävien muurinmurtajain kykenevän rynnistämään portit auki. Mutta tuskin olivat englantilaisten musketinluodit alkaneet jättiläisten nahkaa kirveliä, ennenkuin ne kääntyivät ympäri ja lähtivät hurjaan pakoon, tallaten alleen oman puolen miehiä, jotka olivat niitä edellään ajaneet. Sitten heitettiin vallihautaan lautta, joka sen osaksi täytti. Huomatessaan, etteivät hänen tykkimiehensä osanneet kojeitaan hoitaa, Clive otti itse luntun ja muutamassa minuutissa ampui lautan puhtaaksi. Hyökkääjät ryntäsivät rohkeasti eteenpäin toisista paikoista, missä hauta oli kuivana. Mutta heitä tervehti niin tuima ja tarkka tuli, että se tuota pikaa sai vimmatuimmatkin ja juopuneetkin etunsa käsittämään. Englantilaisten takarivi kaiken aikaa antoi eturiville valmiiksi panostettuja pyssyjä, ja jokainen laukaus teki aukkonsa alla olevaan ihmisjoukkoon. Tunnin verran kesti tappelua. Hyökkääjistä oli 400 kaatunut, linnan puolustajista ainoastaan viisi tai kuusi miestä. Piiritetyt viettivät tuskan yön, odottaen hyökkäyksen uudistumista. Mutta päivän koittaessa vihollista ei näkynyt missään. Se oli peräytynyt, jättäen englantilaisille monta tykkiä ja suuren määrän ampumatarpeita.»

Arcotin puolustus teki Clivestä sankarin, jonka maine kulki kautta
Intian ja Euroopan. Pitt lausui hänestä, että hän oli »taivaan
synnyttämä kenraali». Intialaiset antoivat hänelle nimeksi »Sabut
Jung», joka merkitsee »rohkeus sodassa».

Tämän jälkeen Clive pelasti Trichinopolin, jota vastapuolueen sotajoukko piiritti, mutta luovutti sitten päällikkyyden Englannista saapuneelle korkeammalle upseerille ja palveli jälleen vähempiarvoisessa virassa, vaikkapa hänen erinomainen johtajakykynsä jo olikin tullut riittävästi huomatuksi. Sotaa sitten kesti useita vuosia, mutta lopulta sekä englantilainen että ranskalainen komppania siihen kyllästyi, se kun uhkasi kokonaan hävittää kaupan, ja ne pyysivät hallituksiaan, jotka elivät keskenään rauhassa, välittämään. Rauha saatiinkin aikaan, ja se oli kaikin puolin edullinen englantilaisille. Dupleix kutsuttiin Intiasta pois. Clive oli jo ennen palannut kotimaahan terveyttään parantamaan, mutta saapui pian takaisin Intiaan, jossa häntä kohta kipeästi tarvittiin, sillä maanasukkaitten kesken sotaa yhä jatkui.

Cliven tarmoa ja neuvokkaisuutta tarvittiin nyt etupäässä Bengalissa, jonka nuori nabobi suuren armeijan keralla saapui piirittämään englantilaisten rakentamaa Calcuttaa. Hän valloitti kaupungin heikon vastarinnan jälkeen ja hirveästä kuumuudesta huolimatta sulloi 146 vangiksi saamaansa englantilaista pieneen umpihuoneeseen, jossa suurin osa ilman puutteesta yhden yön kuluessa tukehtui. Vain 26 oli aamulla hengissä ja nekin kuolemaisillaan. Se oli »Calcutan musta pesä», joka sitten tuli niin kuuluksi ja voimallisesti kiihoitti englantilaisia ponnistamaan kaikki voimansa moisen hirmutyön kostamiseksi. Lordi Clive saapui paikalle lähes tuhannen miehen keralla, valloitti helposti Calcutan takaisin ja pakotti nabobin rauhaa anomaan ja antamaan komppanialle takaisin kaikki oikeudet ja korvaamaan englantilaisten kärsimän omaisuuden vahingon. Siihen asia ehkä olisi päättynyt, ellei Euroopassa samaan aikaan olisi syntynyt uutta sotaa Ranskan ja Englannin välille. Clive siitä tiedon saatuaan oikopäätä hyökkäsi Gangeen suistamossa olevan ranskalaisen aseman, Chandernagoren, kimppuun ja valloitti sen. Nabob siitä suuttui, koska tämä tapaus siirsi eurooppalaisen sodan hänen alueilleen, ja meni ranskalaisten puolelle. Mutta Clive silloin viipymättä marssi häntä vastaan, mukanaan 900 eurooppalaista ja 2000 hindu-sotilasta, ja Plasseyn luona syntyi ratkaiseva tappelu. Nabobilla oli 50.000 miestä ja 50 tykkiä, mutta siitä huolimatta englantilaiset saivat loistavan voiton ja eräs petturi surmasi nabobin hänen oman sotajoukkonsa keskellä. Tämä tappelu taisteltiin kesäkuussa 1757. Clive asetti uuden miehen Bengalin nabobiksi ja pakotti hänet siitä kunniasta maksamaan suunnattoman korvauksen, joka jaettiin komppanian, Calcutan asukkaitten, englantilaisten päällikköjen ynnä armeijan ja laivaston kesken. Kaiken kaikkiaan summa nousi noin 60 miljoonaan markkaan, mutta Bengalin yleiset varat eivät riittäneet kuin puolen maksamiseen. Englantilaisilla oli ollut liian ylelliset käsitykset Intian rikkauksista, eivätkä he olleet uskoa, ettei heidän vaatimustaan voitaisi suorittaa. Heidän täytyi sitten lopun korvaukseksi tyytyä Calcutan ympäriltä heille annettuun melkoiseen maa-alueeseen.

Lordi Clive.

V. 1758 Itä-Intian komppania nimitti Cliven kaikkien Bengalissa olevien kauppa-asemiensa kuvernööriksi. Hän ei saanut rauhassa hallita. Kahdelta taholta uhkasi vaara. Sisämaasta lähestyi eräs moguliprinssi melkoisen armeijan keralla anastamaan Bengalia englantilaisten asettamalta nabobilta. Mutta niin pelätty oli jo Cliven nimi, että kun hän muutaman sadan englantilaisen ja parin-, kolmentuhannen hindusotilaan kanssa marssi prinssiä vastaan, niin tämän armeija hajaantui miekan lyömättä. Ranskalaisia vastaan hän lähetti erään alapäälliköistään, ja tämä karkoitti heidät heidän kaikista Intian itärannalla olevista asemistaan ja mursi heidän vaikutusvaltansa sisämaan hoveissa. Sitten Clive vielä sekä maalla että merellä voitti hollantilaisetkin, jotka niinikään olivat melkoisesti vahvistaneet vaikutustaan Gangeen suistamossa, eivätkä suinkaan miekan iskutta tahtoneet luovuttaa Englannille ensimmäistä sijaa.

Clive palasi sitten kotimaahan, jossa hänet ylennettiin ylähuoneen jäseneksi, ja viipyi siellä viisi vuotta. Mutta tällä ajalla ennätti Intiassa tapahtua suuria mullistuksia, joista ei luultu muulla tavalla suoriuduttavan, kuin lähettämällä hänet sinne uudelleen. Bengalin nabob oli komppanian toimesta syösty valtaistuimeltaan, sillä komppania tahtoi myydä viran uudelle nabobille suuresta summasta. Mutta uusi nabob, Mir Kasim nimeltään, olikin tarmokas mies, joka nopeaan alkoi harjoittaa sotaväkeään eurooppalaiseen malliin, hankkia aseita ja ampumavaroja ja sitten jäykästi vastustaa brittiläisten kauppiaitten ylen suuria vaatimuksia. Nämä nimittäin vaativat vapaan kaupanteon oikeutta koko Bengalissa maksamatta nabobin virkamiehille säädettyjä rajaveroja. Lopulta hänen rohkeutensa kasvoi niin suureksi, että hän salli ampua englantilaista venettä, ja paikalla oli koko Bengali ilmiliekeissä. 2000 englantilaisten hindusotilasta tuhottiin Patnan luona ja 200 englantilaista joutui eri osissa Bengalia nabobin väen käsiin ja teloitettiin. Mutta heti kun säännöllinen sota alkoi, Mir Kaseinin sotaonni päättyi ja hänen harjoitettu sotaväkensä voitettiin perinpohjin parissa tuimassa tappelussa. Nabob itse pakeni ja sai suojan Oudhissa, ja sota levisi sinnekin. Oudhin nabob, apunaan itse suuri moguli, lähti valloittamaan Patnaa takaisin englantilaisilta. Vielä suurempi vaara uhkasi näitä, kun heidän omat »siipoinsa» tekivät kapinan. Tämä saatiin onneksi kukistetuksi ja aito mogulilaiseen tapaan englantilainen ylipäällikkö rankaisi pääsyyllisiä ammuttamalla heidät tykeistä, kaikkiaan neljäkolmatta miestä.

Englantilaiset saavat Bengalin.

Hätä oli niin suuri, että lordi Cliven uudelleen täytyi palata Intiaan asioita järjestämään. Ja hänen edeltään ukkospilvet hajaantuivat melkein itsestään. Hän riensi Calcutasta Allahabadiin ja siellä järjesti asiat, miten parhaaksi näki. Oudh annettiin takaisin omalle nabobilleen, mutta hänen täytyi maksaa toistakymmentä miljoonaa markkaa sotakorvauksia. Suurmoguli sai Allahabadin maakunnan oman välittömän hallintonsa alaiseksi sillä ehdolla, että hän englantilaisille luovutti Bengalin, Beharin ja Orissan siviilihallinnon. Näissä maissa pidettiin siitä pitäen nabobia vain muodon vuoksi, osa oikeudenhoidosta jäi hänelle, sekä melkoiset vuositulot.

Lordi Clive ryhtyi nyt toiseen ja paljoa vaikeampaan tehtävään, nimittäin puhdistamaan Itä-Intian komppanian englantilaisia virastoita lahjouksesta ja muista väärinkäytöksistä. Komppanian virkamiehillä oli pienet palkat, mutta virallista asemaansa he käyttivät kiskoakseen maanasukkailta lahjoja, niin että heidän tulonsa kohosivat kymmeniä ja satoja kertoja varsinaista palkkaa suuremmiksi. Mutta lordi Clivenkin oli vaikea saada tätä mätähaavaa korjatuksi, sillä kaikki Intiassa olevat englantilaiset pinnistivät vastaan. Jäykkyydellään ja suurella vaikutusvallallaan hän kuitenkin lopulta voitti tämänkin vastuksen. Vaikka parisataa upseeria teki suorastaan kapinan ja siviiliviranomaiset yksimielisesti olivat uudistusta vastaan, sai hän kuitenkin kaikenlaisen lahjainoton kerrassaan lopetetuksi ja virkamiehille sen sijaan suolamonopolista riittävät palkat.

Palattuaan kotimaahan Clive joutui ankaran vainon alaiseksi kaikkien niitten puolelta, joita hän joko Intiassa taikka kotimaassa oli vahingoittanut puhdistaessaan Itä-Intian komppanian sekä ylemmän että alemman hallintokoneiston. Hänen täytyi parlamentissa julkisesti puolustaa itseään, eikä tämä kunnianpuhdistus ollut niin loistava, kuin hänen ystävänsä olivat toivoneet. Clive oli Intiassa noudattanut sitä periaatetta, että petolliset keinot olivat luvallisia petollisia vastustajia vastaan, ja jonkun kerran hän oli oikein perinpohjin tätä perustetta käytännössä sovelluttanut. Sitä hän ei sentään tehnyt omaksi edukseen, vaan edistääkseen komppanian ja samalla maansa asiaa. Hän ei kauan elänyt kotiin palattuaan, sillä Intian ilmanalan aiheuttama synkkämielisyys toisin ajoin hänet valtasi ja erään semmoisen puuskauksen sattuessa hän teki itsemurhan vähän yli viidenkymmenen vuoden ikäisenä.

Warren Hastings.

Cliven jälkeen nimitettiin maaherraksi Warren Hastings, eräs komppanian virkamiehiä, joka oli perinpohjin perehtynyt Intian asioihin. Clive oli perustanut Intian brittiläisen vallan, mutta vasta Hastings järjesti sen hallinnon. Hän ei kuitenkaan saanut kauankaan rauhassa vaikuttaa, ennenkuin sota vaati hänen koko huomionsa ja voimansa. Mahratta-valtioissa oli syntynyt kruununperimysriitoja ja Bombayn maaherra käytti tilaisuutta koettaakseen saada nämäkin valtiot brittiläisen vallan alaisiksi. Hän rupesi erään kruununtavoittelijan liittolaiseksi; tämä lupasi hänelle Salseten ja muitakin paikkoja, ja siitä seurasi sota, johon ylimaaherrakin kaikella tarmolla otti osaa, vaikka hän oikeastaan oli tämän politiikan vastustaja. Englantilainen armeija marssi nyt kenraali Goddardin johdolla ensi kerran koko Etu-Intian niemimaan poikki ja melkein miekan iskutta valloitti Gujeratin rikkaan maakunnan. Eräs toinen armeija kapteeni Pophamin johdolla rynnäköllä valloitti Gwaliorin kalliolinnan, jota pidettiin koko Hindustanin avaimena. Eräs Bombaysta liikkeelle lähtenyt joukko sitävastoin kärsi tappion, eikä komppania senvuoksi suuriakaan hyötynyt lopullisessa rauhanteossa.

Pian kuitenkin oli kestettävä uusi ja vaarallisempi sota. Se alkoi Madrasin brittiläisten viranomaisten omavaltaisen menettelyn johdosta. Mysoren hallitsija Hyder Ali ja Dekkanin Nizam, Intian molemmat voimallisimmat muhamedilaiset hallitsijat, yhtyivät mahrattain kanssa englantilaisia vastaan. Mahratat ja Nizam saatiin liitosta eroamaan, mutta Hyder Alin armeija iski kuin ukonnuoli Carnaticiin ja voitti peräti melkoisen brittiläisen osaston, ja hänen ratsuväkensä samosi ryöstäen kautta maan aina Madrasin varustuksien edustalle saakka. Hastings pani silloin liikkeelle Bengalin koko sotavoiman, Hyder Alin oli pakko peräytyä ja hänen poikansa Tippu teki rauhan v. 1784. Toinen englantilainen osasto kulki etelässä niemimaan poikki pitääkseen aisoissa Nizamia ja mahrattoja, jos he alkaisivat osoittaa levottomuuden oireita.

Vaikka ranskalaiset olivat menettäneet vaikutusvaltansa niemimaan rannoilla, niin juonivat he kuitenkin edelleenkin kaikin tavoin englantilaisia vastaan. He rupesivat sisämaan itsenäisien valtakuntien neuvonantajiksi, harjoittivat niiden sotaväen, hankkivat niille aseita, ja olipa siellä maanruhtinaitten palveluksessa kokonaisia ranskalaisia osastoltakin valmiina sodan tullen marssimaan englantilaisia vastaan. Samalla kun brittiläiset viranomaiset parhaan taitonsa mukaan koettivat järjestellä Bengalin ja myöhemmin muittenkin hallussaan olevien alueitten oloja, täytyi heidän alati olla sotaan valmiina. V. 1790 oli Mysoren ruhtinasta Tippua vastaan käytävä uusi sota, jossa mahratat ja Nizam jälleen olivat englantilaisten liittolaisina. Tippu nöyrtyi vihdoin, kun lordi Cornwallis lähestyi hänen pääkaupunkiaan; hänen täytyi luovuttaa puolet maistaan englantilaisten liittolaisille, jotka ne keskenään jakoivat, ja maksaa melkoinen sotakorvaus. Mutta Tippu hehkui kostonhimoa ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta. Markiisi Wellesley oli silloin Bengalin käskynhaltijana. Wellesleyn käsityksen mukaan ranskalaiset yhä vieläkin olivat brittiläisten vaarallisimmat viholliset Intiassa, ja koska ranskalaiset juuri olivat Tippu sulttaanin neuvonantajat ja liittolaiset, niin piti hän uutta sotaa tätä vastaan välttämättömänä. Napoleon oli siihen aikaan Egyptissä voittamattomine joukkoineen ja yleensä tiedettiin, että hänen aikomuksenaan oli valloittaa tämä maa, sieltä käsin tuhotakseen englantilaisten mahti Intiassa, jonka suuren merkityksen saarivaltakunnalle hän hyvin älysi. Ranskalaiset olivat jo saaneet Dekkanin Nizaminkin sotaväen järjestelyn ja johdon käsiinsä, ja mahrattainkin armeija oli saanut ranskalaisen harjoituksen. Ensiksi Wellesley kääntyi Nizamia vastaan ja pakotti hänet hajoittamaan ranskalaiset pataljoonansa sekä sitoutumaan, ettei hän ilman brittiläisen käskynhaltijan lupaa ottaisi ketään ulkomaalaista palvelukseensa. Tämän jälkeen paljastettiin Tipun juonet ranskalaisten kanssa ja häntäkin vaadittiin rupeamaan Englannin ylivalvonnan alaisuuteen. Kun hän ei siihen suostunut, niin alkoi sota. Yksi brittiläinen armeija marssi Mysoreen Madrasista käsin, toinen länsirannalta, ja Nizam oli liittolaisena mukana. Tippu ei voinut tehdä kuin heikkoa vastarintaa ja peräytyi pääkaupunkiinsa Seringapatamiin, johon hänet piiritettiin. Urhean puolustuksen jälkeen hän v. 1799 tappelussa kaatui ja Seringapatam valloitettiin. Plasseyn tappelusta saakka, jossa Clive oli saavuttanut suurimman voittonsa, ei mikään tapaus ollut tehnyt Intiassa niin syvää vaikutusta. Osa Mysoresta annettiin sen hindulaisen ruhtinassuvun perilliselle, jonka Hyder Ali oli valtaistuimelta syössyt, loput englantilaiset Nizamin kanssa jakoivat. Samaan aikaan koko Carnatic, eli se osa Etelä-Intiaa, jota Arcotin nabob hallitsi, ynnä Tanjoren ruhtinaskunta saivat brittiläisen hallinnon ja Madrasin presidenttikunta näin oli kasvanut melkein yhtä laajaksi, kuin se on vielä tänä päivänä.

Eurooppalaiset olivat tosin jo kuudennellatoista ja seitsemännellätoista vuosisadalla monipuolisesti tutustuneet Intiaan, mutta tämä tuntemus ei ulottunut aivan kauas sisämaahan, vaikka sisämaankin yleisistä maantieteellisistä piirteistä oltiin jotenkin selvillä. Vasta englantilaisten sotaretket maan sisäosiin avasivat eurooppalaisille koko tämän uhkuvan troopillisen maailman. Kuta enemmän he valtaansa syvensivät ja kuta pienempiä seikkoja myöten perehtyivät kansaan voidakseen sitä hallita, sitä enemmän he saivat huomata, kuinka rikas tutkimuksen ala tässä oli avautunut, omituinen ikivanha yhteiskunta kastilaitoksineen, uskontoineen, sivistyksineen, josta matkustaja näkee vain ulkokuoren.

Mutta siitä he jotenkin pian pääsivät selvyyteen, ettei Intia ollut, niin satumaisen rikas maa kuin sen maine. Eurooppalaiset luulivat pääsevänsä kahmalokaupalla jalokiviä ja kultaa ammentamaan päästessään sisämaan ruhtinaskuntia verottamaan, mutta ne summat, joita he saivat irti puserretuiksi, eivät kuitenkaan olleet ylenpalttisia senkään ajan arvoihin verraten. Tosin sieltä saatiin sotaveroja, jotka olivat verrattavat Pizarron Perusta saamaan saaliiseen, mutta kuitenkin Intia kalliitten metallien aarremaana jäi suunnattomasti jäljelle Uudesta maailmasta, vaikka se kaikenlaisilla elimellisen elämän tuotteilla sen monin verroin voitti. Itä-Intian komppania koetti kuitenkin virkamiehineen pusertaa tästä hedelmästä kaiken mehun, mitä siitä suinkin saatiin lähtemään, ja vaikka Clive olikin, saanut lahjouksen estetyksi, niin ei silti kiristys lakannut. Warren Hastingsinkin täytyi monta kertaa, vasten omaa vakaumustaan, käyttää hylättäviä keinoja voidakseen tyydyttää komppanian sammumatonta rahanhimoa. Vasta myöhempinä aikoina, Intian jouduttua Englannin kruunun välittömään valtaan, sen hallinto on joutunut maan omien etujen mukaiselle kannalle, vaikkapa niemimaa vieläkin saa maksaa vuosittain suuria summia siitä hyvästä, että se saa nauttia rauhaa ja vähitellen pääsee länsimaisen sivistyksen laitoksista osalliseksi.

Tibet.

Intiastakin käsin tehtiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla retkiä Aasian keskiosiin, vaikkapa ei niitäkään aivan uusiin seutuihin, sillä Lhasa ympäristöineen oli jo tullut jotenkin hyvin tunnetuksi lähetyssaarnaajien kautta. Ensimmäiset englantilaiset joutuivat Tibetin kanssa tekemisiin siihen aikaan, kun Warren Hastings pontevalla kädellään Intiaa hallitsi. Hänen toimestaan tehtiin 1772—1773 sotaretki Bhutania vastaan ja tibetiläinen tashilaama toimi rauhanteossa välittäjänä. Eräs englantilainen retkikunta matkusti Bhutanista. Sangpon eli Ylä-Bramaputran laaksoon, jonka pohjoispuolelta tashilaama tavattiin. Hänen kanssaan tehtiin sopimus, ja Intian ja Tibetin välit olivat siten pääsemässä mitä parhaalle pohjalle. Mutta Lhasassa oleva Kiinan edustaja pelkäsi englantilaisten vallanpyyteitä ja alkoi juonia heitä vastaan. Hän sai aikaan sen, ettei heitä päästetty tashilaaman pääpaikkaa Tashi Lhunpoa kauemmaksi. Saatiin tosin aikaan kauppayhteys Intiasta Etelä-Tibetiin, mutta kaikki brittiläisten kauppiaitten yritykset päästä sinne itsekin asioimaan olivat turhat. Intian brittiläiset viranomaiset kuitenkin jatkoivat ponnistuksiaan ja seuraavinakin vuosina lähetettiin retkikuntia Bhutaniin ja sieltä edelleen Tibetiin. Georg Bogle, näiden retkien johtaja, kokosi laajat muistiinpanot, jotka kuitenkin vasta meidän aikoinamme on täydelleen julkisuuteen saatettu. Warren Hastingsin erottua Intian kenraalikuvernöörin toimesta Tibet sai jäädä oman onnensa nojaan, ja satakunnan vuotta tämä Keski-Aasian korkea alppilinnoitus sitten pysyi suljettuna, kunnes sen rajan poikki tämän vuosisadan alussa jälleen kuljettiin ja asestettu brittiläis-intialainen joukko tunkeutui Lhasaan saakka.

POHJOISNAPAMAAT.

Napamatkustuksien ensimmäinen suuri aikakausi, josta olemme ennen kertoneet, alkoi jo 1550-luvun vaiheilla, jolloin ruvettiin etsimään pohjoista väylää Intiaan. Huippuvuorien löydön jälkeen valaanpyynti oli näitten matkain päävaikuttimena. Mutta seitsemännentoista vuosisadan alkupuoliskolla talttui napatutkimus ja oli sitten seisauksissa puolentoista vuosisataa. Nuo varhaisemmat matkat oli tehty pääasiallisesti käytännöllisiä päämääriä varten, ja kun oli päästy selvyyteen siitä, ettei laivoin kuljettavaa koillis- eikä luoteisväylää ollut, niin ei enää ollut aihetta näitä retkiä jatkaa. Pari kolme yritystä kuitenkin ansaitsee tulla tältä väliajaltakin mainituksi.

Willem de Vlamingh, rohkea hollantilainen mursunpyytäjä, purjehti v. 1664 niin kauas koilliseen, että hän kiersi Novaja Semljan pohjoisen niemen ja saapui lähelle sitä paikkaa, jossa Barentsin retkikunta oli ollut talvea. Hän purjehti vielä tämän paikan ohikin, mutta kun varustukset olivat pienet, niin hän palasi takaisin, vaikka avointa vettä olisi ollut edemmäksikin purjehtia. Hollannissa kerrottiin, että toiset olivat purjehtineet vielä kauemmaksikin pohjoiseen, jotkut pohjoisnavan poikki Japaniin saakka, mutta nämä puheet tietysti olivat paljaita merimiesjuttuja.

Englantilainen kapteeni John Wood oli Barentsin ja muitten varhaisten napamatkustajain matkakertomuksista, mainituista hollantilaisista huhuista, ja osaksi myös teoreettisten päätelmäin nojalla saanut päähänsä, että Huippuvuorien ja Novaja Semljan väliltä kuitenkin löytyisi väylä Japaniin ja Kiinaan, ja hän varusti retkikunnan sitä etsimään. Hän lähti matkaan v. 1676 kahdella laivalla, mutta retkeä vainosi kauttaaltaan huono onni. Laivat eivät päässeet 76:tta leveyspiiriä pohjoisemmaksi, kaikkialla oli vastassa kiinteät jääkentät. Toinen laivoista kärsi haaksirikon Novaja Semljan rannikolla myrskyssä ja sumussa, toisen oli pienuuttaan kiittäminen siitä, että se vältti saman kohtalon. Kapteeni Wood pääsi miestensä keralla maihin, mutta heidän asemansa olisi ollut toivoton, ellei onneksi toisen laivan miehistö olisi heitä löytänyt. Wood tuli tämän matkan kautta täydelleen siitä vakuutetuksi, että napameren kautta oli mahdoton purjehtia Itä-Aasiaan. Yritystään hän puolusteli sillä, että moniaitten vanhempien purjehtijain kertomukset olivat olleet tahallisesti väärennettyjä.

Kahdeksannentoista vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä, v. 1707, tunkeutui hollantilainen valaanpyytäjä Cornelis Gillis Huippuvuorilta pohjoista kohti, ja kun meri näyttää mainittuna vuonna olleen harvinaisen vapaata jäistä, niin hän pääsi aina 81:nnelle leveyspiirille saakka ja jatkoi sillä tasalla matkaa itää kohti pitkin sulaa merta. 80:nneltä leveyspiiriltä hän tapasi uutta maata, jota ei kukaan vielä ollut nähnyt ja joka sitten puolentoista vuosisataa pysyi kateissa. Se luultavasti oli nykyisten karttain Valkosaari, joka on Frans Josefin maan ja Huippuvuorien välillä, kauttaaltaan maajäätikön peittämä ja luoksepääsemätön. Paluumatkalla Gillis paransi Huippuvuorien karttaa.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla tehdyistä napamatkoista olemme jo maininneet venäläisten rétket Siperian rannoille ja kapteeni Cookin matkan Beringin salmen kautta Jäämerelle. Samoin olemme Canadan tutkimuksen yhteydessä maininneet Hudson-lahdelle tehdyt retket.

Daines Barrington oli kokoomiensa tosiasiain ja havaintojen nojalla esittänyt Englannin tiedeseuralle, että pohjoisnavalle oli varsin mahdollista tunkeutua. Tämä oli ehkä ensi kerta, jolloin moista tutkimusretkeä puolustettiin ainoastaan sen itsensä tähden ilman minkäänlaisia käytännöllisiä päämääriä, ja senvuoksi se ansaitsee erikoista mainitsemista. Se oli tieteellisen maantutkimuksen ensimmäisiä oireita, eikä tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sama henki alkoi joka taholla päätään kohottaa. Vaikk'ei Barringtonin käytettävänä oleva aineisto ollutkaan luotettava, niin esitti tiedeseura kuitenkin hallitsijalle, että lähetettäisiin matkaan retkikunta, ja kapteeni Constantine Phippsille, josta sitten tuli Mulgraven lordi, varustettiin sitä varten kaksi laivaa. Molemmat laivat olivat harvinaisen lujasti rakennetut ja soveliaat Jäämeren matkaan. Varustukset olivat niin täydelliset kuin siihen aikaan saatettiin hankkia, uutuutena muun muassa meriveden tislauslaitteet siltä varalta, että suolaton vesi loppuisi. Retkellä oli mukana kadetti Horatio Nelson, josta sitten tuli kuuluin brittiläinen merisankari. Kesäkuussa 1773 molemmat laivat lähtivät matkaan. Kuukauden lopulla oltiin Huippuvuorien -etelärannikolla. Sää oli leutoa, mutta jo heinäkuun 5 p. tuli jäitä vastaan niin kosolti, että laivain oli mahdoton tunkeutua niitten läpi pohjoista kohti. Vähän 80:nnen leveysasteen pohjoispuolella keula senvuoksi käännettiin itää kohti, mutta siltä puolelta ei löydetty sen selvempää vettä. Lopulta retkikunta saapui Vaigatshin salmeen, johon jäät sen sulkivat, niin että kapteeni Phipps jo aikoi jättää laivansa, mutta sitten jäät taas hajautuivat ja hän pääsi palaamaan Englantiin. Matkan tulokset olivat siis kokonaan kielteiset.

Grönlanti.

Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella alkoi protestanttinen lähetystoimi. Sen tienraivaaja oli herrnhutilaisuuden perustaja kreivi Zinzendorf. Hänen apunsa kautta tanskalainen Hans Egede saattoi aloittaa Grönlannin eskimoiden käännytyksen. Tanskalaiset olivat seitsemännentoista vuosisadan alussa uudelleen kiinnittäneet huomionsa Grönlantiin, etenkin kun sikäläinen valaanpyynti oli tuottavampi kuin Huippuvuorien. Pahoinpitely, jonka alaisiksi eskimot joutuivat kauppiasten puolelta, sai Hans Egeden v. 1721 perustamaan Godthaabiin lähetysaseman, joka oli Grönlannin ensimmäinen vakinainen tanskalainen siirtokunta. Godthaabiin saapui sitten herrnhutilaisia saarnaajia häntä auttamaan.

Kuningas Kristian VII antoi vuosisadan lopulla kannatustaan tanskalaiselle retkikunnalle, joka yritti tunkeutua Grönlannista käsin pohjoista kohti. Kapteeni Löwenörnin ja luutnantti Egeden piti sitäpaitsi etsiä Itä-Grönlannin unhotettuja vanhoja siirtokuntia, joissa arveltiin ehkä vielä säilyneen vanhaa islantilaista väestökantaa. Retkikunta lähti matkaan v. 1786, mutta tapasi Grönlannin rannoilla jäätä niin suunnattomasti, ettei se edes päässyt maihin, vaan palasi tyhjin toimin Islantiin. Sieltä Egede teki toisen yrityksen, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hän oli Islannissa talvea ja yritti seuraavana kesänä kolmannen kerran, mutta onnistumatta sen paremmin. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla tuli Grönlannin itärantakin paremmin tunnetuksi. Luonnollista olikin, etteivät nämä yritykset onnistuneet, sillä Grönlannin itärannikko on ainiaan niin taajain ahtojäitten saartama, että pääsy sen luo laivalla on erinomaisen vaikeata ja vaarallista, jäät kun ovat etelää kohti kulkevan merivirran vaikutuksesta alituisesti kovassa liikkeessä.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuoliskolla lähetettiin muuan englantilainen laiva jatkamaan Baffinin lahden tutkimista, mutta vaikka se teki kaksi yritystä, ei se kuitenkaan päässyt kauemmaksi kuin aikoinaan kuudennentoista vuosisadan purjehtijat.

MAANTIEDE XVII:LLÄ JA XVIII:LLÄ VUOSISADALLA.

Keskiajan katolinen papisto tarvitsi klassillisia kieliä, koska kristityn kirkon koko vanhempi hengellinen kirjallisuus oli näillä kielillä kirjoitettu ja latina oli Rooman kirkon valtakielenä. Kielitaidon viljelystä varten kirkko siis pelasti häviöstä klassillisen kirjallisuuden, mikäli se vielä oli pelastettavissa. Kielien taito johti tämän kirjallisuuden tutkimiseen ja kreikkalaisten ja roomalaisten tieteen tunteminen vihdoin herätti vireille itsenäisen tutkimishalun. Omistettuaan vanhain kaikki saavutukset renessanssi valmistautui kulkemaan heidän tietonsa rajapaalujen ohi. Niiden kahden vuosisadan kuluessa, joita tämä luku käsittelee, lausuttiin uudenaikaisen tieteen syntysanat. Niiden kuluessa laskettiin empiirinen tiede havaintojen ja kokeitten luotettavalle pohjalle. Galilei määritteli dynamiikan perustotuudet, Newton yleisen painolain ja selitti sen avulla maailmanjärjestyksen, jonka ulkonaisen rakennuksen Copernicus ja Kepler jo olivat ilmi saaneet. Dynamiikan ja havainnon perustuksella kehittyi ripeästi fysiikka, joka vihdoinkin tarjosi ne keinot elimettömän luonnon ilmiöiden selittämiseen, joita kreikkalaiset filosofit niin kaipasivat ja jonka avulla he olisivat opinrakennelmiaan kehittäneet arvaamattoman paljon kauemmaksi. Kemia erosi alkemian harhapoluilta ja umpimutkista ja varttui tieteeksi, josta vanhat eivät muuta tunteneet kuin sen janon. Siinä todella mahtava runko uuden ajan tieteelle!

Maantiede sai fysiikasta tärkeimmän kaikista aputieteistään. Vasta fysiikan edistykset tekivät mahdollisiksi tarkat geodeettiset mittaukset ja niiden avulla maan koon ja muodon määräämisen sekä luotettavain karttain laatimisen. Maata muotoilevat voimat kävivät käsitettäviksi, niiden teho ja vaikutukset määriteltäviksi. Veden ja ilmakehän ilmiöt joutuivat eksaktisen tieteen käsittelypiiriin. mittauksen ja selityksen alaisiksi. Kemia valaisi aivan uusiin suuntiin maapallomme rakennetta, oloja ja edellytyksiä. Sen avulla voitiin ratkaista kallioiden ja maanlaatujen kokoomus ja selittää luonnonilmiöitä, jotka siihen saakka olivat olleet läpitunkemattoman salaisuuden peitossa.

Maantiede koetti parhaan taitonsa mukaan käyttää hyväkseen näitä uusia mahdollisuuksia, jotka lupasivat sen asettaa kokonaan uudelle pohjalle; yhdeksästoista vuosisata sai vastaanottaa sen päähaaroihinsa jäsenneltynä ja monet osatieteet jo melko kauas kehitettyinä. Maantiede oli sen alkaessa uudenaikainen tiede nykyisessä merkityksessä, vaikkapa vielä enemmän näköaloja kuin todellista tietoa.

Kartta.

Astemittaukset.

Jo kuudennellatoista vuosisadalla huomattiin tarpeelliseksi korjata Ptolemaioksen arviolaskelmaa maan suuruudesta ja sitä varten entistä tarkemmin määrätä maapallon ympärysasteen pituus. Ranskalainen Orontius Finaeus tosin koetti pelastaa Ptolemaioksen kunnian mittaamalla summittaisella tavalla Toulousen ja Pariisin välisen astepituuden, mutta hänen, samoin kuin muittenkin hänen aikalaistensa, mittaukset olivat vielä suurien puutteittensa vuoksi arvottomia.

Ensimmäisen pätevän menetelmän maan ko'on mittaamiseksi keksi hollantilainen Willebrord Snellius. Hän mittasi maa astekaaren pituuden kolmiomittauksen avulla, valiten kolmiopisteiksi kirkontorneja ja muita sopivia kiinteitä esineitä. Snellius tosin käytti hyvin lyhyttä asemasivua, eikä hänen kulmanmittaus-koneessaan ollut kaukoputkea, mutta siitä huolimatta hänen mittaustensa tulokset olivat huomattavan tarkat. Hän julkaisi ne Leydenissä v. 1617 nimellä »Eratosthenes Batavus». Snellius sai astekaaren pituudeksi 55.100 toisea, s.o. 2000 toisea eli 2/52 liian vähän. Vielä monta vuosikymmentä myöhemmin (v. 1654) jesuiitat, mitatessaan Bolognan ja Modenan, Ferraran ja Ravennan välisten meridiaanikaarten pituudet, erehtyivät paljon enemmän, kokonaista 5000 toisea vastakkaiselle puolelle. Vuosisadan keskivaiheilla hollantilainen maantieteilijä Blaeu hyvin tarkkaan määräsi meridiaaniasteen pituuden Hollannissa, mutta hänen mittauksiaan ei milloinkaan julkaistu.

Ranskalainen Jean Picard suoritti vv. 1669—70 astemittauksen Ranskassa Malvoisinen ja Amiensin välillä Snelliuksen menetelmää käyttäen. Hänen kolmio-asemasivunsa oli kuitenkin koko joukon pitempi kuin Snelliuksen, ja tulosta tarkistaakseen hän mittasi vielä toisenkin kolmiosivun. Napakorkeutta määrätessään hän käytti kaukoputkellista kulmamittana. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa Cassini ja Lahire jatkoivat kolmiomittausta pohjoista kohti aina Kanavaan, etelää kohti Välimeren rannalle saakka. Picardin saama tulos oli ihmeteltävän tarkka, mikä osaksi johtui siitä omituisesta sattumasta, että tähtitieteelliset erehdykset ja mittauksien epätarkkuudet laskuissa hävittivät toisensa.

Jean Richer oli v. 1672 Cayennessa Pariisin sekuntiheilurin hidastumisesta huomannut, että maapallo lienee päiväntasaajan kohdalta jonkun verran laajempi. Sekuntiheilurin hidastuminen ei itsessään sotinut pallonmuoto-oppia vastaan, sillä sen määrää ensi sijassa painovoimaa heikontavan keskipakoisvoiman kasvaminen päiväntasaajaa kohti, mutta hidastuminen näytti olevan suurempi, kuin pallonmuoto olisi edellyttänyt, ja siitä syystä päätettiin sen puolustavan maan ellipsoidimuotoa. Newton pian sen jälkeen lausui otaksuman, että maapallo navoiltaan on jonkun verran litistynyt, koska se on akselinsa ympäri pyörivä kappale ja osaksi veden peittämä. Puolipäiväpiirin siis täytyy olla päiväntasaajan puolessa kaarevampi kuin napain puolessa, ja meridiaaniasteen napoja kohti tasaisesti pidetä. Kuta käyrempi kaariviiva on, sitä pienemmän kuvion se ympäröi ja sitä lyhyempi siis on sen 360:s osa. Mutta sen ajan mittauskeinot eivät vielä olleet niin hienoja, että tätä kaariasteen pituuserotusta olisi voitu todeta. Päinvastoin oli oppineen Dom. Cassinin astemittaus (1683) johtanut siihen tulokseen, että meridiaaniaste Pariisista Välimerta kohti piteni ja pohjoisrajaa kohti lyheni, ja tästä päättäen maapallo päinvastoin olisi ollut napain suuntaan pitkulainen.

Tämän teorian ja mittauksen välisen ristiriidan ratkaisemiseksi lähti Ranskasta kaksi tieteellistä retkikuntaa, joitten työt ennen muita ovat tulleet kuuluisiksi. Toinen lähti Peruun (1735—1744), toinen 1736 Lappiin. Edellinen retkikunta sai meridiaaniasteen pituuden Quiton ylängöllä 56.750 toiseksi, Lappiin lähtenyt retkikunta 57.437 toiseksi, ja näitten arvojen väliin sopi Ranskassa mitattu astepituus, 57.060 toisea. Täten oli maan litistyminen napoja kohti todettu, mutta tulos oli sangen epätarkka, sillä Ranskan ja Perun molemmista mittauksista saatiin litistymisen arvoksi 1/303, Lapin astemittauksesta taas kokonaista 1/169. Nykyisten tietojemme mukaan litistyminen on 1/297.

Joku vuosikymmen myöhemmin mitattiin Itävallassa ensimmäinen kaariaste, toisia lyhyempiä mittauksia suoritettiin Amerikassa Pennsylvaniassa ja Italiassa. V. 1792 suoritettiin Ranskassa Méchainin, Aragon y.m. johdolla kolmas astemittaus, joka ulottui Dunquerquesta aina Balearien saarille saakka. Tämän mittauksen tarkoitus oli uuden metrimitan määrääminen (1/40.000.000 Pariisin kautta kulkevasta puolipäiväpiiristä), ja se koetettiin senvuoksi saada niin tarkaksi kuin suinkin. Mutta jo pari vuosikymmentä myöhemmin huomattiin mittauksessa niin paljon virheitä, että meridiaanipiiri tuntuvasti piteni ja se harhakäsitys, että muka metri olisi 1/10.000.000 meridiaanikvadrantista ja siis luonnonmitta, perinpohjin raukesi. Myöhemmät astemittaukset enimmäkseen ovat vielä jonkun verran lisänneet eroa. Englantilaiset yhdistivät Greenwichin Dunquerquen kolmiopisteeseen ja mittasivat sitten oman maansa meridiaanikaaren aina Shetlannin saarille saakka. Viime vuosisadan ensi vuosina Svanberg uudelleen mittasi kaariasteen pituuden Lapissa ja huomasi silloin Maupertuis'n erehdyksen. Intiassa suoritettiin v. 1802 astemittaus, jotta saatiin Perun mittaukselle vertausarvo. 19:nnen vuosisadan kuluessa näitä mittauksia sitten on yhä jatkettu ja tarkennettu, kuten saamme myöhemmin nähdä.

A.C. Clairaut y.m. kehittivät heilurihavainnot niin tarkoiksi, että niiden avulla voitiin laskea maan litistyminen. Tähtitieteellisilläkin mittauksilla se todettiin. Tehtiin myös jo havaintoja, kuinka vuoret luotilankaa poikkeuttavat. V. 1802 kuulu ranskalainen tähtitieteilijä Laplace lausui julki väitteen, että jos maa on litistynyt navoilta, niin tämän täytyy vaikuttaa häiriöitä kuun liikuntoon, ja havaituista häiriöistä hän sitten laski litistymisen arvoksi 1/305. Tulos oli käytettyyn menetelmään nähden huomattavan tarkka.

Maantieteellinen asema.

Maantieteellinen paikanmääräys astui suuren askelen eteenpäin, kun kiikari oli niin pitkälle kehittynyt, että se voitiin sovittaa kulmanmittauskojeihin. Tämä edistys oli ranskalaisen Picardin ansio (v. 1668). Tyko Brahe oli vielä erehtynyt puolenkin kaariminuuttia määräyksissään, mutta Picardin koneella ei erehdys enää ollut muutamaa sekuntia suurempi. Mutta kauan oli siitä huolimatta napakorkeuden mittaaminen etevillekin tähtitieteilijöille vaikea tehtävä. Kun Bouger ja La Condamine (1739—1740) koettivat määrätä perulaisen meridiaanikaaren latitudieron, niin huomasivat he kaksi vuotta työskenneltyään 22—23 sekunnin mittausvirheen, joka pakotti jatkamaan työtä aina vuoteen 1743 saakka, ennenkuin tämä virhe oli saatu vähenemään 3 1/2 sekunniksi. Mittauksien tarkkuutta suuresti edisti se, että Bradley v. 1728 keksi valon harhauksen eli aberration. 1747 taas keksittiin maan navan heilahdukset (nutatio) ja D'Alembert tutki ne perusteellisesti. Mutta niitä koneita, joilla nämä tarkat tulokset voitiin saavuttaa, ei voitu käyttää muuta kuin maalla. V. 1731 englantilainen tähtitieteilijä John Hadley keksi peilioktantin, erinomaisen kätevän pienen kulmamittarin, joka teki napakorkeuden määräämisen merelläkin hyvin helpoksi toimitukseksi. Havainnontekijän ei tarvinnut katsoa kahteen suuntaan samalla haavaa, kuten ristisauvaa käyttäessään, vaan hän tähtäsi ainoastaan taivaanrantaa ja käänsi koneeseen liitettyä peiliä siksi, kunnes auringon kuva sattui taivaanrantaan. Semmoisella koneella voitiin mukavasti toimittaa mittauksia keikkuvalla laivallakin, eikä tulokseen tarvinnut muuta kuin tehdä tavanmukaiset valontaittumis-, laivankorkeus- ja auringonparallaksi-korjaukset, niin laivuri jotenkin tarkkaan tiesi laivansa pohjois-eteläaseman maapallon pinnalla. Mutta kun purjehtijat yleensä ovat vanhoillista väkeä, niin kului vielä kolmekymmentä vuotta, ennenkuin peilioktantti tuli yleisemmin käytäntöön.

Longitudin mittaaminen kuun pimennyksistä edistyi suuresti, kun ruvettiin paitsi sitä hetkeä, jolloin maapallon varjo tapaa kuun reunan, myös havaitsemaan ja aikaamaan maan varjon kulkeminen kuun »merien» poikki. Samaa pimennystä voitiin tällä tavalla käyttää hyvin monen havainnon tekemiseen ja näistä sitten laskea tarkka keskiarvo.

Ellei olisi ollut muuta keinoa longitudin määräämiseen, niin olisi kuitenkin kulunut hyvin pitkä aika, ennenkuin tärkeimpienkään maanpaikkain pituusaste olisi tullut riittävän tarkkaan määrätyksi. Mutta Jupiterin ensimmäinen kuu pimenee aina yhden vuorokauden 18 tunnin kuluttua, ja siitä voidaan saada taajemmin pituusmääräyksiä. Missä maan pinnalla havainnontekijä lieneekin, kaikkialla hän tietysti näkee aivan samalla hetkellä sekä tuon kuun sukeltamisen (immersion) Jupiterin varjoon että sen esiin tulemisen (emersion). Kaksi havainnon tekijää voi siis määrätä välisensä pituuskaaren mitan, jos he tarkastavat, millä hetkellä paikallisen ajan mukaan Jupiterin kuu pimenee, ja näin saatuja aikoja keskenään vertaavat. Picard ja Delahire v. 1679—1681 tätä keinoa käyttäen määräsivät Ranskan tärkeimpien paikkain longitudin niin tarkkaan, ettei erehdysmahdollisuus enää ollut yhtä kaariminuuttia suurempi. He tekivät rannikolla havaintoja ja Pariisin tähtitornissa samaan aikaan säännöllisesti ajattiin Jupiterin kuun pimennykset. Sama menetelmä ulotettiin paljon etäisempiinkin seutuihin, kuten Itämaille ja Etelä-Amerikkaan erään fransiskaanimunkin toimesta. Jean Dominique Cassini laski Jupiterin kuitten kiertokulut.

Purjehtijalle eivät nämä keinot kelvanneet, kosk'ei hän voinut merellä kyllin tarkkaan määrätä paikallista aikaa. Mutta kun Hadleyn oktantti kaarta pitentämällä muutettiin sekstantiksi, niin siitä saatiin luotettava mittari kuun etäisyyden määräämiseksi auringosta ja tähdistä ja samalla paikallisen aikaerotuksen ja siitä longitudin määräämiseksi. Kuun etäisyys maasta määrättiin tarkemmin v. 1754. Cassini taas oli laskenut valontaittumistaulut eri taivaankorkeuksia varten, ja niistä löytyi valontaittumiskorjaus hyvin nopeasti ja helposti. Kuun liikunnan epäsäännöllisyydet eli häiriöt tulivat vähitellen tarkemmin tunnetuiksi. Jo Hipparkhos oli vanhalla ajalla huomannut suurimman niistä, Ptolemaios toisen, kolmannen yhä pienemmän Abulfeda 10:nnen vuosisadan lopulla, vaikka hänen havaintonsa ei tullut tunnetuksi, niin että Tyko Brahe sen keksi uudelleen. Newton jo laski kahdeksan häiriötä ja nykyisin niitä tunnetaan enemmän kuin kuusikymmentä. Englannin parlamentti oli luvannut puolen miljoonan markan palkinnon sille, joka laski riittävän tarkat kuutaulut, taikka keksi jonkun toisen vastaavan keinon longitudin määräämiseksi 1/2 asteen erehdysluvalla. Halley laski kuutaulut, mutta nekään eivät vielä tulleet riittävän tarkat. Leonhard Euler ja Tobias Meyer, molemmat saksalaisia, vasta vuosisadan keskivaiheilla laskivat taulut, joissa enää oli korkeintaan 25 sekunnin erehdys, ja näille molemmille Englannin parlamentti maksoi osan luvatusta palkinnosta. V. 1767 julkaistiin ensimmäinen purjehduskalenteri, jossa oli tarkat kuutaulut ja muut paikanmääräykseen tarpeelliset osoitukset, ja siitä lasketaan tarkan maantieteellisen paikanmääräyksen alku merellä. Myöhemmin näitä tauluja on vielä paljon tarkennettu.

Gemma Frisiuksen v. 1530 julki lausuma ehdotus, että longitudi määrättäisiin kellolla, oli kyllä hyvä aate, mutta kauan kului, ennenkuin kello oli niin pitkälle kehittynyt, että se tähän tarkoitukseen kelpasi. Huygens keksi v. 1657 heilurikellon ja paransi sitä niin, että sitä voitiin laivoissakin käyttää, mutta pian kuitenkin huomattiin, etteivät heilurikellot tämmöiseen tarkoitukseen sovellu, koska sekuntiheilurin mitta muuttuu sen mukaan kuin leveysastekin. Vasta v. 1758 englantilainen Harrison rakensi niin tarkan kellon, että sitä voitiin käyttää maantieteellisen pituuden mittaamiseen. Se ei 147 päivää kestäneellä merimatkalla erehtynyt kuin 1 min. 49 sekuntia. Englannin parlamentilta hän siitä sai 250.000 markan palkinnon. Ranskalainen Berthoud v. 1766 keksi kuulut kronometrinsa, Leroy samoihin aikoihin »vapaan päästimen» (échappement libre). Ja monella muulillakin tavalla kelloa sitten edelleen parannettiin. V. 1800 Bréguet keksi sen kieruvieterin, jonka yhä vielä näkee kelloissa. Maalla longitudin määräämistä kellon avulla ensi kerran käytettiin Napoleonin sotaretkellä Egyptissä, ja samoihin aikoihin Humboldt siten määräili paikkain maantieteellisiä asemia Etelä-Amerikassa.

Huomattavista paikanmääräyksistä mainittakoon, että Välimeren itäpään asema nyt saatiin tarkalleen lasketuksi (vert. II siv. 487). Eräs ranskalaisen tähtitieteilijän Cassinin oppilas määräsi v. 1694 Konstantinopolin, Iskanderunin, Damieten, Kairon ja Alexandrian longitudit Jupiterin kuitten pimennyksistä ja kahdeksan vuotta myöhemmin fransiskaani Feuillée Smyrnan, Salonikin, Milon, Kretan, Kanean ja Megalokastron sekä Afrikan Tripoliin aseman. Siten Välimeren ympärystä saatiin, kun länsipäästä jo oli kunnollisia mittauksia olemassa, sangen tarkkaan asteverkkoon sijoitetuksi.

Bering matkoillaan määräsi sangen tyydyttävästi Ohotskin, Kamtshatkan eteläkärjen ja Aasian itäkärjen asemat. Myöhemmin toiset määräsivät Siperian paikkain asemia. Useat koettivat aivan tarkalleen määrätä Ferron aseman, jotta tiedettäisiin, miltä kohdalta ensimmäinen meridiaani sen kautta kulkee, mutta tulokset olivat ristiriitaisia. Vasta nyt varmaan tiedetään, että se puolipäiväpiiri, joka on 20° länteen päin Pariisin observatoriosta, kulkee Ferron ja Afrikan manteren välitse, noin 20 kilometrin päässä Ferron itärannasta.

18:nnella vuosisadalla keksityistä geodeettisista kojeista ovat mainittavat mittaustaulu (Messtisch), ynnä teodoliitti ja punnituskone.

Asteverkko.

Seitsemännellätoista vuosisadalla tuli käytäntöön gnoominen eli sentraaliprojektio, alussa taivaankartoissa. Ranskalainen Sanson paransi erästä Mercatorin keksimää projektiota, jossa leveyspiirit ovat suoria viivoja ja asteverkon ruudut pintaoikeat. Myöhemmin (1729) englantilainen Flamsteed sitä käytti taivaankarttaan, jonka vuoksi sitä myös mainitaan hänen nimisenään. Mercatorin suorakulmaista asteverkkoa kehittivät edelleen toiset, niin että leveyspiirien toisistaan eteneminen napoja kohti tuli matemaattisesti määritellyksi. 18:nnen vuosisadan keskivaiheilla Rigobert Bonne julkaisi sovinnaisen keilaprojektionsa, joka helpon tekotapansa vuoksi on yhä vieläkin käytännössä. Mutta enimmin kaikista hyödytti projektio-oppia kuulu matemaatikko Juhana Henrik Lambert, joka v. 1770 julkaisi pintaoikean azimutaaliprojektionsa ja 1772 kulmaoikean ja pintaoikean keilaprojektionsa ja muutoinkin paljon kehitti projektio-oppia, määritellen varsinkin ne perusteet, joita on noudatettava, jotta asteverkko vähimmin vääristäisi karttakuvaa. Vuosisadan lopulla julkaistiin ensimmäiset projektio-oppia käsittelevät oppikirjat.

Hollantilaiset kartoittajat korjaamistaan korjasivat maanosien yleisiä piirteitä ja suhteita. Ortelius esim. oli vielä otaksunut Aasian itä-länsileveyden Alexandretesta Nipponin itärannalle 210 asteeksi. Mercator vähensi sen 177:ksi asteeksi. Vischerin kartastossa se enää oli vain 110 astetta, siis 5 astetta liikaa. Kauemmin piti sitävastoin puoliaan Pohjois-Amerikan itä-länsimitan liioittelu. Etelä-Amerikan itä-länsimitta piirrettiin jotenkin oikein. Amerikan etäisyys Euroopasta toisin paikoin osattiin niin oikeaan, ettei siinä ollut erehdystä kuin muutama aste, mutta Afrikan ja Etelä-Amerikan eteläkärkien välillä erehdys oli kasvanut 14:ksi asteeksi.

Mercator oli piirtänyt ensimmäisen meridiaanipiirin Azorien Corvo-saaren kautta, koska kompassi siihen aikaan tällä saarella osoitti suoraan pohjoiseen. Hondius, joka Mercatorin kuoltua jatkoi hänen kartastoaan, aloitti meridiaanilaskun Viheriänniemen saaresta Santiagosta, koska sen kautta oli kulkenut paavin maan jakoviiva. Myöhemmät hollantilaiset kartanlaatijat aloittavat laskun Canarian saarista, Teneriffa-saaren itärannasta. Mutta v. 1634 sovittiin Pariisissa matemaatikoitten ja maantieteilijäin kesken, että ensimmäinen meridiaaniaste piirrettäisiin Ferro-saaren länsirannan kautta, ja Louis XIII määräsi sen pakolliseksi kaikkiin Ranskassa piirrettyihin karttoihin. Oli tosin mitattu, että tämä saari oli 19° 51' Pariisista länteen, mutta kun 9 minuuttia siihen aikaan vielä pidettiin kovin mitättömänä erona, niin otaksuttiin Ferron länsirannan olevan Pariisista tarkkaan 20° länteen. Ferron meridiaani siis oikeastaan on vain peitetty Pariisin meridiaani. Sitkeästi se on pitänyt puoliaan, koska se Vanhalle maailmalle antaa paljaita itäisiä, Uudelle maailmalle paljaita läntisiä pituuksia, mutta nykyaikoina kuitenkin Greenwichin meridiaanipaalun kautta kulkeva puolipäiväpiiri on tullut yleisemmin käytäntöön, koska siihen perustuvat Englannin amiraliteetin kartat, s.o. koko maailmankartan pohja, ja koska se on ajanlaskunkin lähtökohtana.

Atlakset ja maankartat.

Mercatorin ja Orteliuksen ansiosta oli Hollannista tullut karttain piirtämisen oikea kotimaa, ja kauan hollantilaiset tätä asemaansa saattoivat puolustaa, he kun laajoilla merimatkoillaan paremmin kuin mikään muu kansa saattoivat aineistoansa kartuttaa. Kartat paisuivat yhä suuremmiksi, ne piirrettiin kupariin erinomaisen hienosti, niistä saatiin suuria hintoja ja kilpailu sen vuoksi oli jotenkin suuri. Vuonna 1636 Jansson alkoi julkaista atlasta, jossa v. 1653 jo oli 451 karttaa. Hänen kilpailijanaan oli Wilhelm Blaeu poikineen, joitten kartastossa samoihin aikoihin oli 372 karttaa.

Mutta kun Ranskassa laskettiin kartoitus uudelle tähtitieteelliselle perustukselle, niin siirtyi sen painopiste Hollannista vähitellen sinne. Dominique Cassini toimitti v. 1680 uuden tähtitieteellisiin paikanmääräyksiin perustuvan Ranskan kartan, joka ei paljoa häpeä nykyisiä. Hän piirrätti observatorionsa lattiaan koko maailmankin kartan, mutta tämä valitettavasti on joutunut hukkaan.

Nikolaus Sanson julkaisi seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla suuren ranskalaisen karttateoksen, joka ei kuitenkaan vielä ollut paljoakaan parempi hollantilaisten kartastoja. Suuri edistysaskel kaikkiin edellisiin verraten oli sitävastoin »Neptune»-kartasto, joka ilmestyi vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä. Siinä oli koko Länsi-Eurooppa ensi kerran esitetty parannettujen tähtitieteellisten paikanmääräysten perustuksella. Guillaume Delislen kartastossa, joka painettiin kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella, Välimeren asema oli korjattu ja Kaukainen Itäkin munkkien paikanmääräysten mukaan osapuilleen oikein asteverkkoon piirretty. Samoihin aikoihin Delislen kanssa vaikutti kuulu maantieteilijä Jéan Baptiste D'Anville karttain parantamiseksi. Matkustajain suunta- ja etäisyysilmoituksia (itinerarioita) terävällä kritiikillä käsitellen hän kokosi ihmeteltävän oikeita karttakuvia semmoisista maista, joista ei ollut minkäänlaisia tieteellisiä paikanmääräyksiä. Ja Afrikan kartasta hän taas karsi pois kaikki sovinnaiset piirteet, joiden esitys ei perustunut varmaan tietoon. Seurauksena oli, että hänen Afrikkansa sisusta jäi melkein tyhjäksi. »Neptunea» kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa parantamistaan parannettiin.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella karttain laatimisen painopiste siirtyi Ranskasta Englantiin. Ranskalaisten etevämmyys oli suureksi osaksi johtunut siitä, että heillä Pariisin tähtitornissa oli enimmän Jupiterin kuiden pimennyksiin perustuvia paikanmääräyksiä. Mutta kun oli kehitetty longitudin määrääminen kuun etäisyyksistä, niin oli heidän yksinvaltansa samalla murrettu. James Cook käytti hyvällä menestyksellä tätä määräämistapaa.

Cookin ja muiden hänen maanmiestensä löydöistä ja tutkimuksista kokoontui Englannin kartanpiirtäjille runsas uusi aineisto, jota ei missään muualla ollut käytettävänä.

Saksassa oli kartanlaatiminen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen kauan lamaannuksissa. Saksalaisilla ei ollutkaan sitä varten yhtä runsaasti omia aineksia kuin Euroopan merikansoilla. Heidän täytyi tyytyä jäljentämään ja tekotapaa kehittämään, ja siinä he onnistuivat niin hyvin, että Nürnbergistä 18:nnella vuosisadalla tuli karttapainatuksen pääpaikkoja. Nürnbergiläinen B. Homann palkkasi suuren kartastonsa toimittajiksi parhaita voimia ja kuhunkin karttaan painettiin piirtäjän nimi ja tekovuosi. Olisi luullut, että ainakin Saksan omien maitten karttakuva Homannin kartastossa olisi osoittanut suurta edistystä, mutta tosiasia on, ettei Saksan kartan parantamiseksi puoleentoista vuosisataan tehty juuri mitään. Hallitukset päinvastoin kielsivät sitä korjaamasta, koska siitä muka vain olisi ollut etua vihollisille, joita varsinkin Preussillä oli joka puolella. Kun Napoleon marssi Rheinin poikki valloituksilleen, oli hänen ensi toimiaan Saksan karttain uusiminen.

Ranskassa parannettiin maankarttaa kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla vielä entisestään monella tavalla. Koko maa oli jaettu kolmioihin ja 6000:n paikan asema mittauksien avulla määrätty. Tämä on ensimmäinen triangulatioon perustuva maankartta, mitä on laadittu. Englannissa ryhdyttiin vuosisadan lopulla samanlaatuiseen työhön. Muissa Euroopan maissa geodeettinen yleismaanmittaus suoritettiin vasta yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa, vaikka se osaksi pantiin jo edellisellä alkuun. Mutta muutoin maankarttoja kahdeksannellatoista vuosisadalla paljon parannettiin useimmissa Euroopan maissa. V. 1745 Venäjän tiedeakatemia ryhtyi toimiin suuren Venäjän kartan julkaisemiseksi. Sveitsistä alettiin v. 1786 julkaista suurta maankarttaa, Pyreneitten niemimaasta v. 1765. Italiassa valtiollinen hajanaisuus haittasi kartoitusta. Buggen samanaikaista Tanskan karttaa mainitaan erikoisen ansiokkaaksi.

Korkeuskartta.

Vuorenkukkulain korkeuden määrääminen kolmiomittauksen avulla oli periaatteellisesti keksitty jo vanhalla ajalla. Vasta 1700-luvun alussa suoritettiin kuitenkin astemittauksien yhteydessä ensimmäiset tämmöiset määräykset, joilla oli pysyvä arvo. Nekään eivät vielä olleet riittävän tarkkoja, koska ei voitu kokonaan korjata valon taittumisesta johtuvaa virhettä. Monet oppineet koettivat tällä tavalla saada selville Teneriffan tulivuoren korkeuden, mikä onkin verraten helppo tehtävä, kun tämä tulivuori kohoo suoraan merestä, mutta tarkkoja arvoja ei saatu ennenkuin v. 1771, jolloin kaksi ranskalaista tähtitieteilijää suoritti tämän mittauksen.

Korkeuksien määräämisellä kolmiomittausta käyttäen ei kuitenkaan voinut olla kuin rajoitettu käytäntö, koska sitä varten täytyy tietää sen paikan korkeus merestä, jossa mittaaja on, ja semmoisia määräyksiä taas siihen aikaan oli hyvin vähän. Onneksi kuitenkin jo varhain keksittiin ilmapuntarin käytännöllisyys samaan tarkoitukseen.

Kun Torricelli täytti lasiputken elohopealla ja avoimen pään elohopea-astiaan upottamalla huomasi, ettei nestemäinen metalli kaikki valunut ulos, vaan että siitä jäi putkeen suurin osa ja vain yläosa tyhjentyi, niin oli ilmapuntari keksitty. Jo v. 1647 Blaise Pascal kehoitti vävyänsä mittaamaan elohopeapatsaan korkeuden ensinnä Clermontin kaupungissa ja sitten Puy de Dômen, Auvergnen korkeimman vuoren kukkulalla. Toinen elohopeaputki jätettiin kaupunkiin, toinen vietiin vuorelle, ja huomattiin elohopeapatsaan korkeuden säännöllisesti alenevan, sitä mukaa kuin vuorelle noustiin, niinkuin Pascal oli otaksunutkin. Molempien ilmapuntarien patsaskorkeuden ero oli neljättä tuumaa. Muut tekivät sitten samanlaisia kokeita ja vv. 1705—7 J.J. Scheuchzer koetti laskea paikkain korkeudet ilmapuntarin osoituksista. Hän jätti toisen ilmapuntarin Zürichiin, jossa sitä säännöllisesti havaittiin, toisen vei mukanaan Alppien kukkuloille ja soliin ja laski sitten elohopeapatsaitten korkeuserosta palkkain korkeuden. Näin saadut tulokset olisivat olleet jotenkin oikeat, ellei ilma korkeutta kohti ohenisi, niin että kuta korkeammalle noustaan, sitä pienempi on elohopeapatsaan laskeminen samaa korkeuseroa kohti. Jo Newton keksi säännön, jonka mukaan ilman tiheys vähenee korkeuden lisääntyessä, ja Halley tähän sääntöön nojautuen laski ensimmäisen korkeuskaavan ilmapuntarilla saatujen arvojen korjaamiseksi. Tulosta tarkistettiin mittaamalla vuorenkukkuloita, kuten Walesin Snowdonia, samalla haavaa sekä kolmiomittausta käyttäen että ilmapuntarilla, taikka vuorenseinämiä luotilangalla ja ilmapuntarilla. Sveitsiläinen Jean de Luc sai selville, paljonko ilmapuntarin osoituksia oli ilman lämpötilan vuoksi korjattava, ja vasta siitä alkaen ilmapuntari tuli jotenkin luotettavaksi korkeusmittariksi. Seuraavalla vuosisadalla tehtiin vielä korjauksia, jotka ovat tarkkain tulosten aikaansaamiseksi tarpeen, mutta ne eivät enää samassa määrin vaikuttaneet tuloksiin.

Tähtitieteilijä Lemonnier huomasi v. 1739, että vesi alkoi Auvergnessä Canigoun kukkulalla kiehua 9° R. matalammassa lämpötilassa kuin vuoren juurella. Veden kiehuttamistakin alettiin sitten käyttää vuorien korkeuden määräämiseksi, ja vaikkakin ilmapuntaria hieman kömpelömpänä oli tämä keino vielä myöhään yhdeksännelläkintoista vuosisadalla käytännössä.

Käsitykset vuorien korkeudesta muuttuivat valtavasti, kun näin oli saatu keinoja niiden mittaamiseksi. Ennen oli luultu Teneriffan Piciä maailman korkeimmaksi, mutta kun sitten useat kolmiomittauksen avulla olivat mitanneet sen, huomattiin erehdys. Alppien korkeimmaksi kohdaksi taas luultiin kauan St. Gotthardia, koska sieltä alkaa niin monta suurta jokea, mutta kahdeksannentoista vuosisadan alkupuoliskolla Mont Blanc pääsi arvoonsa, vaikka sen korkeus alussa laskettiinkin koko joukon liian alhaiseksi. Kun ranskalaiset astemittaajat palasivat Perusta, niin kävi selville, ettei Mont Blanckaan ollut maailman korkein kukkula, sillä he olivat mitanneet Chimborazzon ja huomanneet sen paljon korkeammaksi. Aina yhdeksännentoista vuosisadan toisen vuosikymmenen loppuun saakka Chimborazzoa sitten pidettiin maailman korkeimpana kukkulana, kunnes Himalajan huiput olivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella tulleet mitatuiksi.

Maanpinnan korkeussuhteitten merkitseminen karttaan alkoi vihdoinkin edistyä entisestä kaavamaisuudestaan. Vanhoissa kartoissa vuoristot yleensä kuvattiin kukkulariveiksi, jotka piirrettiin siten, kuin olisi piirtäjä niitä tasangolta katsellut. Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla vuoristoita alettiin esittää ylhäältä päin nähden. Ne kuvattiin pitkäveteisiksi jonoiksi, ja keksittiin keinoja rinteitten kaltevuuserotuksienkin ilmaisemiseksi. Jo Homannin kartastossa on käytetty varjostusviivoja, »schraffeja», mutta vasta J.G. Lehmann (1765—1811) antoi varjostusviivoille matemaattisen sisällyksen. Jos kartan piirtäjä ajattelee olevansa ilmassa kartan päällä, niin näyttävät maiseman rinteet sitä tummemmilta, kuta jyrkemmät ne ovat. Kuta jyrkempi rinne, sitä paksummilla varjostusviivoilla Lehmann ne siis ilmaisi, antaen kullekin paksuudelle tarkan matemaattisen arvon. Tämä korkeusesitys on yhä vielä kartastoissa yleinen.

Vielä tarkemmin, vaikk'ei yhtä kuvaavasti, voidaan maanpinnan epätasaisuudet kartassa ilmaista samoja korkeuksia yhdistävillä viivoilla (isohypseillä). Mutta semmoiset kartat edellyttävät tarkkaa geodeettista yleismaanmittausta, ja semmoista ei kahdeksannellatoista vuosisadalla vielä ollut olemassa muualla kuin Ranskassa. Dupain-Triel laati v. 1791 Ranskasta isohypsikartan. Seuraavalla vuosisadalla tämä menetelmä tuli hyvin yleiseksi, ja meikein kaikki nykyiset geodeettiset maankartat ilmaisevat pintakorkeudet samojen korkeuksien kautta kulkevilla punnitusviivoilla. Aate ei kuitenkaan ollut mainitun ranskalaisen keksimä, sillä jo v. 1728 oli merikartoissa käytetty samanlaisia viivoja (isobaatteja) syvyyksien ilmaisemiseksi.

Ensimmäinen kohokartta (reliefikartta) valmistettiin Sveitsissä, niinkuin luonnollista olikin. Sen laati Vierwaldstätter-järven ympäristöistä Ludvig Pfyffer vv. 1766—1785. Se oli vahasta, mutta jo samaan aikaan käytettiin paperiainettakin samaan tarkoitukseen. E. Müller laati Sveitsin vanhojen kanttonien kohokartan. Seuraavan vuosisadan alkupuolella valmistettiin ensimmäiset kipsiset koko maapallon kohokuvat sokeain opetusta varten.

Muista karttakuvista mainittakoon, että alettiin piirtää panoraamoja, etenkin Alpeista. Ranskalaiset Pyreneitten tutkijat valaisivat esityksiään leikkauskuvilla. Kaupungeista y.m. piirrettiin samanlaisia asemakaavoja kuin nykyisinkin, hylkäämällä vanha kuvallinen menetelmä. Erityisiä matkailukarttojakin alettiin jo kahdeksannellatoista vuosisadalla julkaista.

V. 1670 valmistettiin Japanissa ensimmäinen pallokartta. Euroopassa laadituista tuli kuuluimmaksi se taidokas, konelaitoksilla käyvä pallokartta, jonka Toggenburgin Jobst Bürg rakensi.

Yleinen maantiede.

Geologia ja maanpinnan muoto-oppi.

Olemme ennen nähneet, kuinka, jo varhain keskiajan lopulla lausuttiin oikeita ajatuksia maankuoren rakennuksesta, kerrosten siirtymisestä ja kivettymistä.

Jo v. 1517 oli Fracastro Veronan kaivausten johdosta koonnut geologisia kivettymiä, ja niille annettiin nimiä, jotka vielä tänä päivänä ovat käytännössä. Toiset niitä luulivat entisten eläimien ja kasvien jäännöksiksi, toiset luonnon oikuiksi (lusus naturae) taikka elämänmuotojen alkusiemeniksi taikka omituisiksi kivimuodostumiksi (lapides sui generis).

Tanskalainen Steno (Steensen), Paduan yliopiston anatomian professori, julkaisi v. 1669 teoksen, jossa hän selosteli liettymäin syntyä, kivettymien (fossiilien) syntyä, totesi maakerroksien jaksollisuuden ja päätti niiden kaltevuuden johtuneen järkkymisistä. Hän päätti muutamien kallioisten olevan elämää vanhempia. Ajatuksiaan valaistakseen hän piirsi maankuoren läpileikkauksia. Steno niinikään havaitsi kidekulmain vakinaisuuden. Vuosisadan lopulla kuulu Wilhelm Leibnitz lausuili »Protogaeassaan» julki suuria geologisia totuuksia meren ja maan pinnanvaihteluista, kivettymien synnystä, maankuoren kerroksien kohoamisesta viistoon ja pystyyn ja erotti toisistaan vedessä muodostuneet ja tuliperäiset kallioiset. Robert Plot, Oxfordin yliopiston museonhoitaja, julkaisi v. 1677 300 kivettymän kuvaa, mutta hän vielä luuli kivettymiä maan salaisen muotokyvyn tuotteiksi. Hänen seuraajallaan oli jo oikeampi käsitys niistä. Prof. John Woodward, englantilainen hänkin, julkaisi tietoja kivettymistä, joita hän oli koonnut kaikkialta maailmasta, ja on ensimmäinen, joka on väittänyt, etteivät kerrostuneet kallioiset ole paikallisia omituisuuksia, vaan yleismaailmallinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa on veteen laskeutunut liete aikain kuluessa samalla tavalla joutunut kuiville, kovettunut ja sitten kohonnut vinoon vaakasuorasta asennosta. Mutta hän luuli niitä kuitenkin samanaikuisiksi ilmiöiksi, vedenpaisumuksen jäännöksiksi. Woodward perusti Cambridgen yliopistoon geologian professorinviran, joka vielä tänä päivänä on voimassa. Hänen maanmiehensä Robert Hooke sitävastoin v. 1688 opetti, että Englannissa löydetyt kilpikonnain ja muitten lämpöisten merien eläimien kivettymät edellyttivät ilmaston muutoksia ja että kivettymistä luultavasti voitaisiin rakentaa kallioisten ikäluettelo.

J.J. Scheuchzer piirsi geologisia läpileikkauksia luonnosta, Vierwaldstätter-järven rantajyrkänteistä ja St. Gotthardin vuorisolasta Via Malan varrelta. Englantilainen John Strachey julkaisi v. 1719 hiilikaivoksien läpileikkauskaavoja suonineen ja kerrossiirroksineen ja oli jo huomaavinaan jonkinlaisen kerrosjärjestyksenkin, jonka hän luuli ulottuvan maan keskipisteeseen saakka. Saksalainen J.G. Lehmann otaksui, että pystyimmät kalliois-kerrokset olivat vanhimmat, jo luomisen aikuiset, ja että niitten päälle oli alkuvuoren raunioista kerrostunut nuorempia kallioisia, varsinkin ne, joissa kaikenlaiset malmi- ja hiilisuonet ovat. Hän erotti primääriset ja sekundääriset muodostumat. Italialainen Arduino määritteli kivettymäin mukaan näitä vielä nuoremman tertiäärisen muodostuman. Vuosisadan keskivaiheilla Pariisin syvänteen runsaat kivettymät herättivät huomiota ja France Rouelle selosteli ja järjesteli niitä luennoillaan. Kuulu ruotsalainen kasvitieteilijä Carl Linné oli ensimmäisiä, joka »Systema Naturae'ssansa» ryhmitti kivekkeet niiden kidemuotojen mukaan.

Buffon kuvitteli luonnonhistoriassaan maapallon alkuvaiheista samaan suuntaan kuin Leibnitz. Hän otaksui veden ensin peittäneen koko pallon, mutta sitten osaksi kadonneen maanalaisiin luoliin, jolloin manteret ja saaret kohosivat merestä. Merenaaltojen ja jokien suuri hävittävä voima herätti hänen huomiotaan. Sorbonnen jumaluusopillisen tiedekunnan vaatimuksesta hän kuitenkin peruutti kaikki, mikä oli Mooseksen kirjain kanssa ristiriidassa.

Ensimmäisen jonkinlaisia vaatimuksia täyttävän geologisen kartan julkaisi maastaan Jean Etienne Guettard. Hän ensimmäisenä huomasi Keski-Ranskan nuoret purkautuneet vuorilajit, ja Desmarets v. 1774 julkaisi enemmänkin tietoja Auvergnen sammuneista tulivuorista. Kivettymiä ja havaintoja kerättiin melkoiset kokoelmat vuosisadan kuluessa ja siten yhä enemmän karttui aineisto, jonka pohjalle vuosisadan lopulla geologian varsinaiset perustukset voitiin laskea.

Mineralogian ja petrografian ensimmäinen suurmies oli Abraham Gottlob Werner (1750—1817), Freiburgin yliopiston vuorikaivosopin professori. Hän määritteli kotimaansa Saksin kivekkeet ja kallioiset lukien alkuvuoreen semmoiset kallioiset kuin graniitin, syeniitin, viheriäkivet, kiille- ja saviliuskeet ja luullen kaikkia niiden päällä olevia kallioisia vedessä muodostuneiksi. Werner perusti muodostuma- eli formatio-opin, jonka mukaan eri kallioiset aina seuraavat toisiaan varmassa ikäjärjestyksessä, siten että vanhemmat aina ovat syvemmällä. Hän koetti kuitenkin määrätä muodostumani iän vain puhtaasti mineralogis-petrografisten ominaisuuksien perustuksella, joka oli mahdotonta. Harhaan häntä johti sekin, ettei hän tuntenut muuta kuin pienen kotimaansa Saksin geologiset olot, mutta siitä huolimatta teki niistä yleisiä johtopäätöksiä.

Vasta englantilainen insinööri William Smith v. 1799 määritteli muodostumain iän niitten sisältämäin eläinkivettymäin mukaan, laatien koko Englantia käsittävän kerrosmuodostumakaavan.

Vaikk'ei kyettykään selittämään, kuinka kaukaa pohjolasta oli voitu löytää kivettyneitä palmuja ja Siperiasta elefanttien ja sarvikuonojen jäännöksiä — vielä Gmelin luuli ja moni muu hänen mukanaan, että ne olivat sinne eksyneitä, ja Pallas otaksui, että vedenpaisumus oli ne sinne vienyt — niin oli kuitenkin maankuoren kerrostumisoppi, joka on niin tärkeä nykyisten pintamuotojen ymmärtämiselle, päässyt varmalle pohjalle, jolla se sitten yhdeksännellätoista vuosisadalla ripeästi edelleen kehittyi.

Tasa-askelin kerrosopin kanssa kehittyi vuoristoitten sisällisen rakenteen selittely. John Mitchell oli osoittanut, että vuoriselänteen kahden puolen on kapeat saumat kerrostuneita kallioisia kummallakin puolella samassa järjestyksessä: kuta nuorempi sitä ulompana. Simon Pallas kuitenkin oli ensimmäinen, joka kivennäisopin kaimalta on oikein esittänyt vuoriston rakenteen. Hän väitti, että graniitti on kaikkien vuoristojen ydin. Uralissa se kapeana keskusselkänä tuon tuostakin kohoaa maanpinnalle, ja graniittiselkää vastaan ovat kallellaan liuskeet ja sitten kalkkiaiskerrostuma, ja tämän liepeillä ovat vuorostaan hiekka- ja merkelikerrokset. Pallas otaksui, että vuoristot olivat maanalaisten voimain kohottamat, mutta samalla hän tunnusti kerrosten siirroksille suuren merkityksen maanpinnan muotoilussa. Saussure tuli Alpeilla samaan päätökseen.

Käsitys maan sisustan kuumuudesta oli vanhasta ajasta saakka pitänyt puoliaan, ja seitsemännentoista vuosisadan lopulla Leibnitz ja jesuiitta Kircher pitivät tulivuoria tämän todistuksena. Morin oli jo v. 1612 Unkarin vuorikaivoksissa huomannut, että kuta kauemmaksi maan uumeniin syvennytään, sitä enemmän lisääntyy lämpötila, mutta tämä havainto jäi aina 19:nnen vuosisadan alkuun saakka huomaamatta. Päinvastoin, kun 18:nnen vuosisadan alussa Pariisin observatorion kellareissa huomattiin alati sama lämpötila, niin luultiin sen vallitsevan kaikkialla maankuoren sisässä, ja syvemmissäkin kerroksissa, jonka vuoksi mainittu kellarilämpötila otettiin lämpömittarin 0 asteeksi. Saussure kiinnitti paljon huomiota kaivoksien lämpötiloihin ja päätti niitten suuren lämpimyyden johtuvan kaivoksissa olevien kallioisten »käymisestä». Maapallolla ei muka ole mitään muuta pysyväistä lämmönlähdettä kuin auringonsäteily.

Tulivuoritutkimuskin pyrki hatarista spekulatioista varmalle havainnolliselle pohjalle, ja sitä varten varsinkin Italian molempia suuria tulivuoria, Vesuviota ja Etnaa, perusteellisesti tutkittiin. Englantilainen diplomaatti Sir W. Hamilton julkaisi v. 1772 koko Italian tulivuorista ja maanjäristyksistä tutkimuksen, joka oli pitkällisten ja uutterien havaintojen tulos. Paroni v. Dietrich lausui julki käsityksensä, että tulivuoret saavat ravintonsa paikallisista maanalaisista magmapesistä. Hamilton ja hänen kanssaan muut luulivat purkauksia sähkön aikaansaamiksi. Werner otaksui niitä maanalaisten palojen ilmauksiksi.

Maanjäristykset kiinnittivät huomiota varsinkin v. 1755 Lissabonin tuhon jälkeen. Koottiin paljon luotettavia havainneita ja sitä varten rakennettiin erilaisia heilurikojeita (1784). Toiset luulivat maanjäristyksiä sähkövoimain mullistuksiksi ja miettivät niiden torjumiseksi samanlaisia johdattajia, kuin Franklin oli keksinyt ukkosta vastaan.

Ennenkuin opittiin tuntemaan verkalleen tapahtuvat maankuoren kohoamiset ja vajoamiset, pidettiin kaikkia kerrosten järkkymisiä ja siirroksia maanjäristyksien aikaansaamina.

Saussurelle selvisi alppivaelluksilla juoksevan veden valtava uurtava ja täyttävä voima ja sen merkitys maanpinnan reliefiin. Toiset tutkivat laaksojen muodostumista jokien toimesta. Varsinkin italialaiset, joiden maassa suoritettiin paljon perkkauksia, kiinnittivät huomionsa jokien työhön. Selitettiin vuorenrepeämiä ja maanvieremiä, tutkittiin vuoripuroja ja ehdotettiin keinoja niiden hävityksien ehkäisemiseksi. Luolia käsiteltiin etupäässä arkeologisina säiliöinä, mutta samalla jo kiinnitettiin huomiota niiden fyysillisiin ja geologisiinkin seikkoihin, tippukiviin y.m. Tällä aikakaudella vielä kummitteli keskiaikainen luulo, että muka kaikki lähdevesi oli maan hiussuoniin suotanutta merivettä, joka oli matkalla menettänyt suolaisuutensa. Mariotte y.m. kuitenkin jo esittivät nykyisen käsityksemme, että lähdevesi on maahan tunkeutunutta sadevettä, joka läpäisemättömän kerroksen kohdattuaan juoksee sitä pitkin, kunnes kerroksen leikkauskohdasta pulppuaa maanpinnalle.

Horace Benedict de Saussure (1740—1799), Geneven yliopiston professori, oli ensimmäinen, joka kävi Chamonixissa, Mont Blancin juurella olevassa kylässä, ja teki sen luonnonkauneuden tunnetuksi matkailijoille. Hän lupasi tällöin (1760) palkinnon sille, joka ensimmäisenä kiipeisi Mont Blancin kukkulalle. Siihen saakka ei kenkään ollut sillä käynyt. Kun ei ketään haluttanut lähteä niin vaaralliselle retkelle, niin teki hän itse v. 1785 yrityksen, pääsemättä kuitenkaan kukkulalle saakka. V. 1786 Balmat erään toisen Chamonixin oppaan keralla päätti valloittaa Mont Blancin, ja tällä kertaa yritys onnistui. V. 1787 Saussure kolmantena nousi vuorelle. Hän teki monia kymmeniä muita alppiretkiä ja vietti joskus viikkokausia korkealla ikuisen lumen seuduissa. Hän julkaisi tutkimuksistaan tieteellisen matkakertomuskokoelman, jota syystä voimme sanoa alppitutkimuksien Odysseiaksi.

Saussuren mielestä Alpit tarjosivat mitä parhaan tilaisuuden maan muodostushistorian tutkimiseen. Ei kukaan ennen häntä ollut siihen määrään syventynyt niiden geologiaan. Kerrosten kalttoutta, kallioisten kokoomusta, kivettymiä ja kivekkeitä hän tutki mitä perusteellisimmin. Hän teki m.m. sulatuskokeita saadakseen selville kallioiden synnyn. Saussure oli täydelleen perehtynyt aikansa kemiaan ja käytti sitä kivennäisten, veden ja ilman hajoittamiseen. Ilmastollisia havaintoja varten hän kuljetti ilmapuntarin ja kiehutus-lämpömittarin korkeimmillekin vuorenkukkuloille ja määräili ilmakehän suhteellisen kosteuden eri korkeuksissa, sen lämpötilan, auringon säteilyn tehon, ilman kokoomuksen ja sen läpinäkyväisyyden. Hän tutki maaperän lämpötilat niin syvälti kuin suinkin sai lämpömittaritankonsa kaivetuksi, jokien, jäävirtain ja järvien uomat, olot ja lämpötilat. Hän kokeili kaikenlaisilla kosteusmittareilla ja piti hiusmittaria parhaana. Itsekin hän keksi monta konetta, kuten magnetometrin, syanometuin taivaan sinisyyden ja diafanometrin ilmakehän läpikuultavuuden arvostelemiseksi, anemometrin (tuulimittarin) ja eudiometrin ilman puhtauden määräämiseksi. Lämpömittaria hän sovellutti moneen tarkoitukseen. Ilman lämpötilaa hän mittasi lämpömittarilla, jossa oli ohutseinäinen nuppu ja jota joko pidettiin varjossa taikka kieputettiin nauhasta. Kieputus-lämpömittarista hän muodosti haihdutusmittarin pistäen nupun märkään sienen kappaleeseen ja kieputtaen sitä ympäri määränopeutta määrätyn pitkän säteen päässä. Maaperän ja syvän veden lämpötiloja tutkiakseen hän kietoi lämpömittarin ympärille huonoja lämmönjohtajia, niin että ne toimivat hyvin hitaasti ja sangen kauan saattoivat pysyä samalla lämpöerotusasteella. (Maksimi- ja minimitermometrit vielä odottivat keksijäänsä). Näillä kojeilla hän todisti, että syvien järvien — kuten Lac Lemanin — pohjavesi pysyy sangen kylmänä vuoden umpeensa, ja että vuotuinen lämpöaalto kuudessa kuukaudessa tunkeutuu 30 jalkaa syvälle maahan. Saussure käsitti korkeimpain asemapaikkain erinomaisen tärkeyden ilmatieteelle, ja hän toimitti, missä se suinkin oli mahdollista, yhdenaikaisia jatkuvia lämpöhavaintoja eri korkeuksissa. Enimmän Saussure sai aikaan geologian alalla, ja vaikka hänen teoreettiset mielipiteensä — hän oli »neptunisti» — olivatkin sangen nurjat, niin edisti hänen työnsä kuitenkin suuresti tätä tiedettä. Hänen varsinainen alansa oli kuitenkin kasvitiede, ja tietysti Alppien kasvistonkin, samoin kuin eläimistönkin, tuntemista hänen uutterat tutkimuksensa hyödyttivät.

Sangen monipuoliset olivat siis jo 18:nnen vuosisadan jälkipuolella fyysillisen maantieteilijän näköalat ja havaintokeinot.

Dyynien muodostumista koetettiin selittää ja v. 1776 esitettiin keinoja niiden kiinnittämiseksi. Valtamerien saarien muodostuminen herätti Forsterin uteliaisuutta hänen Cookin keralla purjehtiessaan. Hän aavisti, että korkeat ja matalat saaret ovat eri tavalla muodostuneet, ja matalat pian huomatuinkin korallien rakentamiksi.

Näin olivat pintamuoto-opin, geomorfologian, kaikki haarat jo alulla.

Geologian harrastus oli 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla jo niin yleinen ja tieteelliset vakaumukset siksi perustellut, että niistä käytiin ankaria tieteellisiä taisteluita. Kataklysmikot väittivät, että maanpinta on saanut reliefinsä muutamien suurien mullistuksien kautta, aktualistit taas pitivät muutoksia verkalleen ja pitkien aikojen kuluessa tapahtuvina. Jälkimmäisen suunnan perustaja oli skotlantilainen lääkäri James Hutton (1726—1797), joka muodosti liettymäopin ja myös valaisi purkautuneiden vuorilajien ja kidemäisten liuskeitten syntyä. Vielä paljon suurempi ja kiihkeämpi oli plutonistien ja neptunistien riita. Plutonistit väittivät kaikkia purkautuneita kallioisia tuliperäisiksi, neptunistit taas, joiden oppi-isä oli Werner, kaikkia alkuvuoren päällisiä kallioisia vesiliettymiksi. Nämä oppiriidat peri kaikessa katkeruudessaan yhdeksästoista vuosisata.

Magneettiset voimat.

Seitsemännentoista vuosisadan suurissa maantiedeteoksissa jo tavataan paljon tietoja kompassin poikkeumasta eri seuduilla, mutta nämä tiedot eivät vielä olleet niin täsmällisiä, että niitten avulla voitaisiin laatia poikkeumakartta vuodelle 1600, havainnontekijät kun eivät arvanneet ilmoittaa havaintovuotta. Vasta 1612 lontoolainen Gunter huomasi, että samoja poikkeumia yhdistävät viivat muuttavat paikkaansa.

Magneettineulan osoitusten vaihtelut kävivät entistä ymmärrettävämmiksi, kun Halley viivoilla (isogoneilla) yhdisti kaikki semmoiset paikat pallokartassa, joissa neulan poikkeumat (deklinatiot) ovat samat. Ensimmäiset magneetin kallistumaa (inklinatiota) esittävät kartat laati ruotsalainen J.E. Wilke 1768. Magneettisen voiman suuruuttakin ruvettiin 18:nnen vuosisadan lopulla mittaamaan Havaittiin niinikään magneettineulan osoitusten vuorokautinen ja vuodenaikain mukainen vaihtelu. Celsius ja Hjorter keksivät Upsalassa magneettiset myrskyt ja englantilaisen Grahamin avulla saivat 1741 selville, että ne eri maanpaikoissa tapahtuvat samalla haavaa. Vielä he huomasivat, että nämä myrskyt käyvät revontulien edellä, ja jonkun vuoden kuluttua näistä häiriöistä ennustettiin revontulia.

Cook oli ensimmäinen, joka näki eteläisen napataivaan revontulet vuonna 1773.

Toiset luulivat revontulia voimallisiksi jääheijastuksiksi, toiset palamiseksi. Halley oli ensimmäinen, joka otaksui niiden olevan sähkömagneettisia ilmiöitä. Koetettiin jo mittauksilla saada selville revontulien korkeuskin.

Meritutkimukset

Forster koetti Cookin toisella matkalla ensimmäisenä saada selville valtameren syvempien kerroksien lämpötilat. Hänen lämpömittarinsa ei kuitenkaan päässyt paria sataa syltä syvemmälle.

Varenius päätteli kaikkien valtamerien pinnan olevan yhtä korkealla. Napoleonin Egyptissä ollessa kuitenkin tapahtui käsityksien taantumus, kun ranskalaiset väärin punnitsivat Suezin kannaksen ja tulivat siihen päätökseen, että muka Punainen meri oli lähes kymmentä metriä korkeammalla Välimerta.

Jo vanhalla ajalla oli luode ja vuoksi huomattu kuun aiheuttamaksi, mutta siitä huolimatta jotkut vielä 18:nnella vuosisadalla pitivät niitä maan hengitysilmiöinä. Newton vihdoin tyydyttävällä tavalla selitti sen vuoksiaallon, nadir-aallon, joka painovoiman vaikutuksesta kohoaa maapallon takapuolelle. Myöhemmin huomattiin tulvavuoksen ja vajaavuoksen oikeat syyt, että nimittäin aurinko ja kuu joko vahvistavat toinen toisensa vetovoimaa, taikka sitä heikontavat. Laplace saattoi Brestin sataman vuoksihavainnoista osoittaa, että kuun ja auringon etäisyyksien vaihtelukin vaikuttaa vuorovesien korkeuteen huomattavia muutoksia. — Aalto-oppi oli vielä hatara, eikä Newtonkaan kyennyt antamaan sille oikeata selitystä. Öljyn aaltoja tasoittava vaikutus huomattiin jo 18:nnella vuosisadalla ja Franklin muiden mukana koetti keksiä sille selityksen.

Jesuiitta Athanasius Kircher oli ensimmäinen, joka (1665) kartassa esitti merivirtaukset. Tämä kartta on samalla ensimmäinen fyysillistä maantiedettä esittävä karttakuva, mitä on olemassa. Seitsemännellätoista vuosisadalla voitiin jo karttoihin merkitä Sargassomerikin. Mutta merivirtauksien vaikutus ilmanalaan huomattiin vasta sitten, kun säännöllisesti ruvettiin meriveden lämpötiloja mittaamaan. V. 1775 Benjamin Franklin keksi, kuinka niitä mittaamalla voitiin saada selville Golf-virran leveys, ja kymmenen vuotta myöhemmin hän siitä julkaisi ensimmäisen tarkan kartan. Hänen tarkoituksenaan oli osoittaa, miksi laivat matkalla Englannista Amerikkaan viipyivät kaksi viikkoa kauemmin kuin kulkiessaan päinvastaiseen suuntaan. Kreivi Marsigli kiinnitti huomionsa siihen, että Bosporossa on päällekkäin kaksi vastakkaista virtausta, joista alempi vie suolaista vettä Mustaanmereen, ylempi sieltä tuo vähäsuolaista. Tämä avasi hänen silmänsä älyämään meriveden tiheyserojen vaikutuksen sen liikuntoihin.

Kreivi Marsigli, joka v. 1711 julkaisi meritutkimusteoksensa, oli meritieteen eli oseanografian varsinainen perustaja. Jo Newton oli tutkinut veden väriä, otaksuen sen viheriäksi (se on toden teolla sinistä). Veden läpinäkyväisyyttä koetettiin havainnoilla määrätä. Jotkut luulivat vielä 18:nnella vuosisadalla, ettei merivesi voi muodostaa jäätä, vaikka jo Barents oli osoittanut tämän harhaluulon perättömyyden. Lähetyssaarnaaja Egede toi Grönlannista tietoja sikäläisistä valtavista jääoloista, kuinka suuret maajäätiköt »vasikoivat» ja kuinka jäävuoret ovat niistä syntyneet; jotavastoin ajojäät ovat merijäätä.

Luotauskojeita parannettiin paljon, mutta kului vielä suurempi puoli 19:ttäkin vuosisataa, ennenkuin niillä voitiin suuria syvyyksiä mitata. Käsitykset merenpohjan muodoista olivat senvuoksi aivan haaveelliset. Buache esitti mielipiteenään, että merenpohjassa on samoin kuin kuivallakin maalla suuria vuoristoita.

Merenpinnan korkeuden vaihtelut Itämeren rannoilla herättivät Ruotsissa huomiota jo seitsemännellätoista vuosisadalla. Celsius kokosi Linnén keralla kaikki tiedot, mitä siitä oli saatavana, ja laski Itämeren pinnan laskevan 1,5 m vuosisadassa. Meren pakenemisen hän luuli johtuvan veden vähenemisestä. Celsius kuitenkin sai monta vastustajaa, joista innokkain oli Turun piispa Browallius, entinen fysiikan professori. P.A. Gaddin ja G. Gadolinin Suomen puolella tekemät havainnot nimittäin viittasivat siihen, ettei Suomen eteläranta ole moneen sataan vuoteen sanottavasti kohonnut. Vuosisadan lopulla jo lausuttiin julki se mielipide, ettei ilmiö johdu veden vähenemisestä, kuten alussa oli luultu, vaan maan kohoamisesta, ja 18:nnen vuosisadan kuluessa lisäksi osoitettiin, ettei maan kohoaminen käy tasaisesti, vaan eri paikoissa eri paljon, suurin piirtein enimmän Itämeren pohjoisosassa, etelää kohti yhä väheten, kunnes maa Saksan pohjoisrannalla päinvastoin huomattavasti vajoaa.

Kuuluimpia esimerkkejä merenpinnan korkeusvaihteluista on Napolin lahden rannalla oleva Pozzuolin Serapiin temppeli, joka nykyään on puolenkymmentä metriä merenpinnan yläpuolella, mutta rakentamisensa jälkeen on meren jättämistä merkeistä päättäen ollut saman verran sen alapuolella. Temppeli herätti jo 18:nnella vuosisadalla tutkijain huomiota ja Goethe muiden mukana kävi sitä katselemassa v. 1787. Tämä paikallinen maanvaipuminen ja -kohoaminen historiallisella ajalla on ilmeisesti vulkaanisten voimien aiheuttama.

Ilmatiede.

Ilmatieteen oli vaikea päästä varmalle havainnolliselle pohjalle astrologian vuoksi, joka luuli taivaallisilla voimilla olevan sääilmiöihin mielivaltaisia vaikutuksia. Ensimmäinen ilman tutkimisen mittausväline oli Galilein keksimä termoskooppi, joka oli yläpäästä avoin ja senvuoksi lämpötilan ohella osoitti ilmapaineenkin vaihtelut. V. 1612 siinä kuitenkin jo oli sekä suljettu putki että astejako, mutta vasta satakunta vuotta myöhemmin (1714) Fahrenheit paransi lämpömittaria siihen määrään, että se tyydytti suuriakin vaatimuksia. René de Reaumur ja Celsius keksivät uudet astejaot, ottaen veden jäätymispisteen lähtökohdaksi.

Ei sillä hyvä, että näin oli saatu kunnollinen työase, oli myös opittava sitä käyttämään. Tyydyttävien lämpöhavaintojen tekeminen on kysynyt pitkällistä kokeilua ja kauan kului, ennenkuin havainnot tyydyttivät edes kohtuullisia vaatimuksia.

Pariisissa oli jo ruvettu muistoon kirjoittamaan korkeita ja matalia lämpötiloja, mutta vasta Réaumur alkoi tehdä havaintoja säännöllisesti kaksi kertaa päivässä ja niistä sitten laskea keskilämpöjä. Hän lähetti lämpömittareita kauas merienkin taa. Havainnoita ei kuitenkaan tehty varman suunnitelman mukaan ja ne ovat sen vuoksi arvottomat vertailuihin. V. 1773 laskettiin Pariisin akatemian toimesta Pariisin keskimääräiset lämpötilat kaikista siihen saakka tehdyistä havainnoista, mutta kun vain äärimmäisyydet oli muistoon kirjoitettu, niin saatiin talven keskilämmöksi -7 3/4°R ja kesän keskiarvoksi 26 lämpöastetta. Bouguer ilmoitti, ettei hän ollut huomannut lämpömittarin osoittavan Perussakaan päälle 28°R, ja siitä Cotte, joka oli tiedeakatemian puolesta nämä laskut suorittanut, teki sen merkillisen ja tietenkin väärän johtopäätöksen, että kesälämpö kaikkialla maailmassa muka on sama.

Vuoden keskilämpö luultiin saatavan, kun laskettiin korkeimmista ja matalimmista lämpötiloista keskimäärä. Vasta v. 1756 Mallet ja Wargentin Ruotsissa laskivat keskilämmöt kaikista havainnoista ja Ranskassa nyt seurattiin esimerkkiä, koska arveltiin semmoisista tiedoista olevan maanviljelykselle hyötyä. Pfalzin vaaliruhtinas perusti v. 1780 Mannheimin ilmatieteellisen akatemian ja pyysi 14 saksalaista ja 16 ulkomaalaista yliopistoa asettumaan akatemian yhteyteen saman suunnitelman mukaan toimitettavia ilmastollisia havainnolta varten. Kaikille hankittiin yhtäpitävät koneet, ilmapuntarit, lämpömittarit, kosteusmittarit, sademittarit ja kompassit. Akatemia julkaisi joka vuosi painetun niteen havainnoistaan aina vuoteen 1795 saakka, jolloin ranskalaiset hyökkäsivät maahan. Akatemian ohjeitten mukaan toimitettiin kolme havaintoa päivässä.

Toiset koettivat mukavammilla keinoilla päästä vuotuisten lämpöarvojen perille. Halley, Euler ja Lambert laskivat sen matemaattisen lämpömäärän, jonka eri maanpaikat saavat auringosta. Lambert sai kuitenkin niin mahdottoman tuloksen, että esim. talven 0°-isotermi kulki Edinburghin ja Memelin kautta Kamtshatkaan ja edelleen Hudson-lahden maihin, joissa tiedämme olevan ylenmäärin ankaran talven. Hän luuli kaavastaan voivansa laskea jokaiselle vuoden päivälle ja jokaiselle maanpaikalle varman keskilämmön. Tobias Mayer, kuulu tähtitieteilijä, taas osoitti, kuinka muka jokaiselle maanpaikalle voitiin yksinkertaisen laskun avulla saada teoreettinen lämpö, kun tiedettiin kahden eri leveyspiirillä olevan maanpaikan keskilämpö. Mutta hän oli varsin selvillä siitä, ettei tämä vielä riittänyt todellisen keskilämmön määräämiseksi. Häiriöitten laki muka oli selville saatava tämän lasketun ja todella havaitun keskilämmön erosta. Vielä paljoa monimutkaisempi kuin tämä on kuitenkin lämmön jakautuminen maanpinnalla, ja kauan kului, ennenkuin edes oli keksitty sen määräämiseksi hyväksyttävät menetelmät.

Lämmön aleneminen korkeuksia kohti huomattiin piankin, kun ruvettiin vuorille nousemaan, mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella alettiin vuoristoissa tehdä vakinaisia lämpöhavaintoja, ensimmäiset havaintosarjat St. Gotthardin solan munkkihospitiossa.

Vaikeammin käsiteltävän kojeen kuin lämpömittarin sai ilmatiede ilmapuntarista. Nopeaan tosin päästiin selville, että sillä voitiin mitata vuorien korkeuksia, mutta sen muitten osoitusten merkitys oli vaikeammin ymmärrettävä.

Godin huomasi Perun astemittauksen aikana, että ilmapaine on pienten päivittäisten vaihteluitten alainen ja että vaihtelut ovat, suuremmat kuumassa kuin lauhkeassa vyöhykkeessä. Vähitellen keräytyi siksi paljon aineksia, että voitiin ruveta tekemään yleisempiä johtopäätöksiä. Varsinkin Mannheimin akatemian työn avulla saatiin vertailukelpoisia määriä eri paikoista; sen havainnoiden tuloksena oli, että yleiset ilmapainevaihtelut suurenevat suurenemistaan päiväntasaajalta napoja kohti. Jo aikaisin tehtiin huomio, että ilmapuntarin korkeus eri tuulensuuntien mukaan vaihteli, vaikka oikeitten johtopäätösten tekeminen tästä todesta jäikin yhdeksänteentoista vuosisataan.

Edmund Halley määritteli seitsemännentoista vuosisadan lopulla, samoin kuin jo Varenius ennen häntä, pasaadit kylmiksi ilmavirroiksi, jotka navoilta päin virtaavat kohti päiväntasaajaa ja maan pyörimisen vuoksi vähitellen muuttavat suuntaansa. Selvemmin kuin Sir John Hawkins aikanaan hän lausui julki sen tosiasian, että pasaadivyöhykkeet vuodenaikain mukaan siirtyvät pohjoisempaan ja etelämpään. Ja varsinkin hän keksi sen suuren totuuden, että päiväntasaajan tyventövyöhyke syntyy siitä, että koillispasaadi ja kaakkoispasaadi kohtaavat toisensa ja lämpöisenä ilmavirtana kohoavat yläilmoihin, siellä kääntyäkseen takaisin navoille päin ja laskeutuakseen maan pinnalle pohjoisella pallonpuoliskolla lounaistuulena, eteläisellä pallonpuoliskolla luodetuulena. Nämä ovat ne »palaavat tuulet», joita jo espanjalaiset valloittajat olivat käyttäneet hyväkseen sekä Atlantinmerellä että Tyynellä merellä, purjehtiessaan valtameren poikki takaisin, ja joita he sanoivat »vendavaleiksi». Halley oli ensimmäinen, joka selitti Intian meren monsuunit Aasian lämpiämisestä ja kylmenemisestä: siitä johtuu, että puolen vuotta Intian mereltä raskas ilma virtaa sisämaahan päin, toisen puolen vuotta ilma sisämaasta merelle päin. Seitsemännentoista vuosisadan lopulla oltiin siis jo selvillä siitä, että maat ja meret vaikuttavat häiritsevästi suurten ilmavirtain suuntiin ja ettei siis keskilämpöjen johtamisella lämpösäteilyn matemaattisesta arvosta ole muuta merkitystä kuin kahta paremmin osoittaa mainittujen syitten aikaansaamat häiriöt.

Riccioli oli ensimmäinen luonnontutkija, joka v. 1672 jokien leveydestä, keskimääräisestä syvyydestä ja virtauksen nopeudesta laski vesimäärän. Po hänen laskujensa mukaan kuljetti 26 päivässä mereen kuutiopenikulman vettä. Hänen tarkoituksensa näillä laskuilla oli rauhoittaa aikalaisiaan; ei muka ollut pelkoa siitä, että merivirtain vuoksi kovin väleen reunainsa yli paisuisi, sillä oli kulunut 609.962 vuotta, ennenkuin maapallon kaikki joet olivat ennättäneet täyttää valtamerien syvänteen. Viisitoista vuotta myöhemmin Halley kokeen nojalla laski, paljonko merenpinnasta vettä ilmaan haihtuu, ja tuli päinvastoin siihen johtopäätökseen, että Välimeri paljon enemmän haihtumisen kautta menettää, kuin joet siihen vettä kuljettavat, jonka vuoksi Atlantinmerestä kulkeekin Välimereen voimallinen virtaus. Sademäärän hän unohti ottaa laskuissaan lukuun.

Rakeista esitettiin monta selitystä.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla julkaistiin paljon tutkimuksia taivaan väristä, hämärästä, ilmaheijastuksista, sateenkaaresta. Benjamin Franklin selitti ukkosen ja keksi ukkosen johdattajan, mutta vielä kauan sen jälkeenkin luulivat sekä monet oppineet että suuri yleisö kellojen soittoa ja tykinpauketta yhtä tehokkaaksi suojakeinoksi.

J.J. Scheuchzer tutki vuoristojen lumi- ja jäämuodostuksia samoin kuin
Saussurekin ja esitti itsenäisen glasieriteorian. Hän luuli jäävirtojen
saavan liikevoimansa jäätymisen aikaansaamasta laajentumisesta.
Moreenejakin koetettiin selittää.

Ranskassa alettiin jo v. 1689 koota sadevesi astioihin, joihin kiinnitetty asteikko ilmoitti kustakin sateesta keräytyneen vesimäärän. Saksassa vasta Mannheimin akatemia alkoi tämmöisiä tietoja kerätä. Mutta vasta kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilainen John Dalton suoritti ensimmäiset osapuilleen tarkat sademäärän mittaukset Samalla hän todisti, että Englannissa sataa paljoa enemmän, kuin maan joet vettä mereen kuljettavat. Haihtuminen pysyi kauan käsittämättömänä ilmiönä, koska otaksuttiin veden haihtuessaan muodostavan ilman kanssa kemiallisen yhdistyksen. Ranskalainen lääkäri Leroy ensimmäisenä keksi sen, että vesi on ilmassa näkymättömänä höyrynä, joka tulee näkyväksi, jos esim. lasiastiaan pannaan kappale jäätä. V. 1752 hän huomasi kasteen yöllä muodostuvan siitä, että ilma, otettuaan itseensä päivällä vesihöyryä tavallista runsaammin, yöllä jäähtyessään taas luovutti pois osan tästä vedestä, joka tiivistyi kastepisaroiksi. Kauan koetettiin saada tarkkaan määrätyksi ilman eri lämpötilain kastepisteet, mutta vasta Saussure v. 1775 valmisti luotettavan hygrometrin eli kosteusmittarin, jolla hän sitten suoritti sarjan kuuluiksi tulleita kokeita.

Ensimmäinen, joka on järjestelmällisesti tutkinut maan lämpösäteilyä, lienee geneveläinen Marc Auguste Pictet. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla hän pystytti maahan 75 jalkaa korkean maston ja ripusti siihen eri korkealle lämpömittareita, joitten osoitukset sitten luettiin monta kertaa vuorokaudessa. Näitten kokeitten avulla hän huomasi maata jäähdyttävän yöllisen lämpösäteilyn, ja saattoi selittää, mikseivät yöt pilvisellä säällä ole yhtä kylmiä kuin selkeällä. Hän osoitti, että pilvikatto estää lämpöä säteilemästä maasta avaruuteen.

Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla alkoi ilmastotiede (klimatologia) haahmoutua erityiseksi tieteenhaaraksi. Ensimmäiset yhtäjaksoiset säähavainnot luultavasti tehtiin Wienissä. Carl v. Linné rikastutti ilmatiedettä kasvifenologialla eli vuodenaikaisilla kasvi-ilmiöhavainnoilla ja pian saatiin eläinkunnastakin vastaavat huomiot.

Ilmatiede oli näin lupaavalla alulla, vaikka syvempi säänmuutosten ymmärrys vielä puuttuikin. Vielä kuulu D'Alembert luuli, että säänmuutokset ovat kuun vetovoiman vaihtelujen aikaansaamia. Suuri yleisö taas oli yhä aivan taikauskoisella kannalla.

Elämän ilmiöt.

Kasvi- ja eläinmaantiede.

Kahdeksannentoista vuosisadan suuret merimatkat, joilla oli mukana tiedemiehiä, luonnollisesti keräsivät pohjaa kasvimaantieteelle. Linné rajoitti kasvivyöhykkeet, toiset tutkivat muita kasvimaantieteellisiä kysymyksiä, kuten korkeusvyöhykkeitä, maantieteellisten edellytysten vaikutusta kasvistoon ja maaperän ja kasviston suhteita, mutta vasta 19:nnellä vuosisadalla varsinainen kasvimaantiede perustettiin.

Ensimmäinen eläinten leviämistä esittävä kartta julkaistiin v. 1777. Jo paljoa ennen olivat matkustajat alkaneet eläinten esiintymisestä johtaa maitten entisiä geologisia vaiheita. Kun englantilaiset purjehtijat v. 1690 Falklandin saarilta löysivät patagonialaisia kettuja, niin päättivät he siitä, että saaristo oli Etelä-Amerikasta irti lohjennut kappale. Zimmermann huomasi, että Australia eläinkuntansa puolesta oli oma alueensa ja että taas Sunda-saaristo ennen oli ollut Aasian yhteydessä.

Ihmismaantiede.

Hollantilainen Pietari Camper perusti kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla antropologian määrittelemällä pääkallon mittaamismenetelmän; hän piti kasvoprofiilin viistoutta rotumerkkinä. Tästä Camperin kasvokulmasta alkoivat vertailevat kallonmittaukset. Joh. Friedr. Blumenbach keksi toisen mittausperusteen, jota käyttäen kallon leveys paremmin esiintyi, ja molemmat nämä menetelmät sitten yhdeksännellätoista vuosisadalla ruotsalainen Retzius yhdisti ja niitä melkoisesti kehitti. Blumenbach jakoi ihmiskunnan viiteen päärotuun, kaukaasialaiseen, mongolilaiseen, neekereihin, malaijeihin ja amerikkalaiseen.

Kansatiede sai varman perustuksen jalkainsa alle, kun kielimiehet alkoivat kielien nojalla määritellä kansojen heimolaisuutta. Espanjalainen pappi Don Lorenzo Hervas ensimmäisenä erotti muista sekä seemiläisen että suomalaisen kieliryhmän. Viimeksimainittuun hän luki lappalaiset, karjalaiset, virolaiset, permalaiset, votjakit, mordvalaiset, tsheremissit, voguulit ja madjaarit. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla keksittiin sanskritin sukulaisuus indogermaanisten kielten kanssa, ja tämä avasi erinomaisen laajoja näköaloja nykyisten sivistyskansain menneisyyteen ja vanhoihin juuriin. Mutta vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla nämäkin heimoyhteydet on perusteellisesti todistettu ja valaistu.

Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa vähitellen kehittyivät tilastotieteen alkeet. Ensimmäinen yleinen väenlasku tapahtui Yhdysvalloissa v. 1790. Toisten tietojen mukaan oli kuitenkin Tanskassa jo parikymmentä vuotta aikaisemmin toimitettu »kaikkien ihmisten laskeminen». Ensimmäiset kuolevaisuustaulut laski jo v. 1691 englantilainen matemaatikko Halley Breslaun väestöluettelosta, jota pidettiin erikoisen tarkkana ja luotettavana.

Maantieteellinen kirjallisuus.

XVII ja XVIII vuosisata olivat kaikilla maantieteen aloilla orastavan tutkimuksen ja avautuvien suurien näköalojen aikaa. Ne todelliset tulokset, mitä ne ennättivät tuottaa, olivat kuitenkin vielä siksi keskeneräiset, ettei niistä voitu koota suurta kokonaisuutta. Yleismaantieteillä, joita kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettiin ja suunniteltiin, oli etupäässä teoreettinen, tutkimusta suuntaava, mahdollisuuksia avaava merkitys.

Filip Cluverius julkaisi v. 1624 maantiedeteoksen, määritellen samalla maantieteen »selonteoksi koko maasta, mikäli sitä tunnetaan». Kosmografian hän jätti pois maantieteeseen kuulumattomana.

»Yleisen maantieteen» (Erdkunde) hän erotti »maittentiedosta» (Länderkunde), joka ero nykyisissäkin maantiedeteoksissamme on vallalla. Yleiselle maantieteelle on omistettu teoksen alkuosa, jälkimmäinen ja paljon laajempi osa maittentiedolle. Useimmat Euroopan maat kuvataan tässä teoksessa jotenkin seikkaperäisesti. Cluverius oli historiallisen maantieteen tienraivaajia, ja tälle tieteenhaaralle hän omistikin suurimman osan työstään.

Varenius.

Seitsemännentoista vuosisadan tärkein maantieteellinen kirjailija oli Varenius. Bernhardus Varenius oli kotoisin Elben suupuolesta, läheltä Lüneburgia. Hän opiskeli matematiikkaa ja lääketiedettä, mutta viehättyi vielä enemmän maantieteeseen. Varenius muutti opinnot suoritettuaan Amsterdamiin lääkärin ammattia harjoittamaan ja tutustui siellä hollantilaisten suuriin löytöretkiin. Mutta vaikka hän rikkaassa hollantilaisessa kaupungissa saikin ystäviä, muun muassa Blaeun, oli hänen toimeentulonsa kuitenkin niin huono, että hän jo v. 1650 kuoli vastoinkäymisten murtamana, vasta kahdeksankolmatta vuoden vanhana.

Tästä lyhyestä iästä huolimatta hän jo oli ennättänyt julkaista kuvauksen Japanista, johon hollantilaiset siihen aikaan tutustuivat, ja seuraavana vuonna maantiedeteoksensa, Geographia Generalis, jossa hän aikansa tiedon pohjalla koetti laajalle perustukselle yhdistää kaikki maantieteeseen kuuluvat alat. Varenius käsitteli ainettaan filosofisessa hengessä ja kauan tämä teos oli paras tieteellinen ja vertaileva maantiede, mitä oli olemassa. Isaac Newton julkaisi siitä v. 1672 uuden painoksen, käyttääkseen sitä luennoillaan, ja samalla paransi sitä, useita tärkeitä korjauksia tehden. Parempaa suositusta teos tuskin olisi voinut saada.

Varenius jakoi maantieteen kahteen osaan, yleiseen maantieteeseen, joka tarkastelee maan kaikkia ilmiöitä yleiseltä kannalta, ja erikoismaantieteeseen, joka erikseen käsittelee kutakin maata. Yleisen maantieteen hän jakoi kolmeen osaan. Absoluutinen maantiede teki selkoa maapallon muodosta, koosta, asemasta ja aineesta, maan ja veden jakautumisesta, vuorista, metsistä ja erämaista, kaikista maapallon vesistä ja ilmakehästä. Suhteellinen maantiede käsitti maapallon tavalliset suhteet, ilmanalavyöhykkeet, maantieteellisen pituuden ja leveyden y.m. Kolmas, vertaileva maantiede vertaili toisiinsa ilmiöitä ja seikkoja, käsitellen myös maantieteellistä paikanmääräystä, paikkain etäisyyksiä toisistaan sekä laivaliikettä. Erikoismaantiede jäi Vareniukselta kirjoittamatta, mutta suunnittelusta näkyy, että hän aikoi sulkea ihmismaantieteen tieteestä kokonaan pois.

Tämä suuresti suunniteltu ja nerokkaasti kirjoitettu teos muodosti käänteen maantieteen kirjoittamisessa. Se käännettiin monelle kielelle ja oli vuosisadan kaikkien teosten esikuvana. Se oli paljon edellä aikansa tietoa ja siten jäsennelty, että siihen helposti sopi myöhempikin oppi. Varenius oli ensimmäinen, joka täydelleen käsitti korkeussuhteiden merkityksen maantieteessä. Hän ei ainoastaan todennut ilmiöitä ja niitä kuvannut, hän myös koetti ne selittää.

Suurta ansiota saavutti kotimaansa rajain ulkopuolellakin kuulun ruotsalaisen kemistin ja geologin Torbern Bergmanin fyysillinen maantiede, joka ilmestyi v. 1766 ja joka käännettiin monelle kielelle. Se on selvä, koruton selonteko maapallosta ja sen pinnalla huomattavista ilmiöistä. Se käsittelee ainoastaan varmasti todettuja asioita, mutta välttää kaikkia järjestelmällisiä luokitteluja ja kireätä sanankäyttöäkin.

Kuulu filosofi Immanuel Kant oli innokas maantieteilijä, ja voimallisella loogillisuudellaan hän paljon edisti tämän tieteen käsittelyä. Hän piti vuodesta 1765 alkaen Königsbergin yliopistossa fyysillisen maantieteen luentoja.

Maantiede oli hänen mielestään arvokas kasvatuksellinen oppiaine, discipliini, yhdessä antropologian kanssa järjen ja kokemuksen rakentaman maailmantuntemuksen perustus. Fyysillinen maantiede hänen mielestään oli koko luonnon supistelma, ei ainoastaan historiallisen, vaan myös kaikkien muitten maantieteen haarain perustus. Näitä muita maantieteenhaaroja hän erotti: matemaattisen maantieteen, moraalisen maantieteen, joka käsitteli ihmiskunnan tapoja ja luonteenominaisuuksia eri maanpaikoissa, poliittisen maantieteen, kauppamaantieteen ja teologisen maantieteen, joka käsitti uskontojen jaon. Huolimatta tästä jaosta Kant kuitenkin käsitteli matemaattisen maantieteen ensimmäiseksi ja itsenäisenä. Fyysillisen maantieteen hän jakoi kahteen osaan, yleiseen, joka käsitteli veden, ilman ja maan ilmiöitä, ja erikoiseen, joka käsitteli maan tuotteita, ihmisiä, eläimiä, kasveja ja kivennäisiä. Kant painosti erikoisesti maanpinnan korkeussuhteitten merkitystä, koska ihmismaantieteen eri haarat siitä riippuvat.

Maittentieto.

Vielä vähemmän kuin yleismaantiede osasi maittentieto käyttää hyväkseen kaikkia niitä edistyksiä, joita tieteen eri aloilla oli tehty. Se oli vielä enimmäkseen kuivakiskoista luettelemista taikka selontekoa kaikenlaisista maantieteellisistä merkillisyyksistä. Tämmöisistä teoksista mainittakoon Anton Friedrich Büschingin »Neue Erdbeschreibung», jota ilmestyi 11 osaa vv. 1754—1792. Büschingin teos kiinnitti entistä enemmän huomiota valtiolliseen maantieteeseen. Julkaistiin kuitenkin koko joukko arvokkaita erikoistutkimuksia Ranskasta, Saksasta, Englannista, Espanjasta, Norjasta (Pontoppidan) y.m. maista. V. 1781 Gruber julkaisi Karst-tutkimuksensa, saattaen tämän omituisen Itävallan luonnonmaakunnan kalkkivuorineen, doliineineen, luolineen ja osittain maan alla juoksevine jokineen valistuksen tietopiiriin.

Matkakäsikirjoja julkaistiin Euroopan maista paljon ja osa niistä oli taiteellisesti kuvitettuja.

Maantieteellisiä aikakauskirjojakin alettiin julkaista kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla.

Suomi.

Olaus Magnuksen Pohjoismaiden kartasta on vain yksi askel Andreas Bureuksen laatimaan, mutta kuitenkin on niiden välillä kokonaisten ajankäsitysten juopa. Olauksen kartta kuvineen ja kummituksineen on vielä täyttä keskiaikaa, Bureuksen koruton, mutta luotettava kartta tosipohjalle pyrkivää selkeätä uutta-aikaa.

Aivan välittömästi ei Bureus kuitenkaan tätä edeltäjäänsä seurannut. Hollantilaisten ja englantilaisten Jäämerenretkien kautta olivat Skandinavian koko pohjoisranta, Kuolan niemimaa ja Vienan meri tulleet tunnetuiksi, ja siinä kartassa, jonka hollantilainen van Salinghen (II, s. 527) v. 1601 piirsi Tanskan kuninkaalle, on Fenno-Skandia jo näiden löytöjen mukaisesti rajoitettu. Mutta kun pohjoisen reunameren ja Itämeren lahtien välisen maa-alueen leveyttä ei tunnettu, niin sai Suomi näistä suurista parannuksista huolimatta van Salingheninkin kartassa sangen kumman muodon.

1600-luvun alussa Ruotsin hallitus lähetti Daniel Hjortin Sigfrid Aron Forsiuksen ja Hieronymus Birckholtzin keralla Lappiin tutkimaan valtakunnan riidanalaisia rajoja, ja tällä matkalla määrättiin 28 paikan tähtitieteellinen asema Pohjanlahden perukan ja Jäämeren välillä. Tosin Forsius erehtyi moniaan asteen laskuissaan, mutta kuitenkin oli Lapin ja Ruijan ulottuvaisuus nyt tähtitieteellisten havaintojen avulla osapuilleen määrätty.

Andreas Bureus.

Pian tämän retkikunnan palattua perustettiin Ruotsin maanmittauslaitos, joka Andreas Bureuksen johdolla ryhtyi suurisuuntaiseen työhön valtakunnan kartoittamiseksi. Kaikkiin valtakunnan osiin lähetettiin maanmittaajia, ja Bureus itse astrolaabilla määräili paikkain latitudeja kautta maan. Kahdenkymmenen vuoden työn jälkeen tämä suurenmoinen teos, Orbis arctoi nova et accttrata delineatio, v. 1626 valmistui. Maamme rannikot ovat huomattavan tarkoin kuvatut, laajat sisävesistömme osapuilleen jäsennellyt ja tärkeimmät paikat asemillaan. Bureuksen kartta käsitti paitsi Ruotsia ja Suomea naapurimaatkin, Norjan, Tanskan, Pohjois-Saksan, Itämeren maakunnat sekä osan Venäjästä. Mittakaava oli noin 1:2,000,000. Samalla Bureus julkaisi lyhyen latinankielisen selonteon Ruotsin valtakunnasta; vaikka tiedot olivatkin niukat, niin olivat ne kuitenkin asialliset ja oikeat. Kartta herätti ansaittua huomiota ulkomaillakin, niin että esim. Blaeun kartastossa, joka painettiin Amsterdamissa v. 1658, Suomelle omistettiin erikoinen lehti.

Kun vasta perustettu maanmittauslaitos ryhtyi varsinaiseen maanjakotyöhönsä, niin alkoi tasaisesti, vaikka alussa maanmittarien vähälukuisuuden vuoksi hitaasti, karttua uusia aineksia yhä vaativampaa karttalaitosta varten. Maanmittarien karttoja alettiin yhdistää maakuntakartoiksi ja näitä yleiskartoiksi. Purjehdusoppaista ja tietokirjoista saatiin yhä uusia aineksia, sillä v. 1698 aloitettiin yleinen teidenmittaus ynnä purjehdusreittien mittaus ja kartoitus. V. 1644 ilmestyi Tukholmassa ensimmäinen kotimainen merikarttakirja, ja näitä karttoja vuosisadan loppupuolella vielä melkoisesti parannettiin.

V. 1710 ranskalainen Delisle julkaisi Pohjoismaista kaikkia edellisiä paremman kartan Ruotsin maanmittauskonttorin kokoamia aineksia hyväkseen käyttäen. Nämä ainekset olivat varastettuina joutuneet ulkomaille. Kahdeksannentoista vuosisadan kuluessa aineisto karttumistaan karttui ja arvatenkin laadultaankin yhä parani, Suomessa varsinkin siitä syystä, että tänne Jacob Faggotin toimesta v. 1748 lähetettiin parikymmentä maanmittaria, ja maantieteellinen maanmittaus täydellä todella aloitettiin. Vuosisadan lopulla määrättiin tähtitieteellisesti useita paikkoja ja suoritettiin kolmiomittauksia. Semmoisia mittauksia teki m.m. prof. ja piispa Jaakko Gadolin. Uusien töiden perustuksella julkaistiin useita maakunta- ja merikarttoja. Koottujen aineistojen ja sotilashenkilöiden lisätutkimusten nojalla alettiin myös valmistaa topografisia karttoja sodankäyntiä varten, ja v:n 1808 sodan alkaessa olikin maamme eteläosa enimmäkseen jo saatu tällä tavalla kartoitetuksi.

Hermelinin kartta.

Lopulla vuosikymmentä 1770 ryhtyi vapaah. S.G. Hermelin valmistelemaan suurta Ruotsin valtakunnan yleiskarttaa ja hänen apulaisiaan tässä työssä oli suomalainen C.P. Hällström, joka vuosisadan lopulla suoritti maassamme useita paikanmääräyksiä. Vv.1798—1799 ilmestyivät painosta nämä uudet maaherrakuntien kartat ynnä koko maamme yleiskartta. Lapinmaan kartta oli jo aikaisemmin julkaistu Ruotsissa. Hermelinin kartasto oli laajin, mitä maastamme on yksityisten kustannuksella ilmestynyt. Se antoi jo sangen seikkaperäisen ja oikean kuvan maastamme, vaikk'ei se tietystikään enää vastaisi nykyisiä vaatimuksia.

Ruotsissa ja Suomessa seurattiin, kuten näkyy, kartoituksen alalla nopeaan ajan vaatimuksia, ja huolimatta erinomaisen sekavista vesistöistä ja asutuksen harvuudesta kuljettiin paljon edelläkin useista sivistysmaista, kuten Saksasta, joka vasta Napoleonin toimesta sai ensimmäiset kunnolliset maankarttansa. Sama oli tieteellisen tutkimuksenkin laita. Ruotsi ei ollut suurvalta vain poliittisesti, se pyrki myös sivistyksessä kulkemaan edistyneimpäin maitten rinnalla, ja useita sen tiedemiehistä mainitaan yleisen tutkimuksen kuuluimpien nimien joukossa. Eikä meidänkään maamme, vaikka sen yliopisto oli niin nuori, jäänyt aivan ansioita vaille.

Seitsemännellätoista vuosisadalla oli tieteellinen elämä Turun yliopistossa tosin vielä sangen alkeellisella kannalla. Tämä koskee varsinkin niitä tieteitä, joiden pohjalle uudenaikainen maantiede kehittyi. »Aikansa mittakaavalla mitattuina», lausuu eräs kirjoittaja 'Omassa Maassa', »olivat ne henkilöt, jotka tällä aikakaudella (isoonvihaan saakka) olivat matematiikan professoreina, kylläkin kyvykkäitä miehiä, mutta yleensä he eivät näy kohonneen edes sille asteelle, jolla matematiikka oli vanhojen sivistyskansojen keskuudessa. Tähtitieteessä oli maakeskeinen (geosentrinen) maailmankatsomus vallalla. Kopernikuksen oppi kyllä tunnettiin, mutta kun sitä pidettiin kerettiläisenä, ei se saavuttanut suurta kannatusta. Mekaniikassa ja valo-opissa ei liioin oltu edistytty siitä, mitä jo vanhastaan tiedettiin; muut fysiikan haarat taasen olivat milt'ei tuntemattomat. Ne suuret edistykset, joita Kepler, Galilei y.m. olivat näissä tieteissä tehneet, olivat Turussa useimmille joko kokonaan tuntemattomia tai varsin pintapuolisesti tunnettuja. Fysiikan professorinvirkaan oli yhdistettynä myöskin kasvioppi. Kasviopin tutkijat eivät ryhtyneet mihinkään yksityistutkimuksiin, joitten tarkka suorittaminen edellyttää luonnon läheistä tuntemista, vaan liikkuivat mieluummin yleisen luonnontarkastelemisen alalla ja pohtivat enemmän elimellisen luonnon lakeja kuin sen ilmiöitä.» Etevin yliopiston luonnontutkijoista seitsemännellätoista vuosisadalla oli Smålannissa syntynyt Elias Tillandz (k. 1693), lääketieteen professori, joka kuitenkin samalla harrasti kasvitiedettä ja ensimmäisenä tutki Suomen kasvistoa.

Mikael Vexionius.

Silloinen maantiede kuitenkin vielä paljoa lähemmin liittyi historiaan kuin luonnontieteisiin, ja historian tutkija oli se mies, joka kirjoitti vuosisadan huomattavimman kotimaisen maantiedeteoksen. Mikael Vexionius (aateloituna Gyldenstolpe), Turun yliopiston lakitieteen ynnä valtio-opin ja historian professori, julkaisi v. 1650 laajan latinankielisen teoksen Ruotsista, Suomesta ja valtakunnan muista maista. Hän jakoi teoksen kymmeneen kirjaan ja tekee paitsi topografiasta selkoa Ruotsin ja Suomen kansain iästä ja alkuperästä, kielistä, sivistyksestä ja tavoista, valtiollisesta hallinnosta, kruunun vallasta ja tuloista, kaupungeista ja kauppaloista, aatelisista suvuista, Ruotsin kuninkaista ja kirkollisista oloista. Topografisen osan puutteellisuuksista mainittakoon, että Lappveden (Saimaan) sanotaan olevan meren kokoinen ja alkavan hamasta Lapista. Tämä tietämättömyys on sitä vähemmän puolustettavaa, kun kirjoittajan käytettävänä jo oli Bureuksen kartta. Vexioniuksen teos saavutti paljon tunnustusta ja kauan se oli ainoana laajempana Ruotsin ja Suomen maantieteen esityksenä. Vielä v. 1726 siitä painettiin Braunschweigissä uusi painos.

Moniaita paikkain ja maakuntain kuvauksia julkaistiin 1600-luvulla, mutta vasta seuraavalla vuosisadalla tämänkaltainen tieteily pääsi Turun yliopistossa varsinaiseen kukoistukseen. Isonvihan jälkeen elpyivät yliopistossamme tieteelliset harrastukset. Luonnontieteilläkin oli edustajia, joiden maine ulottui omaa maata ulommaksikin. Vuosisadan alkupuoliskolla oli suuri ranskalainen astemittausretkikunta omiaan maahamme huomiota kiinnittämään ja myös elvyttämään täkäläisiä tieteellisiä harrastuksia. Faggotin toimesta mitattiin, kartoitettiin ja taloudellisesti selitettiin maatamme jälkeen v:n 1748 niin suurella innolla, että kuuden vuoden kuluessa 66 pitäjää saatiin käsitellyksi. V. 1749 perustettiin ruotsalais-suomalainen tabellilaitos, josta tuli aikansa paras väenlaskutoimisto. Linnén kehoituksesta teki prof. Leche Turussa v:sta 1748 alkaen säännöllisiä säähavainnolta, merkiten muistoon ilmapaineen, lämpötilan, tuulet ja sateet. Hänen kuoltuaan toiset jatkoivat näitä havaintosarjoja.

Pietari Kalm.

Pietari Kalm (1716—1779), Linnén oppilas, elvytti Turussa varsinkin kasvitiedettä, saavutettuaan paljon mainetta Pohjois-Amerikkaan tekemällään suurella kasvitieteellisellä retkellä, josta hän toi kotimaahan paljon semmoisien kasvien siemeniä, joilla luultiin voitavan rikastuttaa kotimaista flooraa. Paljon mainetta kasvitieteilijänä ja matkustajana saavutti myös Pietari Forskål, Linnén oppilas hänkin, joka seurasi kasvitieteilijänä tanskalaisen Niebuhrin retkelle Arabiaan, mutta sortui siellä tautiin. Kivennäistiedettä, jonka varsinaisia perustajia oli Ruotsissa samaan aikaan elävä Axel Fredrik Cronstedt (1722—65), harrastivat meidän maassamme piispa Brovallius, joka hankki kokoelman, Karl Fredrik Mennander ja Turun yliopiston kemian professori Pietari Adrian Gadd. Mutta mitään varsinaista maamme geologista ja mineralogista selitystä ei vielä pitkiin aikoihin saatu syntymään. Yleistä maantiedettä koskevia kysymyksiä seurattiin maassamme siksi valppaasti, että täällä sangen painavin syin voitiin vastustaa ruotsalaisten Celsiuksen y.m. huomioita Itämeren veden vähentymisestä.

Nämä luonnonmaantieteelliset pyrinnöt olivat kuitenkin vielä siksi hajanaisia, etteivät ne voineet ajan kotimaiseen maantieteelliseen kirjallisuuteen vaikuttaa, vaan tämä kehittyi sovinnaisella pohjalla, koettaen antaa seuduista ja maakunnista kuvan, jossa paitsi topografian pääpiirteitä asutuksen historialliset ja taloudelliset puolet tulivat esitetyiksi. Jo seitsemännellätoista vuosisadalla julkaistiin Turun yliopistossa pieniä tämänsuuntaisia tutkielmia, mutta varsinkin isonvihan jälkeen tämä harrastus elpyi, kehittyen todelliseksi kotiseutututkimukseksi. Kuvattiin maakuntia, seurakuntia ja kaupungeita topografiselta, historialliselta ja taloudelliselta kannalta. Melkein kaikki julkaistiin Turun ja Upsalan yliopistoissa. Niiden kirjoittamista suosivat ja edistivät varsinkin taloustieteen professori Kalm ja Gadd.

Tuneldin maantieto.

Suurta, koko maata käsittävää maantiedeteosta ei Suomessa kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjoitettu. Se sai tyytyä siihen osaan, jonka Erik Tuneld sille soi v. 1740 julkaisemassaan Ruotsin ja sen alusmaiden esityksessä. Tätä teosta ilmestyi vuosisadan loppuun saakka joka vuosikymmen uusia painoksia, ja v:n 1794 painoksen Suomea käsittelevä osa oli kauttaaltaan Henrik Gabriel Porthanin uudestaan kirjoittama, jonka vuoksi sen sisällys, etenkin historiallis-kansatieteellinen puoli, on erinomaisesti rikastunut ja parantunut. V. 1808 Daniel Djurberg julkaisi vielä laajemman esityksen Ruotsin valtakunnasta, mutta sen merkitys meidän maallemme ei ollut suuri, koska jo samana vuonna Suomen ja Ruotsin vuosisataiset siteet katkesivat.

Kahdeksannentoista vuosisadan suomalais-ruotsalaiset maantieteelliset teokset eivät käsitelleet Kymijoen itäpuolella olevaa Suomen osaa, eikä näissä maanäärissä taas ollut minkäänlaisia laitoksia, jotka olisivat itäsuomalaisia itseään kehoittaneet kotiseutujensa tieteellistä tuntemista edistämään. Ulkomaalainen oli se mies, P. Fritzius, joka v. 1796 julkaisi Viipurin läänin taloudellis-topografisen kertomuksen, ja sen vuoksi se tuli virheelliseksi, nimet niin vääristellyiksi, että niitä tuskin tuntee. Mutta puutteellisuuksistaan huolimatta tämä teos sitten oli sinä lähteenä, josta ulkomaalaiset ammensivat tietonsa, Itä-Suomen maantieteellisistä oloista selkoa tehdessään.

XIX:N VUOSISADAN ALUSTA NYKYAIKOIHIN.

MATKOJA VUOSISADAN VAIHEESSA.

Aleksander v. Humboldt.

Aleksander v. Humboldtin vaikutus uudenaikaisen maantieteen kehitykseen on niin suuri, että häntä voidaan sanoa sen varsinaiseksi oppi-isäksi. Hän oli ensimmäinen, joka itseensä yhdisti kahdeksannentoista vuosisadan kaikkien maantieteellisten haaratieteitten tutkimustulokset ja niitä yhtenäisten näkökohtain mukaan käsitellen määritteli tieteemme keinot ja päämäärät. Hän oli monella alalla itse etevä tutkija, toisia aloja loi kokonaan uudestaan, ja ehkä kaikkein suurin merkitys oli sillä kauas kantavalla herätyksellä, joka oli hänen harrastuksiensa seuraus.

A. v. Humboldt, joka oli syntynyt Berlinissä v. 1769 preussiläisestä ylimyssuvusta, saavutti jo nuorena uutterien opinnoiden kautta aikansa tietämyksen useimmilla luonnontieteiden aloilla. Jo lapsena hän osoitti niin uutteraa halua kasvien, simpukkain ja hyönteisten keräämiseen ja nimilapuilla varustamiseen, että häntä leikillä sanottiin »pikku apteekkariksi». Sangen nuorena hän julkaisi tutkimuksia kasvitieteen ja anatomian alalta ja oli sitten Freybergin yliopistossa Wernerin, aikansa etevimmän mineralogin oppilas. Tähtitieteeseenkin hän oli jonkun verran perehtynyt. Sitä paitsi hän opiskeli finanssitiedettä ja kansantaloutta, jotka opinnot olivat omiaan estämään eksymästä liian yksipuolisiin luonnontieteellisiin näkökohtiin. Tuttavuus Cookin toisella retkellä mukana olleen Georg Forsterin kanssa herätti hänessä palavan matkustushalun, ja kun hänellä oli itsellään melkoinen omaisuus, saattoi hän tätä mielihaluansa noudattaa suuremmassa mitassa kuin ainoakaan tiedemies ennen häntä.

Tieteelliset harrastukset houkuttelivat Humboldtin jo varhain Pariisiin, joka kahdeksannellatoista vuosisadalla oli kaikkien nopeaan kehittyväin nuorten luonnontieteitten loistava keskus. Hän tutustui Ranskan etevimpiin tutkijoihin ja kotiutui Pariisiin siihen määrään, että hän sitten vaivoin enää suostui sieltä eroamaan. Siitä syystä hän Ranskasta lähti suurelle tutkimusretkelleenkin Uuteen maailmaan.

Humboldt oli tehnyt Euroopassa jo monta laajaa tutkimusretkeä, kun hän pyrki ranskalaisen kapteenin Baudinin keralla tämän matkalle maan ympäri, josta matkasta ei kuitenkaan hänen suureksi mielipahakseen tullut mitään. Tämän suunnitelman rauettua hän yritti Marseillesta päästä Egyptiin, jonne Bonaparte oli vastikään lähtenyt armeijoineen, suuren tieteellisen seurueen saattamana. Marseillesta ei kuitenkaan ollut lähtevää laivaa, eikä Humboldtilla lopulta ollut muuta neuvoa, kuin suunnitella itsenäinen matka omilla varoillaan, ja matkan määräksi hän asetti Etelä-Amerikan, joka tutkimusalueena yhä vielä oli terra incognita, vaikka jo olikin niin monta vuosisataa kulunut sen löydöstä. Espanjan ja Portugalin hallitukset olivat visusti sulkeneet siirtomaansa kaikilta ulkomaalaisilta ja varsinkin oppineilta. Humboldtin ylhäiset tuttavat ja suosijat tasoittivat kuitenkin hänelle tien, niin että Espanjan hallitus suostui hänelle ja Aimé Bonplandille, ranskalaiselle kasvitieteilijälle, joka matkusti hänen mukanaan, suomaan vapaan matkustusluvan Atlantin takaisissa siirtokunnissaan. Kesällä 1799 molemmat tutkijat lähtivät matkaan Corunasta espanjalaisella sotalaivalla.

Pico de Teyde.

Laiva poikkesi ensinnä Canarian saarille Teneriffaan, jossa Humboldt ei suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta noustakseen mahtavan Picon kukkulalle, jossa hän saattoi kurkistaa tämän valtavan tulivuoren kraatteriin. Tämä näkö jo sai hänessä järkkymään Wernerin »neptunistiset» mielipiteet, joiden mukaan tulivuoret ovat palamaan syttyneitten maanalaisten rikkikiisukerrosten aikaansaamia mullistuksia ja basaltit vedessä muodostuneita kallioisia. Tässä hän nyt omin silmin näki basalttien muodostumisen sulasta hehkuvasta laavasta. Saaren kasvistokin herätti molempien tiedemiesten huomiota ja Orotavan ikivanha traakipuu tuli tämän käynnin kautta laajalti tunnetuksi ja kuuluksi.

Merimatkalla molemmat tiedemiehet nostivat syvyydestä eläimiä ja kasveja, tutkivat meriveden kemiallista kokoomusta ja joka yö meren loistoa, josta Humboldt ensimmäisenä lausui julki sen oikean käsityksen, että ilmiön aiheuttivat pienet fosforivaloa synnyttävät elimistöt.

Cumana Venezuelan rannikolla oli ensimmäinen Etelä-Amerikan satama, jossa laiva poikkesi maihin. Troopillisen kasvimaailman uhkeus aivan hurmasi molemmat tutkijat. »Niinkuin narrit juoksemme ympäri», kirjoitti Humboldt veljelleen Wilhelmille, »ja Bonpland vakuuttaa, että hän tulee hulluksi, elleivät ihmeet pian lopu».

Leonidit.

Marraskuun 12 p. Humboldt näki Leonidien tähtilennot harvinaisen suurenmoisina. »Ilman kannella kiiti suuria tulipalloja ikäänkuin ilotulituksessa ja näistä pirskui sädekimppuja, joiden läpimitta oli ainakin pari astetta». Eteläisen tähtitaivaan satumainen loisto, johon ilman puhtaus oli syynä, herätti muutenkin tutkijain ihastusta. Maanjäristyksiinkin heillä oli »onni» tutustua niinä neljänä kuukautena, jotka he Cumanassa viettivät. Ilmapuntarin päivittäiset, tropiikissa erinomaisen säännölliset vaihtelut niinikään herättivät Humboldtin huomiota.

Guacharo-luola.

Retkeillessään Turumiquire-vuoristossa Humboldt kävi Guacharo-luolassa, »valtavassa luolassa, jossa asustavain tuhansien yölintujen rasvasta saadaan guacharo-öljyä. Luolan suu oli todella majesteetillinen, mitä rehevimmän kasvullisuutensa kehyksissä. Melkoinen joki kumpuaa luolasta ja sen sisustassa kaikuu lintujen surumielinen laulu. Se on chayma-intiaanien Akheron, sillä tämän heimon ja Orinocon muittenkin intiaanien uskon mukaan menevät vainajain sielut tähän luolaan ja Guacharon matka heidän kielellään on samaa kuin kuolema.

»Kerran vuodessa, juhannuksen aikaan, käyvät intiaanit tässä luolassa, la cueva de Gnacharossa, aseinaan seipäät, joilla he lyövät alas suurimman osan linnunpesistä. Täten surmataan tuhansia lintuja, vanhain guacharoitten leijaillessa intiaanien päällä ikäänkuin poikasiaan suojellakseen, kamalasti kiljuen. Maahan pudonneet poikaset paikalla leikataan auki ja suolia ympäröivä rasva, joka täyttää koko mahaontelon, otetaan pois. Tämän toimen ajaksi, jota sanotaan öljyn korjuuksi, intiaanit rakentavat palmunlehdistä majat luolan suulle ja tekevät sinne tulet, sulattaakseen saviruukuissa kuolleitten linnunpoikasten rasvan. Rasvaa sanotaan guacharovoiksi eli -öljyksi. Se on puoleksi juoksevaa, läpinäkyvää, hajutonta ja säilyy kokonaisen vuoden eltaantumatta.»

Cumanassa retkeilijät tottuivat ilmastoon ja tutustuivat väestöön. Marraskuun jälkipuolella he lähtivät meritse matkaa jatkamaan. Matkalla La Guayraan laivan kuitenkin täytyi poiketa maihin meritautisten vuoksi, ja Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen perusteellisesti mangrove-rämeet, joista hän julkaisi kaikkein ensimmäisiä sattuvia kuvauksia.

Mangrove-rämeet.

La Guayrasta tiedemiehemme matkustivat Caracas'iin, jonka läheisillä vuorilla he tekivät havainnoita ilmansähkömittarilla ja Saussuren kyanometrillä, ja sieltä Orinocon syrjäjoen Apuren rannoille. Matkalla he poikkesivat melkoisella Valencian järvellä, jonka pinnan säännöllinen aleneminen antoi Humboldtille paljon miettimisen aihetta. Hän luuli syyksi metsien hävitystä. Valencian järveltä he palasivat meren rannalle Puerto Cabelloon, tutustuen matkalla »lehmäpuuhun», jonka maitoa he lähettivät Pariisiin tutkittavaksi.

Palattuaan jälleen sisämaahan retkeilijät Mesa de Paja nimisen pöytämävuoren luona tulivat llaanoille, Venezuelan äärettömille ruoho-aroille, jotka tosin jo ennestäänkin tunnettiin, mutta joista vasta Humboldt julkaisi perusteellisen kuvauksen. Tämä kuvaus kuuluu maantieteellisen kirjallisuuden klassillisiin tuotteihin. Llaanojen soissa elävät sähköankeriaat, jotka erikoisesti kiinnittivät Humboldtin mieltä, hän kun oli esittänyt uuden teorian eläimellisestä sähköstä. Hän sai itsekin tuta ankeriaisten patterien voiman. Intiaanit pelkäsivät näitä eläimiä niin, etteivät itse uskaltaneet antautua kokeihin, mutta he kehoittivat ajamaan hevosia erääseen lammeen, jossa oli sähköankeriaisia.

Sähköankeriaat.

»Hevosenkavioitten outo jymy houkutteli vaaleankeltaiset ankeriaat mudasta taisteluun valmistumaan. Vedenpintaan noustuaan ne kokoontuivat rauhaansa häiritseväin hevosten mahan alle. Näin erilaisten eläinten välinen taistelu oli sangen merkillinen nähtävä. Aseinaan harppuunat ja pitkät seipäät intiaanit ympäröivät koko järven, jopa kiipesivät niihin puihinkin, joiden oksat riippuivat veden yli. Hurjasti kirkuen he ajoivat takaisin hevoset, kun nämä koettivat päästä rannalle pakoon. Metelistä säikähtyneinä ankeriaat puolustautuivat yhä uudistuvilla sähköpatteriensa purkauksilla ja näyttivät kauan olevan voitolla. Useat hevosista sortuivat niiden ankarain iskujen johdosta, joita joka puolelta sattui niiden jalompiin ruumiinosiin, niin että ne pyörtyivät ja katosivat veden alle. Toiset koettivat läähättäen, harja pystyssä ja silmät selällään, kauheinta tuskaa osoittaen, paeta niin kauas kuin suinkin taistelupaikalta, mutta säälimättä intiaanit ajoivat ne takaisin veteen. Muutamat harvat, joiden onnistui välttää villien valppaus ja päästä maalle, kaatuelivat joka askeleella, jonka astuivat, ja kävivät uupuneina hiekalle maata, joka jäsen ankeriaisten sähköiskuista turtuneena.

»En muista milloinkaan saaneeni Leydenin pullosta niin ankaraa iskua kuin tallatessani huomaamatta vedestä maalle ryömineen sähköankeriaan päälle.» Maaliskuun lopulla retkeilijät saapuivat Apuren rannalle kapusiinimunkkien lähetysasemalle, joka jo oli Espanjan vaikutusvallan ulkopuolella, ja nämä hurskaat isät sitten tehokkaasti avustivat matkan jatkamista.

Orinocon vesistössä.

Apure, jonka rannalla lähetysasema oli, oli silloin vielä melkein tuntematon joki. Rantoja reunustivat tiheät viidakot, joissa siellä täällä näkyi holviaukkoja. Niistä pekarit, jaguaarit ja muut metsäneläimet tulivat joelle juomaan. Yön verhotessa metsän vaippaansa alkoi siinä, joka päivällä tuntui asumattomalta, kuulua petojen kiljunaa ja lintujen laulua, ja kaikki näyttivät kilpailevan, mikä saisi aikaan pahimman elämän.

Uritucun ahneitten krokotiilien asemesta Apurella oli pieni kala, karabito — Amazonijoen piranha — joka semmoisella raivolla käy uivien kimppuun, että heidän ruumiistaan repii melkoisia lihakappaleita, ja vaikkei sen pituus ole kuin neljä tai viisi tuumaa, pelätään sitä enemmän kuin suurinta krokotiilia, Intiaanitkaan eivät uskaltaneet uida joissa, joissa tätä kalaa oli, vaikka sääskien ja muurahaisten alati purevan ihon virkistäminen olisikin ollut niin tarpeen.

Nämä Etelä-Venezuelan jokivesistöt olivat mutkineen ja haarautumisineen sangen mieltäkiintävät ja Humboldtin kautta ne ensiksi tulivat tunnetuiksi. Sadeaikana koko alue muuttuu suunnattomaksi järveksi, jossa hevoset ja karjat elävät puoleksi vesieläiminä matelijain ja manaattien, suurien hylkeentapaisten imettäväisten keralla. Lähetysasemalta tutkijat lähtivät laskemaan Apurea veneellä, mukanaan eräs espanjalainen ylimys, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt heidän toverikseen.

Maaliskuun 4 p. kanootti saapui Orinocoon, joka näytti enemmän järveltä kuin joelta, ja sitä lähdettiin nyt nousemaan. Tuon tuostakin tavattiin intiaaniheimoja ja toisinaan valkoisiakin, kauppiaita ja lähetyssaarnaajia, jotka eivät voineet kyllin ihmetellä molempia oppineita, kuinka he pelkästä tiedonhalusta olivat tulleet sinne sääskien syötäviksi. Ne harvat ihmiset, mitä näissä autioissa erämaissa eli, elättivät itseään kilpikonnilla, joiden luonnonhistoriaa Humboldt tarkkaan tutki. Intiaanien kanssa tutkijat tulivat monta kertaa tekemisiin, ja nämä suhteet olivat kauttaaltaan ystävällisiä. Humboldt, harras ihmisystävä, tutki myötätunnolla näiden sorrettujen ja köyhien luonnonihmisten elämänlaatua ja julkaisi heistä sitten sangen sattuvan luonnekuvauksen. Vene nostettiin melkoisin ponnistuksin Orinocon koskien, »raudaleitten», päälle ja saavuttiin Atures nimiselle lähetysasemalle, joka kuitenkin oli hylätty ja jätetty autioksi, ehkä sääskien suunnattoman paljouden vuoksi. Humboldt omisti huomionsa sääskillekin, tutkien etupäässä niiden maantieteellistä leviämistä. Sitä, että ne olivat malarian aiheuttajat, hän ei osannut aavistaa. Vielä monta muuta koskea oli voitettava, ennenkuin matkue taas pääsi tyynemmille vesille. Se tuli nyt n.s. »mustille vesille», joiden synkeän alakuloisen värin salaisuus vielä tänä päivänä on selvittämättä. Kun näiden mustien syrjäjokien virtaus on hyvin vuolas, poikkesi Humboldt lähetyssaarnaajain neuvojen mukaan syrjään, kulkien tulvan peittämien seutujen poikki ja taivalsi kanootin kaikkine tavaroineen vedenjakajan poikki, kunnes hän saapui Amazoni-jokeen laskeville vesille. Toukokuun alkuviikolla retkikunta saapui Rio Negrolle ja laski sitä lähelle Brasilian rajaa. Mutta rajan poikki Humboldt ei uskaltanut kulkea, Portugalin hallitus kun piti häntä vakoojana ja oli käskenyt vangita hänet.

Casiquiare.

Noustiin siis takaisin Rio Negron latvoille, kunnes tultiin sille kohdalle, missä tähän jokeen laskee Orinocosta haarautuva Casiquiare. Tuntematon ei tämä merkillinen kahtaanne haarautuma, bifurkaatio, tosin ollut, mutta vasta Humboldtin kautta se tuli perusteellisemmin tuikituksi ja maantieteellisesti valaistuksi. Toukokuun 21 p. retkikunta tätä omituista vesireittiä palasi takaisin Orinocolle, jonka rannoilla Esmeralda niminen lähetysasema soi sille vieraanvaraisuutta, vaikkei asemalla ollutkaan muita valkoisia kuin vanha eläkettä nauttiva sotamies, joka edusti samalla sekä maallista että hengellistäkin esivaltaa. Mutta intiaaneja oli asemalla runsaasti. Muuan punanahka opetti Humboldtin kurarea, tunnettua nuolimyrkkyä, valmistamaan.

Paluumatkalla Humboldt keräsi m.m. tietoja maata syövistä ottomaakeista. Vihdoin hän toverinsa keralla saapui Espanjan Guayanan pääkaupunkiin Angosturaan. Lähes neljänneksen vuotta kestänyt rasittava matka oli siten päättynyt.

Mutta tuskin olivat molemmat oppineet antautuneet hyvin ansaittua lepoa nauttimaan, ennenkuin he molemmat sairastuivat kuumeeseen, koko matkan terveinä oltuaan. Humboldt kiniinin avulla parani, mutta Bonpland kitui niin kauan, että oleskelu Angosturassa venyi lähes kuudeksi kuukaudeksi. Humboldt käytti tilaisuutta tutkiakseen ympäristöjä.

»Minun terveyteni», kirjoittaa Humboldt, »kesti kaikki tämän yli 1300 penikulmaa pitkän matkan rasitukset, mutta toverini, Bonpland parka, sairastui heti saavuttuamme kuumeeseen, johon liittyi ankarat oksennuskohtaukset, ja kauan viipyi, ennenkuin hän toipui. Vaaditaan harvinaisen lujaa terveyttä, jos mieli kestää kaikki ne rasitukset, puutteet ja kaiken levottomuuden, jotka matkustajia kohtaavat näissä epäterveellisissä seuduissa. Alituiseen häntä ympäröivät ahnaat tiikerit ja krokotiilit, sanomattomaksi vaivaksi ovat hänelle kauheat sääsket ja muurahaiset eikä hän saa syödäkseen muuta kuin vettä, banaaneja, kalaa ja maniookkijauhoja. Moni ei ole semmoisissa oloissa kyennyt maata syöväin atomaakkien alueen kautta tunkeutumaan alas aina päiväntasaajalle saakka, jossa ei 130 penikulman matkalla tapaa ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä harvempi on voitokkaana palattuaan uskaltanut uudelleen ryhtyä samaa yrittämään.»

Angostura, nykyinen Ciudad Bolivar, on jotenkin kaukana sisämaassa Orinocon rannalla. Sieltä erotessaan retkikunta ensin kulki jonkun matkaa vesitietä ja poikkesi sitten llaanoille. Piritun asemalla tavattiin ensimmäiset karibit, sen kansan jäseniä siis, joka kaikkia muita intiaaneja urhoollisemmin taisteli näissä Amerikan osissa espanjalaisia vastaan. Humboldt sai selville, että hänen tapaamansa kansan miehet todella puhuivat toista kieltä kuin naiset. 23 p. heinäkuuta retkeilijät saapuivat Uuteen Barcelonaan meren rannalle ja matkustivat sieltä Cumanaan ja edelleen Cubaan, jonne he saapuivat joulukuussa 1800. Näin oli Amerikan matkan ensi osa päättynyt.

Muutamia kuukausia San Domingossa, Jamaicassa ja Cubassa vietettyään Humboldt ja Bonpland purjehtivat Colombiaan, jossa Humboldt teki varsinkin magneettisia mittauksia. Retkeilijät asettuivat ensin asumaan rantavuoristoon Turbacon kylään, jossa he muun muassa kävivät »los Vulcanitos» nimisessä rämeessä tutustumassa siellä oleviin liejukraatereihin. Intiaanien tarinan mukaan oli koko seutu ennen palanut, mutta eräs pyhimys oli vihkivedellä sammuttanut palon. Suuren lakeuden keskeltä Humboldt tapasi parikymmentä harmaata savikeilaa. Niiden korkeus oli seitsemän tai kahdeksan metriä ja kärjessä oli vettä sisältävä kuoppa. Kun niitä lähestyy, kuuluu toisinaan kumeata ääntä ja muutaman minuutin kuluttua purkautuu runsaasti kaasua, jonka Humboldt huomasi olevan sangen puhdasta typpeä. — Täällä he olivat saada surmansa kapinallisten neekerien hyökkäyksen johdosta.

Humboldt aikoi täältä matkustaa Pohjois-Amerikkaan, jossa varsinkin Mississippi herätti hänen mielenkiintoaan, mutta saatuaan tietää, että ranskalainen Baudinin retkikunta olikin sillä välin lähtenyt matkaan, hän päätti rientää Ecuadorin rannalle, jonne Baudin oli lupaillut tulla häntä tapaamaan. Pikemmin perille päästäkseen hän päätti matkustaa sinne maitse Andien poikki. Hän luuli tekevänsä pikamatkan, mutta toden teolla tästä retkestä tulikin Amerikan matkan tärkein osa.

Andien poikki Ecuadoriin.

Matka piti ensin Magdalena jokea ylös Santa Fé de Bogotáhan, jossa Don José Celestino Mutis, matematiikan ja tähtitieteen professori, otti matkustajat mitä parhaiten vastaan. Mutis harrasti luonnontieteitäkin ja oli muun muassa antanut maalata kokoelman kasvitauluja, jossa oli 2000—3000 kasvia kuvattuna. Bogotán terveellisessä ilmastossa tutkijat viipyivät kauan, koska Bonpland jälleen oli sairastunut kuumeeseen.

Colombian pääkaupunki on laaksossa, noin 2600 jalkaa korkealla, joka puolella korkeiden vuorien ympäröimänä. Laakso näyttää ennen olleen järvenä, mutta Rio Bogota, johon kaikki seudun latvajoet laskevat, on Santa Fén lounaispuolella kaivanut vuoriston poikki ahtaan laskuväylän, josta se laskee Magdalenaan. Intiaanit kertoivat, että eräs heidän sankareistaan oli halkaissut nämä kalliot, samoin kuin Roland Pyreneet. Rio Bogota muodostaa tässä Tequendama-kosken, joka on maailmankuulu kauneudestaan. Joki, joka on sangen vetevä, kapenee rotkossa 12 metrin levyiseksi ja putoo yhdellä hyppäyksellä 146 metriä. Putouksen päällä päilyy ainiaan vahva usvapilvi.

Magdalenan laakso on kuuma, epäterveellinen, kasvullisuus troopillisen rehevä, jota vastoin Bogotan ylängöllä vallitsee eurooppalainen viileys, eurooppalaiset viljat viihtyvät ja tammi on valtapuu.

El Rio de Suma Paz nimisen pienen joen poikki oli täällä silta, joka oli suurimpia luonnonihmeitä, mitä Humboldt ja Bonpland koko matkallaan näkivät. Joki virtaa suunnattoman syvässä ja kapeassa rotkossa äkkijyrkkäin seinämäin välissä. Rotkon yli olisi mahdoton päästä, ellei luonto itse olisi rakentanut sen poikki kahta siltaa, toisen toisensa päälle. Kolme valtavaa lohkaretta on maanjäristyksen irrottamana suutiutunut rotkon seinäin väliin, ennenkuin ovat päässeet pohjaan, muodostaen luonnollisen holvikaaren, jolle kuilun reunaa pitkin johtaa kapea polku. Keskellä siltaa on leveä aukko, josta alla ammottava pohjaton syvyys näkyy. Syvyydestä kuuluu veden hirmuinen pauhu ja tuhansien lintujen kiljuna. Parikymmentä metriä tämän sillan yläpuolella on toinen, jonka pituus on 15 metriä, leveys 12, mutta vahvuus keskeltä vain 2 1/2 metriä. Intiaanit olivat sen reunoille tehneet oksista heikon rintasuojan, niin että matkustajat siltä saattoivat katsella jalkainsa alla olevaa majesteetillista taulua.

Vasta syyskuussa Humboldt ja Bonpland pääsivät jatkamaan matkaansa Quitoon. Sateen ja tien vaikeuden vuoksi tämä matka oli kovin rasittava. Matkaan kului neljä kuukautta. Molemmat oppineet ratsastivat muulilla, kuormastoa kuljetettiin härillä, pahimmilla väleillä oli vielä kantajia apuna.

Matka kulki ensin länteen Magdalenan laakson poikki ja sitten niihin reheviin metsiin, jotka verhoavat sen länsipuolella kohoavaa Quindiu-vuorta. Tämän vuorijonon poikki täytyi kulkea erinomaisen vaivalloisia teitä. Parhaimpanakin vuodenaikana kuluu solamatkaan kaksitoista päivää ja metsät ovat niin autiot, ettei koko matkalla näe ainoatakaan ihmistä, eikä ole mahdollista mistään saada ruokaa. Solan korkein kohta on 3500 metriä merestä eikä polku aina ole jalkaa leveämpi. Tällä välillä matkustajat tavallisesti istuvat tuolissa kiinniköytettyinä ja intiaani kantaa tuolia selässään.

»Me kuitenkin mieluummin kuljimme jalan», kirjoittaa Humboldt veljelleen, »ja kun sää oli erinomaisen kaunis, emme näissä erämaissa, joissa ei pieninkään merkki viittaa siihen, että niissä milloinkaan olisi asuttu, viipyneet kuin kymmenen päivää. Yöt vietetään majoissa, jotka tehdään varta vasten mukaan otetuista Heliconian lehdistä. Andien länsirinteillä on rämeitä, joihin vaeltaja uppoo polvia myöden. Alkoi sataa rankasti, saappaamme kuluivat aivan repaleiksi ja paljain säärin ja täynnään naarmuja, mutta kerallamme runsas kokoelma uusia kasveja, saavuimme Cartagoon.

»Cartagosta kuljimme Caucan kaunista laaksoa Popayaniin, Choca-vuori platinakaivoksineen kaiken aikaa rinnallamme.

»Viivyimme Popayanissa koko v:n 1801 ja kävimme Julusuiton basalttivuorella, Puraces tulivuoren kraaterilla, josta hirmuisella pauhulla puhkuu rikkivedyn sekaista vettä, ja Pischen luona olevilla porfyyrimäisillä kallioilla…

»Suurimmat vaikeudet meidän oli voitettava Popayanin ja Quiton välillä, jolla oli kuljettava los Paramos del Paston poikki, vieläpä keskellä sadeaikaa. »Paramolla» Andeilla tarkoitetaan metsärajan yläpuolella olevia seutuja, joissa kasvullisuutta ei enää ole, joissa vallitsee pureva pakkanen. Välttääksemme Patian kuuman laakson, jossa yhtenä yönä voi saada kuumeen, joka kestää monta kuukautta…, kuljimme Andien poikki eräältä kaikkein korkeimmalta kohdalta ja saavuimme hirmuisten kuilujen sivu Almageriin ja sieltä Pastoon, joka on julman tulivuoren juurella.»

Koko Paston maakunta on jääkylmää ylänköä, jolta melkein kokonaan puuttuu kasvullisuutta. Joka puolella on tulivuoria ja solfataaria, joista herkeämättä tupruaa savua. Asukkaitten ainoa ravintoaine on bataatti. Kun siitä tulee kato, turvautuvat he achapulla-nimiseen pensaaseen, joka on Andien karhujenkin pääravinto.

Oltuaan pari kuukautta läpimärkinä ja Ibarren kylän läheisyydessä vähällä hukkua veteen maanjäristyksen aikaan saaman äkkitulvan vuoksi, saapuivat Humboldt ja Bonpland tammikuun 6 p. 1802 Quitoon, jossa markiisi de Selvä Alegre otti heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin.

Humboldt päätti täällä jatkaa tulivuoritutkimuksiaan, ja tuskinpa olisi missään maailmassa ollut siihen soveliaampaa tilaisuutta. Maaliskuussa hän nousi Antisanalle, huhtikuussa pari kertaa Pichinchalle, kesäkuussa Chimborazzolle.

Vaarallinen oli varsinkin käynti Pichinchan kraatterin reunalla ja siellä Humboldt, suurenmoinen luonnonnäytelmä edessään, rakensi käsityksensä purkautuneista vuorilajeista juurta jaksain uudelle pohjalle ja mielessään laski uudenaikaisen vulkanologian perustukset. Humboldt ensimmäiseksi lausui julki sen teorian, että tulivuoret sijaitsevat maankuoren halkeamilla, joka käsitys on vielä tänä päivänä vallitsevana.

Vain La Condamine oli ennen Humboldtia käynyt Pichinchan kraatterin reunalla.

»Ensimmäisellä kerralla siellä käydessäni olin aivan yksin, vain yhden intiaanin saattamana. Kun La Condamine oli lähestynyt kraatteria siltä kohdalta, mistä sen reuna oli matalin ja lumen peittämä, seurasin minä hänen jälkiään, mutta tämä oli maksaa henkemme. Intiaani putosi erääseen halkeamaan rintaansa myöden ja kauhuksemme huomasimme, että olimme kulkeneet jääsillan poikki. Vain muutaman askeleen päässä kuulti päivä läpi. Olimme täten kulkeneet itse kraatterin päällä. Vaikka pelästyinkin suuresti, en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, muutin vain suunnitelmaani. Yli kraatterin reunan kohosi kolme huippua eli kalliota niin sanoakseni suoraan hornasta. Niillä ei kuitenkaan ollut lunta tulivuoresta kohoavain lämpimäin höyryjen vuoksi, jotka heti sulattivat lumen. Nousin eräälle näistä kukkuloista ja näin sillä kiven, jonka toinen puoli vain oli tuettu, toinen puoli taas alta kovera, niin että se balkonin tavoin ulkoni kuilun päälle. Se oli vain 12 jalkaa pitkä ja 6 leveä ja oli koko ajan keinuvassa liikkeessä maanjärähdysten vuoksi, joita vajaassa puolessa tunnissa laskin kahdeksantoista. Laskeuduimme vatsallemme, ja vaikeata olisi luullakseni kuvitella surullisempaa, kamalampaa tai pelottavampaa näkyä kuin se, jonka nyt näimme. Tulivuoren kraatteri on pyöreä kuoppa, jonka ympärys on penikulman vaiheilla; reunat ovat terävät, lumenpeittämät. Sisusta on pikimusta, mutta kuilu on niin suunnaton, että näimme siellä alaalla monen vuoren kukkulat. Nämä kukkulat näyttivät olevan kolmesataa toisea allamme ja siitä voi saada syvyydestä käsityksen.»

Antisanalla Humboldt nousi 2773 toisen korkeuteen, mutta silloin alkoi veri tunkeutua esiin huulista, hammaslihasta ja silmistä, niin ettei hän voinut nousta korkeammalle. Cotopaxin kraatterille hän niinikään turhaan pyrki.

Bonplandin keralla Humboldt yritti kiivetä Chimborazzolle ja Tunguragualle. Humboldt luuli päässeensä 250 toisen päähän Chimborazzon kukkulasta, mutta myöhemmät kiipijät ovat hänen kertomustaan tosiasioihin verratessaan tulleet vakuutetuiksi siitä, että hän jo paljon alempaa kääntyi takaisin. Tunguraguan koko huipun oli maanjäristys tuhonnut, niin että se oli paljon alempi kuin La Condaminen käydessä.

Heinäkuussa, puolen vuotta vierailtuaan, Humboldt ja Bonpland lähtivät Quitosta, jossa heidän osakseen, samoin kuin kaikkiallakin Espanjan alusmaissa, oli tullut mitä herttaisin ja vieraanvaraisin vastaanotto. Matka piti nyt vanhain inkkalaisten kaupunkien raunioiden kautta ja Andien solain poikki Limaan. Matkalla Humboldt sai käsiinsä historiateoksen, joka oli kirjoitettu näissä seuduissa ennen inkkainkin aikaa vallinneella puruguay-kielellä. Käsikirjoituksen omisti eräs päällikkö, jonka veli oli kääntänyt sen espanjaksi. Riobambassa retkikunta viipyi jonkun aikaa ja vasta 23 p. lokakuuta 1802 se saapui Perun pääkaupunkiin.

Limassa Humboldt sai kuulla, että Baudin olikin lähtenyt Tyynelle merelle Hyväntoivon niemen tietä ja että ranskalaista retkikuntaa siis oli turha odottaa. Hän muutti sen vuoksi matkasuunnitelmaansa ja päätti lähteä Mexicoon, edistyneimpään Espanjan kaikista siirtomaista. Joulukuun alussa molemmat oppineet astuivat laivaan, purjehtivat ensin Guayaquiliin, jossa he matkustelivat rannikkopaikoissa, määräten tähtitieteellisesti niiden aseman. Paikanmääräyksiä Humboldt oli tehnyt koko matkallakin, missä se suinkin oli ollut mahdollista. Maaliskuun lopulla v. 1803 purjelaiva tutkijoineen saapui Mexicon Acapulcoon.

Humboldt Mexicossa.

Mexicossa avautui jälleen mitä suurin tutkimusala ja Humboldt käytti sitä hyväkseen niin runsaassa määrässä, että hän saattoi tulostensa nojalla kirjoittaa maasta laajan teoksen. Tämä sisältää paljon tärkeitä kansantaloudellisiakin tietoja, joita Humboldt saattoi vapaasti koota viranomaisten välityksellä. Tulivuorista Humboldt täällä tutki pienen mutta rajun Jorullon ja Tolucan, mutta Popocatepetlille ja Iztaccihuatlille, jotka kohoavat aivan lähellä pääkaupunkia, hän ei noussut. Hän tyytyi määräämään niiden korkeuden trigonometrisesti. Mutta Cofre-vuorelle Humboldt nousi paksusta, äsken sataneesta lumesta huolimatta, ja sen kukkulalta, joka kohoo 1300 jalkaa yli Teneriffan Picon, oli mitä laajin ja vaihtelevin näköala yli Pueblan-lakeuden ja Mexicon cordillerien itäisten rinteitten laajoine ambrapuu-metsineen ja sananjalkapuineen. Aina merelle saakka kantoi katse.

Aztekkien kielestä, lukujärjestelmästä ja kalenteristakin Humboldt sai kootuksi laajoja tietoja ja Bonpland sai suuret aarteet uusia kasveja.

Maaliskuun alussa 1804 molemmat oppineet taas jatkoivat matkaansa, purjehtien Cubaan ja viipyen Havanassa seitsemän viikkoa. Humboldt siellä kokosi ainekset samanlaiseen teokseen Cubasta kuin hän oli Mexicostakin suunnitellut. Yhdysvalloissa presidentti Jefferson otti tutkijat mitä ystävällisimmin vastaan. Mutta kuusi viikkoa he vain ennättivät viipyä unionissa. Noustuaan Delawaressa laivaan heinäk. 9 p. 1804 he 1 p. elok. saapuivat Garonnen suuhun.

Humboldtia ja Bonplandia oli Euroopassa jo luultu aikoja sitten kuolleiksi. Sitä suurempaa huomiota herätti nyt heidän paluunsa ja äärettömän runsaat kokoelmansa, jotka käsittivät 6000 enimmäkseen uutta kasvia. Humboldt oli Pariisissa suuresti suosittu ja häntä juhlittiin nyt mitä innokkaimmin. Ranskan etevimmät erikoistutkijat riensivät käsittelemään tuotuja kokoelmia ja avustamaan suurenmoisen matkakertomuksen julkaisemista. Kaikkiaan sitä ilmestyi kolmekymmentä suurikokoista hienosti kuvitettua osaa ja sitä painettiin parikymmentä vuotta. Täydellinen laitos arvosteltiin 9—10.000 frangin arvoiseksi. Kustantajat eivät sen vuoksi olisikaan voineet julkaista tätä jättiläisteosta kokonaisena, ellei Humboldt olisi uhrannut painatukseen omiakin varojaan, melkein kaikki, mitä hänellä enää oli.

Humboldtista tuli tämän matkan kautta Euroopan kuuluisimpia tiedemiehiä, ja monella tavalla hän sen jälkeenkin lisäsi mainettaan ja ansioitaan. Bonpland sai tyytyä vaatimattomampaan osaan. Napoleonin ensimmäinen puoliso otti hänet kasvihuoneidensa hoitajaksi, mutta Napoleonin kukistuttua hän menetti tämän paikan ja muutti sitten kokonaan Uuteen maailmaan, jossa häntä vielä odotti pitkä vaiherikas elämä. Ottaen mukaansa Euroopan kasveja hän v. 1816 matkusti Buenos Airesiin, jossa hän sai luonnontieteiden professorin viran. Tästä toimesta hän kuitenkin pian luopui lähteäkseen uudelleen tutkimusretkille Etelä-Amerikan sisäosiin. V. 1821 hän Boliviassa vangittiin Paraguayn diktaattorin Francian käskystä ja menetti vapautensa kymmeneksi vuodeksi. Hän palasi v. 1837 takaisin Argentiinaan, jossa hän v. 1858 kuoli lähes 85 vuoden ikäisenä.

Humboldtin myöhempi elämä johti hänet kunnian kukkuloille. Preussin kuninkaan kutsusta hän muutti Berliiniin pysyvästi asumaan, ottaen siellä monella tavalla osaa julkiseen elämään valtiomiehenä, seuramiehenä, esitelmöitsijänä, mutta ennen kaikkea omistaen voimansa mitä laajimmalle tieteelliselle työlle. Vain yhden laajan tutkimusmatkan hän enää saattoi tehdä, tällä kerralla Pohjois-Aasiaan Venäjän keisarin kutsumana ja Venäjän hallituksen kustannuksella. Toukokuussa .1830 hän kahden seuraajan keralla lähti Pietarista matkaan, käyden Jenisseillä saakka, mutta palasi jo marraskuussa takaisin kotimaahansa. Matka oli siis hyvin hätäinen, etenkin huomioon ottaen kulkuneuvojen hitauden, eivätkä tulokset olleet suuret. Tutkimustyöhön riittävä aika lyheni vielä erittäin paljon sen ylenpalttisen juhlimisen kautta, jota kuulu tiedemies seuralaisineen sai matkalla kokea.

Aasian matka.

Matka kävi Moskovan kautta Nishni-Novgorodiin ja Volgaa pitkin aluksella Kasaniin, Kasanista Permin kautta Jekaterinburgiin, josta tutkijat tekivät retkiä Uralin vuoristoon, käyden useissa vuorikaivoksissa. Siellä Humboldt muun muassa ennusti, että sikäläisistä kerroksista vielä löydettäisiin timantteja, ja kävikin niin onnellisesti, että ennustus jonkun ajan kuluttua kävi toteen, vaikk'ei timantteja olekaan löydetty Uralista asiaksi asti.

Humboldt jatkoi sitten tovereineen matkaa itää kohti Tobolskiin asti. Sieltä hän kääntyi Barabiiniarolle ja kulki Barnauhin ja kirgiisien alueelle, pistäytyen pikimmältään Kiinankin puolelle. Semipalatinskin ja Omskin kautta hän sitten palasi Uralin eteläosiin, tutki Kaspian meren pohjoisrannikkoa, muun muassa tämän suuren sisäjärven vettä, ja Elton järveä, joka on suolakerroksistaan kuulu. Moskovan ja Pietarin kautta hän vihdoin palasi kotia; Matkan tuloksista mainittakoon vielä Siperian tiikeristä ja pohjoisesta pantterista kootut tiedot ynnä tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot. Tällä matkalla Humboldtille vasta täydelleen selvisivät mannerilmaston ja meri-ilmaston eroavaisuudet, jonka tuloksen kautta hän erinomaisen merkitsevällä tavalla hyödytti fysikaalista maantiedettä. Omain havaintojensa ja kiinalaisista lähteistä kokoamainsa tietojen pohjalla hän koetti muodostaa yleiskuvan sisä-Aasian vuoristorakennuksesta, mutta siihen olivat käytettävät ainekset vielä liian heikot, samoin kuin geologia itsekin vielä liian kehittymättömällä kannalla. .

Humboldt eli niin vanhaksi, että itse näki tutkimuksen joka alalla rientävän hänen äärimmäisten saavutustensa ohi, mutta sehän on kaiken inhimillisen työn kohtalo: olla vain portaana perässä tulijoille eikä lopullinen matkan määrä.

Aleksander v. Humboldt kuoli v. 1859 lähes 90 vuoden vanhana.

Tanskalainen Arabian retki.

Tuskin on toista maata, joka olisi historiassa ollut kauemmin tunnettu kuin Arabia. Jo vanhimmatkin kreikkalaiset historioitsijat sen tunsivat, ja kun raamattu kristinuskon perustamisen kautta tuli yleistiedon omaisuudeksi, huomattiin tiedon siitä ulottuvan vielä kauemmaksi taapäin, aina niihin aikoihin, joista Mooseksen ensimmäinen kirja säilyttää ikivanhan perintätiedon. Arabia oli kullan, myrrhan ja mausteitten kuulu kotimaa, mutta se oli jo silloin myös salaperäinen tarumaa, jonka etäisimpiä, maineen hohteessa kangastavia luvattuja maita harvan oli sallittu nähdä.

Kreikkalaisille se kävi tunnetummaksi, kun he sen rannoitse alkoivat purjehtia Intiaan »Hippaloksen tuulella» (vert. I s. 148). Vielä Rooman vallan loistoaikoina Arabia oli rikkaudesta niin suuressa maineessa, että Aelius Gallus (vert. I. s. 145) lähetettiin sitä valloittamaan. Ja vielä entistään kuulummaksi se kävi, kun Muhammed perusti uskontonsa ja hänen jälkisäädöksensä toimeenpanijat valloittivat puolen maailmaa ja kehittivät sivistyksen, joka oli aikansa loistavin. Kun kulttuurin ahjot lopulta siirtyivät pohjoisempaan ja kauemmaksi länteen, menetti Arabia tosin merkityksensä; se ei enää kauppansa, sen enempää kuin sotaisen voimansakaan kautta kyennyt itselleen sananvaltaa hankkimaan, mutta yhä edelleenkin se pysyi mieltäkiinnittävänä maana. Kun ajateltiin Palestiinaa ja kristinuskoa, oli lähellä myös Arabian ja sen uskonnon omistaminen. Kun muistettiin Israelin lasten hämmästyttävää siveellistä voimaa, joka oli ihmiskunnan parhaaseen osaan painanut pysyvän leimansa, ei voitu unhottaa Ismaelinkaan eikä Joktanin jälkeläisiä, joiden perustama uskonto työnsi versojaan yhtä etäälle vastakkaisiin suuntiin ja valtansa alle laski kaikki kristinuskon vanhimmat kantamaat.

Uusimpina aikoina on Arabian viehätysvoimaan yhtynyt yhä uusia vaikuttimia. Mesopotamian nuolenpääkirjoitukset ovat meille paljastaneet uusia ikivanhoja yhteyksiä sen ja Kaksoisvirtain suurten valtakuntain välillä, ja ne matkustajat, jotka ovat päässeet niemimaan sisäosiin tunkeutumaan, ovat tuoneet tietoja vanhoista rauniokaupungeista ja niiden kirjoituksista, joiden selittäminen jo on luonut paljon varmaa valoa sekä tuon maan itsensä että sen yhteyksien ikivanhoihin oloihin.

Ja aina ja yhä jokainen vaeltavia beduiineja ja heidän karjojaan ajatellessaan muistaa Abrahamin ja hänen jälkeläisensä, joiden elämänlaatua he ovat jatkaneet meidän aikoihimme asti. Eivätkä tämän maan herättämää haaveellista harrastusta suinkaan vähennä ne sekä luonnon että uskonnollisen suvaitsemattomuuden rakentamat pelättävät esteet, jotka sen hämäriin sisäosiin pyrkivän länsimaalaisen on voitettava. Valmiit uskontonsa vaihtamaan, valepuvun alle salaamaan kansallisuutensa, teeskentelemään kaikenlaista puutetta, näkemään kaikki mahdolliset vaivat, uhmaamaan suurimpiakin vaaroja, ovat ne länsimaalaiset miehet olleet, jotka tämän maan sisäosiin ovat tunkeutuneet saadakseen salasta ilmi sen unhotetut rauniot ja kirjoitukset, tuodakseen maailmalle tietoja sen ikivanhoista ajoista säilyneen jalon kansan oloista.

Arabia on niitä harvoja maita, joissa suomalaisetkin miehet ovat olleet mukana uran aukaisijoina, vieläpä ensimmäisten joukossa. Jos mikään, on tämä seikka omiaan todistamaan tämän maan yleistä mielenkiintoa.

Arabiasta ei ennen kahdeksannentoista vuosisadan keskiväliä varmasti tunnettu paljon muuta kuin rannikko. Sisämaahankin oli tosin kirjoitettu paljon nimiä, mutta tieto niistä perustui suureksi osaksi suusanallisiin ilmoituksiin, joita Ptolemaios ja hänen jälkeensä keskiajan arabialaiset maantieteilijät olivat keränneet. Näiden lähteiden ja uuden ajan purjehtijain ja moniaitten matkustajain, kuten Vartheman (vert. II, s. 139) tietojen perustuksella D'Anville v. 1755 julkaisi Arabiasta kriitillisen kartan, joka käsittää melkein kakki tiedot, mitä siitä oli ennen Niebuhrin matkaa. Niemimaa on piirretty jotakuinkin oikeain leveyspiirien väliin, vaikka jonkun verran liian kauaksi länteen. Sekä Punainen meri että Persian lahti on piirretty liian pieniksi, eivätkä niiden muodotkaan ole oikeat. Sisämaassa on Djaufin keidas piirretty asteen liian kauas pohjoiseen, eikä sen eteläpuolella olevaa Nefudin erämaata ole merkitty ensinkään. Väärin ovat paikoilleen asetetut monet muutkin kohdat, eikä Nedjdissä, tuossa Sisä-Arabian laajassa asutusalueessa, ole montakaan oikeata seikkaa. Samoin ovat Etelä-Arabiassakin ja Omanissa paikat väärin sijoitetut, ja wadit, nuo Sisä-Arabian omituiset joettomat jokilaaksot, ovat enimmäkseen aivan poissa. Kuitenkin oli D'Anvillen kartta kaikkiin muihin verraten suuri edistysaskel, pysyen enemmän kuin puolen vuosisataa parhaana karttana, mitä Arabiasta oli olemassa.

Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla Arabiaan lähetettiin ensimmäinen tieteellinen retkikunta, ja jo tällä ensimmäisellä retkellä oli mukana suomalainen mies. Tämä retki tosin ajallisesti kauttaaltaan kuuluu kahdeksanteentoista vuosisataan, mutta luonteeltaan ja merkitykseltään se välittömästi liittyy yhdeksännentoista vuosisadan tutkimustyöhön. Eräs heprean tutkija, göttingeniläinen oppinut Michaelis, oli vallanpitäjille todistellut, kuinka tärkeätä Arabian parempi tunteminen oli raamatun tutkimiselle, ja Tanskan kuningas Fredrik V kallisti korvansa hänen ehdotuksilleen ja varusti aikaansa nähden erinomaisen monipuolisen ja pätevän retkikunnan, joka alussa vuotta 1761 tanskalaisella sotalaivalla lähti Egyptiin pyrkimään. Niillä viidellä tiedemiehellä, jotka kuningas oli valinnut retkikunnan jäseniksi, oli kullakin määrätty tutkimusalansa. Suomalaisen Pietari Forskålin osalle oli tullut kasvitiede ja eläintiede; Linnén oppilaana ja hänen retkelle suosittelemanaan Forskål oli tehtäväänsä hyvin valmistunut, etenkin kun hän lisäksi oli opiskellut itämaisia kieliä. Retkikunnan varsinainen kielimies oli Frederik von Havel. Christian Cramer oli lääkäri ja taiteilijana seurasi mukana Baurenfeind. Kartoitus taas oli uskottu Carsten Niebuhrin toimeksi. Niebuhr oli Lauenburgista kotoisin, köyhän maanviljelijän poika, jonka matemaattiset lahjat olivat houkutelleet maanmittausta opiskelemaan. Opettajansa suosituksen kautta hän pääsi retkelle mukaan, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin vaillinaiset, niin ei parempaa miestä olisi voitu löytää. Ennen matkaan lähtöä hän ennätti opetella jonkun verran arabian kieltä. Entinen ruotsalainen sotilas Berggren seurasi mukana palvelijana. Varsinaista johtajaa kuningas ei määrännyt, vaan jokaisen piti vapaasti toimia omalla alallaan, samalla kuitenkin voimainsa takaa toinen toistaan auttaen. Vartheman matkakertomus oli retkikunnalle käännöksestä hyvin tunnettu.

Merimatka Egyptiin oli kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä vielä hidas ja vaarallinenkin matka. Myrskyt ajoivat heti alussa laivan kauas Islantia kohti, niin että se vasta lähes neljän kuukauden kuluttua, huhtikuun lopulla, saapui Gibraltariin, kulkeakseen sieltä Marseillen ja Maltan kautta Smyrnaan. Sieltä retkikunta kävi Konstantinopolissa ja vasta täältä purjehti pienemmällä laivalla Aleksandriaan. Kairoon saapuessaan se oli ollut matkalla yhdeksän kuukautta.

Egyptissä oli viivyttävä toista vuotta edessäpäin olevain kapinain vuoksi ja vasta elokuun lopulla v. 1762 voitiin jatkaa matkaa Arabiaan. Viivyttyään Suezin ja Sinain seuduilla kuukauden ajan retkikunta astui pyhiinvaeltajalaivaan ja purjehti sillä Punaista merta edelleen Mekan satamakaupunkiin Djiddaan.

Djiddasta, jossa muuan englantilainen kauppias otti retkikunnan mitä parhaiten vastaan, se purjehti maskatilaisella rannikkoaluksella Loheian satamaan Jemenin rannikolle ja siellä varsinainen työ alkoi. Retkikunnan jäsenet pukeutuivat ensin arabialaiseen pukuun ja sanoivat olevansa matkalla Intiaan, mutta kun he saivat kenenkään häiritsemättä matkustella Tihamassa, Jemenin kuumuudestaan tunnetussa rantavyöhykkeessä, eivät he sen koommin viitsineet teeskennellä, vaan jatkoivat rauhassa työtään. Arabialaiset heidän mielestään kävivät sitä kohteliaammiksi, kuta kauemmaksi he poistuivat Egyptistä, eikä Jemenissä ollut sen vaarallisempi matkustaa kuin missä muussa maassa tahansa. Vilkas kahvikauppa oli seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla houkutellut paljon eurooppalaisia Jemenin satamiin ja tämä kauppa lienee ollut yhtenä syynä siihen, ettei kristittyjä retkikunnan maahan saapuessa vihattu niin vimmatusti kuin myöhemmin ja ettei tutkijain toimia paljoakaan estelty. Sitä paitsi Arabia oli riidassa Turkin sulttaanin, muhammedilaisten hengellisen pään kanssa, ja Mekan sherifi olisi mieluummin taistellut häntä kuin kristittyjä vastaan. Itse Mekka oli kokonaan antautunut maallisen rikkauden pyyntiin ja harrasti kaikkea muuta kuin siveellistä askeettisuutta. Oireita tulevasta muutoksesta oli kuitenkin jo huomattavissa.

Retkikunta kulki nyt maisin Betel-Fakihiin, jossa eurooppalaisia hyvin suvaittiin maan parhaan vientitavaran ostajina. Siellä se hajaantui. Niebuhr palkkasi aasinkuljettajan ja lähti, Abulfeda (vert. I, s. 277) oppaanaan, Punaisen meren pahamaineista rantalakeutta, Tihamaa, tutkimaan, Forskål nousi vuoristoon kasveja kokoamaan. Näin he sitten retkeilivät, milloin yksin, milloin yhdessä, kautta Tihaman ja sen rajaseutujen Taisiin ja Sebidiin asti etelässä. Vaikka ramadan, pyhä paastoaika, oli alkanut, ei heille sattunut seikkailuja, vaan saivat he rauhassa tutkia Jemenin alamaat ja ylämaat ja havaita, kuinka alangolla huoneet rakennettiin ravasta, ylämaissa sitävastoin kivestä, perehtyä kahvin ja indigon viljelykseen ynnä uutteran maanviljelysväestön yhteiskunnallisiin oloihin. Tihama oli Niebuhrin havaintojen mukaan kauttaaltaan pölyistä,, hedelmätöntä ja vedetöntä maata, jonka poikki virtaavissa joissa ei riitä vettä mereen saakka. Ainoastaan jokilaaksoissa on viljelystä, mikäli niissä riitti vettä maiden kasteluun, sitä enemmän, kuta lähempänä ylänköjä ne olivat. Tihama on kuumalla ajalla maailman helteisimpiä seutuja, ja kun retkikunnan jäsenet kesän lähestymisestä huolimatta jatkoivat siellä työtään, alkoi kuumuus jäytää heidän terveyttään. Bet-el-Fakihissa he janoisten karujen ranta-arojen poikki kulkivat Mokkaan, jossa kuitenkin väestön vihamielisyys tuotti vastusta, eurooppalaisia kun vihattiin ranskalaisten pari vuosikymmentä aikaisemmin käyttämien pakkokeinojen vuoksi. Mokassa von Haven kuoli ja kaikki kaupungissa oleskelevat eurooppalaiset saattoivat hänet hautaan.

Vaikka retkikunta näin oli menettänyt parhaan arabian kielen taitajansa, lähti se kuitenkin, monen viivytyksen jälkeen luvan saatuaan, ylämaahan, jo ennestään tuttuun Täisiin, jonka kautta tie kulki suureen Sanaan. Taisissa ollessaan retkikunta sai käskyn palata Mokkaan, mutta sen pelasti tästä Sanan pontevan imamin kutsu saapua hänen kaupunkiinsa. Matkalla Sanaan Forskål sairastui ja kuoli Jerimissä 11 p. heinäk. 1763. Niebuhr hänessä menetti »kyvykkäimmän tovereistaan, miehen, jota jokainen kasvitieteilijä vielä tänä päivänä kunnioituksella muistelee».

Retkikunnan jälelle jääneet jäsenet jatkoivat matkaa ylängölle, saapuen 16 p. heinäkuuta Jemenin pääkaupunkiin Sanaan, ensimmäisen Mooseksen kirjan Uzaliin, jossa ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä oli abessinialaisten rakentama kuulu kristillinen kirkko. Imami otti tanskalaiset hyvin suosiollisesti vastaan ja he saivat vapaasti kulkea, missä tahtoivat; erikoisesti heidän mieltään kiinnitti kaupungin lukuisa juutalainen siirtokunta. He eivät kuitenkaan, sairaina ja toveriensa kuoleman johdosta masentuneina, viihtyneet Sanassa kuin kymmenen päivää, vaan palasivat jälleen Mokkaan. Niebuhr ennätti sentään koota koko joukon tietoja ylämaan vanhoista rauniopaikoista, joiden tutkiminen kuitenkin jäi myöhempien matkustajain tehtäväksi.

Mokasta retkikunta erään englantilaisen kauppiaan laivalla purjehti Bombayhin, mutta kuumuus oli siihen määrään heikontanut tutkijaimme voimat, että vielä Baurenfdnd ja Berggren merellä kuolivat ja Cramer Intiassa. Niebuhr yksin oli täten eloon jäänyt. Viivyttyään Bombayssa toista vuotta hän ohjeittensa mukaisesti lähti paluumatkalle Maskatin, Bushirin, Sliirazin ja Persepoliin kautta, kävi Babylonin raunioilla, Bagdadissa, Mosulissa ja Alepossa, poikkesi Kyproon ja Palestiinassa käytyään matkusti Tauro-vuoriston poikki 'Brussaan. Helmikuussa v. 1767 hän saapui Konstantinopoliin ja seuraavassa marraskuussa Köpenhaminaan.

Tanskalainen retkikunta ei Arabiassa viipynyt täyttä vuottakaan. Se ennätti tutkia vain pienen osan tästä laajasta niemimaasta, joka osa lisäksi ennestäänkin oli sen parhaiten tunnettu. Siitä huolimatta sen työtä aina mainitaan etevimpien joukossa, mitä maantieteen historia yleensä tuntee. Sen jäsenet suorittivat mallikelpoisesti kahtalaisen tehtävänsä: he tutkivat Jemenin rantalakeuden ja ylämaan reunan niin perusteellisesti, ettei myöhemmille matkustajille ole jäänyt juuri mitään lisättävää, ja lisäksi hankkivat kyselyjen kautta maan sisäosistakin sangen arvokkaita tietoja, jopa siihen määrään, että se osa Niebuhrin teoksesta, joka käsittelee ja seuloo näitä kerättyjä suusanallisia tietoja, on sen arvokkain osa. Niebuhrin julkaisema matkakertomus, jonka hän laati retkikunnan kaikkien jäsenien keräämän aineiston pohjalla, onkin sen vuoksi erinomaisen arvokas ja luetaan matkakertomusten klassillisiin. Niebuhr myös toimitti painoon Forskålin keräykset ja muistiinpanot kahtena nidoksena, jotka painettiin Köpenhaminassa vuosina 1775—1776. Niebuhrin omain matkakertomusten neljäs ja viimeinen osa julkaistiin vasta v. 1837, hänen kuolemansa jälkeen. Luotettavuutensa, tarkkuutensa ja hyvien ja huonojen ainesten harkitun erittelyn kautta Niebuhrin teos vielä tänä päivänä kuuluu ensimmäisiin, mitä Arabian tutkija käteensä ottaa.

Mungo Park Nigerillä.

Afrikan sisäosain karttakuva oli vielä yhdeksännentoista vuosisadan alussa tyhjää täynnään. Kun kriitilliset arvostelijat koettivat laatia sen todellisten tietojen pohjalle, jäi mannermaan sisäosa melkein aivan valkoiseksi. Siitä täytyi poistaa Ptolemaioksen Kuuvuoretkin ja Niilin latvajärvet, jotka vuosituhansia olivat maantieteessä niin sitkeästi puoliaan pitäneet, sillä ei vanha mestarikaan voinut ilmoittaa muuta lähdettä kun kulkupuheita; ne olivat sen vuoksi taruperäisinä poistettavat, vaikka myöhempi tutkimus onkin osoittanut, että Ptolemaioon tiedot luultavasti perustuivat tositietoihin.

Rannat tosin kauttaaltaan tunnettiin, niin lukemattomat laivat olivat jo niiden ohi tehneet vaivaloisen matkansa Intian rikkaihin maihin, mutta epäterveellinen rantavyöhyke, vihamieliset raa'at kansat ja kehittymättömät olot olivat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta estäneet sisämaahan tunkeutumasta. Niilläkin rannoilla, joilta orjat saatiin, eurooppalaiset enimmäkseen tyytyivät pitämään hallussaan varustetut ranta-asemat ja jättämään elävän tavaran hankkimisen ja merenrannalle kuljetuksen sisämaan mahtimiesten ja maurilaisten kauppiaitten asiaksi. Ainoastaan Abessiiniassa ja Etelä-Afrikassa olivat portugalilaiset ja hollantilaiset syvemmältä tutustuneet maan sisäosiin, kaikki muu oli tarumaista hämärää tai läpinäkymätöntä pimeyttä. Ei tiedetty, mistä tulivat, mitä matkoja kulkivat nuo mereen päättyvät mahtavat joet, ei tiedetty maanosan aavoista järvistä, ei tunnettu sen kansoja eikä valtakuntia, luonnontieteellisistä oloista puhumattakaan.

Tämän laajan, suljetun, vaikeasti kuljettavan, kaikilla mahdollisilla vaaroilla uhkaavan maanosan tutkiminen, avaus ja valtaus on yhdeksännentoista vuosisadan suurtyö.

Sitä myöten kuin muu maailma alkoi olla kauttaaltaan vakoiltua, alkoivat kuitenkin Afrikan sisäosat yhä enemmän mieliä kiinnittää. Englannissa perustettiin kahdeksannentoista vuosisadan lopulla »Afrikan yhdistys» nimenomaan kannattamaan yrityksiä tunkeutua Nigerin jokilaaksoon, josta rannikolle tuotiin paljon orjia, mutta jossa ei kukaan eurooppalainen ollut käynyt. Portugalilaisten saamain tietojen mukaan siellä piti olla paljon kultaa ja rikkaita kaupungeita ja näistä varsinkin Timbuktu, laajan karavaanikaupan keskus, kiihoitti mielikuvituksia ja voitonhimoa. Se mitä Nigeristä tiedettiin, perustui kokonaan kulkupuheisiin. Sen suustakaan ei ollut tietoa. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat tosin montakin kertaa koettaneet tunkeutua sen laaksoon seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella ja myöhemminkin, edelliset Gambiaa, jälkimmäiset Senegalia nousten, mutta Nigerin syvännettä he eivät saavuttaneet. Sen verran he kuitenkin mielestään saattoivat päättää, ettei Senegal, sen enempää kuin Gambiakaan, voinut olla Nigerin alajuoksu, joksi sen ajan kamarimaantieteilijät ne halusta piirsivät.

Houghton.

Afrikan yhdistys lähetti ensimmäiset matkustajansa Egyptistä ja Tripolista käsin, mutta nämä yritykset joko heti alussa kärsivät haaksirikon tai myöhemmin onnettomasti päättyivät. V. 1791 majuri Houghton, joka oli palvellut konsulina Marokossa ja hyvin sekä osasi maurien ja neekerien kielet että oli oloihin perehtynyt, lähti nousemaan sisämaahan Gambian suistamosta, Timbuktu päämääränään. Mutta maurit houkuttelivat hänet Saharan laiteille, ryöstivät putipuhtaaksi ja jättivät kamalasti kuolemaan.

Tämä surusanoma kaikkien edellisten vastoinkäymisten lisäksi tietysti masensi mieliä, mutta ei kuitenkaan saanut Afrikan yhdistystä yrityksistään luopumaan, vaikka sopivista lähtijöistä oli puute. Joseph Banks, Cookin seuralainen hänen ensimmäisellä retkellään, yhdistyksen jäsen ja Englannin vaikuttavimpia tieteellisiä suurmiehiä, sattui kuitenkin tuntemaan miehen, joka oli halukas näitä vaarallisia retkiä jatkamaan.

Mungo Park.

Tämä mies oli nuori skotlantilainen lääkäri Mungo Park, joka ensimmäisellä Itä-Intian matkallaan, jonka hän oli laivalääkärinä tehnyt, oli innostunut troopilliseen luontoon ja löytöretkeilyyn. Kasvitieteelliset harrastukset olivat saattaneet hänet Joseph Banksin tuttavuuteen. Kuullessaan Afrikan yhdistyksen hankkeista hän tarjosi sille palveluksiaan ja seura ilolla otti ne vastaan. Mungo Park ei ollut kuin neljänkolmatta vuotias valmistautuessaan yhdistyksen kustannuksella ensi matkalleen. Toukokuussa 1795 Portsmouthista lähdettyään hän purjehti Gambiaan, joka jo oli vakautunut englantilainen siirtokunta ja sen vuoksi parhaiten sopi lähtökohdaksi sisämaan matkalle.

Englantilainen kauppapaikka oli Gambian rannalla jonkun matkaa sisämaassa. Sieltä vietiin ulos etenkin orjia ja sisämaahan taas etenkin ruutia ja väkijuomia, jotka olivat turmelleet kansan laajalti — missä tämä ei ollut muhammedin uskoon kääntynyt ja samalla oppinut väkijuomia kammoamaan. Mungo Park viipyi Gambiassa useita kuukausia oppiakseen mandingon kieltä, joka Länsi-Afrikassa oli vallitseva, ja tottuakseen ilmastoon. Joulukuussa v. 1795 hän lähti sisämaahan pyrkimään.

Pienet eivät olleet nuoren löytöretkeilijän aikeet. Nigerin saavutettuaan ja Timbuktussa käytyään hän aikoi laskea jokea sen suuhun saakka. Mutta sitä vaatimattomammat olivat varustukset, etenkin nykyaikaisen tutkimusretkeilijän kuormastoon verraten: kaksi neekeripalvelijaa, Johnson, joka oli ollut Jamaicassa orjana, mutta päässyt kotimaahansa palaamaan ja joka oli oleskellut useita vuosia Englannissa, ja Demba niminen neekeripoika; tavaroita vähän vaatteita, sateenvarjo, taskusekstantti, kompassi, lämpömittari, kaksi pyssyä, neljä pistoolia, kahden päivän eväät; vähän helmiä, meripihkaa ja tupakkaa, millä ostaa ruokatavaroita. Itse Park ratsasti pienellä hevosella, molemmat palvelijat aaseilla. Varustukset eivät siis olleet paljoakaan suuremmat kuin meikäläisten runonkerääjäin tai muinaistutkijain.

Ja näin hän nyt aikoi tunkeutua maihin, jotka eivät tosin olleet aivan vailla sivistystä ja jonkinlaista valtiojärjestystä, mutta jotka siitä huolimatta tapain turmeluksen, turvattomuuden ja mielivallan puolesta kuuluivat Afrikan huonoimpiin. Samaan matkaan liittyi yksi muhammedilainen, joka oli matkalla Bambarraan, kaksi Bonduun pyrkivää orjakauppiasta ja seppä, joka työansioineen palasi kotiansa Kassoniin. Kolme eurooppalaista saattoi Parkia pari päivämatkaa. He olivat mielestään kuin ruumista saattamassa, eivätkä enää koskaan luulleet nuorta matkustajaa näkevänsä. 3 p. joulukuuta Park heistä erosi, jatkaakseen matkaa tuntemattomia kohtaloita kohti. Miettiväiseksi hän itsekin kävi muistellessaan majuri Houghtonia, joka muutama vuosi aikaisemmin oli samaa tietä lähtenyt sisämaahan, sinne hävitäkseen.

Alkutaipaleilla ei tosin sattunut sen kummempia. Maisemat olivat miellyttäviä, vaikka yksitoikkoisia — loivia metsäisiä rinteitä kaikkialla, tuon tuostakin viljelyksiä, kyliä ja kaupungeita. Asukkaat olivat melkein alastomia mandingo-neekereitä, enimmäkseen pakanoita ja paatuneita juoppoja. Pienempi osa oli muhammedilaisia, ja nämä olivat säädyllisiä, harrastivat sivistystä ja uskontoa ja vihasivat väkijuomia. Parkin osaksi tuli ystävällinen vastaanotto, vaikkapa sekä majat että ravinto olivatkin yksinkertaiset. Wulin kuningas, ensimmäinen, jonka Park tapasi, otti hänet ystävällisesti vastaan, mutta varoitti häntä, ettei hän millään muotoa matkustaisi kauemmaksi. Kun Park pysyi lujana päätöksessään, antoi hän hänelle oppaan mukaan.

Park poikkesi nyt Gambian laaksosta koillista kohti, Senegalin rannoille kulkemaan. Muutamaan päivään ei tapahtunut mitään mainittavaa. Park tutustui vähitellen asukkaitten tapoihin, ihmetteli heidän jutustamistaitoaan ja puhelahjojaan ja painiharrastustaan. Painimaan he olivat niin taitavia, ettei Park luullut Euroopassa monenkaan pystyvän voittajien kanssa voimiaan mittelemään. Eräällä paikkakunnalla aviomiesten oli tapana omituisella tavalla rangaista riitaisia vaimoja.

Niskoittelevien vaimojen kurittaminen.

Aviomiesten näytti mandingojen maassa olevan kovin vaikeata ylläpitää tyydyttävää järjestystä lukuisien vaimojensa kesken. Kun onneton aviomies huomasi kotirauhansa auttamattomasti rikkoutuneen eikä uskaltanut tavalliseen tapaan rauhanhäiritsijää kurittaa, turvautui hän seuraavaan menoon. Joka kylässä pidettiin naamiopukua, Mumbo Jumboa, salaperäistä henkilöä varten, jonka tehtävänä oli etsiä ja rangaista niskoittelevia vaimoja. Kun aviomies ajatteli kotoisten riitaisuuksiensa liian pitkälle kehittyneen, otti hän salavihkaa tämän puvun ja katosi metsään. Illalla kuului kylän laidalta kamalia ääniä — siitä kaikki tiesivät, että Mumbo Jumbo oli liikkeellä. Siitä kauhistuivat kaikki niskoittelevat tai muutoin hairahtuneet vaimot, sillä ei kukaan saattanut tietää, ketä kuritus kohtaisi. Ei kukaan kuitenkaan uskaltanut olla kutsua noudattamatta, sillä paholainen itse oli liikkeellä, kylän koko miespuolinen voima ja väki apunaan. Miehille tämä oli ilotapaus. Kaikki riensivät kokouspaikalle menoon osaa ottamaan ja aviomiesvaltaa jälleen voimaan saattamaan. Uhrin kimppuun ei kuitenkaan käyty oikopäätä. Kaikkien syyllisyyttä tuntevien vaimojen täytyi tuntikausia kärsiä pahan omantunnon pelkoa ja tuskia tekeytyen niin iloisiksi ja viattomiksi kuin suinkin. Aikaa vietettiin laulaen ja tanssien, ikäänkuin juhlien jo ennakolta järjestyksen ja miesvallan voittoa. Puolenyön aikaan tämä lumouksellinen meno päättyi ja jäätävä hiljaisuus valtasi levottoman vaimoväen. Kuka oli uhri? Vastausta ei nyt tarvinnut kauan odottaa, yksi joukosta kopattiin kiinni, riisuttiin alasti ja sidottiin paaluun, jonka jälkeen hänelle annettiin aika selkäsauna joukon ja varsinkin kaikkien muitten naisten ilkamoidessa. Nämä olivat jokainen vähää ennen pitäneet ehkä itseään rangaistuksen esineenä, jonka vuoksi huojennus nyt oli sitä suurempi.

Bondu.

Wulin rajalta alkoi erämaa, ja ennenkuin oppaat uskalsivat siihen lähteä, ottivat he kiven, lukivat siihen loitsuja, sylkivät sen päälle ja heittivät sen matkan suuntaan, ja kun he olivat tämän kolmasti tehneet, vakuuttivat he matkaa voitavan hyvässä turvassa jatkaa. Toisen yön matkueen jo täytyikin viettää taivasalla, petojen ja rosvojen keskellä. Kolmantena päivänä he kuitenkin onnellisesti saapuivat Bonduun, erinomaiseen hedelmälliseen mäkimaahan, jossa asui fula-kansaa, siis puoleksi kaukaasialaista rotua. Nämä olivat melkein järjestään muhammedilaisia, vaikka eivät olleetkaan likimainkaan niin suvaitsemattomia kuin kauempana sisämaassa. Heidän kaupungeissaan oli kouluja, joissa sekä heidän omille että pakanain lapsille opetettiin, koraania ja elämän viisautta. Tällä rodulla oli ollut, ja seuraavina aikoina oli vielä entistäänkin suurempi vaikutus Sudanin asioihin, kuten saamme myöhemmin nähdä. Fulat eli fulbet olivat Parkin mielestä erinomaisen uutteraa kansaa, käteviä, ahkeroita maanviljelijöitä ja vanhastaan tottuneita karjanhoitoon ja Bondu oli heidän toimestaan kehittynyt sangen varakkaaksi maaksi. Varallisuuttaan kartuttaakseen he lisäksi verottivat kauppaa, joka kulki heidän maansa kautta meren rannalta sisämaahan.

Vedenjakajan poikki kuljettuaan Park oli tullut ranskalaisten vaikutusalueelle. Eron huomasi paikalla niistä tavaroista, joita maanasukkaille, varsinkin naisille, oli myyty. Naisilla oli nimittäin ohuesta ranskalaisesta harsokankaasta valmistetut vaatteet, jotka oivallisesti soveltuivat ilmanalaan ja olivat omistajilleen rakkaat varsinkin sen vuoksi, että ruumiin muoto näissä vaatteissa hyvin esiintyi. Naisten käytös oli niin vastustamatonta, että Parkin oli mahdoton kieltää, kun he häneltä pyysivät meripihkaa, helmiä ja muita koruja. Lopulta nämä kaunottaret repivät hänen päällystakkinsa, leikkelivät nappeja hänen palvelijainsa vaatteista ja olivat harjoittaa muutakin oman käden oikeutta, niin että Parkin lopulta täytyi nousta ratsun selkään ja paeta, jättäen naiset lähtöään suremaan.

Joulukuun jälkipuoliskolla Park saapui Bondun pääkaupunkiin, jossa majuri Houghton oli ryöstetty ja pahoin pidelty, niin että hän syystä pelkäsi itselleenkin pahoin käyvän. Matkustajain tavan mukaan hän seuralaisineen meni palaver-taloon eli bentangiin merkiksi siitä, että he olivat majan tarpeessa. Tuota pikaa arvossa pidetty orjakauppias kutsuikin heidät vieraakseen. Tuntia myöhemmin saapui lähettiläs kutsumaan Parkin kuninkaan luo. Tavattuaan kuninkaan ensin kaupungin ulkopuolella puun alla Park illalla kävi hänen palatsissaan, joka oli savimuurilla ympäröity laaja rakennusryhmä. Kuljettuaan monet pihat ja sokkelikot hän vihdoin pääsi kuningas Almamin eteen, joka ei kuitenkaan vähääkään tyytynyt valkoisen miehen ilmoituksiin matkansa tarkoituksista. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka järkevä ihminen lähtisi matkaan vain uteliaisuuttaan tyydyttämään, mutta oli kuitenkin sangen hyvillään valkoisen vieraansa lahjoista; varsinkin suuri sateenvarjo häntä miellytti. Hän piti pitkät puheet valkoisen miehen anteliaisuudesta, joka puhe lopulta päättyi siihen, että hän pyysi saada Parkin kauniin kirkasnappisen takinkin, luvaten panna sen päälleen suurimpina juhlina. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin riisua takki, vaikka hän sen oli päälleen pukenut juuri sillä nimenomaisella tarkoituksella, että se hänen päällään säilyisi paremmin kuin majatalossa.

Seuraavana päivänä Park pyynnöstä kävi Almamin vaimojen luona. Tuota pikaa hänet piiritti toistakymmentä nuorta kaunista naista, joiden korkeata säätyä kulta- ja meripihkakoristeet ilmaisivat, ja nämä nyt kärttämään häneltä rohtoja ja helmiä ja suonen iskemistä. He laskivat leikkiä hänen ihonsa valkeudesta, väittäen sen johtuneen siitä, että hänet lapsena oli maitoon kastettu; ja hänen korkeasta nenästään, jota muka hänen äitinsä oli nipistellyt, niin että se oli käynyt sen muotoiseksi. Park oli tilanteen mies. Jokaiselle hänellä oli joku hyvä sana, kenen kiiltävää ihoa kiitti, kenen typönenää, vilkkaita silmiä, taikka valkeita helmimäisiä hampaita. Tämä hieno imartelu, suonen isku ja voimalliset rohdot saavuttivat siihen määrään kaunottarien suosion, että Parkia sitten kohdeltiin verraten hyvin. Häntä ei ryöstetty, hänen tavaroitaan ei edes tarkastettu ja lähtiessään hän Almamilta sai viisi kultadrakmaa.

Kuta kauemmaksi Park kulki itää kohti, sitä kuivemmaksi ja kevyemmäksi ilma kävi, sitä mielenkiintoisemmiksi maisemat. Kukkuloita ja laaksoja oli vaihdellen ja tämän kauniin maan läpi Senegal monta mutkaa tehden matkasi merta kohti. Asukkaat eivät enää olleet vaaleampia fuloja, vaan pikimustia neekereitä. Joagissa häneltä yritettiin palaver-talossa varastaa pyssy, mutta vaikka oli yö, oli Park valveilla ja esti varkauden. Kaksi hänen matkatovereistaan, jotka olivat olleet naapurikylässä tansseissa, tiesi lisäksi palatessaan kertoa maan kuninkaan tiedustelleen, mitä tämä matkustaja oli miehiään. Tuota pikaa saapuikin parikymmentä pyssyllä varustettua ratsumiestä, jotka sanoivat Parkin loukanneen maan lakeja, kun oli tullut sinne veroa maksamatta; siitä syystä hän oli menettänyt kaikki tavaransa. Lisäksi he nyt aikoivat viedä hänet väkisin kuninkaan luo. Matkatoverit ja talon isäntä varoittivat Parkia lähtemästä hevosmiesten keralla, ja Almamin viisi kultadrakmaa ja pitkät selitykset lepyttivätkin näitä koko joukon. He kuitenkin tahtoivat nähdä hänen tavaransa, ottivat niistä, mitä kutakin halutti ja puolet vietyään jättivät Parkin synkissä mietteissä sangen epätyydyttävää illallistaan nauttimaan. Matkatoverit ja palvelijat kehoittivat häntä palaamaan takaisin, mutta siihen Park ei mitenkään taipunut. Toivottomana hän istui valveilla koko yön kituvan valkean ääressä, harkiten tilannetta. Joku verta tavaroita hänellä vielä oli, mutta hän ei uskaltanut ottaa niitä esiin, koska pelkäsi niiden houkuttelevan rosvoja. Hän sen vuoksi päätti miestensä kera olla seuraavan päivän ruuatta, toivoen Kaitselmuksen ajan tullen heidät kaikki ruokkivan. Seuraavana päivänä nälkä alkoi miehiä ahdistaa ja he koettivat sitä lieventää pureskelemalla olkia. Illalla vanha orjatar kulki siitä ohi, vasua päänsä päällä kantaen, ja nähdessään Parkin riutuneen muodon kysyi, oliko hän saanut päivällistä. Park, luullen eukon pilkkaa tekevän, ei edes vastannut, mutta sitä kaunopuheliaammin Demba poika kertoi heidän kärsimyksensä, ja orjatar paikalla laski vasunsa maahan ja antoi heille kaikille runsaasti maapähkinöitä, jonka jälkeen hän lähti pois kiitosta odottamatta.

Kassonissa.

Kassonin kuninkaan palaavien lähettiläitten keralla Park sitten pääsi jatkamaan matkaa tähän maahan. Sainin yläpuolella oli kuljettava Senegalin poikki. Siellä saakka oli ranskalaisilla jo ollut kauppa-asema, jonka he kuitenkin olivat taas hylänneet. Senegal oli täällä kaunis, vaikkei kovin suuri joki. Kun oli tultu Kassonin alueelle, pyysivät lähettiläät paikalla lahjaa, joka Parkin täytyikin antaa, vaikka raskaalla mielellä. Samaan aikaan saapui erään läntisen kuninkaan lähetystö julistamaan Kassonin asukkaille, että elleivät he paikalla kääntyneet muhammedin uskoon, yhtyisi hän heidän viholliseensa, ja kun siitä olisi ollut seurauksena Kassonin tuho, täytyi näiden vastustelematta suostua vaatimukseen ja paikalla ruveta juhlallisesti Muhammedin nimessä rukoilemaan. Lähettilään isä oli monta päivää käyttänyt Parkin hevosta karannutta orjaa takaa-ajaakseen ja lopun lopuksi hän vielä piti puolet niistä tavaroista, mitä Parkilla enää oli jäljellä, ennenkuin päästi hänet jatkamaan matkaa Kassonin kuninkaan luo.

Ystävällinen vastaanotto.

Tammik. 9 p. 1796 Park saapui kylään, josta hänen seurassaan matkustava seppä oli kotoisin. Saapumisestaan sepän kotikylään Park kertoo seuraavasti:

»Sepän kotikylä Dumbo oli edessämme. Hän oli ollut sieltä poissa neljä vuotta. Veli oli sattumalta saanut tiedon sepän tulosta ja lähettänyt hänen vastaansa laulajan ja ratsuhevosen, jotta hän saattoi asianmukaisella juhlallisuudella saapua kotikyläänsä. Hän pyysi meitä samasta syystä laukaisemaan kiväärimme. Laulaja kulki edellä ja molemmat veljekset hänen jäljessään. Pian kokoontui ympärillemme parvi tanssivia ja laulavia ihmisiä, jotka tällä tavalla ilmaisivat iloaan sepän paluun johdosta. Kun astuimme kylään, sepitti laulaja omasta päästään runon 'hänestä, joka oli niin paljon vastuksia voittanut', kehoittaan lopuksi ystäviä tuomaan tulijalle runsaasti ruokavaroja. Sepän talolle tultuamme laukaisimme kiväärimme. Hänen kohtauksensa sukulaistensa kanssa oli sangen liikuttava… Kesken riemua tuotiin siihen sepän vanha äitikin, kepin nojalla kulkien. Kaikki tekivät hänelle tilaa ja ojensivat hänelle kätensä tervetuliaisiksi. Eukko oli aivan sokea, ja hän taputteli pojan käsiä, käsivarsia ja kasvoja silminnähtävästi iloissaan siitä, kun jälleen kuuli hänen rakkaan äänensä ja tiesi hänen jälleen olevan luonaan. Minä olin asettunut vähän syrjemmäksi erääseen majaan, ja kaikki olivat niin seppään kiintyneinä, ettei kukaan minua huomannutkaan.» Sepän täytyi nyt kertoa, mitä kaikkia hänelle oli matkalla tapahtunut, mutta sen hän teki vasta sitten, kun oli Jumalaa kiittänyt suojeluksesta matkalla. Kertomuksessaan matkasta hän kiitteli Parkin jalomielisyyttä itseään kohtaan ja sanoi lopuksi: »Kas tuossa hän istuu». — »Vasta nyt kääntyi huomio minuun, joka olin heidän edessään kuin pilvistä pudonnut.» Kun ensimmäinen pelästys oli asettunut, tutustuttiin kuitenkin valkoiseen mieheen ja ruvettiin hänen kanssaan hyviksi ystäviksi.

Seuraavana päivänä Park saapui Suluun ja nosti siellä kolmen orjan hinnan eräältä orjakauppiaalta, jolle hänellä oli Gambian englantilaiselta orjakauppiaalta viiden orjan hinnan osoitus. Tuskin oli hän asiansa ajanut, kuin saapui kuninkaan lähettiläs vaatien häntä tulemaan Kuniakariin tämän vieraaksi. Kassonin kuningas ottikin hänet sangen ystävällisesti vastaan, eikä vaatinut häneltä lahjoja, kuultuaan Parkin kertomuksen kovista kokemuksistaan. Mutta kun sitten joku hänelle kuiskasi, että Park oli saanut orjakauppiaalta kolmen orjan hinnan kultahiekkaa, täytyi Parkin melko lailla lisätä ennen antamaansa lahjaa.

Maa oli muutoin erinomaisen hedelmällistä, vaihtelevaa, taajaan asuttua ja hyvin viljeltyä. Kassonin kuningas saattoi siltä alalta, johon hänen iso sotarumpunsa kuului, millä hetkellä tahansa saada kokoon neljätuhatta aseellista miestä. Pahimpana vitsauksena olivat suuret hyena- ja susilaumat, jotka kävivät öisin karjan kimppuun. Niitä vastaan oli järjestetty erityiset vartiot, jotka öiseen aikaan tulien ja soihtujen valossa kävivät petojen kimppuun.

Kassonin kuningas varoitti Parkia lähtemästä tavallista tietä Bambarraan, suureen neekerivaltakuntaan, joka oli Nigerin kahden puolen, koska välillä oleva Kaarta paraillaan kävi Bambarran kanssa sotaa ja odotettiin Bambarran hyökkäystä Kaartaan. Matkalla Kaartaan tulikin jo sotapakolaisia vastaan suuret laumat. Romanttisen kivisen rotkolaakson kautta Park saapui Kaartan hiekkalakeille, uuden oppaansa tehtyä tehoisat taiat. Tämä, joka oli nimeksi muhammedilainen, mutta sydämessään paatunut pakana, oli Parkin kauhuksi äkkiä pysähtynyt synkässä metsässä ja viheltänyt kovaa kolme kertaa bamburuo'on pätkällä. Sitten hän oli laskeutunut hevosen selästä, pannut keihäänsä tien poikki ja jälleen kolmasti viheltänyt. Hetken aikaa odotettuaan, mitään vastausta saamatta, hän oli sanonut tien olevan auki ja matkaa voitavan vaaratta jatkaa.

Kaartassa.

Kaartan kuningas otti matkustajan ystävällisesti vastaan, vaikka hänen alamaisensa kiusasivatkin häntä kovin uteliaisuudellaan. Kuningas istui savipenkillä, jolle oli levitetty leopardin nahka, vallan merkki. Park lähestyi häntä pitkän kujan kautta, jonka toisella puolella seisoi aseellisia miehiä, toisella naisia ja lapsia. Kuningas varoitti Parkia menemästä Bambarraan tätä nykyä, mutta kun Park pysyi vahvana päätöksessään, neuvoi hän vieraalleen toisen, vaikka pitemmän ja vaarallisemman tien, joka kulki Kaartan luoteispuolella olevan Ludamarin kautta. Tämä alue oli arabialainen. Jarraan, rajakaupunkiin, saakka kuningas lupasi antaa Parkille oppaat. Ennen keskustelun päättymistä saapui ratsumiehiä ilmoittamaan, että Bambarran armeija oli lähtenyt liikkeelle Kaartaa vastaan. Park lähetti kuninkaalle seuraavana päivänä kaksi pistoolia lahjaksi ja tämä puolestaan antoi hänelle suuren miesjoukon suojaksi Ludamarin matkalla. Ei monta päivää sitten kulunut, ennenkuin Bambarran armeija hävitti Kaartan, vieden suuren sotasaaliin mukanaan. Kuningas itse kuitenkin säilyi lujassa linnassaan, jota vihollinen ei kyennyt valloittamaan.

Samaa tietä, jolle Park nyt kääntyi, oli Houghton ennen häntä matkustanut ja sillä surmansa saanut. Ja hyvin vähältä piti, ettei Parkin käynyt yhtä huonosti. Parisataa miestä hänellä oli alkumatkalla saattajinaan, mutta nämä eivät estäneet varkaita vähentämästä hänen tavaroitaan — kun eivät liene itse olleet syylliset. Hän tapasi näillä taipaleilla neekereitä, jotka kokosivat Rhamnus lotus'in hedelmiä, ja arveli tätä pensasta samaksi, jonka hedelmiä Libyan lotofagit, Pliniuksen mainitsemat, söivät.

Ludamaria lähestyttäessä alkoi matkustaminen käydä yhä turvattomammaksi. Kiertelevät maurilaisjoukot ryöstivät karjaa, miten tahtoivat. Park näki eräässäkin kylässä, kuinka viisi mauria valitsi karjasta viisitoista parasta nautaa ja vei ne pois, vaikka viisisataa neekeriä oli siinä koolla sitä katsomassa. Nuori mies, joka oli laitumella koettanut sitä estää, oli paikalla ammuttu ja teki Parkin tullessa paraillaan kuolemaa, äidin parkuessa kaikkiin ilmansuuntiin haikeita valituksiaan. Ei Parkin taitokaan enää auttanut nuorukaista, jonka muutamat muhammedin uskoiset kuitenkin saivat ennen kuolemaansa heidän uskoonsa kääntymään, niin että hän kuoli uskontunnustus huulillaan.

Ludamarissa.

Yöllä matkustaen rosvoja välttääkseen Park saapui Ludamarin rajakaupunkiin Jarraan, josta Houghton oli houkuteltu erämaahan murhattavaksi. Parkille näytettiin paikka, jossa hän oli henkensä heittänyt. Jarrassa Park sai hyvän asunnon orjakauppiaan luona, joka oli Gambian englantilaisille velkaa kuusi orjaa; Parkilla oli valtakirja saada näiden orjain hinta, mutta vain kahden hinnan kauppias jaksoi suorittaa.

Ludamarissa asui arabialais-neekeriläistä sekarotua, perinpohjin turmeltunutta, julmaa kansaa. Matka kävi nyt sanomattoman vaaralliseksi ja vaikeaksi; vainon ja häväistyksen alaiseksi Park joutui joka askeleella. Hänen molemmat palvelijansa päättivät palata takaisin, mutta Park siitä huolimatta päätti urheasti jatkaa matkaa, lähettäen Alille, maan päällikölle, luvanpyynnin, että hänen sallittaisiin kulkea Ludamarin kautta Bambarraan. Lahjaksi Park lähetti hienot pumpulivaatteet, jotka hän haulikkoaan vastaan vaihtoi orjakauppiaalta. Neljätoista päivää vastaus viipyi, ja kun se vihdoin saapui, vaadittiin Parkia seuraamaan Alin lähettilästä Gumbaan. Kolmantena päivänä hän molempain palvelijainsa keralla, jotka perältäkin lähtivät mukaan, saapui Dina nimiseen, savesta ja kivestä rakennettuun melkoiseen kaupunkiin. Siellä hänen osakseen tuli mitä katalin vastaanotto. Jokainen syyti haukkumasanoja, mitä pahimpia saattoi keksiä, syljeskeli häntä, häväisi häntä ja hyväksi lopuksi matkustajan mytyt revittiin auki — onneksi Park oli jättänyt osan tavaroistaan Jarraan — ja kukin otti niistä, mitä halutti. Park kokosi, mitä hänelle oli jätetty, ja pimeän tullen pakeni kylästä, jossa lisäksi molemmat palvelijat hänet jättivät.

Kirkkaassa kuutamossa hän lähti erämaahan, jossa villipetoja kiljui joka puolella. Hän ei kuitenkaan kauaksikaan ennättänyt, ennenkuin joku huusi häntä ja uskollinen Demba saavutti herransa, ilmoittaen seuraavansa häntä edelleenkin. Hiekkaista, pensaikkoa kasvavaa maisemaa matkaten Park saapui pieneen kylään, jossa jalopeura esti häntä kaivosta juomasta. Seuraavana iltana molemmat kulkijat saapuivat kaupunkiin, jossa asui fuloja. Useita päiviä Park nyt sai kulkea häiritsemättä ja alkoi toivoa mitä parasta. Eräässä kylässä asukkaat paraillaan viettivät iloista juhlaa, mutta jättivät sen paikalla, kuullessaan niin harvinaisen vieraan saapuneen, lähestyen häntä hyvin järjestetyssä jonossa, huilut edellä kulkien, ikäänkuin pitäen sitä kunniana, että olivat saaneet luokseen valkoisen miehen. He karkeloivat ja lauloivat Parkin majan ympärillä puoleen yöhön saakka, ja tuon tuostakin Parkin täytyi esiintyä, tyydyttääkseen heidän uteliaisuuttaan. Seuraavassakin kylässä vastaanotto oli hyvä ja päällikkö teurasti kaksi lammasta vierastaan juhliakseen.

Park oli nyt vain kahden päivämatkan päässä Gumbasta, Bambarran ensimmäisestä kaupungista, jossa hän olisi ollut maurien vainolta turvassa. Hän oli sen vuoksi mitä toivehikkaimmalla mielellä, kuvaili pian saavuttavansa matkansa määrän ja yhtyi koko sydämestään neekeri-isäntiensä hummaukseen. Mutta juuri kun ilo oli ylinnä, saapui siihen Alin lähettiläitä, jotka vaativat häntä oikopäätä saapumaan Alin leiriin Benauniin, koska Alin suosikkivaimo, Fatima tahtoi saada valkoisen miehen nähdäkseen. Hänet muka sitten saatettaisiin hyvässä turvassa Bambarraan. Parkilla ei ollut muuta neuvoa kuin totella, vaikka se tuntuikin katkeralta. Demban keralla hänen nyt täytyi palata Dinaan, jossa väestö oli häntä niin huonosti kohdellut. Siellä hänet vietiin Alin pojan eteen, joka paikalla vaati häntä korjaamaan vioittuneen pyssynlukon ja värittämään piipun siniseksi. Park vastasi ei mitään ymmärtävänsä moisista tehtävistä, jonka jälkeen nuori tiranni vaati itselleen veitsen ja sakset. Kun Demba yritti selittää, ettei heillä ollut semmoisia esineitä, suuttui Alin poika niin, että olisi ampunut pojan pään mäsäksi, elleivät läsnäolijat olisi sitä estäneet.

Alin leirissä.

Seuraavana päivänä vangit polttavassa auringonpaisteessa vietiin kuuman hieta-aavikon poikki Benauniin. Koko päivänä he eivät saaneet tippaakaan juodakseen. Illalla Park Demban keralla saapui Alin väliaikaiseen leiriin, jossa oli paljon likaisia telttoja sikin sokin, seassa suuria kameeli-, nautakarja- ja vuohilaumoja.

Valkoisen miehen saapuminen synnytti suuren hälinän. Naiset lähtivät kotoaan tai kaivolta, vesiruukkunsa jättäen. Miehet nousivat hevostensa selkään — kaikki tulivat juosten ja laukaten yhdessä sekamelskassa, hurjasti huutaen ja hyppien. Kuin hyeenalauma tämä raivoisa väkijoukko hyökkäsi onnettoman matkustajan ja hänen palvelijansa kimppuun, kiskoen, repien häntä vaatteista ja uhaten häntä kaikenlaisilla rangaistuksilla, ellei hän suostunut tunnustamaan samaa, yhtä ainoata Jumalaa kuin hekin ja hänen profeettaansa. Tässä tilassa, janoon nääntymäisillään, erämaan matkasta uupuneena hänet kiskottiin ja työnnettiin päällikön telttaan.

Ali otti hänet vastaan teltassaan nahkapieluksella istuen, isoa valkoista partaansa suorien, orjattaren pitäessä peiliä hänen edessään. Ali, jolla oli arabialaisen kasvonpiirteet, oli hurjan ja synkän näköinen mies. Hänen naisensa olivat sangen uteliaita ja alkoivat tutkia Parkia, etsivät hänen kaikki taskunsa, napittivat auki hänen liivinsä nähdäkseen, kuinka valkoista hänen ihonsa oli, lukivat hänen varpaansa ja sormensa, ikäänkuin epäillen, oliko hän oikea ihminen. Ali olisi hänen kanssaan keskustellut, mutta kun Park ei osannut arabiaa, niin hän vaikeni. Orjat sitten veivät hänet pois, antoivat hänelle vähän suolavedessä keitettyä hirssiä ja pilkaten kehoittivat häntä tappamaan metsäkarjun särpimiksi. Yönsä hänen täytyi viettää ulkoilmassa, matolla maaten. Aamulla Ali miehineen tuli häntä katsomaan, kuljetti hänet neljän paalun varassa olevaan ruokomajaan ja sanoi, että siinä hän saisi vasta asua. Yhteen majan paaluista oli sidottu sika, jotta kristittyä oikein pilkattaisiin. Siitä tuli sangen ilkeä naapuri, sillä kun kylän lapset sitä kaiken päivää kiusasivat, kävi se niin vihaiseksi, että puri jokaista, joka vain tuli lähelle. Paljon uteliaita kokoontui edelleenkin majan ympärille ja tuon tuostakin Parkin täytyi riisua itsensä alasti tyydyttääkseen heidän tiedonhaluaan. Yöt häntä vartioitiin. Park teki, mitä häneltä vaadittiin, ja mukautui joka tavalla kiusaajiensa tahtoon, toivoen siten pääsevänsä vähemmällä. Mutta ei koskaan hän sanonut olleensa niin suuressa alennuksessa.

Vanhempien neuvosto piti kokouksen päättääkseen, mitä valkoiselle miehelle tehtäisiin. Puhuttiin teloituksesta, oikean käden pois leikkaamisesta ja silmäin puhkaisemisesta. Kaiken muun kurjuuden lisäksi tuli paastokuukausi ja Parkin muutoinkin niukkoja ruoka-annoksia yhä vähennettiin. Ei kumma että Park sairastui. Hänen sairaana maatessaan maurit tulivat ja repivät viitan hänen päältään. Päivällä kuumuus oli sietämätön ja erämaasta myrskyt kantoivat hiekkaa ja pölyä. Hiekka tunkeutui joka paikkaan ja vihurit kaatoivat teltat ja majat. Mauritkin peittivät kasvonsa vaatteella, jottei hiekka kurkkuun menisi. Se oli niin kuumaa, etteivät edes neekerit voineet sen päällä kulkea paljain jaloin. Tätä kesti niin kauan, että Parkista alkoi elämä tuntua taakalta. Kerran hän lähti majastaan ja käveli leirin ulkopuolelle muutamien puiden suojaan, mutta Alin poika huomasi hänet ja vaati häntä paikalla palaamaan majaansa. Kun Park pyysi saada jäädä siihen muutamaksi tunniksi, veti yksi miehistä pistoolin vyöstään, 'tähtäsi Parkia päähän ja veti liipaisimesta. Onneksi pistooli ei kuitenkaan lauennut, eikä vielä toisellakaan kerralla. Kun pistooli vielä kolmannen kerran ojennettiin, pyysi Park miestä heittämään hommansa ja palasi leiriin. Siellä Ali koetti häntä revolverillaan pelottaa, sanoen sitten, että jos hänet vielä kerran tavattaisiin leirin ulkopuolella, hänet paikalla ammuttaisiin.

Ali lähti sitten pohjoista kohti suosikkivaimoaan Fatimaa etsimään ja samaan aikaan Bambarran kuningas julisti sodan häntä vastaan, kun hän ei ollut suostunut lähtemään Kaartaa vastaan Bambarran keralla. Kun tämä sanoma saatiin, päätettiin paikalla muuttaa leiri kauemmaksi pohjoista kohti. Toukok. 3 p. saavuttiin Alin uuteen leiriin. Park nyt esitettiin Fatimalle, joka oli suunnattoman lihava, kuten maan kauneuskäsitteet niin ylhäiseltä naiselta vaativat. Fatima oli ensin kauhistuvinaan valkoisen miehen nähdessään, mutta leppyi sitten siihen määrään, että toimitti hänelle maitoa ja oli sitten hänen paras suojelijansa.

Kuumuus oli nyt sietämätön. Kaikki kasvullisuus kuivui, koko maa oli paljasta kuivaa hietikkoa, siellä täällä riutuva puu tai akaasiapensas. Vettä oli melkein mahdoton saada ja yöt ja päivät karjat ammuivat ja tappelivat kaivoilla, kaukaloille pyrkiessään. Ihmisetkin kärsivät samaa veden puutetta ja ennen muita tietenkin Park palvelijoineen — Johnstonkin oli tuotu sinne Dinasta ja Ali oli ottanut molemmat orjikseen. Demba yritti joskus hankkia Parkille vettä, mutta sai selkäsaunan palkakseen. Usein Fatima kuitenkin hankki valkoiselle miehelle, mitä hän suotta oli rukoillut Alin neekeriorjilta. Eräänä yönä Park kärsi niin ankaraa janoa, että hän itse lähti vettä hakemaan. Joka lähteellä hän tapasi taistelevia paimenia, ja kaikki he haukkuen ja häväisten ajoivat hänet pois. Vihdoin hän eräällä lähteellä tapasi vain vanhuksen ja kaksi poikaa, joilta hän juuri oli saamaisillaan vettä, kun he samalla tunsivat pyytäjän, paiskasivat veden kaukaloon ja käskivät häntä juomaan yhdessä karjan kanssa. Park ei siitä paljon välittänyt, kunhan vain sai vettä .»Pistin pääni kahden lehmän pään väliin ja join suurella nautinnolla, kunnes vesi oli melkein lopussa ja molemmat lehmät alkoivat keskenään taistella viimeisestä siemauksesta.»

Toukokuun lopulla alkoi näkyä merkkejä sadekauden lähestymisestä, tuuli kääntyeli, pilviä kohosi taivaalle ja etäisyydessä leimahteli salamoita. Ali varusteli sotaretkeä Kaartan kuningasta vastaan ja Fatiman toimesta Park sai kulkea retkikunnan keralla Jarraan, josta hän toivoi tavalla tai toisella pääsevänsä pakenemaan. Fatiman avulla hän vielä sai takaisin osan vaatteistaanko ja hevosensa, joka kuitenkin oli kovassa työssä pahoin laihtunut. Molemmat palvelijat lähtivät hänen kerallaan. Toisena matkapäivänä raivosi niin kova hietamyrsky, että retkikunnan täytyi viettää koko päivä paikoillaan. Karja juoksenteli tuiskuvasta hiekasta vimmastuneena sinne tänne, uhaten tallata vangit jalkoihinsa. Demba erotettiin sitten Parkista ja lähetettiin takaisin pääleiriin, koska hän siitä pitäen oli oleva Alin orja. Suotta Park hyökkäsi Alin luo ja soimasi häntä sanojaan säästämättä, mutta se oli suotta ja hänelle itselleen oli käydä vielä pahemmin. Demba itki runsaat kyyneleet, mutta ne eivät mitään auttaneet, hänen täytyi erota isännästään, johon hän oli vilpittömästi kiintynyt. Jarrassa Park sai asua saman orjakauppiaan luona kuin menomatkallakin ja nyt hän alkoi miettiä pakoa.

Pako Alin leiristä.

Ali oli palannut leiriinsä juhlaa viettämään, jättäen Jarran, joka oli kapinoinut Kaartan kuningasta vastaan, oman onnensa nojaan. Kuningas lähestyi kaupunkia sotajoukon keralla, ja tämä aiheutti yleisen pakokauhun. Vaimot ja lapset kokosivat mitä saattoivat mukanaan kuljettaa, ja lähtivät itkien ja valittaen mieron tielle. Park Johnsonin ja orjakauppiaan keralla yhtyi heihin. Alin ylin orja neljän pakolaisen keralla saavutti kuitenkin pakolaiset, palauttaakseen valkoisen vangin, ja nyt Park päätti, että pako oli ainoa tie, mitä hänellä enää oli avoinna..Johnson täydelleen hyväksyi hänen päätöksensä, mutta häntä ei vähääkään haluttanut lähteä mukaan. Maurit eivät sen tarkemmin Parkia vartioineet, joten tämä saattoi ottaa mukaansa pari vaatekertaa ja saapasparin. Mutta ei ainoatakaan helmeä eikä muuta kauppatavaraa hänellä ollut, millä elantonsa ostaa.

Päivän sarastaessa, maurien sikeästi nukkuessa, Park otti vaatemyttynsä, astui varovasti nukkuvien neekerien yli ja saavutti hevosensa. Sanottuaan Johnsonille hyvästi ja annettuaan hänelle viestin rannikolle toimitettavaksi, Park ratsasti kylästä pimeän suojassa ja pakeni niin nopeaan kuin hän laihtuneella hevosellaan pääsi. Kovasti hän pelkäsi takaa-ajoa, säpsähti joka risahdusta ja kerran äkkiarvaamatta joutui maurilaisten paimenten kaivolle. Nämä eivät kumminkaan ymmärtäneet ottaa häntä kiinni, vaan huutaen ja kiroillen ajoivat hänet kivillä pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsän peto. Park alkoi toivoa pääsevänsä näin vähällä, kun hän äkkiä takaapäin kuuli huutoja ja näki kolme mauria, jotka aseitaan heiluttaen ajoivat häntä takaa ja vaativat häntä pysähtymään. Park ei kehnolla hevosellaan päässyt minnekään, mutta onneksi nämä maurit eivät olleet Alin miehiä, vaan rosvoja, jotka armotta veivät hänen vaatemyttynsä ja takkinsa ja uhkasivat ampua, kun hän riiteli vastaan. Ryöstettynä hän nyt ratsasti metsän suojaan, välttääkseen muita samanlaisia kohtauksia. Metsässä hän alkoi tuntea turvallisuutta ja jälleen vapaammin hengittää ja toivoa perältäkin näkevänsä Nigerin, nälästä, janosta ja kaiken puutteesta huolimatta. Mutta ennen kaikkea hänen oli päästävä Bambarran rajan poikki, ennenkuin saattoi lähteä ihmisiltä ravintoa anomaan.

Metsä oli täällä Saharan laidoilla kuitenkin niin karua ja kuivaa, ettei vettä ollut missään, vaikka kuinka jano vaivasi uupunutta matkamiestä ja hänen juhtaansa. Aurinko paahtoi ja kuiva hiekkainen maa heijasti takaisin sen polttavia säteitä kuin uunin suusta. Puiden latvoista ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa, ei muuta kuin sankkaa vaivaisvesakkoa ja hiekkakumpuja. Iltapäivällä Park tapasi vuohilauman ja ilokseen huomasi, että sitä paimensi vain kaksi poikaa. »Vettä! vettä!» läähätti Park, mutta poikaset näyttivät hänelle tyhjät nahkaiset vesisäkkinsä ilmoittaen samalla, ettei koko metsässä ollut tippaakaan vettä. Epätoivoisena ja uupumaisillaan Park taas lähti eteenpäin pyrkimään. Yön lähestyessä hän alkoi nääntyä ja tuon tuostakin tuntea pyörtymystä. Hän ei luullut näkevänsä huomista päivää, ellei tapaisi vettä. Suotta hän pureskeli kaikenlaisten pensaitten lehtiä, lieventääkseen suunsa ja kitansa polttoa. Illalla hän kiipesi puuhun, mutta ei ympärillään nähnyt muuta kuin autiota erämaata.

Aurinko meni mailleen, ja sen mukana pakolaisen viimeinen toivo. Hän oli niin heikkona, ettei enää voinut kävellä, eikä hevonenkaan kyennyt häntä kantamaan. Hän sen vuoksi otti suitset hevosen suusta ja laski sen omin neuvoin toimeentulemaan, miten parhaiten taisi. Samalla kamala pyörtymyksen tunne valtasi hänet ja hän vaipui hiekalle, luullen viimeisen hetkensä tulleen. Ilman jäähtyessä yöllä hän taas tointui horrostilastaan ja päätti vielä kerran ryhtyä kuolemaa vastaan taistelemaan. Mielensä karkaisten hän taas lähti pimeässä eteenpäin pyrkimään. Hetken kuluttua salama valaisi maiseman. Se näytti lupaavan sadetta ja janon tuskan sammutusta. Salama salaman jälkeen välähti pimeässä ja ukkonen lähestyi. Tuskallisen ahnaana uupunut matkamies istui odottamaan lähestyvää rajuilmaa, toivon ja pelon vaiheilla. Tunnin kuluttua myrsky hyökkäsi puihin käsiksi, taivuttaen ne maata myöten. Hänkin tunsi ensi viileät vihurit ja hämärästi näki edessään pimeän pilvenpatsaan, jonka hän toivoi tuovan kaivatun sateen. Se peitti taivaan ja maan ja hän nousi seisaalleen sitä vastaanottamaan ja avasi kuivan suunsa maistaakseen kosteuden suloisuutta, mutta hänet kietaisikin sisäänsä tukahuttava hietamyrsky. Pettymyksen nujertamana hän vaipui maahan suojaavan pensaan taa. Tunnin verran myrsky riehui hänen ympärillään. Kun se taukosi, lähti Park uudelleen eteenpäin ponnistelemaan, vaikka yhä vähenevin voimin, yhä kiduttavampaa janoa tuntien.

Jälleen salamat leimusivat taivaalla. Hän tuskin uskalsi enää toivoa, mutta käänsi kuitenkin polttavat kasvonsa, kurkoitti vapisevat kätensä lähestyviä myrskypilviä kohti, tunteakseen ensimmäiset virkistävät pisarat. Tällä kertaa toivo ei pettänyt. Vaatteet päältään riisuen hän ne levitti maahan vettä kokoamaan ja siinä ilkialastomana, keskellä myrskyä, häikäiseviä salamia, räjähtäviä ukonjyrähdyksiä ja tulvivaa rankkasadetta joka ruumiin huokosellaan hengitti taivaallista kosteutta.

Näin virkistyneenä hän lähti jälleen eteenpäin kämpimään päästäkseen ihmisiin, ennenkuin nälkään nääntyisi. Salamain valossa kompassiaan katsoen hän pyrki kaakkoa kohti, Bambarraan päästäkseen. Kahden aikaan aamulla näkyi edestä päin valkeita, mutta ne eivät olleetkaan neekerikylän, vaan maurilaisten leirin tulia. Eräs vaimo huomasi hänet, hänen vettä etsiessään ja kaksi miestä juoksi häntä hakemaan, kuitenkaan tapaamatta, vaikka kulkivat aivan sen pensaan ohi, jonka taa hän oli kyyristynyt. Metsään paeten hän kuuli sammakoiden kurnutusta ja sitä kohti haparoiden löysi vettä. Seuraavana aamuna hän parinkymmenen kilometrin päässä näki savupatsaan ja lähti sitä kohti pyrkimään. Viiden tunnin uuvuttavan ponnistuksen jälkeen hän saapui kylään, mutta se olikin vielä Alin kyliä, vaikkei siinä asunut arabialaisia, vaan fuloja eli fulbeja. Nälän ankaruus pakoitti hänet ratsastamaan kylään, vaikka se olikin vaarallista. Mutta suotta hän anoi apua päällikön majasta; tylysti hänet karkoitettiin, kuten kerjäläinen ainakin. Hän aikoi jo masentunein mielin lähteä jälleen pois, kun hän kylän laidassa huomasi muutamia halpoja majoja; majansa edessä puuvillaa kehräävältä vanhalta eukolta hän pyysi ravintoa, ja hänen uupuneen, riutuneen muotonsa nähdessään eukko paikalla avasi majansa ja antoi hänelle, mitä hänellä oli, vieläpä viljalla ruokki hänen ratsunsakin. Sillä välin majan ulkopuolelle alkoi keräytyä joukkoa, joka keskusteli, mitä tälle epäiltävän näköiselle muukalaiselle oli tehtävä, mutta Parkpa ei jäänyt heidän päätöstään odottamaan, vaan kiiruumman kaupalla ratsasti pois. Kylästä päästyään Park, joka ei ollut kahteen vuorokauteen nukkunut, kävi puun alle nukkumaan ja nukkui, kunnes kaksi fula-miestä iltapäivällä hänet herättivät. Rupeamatta heidän kanssaan keskustelemaan hän jatkoi matkaansa Bambarraa ja Nigeriä kohti, kunnes yösydännä tapasi vesilätäkön ja sen ääressä levähti. Unesta ei kuitenkaan tullut mitään sääskien ja petoeläinten vuoksi.

Surkean yön vietettyään löytöretkeilijämme tuli fulain kaivolle, jonka luona paimen antoi hänelle keitettyä vehnää ja taateleja ja hänen hevoselleen viljaa. Matkaa jatkaessaan paremmalla luottamuksella hän iltamyöhällä kuuli matkustavain ääniä ja oli pakotettu kädellään pitämään kiinni hevosensa turvasta, ettei se hirnunnalla häntä ilmaisisi. Puolenyön aikaan sammakkojen rohkaiseva kurnutus taas ilmaisi hänelle, missä vettä oli. Janonsa sammutettuaan hän kävi avoimelle paikalle maata ja nukkui aamuun asti, kunnes kiertelevät petoeläimet hänet herättivät. Vasta nyt hän kulki Bambarran rajan poikki ja saattoi tuntea olevansa turvassa ainakin Alin ja hänen vimmattujen mauriensa vainolta. Wawrassa kylän päällikkö otti hänet vieraanvaraisesti vastaan ja hän saattoi vihdoinkin vaipua rauhalliseen raittiiseen uneen.

Bambarrassa.

Park oli nyt, erämaasta ja maurien kynsistä päästyään taas reippaalla mielellä, vaikkapa olikin vain kerjäläinen Afrikan sydämessä. Maa oli hedelmällistä, kyliä taajassa ja väestö tuntui olevan ystävällistä. Ja tosiaan hänet otettiinkin kaikkialla ystävällisesti vastaan, annettiin ruokaa ja yösija. Ja ne ihmiset, mitä hän matkalla tapasi, pitivät hänelle seuraa, auttoivat, neuvoivat ja suojelivat häntä. Enimmäkseen häntä ei kuitenkaan huomattu valkoiseksi, vaan luultiin Mekasta palaavaksi pyhiinvaeltajaksi, jota uskovaisten velvollisuus oli auttaa taipaleen poikki. Ja näin hän päivä päivältä lähestyi matkansa määrää, sitä suurta jokea, jota ei vielä ainoankaan valkoisen silmä ollut nähnyt, vaikka sen olemassa olo oli tunnettu yli kaksituhatta vuotta. Yöllä heinäk. 20 p. vastaan Park saapui pieneen kylään, jossa vakuutettiin hänen seuraavana päivänä näkevän Nigerin eli Djoliban (suuren veden), joksi asukkaat jokea sanoivat.

Park näkee Nigerin.

»Auringonlaskussa yövyimme pieneen kylään, jossa halvalla hinnalla, yhdellä napilla, sain ravintoa itselleni ja hevoselleni. Ja samalla sain kuulla, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, jota asukkaat sanoivat Djolibaksi, s.o. isoksi joeksi. Leijonia oli täällä hyvin paljon ja ne olivat sangen rohkeita, jonka vuoksi kylän portit yöksi suljettiin, eikä auringonlaskun jälkeen kukaan päässyt ulos eikä sisälle. Sääskien ilkeä kiminä ja se ajatus, että seuraavana päivänä saisin nähdä Nigerin, pitivät minua kaiken yötä valveilla. Jo päivän koitossa oli hevoseni valmiiksi satuloituna ja minä itse matkakunnossa, mutta väestö vielä nukkui, enkä päässyt lähtemään, ennenkuin portit oli avattu. Vihdoin sitten pääsimme lähtemään Seguun, Bambarran pääkaupunkiin, joka on Nigerin rannalla. Tiet olivat täynnään ihmisiä, jotka tavaroineen olivat matkalla torille. Kuljimme neljän suuren maalaiskylän kautta ja kello kahdeksan aikaan näkyi etäisyydessä savua. Siellä oli Segu. Samalla minulla oli onni saavuttaa eräitä alkuasukkaita, jotka olivat minulle osoittaneet paljon hyvyyttä, ja he lupasivat esitellä minut kuninkaalle. Ratsastimme juuri lakeutta pitkin ja minä katselin joka puolelle, missä joki olisi, kun äkkiä joku huusi: Kas tuolla on vesi! Sanomattomalla riemulla katselin nyt mahtavaa Nigeriä, jota löytämään minut oli lähetetty. Se oli sen levyinen kuin Thames Westminsterin kohdalla. Verkalleen ja auringon valaisemana se virtasi itää kohti. Nopeaan olin alhaalla joen rannassa. Juotuani sen vettä kiitin hartaasti Kaitselmusta, joka oli yritykseni johtanut onnelliseen tulokseen.» Segu oli melkoinen kaupunki, neliosainen, korkeilla maavalleilla ympäröity. Talot olivat savesta, laakakattoiset, toiset kahdenkertaiset. Jokaisessa kortteerissa oli moskeija. Park arvosteli väkiluvun kolmeksikymmeneksituhanneksi. Ihmisten paljous, veneitten suuri luku virralla, uutteruus ja ripeys, mikä joka puolella vallitsi, osoittivat paljon korkeampaa kulttuuria, kuin Park oli osannut odottaakaan. Mutta kuningas ei suostunutkaan ottamaan häntä paikalla vastaan, vaan käski hänen odottaa eräässä läheisessä maalaiskylässä. Siellä ei kukaan suonut oudolle kulkijalle yösijaa ja hänen täytyi lähteä taivas'alla yötään viettämään.

Neekerivaimon armeliaisuus.

Park istahti puun alle, joka ainakin suojeli häntä auringon paahtavalta kuumuudelta. Kului tunti toisensa jälkeen, mutta ei kukaan tarjonnut hänelle ruokaa eikä majaa. Päivä lähestyi loppuaan. Alkoi tuulla ja taivaalle kokoontua uhkaavia pilviä. Kaikki ennusti myrskyistä yötä. Päivä meni mailleen, mutta yhä hän istui kenenkään auttamatta. Pimeys alkoi saeta nopeasti, kuten se kuumassa vyöhykkeessä sakenee, eikä näyttänyt enää olevan toivoa siitä, että kukaan maanasukkaista heltyisi valkoisen miehen puutetta ja kurjuutta auttamaan. Hän jo varustautui kiipeämään puuhun, ettei joutuisi leijonain ja hyenain saaliiksi. Ennen sitä hän kuitenkin alkoi riisua hevosen suitsia ja satulaa, että se saattaisi vapaammin liikkua ja etsiä ruokaansa. Hänen tätä tehdessään siitä kulki ohi nainen, joka palasi vainiolta työstä. Sanoittakin tämä ymmärsi muukalaisen hädänalaisen tilan. Sekä puku että kasvot puhuivat peittämätöntä kieltä väsymyksestä, puutteesta, nälästä ja mielenmasennuksesta. Neekerivaimo pysähtyi ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Muutamat sanat riittivät vakuuttamaan tämän naisen sydämen ja sen enempää kysymättä hän otti satulan ja ohjakset ja käski häntä tulemaan majaansa. Siellä hän sytytti lampun ja levitti permannolle maton vierastaan varten. Tuota pikaa kärisi hiilloksessa oiva kala ja perheen muut jäsenet töllistelivät suu auki muukalaista. Muutaman minuutin kuluttua Park söi itsensä kylläiseksi ja kävi nukkumaan. Naiset jatkoivat työtään, kehräsivät villoja ja surumielisellä äänellä lauloivat vieraastaan, omistaen hänelle aina seuraavat kertosäkeet:

»Tuulet ulvoi ja sade roiski, valkoinen mies parka istui puumme alla; ei emoa hällä maitoa kantamaan, ei vaimoa viljaansa jauhamaan.»

Johon kööri aina lisäsi:

»Säälikää valkoista miestä, ei emoa hällä, ei vaimoa.»

Nämä sanat herättivät Parkissa syvän kiitollisuuden tunteen, hänen vuoteellaan itseään käännellessään. Myöhään yöhön naiset kehräsivät ja yhä toistivat kertosäkeitään:

    »Säälikää valkoista miestä,
    ei emoa hällä, ei vaimoa»,

hirmumyrskyn ulkona myllertäessä, salamain leiskuessa ja ukkosen räjähdellessä, sateen virtanaan valuessa.

Aamulla Park kiitollisuuden osoitukseksi antoi ystävälliselle emännälleen kaksi niistä neljästä messinkinapista, mitä hänellä oli liivissään; ne olivat ainoat esineet, mitä hänellä vielä oli maanasukkaille kelpaavaa.

Segussa.

Park sai kuulla huhuja, kuinka maurit häntä vastaan juonivat Mansong kuninkaan hovissa, eikä Mansong sitten suostunutkaan häntä puheilleen päästämään, vaikka salli hänen kulkea maansa läpi kumpaan suuntaan vain halusi. Kuningas lähetti köyhälle valkoiselle miehelle viisituhatta kauri-raakkua lahjaksi — ne olivat maassa käypä raha — että hän saattoi ostaa ruokatavaroita. Yhtenä syynä kuninkaan vastahakoisuuteen laskea Parkia puheilleen oli epäluulo; hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan viitsisi matkustaa niin pitkän matkan ja kokea niin paljon vaaroja ja vastuksia vain tuntematonta jokea katsellakseen.

Park ei kuitenkaan nytkään palannut takaisin; hän tahtoi nähdä Nigeriä pitemmältä, ehkäpä käydä vielä Timbuktussakin. Hän siis kulki eteenpäin kauniitten viljeltyjen seutujen kautta, jotka muistuttivat englantilaista puistomaisemaa. Asukkaat kaikkialla parhaillaan kokosivat shi-puun hedelmiä, tehdäkseen niistä kasvivoita.

Illalla heinäk. 24 p. Park saapui Sansandingiin, joka oli suurempi paikka. Häntä pidettiin yleensä maurina, joita oli näissä seuduin paljon kauppiaina, mutta muuan oikea mauri huomasi pian erehdyksen. Kaikki nämä kylät olivat suuressa määrin maurien vaikutusvallan alaisia, vaikkapa olivatkin neekerihallitsijan valtakuntaa, ja Sansandingin maurit jälleen kiusasivat Parkia minkä voivat, vaatien häntä lukemaan ulkoa muhammedilaisia rukouksia samaan tapaan kuin juutalaiset, joita myös oli maassa ja joita halveksittiin vielä enemmän kuin kristittyjä. Kylän hallintomies kuitenkin suojeli häntä ja antoi hänelle ruokaa, vaikka Parkin maurien kiukkua lauhduttaakseen täytyikin lähteä moskeijan eteen julkisesti nähtäväksi ja pilkattavaksi. Isäntänsä hän kuittasi kirjoittamalla hänelle »amuletin» suojaksi kaikkea pahaa vastaan, kuten tämä oli pyytänyt; Park kirjoitti hänelle »Isä meidän».

Park kulki sitten yhä kauemmaksi koillista kohti, samoten toisinaan oikoteitä metsäin halki, joissa oli paljon jalopeuroja. Yhden hän oppaansa kera vain kuitenkin näki, ja sekin salli hänen häiritsemättä kulkea sivuitseen. Heinäkuun lopulla hän saapui Madibuun, kylään, josta oli lumoava näköala pitkin Nigeriä sekä ylös- että alaspäin. Joessa, joka tällä kohdalla oli sangen leveä, oli vihantia saaria, joilla asukkaitten karjat olivat turvassa petoeläimiltä. Joesta saatiin paljon kaloja pumpulilangasta kudotuilla verkoilla. Sääskiä oli suunnattomasti ja ne olivat alkuasukkaille suurena rasituksena ja vielä enemmän kiduttivat Parkia, jonka vaatteet alkoivat hajota repaleiksi. Hän sairastui täällä kuumeeseen, vaikk'ei hän silloin, niin lääkäri kuin olikin, saattanut arvata, että juuri sääsket, joiden vuoksi hän sai viettää niin monta unetonta yötä, olivat kuumeen aiheuttajat. Madibun tuolla puolella Parkin hevonen sortui ja hänen täytyi jättää se oman onnensa nojaan. Mutta vielä hän jatkoi matkaansa jonkun aikaa, kunnes tuli vakuutetuksi siitä, että joen seuraaminen mereen saakka oli nykyoloissa mahdotonta. Hänen täytyi, vaikka raskaalla mielellä, kääntyä takaisin. Hän oli tullut seutuun, jossa puhuttiin toista kieltä kuin Bambarrassa, eikä kohtelu siellä ollut parempi. Sitä paitsi alkoi joki paisua, eikä tulvan aikana olisi ollut mahdollista jatkaa matkaa muuten kuin vesitse. Venettä hän taas ei voinut hankkia. Lisäksi hän sai Timbuktusta ja sen uskonvimmaisista asukkaista kuulla niin huonoja uutisia, että hän arvasi henkensä menettävänsä, jos uskaltaisi matkaa sinne saakka jatkaa. Ja siten olisivat hänen matkansa kaikki tulokset menneet myttyyn.

Se paikka, josta Park kääntyi paluumatkalle, oli noin 120 kilometrin päässä Segusta itään. Kauppiailta hän sai jotenkin oikeat tiedot Nigerin juoksusta siitä eteenpäinkin aina Timbuktun satamaan Kabaraan saakka. Mutta siitä edelleen ei tästä suuresta joesta tietty muuta kuin huhuja.

Park lähtee paluumatkalle.

Kun Park 29 p. heinäk. 1796 päätti lähteä paluumatkalle, ei hänen tilansa suinkaan ollut kehuttava. Paluumatka näytti melkein yhtä toivottomalta kuin menomatkakin. Hänen oli matkueineen jalan kuljettava 2500 kilometriä puoliraakalaisen maan kautta, jossa jokainen piti oikeutenaan nylkeä matkustajaa, minkä saattoi, eivätkä lait suoneet hänelle mitään suojaa väkivaltaa vastaan. Repaleiset vaatteet eivät suojelleet häntä säätä eivätkä sääskiä vastaan, ruoan ostamiseen hänellä ei ollut rahoja ja lisäksi häntä odotti tropiikin talvi kaikkine kauhuineen, hirmumyrskyt, ukonilmat, rankkasateet, alavat maat rämeinä ja soina, kaikki joet tulvillaan.

Sadeaika ja matkan vaikeudet.

Käytyään Sillan kohdalla joen etelärannalla Park palasi pohjoisrannalle ja nukkui ensi yönsä Keassa, kylän päällikön orjien kanssa, jotka sääliväisesti peittivät hänet vaatteella. Seuraavana päivänä hän oppaansa keralla keksi tiellä verekset leijonan jäljet. Lähestyttäessä tiheikköä, jossa vaarallinen peto näytti piilevän, opas vaati Parkia kulkemaan edellä, mutta siihen tämä ei suostunut, hänellä kun ei ollut asetta, eikä hän tietäkään tuntenut. Syntyi tuima tora, joka päättyi siihen, että neekeri jätti hänet oman onnensa nojaan. Pelokkaalla mielellä Park jatkoi matkaa joen ja metsikön väliä ja sai kulkea leijonalta rauhassa. Saapuessaan illalla Madibuun hän siellä kohtasi karanneen oppaan. Kun hän paraillaan torui tätä, alkoi viereisestä majasta hevonen hirnua. Hymyillen kylän päällikkö kysyi Parkilta, tiesikö hän, kuka hänelle puhui, näyttäen hänelle sitten hevosen, joka oli hänen omansa. Se oli levättyään melkoisesti voimistunut.

Seuraavana päivänä alkoi sataa niin rankasti, ettei Park pääsyt Njämin kylästä kolmeen päivään mihinkään. Ja kun hän vihdoin lähti liikkeelle, oli vainioilla kilometrittäin vettä polvia myöten ja polut olivat kaikki veden peitossa. Ja vedettömilläkin paikoilla oli maa niin vetelää, että hevosen oli melkein mahdoton kulkea eteenpäin. Satamista yhä jatkui ja vain muutamia kilometrejä Park pääsi eteenpäin kulkemaan, rintaa myöten vedessä kahlaten, kunnes saapui pieneen fulakylään. Sieltä hän koetti saada uuden oppaan, mutta kun ei ollut ketään halukasta, liittyi hän erääseen mauriin, joka oli matkalla Seguun suolaa viemään. Mauri vaimonsa kanssa ratsasti härillä, mutta ei heidän matkan tekonsa ollut paljon parempaa kuin Parkinkaan. Eräässä paikassa toinen häristä suistui suon silmään ja eukko suoloineen päivineen putosi veteen. Siinä kylässä, johon Park sitten yöpyi, täytyi hänen asustaa kosteassa vanhassa hökkelissä. Joka hetki hän pelkäsi vanhan ränstyneen savikaton luhistuvan, joka sadeaikana tapahtui paremmillekin majoille, mutta vaikka joka puolelta kuului samanlaisten tapaturmain rytinää ja aamulla neljätoista majaa oli murtunut, oli Parkin vanha maja säilynyt. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, että Parkin täytyi odottaa sään asettumista ja hän olisi odottanut vielä kauemminkin, ellei kylän päällikkö olisi ajanut häntä matkaan. Kaiken lisäksi oli väestön kesken nyt levinnyt semmoinen huhu, että hän muka oli vakooja ja että kuningas oli hänelle epäsuosiollinen. Tämän jälkeen kyläin päälliköt kävivät hänelle vielä ynseämmiksi eikä kukaan muukaan tahtonut hänelle majaansa avata. Sansandingissa päällikkö, joka menomatkalla oli häntä suojellut maureja vastaan, ei nyt tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, vaan vaati häntä aamulla varhain poistumaan. Yöllä hän kuitenkin tuli yksityisesti Parkin luo varoittamaan häntä, kehoittaen häntä varsinkin Segua karttamaan. Seuraavan kaupungin ulkopuolella neekerit tulivat ja tarttuivat hänen hevosensa suitsista kiinni, taluttivat hänet kaupungin muurien ympäri ja sen tehtyään kehoittivat jatkamaan matkaa edelleen. Sitä seuraavassa kylässä häntä uhattiin selkäsaunalla, mutta sitä seuraavassa muutamat naiset, hänen surkeata ulkonäköään säälien, hankkivat hänelle yösijan.

Leijonan vaanimana.

Lähellä Segua Park sai kuulla, että oli aikomus vangita hänet, ja lähti nyt korkean heinän ja rämeitten läpi samoamaan edelleen, välttääkseen vangitsijat. Hän ei palannut takaisin samaa tietä, jota oli tullut, vaan lähti jokivartta nousemaan, nähdäkseen kappaleen matkaa sen yläjuoksuakin, varsinkin sen, kauaksiko sitä saattoi aluksilla nousta. Kolmisen päivää hän sitten jatkoi matkaa muitta seikkailuitta, mutta Song nimisessä pienessä kylässä häneltä jälleen kiellettiin yösija. Pitkin päivää hän oli nähnyt leijonan jälkiä, mutta siitä huolimatta hänen täytyi tyytyä käymään kaupungin portin edustalle puun alle lepäämään; nukkua hänen tietenkin oli mahdoton. Joka hetki hän odotti näkevänsä väijyvän pedon yön synkeydestä hyökkäävän päälleen. Vähän ennen puolta yötä kuului läheltä metsästä pedon karjuna, mutta oli niin pimeä, että oli mahdoton mitään nähdä. Tilanne kävi niin tuskastuttavaksi, että Park hyökkäsi portille ja kaikin voimin vimmatusti tempoili sitä, sisään päästäkseen; mutta turhaan. Leijona sillä välin näkymättömänä hiipi kylän ympäri, yhä kehäänsä pienentäen ja uhriaan lähestyen. Vihdoin ruohosta kuului kahinaa, joka Parkille ilmaisi sen olevan lähellä. Hän hyökkäsi lähellä olevaa puuta kohti, kiipesi siihen ja siten viime tingassa pelastui. Hän varustautui sitten puussa yötään viettämään, mutta pian sen jälkeen päällikkö tuli ja avasi portin, kehoittaen Parkia sisään tulemaan, hän sanoi nyt olevansa vakuutettu siitä, ettei tämä tulija ollut mauri, sillä mikään mauri ei olisi hetkeäkään odottanut kaupungin ulkopuolella kiroamatta sitä ja kaikkia sen asukkaita.

Songista alkaen maa alkoi käydä mäkiseksi ja edestä päin näkyi korkea vuoristo. Notkot, joiden kautta tie kulki, olivat sadeajan vuoksi vetisinä rämeinä. Eräässä paikassa Park hevosineen suistui näkymättömään hautaan ja oli hukkua, mutta molemmat kuitenkin lopulta pääsivät ylös nousemaan, vaikka ylt'yleensä liejun ryvettäminä. Enimmän Park pelkäsi sitä, että hän tämmöisissä tapaturmissa menettäisi kallisarvoiset muistiinpanonsa. Hän nousi sitten Nigerin laaksosta korkeammalle mäkimaahan, josta nähden koko laakso oli yhtenä järvenä. Kohdatessaan syvän, vuolaan syrjäjoen, jonka poikki oli päästävä, hän riisui päältään ryysynsä ja alkoi hevosineen uida sen poikki, mutta paikalle sattunut maanasukas varoitti häntä siitä, koska hän hevosineen muutoin joutuisi krokotiilien saaliiksi. Kun Park äkkiä nousi pois vedestä ja neekeri näki hänen paljaan valkoisen ruumiinsa, hämmästyi hän sanomattomasti ja nosti käden suunsa eteen, kuten neekerien on hämmästyessään tapana, päästäen kauhistuksen huudahduksen. Hän auttoi Parkia kuitenkin löytämään lautan ja siten pääsemään toiselle rannalle.

Seuraavassa kylässä Parkin täytyi viettää yönsä palaver-puun alla, hirmumyrskyn kauhuille alttiina. Puolenyön aikaan eräs neekeri, joka itsekin oli kaupungissa vieras, tuli ja jakoi hänen kanssaan eväänsä. Seuraavana päivänä hän söi vehnän akanoita nälkäänsä tyydyttääkseen. Kauempana hän kuitenkin huomasi voivansa parantaa toimeentuloaan kirjoittamalla yksinkertaisille alkuasukkaille lumoja eli safioita. Lumo kirjoitettiin laudalle, jonka jälkeen muste pestiin pois ja asianomainen nieli veden. Neekerit olivat saaneet tavan arabialaisilta. Lumojen kirjoittamisen kautta Park saattoi ensi kerran monesta ajasta syödä kunnon aterian ja nukkua yönsä rauhassa.

Bammaku.

Hän joutui sitten väärälle tielle, jolla oli pakko uida syvän syrjäjoen poikki krokotiileistä huolimatta, muistoonpanot hattunsa lakeen kiinnitettyinä. Niger virtasi täällä kallioisten rantain välitse ja entistä nopeammin. 23 p. elok. matkamiehemme saapui Bammakuun, melkoiseen kauppakaupunkiin, jossa arabialaisten suolakauppiaitten oli tapa levätä. Täällä maurit, paljon matkustaneina miehinä, olivat odottamattoman kohteliaita ja lähettivät Parkille riissiä ja maitoa.

Bammakussa Park erosi Nigeristä, kulkeakseen suorinta tietä Gambiaan. Matkatoveriksi ja oppaaksi hän nyt sai vaeltavan soittoniekan, joka oli menossa samaan suuntaan. Opas pian kuitenkin eksyi ja jätti sitten Parkin selviytymään, miten parhaiten taisi. Tämä löysi hevospolun ja tuli sitä kulkien korkealle mäelle, josta oli laaja näköala yli Nigerin ja tulvan peittämän laakson, kaakossa aina autereisille etäisille Kong-vuorille saakka. Auringon laskiessa hän saapui romanttiseen laaksoon, Kuma nimiseen kylään, jossa vastaanotto vaihteeksi oli hyvin ystävällistä. Hänelle tuotiin viljalta vehnää ja maitoa ja hevoselle heiniä, vieläpä hänen majaansa tehtiin valkeakin ja ulkopuolelle kokoontui uteliaita ihmisiä tiedustelemaan, mikä hän oli miehiään.

Rosvojen käsissä.

Kahden paimenen seuraan liittyen hän sitten jatkoi matkaa vuoriston poikki, jossa tie toisin paikoin oli hyvinkin jyrkkä ja vaivalloinen. Paimenet matkasivat nopeammin ja Park kulki jäljessä, mutta pian hän kuuli huutoja ja rientäessään niitä kohti tapasi toisen paimenista tien vieressä haavoitettuna; toisen olivat rosvot vieneet mennessään. Samalla hän huomasi kuusi tai seitsemän aseellista miestä, jotka väjyivät häntäkin, ja kun pako oli mahdotonta, ratsasti hän oikopäätä heitä kohti. Teeskennellen huolettomuutta hän kysyi, olivatko he elefantin pyydystäjiä ja olivatko mitään saaneet. Nämä eivät siihen vastanneet paljon mitään, kehoittivat häntä vain jatkamaan matkaansa. Ilomielin, kun niin vähällä pääsi, Park noudatti kehoitusta. Hänen ilonsa oli kuitenkin lyhyt. Kovan huudon takaapäin kuullessaan hän pysähtyi ja katsoi taakseen ja huomasi silloin rosvojen juoksevan häntä kohti. Saavutettuaan he sanoivat olevansa kuningas Fulahdun miehiä, jotka olivat tulleet häntä pääkaupunkiin hakemaan. Pahoinpitelyä välttääkseen Park empimättä suostui heitä seuraamaan ja vaieten joukko sitten jonkun matkaa kulki toiseen suuntaan, kunnes saapui synkkään metsään. »Tämä paikka on hyvä», sanoi yksi rosvoista ja samalla käytiin onnettoman matkustajan kimppuun ja hattu reväistiin hänen päästään. Park: ei ollut tietävinäänkään, vaikka hattu oli hänelle kaikkea muuta kalliimpi, sen pohjassa kun olivat hänen muistiinpanonsa. Hän ei kuitenkaan suostunut lähtemään paikaltaankaan, ellei saanut hattuaan takaisin. Vastaukseksi yksi rosvoista paljasti puukkonsa ja leikkasi viimeisenkin messinkinapin Parkin liivistä. Muut etsivät hänen taskunsa. Kun ei mitään löytänyt, riisuivat he hänet alasti ja hänen saapasrauskansakin, jotka enää tuskin jalassa pysyivät, tutkittiin tarkkaan. Rosvojen pettymys oli niin suuri, että he jo uhkasivat ampua hänet, malttoivat sitten kuitenkin mielensä ja antoivat hänelle takaisin paidan ja housut. Poistuessaan se, joka oli hatun ottanut, ilkkuen heitti sen hänelle takaisin. Ja sanomattomalla ilolla Park otti ja painoi päähänsä hatturäysän, jonka pohja kätki hänen muistiinpanonsa.

»Olin nyt puolialasti», kirjoittaa kovia kokenut löytöretkeilijä matkakertomuksessaan, »villien eläinten ja vielä villimpien ihmisten keskellä. Oli pahin sadeaika ja olin viidensadan mailin päässä lähimmästä eurooppalaisesta siirtokunnasta. Mieleni alkoi lannistua. Mutta uskonnosta sain lohdutuksen.» Ja hänen huomionsa kiintyi johonkin pieneen siroon sammaleen, ja hän ajatteli, että kun Kaitselmus tässä etäisessä seudussa on luonut niin vähäpätöisiä esineitä niin täydellisiksi, ei Hän voi välinpitämättömänä nähdä sitä, että Hänen kuvansa kärsii. Niinpä hän jälleen nousi ylös ja lähti vaivalloista matkaansa jatkamaan. Hän saapui jälleen pieneen kylään ja sen läheisyydessä tapasi molemmat paimenet ja heidän kanssaan jatkoi matkaa Sibiduluun, saapuen sinne auringonlaskun aikaan.

Ystävällisempää kohtelua.

Park oli nyt tullut Mandingo-maahan. Sibidulu oli säilynyt sodan hävityksiltä, se kun sijaitsi pienessä laaksossa korkeitten vuorien ympäröimänä, joiden poikki ratsumiesten oli vaikea kulkea. Väestö ehkä siitä syystä oli tavallista suopeampaa; se sääli vilpittömästi riutunutta matkamiestä ja vei hänet kylän esimiehen luo, joka vakavana piippuaan poltellen kuunteli Parkin kertomusta seikkailuistaan. Lopulta hän suuttuneen näköisenä veti ylös takkinsa hihan, kehoitti valkoista miestä istumaan ja sanoi: »Sinä saat kaikki omasi takaisin. Olen sen vannonut!» Sitten hän käski palvelijaa tuomaan matkamiehelle juotavaa ja lähetti hänet seuraavana aamuna varhain Bammakuun sanomaan sikäläiselle päällikölle, että Fulahdu kuninkaan miehet olivat ryöstäneet Bambarran kuninkaan vieraan. Parkille hän toimitti sekä majan että ruokaa ja tämä olisi viihtynyt aika hyvin, ellei väen uteliaisuus olisi ollut jotenkin tunkeilevaa. Sibidululaisten hyväntahtoisuus oli sitäkin kiitettävämpää, kun heidän omat ruokavaransa olivat siihen aikaan kovin vähissä. Odotettuaan turhaan pari päivää hevosensa paluuta hän sen vuoksi, jottei kävisi rasitukseksi, kulki jonkun kylän välin etemmäksi, luvaten siellä odottaa hevostaan, jos se saataisiin takaisin.

Wondassa, pienessä kaupungissa, jolla oli jo moskeijansa, hänet niinikään otettiin sangen vieraanvaraisesti vastaan. Park sairastui nyt ankaraan kuumeeseen, mutta koetti mikäli mahdollista salata tilaansa, ettei kävisi kestitsijöilleen rasitukseksi. Usein hän kaiken päivää makasi viljavainioissa ollakseen poissa näkyvistä, vaikka tämä epäilemättä pahensi tautia. Paikkakunnalla vallitsi niin kova nälänhätä, että vaimot toivat päällikölle lapsiaan, myydäkseen ne orjiksi, jotta saattoivat ostaa muulle perheelle ruokavaroja.

Vihdoin tuotiin Sibidulusta Parkin hevonen ja vaatteet ynnä kompassi, joka kuitenkin Parkin suruksi oli rikottu, niin ettei hän enää voinut määrätä matkareittiään. Hevonen oli niin riutunut, ettei sillä enää voinut ratsastaa, jonka vuoksi hän lahjoitti sen ystävälliselle kestitsijälleen, lähtien jalan paluumatkaansa jatkamaan. Pari päivää nälkää nähtyään hän kolmantena tapasi neekerikauppiaan, joka antoi hänelle ruokaa. Nyrjäytettyään pahasti jalkansa ja sitä kolme päivää podettuaan hän neljäntenä saattoi sauvan varassa lähteä eteenpäin nilkuttamaan. Ja hän kulki näin kylästä kylään, ravintoaan ja yösijaansa kerjäten, kunnes saapui Kamalia nimiseen pieneen kaupunkiin, jossa Karfa Taura niminen ystävällinen kauppias otti hänet vieraanvaraisesti vastaan. Kamalia on sillä kapealla vedenjakajalla, joka näillä seuduin erottaa Senegalin ja Nigerin vedet, ei paljon enempää kuin satakunta kilometriä Bammakusta. Hitaasti oli siis Parkin matka edistynyt ja ylen synkältä näytti, näkisikö hän enää koskaan meren rannikkoa. Hänen kasvonsa olivat sairaudesta käyneet niin keltaisiksi ja riutuneiksi, ettei kauppias tahtonut tuntea häntä englantilaiseksi, ennenkuin Park näytti osaavansa lukea valkoisten miesten kirjaa, joka kauppiaalla sattui olemaan hallussaan. Kirja oli Englannin kirkon yleinen rukouskirja ja Park suuresti hämmästyi ja ilostui näin äkkiarvaamatta sen tavatessaan.

Täällä Park nyt kuuli, että hänen edessään oleva maa, Jallonkadun erämaa, jonka läpi Senegalin latvat virtaavat pohjoista kohti, oli kuukausia kerrassaan mahdoton kulkea vuolaitten, yli äyräittensä paisuneitten jokiensa vuoksi. Parkin oli mahdoton yksinään lähteä tälle taipaleelle, etenkin kun hän tunsi hengenvoimiensakin vähitellen kokonaan masentuvan. Kun hätä on suurin, on apu lähinnä; tämä toteutui nytkin. Karfa Taura lupasi elättää häntää kunnes tiet jälleen olisivat kuljettavat, ja sitten soveliaan ajan tullen viedä hänet Gambiaan, jonne hän aikoi mennä orjakaravaania viemään. »Siten tämän hyväntahtoisen neekerin ystävällinen huolenpito vapautti minut todella surkuteltavasta asemasta. Puute ja nälkä ahdistivat minua ankarasti. Edessäni oli Jallonkadun synkkä erämaa, jossa matkustaja ei viiteen päivään näe ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin jo melkein arvannut paikan, missä kohtaloni minut yllättäisi ja menehtyisin, kun tämä ystävällinen neekeri ojensi vieraanvaraisen kätensä minua auttaakseen.»

Kuolemansairaana.

Mutta ei ravinto eikä asunto voinut pidättää kuumetta. Park heikkenemistään heikkeni ja alkoi houria, eikä lopulta enää kyennyt majastaan lähtemään. Kuusi raskasta viikkoa hänen henkensä häälyi elämän ja kuoleman välillä, mutta kun sadeaika vihdoin taukosi, maa alkoi kuivaa ja ilma raitistua, saattoi hänkin ryömiä ulos ummehtuneesta majastaan ja uudestaan tointua elämään. Tamarindin varjossa istuen ja asukkaitten kanssa keskustellen hän sitten odotti aikaa, jolloin taas saattaisi lähteä matkaansa jatkamaan. Karfa Taura pysyi kaiken aikaa hänen uskollisena ystävänhän, vaikka ei puuttunut niitä, jotka koettivat yllyttää häntä valkoista vierasta vastaan..

Silloin tällöin Kamalian läpi kulki orjalähetyksiä. Kerran muuan näistä onnettomista pyysi Parkilta ruokaa. Tämä vastasi olevansa paikkakunnalla vieras, eikä mitään omistavansa. »Minä annoin sinulle ruokaa, kun sinun oli nälkä», vastasi orja. »Oletko unohtanut miehen, joka Karankallassa toi sinulle maitoa? Mutta», hän huoahtaen lisäsi, »silloin minulla ei ollut rautoja jaloissani.» Tämä puhe koski Parkiin, hän muisti tapauksen ja lähti paikalla pyytämään Karfalta pähkinöitä.

Orjakauppa.

Parkilla oli täällä hyvä tilaisuus tutustua orjakauppaan, kuinka orjia hankittiin varastamalla naapurikylistä tai viereisistä pikku valtakunnista asukkaita, kuinka vanhemmat möivät lapsiaan nälänhädän sattuessa, kuinka kuninkaat möivät alamaisiaan ja semmoisia, jotka olivat tehneet jonkun rikoksen, ja kuinka velalliset, jotka eivät kyenneet velkaansa maksamaan, rupesivat velkojan orjaksi. Hän oli omin silmin nähnyt ja vielä enemmän kuullut, kuinka tämä kamala ammatti hävitti maata — monet valtakunnat ylläpitivät keskenään ainaista sotaa, voidakseen hankkia orjia — mutta siitä huolimatta Park kuului orjakaupan kannattajiin, vaikkapa liike tätä kauppaa vastaan jo oli saanut Englannissa paljon vauhtia. Orja parat pelkäsivät tulevaa kotimaataan Atlantin takana varsinkin sen vuoksi, että he luulivat siellä joutuvansa valkoisten ihmissyöjien lihapatoihin ja maan olevan lumottua. Sen vuoksi he tuon tuostakin kysyivät Parkilta: »Onko teillä todella samanlaista maata kuin tämä, niin että sen päällä voi jaloillaan kävellä?» Orjat oli rautakahleilla kahlehdittu jaloista yhteen aina kaksittain ja sitä paitsi aina neljä miestä yhteisellä kaulanuoralla. Toisilla oli molempien säärien välissä puukapula, joka oli rautapannoilla kiinnitetty. Yöksi vielä kädetkin kahlehdittiin, jopa vielä kaulaankin pantiin kahleet. Kaulassa, käsissä ja jaloissa raudat he sitten saivat tulla yönsä toimeen, miten parhaiten taisivat, Karfa Tauran kotiorjain vartoimina.

Vilpitöntä iloa tuotti Parkille sitä vastoin Kamalian muhammedilainen koulumestari, joka seitsemälletoista pakanapojalle ja tytölle opetti uskonnon ja vähän muunkin tiedon alkeita. Kouluoppi oli paikkakunnalla niin suuressa arvossa, että oppijakso arvosteltiin yhden ensiluokkaisen orjan arvoiseksi. Alkupuolella vuotta 1797 alkoi kaikki olla valmiina matkaa varten, mutta vasta ramadan paaston jälkeen Karfa Taura todella lähti taipaleelle.

Orjakaravaani.

Karfan karavaaniin kuului 35 orjaa ja 38 vapaata ja kotiorjaa, kouluopettaja kahdeksan oppilaansa keralla, kuusi laulajaa, joiden tuli pitää matkuetta hyvällä tuulella ja suostutella siihen niiden seutujen asukkaita, joiden läpi matka piti. Mäellä, vähän matkan päässä kylästä, karavaani pysähtyi ja kaikki istuivat, lähtijät kasvot länttä, saattavat kaupunkilaiset kasvot itää kohti. Keskivälille istui koulunopettaja ja kaksi päällikköä rukoillen pitkän, juhlallisen rukouksen, että heidän matkansa Allahin suojeluksessa hyvin menestyisi, tämän jälkeen karavaani kolmeen kertaan kierrettiin varaksi pahoja voimia vastaan, ja vasta tämän menon päätyttyä kaikki hyppäsivät jalkeille, lähtien lännen merta kohti pyrkimään, taipaleen teko oli alussa kovin hidasta orjat kun olivat niin kauan olleet raskaissa kahleissaan. Ennenkuin lähdettiin Jallonkadun erämaahan, oli jokaiselle varustettava viikkoiset eväät.

Tuota pikaa oli kuljettu Nigerin vedenjakajan poikki ja tultu Senegalin latvajoille. Koko päivä kuljettiin. Kun heikommat naiset alkoivat jäädä jälelle, hoputettiin heitä, ensin voimasanalla ja kirouksilla, sitten ruoskalla, tämän jälkeen vetäen ja ruoskien,kunnes onnettomat vaipuivat maahan, eikä heitä enää millään keinoin voitu saada eteenpäin kulkemaan. Lopulta nämä heikoimmat täytyi palauttaa takaisin. Illalla saavuttiin pieneen kaupunkiin, johon monella menolla marssittiin. Edellä kulkivat laulajat, ylistäen asukkaitten jaloutta, vieraanvaraisuutta ja ystävyyttä mandingoja kohtaan. Heidän jäljessään kulki vapaita miehiä, sitten orjia, neljä aina samassa kaulanuorassa, asestettu mies joka ryhmän välillä. Kauppa-orjain jälkeen tulivat kotiorjat ja viimeiseksi vapaat naiset, päällikköjen vaimot, koululapset y.m. Tässä järjestyksessä matkue kulki palaveri-huoneelle, johon väestö kokoontui heitä puhuttelemaan, hankkien sitten kaikille ruokaa ja asumukset.

Erämaassa.

Huhtik. 23 p. anivarhain alkoi varsinainen erämaamatka. Oppaat ja nuoret miehet kulkivat edellä, naiset ja orjat keskellä, jälkijoukkona kulki vapaita miehiä. Maisemat olivat autiudestaan huolimatta erinomaisen viehättävät, mäkiä ja laaksoja, metsiä ja lehtoja, kierteleviä jokia, kaikenlaisia metsälintuja ja hirvieläimiä runsaasti. Parkin käsivarret ja kaula paloivat polttavassa päivänpaisteessa rakoille. Illalla matkue saapui romanttisen kauniille joelle, jonka rannalle rakennettiin suuret tulet sekä ruuan keittämiseksi että petojen torjumiseksi. Illallisen jälkeen orjat pantiin rautoihin, etteivät päässeet karkaamaan, jonka jälkeen kaikki rupesivat nukkumaan, mikäli se muurahaisilta ja pedoilta kävi päinsä.

Aamun sarastaessa rukoiltiin, vapaat miehet söivät vähän velliä, jonka jälkeen raudat taas otettiin orjien jaloista ja lähdettiin uudelleen matkalle.

Matka kävi nyt synkän vuorimaan poikki, jossa Parkin jalat pahoin haavoittuivat, hänellä kun ei ollut muuta kuin sandaalit jalassa. Hän jo alkoi pelätä, ettei jaksaisi kulkea karavaanin keralla, vaan jäisi jälkeen erämaahan kuolemaan. Vähän häntä kuitenkin lohdutti se, että muut näyttivät olevan vielä uupuneempia. Muuan Karfan naisorjista varsinkin alkoi valittaa jalkakipujaan, jonka vuoksi hänen taakkansa oli annettava toiselle. Puolenpäivän aikaan matkueen kimppuun hyökkäsi suunnaton parvi mehiläisiä, jotka edellä kulkevat olivat saaneet liikkeelle, ja ne hajoittivat sen kuin akanat tuuleen. Kun siis taas päästiin kokoontumaan, huomattiin orjattaren jääneen jälkeen. Ennenkuin voitiin palata häntä hakemaan, oli ruoho sytytettävä palamaan mehiläispesän itäpuolella, jotta savu karkoitti sen asukkaat. Tämä auttoi, ja palatessaan joelle, jonka poikki matkue oli äsken kulkenut, etsijät tapasivat orjattaren vedessä puolikuolleena, mehiläisten pahoin pistämänä. Hän oli nyt niin lopen riutunut, ettei mikään enää saanut häntä liikkeelle lähtemään. Pyynnöt ja uhkaukset olivat turhia. Ensimmäinen ruoskansivallus sai hänen koko ruumiinsa kiemurtelemaan tuskasta, mutta neitonen ei valittanut eikä yrittänyt nousta. Vasta kolmas isku sai hänet ylivoimaisin ponnistuksin kulkemaan vielä muutaman tunnin eteenpäin, mutta sitten hän tuskista mielettömänä koetti karata pakoon, vaipuen kuitenkin tuota pikaa tajuttomana maahan. Siitä seurasi uusi tyly ruoskiminen, mutta se oli turhaa, ruoskalla ei tätä ihmisparkaa enää saatu eteenpäin kulkemaan. Tämän jälkeen hänet nostettiin aasin selkään, mutta sitä aasi ei suvainnut, sillä kun jo ennestään oli riittävä kantamus, ja kun orjatar ei kyennyt selässä pysymään, niin päällysmiehet tekivät bamburuo'oista paarit, ja niillä orjatar kannettiin leiripaikkaan; hän oli liian arvokas taipaleellekaan jätettäväksi. Tämä orjatar — Neali nimeltään — ei kuitenkaan ollut ainoa, jolle matka kävi liian raskaaksi. Nopea astuminen polttavassa helteessä, raskain kantamuksin, ilman ruokaa, ruoska ja haukkumiset ainoina yllykkeinä, kahleet illalla tiedossa ja matkan määränä kamala kohtalo meren takana valkoisen miehen palveluksessa — kaikki nämä seikat vaikuttivat, että kuolema orjien mielestä oli toivottava vapautus. Päällysmiehet huomasivat nämä merkit ja — yöksi lisäsivät heidän kahleitaan.

Aamulla Nealin jäsenet olivat niin kankeat ja turvonneet, ettei hän enää voinut edes seistä, saatikka kävellä. Hänet sidottiin nyt aasiin kiinni, kädet kaulan ympäri, jalat mahan alle. Mutta aasi sittenkin sai hänet pudotettua ja tallattua puolikuolleeksi, ennenkuin hänet ennätettiin irti päästää. Kun näin hukattiin kallista aikaa eikä ollut mahdollista kantaa orjatarta pitkää matkaa, loppui pian kaikkien kärsivällisyys. »Leikatkaa siltä kurkut!» huutivat nyt orjakauppiaat ja Park kulki muista edelle, ettei hänen olisi pakko sitä nähdä. Vähän ajan kuluttua eräs Karfan miehistä saavutti hänet, kantaen orjattaren vähiä pumpulivaatteita, joista Park käsitti, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Hän ei voinut sitä kysyä, mutta sai myöhemmin tietää, ettei Nealin loppu ollut näin sääliväinen, vaan että hänet oli jätetty ilkialastomana erämaahan nääntymään ja petojen revittäväksi. Orjatytön kurja loppu kiihoitti nyt sitä enemmän kaikkia muita ponnistamaan viimeisetkin voimansa, etteivät jälkeen jäisi. Koulumestari, epäillen tämän tapauksen ei olevan Allahille otollisen, paastosi koko päivän. Park itse pelkäsi, että sama kohtalo kuin Nealin tulisi hänenkin osakseen, ja heitti kaikki, jopa lopulta keihäänsäkin, taipaleelle, voidakseen mukana kulkea. »Kesken omia, suunnattoman paljon suurempia kärsimyksiään orja raukat säälivät minua ja usein pyytämättäni toivat vettä juodakseni ja illalla keräsivät oksia ja lehviä laatiakseen erämaassa vuoteeni.» 26 p. aamulla kaksi koulumestarin oppilaista sai jalkakipuja ja yksi orjista rampautui, hänen jalkapohjansa kun olivat rakkoja täynnään ja tulehtuneet. Mutta niin vähäisten syitten vuoksi ei ruvettu pysähtelemään, vaan matkue entistä enemmän kiirehti kulkuaan päästäkseen vaarallisesta erämaasta niin pian kuin suinkin. Illalla nähtiin rosvojoukon jäljet, ja näitä välttääkseen matkue vähäksi ajaksi hajaantui. Huhtik. 27 p. erämaa vihdoin päättyi ja matkue tuli asutummille maille, kulkien seuraavana päivänä Senegalin päälatvahaaran, Bafingin, poikki omituista bambusiltaa pitkin. Sillan keskusta ui veden päällä, molemmat päät olivat rannassa kiinni, ja pääksytysten yhteen sidotut puut kannattivat tätä siltaa. Tulva aina vei sillan mukanaan ja se oli joka vuosi uudelleen rakennettava.

Kylä toisensa perästä sulki karavaanilta porttinsa, jota paitsi kulki huhu, että parisataa rosvoa aikoi sen ryöstää. Tämä pakotti muuttamaan suuntaa ja kulkemaan läpi yön. Puolenyön aikaan matkue saapui kaupunkiin, jossa se sai levätä, sekä toukok. 3 p. koulumestarin kotikaupunkiin Malakottaan, jossa vastaanotto oli sangen ystävällinen ja matkue sen vuoksi viipyi kolme päivää itseään virkistääkseen. Park oli nyt saapunut Gambian kaupan piiriin, tie kulki helpompia maita ja hän saattoi olla melkein varma siitä, ettei enää sattuisi mitään, joka hänen matkansa katkaisisi. Toukok. 12 p. matkue oli yötä erään mandingokauppiaan luona, jolle ruoka, eurooppalaiseen malliin, kannettiin hopeoiduissa vaskiastioissa.

Monta sydäntäsärkevää tapausta Park täälläkin sai nähdä. Eräässä paikassa muuan paikkakuntalainen, jolla oli läheisyydestä ryöstetty orja, jonka hän pelkäsi karkaavan, halusi vaihtaa sen Karfan kanssa johonkin toiseen, joka oli etäämpää kotoisin. Tämä orja silloin tekosyyllä kutsuttiin taloon, jonka portti paikalla suljettiin, kun hän oli sisään tullut. Mies kuitenkin viime tingassa arvasi, mitä oli tekeillä, mikä kohtalo häntä odotti, kuinka pako olisi aivan toivoton, jos hänet meren taa vietäisiin, ja yhdellä hypyllä loikkasi aitauksen poikki, juosten metsään. Kauas hän ei kuitenkaan päässyt, ennenkuin takaa-ajajat, jotka ulvoivat kuin susilauma, saivat hänet kiinni ja toivat Karfalle kallioisiin pantavaksi. Eräässä toisessa paikassa Karfa päätti vaihtaa toisen miesorjan, joka oli niin uupunut, ettei hän enää jaksanut matkaa jatkaa. Muuan kylänmies tarjosi hänen hinnakseen nuorta tyttöä, joka vasta viime hetkessä sai tietää, mitä hänelle oli tehty. Tyttö oli tullut ystävättäriensä keralla katsomaan karavaanin lähtöä, kun hänen isäntänsä äkkiä tarttui hänen kädestään kiinni ja antoi hänet orjakauppiaalle. »Eivät milloinkaan huolettomat kasvot äkimpää ole kuvastaneet syvintä mielihaikeaa. Hänen kauhistuksensa, kun kuorma pantiin hänen päänsä päälle, hänen murheensa, kun hän hyvästeli toverinsa, olivat todella sydämelle käyvät», kirjoittaa Park.

Toukok. 20 p. matkue saapui metsiin, jotka viettivät Gambiaa kohti. Sään kuumuuden vuoksi kuljettiin nyt yöllä. Toukok. 30 p. se kulki Nerikon, Gambian syrjähaaran poikki, ja nyt laulajat alkoivat laulun, vihdoinkin päästyään »laskevan auringon maahan». Seuraavana päivänä tultiin itse Gambian rannalle ja kolme päivää myöhemmin Medinaan, jossa Park seitsemäntoista kuukautta takaperin oli otettu niin ystävällisesti vastaan. Muistaen Wulin kuninkaan hyvät matkatoivotukset Park lähetti hänelle sanan palaamisestaan. Karfa jätti sitten näille seuduille orjansa, kunnes saattaisi heidät myydä, ja lähti itse edelleen saattamaan Parkia Pisaniaan, englantilaiseen siirtokuntaan. Surulla ja paremman onnen toivotuksilla Park erosi onnettomista, joiden kanssa hän oli jakanut matkan kärsimykset; muuta hän ei voinut heidän hyväkseen tehdä, ja orja raukat sanoivat sen käsittävänsä.

Park tapaa maanmiehen.

Kesäk. 12 p. löytöretkeilijämme vihdoin tapasi t:ri Laideyn, joka oli häntä menomatkalla saattanut ja nyt tervehti häntä kuin kuolleista noussutta. Hänen todella luultiin joutuneen Ludamarissa tuhon omaksi. Sunilla hän kuuli, ettei Johnstonista sen enempää kuin Dembastakaan ollut tullut minkäänlaista tietoa. Park hylkäsi nyt repaleisen maurilaisen pukunsa ja ajoi pois muhkean partansa, joka oli matkalla kasvanut ja ollut sekä maurien että neekerien ihailun ja kateuden aiheena. Karfa sai kaksin kerroin sovitun hinnan ja t:ri Laidey lupasi pitää huolta hänen orjiensa myynnistä. Karfa ei voinut kyllin ihmetellä kaikkea, mitä näki, mutta enimmän kaikesta Parkin mielettömyyttä, hän kun oli lähtenyt moiselle matkalle turhan takia.

Orjalaivassa.

Amerikkalaisella orjalaivalla Park 17 p. kesäk. pääsi lähtemään kiertoteitä kotimaahansa. »Charlestown» viipyi kuitenkin niin kauan matkalla alas Gambiaa, että sekä merimiehistä että orjista useita kuoli kuumeeseen. Goreessa, Viheriän niemen kainalossa, laivan täytyi odottaa neljä kuukautta ruokatavaroita, niin että se vasta lokakuun lopulla pääsi Atlantin poikki purjehtimaan. Kuormana oli 130 orjaa, joista 25 oli ollut vapaata muhammedilaista, arabian taitavaa. Monet heistä olivat nähneet Parkin matkalla ja vielä useampi oli kuullut hänestä kotikylässään puhuttavan. Park lohdutti ja lääkärinä hoiti näitä raukkoja minkä voi, ja lohdutuksen ja avun tarpeessa he laivan ahtaissa suojissa, ankaran pakon alaisina, todella olivatkin. Kolmattakymmentä orjaa kuoli merimatkalla ja toisista suuri osa riutui kovin heikoiksi. Kaiken pahan lisäksi laiva alkoi keskellä valtamerta vuotaa ja saatiin hädin tuskin pelastetuksi. »Charlestownin» täytyi poiketa Antiguaan, Vähille Antilleille, jossa Park nousi maihin, jatkaakseen sitten postilaivalla matkaa Englantiin, jonne hän saapui joulukuun lopulla, kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta kotoa poissa oltuaan.

Kotona.

Kotimaassa urheata löytöretkeilijää oli pidetty jo ammoin kuolleena ja sitä iloisempi oli nyt yllätys, kun hän äkkiä palasi takaisin suurtyönsä toimitettuaan, ja varsinkin Afrikan yhdistyksen keskuudessa ilo oli suuri. Hänen matkastaan laadittiin yleisöä varten ensin lyhyet otteet, jonka jälkeen hän ryhtyi matkakertomusta kirjoittamaan kotimaassaan, Skotlannissa, jossa hän asui Walter Scott'in naapurina, tutunomaisesti seurustellen kuulun romaaninkirjoittajan kanssa, joka oli suuresti huvitettu Parkin seikkailuista. Keväällä 1799 matkakertomus ilmestyi painosta ja saavutti suurenmoisen menestyksen, se kun oli ensimmäisiä matkakertomuksia, mitä Afrikasta yleensä oli julkaistu, ja lisäksi sisällykseltään harvinaisen viehättävä. Tuskin on myöhemminkään esiintynyt Afrikan matkustajaa, joka olisi niin omituisissa oloissa Mustain maanosaan tutustunut ja niin läheltä ja perinpohjin tullut tuntemaan sen asukkaitten luonnonlaadun, tavat ja taipumukset. Park tosin julkisesti tunnusti olevansa orjakaupan puoltajia, mutta epäilemättä hänen kirjansa vaikutti aivan päinvastoin, paljastamalla tämän kaupan kauhean julmuuden ja julkaisemalla neekerien hyväntahtoisuudesta kosolta semmoisia luonteenpiirteitä, jotka osoittivat heidän oikeutensa arvollisempaan kohtaloon.

Mungo Parkin merkillisen matkan suoranaiset maantieteelliset tulokset olivat melkoiset. Hän oli tutkinut Gambian ja Senegalin yläjuoksun ja löytänyt Nigerin latvaosan sekä osoittanut, että tämä joki juoksee itää kohti. Hän oli koonnut paljon arvokkaita tietoja niistä kansoista, jotka sisämaassa asuivat, ja niiden kaupasta. Suurta kummastusta herätti se uutinen, että maurit olivat tunkeutuneet aina Nigerin varsille saakka. Kauppaa koskevat tiedot sitten saivat käytännöllistäkin merkitystä. Sisämaasta sanoi hän saatavan orjia, kultaa, norsunluuta, vahaa, hunajaa, vuotia, kumia ja väripuita, mutta tärkeämpää hänen mielestään oli, että maa erinomaisen viljavuutensa vuoksi voitaisiin kehittää tuottamaan kaikkia sekä Idän että Lännen arvokkaimpia tuotteita.

Mungo Parkin toinen matka.

Park meni sitten naimisiin ja alkoi elättää itseään lääkärinammatilla. Mutta se tuotti huonosti niihin aikoihin, ja pienessä maalaiskylässä, jossa hän asui, hänen sitä paitsi tuli ikävä. Hänessä kyti halu päästä takaisin Afrikkaan, eikä hän epäillyt jättää vaimoaan ja kolmea lastaan, kun tuli otollinen tilaisuus.

Kahdeksan vuotta kului, ennenkuin tämä tilaisuus tuli, ja nyt hänet lähetti Englannin hallitus kaikin puolin niin hyvin varustettuna, kuin kokemuksen puute ja troopillisten tautien tuntemattomuus sallivat. Hänelle annettiin soveliaat apulaiset, sotamiehiä suojaksi, rahaa ja tarpeita riittävästi. Jos hän yrityksessä henkensä menettäisi, niin leskelle luvattiin eläke. Park harjoitteli itseään määräämään paikkoja sekstantilla ja opiskeli arabiaa. Monet ystävät, Walter Scott muun muassa, tosin kehoittivat häntä pysymään kotimaassa, mutta matkahalu paloi jo niin voimallisena Parkin rinnassa, ettei hän ottanut minkäänlaisia varoituksia kuuleviin korviin. Matkan varsinainen tarkoitus oli selon saanti siitä, kannattaisiko kauppa Sisä-Afrikkaan, mutta itsestään selvänä pidettiin, että hän samalla jatkaisi maantieteellisiä löytöjä, kävisi Timbuktussa ja laskisi Nigerin mereen saakka. Moni luuli, että Niger juoksi koko Guinean lahden ympäri ja oli Kongon latvaosa. Rannikko tunnettiin, mutta Nigerin delta on niin laaja ja suuhaarain luku niin suuri, ettei kenenkään mieleen juolahtanut, että ne verraten pienet joet, jotka laskivat Guinean lahden pohjukkaan, olivat saman suuren joen suuhaaroja. Toiset luulivat Nigerin päättyvän Saharaan suohon, kuten monet erämaan rantoja juoksevat joet tekevätkin. Park aikoi Bambarrassa rakentaa veneen ja sillä laskea jokea niin pitkältä kuin mahdollista.

Tammikuun lopulla 1805 Park lankonsa, t:ri A. Andersonin, ja maanmiehensä G. Scottin, ynnä neljän tai viiden käsityöläisen keralla lähti Portsmouthista purjehtimaan Gambian suistamoon. Viheriän niemen saarilta hän osti viidettäkymmentä aasia ja Goreesta otti sikäläisestä varusväestä yhden upseerin, luutnantti Martynin, 35 sotamiestä ja kaksi merimiestä. 27 p. huhtik. hän saattoi alkaa maamatkansa Kayista, joka on Gambian rannalla, vähän alempana hänen ensimmäistä lähtökohtaansa Pisaniaa. Oppaaksi hän oli saanut Isaaco nimisen mandingolaispapin, jolla oli muutamia maanmiehiään apunaan.

Maamatkalla.

Retkikunnan suurin vahvuus oli samalla sen suurin heikkous: valkoisten suuri luku. Tämä näkyi jo alkutaipaleella. Ensimmäinen päivä oli tavattoman kuuma. Aasit raskaine kuormineen panivat tiellä maata eivätkä tahtoneet lähteä liikkeelle millään ilveellä. Toiset niistä koettivat kaikin tavoin potkia kuorman selästään. Miehet, toimettomuudessa ja irstailussa veltostunutta väkeä, alkoivat tuota pikaa lannistua niinkuin aasitkin ja retkikunta hajaantui moneen erilliseen joukkoon. Pisaniasta täytyi ostaa lisää aaseja, mutta taipaleen teko ei tahtonut edistyä sittenkään. Johtajilla oli itseään varten ratsuhevoset, mutta pian heidän täytyi tyytyä jalan kulkemaan ja sälyttää ratsujen selkään uupuneitten aasien kantamukset. Muutaman päivän kuluttua ei sekään riittänyt, vaan täytyi vuokrata vielä enemmän aaseja ja ajajia. Neljäntenä päivänä sen jälkeen, kuin oli Pisaniasta lähdetty, kaksi sotamiestä sairastui punatautiin ja heitä varten täytyi ostaa aasit. Viikon kuluttua retkikunta saapui Wulin pääkaupunkiin Medinaan sangen rasittuneena, vaikka oltiin vasta ensimmäisessä alussa.

Huhu suuren rikkaan eurooppalaisen karavaanin lähestymisestä levisi sisämaahan kuin kulovalkea, kasvaen sitä myöten kuin eteni ja saaden kaikki rosvojoukot ja pikkukuninkaat liikkeelle. Täytyi sen vuoksi olla varuillaan ja valmiina millä hetkellä tahansa torjumaan hyökkäyksiä. Simbanin pahamaineiseen metsään lähdettäissä Isaaco vei tielle poikittain mustan oinaan ja pitkän rukouksen rukoiltuaan teurasti sen uhriksi. Metsässä vilisi antilooppeja, Gambian rannoilla krokotiileja, suvannoissa virtahepoja. Täällä yksi sotilaista sai kaatuvataudin kohtauksen ja tunnin kuluttua heitti henkensä. Yöllä leirin ympärille asetettiin kahdenkertaiset vartijat ja jokainen nukkui pyssy vieressään.

Badyn kylässä päällikkö vaati hyvin suuren veron ja uhkasi alkaa sodan, ellei sitä maksettaisi. Isaacon hevosineen hän otti vangiksi ja ruoskitutti. Vihastuneena Park valtasi kylän iltamyöhällä ja seuraavana aamuna päällikkö sekä päästi oppaan vapaaksi että tyytyi pienempään veroon.

24 p. toukokuuta näkyi paljon salamoita. Se oli paha enne, koska se ennusti sadeajan alkamista. Parkin suurin onnettomuus tosiaan oli, että hän oli lähtenyt liian myöhään matkaan.

Mehiläishyökkäys.

Tendan erämaassa retkikunnalle sattui omituinen tapaturma, joka helposti olisi voinut päättyä paljon hullumminkin. Muuan miehistä sattui keskellä erämaata, kun leiri jo oli saatu pystyyn, rikkomaan suuren mehiläispesän. Suunnaton joukko mehiläisiä hyökkäsi kiukustuneena rauhanhäiritsijäin kimppuun. Ne pistivät miehiä ja juhtia eroa tekemättä ja käden käänteessä ajoivat pakoon jokaisen kaksi- ja nelijalkaisen, mitä leirissä oli. Miehet heittivät maahan aseensa — kaikkensa — ja kauhistuneina karkasivat pakoon vimmastuneitten kiljuvien aasien keralla. Hevosetkin ryöstäytyivät irti ja hurjistuneina nelistivät metsään. Äsken sytytetyistä nuotioista valkea nopeaan alkoi levitä kuivaan heinään ja bambutiheikköihin. Kun Park tovereineen ennätti taakseen katsoa, huomasi hän kauhukseen, että koko leiri oli ilmiliekissä ja koko hänen varustuksensa tuhoutumisen vaarassa. Nyt ei auttanut välittää mehiläisistäkään, vaan Park muutamien muitten keralla, jotka olivat mehiläishyökkäyksestä vähemmällä päässeet, syöksyi takaisin valkeata sammuttamaan ja saikin leirin pelastetuksi. Tämän jälkeen lähdettiin hevosia ja aaseja takaisin tuomaan, mutta kolme aasia ja yksi hevonen katosi kokonaan. Kaksi aasia kuoli pistoksien johdosta ja kolmas sairastui niin pahasti, että se oli hylättävä. Metsästä suoriuduttuaan retkikunta samalla oli selviytynyt Gambian syvänteestä ja lähti nyt Senegalin latvahaaran poikki edelleen tunkeutumaan.

Vastoinkäymisiä.

Pian tämän jälkeen kuoli retkikunnan kirvesmies. Ankaria pyörremyrskyjä kauheine rankkasateineen alkoi tuon tuostakin kulkea niitten seutujen poikki, joiden kautta retkikunnan tie kulki. Miehiä yhä enemmän vilustui ja sairastui, mutta siitä huolimatta kaikkien täytyi pyrkiä eteenpäin, tielle jääminen kun ei käynyt päinsä.

Jallonkadun erämaan välttääkseen Park nyt kulki pohjoisempaa reittiä, kuin Nigeriltä palatessaan, kallioisen, vuorisen maan kautta, jolla aasien oli kovin vaikea kulkea eteenpäin. Park antoi sairaille hevosensa ja rupesi itse aasin ajajaksi, mutta siitä huolimatta täytyi jättää monta aasia erämaahan kuolemaan. Sotamiehet saivat omituisia unitaudin puuskauksia ja olivat kuin humaltuneet. He vaipuivat märälle maalle kuin kastuneet vaatemytyt. Konkadu-vuoristossa oli alkuasukkaiden kultakaivoksia. Vaarat olivat laelle saakka viljeltyjä, siellä oli kyliä mitä ihanimmissa, romanttisissa laaksoissa, joissa oli vettä ja laidunta vuoden umpeensa. Tambaura-vuoristossa taas tie oli niin jyrkkä, ettei retkikunta tahtonut vuoriston poikki päästä aasien raskaitten taakkain vuoksi. Puolet miehistä oli sairastunut, toiset siihen määrään, etteivät luvanneet kulkea askeltakaan eteenpäin. Huomatessaan retkikunnan kurjan tilan maanasukkaat alkoivat hiipiä sen perässä varastellen, mitä ikinä sattuivat käsiinsä saamaan. Päästyään vihdoin vuoristosta selviämään Park eräässä kylässä suureksi ilokseen tapasi saman muhammedilaisen koulunopettajan, joka oli ollut hänelle niin avulias Kamaliassa ja hänen sieltä meren rannalle palatessaan. Park saattoi nyt runsaasti palkita hänen apunsa ja ystävyytensä.

Kesäk. 17 p. kaksi miestä kuoli ja kaksi täytyi jättää jälkeen kuolemansairaina. Eräässä kylässä asukkaat yrittivät ottaa vangiksi koko retkikunnan, mutta tämä antoi riutuneille sotamiehille uutta tarmoa, ja kun he ruuvasivat painetit kivääriensä nenään ja järjestyivät taistelurintamaan, peräytyivät maanasukkaat kiireen kaupalla turvallisen välimatkan päähän. Park paikalle saavuttuaan kutsui alkuasukkaat neuvotteluun, palaveriin, ja tuota pikaa sai heidät rauhaan taipumaan. Sovelias lahja vahvisti ystävyyden.

Maisemat kävivät nyt erinomaisen kuvankauneiksi. Vuoret muistuttivat kaikenlaisia rakennuksia, raunioiksi sortuneita linnoja, torneja, pyramiideja. Muuan kallionpatsas oli siihen määrään goottilaisen kirkon raunioiden näköinen, etteivät retkikunnan jäsenet tahtoneet silmiään uskoa, kun he lähelle tullessaan huomasivatkin sen olevan paljasta kalliota. Näiden oikullisten kalliomuotojen keskellä oli vankkoja kalliokeiloja, joilla ei ollut vähääkään kasvullisuutta. Siellä täällä oli valtavien jyrkänteiden koloissa kyliä, jotka olivat suojassa sekä luonnon että ihmisten hyökkäyksiltä. Tämän jylhän, suurenmoisen vuoristoluonnon keskellä oli kauniita hedelmällisiä laaksoja ja hopeisia jokia, jotka kiemurtelivat vihantien kenttien ja tummempien metsäseutujen läpi.

Tämänlaisia maisemia matkaten karavaani saapui Bafingin rannoille; joen poikki mentäessä yksi sotamiehistä hukkui. Henkiin jääneet riutuivat ja veltostuivat siihen määrään, että heidän ainoa halunsa oli laskeutua tien viereen nukkumaan, uhkasipa mikä vaara tahansa. Toiset menivät metsään, ettei heitä löydettäisi, ja loppumatonta huolta Parkille tuotti näiden jälkeen jääneiden löytäminen ja leiriin kuljettaminen. Joitakuita miehiä siitä huolimatta kerrassaan katosi, niin että Park kesäk. 29 p. oli kaikkiaan menettänyt yhdeksän miestä. Lopulta Anderson ja Scott'kin sairastuivat; luutnantti Martynista ei näytä koko matkalla olleen mitään apua. Parkin työ siis karttumistaan karttui ja suunnattomia ponnistuksia kysyi retkikunnan koossa pitäminen ja matkan jatkaminen. Hän oli kuitenkin lujasti päättänyt, ettei kesken palaisi, vaikka joka mies matkalle sortuisi. Usein hänen täytyi itse vartioida leiriä koko yö, estääkseen petoja ryöstämästä kuormajuhtia. Kuta myrskyisempi yö oli, sitä tärkeämpää oli, että hän itse oli liikkeellä vartioimassa.

Bakhoyn yli kuljettaissa krokotiili sai kiinni Isaacon vasemmasta reidestä, vetäen hänet veden alle; mutta opas silmänräpäyksessä pisti sormensa pedon silmään ja siten pakotti sen heittämään irti. Ennenkuin hän kuitenkaan pääsi rantaan uimaan, tuli toinen ja tarttui hänen toiseen reiteensä. Taas hän tuikkusi sormensa pedon silmään yhtä hyvällä teholla, ja ennenkuin haavoittunut krokotiili saattoi palata uuteen hyökkäykseen, pääsi Isaaco rantaan. Sinä iltana kaikki olivat niin uuvuksissaan, etteivät tahtoneet saada telttoja pystyyn eivätkä tavaroita sateen suojaan; Park itse hädin tuskin pysyi pystyssä. Isaacon haavat olivat siksi pahat, että retkikunnan täytyi kolme päivää odottaa hänen parantumistaan, sillä hänen avuttaan olisi matkan jatkaminen ollut vielä paljon vaikeampaa.

Rosvokaupunki.

Retkikunta saapui sitten pieneen lujasti linnoitettuun kaupunkiin, jonka päällikkö kolmenkymmenen poikansa keralla harjoitti rosvousta, retkeillen laajalti joka suunnalle. Kaupunkia suojeli oja ja kolme toinen toistaan korkeampaa kehämuuria. Muurien ulkopuolella oli isot kasat ihmisen luita, siellä kun mestattiin kaikki semmoiset vangit, jotka eivät kelvanneet orjiksi. Yön kuluessa alkuasukkaat tekivät jos kuinka monta yritystä varastaakseen leiristä tavaroita, ja Parkin sotamiehet tosiaan olivat niin avuttomassa tilassa, että he melkein vastustelematta sallivat viedä päällysviittojaan, pyssyjään ja pistoolejaan. Päivällä rosvot yrittivät viedä kaikki aasit. Lopulta Parkin täytyi käyttää aseita, saadakseen rohkeimmat varkaat torjutuksi. Mutta rosvot seurasivat retkikuntaa vielä matkallekin, ja joka mies, joka jätätti itseään, joka aasi, joka poikkesi polulta, joutui heidän saaliikseen. Vasta pimeän tullen saavuttiin seuraavalle leiripaikalle ja kaikki kävivät oikopäätä nukkumaan märälle maalle. Samaan tapaan matkaa sitten jatkui, niin kauan kuin oltiin Wuladu maassa. Kuin hyeenat verijäljillä varkaat seurasivat retkikuntaa, antamatta sille rauhaa yöllä tai päivällä. Joka aamu ja ilta toi uuden sanoman menetyksistä. Park ei kuitenkaan millään muotoa tahtonut sallia verenvuodatusta ja tämä se teki rosvot niin rohkeiksi. Ainoastaan jossain poikkeustilassa hän käytti ampuma-aseita, joka paikalla hankki retkikunnalle vähäksi ajaksi rauhaa. Heikoimpia miehiä täytyi pitkin matkaa jättää kuolemaan.

Heinäkuun lopulla retkikunta vielä oli parinsadan kilometrin päässä Bammakusta, Nigerin lähimmästä kaupungista. Aaseista, jotka Park oli mukaansa ottanut, oli nyt jokainen joko tielle sortunut tai varastettu, ja uusien juhtien ostaminen ja vuokraaminen oli paljon vähentänyt retkikunnan varoja. Kaksikymmentä miestä oli kuollut tai murhattu ja melkein kaikki eloon jääneet potivat jotain tautia, joka teki heidät saamattomiksi. Siitä huolimatta Park yhä toivoi, että hänen matkansa menestyisi, jos hän vain saavuttaisi Nigerin ja saattaisi lähteä sitä laskemaan.

Retkikunnan viheliäinen tila.

Sadeaika oli kuitenkin pahimmillaan, vettä tuli tulvimalla yöt päivät.

Jokainen joki oli paisunut suureksi virraksi, joka kenttä, lakeus oli muuttunut järveksi tai suoksi, polku itsekin oli kuohuvana koskena. Taudit eivät sen vuoksi suinkaan helpottaneet, vaan päin vastoin veivät retkikunnalta viimeisetkin voimat. Miehet eivät lopulta jaksaneet nostaa kuormia juhtain selkään. Park itse sai toimittaa useimmat työt ja toisinaan päivän kuluessa nostaa jalkeille kolmekintoista aasia ja kuormata ne uudelleen. Elok. 7 p. asiat olivat niin toivottomalla kannalla, että Parkin täytyi levätä kaksi päivää, vaikka lepääminen oli yhtä vaarallista kuin matkan jatkaminenkin. Eräässä paikassa Park tapasi lankonsa Andersonin puun alla näköjään kuolemaisillaan ja hänen täytyi kantaa hänet leiriin selässään. Erään joen poikki hänen täytyi kulkea edes takaisin kuuteentoista kertaan, saadakseen tavarat toiselle rannalle. Kahtena seuraavana päivänä Park vielä menetti neljä miestä; kuolivatko nämä verkalleen kuumeeseen, murhasivatko alkuasukkaat heidät tikareillaan, vai sudetko ja muut pedot repivät, sitä ei kukaan sen paremmin tiennyt. Elok. 8 p. Park oli ainoa valkoinen, joka kykeni työtä tekemään, ja ilman Isaacon ja hänen miestensä apua retkikunnan olisi ollut mahdoton lähteä liikkeelle. Anderson oli kuolemaisillaan ja hädin tuskin Park jaksoi pitää häntä hevosen selässä. Eräässä paikassa nämä kaksi yhtäkkiä kohtasivat kolme suurta leijonaa, jotka nopeaan lähestyivät heitä. Andersonin pelastaakseen Park yksin hyökkäsi niitä vastaan, kohotti piilukkoisen kiväärinsä poskelleen ja tähtäsi keskimmäistä. Laukaus ajoi leijonat pakoon. Yksi tosin kääntyi takaisin, mutta muutti taas mieltään ja lähti muitten keralla pakoon. Park oli lankonsa keralla jäänyt muista jälkeen, niin että heidän täytyi viettää kahden yönsä erämaassa nuotiotulen ääressä, joka torjui leijonia ja susia. Aamulla leirin saavutettuaan hän sai kuulla, että puolet retkikunnasta oli viettänyt yönsä samoin, mikä siellä mikä täällä.

Dumbilassa Park tapasi vanhan hyväntekijänsä Karfa Tauran. Anderson oli nyt niin sairaana, ettei häntä enää voitu liikuttaa, Scott oli kadonnut ja vain yksi mies oli enää siinä kunnossa, että kykeni aasia ohjaamaan. Yöllä satoi kaatamalla ja miehet pakenivat kylään, jättäen johtajansa yksin aaseja paimentamaan, etteivät ne päässeet kyläläisten viljavainioihin, sekä puolustamaan niitä petoja ja saalista etsiviä alkuasukkaita vastaan.

Elok. 19 p. Park retkikuntansa kurjien jäännösten keralla nousi vuorenharjanteelle, joka erotti Senegalin ja Nigerin vedet toisistaan. Ja ylimmältä kukkulalta hän vihdoin näki »valtavan Nigerin vierittävän aaltojaan lakeuksilla.» Park toivoi pahimpien vastuksien nyt olevan voitettuina ja lohdutteli itseään sillä, että vaikka hän olikin menettänyt kolmeneljännestä väestään, oli hän kuitenkin koko ajan voinut pitää yllä mitä parhaita suhteita alkuasukkaitten kanssa. Huolimatta kamalista kokemuksistaan Park kuitenkin arveli matkansa osoittavan, että Gambiasta hyvin voitiin käydä kauppaa Nigerin laaksoon, tarvitsematta pelätä välillä olevain kansain kauppamatkueita ryöstävän. Ja jos matka tehtäisiin kuivalla ajalla, niin ei Park luullut kauppamatkueen koko matkalla menettävän kuin kolme tai neljä miestä viidestäkymmenestä. Park ei, kumma kyllä, käsittänyt asian ydinkohtaa, että nimittäin tämmöisille matkoille olisi pitänyt ottaa valkoisia niin vähän kuin suinkin, he kun eivät mitenkään kestäneet ilmanalaa. Isaaco mustine apulaisineen oli koko matkan reipas ja työkykyinen.

Nigerillä.

Kolme päivää Bammakussa vietettyään retkikunta jatkoi matkaa; Park lankonsa ja tavarain keralla laski jokea, jonka virtaus oli nopea ja joka toisin paikoin oli puoltatoista kilometriä leveä. Alempana se leveni vielä paljon leveämmäksi ja paikoin oli aallokoita, jotka uhkasivat täyttää hatarat alukset. Jollain kohdalla näkyi rannalla elefantteja ja virrassa oli virtahepoja, jotka monta kertaa uhkasivat kumota kanootit. Toisena päivänä Park lähetti Isaacon Bambarran kuninkaan Mansongin luo pyytämään häneltä lupaa saada matkustaa hänen maansa läpi.

Parin viikon kuluttua toi sanansaattaja Segusta suosiollisen vastauksen. Park jatkoi sen vuoksi joen laskua, luutnantti Martynin kuljettaessa aaseja ja sotamiehiään rantaa pitkin. Lähempänä Segua Isaaco taas yhtyi Parkiin ilmoittaen nyt, ettei kuningas Mansong tahtonut häntä puheilleen laskea, vaikka sallikin hänen matkustaa maansa läpi. Seuraavana päivänä saapui uusi lähettiläs noutamaan Mansongille annettavia lahjoja ja tarkemmin kuulemaan, mikä matkan tarkoitus oli. Park ilmoitti nyt olevansa sama mies, joka jo ennen oli Bambarrassa käynyt, vaikka silloin yksinään ja köyhänä; nyt hän oli saapunut aikaan saamaan suoranaista kauppayhteyttä Bambarran ja oman maansa välillä, jotta maurien välitys kokonaan vältettäisiin. Valkoisten tavaroita voitaisiin siten myydä Bambarrassa paljon halvemmalla kuin ennen. Mansongin lähettiläs tähän vastasi, että valkoisen miehen matka oli hyvä, ja rukoili Jumalaa, että se menestyisi. Lahjat paljon vahvistivat niitä ystävällisiä tunteita, joita Parkin matka herätti. Samaan aikaan kuoli taas kaksi sotamiestä, niin ettei Parkilla enää paitsi Andersonia ja Martynia ollut kuin neljä miestä. Muutaman päivän kuluttua Segusta saapui uusi lähettiläs, joka lupasi valkoisille miehille kuninkaan suojeluksen aina Timbuktuun saakka? Vene heillä oli lupa rakentaa missä kaupungissa ikinä tahtoivat. Park päätti aloittaa varsinaisen jokimatkan Segun tuolta puolen Sansandingista, jossa hän oli käynyt ensi matkallaan. Matkalla sinne hän vihdoin itsekin sairastui ankaraan kuumeeseen, josta hän kuitenkin parani. Sansandingissa vielä kaksi miestä kuoli ja eloonjääneet olivat niin heikkoja, että hyenat saattoivat majasta raastaa vainajan ja syödä hänet.

Sansanding.

Sansanding oli melkoinen kaupunki, siinä oli Parkin arvion mukaan 11,000 asukasta. Kaupungin markkinapaikalla vallitsi vilkas liike aamusta iltaan matoilla peitettyjen pienien myymälöitten ympärillä, joissa kussakin myytiin jotain erikoistuotettakin, upeita helmiä naisten koruiksi, antimonia heidän silmäluomiensa mustaamiseksi ja kaunistamiseksi, sormuksia ja rannerenkaita sormien, säärien ja käsivarsien koruiksi. Paraimmissa puodeissa myytiin tulipunaisia kankaita, silkkiä, ambraa ja muita kalleuksia, jotka oli tuotu Saharan poikki Marokosta ja Tripoliista. Vihanneksia, lihaa, suolaa y.m. myytiin kutakin lajia omassa puodissaan, samoinkuin nahkateoksia ja oluttakin. Tiistaisin varsinkin markkinat olivat tavallista vilkkaammat. Silloin kerääntyi ympäristöstä suunnattoman paljon rahvasta ostamaan ja myymään ja muukalaisilla oli mitä paras tilaisuus tutustua kansanelämään.

Park päätti ostaa täältä kanootteja ja koota niistä suuremman aluksen jokimatkaa varten. Hän avasi puodin ja vaihtoi siinä tavaroitaan kaurisimpukoiksi, saaden niitä yhtenä ainoana päivänä kokoon 25,000. Maurit koettivat yllyttää kuningasta, että hän tappaisi valkoisen miehen, mutta Mansong ei ottanut heidän neuvoaan kuuleviin korviinsa, vaikka hän luulikin valkoista miestä taikuriksi — taikka ehkä juuri sentähden. Park osti sitten kaksi 40 jalan mittaista kanoottia ja yhdessä ainoan terveeksi jääneen miehensä kanssa liitti ne yhteen, nimittäen aluksen siten »Hänen Majesteettinsa kuunari Jolibaksi.» Luutnantti Martyn vietti aikaansa juopottelemalla maurien kanssa. Anderson kuoli lokak. 28 päivänä ja siten Park menetti uskollisen ystävän ja luotettavan apulaisen ja tunsi jälleen olevansa »yksin ja ilman ystävää Afrikan villien keskellä.»

Marraskuun keskivaiheilla kaikki varustukset Nigerin matkaa varten olivat suoritetut. Isaaco miehineen sai palkkansa ja palasi rannikolle, Parkin päiväkirja mukanaan. Hänen sijaansa Park otti oppaaksi Amadi Fatuma nimisen, paljon matkustaneen neekerin. Marrask. 19 p. hän kirjoitti viimeisen kirjeen vaimolleen, lausuen siinä julki luottamuksen matkansa onnistumiseen. Sitten hän lähti hataralla aluksellaan tuntemattomiin kohtaloihin, kerallaan luutnantti Martyn ja kolme sotamiestä, joista yksi oli mielipuoli, opas ja kolme orjaa, kaikkiaan yhdeksän miestä. Näin varustettuna hänen piti laskea valtava joki vaarallisine karineen ja vielä vaarallisempine virtahepoineen, joki, jonka rannoilla pitkällä matkalla asui kiihkoilevia maureja ja tuaregeja ja näitten takana tuntemattomia ihmissyöjiä ja verenhimoisia opastajia. Mutta toivoton ei yritys siltä ollut eikä ollut perusteeton Parkin julkilausuma luottamus. Monesti hän oli vakuuttanut, että hän uhraisi vaikka joka miehen, mitä hänellä oli kanssaan, ja lopulta itsensäkin, ennenkuin yrityksestä kesken luopuisi. Lähdettyään Sansandingista liikkeelle hänellä ei enää ollutkaan valitsemisen varaa.

Parkin katoaminen.

Isaaco toi uskollisesti Parkin päiväkirjat rannikolle, josta ne lähetettiin Eurooppaan, ja niistä aikalaiset tutustuivat retkikunnan uhrautuvaan, surkeaan taisteluun päämääränsä saavuttamiseksi. Suurella jännityksellä nyt odotettiin, koska ja missä retkikunta taas ilmestyisi ihmisten ilmoille, mutta turha oli se odotus. Kului kuukausi toisensa jälkeen ja päättyi vuosi 1806, mutta turhaan odotettiin tietoja Mungo Parkin ja hänen viimeisten tovereittensa kohtaloista. Sitten alkoi Länsi-Afrikan rannoille saapua sisämaasta neekerikauppiaitten keralla huhuja retkikunnan tuhosta. Lopulta viranomaiset, tammikuussa 1810, lähettivät Isaacon sisämaahan saamaan selville, mitä perää näissä huhuissa oli. Isaaco saapui lokakuussa Sansandingiin ja tapasi siellä Amadi Fatuman, joka hengissä oli palannut takaisin matkaltaan. Isaacon nähdessään Amadi puhkesi itkemään ja valittamaan, huudahtaen, »he ovat kaikki kuolleet, tuhon omaksi joutuneet!» Sitten hän kertoi, mitä tiesi.

Retkikunnan tuhosta saadaan tieto.

Park laski Sansandingista lähdettyään keskivirtaa, karttaakseen maanasukkaita niin paljon kuin mahdollista. Sillassa hän osti vielä yhden orjan ja Djennessä lähetti päällikölle lahjan, vaikkei kummassakaan paikassa mennyt maihin. Siinä kohdassa, missä Niger haaraantuu, Djinbalan saaren muodostaen, hyökkäsi retkikunnan kimppuun kolme keihäin ja nuolin aseistettua venekuntaa, mutta nämä ampuma-aseilla karkoitettiin. Vähän alempana tapahtui toinen samanlainen hyökkäys ja Timbuktun kohdalla kolmas. Joka kerta hyökkäykset torjuttiin ja hyökkääjät menettivät monta miestä.

Timbuktun ohi kuljettuaan retkikunta tuli tuaregien maahan. Siellä seitsemän venekuntaa yritti pysäyttää sen, mutta kun hyökkääjillä ei ollut pyssyjä, niin torjuttiin hyökkäykset helposti. Retkikunta oli menettänyt vasta yhden miehen. Sillä oli runsaasti pyssyjä ja näitä pidettiin alati valmiina taisteluun. Muuan sotamies taas kuoli, mutta siitä huolimatta tuonnempana torjuttiin kuudenkymmenen kanootin hyökkäys. Oppaan kertomuksen mukaan oli Martyn taistellut niin urhoollisesti, ettei häntä tahtonut saada herkeämäänkään; hän oli ollut vähällä oppaankin tappaa, kun tämä kerran oli yrittänyt saada hänet taistelusta luopumaan.

Tämän tappelun jälkeen retkikunnan vene tarttui kiviin ja kun se oli irti saatu, pelastui se töin tuskin vimmatun virtahevon hyökkäyksestä. Muutama luoti kuitenkin sai paksunahkan muuttamaan mieltään, ennenkuin vahinkoa tapahtui.

Retkikunta oli nyt saapunut Sonrhayn vanhan valtakunnan keskiosiin ja matka menestyi niin hyvin, kuin suinkin saattoi toivoa. Retkikunnalla oli vielä siksi runsaasti ruokavaroja, ettei tarvinnut poiketa maihin.

Kaffon kohdalla oli taas torjuttava kolmen kanootin hyökkäys, ja kun opas vähän tuonnempana meni maihin maitoa noutamaan, ottivat asukkaat hänet kiinni. Park pidätti silloin kaksi kanoottia, jotka olivat laskeneet »Joliban» rinnalle, ja uhkasi tappaa kaikki niissä olevat, ellei opasta paikalla vapautettaisi. Tämä uhkaus tehosi, opas päästettiin irti ja ystävälliset suhteet saatiin aikaan.

Kun oli tästä pulasta päästy, haarautui joki kolmeen haaraan ja kulkua haittasivat saaret ja luodot. Ensimmäistä pudasta vartioivat asestetut miehet, »jotka», sanoi opas, »huolestuttivat meitä, ja varsinkin minua, kovasti, ja minä vakavasti lupasin, etten enää koskaan kulkisi siitä ohi antamatta köyhille melkoisia lahjoja.» Toinen haara Sitävastoin oli avoin.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta sitten saapui haussa-neekerien maahan, jota kauemmaksi Amadin ei pitänyt seurata. Ennen eroa Park sanelun mukaan kirjoitti muistiin tärkeimpien esineitten ja tavarain nimityksiä, ynnä hyödyllisiä puheenparsia, johon kului kaksi päivää. »Joliba» pysyi tämän ajan ankkurissa, poikkeamatta kuitenkaan maihin.

Park oli nyt kulkenut Nigeriä puolentoistatuhatta kilometriä ja nähnyt sen kääntyvän etelään, Atlantin merta kohti, ja kun hän siihen saakka oli kyennyt kaikki hyökkäykset torjumaan, oli hänellä nyt täysi syy otaksua matkansa onnistuvan. Toinen olisi asia ollut, jos joki olisikin virrannut johonkin sisämaan suohon, kuten se usein sen ajan karttoihin kuvattiin.

Pitkä viivytys tulkin eroamisen vuoksi teki kuitenkin nopean lopun näistä toiveista. Maanasukkaat saivat vihiä siitä, että hänellä vielä oli lautallaan koko joukon arvokkaita tavaroita, ja heillä oli nyt hyvä aika ryhtyä sitä varten valmistuksiinsa. Nigerin matala leveä laakso ahdistuu Jaurin alapuolella rotkolaaksoksi, jossa monet kivikot, luodot ja saaret pikkukylineen jakavat joen kolmeksi haaraksi. Näistä on yhtä helppo kulkea, kahta tulvallakin vaikea ja tavallisella vedellä aivan mahdoton. Bussan kohdalla maanasukkaat nyt päättivät pysäyttää ja ryöstää retkikunnan.

Vaaraa aavistamatta Park lähti Jaurista, mutta kun hänellä ei ollut mukanaan ketään, joka olisi matkan tuntenut, laski hän pahimpaan jokihaaroista ja kulki siten oikopäätä surman suuhun. Jouduttuaan kerran virran valtoihin hän ei muuta voinut kuin laskea sen mukana, molemmat rannat kun olivat täynnään aseellista kansaa, joka jo nakkeli keihäitään venettä kohti. Kaksi orjista sai tuota pikaa surmansa. Park muine tovereineen jatkoi matkaa, ampuen minkä ennätti. Melkein hän jo pääsi selvemmille vesille, kun »Joliba» äkkiä tarttui kallionkoloon, josta sitä oli mahdoton irti saada. Park koetti sitä keventää nakkaamalla kaikki tavarat jokeen, mutta ei sekään auttanut.

Amadin kertomuksen mukaan Park sitten tarttui toiseen valkoiseen mieheen ja Martyn toiseen, jonka jälkeen he yhdessä hyppäsivät koskeen, arvatenkin maalle kahlatakseen ja antautuakseen vihollistensa armoille, mutta kaikki he sinne hukkuivat. Yksi veneeseen jäänyt orja vain pelastui ja vietiin kuninkaan luo. Häneltä vangittu opas sai kuulla kertomuksen tapauksesta.

Parkin kohtalo näytti näin ollen varmalta, mutta hänen vaimonsa ei ottanut sitä uskoakseen, vaan kuolemaansa saakka luuli miehensä yhä elävän jossain Afrikan pimeissä sisäosissa. Parkin toinen poika, Tuomas, päätti mieheksi vartuttuaan lähteä häntä etsimään. Ilman minkäänlaisia varustuksia hän v. 1827 matkusti Guinean Kultarannalle lähteäkseen sieltä sisämaahan, mutta sille tielle hän katosi.

Vuosisadan keskivaiheilla vasta saatiin toisaaltakin tietoja Mungo Parkin kuolemasta. Hän oli muka joutunut oppaansa kanssa kiistaan siitä, paljonko tämän piti saada palkkaa, ja Jaurin päällikkö oli ratkaissut asian oppaan hyväksi. Park ei kuitenkaan hyväksynyt tätä päätöstä, vaan aikoi matkustaa edelleen. Eräs päällikön miehistä oli pidätellyt venettä ja kiukuissaan oli Park vetänyt sapelin tupesta ja hakannut miehen käden poikki. Siitä syntyi tappelu, joka päättyi koko retkikunnan tuhoon. Parkin tavarat oli jaettu ja kirjat ja paperit annettu papeille amuleteiksi.

Kauan muisteltiin joella Parkia ja hänestä kerrottiin myöhemmille ranskalaisille matkustajille, näytettiin esineitä, joita hän oli lahjoitellut, ja hänen toveriensa hautoja. Rahvaan kesken häntä muisteltiin anteliaisuutensa vuoksi. Hänen papereitansa säilytti kauan Jaurin päällikkö, ei kuitenkaan niin kauaa, että ne olisi voitu pelastaa. Ainoastaan logaritmitaulut säilyivät; ne ovat nykyisin Englannin maantieteellisen seuran kokoelmissa.

VANHAN LIBYAN TUTKIJAT.

Mungo Parkin matkat herättivät Euroopassa mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan tutkimusten jatkamiseen, ja vaikka hänen jälkimmäinen matkansa päättyikin onnettomasti ja ne molemmatkin osoittivat, kuinka lukemattomia vaaroja matkustajan on Afrikan sisäosissa kestettävä, ei suinkaan ollut puutetta niistä, jotka olivat halukkaat antautumaan kaikille näille vaaroille alttiiksi, milloin vain oli varoja ja tilaisuutta tarjona.

Eurooppa oli jo vanhimmilta ajoilta perinyt syvän mielenkiinnon Pohjois-Afrikkaa ja sen sisäosia kohtaan, maita kohtaan, joissa jo vanhan Egyptin vaikutusvalta oli tunkeutunut kauas sen omain rajain ulkopuolelle, johon helleenejä yhdistivät lujat siteet, joista Karthago kaupallaan kokosi rikkauksia, joista Rooman vallan ajalla tuli sivistysmaita ja joissa keisarivallan loppuaikoina kristinusko laajalle levisi ja sai vahvat juuret.

Abessinia, Egypti, Nuhia, Tripolis, Algeria ja Tunesia ynnä Marokko, nuo merirosvouden ja kristittyjen vihan tyyssijat, olivat tosiaan ennen vanhaan kristittyjä maita. Kun muhammedilaisuus seitsemännellä vuosisadalla voittoisana eteni kautta Pohjois-Afrikan Atlantin merta kohti, jäivät sisämaat etenkin itäosissa vielä joksikin vuosisadaksi eteenkinpäin kristityiksi ja ne puolustivat uskoaan sitkeästi. Erotettuina muusta kristikunnasta niiden lopulta kuitenkin täytyi alistua, ja tähän varsinkin vaikutti se seikka, että paljon beduiineja 11:llä vuosisadalla muutti Arabiasta ja Syyriasta Pohjois-Afrikkaan kameelineen, karjoineen, jääden sinne pysyvästi asumaan, kukistaen berberikansat ja muodostaen heidän kanssaan sekarotuja.

Jo persialaiset olivat tosin tuoneet Egyptiin kameelin, mutta vasta arabialaisten keralla se levisi Saharaan, tehden mahdolliseksi lukuisain uusien karavaanireittien avaamisen erämaan poikki ja saattaen täten Välimeren rantamaat ja Sudanin entistä vilkkaampaan kauppayhteyteen. Sahara ja Nubia muuttuivat muhammedilaisiksi ja sieltä tämä uskonto levisi edelleen Sudaniin; jossa berbeereillä varmaan oli jo paljon ennen ollut vaikutusvaltaa ja jossa heidän ja neekerien väliset sekarotunsa jo olivat syntyneet.

Sudanissa varmaan oli jo sitä ennen valtakuntiakin. Fulbet eli fulat, joitten nimi merkitsee punaista, olivat neekerien ohella Sudanin pääväestö. Heidän alueensa ulottui Senegalista Darfuriin saakka ja Timbuktusta Jorubaan ja Adamauaan etelässä. He olivat paimentolaiskansaa, samoin kuin beduiinitkin, ja suuremman liikkuvaisuutensa vuoksi saattoivat helposti pitää valtansa alaisina maata viljelevää neekeriväestöä ja perustaa sen keskuuteen valtakuntia. Fulbet luultavasti kuuluvat Pohjois-Afrikan vanhaan berberiläiskantaan, vaikk'ei heidän rotusuhteistaan vielä ollakaan täysin selvillä. Heidän kasvonpiirteensä ovat usein eurooppalaiset, vaikka ihoväri onkin sangen tumma. Kieli eroaa kaikista muista kielistä, mutta sen juuret viittaavat berberiläisiin ja seemiläisiin kieliin. Kieleen on kuitenkin sekaantunut paljon neekerikielten aineksia, samoin kuin kansaan itseensä neekerien verta.

Samoin kuin Pohjois-Afrikan kansat ennen olivat olleet kristinuskossaan kiihkeitä, samoin ne muhammedin uskoon käännyttyään olivat kiihkeitä muhammedilaisia, jopa sokeaan fanatismiin saakka, kuten uuden uskonnon taisteleva luonne ja sen tunnustajain pieni sivistysmäärä edellyttivät. Välimeren rantaseuduissa uskonnollinen suvaitsemattomuus tosin oli yhdeksännentoista vuosisadan alussa jo jonkun verran lauhtunut, ainakin niissä satamakaupungeissa, jotka tekivät Euroopan kanssa kauppaa, mutta sisämaassa se oli säilynyt täydessä hurjuudessaan, jonka vuoksi turvattoman eurooppalaisen oli — ja on vielä tänä päivänäkin — ylenmäärin vaarallista siellä matkustaa. Halu päästä Euroopan kanssa kauppaa tekemään ja osalliseksi sen keksinnöistä ja tuotteista muutti kuitenkin silloin tällöin Sudaninkin ruhtinaitten mielen, niin että matkat heidän maihinsa kävivät mahdollisiksi, vaikkapa moni matkustaja saikin hengellään maksaa rohkeutensa. Euroopassa vallitsi silloin vielä liioitellut käsitykset näiden maailmasta erotettujen maitten rikkaudesta ja viljelyksestä. Vaikka nämä käsitykset osoittautuivatkin vääriksi, niin tuli kuitenkin todetuksi se, että niissä on säilynyt jäännöksiä sangen vanhasta kulttuurista, joka osaksi ulottunee vanhan Egyptin aikoihin saakka.

Englantilaisia retkiä Saharaan ja Sudaniin.

Eurooppa ei tosin ollut aivan vailla tietoja vanhan Libyan sisäosista, sillä keskiajalla ja uudella ajalla olivat useat arabialaiset matkustajat julkaisseet niistä laajoja matkakertomuksia, mutta ei ainoakaan länsimainen matkustaja ollut vielä omin silmin nähnyt näitä maita, joita sen vuoksi verhosi tarun hämärä. Ennen sitä suurta retkikuntaa, jonka Englannin hallitus v. 1822 lähetti Saharan poikki sisimpään Sudaniin, Tshad järven rannoille, on meidän kuitenkin mainittava eräitä vähempään jääneitä yrityksiä.

Hornemann.

Mungo Parkin molempien matkojen väliajalla lähti saksalainen Friedrich Hornemann Lontoon Afrikan-yhdistyksen toimesta Libyan sisäosiin. Hän opiskeli sitä varten arabiaa, samoin kuin myöhemmin Wallin, antoi ympärileikata itsensä ja lähti sitten Egyptistä muhammedilaiseksi puettuna yrittämään Libyan erämaan kautta Sudaniin ja Nigerin rannoille. Jo Kairossa hänet tosin vangittiin, mutta kun Napoleon Bonaparte samaan aikaan (1797) valloitti tämän kaupungin, pääsi Hornemann vapaaksi. Vasta seuraavana vuonna hän kuitenkin saattoi liittyä Fessaniin matkaavaan karavaaniin. Siuahin keitaassa hän näki Jupiter Ammonin muinoin kuulun temppelin raunioita. Karavaanin jo lähdettyä Siuahista lähti keitaasta sitä takaa-ajamaan paljon aseellista väkeä, joka vaati haltuunsa Hornemannia ja hänen palvelijaansa, väittäen heitä kristityiksi. Mutta Hornemann otti esiin koraanin ja luki sitä niin sujuvasti, että se herätti yleistä ihmetystä, ja lopulta hän kehoitti läsnäolevia rupeamaan kanssaan väittelemään uskon asioista. Rohkeilla valeillaan hän pelastui. Seuraava keidas oli Audjila, jonka Herodotos mainitsee, samoin kuin Siuahinkin (vert. I, s. 78). Tie kulki sitten kammottavan vuorimaan poikki, joka ensinnä oli synkkää mustaa kiveä ja sitten valkoista kalkkikiveä, ja siitä päästyään karavaani tuli Fessanin ensimmäiseen keitaaseen. Mursukissa se otettiin vastaan suurella riemulla ja juhlilla ja sulttaani itse oli tullut kaupunkinsa ulkopuolelle sitä tervehtimään. Mursuk oli tärkeä kauppapaikka, johon saapui karavaaneja Egyptistä, Tripoliista, Marokosta ja Sudanista. Hornemann keräsi paljon tietoja laajoista maista, mutta Timbuktusta, joka oli hänen matkansa varsinainen päämäärä, ei paljoa tiedetty, koska se teki kauppaa etupäässä Marokon kanssa. Nigerin sanottiin virtaavan itää kohti, kunnes se laski Niiliin. Tästä päättäen saivat siis vanhan ajan maantieteilijät väärät tietonsa Niilin lähteistä Saharan asukkailta (vert. I, s. 77). Käytyään Tripoliissa lähettämässä kirjeitä kotimaahansa Hornemann jatkoi matkaa kauemmaksi etelään ja varsinkin länttä kohti. Mutta sen koommin ei häneltä itseltään saatu mitään varmaa viestiä. Arabialaiset kauppiaat kertoivat, että »Jussuf» oli nähty siellä ja siellä hyvässä voinnissa ja että rahvas häntä kunnioitti pyhänä marabuuttina, ja viimeisten tietojen mukaan hän oli saapunut Nigerin rannoille saakka, jossa kansa häntä kohteli hyvin, mutta siellä hän oli sairastunut ja kuollut. Muuan nuori mies oli sitten esiintynyt ja väittänyt itseään hänen pojakseen, mutta tuskinpa tämä oli totta.

Tuckeyn onneton retki Kongolle.

V. 1816 Englannista lähetettiin kaksi suurta ja hyvin varustettua retkikuntaa Nigeriä tutkimaan. Kuvaavaa on, että toinen lähti Kongon suuhun, jota luultiin Nigerin suuksi, noustakseen sieltä jokea, kunnes keskivälillä kohtaisi toisen retkikunnan, joka samaan aikaan lähti Nigerin latvoille samoja teitä kuin Mungo Park. Näistä yrityksistä odotettiin suuria, mutta harvoin on minkään retkikunnan osaksi tullut surkeampi kohtalo kuin kapteeni Tuckeyn Kongolle johtaman. Tuckeylla, joka oli etevä upseeri ja maantieteilijä, oli mukanaan puolensataa eurooppalaista, näitten joukossa paljon tiedemiehiäkin. Retkikunta saapui Kongon suulle kesällä v. 1816 ja lähti Bomasta veneillä jokea nousemaan. Jellalan kosket tekivät ensimmäisen tenän, mutta ne voitettiin ja matka näytti edistyvän jotenkin ripeästi. Mutta sitten alkoi kuume tehdä tuhojaan, miehiä kuoli niin taajaan, johtaja itsekin, ettei jäänyt jäljelle ainoatakaan tiedemiestä, eikä lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä takaisin, pääsemättä edes koskien päälle. Retkikunnan riutuneet tähteet pelastuivat Bomaan ja palasivat kotimaahan.

Yhtä huonosti kävi sille joukolle, joka Gambian laaksosta yritti tunkeutua Nigerin latvoille majuri Peddien johdolla. Kolme johtajaa menetettyään retkikunnan täytyi palata takaisin, ennenkuin se edes oli vedenjakajalle päässyt.

Oudneyn, Clappertonin ja Denhamin retki Bornuun.

Englannin hallitus ei kuitenkaan heittänyt Afrikan sisäosien tutkimista. Se varusti suuren retkikunnan, joka t:ri Walter Oudneyn, majuri Dixon Denhamin ja kapteeni Hugh Clappertonin johdolla maaliskuun alussa v. 1822 lähti Tripoliista tunkeutuakseen Saharan kautta Sudaniin. Tämä retkikunta, joka oli Tripoliin sulttaanin suojeluksen alainen ja johon kuului 13 eurooppalaista, ei koettanut salata kansallisuuttaan eikä uskontoaan, vaan upseerit matkustivat täysissä univormuissaan ja saivat siitä huolimatta kulkea häiritsemättä. Mursukissa vastaanotto tosin oli huono ja kaikenlaisilla juonilla koetettiin estää retkikuntaa jatkamasta matkaa Bornuun, mutta majuri Denham palasi silloin Tripoliihin valittamaan ja Englannin hallitukselle antamansa lupauksen mukaan sulttaani nyt antoi Denhamille 200 arabialaista turvajoukoksi. Tätä joukkoa johti älykäs ja hyväntahtoinen arabialainen kauppias, joka suuresti tasoitti retkikunnan tietä. Mursukissa oli vastaanotto nyt sen mukaan ruhtinaallinen. Oudney ja Clapperton olivat sillä välin tehneet retken Ghat-maan natronijärville, joista saatiin kaupassa kulkeva epäpuhdas sooda ynnä suuret määrät erään kärpäsen toukkia, joista valmistettiin huonon kaviaarin tapaista särvintä.

Erämaassa.

Tuskin olivat Mursukin muurit ja taatelilehdot hälvenneet näkyvistä, ennenkuin armoton erämaa paahtavine helteineen ja lentävine hiekkoineen joka puolella ympäröi karavaania. Siellä täällä tavattiin pieni vihanta keidas, missä lähde ylläpiti alhossa vihannuutta taikka maa hieman hitaammin laski lävitseen sadekuuron kuin erämaan hiekka. Mutta aaltoileva hiekka ja kivinen hammada olivat valtapiirteinä niissä seuduissa; joiden kautta karavaani kulki, ja ankarina ja vakavina muistuttivat matkan varressa ihmisten ja eläinten luurangot, mikä kurja kohtalo näillä taipaleilla oli ennen tullut lukemattomien osaksi — ja saattoi tulla nytkin. Matkustajat lukivat yhtenä päivänä sadanseitsemän ihmisolennon surulliset jäännökset ja tapasivat niitä yhdellä lähteellä satakunnan. Missä ne olivat kurjain, tielle sortuneitten orjain luita, jotka eivät olleet jaksaneet kulkea karavaanin mukana, missä taas kokonaisen karavaanin, joka kaivolle tullessaan olikin tavannut sen hiekkamyrskyn tukkimana.

Etelämmässä kaivoja alkoi olla yhä harvemmassa, taatelipuita ja keitaita samoin ja vaeltavain tibbujen ja tuaregienkin, noiden karavaanireittien vakinaisten rosvojen, luku alkoi vähentymistään vähentyä. Yksin petoeläimetkin, jotka niiden kanssa jakavat sen vähän, mitä maa tuottaa, katosivat keltaisen aavikon partaalla, sateettoman taivaan alla. Moneen päivään ei näkynyt merkkiäkään kasvullisuudesta ja vedettömän aavikon poikki puhaltavat palavat tuulet kärvensivät, mitä armoton aurinko ei ollut löytänyt. Matkustajat olivat niin kurjassa kunnossa, etteivät edes saaneet puhutuksi. Kieli tarttui kitalakeen. Kameelitkin herkesivät yksitoikkoisesta voihkinastaan, ikäänkuin valitus täällä olisi ollut aivan tarpeeton, kun asioita oli aivan mahdoton parantaa. Kulkea eteenpäin ja eteenpäin oli ainoa pelastus. Hiljaisuutta rikkoivat vain silloin tällöin kavioitten alla rusahtelevat luurangot. Vielä tuskallisempaa kuin hietikolla oli kulku kivisellä »hammadalla». Lopulta kameelitkin uupuivat. Niitä vaipui kaksinkymmenin tai enemmänkin maahan muutaman tunnin kuluessa. Ei tervetullut tähtikirkas yökään viileine tuulahduksineen ollut hirmuista vapaa, sillä näillä kuivilla aavikoilla karavaanitkin pyrkivät kuin sudet ryöstämään toisiaan.

Kuljettuaan Bilman keitaan ja taas toisen hieta-aavikon poikki karavaani vuoden 1823 alussa tuli paremmille maille. Saharan poikki oli kuljettu ja päästy vihannampaan Sudaniin. Alkoi näkyä puita, sitten vihantia täpliä ja vähitellen tultiin seutuun, jossa tibbut paimentelivat karjojaan. Ja yhä parantuen maa lopulta oli kuin eurooppalaista puistomaisemaa. Lintuja liverteli varjoisissa puissa, gaselleja kirmasi karavaanin edellä, ja vieraanvaraiset neekerit, jotka uupuneille matkamiehille kantoivat tuoretta lihaa, maitoa ja mehukkaita taateleita, näyttivät olevan sopusoinnussa asumansa hymyilevän maan kanssa, aivan samoin kuin villit tuaregit ja vihaiset arabialaiset kuin luonnostaan kuuluivat siihen kamalaan erämaahan, jonka poikki matkustajat juuri olivat tulleet.

Tshad järvi.

Tämän rehevyyden keskellä retkeilijät äkkiä näkivät edessään näyn, joka heistä ensi katsannolta ehkä näytti samanlaiselta kangastukselta, joita uupuneet vaeltajat erämaassa näkevät. Heidän edessään levisi laajan veden pinta monine saarineen, matalat ruokoiset rannat ulpukoineen ja virtahepoineen, ja järven pinnalla loistivat kalastajain valkoiset purjeet. He olivat saapuneet kuululle Tshadille, jota ei siihen saakka ainoakaan kristitty ollut nähnyt.

Tämä järvi tunnettiin siihen saakka vain kuulopuheitten mukaan ja käsitykset siitä olivat hyvin häälyväiset. Toiset väittivät sitä joeksi, toiset rämeeksi, mutta retkikunta huomasi sen kalarikkaaksi järveksi. Järven matalilla rannoilla oli tavattoman paljon karjoja ja riistaeläimiä, sen ruovostoissa suunnattomat parvet vesilintuja. Hyeenoja,, leijonia ja muitakin petoeläimiä oli runsaasti. Sääskien vuoksi oleskelu järven läheisyydessä kuitenkin oli melkein sietämätöntä. Kuivan aikana vesi väheni niin vähiin, että rannoilta tuskin näki muuta kuin ruovostoja ja rämettä, tul