The Project Gutenberg eBook of Maantiede ja löytöretket 4

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Maantiede ja löytöretket 4

Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)

Author: Into Konrad Inha

Release date: March 31, 2023 [eBook #70428]

Language: Finnish

Original publication: Finland: WSOY, 1925

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET 4 ***
MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt

Uusin aika

17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)

Kirj.

I. K. INHA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Valoa pimeimpään Afrikkaan.
Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
   Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan
   kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.
   — Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.
   — Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa
   sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.
   — Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —
   Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —
   Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla
   Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset
   kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —
   Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —
   Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —
   Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —
   Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin
   seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —
   Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon
   saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia
   taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —
   Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —
   Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea
   taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin
   kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut
   retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!
Kongo-valtion perustaminen.
   Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —
   Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka
   keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset
   vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
   Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky
   aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia
   aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —
   Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —
   Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —
   Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin
   sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —
   Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä
   aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina
   Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —
   Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet
   ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.
Afrikan jako ja myöhempi tutkimus.
Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.
   Omdurmanin tappelu.
Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.
   Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.
Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.
Itä-Afrikka.
   Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja
   Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.
Etelä-Afrikka.
   Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan
   Lounais-Afrikka.
   Angola.
   Kammerun.
   Nigeria.
   Ashanti.
   Dahome.
   Madagaskar.
Pettymyksien maanosa.
Sinivuoriston poikki.
   Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.
Oxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.
   Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.
   — Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume
   löytää Austraalian Alpit. — Murray.
Sturt Darlingilla ja Murraylla.
   Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.
   — Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka
   Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —
   Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.
Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
   »Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —
   Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.
   — Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii
   Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —
   Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —
   Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.
   — Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.
Eyren retki Austraalian mutkan poikki.
   Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.
   — Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —
   Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —
   Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
   Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —
   Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
   Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan
   nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.
»Austraalian kuollut sydän».
   Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —
   Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.
   — Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!
   vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon
   heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.
Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.
   Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —
   Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —
   Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —
   Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.
Burke ja Wills.
Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.
   Grey.
   Gregoryt.
   Giles.
   John Forrest.
Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
   Uusi Seelanti.
   Uusi Guinea.
Etelä- ja Keski-Amerikka.
   Guayana.
   Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —
   Roraima.
Amazonia.
   William Chandless.
   Brasilia.
   La Plata-maat.
Andit.
   Keski-Amerikka.
   Mexico.
Pohjois-Amerikka.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
   Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
   Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren
      rannalla.
   Piken retket.
   Santa Fén reitti.
   Astoria.
   Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä
   Frémont, Lännen tienkävijä.
   Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon
   kanjoni.
Canada.
   John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
   Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin
      retket
   Karut maat.
   Labrador.
   Newfoundland.
   Alaska.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Ikuisen jään pohjola.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
   John Ross Baffinin lahdessa.
   Parry Lancasterin salmessa.
   110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn
      toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —
      Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.
   James Ross löytää magneettisen navan.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
   Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —
   James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —
   Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.
   Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —
   Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —
   Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —
   Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.
   Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-
   ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet
   hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.
Luoteisväylän löytäjät.
   M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin
   salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —
   Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.
   — Pelastus. — Collinsonin seikkailut.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
   Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin
   retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.
   — Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —
   Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
   Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon
   jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.
   — Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon
   isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.
Smithin salmesta napaa kohti.
   Kanen retki.
   Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt
   kiinni. — Laiva hylätään.
   Hayesin retki.
   Harhanäköjä.
   Hallin retki.
   Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin
   kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —
   Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.
   — Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»
   kohtalo. — Tulokset.
   Naresin retki.
   Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren
   rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —
   Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin
   maalle. — Tulokset.
Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.
   Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —
   Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin
   retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.
Grönlanti.
   Hans Egede.
   Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.
   Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
   Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.
   Grönlannin maajäätikkö.
   Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki
      Grönlannin poikki.
   Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
   Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —
   Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.
Eteenpäin koillisväylällä.
   Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»
   paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.
»Vega» purjehtii koillisväylän.
   Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin
   nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan
   rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.
   — Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —
   Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —
   Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —
   Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan
   miehistöä juhlitaan.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
   Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —
   Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —
   Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.
De Longin retki. »Jeannetten» tuho.
   Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.
   — Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.
Fridtjof Nansen ja »Framin» matka.
   »Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin
   suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —
   Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja
   Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»
   loppumatka.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
   Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Rynnäköitä napaa kohti.
   Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —
   Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
   Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia
   yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan
   saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha
   yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar
   hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.
   — Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.
Uusin Grönlannin tutkimus.
   Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin
   kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius
   Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä
   Grönlannin poikki. — Kochin retki.
Muut napamaat.
   Huippuvuorilla.
   Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
   Frans Josefinmaa.
   Novaja Zemlja.
   Uuden Siperian saaret.
Arabian aavikoiden salaisuudet.
   Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier
   Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.
   — Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede
   Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin
   ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten
   maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —
   Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja
   Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian
   maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
Sisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.
Intia XlX:llä vuosisadalla.
   Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.
   — Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.
Vambery Turkestanissa.
Venäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.
Przevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.
Maailman korkeimmassa maassa.
   Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.
   — Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.
   — Sven Hedin.
Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.
   Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —
   Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —
   Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä
   Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.
   — Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden
   koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —
   Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin
   muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —
   Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja
   Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.
   — Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.
   Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin
   kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —
   Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —
   Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat
   ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.
   — Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —
   Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.
   — Tie pystyyn.
Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.
   Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —
   Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä
   järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä
   Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.
   Transhimalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
   Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin
   entisyys.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Aasian reunamaat.
Taka-Intia.
   Konstantinos Phaulkon.
Khmerien entinen kulttuuri.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.
Löytöretkiä Burmassa.
   Siam.
   Ranskan Indo-Kiina.
   Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Malaijisaaristo.
Kiina.
Jään, vilun ja myrskyn maanosa.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
   Uutta maata. — Uusia maita.
Pyyntimiesten retkiä.
   Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.
Dumont D'Urvillen retki.
   Dumont D‘Urville. — Adélien maa.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
   Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —
   Wilkes'in maa.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
   James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.
   — Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —
   Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —
   Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»
   kolmannella matkallaan.
Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.
   »Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —
   Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.
Englantilainen »Discovery»-retkikunta.
   Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.
Muiden kansain retkiä.
   Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
   — Charcot. — Bruce Weddellin meressä.
Shackletonin retki vuosina 1907—1909.
   Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.
   Etelänaparetki.
   Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.
   — Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.
   Magneettisen etelänavan löytö.
   Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.
Etelänavan valloitus.
   Scottin retkikunnan tuho.
   Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja
   kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —
   Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.
Amundsenin retki etelänavalle.
Saksalaisten retki Weddellin merelle.
Hirmutuiskur kodissa.
   Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.
   — Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.
   — Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle
   navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala
   leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin
   retki. — Tulokset.
Antarktika.
Viime vuosien retkeilyjä.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
   Sankarillinen veneretki.
Pohjoisnaparetkiä.
Edistyksiä Arabiassa
Afrikka.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.

ALKUSANAT.

Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien» viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut käytettävänäni seuraavat teokset:

  R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
  Daniel Bruun, Afrika.
  G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
  Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
  A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
  F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
  S. Günther, A. v. Humboldt.
  Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
  D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
  H. Clifford, Further India.
  H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien» vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa. Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I, 63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla. Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa, arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu, voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar, »kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä, ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian», puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana, kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne. Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder, Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista, joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

Asarne möttes på Idavallen timrade höga tempel och altar: smedjor byggde, smycken gjorde, skaffade sig tänger och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan, että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja »kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala, muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

yksi olisi juoni juostaksesi miesten tapparain teriä, toinen torkutellaksesi naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä, kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth, sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan, vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa. Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan, käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että, olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi, joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s. »Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja (I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun. Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja, mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari oli Karlsevnille siis tuntematon, eikä siis Leifkään liene sitä nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi. Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti, kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St. Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä. Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord, ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan käsityksen kanssa sopusoinnussa.

I. K. Inha.

VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.

Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.

Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia. Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen. Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin» omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken. Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840. Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi. Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän, huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja, oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen »New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan, jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v. 1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään. Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.

Stanleyn retki poikki mustien maanosan.

Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena 1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker, oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti, Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja. Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa. Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä 1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi. Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

    »Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
    Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
                                             suurelle järvelle;
    Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

    »Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
    Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
    Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
    Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

    »Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
    Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
    Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
    Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

Kuoro:

    »Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»

Veneretki Njansan ympäri.

27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa, suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen — kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä. Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk. 11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama, että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi. Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä» nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois. Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan. Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin, niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia: »bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16 1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset, ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin. Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn, ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken löytämän Riponin putouksen.

Ugandan rannalla.

Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias. Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle, banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai leviten korkeiksi pöytämiksi.

Stanleyn ja Mtesan kohtaus.

Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat, että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka, ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle, joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer, joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot, oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää, saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun koko retkestä.

Vaarallinen äkkihyökkäys.

Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille, mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan, talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan, jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä. Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle. Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä, jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja, mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa. Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan. Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla. Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella, ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice» liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää. Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta. »Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta. Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa, hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka »Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri. Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut. Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.

Retkikunnan matka Ugandaan.

Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia, ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset, joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle, myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän jo oli kokenut niin monta seikkailua.

Yö uppoavissa kanooteissa.

Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu. Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi», koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä. Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan, ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella Stanley sairasti viisi päivää.

Juhla kuutamossa Njansan saarella.

Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua, hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa, lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa, joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa ja ylenkatsetta.

Bumbirehin kurittaminen.

Eräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat kanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne jääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta vakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä, kangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä messinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan. Seuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin vaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti ruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk. 20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt joukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha vihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne olivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti ryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle läheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet vakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja helposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan kahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla vangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin kuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden päällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin hänet suojelluksi väkensä kostolta.

Shekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka oli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa, hyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin miehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin kääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät pysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley näytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla, ellei hän paikalla palaisi takaisin.

Iltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne olivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn kohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli airot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli murhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut epäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden kuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien päällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla kuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin suostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä ja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla oli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun Sabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan, hyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin ja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.

Stanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin kun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan jälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi hyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50 pyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti Bumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita oli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen parveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja etsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen laskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset satamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä kanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi rannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen menetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen määrään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa. Shekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok. 5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien soidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37 kanoottia ynnä 685 henkeä.

Sanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä kohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen väelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta kulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen jätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän purjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen salmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä ensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai takaisin aironsa.

Niilin lähtö Njansasta.

Kulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle saakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin ainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä useita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja huomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka sille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä pato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat nyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on matala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten maanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja suunnattoman syvät.

Mtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija tervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä häneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään oli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli päättynyt.

Mtesa sodassa.

Mtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna kansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa. Sen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja lasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet maalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin tavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä varten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen korkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa. Ugandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset itsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat heitä etevämmät vesillä.

Elokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan kauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle tuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin niemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat Stanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira, päästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.

Ensimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä. Mtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan, uvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman edessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten, ugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin sivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän huomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri, joka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja tämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset neljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille, jonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.

Mtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen itse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli sisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet uvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki. Mtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet yhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa rakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli apua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn neuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia antautumaan. Airuet paikalla murhattiin.

Sotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista asioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä, metalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin tavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen kauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli eversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän pyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen ruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka sitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena lähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.

Stanley raamatunkääntäjänä.

Kun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä kuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta, mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi saada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen Sansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan, ja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle käännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.

Mtesa ja kristinusko.

Kun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki päällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa verta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä; mutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti hänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä alkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli, mitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt on», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin koraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle kaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan, että se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä hyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan Muhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti syntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan minulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan (Moosekseen) vai Muhamettiin?»

Eräs heistä vastasi:

»Valitkaamme se, mikä paras on.»

Katekiro (pääministeri) vastasi:

»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän kirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu totta?»

Hovimarsalkka sanoi:

»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin rupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän tietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa minulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen sanansa.»

Mtesa nauroi ja sanoi:

»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon, tein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan: valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on paras, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy: kuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata hänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet käyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö niin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me olemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat saman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin, sitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille tarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat: Tekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia. Minä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan. Speke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin kotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan orjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin hyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista. Mikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt ottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään syytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen, kuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat oppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa etevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on parempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle siitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi uskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka monena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse, Mooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä olen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko me tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan kristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen kirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän ilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta uskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen vallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä kansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä pyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.

»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen jälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään enempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»

Syyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen hän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä kaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään, lumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja kivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja koko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä kanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin lähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla ei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa uvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen peräytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä pientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi. Lähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä ja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen, saaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi kuitenkin peräytyä.

Mtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä saamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys. »Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty. Raivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt, kaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot sotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen edustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen pyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen, alkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne jo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät parilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset peräytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset taas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja sangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset palasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren joukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi Mtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»

Taas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät ruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja täyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin kerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu uudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä, ratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley huomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota loppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla tyytyväiset tulokseen.

Mtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä päälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä, kostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota Mtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski pyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle risukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui seuraavat sanat.

»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule minua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon mukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun sen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata takaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi, vihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi ainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi Ugandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu lähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää palaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin kuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa, samoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa tuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa minuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle arabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa valkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin Mtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan vanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa häntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa kuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna huokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan akan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos tahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»

Mtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot ja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat esi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun Stanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut henkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän puhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin kuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa sidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon, miten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan päällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.

Stanleyn sotajuoni.

Stanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia ja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka hyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja Mtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se pysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta hänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen vesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa. Vaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti aalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen päälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja liehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia villejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli tulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi armahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut rupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti salmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi varustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan ehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät niin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja lähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa tervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.

Leirin palo.

Kun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi äkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin tuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä oli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään lähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin 60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai pakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi; liekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta, että vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan aiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi luuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita hän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin olisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet valkoisen miehen nuhteitten johdosta.

Sittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin hän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo valtaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä, jotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka olivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista veljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias sai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti hän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän herttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki mitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen siitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen ja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan huolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta, verenhimoista ja itsekästä rotua.

Albert Njansaa kohti.

Sotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä saattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert Njansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut. Sansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua kirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan. Noudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa se oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla vihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa eli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä maisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:

»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä, tulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen punoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset viikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut taistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten vallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja palmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon ja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan maiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia ja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä ja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä on vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa. Kulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita ruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia, kaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana näemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä kallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen, taikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien hajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven sekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä puoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan pyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen sitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja papyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän ja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme hämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja purojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä yhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta Nzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet vuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja jota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman vuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen. Poistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen aikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme hirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana kuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen kirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —

Retkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa aaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista riistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia päivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä, jotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren juurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan maidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he sanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen jyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa. Sota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka kukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea kalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori oli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta ja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon Bennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren vuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä olisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.

Uudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen naapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi, vuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat paenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja heidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia, jotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat sattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä jatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin, ellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta tuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä. Aamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa, ettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti näiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren vaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät kosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti. Lukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli kuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta venyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän jääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja hedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs, mutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert Njansa oli, vaan lounatta kohti.

Beatrice-lahti.

Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa, että tämä vesi olikin eri järvi.

Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa, niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni. Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan jyrkkyyden vuoksi.

Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin. Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu. Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta, tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa. Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet raskaissa kahleissa.

Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa
Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.

Stanley Karagwessa.

Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin. Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori, jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.

Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä, johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen kansaansa.

Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen, Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä, jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat maan pohjoisosassa.

Mfumbiro.

Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä. Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine ihmisineen.

Kuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen maantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti hän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin asiasta erikoistietoja.

Kivu järvi.

Stanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli — muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden sanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita hyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa höysteeksi.

»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet ihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat jalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä, toista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet, jotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun luokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»

Rumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti Stanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa kokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti tehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä parempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta kudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille vertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten antamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla oli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä järjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen vesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan eli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti matkaansa jatkamaan.

Siihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:

»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet Niilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja viljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan vesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme purjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen, lahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven pohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla tutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta Nzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka nimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten enemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta etelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein kaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet sen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme Tanganjikaa kohti.»

Tanganjikalle.

Matkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta tuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi suuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä varustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen pelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli edelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan maanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa, eräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka rauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo saapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian Stanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että Stanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla lahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin, jotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin, niin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin häijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.

Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri.

Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51 päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin. Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan, eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu, että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277 metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään. Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta. Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.

Matkalla Njangveen.

Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava. Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita, ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita, sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja, herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa, kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja, jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen, vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista, niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn, sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.

»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti muodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun puhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön puoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:

»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja jutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä kauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen kurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta voisin leikata paljon kauniimman.

»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa, jostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti tehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka paksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti karttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa suunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.

»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä kysyin, mistä se johtui.

»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä ollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.

»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen ne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne merkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti todella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.

»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan ja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella kuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni hänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin ihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä ja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja poimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat aikaansaaneet.

»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat kuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros likakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin kuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin englantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa ruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.

»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan inhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani, joita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta voinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän alastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja heidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin sanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden nimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.

»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista, joita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista, gorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä koristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä vaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan — hiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju leviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka seisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin vaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta, ilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne aion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty, kun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia säestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja 'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'

»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä neekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä ja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla ihmisiä!

»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten alahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!' Alaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään painostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että he tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja tässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä ihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli valkoinen'.

»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja rubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen kaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien hampaat.

»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani laskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien näitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi pitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun koko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti kuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään siten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka kautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen kämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin ilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri kun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että muuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään levottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun paaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja paikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän kasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta kohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden ja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta vertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä tervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.

»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt mustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata heidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät maailmalle esitellä.

»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan entistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko joukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat minua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta erotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan käymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon hauskemmaksi.»

Manjemassa.

Lokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa alkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen loivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella silatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää kuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit laivantouvien vahvuisia.

Kabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja kiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat saada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei suostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä hyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin enimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan päästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun arabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri sen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa kylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.

Manjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä, muistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan huolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä, että se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni ja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa. Livingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta neljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta huomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto oli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten aina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan heidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja näköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin näkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.

Lualaba.

Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300 metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka, olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo. Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.

Njangvessa.

Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä, minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli. Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille, jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.

Arabialaiset kääpiöitten maassa.

Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan, samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa. Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan, seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta, kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse. Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit. Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä, ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen. Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty, hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon, ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me. Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta (310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä, olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen, ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille, jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa. Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin, elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan 154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista 300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli »heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».

Lualabaa laskemaan.

Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä, manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä, jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.

Aarniometsässä.

Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet. Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi. Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa, jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää, jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja: »Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä, milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita, kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.

Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä, että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty. Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi parempi kulkea.

Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja. Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa kohtaan.

Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe. Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi. Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset miehineen tulivat niinikään.

Stanley suostuttaa väkensä.

»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»

»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä silmäyksiä.

»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen on se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat edes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»

Huudettiin: »Niin! niin!»

»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja syvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden? Sentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»

»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.

»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni, että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä, ei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea joelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.

»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun valkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne, tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai tahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret leijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne, jotka uskaltavat seurata minua!»

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:

»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua kuolemaan saakka!»

»Ja minä», huusi Kasheeshe.

»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.

»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin laskea lukunne.»

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne, ystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista. Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät jatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas. Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»

Väkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.

Vihamielisiä alkuasukkaita.

Tippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista saada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja antoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt paljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla suostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan tämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley oli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu, uuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan hyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen veriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta tappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen mahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten vältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä toiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa, niin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan loput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita, mutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen pääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat kylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain retkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin. Stanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi rantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi tapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko, tehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva sairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.

Ensimmäinen koski.

Pian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään tutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen kanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket, oli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta samalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa. Stanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin pelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat laskea ne tyhjinä.

Markkinapaikat.

Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7 kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta, olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat sitten paikan ainoat asukkaat.

Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään, taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä, joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä. Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja, kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään. Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.

Kääpiö.

Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä, ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen aseittensa tappavasta voimasta.

Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan. Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.

Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä, saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa matkustakaa!»

Taisteluita.

Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua, sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat, pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen, ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi. Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo, bo-boo!»

Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi heidän käsistään.

Stanley ryöstää kanootteja.

Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.

Tippu Tip kääntyy takaisin.

Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen avun, jonka oli arabialaisilta saanut.

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa. Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi. Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta, jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.

Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja norsunluuluikuilla.

Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»

Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani- ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin, mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat »Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin, niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa! Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.

Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen, ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä. Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa. Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!» huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka kuitenkin loppui lyhyeen.

Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun. Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan ehkä hukkuvan.

Sen-nen-neh!

Joskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan, jota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja kaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta. »Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan, ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset huomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä kohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin taikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta valituksesta.

Retkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen lähestyvää veneistöä.

Eräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului joka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana, kunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen sanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä, miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa, ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat nytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä edesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley kääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli tuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat ulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden haaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi ystävällinen sananvaihto.

Stanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan, ihastellen ja ylistellen.

»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi meitä», sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat pian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m., jotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä päästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen. Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi heille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle», sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille, jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat todistuksena siellä olevain ihastuksesta.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat maanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa kyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat niin pahoja.»

Eräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein sodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita. Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme teitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet kanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän olisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin, lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.

Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta, nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän edessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja naisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain rauhallisiin tervehdyksiin.

Pian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli ruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät retkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.

Tähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja, mutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen melojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen, valkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien huutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley järjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten suojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin kanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady Alicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava kiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät jokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin asetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin matkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten kiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka kynnelle kykeni.

Stanley-kosket.

Joki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni tuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti. Pian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken pauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu paeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun. Stanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen huomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä vihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin. Syntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen vasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja voitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana aamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa, jotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.

Ankaria taisteluita.

Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä, toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta haavoittui, puhdistettiin metsäkin.

Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.

Zaidin seikkailu.

Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta. Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle, jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi. Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50 metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan, heittäisi sen Zaidille.

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi: »Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen minäkin».

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut 20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun, niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma, niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen. Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan», mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas 300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä, huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan, sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen. Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan, tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen. Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.

Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä. Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.

Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle. Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua markkinapaikalle.

Retkikunta verkossa.

Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.

»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»

Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä. Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:

»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.

Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen ja viimeisen kosken luo.

Viimeinen Stanley-koski.

Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty, ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit peräytyivät.

Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat näilläkin seuduilla.

Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita, mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat erinomaisen mahtavat.

Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti, päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä, etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään, jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta eteenpäin.

Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan. Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan, mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.

Kongolla.

Joki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin levyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden välisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia taisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos vain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin paikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää rantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä enää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka rehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia. Seurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta, mutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta viistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin kaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia oli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja, suuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen kuiduista valmistettuja touveja.

Taistelu Aruwimin suulla.

Helmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin ampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta, joka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja torvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki. Kun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista kanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään loi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin hän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään suoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi kokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat, mitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka oli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin keskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase kädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava, sillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan kimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja näiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki vihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia, neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät tahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi kymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan sulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä, tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea pärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu kahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen pöyristyksiä tuntemaan.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä silmäyksen väkensä yli.

»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun te näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan. Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne voivat teidät pelastaa.»

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien hyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen kanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin soutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja kun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat soturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla räiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista, sitten vihollinen jonkun verran peräytyi.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan rantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat astuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.

Temppeli.

Etevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä, pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä laitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset. Kuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi. Vangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa ne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta, kuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita, joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista, joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä, sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei olisi haavoja saanut.

Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä, ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä edelleenkin.

Kongon saaristoissa.

Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat. Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen, pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta, fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää. Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.

Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää. Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta. Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna tapaamme.»

Vaihteeksi ystävyyttä.

Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä, kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat. Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.

Ikutu ja Kongo.

Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi »Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.

Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia, vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.

Saaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita, balearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia, kaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä ja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa, mutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset alkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita saarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti apinoita.

Uusia taisteluita.

Helmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien kohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia taisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin olisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan viholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan näki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna itseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista peränpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille, kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät: Mutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen hämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi hän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin, oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin pyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa tuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä hiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.

Pieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei ollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin monelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä. Frank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan aasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu raivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja ajettiin pakoon.

Joen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti yönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli mahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley voinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista, mikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla kerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia, niin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi syrjäjoiksi.

Stanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan, mahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin. Helmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli tahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut, ennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä enemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä aseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen myötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi näkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän ystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta, toisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa tamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat Stanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa kohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja kuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät piilukkoiset kiväärinsä.

Epätoivoinen taistelu Bangalassa.

Syntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän kokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja sotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala! Jaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin erään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen metrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea, ettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta muuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti itse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen kävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien hurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu tällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.

Bangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä pääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla; tieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta, sillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan kaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla. Muutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän vaikutusvaltansa oli suuri.

Rajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja puhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua. Kuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein osoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä, laskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin rasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja banaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin erinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.

Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen. Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!» varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.

Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi. Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin, paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.

Tshumbiri.

Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja, mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun 7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa nähnyt.

Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon ohi.

Viimeinen taistelu.

Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää, vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.

Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi jätettiin metsästys sikseen.

Stanley Pool.

Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi. Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet. Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti, että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies, hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin, sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka, viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät, ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.

Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä, kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.

Alkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot, joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas Atlantin valtamereen.»

Niskakosket.

Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta, »Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä, mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta, jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10 metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi, vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50 kilometriksi tunnissa!

Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään rotkoon.

Kalulu-putouksen uhrit.

Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40 metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä. Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki saivat surmansa.

Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä, tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.

Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi, kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi, jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen, sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä, joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.

Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut. Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet, naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin, laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.

Stanley vähällä tuhoutua.

»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin »Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.

Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa, jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa, jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.

»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä, jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien, pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»

Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina, kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä vasta he havahtuivat ja pelastuivat.

Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia. Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.

Vaikea taivallus.

23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä, kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti, miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat, että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350 metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia. Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki. Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun 25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei heistä ollut apua.

Puutetta.

Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi, mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa, ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita, joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto oli vielä paljon hitaampaa.

Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut, näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa estää kahakan.

Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan? Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti erehtyneet.»

»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin. Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät. Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne. Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja: vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.

»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»

»Niin, niin, se se on.»

»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»

»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee itse polttaa se.»

»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa asuvia hyviä ystäviäni.»

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa ei ole huonoa.»

Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua, mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis. Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin paikalla.

Vaarallinen koskimatka.

Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava, eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä, ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon, palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.

Frank Pocockin kuolema.

Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista; jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot. Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa, Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz, fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa, ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen. Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.

Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank, joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen »Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea. Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona. Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä, mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta. Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista. Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet. Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.

Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme, valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»

Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.

Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy. Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.

Zingan putous.

Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni oli heille suotuisa.

Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa, ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella ja peloitettiin palaamaan takaisin.

Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida, niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa, kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone» nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla. Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty, retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.

Stanley Mbelon koskessa.

Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä. Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden, paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan. Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat, etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut. Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien, aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa, herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.

Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin. Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle. Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn mainitsemaksi.

Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.

Yksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi, kun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo toisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket köydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi olla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn »Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi heille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja juoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul Illah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä eivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen koko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley luuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti papukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin huomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla kolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä palasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä esti häntä kauempaa etsimästä.

Riutunut retkikunta.

Koskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen pahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut hupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se elämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä lähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet. Kuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni väsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt. Mieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja kuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän voimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken epäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa, eivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä tai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina ja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme vihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten pääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»

Kilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti maniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja kolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä pääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen jälkeen kotiinsa Sansibariin.

Isangilan putous.

Heinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa jyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan putous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain viiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa oli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti Stanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki kiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle kalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan Afrikan tuntemattomia sisävesiä.

Rommia, rommia!

Mutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho tulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä ruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota retkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys loppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että tämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan, mutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut muuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan, antaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:

»Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme. Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä, eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä, mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa, joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi, jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä… Jos teillä olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita, kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman lähettämään.

Henry M. Stanley.

P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v. 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»

Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle veroa maksaa.

Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa, me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»

Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat — riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa, jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi». Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä». Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat kertosäkeet:

    »Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,
    »Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»

»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana. Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat — enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen, hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin »kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.

Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi paljon kokeneesta väestään.

Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat. Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla, kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota ja sai suunnattoman paljon lukijoita.

Kongo-valtion perustaminen.

Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen, eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.

Kansainvälinen Afrikan seura.

Niiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa Afrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian kuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli koettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen ei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa laajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa suurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin neuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja avaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin vielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta jo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat läsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier, de Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä kansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle ja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen Sansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti jokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa, saada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan kehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin suuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan rannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta ranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja, mainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia Ogoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen liioiteltuina.

Kongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin parhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella olivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen Gabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he tekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza tunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.

De Brazza Ogovella ja Kongolla.

De Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa kasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen kustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan Ogovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi. Hän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki ja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan vuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä tiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878 rannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza laski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät häntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi Likonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat ja hänen täytyi palata Gabuniin.

Seuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana, laiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville nimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden päälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa Ranskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten koskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen aseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan koskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut kohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen niille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian kuninkaan toimesta.

Kun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin käsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut hänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen ja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään ja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan esitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen suurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon tutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.

Stanley palaa Kongolle.

Stanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä seuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle meritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan tullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä apumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia muita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle, jonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin asema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä pitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki aarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.

»Bula matadi».

Yksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin, suuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä suuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen, tekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi »Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli tunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema, voitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea, vaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja virtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista että kovin vaivalloista.

Työn rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman kielissä, mutta virkosi jälleen.

Manjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen Kongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta viipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta kestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava Kongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia kilometrejä pitkältä eri suunnille.

Ensimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.

Stanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema, ja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla nousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti Msuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki laskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu viuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä vedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II järven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka ympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat ovat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän nisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei sen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi on vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä myöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.

Stanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain jokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia kilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta 1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon, että Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden kuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.

Nyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De Brazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä Kongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin Stanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää tätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹ Isangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle asemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta käytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun laakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.

Stanley nousee Kongoa.

Elokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa» Stanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi potkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun perustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun lopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella suunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi aikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä katsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta ahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet hirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin ylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä perustamaan maahansa asemankin.

Mahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin suuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan ahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi kanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin. Mutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin ja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden valkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli rauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi ja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi sitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia, etteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät rauhallisina.

Arabialaiset vastassa.

Palattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan Stanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli ensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken aikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi olivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä olivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman suuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin toistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta tappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän vihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä seuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja tästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain erinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja banaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat olivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet näille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia orjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian heikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota orjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä verekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista vakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin suinkin oli mahdollista.

Joulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille, jotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken ylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle ja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään lähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan seura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä uusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä paluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley Pooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän lepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.

Lähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa, mutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien voimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.

Kongo-valtio.

Nuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta puolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta puolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen koko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin asiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon vapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal luovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan Manjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi alueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa kiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio menetti Ranskalle.

Kongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua. Suurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin osa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.

Löytöretkiä.

Luutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion kustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis kulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät Kwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät keltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli neljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka pelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi he olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät Munkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin oli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun yläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli kuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia, varsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen Tanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin. Tanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän paljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet paikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki herätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää tämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin Kassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman. Rannikolle saavuttuaan hän kuoli.

Wissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä menestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän syrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan jäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.

Lähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä selvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua. Kuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin kartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset tekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia, joita myöten he sitten laskivat pääjokeen.

Luapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti Sansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle ja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi hengissä takaisin palaamaan.

Ranskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien retkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen viimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone. Bangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan vedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.

Lualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot vuosina 1881—88.

Englantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven luoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa järven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.

Kongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi jo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan Tshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka, osoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt Stanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa, löysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon koskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi myöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli tuntematonta.

Ubangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon pohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P. Potagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.

Stanleyn retki Emin pashan avuksi.

Viimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa 1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja Khartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä. Emin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler, oli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin valloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella huolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja voitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin oli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi kirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui t:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä saatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin komitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen kuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä edistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti 9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli helpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon suusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen, tarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella Wadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu Tipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion hallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona olevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen. Tippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.

Kongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa tietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta laivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin Jambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin komentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia, jonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.

Aarniometsän uumeniin.

Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava. Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää, kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»

Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa, milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.

Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa. Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja niistä varsinkin oli paljon haittaa.

Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.

Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin olisivat he vieressä olleet:

Ensimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»

Toinen ääni: »Minne te menette?»

Ensimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»

Toinen ääni: »Ette tervetulleet.»

Ensimmäinen ääni: »Kaikki nousevat teitä vastaan.»

Toinen ääni: »Teitä vastaan.»

Ensimmäinen ääni: »Ja varmasti teidät tapetaan.»

Toinen ääni: »Teidät tapetaan.»

Ensimmäinen ääni: »A-a-a-a-a-aa.»

Toinen ääni: »A-a-aa.»

Ensimmäinen ääni: »O-o-o-o-oooo.»

Toinen ääni: »O-o-oooooo.»

Toinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin hullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen nauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin päin pötkivät pakoon.

Myrsky aarniometsässä.

Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä, salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin. Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän tyydyttämiseksi.

Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle. Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia, melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta. Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.

Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.

Ampiaiset.

Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra», sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.» Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet olivat sangen siroa tekoa.

Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta, mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista, ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina, pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä, mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin, että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon. Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.» Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen soturijoukko.

Epätoivoinen tila.

Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.

»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin… Ja tätä kestää koko päivän taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen, ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja, olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus…» Lopulta maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka haava olisi ollut vain pieni piirto.

Arabialaisia aarniometsässä.

Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa. Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen, 17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja. Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo, oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä, jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»

Nälänhätä aarniometsässä.

Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa, etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa. Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12 päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan. Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet, olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000 neliökilometriksi.

Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista — yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä, joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon tuostakin ruumiita.

Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi heille toimittaa apua.

Tie raivauksen poikki.

Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä, kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa, sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin, on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret, joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2 metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa, vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli, monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien, kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta, jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa, bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.

Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat kuitenkin olivat muuttaneet pois.

»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen. Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä kisoillaan.»

Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin, jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia. Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta. Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu, sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet. Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet 2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä. Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa 6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa. Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan, oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.

Aarniometsä aukeaa.

Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän, sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»

Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä, että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme aivan sen reunalla!»

»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa ja sitä pashaa, jota etsimme?»

Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata. Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin täällä viljeltiin.

Metsästä päästäessä.

»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko. Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa; gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin. Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen; ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»

Huono vastaanotto.

Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään. Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta, bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin, kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.

»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45 kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro, ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.

Albert Njansa.

»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena: 'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.' Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme, että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät, oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»

Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului, ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.

Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä, mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään, vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.

Fort Bodo.

Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit. Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki, varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan. Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.

Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa. Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan. Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.

Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan, joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista, mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa, katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli, tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus. Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon; kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä, kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»

Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin 45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava. Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin, näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin myrkyllisiä matelijoita.

Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita, metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta. Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä aarniometsään perustettuun kotiin.

Kääpiökuningatar.

Luutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin käymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja toimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle. Stanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin, jonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä sairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2 metriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot, suuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean ruskean, hienon karvan peittämä.

Viljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen kylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa niin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet silmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja elefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja oli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla mitä paras.

Ennenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta tuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat jäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja vartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä kääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille ja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka nyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli kokonaan muuttunut.

»Malleju».

Niissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu, saatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten kanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta sen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota sanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka oli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen keskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita, ja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia kuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä oli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin durravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua, veljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti tiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se olisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni lähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että Mallejun veli on tullut.»

Seuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni, itse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia kokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja kaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista suurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen omistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin yllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina oppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti »Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti Jephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan tarkoituksesta.

Stanleyn ja Eminin kohtaus.

Huhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja illalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla saapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön, vaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko lailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut niin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen oli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä päin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta Casati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta Stanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja mieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen sudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä Päiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain ylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate- ynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley upseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat vielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin Stanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan asiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa jälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen käsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän sananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130 kantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.

Stanley löytää Runsoron.

Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta, niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro, s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa. Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000 sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin, jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta seuraavasti:

Masambonin sotatanssi.

»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan. Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat, että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää, paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua, pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä, kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa, niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15 senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa, kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa, jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa, niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky, että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi, kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin, jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin, kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista, ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»

Kamalaa ihmishukkaa.

Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon, jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen. Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.

Jälkijoukon synkkä kohtalo.

Elokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä vihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä kuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori Bartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden vuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa tilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt sanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat, ja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan manjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen vaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun paukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä seuraavassa melskeessä.

Stanley palaa Njansalle.

Vaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan, jolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko teki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon tuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat tällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä, että olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he kaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin kiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat retkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita ruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne alkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun olivat voimattomat niitä kantamaan.

Kääpiöt varkaissa.

Kun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa, näkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä, naisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden koetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta nostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he aikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä ihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma ehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät käsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään yhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan neuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku ihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi. Heimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat laatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn miehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti huutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin kiinni ja tuotiin leiriin.

Ihuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa, Stanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille. Mutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin, tavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi Stanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin sinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan odottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi linnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat tuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo olivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin retkikunnasta jouduttiin hätään.

Nälänhätä aarnio metsässä.

Kymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina olivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni, viekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley oli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun muka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin. Voimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin uusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan, jossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja jaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi, uhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat metsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun muonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen lähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti muitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme sitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin pensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan hautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'. Liian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua vainosi minua pimeydessä… Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme nähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat meissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet ne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä lohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian masentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon huokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää — ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne kuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua yksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön varjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä ääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja unohduksesta… Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui huokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava, urhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies toisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja hajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.

»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka sydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa vastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa kristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka on korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän luonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat mielen… toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän on heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.

»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään, toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä, kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä: 'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat…

»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään, istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla 'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka heille ojentaa auttavan käden.»

Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan — taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia, ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»

»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen, vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.

Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.

Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes 1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä, joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:

»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut, ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä; se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja, ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»

Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40 sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita, kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä — ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja, oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita, mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään, sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan, kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.

Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema, riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa, poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet. Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet, niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja, ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa terää koetellessaan.

Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä, koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.

Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina. Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi, mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli. Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat, oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä, kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua. Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna, halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä, taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan, ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä, mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden… Seisomme myrskyn raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita. Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan, jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan. Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen, samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä, jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita, mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita, yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä, loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet, pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia, tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin, missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy, rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää, auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin. Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine, pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä, mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu, Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri), guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu, kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango, pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia. Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon. Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja, simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita, joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä, mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta. Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä, vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa. Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja, hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä, harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja, kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä, närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä… En muista montakaan semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat, sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin, hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani, kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka saivat ihmisen aivan mielettömäksi… Kaikkein kiusallisimmat olivat pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea, kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen. Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin, jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä. Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti. Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan, jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus, sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan. Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin, Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m, täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan, kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua 2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan, joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa, etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla, sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla. Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa, keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.

Muullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki metsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat metsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin kylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon kyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa. Liittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä vain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan, viekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota kääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa, erinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä vihollisia.

Tämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin vapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he ovat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia paremminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.

Kääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä päällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan jokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka ovi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen puolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää, pitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä toisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas ja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä toisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä, vivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen eteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat polttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät, tappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa. Aina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun ottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan ampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä leikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen mukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se tappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti elfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin aarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä Stanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista. Ruiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen sai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä nämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli minuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta suurempi.

Matka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä. Lähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen lähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena turvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse valiomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti Njansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut minkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo matkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä, jotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt sillä välin tapahtua.

Kapina Eminin maakunnassa.

Jephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla, jotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä niiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn tarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset olivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle kediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin Egyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos onnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin maaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan sallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen pidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä kannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle, valloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan mieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin häntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet. Emin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja pitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa sovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja yhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin pysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet etenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.

Emin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin pashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven rannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai päätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän kokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen näytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli pieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet kapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä salaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily saatiin ilmi ja estettiin.

Yli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley huhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti. Retkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli paljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin hitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä taipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti muutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen ruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.

Matka merenrannalle.

Liittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella asuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena, hankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä vastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä laskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni Kabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat», estämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan väki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan voinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi tehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana oli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki kovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut, ja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley nyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä laajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa muodostaa järveen pistävän niemekkeen.

Stairs Runsorolla.

Vähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti Stairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin kymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin kulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja tämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät pahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne jyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500 metrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes päästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta, mutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan täytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti paleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000 metriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan, jossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa kokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro, Kenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet, ettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden puolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan melkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus on enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun, että hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen merkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän otaksuman paikkansa pitäväksi.

Albert Edward-järvi.

Albert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon kuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä suolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan rosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley heidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään ympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle Viktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.

Emin pashan lahti.

Saavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma pistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä matkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley nimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui Usambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan, jossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan. Siitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä oli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas kiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten hallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja hänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun 5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan matkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin pasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin vaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin väestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa, kuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa Sansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan Bagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin pasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois maakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan siihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta suojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan puuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.

Eminin loppuvaiheet ja kuolema.

Ei siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista toinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti Sansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa olikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi t:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen länsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman. Sitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet, riidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset väärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki kapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa loppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista hän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse Kongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle. Metsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa, seuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä retkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman. Maaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti Kongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin monta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten seurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän saksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään, ja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn putouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa ahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen murhansa.

Eminin väki.

Mainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista, jotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin jäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä. Heidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat upseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä tullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan Wadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa. V. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion palvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa taistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan, ruveten siellä Englannin palvelukseen.

Stanleyn loppuelämä.

Eurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja avaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen enemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon tutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot ja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen voitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän oli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion tukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman, alkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat ilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka hekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.

Stanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan asevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät, on arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin puuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä tarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on sanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain olojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä, jouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään kohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään kulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät myös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta matkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset miehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan vaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille lähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne suurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja ne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että he olivat ansainneet sankarin nimen.

Eurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia kunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt taiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko Afrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi ruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran osaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti monella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän lanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli kuudenkymmenenneljän vuoden vanha.

AFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS

Yhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat Mustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko piirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi tultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja huomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset Afrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan tuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut vallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua sisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja vanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»

Ennen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat vallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus käytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi- ja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla menestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset, kituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen kokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset kafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli haaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä sivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä ihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka lopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien alueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä vuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion itsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut välttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia ja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar joutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian ainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan linnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin Sumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal ja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal omisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v. 1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa lähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi Algeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin suistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren suulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen olivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä Ismail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja ja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet. Suezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen suuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja Kaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen väylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan vallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja enemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista muhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui paljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat ainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin, Dahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset sulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja Kongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset neekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun kuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja kristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.

Länsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä muutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja vahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa vaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan kehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin jo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa vielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti Ranskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa, mitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät toimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja Italiakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin jaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se tapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen Stanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan, käyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja kauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin harrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat Euroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka hän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle pohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät Ranska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen suurleikkauksen alaiseksi.

Portugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta alueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään, vaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt juuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä vyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei vähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma oli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina Egyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin. Italia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska siitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla Koillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan Abessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja Keski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren rannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka muodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset joutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit valtasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän alueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian mereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi anastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa puolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin laaksosta Kapmaahan.

Olemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin Ranska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan haltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa itselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin hallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne tunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin paljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin johtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa ratkaistiin.

Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876 luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880 koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.

Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka niminen siirtokunta oli perustettu.

Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884 Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall. Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään, mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän vielä sai pelastetuksi.

Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.

Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882 kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti Englannin suojelusvallan alaiseksi.

Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884 muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.

Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.

Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.

Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset vallat tekivät toistensa kanssa.

Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat
Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren
Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille
luovutti Helgolannin.

Samana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta sai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa Saharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat alueekseen.

Seuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään sopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten alueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.

Saksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta Keski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta yhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.

Suur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa rajat Itä-Afrikassa.

Suur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven länsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson latvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia vihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan itsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin, Ranska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan jaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat Abessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko tämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset, belgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot valtasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat. Versaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle, loput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan Lounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.

Löytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja sen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti löytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi suurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja kansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen Afrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.

Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.

Khartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti Sudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin kuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran menettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa heikontanut.

Alussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä alettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin valloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten johdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla joukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla. Yrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin, myöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin käsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn sotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.

Maa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna oli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina kuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja siellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän kuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie Niilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan eteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000 kaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua uuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa oli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata Dongolan melkein miekan iskutta.

Ennenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien yläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin rakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin, rautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä kiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta kohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa armeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli englantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet retkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen armeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.

Huhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön Mahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle sen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia kestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000 makasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista englantilaisten joukkojen osalle tuli 100.

Omdurmanin tappelu.

Kitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin hän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan hänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät Khartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka enimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä, ynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu ammuksia.

Se musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi, johtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394), joka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan mukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut kaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella, kerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen saavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla oli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen saada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen mukaan.

Kaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista pohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija asettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi Niilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko mahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit etenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä valkosinisiä lippuja kantaen.

Englantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen hyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja egyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit avasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat ja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin. Mahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa. Sitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten murhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien rintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon otti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin lopulta sekin.

40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle 11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50 kaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.

Tämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta marssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia Niilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli 20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta. Kaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m. toimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan pahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen ruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.

Kaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana talvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän kaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että hän oli haavoittumaton.

Kun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki Punaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin kukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään uudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin Khartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita uudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden kukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan on englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen kehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.

Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.

Abessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan sisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas koko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän voitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin johdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen vallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka johdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun Dogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa 1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren rannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus kokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit hyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä vastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä vastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä tappotanterelle.

Shoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban kuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian valtansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän taistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka oli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen suojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi uudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa täydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.

Abessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan ja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan ylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895, italialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan mieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan. Maaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla merenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen. Parikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha kulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert. I, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset etenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin linnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan. Joulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä, joista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.

Menelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti italialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri Tosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali Arimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen sen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät linnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan, etupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten koko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä puutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu pilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi, mutta sai erittäin kunnialliset ehdot.

Menelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen ensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat. Baratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi täytyi annoksia yhä pienentää.

Aduan tuhoisa taistelu.

Kaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen puoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti kenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik oli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että hänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti kävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä hän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin hänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja saivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin. Vaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi kaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi, jota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään. Kaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö kenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä 70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet upseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400 miestä, kaatui tai joutui vangiksi.

Tämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen armeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin jälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä, säilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi, pelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys tunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.

Vielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle Englannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan itsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta Abessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä, joka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.

Somaliniemimaa.

Somaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian meren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit sanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi on vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset alkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi niemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300 metrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.

Se kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä asukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia, mutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan muinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi (vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan toi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten ja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa — Hand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä, jonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden molempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin 1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka arokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on pohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan, ennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin asutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin alueitten välisenä rajana.

Läntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista, pronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja pohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut vihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät voi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin gallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia muukalaisia kohtaan.

Sukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut paljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen. Uskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.

Rauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että siellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys. Useat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia, mutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen kansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen peittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla kukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä on muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten valloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan väestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon muotoa.

Somalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti valtasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan rannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian laivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun intialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin — tekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa olivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo olemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta, ennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan, nyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan jälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti monikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen retkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti takaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä retkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa elefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith tutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla vuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin ansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen matkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty niemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon, niin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista kohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin ampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin jalopeuranmetsästyksen luvattu maa.

Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.

Nuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se kuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian suostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen Niilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.

Arabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan välinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion viranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka valtasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan. Ilmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien aseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta päästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten johtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät tällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja leirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin, rannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia, että he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten valta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat useita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin Kongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen retkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni Dhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan. Monta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten vahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja monet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli 60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken merkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan poikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle. Belgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita, jotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.

Lopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa ottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella. Toinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti maan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen kautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni Dhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä. Väki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä asuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa 1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja surmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui. Kapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja runsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen yläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa vastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli hyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti ja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja Albert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät suuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen kukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman, voittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan Manjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen tuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman. Kabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia upseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä ponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.

Kongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten kauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi tulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta löydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli vedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen lopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin rastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan Kongon alueitten tarkempi rajoittelu.

Ranskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin korkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja marraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden jokien välinen kynnys.

Ranskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta Bahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa Niilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä käsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista suuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi mahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta. Kongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä yksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on enemmän kuivanluontoista kuin kosteata.

Kongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin Emin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun muassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat, jotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.

Itä-Afrikka.

Thomsonin matka Elgonille.

Viktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä 1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt retken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle ja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin rannikolle.

V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen, joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.

Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan alkuasukkaan kuolemaan.

Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä, maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.

Meyer Kilimandsharolla.

Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta, joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat, ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana. Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja. Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»

Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin, sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat 4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella, ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.

Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä, jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia, moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15 glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.

Teleki ja Höhnel.

Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori, joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla, mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven, joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.

Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut. Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin riistalaumain keskuudessa.

Paitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan Sobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian ylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on suolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish löysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta Afrikasta on tavattu.

Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.

Uganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse sanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n pois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan nimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen jälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan maa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen, luullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai neljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan hamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit. Ennen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson neekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja Nondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen sivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon sekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin kanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen mahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt maahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen. Mutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle, perustetut valtakunnat pysyivät voimassa.

Mtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua Englannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi tunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen ahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin lähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja katolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin Mtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet: kaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen kuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli opettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia työkaluja.

Mtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen, jota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti kerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä vahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä että pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin, ennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset lähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt tuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia alettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä kuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin levitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt houkutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen, jättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni paljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta ja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri uskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta pian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat heidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa ei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet ja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat pakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa Bugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue oli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään käsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan takaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen verisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui tappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin takaisin.

Kristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen brittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta tämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri Karl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet, joissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen hyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman kautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan kristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa kuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui Jacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu saattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890 tekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni Lugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli kuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se alussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta se taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa Lugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley olivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien hän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron sotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi Bugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita vielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle suuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä saamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa neljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin kuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt nykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta parannuskeinoa.]

Alussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs protestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä, kieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati. Päinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten kimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin katkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta suostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja. retkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen puolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu nostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin puolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa tehtiin sovinto.

Näin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin suuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa olevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla Lugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois Lugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä sinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja vaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide pakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin epäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi nopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin kunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia teollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin. Meren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä. Uskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro liitettiin Bugandaan.

Mutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka uhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat, tyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia vastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja monta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta he kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin hallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin vangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga kuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat Edward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven välillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen nopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi kaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja Sese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka on järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia virastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja kauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki uudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä kilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu: Siellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen tuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.

Bugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä ylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on voinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan hallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.

Kun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat Itä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta olleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat seitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat Maskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden 1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja parikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa Tanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät. Heidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin maihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä viidellä miljoonalla markalla.

Entinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli saksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon arabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti. Muutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan kukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa mestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891 wahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi rauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen kapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka samaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken maanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat sudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin alkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät liian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa täytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin edistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu merenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko tämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.

Etelä-Afrikka.

Sota zuluja vastaan.

V. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se laajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli löydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v. 1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä verisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.

Zulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti kaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen ylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän tietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun englantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon tuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten vihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.

Englantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä, näistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea tietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia Ulundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa ylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat. Merenrannalla maa on alavaa ja lakena.

Englantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden liian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja sulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion. Isandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin ylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja pari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti kuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla piirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.

Kun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta surua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta avunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi Wolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin onnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa Settivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon III:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän joutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.

Settivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui englantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa jaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää rauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.

Zulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita. Koska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja ehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja oliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin. Kieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia muita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he kehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he Etelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti kukistettiin.

Portugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään Mozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi olekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman merkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa jatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset tutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta, mutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin yläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille oikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen sisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa alueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen vähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on koettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi osaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin osa Transvaalin kaupasta.

Rhodesia.

Sisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi valkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen maa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon rautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi neekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta viime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja saksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo tutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja 1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia niiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla vuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa. Portugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan suurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle. Hän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen alaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle rahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin. Näitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen Etelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi toimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat asuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja perustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen saakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan, sillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa. Nuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken väkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta matabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat kiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian, ja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.

Buluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille. Kultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan sekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat antaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi siirtomaa sai nimeksi Rhodesia.

Se näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala karjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin yhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa vaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään rasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus lopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan keskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse säästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin Sambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion rajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.

Vaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala kuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle rodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.

Barotset.

Sambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia, barotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata, laaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa karjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta on terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo viihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä ylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa, saapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat valtansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen yhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet makololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin ajaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset tekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset itse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia. He olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat elivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata päällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla saattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus joku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli osoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden, mutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön rinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen vaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat yhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä toinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat neuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias. Mutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa ja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan oikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan. Aurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla vastustavat.

Ranskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa Barotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen vallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen barotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen tiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan, että hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa parasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin hallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan komppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen siitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella luovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen alaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata ja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa sisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas Edward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on kristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.

Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä, aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä. Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi. Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä. Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.

Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja, kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa rauhan ja turvan orjastajia vastaan.

Entinen Saksan Lounais-Afrikka.

Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin, vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.

Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.

Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä, kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja, sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä nimensä saaneen puun (Welwitschia mirabilis), joka ehkä on luomisen merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto, jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi, sillä se on korkeuttaan paksumpi.

Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868 Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880 namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa, kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen asutus saattoi todenteolla alkaa.

Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava. Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v. 1908 vain puoleksi tästä määrästä.

Angola.

Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää. Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79 Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan, herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät, rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.

Kamerun.

Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä — löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset, v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko rannikon perukoineen »Kameruniksi».

Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä, joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee, seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-, riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä. Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja, jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia, varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin ollut maassa toimessa.

Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi. Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin, kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902 ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka, jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia laavavirtoja.

Nigeria.

Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä. Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät, samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä nimellä »öljyjoiksi».

Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi, alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä, mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.

William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella, mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa alaisiksi.

Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki, jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita. V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja, olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään. Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt vapaaehtoisesti.

Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15 miljoonaksi.

Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä. Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa. Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua, taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.

Ashanti.

Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan, joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.

Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia. Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.

1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan ihmisuhrit.

V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste. Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.

Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.

Dahome.

Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki, korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.

Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja 1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.

Dahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen vasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan. Ranskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan Gle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä Ranskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin päätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds lähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.

Dahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000 sotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia. Amatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina ja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin armeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä muutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli ostanut Togomaan saksalaisilta.

Doddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän syyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia valloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen kertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin tämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään raivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän kaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta heidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti Abomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti Dahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi, vietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.

Madagaskar.

Madagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista, on vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan tutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset. Maantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut, saaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee itärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti länttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren sisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin ovat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua Intian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että joko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö taas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain kieli on malaijilainen.

Arabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja sangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että kaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä hyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat sivistyssanat.

Portugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin olivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan Euroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella pysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat olivat merirosvojen perustamat.

Jo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja, englantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen sieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen villien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he ampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen merirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa, piti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi itselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat keskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua. Sakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat täydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta miten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista valtaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä vastustamaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers, sama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta, kävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei seitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä englantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen vuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa, mutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he kauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan, mutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin piilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten ruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku tosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen. Ne vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet repaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia nahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat olivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan karvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä otuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat itselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta hyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään, eivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he koettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan vallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä yrityksiä turhiksi.

Myöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti niin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he kuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa keskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät he valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.

Hovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli ja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella ylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi onnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama, ponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle ja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta. Suuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset lähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu käännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.

Radaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen aikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin sivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat karkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia myytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet uskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen Radama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen enimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta on kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on ensimmäinen ministeri.

Hovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi vilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen, että he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen sivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet. Suur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta toinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan jalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren asioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut alueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen täytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.

Myöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja siitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon pommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari asetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi kuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali Gallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat, että hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen, pakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta Ranskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat enimmäkseen ovat.

PETTYMYKSIEN MAANOSA.

Austraalian sisäosain etsijät.

Ensimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään uudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin sitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.

Kun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja niille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät uudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin, etsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.

Mutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin. Kuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan, sitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä useampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta, ilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja itärannalta edettiinkin.

Sinivuoriston poikki.

Cookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle rannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III, s. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi asukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin pääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti rajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin joukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja länsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen kaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli päässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua liian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin sisäosiin.

Bass.

Sitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan ulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen meriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä molemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa saaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders myöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian loistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja paikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen jälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.

Ensimmäiset sisämaan tutkijat.

Mutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina joku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon menehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä eivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät tunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin rotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki näyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.

Jo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä päästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat merenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin oli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen päästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja laivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi, levisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja tämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.

Vuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie tehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa, ja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain voitettavista vaikeuksista.

»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka niin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin siirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat sangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu päälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan. Hietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa usein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos mieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä parinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit päässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat vieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä niiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia leveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin on mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti turhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien välitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin. Grosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä kaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi joka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla olevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun Wolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on osaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa sen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella pystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen mailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä ihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»

Maan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden turhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle kukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen, rotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat joutuneet.

Bass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen tutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki, mutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen labyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking, merimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen tapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja kuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen täytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton milloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki monta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa, mutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi kuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo luuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän tapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja josta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli kuitenkin muille paljon apua.

Ankara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat saivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään noista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat Austraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina ole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa kuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty siemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi, etteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää, alkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi perikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet jokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli tuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen alueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana kuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki yritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää sitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.

Kolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti kuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten yrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä heidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset, täynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet. Erään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään syvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset tuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä harjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle pöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.

Matkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut kuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he joutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten kuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä portaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi äkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso, johon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi lopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset äkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla lähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan aluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli vaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi heitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita, jotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli päälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku. Päivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä uusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta epätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli sitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista selännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä huomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta oli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti länteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia vuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla, mitä he jo olivat voittaneet.

Evans löytää uusia jokia.

Kiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä juoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi vuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine tietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta innostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä jatkamaan.

Viikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen paikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota pikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja siis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää tarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja löysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja ihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan suurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti Macquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.

Macquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa oli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten savujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran vartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.

Retkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla vankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815 maaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin silmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.

Evans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita maita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen jo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän löydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin ja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja laskea.

Oxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.

Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia, varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta. Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.

Alkuasukkaita.

Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin, ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.

Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita, jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.

Lakeuksilla.

Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä nykyään niillä on vahva asutus.

Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan. Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä. Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.

Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan. Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä. Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.

Pensastiheiköt.

Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein. Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille maille.

Kun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista kohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt hakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä lisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut tietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea, ennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on Austraalian hedelmällisimpiä.

Retkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä, jota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä suurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan ollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin veteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa myöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi uudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen läpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti uudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen kalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä paitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut pitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja hävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin täyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat. Soiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.

Heinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin — laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita jokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan autiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää enemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi vesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain mailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut valkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen olisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin olisi tullut Murrumbidgeen.

Paluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen yli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan, joista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen hautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta keltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien alakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita alkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään opossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat harjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin retkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley kertoo kohtauksesta seuraavasti:

Alkuasukkaita.

»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan kivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti paikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa ja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä liikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla äänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän nakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen meitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja toinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he olivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat hillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat molemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että muulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin oli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin kaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin syvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin näkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja käärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät telttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät, että selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia. Mutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä nähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen, painoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa. Ihailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen oli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun jälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat sitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he kuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat ne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen ulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme siitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen kuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen, laskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen merkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin ja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä esineitä, mitä meiltä liikeni.»

Elokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen Sinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se oli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään ihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät lähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään tullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena järvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania lukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai tukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan maanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin tarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi sekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra Macquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas, että näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan erämaahan häviävän.

Uudelle retkelle.

Toukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin kertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin varustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle. Macquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin matkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan, rannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat joukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon nousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä ajeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä siihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin alkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli mahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä vihamielisyyttä.

Vihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen tyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan eleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun aseenkin.

Kesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin Lachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata, mutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta lakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan rohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana ja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka äkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.

Matkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä yli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä tutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa, miehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista mitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin. Oxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren mataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä täytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä näkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai Castlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden joen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että retkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden piirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle vuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän vuoristorintaman.

Vaikeita matkoja.

Lähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle, joka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka kokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa sateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä multaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista tuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota tai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja riittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi hietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin vaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton. Jonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja sittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä pahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti leiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille maata kuin koirat.

Elokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata eteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju vihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille ruoholakeuksille.

Kaunis vesiputous.

Kääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät piankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen vartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun. Tarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen, joka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka osanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran kallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna seitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan pauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän. Kierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se uudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki sitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin korkuisten kallioseinämäin välitse.

Retkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat vaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata, että retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin yhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki. Parintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin Tyynimeri.

Merenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat olivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin pääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja useat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat muiden mukana.

Vielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä purjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän löysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta kauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen nimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään Queenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen tulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät matkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.

Hume löytää Austraalian Alpit.

Oxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain tutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia, tekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi pidettiin itsekkäistä syistä salassa.

Muita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas, joka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä, löytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen merikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien aluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli löytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan retkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat retkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin, etteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että erosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta joutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen johtamaan pääjoukkoon.

Kiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin retkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui niin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä katsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin aaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä ylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen lumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että tämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut pitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka on Warragong, mainitaan.

Murray.

Retkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia ja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin, joiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume löysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten kesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä mukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen, kutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen korkeimmalta vuorelta.

Hume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli mahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin että paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi sen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä kankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko retkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi edelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi onneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken aikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään, sytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen retkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta vihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.

Sturt Darlingilla ja Murraylla.

Humen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua Austraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen kohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan tunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin Oxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun sisämeren.

Charles H. Sturt.

Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.

Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa. Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he pyydystivät joesta kaloja.

»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa, ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»

"Pyörä kiertää akselia".

Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa oli verraten helppo saavuttaa.

Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta, tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä, ettei sitä löytynyt etsimälläkään.

Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin. Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille se siitä huolimatta näytti kelpaavan.

Sturt löytää Darlingin.

Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän- tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan. Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi. Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan. Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella, isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä, kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin, niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen, ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki. Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta, ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen mukana.

Mykkä todistaja.

Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti, peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu. Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan, antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi, oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä tapauksesta oli takki muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä. Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi. Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin, jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana. Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja. Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut, että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen. Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829 Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.

Sturtin retki Murraylle.

Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa. Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle, jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan, savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu, joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.

Jokimatka Murrumbidgeellä.

Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo, joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo, mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois, viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla, maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita. Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia. Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan, jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa, juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret, veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan veden pinnalla.

Murray.

»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski. Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja, retkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin, mutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan kalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat suhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän taistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään kallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt, ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät sangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan. Lopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin tapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat he yöllä pensaikkoon.

Taistelun uhka.

Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten, taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki heidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa, sääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta. Toiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä ruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi vaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua, samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt astuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä antoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä voitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun, jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa alkuasukkaita rauhaan.

Odottamaton apu.

Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo oli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä kiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen miehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä ajassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen kurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat särkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että kaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen hän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata kiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä, hukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet, jotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä sanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet heti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat uuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.

Darlingin suulla.

Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut suuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti puhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen, Sturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla rannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen huomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet uida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa hänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät muitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan. Mutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut heille mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan jännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi sen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita kasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet huusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He olivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän matkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden lähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa valkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä hankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas edelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka sitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan. Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti toisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin koukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja, joita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten jokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.

Sturt saavuttaa meren.

Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen jyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä, mutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden laskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä kulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja siinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin joki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun 18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun elintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman rasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä kuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella retkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä, jotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski, jossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla oli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon liittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi paikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle ja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää lähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka. Muut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet lähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät viimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin, jotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.

Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.

"Parturin" valeet.

Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin »Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa, kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut. alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi». »Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin» suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita. Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.

Hukkayritys.

Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille, jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling, jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle, jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.

Tuhottu apuretkikunta.

Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi. Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille. Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.

Cunninghamin katoaminen.

Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli, katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin, niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi, kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin, mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana. Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet ja luultavasti syöneet hänet.

Savumerkit ja tulivaino.

Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan, ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä, että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä, ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta. Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin, joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään, kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli ollut.

Ruton tuhoja.

Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet, oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut jäljellä kuin viisi henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta. Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät, he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:

Vihamielisyyttä.

»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita. Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä, lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä, että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa… Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin. Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla, jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen. Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini, jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi, vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään. Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»

Uteliaisuutta ja varastelua.

Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään, samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan, mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa. Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.

Mitchell tutkii Darlingia.

Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta, luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta, kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin, joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.

Uhkaavia eleitä.

Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa, hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka, voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.

Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille, heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan, heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»

Alkuasukkaitten kalastustapoja.

Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.

Verenvuodatusta.

Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi, että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen, mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.

Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen, ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa, jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut, kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon, jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet palasivat leiriin.

Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen liikkeelle.

Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten kohtelivat suuremmalla arvonannolla.

Uusi retki Murraylle ja Darlingille.

Tutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin alkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle annettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta ja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell viidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin ja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen perustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan, josta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän miehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin olisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.

Verikosto.

Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi yksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan permanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti, että se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä heimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan murha oli kostettu.

Mitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden kanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo olivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle taistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt tähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen mielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea niin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut edelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta oli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin retkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.

Toukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä suorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi, nähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin ilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä joitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä näkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti metsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan ympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven rannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla kalastamassa.

Valkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki rannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne kanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli koko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa tuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän matkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen. He tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui heitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven rannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita pienin joukoin.

Oppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan sinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka minuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka soveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka paremmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut sen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla taistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan taistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän »taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi valitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi helppo puolustaa.

Taistelun valmistuksia.

Alkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten leirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään kuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper kuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka osoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina hyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat kuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään. He kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli edellisenä vuonna Darlingilla taistellut.

Eräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja sanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli erikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin hinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten mustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset pitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi pientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen, jonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti parantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan kanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista tulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja oli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa käyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja valkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin he saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.

Raketin ihmeteko.

Tilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä ilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt koettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten miehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin nousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta pääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä koivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen, mutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan korroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa, jonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät, että mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä he tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja puhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä kuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta leiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten valjastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.

Matkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta kaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat Piperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia vastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa samaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä valkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset oli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö, joka sitten oli kuollut.

Taistelu.

Jokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen alkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää yhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen joukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla älyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin suuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus sai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli kuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset yhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat karkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset hyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan toiselle puolelle.

Retkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat ja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli pitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi retkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet palasivat.

Alkuasukkaitten

Tämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti pelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli ratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut, että jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen mustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet mitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri sitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty, odottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin ilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan keihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille vertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan ottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen hyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta kuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat pensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling laski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että tämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän itsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.

Kylmä yö.

Mitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan retkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän kulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään. Yhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja illalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa puuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti paria pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät teltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat aivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään makaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti, vaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät, kuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka olisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»

Monta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi niukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja puroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer sinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi kunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä korkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa korkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa ilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa tavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan suolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki, jonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet olivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden päällä pysyvää.

”Onnellinen Austraalia“.

Kulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka olivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle antoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään se muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia eucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa harvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin sisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja naiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja itselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja. Alkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa osissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä rakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko maja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua varten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia asumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria tilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa ravinnon saannin ehtyessä.

Heinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian länsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia uudisasukkaita.

Käytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin Sydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön alkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä pimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli erikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita pelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla varustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin ja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin. Naamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa kohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten raketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät hirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa tähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä nuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla ja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun valkenemista.

Eyren retki Austraalian mutkan poikki.

Mitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä oli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä muuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin valkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli koko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne karjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana olevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein kuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten ulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.

Viranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti, heillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden kantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää jatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle ja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia kasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi uudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli tottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.

Tämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen, joka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta, nykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka pohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan »Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää Wimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin suurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi etupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven seutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee sisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka tutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren nimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.

Etelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista itsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti Eyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden toisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän, viisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta Spencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä purjealuksella.

Torrens-järvellä.

Odotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla uudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla näyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten kuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena suolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin valtamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota vielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä seuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta palvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin järven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi olemattomiin.

Leiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä ja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja ja huonon näköisiä.

Eyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden pohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä, jonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin niukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli vähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät uskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan yritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen kautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli Torrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata varastolleen.

Kun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre kulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi joukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen sieltä uusia matkavarustuksia.

"Suuren mutkan" ranta.

Näitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili eteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa oli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään ollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että sisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi, ja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen palasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa lännemmäksi.

Hellettä, janoa ja vilua.

Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan. Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä, kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme vilvoittaaksemme.»

Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat, ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon. Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.

Veden saanti.

Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä, suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi. Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta, niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet tarpeensa.

Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.

Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan, vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle, mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.

Hietavaiva.

Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta, jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.

Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita. Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset, pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka, jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään kohdalta laskea alas.

Janoa.

Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.

Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin tilamme vaaroissa ja huolissa.»

Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi, jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan. Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä hetkeen yhä enemmän heikontuessa.

Toivoton veden puute.

Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä. Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt, seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä pois, kuljimme varmaan tuhoon.»

Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.

Vettä!

Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.

Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana. Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin kuivunutta ja päivänpolttamaa.

Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla moinen päivä vedettä.

Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.

Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!

Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu, keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.

Hätäkeino janoa vastaan.

»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison, terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä. Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»

Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.

Kastetta kootaan.

29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.

Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan. Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti, mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin, lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi. Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa. Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti katua.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:

Murha.

»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin, mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.

»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa! Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä, kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa verissään ja voihkivan henkitoreissaan.

»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle, hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän kamalan näyn todellinen merkitys.

»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin, ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa… Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä, Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli, koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt, olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»

Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.

Toivoton tilanne.

»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi. Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky, jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina. Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin he olivat ampuneet hänet.»

Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja, vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä, pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko joukon turvallisemmaksi.

Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli, Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.

Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät, kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä, jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.

Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi, jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä, etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»

Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee», kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä, seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä. Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille saakka.

Tippa vettä.

Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan 240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi Eyren mieleen.

Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.

Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin. »Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle. Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat, sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.

Pelastuneet.

Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa. 26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.

Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi molempia matkustajia.

Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan, viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle. Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä, sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.

Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.

Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.

Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia varten.

Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.

Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki, oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja saivat jäädä unohduksiin.

Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan, etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16 härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä. Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla saaliilla.

Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin. Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa. Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa »scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea, ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä, katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua, täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta. Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa, kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui. Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut. Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin päässä siitä, myöhemmin lähempänä.

Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka. Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen. Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan asuttua.

Hyökkäys leirin kimppuun.

Kesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta, alkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä vastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman hajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet, kun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät telttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert, sai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta keihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa eivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä olikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan saamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin, tulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä voitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen, koska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin suruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren tulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä kovan onnen paikalta.

Carpentaria lahden rantueella.

Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat. Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui, saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon. Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival. Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa. Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä otuksilta monet pahat haavat.

Arnhemin niemimaa.

Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä, suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet. Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600 metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten, että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä. Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia. Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan, surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti tunkeutumaan.

Leichhardtin katoaminen.

Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa, niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät, miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa, kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita etsimään.

Kennedyn retki Yorkin niemellä.

Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy. Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.

Matkan vaikeudet.

Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä, hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua, ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää, niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät ylt'yleensä verissään.

Miestappo ja verikosto.

Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään. Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia, vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p. mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.

Retkikunnan nääntyminen.

Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä, kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois, jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä, tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin. Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa, mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui, sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui, jonka jälkeen mustat hajaantuivat.

Pelastus viime hetkellä.

Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi; hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää. Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen, josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi, että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.
Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.
Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain
päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet, ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita, hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen, että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin huomaamatta keihästää.

Kennedyn murha.

Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi, vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta. Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle. Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä, joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen, hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään, mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa, ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.

"Austraalian kuollut sydän".

Sturtin viimeinen retki.

Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä. Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea, mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren, joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin, alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia, mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta, kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle. Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia, joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa kaivamalla.

Veden niukkuus.

Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.

Helle.

Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua. Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli 50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius), rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan, kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta, johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus) jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa. Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.

Kuivuus.

Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi. Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.

Erehdyttäviä merkkejä.

Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa. Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri. Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa. Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta, heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.

Vaikea aika.

Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut. Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta, vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja, ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.

Sade.

Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla. Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt; kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.

Kamalaa erämaata.

Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä, vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas, ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin etsimistä jatkamaan.

Erämaan asukkaat.

Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen. Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä oli sato koottu.»

Janoa.

Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka! Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja retkeilijäin itsensäkin osaksi.

Kyyhkynen pelastajana.

»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle, hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa. Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä. Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.

Vettä! vettä!

»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa, joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle, että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten pelastaa ne.

Asuttu erämaan keidas.

Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen, toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.

Rajatonta hämmästystä.

Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt, »kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä — ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi, ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan. Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja, jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa päätä verkalleen meitä lähestyi… Ryhmään kuului hyvin vanha sokea ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin, joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti, päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet, ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua. Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.

Oudon heimon vieraina.

»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta, niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä, osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja, jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia, niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä, eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen. Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat kuitenkin tappelutta heistäkin.

Coopers Creek.

Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä, saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta.. Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä, peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa oli kaloja murkinaksi asti.

Erämaan tuuli.

Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli, joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma, yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa, jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi, noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua, josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä, että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat, kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin. Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa. Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä. Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä. Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä, etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina. Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan, mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten hävittäminen.

Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.

Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen, Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840 tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta, näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta; todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa, jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä. Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen, ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen retkeilijä nyt aikoi valloittaa.

Mac Donnell-vuoristo.

Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.

"Chambersin pylväs".

Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen, »Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on 51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin. Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.

Ayerin kallio.

Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen, kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.

Austraalian keskusta.

Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.

Alkuasukkaita.

»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet. Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle. Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän, kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään, osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan, alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin, jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää, ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä; mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät, eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin, päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista, niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä, taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.

Vihamielinen heimo.

Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti, jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista. Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa, kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia. Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä. He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin, joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset. Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi, annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»

Stuart kääntyy takaisin.

Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme, mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin, he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat, olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen, jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes maanosan poikki oli avattu tie.

Uusi yritys.

Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas »Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.

"Stuartin aitapensas".

Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi, jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti »Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä, ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin. Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861 lähti uudelleen matkaan.

Kolmas retki.

Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun 14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia, joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi. Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan, mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat, ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua. Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle, jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis, pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun 24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:

Meri!

»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun. Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.

Manauksia.

»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut. Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta. Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen. Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen. Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen. Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen. Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla. He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta. Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä, epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen, joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä. Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.

Burke ja Wills.

Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki. Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J. Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846 oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa, itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen — niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät. Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250 kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään. King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta, mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin, jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen. 'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.

Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.

Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti toivottoman erämaaluonteensa.

Grey.

Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut, vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen. Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan. Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.

Gregoryt.

Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin. Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870 valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita. Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä, valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.

Giles.

Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän, jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi, joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.

John Forrest.

John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen, oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä, Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata, aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla, vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa. Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu. Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa. Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja, etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä, elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen kehityskannan vuoksi.

Nuoren Austraalian alkuvaiheet.

Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä, jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan, samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin, vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa, vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin. Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan. Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset, joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin, uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla 281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin. Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät. Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia, muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia. Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan, Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan. Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin, ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden, että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää, mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin, ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851 Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä, surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen, vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844 vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869 kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen. Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua, vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta, jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842, mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319 oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet, mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen, rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten »mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet, hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka. Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa. Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa, melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen, vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla. »Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja. Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt, etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128 kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita, joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi 184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään, kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä, joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia. Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden 1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v. 1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita, joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja
Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.
Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian
sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa, joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut, joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta, joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan. Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita, ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä. Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo. Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin. Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu. Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö. Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä. Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia. Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.

Uusi Seelanti.

Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja. Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama. Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson, joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö, kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi. Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v. 1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta. Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.

Uusi Guinea.

Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen, sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken, hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat, jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin. Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset, onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren pohjalle.

ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.

Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta — molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä, ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.

Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan, ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen. Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan. Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.

Guayana.

Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin, oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta. Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi työmaakseen.

Schomburgk.

Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.

Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän kirjoittaa.

Victoria regia.

»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan. Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä, tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka tuntematon kasvi oli kuulu Victoria regia, Uuden maailman ehkä ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta — ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka; hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla oli vain 15 kilometrin päässä.

Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.

Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston, josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.

V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi sitten tätä jokea rannikolle.

Amatsonit.

Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta. Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan. Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei voinut siitä tavata jälkeäkään.

Kuvakirjoituksia.

Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä. Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia, joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.

Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi
British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.

Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin. Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.

Roraima.

Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi, ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia. Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina. Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi, jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.

»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta, olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita, joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita, joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»

Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A. Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan. Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia maita.

Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden 1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo 235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.

Amazonia.

Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla, Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat kokoelmat.

Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846 Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin, jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.

Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.

V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates, työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852, mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi, tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka tuntematonta hyönteistä.

William Chandless.

V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin, niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa. Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia. 1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea. Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja, jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet ovat alamailla.

Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v. 1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800 kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen, Paraná-mirimiin.

Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä palasivat takaisin Perun ylämaihin.

V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin 1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.

1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.

Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni tutki Rio Negron ja Rio Brancon.

Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m. maantieteellisiä oloja.

Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin ja Madre de Diokscn tunteminen.

Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta, se kun etsi vesiväylää mereen.

Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.

Brasilia.

Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa, Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.

Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin. Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle, joka laskee Paraguayhin.

Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75 tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884 laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.

Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset, joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja, jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo, joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.

Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.

La Plata-maat.

Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.

Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit, sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta. Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut, ettei se kelvannut kauppatieksi.

Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen siirtokunta-yrityksen näyttämö.

Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva 1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin, joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet. Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla. Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä. Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin ja tutkittiin. —

Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn kautta.

Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi. He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla antaneet hänen jatkaa matkaansa.

Andit.

Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa, korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.

Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.

Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja L. Darapsky.

Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin maantiedettä hyödyttäneet.

Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä, että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D. d'Orbigny.

Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa arkeologialle.

V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi, joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät keskeneräisiksi.

1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut, saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan paistaa keskitaivaalta.

Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista. Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla ylämaahan.

Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat, alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa maassaan.

V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin, jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.

Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v. 1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja luonnonmaantiede selvitellyksi.

Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.

Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili 1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt. Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.

»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina, antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä, kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»

Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.

Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers, molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle työlle.

Keski-Amerikka.

Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.

Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti tunnetuiksi.

Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä tälläkin muinaistieteen työmaalla.

Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja
Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa
Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla
seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.

Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.

Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista, Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895 Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.

Mexico.

Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä, geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita. Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.

Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta. Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.

POHJOIS-AMERIKKA.

Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.

Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä hallituksen toimesta ja sen varoilla.

Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.

Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.

Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St. Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän, koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja, viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.

Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua. Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita, punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita. Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja, perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri, joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä jälleen oli kuljettavassa kunnossa.

Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin, joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät sokaista.

Yellowstone laakso.

Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä, jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.

Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret. Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.

Vedenjakajalla.

Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.

Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan. Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja, louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin. Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa. Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet, ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä Clearwater River.

Columbialla.

Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia, joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi. Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun 7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.

Tyynen meren rannalla.

Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla. Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille, kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla 1806 saapui takaisin St. Louisiin.

Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon rakenteen.

Piken retket.

V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee. Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei vielä hänkään löytänyt.

Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan, toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen. Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon, Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet nykyisen Leadvillen seuduilla.

Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain rajalle.

Santa Fén reitti.

Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St. Louis ja myöhemmin Kansas City.

Astoria.

Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.

Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810 laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa, että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä, että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista, suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta tuhosta.

Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät. He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien, ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan. Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.

Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.

Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät vaiheet.

Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.

V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky
Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa
preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri
Stephen Harriman Long.

Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820 Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä Red Kiveriksi.

Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka, kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien lähdejokien alueen kansallispuistoksi.

Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille. Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo 1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille maata.

Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.

Frémont, Lännen tienkävijä.

Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.

Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.

Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta, mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti, mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola, jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen, Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista. Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.

Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton laaksoon.

Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan, joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä, ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä. Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten pienellä rangaistuksella.

Californian kultaryntäys.

V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin, mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen, oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun. Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan, ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee myöhemmin rakennettu rautatie.

Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten, mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».

Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle. Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin, voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja. Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa.

Kartoittajat ja geologit.

Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista, suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M. Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen, värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:

Coloradon kanjoni.

»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.

»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m., tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen, hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi. Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18 kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä on maan päällä.

»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys 20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita, jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä. Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»

Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa. Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.

Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa; meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa. Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta, sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.

Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin. Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset, ovat suorittaneet.

Canada.

Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä ollut vielä mahdollista.

Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä, ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.

John Franklinin retki Jäämeren rannalle.

Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.

Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä. Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.

Nälän hirmut pohjan perillä.

Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä, ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään. Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat, sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu, jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä, sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen, mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle, jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä, Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui. Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.

V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.

Backin retki.

V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas Williamin maaksi.

Deasen ja Simpsonin retket.

V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen. Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut. Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja, napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan nälkäkuoleman.

Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.

V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen retken surkeasta kohtalosta.

Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.

Karut maat.

Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.

V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi. Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki, vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan. Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.

Labrador.

Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.

Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.

Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama. Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin, jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt on nykyisin kartoitettu.

Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää, että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen päästäkseen.

Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa, jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta. [Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.] Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on 3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.

Newfoundland.

Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.

Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta, Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan, jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet. Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.

V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu sopiviin tappopaikkoihin.

Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä. Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan. 1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.

Alaska.

Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869 nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon. Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.

1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.

Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan, on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495 metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.

Pohjois-Amerikan intiaanit.

Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin, mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote, sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.

Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen kuolemantuomiolta.

Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi, ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä, mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.

Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit, comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin, joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.

Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin, missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen amerikkalaisuuteen.

Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä, runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.

Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia. Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä, epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin. Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen laella sijansa saanut.

Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä, joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa mihinkään suureen yhteiseen juureen.

Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia, puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja ihmisen huolenpidon alaisena.

Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.

IKUISEN JÄÄN POHJOLA.

Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat, ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa, sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden, varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja. Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi, joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä, missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.

Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.

Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow. Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä, että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen. Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818 kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.

John Ross Baffinin lahdessa.

Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus — päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, Protococcus nivalis] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista, jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia, elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.

Parry Lancasterin salmessa.

Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut, ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry, hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi. Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle, tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on »Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä, poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja, joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi. Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli aivan asumaton.

110° L.P.

Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat, joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin, Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään, talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä, mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.

Talven vietto.

Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma, vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava, ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt -18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis. Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla, hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä, toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.

Rekiretkiä.

Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla. Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km päivässä.

Kokokäännös.

Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä, että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto. Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt, oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.

Parryn toinen retki.

Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää. Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain eskimoitten kanssa.

Eskimot.

Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen, niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen, jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta. Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä, jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia. Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan. Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan- ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä, jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja syöneet joka hengen.

Iligliuk.

Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan, jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka kotia kohti.

Parryn kolmas retki.

Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla» Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista. Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen». Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun 10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan. Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka, mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että »Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut luoteisväylälle.

Beechey.

Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui »Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului, ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.

Parry yrittää pohjoisnavalle.

Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen, että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya, jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28 henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää, niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta, mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48 vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan, »Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.

James Ross löytää magneettisen navan.

Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta, nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta. Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että »Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen. Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula 70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42 vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle. Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan, jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen, että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on saari.

John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.

Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin. Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti, jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin, kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa, joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet. Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä. »Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.

Franklinin ohjeet.

Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät, että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa, Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka edessä.

Viimeinen viesti.

Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan. Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847 loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia, mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin epäedullisia jäämerenretkiin.

Kadonneita etsimään.

Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure, M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja »Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.

James Rossin turha retki.

Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia, edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin. Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki. Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla. Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut, vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita, joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat. Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen, jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä. Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97 neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin. Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.

Richardsonin retki.

Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä 1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä, Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat, ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle. Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä. Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon, josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan, joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini- ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa olevilta saarilta mannermaalle.

Mooren retki.

Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti 32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v. 1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa, milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen, mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka pelastaisivat Franklinin retkikunnan.

Uusia avustustoimia.

Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi, tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite, jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle, joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa 1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja »Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta. Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance» ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60 hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator», jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin» piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850 Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan, että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet. Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane, joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin, aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään, pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista virallisista rajoituksista vapaana.

Retkikunnat työmaallaan.

Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella. Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi. »Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar» yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä, Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina. Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät pakottivat perääntymään.

Jälkiä.

Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat 11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia, kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844 ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun 27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella etsinnän jatkamisesta.

Franklinin autio talvimaja löydetään.

Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle. Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle, jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä. Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet, alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4 metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi, että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä, muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät, hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle, päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta, jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.

Etsijät talvehtivat.

Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä on tehty.

Amerikkalaisten kotimatka.

Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen. Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue» lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys- ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona. Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin. Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin, kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.

Rekiretkiä.

Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16 miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan. Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis- ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930 kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi. Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä, uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet. Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä, palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta, jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä, mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään reunaan ja kaikki pelastuivat.

Tyhjin toimin kotia.

Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua, min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat. Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten. Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan. Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä, jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen poikki Wollastonin maalle.

Raen retki.

Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä. Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun 8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03' pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran kultamitalin.

Kennedyn retki.

Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään, sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä, elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa, jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta. Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.

Belcherin retkikunta.

Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi. Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman »Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi. Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin, Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä 1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.

»Isabel.»

Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella, jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan avustusretkikuntaa.

Tietoja Mac Cluresta.

Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle. Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu, on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu kulkiessa.

Myrskyn tuhoja.

Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä, jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan. Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen» oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.

Bellotin hukkuminen.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin, kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki, että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät, kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota, uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan, kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. — Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn saarelle muistopatsas.

Belcherin etsiskelyt.

Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v. 1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli, silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli 77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan, Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince Patrickin saarien rannat.

Grinnellin maan muinaisjäännökset.

Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.

Kasvi- ja eläinkunta.

Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa, myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa, oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä, muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin 35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä. Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia. Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.

Napameri.

Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita, jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi. »Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.

Belcher hylkää laivansa.

Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400 kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa »Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.

Kellett hylkää laivansa.

Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt, lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.

»Resolute» pelastetaan.

»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.

Luoteisväylän löytäjät.

Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise» ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson, joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille, sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä. Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen, yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille, jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.

M'Clure toimii omin päin.

M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli silloin vielä Venäjän hallussa.

Eskimoita.

Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia. Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta, pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea, että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan. Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti, nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää, jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja. Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan. Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.

M'Clure Walesin prinssin salmessa.

Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen, susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator» leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina pyrkimään jäitten poikki maalle.

Kauhun yö jäissä.

Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah, kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää? Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua, kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi oli siellä vielä 65 syltä syvää…

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui, tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi satumainen rauha.»

Talvenvietto.

Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun 30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla. Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan, mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen, huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat: lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39 1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen ravinnon vahvistuksen.

Rekiretkiä.

Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi. Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti, tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta hän luuli näköalan avautuvan.

Luoteisväylä!

Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman: Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla, jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku, jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia. Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla. He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän, vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin. Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.

M'Clure kiertää Banksin maan.

Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen, joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan. Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui. Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy). Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä »Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua talvimajaan.

»Armon» lahdessa.

Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa. Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti. Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa». Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun 11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa, niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20 päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:

Pelastus.

»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen, joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä. Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä, kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu, ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme, emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».' Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle, nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen »Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M' Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana, vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto, M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille. Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla» purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.

Collinsonin seikkailut.

Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun 13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista», palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen, josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57 meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt — ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen, Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta» tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen, eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi, mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta, kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.» Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan» purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.

Franklinin retkikunnan kohtalo.

Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta. Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan rannikkoa.

Raen retki Boothia niemelle.

Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta. Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä, 106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854 kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.

Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.

Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin, ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta. Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden puutetta.

Kadonneitten esineitä.

Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista» taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen, kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita, haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää. Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000 punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt, ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja, karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox» lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.

M'Clintockin retki.

Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen ete