Title: Aunolan perhe
Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta
Author: Heikki Impola
Release date: July 24, 2023 [eBook #71265]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust.Oy Kirja
Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1916.
Mastopuu.
Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia ja napsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Mutta ennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartano kajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanut vielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi sen ritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.
Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla. Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviä tähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämän talon ympäristön.
Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.
Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin kaikui koko kartano raikkaasti.
Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia heiniä.
Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan Matti-isäntä.
Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.
Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.
— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.
— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa paukahtelee, vastasi poika.
Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut sitä varoen.
Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen viereen ja sanoi uudelleen:
— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?
— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että olisi särkynyt.
— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.
— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.
— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä tarkastella.
— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko suuttuneena.
— So, so! Olehan, poika, nyt… Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä pärettä, että näkisi! kehotti Matti.
— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.
— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.
Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.
— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin Raaheen.
— Eipä sitä tiedä uskoa… Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.
Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.
Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi, jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se sammua tupsahti.
Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.
— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli kouraansa.
— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei
Jaakko malttanut olla pistämättä.
— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen aisojen väliin.
Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.
Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.
Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.
Näin mentiin noutamaan mastopuuta kuudella hevosella.
— Mutta eihän meiltä lie mitään unohtunut? huusi yht'äkkiä Matti ja pysähytti hevosensa.
— Eipä tainnut unohtua. Illallahan jo kaikki lähtöä varten varustettiin, sanoi renki, joka hevosineen rehki isännän perässä.
Matti antoi hevosensa seistä ja tuumaili hetken. Sitten huusi hän viimeisenä ajavalle Jaakolle:
— Otitko rekeesi aisat siitä tallin seinustalta?
— En minä niitä huomannut, huusi Jaakko. Saapihan nuo aisat metsästäkin.
— Eipä sieltä petäjiköstä ole häävi aisapuuta löytää. Käännähän takasin ja aja noutamaan!… Semmoista se on, että jos minä en kaikesta pitäisi huolta, niin ei tulisi mistään mitään, puheli Matti rekeen juoksevalle Latolan isännälle, joka oli heittänyt hevosensa irtaallaan kulkemaan.
Matti oli pyytänyt naapuriaan kolmella hevosella mastopuun nountiin ja lähtemään sitten viemään sitä Raaheen. Sieltä palatessaan toisivat he suolaa ja muuta tavaraa.
— Eiväthän ne nuoret tahdo niin kaikkea huomata, sanoi Latolainen rekeen päästyään. Ethän sinäkään kaikkea aina muista.
— Sinä se vielä noita huolettomia puollat, jurisi Matti.
Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.
Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen, sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten mastopuuta tuodessa.
Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset. Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa. Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä huomauttamaan!
Pian tavotti hän toiset.
Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.
Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin
laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.
Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.
Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.
He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi umpia auki.
Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.
— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.
— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen tukille. Rengitkin tekivät samaten.
— En minäkään miestä huonompi ole! hihkasi Latolainenkin ja paiskasi turkkinsa päällimäiseksi.
— Vai etkö usko sitä! sanoi hän Jaakolle, tarttui hänen käsivarsiinsa ja heitti hänet lumeen.
Lumisena kömpi Jaakko kinoksesta ja kävi kiinni Latolaiseen; mutta eihän hän tälle mitään mahtanut, sillä Latolainen oli roteva ja voimakas. Muutenkin oli hän mukava mies. Aina iloinen ja leikillinen. Metsämatkoilla telmi hän kuin nuoret ja puhui hauskoja. Useinkin hän leikin varjossa valitti, ettei hänellä ole poikaa. Lapsia oli hänellä useitakin, mutta ne olivat kaikki tyttöjä. Yhden nimi oli Leena; ja juuri hänen tähtensä tuntui tuo miellyttävä Latolainen Jaakosta vieläkin miellyttävämmältä.
Hän vertasi häntä omaan isäänsä, pieneen ja kuivaan äijän käppyrään, joka aina narisi, eikä koskaan ruvennut leikkisäksi. Nytkin istui hän yksin reessä ja mietti, mitä lie miettinyt.
— Ollapa minulla tuollainen isä, kun on tuo Latolainen, ajatteli Jaakko.
He pääsivät suon yli metsäiselle ja leveälle kankaalle. Ja kun he sen poikki tulivat, aukesi taasen heidän eteensä avara neva, minkä toisessa laidassa kohosi hirsimetsää kasvava Korkeakangas.
Kun he saivat kulkeneeksi nevan yli, alkoi jo talvinen aamu sarastaa. Itäisellä taivaalla, heidän takanaan, nevan toisella laidalla, näkyi metsän latvoilla vaaleneva ja selkeä taivas, jota nouseva aurinko alkoi ruskottaa. Pakkanen tuntui kiihtyvän nyt suurimpaan vimmaansa, mutta miehille ei se enää mitään mahtanut, sillä lunta kahlatessa oli heille tullut lämmin.
Kankaan laidassa poikkesi edellä ajava Matti-isäntä tavalliselta talvitien uralta pitkin kankaan sivua kulkemaan. Siinä oli lunta hevosta rintaan, sillä pitkin talvea oli tuuli sitä nevalta siihen kinostanut.
Hetken ajeltuaan käänsi hän hevosensa kangasta kohti kohoamaan. He nousivat yhä ylemmäksi loivaa rinnettä. Metsä alkoi muuttua mahtavaksi hirsistöksi. Aina vähän päästä sivuuttivat he komean tupsulatva hongan, jonka kerkkä huimaavassa korkeudessa humisi.
— Mihin asti sinä viet? Tässähän on jo mastopuita, ettei tiedä minkä ottaisi, huusi Latolainen.
— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi
Matti.
Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:
— Osaammeko oikeaa valita?
Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla. Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui vuosisataisiin oikeuksiin.
Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan; ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa, jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.
He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen korkealle kohoavan kruunun.
Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä, sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle. Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.
— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen… Olisit saanut ottaa kahdeksan hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.
— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään, kulkeeko tuo.
Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä eteen.
Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti, johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.
Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä kotia kohti.
Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja Hirsikankaan Matti renkineen toisella.
Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.
Sellainen oli se kaikessa muussakin.
Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua. Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän välillään.
Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja kuuraa kaatajiensa niskaan.
— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.
Puu seisoi vielä horjumatta.
Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.
Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti, pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä… Siinä makasi korven jättiläinen värähtämättä.
Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.
Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.
— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää? arveli Latolan renki Pekka.
— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi
Latolainen.
— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti… Viime syksynä sanoinkin Sovion patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi: Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa sekaan sotke niinkuin nämä.
Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.
Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.
— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan? arveli hän hakatessaan.
— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille. Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.
Näin katkasi hän Jaakon ajatusten lennon.
Niin hän teki aina muulloinkin…
Siinä makasi nyt äsken niin mahtava honka poikki pantuna ja oksatonna. Mahtava oli sen runko vielä nytkin, mutta se oli juureton, ja sen voi viedä minne halutti. Se oli nyt Sovion patruunan omaisuutta. Aina Savoon asti hänen valtansa ulottui. Metsän jättiläiset voi hän katkoa satavuotisilta juuriltaan ja kuljettaa ne kaupunkiinsa. Syvälle oli hän painanut nimensä talonpoikienkin mieleen aina Karjalan rajoille asti. Moni Savon isäntä hänet tunsi ja kaikki tunsivat hänen nimensä. Oli nimittäin niin, että maakauppa oli kielletty; maakauppiaita ei ollut; talonpoikien täytyi tehdä kauppaa porvarien kanssa kaupungissa. Lyhin matka oli Pohjanmaalle; sen kaupunkeihin virtasivat sisämaan tavarat aina Savosta saakka.
Viime talvena oli Matti Hirsikangas Sovion patruunan kanssa joutunut puhumaan hyvistä mastopuista. He olivat sopineet, että Matti toisi hänelle sellaisen. Patruuna oli kieltänyt häntä kenellekään puhumasta heidän sopimuksestaan, etteivät toiset laivanvarustajat tietäisi kilpailla.
Tämä oli se puu. Se oli ensimäinen metsän jättiläinen, joka Savosta rantamaihin kuljetettiin.
Oli vaivaa ja puuhaa saada mahtava runko reille. Mutta kuuden miehen voimalla ja Hirsikankaan Matin kekseliäisyydellä se onnistui.
Kun hevoset oli valjastettu aina kaksi rinnakkain puun eteen, epäili
Latolainen:
— Mitenkähän kulkenee?
Matti rupesi nyt alussa ajamaan ensimäistä hevosparia sivulta. Hän tarttui suitsiin ja vilkaisi taakseen. Nähtyään kaiken olevan kunnossa, hihkasi hän iloisesti:
— Rahalla ja jyvillä, hevosilla hyvillä, pääsee mihin haluaa! Hei, hei!
Hevoset ponnistivat yhtäaikaa ja puu lähti kulkemaan. Reet painuivat paksussa lumessa sen alla niin syvään, että se itsekin viilsi lunta. Jaakko teutaroi sen päällä latvapuolella ja ohjasi ristiin köytetyistä aisoista takarekeä.
Aina väliin pysähtyivät hevoset puhaltamaan; mutta kauvaa ei Matti antanut niiden seistä, vaan hoputti vetämään.
Näin hiljalleen saatiin metsän jättiläinen nevalle, missä oli ohuemmalti lunta.
Silloin päivä olikin jo sivuuttanut puolensa ja talvinen aurinko alkoi aleta kaukana nevan laidassa kohoavan metsän taa.
Suurella ja aavalla nevalla kulki nyt kaatunut kuningas kuuden hevosen vetämänä pitkin syvälle painunutta talvitien uomaa. Jaakko ohjasi sen päällä takarekeä aisoista ja mietti ikihongan tulevia kohtaloita.
* * * * *
Oli saman päivän ilta.
Mastopuu oli rekien päällä talon kohdalla maantiellä; siinä odotti se rantamaihin lähtöä. Pakkanen oli päivän kuluessa karkkounut muille maille. Lähtönsä edellä se lie viime yönä rytyyttänyt ja paukuttanut tavattomasti. Nyt oli taivas vetäytynyt pilveen ja etelä leyhki lauhasti talvi-illan pimeyden läpi.
Pirtin ikkunoista loisti iloinen takkatuli pimeälle kartanolle, jossa oli kaksi rekeä kuormitettuna hevosten eväillä. Kummassakin oli vielä sen lisäksi pari rekeä ja toisen perässäkin vielä reki, että niihin voisi sitten Raahesta palatessa panna kuorman niille hevosille, jotka menomatkalla vetivät mastopuuta.
Pirtissä häärivät naiset laitellen eväitä miehille heidän matkaansa varten. Tarvittiinkin muonaa aika runsaasti, sillä matkalla viivyttiin noin parisen viikkoa. Miehet istuskelivat nyt tänä iltana ilman varsinaista työtä; puhdetyöt oli siirretty syrjään. Mikä heistä katseli hevosen valjaita, mikä väänsi vitsaksesta savirikkoa särkymisen varalta.
Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä sinä aikana, kun hän on poissa.
Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian selväksi naapurin Leenan kanssa.
Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat Leenalle.
Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen tehdä.
Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle, vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:
"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!"
— — — — —
— — — — —
Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven taakse piiloon.
Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet. Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa… Niin sen pitää tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on ennenkin hänen sylissään istunut.
Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet äkkiä syliinsä.
Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä, alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.
— Olehan nyt hiljaa ja kuuntele! sanoi Jaakko tosissaan.
— No mitä sinulla on sanottavaa?
— Lähden aamulla mastopuuta viemään.
— Senhän olen tiennyt jo kauvan aikaa.
Puhellessaan veti Jaakko tyttöä kädestä ladon taakse, etteivät toiset heitä huomaisi. Siellä sanoi hän:
— Olen ajatellut tuoda sinulle kaupungista jotakin… Huolisitko?
— Mitä tuot?
— Huolitko? Sano se ensin?
— Mistä minä tiedän sanoa; vaikka toisit piipun, — siitä minä en huoli.
— Kyllä sinä tiedät, mitä aijon tuoda. Otatko?
— Voi, voi sinua, poika kultaa, mitä sinä sanot! Oikeinko sinä totta tarkoitat? Voi sinua, poika kulta! Kuulehan! Mistä sinulla olisi niin paljon rahaa, että tämmöiselle tytölle tuomiset toisit? Oletko jo puhunut isällesi, että hän antaisi sinulle rahat? ilveili Leena. Häntä nauratti hirmuisesti Jaakon tuumat. Hän oli pitänyt Jaakkoa vielä lapsena, jonka kanssa oli ollut hauska kujeilla. Hänen tiedossaan oli sulhanen, joka suorastaan ei ollut vielä kosinut, mutta josta hän oli varma, että se sen vielä tekee.
Jaakkoa suututti tytön nauru, ja hän sanoi ylpeästi:
— Itselläni minulla sen verran rahaa on, että kykenen silkin ja kihlat tuomaan vaikka kahdellekin tytölle.
Mutta sitten muuttui hänen äänensä nöyräksi, sillä pilkasta huolimatta tunsi hän pitävänsä äärettömän paljon tytöstä ja sanoi:
— Huolitko, Leena, jos tuon?
— Sittenhän sen sanoa tietää, kun tarjotaan, sanoi Leena hilpeästi. Mutta nyt pitää minun mennä heiniä kantamaan, etteivät näe, että täällä poikain kanssa kuiskuttelen… Älähän, Jaakko, nyt kaupunkimatkallasi muihin rakastu! sanoi hän ja juoksi ladosta heiniä noutamaan.
Jaakko ei saanut asiaansa sen selvemmäksi. Suuttumus ja rakkaus taistelivat hänen sielussaan. Rakkaus voitti. Eihän Leena ollut kieltänytkään tuomasta. Päinvastoin tuntui Jaakosta kuin olisi hän kehottanut. Kävellessään kotiinsa päin, päätti hän ostaa Leenalle kihlat.
Ennen pirttiin menoaan poikkesi hän vielä katsomaan mastopuuta, joka kartanon kohdalla maantiellä odotti lähtöään. Hän nousi sen tyvelle seisomaan ja antoi ajatuksiensa liidellä kaupunkiin, jonne hän puun mukana pääsee. Nyt hän sen näkee, näkee merimiehiä, porvareita, laivavarvin, kauppapuodit ja kaiken sen, mistä hän oli kuullut paljon puhuttavan. Sieltä tuopi hän Leenalle parhaimman silkin, minkä löytää…
Siitä kulki hän sitten pirttiin, missä miehet jo riisuskelivat saunaan, ottaakseen kotoisen lähtökylvyn.
Paitsi omia, oli siinä pari muidenkin talojen miestä, jotka olivat lähteneet hevosillaan viemään Hirsikankaan hevosten eväitä ja rekiä ja tuodakseen palatessaan kaupungista tavarakuorman.
Isäntä oli kiirehtinyt saunan lämmitystä, sillä aamulla aikaisin oli puhe lähteä.
Raahe.
Kylmän kelmeällä taivaalla kajasti aamun sarastus. Siellä yläilmoissa oli jo valoa, mutta alhaalla Pohjanlahden rannalla oli pienoinen Raahen kaupunki hämärän verhossa. Sen satojen pikku talojen tuohikatot olivat talven lumien peitossa ja niiden torneista kohosi savu pystyinä patsaina kohti kelmeää taivasta.
Tällä samalla paikallaan oli Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka Pohjois-Pohjanmaalla. Saloisten satamassa kävi jo paljon ennen Raahen perustamista laivoja kauppamatkoilla aina Saksasta asti.
Kaupungin paikaksi ei kuitenkaan tullut ikivanha Saloisten satama, vaan sille löytyi vieläkin sopivampi paikka muutama kilometri pohjoisempana olevan pienoisen merenlahden poukamasta. Lahden pohjoispuolella oli meren myrskyin suojana Långholmenin saari, joka nykyisin on mantereeseen toisesta päästään maatunut. Eteläpuolella suojasi lahtea Lapaluodon niemi, jonka ulompaan kärkeen on nyt rakennettu samanniminen satama. Lännessä kaartui pitkä rivi saaria Långholmenin — nykyisen Pitkänkarin — ulommaisimmasta nokasta Lapaluodon kärkeen.
Näin oli — ja on vieläkin — kaupungilla luonnon muodostama suojainen satama.
Muitapa luonnon suomia etuja ei tuolla pienellä kaupungilla ollutkaan. Ei virrannut sen vieritse mereen suurta, sisämaan vesiä vyöryttävää jokea. Ei ollut sen ympärillä hedelmällisiä maita, eikä suuria maalaiskyliä. Oli ainoastaan laajoja ja lohduttomia hiekkakankaita ja soita peninkulmittain joka puolella. Lähimpänä maaseutuna oli etelässä sen äiti, pieni Saloisten pitäjä, ja pohjoisessa tasainen Pattijoki ja hiekkainen Olkijoen kylä.
Mutta Raaheen asettui heti alunpitäen asumaan keinokkaita porvareita, jotka lähimmän maaseudun puutteessa matkustelivat laajalti sisämaassa. Vuosikymmenien kuluessa saivatkin he sen aikaan, että Raahen "maaseutu" käsitti suuren osan Pohjanmaata ja ulottui Savossa aina Karjalan rajoille asti.
Heidän hyvänä liittolaisenaan olivat sen ajan kauppaa rajoittavat asetukset, jotka pakottivat talonpojan kulkemaan kaupunkiin, kun kaikki maakauppa oli kielletty. Niinikään olivat heidän liittolaisenaan kehittymättömät kulkuneuvot, jotka ajoivat talonpojan sinne, minne hevoskyydillä oli lyhin matka. Näin alkoi Raaheen virrata sisämaan tavaroita: nahkoja, voita, jyviä, talia ja tervaa, ja kauppiaat antoivat samaa tietä takaisin: suolaa, tupakkaa, ulkomaan kankaita ja muuta tarvetavaraa.
Mutta älköön luultakokaan, että laaja kauppa-alue oli noin vain vähällä voitettu. Raahen naapurikaupungit kiistivät kiivaasti sitä vastaan. Monta tulista taistelua saivat Raahen entisajan porvarit käydä kahdellakin suunnalla: maaseudulla ja — herrainpäivillä, ainapa kuninkaankin luona. Maaseudun he kyllä puoleensa saivat, saivatpa sieltä kannatustakin taistelussaan Oulua ja Kokkolaa vastaan. Mutta näiden kanssa taistellessaan saivat he kaikki keinonsa hyvinkin tarkoin käyttää. Olipa jo muutamia kertoja vaara aivan ovella: läheltä piti, ettei koko kaupunkia lakkautettu sen kilpailijoiden eduksi.
* * * * *
Kaupan ohella oli kaupungilla ollut tulolähteenä myöskin laivaliike. Mutta 1800-luvulla alkaa tällä vasta olla merkitystä kaupungin elämälle; ja 1850-luvulla sivuutti se kaupan ja astui etualalle.
Silloin nimittäin sitkeiden porvarien tarmokkaat jälkeläiset tulivat tuntemaan kaiken katoavaisuuden oikein kouraantuntuvalla tavalla. He näkivät, että vanha kaatuu ja täytyy luoda uutta sijaan.
Vaara uhkasi nyt kaupunkia kaukaa, aina Viipurin seuduilta asti. Se ei vielä ennen ollut kilpaillut Pohjanmaan kanssa; vaan nyt se sen teki ja teki tavalla, joka tuntui.
Suunniteltiin Saimaan kanavan rakentamista; ja rantamaan tarmokkaat miehet käsittivät, että lopulta se viepi suuren osan heidän kauppa-aluettaan. Silloin eivät enää Savon miehet tuo tavaroitaan heille, eivätkä huoli heidän tavaroistaan. Siksi turvautuivat he laivaliikkeeseen, jota tähän aikaan edistivät vielä ulkomaankin olot. Itämainen sota oli päättynyt. Kauppalaivat oli osaksi tuhottu ja rahdit korkeita. Silti laivojen "lyönti" oli erinomaisen kannattavaa. Laivaveistämöstä tuli Sampo, joka jauhoi rahaa pikkukaupungin yritteliäille liikemiehille ja hyvinvointia ja kunniaa koko kaupungille. Tähän aikaan vielä, loppunsa edellä, kävi Savonkin liike rantamaihin ja sillä kohosi pieni Raahe kaupan ja meriliikkeen alalla kaupunkiemme ensimäisten joukkoon.
* * * * *
Tähän aikaan oli Raahen laivaveistämö maamme suurimpia. Se oli kaupungin lahden etelärannalla, mereen päin viettävällä rinteellä, josta heti, rannasta alkaen, oli syvä vesi. Siellä oli viisi eri veistämöä rinnakkain. Kussakin oli omat tapulinsa, joitten päällä laiva tehtiin, paja oli jokaisessa ja väenpirtti, ja suuret puu- ja lankkuvarastot.
Kaupungin ja veistämöalueen eli "varvin" välillä meren rannalla oli pikipolttimo ja tervahovi monine pitkine makasiineineen. Terva oli tärkeä vientitavara ja myöskin piki, jota paljon tarvittiin kotonakin lukuisien laivojen rakentamisessa.
* * * * *
Taivas kirkastui pienen kaupungin yllä, vaikka vielä katujen pohjalla oli ohentunut hämärämeri, joka vaalenemistaan vaaleni. Varhaisesta hetkestä huolimatta oli jo eloa ja liikettä hämyisillä kaduilla, joita vielä silloin ei öilläkään valaistu. Porvarit olivat aukaisseet puotinsa ovet ja ikkunaluukut ja odottivat ostajia. Heidän renkinsä ajoivat kiiltokarvahevosilla mikä noutamaan niityltä heiniä, mikä rannasta vettä. Merimiesten vaimoja tuli maidon hausta niistä taloista, joissa oli lehmiä; ja maalaisia ajoi kuormineen kaupungin keskellä olevalle kauppatorille, minne heitä jo oli kertynytkin aika paljon.
Jo paljoa aikaisemmin oli osa väestöä herännyt ja mennyt toimiinsa. He olivat laivaveistämöiden sadat työmiehet, jotka jo ennen neljää olivat pikkutaloistaan lähteneet toista kilometrin päässä olevaan varviin, minne talvella kuljettiin suoraan yli jäätyneen meren lahden. Työ alotettiin siellä kello neljältä. Hämärän aika iltaa ja aamua työskenneltiin suuressa väenpirtissä. Toiset veistelivät vaarnoja, toiset tekivät "plokeja" ja mikä mitäkin. Sitten päivän tultua siirryttiin ulkotöihin rakenteella olevien laivan runkojen ääreen. Silloin kuului sieltä pauke ja kalkutus aina kaupunkiin asti.
Päivän valjetessa kokoontui torille yhä enemmän kuormia ja ihmisiä. Huomattavampana kauppatavarana oli puutavara. Siinä oli halkokuormia, joiden ympärillä merimiesten vaimot häärivät, pelkkoja, lankkuja, laivan kaaripuita ja jokunen mastopuukin. Siellä täällä kuormien välissä liikuskeli kaupungin porvareita turkeissaan. Tingittiin ja väiteltiin.
Yhä enemmän kokoontui puutavaraa torille. Kuormia alkoi jo olla torille johtavilla kaduillakin. Siinä oli miehiä lähipitäjistä, mutta paljon oli etempääkin tulleita. Sillä puutavaraa tarvittiin Raahessa paljon, kun toisina vuosina rakennettiin lähemmäs kymmenkunnan laivaa. Oli ukkoja kuormineen Kestilästä, Pulkkilasta ja Piippolasta, oli Kärsämäeltä, Pihtiputaalta ja Keiteleestä. Useimmat olivat tuoneet pelkkojaan, panttureitaan ja mastopuitaan ilman edeltä päin tehtyä sopimusta; kaikki tiesivät, että he saavat tavaransa kaupaksi.
* * * * *
Sillä hetkellä lähestyivät Pielaveden miehetkin etelätullin puolelta kaupunkia. He olisivat päässeet tullin luota kaupungin laitaa suoraankin varviin, mutta Matti Hirsikangas tahtoi ajaa patruuna Sovion talon kautta, että saisi näyttää mastopuuta ennen veistämölle vientiä patruunalle itselleen.
Patruunan talo oli torin kulmassa; sinne päästäkseen täytyi heidän ajaa halki kaupungin.
Matti istui puun tyvellä ja ajoi kuutta hevosta.
Jaakko ohjasi takarekeä puun latvapuolella ja muut miehet kävelivät sivulla. Heillä kaikilla muilla, paitsi Matilla ja Latolaisella, oli paljon katseltavaa, sillä he eivät olleet vielä eläissään kaupungissa käyneet.
Kun he sivuuttivat tullin ja lähtivät ajamaan Kirkkokatua, herätti heidän tulonsa erikoista huomiota. Heidän puunsa oli suurempi kuin monikaan oli nähnyt, vaikka oli ennenkin kaupunkiin suuria puita tuotu. Kaikki näkivät heidän olevan tavallista pitemmän matkan takaa, koska kahdella hevosella vedätettiin heidän eväitään ja rekiään.
Ennenkuin he olivat kerenneet pitkästikään ajaa, kertyi heille suuri saattoväki. Siinä oli etupäässä kaupungin poikia, joista toiset alkoivat kiipeillä puun päälle.
— Menettekö, sen vietävät! karjasi Matti ja huiskasi heihin päin suitsiperillä.
Silloin livahtivat pojat puun päältä ja kuultuaan Matin puheesta miehet savolaisiksi, he kaikin alkoivat kirkua:
— "Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa."
— Teillä, sen tuhannen kappaleilla, ei olisi syödä edes paljastakaan leipää, jos me savolaiset emme toisi tänne jyviä ja jauhoja, senkin rantamaan rakkikoirat! ärjyi Matti.
— Olesta hiljaa ja anna poikain huutaa! sanoi Latolainen Matille ja nauroi.
Silloin pojat kertyivät hyväntuulisen Latolaisen kintereille ja kärttivät häneltä lupaa nousta puun päälle. Muutamia hän nostikin sinne ja sanoi sitten tasaisella tavallaan:
— Enempää eivät hevoset jaksa vetää.
Näin tulivat he likelle toria. Katu heidän edessään oli niin täynnä kuormia, että heidän täytyi pysähtyä odottamaan. Siihen kertyi pian väkeä suurta mastopuuta ja Savon miehiä ihmettelemään.
Etempää torilta riensi juoksujalkaa eräs hyvin pitkä ja punakka vanhanpuoleinen mies. Tullessaan tyrkki hän tiellään olevia syrjään, niin että kiitti kun pääsi hänen edestään väistymään.
— Hei, Savon ukko, myö puusi minulle! huusi hän rämisevällä äänellään, että tori kaikui. Ja odottamatta vastausta kääntyi hän menemään ja käski Matin ajaa perässään.
— Siirryttekö syrjään, senkin maalaistolvanat! Antakaa tietä oikealle puulle, jollaista ette ole ainoakaan osannut tuoda!
Miehet koettivat arkoina avata tietä Korkeankankaan mahtavalle jättiläiselle. Syntyi aika rytinä ja meteli rämeä-äänisen suuren miehen edessä.
Hän oli patruuna Matti Sovio, Fredrik Sovion veli, jolla kolmannen,
Henrik-nimisen veljen kanssa, oli yhteinen laivaveistämö ja kauppaliike.
Hetken mentyään ja tietä tehtyään katsoi Matti Sovio taakseen ja kun näki Savon miehet rauhallisina paikallaan, huusi hän.
— Etkö sinä s…n Savon ukko ajakaan?
— Enpä häntä, vastasi Matti Hirsikangas.
— Mitä odotat? Etkö puutasi myökään?
— Enpä mä häntä myö.
— Mikset myö.
— Kun jo on tullut toiselle myödyksi.
— No voi sun vietävän pässinpäätä! P——.ako et sitä ennemmin sanonut?
Mikä tuhat sinun kitaasi kiinni piti, senkin Savon pallinaama! raivosi
Matti-patruuna ja palasi takasin ja pui nyrkkiään Hirsikankaan Matin
edessä.
— So so! Ihmisiähän mekin ollaan, sanoi Latolainen tyynesti ja astui
Matti-patruunan eteen.
— Mikä p…u sinä olet? karjasi tämä ja oikasi kättään kuin lyödäkseen.
— Elähän vaan lyö! Saat heti takaisin! sanoi Latolainen päättävästi.
— Ettäkö uskaltaisit minua lyödä?
— Koetappas kopasta, niin näet!
— Ka, Savon miestä! Ei se pelkää, sanoi Matti-patruuna ja nauroi iloisesti siinä samassa hetkessä. Sitten kysyi hän Hirsikankaan Matilta aivan toisena miehenä kuin äsken:
— Kuka tämän kamalan puun on jo ostanut?
— Patruunan veli, vastasi Matti.
— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen, vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?
— Enpä mä häntä tiedä, jos…, eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän, ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:
— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:
— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin! Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!… Mitä töllötätte! Ettekö kuule?… Meillä on millä maksetaan! Hih hei! hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.
Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin ja kiroili suun täydeltä.
Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä lahden yli Matti Sovion veistämölle.
Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta, kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.
Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.
Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää. Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.
Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain hänen laistaan vielä uudelleen.
Hän muisteli ja ihmetteli kaupunkiin tulemistaan. Pojat, jotka nytkin kilmuilivat hänen luonaan puun ympärillä, olivat merkillisen eläviä, aivankuin oravat metsässä. Turkasen pahankurisia ne olivat! Hän ei heitä uskaltanut paljon katsoakaan, peläten heidän rupeavan haukkumaan. Ei koskaan ennen hän ollut osannut ajatellakaan poikien olevan sellaisia kuin nämä. Ja entäpäs se pitkä ukko, joka äsken yritti heidät syyttä suotta piestä! Mutta leppyi siinä samassa, kun Latolainen häntä vastusti. Teki ihan toisin kuin hänen kotiseudullaan. Siellähän mies suuttuu yhä enemmän, jos häntä vastustetaan. — Tämän kaupungin meno tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä kaikin puolin. Vilkasta se oli ja kiehtovaa. Olisi hirmuisen hupaista saada olla siinä mukana! Se vasta olisi toista, verrattuna kotikylän nukkuvaan elämään.
Siinä istuessaan huomasi hän katua pitkin tulla köpittävän vanhan, mutta vilkasliikkeisen äijän. Ukko pysähtyi, päästyään puun kohdalle. Hänen silmänsä vilkuttivat kummallisen nauravasti.
— Onpa totta vie siihen ankkuroinut suuri puu… Kuusi pukseeria on edessä. — Mistä asti ne ovat sitä vetäneet?… Häh, poika? ärjäsi hän, kun Jaakko ei heti hänelle vastannut.
— Pielavedeltä, sanoi Jaakko.
— Vai aina Pielavedeltä… No tietääkö savolaisen poika, mitä tämmöisestä hirrestä tehdään?
— Maston ne sanovat siitä tulevan.
— Aivan niin. Mutta kestäisikö savolaisen pojan pää nousta tuonne latvaan, jos se pystyyn hiissattaisiin? Vai rupeaisiko päätä fiiraamaan… Häh?
— Mitäpäs asiaa tuon latvaan olisikaan, sanoi Jaakko.
— Mitäkö asiaa latvaan? Sitä ei kysy kukaan muu kuin savolainen. Kuule! Tämän puun latvassa kiikkuu vielä moni poika. Voi jos tietäisit, mitä minä tiedän, niin jo nyt kuulisit kuinka tuuli viheltää ja vinkuu siinä taklaasissa, mitä tämä puu on kantava. Näkisit miten nämä heiluu ja huojuu ja miten poikia rimpuilee aina "puukempramraakalla" asti köysiä selvittelemässä, katsoen silmät seisovina meren myllerrystä. Niitä tulee aaltoja kuin vuoria toinen toistaan ajaen… Oh! Niin se on poika… No eivätkö ne Savon ukot sitten puissa rimpuile? kysyi ukko ja nauraa virnisteli.
— Eivät ne niin hulluja vielä ole olleet.
— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä! Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin Epu sinulle neuvoi!
Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä kummallista puhettaan.
Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-, voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat… Silloin alkoi myös laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen vasaroiden kiihtyvä pauke… Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli, ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.
Kodista irti.
Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi, sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään kaikille, jotka sitä halusivat.
Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä. Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta jälkeensä.
Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään. Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.
Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi. Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa, vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.
Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.
* * * * *
Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa… Se tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.
Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten, näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!… Kyllä te Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin sovitaan hinnasta!
Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.
Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja kalkutus.
Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari; eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa, minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita, mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.
Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten heidän tuli puunsa vedättää.
He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni. Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan. Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin, jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.
He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä. Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.
Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa; sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin, vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut… Mutta sitä eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.
Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti silkin saatuaan pois.
Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.
* * * * *
Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava sisämaan kevät.
Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.
Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan. Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon toisen Jaakkoon.
Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?
Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.
* * * * *
Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi aamutuulessa.
Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua. Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui. Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin hiljaista, että ihan painosti.
Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei ollut selvää käsitystä.
Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta elämää.
Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi, jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä kaiken ikänsä tekemään?
Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi… Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta. Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet muita tyttöjä miellyttävämmäksi… Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään vaateaitassa. Olkoot siellä!
Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:
— Mitä poika miettii?
— Enpä mitään erikoista.
— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun…
— Miksi?
— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen… Et käy enää meilläkään koskaan.
— Eihän tuota tule käydyksi…
— Kävithän ennen…
— Niin…
— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi… sanoi Leena kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli kiihkeästä liikutuksesta.
— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.
— Oletko tarjonnut?
— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.
— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.
Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä kyllästymistä. Hän sanoi:
— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että ne olisivat kelvanneet.
Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi, ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.
Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.
Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä. Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan näköisiä.
* * * * *
Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja maassa silmiä ilahdutti.
Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.
Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.
Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä pellolta noutaa.
Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.
Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi, katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.
Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan, solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni, kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä… Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.
Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan metsän.
— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.
Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä, etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.
Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli. Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta kestää… Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi? Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.
Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.
Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken malttinsa.
— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat koko talon!
Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua Jaakkoon.
Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan purkaus häneen liian kipeästi.
Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.
* * * * *
Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi vuode tyhjä.
Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.
Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään suuriakaan näyttänyt välittävän.
— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha ruotilaismuori.
Harhailemassa.
Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.
Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä hänet kotoa lähtiessä varustanut.
Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.
Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.
Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään. Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime talvenakin ollut.
Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle, sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu, jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää meren hajua.
Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon matkamiesten kuormia ja kärryjä.
Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.
Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki. Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiotaan.
Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi arasti:
— Saako täällä olla yötä?
— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi säilyy kartanollakin aamuun asti.
Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.
Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä päälletysten katonrajaan asti.
Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla katonrajassa.
Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.
Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin alkoi hän hengittää rauhallisesti.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat menneet asioilleen.
Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä ohjaisi ja opastaisi?
Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun keinon pulaansa löytäisi.
Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä. Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä, vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä, joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.
Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja muuta tavaraa.
Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa merta ei näkynyt, saaret sen estivät.
Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan, vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.
Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.
Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.
Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:
— Kuulkaahan!
— Mitä?
— Ettekö tunne enää minua?
— Mistä hitosta minä sinut tuntisin… No tuhannen vietävä!… Olen minä jolloinkin sinut nähnyt… Ethän vain lienekin se samainen savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren mastopuun tyvellä… Sehän ryökäle oletkin… Mitä sinä nyt olet tänne tuonut?… Tervaa tietystikin.
— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.
— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun…
— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne… Ettekö tietäisi neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?
— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?
— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada vakituisempi asunto ja työtä.
— Etkö ole suuren talon poika?
— Olenhan minä.
— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä… etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi, joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika! Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä… Kas sillä lailla! Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä. He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä on… Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito opetella, jos tänne jäät.
He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä. Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.
— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt! Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun kanssasi, kun vain voisivat… Niin, mitä tuumaat?
— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä neuvoa, miten saisin työtä.
— Menisitkö vaikka merelle?
— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.
— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan ohjata. Nyt mennään!
He lähtivät.
Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.
Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta — tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella, että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut… Vieläkin häntä puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön hän sitte kullekin ansion jälkeen.
Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä hän sille teki.
Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi välttää, kun hän merielämään antautuu.
Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.
He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.
Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä ollut perhettä ja omaa kotia.
Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri puolilta kuului ääniä:
— Tulkaa Epu meidän pöytään!
Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.
Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän sanoo. Sitten hän alkoi:
— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?
— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä = kisälli], eikä ainuttakaan renkiä… Mikä lienee tuo tuossa oven pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.
— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.
Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.
— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.
Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:
— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?
— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!
Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.
Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:
— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.
Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun joukkoonsa.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.
Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli. Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.
Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja ryyppiessään unohtanut huolensa.
Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.
* * * * *
Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli. Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi… Mutta kylmä tuuli virvoitti hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän, jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan puistatti.
Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli hän… Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin Epun ja merimiehet… Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne. Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.
Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut, ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.
Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä poltetta.
Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää® hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.
Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta. Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä ollut tietoa, minne menisi.
Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn. Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä, jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi: leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille makeisia ja laski heidät hajalleen.
Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.
Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain
Paltsu-patruunaksi.
Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.
He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.
Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja veistämöään.
Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen. Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli hän ja meni pirttiin.
Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä, että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.
Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.
Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.
Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta. Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä, ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.
Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.
— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.
Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:
— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä, vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?
Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.
Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä, puisti hän päätään ja alkoi puhella:
— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin. Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". — Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.
Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi avainta.
Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn.
Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.
Matti-patruuna.
Seuraavana aamuna heräsi hän siihen, että renki tuli panemaan tulta pirtin lamppuun; ulkona oli vielä aivan pimeä.
Maa oli yön aikana kohmettunut ja pakkanen oli ripotellut sen pinnalle valkoisen kuurakerroksen. Kärrykeli oli parantunut ja siitä kuuli Jaakko pirtissä olevien maalaisten iloitsevan. Ne heistä, joilla oli valmiit kuormat ja muutkin asiat ajettuina, kiirehtivät taipaleelle. Toiset taasen, jotka eilen iltapäivällä olivat tulleet, menivät päivänkoitteessa kaupungille.
Jaakko jäi yksikseen. Hän kadehti niitä onnellisia, joilla oli tiedossaan tämänkin päivän toimet ja työt. Häntä itseään poltti epävarmuus ja pakollinen toimettomuutensa.
Renki tuli hevostaan ruokkimasta. Kun hän näki Jaakon mietteissään, istahti hän hänen viereensä ja sanoi neuvovasti:
— Taitaapa olla paras, että teet niinkuin patruuna illalla puhui.
— Enpä sitä vielä tiedä, sanoi Jaakko ja naurahti katkerasti.
Sitä hän oli miettinyt, mutta ei ollut saanut vielä päätetyksi.
— Kyllä se vain parasta on. Nyt on jo puoti auki. Menehän sinne! Sieltä hänet löydät.
Kun Jaakko ei puhunut mitään, jatkoi renki koettaen matkia isäntänsä illallista puhetapaa:
— Kyllä se vain niin on, kun patruuna puhui. Et sinä pääse laivantyöhön kenenkään varviin, kun olet aivan tottumaton. Onhan siellä kyllä semmoistakin työtä, jota osaisit tehdä, mutta taitaa kaikilla olla täydet miehet… Kunpa olisit ennemmin tullut, niin olisit päässyt ensireissun pojaksi johonkin laivaan… Menehän nyt vain noutamaan matkarahat pois!
— Saa nyt nähdä, sanoi Jaakko ja lähti ulos.
Siellä oli jo kirkas päivä. Jaakko meni portille ja katsoi kadulla käyvää liikettä. Hän oli kahdenvaiheilla, mennäkö patruunan puheille ja pyytää häneltä jonkinkaanlaista työtä, vai lähteäkö sitä muilta etsimään. Kotiin paluuta hän ei ajatellutkaan, vaikka tuntuikin elämä niin tukalalta ja tietymättömältä…
Samassa kääntyi joku hevosella portille. Kiireesti hypähti Jaakko siitä kadulle ja lähti kaupungille.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Jaakko harhaili kaupungilla, oli patruuna Matti Sovio jo palannut aamukävelyltään ja alottanut työnsä konttorissaan. Hän oli pahalla päällä ja vihelsi istuessaan pöytänsä edessä, joka oli pihanpuolisen ikkunan vieressä. Viheltäminen, mikä suinkaan ei noudattanut tarkasti sävelmää, selvensi aina hänen ajatuksiaan.
Paha tuuli johtui tällä kerralla huonoista uutisista, joita hän oli kuullut torin kulmaan kokoontuneitten herrojen puhuvan. Oli nimittäin siihen aikaan tapana, että melkein kaikki porvarit kävivät ennen aamiaista aamukävelyllä ja melkein säännöllisesti kokoontuivat torin kulmaan tai johonkin muualle hetkeksi juttelemaan. Tällaisessa ulkoilma-kokouksessa olivat puheen-aiheena kaupungin tapahtumat. Mutta toisinaan johtui puhe avarammillekin aloille. Niinpä tänäkin aamuna oli keskusteltu Saimaan kanavasta, jonka kohdakkoin, vuoden parin perästä, oli määrä valmistua.
Jo kauvan, vuosikausia, oli Saimaan kanavarakentaminen uhkaavana pilvenä painostanut Raahen, samaten kuin muidenkin Pohjanmaan kaupunkien porvarien mieltä. Jota likemmäksi sen valmistuminen tuli, sitä uhkaavammalta rupesi asema tuntumaan. Useimmat Raahen toimeliaat porvarit olivat hengessään näkevinään kaupunkinsa kohtalon, sen hiljaisen näivettymisen, kun kanava valmistuttuaan vetäisi Savon kaupan kauttansa Wiipuriin.
He olivat aivan varmoja siitä, että suuri Saimaan kanava synnyttää pienempiä kanavia latvavesille, aina heidän kauppa-alueelleen asti.
Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt. Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu vielä useampia.
Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä. Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.
Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio, istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.
Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän rämeällä äänellään:
— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!
Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta liikettään.
— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat, sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.
— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa paikkaa! murisi Matti.
— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys…
— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä odottaisikaan, mampselli.
— Mitä on miehekäs veljeni nyt torikokouksessa nenäänsä saanut? kysyi
Henrik pehmeästi ääntäen.
Matti ei katsonut hänen kysymystään vastauksen arvoiseksi, vaan kumartui työhönsä. Veli istui myös pöytänsä ääreen ja hyräili hiljaa äsken soittamaansa sävelmää. Mutta pian hän heitti sen ja syventyi työhönsä.
Siinä veljekset työskentelivät. He olivat kokonaan toistensa vastakohdat. Matti oli rohkea, suora ja raju, kiroili kuin mustalainen ja kun suuttui, oli hillitön kuin raju varsa. Yleensä oli hän töykeäkäytöksinen ja karkea. Henrik taasen oli pehmeä ja saamattomampi, rakasti musiikkia ja istui mieluummin pianon kuin konttoripöydän ääressä. Hänellä oli siro ja sievistelevä käytöstapa. Hän oli suorittanut perämiehen ja kapteenin tutkinnon ja oli onnellisesti ohjannut pari laivaa — karille. Kolmatta laivaa ei Matti enää hänelle uskonut.
Hetken perästä murahti Matti-patruuna pöytänsä äärestä:
— Saimaan kanava valmistuu ensi vuonna.
— Vai niin, sanoi Henrik välinpitämättömästi.
Hänen välinpitämättömyytensä suututti Mattia, tai liekö hän ajatellut, ettei veli käsitä asian tärkeyttä. Oli miten oli, sähähti hänen suustaan vihasesti:
— Aasi!
— Oliko se uusi kohteliaisuussana? kysyi Henrik sävyisästi.
— Aasi ja vielä sittenkin aasi, kun et käsitä, että se viepi meidän Savon kauppamme aivan vähiin. Ja anna, kun kerkeävät rakentaa Savon ylävesille vielä kanavat, niin me emme saa Savosta mitään.
— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät.
Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.
— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan merkityksetön.
— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?
— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi…
— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä, joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.
— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä, että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva. Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?
Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa.
Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.
— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik pehmeästi.
— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?
— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.
— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?
— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla! Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.
— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.
Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se oli meidän tuttavamme Jaakko.
Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta. Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.
Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten lähti poika konttorin ovea kohti.
— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja hän jupisi: Työhön sinut panen.
Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa. Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.
— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.
Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle:
— Mitä asiaa?
— Olisin työtä vailla, sai Jaakko sanotuksi.
— Minkälaista työtä sinä osaat tehdä?
— En tiedä oikein mitä osaisin…
— Et tiedä ja tulet sentään kysymään. No minulta saat sellaista työtä, jota osaat tehdä, kun vain viitsit… Nouda nyt tuolta meidän rengiltä rautakanki ja tule sitten takasin!
— Tänne sisällekö? kysyi Jaakko ihmetellen.
— Tänne, tänne ja pian!
— Älä nyt taasen hulluttele! sanoi Henrik Jaakon mentyä.
— Ole hiljaa, äläkä sekaannu minun asioihini! murahti Matti.
Veli keikautti tyytymättömänä päätään, mutta piti parhaana olla hiljaa. Hän arvasi, että tämä homma oli taasen hänen rajun veljensä omituisia päähänpistoja, joihin hän oli kerennyt jo tottua. Useasti ennenkin oli Matti-patruuna menetellyt samalla tavalla kuin nytkin työhön pyrkivien kanssa, varsinkin silloin, kun kysyvä oli arkaileva, eikä osannut heti sanoa, mihin hän kykenee.
Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan.
Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.
Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.
— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.
— Miksi?
— Tee niinkuin käsken!
Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.
— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!… Mitä töllötät! Etkö ollut työtä vailla?
Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa. Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna. Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta, ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti. Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin, joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.
— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään! ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.
— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse kangesta saanut.
— Kas, siinä pojassa oli sisua enempi kuin osasin odottaakaan, sanoi Matti-patruuna. Sen me otamme työhön. Hänenlaisiaan miehiä me tarvitsemme!
Sitten riensi hän portaille Jaakon jälkeen.
— Hullu poika! Palaa takaisin! Saat oikeaa työtä.
Jaakko oli jo portilla menossa ja pysähtyi, mutta ei näyttänyt palaavan takaisin. Silloin meni patruuna hänen luoksensa ja taputti häntä olalle ja puheli:
— Tule, tule! Kyllä me vielä sovimme. Sinä hän taidat ollakin oikean miehen alku. Minä erehdyin.
Kun he pääsivät konttoriin ja juttelivat, selvisi siinä muunmuassa, että Jaakko oli tottunut hevosia hoitamaan ja ajamaan. Silloin näytti äkisti juolahtavan jotakin patruunan mieleen ja hän sanoi veljelleen:
— Tuossa pöydälläni on muutamia kirjeitä, joihin olisi vastattava. Tee sinä se. Minä lähden varviin.
— Nyt, poika, saat näyttää mihin kykenet. Mene valjastamaan minulle hevonen! Ottakoon renki kärryt liiteristä!
Tallissa oli kaksi hevosta. Toinen suuri ja raskas työhevonen, toinen patruunan välkkyväkarvainen musta ori, yhtä raju ja hillitsemätön kuin herransakin.
Jaakkoa hiukan pelotti mennä tuon villikon parteen panemaan valjaita sen selkään. Mutta hän karkaisi luontonsa, eikä valjaitten laittaminen tuottanut mitään vaikeuksia. Hänhän oli kotonaan tottunut hevosiin.
Kun hän oli saanut valjaat oriin selkään ja suitset sen suuhun, mietti hän, veisikö sen tallista taluttamalla kartanolle, vai suitsillako ajaisi. Mutta sitten päätti hän, että on kunniakkaampaa viedä se taluttamalla.
Hän päästi oriin irti ja lähti. Mutta kun ori pääsi ovesta ulos, kiljasi se ja kohosi takajaloilleen. Jaakko nousi ilmaan, ja näytti, että ori tallaa hänet jalkoihinsa.
Matti-patruuna oli tullut portaille ja huusi:
— Päästä irti!… Hullu poika, päästä irti! Ja hän juoksi apuun.
Mutta Jaakko ei heittänyt, vaan tarttui, kun ori laskeusi etujaloilleen, sitä toisella kädellään sieramiin. Se yritti uudelleen kohota, mutta tunsi samassa vihlovaa tuskaa ja taipui nöyrästi Jaakkoa tottelemaan.
Kun ori oli aisoissa, sanoi patruuna:
— Hulluhan sinä olit, kun lähdit sitä taluttamalla tuomaan.
— Olen minä kummempiakin kuljettanut taluttamalla, sanoi Jaakko ylpeästi.
Se vastaus miellytti patruunaa; hän nousi kärryihin ja sanoi Jaakolle:
— Tulehan ajamaan, niin lähdemme sinulle työtä katsomaan!
Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:
— Anna mennä!
Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.
Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira seurasi läähättäen perässä.
Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.
Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat oriin hurjaa menoa.
He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin varviinsa. Hän huusi:
— Hei, Savon poika…
Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:
— Tunsiko hän sinut?
Jaakko selitti lyhyesti, miten Paltsu-herra toimitti häntä kotiin.
— Hulluhan se on! Niin reippaita poikia kuin sinä, me tarvitsisimme oikein paljon.
Jaakko naurahti tyytyväisesti ja ymmärsi, että nyt on hänellä tiedossaan työtä ja edessään se vilkas ja kiehtova elämä, josta hän viime talvesta alkaen oli uneksinut.
Merimies Aunola ja hänen perheensä.
Kun Jaakko ja patruuna tulivat varviin, oli juuri aamiaisen aika.
Jaakko sitoi oriin pirtin seinään ja meni sitten patruunan perässä sisään. Se oli avara ja valoisa huone. Siellä tuoksui terva ja piki. Oven edessä oli useita hakkuupölkkyjä, joiden vieressä oli lastukasa. Niiden päällä oli puhdetyönä veistelty vaarnoja ja tehty muita laivarakennuksessa tarvittavia pienempiä töitä. Keskemmällä oli purjeiden ompelijain matalat jakkarat ja niiden vieressä monen muotoisiksi leikattuja purjekankaan palasia. Seinämillä oli isot kasat purjevaatepakkoja ja lattialla ja pitkissä nauloissa suuria köysirullia: tervaköyttä; paksua ja ohkasta, sekä aivan hienoa ja valkoista liinaköyttä ja vielä lisäksi kaikki maailman köysilajit niiden väliltä.
Näinä päivinä oli alotettu purjeiden teko kahteen uuteen keväällä valmistuvaan laivaan.
Huoneessa istui muutamia kymmeniä ihmisiä, miehiä vanhoja ja nuorempia ja jokunen nainenkin joukossa. Naisiakin oli purjetyössä ja toiset heistä vetivät vertoja parhaimmille miesompelijoillekin. — Muutamat olivat saaneet syödyksi ja istuivat poltellen lyhytvartisilla savipiipuillaan, joita olivat ulkomailta tuoneet.
Patruunan tulo ei ketään häirinnyt. Likempänä ovea olevat vastasivat hänen tervehdykseensä. Hän haki katseellaan jotakin miesjoukosta ja kun ei häntä havainnut, kysyi:
— Missä Aunola on?
— Taisipa mennä puukantamusta kokoamaan. Olen luvannut hänelle lastuni, kun en viitsi niitä itse kotiini asti kantaa, arveli muuan vanhanpuoleinen mies, joka lykki kovaa leivän syrjää höylän pohjaa pitkin. Leivän murenet tippuivat höylän silmästä alla olevaan kuppiin.
— Johan Makkonen on ruvennut sellaiseen työhön, jota en ennen ole nähnyt tehtävän, sanoi patruuna hymyillen.
— Mikä muu auttaa, kun ei ole hampaita; täytyy höylätä.
— Pitäisi syödä pehmeää leipää.
— Ei passaa; pehmeä leipä pehmittää miehen. Kovaa sen olla täytyy.
— Makkonen on Makkonen ainapa syödessäänkin, sanoi patruuna nauraen ja löi häntä olalle.
— Mihinkäpäs nahastaan pääsee… Mutta on tähän kätketty vielä toinenkin asia…
— Mikä, vanha veitikka?
— Se, että jos pehmeää purisin, niin silloin kotonakin puolikymmentä patakettua tekisi samaten ja se loppuisi pikemmin. Mutta kun jyrsimme kovaa leipää, niin se riittää pitempään… ja…
— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.
— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.
— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä ansaitsevat, sanoi patruuna.
— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.
Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi" ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.
— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.
He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.
Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja -partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.
— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.
— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.
Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.
— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!
— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.
— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä miestä.
— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.
Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön. Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.
Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen laivan pullistuneet purjeet.
— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän lähti Jaakon kanssa pirttiin.
Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta kalkkeesta.
Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn iloista pauketta.
— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä aaltojen yli.
Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.
Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti. Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen oli miesten parhaita.
Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti huristamaan kaupunkiin.
* * * * *
Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin… Illan tullen yltyi tuulemaan ja meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.
Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.
Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan… Melkein kaikki kokosivat laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut, mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen laivaan… Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille, joitten työ ei lastuja tuottanut.
Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä Aunolalle kantamuksen.
Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä. Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet. Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.
Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.
Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.
* * * * *
Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa, mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa rakentaneet.
Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.
Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.
— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen, missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.
— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri, joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan. Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.
— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia…
— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle vankan kantamuksen lastuja.
Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.
— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta tullut.
— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä… ja ruokaakin enempi laittaa…
— Enpä tuota huomannut… No, makuuvaatteet saamme nytkin alas ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin… Ne ovat nuo akat niin kovin suuri-aikeisia… Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja valmistuksia vaatii… Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat tunnin…
— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle aina kehut.
— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään tarvitsisi niin suuria laittoja olla… Nyt näinä vuosina olet totuttanut minut elämään kuin keisari…
— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa. Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä, sanoi Aunolaiska hilpeästi.
Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.
Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen, sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda. Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän ennenkin nähnyt saman tytön… Hänen mieleensä tuli ensi matkansa kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin… Olisikohan tuo sama?
Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.
Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen: maalaismoukka.
Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään, sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.
Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.
Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt oli hän tyttöä hakemassa.
Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin, mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.
Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma. Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.
Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita, vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä. Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.
Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen
Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.
— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään, ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.
— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.
— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.
Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia käsissään.
Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:
— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta, vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.
— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko hiukan Launosta nöyryyttikin.
— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.
— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.
— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet. Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa… Miten sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?
— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.
— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon, sanoi äijä kärtyisästi.
Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois.
Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.
Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa ensi kevättä.
Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti sanoi hän isälleen:
— Te olette hupsu!
— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.
— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua suututtavat tuommoiset rentut… Täällä niin herroina eletään ja tehdään velkaa… Ollaan hyviäkin muka… Ulkomailla on tuokin kuin pakana… Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika… Vielä tämä sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!… Tiedä tyttö, ettet päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi asiaa…
— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin siisti poika.
— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette osaa ajatellakaan… tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.
— Vai on tämäkin sellaisia… Minä kun olen pitänyt häntä oikein siistinä poikana… Olipa hyvä, että tulin tietämään…
— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee sopiva tilaisuus… Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää…
Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa, piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja Matilda laittivat illallista.
Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut tehdä.
Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui, harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin…
Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.
Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.
Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:
— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.
Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.
Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti värähtäessä:
— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?
— Mitä? kysyi ukko.
— Etkö muista?… Nyt on lokakuun 20 päivä…
— Onko siitä jo vuosi kulunut!… Silloinhan se englantilainen höyry törmäsi "Tähden" pohjaan Pohjanmerellä. Äijän kulmat rypistyivät taasen.
— Olen muistanut sitä koko päivän… Hain kapteenin kirjettä, mutta en löytänyt… Sen kaiketi on Matilda korjannut taiteensa piirongista… Olisi se vielä luettava… sanoi Aunolaiska ja meni Matildan luo kamariin.
Sitten palasivat he yhdessä kyökkiin. Matildan kädessä oli kirje.
— Luehan nyt, että isäkin vielä kuulee! kehoitti häntä äiti.
Matilda katsoi epäröiden Jaakkoa, mutta äiti sanoi:
— Lue vaan! Eihän siinä mitään salaista ole.
Kirje oli tällainen:
"Hull, lokakuun 23 päivä 1856.
Merimies Jukka Aunola.
Täten syvällä surulla ilmoitan, että t.k. 20 päivänä törmäsi "Tähden" upoksiin Englannin vesillä Pohjanmerellä muuan englantilainen höyrylaiva. Oli ilta ja meri kävi kovasti. Olimme kolilastissa ja meidän laivamme upposi heti. Meiltä hukkui seitsemän miestä, niiden joukossa myöskin Teidän poikanne Matti. Heidän vahtinsa oli silloin alhaalla ja he luultavasti jäivät laivaan. Me muut pääsimme höyrylaivaan, kun se palasi meitä hakemaan. Ottaen syvästi osaa suruunne ilmoitan tämän ja samalla myös, että poikanne jälelle jäänyt palkka on nostettavissa redarilta.
A. Lindman,
'Tähden' kapteeni."
Kun Matilda lopetti lukemisen, istuivat he kaikin aivan hiljaa. Aunolaiska pyyhki esiliinallaan silmiään. Ulkona tohisi myrsky ja pyyhki voimakkain puhalluksin pikkukaupungin mataloita kattoja, niin että savutornit humisivat. Noiden kattojen alla olevat tunsivat olevansa suojassa ja turvassa. Mutta meidän Herramme, joka asuu korkeuksissa, sai sinä iltana ottaa monen sydämen huokauksen vastaan. Sillä tuskin lie kaupungissa ollut montakaan sellaista kattoa, jonka alla syntyneistä ei joku olisi sinäkin iltana ollut myrskyävällä merellä. Aunolaiskakin huokasi sydämensä pohjasta: Herra armahtakoon merellä olevia!… Äijän kulmat olivat tuikeissa rypyissä ja savipiippu oli sammuksissa hänen kädessään. Matildakin unohti pahan tuulensa ja seisoi huolestunut ilme kasvoillaan.
Jaakkoon vaikutti tämä kaikki niin syvästi, että hän koetti pidättää hengitystäänkin, ettei häiritsisi noita, jotka vuosi sitten olivat yhden joukostaan kadottaneet.
Ukko nieleskeli muutamia kertoja kuivalla kurkullaan ja hänen kasvonsa saivat yhä vihaisemman ilmeen.
— Pirun keksintö koko höyrylaiva! tuli häneltä.
— So so, isä! varotti Aunolaiska.
— Mitä muutakaan sanoisi. Ajavat aavalla merellä päälle noki- ja rasvaruuhellaan niinkuin siat… Eihän niissä ole edes oikeita merimiehiäkään… Ottavat ketä saavat. Laivan pitää olla puhtaan, ennenkuin siihen merimies lähtee… Eikä sitten ajeta toisten päälle…
Poikansa hukkumisesta asti oli äijä vihannut sydämensä pohjasta höyrylaivoja. Hän ei löytänyt tarpeeksi voimakkaita sanoja niitä haukkuakseen.
Oli aivan yleistä, että muutkin merimiehet kaupungissa halveksivat höyrylaivoja, eivätkä niissä olevia miehiä pitäneet oikeina merimiehinä… Oli aivan kuin he vaistomaisesti olisivat aavistaneet, että näiden vuoksi heidän kotikaupunkinsa jonkun ajan kuluttua kadottaa vilkkaan elämänsä…
Hetken mietittyään jatkoi ukko:
— Olen minäkin monta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään ja nähnyt, kun meri on viereltäni miehen vienyt. Mutta silloin siinä tietää tehdä itselleen asian selväksi ja valmistua vähäsen Herramme eteen menemään… Paljon kamalampi on herätä yht'äkkiä nukkumasta, kun nokiruuhi puskee kylkeen ja painua pohjaan heti paikalla… Siinä ei Herramme anna enää armon-aikaa, vaan ottaa sellaisenaan eteensä… Kukapa meistä niin äkkiä on valmis Hänen eteensä menemään, vaikka pitäisikin olla.
Sen jälkeen alkoi ukko riisuskella ja meni tupaan, kamarin ja kyökin välillä olevaan huoneeseen, nukkumaan.
Aunolaiska ja Matilda tekivät kyökkiin Jaakolle vuoteen. Matildakaan ei enää heittänyt niskaansa ylpeästi.
Vielä kauvan makaamaan mentyäänkin valvoi Jaakko ja kuunteli seinän takana käyvän luotikellon harvanverkkaa nakutusta ja myrskyn huminaa… Hetken perästä kuuli hän kellon lyövän heleästi… Sitten kuului tuulen läpi yövahdin yksitoikkoinen huuto kadunkulmasta: "Kello on lyönyt kymmenen"… Sen jälkeen meni sekaisin Aunolan pojan kuolema ja Matilda ja kaikki… Tuli uni ja hän nukkui ensimäistä yötään Aunolalla.
Perhe-elämää merimiehen talossa.
Syksy tuli tuulisena ja sateisena. Se paljasti alastomaksi kaupungin edustalla olevat lehtevät saaret. Meri möyrysi pilvisen ja sateisen taivaan alla ja pieksi vimmatusti vihaisin aalloin saarien ja mantereen rantoja. Laaja ulappa oli autio. Raahelaiset laivat olivat paenneet lämpimille vesille kotimeren kylmien aaltojen keikuteltavista. — Siellä ne kyntivät mikä Amerikan ja Englannin väliä, mikä Välimerellä ja Mustallamerellä, ja olipa joku kulkeutunut aina päiväntasaajan vesiä viillättämään.
Ne kyntivät talvenkin aikana kultaa, mikä hiljalleen virtasi Raahen laivanvarustajien konttoreihin, mistä se pieninä pisaroina pirskahteli yli kaupungin melkein jokaiseen asumukseen.
Se antoi elämää ja vilkkautta kaupungille, joka oli kuin muurahaispesä, missä asukkaat eivät työn vaivaa valita. Siitä johtivat kovaksi tallatut tiet läpi lumisten maitten kauvaksi sisämaahan. Teillä oli kulkijaa kaikenlaista ja kuormia kuljetettiin kahdakäsin. Makasiineista toiset täyttyivät ja toiset tyhjenivät, ja veistämöltä kuului hilpeä työn kalke.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat joka päivä veistämön työssä. Jaakosta kehittyi pystyvä mies ja hän alkoi saada parhaimpia palkkoja. Palkka ei siihen aikaan ollut sangen suuri. Mutta eiväthän menotkaan olleet suuria, joten häneltä jäi osa säästöön. Tämän vuoksi olikin hän Aunolan äijän mieleinen mies; sitä ei ukko salannutkaan.
Syksystä ja alkutalvesta oli Jaakko ollut hiljainen ja ujo. Mutta viikkojen vieriessä alkoi hän saada reippautta ja ryhtiä.
Koko veistämöllä ei ollut muuta savolaista kuin hän. Sen vuoksi sai hän usein kuulla pilkkasanoja leveästä murteestaan. Useimmiten oli pilkka vain hyväntahtoista leikkiä, mutta sentään se ajanoloon alkoi kyllästyttää. Hän koetti totutella murrettaan kiertämään ja onnistuikin, ettei enää kovin leveästi vääntänyt.
Matti Sovion varvissa oli myöskin Launonen työssä. Sen perästä, kun Aunolan äijä oli hänet haukkunut, oli Launonen heittänyt huolettoman talven vieton. Kukaan ei Aunolalla tiennyt, oliko hän enää seurustellut Matildan kanssa. Mutta Jaakko arvasi, että muutos miehessä tapahtui tytön vuoksi. Sen hän tuli selvästi tuntemaan, kun Launonen pyrki hänen seuraansa, kun hän asui Aunolalla, ja johti aina puheen Matildaan.
Mutta samalla tuli hän tuntemaan, että mitä hartaammin Launonen häneltä tytön elämää tiedusteli, sitä vastahakoisempi oli hän hänen uteliaisuuttaan tyydyttämään. Mitä selvemmin hän näki Launosen Matildasta pitävän, sitä sietämättömämmältä hänestä iloinen toverinsa tuntui. Hän alkoi karttaa ja melkeinpä vihata häntä. — Se täytyi hänen itselleenkin tunnustaa, että Launonen oli reima mies niin työssä kuin muuallakin. Hän oli aina iloinen ja omasi merkillisen taidon huvittaa toisia jonkun onnettoman kustannuksella. Kuka milloinkin hänen hammastettavakseen joutui, hänen ei ollut häävi olla. Sen vuoksi ei Launonen ollutkaan kenenkään luotettava toveri, vaan oli useimmilla jotain hampaan kolossa häntä vastaan.
Jaakko oli tähän asti häneltä säästynyt. Hän oli häntä suosinut ja
etsinyt hänen ystävyyttään. Monta monituista kertaa olisi hän ottanut
Jaakon mukaansa huvituksiinsa, varsinkin lauvantai-iltoina, mutta
Jaakko ei hänen seuraansa halunnut.
Tästä ja muutamista muistakin seikoista näki Launonen, että Jaakko ei hänestä välitä. Se johti hänet epäilemään, että mahtaako Jaakollakin olla hankkeita Matildan suhteen. Eikäpä Jaakko enää mikään vaaraton kilpailija ollutkaan.
Näihin aikoihin hankki Jaakko itselleen uuden pyhäpuvun ja alkoi silloin tällöin käydä merimiesten tanssiaisissa. Täällä eivät tyttöset suinkaan olleet hänestä välinpitämättömiä, vaikka hän ei osannutkaan tanssia.
Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.
* * * * *
Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko. Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa. Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin päin.
— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.
— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen äänensä oli kiukkua täynnä.
— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.
— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen hypähti Jaakon eteen.
— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko nousten hänkin seisomaan.
Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet, sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi. Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.
— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.
— Tahdotko, moukka, nähdä, miten engelsmanni antaa "mustat silmät?" kysyi Launonen ivaten ja kääräsi hihansa kyynäspäitä myöten paljaiksi.
Hän oli aika taitava nyrkkeilijä ja oli talven kuluessa kerennyt mukiloida monen merimiehen kasvot verille.
— Asetuhan nyt ja rupea työhön! ärähti Aunolan ukko, joka istui Jaakon vieressä.
Mutta Launonen menetti malttinsa kokonaan, kun ukko äänsi hänelle. Hän muisti miten ukko oli hänet ajanut kotoaan pois ja käsitti, että ukko suosii Jaakkoa, eikä hänestä koskaan tyttärelleen mieheksi mielisuosin huolisi. Hän töyttäsi Jaakkoa rintaan, saadakseen tämän suuttumaan, että saisi sitten oikein perinpohjin antaa hänelle selkään. Mutta ennenkun hän osasi odottaakaan, oikasi Jaakko kätensä ja antoi hänelle olan takaa suoran suomalaisen kämmen-iskun korvalle. Se oli niin raju, että Launonen pyörähti purjepakan päälle ja jäi siihen pyörtyneenä.
Ompelemassa olevat naiset kiljahtivat, ja lähinnä olevat miehet hypähtivät Launosta katsomaan.
— Annoitpa, poika, vähän liian tuimasti, sanoi Aunolan äijä.
Jaakko seisoi säikähtyneenä osaamatta mitään sanoa ja ajatella.
— Ei vaaraa, sanoi Matela, vanha merimies, kohottaen Launosen päätä. —
Kyllä tästä vielä mies tulee, kunhan kerkeää. Noutakaa kylmää vettä!
Sitä tuotiin heti ja kun sillä valeltiin Launosen päätä, virkosi hän verrattain pian. Kukaan ei syyttänyt Jaakkoa. Päinvastoin oli joukossa niitäkin, jotka iloitsivat tapahtumasta.
Heidän mielestään sai Launonen nyt ansionsa mukaan. Sitä hän aina oli ollut vaillakin. — Tämä tapahtuma kohotti Jaakon arvoa paljon. Useimmat arvostelivat hänet nyt parhaimpien miesten vertaiseksi. Samassa suhteessa aleni Launosen arvo. Nyt oli hänkin vertaisensa löytänyt.
Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia, jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä päässään kostoa.
* * * * *
Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.
— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.
— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun silmillä…
— Mistä ihmeestä te puhutte?… Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut? hätäili Aunolaiska.
— Eihän se tappelua ollut… Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.
Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko puheensa.
Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka poskien puna kävi väkevämmäksi.
Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena lauvantai-iltana.
* * * * *
Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa, vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.
Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa, että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe, ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata olevan… Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun… Yhä tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata, vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä sinä siinä koliset?
— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani… Nuku sinä vain.
Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni…
— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua… Yöhän vielä on…
— Aamu alkaa olla… Siitä on jo kauvan, kun neljää löi… Mutta nuku sinä!… Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin keittämään… Nuku sinä vain…
— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa, mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan… — Ota nyt tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule…
Näin he jankkasivat ystävällisesti puoliääneen pukeutuessaan.
— Panetko sinä arkivaatteet pyhänäkin? sanoi Aunolaiska, kun ukko veti liiviä päälleen.
— Panenpahan nyt aamuksi… Kylläpä on sitten päivemmällä aikaa muuttaa.
— Onpa kyllä… Sitä varten sinä nousitkin niin aikaisin…
Ukko teki tulen kyökin pesään ja istui sitten pesän eteen polttelemaan.
Eukko laitteli kahvipannua… Sitä oli niin mukava ukon siinä katsella.
Pian se kiehahtikin. Ja kahvia juodessaan oli Aunolaiskan harmi ja tipotiessään.
— Mitä tässä nyt ruvetaan tekemään, kun näin aikaisin herätit? tiedusteli hän nauraen ukolta.
— Panehan partavesi kiehumaan! kehotti ukko ja haki kintaansa, takkinsa ja lakkinsa ja lähti ulos.
Siellä oli yön aikana hiukan pyryyttänyt. Sen verran vain, että se helposti luudalla lähti. — Ensi töikseen kopisteli äijä porrashaot ja lakaisi porrasten edun. Sitten haki hän huoneen alta uusia hakoja kuluneitten tilalle ja latoi ne sievästi oven alle. Sen tehtyään alkoi hän lakaista tietä porttikäytävää pitkin kadulle, nuuski talvi-aamun raikasta ilmaa ja seisoi ja töllisteli kumpaisellekin suunnalle katua. Kaikkialla oli hiljaista… Katukäytävän talonsa kohdalla puhdisti hän lumesta perin pohjin. Sitten nouti hän huoneen alta hiekkaa ja ripotteli sitä tasaisesti ja sievästi katukäytävälle… Tämä kaikki vei koko joukon aikaa. Ukko ei pitänyt kiirettä, sillä raikkaassa aamu-ilmassa oli niin virkeä oleskella. Hän vain tasaisesti toimitteli näitä aamutöitään ja koetti niitä pitkittää. Hän säästi: työtä aivankuin saituri rahojaan, peläten sen loppuvan. Muutahan hommaa ei pyhänä olisikaan.
Kun hän vihdoinkin oli saanut aamutyönsä tehdyksi, sarasti jo valju kevättalven päivä.
Kun ukko viimein kerkesi sisälle, oli täällä jo paikat puhtaana. Jaakko ja Matilda olivat jo nousseet; ja mikä tärkeintä, parranajovesi oli jo kuumaa. Parranajo pyhä-aamuin oli sangen tarkka ja tärkeä tehtävä Aunolan talossa. Tavallaan se vaikutti kaikkiin, vaikka ainoastaan ukko ajoi partaansa ja vaikka vain ylähuuli ja posket oli ajettava.
Sitä varten piti olla kuumaa vettä astiassa tuolilla, sen vieressä peili ja saippuapala. Sillä aikaa kun eukko näitä varusteluja teki, etsi ukko tuvan kaapin ylälaatikosta veistä, kovasinta ja teroitushihnaa. Se laatikko, missä hän näitä säilytti, oli oikea aarre-aitta, täynnänsä tavaraa. Siellä oli paksukantinen "Se Usi Testamentti", joka uskollisesti oli ollut meriarkussa ukon matkatoverina hänen kaikilla matkoillaan. Lieneekö sitä luettu ja siitä vahvistusta etsitty, vai oliko se ollut "sanattomana" ystävänä, on asia, josta kukaan muu paitsi ukko itse, ei ole selvillä. Oli siellä myös Afrikasta tuodusta ebenholtsista sorvattu pitkänpuikea purjeneularasia, purjekintas, "malspiikki", "prikkari", hohkakiveä, tuotu Välimeren vesiltä, ja sangen paljon muuta tavaraa. Enin osa oli aivan joutavaa rojua, mutta sentään säilytti ukko sitä huolellisesti. Usein kun hän sieltä tavaroitaan etsi, unehtui hän jotain pikku esinettä pitkäksi aikaa hypistelemään. Se muistutti hänelle entisiä matkoja, toi mieleen päivänpaistetta ja myrskyä, nuoruuden ihania aikoja, kaukaisia vieraita maita, joissa hän oli vuosikymmeniä kulkenut; tavaralaatikollaan näki hän sielunsa silmillä meren, tuon rannattoman ja valtavan suuren meren, milloin vihaisin tuulin ja vuorina vyöryvin aalloin, milloin tyvenenä peilikirkkain pinnoin, jolloin aurinko on laskullaan ja purjeet riipuksissa… Ah, hän vanha mies unohtui uneksimaan rojulaatikon ääressä!… Kaiken lisäksi vallitsi laatikossa suloinen epäjärjestys, siellä olivat kaikki sekaisin. Kun ukko rupesi sieltä jotain etsimään, ei sitä heti löytynyt. Silloin hän tuskitteli: Kuka taasen on käynyt minun "lootallani?" Muorilla oli oma käsityksensä äijän laatikosta… Kerran ukon työssä ollessa oli hän ruvennut sitä puhdistamaan ja kantanut mielestään tarpeettoman rojun roskaläjään ulos. Vaan kun sen perästä ukko meni tavaravarastolleen, suuttui hän silmittömäksi. Ei koskaan ennen muistanut Aunolaiska hänen niin vihainen olleen… Yhdessä täytyi heidän rauhan palauttamiseksi mennä roskaläjästä ukon tavaroita etsimään. Ja katso! Täältä löytyi mahdottoman paljon sangen arvokasta rojua, jonka ukko kantoi takaisin laatikkoonsa. Sen perästä sai se eukon puhdistusinnolta rauhan.
Sitten kun ukko sai veitsensä teräväksi ja istui tuolin viereen partaansa ajamaan, piti kaikkien liikkua varoen, eikä kukaan saanut tulla aivan lähelle.
Kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu kaikella perinpohjaisuudella, alkoi jo kevättalven aikainen sarastus ikkunoista sisälle pilkistää.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun kellotapulista alkoi kumahdella pyhäinen soitto.
Ukko ja Aunolaiska valmistelivat itseään kirkkoon. Aunolaiska oli mustissa vaatteissa ja musta silkkiliina päässään. Sen oli ukko tuonut ennenmuinoin ulkomailta. Kädessä oli eukolla suuri virsikirja. Ukko oli juhlallisen näköinen leveälahkeisissa sinertävissä housuissa ja takissa. Puvun oli hän Englannista tuonut, maksaen siitä täsmälleen viisi puntaa… Ukko oli jo monta kertaa hoputtanut eukkoa joutumaan, mutta vielä täytyi Aunolaiskan laskea kirja kädestään ja mennä peilin eteen; liina oli uudestaan solmittava… Vieläkin tuli yksi pysähdys: Kun he jo menivät portaita alas, huomasi eukko ukon takin kauluksessa pölyä. Sitä siinä ei saanut olla. Ukon täytyi vielä pysähtyä ja odottaa, kun eukko kävi noutamassa harjan. Sillä hän hankasi ja ukko ärisi tavallista ärinäänsä akkojen hidastelemisesta.
Pyhäinen rauha ja hiljaisuus vallitsi Aunolalla. Matilda valmisti päivällistä kyökissä. Äiti oli määrännyt tavalliset pyhäpäiväruuat: Perunalaatikkoa ja uunissa paistettua ryynipuuroa ja näiden lisäksi pannukakkua.
Jaakko makaili tuvan sohvalla ja nautti kyökistä leviävästä ruokien tuoksusta. Huone oli tulvillaan kevät-talven päivänpaistetta. Ikkunan valotulvassa seisoi keinutuoli ojennetuin käsivarsin, aivankuin oudostellen, kun ei ukko ollut siinä nytkyttelemässä, vaikka oli pyhäpäivä. Korkean piirongin päällä kimaltelivat monikierteiset simpukankuoret ja niitä vartioi kaksi äkäisen näköistä posliinikoiraa. Ikkunan edessä pöydällä oli paksu kuvaraamattu, saarnapostilla ja muita kirjoja, joita seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva katseli. Toisella seinällä purjehti täysin purjein laiva: se oli puusta veistetty korkokuva.
Kun Matilda oli saanut ruuat uuniin paistumaan, tuli hän lämpöisenä ja pehmeänä tupaan. Jaakko ei hänestä enää tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä. Hän istahti keinutuoliin ja katseli miten savu pulppusi kadun toisella puolen olevan talon tornista kirkkaaseen talvi-ilmaan.
— Kuulehan! sanoi Jaakko ja nousi istumaan.
— Mitä?
— Sinun pitää opettaa minut kirjoittamaan.
— Ettäkö osaisit sitten, kun merelle menet, kirjoittaa kullallesi kirjeen?
— Niin.
Matilda hyräili hiljaa jotain tanssin säveltä ja sanoi sitten hilpeästi:
— Kyllä minä opetan, kun vain annat opettaa muutakin…
— Mitä muuta?
— Sinut tanssimaan.
Heitä kumpaakin nauratti.
— Missä sinä opettaisit?
— Vaikkapa nyt tässä.
— Eihän ole soittajaakaan.
— Minä suullani soitan… Tulepa koettamaan!… Minun tekisi niin hirmuisesti mieleni tanssia, sanoi tyttö ja tuli Jaakon luo.
— Tuleeko minusta tanssijaa, epäili Jaakko. Mutta nousi kuitenkin seisomaan, sillä tyttö oli niin lämpöisen ja viekottelevan näköinen, että hänen teki mielensä häneen koskea.
Matilda hyräili ja he alkoivat pyöriä. Mutta eihän se käynyt. Nauraen painoi hän päänsä Jaakon rintaan ja työnsi hänet sohvalle istumaan.
— Koetetaan vielä! sanoi tyttö — Nyt se kävikin jo paremmin. Mutta lattia oli umpimatossa ja ne olivat esteenä. Tyttö veti innoissaan matot pois keskilattialta ja neuvoi sitten toverilleen perinpohjin tanssin taitoa.
Väleen pääsi Jaakko alkuun ja tanssi alkoi käydä notkeammin.
— Sinun pitää nyt tänä iltana, kun menemme tansseihin, oikein soiton tahdissa minua tanssittaa! sanoi Matilda, kun he levähtivät.
— Jos vain opetat kirjoittamaan, ilveili Jaakko.
— Ihan varmasti…
He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi ihmetellen kätensä yhteen:
— Kaikkea tässä nähdä pitää!… Pyhäpäivänä tuommoista elämää!… Ja ruuat uunissa kartena.
Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.
Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.
— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan… Ja sinäkin mokoma seisot siinä kuin… sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen nauruun.
He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.
— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.
Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.
Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän vietosta.
* * * * *
Painostava, mutta samalla viihdyttävä oli iltapäivä. Ukko makaili ja imi piippuaan; eukko istui ikkunan edessä ja lehteili virsikirjaa. Välillä pysähtyi hän ajattelemaan: Kunpa tulisi joku vieras, tai: Olisiko lähteä kylään. Matilda istui ikkunassa ja katseli autiolle kadulle, jossa myös näytti olevan pyhäinen rauha, jota kukaan kulkija ei häirinnyt. Jaakko makaili kyökin sohvalla puolittaisessa, unen horroksessa, kuitenkin kuullen pienenkin risahduksen.
Ukko nousi vihdoin ja mennä köpitti pesän luo piippuaan kopistamaan.
Palattuaan istahti hän keinutuoliin ja kehoitti:
— Luehan tämän päivän saarna!
Eukko otti pöydältä suuren saarnapostillan, etsi sieltä päivän saarnan ja alkoi laulavalla äänellä sitä lukea. Ukko keinutteli hiljalleen ja kuunteli. Hän nautti "sanasta" ja viihdyttävästä pyhä-illan rauhasta.
Jaakko makasi kyökin sohvalla ja kuunteli eukon harrasta ääntä. Se tuuditti hänet suloiseen rauhaan. Hän ei kaivannut mitään, hän oli täysin tyytyväinen. Kaikki ajatuksetkin olivat tipotiessään. Hän vain kuunteli Aunolaiskan äänen hyminää ja vähän kerrallaan se kuin unilaulu lapselle, painoi hänen silmänsä umpeen.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että tuvasta kuului vilkasta puhelua ja naurua.
Aunolaiska oli saanut vieraita. Oli tullut Matelaiska ja Rajaniemiskä.
Edellisen poika ja jälkimäisen mies olivat merellä samassa laivassa
kuin Aunolankin toinen poika.
He kaikki olivat äskettäin saaneet omaisiltaan kirjeen. Ne olivat tulleet Englannista ja vastaukset käskettiin osoittaa Portugaliin Lissaboniin. Nyt olivat he tulleet Matildalla kirjoituttamaan yhteistä kirjettä kaikille kolmelle. Matelaiska ei osannut itse kirjoittaa ja Rajaniemiskälläkin oli kirjeen valmistuminen sangen ankaran työn takana. Vaikutti siihen myös toinenkin syy. Postimaksu oli sangen kallis vielä siihen aikaan ulkomaille — nykyisessä rahassa noin nelisen markkaa. Se oli pienistä varoista tuntuva meno, jonka voi tasata kirjoittamalla yhteisen kirjeen, kun miehetkin kerran olivat samassa laivassa. Eihän kenelläkään ollut mitään erikoista asiaakaan. Kunhan vain näkevät siellä ulkomailla, että kotona voidaan hyvin, "jota kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin".
Ennen kirjeen kirjoittamista käski Aunolaiska Matildaa kahvin keittoon. Matilda tuli juuri kyökkiin, kun Jaakko aukoi unisia silmiään ja ihmetteli vilkasta puheen porinaa, mikä tuvasta kuului.
Kevättalven ilta alkoi hämärtyä, mutta vielä ei kuitenkaan tarvinnut tulta ottaa lamppuun. Kahvin tuoksu levisi kaikkiin huoneisiin ja sai eukkojen kielet yhä vilkkaampaan liikkeeseen. Pannu pihisi tulella, laulaen sunnuntai-illan hiljaista ja kodikasta tunnelmaa.
Kun Matilda sai kahvin laskeutumaan, tuli hän Jaakon luo ja puheli hiljaa:
— Pyydä sinä isältä, että minäkin pääsisin tänä iltana tansseihin.
Sinun kanssasi hän minut päästää.
— Niinkö luulet?
— Luulemattakin se on selvää. Sinuunhan se kaikessa luottaa… Saat sitten tanssittaa minua niin paljon kuin tahdot… Vieläkö sinä osaat?
— Koetetaan!…
— Älä höpsi!… Koetetaan sitten illalla… Mitähän, jos se päivällä olisi kerennyt tulla, kun matot olivat läjässä… Olisit sinäkin saanut… Mutta pyydätkö?… Ei hän minua yksin päästä, kun viikollakin olin tansseissa.
— Koetanpa häntä pyytää.
Tytön teki mieli tarttua pojan kaulaan… Mutta hän kieltäytyi siitä ja sanoi hilpeästi:
— Minun pitää viedä akoille kahvia.
Sitten alkoi yhteisen kirjeen kirjoitus… Kun se oli valmis, olikin jo ilta.
Vieraat lähtivät pois. Matilda koetti monilla salaisilla merkeillä kiiruhtaa Jaakkoa kysymään lähtölupaa.
Kun Jaakko esitti ukolle pyynnön, sanoi tämä:
— Se se tanssimista on… Mutta menköön tyttö, jos vain tuot hänet oikealla ajalla takaisin… Ja sinun pitääkin lähteä heti, kun Jaakko tahtoo! sanoi ukko tytölle erikoisesti.
— Kyllä, kyllä, sanoi tyttö ilosta loistavin silmin.
Muutamassa hetkessä joutuivat nuoret lähtemään; ja vanhukset jäivät kahden iltaansa viettämään.
— Hyvä poika se on tuo Jaakko, sanoi Aunolaiska hetken kuluttua.
— Oikein rehti mies, vahvisti ukko.
Se olikin korkein kiitos, minkä hän kenestäkään antoi.
* * * * *
Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.
Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta. Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut" j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".
Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan… Siellä sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että kieli ei voi kertoa.
Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.
Keväistä elämää.
Kevät teki tuloaan.
Päivä päivältä kiipesi aurinko yhä korkeammalle. Sieltä valoi se valoa ja lämpöä pikkuisen Raahen matalille ja lumen peittämille katoille, ja suorille, säännöllisesti toisiaan leikkaaville kaduille, jotka olivat paksun lumen alla.
Eipä aikaakaan, kun katoilta alkoi keskipäivillä tipahdella kirkkaita ja välkkyviä pisaroita alla kulkevien niskaan. Iltakylmä ja aamupakkanen valoivat noista tipahtelevista pisaroista pitkiä jääkynttilöitä pikku talojen räystäitä koristamaan. Mutta ne eivät olleet pitkä-aikaisia. Lempeä auringon lämpö tiputteli ne pisara pisaralta pienemmiksi, ja lumikin loppui päivänpuolisilta katoilta kaikki tyyni. Kadut syöpyivät kalteviksi; maalaisten kuormat niillä kaatuilivat. — Meren jäälle kaupungin lahdessa kokoontui kevätvettä niin vahvasti, että työmiesten täytyi ruveta kulkemaan varviin kesätietä.
Sitten tuli pilvisiä päiviä. Niitä seurasivat leudot yöt. Silloin loppui pohjanpuolisiltakin katoilta lumi; kadut muuttuivat sohjuisiksi ja kevätvesi lisääntyi meren jäällä. — Pikku talojen miehet aukoivat illoin työstä palattuaan talojensa kohdalla lumeen ojia, joita pitkin vesi iloisesti lirisi. Pojat tekivät kaarnalaivoja, joita katuojissa uittelivat.
Taivas kävi yhä sakeampaan pilveen; ja vihdoinkin puhkesi ensimäinen kevätsade, joka sulatti viimeisenkin lumen ja lisäsi vettä kaduille ja kartanoille. Sitä karttui niin paljon, että se valui kellareihin ja muihin matalampiin paikkoihin. Silloin pikku talojen miehet kantoivat hiki päässä vettä kellareistaan, ettei se pilaisi siemenperunoita.
Alkoivat puhaltaa kevään myrskytuulet. Ne rikkoivat hauraaksi pehmenneen meren jään. Meri rupesi jymisemään ja aallot nakkelivat jäätelejä suuriin kasoihin aukeille rantamille. Silloin olivat jo kadut lumetonna ja tiet kärryillä ajettavia.
* * * * *
Kunnon raahelaiset tuskin joutivat keväimen vaihteluja tarkkaamaan. Kaikilla oli kiire ja varsinkin varvissa kävi vilkas hyörinä. Siellä tuoksui terva ja piki.
Rakenteella olevat alukset kohosivat tapuleissaan korkealle. "Timpermannit" tekivät niissä sisustöitä: silittivät "täkkiä", laittivat "skanssia", kajuttaa y. m. Toiset miehet tilkitsivät saumoja rohtimilla, pikesivät ne ja sitten pohja tervattiin. Sitä ennen oli vettä ruiskuamalla koetettu pitäväisyyttä, ettei vain jäisi salaista reikää minnekään.
Olikin jo pitkät päivät, joten voi työskennellä ulkosalla koko päivän. Kaikilla oli työtä. Mikä ei muuhun kyennyt, pantiin laivan pohjaa tervaamaan. Tervaa upposikin kevätpaahteella honkapuuhun niin paljon kuin sitä hirvesi panna.
Tehtiin myös valmiiksi mastot ja raa'at, jotta ne heti laivan vesille laskettua olisivat nopeasti paikoilleen pantavissa.
Talvea kotona olleet laivat lähtivät ulkomaille. Ensimäiset lähtötanssit pidettiin ja ensimäiset erokyyneleet vuosivat. Mutta myöskin iloisesta odotuksesta sykki monen sydän. Olihan tiedossa, että taasen moni laiva tulee kotikaupungissa käymään.
Silloin moni vaimo saapi miehensä ja moni morsian sulhasensa usean vuoden pitkän odotuksen jälkeen.
Mutta kevät oli kylmä. Tuuli pysytteli pohjoisessa ja luoteessa, pyörähti väliin lännelläkin. Sieltä se jäiden päältä toi kylmää. Ei satanut moneen viikkoon; maa oli mustana talven jäleltä. Pohjatuuli alensi merestä veden, että matalilla rantamilla pohja paistoi.
Se oli oikea rantamaan kolkko ja kylmä kevät. Kaikki odottivat tuulen kääntymistä etelään. Silloin puhkeaisi puihin lehti, ruoho peittäisi kedot ja kentät. Tuomi ja pihlaja aukaisisivat tuoksuvat kukkansa. Silloin myöskin nousisi vesi meressä.
Tuulen kääntymistä odottivat teloillaan olevat laivat, nuo koko talven yhteisen työn saavutukset; sitä odottivat laivain isännät, "timperit" ja merimiehet. Etelätuuli kohottaisi veden, sillä matalan veden aikana ei laivoja voinut vesille laskea, ne kun karahtaisivat pohjaan kiinni.
Mutta tuuli pysyttelihe vain pohjoisessa, viikkokaudet se puhalsi, vaikka koko kaupunki hartaasti toivoi sen kääntymistä.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat työssä varvissa. He olivat kantaneet rakennuksen alustan lastuja puolilleen. Koko kesäksi oli niistä keittopuita. Siitä ukko oli erinomaisen tyytyväinen.
Oli muuan ilta kesäkuun alkupäivinä. Työväki oli tullut varvista kaupunkiin. Mutta sentään oli siellä vilkas liike. Sinne oli kokoontunut kaupungin nuoriso huvittelemaan. Valmiiden laivojen uudet ja sileät kannet olivat kuin tehdyt mainioksi tanssipaikaksi. Ei ollut esteenä se, että terva ja piki tuoksui, eikä myöskään se, että sinne korkealle kannelle oli tyttö-ihmisten hiukan vaikea nousta. Siellä oli raitis ilma; ja meri välkkyi suurenmoisena laskevan auringon valossa.
Tänä iltana oli taaskin kokoonnuttu varviin. Oli valittu tanssipaikaksi Matti Sovion toinen rakenteella oleva laiva. Se alkoi ollakin aivan valmis. Kunhan vain olisi vesi kohonnut, että olisi saanut päästää sen mereen.
Jaakko ja Matildakin olivat nuorten joukossa. Jaakko oli oppinut jo taitavaksi tanssijaksi ja myöskin — kirjoittamaan. Näistä kumpaisestakin taidosta oli hän kiitollinen Matildalle. Oikeastaan tunsi hän muutakin kuin kiitollisuutta tyttöä kohtaan, vaikkei ollut saanut sitä vielä hänelle sanotuksi.
Siinä laivan ympärillä hääri nyt nuorten joukko. Ketään ei ollut kiivennyt vielä kannelle. Tytöt estelivät sinne menoa, kun telineetkin oli otettu jo pois, eikä ollut muuta menotietä kuin jyrkät tikapuut.
Silloin tarttui Launonen reippaasti muutamaan, otti hänet kainaloonsa ja talutti sillä tavoin kannelle. Toiset pojat tekivät samoin ja pian oli ilakoiva nuorten joukko ylhäällä.
Sitten alkoi tanssi, mikä antoi lämpimän, vaikka kylmä merituuli tuolla ylhäällä tuntui sangen kovin.
Heti alussa otti Launonen Matildan haltuunsa, eikä päästänyt häntä vapaaksi koko iltana. Tyttö puolestaan näytti olevan iloisesta merimiehestä niin huvitettu, ettei hän Jaakkoa ollut huomaavinaankaan.
Se teki Jaakon mielen apeaksi ja hän vetäytyi syrjään vannoen mielessään, että hänen puolestaan saapi tyttö ilakoida Launosen kanssa vaikka ikänsä. Muiden huomaamatta nousi hän laidan yli ja laskeutui erästä tukea myöten alas. Sitten lähti hän hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, koettaen olla tyttöä ajattelematta. Hän mietti, että heti kun ensimäinen "hyyrynotto" tulee, ottaa hän pestin. Sitten lähtiessä sanoo hän tytölle hyvästit ijäksi… Ei hän saanut tyttöä mielestään pois. Hän vihasi tuota heilakkaa. Tyttö teki hänen mielestään äärettömän pahasti, kun ei totellut isäänsä, vaan liehakoi Launoselle, vaikka ukko oli sen kieltänyt. Vihasta puristi hän nyrkkejään, mutta jos tyttö olisi ollut siinä, niin olisi hän hänet ihan kuoliaaksi tukehduttanut rakkaudellaan.
Hiljalleen kävellen läheni hän kaupunkia.
Mutta tällä välin oli ilmassa tapahtunut äkkinäinen muutos. Jotenkin voimakas pohjatuuli oli tyyntynyt ja ilma tuoksui lämpimältä ja sateelta. Siinä oli kevättä, tuota maan, veden ja metsän tuoksua, mikä panee keuhkot laajenemaan ja silmät loistamaan, mikä ihan ilosta pyörryttää.
Kun Jaakko saapui Aunolan kartanolle, näki hän ukon paitahihasillaan kaivolla. Hän oli perunamaansa kastelupuuhissa. Aunolaiska seisoi porstuan ovella käsivarret rinnan päällä ristissä ja kehoitteli ukkoa sisälle. Mutta ukko oli iloissaan ilmanmuutoksesta ja oli kepperä kuin nuori poika.
— Tule, tule jo nukkumaan, kun koko päivän olet työssä ollut!
— Kylläpä sitä aina nukkua saa… Perunan taimet kaipaavat vettä…
— Minäkin tulen kantamaan, ehdotti eukko ja astui kynnykseltä porrashaoille.
— Älä tule! Kohta onkin perunamaa kasteltu, sanoi ukko, tarttui ämpäreihin ja kiidätti niitä juoksujalkaa perunamaalle.
Kevät karkoitti ukonkin silmistä tavallisen iltaunen ja teki hänet niin virkeäksi, että hän olisi voinut valvoa koko yön.
— Etkö tunne, kun ilma tuoksuu? kysyi hän eukolta palatessaan ja tyhjiä ämpäreitä tuoden.
Silloin juuri Jaakko tuli portista pihaan.
— Mihin tyttö jäi? kysyi äijä.
— Sinne jäi varviin, sanoi Jaakko. Hänen mielensä teki sanoa, että Launosen seuraan jäi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Olisi pian voinut käydä niin, että ukko olisi heittänyt perunamaansa ja vesiämpärinsä ja mennä köpittänyt tyttöä hakemaan. Se olisi ollut liian suuri häpeä tytölle, vaikkakaan ei liian suuri rangaistus Jaakon mielestä.
Hän meni auttamaan ukkoa veden kantamisessa. Mutta tämä sanoi:
— Heitetäänhän nyt tältä illalta… Eukkokin tahtoo nukkumaan… Ja tuntuu kuin tulisi sade… Kastelkoon Jumala perunamaan. Se paraiten vaikuttaa.
He menivät sisään.
Ukko päivitteli, kun tyttö taasen jäi. Mutta eukko sanoi:
— Mikä hätä sillä on. Tottapahan tulee sitten kun toisetkin… Riisuhan nukkumaan, että heräisit aamulla ylös! pisti hän piloillaan.
Ukkoa nauratti, kun eukko heräämisestä puhui.
* * * * *
Jaakko jäi valvomaan. Häntä jo kadutti, että tuli lähdetyksi varvista ennen muita. Mutta kun tyttö kiemaili Launoselle, ei hän jaksanut sitä nähdä… Hän istui ikkunan pielessä ja katsoi kevätyön valaisemaa katua, missä ei ollut ainuttakaan sielua liikkeellä. Taivas oli lientynyt pilveen ja tummeni yhä sakeammaksi. Näytti hankkivan sadetta… Hän avasi akkunan. Ulkoa tuulahti lämpöinen ja sateelta tuoksuva ilma. Eikä aikaakaan, niin alkoi tipahdella joitakin pisaroita. Hetki hetkeltä niiden tulo tiheni ja niistä syntyi lämpöinen ja suhiseva sade. Sitä hän katsoi ja kuunteli ja hengitti keuhkojen täydeltä kosteata sadeilmaa. Hän ei hennonnut sulkea ikkunaa ja mennä nukkumaan, vaan silmäili kadun hiekkaa, miten se sateessa muuttui tummemmaksi ja alkoi ahnaasti imeä vettä sisäänsä. Siitä sivu kulki yövartia niska kyttyrässä. Hiekkaan jäi hänen mentyään valkoiset jäljet, jotka vähän kerrallaan hävisivät, kun pisaroita niihin tipahteli… Sitten alkoi etempää kuulua iloista hälinää ja naurua. Sade oli ajanut nuoret varvista pois. Hälinä läheni ja kävi kuuluvammaksi. Nopeasti sulki hän ikkunan ja vetäytyi syrjemmälle. Hän näki heitä olevan suuren lauman. Nyt tulee Matilda, mietti hän, eikä ollut enää hänelle ollenkaan suutuksissa. Mutta sitten huomasi hän, että heidän joukossaan oli Launonenkin, vaikka hän olisi päässyt toisia katuja suorempaan. Siis sittenkin lähentelee hän taasen Matildaa. Ei epäilemistäkään. Se näyttää olevan tytöstäkin mieluista. Mutta olkoon! Mitä se minuun kuuluu, mietti Jaakko.
Pian kuului oven takaa naputus. Hän meni avaamaan.
— Miksi lähdit pois aikaisemmin kuin me? kysyi Matilda iloisesti.
— Rupesi nukuttamaan, sanoi Jaakko jurosti.
— Mutta ethän sinä ole vieläkään nukkumassa; et riisunutkaan.
— Jaakko ei vastannut mitään, vaan käänsi tytölle selkänsä.
— Miksi mökötät? kysyi Matilda ja yritti kurkistaa Jaakkoa silmiin.
Tämä murahti jotain kärsimättömästi ja siirtyi etemmäksi. Silloin tyttö keikautti ylpeästi niskaansa ja meni pois. Ovessa katsoi hän vielä ihmeissään suuttuneen näköistä poikaa.
* * * * *
Tuli muutamia sateisia päiviä. Mutta sade oli niin lämmintä ja leppoisaa, että teki mieli seisoa taivaan alla ja antaa sen kastella ja liottaa märäksi. Se oli todellinen kesän tuoja, tuo suhiseva sade. Se kasteli maan perinpohjin ja liotti roudan pois. Parissa päivässä alkoi maa vihoittaa ja puut puhkaista lehteä. Ilma oli lämmintä ja kesän tuoksuista.
Kun muutamia päiviä oli satanut, alkoi tuulla. Aallot kohisivat ja vesi nousi. Sitä oli koko kaupunki odottanut.
Tuuli repi taivaan pilvipeitteen repaleiseksi. Sitten se äkkiä lakkasi ja taivas kirkastui kokonaan. Oli miltei täysi kesä.
* * * * *
Aurinko paistoi täydeltä terältä. Aunolan pihalla oli lämpöistä kuin etelän maissa. Rakennukset ja lankkuaita suojasivat, ettei tuulen väre päässyt kuumuutta hälventämään. Pihan perällä oli tuomipensas melkein täydessä kukassa. Kärpäset surisivat sen ympärillä; räystään alla tirskuttivat pääskyset ja katolla kurnutti lihavia kyyhkysiä.
Suurimman osan pienestä pihamaasta täytti perunamaa, jossa voimakkaita taimia siellä täällä penkeissä vihoitti. Perunamaata ympäröi vihertävä piennar, missä keltanot ja voikukat loistivat. Muutamia penkkejä oli mullattu; tuore ja muheva multa tuoksui väkevältä.
Aunolan äijä multasi parastaikaa perunamaataan. Hitaasti ja huolella teki hän työtään, koettaen varoa, etteivät taimet vahingoittuisi.
Tänään oli hän jäänyt varvista pois, osaksi perunamaan tähden ja osaksi siksi, kun oli juhlapäivä. Hän oli jo vanha ja hidas, sen hän tunsi itsekin; tunsi, ettei hän tänä päivänä, jolloin laiva vesille työnnettiin, olisi paljoakaan apuna, vaan päinvastoin toisten tiellä. Olkoot nuoremmat nyt toimessa, mietti hän aamulla herätessään ja jäi perunamaataan multaamaan.
Hiki valui hänen otsaltaan, kun hän kumarruksissaan loi multaa. Vaon päähän päästyään istahti hän pientareelle tuomipensaan alle. Sen oli hän itse istuttanut silloin, kun oli talonsa rakentanut. Tuomi tuoksui ja aurinko hellitti; äijä pyyhki paitansa hihaan hikeä. Hän mietti, lähteäkö katsomaan laivan "lykkäystä", vai jäädäkö multaamaan perunamaataan. Jos jääpi, tulee peruna mullatuksi, muuten siirtyy se tältä päivältä.
Eukkokin ilmestyi porstuan ovelle kesäpukimissa, valkoinen "röijy" ja vaalea liina päässään. Nähdessään ukon pientareella, lähti hän vakoa myöten hänen luokseen. Aina vähän väliä kumartui hän katsomaan perunan taimia. Kun hän tuli ukon luo, sanoi tämä hänelle iloisesti:
— Antoipa Luoja oikean kesän.
— Kyllä peruna nyt kasvaa, iloitsi myös eukko.
— Ei viivy monta viikkoa ennenkuin saat uutisperunoita keittää.
— Ei viivy, ei.
— Kyllä on tuo tuomi kaunis. Tuoksuu niin voimakkaasti… Pitäisi ottaa joitakin oksia sisällekin, sanoi eukko.
— Varo, ettet vain suurempia taita! varoitti ukko. Samassa kepsahti hän seisomaan ja taittoi itse joitakin terttuja, antaen ne eukolle. Hän suojeli kaunista tuomea kuin silmäänsä.
— Etkö uskaltanut antaa minun taittaa? pilaili eukko. Sitten hän sanoi:
— Siellä olisi kahviakin.
Yhdessä lähtivät he sisään. Ovi jäi auki, auki oli myöskin ikkuna. Kesäinen ilma leyhki läpi puhtaan ja siistin kyökin… Eukko laitteli tuomen oksia vesilaseihin joka huoneeseen. Sitten kaatoi hän kahvia.
Vanhukset olivat kahden kotona. Jaakko oli varvissa ja Matilda puodissa…
Kun puolenpäivän aika lähestyi, ei ukko malttanut jäädä perunamaalleen, vaan hankki varviin lähtöä.
Tuli taasen jankkina vaatteista. Eukko olisi vaatinut ukon pukeutumaan puolittain juhlapukuun, kun ei kerran ollut työssäkään. Mutta eihän ukko nyt arkipäivänä sellaiseen taipunut. Vaivoin sai eukko hänet vaihtamaan puhtaan puseron ylleen.
Sitten pantiin ovet lukkoon ja he lähtivät veistämölle.
* * * * *
Koko kaupunki oli liikkeellä: herrat, työmiehet, kotona olevat merimiehet, naiset, lapset, vanhat ja nuoret, kuka vain kykeni ja pääsi, riensi veistämön tietä yhteistä työn juhlaa viettämään. Puolenpäivän aurinko hellitti täydeltä terältä, meri välkkyi, ja tuoreen lehden lemu täytti ilman. Ilo ja odotus loisti ihmisten silmistä; olihan juhla kaikkia koskeva. Olihan vesille laskettavaan laivaan sen omistaja uhrannut rahaa, työmiehet työtä; ja vesille jouduttuaan tuottaisi se kaikille hyötyä: varustajalle rahtimaksuja, merimiehille ansiota ja heidän perheilleen elannon, tai myöskin — onnettomuuden, jos meidän Herramme sen myrskyn kautta upottaisi. Mutta sekin olisi yhteinen onnettomuus, se koskisi kaikkiin. Silti tämäkin juhla oli kaikkien yhteinen.
Kun Aunolan vanhukset ehtivät veistämölle, oli täällä jo laivatapulin ympärys väkeä mustanaan. Tuoksui terva ja piki, meri läikkyi rantaa vasten ja iloinen hälinä kohosi kirkkaaseen ilmaan.
Siinä oli joukossa Björkqvistin Epu persomassa ryyppyjä, kun niitä työmiehille jaettiin, oli siinä monta muutakin vanhaa merimiestä, poikia, tyttöjä, ukkoja ja akkoja. Muutamilla akoilla oli ämpäri ja kauha kädessään, että he heti laivan vesille mentyä saisivat kootuksi tapulin ränneihin jääneen lipeän ja saippuan. Oli siinä itse Matti-patruunakin veljensä ja muutamien toisten herrojen kanssa.
Joukko pikkupoikia ja merimiehiä oli kiivennyt laskettavan aluksen kannelle, saadakseen siellä hauskan kyydin, kun alus vesille keikahtaa.
Siinä lepäsi se valmiina, odottaen irti päästämistä. Kahta puolta sen pohjan alla oli tapulissa mereen asti ulottuvat rännit, joiden vieressä oli parikymmentä syltä pitkät, pelkoista pultatut kelkat. Parast'aikaa valutettiin ränneihin liukasta lipeää ja leikattiin saippuaviiluja. Nyt alettiin kiilata paksuilla puukiiloilla alusta sen pohjan alta. Vähän kerrallaan kohosi se ja pystyssä pitävät sivupönkät kaatuivat. Kun se oli saatu tarpeeksi koholleen, vyöräytettiin kelkat ränneihin ja särjettiin sen alta pölkyt, ja silloin laskeusi laiva kelkkojen kannatettavaksi. Väki kävi ympärillä hiljaiseksi ja kaikki odottivat jännittyneenä viimeistä toimitusta. Laivan rakentajamestari loi tarkastavan silmäyksen, että oliko kelkkojen edessä olevissa pönkissä köydet paikoillaan ja miehet köysissä, että ne heti, kun komennetaan, vetäisivät pönkät pois. Sitten hän huusi: Lukot auki! Silloin vetäistiin kelkkojen edestä olevat pönkät pois ja katkaistiin kirveellä laivasta maahan kiinnitetty paksu köysi; kajahti voimakas isku perävanaan ja silloin lähti laiva kelkkojen kannattamana liukumaan mereen. Sen vauhti; kiihtyi, tapuli rusahteli ja monikymmenkertainen, eläköön-huuto täytti ilman juuri silloin, kun aluksen keula puski voimakkaasti eteensä suuren aallon, joka alkoi uutta meren kyntäjää keikutella. Siitä luisui alus etemmäs, jättäen kelkat sivulleen kellumaan. Sen vauhdin pysähdytti maalle kiinnitetty kettinki, joka pingahti lujalle aluksen ehdittyä niin kauvaksi.
Kauniisti makasi vesirajaansa myöten uljas alus, kiittäen sillä rakentajiaan. Eläköon-huudoista ei tahtonut loppua tulla. Sitä huusivat Aunolan ukko ja eukkokin ja kaikki, niin että se kiiri kaupunkiin asti. Mutta ämpäri kädessä olevat eukot eivät joutaneet enää huutamaan, vain riensivät kilvan kokoamaan ränneihin jäänyttä lipeää ja saippuaa.
"Timpermannit" soutivat ruoria paikoilleen panemaan. Valmiiksi tehdyt mastot ja raa'at saivat odottaa toisia päiviä. Niiden pystyttäminen kuuluikin merimiehille. Rakentajat olivat ruorin paikoilleen saatuaan työstään irti, vapaat juhlimaan. Juhla-ainetta olikin Matti-patruuna varustanut pirttiin ämpäreittäin. Silloin juhlittiin, että vielä huomennakin olivat päät sekavina.
Katsoja-joukko hajausi. Heiltä oli sen päivän juhla lopussa. Mutta huomenna, tai ehkä jonain muuna päivänä, oli toinen samallainen, sillä teloillaan odotti vielä viisi alusta vesille pääsemistä.
Aurinko paistoi, meri kimalteli ja leppoinen etelä leyhki lauhaa.
Kun Aunolan eukko ja ukko palasivat tietä pitkin muitten kanssa kaupunkiin, juoksi heitä vastaan pikkupoikia, jotka huusivat: Kraaselin tornissa on "flaku". Se vaikutti kuin sähkö-isku. Syntyi hälinä ja kiire. Ensimäinen laiva tänä keväänä oli kaupunkia lähestymässä. Kukaan ei vielä tiennyt, mikä laiva se oli, ja kenen omaiset olivat monen vuoden matkalta kotiutumassa. Toiset palasivat takaisin varviin, toiset kiiruhtivat kaupunkiin rientääkseen kirkon tapulista tulijaa tunnustelemaan.
— Älähän nyt jätä! kielteli Aunolan ukko eukkoa, joka melkein juosten meni.
— Ajattele, jos meidän Kalle tulisi! sanoi eukko ja kiirehti läähättäen.
— Eikä tule. Nehän lähtivät vasta muutamia viikkoja sitten Amerikasta
Englantiin.
— Eipä tiedä, vaikka jo olisivat kerenneet tänne…
— Lossata ja lastata… ja lentää, ärisi ukko.
— Mitähän, jos Kalle tulisi… enkä ole tiennyt ollenkaan…
— Höppänä, kun ei ymmärrä, etteivät he ole vielä mitenkään kerenneet, murisi ukko koettaen tulla perässä. Eukko meni kuin siivillä, kuvitellen saavansa poikansa kotiin.
Taasen juoksi muutamia poikia heitä vastaan.
— Se on "Norden", huusivat pojat ohi juostessaan. — Kirkon tapulista on
Pekuri sen tuntenut.
Silloin pysähtyi Aunolaiska. Siinä laivassa ei hänen poikansa ollut… Hän tunsi väkevää väsymystä, sydän löi, henkeä ahdisti ja hiki helmeili otsalla… Hänen poikansa ei siis vielä tullutkaan.
— Istutaan tähän tien viereen, sanoi hän ukolle ja istahti ja läähätti.
— Joko maltat istua?… Höppänä!… Johan heti sanoin, etteivät he vielä olisi kerenneet, murisi ukko ja istui hänen viereensä.
— Niin mutta kun minä luulin…
— Kyllä ne tulevassa kuussa kukaties tulevat, sanoi äijä vähän päästä eukkoa lohduttaen.
— Niinkö luulet, ilostui Aunolaiska, ja äskeinen pettymys väistyi toivon tieltä.
— Parempihan on hyvä päivä edessä, myhähti ukko tavallista leppoisammin ja katsahti lämpimästi eukkoa. Sitten jatkoi hän:
— Vaivansa ne ovat täällä maalla olevillakin.
— Sano sinä!… vahvisti Aunolaiska.
Sitten lähtivät he hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, mikä laivan tulemisen vuoksi oli kuohuksissaan.
Merelle.
— Lähde nyt Jaakko sinäkin!
— Enpä viitsi.
— Tule nyt! kehoitti vielä ovella Matilda.
— Lähde pois! kehoitti Matildan velikin.
— En viitsi, sanoi Jaakko ja heittäytyi sohvalle kyljelleen. Heidän mentyään kavahti hän pystyyn ja meni ikkunasta katsomaan. Hänen mielensä teki nyt mennä heidän peräänsä, ottaa Matilda syliinsä ja kantaa hänet sisälle ja selittää hänelle kaikki, mitä hän tunsi. Kun hän lakkasi heitä näkemästä, istui hän sohvalle ja puristeli nyrkkejään. Tämä oli erilaista, kuin ennen kotona Latolan Leenan tähden. Leena haihtui hänen mielestään, mutta Matilda ei koskaan unohdu. Häntä täytyy hänen aina muistaa, tahtoi hän sitä tahi ei, joko rakastaa tai vihata, riippuen siitä, miten asia lopulta kehittyy.
Tämä tapahtui Aunolan kyökissä kesäpäivän iltana. Aurinko oli jo alennut kadun takana olevan talon harjan tasalle ja valaisi kirkkaan iloiseksi kyökin.
Aunolaiska oli saanut Kalle-poikansa kotiin. Oli iloa ja riemua näinä päivinä. Täksi illaksi olivat kotiutuneet merimiehet hommanneet komeat tulotanssit. Sinne lähtivät Matilda ja hänen veljensä!
Ukko ja Aunolaiska olivat perunamaataan kitkemässä. Jaakko jäi yksin kyökkiin.
Hänen ei haluttanut lähteä. Mitäpä hän siellä… kun Matilda toisten kanssa liehuu. Sitä hän kuitenkin tekee, vaikka hänkin on mukana. Tekee niin kipeää, varsinkin se, kun hän Launosen kanssa tanssii ja käypi vilvoittelemassa.
Nämä ajatukset häntä vaivasivat, kun hän siinä istui.
Näitä asioita hautoen oli hän viime viikkoina vetäytynyt nuorten joukosta erilleen jurottamaan.
* * * * *
Ne viikot olivat iloisia viikkoja kaupungissa. Laivoja tuli ja toisia lähti. Silloin saivat pikkukaupungin asukkaat kuulla kaukaisten maiden asioita, maistella etelänmaiden hedelmiä ja poltella ulkomaan tupakkaa. Ja myöskin nähdä merkillisiä kaukaisten maiden eläimiä, strutsin munia ja vieläpä villien ruumiin verhojakin.
Pidettiin iloisia tulotansseja ja surunsekaisia lähtötansseja. Oli häitä ja kuuliaisia, kun meriläiset valitsivat kaupungin tyttäristä itselleen vaimon, jättääkseen hänet lyhyen ajan perästä yksin muistelemaan alkuunsa loppunutta onnen aikaa. Mutta olihan tiedossa, että kun mies muutaman vuoden perästä palaa, on nuorella vaimolla näyttää hänelle pieni poika tai tyttö, joka isän poissa ollessa on tähän maailmaan tullut.
Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen, mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne, sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton. Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.
Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt yhden miehen…
Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.
Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa olla.
Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan. Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä. Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet, ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.
Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.
Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.
Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin. Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras. Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on väistyttävä.
Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön hänestä pitävän.
— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.
— Menenpähän vähän kävelemään.
— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.
— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.
Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.
* * * * *
Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten varjossa.
Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.
Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän, aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta, väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus haihtuu.
Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.
* * * * *
Soitettiin iltakirkkoon.
Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.
Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon. Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.
Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.
Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.
Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.
Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä: Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä huoneessa.
Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma sisään ja kuului lintujen liverrys.
Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.
Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.
Urut alkoivat soida ja täysistä sydämistä kaikui kaunis suvivirsi kantautuen avonaisista ikkunoista kesä-illan loisteeseen. Se johdatti ajatukset ihmeelliseen, päivänpaisteiseen Itämaahan, missä kasvoivat Saaronin liljat ja tuoksuivat Libanonin ruusut ja missä syntyi se ruusu, jonka tuoksu ja kauneus on kestänyt vuosituhansia antaen armoa ja lohdutusta miljoonille ihmisille. Ja sitten kaikui herkän tunteen kannattamana tuolle ruusulle pyyntö:
"Maan meren anna kantaa runsaasti lahjojas, tarpeemme meille antaa Sun siunauksestas! Suo suloisuutta maistaa myös sielun sanassas, ain' armos sille paistaa, niin on se autuas."
Loppuvärssyn aikana astui sanaa selittämään kaikille tuttu vanha pastori, joka aina alotti saarnansa tällä merkillisellä rukouksella: "Kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!"
Suvi-illan houkuttelemana eksyi hän varsinaisesta tekstistään ja rupesi puhumaan suloisesta suvesta, johtuen siitä selittämään sitä suvea, mikä kestää ijankaikkisesti.
Mieli herkkänä ja täysinäisenä sekä avartunein katsein solui ihmisvirta jumalanpalveluksen loputtua varjoisasta ja valkoisesta temppelistä ilta-auringon kullassa lepäävään kirkkotarhaan. Siitä hajautui väki pikkukaupungin kaduille, vieden sieluissaan valoisan hohteen koteihinsa.
* * * * *
Tuulen värettä ei käynyt. Meri kimalteli sileänä ja lämpimänä. Illan aurinko loisti kirkkaana lähellä rantaa olevan Fantin saaren yli. Merimieshuoneen seinustalla istui päivänpaisteessa joukko merimiehiä tarinoiden ja poltellen. Katolle nostettu lippu riippui velttona tangossaan. Se oli merkkinä, että merimiesten pestaus oli alkanut. Kirkosta päästyään tuli Jaakkokin tänne. Siihen istui hän miesten joukkoon ja kuunteli heidän jutteluaan. Puhe kosketteli merelle lähtöä, laivaa, kapteenia, muita päälliköitä ja palkkaa. Palkkaa ei kukaan moittinut. Laiva oli myöskin uusi ja hyvä purjehtimaan. Mutta kapteenista puhuttiin paljon. Hän oli pahankurinen ja saita, piinasi miehiä nälällä, kun ei koskaan raskinut hankkia tarpeeksi ruokaa, joka loppui aina kesken matkan.
Muutamia miehiä oli jo mennyt sisään ottamaan pestiä. He olivat niitä, joilta varat oli kaikki, joten täytyi lähteä; muuten saisi joukko puutetta kokea. Paremmin toimeentulevat eivät aikoneet ollenkaan lähteä, kuultuaan lopullisesti, kuka kapteeniksi tulee.
— Joko aiot "herneen" ["herneen"-otto = hyyrynotto: koska pääasiallisimpana ruokana merellä oli hernekeitto] ottaa? tiedusteli Jaakolta se mies, jonka viereen hän istui.
— Niinpä olen ajatellut, sanoi Jaakko. Joko siellä sisällä on ketään?
— Kyllä sinne jo muutamia hätäisempiä meni.
— Odottaisit joitakin viikkoja, että pääsisit paremman kapteenin mukaan, neuvoi mies Jaakkoa vähän ajan kuluttua ja tarjosi tupakkaa.
— Mitäpä se paljon parannee, sanoi Jaakko. Luulisihan tuota toimeen tulevan siinä missä muutkin.
— Miks'eikäs sitä nyt toimeen tule, vaikka onhan sekin monenlaista. — Lupasivathan nuo ensireissun pojillekin hyvänlaisen palkan, joten sen puolesta kannattaa lähteä.
— Aiotko sinä lähteä? tiedusteli Jaakko hetken perästä.
— Pitäisi oikeastaan lähteä, mutta eipä se eukko mielellään päästäisi.
Kohta kuulemma saapi pikkuisia; tahtoisi niin kauvan olemaan kotona.
En taida ainakaan tähän laivaan lähteä. — Sinulla sitä ei vielä ole
eukosta eikä mukuloista huolta, sanoi mies melkein kadehtien Jaakolle.
— Ei ole, sanoi Jaakko. Hän puolestaan kadehti miestä, kun muisti Matildan. Mutta siinä tuli hänen mieleensä taasen Launonenkin, joka hänen luulonsa mukaan tytön viepi. Mitäpä hänellä enää täällä tehdään, mietti hän, ja nyt kypsyi hänen aikomuksensa ottaa pesti varmaksi päätökseksi, oli kapteeni sitten minkälainen hyvänsä.
Samassa tuli sisältä miehiä. He olivat saaneet kuukauden palkan etukäteen ja muuan heistä löi rentona taskuaan osoittaakseen, että siellä on rahaa.
— Ensi reissun poikia siellä kaivattiin, sanoi miehistä yksi. — Mene,
Jaakko, ottamaan "herne", jos aiot lähteä!
Silloin Jaakko meni ottaakseen pestin Välimeren vesille lähtevään laivaan.
* * * * *
Samana iltana makaili Jaakko pihanurmikolla. Avonaisesta ikkunasta kuului vilkasta puhelua ja naurua. Aunolalle oli tullut naapurin eukkoja pyhäiltaansa viettämään.
Aikansa maattuaan ja kun ilta-aurinko painui talojen taa, että piha tuli varjoisaksi, nousi hän ja lähti sisään.
Matilda oli kahvitarjotin kädessään viekaskielisen Aholaiskan edessä, kun hän tuli. Eukko alkoi pärpättää:
— Sieltäpä uusia merimiehiä tulee. Minkälainen merimies sinä olet, kun ei "herne" janotakaan? Meidän poika lienee jo "tuuplokina" ja moni muu. Ei häntä ole sitten kotona näkynyt, kun puolenpäivän jälkeen meni "hyyrynottoon". Kari kävi äsken meillä, ja sanoi, että Jaakkokin otti "hyyryn".
Ukko ja Aunolaiska katsoivat ihmetellen ja kysyen Jaakkoon. Heitä ihmetytti, ettei hän heille ollut ilmoittanut; ei mitään puhunut nytkään illalla, kun oli kaupungilta palannut. Mutta Jaakko ei välittänyt heidän ihmettelystään. Hän katsoi Matildaa, miten tämän käsistä oli tarjotin pudota, kun Aholaiska ilmoitti hänen merelle menostaan. Tyttö karahti punaiseksi ja kiiruhti kyökkiin niin joutuin kuin kerkesi. Ihan selvään näki Jaakko hänen mielenliikutuksensa.
Maailma lehahti hänelle valoisaksi ja hän kiitteli mielessään tuota suulasta akkaa, joka oli asian puheeksi ottanut.
Sitten selitti hän iloisesti Aunolan ukolle, että hän oli ottanut pestin muka aivan ajattelematta, kun olivat muutkin sen tehneet. Siltä se nyt rupesi hänestä tuntumaan.
Koko illan oli hän puhelias ja hilpeä. Hänen oli niin hyvä olla, ettei koskaan ennen Aunolassa.
* * * * *
Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi. Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee merelle.
Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.
— Mitä arvalta kysyt?
— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun hän levitti arvan, oli se aivan selvä.
— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.
He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä, aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:
— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken ihmetteli.
— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja katsoi salavihkaa tyttöä.
Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.
— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.
— En tiedä, sanoi tyttö hämillään. Isällekihän olisit voinut sanoa.
— Ja kenelle myös?
— Olisihan se riittänyt, kun hänelle olisit puhunut, sanoi Matilda aivan hiljaa ja tuli yhä enemmän hämilleen.
— Olisitko sinä sen tahtonut tietää?
— Sinäpä nyt kyselet.
— Sanopas! Olisitko?
— Älä kiusaa!
— Mikset sano, että saman tekevä se minulle on? Sano niin, jos vain siltä tuntuu?
— Ethän sinä puhu mitään, sanoi Jaakko ja siirtyi tyttöä lähemmäs. Hän näki hänen onnellisesti hymyilevän.
— En minä tiennyt sinun siitä välittävän. Olisinhan puhunut ja enkä vielä olisi lähtenytkään… Minusta on näyttänyt ja tuntunut, että sinä välität enemmän jonkun toisen lähdöstä kuin minun ja silti olin hiljaa.
— Ja mökötit. Voi sinua! Matilda nauroi sydämensä pohjasta.
Näin yksinkertaisesti tuli heidän välinsä selville. Kumpikaan ei puhunut rakkaudesta sanaakaan.
Mutta Jaakon mieltä kaiveli eräs asia. Hetken perästä sanoi hän:
— Olisi minun sijassani joku toinenkin luullut ja tehnyt samalla tavalla kuin minäkin.
— Miksi?
— Kun sinä olit liian paljon sen Launosen kanssa.
— Minkä minä sille tein, kun se sitä halusi. Sinä olet jurottanut jo monta kuukautta ja… ja minusta on sentään miesväki niin mieluista, etten malttanut aivan ilmankaan olla… Tahdoin vielä sinua kiusata, kun näin, että se jotakin vaikuttaa. Odotin, että milloin sinäkin heräät. Enhän nyt ruvennut sinua suoraan kosimaan, sanoi Matilda kiusotellen.
— Mitenkäs sinä maltat sitten Launosesta erilläsi pysyä, kun minä menen merelle? sanoi Jaakko.
— Pitääkö minun sitten pysyä aivan erillään?
— Pitää, sanoi Jaakko kiivaasti.
— Launonenhan menee myöskin merelle.
— Ei hän vielä lähde.
— Pelkäätkö sinä, että hän minut sinulta vie?
— Jos sinä et nyt puhu vakavasti, niin… sanoi Jaakko suuttuneena ja nousi seisomaan.
— Kuulehan nyt ja istu vielä! sanoi Matilda ja veti hänen kädestään.
Kun Jaakko istui, sanoi hän:
— Muistatko, kun tässä muutamana iltana tulimme sinua vastaan Launosen kanssa?
— Muistan.
— Arvaatko, mitä hän silloin sanoi?
— Mitä?
— Hän pyysi minua vaimokseen.
— Ja sinä.
— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa. Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.
— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.
— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.
He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.
Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon punertava sarastus.
* * * * *
Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja, säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui ihmisten kasvoista.
Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli paras kesäsydän.
Miehet siinä rannalla olivat "puuriin" lähdössä. Laiva oli ankkurissa saarten takana, jonne heidän piti soutaa. Se ei lähtenyt vielä päivään pariin, mutta siellä oli töitä, puhdistusta, ruokavarojen sijoitusta, veden-ottoa ja muuta sellaista, jonka vuoksi miesten oli oltava paikoillaan. Tämä lähtö oli kuitenkin todellinen, sillä laivaan mentyä ei sieltä saanut enää maissa käydä.
Muiden miesten joukossa oli myöskin Jaakko. Hän oli nyt ensi kertaa merelle menossa. Kolmeksi vuodeksi ja muutamaksi kuukaudeksi oli hän sitoutunut laivaan.
Heitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, kajuuttapoika kolmastoista. Ensimäinen perämies oli myöskin heidän kanssaan. He kaikin odottivat kapteenia.
Vihdoinkin olivat he kaikki siinä. Usea heistä oli koettanut viivyttää lähtöä, miten oli voinut. Monet olivat aivan juovuksissa koko aamupäivän kaupungin kapakoissa kierreltyään. Lähenevä eronhetki pani monen hakemaan lasista lohdutusta.
Kokolailla juovuksissa hoipertelee siinä Kankaan Antti; vaimo pitää hänen käsivarresta ja varoittelee, että hän muistaisi joukkoaan: viittä lasta ja eukkoa, eikä kaikkea ryyppäisi.
— Kyllä, kyllä; saat nähdä, että joka pennin sinulle lähetän… joka pennin, joka pennin saat, törisee Antti ja sivelee vaimonsa käsivartta.
Siitä siirtyy hän Jaakon luo, jonka vieressä Matilda seisoo. Hetken aikaa katsoo hän heitä ja alkaa laulaa loilottaa:
"Ämmät häijyt ärisee ja nauraa pahat naiset; ja nuo nuoret vaimotkin on juuri samanlaiset."
Sitten vetää hän pullon povestaan ja tarjoaa Jaakolle.
— He! Etkö ota? Häh? Eikö oikea aine kelpaa? Minkälainen mies sinä olet!… Jaa jaa, kyllä huomaan. Siinä akka paimentaa vieressä. Se on aamulla juottanut lämpimällä maidolla ja pitänyt hyvänä… Helkkari! Onhan minullakin akka, mutta minäpä en häntä tottelekaan… Äriseehän se, mutta mitä siitä. Taasen kun palaan, niin hyvänä se pitää, vaikka vähän tämmöisenä iloluontoisena lähden.
— Älä nyt, Antti, tyhjää! Eihän Matilda vielä ole mikään akka, sanoo vaimo ja koettaa vetää Anttia pois.
— Niin, niinhän se onkin. Mutta akka siitä tulee. Helkkarin sievä tuleekin… Ota vain Jaakko ryyppy.
"Mistäpä se joka likka juomattoman ottaa… — — — — —"
Vaimo saapi Antin lähtemään veneeseen, jonne tämä säkkien päälle pian nukkuu.
On rannalla myöskin vanha ja parrakas Kari niminen mies, joka aina lähtee viime reissulle. "Kun tämän matkan teen, niin sitten en enää lähde", sanoo hän joka kerta, mutta sentään hän menee uudelleen. Häntä vanha eukkonsa varoittaa suojelemaan itseään kylmältä, ettei kolotus pahenisi.
Äidit, puolisot ja morsiamet ovat siinä hätääntyneen näköisinä ja koettavat salata mielenliikutustaan.
Matilda puhuu hiljaa Jaakolle. Hän selittää panneensa koriin päällimmäiseksi pannukakkuja ja muuta hyvää. Pohjalla on useita pareja villasukkia ja lankaa, neuloja, sakset ja muita ompelutarpeita, että saapi korjata, mitä rikki kuluu.
— Osaatko sinä? kysyy hän naurussa suin, vaikka silmistä kuvastuu suuri tuska.
— Pitää opetella, sanoo Jaakko ja hymyilee.
Matilda selittää vielä muutakin. Suu puhuu jokapäiväisiä asioita, jotka kyllä osoittavat huolenpitoa ja rakkautta. Mutta sydän on pakahtua. Hän ei voi enempää kuin toisetkaan naiset selittää sanoin, miltä tuntuu, kun pitää päästää rakkaimpansa kolmeksi, neljäksi vuodeksi, eikä tiedä vaikka hänet nyt viimeistä kertaa näkisi. Silmä pyrkii kosteaksi ja huulet vavahtelevat.
Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:
"Tämä poika Raahesta ei tappelua pelkää; raudasta on niskasuoni, teräksestä selkä-ä-ää…"
Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.
— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.
— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.
— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan… Koettakaa katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.
— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.
Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin. Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja. Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen toisensa perään siihen astuu… Vene päästetään irti ja työnnetään rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.
Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei enää ylety koskemaan.
Veneessä alottaa joku laulun:
"Ei ollut mun majani mantereell'…" — —
Toisetkin yhtyvät lauluun. Siihen sulautuu heidän yhteinen kaihonsa ja katkera erontunne kotirannan jättämisestä.
Laulu jatkuu ja vene etenee. Fantin saaren nokalla nostavat soutajat aironsa pystyyn ja hurraavat kolme kertaa rannalla oleville hyvästiksi. Nämä vastaavat siihen samalla tavalla. Vielä kerran kuuluu veneestä hurraa-huuto, niin haikeasti ja viiltävästi. Sitten katoaa vene Fantin suojaan.
Rannalle jääneet lähtevät kulkemaan kaupunkiin…
Nyt oli heidän vuoronsa surra; huomenna toisten. Kesässä kerkeää lähteä ja tulla kymmeniä laivoja. Suru ja ilo vuorottelevat pienessä kaupungissa.
Ensi matkalla.
Eivät ainoastaan rannalle jääneet kyyneliä vuodattaneet, vaan sitä tekivät myöskin miehet veneessä. Toiset heistä saivat estetyksi sen näkymästä, mutta oli joukossa sellaisiakin, joitten silmät olivat kyynelsumussa.
Kolakka merituuli alkoi selvitellä Kankaan Antin humalaista päätä. Hän istui teljolla veneen laidalla ja valeli merivedellä poltteista otsaansa. Aivot alkoivat toimia selvemmin, ja mieleen tuli apeita ajatuksia… Hän muisti, että lapset jäivät aamulla kotiin, kun hän lähti kaupungilla käväsemään. Tarkoitus oli palata vielä syömään ja tavaroita noutamaan. Vaimo lupasi laittaa juhla-aterian, ja lapset varoittivat vielä ikkunasta, ettei isä viipyisi kauvan… Ruoka on tainnut jäähtyä, ja lapset… saavat he isää odottaa. Hän tapasi kaupungilla hyviä tovereita eikä muistanutkaan palata. Aika kului kapakoissa, ja toverit toimittivat hänet rantaan… Hän katseli siinä ympärilleen ja näki veneessä omat tavaransa…Vaimo oli ne kulettanut sillä aikaa kun hän itse juopotteli… Antin mieli kävi yhä apeammaksi. Hän ei muistanut, sanoiko hän hyvästikään vaimolleen, vai jättikö hän hänet niinkuin vieraan ihmisen rannalle itkemään… Hänen mieltään viilsi niin kipeästi, että katkerat nyyhkytykset alkoivat häntä puistattaa.
Hiljaisina olivat kaikki muutkin. Perämies istui ruorissa ja soutajat kiskoivat tasaisessa tahdissa. Vanha Kari penkoi koriaan ja Vaalan ukko, "seelimaakari", leikkasi uutta tupakkaa suuhunsa. Jaakko istui aivan kokassa ja katsoi vakaisena veneen vanavettä… Joku alotti taasen laulun, johon melkein kaikki yhtyivät:
"Kuule sinä merimies, minä kirjoitan sinun ties. Sinun ties on onnetoin ja muista verratoin.
Sinä nuoren ikäsi,
iloiset päiväsi,
kulutat yksinäs,
näet harvoin ystäväs.
Et unta silmään saa,
kun kuuluu huuto taas:
Nyt sukkelana vaan,
te, pojat, reivaamaan!"
Sillä ilma yltyypi
ja aallot vyöryypi.
Niin reippahasti taas
te, pojat, reivatkaas!
Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan.
Tuoll' pahain kalain kidas
on sinun kirkkomaas.
"Ei ole siellä sulla ystävää yhtäkään, ken heittäisi haudan päälle muistoksi kukkaisen."
Kun laulu loppui, olivat he lähellä laivaa. Perämies huudahti:
— Hei, pojat! ja kohotti kättään. Silloin raikui reipas hurraa-huuto alukselle tervehdykseksi. Se kohotti koko paljon miesten painunutta mieli-alaa.
Vene laskettiin laivan sivuun ja miehet kiipesivät kannelle. Siinä oli heidän kotinsa, jossa heidän oli määrä viettää monet vuodet. He kiertelivät ympäri laivaa ja kurkistelivat laidan yli mereen.
Sitten ryhtyivät he nostamaan tavaroitaan kannelle ja sijoittamaan niitä "skanssiin". Juhlapuku heitettiin pois, ja jokainen pukeutui työtamineisiin: siniseen puseroon, pien tahraamiin housuihin ja raskaisiin merisaappaisiin.
Kokki rupesi illallista keittämään, ja muun miehistön komensi perämies työhön. Sitä olikin paljon. Varvin kaivosta piti vesisäiliöt soutaa vettä täyteen ja joitakin venelasteja oli noudettava keittopuita.
Työssä reipastui miesten mieli, ja lähtö-ikävä alkoi haihtua.
* * * * *
Saapui ilta. Tuuleskeli navakasti ja meri kävi. Perämies lähti yöksi kaupunkiin. Miehistön piti jäädä laivaan "konstapulin" kanssa. Perämies, nimeltään Anders Hultman, oli vielä nuori, ensi kertaa tällä paikalla. Hän oli vakavaluontoinen, ja miehistö piti häntä muutenkin kelpo miehenä.
Kankaan Antti istui laivan syrjällä, jalat ulos päin ja katsoi, kun perämies veti veneessä purjeita ylös. Äkkiä juoksi hän veneen kohdalle ja pyysi lupaa päästä kotona käymään. Hänen teki hartaasti mieli nähdä vielä vaimo ja lapset, heittää hyvästit selvillä päin… Toiset kuuntelivat uteliaana, mitä perämies tekee. Hän vain pudisti päätään ja sanoi:
— Kankaanpää on vieläkin sekaisin aamullisesta ryyppimisestä. Kyllä se riittää.
Antti aukaisi huulensa selittääkseen mieli-alaansa, mutta kun oli niin paljon muita miehiä ympärillä, ei hän puhunutkaan mitään, vaan siirtyi syrjemmälle.
Perämies irroitti veneensä ja käänsi sen tuuleen. Kateellisin silmin katsoivat miehet hänen menoaan.
Taivas oli vaan yhä pilvessä, meri myllersi synkkänä ja tuuli valitti taklaasissa.
Vanhemmat miehet menivät "skanssiin" nukkumaan. Ainoastaan nuorempia jäi enää kannelle. Mukana oli neljä ensi reissun poikaa: Jaakko, Kamutta, Luoto ja Mattila. He katselivat oudostellen kamalan korkeita mastoja ja lukuisia köysiä. Tottuneemmat toverit selittivät heille eri kohtia köysistössä ja kertoivat seikkailuistaan. Samalla kehottivat he poikia menemään mastoon. Sillä heti kun kapteeni tulee laivaan, täytyy heidän käydä ylhäällä.
Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään, uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.
— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he sitten kaikin seisoivat märssykorissa.
Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan. Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.
— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.
Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata… Palatessaan pysähtyi hän Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse, tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.
— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan kannelle.
— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti, joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin päin.
* * * * *
Aamu valkeni kirkkaana.
Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.
Pian olivat he aavalla merellä, ja kotiranta jäi.
Päästyään rantavesistä, saivat he kääntää piilivinniin ja lähteä navakassa länsipohjoisessa merenkurkkua kohti, jossa he tiesivät saavansa peräntakaisen, jos vain tuuli piti suuntansa.
Kapteeni Kanniainen, tuikea ja lihava merikarhu, seisoi peräkannella ja komensi nostamaan purjeita toisen toisensa perään, kunnes joka repale oli levällään.
Mastot taipuivat, taakit ja köydet pingottuivat, vesi alkoi kohista koskena kokassa.
* * * * *
Kaikki miehet olivat kannella. Useampien silmät seurasivat kauvaksi haipuvaa kotikaupungin kirkontornia. Kapteeni ja perämies kävelivät ja juttelivat peräkannella. Vanha Kari oli ruorissa.
Kapteeni Kanniainen oli karaistu merimies, kuljettanut jo kauvan kotikaupunkinsa laivoja. Nykyinen parkki "Aalto" oli melkein uusi ja hyvässä maineessa. Kapteeni tahtoi matkan alussa koetella sen kuntoa ja siksi hän heti lähtiessä panetti kaikki "seelit" auki. Siitä he perämiehen kanssa juttelivat.
Kaikki miehet olivat työssä. Kokki keitti herneitä pehmeäksi. "Timperi" näperteli "täkillä", ja "seelimaakari", vanha Vaalan ukko, veti "pakan" alta poikien kanssa purjevaatepakkoja esiin. Hän oli pieni ja sangen musta ukon käppyrä. Kerrottiin, että hänen tapanaan oli aina lämpimille vesille päästyä tervata ruumiinsa ylt'yleensä ja sitten paahdattaa pintaansa päivänpaisteessa. Muuten oli hän hauska ukko, harvasanainen, mutta silti innokas juttelemaan. Hän neuvoi mielellään ensi reissun poikia ja kertoi heille monia seikkailuitaan. Toisinaan ne olivat niin hullunkurisia, että pojat tahtoivat nauruunsa pakahtua. Mutta ukon naama pysyi muitten nauraessakin totisena. Totuuden nimessä on myöskin sanottava, että tuskin toista parempaa valehtelijaa eli hänen aikanaan.
"Timperin" kanssa oli toimessa muuan Rusin Samppa, jolle kerrottiin Odessassa kerran kuumana kesäpäivänä käyneen niin hullusti, että hän maista palatessaan kaatoi juovuspäissään pikipytyn kannelle ja lankesi siihen selälleen. Siinä pysyi hän sitten niin kauvan, kunnes toverit hänen tilansa huomasivat ja tulivat pelastamaan.
Maa alkoi häipyä näkyvistä. Silloin tuli kapteeni kannelle ja komensi:
— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.
He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko reippaasti.
Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä. Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä, sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen; hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli toteltava.
Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.
Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa ennen iltaa.
Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään, mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.
Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.
Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille, komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai mennä heille opastajaksi.
Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.
Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan. Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä kumpaisellakin suunnalla.
Toiset tekivät puuvenprammin kiinni ja sitten auki, ja palasivat tyytyväisenä alas.
— Tulehan mukaan! Ei se ukko sentään hirtä, vaikka se uhkaa, sanoi
Kankaan Antti Mattilalle, joka nolona vapisi pramvanteilla.
Kun he pääsivät kannelle, meni kapteeni Mattilan eteen, polki jalkaa, karjui ja kiroili hirmuisesti.'
— Sinä p—u saisit ruveta kokiksi, mutta et sinä siksi kykene. Minä teen sinusta laivakarhun. Timperi saa tehdä täkille häkin, johon sinut pannaan ja ruokitaan, pauhasi kapteeni.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tultiin Tanskan vesille. Lähestyttiin Collen'in saarta. Tässä tapahtui aina "raakaaminen". Joku miehistä pukeutui Collen ukoksi, pitkään tappurapartaan ja viittaan. Hänellä oli ämpärissä tervan rapaa ja muuta moskaa ja puinen veitsi vyöllä. Hän tiedusteli, onko laivassa "raakattavia". Kysyttiin ensi reissun miehiltä, taipuvatko he maissa antamaan koko miehistölle ryypyt, vai ei. Jos oli sellaisia äkäpäitä, jotka ryyppyä eivät luvanneet, he joutuivat Collen ukon "raakattavaksi". Siinä ei auttanut rimpuileminen, sillä ylivoiman edessä oli jokaisen alistuttava. Tapa oli vuosikymmeniä vanha ja niin syvälle syöpynyt, ettei siinä usein auttanut kapteeninkaan kielto.
Oli raikas aamu. Collen'in saari oli näkösällä. Mennä rynkytettiin vastahankaan tyyrpurin halsseilla pohjoislänsipohjoiseen.
Ensi reissun pojat näkivät, että muulla miehistöllä oli jotain salaista keskenään; Rusin Samppa oli kadonnut jonnekin laittautumaan Collen ukoksi. Kapteeni ja perämies olivat myöskin tulleet kannelle leikkiä katsomaan. Mutta ensi reissun miehet olivat yhteisesti päättäneet, etteivät he taivu ryyppyjä antamaan eikä "raakattavaksi".
Silloin ilmestyi Collen ukko kannelle. Hänellä oli vyötäröille ulottuva parta ja pitkä, vettä valuva tukka. Yllään oli hänellä purjevaatekauhtana vyötettynä köydellä; vyöllä oli pitkä puuveitsi ja kädessä vanha pikipytty, täynnä ilkeää moskaa.
— Onko tässä laivassa "raakattavia"? kysyi hän juhlallisesti.
Kaikki väki kerääntyi ukon ympärille. Ensi reissun pojat vain pysyivät työssään. Jaakko sieppasi kaiken varalta rautaisen piikin käteensä ja päätti, että vasta viime tingassa hän taipuu toisten leikkikaluksi.
— Miten on, pojat, annatteko maissa ryypyt, vai "raakataanko?" huusi pojille Vaalan ukko.
— Ei tule kumpaisestakaan mitään! karjasi Jaakko, joka oli hypännyt reelingille isonmaston vanttien viereen istumaan.
— Sitten ukko "raakaamaan"! Saippuapensseli valmiiksi! huusivat miehet.
Kolme neljä heistä juoksi Jaakkoa kohti. Mutta hän näytti heille piikkiä ja uhkasi halkaista kallon jokaiselta, joka vain käy häneen käsiksi.
Eiväthän miehet säikähtäneet, vaan kävivät häntä kiinni ottamaan. Lepistö-niminen, aika veikale, tarttui häntä jalkaan ja rupesi vetämään alas. Mutta silloin iski Jaakko hänen käteensä, että käsi retkahti hervottomaksi. Hän oli osansa saanut ja huusi, että kalvonen meni rikki. Toiset säpsähtivät, ja Jaakko kohosi muutamia tikkaita ylemmäksi.
— Odotahan siellä! huusi hänelle Kankaan Antti.
Kapteeni siveli mielihyvästä partaansa, sillä leikistä näytti tulevan jännittävämpi kuin tavallisesti.
Tällä aikaa olivat toiset miehet menneet vantteja vartioimaan, etteivät muut ensi reissun pojat päässeet ylös.
Kamutta joutui ensimäisenä kiinni, ja tappeli vimmatusti, kun häntä vietiin Collen ukon eteen. Ylivoima voitti hänet, ja ukko siveli hänen kasvonsa pensselillään perinpohjin, säästämättä silmiä ja suutakaan. Sen tehtyään ajoi hän puuveitsellä Kamutan kasvot. Toiset pitivät kiinni, ja Kamutta vannoi ja kiroili tappavansa Collen ukon, kun irti pääsee. Mutta irtipäästyään oli hänellä kiire kasvojaan pesemään. Sillä aikaa saatiin Mattila kiinni. Hän taipui lupaamaan ryypyt ja säästyi "raakaamisesta". Viimeksi joutui Luoto kiinni ja hänelle kävi niinkuin Kamutallekin.
Jaakko oli vielä "raakaamatta". Hän istui vanteilla, ja kaikki kokoontuivat hänen alleen.
— Lupaa ryypyt ja tule alas! kehotti häntä Kankaan Antti.
— En koskaan, vastasi Jaakko jyrkästi.
— Et sinä ole sen parempi kuin muutkaan. "Raakattavaksi" joudut lopulta kuitenkin, ilkkui Lepistö käsi siteessä.
— Sinuthan minä jo "raakasin" ja teen saman jokaiselle, joka vain koskemaan tulee, uhkasi Jaakko.
— Saat sinne nälkään kuolla, jos et taivu. Ennen et alas pääse, huusi
Lepistö.
Vaalan ukko puheli hiljaa miehille:
— Mitä siinä muuta kuin toiset menevät tyypurin vantteja märsrangin yli ja toiset paapurin puolelta vastaan. Silloin ei pelasta miestä mikään.
Tehtiin niin.
Mutta Jaakko huomasi miesten aikeen. Hän kapasi märssykoriin ennenkuin tyypurin puolelta kiipeävät miehet kerkesivät perille.
— Syyttäköön itseään jokainen, jos huonosti käy, uhkasi hän sieltä ja jatkoi vihan vimmassa:
— Minä olen vapaa mies, enkä taivu koskaan ketään juottamaan, enkä liioin anna itseäni sotkea.
— Pojat, varokaa päätänne! Hän näyttää olevan vihassa! huusi kapteeni.
— Yksi jo sairastaa; varokaa, ettei kenellekään toiselle käy samoin.
— Ei vaaraa, kapteeni! kuului huuto vanteilta. — Ei hän ole parempi jäämään "raakaamatta" kuin toisetkaan.
Miehet alkoivat lähetä joka puolelta märssykoria. Jaakko seisoi valmiina iskemään jokaista, joka vain tekee hänelle väkivaltaa. Hän oli suutuksissaan, sillä leikki tuntui hänestä tyhmältä, siinä kun väkivallalla vapautta rajoitettiin. Hän ei ajatellutkaan taipua.
Jatkola, suuri ja voimakas mies, pisti ensimäisenä päänsä koiranreijästä ja tarttui Jaakkoa jalkaan.
Silloin iski Jaakko häntä hartioihin, että häneltä salpautui henki ja hän jäi vanteille retkottamaan. Jaakko sai häntä niskasta kiinni, ettei hän päässyt putoamaan. Puttinkivanteilla näkyi muutamia käsiä ja päitä. He koettivat kurkottaa Jaakkoon. Hän näppäsi muutamien kynsille ja ne heltisivät. Sitten käski hän toisia auttamaan Jatkolaa, ettei tämä putoaisi.
Kaikki näkivät, että Jaakko oli suutuksissaan ja etteivät he häntä alas saa, hänellä kun on niin hyvä ase ja hyvä puolustuspaikka. He laskeutuivat alas ja veivät mennessään Jatkolan, joka kannella alkoi pian hengittää.
Collen ukko istui ja odotti. Miehet kokoontuivat hänen ympärilleen. Kaikki olivat neuvottomia mitä tehdä. Olisi häpeä antaa yhden miehen voittaa koko väestön, mutta kenenkään mieli ei tehnyt mennä noutamaan Jaakkoa alas, kun näkivät miten Lepistölle ja Jatkolalle kävi. Collen ukko ei voinut kovin kauvan odottaa; eikä hänelläkään ollut halua Jaakkoa "raakata", kun näkyi olevan niin tulinen mies; ei tiedä, mitä tekisi jälestä päin… Hän lähti vehkeineen sinne, mistä oli tullutkin, ja muut miehet hajaantuivat kiroillen ja uhkauksia syytäen töihinsä.
Samassa käski kokki eineelle.
Kapteeni ja perämies menivät kajuuttaan. Kapteenia nauratti Jaakon menettely ja mennessään viittasi hän Jaakkoa alas.
Mutta Jaakko ei lähtenyt ennenkuin näki Rusin Sampan olevan tavallisissa vaatteissaan.
Sitten vasta kapusi hän kannelle ja jäi "raakaamatta".
Hänen arvonsa kohosi paljon tämän tapahtuman kautta.
Kun he muutaman päivän perästä menivät Pohjanmerellä, olivat Lepistö ja Jatkola hänen kanssaan yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin ja kehuivat Jaakon sisua. Mutta Jaakko lupasi vapaaehtoisesti kaikille ryypyt, että vanha tapa tulisi edelleenkin voimassa pidetyksi, vaikkakin jalommalla tavalla.
Hyvässä tuulessa menivät he jonkun ajan perästä Gibraltarin läpi
Välimerelle, tuodakseen Odessasta nisulastin Englantiin.
Pikainen kotonakäynti.
"Aalto" kävi Odessassa. Nisulastissa pääsi se onnellisesti Välimerelle. Mutta Balearien eteläpuolella yllätti sen äkkinäinen myrsky, joka tuhosi sen hylyksi. Muuan englantilainen höyrylaiva toi miehistön Englantiin. Osa heistä otti pestin ulkolaisiin laivoihin. Päällystö ja osa miehistöäkin pyrki kotiin; he saapuivat Raaheen syksyllä. Palaavien: joukossa oli Jaakko ja toiset ensi reissun miehet.
* * * * *
Oli varhainen aamu.
Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.
Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.
Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin nousta myrsky.
Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä niissä kaivellut… Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän…
Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän vanhentunut sitten viime näkemän… jalka oli kankea ja raskas, askelet lyhyet ja hitaasti eestyi taival.
— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti mennä äänettömänä ohi.
Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen takkiinsa.
— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne… Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.
— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut… Koetin vain, että tunnetteko te minut… Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja puristi äijän kättä.
— Mikäs pahan tappaa… Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.
— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.
— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä naapurin poika niin pilalle mennyt…
— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja…?
— Eipä tahdo olla enää hääviä… jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa, vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa… Loppu on käsissä; kohta Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.
— Mistä te nyt tuleskelette?
— Sieltä vanhasta helvetistäni… Kävin Erkkilällä aamunaukuilla… Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin ymmärrät… niillä on tuhannen hyvää rommia… No etkö sinä aijo tuloryyppyjä antaakaan?
— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää joutua konttoriin… Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette… Se meidän mamma on niin…
— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?
— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on…
— Hyvinkin hyvä… Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!
— Teillä on tallella entinen luonto… ja muistatte hauskoja juttuja?
— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.
— Pitää lähteä…
— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä
"Metelhaavissa" kävi?
— Puhutaan siitä illalla.
— Sinä menet konttoriin!
— Niin.
— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.
Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.
* * * * *
"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos… Perämies istui eteisessä kapteenia odottaen.
— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.
Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi kumeasti.
— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette… Palkkaa perimään tietenkin… Ette saa penniäkään… Teidän pitää maksaa laiva minulle! ärjyi hän.
— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä varten…
— Puhu pukille!… Sinä juuri heitit minun laivani.
— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu. Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät… Miehiltä jäi palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen hätäilemättä.
— Vielä te perkeleet palkkaa… Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko yksikään sorkka minun nähtävilleni!
— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi
Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.
— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.
— En penniäkään.
— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä meille, sanoi kapteeni.
— Millä sinä maksat?… Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.
— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.
Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:
— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!
Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi luetella, mitä mikin on saapa.
— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen murina.
— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.
Sitten sai Kari.
Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki uudestaan. Sitten hän sanoi:
— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys… Tässä on rahaa kaksinkerroin.
— Niin on minullakin, sanoi Karikin.
— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen kaksinkerroin kaikille.
— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.
— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.
Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.
Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi
Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.
Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko paistamaan… Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.
* * * * *
Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat koteutuneet.
Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon" päälliköksi.
Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista, että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda; mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon, että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin. Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän "Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.
Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää vastaan.
Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".
Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala.
Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".
"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.
Myrskyssä.
"Ino" oli matkalla Montrealista puulastissa Englantiin. Mentiin kohtalaisessa tuulessa S:t Lawrence-lahdella.
Kapteeni Kanniainen oli Montrealista ostanut muonaa laivaan: lihaa, leipää, voita, herneitä ja muitakin ruoka-aineita. Saadakseen hiukan omaan kukkaroonsa, oli hän ostanut halvinta, mitä oli löytänyt. Mutta tästä oli seurauksena, että keulassa kiroiltiin hirmuisesti joka syöntikerta. Kokkiparka oli lujalla, ja uskalsipa jokunen moittia Kariakin, joka oli "konstapulina" ja jakoi ruoka-annokset miehille… Miehet näkivät, että kokki kantoi perän puoleen kelvollista ruokaa, hyvästä aineesta keitettyä… sitä siis oli laivassa… katkeruus ja kiukku yltyivät.
Oli aamiaisen aika; viikon ruoka oli jaettu miehille. Keulan puolessa oli aika myräkkä. Voi oli haisevaa, melkein mädännyttä, leipä toukissa, että aivan tippui, ja liha samanlaista. Hirmuinen porina kävi "skanssissa"; jokainen huusi, että on mentävä "äijän" puheille, sillä ruoka oli aivan kelvotonta.
Jaakolla samaten kuin muillakin, oli verinen nälkä; Montrealista lähdön jälkeen hän ei ollut saattanut tarpeekseen syödä. Hän nousi yht'äkkiä, otti voi-annoksensa käteensä, juoksi portaita kannelle ja lähti perään päin. Melu hiljeni, sillä kaikki näkivät, mikä hänellä on mielessä.
Tulisissa tauloissaan meni hän kajuuttaan. Kapteeni, perämies ja "konstapuli" olivat juuri syömässä. Heidän edessään oli kunnollista ruokaa. Se kuohutti vielä enemmän Jaakon sisua. Hän löi voi-annoksensa, pilaantuneen ja ilkeän moskan, keskelle pöytää, mistä se räiskyi ympäriinsä, ja sanoi:
— Sinä syötät miehille kaikki moskat… emme me sikoja ole… haistele ja maistele nyt meidänkin ruokaa!
Kapteeni ja toisetkin ällistyivät tästä äkkinäisestä raju-ilmasta niin, että olivat kotvan aivan äänettömänä… Oli aivan kuulumatonta raahelaisissa laivoissa, että merimies tulee päällikkönsä kimppuun…
Kapteeni nousi suuttumuksesta punaisena, löi nyrkkiä pöytään, astui Jaakon luo ja kävi häneen käsiksi… Suuttumus salpasi häneltä hengen. Mutta Jaakko, nuori, notkea ja voimakas kun oli, otti kapteenia niskasta kiinni ja väänsi hänet lattiaan. Silloin kävivät häneen takaapäin kiinni perämies ja "konstapuli". Kapteeni pääsi seisaalleen, ja kolmen miehen he saivat Jaakon alleen.
Kapteeni haki käsiraudat ja kytki Jaakon niihin. Sitten talutettiin hänet kannelle ja kutsuttiin kaikki miehet kuulemaan Jaakon tuomiota. Kapteeni määräsi hänet kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin vedelle ja leivälle ja ilmoitti panevansa Jaakon mainekirjan kelvottomaksi.
Miehistö seisoi äänetönnä. Kunnioitus päällikköä kohtaan oli niin suuri, ettei kukaan uskaltanut tyytymättömyyttään ilmaista, eikä kättään kohottaa.
* * * * *
Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin. Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti päästy eteenpäin.
Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.
Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.
Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita; muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.
Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.
Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista. Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä, kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.
Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin, laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti tuuliaisen kulkusuunnan.
— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.
— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.
— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.
— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin märssyt ja liivarit… Tuskin niitäkään kaikkia… Pari päivää on oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi… Katsokaa, pojat, tyyrpurin puolelle!
Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.
— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään, niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.
— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.
Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan, missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.
Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät säpäleiksi.
— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.
— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin — siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla. Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa. Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella, teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me melkein lensimme… Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen Marseilleen… Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.
— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.
— Mistä tiedät taata? kysyi perämies.
— Miksi en tietäisi, kun se on minun kotitaloni maalla kasvanut ja olen sen itse kaatanut ja varviin tuonut.
— Tehän olette sitten sukulaisia, nauroi perämies.
— Se oli vasta puu! Siitä tuli tämä alamasto ja märssytanko; taisivat saada latvasta vielä puuvenpramraakankin, selitti Jaakko.
— Näyttää siltä, että kohta saatte kumpainenkin kuntoanne osoittaa, sanoi perämies.
Tyyrpurin puolelta tuli kolmas vihuri, joka jo kohotti aallot vaahtopäiksi ja koetti purjeiden kestävyyttä. Se oli kuin myrskyvihollisen etujoukko ennen päähyökkäystä.
— Kyllä joku toinen jo vähentäisi purjeita,-sanoi Vaalan ukko vakavana.
Tuulen perälle ilmestyi pilviä, jotka sakenemistaan sakenivat… Tuuliaiset muuttuivat yhtäjatkoiseksi tohinaksi, joka kohotti aallot yhä korkeammiksi. Aurinko meni piiloon, meri synkkeni, ja köydet alkoivat laulaa.
— Taitaa olla parasta, että venytämme nämä vehkeet pakan alle, sanoi
Vaalan ukko, osottaen keskentekoisia purjeita.
— Viekää aika kyytiä ja laittakaa valmiiksi varapurjeet! sanoi perämies.
Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.
— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli perämies.
— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän siinä päivän, pari…
— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.
Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.
Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi tultuaan unesta häirityksi.
— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.
— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni, mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.
Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia paukahduksia ylhäältä… Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja katosivat… Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.
Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne. Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi pystyyn, mutta se oli saanut vian.
Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa, lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.
Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä tuulelta pääsivät… Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät, alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto huiskahteli… Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät veljet olivat vioittuneet.
Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla. Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.
Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.
Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä ne jo osaksi olivat särkeneetkin.
Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt rikki.
Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa, missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen paikallaan.
Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä; hän lähtee viemään sen paikoilleen.
Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli parempi tuoda käärittyä purjetta.
Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.
Saatiin purje auki; se rupesi kestämään. Laiva alkoi totella ruoria ja päästiin onnellisesti väljemmille vesille.
* * * * *
Kolmen vuorokauden kuluttua asettui ilma. Tuli päiväksi melkein tyven. Miehet olivat nihki väsyksissä, sillä kolmeen vuorokauteen ei kukaan ollut silmää ummistanut, eikä paljon syönytkään. Nyt tarkastettiin laivan vauriot ja koetettiin niitä korjata parhaan mukaan.
Silloin huomattiin, että oli mennyt myöskin mies: vanha Kari, "konstapuli", oli kadonnut. Hän oli aina aikonut viime reissulle, kun kolotus oli jäytänyt hänen vanhaa ruumistaan. Tämä ainakin oli hänen viimeisensä; kolotuksestaan oli hän vihdoinkin päässyt ja odotti satojen peninkulmien päässä sitä viimeistä suurta päivää, jolloin "meri antaa ylös kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa".
Kun kaikesta oli selvitty, kutsui kapteeni miehistön perään. Silloin oli hyvänpuoleinen tuuli; päivä paistoi ja meri kimalteli. Kapteenin teki mieli kiittää kaikkia, mutta hän ei ollut mikään puhuja. Sentähden kävi hän suoraan asiaan ja sanoi:
— Me menetimme "konstapulin". Olen ajatellut yhtä teidän joukostanne hänen sijaansa. Luulen, että kaikki ovat valintaani tyytyväisiä… Hän pysähtyi, ja kaikki odottivat jännittyneenä; sitten hän jatkoi: Ilman häntä voisimme ehkä olla siellä, missä on Kari-vainajakin… Sen vuoksi olkoon merimies Jaakko Hirsikangas "Inon" "konstapulina"… Ja nyt hänen ensimäinen tehtävänsä on antaa meille kaikille kelpo ryyppy.
Sitten ojensi kapteeni Jaakolle ruokasäiliöiden avaimet.
Hyväksymisen murina kuului miesjoukosta. Kaikki ymmärsivät, mitä kapteeni tarkoitti, kun hän ruuanjakajaksi pani saman miehen, joka muuan päivä sitten oli hänen kimppuunsa käynyt. Nyt he kaikki saivat mieluisan hyvityksen…
* * * * *
"Ino" meni joutuin hyvässä tuulessa ja ilmassa. Oli kirkkaita päiviä, lumoavia auringonlaskuja ja ihania kuutamo-öitä, jolloin suuremmoinen tähtitaivas kuvastelee rajattomalta näyttävän valtameren syvyydessä…
Miehillä ei ollut paljon työtä; samaan suuntaan purjehdittiin vuorokausikaupalla. Silloin oli Vaalan ukollakin aikaa vahtia vaihtaessa nukkuville lauleskella tavallista "purraus"-laulua:
"Styyrpuursvakten reis å på täcken,
En man till rotret, och en tsik på packen!
Se noka sejlaren och se efter lant!
I kuts namn: åtta klass!"
Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.
Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan
Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina"
Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia
purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan
Englannin ja Amerikan väliä.
Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa, mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.
Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.
* * * * *
Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.
Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.
— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi hän leikkisästi.
Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen. Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan aivan kateeksi.
— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.
Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan hajan olevat tavarat laatikkoon.
— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille. — Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin oppisitte…
Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän näköinen.
Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos, niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä, jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka miksi, pojan suureksi riemuksi.
Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen. Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa, samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.
* * * * *
Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että sellaisella isä on mennyt kauvaksi.
Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:
— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.
Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.
Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.
Hän kiipesi sitä hakemaan.
Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto poikki ja riki aivan rikki.
Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin ja pyöritteli sitä.
— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he kumpikin naurahtivat.
Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään näkisi.
Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.
— Tuolla, sinä poika rukka, kastelet vielä itsesi. Se ottaa vettä sisäänsä. Vaari tekee sinulle uuden laivan.
Ja samana päivänä rupesi hän jo sitä tekemään.
— Mitä se Janne sillä vielä…? Hän on liian kelvoton "seelauttamaan", sanoi Aunolaiska.
— Kylläpä hän siitä kasvaa. Teenpä hänelle vielä viime muiston, ennenkuin kuolen; näkee siitä sitten isompana, että oli se vaari-vainaja merimies, tuumi ukko.
Siitä oli työtä moneksi päivää. Sitä laitellessaan kertoi ukko pojalle ja Aunolaiskalle, kuinka hän kerrankin muutamassa laivassa oli tehnyt kapteenin pojalle laivan sellaisen, että sitä kaikki ihailivat.
* * * * *
Aunolan ukon laivannäpertelystä levisi pian tieto kaupungin pikkumiehille. Ukko sai uteliaita vieraita, jotka hartaasti seurasivat hänen työtään. Ja kun se alkoi valmistua, rohkeni yksi kysyä, eikö Aunola korjaisi hänenkin laivaansa: siinä on taklinki hiukan rempallaan.
Olihan Aunola ennenkin silloin tällöin tehnyt laivoja tutuille pikku pojille, kun oli sattunut muun työn välipäätä. Mutta nyt oli hänellä aikaa antautua melkein kokonaan tähän työhön.
Hänelle syntyi oma varvi, jossa oli katsojia päivät päästään kuin konsanaan "laivanlykkäjäisissä" isossa varvissa.
Mutta pojat tiesivät olla ihmisittäin. Kun vain jotakin sopimatonta tapahtui, niin ukko ärähti ja silloin oli leikki niin kaukana, että poikien piti siksi päiväksi karkkoutua pois. He eivät uskaltaneet muuta kuin lauta-aidan raosta naapuritalon pihamaalta ukkoa kurkistella.
Hyvässä sovussa ollessaan kertoi ukko pojille kummia ja kiehtovia asioita laveasta maailmasta. Silloin saivat pojat purjehtia koko maailman ympäri.
* * * * *
Vaikka "Vällmannin Paltsu" ei ollutkaan Jaakkoa työhön huolinut silloin kun hän oli ensimäisiä päiviä Raahessa, otti hän hänet mielellään merelle "Delphiniin".
Paltsu-patruuna halusi oppia tuntemaan perinpohjin työväkensä ja valvoi heidän elämäänsä silloinkin, kun he olivat ulkomailla. Hän kävi eukoilta tiedustelemassa, lähettääkö mies rahaa, vai ryyppiikö sen suuhunsa. Tämän perusteella tapahtuivat sitten palkankorotukset, joita hän toisinaan miehille antoi. Useasti sattui niinkin, että kun eukko ei saanut säännöllisesti mieheltään rahaa, Paltsu-herra rupesi huikentelevaisen holhoojaksi ja maksoi eukolle kuukausittain suurimman osan paikasta. Mies sai tyytyä satamissa jäännökseen. Kaikki tiesivät, että Paltsu-herra oli tavattoman tarkka. Säästäväisyyteen kehoitti hän työmiehiäänkin, että jäisi pahan päivän varaa.
Kerrottiin, kuinka hän kerrankin varvin tiellä oli ruvennut tarkastamaan kahden pienen pojan astioita, kun he veivät isälleen päivällistä. Toisella pojalla oli astiassa lihaperunoita. Sen nähtyään oli Paltsu tyytyväinen. Mutta kun hän aukasi toisen pojan astian, oli hän säikähdyksestä selälleen lentää, sillä astiassa oli — riisiryynipuuroa voisulan kanssa. Se oli hänen mielestään kohtuuttoman suurta tuhlausta.
— Riisiryynipuuroa ja voisilmä arkipäivänä! päivitteli hän haikeasti.
Tämän tähden olivat työmiesten vaimot hänelle vihoissaan. Ei uskaltanut vapaasti lähettää miehelleen makupaloja, sillä eihän tiennyt, millä kerralla Paltsu on tiellä ja vaatii ruuan tarkastaakseen. Hänen menettelynsä ei johtunut yksin itaruudesta. Sitä osoittaa hänen leipäjuttunsa. Hän oli jossain kulkiessaan oppinut perunaleivän valmistuksen. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen leipä. Tämän hyvän tahtoi hän levittää merimiestensä keskuuteen. Hän antoi muutamalle leipurille jauhosäkin ja valmisti yksissätuumin hänen kanssaan perunaleipiä. Aamulla meni hän kadulle ja kun vastaan tuli pieni poika tai tyttö, antoi hän niin monelle kuin kohtasi leivän hinnan ja käski mennä ostamaan leipurilta perunaleipää. Leipä kävi kaupaksi ja Paltsu oli tyytyväinen.
Muutamana päivänä tuli hänen luoksensa erään sukulaisen pikku poika. Hän kertoi sedälle innokkaasti Aunolan äijän varvista. Asian loppu oli se, että setä lupasi hänelle laivan, ihan täysin taklatun parkin, jonka hän itse käypi tilaamassa.
Olihan Paltsun hauska tulla tietämään, minkälainen mies Jaakko Hirsikangas on, koska aivan äsken kuuluivat muutamat "Delphinin" miehet lähettäneen rahaa kotiin.
* * * * *
Oli muuan kaunis kevät-aamu, kun "Paltsu" vääntäysi huohottaen lihavuuttaan Aunolan ovesta sisään.
Aunola näperteli jotain kyökin ikkunan edessä ja pikku Janne seisoi hänen polveaan vasten odottavan näköisenä.
Aunolaiska tahtoi viedä harvinaisen vieraan tupaan, mutta Paltsu-herra istui mieluimmin kyökissä ukon kanssa. Siinä ei auttanut Aunolan muorin päivittelemiset.
Ensimäiseksi rupesi Paltsu pikku pojan kanssa pakisemaan.
— Mikä sinun nimesi on?
— Janne.
— Tämä on vävynne poika?
— Niin on.
— Hän on meidän "Delphinissä"?
— Niin on.
— Tämähän on liian siisti, arveli Paltsu, katsellessaan hyvin puettua lasta. — Onko hän terve?
— Voi hyvänenaika, kun patruuna olisi illalla tullut, niin olisitte nähneet, millaiseksi se oli itsensä sotkenut, ehätti Aunolaiska selittämään.
— Kyllä sinusta sitten mies tulee, arveli Paltsu-herra. — Onko nuorella muorilla ikävä? tiedusteli hän sitten Matildalta veitikka silmässä.
— Ei pahastikaan.
— Etpä taida sanoa totta siinä. Mutta kyllä tulevana kesänä ikävä lähtee. Silloin "Delphin" palaa kotiin, selitti hän.
— Huolitko sinä tällaisesta? kysyi hän pikku pojalta, ojentaen hänelle suurta "rössokeri"-palaa.
Ja vähässä ajassa tuli hänestä pojan kanssa niin hyvä ystävä, että poika kantoi hänen katseltavakseen kaikki tavaransa, kiipesi hänen polvelleen ja sai yhä enemmän Paltsu-herran taskun aarteita.
— Miksi olet noin paksu? kysyi poika yht'äkkiä häneltä, kun oli aikansa katsellut Paltsu-herran pulleaa vatsaa.
— Herran tähden! huudahti Aunolaiska ja löi kätensä yhteen.
Mutta Paltsu-herra nauroi ja kysyi:
— Etkö sinäkin tahdo tulla yhtä paksuksi?
— En tahdo, se on rumaa.
— Voi tuota poikaa! Tule pois höpsimästä! sanoi Matilda ja meni ottamaan poikaa pois.
— Antakaa olla. Kas tästä saat kaikki, mitä minulla on, sanoi Paltsu ja antoi pojalle kourat täyteen "rössokerin" palasia.
Siinä pojan kanssa kujeillessaan johti hän puheen Jaakkoon, tiedusteli hänen elämäänsä ja sai sen ohessa tietää, että Jaakko oli lähettänyt suurimman osan palkastaan kotiin.
Sen kuultuaan nyökytteli hän tyytyväisenä päätään ja sanoi muutaman kehaisevan sanan Aunolan vävystä. Hän tilasi ukolta laivan ja yritti lähteä. Mutta eihän Aunolaiska häntä kahvitta hennonnut päästää.
— Juodaanko teillä kahvia joka päivä? kysäsi Paltsu.
— Monestikin päivässä se eukko sitä tahtoo, sanoi Aunola ja vilkutti silmää eukolle, joka loi ukkoon hätääntyneen katseen. He arvasivat, mihin Paltsu-herra tähtää.
Kaupungissa kerrottiin yleisesti, että Paltsu-herra muka hämärän aikaan kulkisi merimiesten talojen ikkunan alla kuuntelemassa, mistä kuuluu kahvimyllyn ritinä.
— Jaa, jaa. Teillähän lienee varaa juodakin kahvia; mutta kun sitä sellaisissakin paikoissa juodaan, missä ei ole tarpeeksi leipääkään, niin se on jo liikaa.
Sitten seurasi pitkä saarna kahvin tarpeettomuudesta ja sen turmiollisesta leviämisestä maaseudullekin.
— Sitä alkaa olla jo talonpojillakin. Mihin meidän maassamme vielä tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin se käy, voivotteli Paltsu.
— Käyneekö nyt sentään niin hullusti, epäili Aunola.
— Kyllä käy. Meidän pitäisi osata säästää. Pahat päivät tulevat, eivätkä ole kaukanakaan.
— Mitä patruuna tarkoittaa? kysyi Aunola, terästäen kuuloaan.
— Tarkoitan vaan, että pahat päivät kohtaavat meidän kaupunkiamme.
Siitä kuolee kauppa ja liike…
— Aikooko patruuna veljineen lopettaa kauppa- ja laivaliikkeensä? kysyi ukko.
— Emme lopettaisi, jos vain ei tulisi pakkoa. Nyt se juuri ei vielä tunnu, mutta kymmenen, parinkymmenen vuoden perästä meidän on lopettaminen; meidän ja kaikkien muiden, jotka suurempaa liikettä harjoitamme. Me, te ja minä, emme Jumalan kiitos taida olla sitä näkemässä; mutta varma on, että pahat päivät kohtaavat niitä, jotka silloin elävät.
Paltsu-patruuna puhui vakavasti, ja Aunolan väki kuunteli häntä ihmeissään. He eivät vieläkään ymmärtäneet, mitä patruuna tarkoittaa. Ukko kysyi sen vuoksi:
— Mitä patruuna oikein tarkoittaa tuolla puheella?
— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.
— Niinhän se kuulemma on.
— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme me enää niitäkään kauvan tarvitse.
— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.
— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?
— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui, puhui ukko kiihtyneenä.
— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.
— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä. Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.
— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on meidän kaupungissamme kaiken loppu.
— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.
— Sanokaa te! Niin se käypi kuitenkin. Me elämme vanhan ja uuden ajan murroskautta; sen näemme, mitä uusi aika meiltä viepi, mutta emme tiedä, mitä se tuopi, puheli Paltsu-herra.
Painostava ahdistus täytti Aunolan väen mielen. Jokainen heistä kuvitteli sitä aikaa, jolloin ei enää olisi laivoja eikä varvia. Ennen he eivät olleet osanneet tällaista ajatellakaan. Nyt yllätti se heidät yhtäkkiä. He eivät osanneet ajatella mitään elämisen keinoa, jos nykyinen vilkas laivaliike loppuisi. Se olisi kaiken elämisen päätös. Tuntui niin kamalalta, puistatti, kun sitä ajatteli.
— Emme me vanhat sitä aikaa saane kokea. Nuoret sen näkevät. Kylläpä he huolehtinevat sitten elämisestään. Emme huoli sitä surra. Onhan meidän kaupunkimme ennenkin kokenut hyvää jos huonoakin ja kestänyt. Niin se käypi vastakin. Ja mikäpä tietää, vaikka uusi aika toisi parempaa vielä kuin on tämä nykyinen tila. Me emme vain sitä näe.
Aunolaiska oli kahvin tarjoamisen ihan unohtanut. Nyt havahtui hän ja huomasi kahvipannun.
— Tuokin mokoma kaduttaa aivan, kun tuli keitetyksikin, jos siitä vielä niin pahat ajat tulevat, sanoi hän puolittain leikillään, vaikka ei siitä ollut tosikaan kaukana.
— Antakaahan nyt kahvianne. Emme me jätä sitä ryyppimättä, kun se kerran on keitetty, sanoi Paltsu-herra.
* * * * *
Baltzar Fellman asui veljensä Johanin kanssa. Tämä oli häntä muuatta vuotta vanhempi. Hän oli yhtä lyhyt kuin Baltzarkin, mutta ei ollut niin paksu, ja yhtä vähäpuheinen kuin Baltzar puhelias. Hän kuljeskeli aina yksin kaupungilla ja karttoi kaikkien seuraa, kävi jalan joka päivä varvissa ja katseli siellä, mutta ei näyttänyt ketään näkevän. Kukaan ei tiennyt, mitä ajatuksia hän mielessään hautoi. Mutta kaikki merimiehet ja työmiehet päättivät hänen olevan hyvin oppineen, sillä veljesten palvelija kertoi hänellä olevan mahdottoman paljon kirjoja, joita hän alituiseen luki. Hänelle tuli useita sanomalehtiä, jopa englantilaisiakin, joista hän valppaasti seurasi maailman tapahtumia.
Häneltä se Baltzarkin oli saanut tiedot höyryn voittokulusta merellä ja maalla ja synkät ennustuksensa kotikaupungin kohtalosta. Olipa Johan jo kehoittanut lopettamaan koko laivaliikkeen, ennen kuin piti ruveta tappiota kärsimään. Mutta vielä jatkoivat he liikettä, vaikkakin luovuttivat siitä osia muillekin.
Kun Baltzar palasi Aunolasta, tapasi hän veljensä lukemassa juuri äsken postin tuomaa englantilaista lehteä.
— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi veljelleen lehden.
— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar ja antoi lehden pois.
— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.
— Katso hirmua! huudahti Baltzar.
— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;
— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu, satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.
— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.
— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.
— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut, että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä. Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.
— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.
Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku pojat siirtyivät arkana etemmäksi.
— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.
— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi, pihisivät pojat hiljaa.
Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen, mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.
Sitten lähti hän varviin.
Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä kuulsi heleä hiekkapohja.
— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.
Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.
Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".
— Paltsupa antaa.
Samaan aikaan istui Baltzar Fellman konttoorissaan ja kirjoitti
"Delphinin" kapteenille kirjettä, missä hän käski nostaa "konstapuli"
Jaakko Hirsikankaan palkkaa.
* * * * *
Aunolan ukon ei tarvinnut nähdä merielämän loppumista, sillä muutama päivä tämän perästä lähti hän isiensä luo. Se tapahtui hyvin mutkattomasti ja yksinkertaisesti.
Koko edellisen päivän — se olikin lauantai — oli hän työn touhussa. Illalla oli hän saunassa ja pani levolle aikaisin, valittamatta vähääkään sairautta. Mutta sitten sunnuntai-aamuna — ei hän varahin herännytkään, vaan — nukkui sitä pitkää unta, josta enkeli Gabriel torvellaan valveille puhaltaa.
Sitten pääsi hän puistikkoiseen hautuumaahan, syvään hiljaisuuteen ja rauhaan, toveriksi niille monille muille merikarhuille, jotka meri oli säästänyt vaikka he sen pinnalla olivat eläneet suurimman osan ikäänsä.
Haudalle hankki eukko yksinkertaisen rautaristin, jossa oli valkoiseksi maalattu pelti, mihin oli mustilla kirjaimilla merkitty:
"Tässä lepää
Merimies
JUKKA AUNOLA
s. 1782 k. 1861
Odottaen ijankaikkista
kirkastumistaan."
Pään puoleen istutti eukko tuomipensaan samana keväimenä. Siitä puusta oli ukko aina pitänyt; ja vielä viime iltanakin oli hän istuessaan pihaikkunan edessä ihaillut tuomensa tuuhevuutta.
Eukon istuttama pensas rupesi hyvin kasvamaan, ja muutaman vuoden perästä varisti se keväällä kukillaan haudan aivan valkoiseksi…
Siitä on kulunut jo kauvan. Tuomi on kasvanut suureksi puuksi, versoen juuresta uusia, kukkia kantavia haaroja, jotka sulkevat hautaristin sisäänsä. Samaten on käynyt myöskin kaupungin asukkaille: Vanha merimiespolvi on painunut "odottamaan ijankaikkista kirkastumistaan", ja uudet vesat ovat nousseet heidän tilalleen.
Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.
Kotiin tulo.
Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä, mistä tuulikin puhalsi.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle. Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni, joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.
Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys. Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.
Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty, eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu. Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti elämään.
Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään, mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille. Silloin syntyy elämää ja liikettä.
Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan. Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut. Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana, sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa tuomita.
Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään, miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin joku tuntenut laivan… Ketäs siinä taasen tuleekaan?… Se ja se… Nuoria miehiä melkein kaikki… Kylläpä muijat liehuvat… Pesevät ja puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin nätiksi. Ja sitten rantaan… Sieltä kotiin… Ja sitten siellä… Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.
* * * * *
Tapahtuikin niinkuin hän mietiskeli.
Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan. Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen, samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi", joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.
Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon, mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.
Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja, kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa, että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:
— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!
Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.
— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.
Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen mielensä.
Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.
Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan portailta.
— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.
— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.
— Missä se tulee?
— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa
Matildaa hartioista oikealle suunnalle.
— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai joku muu? kysyy hän pettyneenä.
— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.
— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.
— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.
Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.
— Onko se todella "Delphin"?
— On se, sanoo ukko mahtavasti.
— Mistä te sen tunnette?
— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.
Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.
— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.
Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:
— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!
Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:
— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun". Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä" — että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh! Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti; meni kuin noidan nuoli, he heh!
Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea. Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.
Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa; sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille". Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit laskettiin. Se oli perillä.
Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja laivantarkastukseen.
Siinä viipyi kappaleen aikaa.
Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.
* * * * *
Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.
Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa! Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.
— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen rynnättyään.
— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.
Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili onnellisena:
— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt, eikä hän sinua… Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies, partasuu… Saat vetää sitä parrasta… Voi, kun meillä on lysti! Minä panen päällesi pyhäpuvun.
— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?
— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että
Jaakko tulee…
— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.
— Ihmekö tuo.
— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.
— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.
— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa, puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.
— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat vaatteet.
— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.
— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.
— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi
Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.
Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.
— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta piirongin päällä.
— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin silmäteräänsä.
— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti hän Matildaa.
Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa. Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä, ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa. Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva, puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä, orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan, jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon sinulle tämän illan riemut.
* * * * *
Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle, joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa. Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin" miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.
Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä, jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.
Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä. Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi pakahtunut.
Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui. Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi rannalla seisova väkijoukko.
Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa, ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.
Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa. Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon. Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas, sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.
Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta kaupungin pieniin taloihin.
Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja löydä; sitä saattaa vain elää.
— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.
— Miten päin?
— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.
— Sinä olet myös muuttunut.
— Olenko?
— Olet tullut niin… komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein pelottaa.
— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?
— Sinulle tuliaisia.
— Mitä? Sanopas!
— En sano, ennenkuin kotona.
— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.
— Mitä?
— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.
He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.
Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.
* * * * *
— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he olivat hiukan tyyntyneet.
Hän vei Jaakon kamariin.
— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.
— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.
— Se säikähtää.
— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.
Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.
Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin. Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen sylissä.
— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta sylissään.
— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.
Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.
Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea… Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.
Isä ja poika.
Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet, jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä, metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.
Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.
* * * * *
Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain rakennettiin.
Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.
Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta, oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä mitään tietoja saanut.
He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin. Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän, ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää, että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki mieli hiukan miettiä.
Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle pojalleen.
Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.
Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita. Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää. Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia, mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.
He tulivat Aunolalle.
Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi ukkoa kuin piispaa pappilassa.
Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.
Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.
* * * * *
Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.
— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska tarkoittaen Jaakkoa.
— Miten lienee… Matti on kova työmies ja tottelevainen… Hyvä mies.
— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla "konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.
— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.
— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.
— Onpa kyllä… Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.
— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska korottaen ääntään.
— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.
— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: —
Ettekö tehneet väärin?
— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.
— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa
Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.
Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:
— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.
— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä, mikä on oikein ja mikä on väärin… Niin, oletteko aikonut antaa Jaakolle mitään?
— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin äkkinäistä… Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.
— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän miettiä… Kun olette jo noin vanhakin…
Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan runsaaseen sanatulvaan.
Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.
Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin miettivän näköinen koko illan.
* * * * *
Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:
— Kuulehan… tuota… että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä, että…
— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?
— Enhän minä enää… Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin toisiakaan… Minä rupean elatukselle… On sitten samantekevää kuka teistä maan ottaa… vaikkapa sinäkin… Niin eikö sinun sopisi nyt lähteä kotiin… tehtäisiin asia valmiiksi.
— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.
— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.
Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.
* * * * *
Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.
Parinkymmenen vuoden perästä.
Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.
Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.
Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.
Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.
Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.
Ja Janne, joka oli "Vällmannin Paltsun" polvella kiikkunut, oli mennyt ensi merimatkalleen, polkemaan vaarinsa ja isänsä polkuja. Ukon tekemä laiva oli jäänyt nuorempien "seelautettavaksi". Niitähän oli tullut se määrä, minkä ukko oli ennustanut.
* * * * *
Parinkymmenen vuoden aika oli jättänyt hävittävän jälkensä myöskin kaupunkiin kokonaisuudessaan. Raahe oli nyt niinkuin kuiva kivi tulvaveden jättämän virran rannalla. Liike, joka ennen oli virrannut poikki maan rantakaupunkeihin, oli suunnattu nyt pitkin maata kulkemaan. Saimaan kanava oli synnyttänyt muita pienempiä kanavia latvavesille ja imi niiden kautta kaiken Savon liikkeen etelään. — Höyry, vanhojen raahelaisten pelkäämä peikko, oli ruvennut maallakin rytyyttämään. Länsirannikolle rakennettiin Pohjanmaan rautatie, joka ylpeästi jätti Raahen kolmisen peninkulman päähän itsestään. Se vei viimeisenkin tulevaisuuden toivon, sillä Pohjanmaan sisäpitäjätkin hylkäsivät nyt Raahen ja antoivat liikkeensä suuntautua etelään ja pohjoiseen.
Olihan Raahella vielä merensä; mutta sekään ei enää kyennyt antamaan muuta kuin — kaloja. Sielläkin raivosi höyry täydellä voimalla. Se alensi rahdit ja totutti liikemiehet vaatimaan nopeata ja täsmällistä tavaran kuletusta. Siihen eivät raahelaiset laivat enää pystyneet, niiden kulku kun oli ilmoista riippuvainen. Höyry ja rauta voittivat tuulen ja järjestivät liikenteen maallakin. Se oli Raahen vilkkaan elämän loppu. Muutamat laivanvarustajaliikkeet menivät vararikkoon ja suuret vakavaraiset liikkeet lopettivat toimintansa, ennenkuin kerkesivät kärsiä suurempia tappioita.
Varvi jäi autioksi. Tapulit, joitten päällä oli monta laivaa tehty, purettiin ja mahtavat väenpirtit jätettiin kylmilleen. Laivat myytiin, mikä ulkomaille, mikä Ahvenanmaalle. Väki sai palata hiljaiseen kotikaupunkiin. Toiset merimiehet ottivat hyyryn ulkolaisiin laivoihin, englantilaisiin, norjalaisiin ja mikä mihinkin, jatkaen siten merielämää. Toiset asettuivat kotiin, ruveten kalastajiksi ja maata viljelemään. Entiset porvarien suuret pellot kaupungin likellä myytiin heille pieninä palasina.
* * * * *
Muuan laivoista, jossa Jaakko Hirsikangas oli "konstapulina", myytiin ahvenanmaalaiselle. Laivalla oli lasti Helsinkiin. Kun sinne päästiin, tuli laivaan toinen päällikkö ja toinen miehistö. Entiset saivat lähteä pyrkimään Pohjanmaalle. Eihän mitään estettä ollut sinne päästessä; höyrylaivallahan sinne mentiin pitkin Pohjanlahtea. Mutta minkälainen tulo se oli! Ei enää lippua Kraaselissa, eikä kaupunkia kuohuksissaan. Höyrypurtilolla tultiin aina Tervahoville asti. — Kotiinpalaavat näkivät ihmeekseen varvin autiona. Heidän ei tehnyt mielensä iloisesti hurraamaan. Vaiti oli myöskin vastassa oleva kansa. Höyrylaiva yksin uskalsi päästää käheän, korvia särkevän huudon. Muuan vanha, Aunolan tapainen merikarhu murisi väen joukosta: "Vielä se piru kehtaa!"
* * * * *
Oli muuan kesä-ilta.
Monta viikkoa ei ollut kulunut siitä, jolloin Jaakko Hirsikangas oli palannut mereltä.
Hänen talonsa, Aunolan ukon entinen, oli sisältä melkein samassa kunnossa kuin ennenkin. Tapeeteilla vain oli peitetty muinoin liitujauhoilla valkaistut seinät. Joka huoneessa oli sama kalusto kuin ennenkin; laivankuva oli vanhassa paikassaan tuvan seinällä ja sitä vastapäätä toisella seinällä riippui ristiinnaulitun lempeä kuva.
Ulkopuolena olivat muutokset suuremmat. Tuohikatto oli tuomittu revittäväksi ja sijaan oli pantu pärekatto. Seinät oli laudoitettu ja maalattu keltaiseksi. Katu oli kivetty ja pihatuomi oli kasvanut korkeutta ja versonut uusia haaroja.
Jaakko oli juuri tullut rannasta venettä tervaamasta. Hän oli ajatellut ruveta kalastajaksi ja oli sitä varten hankkinut veneen ja joitakin verkkoja.
Lapset olivat ulkona; isommat olivat rannassa ja pienemmät olivat menneet naapurin lehmiä noutamaan.
Jaakko istui portaalla mietteissään ja tyytymättömän näköisenä.
Matilda raotti kyökin ovea. Sitten hänkin tuli käsitöineen portaille.
— Meillä aikoi tulla käymään tänä iltana Kankaan Antti, sanoi Jaakko ja vilkaisi hyvinvoipaan vaimoonsa, joka istui siinä kukoistavana ja hymyilevänä. Näytti kuin vuodet olisivat hyppineet hänen ylitsensä, jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen ulkomuotoonsa. Hän oli entinen iloinen Matilda, oli tullut vain pyöreämmäksi ja arvokkaamman näköiseksi.
— Mitä hän meille tulee? kysyi hän, laski työnsä helmaansa ja odotti vastausta.
Jaakko mietti ennenkuin vastasi. Sitten sanoi hän epäröiden:
— Meillä oli vähän aikomusta, että jos tuota lähtisimme yksin matkoin… merelle.
— Mihin laivaan?
— Siitä nyt ei ole vielä tietoa… Jos menisimme Liverpooliin ja sieltä sitten ottaisimme hyyryn johonkin ulkolaiseen…
— Siitä ei tule kerrassaan mitään… Kaikkea tässä nyt kuulee! Pyh! sanoi Matilda hyvin halveksiva väre äänessään niinkuin ainakin sellaiselle, joka esittää aivan hullua tuumaa.
— Miksei?
— Siksei. Onhan hulluutta lähteä syyttä pakotta sinne retuuttamaan.
— Mutta ei tämäkään täällä vetele.
— Miksei vetele?
— Kun ei ole mitään työtä eikä ansiota. Saan vain sinua paimentaa…
— Kuka sinun on käskenyt minua paimentamaan? Mene työhön, niin ei tule aika pitkäksi!
— Ei ole mitään sen määräistä työtä, jota kannattaisi tehdä…
— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja koluamaan… Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit, kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan! kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.
— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää…
— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno on jo loppunut… Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on olemassakaan…
— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!
— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!
— Eihän sitä tiedä… Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika hukkaan kuluvan… Kun ei saa työtä minkäänlaista…
— Mikset sitä saa… Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä. Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään, niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven kiukkuisesti kiinni.
Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin tyytyväinen siitä samasta syystä.
Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu… Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.
* * * * *
Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.
Jaakko oli kartanolla.
— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.
— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko aikeen.
— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää mitään työtä… Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja, että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset… Mutta minulla on eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat… Lähdetään! Sanokoot eukot mitä hyvänsä.
— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata, jos vain lähden, nauroi Jaakko.
— Vai otti niin kovalle…
Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.
Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.
Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä:
— Laitapas minulle sitten työtä, jossa jotakin ansaitsen!
— Mitäs minä aikaisille miehille osaan neuvoa. Tottapahan itse jotain keksinette.
— Siinäpä se on.
— Siinä se on. Jos nyt sentään tahdot merelle päästä, niin rakennuta oma jahti! Tottahan sillä jotakin ansaitset. Saathan talvet olla kotona.
— Sinä sitten kapteeniksi mukaan, sanoi Jaakko leikillään. — Siihen komentoon en suostu.
— Jos olet minuun niin kyllästynyt, niin en tahdo jalallani laivaasi astua. Eikä sinunkaan tarvitse kesällä kertaakaan täällä käydä; kunhan vain pysyt talvet sitten kotona.
— Se ei ole hulluin tuuma. Jos vain olisi varoja, niin heti teettäisin jahdin, sanoi Antti ihan tosissaan.
— Eipä olisikaan hulluinta, myönsi Jaakko. — Mutta se tulee niin tuhannen kalliiksi.
— On kai meillä sen verran varoja, sanoi Matilda ja katsoi jännittyneenä Jaakon kasvojen ilmettä.
Jaakko mietti hetken. Sitten sanoi hän Antille:
— Rupea sinä kumppaniksi!
— Millä rahalla minä rupean. Olen köyhä kuin kirkon rotta.
— Kyllä sinullakin olisi, kun vain olisit osannut pitää, sanoi Antin vaimo. Äänessä oli puoleksi kehumista ja puoleksi moittimista.
— Kyllä olisi, kun vain… sanoi Antti mielissään.
— Jos et rahaa yritykseen panisikaan; sinä rupeaisit merimieheksi… Maksaisin sellaisen palkan kuin kannattaisi… Saisit jo heti työtä… Aivan huomen aamulla menen joltakin porvarilta kysymään rakennuspuiden jätteitä… Niitä näkyy varvissa olevan paljon jälellä… On siellä vielä joku tapulikin, valmiit kelkat, pasa ja kaikki mitä tarvitsee… Timpereitä on myöskin… Tänä kesänä saamme jahdin jo valmiiksi… Jaakko puhui innostuneesti. Asia tuntui aivan mahdolliselta.
Matilda oli ylpeän näköinen. Hän oli keksinyt sellaista, johon miehiset miehetkin innostuivat.
Merelle lähtö jätettiin niin kauvaksi kun saadaan selville, tuleeko jahdin rakentamisesta mitään. Sitten, jos siitä tosi tulee, jää ulkomaille lähtö kokonaan.
Kankaan Antin vaimon kärsineet kasvot kirkastuivat ja hänen sammuksissa olevat silmänsä saivat uuden loisteen. Hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Antti antaa tästä lähtien täyden palkan perheelleen… nälkä pakenee ja hyvinvointi tulee sijaan… Ehkä heidänkin elämänsä pääsee vielä kohoamaan.
Se ilta oli iloinen. Miehet pohtivat asiaa puolelta, jos toiseltakin.
Mitä enemmän sitä mietti, sitä todellisemmalta se rupesi tuntumaan.
Vasta puoli-yön aikana lähtivät Kankaan Antti ja hänen vaimonsa pois.
* * * * *
Samana kesänä, syksypuolella, tuli Jaakon jahti valmiiksi. Nimekseen sai se "Matilda", eikä aivan syyttä.
Ennen meren jäätymistä teki "Matilda" joitakin matkoja rannikkokaupunkien välillä.
Kun Jaakko ja Antti tulivat sinä syksynä viimeiseltä matkaltaan, kuulivat he, että Björkqvistin Epukin oli maallisen matkansa päättänyt. Hänet oli tavattu kuolleena kamaristaan… Jaakko muisti, että osaksi oli Epunkin syytä siihen, että hänestäkin tuli merimies. Epun sanat: "Vielä sinäkin ehkä tämän puun latvassa kiikut" olivat antaneet hänelle yllykettä merelle pyrkimään. Eipä hänellä ollut katumista vaikka Epun ennustus olikin toteutunut…
Niin kauvan, kunnes "Matilda" joutui hylyksi, kuljetti Jaakko sitä. Kumppaninaan oli hänellä sitten myöhemmin omat poikansa. Toisinaan otettiin se oikeakin Matilda mukaan. Silloin saatiin hyvää kahvia ja tavallista makeampia aterioita.
Muutamat toisetkin varakkaammat merimiehet rakensivat samallaiset jahdit.
Siihen hupenikin aikoinaan niin mahtava Raahen laivasto.
* * * * *
Ja nyt ei liene enää jälellä niitäkään.
Varvi on myöskin tyhjä; ruoho on kasvanut entisten tapulien paikalle. Yhdessä kohti on vielä jälellä mahtava läjä pitkiä mastopuita, nekin harmaita, ilmansyömiä.
Eivät enää rai'u kaupungin lahdella iloiset hurraa-huudot niinkuin ennen merimiesten palatessa. Merimieshuoneen rannassa ei kukaan enää kyyneleitä vuodata… Mutta meri kimaltelee vielä niinkuin ennenkin, ja vanha, kaunis Raahe sen rannalla on entisen kaltainen, ainoastaan hiljaisempi… Se elää entisillä muistoillaan… Vielä siellä elää kuitenkin entinen merimieshenki, sillä tuskin löytynee sitä maailman merta, missä ei vielä nytkin tapaisi joitakin raahelaisia merimiehiä — vaikkakin vieraissa laivoissa.
Ja merimieshuone. Se on museona, jossa on nähtävyyksiä maailman kaikilta ääriltä: strutsin munia, lämpimien maiden lintuja, villien ruumiinverhoja, kiinalaisia päivänvarjostimia ja paljon muuta. Ne kaikki ovat entisten merimiesten tuomia, samaten kuin museossa olevat lukuisat fregatit, parkit, prikit ja kuunarit ovat heidän tekemiään.
Ja nämä vanhat merikarhut.
Heistä on suurin osa jo mennyt sinne, minne Aunolan ukkokin. Ainoastaan muutamia on elossa, vanhoina ja lujina kuin tervaskannot; he surevat entisen uljaan merielämän loppumista ja uskovat, että kun vielä eläisivät entiset "patruunat", niin Raahekin eläisi.
Mutta iäksi ovat poistuneet "Vällmannin Paltsu" ja "kapteeni". Ennen lähtöään muistivat he kotikaupunkiaan lahjoittamalla osan laivoistaan ja niiden tuloista vasta kaupunkiin perustettavaa oppilaitosta varten. Heidän lahjoituksestaan on kertynyt miljoonarahasto, jolla on rakennettu kaunis koulurakennus varviin menevän tien viereen Paavonperän mäelle, siihen, mistä alkaa "Fellmanin puistikkokatu" johtaen rautatieasemalle.
Sovion veljekset saivat nähdä Raahen suuruuden lopun. Ennen kaiken katoamista poistui toki tulinen Matti-patruuna jättäen Henrik-veljelle suuren omaisuutensa. Tämä eleli sitten rauhallista vanhanpojan elämää kitsaana ja säästeliäänä. Katkeralla mielikarvaudella näki hän synnyinkaupunkinsa kohtalon. Saadakseen elämän alkuun, katsoi hän viisaammaksi ruveta hieromaan sovintoa uuden ajan voimien kanssa. Hän lahjoitti kaupungille huomattavan rahasumman, jolla saatiin aikaan rautatie höyryveturineen. Sekin on siis palavan kotiseuturakkauden aikaansaama. Sitä pitkin jyrräävät nyt junat Raaheen ja kiljahtelevat iloisesti mennessään kaupungin ohi Lapaluotoon, missä niiden kuormat puretaan suuriin höyrylaivoihin.
Aseman vieressä, rautatien toisella puolella, on puistikkoinen hautuumaa. Siellä lepäävät he kaikki: Aunolan eukko ja ukko, jonka yksinkertaisen elämänva'on aika on luonut umpeen, siellä on Björkqvistin Epu, "Vällmannin" ja Sovion veljekset, joiden kotiseuturakkautta osoittavat muistomerkit koulu ja asema lyövät kauniisti kättä toisilleen "Fellmanin puistikkokatua" pitkin.
Kukaan ei tiedä, mitä he sanoisivat, jos he sinne turpeen alle kuulisivat junan jyminän ja veturin kiljahdukset… Mahtaisi Aunolan äijä vetää tuuheat kulmansa ryppyyn.
Mutta aika rientää ja järkähtämättä makaavat siellä pohjalaiset merimiehet ja porvarit odottamassa, — kuten Aunolan ukon haudalla sanottiin — "ijankaikkista kirkastumista".